Ranchin elämää vuonna 2019

"Köh köh... köh - köh - KÖH!"

Ei, mä en ole kipeä. Muuten vaan silmät on saharat ja nenä ni-a-a-a-GARAAAATSHIU! Kevät on täällä, jihuu, ja sitä myötä viheliäiset koivut kentän laidalla, jotka niin viattomasti hulmuttelee siittiöitään tuulessa - siis itiöitään... tai käytännössä kai sama asia... KÖH!!!!

Dragon jolkottelee uraa pitkin. Tum tum tum, sen kaviot sanoo. "Pistä siihen nyt vähän jotain extraa!" Kitty käskee kentän keskeltä, vihreä lippalakki päässään. Koetan heiveröisin linnunjaloin puristaa ruunan kylkiä. En tunne mitään efektiä. Puristan uudestaan. Sitten heilautan jalkoja ja mätkäytän niillä satulan liepeisiin. Dragon heilauttaa päätään laiskasti, korvat vaihtavat asentoa. Siinäpä se. "Ihan oikeesti nyt, Crid, Dragon on turvallaan ihan just. Kunnolla pohjetta ja vähän raipasta, jos ei muuten!" 

Siis, voidaanko nyt puhua hetki siitä, miten epäreilu laji ratsastus on? Sanotaan, että "ei hevosta voimalla ratsasteta", mutta excuse me. Jos sulla on lihasmassa 1% ja sekin lähinnä edellisen päivällisen jäänteistä, ja samaan aikaan sulla on sairaus, joka estää normaalin ihmisen kuntoilun ja siten paremman fyysisen habituksen -> paremman jaksamisen -> paremman ratsastuksen, NIIN MITEN SUN PITÄISI PYSTYÄ RATSASTAMAAN LAISKOILLA HEVOSILLA? 

Kittyn on helppo huudella. Se pääsisi helposti Mister Universum -kilpailuihin, eikä kukaan huomaisi mitään kummaa. Se nyt voisikin saada eloa hevoseen, joka on päättänyt kävellä mieluummin automaattivaihteella unissaan. 

Miksi laittaa tikkuviulut laiskoille hevosille? Mun kaltaisen pitäisi saada sellanen reipas ja kepeä heppa, joka menee itsekseen eikä sitä tarvi kuin pyytää pysähtymään sitten, kun on aika tulla alas selästä!

"Crid, mitä sä nyt oikein valitat, mitäs alotit ratsastuksen, blaa blaa..." No, kai kaikilla nyt on oikeus tehdä sitä, mistä tykkää?? 

Ärrin murrin... Hyvä on, mulla ei ole tänään paras päivä. Allergia tekee hulluksi. 

Kyllä mä Dragonista tykkään. Tietysti. Onhan se mun hoitohevonen. Mutta sometimes on oltava brutaalin rehellinen. Dragon ei ole kivoin hevonen ratsastaa ja - hyvä on, myönnän! - mä en osaa sitä ratsastaa. 

Omahyväiseltä näyttävä toinen tuntiratsastaja ravaa niin kepeästi Dollyn kanssa ohi, ai että! Helppo ton on virnuilla, kun sillä on poni, joka menee kenellä tahansa hyvin ja kaula kaarella. 

Oon tunnin jälkeen pelkkää hikeä, kyyneltä ja räkää. Lähinnä räkää. Pyyhin nenää takinhihaan ja yritän kirveleviltä silmiltä nähdä missä suunnassa kentän portit on, kun on aika viedä hevoset takaisin talliin. Kuljen lyhyen välimatkan kentältä talliin silmät ummessa ja toivon, että Dragon tietää itse jo tähän mennessä, missä sen karsina on. 

