Post by Dewn on Aug 21, 2017 16:38:51 GMT
Hämmennyin Locin läheisestä eleestä, kun hän kosketti leukaani. Hän ei näyttänyt murtuneelta, kuten olin pelännyt, vaan tyyneltä ja hänestä paistoi jonkinlainen uudenlainen sisäinen voima, kevyt hehku. Menin sen halpaan. Jos hän olikin nyt sisältä käsin särkynyt, minä en sitä huomannut.
Pidin tästä Locista paljon enemmän, kuin aikaisemmasta itkeskelleestä Locista. Ajatus siitä, että Loci oli itkenyt minun takiani, teki olostani epämukavan.
Naurahdin hänen kommentilleen, vaikken ollut oikeastaan huvittunut. Romantiikan saralla elämäni oli erikoinen, mutta koska se oli yksin minun henkilökohtainen asiani, siitä eivät muut tienneet. Minun ja Mischan suhde ei ollut aivan normaalien sosiaalisten standardien raameihin istuva, mutten osannut selittää sitä enkä ollut varma, olisiko se järkevääkään. Kuten sanottua, olin huono puhumaan yksityisasioistani enkä tuntenut Locia niin hyvin, että olisin vielä laskenut häntä lähipiiriini, läheisimpiini, kuuluvaksi. Totuus oli, että olin löytänyt itseni maantiereissullani, jonka aikana olin myös tutustunut Mischaan. En ollut etsinyt rakkautta, rakkaus löysi minut. Päinvastoin, olin palautumassa erittäin omituisista tunteistani ja ristiriidoista sisälläni ja pääsemässä sopuun niiden kanssa, missä Mischa oli ollut yllättävä pelastusenkeli. Olin pohjimmiltani hyvin vapaa sielu, niin vapaa, etten oikeastaan tahtonut sitoutua. Ja vaikka olin Mischan kanssa kihloissa, Mischa toisaalta ymmärsi tämän puolen itsessäni ja sen, miten suhtauduin parisuhteeseen. Hän antoi minulle vapaat kädet elää, kuten elin. Jopa tapailla muita, jos tunsin heitä kohtaan ehdotonta rakkautta, eikä se vaikuttanut kumppanuuteemme. Kummankin on oltava vapaita, jotta he voisivat olla oikeasti yhdessä - sen olin hippien kanssa asuttuani oppinut.
Mutta miten voisin selittää tämän Locille, jonka näkökannasta näihin asioihin en tiennyt yhtään mitään? Ihmisillä oli helposti ennakkoluuloja ja -odotuksia, stereotypioita. Mies, vaimo ja kaksi lasta. En halunnut myötäillä näihin yhteiskunnan asettamiin kuvitelmiin, mutten myöskään julistaa omaa hiljaista, sisäistä ääntä, joka ohjasi minua elämässäni eteenpäin.
"Olet hieno ihminen, varmasti", sanoin, "mutta minä olen luonnostani kulkija ja yksinäinen eläjä. Minun täytyy senkin takia välillä lähteä kotoa ja kierrellä omassa rauhassani. Se voi kuulostaa absurdilta, ottaen huomioon, että olen kihloissa, mutta asia on kuitenkin niin. Vaikka meillä--", köhäisin ihan hiljaa, "--olisi jotain ollutkin, en tiedä olisitko sopeutunut siihen tosiseikkaan, että minä en koskaan tule olemaan täysin aloillani. Vaikutat tavoitteelliselta naiselta, jolla on kaikki suuret unelmat saavutettavissa. Minulla taas ei ole mitään tavoitteita... elän päivä ja hetki kerrallaan."
Pidin tästä Locista paljon enemmän, kuin aikaisemmasta itkeskelleestä Locista. Ajatus siitä, että Loci oli itkenyt minun takiani, teki olostani epämukavan.
Naurahdin hänen kommentilleen, vaikken ollut oikeastaan huvittunut. Romantiikan saralla elämäni oli erikoinen, mutta koska se oli yksin minun henkilökohtainen asiani, siitä eivät muut tienneet. Minun ja Mischan suhde ei ollut aivan normaalien sosiaalisten standardien raameihin istuva, mutten osannut selittää sitä enkä ollut varma, olisiko se järkevääkään. Kuten sanottua, olin huono puhumaan yksityisasioistani enkä tuntenut Locia niin hyvin, että olisin vielä laskenut häntä lähipiiriini, läheisimpiini, kuuluvaksi. Totuus oli, että olin löytänyt itseni maantiereissullani, jonka aikana olin myös tutustunut Mischaan. En ollut etsinyt rakkautta, rakkaus löysi minut. Päinvastoin, olin palautumassa erittäin omituisista tunteistani ja ristiriidoista sisälläni ja pääsemässä sopuun niiden kanssa, missä Mischa oli ollut yllättävä pelastusenkeli. Olin pohjimmiltani hyvin vapaa sielu, niin vapaa, etten oikeastaan tahtonut sitoutua. Ja vaikka olin Mischan kanssa kihloissa, Mischa toisaalta ymmärsi tämän puolen itsessäni ja sen, miten suhtauduin parisuhteeseen. Hän antoi minulle vapaat kädet elää, kuten elin. Jopa tapailla muita, jos tunsin heitä kohtaan ehdotonta rakkautta, eikä se vaikuttanut kumppanuuteemme. Kummankin on oltava vapaita, jotta he voisivat olla oikeasti yhdessä - sen olin hippien kanssa asuttuani oppinut.
Mutta miten voisin selittää tämän Locille, jonka näkökannasta näihin asioihin en tiennyt yhtään mitään? Ihmisillä oli helposti ennakkoluuloja ja -odotuksia, stereotypioita. Mies, vaimo ja kaksi lasta. En halunnut myötäillä näihin yhteiskunnan asettamiin kuvitelmiin, mutten myöskään julistaa omaa hiljaista, sisäistä ääntä, joka ohjasi minua elämässäni eteenpäin.
"Olet hieno ihminen, varmasti", sanoin, "mutta minä olen luonnostani kulkija ja yksinäinen eläjä. Minun täytyy senkin takia välillä lähteä kotoa ja kierrellä omassa rauhassani. Se voi kuulostaa absurdilta, ottaen huomioon, että olen kihloissa, mutta asia on kuitenkin niin. Vaikka meillä--", köhäisin ihan hiljaa, "--olisi jotain ollutkin, en tiedä olisitko sopeutunut siihen tosiseikkaan, että minä en koskaan tule olemaan täysin aloillani. Vaikutat tavoitteelliselta naiselta, jolla on kaikki suuret unelmat saavutettavissa. Minulla taas ei ole mitään tavoitteita... elän päivä ja hetki kerrallaan."