TUOTOKSET
Luokka 3
Nikolai Karevaara (VRL-13876) - Loge VH15-097-0006KO: (
Déjá vu)
Seisoimme Logen kanssa nätisti keskellä Orange Wood Ranchin ulkokenttä, ja odottelimme että katsomon yläkerrassa olevaan juontajankoppiin kylmää ilmaa paenneet tuomarit antoivat meille merkin aloittaa. Loge asteli kärsimättömästi paikoillaan. Vetinen kenttä ei tainnut kovinkaan olla hevosen mieleen, eikä sitä auttanut myöskään se, että kylmä merituuli toi mukanaan hentoa sadetta, josta ei voinut päätellä oliko kyseessä lunta vai räntää.
Viime kerralla taisi olla aikamoinen koiranilma, muistelin. Rankat sateet ja ukkostakin oli ollut ilmassa. Tällä kertaa kylmä viima ei kuitenkaan onnistunut tallomaan kohonnutta mielialaani. Päinvastoin, olin varsin innoissani. Viime kuun aikana suorituksemme olivat nousseet kohisten niin treeneissä kuin kilpailuissakin, jopa sen verran, että olin uskaltautunut ilmoittaa meidät vähän vaativampaan luokkaan kuin olimme Logen kanssa tottuneet.
Napakka koputus lasissa palautti minut takaisin maan päälle. Tuomarit olivat löytäneet paikkansa kopissa ja odottelivatkin meidän aloittamistamme hieman kärsimättömän näköisinä. Hups.
Vedin silinterin päästä ja kumarsin syvään tavan mukaan. Väläytin heille vielä pahoittelevan hymyn kun annoin Logelle merkin lähteä liikkeelle. Musiikki pärähti soimaan taustalla
Kannustin oriin tahdikkaaseen raviin. Loge polki maata tarmokkaasti, ja sen korvat liikahtivat kuuliaisesti minua kohti aina kun annoin sille merkkejä. Ilmassa oli jännityksen tuntua. Pian jouduin myöntämään myös itselleni että kyllä, tämä tunne jonka tunsit oli hermostuneisuutta, mutta hyvällä tavalla, sillä se sai minut olemaan extra tarkka liikkeissäni ja kuuntelemaan itse hevosta herkemmin.
Vaativa A luokka oli nimensä mukaan varsin vaativan tuntuinen. Tusinan uusien liikkeiden lisäksi jouduin käyttämään myös kahta ohjaa, eikä minulla ollut tarpeeksikaan niin paljoa harjoittelua takana että olisin tuntenut oloni täysin mukavaksi niiden kanssa. Loge tuntui kuitenkin herkältä ja vastasi viipymättä jokaiseen apuun jonka annoin. Se nosti mukavasti itseluottamustani.
Kaikki tuntui menevät yllättävän hyvin, eikä puolikas laukkapiruettikaan tuottanut ongelmia.
Laukkapiruetti, maistelin sanaa mielessäni samalla, kun mieleeni alkoi tulvia muistoa menneestä ajasta.
"...tason hevonen suorittaa hallitusti myös laukanvaihdot joka kolmannella tai neljännellä askeleella, puolipiruetin laukassa sekä käynti- Niki, kuunteletko sinä edes?"
"En!" Huusin huolettomasti ja virnistin vielä perään kun laukkasimme kentällä valmentajamme ohi. Ville pyöräytti silmiään I'm so full of your bullshit- tyylisesti eikä se jäänyt minulta huomaamatta, eipä siinä, hän kuuluttaisi sen vaikka koko maailmalle jos se saisi minut käyttäytymään edes hiukan paremmin. Virnistin uudelleen. Turha toivo.
"No nyt ois hyvä hetki alottaa. Enää ei riitä että sokaisette tuomarit kootulla laukalla kentän ympäri ja omahyväisellä virneellä naamallasi, vaikka ihmettelen vieläkin miten se on tähän asti toiminut-"
"Ai, onko naamani mielestäsi niin komean näköinen?" Heitin kiusoittelevan kysymyksen miestä kohden kun hidastimme laukkapyrähdyksen päätteeksi kävelyyn.
Ville kohotti huvittuneesti kulmakarvojaan. "En minä niin sanonut." Hän harppoi kentän poikki meidän vierellemme ja nappasi ohjista kiinni kuin varmistaakseen ettemme lähtisi karkuun. Enhän minä ikinä. "Mutta kuten aikaisemmin jo kerroin, vaativa a:han tarvitaan jo paljon enemmän taitoa hallita hevonen mitä sulta ei vielä löydy- Ja ennen kun aloitat," Ville keskeytti napakasti aukoessani suuta, "tiedän et tää ei oo tasoanne vaan siitä, että harjoittelisitte edes vähän enemmän kuin on tarvetta ei oo haittaakaan. Hemmetti, saattaisit jopa oppia jotain prosessissa", hän lopetti pistävästi.
Villen huomautus oli pahimmillaankin vain hyväntapaista kiusoittelua, mutta se estänyt minua avaamasta suutani järkyttyneenä ja teeskentelemästä loukkaantunutta. Miehen omahyväistä virnettä kasvoilla oli vaikea sivuuttaa, ja se sai minut tuntemaan lämpöä sisälläni. "Brutaalia," henkäisin.
Ville kohautti ohimennen olkapäitään, vaan sitten häneen ilmeensä muuttui totiseksi ja äänestään hävisi kiusoitteleva sävy. "Luoja tietää, sinulta löytyy kykyjä jos vaan ite päätät haluta, ja Loge heittäisi vaikka kuperkeikkaa jos se tekisi sut tyytyväiseksi." Mies taputteli oriin tummaa kaulaa samalla kun tarkisti kankikuolaimien olevan kunnolla paikoillaan. Kahteen kuolaimen eri kohtaan kiinnittyneet ohjat toivat uutta ohjastuntumaa koko hommaan, eikä se tehnyt ohjien tunnusta yhtään tutumpaa käsissäni. Ville nyökkäsi hyväksyvästi. "Tosin välillä tuntuu et siun jalkoihin heittäytyy yhtä lailla niin hevoset kuin ihmisetkin silloin kun sinä niin haluat." Hän lisäsi vielä latteasti. Pidin hymyni peruslukemilla.