Harjaan sen karsinassa edelleen pahalla tuulella ja jätän ehkä vähän huolimattomasti hommat sen suhteen tehtyä. Ei vaan jaksa. Käsiä heikottaa, jalkoja heikottaa. Ratsastustunnin jälkeen oon aina täysin naatti, kaikkeni antanut, ja se on ainoa hetki tallilla, kun toivon, että Dragonilla olisi kakkoshoitaja. Joku, joka voisi hoitaa sen pois, kun mä tulen tunnilta. 

Tekee mieli melkein itkeä, mutta sitä oon tehnyt jo koko tunnin, kun silmistä on tirissyt raikkaan kevätilman vaikutuksesta kaikki mehut. Raikkaan. Se oli sarkasmia. Hiekkapölyä, hevospölyä, siitepölyä ja hölynpölyä. 

Pölyä pölyä pölyä.

Pöly ja utuiset silmäni ovat syy, että seuraava tapahtuu. 

Raahustan Dragonin satulan kanssa kohti satulahuonetta, saappaat viistää pölyistä tallikäytävää pitkin, koska en jaksa nostella niitä. En ajattele mitään muuta, kuin pääsyä kotiin ja histamiinia, ja työnnän oven auki. 

Siinä suhteessa en kyllä tehnyt mitään väärää. Satulahuone on tallilla julkista aluetta ja ehdottomasti mun on sinne tunnin jälkeen mentävä palauttamaan varusteet, joten se, että siellä on puolialaston naisihminen, ei ole mun syy. 

"...ja huomisen jälkeen näytän sen varmaan äidille, eipä voi enää mitään sanoa, kun tehty mikä tehty."

Sitten kuuluu "Hei!" - se ei ole sellainen ystävällinen tervehdys, vaan sellainen "hei mitä sä teet" -syyttävä huudahdus. Näen kauniin tummiin farkkuihin puetun pyllyn, pätkän linjakasta alastonta selkää... Siinä vaiheessa päässä humisee jo kaiken allergiareaktion myötä vähän muutakin ja pudotan Dragonin satulan lattialle - se vain lipeää mun niljaisesta, hikisestä otteesta. 

Kolme likkaa seisoo satulahuoneessa ja niillä oli omat jutut selvästikin kesken. Yksi niistä oli raottanut housujaan ja kaksi muuta oli katsonut jotain sen takapuolella hyvin läheltä, mutta nyt kaikki katsoivat Dragonin satulaan. 

"Öö, ei ehkä kannata heitellä satuloita lattialle. Ne on aika pirun kalliita." 

En saa mitään sanottua. Kasvot on kuumat kuin auringon ydin. Haparoin nostamaan satulaa takaisin, mutta en saa siitä kunnolla otetta. Sormet lipsuu. En jaksa nostaa. Se 2% voimaa, joka mulla oli tunnin jäljiltä vielä käytettävissä, on nyt vilkkuvalla tyhjällä HP-palkilla pyöreä nolla. 

Yksi likoista tulee ja nostaa satulan ylös. Tuskin uskallan kohottaa katsetta. Kohotan kumminkin. Charlotte ei katso takaisin, kääntelee vain satulaa käsissään niin helpon näköisesti, vaikkei sillä ole sellaisia Kittyn näkyviä haboja. 

"Kenen tää on?" 

Se oli juuri Charlotte, jonka kaunis takapuoli syöpyi nyt lähtemättömästi mun rillien sisäpuolelle. 

"Haloo?"

"...mitä?" 

"Eikö se oo Dragonin, siinä on sininen satulahuopa", taustalla olevista tytöistä toinen huomauttaa kuin jostain kuplasta. Tai mä olen kuplassa. Kuplassa, jossa ollaan vain minä ja -

"Niin onkin, onhan tossa D." Charlotte heilauttaa satulan omalle paikalleen tappiin ja kääntyy sitten katsomaan mua - punastun varmaan uudestaan - ja kurtistaa tummia kulmiaan. Tytöt vaihtavat silmäyksiä. Mun pitää äkkiä keksiä jotain tai teen itsestäni totaalisen idiootin. 

