Terapiahevosten klinikka II 28.4. (TT)

Amanda S. (auburninkartano@gmail.com) - Audrey v. Helmwald (7-vuotias), www.auburnestate.altervista.org/armi.html

Benjamin O' Hara (varjoaika@hotmail.com) - Bono O' Hara (16v), ranch-ohara.weebly.com/bono.html

Saatoin lastata Bonon matkaa varten rauhallisin mielin. Ori oli jo vanha konkari matkustamisessa, eikä sen kanssa ollut vuosiin tarvinnut suurempia stressata. Häntäänsä huiskauttaen se asettui samantien aloilleen korvat rennosti sivuille käännettynä, ja matka kohti Kanadaa saattoi alkaa. Olin siihen kerennyt valmistautumaan parisen viikkoa, ja olin kieltämättä innoissani päämäärämme vuoksi. Olisi mielenkiintoista nähdä Orange Wood omin silmin, olihan se suloisen Woodoomme syntykoti. Selkeitä kimoutumisen merkkejä näyttävä tamma olikin ollut ensimmäinen ehdokas mielessäni kuultuani Terapiaklinikasta. Olin kuitenkin tyrmännyt ajatuksen melko pia todeten, että tamma saisi vielä aikuistua rauhassa. Mielessäni ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi tulevaisuudessa itsevarmuutensa löydettyään loistava terapiahevonen.

Nyt matkaan oli kuitenkin helppona kakkosena valikoitunut Bono. Viisas ja jo iäkäs ori oli kiltti ja rauhallinen, ja halusin käyttää jokaisen mahdollisen tilaisuuden sen kanssa maailmaa kiertääkseni. Kotitalli oli jäänyt Dineon hellään huomaan jotta pääsisin itse esittelemään edesmenneen isäni silmäterää. Kuten olin arvellut, Bonoa ei pitkäkään matka haitannut, ja Orange Woodiin saavuttuamme se otti uuden ympäristön vastaan rauhallisesti ja uteliaana. Pakko sen oli tulostaan ilmoittaa kerran hirnahtamalla, olihan se sentään ori.

Sain jälleen kerran olla Bonosta ylpeä seuratessani sivusta liikkeelle pyörähtänytä käytöskoetta. Taluttaessa Bonolla oli tapana kulkea vain askeleen jäljessä, mutta koskaan ori ei yritä päästä ihmisen edelle. Sitä ei haitannut ympärillä touhuavat vieraat kasvot ja äänet, vaan se mukautui jokaiseen tilanteeseen varmuudella ja rauhallisuudella. Olisi taas kotiväelle kerrottavaa, miten hieno meidän johtaja ori oikein onkaan. Ratsastuskokeen aikana uskalsin epäillä, että koti ranchin hektinen arki oli totuttanut Bonon ihan kaikkeen. Vapaat koirat, juoksevat lapset ja mitä erikoisimmat vaatekappaleet tuskin saivat oria korvaansa kääntämään.

Jokainen on varmasti sitä mieltä omasta hevosestaan, mutta kyllä minä voin oriani kehua maailman parhaaksi hevoseksi. Sen kanssa voi aina luottaa, että kaikki onnistuu. Koko tapahtuma oli sujunut meidän osaltamme rennolla mielellä, ja pääsin tutustumaan Kanadan varmasti hallitsevimpaan ranchiin ihan lähietäisyydeltä. Päivän päätteeksi polte päästä takaisin kotiin oli jo suuri, sillä Orange Woodin vaikuttavista tiloista inspiroituneena paloin halusta päästä suunnittelemaan mahdollisia muutoksia omaa maatilaani ajatellen. Palaisin varmasti mielelläni takaisin Kanadaan seuraavan tapahtuman merkeissä.

Milli Nikkilä (humpauttaja@hotmail.com) - Toukolan Poku (8v), ponnie.wixsite.com/toukola/poku

Orange Woodin klinikkatilaisuudessa 28.4.2019
Olin jo maaliskuussa ilmoittanut Pokun ja itseni klinikkatilaisuuteen Orange Woodiin. Vanhempani tietysti laittoivat kampoihin ilmoittaessani, että jomman kumman olisi ostettava minulle sekä suomipojulle lentoliput, ja lennettävä kanssani Kanadaan. Lopulta äiti suostui lähtemään matkaan, ja oikeastaan häntä minä olin hieman mukaani toivonutkin.

