katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187 
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jul 16, 2018 12:04:43 GMT
Join Up. Kesäilta ja vain sinä ja hevosesi. Tämä oli meidän leirin kohokohta. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jul 19, 2018 7:48:16 GMT
HONEYN & DEWNIN
MIETTEITÄ LEIRILTÄ
Ehkä siitä ei tulekaan karjahevosta Koska Honeyn on tarkoitus vielä joskus tehdä osansa paimenhevosena, mutta tammalla ei ole mitään kokemusta aiheesta, oli westernleiri oiva hetki alan totutteluun. Sanotaan näin, että paremminkin olisi voinut mennä, mutta... Jo silloin, kun Honey meille juhlallisesti esiteltiin taianomaisena talvi-iltana Latviassa, vaimoni Mischa sanoi minulle: "Onpa siinä erikoinen hevonen!" Tuumin tietysti ensin, että hän tarkoitti mielenkiintoista perlinoa väriä, jonka kaltaisia hevosia ei ihan joka markkinoilla vastaan kävele, mutta näin jälkeenpäin olen alkanut ymmärtää Mischan intuitiivista huudahdusta paremmin. Honey ei ole ihan normaali hevonen - mutta on vaikea sanoin selittää, mikä siitä sitten tekee niin erikoisen. Palatakseni westernleirin pariin ja karjanajoharjoituksiin, kuten todettua, Honey ei ole lehmää eläissään nähnytkään. Sillä vei aikansa tottua vauvaamme, koiraamme, meihin ja toisiin hevosiin - on siis tullut selväksi, että Honey on epäluuloista sorttia ja kaikki muut, paitsi se itse (ja joskus se itsekin, kun pelästyy varjoaan) ovat sille alieneita toisesta galaksista. Kentälle tuotiin yksi surkea nauta, mutta jo ennen kuin Honey kunnolla edes näki sitä, tamma sai totaalisen kohtauksen. Se spurttasi häntä putkilona kentän toiseen päähän aitaa päin ja oli niin ilmiselvän kauhuissaan, että lehmä piti heti viedä pois. Alku oli siis todella ikävä, mutta on sanottava, että Honeyn ylireagointi oli yli tavanomaisten rajojen. Moton ehdotuksesta aloitimme paljon kauempaa: muovisonnin pää, jota käytettiin lassoamisharjoituksiin, tuotiin tilalle ja Honey sai pällistellä sitä niin kaukaa, että tunsi olonsa turvalliseksi. Tarkoitus oli, että rauhoituttuaan, se tulisi oma-aloitteisesti lähemmäs, mutta niin ei tapahtunut. Honey jäi kyttäämään omituista hökötintä ottamatta askeltakaan sen suuntaan, vaikka Moto rauhallisesti ehdotti minua malttamaan mieleni ja olemaan kärsivällinen. Sama harjoitus pitäisi siis toistaa joka päivä niin pitkään, että Honey olisi täysin rento sen seurassa ja sitä voisi talutella katsomaan lähempää. Long way to go! Muista harjoituksista tynnyrinkierto ja pujottelu ovat myös melko epätodennäköisiä alalajivalintoja. Honey on nimittäin sangen kömpelö, eikä välitä tarpeeksi varoa osumasta esineisiin. Jopa käyntitahtiin tehty tynnyriharjoitus sai saldoa kolmen kaatuneen tötterön verran - käynnistä! Onko Honeystä siis mihinkään? Se selviää vain ajan ja harjoituksen kanssa... |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 27
Oma hevonen: Otawa
Aurinkomerkki: ♒
|
Post by Moto on Jul 22, 2018 8:15:24 GMT
YHTEENVETO LEIRISTÄ (Mukana vain ne, jotka täyttivät leirilomakkeen ennen lopetuspäivää.
Muistoja leiristä saa edelleen tehdä!)
