11.-17.05.2023 - Hääloitsu
Michaelin auto palasi jo toistamiseen majoitusmökkien pihaan. Charlotte seisoi tikkailla ripustelemassa somisteita ja valonauhaa Sunnán kanssa mökkien ränneihin, mutta lähti kapuamaan alas. Tuntui erikoiselta olla emäntänä ja toivottaa vanhempansa ja sisarukset tervetulleeksi omaan kotiinsa ensi kertaa. Se, sekä seikka, minkä vuoksi he täällä olivat, saivat tuntemaan itsensä ensimmäistä kertaa elämässään oikeasti aikuiseksi.
Ensimmäisessä lastissa olivat tulleet Gillian tenavineen sekä mummi, mutta nyt autosta astuivat äiti ja Charlotten veljet. Dewn auttoi Windyn ulos, jolla, kuten Oliverilla, oli pillimehu kädessä.
Äiti riisui aurinkolasinsa.
”Ai että”, hän huokaisi ihaillen ja antoi katseensa kiertää valonauhoin koristelluista majataloista toiseen. Sitten hän hymyili mitä onnellisimmin Lottelle ja levitti kätensä. Charlotte halasi äitiään, sitten veljiään. Windylle hän vain vilkutti epävarmasti, sillä tyttö katsoi muualle. Kaikkien purettua takakontista laukkunsa, Michael lähti vielä kerran matkaan hakemaan loput: isän, Robertin ja Kittyn.
Ida ja Jámpa tulivat mökistä, jonne olivat ehtineet ohjaamaan ja kantamaan uuvahtaneiden taaperoiden ja Gillianin matkatavarat. Äiti syleili omaa äitiään, sitten esittäytyivät Jámpalle ja Sunnálle.
Ida selitti majoitusjaon ja porukka lähti viemään laukkujaan osoitettuun mökkiin.
”Minulla olisi ykskän paikka minu pirtissä”, mummu sanoi, ”mutta en tiedä, kehtaakko nää ottaa sellaista köykäistä. Tänne vuan vielä tulloo Michaelin peetit parin päivän piästä.”
”Minä voin nukkua missä vaan”, Dewn tarjoutui hieroen takaraivoaan, ”ei ole niin väliä. Vaikka lattialla.”
”Elä ny sentäs lattialla, on siellä seslonki”, mummu sanoi ja taputti Dewniä lapaan.
”Entä Windy?” sanoi äiti.
”Missä haluat?” Dewn kysyi Windyltä. Tyttö oli tuijotellut poroja, jotka näkyivät aitauksessa kodan takana, eikä vastannut.
”Jos menisit mummin ja Oliverin kanssa”, äiti ehdotti lempeästi.
”Gillianin mökkiin?” Oliver kysyi varovasti kuulostaen pettyneeltä, sitten huokaisi urhoollisesti: ”Okei...”
Michaelin auto saapui taas.
”Helloooou!” Kitty kajautti paiskaten oven kiinni, urheilukassi olallaan. ”Maailmanvalloitus jatkuu! Skotlannista Englantiin ja Euroopan halki Texasiin, nyt Suomeen! Missä on juhlakalu, mä haluan spinnata sitä?”
Charlotte oli kätkeytyvinään ujon Jámpan taakse, joka kauhistui Kittyn lähestyessä leveästi virnuillen. Kaikki nauroivat, kun Kitty jahtasi Lottea hetken aikaa ennen kuin onnistui koukkaamaan tämän kainaloonsa.
”Miten te tulitte?” Lotte kysyi päästyään tämän nöyryyttävän mukiloinnin käsittelystä, haroen otsahiuksiaan takaisin suoraan.
”Lensimme Rovaniemelle ja tulimme sieltä linja-autolla Kirkakseen”, äiti sanoi heidän kävellessä mökilleen. ”Meillä oli välilasku Lontoossa. Huh huh, sitä istumista!”
”Siirtymä täällä päässä kylältä tänne olisi voinut olla paremmin järjestetty”, isä totesi. ”Olette kyllä niin sysikorven keskellä, ei katuvalojakaan kilometrien tieosuudella näyttänyt olevan.”
”Meillä on vain yksi auto”, Charlotte mutisi. Jámpalla ei ollut korttia ja mummu ei pitänyt ajamisesta tai tarvinnut autoa mihinkään.
”Vaan yks auto?” Robert röhähti. ”Onko sulla vielä se moottoripyörä?”
”Tietysti.”