Äiti ei ollut koskaan uskaltautunut Pokun selkään ja hänellä taisi olla jopa pienoinen hevoskammo. Minulla saattoi olla pieni taka-ajatus raahatessani hänet tilaisuuteen. Paikan päällä olisi takuulla luotettava hevonen ja osaava ihminen neuvomassa häntä kädestä pitäen - jospa saisin äidin viimein nousemaan hevosen selkään!

Olin valmistellut Pokun ratsastus- ja käytöskoetta varten priimakuntoon. Jykevä runkoinen hevoseni seisoi ylväänä, mutta samaan aikaan varsin levollisen näköisenä, terapialiiton jäsenen esitellessä Pokua tuomarille. Tuomarin puheesta ei saanut selvää, eikä nyökkäyksistä ja paperin naputtelusta paperiin voinut tehdä ennalta tulkintoja. Hieman minua hermostutti, Poku ei ikinä käyttäytynyt kenenkään käsittelyssä huonosti, joten olisin hyvin pettynyt jos ori juuri tälle päivälle päättäisikin saada jonkin idioottimaisen päähänpiston.

Kun kokeiden välissä pidettiin lyhyehkö tauko, päästin Pokun hetkeksi huilaamaan vuokrakarsinaansa. Minä puolestani lähdin äitini kanssa katsomaan Apples&Boots -tallipuotikahvilan tarjontaa, joka kyllä yllätti minut täysin! Ostinkin sieltä matkamuistoksi Pokulle uuden bling-bling-otsapannan. Äiti nappasi mukaansa evästä, jonka jälkeen suuntasimme piha-alueelle. Siellä olikin sopivasti terapialiiton jäsen, jolle menin heti juttelemaan. Tarkoituksenani oli tietysti saada hänet houkuttelemaan äitini hevosen selkään.

Äiti jäi juttelemaan terapialiiton jäsenen kanssa, kun minä lähdin hakemaan Pokua. Päästessämme takaisin pihalle, jossa meitä odotti pieni seurue. Olin ihmeissäni, joku oli saanut äidille jo houkuteltua ratsastuskypärän päähän! Taluttaessani Pokun seurueen luo, kuulin ohimennen jonkun mainitsevan, että tuohan oli se erikoisen rauhallinen ori. Hymyilin tyytyväisenä ja silitin Pokun pehmyttä turpaa.

Terapialiiton jäsen otti Pokun ohjat ja kannusti äitiäni kävelemään hänen vierellään. He vain kävelivät ympäri pihamaata ja kummastelin hieman, mitä hyöytä tuosta nyt olisi? Ihme ja kumma, hetken kävelemisen ja jutustelun jälkeen äiti uskaltautui rapsuttelemaan Pokua ja lopulta kun häneltä kysyttiin uskaltautuisiko hän selkään saakka, hän nyökkäsi! Hihkuin hiljaa mielessäni ja jäin katselemaan kun äiti nousi korokkeen päälle, josta hänen olisi tarkoitus kavuta Pokun selkään.

Siellä hän istui, Pokun selässä. Olin yhtä hymyä, enkä voinut olla pidättämättä sisäistä riemuani. Äiti istui selässä melko totinen ilme kasvoillaan, eikä Poku liikuttanut yhtä ainuttakaan lihastaan. Jonkin aikaa he vain seisoskelivat paikoillaan, terapialiiton jäsenen yhä pidellessä oria paikoillaan. Lopulta äiti suostui pieneen kävelylenkkiin, eli toisin sanottuna pieneen ympyrään, joka olisi mahdollista ratsastaa tallin pihassa. Pokun hievahtaessa hitaasti liikkeelle äidin maiskautuksesta, äidillä oli hetken varsin kauhistunut ilme. Nopeasti hän kuitenkin huomasi kehonsa mukautuvan orin pehmeisiin liikkeisiin, ja kauhun irvistys muuttui vienoksi hymyksi.

Äiti laskeutui varovasti Pokun selästä, ja huomasi minun taputtavan innokkaana käsiä yhteen vain parin metrin päässä hänestä. Tauko oli ohitse ja terapialiiton jäsen lähti taluttamaan Pokua maneesiin käytöskoetta varten. Äiti antoi kypärän takaisin sen oikealle omistajalle, ja käveli sitten letkein askelin luokseni. Lähdimme raahautumaan kohti maneesia, jossa klinikkatilaisuuden oli määrä jatkua.
"Tästä ei sitten puhuta isälle", hän kuiskasi ja kaappasi minut kainaloonsa.