 LEIRIN SOITTOLISTA: Näitä soitettiin nuotiolla kitaran ja huuliharpun voimin. Howdy there, young fellow! Westernleiri korkattiin alkavaksi jakamalla kaikille oma stetsoni ja istahtamalla leirinuotion ääreen rupattelemaan ja tutustumaan toisiimme. Muutamalla olikin hattu jo omasta takaa, mutta aina kannattaa vähintään yksi olla varalla! Entä mitäs mieltä hevoset olivat leiristä? Tässäpä niiden mietteitä... Smokey: "Odotahan vain. Heti, kun huomiosi pettää, saat maistaa villin lännen rodeota!" Honey: "Kokeilisit itse joskus tätä satulaa, painaa kuin synti sinä mukaan lukien." Africa: "Katso miten rohkeasti menen tämän lankkusillan yli! Enkö olekin hyvä tyttö?" Magic: "Minä olen valmiina kaikkeen! Let's rock!" Tennessee: "Valmiina töihin, sir! Aloitetaanko tynnyreistä vai karjanajosta, ehkä vähän ranch trailia?" Ennen kuin kukaan sai vielä noustakaan mukavaan lännensatulaan, piti oppia käyttämään lassoa edes suhtkoht oikein. Sen opastuksesta ja hyväksynnästä vastasi Raicy The Cowboy. Barrettin köysi haki jonkin aikaa oikeaa muotoaan, mutta päästyään vauhtiin, tätä lännensankaria ei pidellyt enää mikään. Dewn hanskasi hommat myös melko nopeasti, mutta tarvitsee pyöritykseen lisää rutiinia, sillä liike lähtee koko kehosta eikä vain kädestä. Idalla oli ongelmia oman köytensä kanssa ja lassosi vähän kaikkea, paitsi oikeaa kohdetta, muun muassa oman päänsä. Billy oli jokseenkin epätasainen: välillä lensi ja pyöri hyvin, välillä ei niin sinnepäinkään. Vanha konkari Lauren sen sijaan näytti kaikille muille true cowgirlin otteet.
Trail-luokissa hevosen kanssa suoritetaan esteistä koostuvaa rataa, jotka jäljittelevät useita erilaisia karjapaimenille tarpeellisia tehtäviä, kuten kulkua portista tai tavaroiden siirtoa paikasta toiseen. Barrett: "Teimme tehtäviä taluttaen, mikä oli Smokeystä jo tarpeeksi jännittävää sekin. Sillan ylitse se kulki yllättäen heti ensimmäisellä yrityksellä, mutta portti hieman natisi ja varsinkin sen avaaminen vaati miljoona toistoa ennen kuin päästiin toiselle puolelle ilman että hevonen pyöritti silmiään kuin hedelmäpeliä... Tavaroita oli helppo kuljetella, mitä nyt tukkia ei edes koitettu raahata perässä ihan vain yleisen kaaoksen ja sekasorron välttämiseksi. Smokey ihmetteli vain kun muut raahasivat sitä perässään." Dewn: "Honeyn kanssa otettiin hyvin alkeista, hyvin iisisti. Pressut olivat tammalle ilmeinen painajainen, joten niihin pitää palata joskus toiste, mutta lankut, portti (alkukauhistelun jälkeen) sekä pujottelut (yleistä huolimattomuutta lukuunottamatta) sujuivat yllättävän hyvin. Kavaletitkaan eivät tuottaneet ongelmia." Ida: "Alkuun oma ratsastukseni oli melkoista hakemista, sillä tämä oli ensimmäinen kerta ikinä kun edes istun lännensatulassa saati yritän omaksua jotain aivan uutta ratsastustyyliä. Kun perushommat olivat hanskassa pystyin jo muiden mukana ylittämään puomeja ja availemaan puomeja. Ensin suoritin tehtäviä pienellä kiireellä, mikä johti hutiloituihin suorituksiin, mutta loppua kohden parani!" Billy: "Magic suhtautui kaikkeen kiinnostuneesti ja kärsivällisesti, joten sen kanssa työskentely trail-radalla oli helppoa. Erityisesti portin läpi kulku kävi niin tyylikkäästi, että saimme siitä erityiskehuja. Joissain tapauksissa Magic olisi halunnut jäädä vain tutkiskelemaan esteitä." Lauren: "Koska Tennessee on kaikkea muuta kuin arkajalka (ja trail-ratoja on tullut treenattua muutamaan otteeseen kotonakin), sujuivat annetut tehtävät kokonaisuudessaan hyvin vaivattomasti. Ainut missä ori sai oikeasti herätellä nostelemaan jalkojaan vähän tarkemmin oli rengaspujottelussa. Päästiin siis mm. kopistelemaan sillan yli (eli lankkulevyä pitkin), kulkemaan tuulessa liikkuvien pressusuikaleiden läpi, ylittämään tukkeja, pujottelemaan auton renkaista kootulla radalla ja avaamaan sekä sulkemaan portin ratsailta käsin."