"Entä sinä?" Kysyin, ennen kuin ennätin pysäyttää itseni. Osaksi se oli vain kiusoittelua, niin kuin koko tähänastinen keskustelumme, mutta pieni osa minussa oli oikeasti utelias. Toimiko se? Ville ei kääntänyt katsettaan uralta, vaan ohjasi meidät pitkin kentän pitkää sivua jossa pysäytti meidät haluamaansa paikkaan. Sitten hän murahti silmiään pyöritellen "et tiedäkkään", ja läimäytti kämmenensä polveani vasten osoittaakseen että nyt riitti pelleileminen. Kohensin oitis ryhtiäni satulassa, jättäen hänen vastauksensa epäilemättä myöhemmälle.
"Mutta nyt keskitytääs itse asiaan. Ette oo tainneet vielä tarvita piruetin opettelemista aikaisemmin eiks niin? Perusideanahan on..." Kuuntelin Villen ohjeistusta keskittyneesti. Vaikka minulla ei varsinaisesti ollut minkäänlaista aikomusta kilpailla vaativimmissa luokissa se ei vähentänyt hitusenkaan haluani opetella uusia asioita kunnolla. Niinpä olin aktiivisesti mukana osallistumassa kun Ville asetti jalkani ja käteni milloin mihinkin asentoon samalla selittäen, mitä milloinkin piti tehdä.
Teoriassahan piruetin tekeminen ei ollut hankalaa. Käytännössä jouduin alituisesti olemaan tietoinen painopisteeni sijainnista, jalkojeni rytmikkäästä ohjastamisesta sekä nyrkkieni puristavasta otteesta ohjissa. Kaikki tämä säätäminen tuntui loppujen lopuksi olevan Logelle liikaa, sillä yllättäen se otti nopean laukka-askeleen sivuun, jolloin menetin tasapainoni ja tömähdin kylki edellä kentälle. Samalla Villen ote suitsissa lipesi ja Loge lähti laukkaamaan päätään viskellen kentän toiseen päähän.
Nousin nojaamaan kyynärpäitteni varaan. "Luulen, et piruetit ei oo myöskään Logen mieleen," hymähdin, ja jäin katselemaan kuinka Ville hölkkäsi närkästyneen hevosen perässä kunnes viimein nappasi tämä ohjista kiinni.
Nojailin käsieni varassa hiekalla vielä silloinkin kun kaksikko käveli luokseni. Loge luimisteli edelleen, mutta käveli säyseästi toisen perässä. Ville ei näyttänyt olevan moksiskaan tästä keskeytyksestä. Hän katseli mietteliäästi minuun. "Ongelmana on ennemminkin se, et siun ohjeet eivät ole yhdenmukaiset. Jalkasi sanoo eteen ja kätesi taakse, ja koko muu kehosi on vain hiljaa." Mies selitti ojentaen samalla kätensä minulle.
Tartuin hänen tarjottuun kämmeneensä kiinni, mutta sen sijaan että olisin kiskonut itseni ylös vedinkin Villen mukanani alas. Hän päästi yllättyneen äännähdyksen menettäessään tasapainonsa. Mies horjahti päälleni mutta otti alastulon vastaan vapaalla kädellään, joten hän ei aivan tippunut syliini niin kuin olin suunnitellut.
"Voisimme keksiä muuta tekemistä ´käsille, jaloille ja muulle keholleni´."
Yllätyksen tuoma hohto katosi nopeasti hänen silmistään.
"Mitä tarkoitat? Mikä muu voisi olla hauskempaa kuin treenaaminen?" Hänen äänessään tihkui raskas sarkasmi, ja hän jatkoi nopeasti "äläkä edes kuvittele vastaavasi." Hymyilin hänelle viattominta hymyäni. "Et muuten koskaan vastannut kysymykseeni," lisäsin perään.
Ville näytti ensin hämmentyneeltä, sitten mietteliäältä ja lopuksi hänen kasvoillaan käväisi epäilyksen hiven, skeptisesti tuijottaen. "Onko naamani mielestäsi komean näköinen?" selvensin. Ville katsoi suoraan silmiini ja yllätyksekseni tuntui oikeasti pohtivan asiaa. Hetken päästä hänen naamalleen levisi viekas hymy. "Tell you what. Kun te teette täydellisen laukkapiruetin, kerron vastaukseni," hän kertoi hymyillen.
Tuijotin hetken miehen lämpimiä kasvoja kuin punniten, oliko kaikki se vaiva tosiaan tämän arvoista. (Tietenkin!) Hetken kuluttua työnsin Villen sivuun jotta pääsin hyppäämään jaloilleni, ojensin hänelle käteni avuksi, ja vedin miehen pystyyn virnistellen. "Mitä me sitten vielä odotamme?"Muisto haihtui mielestäni miltei yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, osittain siksi että yritin epätoivoisesti sitä mielestäni pois ravistaa. Yritys tuntui turhalta. Vaikka eihän siitä ollut kulunut vielä vuottakaan, muistosta tuntui olleen vähintäänkin ikuisuus.
Lopulta annoin itselleni luvan surra kaikkia niitä menetettyjä hetkiä, joita en ollut tohtinut tähän mennessä ajatella ja vihasin itseäni siitä hitusen enemmän. Mieleeni alkoi tulvia muistoja muistojen jälkeen, yksi toistaan huonompia, aivan sinne aikoihin saakka milloin en edes ollut vielä Villeä tavannut, ja silloin saatoin jo tuntea kuinka muistojen lisäksi mieltäni alkoi kalvaa myös tuttu pelko.
Loge taisi tunnistaa muutoksen kehonkielessäni, sillä sen laukka alkoi tuntua jäykältä ja töksähtelevältä, eikä yhtään tavanmukaisen sulavalta. Laukanvaihdot eivät menneet yhtään sen paremmin. Pienen pelon keskellä kirosin itseäni kovemmin.
Vaikka tiesin että katastrofia ei ollut vielä tapahtunut eikä välttämättä tulisi tapahtumaankaan, en voinut kuin tuntea jännityksen ja pelon sekoittavan ajatuksenkulun pääni sisällä. Yritin hätäisesti tyhjentää mieleni, rentouttaa lihaksiani, oikeastaan mitä vain että ajatukset palautuisivat takaisin nykyhetkeen, mutta vellova odotuksen tunne piti minusta tiukasti kiinni ja minä puolestaan puristin Logen kylkiä tiedostamattomasti lujempaa. Jalkani alkoivat pian krampata.
Loge otti muutaman hermostuneen raviaskeleen, mutten edes huomannut sitä. Hengittäminen alkoi tuntua työläältä, näkökenttäni sumealta ja kaiken lisäksi pahanolon tunne valtasi minut. Menin kouluohjelman loppuosuuden täysin autopilottina, luojalle kiitos siitä että olimme jo aivan loppusuoralla. En ollut varma olisinko pysynyt satulassa yhtään kauempaa kuin oli tarve.
