katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119 
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Jul 22, 2019 3:04:15 GMT
# Kaksi kirjainta # 21.7.2019 Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se niin. Liihotin tallipihan läpi sillä tavalla nopeasti, kuin joku, jolla on tuli hännän alla. Vaikka ei se ollut tuli. Poltteli kylläkin. Eikä mun meno muiden silmissä ehkä ollut nopeatakaan, mulla kun on erityisrajoituksia etenemisen suhteen, kuudenkympin rajoitus siellä, missä muilla meni moottoritie. Olikohan sekin yläkanttiin. En ymmärrä mikä hässäkkä tallilla saattoi olla keskellä kesää. Tai no joo, kyllä ymmärsin. Olihan siitä koirankokoisin kirjaimin ilmoitettu tallituvan ilmoitustaululla: TALLIN YLÄKERRAN REMONTTI Pahoittelut häiriöstä!
Remontti aikataulutetaan saamaan päätökseen ennen hevosten paluuta laidunlomalta. Yläkertaan tulee asuinhuoneisto. Vältättehän talliullakon läpikulkua! Pahoittelut häiriöstä. Ei lohduttanut siinä vaiheessa, kun henki pihisten pääsin kipuamaan portaat yläkertaan ja siellä mut pysäytti ensin varoitusnauha, jonka ohitin vähät välittäen: nyt oli tosi kyseessä. Mutta sitten mut pysäytti lihaksikas käsivarsi, jonka päässä oli vasara, ja sitä en niin vaan enää lähtenytkään ohittamaan. Kuten siinä lastenlaulussa sanotaan: ”Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää.” Mutta tässä tapauksessa ei myöskään eikä varsinkaan mennä lävitse. Kittystä meinaan. ”Sorppa. Ei pääse.” ”Mutta mun täytyy–” ”Täällä rempataan nyt. Ullakko on kiinni.” Katsoin surkeana sen ohi, sitten Kittyyn niin, miten äidin vanha cockerspanieli Lady katsoi, kun halusi kakusta siivua. Katse tehosi siinä määrin, että Kitty antoi taputuksen päälaelle kuten koiralle kuuluu. ”Alhaalla on veski.” En jäänyt väittelemään tosiasiaa vastaan, sillä tulenpalava kiire muistutti taas leimahduksella olemassaolostaan ja kiepsahdin vain kannoillani takaisin tuvan portaisiin. Täytyi sitten ottaa se leijonanmetsästyksen ohjenuora käyttöön jossa kierretään este ja valita toinen pidempi reitti helpotuspisteelle numero kaksi. Helpotuksen huokaisu multa ei kyllä tällä ovella päässyt, vaan turhautumisen. Se oli oikein sellainen syvä, lähes leijonanmurina, jota tehostin kahdella kädenheilautuksella ikään kuin voisin taikoa lukitun oven edestäni auki. Punainen täppä kahvan yläpuolella puhui puolestaan. Alavatsassa kupli. Sieltäkin kuului murinaa. Naputin jalkaa lattiaan ja toistin rukousmantraa pään sisällä: äkkiä, äkkiä, oi tuu jo, vauhtia, äkkiä, mikä kestää, äkkiä!
Sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta. Oven takana vallitsi sysihiljaisuus, sellainen, kun joku yrittää tuutata tavaraa, mutta leikkiä, ettei ole paikalla. Tiiän miten itelle tulee perselukko, jos joku vahtaa heti oven takana, joten vaikka hätä oli tämän näköinen, siirryin hienotunteisuussyistä edemmäs tallikäytävällä. Olin lukevinani hevosten karsinakylttejä, että saisin jotain muuta ajateltavaa. Vääntelin jalkoja ristiin ja steppailin. Onneks ketään ei ollu westernsiivessä näkemässä. En tiedä mitä ikipitkää kiinanmuurin mittaista toimitusta siellä tehtiin, mutta mun oli pian pakko lähteä: oma tavarajuna tyyttäsi torvea niin, että suorastaan pompahdin ilmaan ja samalla älynväläyksellä muistin leiriaitan huussin. Paratiisin. (Tähän kohtaan kiihkeää tarinaa mainittakoot, että olin kyllä koko ajan tietonen päätalon olemassaolosta ja sen lukemattomista kylpyhuoneistaan, mutta totuuden nimissä mä en ole koskaan käynyt Centerien ovella enkä näinkään pahassa hätätilanteessa kehdannut mennä soittelemaan ovikelloa.) Se rapujuoksu, jota tein tarhojen ja laitumen välissä kohti perämäntymetikköä, olis ollut tuubivideon arvoinen. Ja tuubeista unelmoinkin, kun etenin kohti pyhäkköä. Purolaitumen muutamat hevoset katselivat mua silmät kirkkaina uteliaisuudesta, että mikäs uusi ihmislaji tuolla menee, ja voisin vaikka vannoa, että joku niistä nosti mulle nauravasti huuliaan. Toivottavasti ei kuitenkaan haistellu perääni ilmaan jättämää vanaa, johon vainukoirat olisi kupsahtaneet heti. Kun mökki näkyi jo, melkein lirautin onnesta. Vielä vähän matkaa… mutta sitten pysähdyin kuin seinään. Kirosin vahingossa ääneen. Tietysti. Kuinkas muutenkaan? Aitassa oli joku. Pihalla. Vaalea tukka poninhännällä, soitti kitaraa. Ei, ei ollut Dewn. Se oli joku nainen. Mun ylirasittuneet aivot, jotka kärsivät parhaillaan hapenpuutteesta ylirasituksen johdosta, muodostivat monimutkaista matemaattista laskelmaa. Niin tietysti, tää oli joku kesävieras ( Alva ), joita Orange Woodiin majoitettiin – yllätys yllätys – kesäaikaan. Parkkipaikalla olikin ollut kuhinaa, kun tulin tallille, ja Sherlockmaisella päättelykyvyllä ynnäsin yksi plus kaksi ja hiffasin, että siinä olikin ollut meneillään edellisen lähtöhetket. Jatkoin nerokasta päättelyäni, joka tuntui kumma kyllä tehostuneen fyysisestä kärsimyksestä. Se kuului tähän tapaan: aitta on varattu. Siellä asuu joku. Aittaan kuuluu ulkohuussi. Se on aitan takana. Se näkyy tästä. Se kuuluu siis periaatteessa aitan asukille. Se on niin kuin yksityinen vessa tällä hetkellä, vuokrattu. Vuokrattu yhdelle pakaraparille. Mulla ei ole sinne asiaa. Ellen kysyisi. Nainen istuu terassilla. Ei oo huomannut mua. Mulla on jumalaton vessahätä enkä kohta enää kestä. Jos vaan menisin muina miehinä ohi. Tai juoksisin. Ei. Jos juoksen, voin saada astmakohtauksen ja sitten sisäiset lihakset ainakin pettää ja nolon yskimäkohtauksen lisäksi päästäisin housuun keskellä kirkasta päivänpaistetta. Tai jos vaan kysyisin kumminkin. Hei anteeks, saanko käydä huusissa. Aika noloa. Mitä sekin ajattelis? Mikä ihme hiippari, tulee tänne asti tallilta, missä PITÄISI OLLA kaksi käytettävissä olevaa vessaa, tänne asti muka asioilleen? Luulee vielä, että oon stalkkeri. En ees tiedä naisen nimeä. Ei olla tavattu aikaisemmin. En hitossa kysy. Mutta mä en kestä. Jos vaan kävelen ohi ja toivon, ettei se huomaa. Pluurppbs. Tuntui, että jotain lurahti lohikäärmekuviointeihin. Ei auttanut enää. Äkkiä en välittänyt enää mistään, edes siitä, että joku näkee ja nauraisi: kun tosi on kyseessä, muun merkitys haihtuu. (Tätä filosofista aatetta saa lainata, kunhan mainitsee sen yhteydessä à la Crid.) Iskostin katseen tiukasti WC:n seinään, Wonder Castleen, kahden kirjaimen linnoitukseen, ja suunnistin suoraan sitä kohti, sivuille vilkuilematta. Kävelin pikakävelyä oudosti vähän konkaten ja hypähdellen. Kitaran yksittäiset soinnut hälvenivät kuulumasta. Viisi metriä, neljä metriä, kolme metriä… Kohotin käden eteeni kuin kauhutietokonepeleissä, tartuin kahvaan ja vetäisin – ovi aukeni! Loppu onkin yksityinen. Tämän ala-arvoisen kokemuksen jakaminen on mun ensiaskel matkalla rohkeampaan ja avoimempaan elämään. Pitää hyväksyä elämän tosiasiat. Kaikki käy p-asialla. Ei siinä ole mitään hävettävää. En poistuessani helpotuksen renkaalta tavannut aitan tyttöä. Se ei ollut onneksi kytiksellä huussin oven takana valmiina kiperiin kysymyksiin, eikä enää mökin terassillakaan. Ehkä se ei nähnyt mua. Ehkä mä ja mun oranssi tukkani livahdettiin kuin salama; kuin ankerias öljyssä. Ehkä selvisin kuin koira veräjästä. Vaikka kuten sanottua, kaikki käy p-asialla. Ei siis mitään hävettävää. Ai miten tää tarina liittyi Dragoniin? No, ei niin mitenkään. Dragon viettelee laiskaa lomaansa laakson laitumella, mussuttaa itelleen ruohomahaa ja huiskii mustalla hännällään. Kaikki hyvin valtakunnassa siis sen osalta. Mutta jotta ei mentäisi ihan sivuraiteille, hevosaiheistakin harmia mulla on jaettavaksi. Nimittäin jos siitä ensimmäisestä ilmoituksesta tallituvassa ei aiheutunut melua ja meteliä, niin aiheutui sitten toisesta: POWER JUMP SUOMESSA PJ-kisaporukka matkalla 24-29.7. Lähtevät hevoset: Rex, Lovex, Leo, Magic Kisahoitajaksi halukkaat ilmoittautukaa Alexiinalle toimistoon.