Maastovaelluksella mukavassa lännensatulassa mieli lepää. Ainakin niin kauan, kunnes jotain yllättävää tapahtuu. Mitä kaikkea leiriläiset pistivät merkille retkellä?Barrett: "Ilma on niin raikasta ja hyvää hengittää, tässähän on kuin uudestisyntynyt... Hevoseni vaikuttaa varovaiselta ja epävarmalta, onkohan tässä lähistöllä petoeläimiä? Tähän nahkavarusteiden nirinään ja hevosten pehmeään lompsumiseen voisi torkahtaa." Dewn: "Vuoristoseudulla sää voi muuttua sormia napsauttamalla. Seesteisestä räntäsateeseen ja ukkosen jytinään, huh! Ilma on niin raikasta ja hyvää hengittää, tässähän on kuin uudestisyntynyt... Laukkapätkä niityllä ja huimat maisemat - tämä se on elämää!" Ida: "Ratsuni nauttii täysin rinnoin, korvat ovat hörössä ja askel rento ja pitkä... Mikä hiiskatti tuolla kuusten takana vilahti? Peura? Hirvi?? Karhu?! Ilma on niin raikasta ja hyvää hengittää, tässähän on kuin uudestisyntynyt... Tähän nahkavarusteiden nirinään ja hevosten pehmeään lompsumiseen voisi torkahtaa... Laukkapätkä niityllä ja huimat maisemat - tämä se on elämää!" Billy: "Stetsoni hiostaa yllättävän paljon. Miksei tässä ole tuuletusaukkoja, kuten kypärässä? Ratsuni nauttii täysin rinnoin, korvat ovat hörössä ja askel rento ja pitkä. @#&! itikat ja paarmat, miksen pakannut mukaan ötökkäkarkotetta?!" Lauren: "Ratsuni nauttii täysin rinnoin, korvat ovat hörössä ja askel rento ja pitkä... Ilma on niin raikasta ja hyvää hengittää, tässähän on kuin uudestisyntynyt... Laukkapätkä niityllä ja huimat maisemat - tämä se on elämää!"
NHB-tunneilla pääpaino on maastakäsinharjoituksissa ja hevosmiestaidoissa. Jokainen pääsi hevosensa kanssa kokeilemaan join up -harjoitusta pyöröaitauksessa. Kaikilla muilla se onnistui erinomaisesti, paitsi Dewnillä ja Honeyllä, joilla on vielä jonkin verran keskinäistä karmaa selvitettävänään.
Mustangiretki on usein hyvin suosittu ja niitä järjestetään harkiten. Tällä leirillä se oli kuitenkin mahdollista. Leiriläiset kertovat kokemuksistaan villihevosten parissa.Barrett: "Vaikka mustangeista näkyikin vain vilaus, oli se kokemuksena varsin sykähdyttävä. Barrett on nähnyt mustangeja aiemminkin, asuuhan hän melkein kirjaimellisesti luonnon helmassa, mutta aitojen villien sielujen kohtaaminen liikauttaa aina jotakin sisimmässä. Barrett tunsi myös hivenen surua Smokeyn vuoksi — oli helppo kuvitella kuinka se oli kulkenut samalla tavalla villinä ja vapaana Arizonan auringon alla, kunnes ihmiset omahyväisesti riistivät sen mukaan omaan elämäänsä." Dewn: "Villihevoslauman näkeminen on aina yhtä sykähdyttävä kokemus, joka ikinen kerta. Kun mäen laelta avautui näkymä alas laaksoon, jossa kaukana hevoset laidunsivat ja sitten lähtivät yhdessä laukkaan, siinä sai käsinkosketeltavan henkisen kokemuksen elämän ja maailman mahtavuudesta. On upeaa olla elossa." Ida: "En oikeastaan edes tiennyt, että oikeita villihevosia oli vielä luonnossa vapaana, kunnes sain kuulla mustangiretkestä saavuttuani leirille. Vapaana vaeltavien hevosten seuraamisen etäältä African selästä voisin laskea yhdeksi elämäni mahtavimmista kokemuksista!" Billy: "Mustangeissa kiteytyy varmaan jokin ihmisen sisäinen kaipuu olla vapaa ja vahva - näin sanoi tosin Moto, enkä minä, mutta voisin yhtyä väitteeseen. Ainakin itseni kohdalla villihevosten näkeminen koskettaa jotakin salaperäistä osaa sisikunnasta." Lauren: "Minulla on ollut ilo seurata mustangien elämää myös Coloradossa, mutta oli silti yhtä upeaa nähdä aidot elävät villihevoset Kanadan upeissa maisemissa! Villihevosten näkeminen vetää aina yhtä hiljaiseksi, mikään ei ole kyllä kauniimpaa kuin vapaana juokseva hevonen... Se alkukantainen kesyttämättömyys, kauneus ja voima lumoavat minut joka kerta. Upeita eläimiä! Tennesseelle villihevosten näkeminen oli hieman vieraampi kokemus ja täytyypä sanoa, että yleensä aina niin vankan rauhallista suomenhevostani taisi vähän jännittää mustangien vieraat tuoksut - sen verran tarkkaan se villejä sukulaisiaan tuijotti korvat hörössä ja pää pystyssä."