Musiikki lakkasi ja me pysähdyimme keskelle kenttää. Unenomaisesti tein pienen nyökkäyksen päälläni, koska en uskonut pystyväni tekemään suurempaa elettä oksentamatta. Usutin hevoseni hätäiseen raviin ja ravasimme pois ihmisten katseiden alta. En kuullut heitä, enkä sen paremmin nähnytkään.
Ravasimme pihan läpi aina tallirakennuksen taakse, tai niin ainakin toivoin tehneeni. Lopulta pysäytin oriin lujin ottein kun olin varma ettemme olleet enää kenenkään näköpiirissä ja hyppäsin kiireesti alas satulasta. Kuin ihmeen kaupalla tärisevät jalkani pitivät minut pystyssä maahantulon aikaan. Kyykistyin alas ja pistin kylmänhikisen naamani polviani vasten, pinnistellen hengittämään syvemmin. Haukoin ahnaasti henkeä.
Puristin käsiäni nyrkkiin niin lujaa, että tunsin kynsieni painautuvat kivuliaasti ihoa vasten. Kipu oli hyvä, se palautti minut takaisin maan päälle. Olisin kironnut seitsemää helvettiä jos olisin suinkin voinut, mutta kaikki keskittymiseni meni tasoittuvaan hengittämiseen.
Sydämeni sykki kiivaasti rinnassani. Inhosin sitä tunnetta ylitse kaiken.
ME: (
Poriseva papupata)
Lauantai lähti liikkeelle leppoisasti, lumen lakeus lähiöllä loistellen. Loge laukkasi laitumella lennokkaasti, lahjakkaat liikkeet lumoten. Lyyrapyrstöinen lapintiirakin lensi lähettyviltä löytyvän lehmuksen liepeillä lauleskellen, lähiö lehdetön. Lumihiutaleet lipuivat laiskasti lähimaille.
Liikuin levottomasti laitumen laidalla. Loputon luulo lannistumisestani lamautti lihakset. Loge lähestyi laskelmoiden, lopulta lojaalisti luottaen, loimi loskasta likaisena. Läimäytin lämminveristä lempeästi lämpimille lavoille. Lässytin luontevasti leperrellen latinaksi, lesettä leipäpussista lusikalla Logelle lapioiden. Laitumen laidalla lymyili lokaali lauma lähes liikkumatta luimistellen.
Logen läheisyys lohdutti lämpimästi. Luulin luovuttaneeni, luopuneeni lauantain lähdöstä lopullisesti. Lopettaa leikki lyhyeen, liian lähellä loukkaantumista. Lupasin lähteä liikkeelle lamaantumatta, laukata labyrintin loppuun luovuttamatta.
Lähtö lähteä lipui lumen lailla lakkaamatta lähemmäksi, laitumella lorvailu lähestyi loppuaan. Lopulta luovutin lannistuneena. Lähdimme lampsimaan leirintäkeskukseen lähes liidunvalkeana. Levottomuus lietsoi luonnottomasti lävitseni.
RE: (
Could you repeat that...?)
The last day of the weekend started as clear and chilly as it was still quite early in the morning. The stables were dead and quiet, no one had started doing their mourning routines yet. And then there was I, standing in the middle of the manége, staring at jumps some stable boys had managed to get together the day before. It was a simple course of low jumps, made for the participants to warm up before the actual competition later today. Simple. Easy. And yet for some reason I couldn't get myself to climb on the saddle.
Loge was standing next to me, calm and waiting. His big fluffy ears were sharply pointing upwards and impressive brown eyes were looking eagerly over the course in front of us, though he didn't dare to make a sound.
I was feeling anxious and tiny bit of nausea, and by the looks of it Loge was starting to sense it too. It wasn't the jumps really. Those were something we had done hundreds of times together. No, it was those thoughts that had slowly started crawling their way back to the surface, all the way from friday when we had done our dressage partition. All those memories that I'd rather have forgotten were now making me feel utterly and completely useless.
It was pathetic, I had to admit. Because what kind of an horseman couldn't get his ass up on a horse and ride the damn course? I felt paralysed every time I tried and I beat myself for it. Loge didn't need this sorry excuse of a rider to-
"You know, those jumps won't disappear no matter how hard you keep glaring at 'em," someone said in a low voice. I jolted in surprise, twirled around and felt rush of embarrassment crawling on my skin. How long had I been standing here like a goddamn statue? "I wasn't glaring at anything," I murmured under my breath while casting curious looks at the strangers appearance.
From what I could see the man in question was close to his 30's with wavy blond hair and a beard that covered half of his face. He wore a weird looking hippie shirt with blue jeans that oddly complimented his slim form. The man was casually leaning against the edge of the auditorium, wore a slightly tilted cowboy-like hat and had a lazy smile plastered on his face. "No? That's one hell of a resting face then." His remark made me scoff which only seemed to widen his own smile. "What do you want?" I asked the stranger, feeling slightly defensive of the whole ordeal.
"To see you two perform those jumps," the man said sharply. "Your horse sure does look willing, so are you gonna?" I quickly glanced at Loge, almost wishing he would be just as unwilling as I was. But of course it was just like the stranger had said. Loge was getting more anxious by the minute, making some side-steps and all that. I threw another nasty glance at the blond, hating the fact that he indeed was right.
So, back to the task right? Right. How hard could it be?
I got myself almost convinced by the time I sat in the saddle. And then I was staring at the jumps and could feel my body starting to tense up in oh-so familiar manner. Cold sweat trickled down my face. My knuckles were getting somewhat white from squeezing Loges reins too hard. And then this dulling pain in my left shoulder came crashing down.
I was shaking. Not quite as much as in my past experience, but it was still noticeable. My breath was getting shorter as well. That was the moment when I bolted off of Loge.
While still aware of the strangers presence by the side, I bit back the increasing feeling of nausea that tried to take over. It took me about half a minute to calm my breath and finally acknowledge the unnerving feeling of being stared down. This was humiliating! I should just ignore the blond dude and get the hell out. I should have, hell, no one would have blamed me for it. But when my blue eyes met his grey ones there was no laughter or mockery being seen. Pity? Maybe, but more than that I could have sworn I saw flicker of understanding and I- I... Ah fuck.
"I've got nothing to prove to you," I snapped at him defensively while walking closer, Loge feeling docile and following closely behind. The man held both of his hands up in the air as a sign of yielding. "No you don't, but you got everything to prove to yourself."