Tässä ilmoituksessa oli kaksi asiaa väärin. Ensimmäinen oli se, että Dragonin nimeä ei oltu lueteltu. Ja toinen se, että mulle ei oltu jätetty henkilökohtaista jälkikirjoitusta. Se vaatisi vain kaksi kirjainta. PS. Crid, sinä olet kunniavieras! |
|
Yksityisomistaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 28
Oma hevonen: Muru
|
Post by Mikael on Aug 15, 2019 13:25:23 GMT
4. tarina ilman maple syrupia: Söpö ku höpön löpö (15.8.)
Apassin WRJ-Cup oli mennyt hienosti. Pitelin pehmeää riimunarua löysästi ja katsoin pientä, aavistuksen notkoselkäistä, mutta ehdottoman hyväjalkaista hevosta. Se seisoi riimunarun mitan päässä minusta, narua vetämättä, mutta mahdollisimman kaukana silti. Olin miettinyt monesti ennenkin, miksi sen halusin, sillä se ei koskaan kilpailisi WRJ-Cupissa Apassin tapaan tai missään muussakaan, enkä varmaan saisi siitä edes harrasteratsua. Se tuntui inhoavan minua. Siitä huolimatta en ollut siihen pettynyt. Totta kai se inhosi minua. Nyt se oli oppinut kuitenkin inhoamaan riimunarun mitan päässä, vetämättä ja riehumatta. En koskaan sitonut Murua kiinni. En kerta kaikkiaan uskaltanut. Usein sillä oli naru riimussaan, kun varovasti harjasin sitä keskellä pyöröaitausta, mutta joko naru roikkui maassa tai sen kaulalla. Olin oppinut kuitenkin opettamaan hevoselleni edes jotain. Muru tykkäsi leivästä. Aina kun se työnsi päänsä riimuun, se sai leipää. Toisaalta se joutui sietämään harjausta. Jos se pakeni harjauksesta, se ei saanut riimua pois päästään ennen kuin rauhoittui ja tuli takaisin. Siksi se ei paennut enää: paikallaan sinnittelemällä riimusta pääsi eroon nopeammin. Parasta oli se, että se tykkäsi leivästä enemmän kuin inhosi riimua ja minua. Silloin harvoin kun se päätti paeta, en ryhtynyt sen kanssa vetokilpailuun. Olisin hävinnyt kuitenkin. Kolmeen kokonaiseen päivään se ei ollut ottanut äkkilähtöä kertaakaan. Muru osasi talutuksenkin ihan hyvin. Se tiesi että sen piti mennä sinne minne minäkin. Se ei kuitenkaan osannut varoa ollenkaan ja kumautti minua usein päällään kääntyessään tai asteli muitta mutkitta jalkojeni päälle tai kantapäilleni. Aluksi se ei ollut piitannut ollenkaan sinisistä varpaistani ja mustuvista poskipäistäni, mutta nyt se oli sentään pahoillaan. Kun kirosin kipua, se ymmärsi edes katsoa nöyrästi poispäin. Se ei tullut kuitenkaan hoitamaan minua niin kuin Apassi olisi voinut tulla. Olin tutustunut Murun kautta vaikka keihin. Nimet unohdin usein heti, koska suurimmalla osalla väestä oli sellaisia nimiä, joita en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Yksi tyyppi oli kuitenkin Kitty, ja hänen puheestaan en saanut selvää sitten millään, muutenkin kun englanti on niin kauhean vaikeaa. Aina silloin tällöin hän tuli tervehtimään Murua, joka tuntui pitävän Kittystä paljon enemmän kuin minusta. Hän sanoi sitä Sweetieksi ja höpötteli sille jollain käsittämättömällä kielellä, jota väitti englanniksi. Muut sanoivat, ettei Kitty niin paljon murra, mutta ihan tarpeeksi se kyllä oli estämään minua ymmärtämästä. Tyypillinen keskustelumme Kittyn kanssa meni niin, että hän sanoi jotain käsittämätöntä aluksi, ja sitten minä vastasin ihan nykyään selvällä suomen kielellä, että tä? Sama toistui kaksi, kolme tai neljäkin kertaa ennen kuin hän sai sanottua jotain englantia muistuttavaa. Yleensä hän kyseli hevosesta, tietenkin. Olin mennyt ihan lukkoon, kun hän oli kysynyt miksen vie Murua kävelylle. Lopulta olin saanut sanottua, että kun en uskalla. Pelkään, että se karkaa. Mitä jos sille käy jotain? Jos se pääsisi irti, se ei takuulla epäröisi painella tukka putkella preerialle, tai jotain. Silti olin päättänyt, että seuraava tavoitteemme oli talutusseikkailu tallin pihassa. Sinä iltana lähestyin Murun aitausta mukanani tuttuun tapaan riimu, naru ja leipää. Kitty nojaili aitaan, niin kuin joskus harvakseltaan tapasi. Tervehdin nyökkäämällä ja vetämällä suupieliäni vähän taaksepäin niin kuin Plösö silloin kun se hymyili. Hänkin nyökkäsi. Hetkeksi jäin itsekin nojaamaan aitaa hänen vierelleen. Muru puolestaan lähti aitauksensa kauimmaisesta takareunasta laiskasti meitä kohti. Se oli havainnut riimun kädessäni ja oli leivänhimoissaan. Silloin Kitty taas totesi jotain käsittämätöntä. "Tä?" "Se taikaa ja lykkää puska." "Tä?" "Että se palvaa ja lyttään tuska." "Mitä! Mä en ymmärrä!" "Mä sanoin -- että -- se alkaa -- jo -- tykkään -- susta!" "Ai! Ei kun se haluaa varmaan vaan tätä leipää." Riimussa oli naru valmiiksi kiinni. Muuten Muru ei kuitenkaan antaisi sitä kiinnittää. Kun kurotin aidan ylitse ja levitin riimua sille, se työnsi siihen päänsä. Lukko piti sulkea nopeasti. Ennen kuin tamma ehti suuttua, työnsin leipää sen suuhun. Pureskellessaan se näytti täysin tyytyväiseltä, vaikka pitikin päänsä sillä tavalla vinossa, että saattoi pitää minua tarkasti silmällä. "No ei se kenkää telkää nenää." "Hä?" "Että ei se kuitenkaa pelkää enää." "Joo ei. Inhoaa vaan." "Sä koisit pysyä tabua juulta." "Sä puhut aiva liian nopeesti." "Sä -- voisit -- kysyä -- apua -- Dewl'ta." "En mä kehtaa..." "Eiku kyllä siltä voi kysyä! Se on tehnyt hommia mustangin kanssa ennenkin." "No. Ehkä sitten joskus. Vaikka jos me ei päästä meidän ensviikon tavotteeseen. Eli kävellä vihdoin aitauksen ulkopuolella." Muru antoi rapsuttaa otsaansa, mutta vastentahtoisesti. Kun kurotin sen korvien taakse, se pysyi paikoillaan kunnes riimu oli poissa. Sitten se lähti kävelemään pois pudistellen päätään inhoavan oloisesti. Leipä oli saatu, eikä sillä ollut mitään syytä jäädä enää. Takimmaiseen reunaan päästyään se laski päänsä rennon näköisenä ja alkoi lepuuttaa takajalkaansa ilmassa. Katselin sitä ja mietin, miten sanottaisiin englanniksi, että vaikka siitä ei tulisi ikinä ratsua, sentään se oli söpö kuin höpön löpö. Ei sen tarvitsisi mitään WRJ-Cup -kisaa kisata Apassin tapaan ollakseen oiva hevonen. Seuraisi nyt vain minua tallipihassakin ensiviikolla, niin siinä olisi jo tarpeeksi pitkäksi aikaa. Alexiinan kommentti:
Ha hah! Aivan mainio tämän kertainen tarina, nauratti tuo Kittyn kanssa käyty mongerrus, oivasti keksitty!  Kiva sivutarina WRJ CUP:ista Apassin päikyn puolella. Mitähän Apassi ja Muru tulevat tuumaamaan toisistaan, ties vaikka yhteinen vapaa historia herättää syvempääkin hengenheimolaisuutta?