"Kiva pylly."

Mitä? MITÄ?!!?!?

Siinä samassa haluan tappaa itseni. Mun suu puhui ennen kuin annoin luvan, mun aivot ovat selvästi löystyneet ihan totaalisesti, henki ei kulje, verisuonet päässä pakkautuu umpeen--

Tytöt tirskahtaa, mutta Charlotte vain katsoo mua vähän oudosti. En jää sen pidemmäksi aikaa, vaan otan kintut alle ja painun lipettiin, mutta ehdin vain kääntyä ympäri ja avata satulahuoneen oven, kun kamala yskäkohtaus iskee. 

Putoan lattialle polvilleni ja yskin ja kaon, silmälasit tippuu päästä, rinnassa kiristää, keuhkoja painaa... 

Sydän hakkaa ihan saatanasti ja oon varma, että nyt mä kuolen. Tässä on monta syytä kuolla: A) ultimaalinen häpeä, B) allergian helvetilliset ilmiliekit, C) tämä astmakohtaus, D) liiallinen fyysinen ponnistus tältä päivältä, E) sydänpysähdys. Suurin syy todennäköisesti vaihtoehto A. 

"Mitä hittoa?" taustalta kuuluu lähes vihaisesti. Niin kuin mä tahallani tässä pärskisin satulahuoneen maton menemään. 

Kopeloin taskuja pakonomaisen hätääntyneesti, kunnes saan sormiini maailman ihanimman kovan esineen. Nostan inhalaattorin suun eteen ja painan ja hengitän. Keskityn siihen, että hengitän. Heeeengitäään. 

"Ootko kunnossa?" 

Nyökkään mykkänä, kone suussa. Istun vieläkin lattialla. Tytöt takavasemmalla ovat kiusaantuneen näköisiä. Mä en välitä. Olin kuolla. Mä selvisin. Olo alkaa vähän rauhoittua, vaikka päässä yhä pyörii ja sydän hakkaa. 

Kun tuntuu siltä, että uskallan ehkä ottaa jaloille taas painoa, kapuan seinästä otetta hakien seisomaan. Pää alkaa hitusen seljetä. Sitten muistan, että olin ollut poistumassa paikalta vauhdilla ja syystä - hetken kuolemanpelko oli saanut mut armollisesti unohtamaan möläytykseni, mutta nyt kun viikatemies oli viitannut mut takaisin maalliseen maailmaan, oli mun kohdattava myös se, mitä taakse jäi. 

"Sori... mä... siis en mä tarkottanut, se vain jotenkin... mä kun jotain..." Aivot on mössöä yhä, huomaan. Mun järkytyksekseni Charlotte käännähtää äkisti ympäri, nostaa paitaansa ja laskee housujaan. Silmäni ovat varmasti lautasantennit pilvettömällä taivaalla. 

"Mitäs pidät?" tajuan sen juuri ja juuri sanovan. Sillä on tekstiä vasemman pakaran yläpuolella, kaunokirjoituksella. 

Shalia ox.

"Syntymäpäivälahja itse itselleni", Charlotte hymyilee ja piilottaa tuon näyn pian silmistäni. 

Mun mielestäni se tosin ei tule häviämään pitkään, pitkään aikaan. 

Mustangiretki I 2019 6.7.

Taustaa: Apassi on Mikaelin adoptoima mustangi. Inka on Mikaelin paras ystävä. Mikaelilla on vaikeuksia tunnistaa omia tai muiden ihmisten tunteita.