Tamulissa vietettiin myös vähän railakkaampaa ja vapaampaa iltaa "sivilisaation parissa". Parin Lännen Aurinko -tuopillisen jälkeen saattoi silmissä alkaa vilkkua discovalojen lisäksi. Miten pubi-ilta meni leiriläisillä?Barrett: "Istuin hiljaa nurkassa ja välttelin seurustelua." Dewn: "Pelasin uhkapelejä ja voitin sievoisen summan." Ida: "Saatoin iskeä silmäni komeaan kantrimieheen..." Billy: "Parasta oli päästä rääkymään karaokeen, kaikkien kun oli pakko kuunnella!" Lauren: "Tanssin itseni pyörryksiin lavalla! Näin hauskaa ei ole aikoihin ollut."
Lopuksi, mikä oli leirillä parasta? Barrett: "Smokey edistyi ratsukoulutuksessa, pääsimme jopa maastoon mukaan! Laukkapätkältä tosin jättäydyimme jotenkin kummasti pois... Muutama sivuloikka ja pukkihepuli tuli myös, mutta kertaakaan ei Barrett niellyt pölyä." Dewn: "Kyllä se niin vain on, että illat nuotion rätistessä ja kitara kainalossa, kun aallot lyövät alla rantaan - sitä ei voita mikään, mitä olen maailmalla reissatessani kokenut." Ida: "Yksinkertaisesti: Africa!" Billy: "Join Up -hetki Magicin kanssa. Siinä oli jotain taikaa." Lauren: "Uittoretki merenrantaan lämpimänä päivänä, yömaastoretki hyvän sään salliessa tähtiä tarkkailemaan vuorille. Koko leiri oli tosin kokonaisuudessaan ihan huippu, pitikin jo kysyä että milloin seuraava järjestetään...?" KIITOS KAIKILLE LEIRILÄISILLE MAHTAVASTA KAKSIVIIKKOSESTA! TOIVOTTAA KOKO ORANGE WOOD RANCHIN VÄKI. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Jul 22, 2018 8:53:52 GMT
Huomasin näin jälkijunassa etten ikinä sitten lähettänytkään esittelyä, joten... No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan?  Barrett Quickfort on jo reilusti keski-ikäinen mies, joka asustelee sekarotuisen koiransa Randallin kanssa pienessä erämökissään. Hän käy päivittäin hoitamassa ja kouluttamassa nuorta Smokey-mustangia, jonka kaitsijaksi orin Latviassa elelevä omistaja on käytännön syistä palkannut. Vaikka Barrett ei hevosta siis papereilla omistakaan, on Smokey hänelle käytännössä kuin oma hevonen. Viiksivallu on hiljainen ja juro, eikä hän helposti sosialisoidu muiden ihmisten kanssa. Ujo hän ei silti ole ja mielipiteensä Barrett kyllä kertoo jos tarvitsee, pitää puolensa, mutta mies ei vain tykkää tuoda itseään esille vaan vahtii enemmän näkymättömänä tarkkailijana sivusta. Smokey taasen on vasta ratsukoulutuksensa alkuvaiheissa oleva nuori mustangiori, joka pelastettiin koiranruoaksi joutumiselta sen ollessa liian mieto rodeotykki — aivan tarpeeksi vaikea ratsu kyllä näin muuten! Villihevosen luottamuksen voittaminen on vielä vaiheessa, mutta maasta käsin Barrett on tehnyt paljon, selässäkin käynyt useaan otteeseen istumassa. Varsinaisesta ratsastuksesta ei voida kuitenkaan vielä puhuakaan, vaan Smokeyn kanssa ollaan nyt vuoden koulutuksen jälkeen päästy pisteeseen jossa se seisoo rentona paikoillaan ja ottaa muutaman askeleenkin eteenpäin ilman avustajaa, Barrettin pysyessä satulassa. Matka luottoratsuksi on siis pitkä, mutta alkanut.   |
|
Leiriläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 20
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Cella on Jul 25, 2018 18:45:02 GMT
Hi there, rookie 7.7.2018 Joskus asioiden oli parasta vaan antaa järjestyä omalla painollaan. Etenkin jos omasi yhtä tuhoisat tilastot asioiden aktiivisesta selvittämisestä kuin meikämandoliini. Ei sillä että kukaan olisi erityisesti tarvinnut esimerkkiä, mutta olin kerran tainnut yrittää ratkaista mun ja Allun parisuhdekriisiä puremalla Gracea käteen. Siispä; mitä tehdä kun oma kihlasormus hiertää, työt tuntuu olevan ainoa järkevä asia elämässä ja kotikommuunissa elämä oli yhtäkkiä muuttunut painostavaksi kuin Poppelikujan ullakolla asuisi mun lisäksi toinenkin paha henki? Silloin lähdetään Kanadaan. Asiat oli edenneet aika