Ingrid (ingrid.virtuaali@gmail.com) - Werona (ikä testipäivänä 8 v.), auric.arkku.net/trba/werona.html

Päiväkirjamerkintä:
Kahdeksan tunnin lento Saksasta Kanadaan oli sujunut pitkästä matkasta huolimatta kaikin puolin hyvin, joskin Werona oli uudesta ympäristöstä ensialkuun hieman kummissaan ja pysytteli talutettaessa tiiviisti hoitajansa vieressä kaiken varalta. Olin laskenut varman päälle ja saapunut Yukoniin jo muutamaa päivää aikaisemmin ennen varsinaisen terapiaklinikan alkua, jotta Werona saisi lepuuttaa hermojaan ja levätä kunnolla ennen testipäivää. Korvat pyörivät ja pää kääntyili alinomaan Weronan seuratessa lentokentän tapahtumia ja kuunnellessa lentokoneiden suhinaa. Passeja ja muita matkustusasiakirjoja kaivellessani katselin muhkean tamman pientä ruokataukoa hoitajan kanssa läheisellä nurmikentällä hymyssä suin: jos Werona ei ollut moksiskaan lentokentän vilinästä ja kovista äänistä, ei klinikkapäivänä ollut luultavasti tiedossa mitään, mikä saisi tamman pois tolaltaan. Olimme matkalla muutoinkin rennolla asenteella: tämä olisi oiva tilaisuus testata tamman soveltuvuutta terapiakäyttöön ja mahdollinen serifikaatti olisi erittäin iso plussa.

Klinikkapäivänä saavuimme Orange Wood Ranchille hyvissä ajoin ennen tilaisuuden alkua, jotta Werona sai vähän katsella paikkoja ja haistella ilmapiiriä. Muita potentiaalisia terapiahevosia tukijoukkoineen pörisi jo tallialueella ja parkkipaikalle kaarsi tasaiseen tahtiin myös ulkopuolisia tilaisuudesta kiinnostuneita katsojia. Werona oli hyvällä tuulella ja pysähteli tapansa mukaan maistelemaan jokaiselta nurmipläntiltä hieman vatsantäytettä ja katselemaan korvat hörössä ja suu jauhaen tallipihan touhuja. Tamman muhkea ulkomuoto herätti etenkin nuoremmissa kävijöissä ihastusta ja ruunikko neiti malttoi poseerata hienosti kaikille selfietä pyytäneille faneille, muutama sai tammalta jopa märän pusun ja yhdeltä täti-ihmiseltä meinasi lähteä porkkanapussi parempiin suihin, kun se roikkui täyden laukun reunalla vähän liian lähellä tammaa.

Luovutin ohjat terapialiiton jäsenelle, kun tuli Weronan vuoro suunnata ratsastuskokeeseen. Kun liiton jäsen ja tuomari vaihtoivat keskenään muutaman sanan ennen ratsaille nousua, päästi Werona seisoskellessaan suuren ja makean haukotuksen sekä äänekkään töräyksen suolistossa vellonutta kaasua. Kentän laidalla seisovat katsojat remahtivat räikeään nauruun, samoin kuin testihenkilöt. "Voi luoja Werona!" älähdin ja hautasin pään käsiin "Voisitko nyt edes pikkasen tsempata tähän testiin!" mutisin hiljaa ja tunsin poskilla nousevan kuumotuksen leviävän niskaan ja korviin. Tamma oli selvästikin kuin kotonaan ja ratsastajan noustessa selkään jatkui leppoisa jolkottelu ympäri kenttää. Toivoin hiljaa, että virkeyttä löytyisi nyt edes ratsastuskokeen verran eikä Werona olisi ihan niin laiskanpulskea kuin se kotioloissa saattoi olla. Tamma yritti tapansa mukaan miellyttää ratsastajaa ja totteli hienosti annettuja apuja, joskin se olisi omasta mielestäni saanut liikkua vieläkin reippaammin. Ristiriitaisista avuista, suusta vetämisestä, kahisevista vaatteista tai epämääräisestä pyörimisestä satulassa ei tamma jaksanut välittää tipan tippaa, olihan se tottunut niihin jo kotioloissa aloittelevien ratsastajien vasta opetellessa ratsastuksen alkeita. "Tämä neiti taisi olla kuin kotonaan", terapialiiton jäsen naurahti kun luovutti ohjat minulle. "No näemmä" hymähdin posket helottaen. "Jospa siitä saisi vaikka lisäpisteitä."