Mikael ja mustangit

Ne olivat niin kaukana, että aluksi ne hädin tuskin tunnisti hevosiksi, eikä niitä ollut edes montaa. Vain kourallinen niitä oli. Villimustangeja. Kaksi niistä oli vahdissa. Ne pitivät päänsä pystyssä, kun muut nyhtivät kuivannäköisestä maasta syötäväksi kelpaavaa heinää. Ne huomasivat meidät varmasti ennen kuin me näimme ne. Kun tajusin ne hevosiksi, molemmat niiden vartijoiksi päättämistä ruskeista hevosista tuijottivat meidän joukkoamme, ja me pysähdyimme. Lopulta toinen alkoi katsella muiden mahdollisten uhkien perään, kun toinen tarkkaili meitä. Se ei tainnut pelätä. Se oli kai kohdannut ihmisiä ennenkin.

Apassin koko pieni musta ruumis oli kääntynyt niiden suuntaan, eikä se irrottanut niistä katsettaan. En tarvinnut Inkaa kertomaan, mitä tunsin. Olin pahoillani, kun olin vienyt Apassin tuollaisesta samanlaisesta laumasta ja nyt vielä toin sen tänne niin että se joutui kohtaamaan koti-ikävänsä. Sen korvat osoittivat tiukasti muita mustangeja kohti, mutta edes sen hengitys ei kiihtynyt. Vaikka istuin sen selässä, oli kuin se ei olisi minua huomannutkaan. Se vain hengitteli rauhassa ja katseli villihevosia, ja ne katselivat sitä. Aina välillä jouku syövistäkin hevosista nosti päänsä ja vilkaisi meitä.

Sitten Apassi hirnahti. Se sai jokaisen hevosen pään nousemaan, niin kesyn kuin villinkin, vaikka ääni oli ihan pehmeä ja hiljainen. Se sai myös minun katumukseni hellittämään. Apassi ei kutsunut laumaa, eikä se huutanut apua. Se oli tervehdyshirnahdus. Jos muut vastasivatkin yhtä hiljaisella äänellä, se ei kuulunut ihmiskorviin. Silitin hevoseni kaulaa. Se käänsi toisen korvansa minua kohti. Siitä oli tullut minun hevoseni.

Vaikka se olisi tahtonut, en olisi antanut sen mennä. Se olisi tietenkin ollut laitonta, mutta en olisi päästänyt sitä, vaikka olisin saanutkin. Mietin, mikä ihmeen oikeus minulla mielestäni siihen oli yhtään enempää kuin noihin kauempana laiduntaviin hevosiinkaan. Tiesin, ettei mikään. Mutta tätä hevosta minä rakastin, ja tämä rakasti minua niin paljon että käänsi taas korvansa minua kohti, kun lauma siirtyi vähän etäämmäs. Ohjeita se odotti.

Auringon takia minun oli varjostettava silmiäni voidakseni vielä nähdä hevoset. Olin kuvitellut ne jotenkin erilaisiksi, mutta silti ne olivat ihan oikeanlaisia, niin kuin Apassikin. Ne söivät kaikessa rauhassa, ja oli ihan hiljaista. Oli vain Mikael ja mustangit.

Yleinen palaute: Kaunis ja herkkä teksti, josta välittyi tunnelma koskettavalla tavalla. Jo heti hyvin vahva alku imaisi mukaan Mikaelin aatoksiin. Filosofinen vire toi tarinaan syvyyttä! 

Raicyn kommentti: Mikael ja Apassi olivat retkiporukan hiljainen parivaljakko, jotka tuntuivat taivaltavan omissa aatoksissaan. Miellyin itsekin Apassiin, josta huomasi aidon villihevosen sitkeyden, kestävyyden ja toisaalta lojaaliuden - mustangeista voi todellakin saada ihmisen parhaan ystävän ja hevosina ne ovat usein aivan lyömättömiä. Lauman näkeminen oli herkkä hetki monelle, mistä syystä sitten kellekin, mutta varmasti meitä kaikkia yhdisti samat ihailun ja osin kaipauksenkin tunteet, kun ensikertaa näemme omassa elementissään tuon upean eläimen. 