haipakkaa tahtia siitä lähtien, kun Krister oli iskenyt mulle Orange Wood Ranchin esitteen käteen. Mä olin yhtenä hikisenä intiaanikesän yönä selaillut netistä halvimpia lentolippuja ja laittanut Allulle viestin, että mua ei heinäkuussa paljoa näkyisi. Sitten mä huomasinkin jo olevani Annen toimiston ovella kysymässä huolestuneena, pitikö Arktikin nyt mennä passikuviin. Kaksi viikkoa järjestelyjen jälkeen koitti lähdön hetki, ja siitä lähdöstä noin kolme ja puoli vuosisataa kestävät lento ja automatka kuljettivat mut ja Arktikin täysin uudelle mantereelle, ranchille, joka avautui valtameren, vuorten ja valtavien havupuiden välissä kuin lännenelokuvan kulissit. Kerrankin musta tuntui stetsoni päässä siltä, että mä kuuluin tähän maisemaan, sen sijaan että mua katsottiin samalla tavalla kuin sitä Liekkijärven omaa kylähullua joka on ripustanut sen pyörän täyteen käkikelloja. Mä olin luullut tulleeni etuajassa leirin alkuajankohtaan nähden, koska olin halunnut varata Arktikille ainakin yhden yön toipumisaikaa sen elämän ensimmäisestä lennosta ennen kuin sen pitäisi ryhtyä tositoimiin. Mutta heti kun Raicy, Orange Woodin isäntä joka oli meidän valtavan ystävällisesti poiminut lentokentältä, oli auttanut mut ulos suuren Chevyn pelkääjänpaikalta, mä näin kuistin olevan jo lähes täynnä iltaa istuvia ihmisiä. Kaikkien silmät olivat kiinnittyneet saapuneeseen autoon ja siitä nyt kuuluvaan vaativaan kolinaan, jonka Arktik aiheutti ilmoittaessaan, että sen matkustuskärsivällisyys oli virallisesti päättynyt. ”Otetaampa poni ulos niin saatte molemmat vähän illallista”, Raicy totesi matalalla, miellyttävällä aksentillaan, jota mä en oikein osannut sijoittaa mihinkään. Ei sillä, että mä pahemmin aksenteista olisin mitään tiennytkään. Mun katse oli jumittunut leveälle, kolonialismin aikaiselle kuistille, jossa useampi ihminen edelleen katseli takaisin silmiään ilta-auringossa siristellen. Nopealla vilkaisulla useampi oli suunnilleen mun ikäisiä, mutta vaaleatukkainen, auton saavuttua seisomaan noussut nainen sekä tämän vieressä istuvat kaksi miestä vaikuttivat vanhemmilta. ”Teillä oli laidunmajoitus, eikö niin?” Raicy varmisti availlessaan luukkuja jotka piilottivat Arktikin vielä uudelta ympäristöltä. Mun jumiutuneilla aikaeroaivoilla meni hetki ymmärtää, että mies puhui hevosen majoituksesta, eikä ollut pistämässä mua nukkumaan keskelle laidunta. ”Juu”, vastasin hajamielisesti, ja käänsin päätä parahiksi nähdäkseni sen vaaleatukkaisen naisen lähteneen kuistilta ja lähestyvän meitä nyt hymyssä suin. Vasta nyt mä tunnistin naisen Alexiinaksi, ja vaikka me ei koskaan oltu kasvokkain tavattukaan, mä koin jotain tietynlaista tuttuutta naisen kanssa – yhdistihän meitä Windin varsa. ”Sä olet varmasti Cella” Alexiinan lämpimästä äänestä päätellen tuttuuden tunne oli molemminpuolinen. ”Mä olin hyvin iloinen, kun sain teiltä Seppeleestä yhteydenoton, että sä tulet osallistumaan meidän leirille. Vaikka Windi ei nyt mukaan tullutkaan.” Pieni vino hymy häivähti pitkin sieviä kasvoja, kun nainen vilkaisi kopista paljastuneita eestiläisiä poninkankkuja. Mä hymyilin vastaukseksi ja kapusin sivuovesta ottamaan Arktikin ulos. Päätään nykien ja kiireisin askelin poni porskutti ulos trailerista, pyörähti akselinsa ympäri melkein sotkeutuen omiin jalkoihinsa ja kajautti pitkän ”olen täällä!!!” -hirnunnan tiedoksi kaikille näillä pituusasteilla asustaville. Mä pyöräytin silmiäni, vaikka olinkin samalla vähän helpottunut. Liian rauhallisesti lennoltaan palannut Arktik oli musta ollut varma merkki siitä, että joku rahtari oli menettänyt sen sekoiluun hermonsa ja syöttänyt sille sangollisen Xanaxia. ”Windi jäi viettämään kesälomia, me tultiin tämän raakileen kanssa vähän treenaamaan. Se tarvitsee sitä, kun sen koulutus on ihan perustasolla vielä.” Mä