Ranchilla ollaan nyt palattu kesälomalta arkeen, eli jonkin verran enemmän kuhinaa saattaa Murunkin pyörötarhan lähiympäristössä olla - väkeä tietysti on ohjeistettu, että kyseessä on koulutusvaiheessa oleva villihevonen, jota ei tule lähestyä ja jolle on annettava oma rauha. Saa kuitenkin nähdä, miten vilkkaampi elämä vaikuttaa tammaan, kun ratsastuskentällä pyörivät tunnit ja niin pois päin. Jos vaikuttaa siltä, että hirveästi Muru hermostuu, niin järjestetään se uuteen, rauhallisempaan paikkaan. Maneesitarha on tällä hetkellä vapaana, joten se voisi olla yksi vaihtoehto, mutta omistajana Mikael päättää ja arvioi, minkä kokee parhaaksi ratkaisuksi. Sinänsä ehkä siis hyvä, jos pääsette talutusväleihin!
Kuulin Dewniltä, että Muru hirnuisi aika paljon aamuyöstä. Se kantautuu kuulemma myllylle asti, kun ikkunat ovat auki. En ole itse kuullut (tosin olen nyt ollut niin kiireinen, etten ole juuri ranchilla muutenkaan ollut saati seurannut Murun oleskelua omasta puolestani), mutta jäin miettimään... ehkä se ikävöi ja kaipaa hevosseuraa?
|
|
Fossiili
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 11
Oma hevonen: Latte
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alva on Aug 15, 2019 18:46:15 GMT
16-20.07. - Ensimmäinen viikko Orange Woodissa
Lauantaiaamuna pomppasin, tai paremmin sanottuna kampesin itseni ylös tavalliseen tapaani aikaisin, jotta ehtisin varmasti Raicyn ja Tomfordin matkaan laaksoon paimentamaan karjaa ja lampaita. Olin jo osittain todennut ennen miehiä tallille ehtimisen suorastaan mahdottomaksi, koska vaikka kuinka olin yrittänyt koko viikon olla ensimmäisenä valmistelemassa Chocoa, olin aina paikalla viimeisenä. Välillä pohdin, mahtoiko Raicy nukkua juuri ollenkaan ja kävikö hän salaa öisinkin laaksossa tarkkailemassa karjaa, koska ilmeisesti ei ollut olemassa liian aikaista aamua hänelle. Viikko oli mennyt nopeasti ja vaikka perehdyttämiseni oli alkanut vasta tiistaina ja työtehtävät olivat tulleet opetelluksi melko ryminällä, olin jotenkin onnistunut pysymään mukana ja muistamaan suurimman osan asioista. Aamuisin olin yleensä Raicyn ja Tomfordin kanssa laaksossa, sen jälkeen tein tilalla muita työtehtäviäni ja iltaisin tekemiseni vaihtelivat. Yleensä jos minulle ei ollut merkattu sen kummallisempaa menoa illaksi, saatoin pyöriä tallilla tekemässä jotain vaikka minua yritettiinkin patistaa aitoille vaikka soittamaan kitaraa. Hevosten, sikojen ja possujen hoito sujui jo ongelmitta, kun vain tarkistelin etenkin hevosten kanssa välillä puhelimesta, kuka tarvitsikaan ötökkäsumutetta ja kuka loimea tai kuka ei. Lampaitakin oli hauska talutella suorittamassa tehtäväänsä eli nurmikon leikkuuta ja ne olivat paljon uteliaampia eläimiä kuin olin ensin ajatellut. Kanalan siivous sekä kananmunien keruu toi kuitenkin haastetta elämääni, koska en ollut eläessäni ollut turhan paljon kanojen kanssa tekemisissä ja ne olivat terävine nokkineen mielestäni hieman epäilyttäviä otuksia. Siitäkin yleensä selvisin, vaikka Executor -niminen kukko yrittikin parhaansa mukaan säikytellä minua hyppäämällä yhtäkkiä jonnekin pääni yläpuolelle ja kiekaisemalla mahdollisimman lujaa.. Takaisin tähän aamuun, ja oikeastaan siihen miksi kampesin itseni ylös. Tämä johtui ihan täysin edellisenä iltana olleista latotansseista Tamulissa, jonne olin innostunut menemään. Siellä oli myös muuta Orange Woodin porukkaa, jonka kanssa sovimme kimppakyydistä Tamuliin ja takaisin. Vaikka Tamuli menikin suhteellisen aikaisin kiinni, tanssiminen tuntui vielä tänäkin aamuna jaloissani, kun olin yrittänyt paikallisten avustuksella opetella rivitanssin saloja. Olin myös päätynyt pyörimään tanssin pyörteissä muutamankin paikallisen kanssa, kun vastaväitteitäni tanssitaidottomuudesta ei otettu todeksi. Tomfordkin oli ollut Tamulissa, ja olin illan ehdittyä pidemmälle saanut myös hänet tanssiseuraksi, vaikka hiljainen nuori mies ei aluksi ollut vakuuttunut ideasta. Olin myös tanssimiseen väsyttyäni höpöttänyt Tomfordille vähän kaikesta mahdollisesta ja kysellyt häneltä kaikenlaista Sunnyyn ja muihin Orange Woodin hevosiin liittyen. Silti hämmästyin hieman, kun pääsin varustamaan Chocoa, jotta ehtisimme laaksoon ajoissa ja Tomford tervehti minua hieman hymyillen. Hän oli alkuviikon ollut melko hiljainen, vaikka olinkin kohteliaisuuttani yrittänyt laaksoreissuilla virittää keskustelua tämän kanssa. ”Okay, eiköhän lähdetä sitten”, Raicy totesi vakavalla äänellään, kun kaikki kolme hevosta olivat valmiina ja lähdimme tallin edustalta ja pujottelimme leiriaitan edestä kohti laaksoa. Matkalla laaksolle kyselin tuttuun tapaani mieheltä kaikenlaista Kanadan maataloudesta ja vertailin Raicyn kertomaa Suomen maatalouteen, johon hän yleensä totesi jotain tai saattoi kysyä jotain. Agrologiopiskelijana maatalouden eri näkökulmat eri maissa kiinnostivat minua paljon ja halusin oppia Kanadan maataloudesta paljon matkani aikana. Myös luomutuotanto sekä lampaiden hoito herättivät monia kysymyksiä, koska opinnoissani ei oltu käsitelty kumpaakaan osa-aluetta turhan paljoa. Alalaaksossa laiduntava lammaslauma oli jo kauempaa katsottuna kaunis näky, ja oikeastaan se näytti hieman siltä kuin muutama pilvi olisi pudonnut taivaalta laakson pohjalle laiduntamaan. Yleensä laakson tehtäviin kuului lampaiden kokoaminen yhteen laumaan ja niiden kunnon tarkistaminen sekä hoitaminen, joka alkoi nyt jo sujua paljon paremmin. Tiistai-iltana olin tainnut onnistua vain aiheuttamaan enemmän sekasortoa, kun en ollut aivan perillä, kuinka nopeasti lampaat kykenevät liikkumaan ja miten vikkelästi ne menevät sinne suuntaan mihin pitääkin hevosella paimentaessa. Lampaiden kunnon tarkistettuamme jatkoimme alalaakson taakse, jossa laidunsivat Orange Woodin muutama black jersey -lehmä Thomas Jordanin texas longhorn -lauman kanssa. Alkuviikosta olin unohtunut ajatuksissani tuijottamaan longhorneja Chocon selästä, koska olivathan ne nyt hienon näköisiä isoine sarvineen. En ollut myöskään ikinä nähnyt sellaisia, vaikka myös black jersey -rotu oli minulle vieras. Laaksosta palattuamme kävin aamupalalla talossa, vaihdoin muutaman sanan Dewnin kanssa illan yömaastosta ja menin tekemään päivittäisiä tehtäviäni. Merilaitumella hevosia harjaillessani yleensä unohduin myös hieman pidemmäksi aikaa harjaamaan Mollya sekä Lattea. Mollya ei oikeastaan voinut vähempää kiinnostaa kanssani seurustelu enää hetken kuluttua ja näytti tämän hyvin selvästi, jolloin päästin tamman jatkamaan laiduntamistaan kaikessa rauhassa. Latte oli hieman emäänsä seurallisempi, vaikka sen mielestä harjaamistakin hauskempaa oli maistella kädessäni olevaa harjaa sekä varastaa ötökkäsumutepullo housujeni taskusta ja ravata muutama askel kauemmas. Muutaman askeleen ravaamisen jälkeen se yleensä unohti koko pullon olemassaolon huomatessaan maassa esimerkiksi perhosen, jota unohtui nuuhkimaan ja samalla pudotti pullon jalkojensa juureen. Se vaikutti varsin hyvältä lähes vuoden ikäiseksi hevoseksi ja ajatuksissani mietin, mihin asti sen kanssa pääsisimmekään tulevaisuudessa. Hermoja sillä ainakin riitti jo nuorena hevosena! Dewnin kommentti:
Jees huomata, että olet ollut tarkkana yksityiskohdissa ja huomioinut esittelyn tarinassasi! Kiva myös kuulla, että työt ovat maistuneet eikä mitään (ainakaan vielä) ole jäänyt jostain hommasta hampaankoloon - jos isä lykkää liikaa tekemistä, niin voit kannella minulle. Ei se aina ihan ymmärrä, että joskus stetsoni voi olla päässä rennomminkin ja silti saada asioita ihan hyvin aikaan :-) Tomford sanoikin sinua "sangen viehättäväksi neidoksi"; harmi, että me ei olla vielä päästy paremmin tutustumaan, mutta nythän siihen on yömaastoretken aikana mahdollisuus! Ehkä soitellaan nuotion äärellä jotain yhdessä?