Olin ollu onnellisen tietämätön viikonlopun tapahtumista. Paitsi, että Alexiina oli pakottanut mut pitämään lomaa, olin rempannu uutta asuntoani tallin yläkerrassa. Vasta tiistaiaamun aamiaispöydässä tuli puheeksi, että joku mustangiretkeläisistä (Mikael) oli jäänyt hengailemaan Orange Woodiin - adoptoi kuulemma yhden villihevosista ja sitten jäi sen kanssa vielä Waterphewhen - mikä kuulosti ihan mun kaltaiselta! Halusin päästä näkemään tyypin, jolla ei kuulemma ollut muuta matkassa mukanaan kuin reppu ja yllään olevat vaatteet. Melkein sillä tavalla mäkin aikoinani lähdin Skotlannista Englantiin ja sieltä myöhemmin Centerien mukana tänne Kanadaan. Mulla ei ollut koskaan ollut paljon maallista omaisuutta ja nytkin mietin, miten oikein sisustaisin tulevan uuden asuntoni, kunhan se tulisi valmiiksi. Omasta puolesta mulle riittäisi sänky ja pöytä, tuolikaan ei ole ihan välttämätön.

Aamiaispöydän ääressä istui myös maatilamatkailuvieras, joka oli ollut myös retkellä. Kun kuuntelin ihastelevaa kuvailua maisemista, villihevosista, yöpymisistä, mua alkoi harmittaa entistä enemmän, etten ollut lähtenyt mukaan. 

Harpoin heti tallipihan poikki pyörötarhalle katsomaan liinakkoa tammaa, joka lepuutti rauhallisesti takajalkaansa ja nuokkui; sen korva kuitenkin osoitti herkeämättä suuntaani ja piti mun liikkeitä silmällä. Kura Kura oli kieltämättä nätti. Vähän pieni, mutta sillä oli lempeät silmät. Sen nimikin kuulemma tarkoitti kaunotarta. Kun sain tietää, mitä kura taas tarkoitti uuden omistajansa kielellä, niin en ihmetellyt, että se oli saanut lempinimen Muru. Mä taas sanoin sitä Sweetieksi. 

"Hei Sweetie."

En saanut vastausta, mutta nojauduin silti hymyssä suin aitaa vasten ja painoin posket kämmeniin. Kauempana merilaitumella tammat ruohostivat varsoineen ja niiden harjat ja hännät hulmahtelivat merituulessa. Näin ratsastuskentän takana myllymäeltä puitten lomasta mutkittelevan hahmon: Dewn sieltä tuli Windy sylissään. Päätin kipaista sitä vastaan kysymään, joko se oli nähnyt uuden mustangin - Dewn koulutti Orange Woodin omaa mustangia, Karmaa. 

"Isä mainitsi jotain", Dewn sanoi. "En ole vielä käynyt katsomassa."

"Se on tuolla pyörötarhassa", esittelin innoissani ja viitoin sinne päin ja sitten lepersin Windylle, joka rutisti kasvojaan torjuvasti. "Hei, mähän tiiän", sanoin äkkiä, "sä voisit vaikka neuvoa sitä siinä, miten villihevosia koulutetaan! Joo! Kun sä koulutat Karmaakin!" 

Dewn näytti vaivaantuneelta. 

"Jaa, enpä tiedä...", hän mutisi. "Olen itsekin ihan lapsenkengissä siinä asiassa, Karma on ensimmäinen, jota koulutan itse."

"Miten niin, sä koulutit Fifin!"

"Fifi oli jo koulutettu, sen luottamus vain piti voittaa uudelleen... Se on eri asia, kuin kouluttaa ihan nollista täysin ihmisiin tottumaton hevonen."

Sanoi Dewn mitä sanoi, mun mielestä idea oli ehdottomasti hyvä. Voisinkin itse ehdottaa sitä tälle Sweetie-Murun omistajalle, kunhan ensin jäljittäisin sen jostain piilostaan esiin. Alexiina oli kyllä kai jotain sellaista ystävällisesti vihjaissut, etten ihan heti hyökkäisi vieraan kimppuun, niin kuin mulla oli uusien tyyppien Orange Woodiin tullessa tapana tehdä, mutta... Kai sitä nyt esittäytyä sai? 