esittelin Arktikia Alexiinalle, mutta ori oli liian tohkeissaan malttaakseen nuuhkaista leiriemäntänsä tarjottua kättä. ”Hi there, rookie”, Alexiina sanoi orille pehmeästi, ja viittoi sitten kädellään mua seuraamaan. Mä nykäisin uusien ärsykkeiden ja tuoksujen määrästä suunnilleen halvaantuneen poniorin mukaani, ja kiiruhdin vaalean, nopea-askelisen hahmon perään. Me ohitettiin pari vapaana juoksentelevaa kanaa, joista Arktik oli täysin pöyristynyt, sekä muutama laiduntava hevonen, joista mä tunnistin quartereiksi ainakin kaksi lihaksikkaiden takaosiensa ansiosta. Jos herkässä teini-iässä oleva Arktik saisi vartalokompleksin tällä leirillä, koska sen tasapaksut eestiläisgeenit eivät mahdollistaneet tuollaista hevosmaailman Kardashianien pyllyä, mä toivoin että Anne olisi valmis maksamaan sen terapian. ”Täällä herraseurassa me ajateltiin, että Arktik viihtyisi”, Alexiina pysähtyi lopulta lankkuaitaisen tarhan eteen, josta maa vietti hieman syvemmälle laaksomaiselle niitylle. Muutama hörökorvainen hevonen nosti päätään ruohikosta, ja mä olin varma, että Arktik vetäisi mun kämmenet vesikelloille ennen kuin me saataisiin siltä kuljetussuojat pois. Sitä ei onneksi tapahtunut, vaan pian me seurattiin, kuinka huiskuhäntäinen pohjoismaalaisvahvistus ravasi tutustumaan ja selvittelemään asemaansa uusien laiduntovereidensa kanssa. Ja sitten olikin mun aika tehdä samoin muiden leiriläisten kanssa. Mä toivoin, etten jäisi arvojärjestyksessä ihan viimeiseksi, että mut päästettäisiin edes joskus muiden mukaan syömään aamupalaa. -- Leirijuttuja tulee multa vähän hitaasti mutta varmasti, helle ja pitkät työputket on nyt pitäneet pois koneelta! Tästä kuitenkin lähtölaukaus |
|
Leiriläinen
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 20
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Cella on Aug 9, 2018 10:33:00 GMT
What you doin' up, citygirl
10.7.2018 Pienestä suklaanruskeasta kanasta pääsi yllättynyt kot?, kun mä kävelin sen ohitse varhaisaamun kajossa kylpevällä Orange Woodin pihamaalla. Olisi hienoa väittää, että mä olin tähän aikaan jalkeilla silkkaa ahkeruuttani ja ranch-henkisyyttäni, mutta todellisuudessa mun sisäinen kello oli yhä ajastettu suomalaiseen päivärytmiin, eikä se antanut mun vielä kolmantenakaan leiripäivänä nukkua yli viiteen. Vartin tuijottelu leiriaitan kattoon oli riittänyt ja mä olin ymmärtänyt, että uudelleen nukahtamisesta oli turha haaveilla ja että yhtä hyvin saatoin nousta ylös. Kerrospunkka oli natissut kovaäänisesti mun kavutessa alas, kuin se olisi halunnut vasikoida koko tilalle mun karkaavan, mutta mun alapuolella majoittuva Lauren ei liikahtanutkaan peittonsa alla. Olin aika varma, että nainen oli hereillä, mutta se ei sanonut sanaakaan mun pukiessa päälle ja livahtaessa ulos ovesta. Se ei ollut siitä kiinni, etteikö me oltaisi haluttu puhua toisillemme, vaan me molemmat ymmärrettiin että kontakti olisi särkenyt aamun uneliaan rauhan. Laaksolaidun aukeni mun edessä kuin impressionistitaiteilijan utuinen maalaus. Aamutaivas sai vuoret näyttämään vaaleanpunaisilta, ja vasta nousuaan tekevä matala aurinko teki hankalaksi tunnistaa, mikä laiduntavista silueteista kuului Arktikille. Mä vislasin optimistisesti ja sainkin hevosten päät nousemaan ylös ruohikosta, mutta eestinhevonen ei tehnyt elettäkään jättääkseen oman plantaasinsa ja tullakseen mun luokse. Mä en ottanut itseeni, vaan kapusin istumaan tukevalle lankkuaidalle rapistellen samalla tupakka-askia farkkutakin taskusta. Mä en ollut ymmärtänyt, että täälläpäin ei myyty niin mietoja ja mukavia tupakoita kuin mihin mä olin tottunut, vaan lähikylän pölyisen röökihyllyn vaihtoehdot rajottuivat lähinnä vahvan Marlboron pienempään ja isompaan askiin. Aamun ensimmäinen henkonen filtterin läpi sai mut yskimään. "That's bad for