What? "The hell does that mean? You've got no idea-"
"Try me," he abruptly stopped me. I kept staring at his eyes, searching for even a crumble of proof of getting played but couldn't find any. In fact all I saw staring back at me was pure determination and seriousness. I didn't like it 'cos it made me feel weak and exposed, and yet still...
I averted my gaze. "We had an accident a few years back. I made this stupid mistake at a competition that smashed my shoulder into pieces and got him his leg broken," I began quietly. "Now I've already sorted out the problem awhile ago, it took me quite some time but I managed it. Yet sometimes there are these... moments where I get reminded of what happened in the past, like memories. Except while I stay here my mind goes elsewhere to relive it, and I can't get away. I can feel my-"
"-body paralysed like it's shutting down. Then comes shortness of breath, tremors and nausea, until you manage to get a grip of yourself even just for a second to get away from it. But you won't, not really. Because even when you are not reliving the moment you can still feel it in the back of your head, waiting for a right time to surface. And the fear that comes within knowing that it could happen at any time? Well, there's not much worse than that," the man ended quietly. I didn't know what to say 'cos yeah, that was exactly what it was like. The hippie knew it, and he knew I knew it too.
Well shit, I thought surprised. Appearances could really be deceiving.
The blond carried on, "I had a stupid accident too, except it was worse for me. I had this absolutely breathtaking grey warmblood back in the day, Sonata I called him. He died on the scene and I was left paralysed from waist down." The man wore a sad smile on his face. "My body took quite a while to heal, and when it finally did nothing was the same anymore. It was like my mind was utterly broken and useless. I struggled a long time with myself." I had closed the remaining few steps between us while he was talking till there was only few feet separating us. Then the blond fell silent and we were left looking at each other in growing silence.
There were no need for words because we knew each others pain. It was clear as a day in his eyes too, and briefly I wondered why I hadn't realised it earlier. "It's Dewn", the man interrupted my thoughts. Dewn, I played with the name for a second, then offered him a comforting smile and asked, "How did you manage to get better?"
"I found clarity, amongst other things. But above all I understood that in life there's only one way and it's forward. That even though we are products of our past, we don't have to be prisoners of it," came the answer. Dewn reached past me and gave Loge a few good pats on the neck. The horse observed him curiously and breathed in his smell. He was clearly enjoying the attention I had failed to give him, which made me roll my eyes in turn.
"Right well, if you fancy a beer after this-" I tilted my head towards the jumps, "then give me a shout. I recon we might find each others company rather enjoyable." But the man stilled right after, and for a second I was left wondering if I had red the room wrong.
"I'm waiting for someone," Dewn managed after a moment, but not before offering me an apologetic smile. "I don't know if I'll be able-" he started but I intercepted. "Zero expectations, we can share our war stories and lose our minds together. See where we find ourselves at the end of the day," I told him with a half-smile and Dewn answered with one of his own before taking a leave.
"Perhaps."
Alexiina Center (VRL-02207) - Orange Wood's Lumious VH15-054-0006KO: (
Onko tuo…?)
Kummallista hälinää. Ei kai meidän seuraava vuoromme voi noin kovaa innostusta aiheuttaa?
Taputtelen Rexiä, joka jauhaa kuolaimiaan. Sekin aistii virittyneen ilmapiirin, joka puhkesi hetki sitten aivan uusiin ulottuvuuksiin. Tavallinen kisajännitys oli yhtäkkiä muuttunut surisevaksi herhiläisparveksi, mutta en kyennyt löytämään sille järkeen käyvää selitystä.
Kitty palaa luokseni posket punaisina kirpakasta talvi-ilmasta.
”Mitä siellä tapahtuu? Onko jotain sattunut?”
”Keanu Reeves!”
Nimi ei sano minulle mitään. ”Mikä?”
Kittyn suu loksahtaa auki. ”Keanu Reeves. Etkö oo koskaan nähny
Matrixia?”
”Onko se se elokuva, jossa seikkaillaan tietokoneen sisällä?” kysyn tyynesti. Jotenkin muistelisin Matrixin olleen poikani lempielokuvia. Yritin joskus katsoa sitä hänen kanssaan, mutta jostain syystä se taisi aika nopeasti alun jälkeen jäädä kesken. En ainakaan mitään muuta kyseisestä elokuvasta muista.
”Nooo… tavallaan. Onko sulla kynää?”
”Eiköhän hoitokopassa ole. Mutta Kitty – odota!”
Lähes juoksuun pyrähtänyt Kitty seisahtuu ja kääntyy takaisin. ”Mitä siitä Matrixista?”
”Keanu on täällä!”
Katson kuinka Kitty säntää kohti tallia. Rex ottaa levottoman sivuaskelen. Vai sillä tavalla.
En silti ymmärrä helinää, jonka tämä – olettaisin – näyttelijä on saanut radalla aikaan. En ole koskaan ymmärtänyt julkisuudenhenkilöiden ihannointia. Toki, silloin joskus neljäkymmentä vuotta sitten, kun itse olin vielä pikkutyttö, olihan minullakin huoneeni seinällä muutama julistetta siihen aikaan mielestäni söpöistä musiikkipojista, mutta siihen se jäi: lapsuuden esiteini-ikään. Ajatella, että aikuisia muutoin selväjärkisiä ihmisiä sekosi nyt totaalisesti, kun joku yleisesti tiedetty (minä ilmeisestikin asun kiven alla) henkilö oli läsnä jossakin kilometrin säteellä.
Mieleeni tulivat muistot vuoden 2015 Power Jumpista Ranskassa. Silloin kilpailemassa olivat olleet Belgian kuningassuvun vesat, jotka olivat aiheuttaneet aikamoisen hullunmyllyn, mikä oli vaikeuttanut jo meidän muiden kisaratsukoiden treenausta.
Kuten olen aina sanonut: tavallisia ihmisiä ne julkkiksetkin ovat; aivan samalla tavoin käyvät vessassa ja kuumetaudissa pärskivät ja räkivät.
Nimeni kuulutetaan ja ratsastan maneesin luota kentälle. Astumme porteista. Koetan nähdä missä tämä Suuri Kuuluisuus oikein on, mutten erota häntä Tavallisten Ihmisten tavallisista kasvoista. Ei kai hän sentään kilpailuissa ole mukana osallistujana? Pysähdymme kentän keskelle ja tervehdin tuomareita. Sitten lähdemme raviin.
Yleisön huomio on jossain pilvissä. Aistin sen epämääräisesti taustalla, vaikka keskitynkin itse suoritukseen. Kouluosuus on Rexin heikkous ja siihen meidän on panostettava kaikista eniten. Rex tuntuu vaistoavan, ettei se ole huomion keskipisteenä: se ei edusta itseään aivan niin hyvin, kuin olisin toivonut.