Muistin niin hyvin sen päivän, jona Smokey oli tullut meille. Se oli ollut Orange Woodin virallinen ensimmäinen mustangi. Ja olihan se jo nyt jotenkin päin ratsu, ainakin Bear (Barrett) sen selässä pysyi. 

Äh. Kunpa mäkin pääsisin villihevosen kyytiin. 

Bonon korvat olivat rennosti kääntyneet sivuillepäin sen askeltaessa hevosletkan mukana. Mitä pidemmälle aamu oli ehtinyt, sitä lämpimämmäksi sää oli muuttunut ja vaatekerrasto vähentynyt. Taivaalle kohonnut aurinko lämmitti selkää ja niskaa, jonka suojaksi kallistin päässäni olevaa stetsonia. Ennen lähtöä olin ehtinyt epäröidä, oliko virhe lähteä Bonon kanssa. Olihan ori jo iäkäs, mutta terve ja pirteä. Siitä huolimatta en voinut olla pohtimatta, joko sen olisi aika päästä täysipäiväiselle eläkkeelle. Bono jos joku ansaitsisi viettää viimeiset vuotensa kuin ruhtinas konsanaan, niin uskollinen ystävä se on ollut.

Bono huokaisi syvään ja ravisti päätään. Suupieleni kääntyivät väkisin ylöspäin ja kohotin katseeni orin niskasta ympärilläni olevaan laakeaan maisemaan. Oli terapeuttista päästä irti arjesta hetkeksi. Niin paljon kuin omaa tilaani rakastan ja vaalin, sen pyörittäminen yksin käy helposti raskaaksi. Onneksi vähitellen henkilökuntaa on alkanut tulla lisää ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Silti toivon salaa itsekseni, että Dineo päättäisi palata suomesta takaisin ja ryhtyisi työkumppanikseni, niinkuin ennenvanhaan.

Letka pysähtyi. Syytä ei ennättänyt edes ihmettelemään, sillä ratsujen pystyyn nousseet korvat osoittivat merkitsevästi suuntaa. Kaukana horisontissa häämötti muutaman hevosen lauma laiduntamassa, varsojen leikkiessä keskenään ja kahden aikuisen seistessä vahdissa.

Ne olivat ihan aitoja villihevosia.

Vaikka se ei saanut hengitystäni salpautumaan eikä maailma muuttunut yhtään sen taianomaiseksi, jotain merkittävää siinä oli. Oli voimaannuttavaa nähdä ripaus maailmasta, josta yleensä kuulee vain tarinoiden kautta. Vaikka meidät oltiin selkeästi havaittu lauma ei lähtenyt liikkeelle. Ehkä kiitettävä välimatka jonka niihin pidimme oli syynä siihen, eikä minulla ollut tarvettakaan päästä lähemmäs. Mieluummin katselen kaukaa ja kunnioitan niiden yksityisyyttä ja rauhaa, sillä olenhan onnekas edes päästessäni ne näkemään.

Yleinen palaute: Kiitos tarinastasi! Benjaminin ja Bonon välisestä kumppanuudesta tuli sympaattinen, herkkä vaikutelma, kuin vanhat kuomat, joilla on takana yhteistä historiaa ja useita satulassa vietettyjä tunteja. 

Raicyn kommentti: Benjaminin kanssa oli mukava vaihtaa sana jos toinenkin retken aikana, varsinkin leirinuotiolla. Pidin järkevän oloisesta, mutta rennosta aussikaverista, jolla oli hevosia kohtaan maanläheinen ja kunnioittava asenne. Tämän hepun kanssa olisi mielellään tekemisissä joskus toistekin.