Kuinka hyvin tunnet tuon Murun omistajan? Olen katsellut vain kauempaa hänen touhujaan, mutten tehnyt sen lähempää tuttavuutta. Muru tosin vaikuttaa mukavalta heppakaverilta - kuten myös Latte! On se hyvä, ettei ole tullut luonteen puolesta liiaksi emäänsä.
|
|
Yksityisomistaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 28
Oma hevonen: Muru
|
Post by Mikael on Sept 18, 2019 5:44:22 GMT
5. tarina ilman maple syrupia (miksen jo lähde, 16.9. asti)
Muru osasi jo yhtä ja toista. Jos sen silmät peitti, se meni hevosenkuljetusautoon. Se pysyi rauhallisena, vaikka auton käynnisti ja hermostui vasta kun ajoneuvo liikahti. Sellainen oli sopiva taso. Se rauhoitettaisiin matkan ajaksi, kun se lentäisi Suomeen. Se olisi pystynyt matkustamaan jo vaikka kuinka kauan. Silti olin täällä. Inkaa, Apassia, Plösöä ja rottia oli ikävä joka päivä, enkä lähtenyt, vaikka olisin voinut. Ja Lolaa... Lolaa oli ikävä eniten kaikista.
En halunnut enää mennä kotiin. Kämppikseni Dax piti korttipeleistä ja halvasta viinasta, mutta ei liiaksi, vaan juuri parhultaisen, hauskan määrän. Hänestä Plösö oli maailman kaunein koira, ja hän halusi tavata sen joskus. Minä olin tietenkin samaa mieltä. Asuntomme oli aika hirveä paljaine seinineen, pienine ikkunoineen ja rumine näköaloineen, mutta ei sillä ollut väliä. Kun astui asunnosta ulos ja käveli ihan pienen matkan, kaikki oli kaunista. Oldetownin keskusta oli aika ihana, ja sen reunamilla oli puhdasta luontoa. Ajattelin usein, että Plösö olisi rakastanut olla siellä. Kävellä nousevia polkuja kirsu kohti nousevaa aurinkoa. Kaivella tallilla hepankakkaa. Ja Inka olisi ottanut valokuvia kaikesta ja pistokkaita kasveista, ja valanut villieläinten jäljistä kipsimuotteja.
Daxia ja maisemia enemmän viihdyin tietenkin Murun kanssa. Se oli yhä arka ja tottumaton, mutta sen luonteessa oli sellaista lempeyttä, jota en ollut koskaan tavannut edes Apassilta. Jos painoin pääni käsieni varaan aidalle, se haroi hetken kuluttua hiuksiani turvallaan niin kuin emätamma varsansa niskaa. Aluksi olin ollut varma, että se yrittää purra, joten olin säpsähtänyt ja säikyttänyt sen. Sittemmin olin todennut, että Muru vain hoiti. Se piti minusta niin kauan kun en liikkunut, katsonut siihen tai koskenut sitä. Jos tein jotain näistä, se joko sieti minua kuivan leivän toivossa tai jolkotti niskojaan nakellen pois. Jos Apassi vaikutti vieraan silmissä risteytysponilta, Muru olisi vaikuttanut surkeasti koulutetulta kesyhevoselta. Rakastin sitä jo.
Murun olisin saanut mukaan kotiin, toisin kuin Daxin ja maisemat.
Yhden kerran, kun joimme kilpaa Daxin kanssa, tulin sanoneeksi ääneen ensimmäiselle ihmiselle, miksen ollut vielä lähtenyt kotiin. Minun Lolani, minun outo naiseni, minun Shrekiä fanittava tyttöystäväni, oli lähtenyt Hallavasta ja Pronssijoelta, enkä minä ollut tahtonut kaukosuhdetta. Dax sanoi, että aha. Että kyllä maailmassa naisia on, mutta Kanada on ainutlaatuinen. Hiljaa ajattelin, että niin on Suomikin, enkä silti ollut ihan vielä lähdössä. Daxissa minulla oli ensimmäistä kertaa Inkan jälkeen kaveri, joka tuntui paitsi sietävän, myös ymmärtävän minua, ja joka vihaisena kertoi olevansa vihainen, iloisena iloinen ja niin edelleen, ettei minun tarvinnut arvailla. Halusin pitää hänetkin vielä hetken.
Alexiinan kommentti:
Täytyy sanoa, että tykkään todella paljon kirjoitustavastasi ja miten elävästi ja uskottavasti osaat kuvailla eri henkilöitä - Mikaelin persoonaa nyt ennen kaikkea. Kertomukset ovat aina mielenkiintoisia ja niissä on paljon hauskoja oivalluksia sekä nerokkaita yksityiskohtia. Niin sympaattinen tämä Mikaelin ja Daxin lähentynyt kaverisuhde!