Olkoot katsomossa vaikka itse Jeesus, kun minä ja minun hevoseni teemme radalla parhaamme, olisi sitä edes kohteliasta kunnioittaa!
ME: (Bruce Almighty)
Rakas lapseni, jos pysähtyisit hetkeksi kuulostamaan sisintäsi keskellä tätä hektistä kiirettä ja ulkoista melua, hetkeksi hiljenisit keskittymään siiihen sanattomaan ääneen sydämessäsi, jonka mielesi laukkaavat ajatukset ja pääsi sisäinen melu koettavat tukahduttaa, huomaisit kaiken olevan hyvin. Tuntisit rajattoman rakkauteni sinua kohtaan ilman ehtoja, ilman minkäänlaisia suorituspaineita. Sinun ei tarvitse todistella kenellekään – ei itsellesi, ei muille ihmisille, ei minulle – arvoasi, sillä sinä olet arvokas itsessäsi. Sinun ei tarvitse aina osata, sinun ei tarvitse aina suoriutua, sinun ei tarvitse tavoitella sinun omamäärittelemääsi käsitystä täydellisyydestä. Sinä saat olla heikko, sinä saat murtua ja päästää irti. Sinulla on oikeus olla vapaa, oikeus tulla rakastetuksi.
Ja minä rakastan sinua niin kuin vain vanhempi voi lastaan rakastaa eniten koko maailmankaikkeudessa.
Käännä siis nuo itseäsi piiskaavat ja rankaisevat äänet äänettömälle lähtiessäsi nyt radalle. Kun siinä nouset satulaan ja otat ohjat käteen, kun valmistaudut kuulemaan vihellyksen ja lähtemään laukkaan, jätä lähtöviivalle myös ennakko-odotuksesi ja itseruoskivat aatteesi.
Sillä minä olen mukanasi joka hetki, tällä radalla, tämän radan jälkeen ja iänkaikkisesti.
Olen osa sinua ja sinä olet osa minua, ja kaikki on hyvin.
Siksipä haluan sanoa sinulle vain yhden asian:
löysää pipoa for God's sake!RE: (
3000-luvulla)
Olin muistanut oikein. Matrix oli Dewnin lempielokuvia. Näytti siltä, että olin taloudessa ainoa, joka ei ollut kyseistä elokuvaa koskaan nähnyt. Jopa Raicy – jopa Emily! – oli sen joskus tullut katsoneeksi tai sentään tiesi, mistä on kyse. Koin sen verran epämääräistä häpeää asiasta, että päätin katsoa leffan siltä istumalta. Työtä ja muuta järkevämpääkin tekemistä olisi ollut: seuraavana päivänä olisi kolmipäiväisten kenttäkisojen viimeinen rataratsastusosuus, mutta sen sijaan, että olisin valmistautunut siihen edes henkisesti, päätin heittäytyä lauantai-iltana sohvalle ja vuokrata kyseisen elokuvan. Olisi ollut mukava katsella se kaikessa rauhassa (ilman alentuvia katseita nuorisolta), mutta tuskin leffa oli pyörinyt kolmea minuuttia, kun Kitty tuli.
”Ooh – Matrix! Voinko mäkin kattoo?”
Sitten tuli Billy.
”Ai, nyt te katsotte sen sitten vai?”
”Kunhan sattui silmään...”, valehtelin. ”Olen aivan puhki maastoradan jälkeen. Ajattelin hemmotella itseäni edes tämän pienen hetken.”
Raicy läsähti sohvalle viereeni ja tarjosin hänen syliinsä kipeytyneitä jalkojani hierottavaksi. Emily oli puuhailevinaan jotain keittiössä, mutta tunsin hänen television suuntaan hapuilevan katseen; välistä hän unohtui pitämään jääkaapin ovea auki pitkän aikaa tuijottaessaan elokuvaa. Billy istui sohvan takana ruokapöydän ääressä askartelemassa leikekirjaansa, mutta kommentoi aika ajoin jotain elokuvan tapahtumaa, hahmoa tai repliikkiä.
Ainakin opin, kuka Neo on.
Elokuvan katsominen oli todennäköisesti se syy, että seuraavan yön uneni oli vilkkain, hurjin ja mielikuvituksekkain mitä olen varmaan vuosiin nähnyt.
En useinkaan muista aamulla uniani – tai sitten ne ovat sangen lyhyitä ja arkisia, välähdyksiä liittyen perheeseen, hevosiin tai lapsuuteeni. Mutta tämän kertainen uni oli kuin oma elokuvansa.
Olin unessani myöhässä estekilpailuosuudesta, joten käytin eteisessämme puhelimen paikalla olevaa teleporttia suoraan kilpailupaikalle. Luuri nostettiin käteen ja siihen sanottiin: ”Tallille!” kuin Harry Pottereissa hormipulveria käytettäessä (kyllä minä joitain kulttielokuvia sentään olen ennenkin nähnyt), ja niin siirryin suoraan kisojen melskeeseen. Tai niin luulin siirtyväni. Paikan päällä kenttä ammotti tyhjyyttään.
Minulle annettiin kisakypärä, joka oli mitä erikoisin: siinä välkkyi pieniä valoja kuin ufolautasessa ja silmille laskeutuivat laskettelulasien kaltainen linssi. Se kytkeytyi päälle ja yhtäkkiä edessäni oleva tyhjä kenttä täyttyi virtuaalisista esteistä. Oli niin pienen kaupungin pienoismalliesteitä pilvenpiirtäjineen, kuin kokonaisia minikokoisia zen-puutarhoja kauniine hiekkakuviointeineen. Oli futuristisia estietä, jotka näyttivät avaruusaluksilta, ja planeetoista koostettuja valoa välkehtiviä pyöriviä esteitä. Esteet värähtelivät kuin olisivat pätkineet ja läppäsin kypärää. Kuva terävöityi. Laskin hämmästyneenä laseja ja katsoin paljain silmin kenttää: tyhjä. Lasit takaisin silmille: esteitä. Esteitä, jotka näki vain lasit päässään?
Yleisössä kaikilla muillakin oli samanlaiset lasit päässään. Katsoin ympärilleni tajuttuani, ettei Rexiä ollut missään. Kisakatsomon yläpuolella banderolli liehutti: ’
Tervetuloa DigiJump-kilpailuihin 13.11.3000!’
”Missä ratsuni on?” kysyin eräältä henkilöltä, jonka oletin olevan ratahoitaja. Hän kääntyi vähän nytkähtäen ympäri ja kasvonsa nähdessäni tajusin henkilön robotiksi.