you, y'know?" Normaali puheäänikin kuulosti hyvin riitasointuiselta aamun hiljaisuudessa. Mä käänsin päätäni jokseenkin loukkaantuneena siitä, etten ollut ainoa aamuvirkku koko universumissa, ja näin Samuelin ja Isacin taluttavan hikisiä hevosiaan pitkien lännenohjien päässä kohti laidunta. Suunnilleen mun ikäiset jenkkipojat ei olleet alkuleirin aikana liikkuneet mihinkään ilman toisiaan, ja musta tuntui, että ne elivät sellaisessa sienisymbioosissa kotona Coloradossakin. "So is judging people but here you are", mä vastasin tyynesti, laitoin tupakan näyttävästi huulteni väliin ja tein kaikkeni etten yskisi ja pilaisi mun coolia vastausta. Samuelista pääsi matala nauru. Sen naurussakin oli etelävaltojen aksentti. "Aren't you a sassy one first thing in the morning", Samuel hörähti ja päästi quarterinsa irti laitumen portilta. "What you doin' up this early, citygirl?" Mä pyöräytin vähän silmiäni lisänimelle, jonka olin ansainnut kahtena edellisenä leiripäivänä ollessani leirikahdeksikosta ehdottomasti surkein sekä lassoharjoituksessa että ensimmäisessä tutustumisessa karjanajoon. Mua oli itseänikin huvittanut se, pakko se oli myöntää, koska muilla leiriläisillä taisi olla kaikilla edes jonkinmoista kokemusta karjalajeista. Ja muilla oli myös hevoset, jotka eivät nähneet lehmää ensimmäistä kertaa koko elämässään. Seurattuaan parin tunnin ajan, kuinka mä sotkeuduin omaan lassoköyteeni ja jouduin huijaamaan Arktikia saadakseni sen edes kymmenen metrin päähän vasikasta, Samuel ja Isac olivat rakastavasti nimenneet mut citygirliksi. Kaupunkilaistytöksi. Vitsihän se oli ja hyvällä ne sitä tarkoittivat. Ihan pikkuisen teki silti mieli valaista niille, että mä olin kotoisin Liekkijärveltä, joka oli landempana kuin ne oli ikinä edes nähneet, ja jossa viime vuoden urbaanein tapahtuma oli se kun Tappi ajoi kyläkauppaan autolla eikä ravikärryillä. "Couldn't sleep, you?" Mä vilkaisin Isacia, joka pyyhkäisi hikeä tumman stetsoninsa lierin alta. Ei kai ne nyt vielä olleet ehtineet treenaamaan? "Wanted to give these two some exercise before the day starts, they get so damn energetic." Eli olivat. Samaan aikaan Raicyn auto näkyi kauempana kaartavan pihalle, ja mies hyppäsi ulos isojen rehusäkkien kanssa, jotka oli ilmeisesti jo joskus aamuneljältä käynyt jostain hakemassa. Miten mä olin päätynyt johonkin vampyyrien leirille, jossa kukaan ei nukkunut? Mä rapistelin röökiaskin uudelleen taskustani, ja ääni sai vihdoin Arktikin kiinnostuksen heräämään tarpeeksi, että se jaksoi kömpiä mua kohti pienet korvat toiveikkaassa hörössä. Samuelin ääni kajahteli nyt kauempaa pihalta, jossa se oli ilmeisesti yhyttänyt Raicyn juttukaveriksi, mutta Isac oli jäänyt nojailemaan samaan aidanpienaan jolla mä istuin. Se katseli huvittuneena, kun mä kampasin sormillani Arktikin paksua harjaa siistimmäksi samalla, kun poni hamuili venyvällä ylähuulellaan mun röökiaskia. "I keep telling him that he should quit but he's so addicted", mä sanoin haudanvakavalla naamalla Isacille nyökäten ketjupolttajalta näyttävän Arktikin suuntaan. "He thinks smoking makes him look cool." "Yeah, well, you're not exactly setting a good example, are you." "I'm a terrible mom, I know." Isac hymyili vinosti mun kommentille. Mä hymyilin takaisin. Poika katseli aidalta, kun mä jatkoin Arktikin karvan sukimista siistimmäksi. Poni tuntui niin rennolta ja onnelliselta laitumellaan, että en raaskinut ottaa sitä sisälle. Mäkin tunsin itseni rennoksi ja enemmän omaksi itsekseni kuin pitkään aikaan. Mun oikea elämä Suomessa ja sen murheet ja solmut tuntuivat täällä oudolta rinnakkaistodellisuudelta, jolla ei ollut oikeasti väliä. "I should head to the showers", Isac selvitti kurkkuaan hiljaisuuden jälkeen ja irrottautui aidalta. "See you at breakfast. Citygirl." Mä pyöräytin silmiäni uudelleen. Tänään meillä alkaisi leiritunneilla trail-harjoitukset, joissa Arktik oli osoittautunut kotipuolessa erinomaiseksi. Kyllä ne näkisivät, mitä me kaupunkilaiset osattiin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Aug 12, 2018 13:31:29 GMT