Meillekin tulee Murua ikävä. Nopeasti sitä kiintyy hevosiin (ja tallilaisiin), vaikka olisivatkin vieraina vain hetken verran. Jotenkin Muru on tosi omanlaisensa yksilö, ja aivan kuten Mikaelkin sen totesi, on siinä ihanana piirteenä hellyys ja äidillisyys. Onneksi sen elämää päästään seuraamaan jatkossakin Murun sivuilta!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Sept 19, 2019 15:28:07 GMT
# Tiskeistä piskeihin # 19.9.2019 Mä en pidä koirista. Ehkä mä joskus vielä pidin niistäkin, mutta en oo enää pitkään aikaan. Ehkä vielä muksuna sitä piti koiria söpöinä, mutta sekin mieli muuttui sen jälkeen, kun 9-vuotiaana naapurien rotiska ajoi mua takaa koko kadunpätkän verran. Enkä mä koskaan pitänyt oikeestaan mamman spanielistakaan. Tunne oli molemminpuoleinen. Aina, kun mamma oli läsnä, se oli ”kullanmuru”, mutta kun me jäätiin kaksin, me tuijotettiin toisiamme hetken jännittyneessä hiljaisuudessa. Sen silmiin virisi häijy pilke ja se nosti löysää huultaan paljastaakseen kulmahampaansa ja murisi niin matalaa taajuutta, että sitä ei melkein kuule, mutta sen kyllä tuntee. Mä en voinu hengittääkään, jos Lady oli ruokakupillaan; se tulkitsi pienenkin liikkeen suoraan veettuiluna. Pirumainen piski. Mulla on vieläkin arpi pohkeessa, kun se kävi kiinni jalkaan luullessaan, että mun aivastus tarkoitti samaa kuin syöksyä sen puruluun kimppuun. Ainut tapaus, josta äiti ei hikeentynyt ihan niin paljon (siis kyllä se hikeentyi, mutta lähinnä koska joutui vaikean valinnan eteen puntaroidessaan sen paniikkikauhua mun turvallisuudesta versus lellimänsä höpönlöpön-ei-koskaan-tee-kellekään-pahaa-koiransa väliltä). Dewnin Edistä mä kuitenkin diggaan. Se on hauskannäköinen veijari, sillä on kivan leikkisä, mutta huoleton luonne eikä sellaista susipirun kiiltoa silmäkulmassa, kuten joillain koirilla. Ediä uskallan rapsuttaakin ja heittää sille palloa ja se on aina siitä niin otettu, että itekin tulee hyvälle tuulelle. Zeniin taas on päättänyt pitää etäisyyttä. Se katsoo mua usein kaukaa ja haukahtaa (joskus haukahdan takasin ja saan sen sillä niin hämmentyneeksi, että se menee takasin koppiinsa), mutta ei onneksi koskaan tule lähelle. Ei se kai mitään tee. Niin Alexiina on sanonut. Se on vain valikoivasti sosiaalinen, laumarakas. Vieraita on pidettävä silmällä, mutta jos ne ei ole uhka, niin sitä ei kiinnosta. Edes pallottelu. Lady kuoli sydänkohtaukseen. Se oli läski ja aika vanha jo. Mamman kuullen sitä ei tietysti kukaan rohjennut sanoa ääneen, mutta totuus on, että se ruokki sen hengiltä. Täytekakkua, pizzaa, silakoita… Mitä ihmiset söi, Lady sai myös. Usein suoraan äidin lautaselta (ei sentään kuitenkaan pöydästä – siihen mä olisin vetänyt rajan). Se spanieli paisui kuin ilmapallo ja eläinlääkärin varoituksista huolimatta, poksahti lopulta. Äiti itki kaksi viikkoa. Sinänsä se pääsi aika nopeasti asian yli. Sitä en tiedä, tajusiko se koskaan itse sen aiheuttaneensa. Ehkä ei. Ehkä sen ei tarvi. KUNHAN EI HANKI UUTTA KOIRAA. ”Muistatko, Crid-kulta, Marionin?” Se alkoi sillä lauseella, mutta mulla ei vielä kellot lyöneet. Ikään kuin hymisisi niitä näitä, äiti hieroi pesuainetta lusikkaan ja jatkoi: ”Marionin mies, Chuck, heillä on tanskandoggi. Muistatko, kun nähtiin heidät silloin kerran kaupassa ja Mona Lisa oli autossa odottamassa?” Enhän mä nyt hitostakaan voinut muistaa jotain saakutin Marionia, alakouluaikaista sijaisopettajaa, jonka kanssa äiti ehti kaverustua vanhempainilloissa. Kuka ylipäänsä muistaa vanhoja opettajiaan? Tai mistä hitosta olisin voinut tietää, että Marionin miehellä oli tanskandoggi, jolla oli vielä jonkin niin naurettava nimi kuin Mona Lisa. ”Niin… Chuck on innostunut jalostuksesta. Mona Lisa on kuulemma hyvästä suvusta. He saivat pentujakin.” Olin ensin ajatellut (piirsin D&D-hahmolle juuri kuvaa keittiön pöydän ääressä, niin en liiaksi kuunnellut), että mamma höpisi lämpimikseen, mutta siinä kohtaa jokin särähti korvaan. En sanonut mitään. Ehkä olisi pitänyt. Siinä olisi ollut se kriittinen kaiken muuttava hetki, jona olisin voinut vielä puhkaista äitiltä kuplan, mutta mä en käyttänyt sitä. Keskityin liikaa haarniskan yksityiskohtiin ja missasin tilaisuuden. Ja siitä eteenpäin peli oli jo menetetty. ”Itse asiassa menin jo melkein lupaamaan, että mehän voitaisiin… tai siis, pennut tarvitsee kodin tietysti ja Marion kysyi… niin että kyllähän meille…” Kynä pysähtyi niille sijoilleen ja hätkähdin todellisuuteen. Nostin pään ylös ja tuijotin mammaan epäuskoisesti. Se punastui. Ja hieroi vieläkin lusikkaa. ”Kun on täällä välillä olo, että mitä jos joku tulee vain sisään? On täällä murtauduttu melkein, Stormhilleilläkin ja majakassa hajotettu paikkoja. Koira pitäisi vähän vahtia. Nyt kun Ladya ei enää ole...” Mikä vahtikoira Lady oli ollut? Se puri kovaa, mutta vain jos menit sen lähelle. Jos varas olisi tunkeutunut kotiin, olisi rosvo ehtinyt jo livahtaa tavarat kainalossaan tiehensä ennen kuin Lady olisi ehtinyt lyllertää samettityynyltään sen punttiin kiinni. ”Majakka on toisessa päässä saarta, ei se nyt ihan naapurissa ole.” ”Crid, älä viitsi!” Äiti otti kumman tunteisiin tämän puheenaiheen. Se läimäytti tiskiliinalla reiteensä. Eleen oli kai tarkoitus olla dramaattinen, mutta jäi vaikutukseltaan vähän laimeaksi. ”Mitä voin tehdä, jos jotain käy? Sinä olet heikko ja minun pitäisi pitää sinusta huolta, mutta jos joku murtautuu… en voi… Kun Simon–” Isän nimi tipahti mammalta varmaan vahingossa. Näin sen silmistä järkytyksen ja varmaan se heijastui munkin naamasta. Se kääntyi nopeasti takaisin tiskeihin päin, huuhteli saippuavaahtoisen lusikan ja laittoi pois. Mä tuijotin sen selkää. Sinapinkeltaista paitaa. Ruskeita kiharoita. Mamma tykkäsi 70-luvusta. Ja mä tykkäsin mammasta. Siksi mä nousin tuolista ja kävelin sen luo ja käärin luisevat käsivarteni sen ympärille. Tiesin ihan hyvin, että äiti pelkäsi kaikkea kaiken aikaan. Jos koira toisi sille turvaa… ehkä mä voisin joustaa mun koirainhosta sen verran, kun tiesin, miten tärkeää se mammalle olisi. Ja eihän tanskandoggi kai mikään pikkukoira ollut, niin ehkei äiti saisi sitä syötettyä hengiltä? * Ei, tanskandoggi ei ole pikkukoira. Ihan voin kertoa. Tästä tiskihetkestä, jona sain kuulla että meille tulee koira, on nyt kuukausi ja mun