”Ra-tsu?” robotti toisti sävyllä, jonka voisi tulkita kummastuneeksi. ”E-i ra-tsu-ja.” Hän kohotti jäykkää kättään ja osoitti metallia sisältävällä sormellaan kypärääni.
”Mitä? Enkö ratsasta rataa hevosen kanssa?”
’
Tähänkö sitä on tultu?’ ajattelin. ’
Enää ei hevosilla edes ratsasteta, vaan kaikki tapahtuu pään sisällä kuin mielikuvituksessa – virtuaalista esteratsastusta!’
Cecilia Blankley (VRL-01288) - Graniana Dom VH16-011-0473KO: (
Fantastic!)
Lentokoneen muhkeat penkit ja erinomaisen koukuttava viihdejärjestelmä ovat vaihtuneet kanadalaiseen valtatiehen ja pöllömäisiin silmiin. 13-vuotias Vivienne Blankley, tuo urheasti ainoana valvonut maailmanmatkaaja tuntee, miten hevosrekka huojuu ja tutisee paikoin kuoppaisella tiellä – paitsi että tien pinta näyttää sittenkin täydellisen tasaiselta. Rekan sisustus on ollut kuuminta huutoa jokunen vuosisata sitten, Viivi arvelee, ja hänelle tulee vahva tunne, että keikkumisella ja inhan muovisella yleisilmeellä on jotakin tekemistä keskenään.
Auto ei ole aivan sitä laatua, mihin kummitäti Isabella on tottunut, ja tämän ilmeistä ja hiljaisuudesta voi totisesti tehdä painavia päätelmiä tyytyväisyydestä (tyytymättömyydestä) valittua vuokraamoa kohtaan. Tädin puheessa, silloin kun se vielä puhisi yhtään mitään, mainittiin mm. huijaus ja rikosilmoitus. Vivienneä ei kuitenkaan haittaa. Hän ei ratsasta tai kilpaile, vaan hoitaa äitinsä ratsua Nallaa. Tyttö on ensi kertaa Kanadassa ja kaikki vaikuttaa jännittävältä, suorastaan maagiselta. Autotiekin jatkuu loputtomiin, eikä maisemassa ole... mitään!
Jossain vaiheessa tulee kuitenkin se hetki, kun tyhjän tuijottaminen alkaa puuduttaa, oli tähtitaivas miten täynnä taikaa tahansa. Niinpä Viivi kaivaa puhelimensa ja alkaa suuressa nokkeluudessaan selata FBI:n Most Wanted -listaa, sillä ollaanhan sitä Amerikan mantereella.
“Mama! Täällä on vapaana sarjamurhaajia!! Huumekauppiaita! Joku jota syytetään nek-ro-fi-”
“Hyi laita tuollaiset heti pois!”
“Hmmpphh. Tylsää.”
“Keskity maisemiin, jooko.”
“Tarkoitat varmaan
maisemaan. Näin sen jo. Sama koko ajan.”
“Höpö höpö. Joko näit nuo taikavuoret?”
“Joo – MITÄÄ!! Ai onko täällä sellaisia sumuisia vuoria missä Pegasos asuu! Isbe-isbe!! Näitkö? Eikö ole hurjan kivaa??”
“Joo, kivaa”, kummitäti lausahtaa, mutta niin kuivasti että sanan merkitys keikahtaa aivan päälaelleen.
“Höh älä ole such a
spoilsport. Voin koettaa korjata tämän rekan, jos se auttaa?” Viivi toteaa ja heiluttelee sitten asiantuntevasti kuvittellista taikasauvaansa (tyttö katsoi lennolla kaikki Harry Potterit).
“
Fiksus rekkaus! Rapairemento! Korjatu! – Äh. Ei auta. Sori täti, olin aina vähän huono loitsutunnilla. Mutta ei hätää, kunhan lennetään tämän rottelon vuokraajan luokse, niin voidaan kokeilla kidutuskirousta!”
***
Kukaan ei innostunut anteeksiantamattomista kirouksista Viivin harmiksi, mutta nyt oltiinkin onneksi jo ei-seuraavassa, vaan sitä seuraavassa päivässä. Oli perjantai ja koulukokeen aika, mikä tarkoitti tietenkin huippugroomin tehtävien saralla Nallan harjan sykeröimistä. (Oikeasti ei tarkoittanut
tietenkin sitä, sillä kaikkihan tiesivät millaisia kenttäratsastajat olivat.)
Viivi oli kuitenkin intoutunut viime aikoina kouluratsastuksesta ja ottanut hoitotehtävänsä äärimmäisen vakavasti. Hän oli loitsinut itsensä hereille niin aikaisin, että ehti tehdä kaikkein eeppisimmän kilpakampauksen. (Herätysloitsu oli tosin johtanut pieneen konfliktiin huonetovereiden kanssa, sillä herätyskello ei ollut sitkeistä yrityksistä huolimatta totellut sammutusloitsua etäältä. Yhtä kaikki, Viivi oli tallissa hyvin aikaisin.)
Tyttö oli valmistautunut ja tuonut mukanaan ison kasan tarvikkeita. Nalla käyttäytyi onneksi todella kauniisti; tarkalleen ottaen kimo torkkui käytävällä ja antoi nuoren kilpahoitajansa tehdä taikojaan. Ja mestaritaikoja niistä tulikin. Muutamaa tuntia myöhemmin kauniin kimon hannoverilaisen etuharjan tilalla oli rautalangasta, hattarasta ja tamman omista jouhista rakennettu mielettömän upea yksisarvistötterö.
Viivi pudottautui jakkaralta, ravisteli uupuneita käsiään ja silmäsi hyvän matkan päästä huikeaa taideteostaan, kun Orange Wood Ranchin talliin saapui joku muu.
Tulija oli päällisin puolin erinomaisen huoliteltu mies, kammattu tumma tukka ja moitteeton puku – paitsi ettei sittenkään. Jokin mätti.
“Awesome, don’t you think?” Viivi heitti coolisti ja odotti miehen myötäilevän.
“Nah. Whatever”, se pukumies sanoi, ja huitoi jo vauhdikkaasti eteenpäin – TÖRKEÄÄ.
Tör-ke-ää!
Mutta toisaalta… Oli sittenkin aika ilmeistä, mikä mies oli miehiään. Puvun rintataskuun oli täysin naurettavasti kirjailtu
Gucci – seikka, jota aidossa Guccissa ei missään nimessä noin julkeasti olisi. Ei tarvinnut olla puoliksi italialainen tietääkseen sen, ja Viivin mieliala koheni välittömästi.