Rodeo Raicy oli tuonut testattavaksi rodeolaitteen, häränmallisen vekottimen, jonka selkään istuttiin ja sitten se alkoi hulluna viskellä kyydissä olijaa jäljitellen oikean elämän rodeota – aluksi tosin lempeästi vähän keinuen, mutta sekuntien kuluessa yhä pahemmin vatkaten ja kääntyillen. Olin tietysti halukas kokeilemaan sitä ja käynyt jonoon heti reteiden jenkkiläisheppujen, Samuelin ja Isacin, taakse. ”Älähän nyt”, he virkkoivat katsahtaessaan minuun suut virneessä, ”sinun voi käydä vielä huonosti.” Jostain syystä he kohtelivat minua kuin pikkupoikaa, vaikka olivat tuskin itsekään parikymppisiä vanhempia – vain, koska he olivat fyysisesti lihaksikkaampia ja ahavoituneempia kuin minä, sai heidät ilmeisesti tuntemaan jonkinlaista testosteronimaista ylemmyyttä. Mutta kun badassin elkein jonoon astui Cella, he siirtyivät onneksi veljellisesti piikittelemään tätä. Raicy ja Kitty raahasivat kentälle tatamipatjoja. Lisäksi Raicy pakotti kaikki laittamaan kypärän päähänsä, mikä ehkä vähän latisti cowboy-henkeä, mutta tällä leirillä ei kuulemma turhaan haluttu joutua soittamaan ambulanssia. Samuel ja Isac katsahtivat toisiinsa ilottomasti ottaessaan stetsonit päästään. ”Minua ei kiinnosta, vaikka teillä olisi kokemusta oikeastakin rodeosta”, sanoi Raicy kuin täysin hyvin ymmärtäen vaienneen nyreän ilmapiirin, ”tässä laitteessa on kypäräpakko niin kauan, kuin se on Orange Woodin mailla – se siirtyy Tamuliin myöhemmin, joten siellä voitte vapaa-aikana rellestää omalla kustannuksellanne vaikka kalsareissanne.” Isac oli ensimmäinen, joka kapusi muovisonnin selkään. Hän otti tukevan yhden käden otteen nahkaremmistä, nyökkäsi ja Kitty tuikkasi laitteen käyntiin. Se alkoi keinahdella, sitten kääntyillä ja kohta vihmoa – Isac kesti aika hyvin ja mätkähti lopulta sivuttain liukuen alas sen selästä patjalle. Samuel pisti vielä paremmaksi ja jaksoi hieman pidempään, tosin sitten lensikin mahtavemmin kyydistä. Astuin eteenpäin ja kiipesin sonnin päälle. ”Valmis?” Kitty sanoi, ja nyökkäsin. Olisin halunnut näyttää muille ja kestää ainakin saman aikaa kuin Isac, mutta valitettavasti keinutus oli hurjemman oloista selästä koettuna, kuin miltä se maasta näytti. Lensin tumahtaen patjalle ennen kuin ehdin kunnolla edes päästä vauhtiin ja ähkäisin ilmat keuhkoista. ”You should do a couple more of those”, virnistelevä Samuel virkkoi jenkkiläisittäin, kun Kitty kiskaisi minut voimamiehen ottein takaisin jaloilleni. ”Pudistat pölyt irti patjoista, enää ei tarvita tamppaajaa.” Tytöistä Ida ei uskaltanut kokeilla pukkikonetta, mutta Cella ja Lauren paljastivat kyntensä. Cella kesti aikamoisesta heilunnasta huolimatta yllättävän pitkään ja kammetessaan maasta ylös, totesi vain, että kun on huojunut kuin pullojukka useammankin kertaa kännipäissään, ei tällainen kieputus tunnu enää paljon missään. Lauren oli tietysti melko hyvä ja ammattimaisen oloinen ja pyyhkäisi vain tyynesti hiukset pois kasvoilta heilahdettuaan lehmän kyydistä tyylikkäästi nelinkontin. Ainoa lohtuni oli, että Dewn oli vielä huonompi kuin minä. Barrett ei halunnut kokeilla, ukko mutisi jotain Smokeystä ja vetäytyi vain muista kauemmas. Epäilen tosin, ettei se kehdannut laittaa kypärää ja luopua säänpieksemästä lierihatustaan. Oikeaan rodeoon ei Orange Woodista pääse, ei tälläkään leirillä, sillä Alexiina suhtautuu lajiin karsaasti, mutta tämän "turvallisen" kokemuksen puitteissa en usko, että minusta tosimenoon olisikaan. Mutta se ei tee minusta yhtään sen vähempää cowboyta, vaikka Samuel tai Isac sanoisi mitä! |
|