narun päässä repii hurtta, jota kai pennuksi pitäisi vielä kutsua, mutta joka aika äkkiä alkaa uhmaamaan y-akselilla luonnonlakeja. Hontelot jalat ja isot tassut niiden päissä hutkii joka suuntaan, mutta sen silmät on pehmeät ja ystävälliset. Mun pelkoni Lady Juniorista (tai siis – Gigantista) jäi taa. Rocket on itse asiassa aika cool. Ja mä sain nimetä sen. Yllättävintä ehkä kaikessa, mamma päästää mut entistä helpommalla ulos nyt, kun Rocket on mukana. En ihan keksi loogista selitystä siihen. Ehkä mamma ajattelee, että Rocket on niin fiksu, että juoksee hakeen apua, jos saan kohtauksen? Tai kasvettuaan kenties kantaa mut kotiin? En välttämättä ihmettelis, jos mamma olisi sille opettamassa miten soittaa 911 tai antaa SOS-signaali. Ja tällä varjolla mähän pääsin helpolla tallille enkä aina tarvinnu muuta veruketta kuin ”vien Rocketin lenkille”. Lenkille, joka kesti usein aika pitkään, mutta kun vetosi siihen, että päästi se koirapuistoon leikkimään tai poikkesi kaverille samalla tai sillä vaan oli virtaa ja vei tai lenkkeilijät halusi pysähtyä juttelemaan, mamma ei kysellyt enempiä – kunhan mulla tietysti oli aina puhelin mukana, päällä ja vastasin siihen viidessä sekunnissa ensimmäisestä pärähdyksestä. Kysyin etukäteen Alexiinalta, onko ok, jos tuon omaa koiraa tallille. Kuulemma oli ok, kunhan se olisi hallittavissa ja tulee toimeen toisten koirien sekä hevosten kanssa. En tiennyt vastausta muihin kuin siihen, että Rocket ei (vielä) ollut ihan hallittavissa, mutta kyllä se mun narussa pysyi. Ei pysyisi tosin kauaa. Kun vielä kasvaa, en usko pystyväni enää pitämään siitä ilman koulutusta kiinni. Ja mamma kun oli surkea koirankouluttaja, mun vastuullehan se jäi. Niinpä jotenkin kävi, että minä, joka en edes pidä koirista, sain vastuulleni kouluttaa höseltävää ylikokoista pentua. Ja mamma myhäilee kahvikuppinsa takaa tyytyväisenä. Mutta onhan Rocket aika söpö. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 75 
Hoitohevonen: Dolly
|
Post by Iitu on Sept 22, 2019 8:01:30 GMT
Säikkynä
Iitu & Dolly 28 HM
21.9.2019
Ken tietää, ehkä me täältä vielä noustaan <3  Alexiinan kommentti:
Hienoa, haaste Säikkynä suoritettu! Saat siitä itsellesi merkin ja suhde Dollyyn on taas vähän parempi! Mukava saada sinut takaisin porukkaan  |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 75
Hoitohevonen: Dolly
|
Post by Iitu on Sept 24, 2019 17:12:39 GMT
Muistelua Iitu & Dolly 29 HM 24.9.2019
Lettipäinen tyttö istui läikikkään ponin karsinassa lukemassa kirjaa. Poni oli suittu huolellisesti, sen harja ja häntä olivat tuuheat ja elinvoimaiset, eikä niistä löytynyt puruakaa, sen selässä lepäsi keltainen fleeceloimi huolellisesti kiinnitettynä. Poni söi maasta vihertävää loppusyksyn ruohoa, jota tyttö oli sille pihalta niittänyt hiki hatussa. "Mietipä, me ollaan kohta neljä vuotta tätä maailmaa yhdessä tallattu. Neljä vuotta. Se tekee tuhatneljäsataakuuskyt päivää" tyttö sanoi ponille pienen laskutoimituksen jälkeen, asetti kirjanmerkin huolellisesti ja laittoi kirjan viereensä odottamaan reppuun laittamista ja kotiin viemistä. "Se on paljon. Ihan hemmetin paljon. Ja neljä vuotta on ihan huikea määrä. Monet lopettavat jo neljässä kuukaudessa, mutta mä oon kestänyt. Ja sun laisen ponin kanssa sietääkin kestää"
Heidän välillään tuntui yhteys, sen pystyi aistimaan, se oli melkein käsinkosketeltavaa. Poni tuntui kuuntelevan koko ajan, mitä tyttö puhui ja toisin päin. Tyttö katseli ponin syömistä. Rauhallinen rouskutus kantautui tytön korviin ja sai tytön tuntemaan olonsa kodikkaaksi. Hän oli tallilla kuin kotonaan. Mikään paikka ei voittanut tallia, ei ainakaan Orange Wood Ranchia, se oli kotoisa ja mukava paikka, ainakin tytön mielestä. "Mä muistan, kun sä olit vielä ihan myrskynharmaa, myrskynharmaana mä sut tapasinkin. Ja nyt sä alat jo muuttua tuollaiseksi vaaleaksi, oikeastaan valkoiseksi. Muistatko säkin? Muistatko sä sen kerran, kun mä tulin ensikertaa sua tapaamaan? Mä muistan. Silloin, sateisena päivänä, meidän taival alkoi. Ja tähänkin asti se on kestänyt. Muistatko letityskisan, kun me tultiin kakkosiksi ja saatiin niitä sydännameja? Mulla on edelleen niitä pari mun kaapissa laatikossa tallella, samoin pari niistä keltaisista pompuloista. Muistatko sä sen kesäisen päivän, kun vein sut niitylle maistelemaan ruohoa? Se oli ihanaa. Ja muistatko Halloweenin? Silloin me hassuteltiin puomien kanssa. Ja muistatko, kun sait piparia joulun alla? Toteutuiko sun joulutoiveet silloin? Mun ainakin. Itkujakin on mahtunut mukaan, mutta aina me niistä selvittiin. Sä tuit mua, ja mä ainakin yritin tukea sua. Ja sitten sä saitkin varsan, Barbien. Barbie oli niin suloinen! Harmi kun se myytiin. Muistatko, kun sijoituttiin kolmansiksi niissä koulukisoissa? Se ruusuke roikkuu edelleen mun kaapissa. Samoin kaikki ne valokuvat meistä. Mulla on kaikki tallessa, älä huoli kaveri. Kaikki kuvat, meidän eka kuva, se talvinen kuva lumihiutaleiden seassa, letityskilpailun kuva, sun pääkuvasi, pusukuvia ja monta, monta muutakin kuvaa. Sä oot tärkeä mulle. Ihan sairaan tärkeä. Vaikka sä et varmaan tajuakaan, kuinka tärkeä oletkaan mulle, se ei haittaa. Kaikki sun kanssa koettu on ollu huippua ja mun elämän kohokohtia. Me ollaan koettu kaikenlaista ja varmasti tullaan vielä kokemaankin. Sä teit musta mut. Mä rakastan sua" tyttö puheli ponille rauhalliseen tahtiin. Poni oli käynyt varovasti makuulle ja laskenut tumman päänsä tytön syliin. Tyttö silitteli ponin poskea varovasti sormillaan. Tyttö tunsi valtavaa, melkein ylitsepursuavaa rakkautta ponia kohtaan. Poni varmasti samoin. Sen silmät olivat kiinni ja se hengitti tasaisesti. Poni ei kuitenkaan nukkunut, aika ajoin sen tummat silmät avautuivat hieman ja katsoivat tyttöön, se kuunteli tyttöä. Joka sanan minkä tyttö muodosti huulillaan, poni kuunteli. Ja niin se oli aina tehnyt. Se oli aina kuunnellut tuon vaaleahiuksisen tytön surut ja ilot, ja niin se tulisi tekemään jatkossakin. Tyttö ja poni. He olivat tiimi. Iitu ja Dolly. Ne olivat heidän nimensä. Alexiinan kommentti:
Kirjoitustyylisi on tämän tauon aikana parantunut aivan uskomattoman paljon, tosi upeaa, Iitu! Sujuvaa ja tunteikasta. Kaunis muistelutarina. Tästä on hyvä lähteä kohti uusia seikkailuja ja käänteitä - uusia muistoja!