“Mokoma jästi”, tyttö puhisi, ja vei hienosti laitetun Nallan lainakarsinaan aamuheinilleen.
ME: (
Unelmaeste)
Eilisiltainen mökötys jatkui, sillä Viiviä kismitti edelleen. Mamaa oli ollut aivan epäreilu ripittäessään erityislaatuisen mieleenpainuvasta kilpailukampauksesta. Olisi antanut sarven olla paikallaan, niin hän ja Nalla olisivat saaneet takuuvarmasti parhaat pisteet yleisvaikutelmasta!! Mutta ei, vaan kuten tavallista, Vivienne Blankleyn harkintakykyyn ei luotettu.
Oli lauantai ja maastokokeen aamu avautui jännittävän utuisena. Tyttö laahusti äitinsä ja kummitätinsä perässä pitkin kanadalaisia maita. Viivi viihdytti itseään miettimällä, olisiko ilmassa tarpeeksi kosteutta sateeseen, vai tarkoittiko utu ilman kylmenemistä? Oi, olisipa jossakin etana, niin saisi puhelimen sää-arvausta huomattavasti luotettavamman ennusteen.
Viivi oli kulkenut hyvän tovin katse maata viistäen, kun hän kirjaimellisesti käveli yhtä estettä päin niin voimakkaasti, että tytön mahtavan muhkea tukka (kostealla säällä aivan erityisen kuriton) silminnähden tömähti törmäyksessä.
“Oi”, tyttö henkäisi. Osittain se oli haltioitumista.
Mikä este! Mikä kimallus! WAU. Wa-wa-wumtsi-wau.
Hän oli sanaton. Oli katsokaas niin, että Viviennellä oli taipumusta noituuteen ja tietynlaiseen harakkamaiseen käyttäytymiseen (Viivin mielestä ne olivat yhteydessä toisiinsa). Ja voi pojat, että tämä este kimalsi!
“McGriffin & Sons”, Viivi tavasi ja kallisteli vaikuttuneena päätään.
Oli ilmeistä, että tämä oli jonkinlaisen jalokiviliikkeen tai vastaavan sponsorieste. Mieletön! Niin… säihkyvä. Hopea ja valkoinen, ei yhtään luonnollinen, eli varmaankin hevosille melko haastava. Ja korkeakin se oli, mutta ei niinkään pitkä. Ja ihan hyvällä paikalla, peltoaukealla. Ratsuilla olisi hyvä näkyvyys tähän kimaltavuuteen, mikä oli tietenkin ristiriitaista. Sitä olisi helppo kytätä pitkänkin matkan päästä ja ohi pujahtamiseenkin oli tyhjän tilan puolesta houkutuksensa, joskin ehkä sitä silmällä pitäen este oli melko leveä.
Kaikin puolin mahtipontinen, Viivi ajatteli, ja innostui hurjasti niin asiantuntevasta omasta analysoinnistaan. Äiti ja Isbe olivat loikkineet tarmokkaaseen tahtiinsa muiden ratakävelijöiden paineessa jo hyvän matkaa eteenpäin, hän huomasi.
Se ei kuitenkaan haitannut. Päinvastoin. Viivi oli saanut aivan riittävän annoksen raitista ilmaa, kiitos vain, joten reippailkoot vanhat ja heikkoluiset omaksi parhaakseen koko haastavan radan loppuun asti. Hän oli lempiesteensä löytänyt – ei mutta hetkinen! Turvallisuus! Eihän tämä kaunotar voinut olla kokonaan kiinteä, eihän?
Asiantuntevin elkein Viivi kääri varuiksi hihansa, kröhäisi, vaikka äänenavaukselle ei ollutkaan välitöntä tarvetta, ja asettautui sitten tutkimaan estettä oikein läheltä. Hän nuuhkaisi voimakkaasti – ja mitä ihmettä! Tämän tuoksun hän ja hammaspeikko tunnistaisivat missä vain! Sokeria!! Este tuoksui huumaavasti sokerille.
Jos mahdollista, niin entistäkin haltioituneempana Viivi nojasi eteenpäin ja nuolaisi. Kyllä vain, sokeria sen oli! Mutta mitä? Marsipaania, hattaraa, vaahtokarkkia vaiko tavanomaista sokerimassaa? Ja hetkinen! Mitä esteelle tapahtuisi, jos alkaisi sataa??
Pähkäiltyään, että sateen sattuessa tämä erinomainen este saattaisi kerta kaikkiaan kadota olemasta, Viivi teki päätöksensä ja nyrhäisi hampaillaan pienen makunäytteen. Nam, kyllä vain, aivan selvästi kyseessä oli jonkinlainen sokerimassa! Jospa vielä toinen pala, kukaan tuskin huomaisi?
Houkutus oli liian suuri, varsinkin kun este kimalsi joistain kohdista enemmän kuin toisista. Niissä oli oltava jonkinlaista kiillettä tai koristehippuja!
“Au!” tyttö kuitenkin kiljaisi, kun hampaat iskeytyivät esteen kaikkein kauneimpaan kohtaan. Vaan niinpä tietenkin. Kenttäratsastus. Esteen alaosa oli kiinteä.
Viivi sylkäisi jotakin kädelleen ja huokaisi sitten ilosta: hammas ei ollut lohjennut. Sen sijaan hän sai unelmaesteestään muistoksi kiven, jonka pisti tyytyväisyyttä myhäillen visusti omaan taskuunsa.
RE: (
Sherlock Holmes)
Cecilia Blankleytä vaivasi sinnikäs päänsärky. Särky oli ollut edellisenä päivänä erityisen ankaraa silkasta maastokokeen pelosta. Hän oli olettanut, että koska maastokoe CIC4(!!)-tasolla oli pelottanut ehdottomasti eniten ja se oli nyt ohitse, olisi jännityssäryn pitänyt jo väistyä.
Mutta mitä vielä: koska hän oli tullut vanhaksi, hän tuntui pelkäävän mitä erityisempiä asioita. Esimerkiksi juuri nyt sitä, että mitä jos rataestekoe olisi sittenkin se kaikkein pelottavin osakilpailuista. Summa summarum, päänsärky istui sitkeästi.
Onneksi vanhuus toi mukanaan myös viisautta, ja sentään hän oli päätynyt osallistumaan kilpaan kenties kaikkein lempeimmällä ratsullaan. Nalla oli kestänyt urheasti jopa sen, että Ceen teini-iän kynnyksellä kaiken kanssa taisteleva tytär oli tamman virallinen kilpailuhoitaja. Ja siinä paha missä mainittiin – Viivi. Tyttö näytti päätyneen jonkinlaiseen selkkaukseen tai sanaharkkaan miehen kanssa, joka oli pukeutunut hyvin maalais-amerikkalaisesti farmareihin ja flanelliseen ruutupaitaan.