Olen saanut kuvia ja terveisiä Barbien (tai Woodoon, kuten Dollyn varsan nimi nykyään on) omistajalta Australiasta, missä sillä kuulostaa kaikki olevan oikein hyvin ja se saa toimia pikkutytön ratsuna. Kimoksi emänsä tavoin taitaa muuttua!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Sept 27, 2019 11:36:28 GMT
# Kouluttamattomat # 27.9.2019 Kuvittelin, miten mun käsi irtoaisi kyynärtaipeen nupista – plops vaan – ja jatkaisi matkaa nyrkki flexistä yhä kiinni pitäen, kun mä jäisin jälkeen. Eikä Rocket edes huomaisi. Pennuksi se kiskoi kuin hullu, joka ikisen hajun ja ihmisen ja auton perään oli pakko yrittää ryntäillä. Olin vihjannut mammalle siitä, että pitäisikö sitä vähän kouluttaa tai viedä jollekin koirakuiskaajalle, ennen kuin olisi peruuttamattomasti pilaantunut kovakallo, mutta mamman mielestä se ei ollut tarpeen. ”Ei kai me nyt semmoista… Se on vielä niin pieni, kyllä se rauhoittuu, ainahan lapset tykkää vähän leikkiä.” Pahasti mua kyllä epäilytti, että leikki olisi kaukana siinä vaiheessa, kun meno jatkuisi tällaisena vielä sittenkin, kun meidän uusi tanskandoggi olisi täysikasvuinen. Silloin multa irtoaisi varmasti molemmat kädet, vaikka kaksin pitäisin narun päästä kiinni. Ja kumma kyllä, vaikka sanoin mammalle, että mä en jaksaisi kohta viedä sitä enää lenkille, se vain nauroi ja silitti mun poskea. Koira oli muuttanut sitä. Sen hermoraunioinen huolestuneisuus oli kumma kyllä vähentynyt Rocketin myötä. Kai mun pitäisi vain olla kiitollinen ja ite yrittää saada sitä kuriin. En kyllä vaan tiedä miten. Bussiin Rocket onneksi menee rohkeasti. Alkuun se jännitti sitä, mutta kohta se jo pomppaa sinne yhtä touhuavaisena ja intoilee kuskista ja muista matkustajista niin, että vähän hävettää. Onneksi kaikki on tähän mennessä suhtautunut siihen iloisesti. Ja eihän tossa kakkosen rannikkobussissa juuri kukaan koskaan ole. Mähän siis en todellakaan edes koiran kanssa kävele Bridgetweetistä Orange Woodiin, turha edes unelmoida. Me otetaan bussi, jäädään lähimmällä tallipysäkillä ja kävellään siitä. Ja tällä muutaman sadan metrin matkallakin Rocketin on ihan pakko syöksyillä holtittomasti vasempaan ja oikeaan. Jos köyttäisin sen valjaista itteni ympärille – tai vielä parempaa, hankkisin pienet vaunut, joissa voisin istua – se veisi mua mukavasti eteenpäin eikä itte tarvitsisi tehdä mitään. Jos vain saisi sen ensin menemään minne pitää… Käsi oli ihan oikeasti leikkaantumispisteessä, kun alitettiin Orange Wood Ranchin tienvarren portti. Hengitys pihisi, keuhkoissa pisti ja päässäkin vähän humisi. Yritin pysähtyä vetämään happea, mutta joka kerta Rocket kiskaisi narusta niin, että horjahdin eteenpäin ja jouduin taas ottamaan muutaman askelen; pysähdyin, se kiskaisi taas ja niin saavuttiin omituista tökkivää tahtia tallipihaan. Sitten se näki tietty Edin – kuinkas muuten – ja haukkuen innostui siitä vielä lisää ja mä otin kahdella kädellä flexistä kiinni ja yritin pitää sitä aisoissa. ”Hauskannäköinen koira.” Meidän luo laukannutta Ediä seurasi cowboy. Rocket tempaisi heti Dewnin luo, joka kumartui rapsuttamaan sitä korvien takaa. Dewnillä oli kunnon risuparta. Tiedän, että Raicylläkin on. Ja sillä mustalla Raicyn kaverilla. Kai jos oot cowboy, parta kuuluu asiaan. Mulle ei kasva karvatuppoakaan, paitsi nenään. ”Iso pentu. Taitaa tuon kokoinen jo vetää aika tavalla?” Koirat paini siinä leikkisästi keskenään ja me tuijotettiin niitä. Rocket näykki Ediä hännästä. Se oli jo nyt Edin kokoinen. ”Se ei osaa vielä käyttäytyä. Mulla ei oo enää kättä.” Awkward. Dewn naurahti. Raapi poskeaan. Se ei ollut mikään vitsi; painelin vapaalla kädellä flexikäden hauista ja yritin saada siihen tuntoa takaisin (joo joo, tiedän mitä ajattelette, että ai muka mitä hauista?). Dewn näytti Rocketia taaperolle, joka sillä oli mukana sylissä, mutta tyttö käänsi päänsä pois ja näytti pelkäävän. Fiilasin. Lady muistui mieleen. ”Rocket on kiva”, sanoin. Mä pelkäsin koiria, joten tunsin vauvaa kohtaan sympatiaa. Kiva, mutta pässinpää. Dewn suoristautui. ”Rocket vai?” Se hymyili partansa takaa koiralle ja koetti sitten tavoitella taaperon katsetta, mutta sen pieni pipopää oli takinkauluksen alla piilossa. ”No… jatketaanko sitten matkaa sinne puistoon, Windy? Ed”, Dewn vislasi. Tolleri irtaantui heti leikistä ja laukkasi Dewnin edelle. Ruuvasin kantapäät maahan. Rocket olisi nimittäin mielellään lähtenyt niiden messiin. Hitto, Ed oli hyvin koulutettu. Jos se oli Dewnin noin kouluttama, mitähän se ajatteli Rocketista ja musta, kun me näin surkeesti tässä räpiköitiin? Mun mielestä Dewnissä oli kyllä jotain alavireistä. Rocket ulisi ja vinkui. Ed oli sen uusi BFF ja se halusi sen perään. Katoin ympärilleni läheisen puun tai jonkun pylvään toivossa, josta olisin voinut ottaa tukea ja sitoa sen siihen, mutta sivulle vilkuilu oli virhe: juuri sillä hetkellä Rocket keksi tempaista ittensä kunnolla, ja mä menetin tasapainoni. Se lähti kuin nimensä mukainen raketti mun otteesta, flexi suhahti ilman halki ja kimposi maasta taas ilmaan; mä horjahdin eteenpäin ja kaaduin polvilleni ja keuhkoja puristi ja aloin yskiä. Kämmeniä pisteli pikkukivistä, olkapäästä vihlaisi kuin olisi mennyt sijoiltaan. En heti nähnyt minne Rocket juoksi. ”Roc–KÖH–ket!” Se juoksi ensin tielle päin, mutta kaartoi sitten toiseen suuntaan. Se ei päässyt Edin perään, kun Dewn oli sulkenut portin. Sitten se alkoi haistella innoissaan maata samalla ravatessaan ja siitä näki kilometrien päähän kuinka tyytyväinen se oli vapauteensa. Hienoa, Crid. Loistavaa. Ensimmäisen kerran tuot uuden koiran tallille ja heti päästät sen irti. Mitä Alexiina sanoikaan? ”Kyllä koiran voi tallille tuoda, kunhan se pysyy hallinnassa–” Pysyy. Hallinnassa. Nostin itteni kädet ja jalat tutisten pystyyn maasta ja yskin yhä. Keuhkoissa pihisi. En saanu ääntä enkä edes jaksanut huutaa sitä nimeltä. Mutta mitä turhaa? Koiraa ei kiinnosta. Ihan toista kuin Ed, joka tottelee heti Dewniä pienestä vihellyksestä... Rocket juoksi kohti pihattoa, kiersi sen takaa. Lähdin linkuttamaan perään. Flexin kalahtelu maata ja kiviä vasten seurasi sen vanavedessä. Smokey tuijotti pihatosta pöyristyneenä ja pörisi hiljaa. Chocokin oli pää pystyssä ja seurasi kiinnostuneena Rocketin menoa. Kiroilin hiljaa itekseni. Ehkei sittenkään ole hyvä ajatus tulla Rocketin kanssa tallille, vaikka siitä oonkin erinomaisen peitetarinan mammaa varten saanut. Riskitekijät on vaan ehkä turhan suuret. Katsomon takana oli pyörötarhaus, jossa oli yksin ruskea hevonen. Tiesin, että se oli joku mustangi, joka oli toistaiseksi jäänyt tänne ennen kuin sen omistaja lennättäisi sen pois. Sitäkään ei kai oltu vielä koulutettu. Ehkä Rocket tunsi siihen hengenheimolaisuutta. Se painui ihan suoraan hevosta kohti, joka oli ollut levossa omissa oloissaan, mutta flexin paukkeen, narun viuhunan, koirantassujen töminän (siitä lähtee muuten aika jytinä) ja läähätyksen saattokuoro herätti sen torkuiltaan ja pelästytti sen tarhan toiseen päähän. ”Rocket!” mun huuto oli lähinnä kuristunut kuiskaus. Olin niin hengästynyt, että jouduin pysähtymään, nojaan polviin ja huohottaan. Sydän jumputti. Nyt ei saisi päässä vimpata, yksi kerta soranmaistelua per päivä sai riittää. ”HAU HAU HAU! HAU! HAU HAU HAU HAU!” Voi saatana. Se älyvapaa hurtta oli pysähtynyt aidan toiselle puolen, kiersi juosten kehää sen ympäri ja haukkui hevosta. Tamma oli paniikissa ja teki nopeita suunnanvaihdoksia yrittäen karkottaa ahdistelijaa, petoeläintä, ja mäkin aloin panikoida. Jos Rocket menisi aidan ali tarhan puolelle, siinä olisi ainekset kunnon katastrofille: joko se saisi kaviosta ja se olisi sen lyhyen elämän loppu, tai sitten se ehtisi haukkaan hevosta kintusta ja aiheuttaisi sille ikuiset traumat koirista – sen omistaja ei varmaan tykkäisi ihan hyvää… Kaikki saisi tietysti tietää, että se oli mun kouluttamaton huonosti käyttäytyvä rakki ja sitten me molemmat saataisiin porttikielto tallille ja… ”HAU! HAU! HAU!” ”Rocket, pää kiinni!” Ei mitään vaikutusta. Taitoin pensaasta oksan. ”Kato, keppi! Tänne! Kato!” Oli hetki, jona näin miten rattaat liikkui koiran päässä: keppi vai hevonen? Naputin kepillä maahan ja yritin innostaa sitä leikkiin. Ja sitten – halleluja – se valitsi mut. Tai siis kepin. Mutta juoksi kuitenkin takaisin mun luo ja mä painoin kengällä narun päälle ja kumarruin ja nostin flexin ja heitin sille kepin vähän matkan päähän ja se oli mulla taas, koira oli kiinni, mä onnistuin. ”Hyvä, poika!” Painoin rintaa, yskäisin ja katsoin sitten tarhalle päin. Ruskea tamma oli vieläkin huolestunut ja koetti etsiä reittiä ulos tarhasta, mahdollisimman kauas meistä. Toivottavasti se ei nyt ihan järkyttynyt. ”Lähetään. Mä lukitsen sut rehulaan – ei kun ei, siellä sä syöt varmaan kaikki hevosten kaurat ja leseet. Mä lukitsen sut ullakolle ja laitan oveen lapun: älä avaa ovea tai en vastaa seurauksista! Dragonia kattoon sua en vie. Sä olet luupäisin olento ikinä!” Rocket vain lekutti iloisena häntäänsä. |
|
Yksityisomistaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 28
Oma hevonen: Muru
|
Post by Mikael on Sept 29, 2019 8:12:02 GMT
6. tarina ilman maple syrupia (se, jossa sentään ostin sitä)
Annoin Murulle narua, kun se kauhistui kaukana tiellä ajavaa henkilöautoa ja alkoi peruuttaa melkein puhdasta kaksitahtista ravia muistuttavaa askellajia. Tapasin taluttaa sitä liinalla juuri sen takia, että välillä se säikkyi. Joskus se rauhoittui ennen kuin se oli vetänyt koko liinan, jota pitelin mahdollisimman löyhästi, etteivät käteni palaneet. Itse asiassa yhä useammin se rauhoittui ennen kuin riistäytyi vapaaksi. Tällä viikolla olin pyydystänyt sitä kaurasangon kanssa tallipihasta vain kerran, vaikka olin talutellut sitä joka päivä useammin kuin kerran.
Tälläkin kertaa Muru pysähtyi ajoissa. Sen pää oli ylhäällä, sieraimet laajoina ja sen silmänvalkuaiset vilkkuivat. Se oli valmis nousemaan takajalalleen ja riehaantumaan vähän niin kuin se oli keskiviikkona tehnyt. Sillä kesti useita minuutteja laskea päänsä alas ja huiskaista vihaisesti hännällään ennen kuin se rauhoittui. Se ei ollut ihme. Kauempana ajanut auto oli ollut punainen. Se oli Murun mielestä kaikein pelottavin auton väri.
Kun Muru oli rauhoittunut ja katseli taas tasaisesti hengitellen ympärilleen, kiristin löysällä roikkuvaa narua hieman. En vetänyt, sillä en ole koskaan voittanut köydenvetoa hevosta vastaan. Naksuttelin Murulle kieltäni vasta siinä vaiheessa, kun se päätti ottaa ensimmäisen askeleen minua kohti. Mitä lähemmäs se tuli, sitä korkeammalle ylös sen pää taas nousi. Vaikka sen korvat olivat jo ihan luimussa sen päästyä kosketusetäisyydelle, työnsin silti sen suuhun leipää maastokuvioisen farkkutakkini taskusta. Siitä se ilahtui niin, että sen korvat pyörivät hetken sen päässä ihan rennosti, kun se pureskeli. Nielaistuaan se kyllä painoi korvansakin taas luimuun, mutta käveli perässäni.
Se oli Dewn, joka työskenteli ratsastuskentällä jonkin minulle tuntemattoman hevosen kanssa. Tuntemattomat hevoset ovat kaikki kovin samannäköisiä, mutta ruskea tämä oli. Meillä ei ollut Murun kanssa mitään asiaa kentälle, mutta jäimme hetkeksi sen ulkopuolelle karsomaan, miten vieras hevonen ravasi ohi kerta toisensa jälkeen. Muru oli siitä kiinnostunut ja ihan unohti muistutella luimimalla minua pysymään kaukana itsestään. Dewn oli nähnyt meidät samassa puuhassa jo useampana päivänä, eikä enää kysynyt, mitä ihmettä mahdoin tehdä. Aiemmin hän oli kysynyt. Olin vastannut näyttäväni Murulle maailmaa. Silloin hän oli kurtistanut kulmiaan ja muikistanut suutaan samalla tavalla kuin veljeni Samuel kysyessäni häneltä hänen mielestään tyhmiä.
Maailmasta Muru piti, kunhan sai mennä rauhassa, ja kunhan leipää vain oli mukana retkillä. Se kurkki uteliaana talliin ovelta, mutta ei halunnut tulla kokonaan sisään, vaikka uskalsikin mennä traileriin. Se kerjäsi terassin kaiteen lomasta rapsutuksia Kittyltä, joka oli selkeästi sen suosiossa. Kerran se melkein molskahti ojaan, kun samaan aikaan sekä halusi hypätä perässäni sen ylitse uuteen seikkailuun että jännitti hyppyä. Satunnaisia kohtaamiamme koiria se ei pelännyt, mutta alkoi jostain syystä uhitella niille, jos ne päätyivät liian lähelle.
 Line Darya87/dAIltaisin, kun seikkailut oli seikkailtu, Muru haisteli tuulta pää pystyssä ja katseli kaipaavasti horisonttiin. Se oli erityisen kullanvärinen auringonlaskussa ja minä mietin, pahenisiko vai paranisiko sen koti-ikävä, kun veisin sen pois. Ajattelin matkalippuja, jotka olin varannut, ja reppua, jossa oli Inkan tuliaisvaahterasiirappi, jonka olin Daxin kanssa hakenut. Tykkäisiköhän Muru vain, kun viikonloppuna menisin kotiin, niin kuin olin Apassille luvannut, ja jättäisin sen rauhaan taas hetkeksi? Teinköhän väärin, kun olin päättänyt, että se matkustaisi minun kotiini hyvissä ajoin ennen ensilunta? Murun lippu oli jo ostettu, eikä adoptoitua mustangia saanut myydä, ja olin molemmista pahoillani. Jotenkin Murun raahaaminen Suomeen tuntui vielä hirveämmältä kuin Apassin aikoinaan, sillä enhän minä ollut edes nähnyt Apassia kotonaan, villihevosena. Dewnin kommentti:
Kannattaa varoa Murun kanssa, jos se pelkää nimenomaan punaisia autoja, silloin kun Thomas on ranchilla käymässä punaisella menopelillään. Onko se vähän sonnien sukua? Vai tuleeko se sittenkin siitä, kun espanjalaiset vapauttivat hevosensa Amerikkaan – kai niillekin on punainen kauhu jostain sieltä sitten geeniin pinttynyt. No joo.
Hei – olen katsellut teidän touhuja ja olisi joskus kiva vaikka jutella vähän enemmänkin. Siis tästä mustangien kouluttamisesta… ja niin pois päin. Sullahan voi olla vaikka jotain vinkkejä tai toisinpäin. Oon nyt aika pitkään työskennellyt tuon yhden mustangin kanssa, mutta se on kamalan arka. Välillä mennään takaisin päin siinä, mitä ollaan saavutettu ja se on kieltämättä aika turhauttavaa. Traileriin sitä ei saa millään. Että jos haluat jakaa tai vaikka joskus näyttää, miten Murun kanssa se sujuu – sehän menee sinne jo aika nätisti nykyään, eikö?
Kuulin isältä, että siellä teillä päin – tai minne Muru nyt sitten onkin lähdössä – on tulossa joku isompi westerntapahtuma. Thomasia on kuulemma pyydetty esittelemään siellä tota mustangiohjelmaa. Pitäisiköhän itsekin lähteä messiin mukaan? Siitä onkin todella pitkä aika, kun viimeksi olin Suomessa…
/ Tunnelmallinen tarina. Melkein surumielinen, vaikkei siinä sinänsä mitään surullista niin ollutkaan. Ehkä haikeutta? Murun uudessa kuvassa ainakin on syksy jo ihan käsillä! On se kyllä nätti.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Oct 5, 2019 13:13:35 GMT
Murun ja Mikaelin herkkä hetki - let's be friends |
|
Kiva sivutarina WRJ CUP:ista Apassin päikyn puolella. Mitähän Apassi ja Muru tulevat tuumaamaan toisistaan, ties vaikka yhteinen vapaa historia herättää syvempääkin hengenheimolaisuutta? 