Cee huokaisi, katsoi kelloaan, arpoi paikallaan hetken. Juuri kun hän oli aikeissa toimia vastuullisen äidin tapaan ja selvittää, mitä oikein tapahtui, mies lähti. Viivi jäi yksin tallin kulmalle seisomaan, toinen käsi taskussaan ja toinen poskellaan. Niin, sekin vielä. Viivillä oli ilmiselvää hammas- tai leukasärkyä, ollut jo eilisestä asti, mutta kummallista kyllä, tavanomainen kaikkeen kipeyteen liittyvä dramaattinen valitus loisti poissaolollaan.
Cee oli jo aikeissa lähteä vaihtamaan kilpailuvaatteita ylleen, kun Viivin ympärille ilmaantui lisää miehiä, kaksi pukumiestä tällä kertaa. Voi ei, oliko Viivi tehnyt jotain niin hölmöä, että oli saanut järjestysmiehet kimppuunsa? Että sen aina pitikin!
He eivät kuitenkaan olleet järjestyksenvalvojia, vaan yhdysvaltalaisia liittovaltion agentteja – seikka, joka piti selittää Ceelle useampaan kertaan. Kävi ilmi, että agentit halusivat tietää, mistä Viivi ja flanellipaitainen mies olivat kiistelleet.
“Se väitti, että olisin sabotoinut esteitä”, Viivi selosti ärtyneesti ja äänellään selvästi vihjaillen, ettei syytös pitänyt lainkaan paikkaansa (Ceelle tuli äidillinen paha aavistus).
“Miksihän sitä esteet kiinnosti?” toinen agenteista, klassinen pitkä, tumma ja komea kysyi.
“En tiedä. Kuulemma ovat kaverinsa kanssa tarkkailleet touhujani. Mitä hiivattia se sitten tarkoittaakin”, Viivi totesi pelottomasti, mutta Ceen sydän jätti yhden lyönnin välistä.
“Kaverin? Oletko pistänyt merkille muita kilpailun ulkopuolisia?” agentti tiukkasi. Ilmeisesti Vivienne Blankley oli hänen silmissään täysin luotettava todistaja, mistä tyttö saikin itselleen lisää itseluottamusta. Muhkea tukka kohosi silminnähden korkeuksiin.
“Niin, no. Oli se yksi toinen. Tallissa, perjantaiaamuna ihan tosi aikaisin. Sillä oli feikkipuku. Ei aito, tiedättehän. Kamala leikkaus, ei lainkaan imarteleva… MUTTA HETKINEN! Siinä oli muutakin mätää! Se oli tuttu! Olin nähnyt sen! Minä tiedän kuka se oli!”
“No?” tiuskaisi vanhempi agenteista, hurjan karismaattisesti vanhentunut.
“Se oli FBI’s Most Wanted -listalta! Teidän listalta!! Tädädädääää! Se oli se joku… mister, no, äh, ihan sama, jalokivivaras ja koruväärentäjä!”
Ja Viivi hymyili niin hurjan leveästi ja ylpeästi, että suupieliä ja kipeää hammasta oli pakko pakottaa.
“Eli Mr. Jones oli tosiaankin täällä, ja Evans on hänen apurinsa!” pitkä-tumma-komea agentti henkäisi.
“Mr. JONES! Ha, ha, ha! Miten TYLSÄ nimi! Ei ihme että se on keksinyt feikkipuvun lisäksi feikkinimen, McGriffin and sons, joopa joo”, Viivi kikatti, mutta lopetti, kun huomasi agenttien katseiden kääntyneen jälleen itseensä. Ja mikäs siinä: parrasvaloissa oli mukava paistatella, D-vitamiinin tarve täyttyi ja näin.
“McGriffin & sons oli yksi maastoeste. Vai mitä äiti? Sinähän niitä hyppäsit.”
“Ai, niin tosiaan”, Cee havahtui, “Kyllä. Se taisi esittää jääveistosta, tai jotain sellaista. Veistosta, johon oli upotettu timantteja ja kirjailtu jalokiviliikkeen nimi.”
“Hmm, kiitos, tämä viekin juttua aivan eri tavalla eteenpäin... Katsotaas... Mmm, sen niminen yritys on tosiaan rekisteröity Yhdysvaltoihin, mutta sillä ei ole lainkaan liikevaihtoa. Taitaa olla silkka huijaus tai peittelyä, tätä täytyy tutkia ehdottomasti tarkemmin. Harmi, olisi ollut kiva löytää jotakin konkreettista. Nyt täytyy vain toivoa, että tavoitamme Evansin ja pitää silmät auki Jonesin varalta, kenties hänkin on täällä. Alkaa vaikuttaa siltä, että vinkissä oli perää, kannatti tulla pohjoiseen...”
Viivi oli kuunnellut vain puolella korvalla (hän ei oikein tiennyt, puhuivatko agentit keskenään, äidille, vai kenties itsekseen), mutta jotakin hän tavoitti ja aivoissa raksutti.
“Kuulkaa, oliko teillä jotain hukassa? Este oli muuten oikein syömäkelpoinen, mutta kivet olivat tosiaankin kovia. Tällaisia!”
Ja niin Viivi kaivoi taskunpohjaltaan purulla ja hevosenkarvoilla himmennetyn, mittaamattoman arvokkaan timantin ja tuli samalla selvittäneeksi jalokiviä varastaneen ja niitä Yhdysvalloista Kanadaan salakuljettaneen kaksikon röyhkeän rohkean toimintatavan.
“Aitoja timantteja esteissä! Kuka olisi uskonut!” Viivi hihkaisi äidilleen, kun agentit olivat lähteneet paikalta sangen kiihkeästi.
“Joku maistamassa maastoestettä, kuka olisi uskonut?” Cee huokaisi, mutta ymmärsi samalla, että jos joku maistoi estettä, niin se oli joku oli aivan varmasti juuri hänen tyttärensä.
APPLEVENT on virtuaalihevosten tuotospainotteinen tarinakilpailu, jossa osallistujan on tehtävä yhteensä kolme ennalta määriteltyä tuotosta jokaiseen osakilpailuun liittyen. Lopullinen sijoitus määräytyy tuotosten ansaitsemien yhteispisteiden perusteella. 
OTSIKOLLA
SCENE