”Mä haluan ajaa sillä.”
Charlotte katsoi häneen
et tosiaankaan saa -ilmeellä.
”Voit ajaa mönkijää, jos kysyt Michaelilta.”
”Oi, kun on ihana!” äiti huudahti ehdittyään sisälle mökkiin. ”Onpa kotoisa.”
”Täällä on kaksi makuuhuonetta”, Charlotte näytti. Mökeissä oli myös makkareiden yhteinen oleskelutila kivitakalla ja mukavilla taljanojatuoleilla.
”Missä mä sitten oon?” Robert kysyi.
”Robert voi ottaa sen toisen huoneen”, isä sanoi. Lottesta se kuulosti siltä, että he halusivat pitää häntä silmällä. Robert oli kuuleman mukaan riehunut koulussa niin, että poliisit oli pitänyt kutsua – Jim Henning, josta Charlottellakin oli henkilökohtaista kokemusta, oli liittynyt siihen myös.
”Miksen saa omaa mökkiä?”
”Ei varmaan riitä paikkoja”, äiti sanoi laskien kasseja ja katsoen kysyvästi Charlotteen.
”Joo, ei. Neljä mökkiä ja kaikissa on saman verran vuoteita. Kesällä, kun pidetään suunnistustapahtuma, niin teltassakin voi toki olla ulkona, mutta nyt on ehkä vielä vähän kylmä.”
”Haluun telttaan”, Robert sanoi heti.
”Ei, saat oman huoneen ja sen pitäisi riittää”, isä tokaisi.
”Mutta joudun jakaan Oliverin kanssa.”
”Oliver menee Gillianin mökkiin pitämään Windylle seuraa”, äiti huikkasi kylpyhuoneesta. Robertin juro ilme raukeni, vaikka oli yhä käsivarret puuskassa.
”No hyvä.”
Lotte jätti vanhempansa ja serkkunsa asettumaan ja meni viereiseen mökkiin katsomaan, mitä siellä tapahtui. Hänen vatsassaan kutkutti mukavasti ja oli oikeastaan innoissaan tästä kaikesta, vaikka niin oli ollut häähulinaa vastaan; mutta nyt, kun he kaikki olivat täällä ja
hänen vuokseen, häntä oli alkanut toden teolla hyvällä tavalla jännittää. Mummi haahuili Gillianin ja kaksosten kanssa jakamassaan ykkösmökissä hajamielisen ja eksyneen oloisena häpistellen takkaa. Jokainen mökki oli lisäksi samanlainen, sisustettu samalla lailla, mitä nyt Michaelin tekemät puukoristeet olivat kaikissa persoonallisia.
Emily kääntyi ja hänen äänensä kuulosti kummalta.
”Missäs me oikein olemme?”
”Öö”, Lotte sanoi, ”dude ranchilla, vierasmökeillä. Nämä on turistimajoitustilat, kun Michael ohjaa asiakasvaellusretkiä ja pitää välillä erilaisia leirejä...”
Mummi häpläsi takanreunusta.
”Kun en löydä Georgea mistään...”, hän mumisi levottomana. Charlotte ei ehtinyt vastata, sillä Gillian hiipi ulos omasta makuuhuoneestaan.
”Hei...”, hän puhui hiljaa. ”Sain heidät juuri unille, nukahtivat nopeasti. Olivat niin väsyneitä matkasta.” Rehellisesti ottaen, Gilliankin näytti aika mukiloidulta. Lotte tarkasteli häntä.
”Sori”, hän sanoi. Gillian kallisti kysyvästi päätään. ”Kun en antanut kaikkien tuoda avecia. En halunnut mitään tuhannen ihmisen kakofoniaa.” Gillian näytti yhä ihmettelevältä. ”Niin, että jos olisit halunnut ottaa Tylerin”, Lotte selvensi, hänkin puhuen hiljaa.
Kuten protokollaan kuului, viimein yskän ymmärtäessään, Gillian punastui.
”A-ai”, hän sanoi. Lotte odotti, että saisi vähän kattavamman vastauksen – statuspäivityksen – mutta Gillian vain nyppi hihansuustaan nukkaa posket mansikkajäätelön värisinä.
”Olisiko se ollut edes jotain, mitä utopistisesti olisi voinut tapahtua? Oletko saanut suusi auki hänelle? Kerro nyt jotain.”
Gillian katsoi mummiin, mutta Lotte ei antanut katseellaan armoa; jotain oli sattunut, Gillianin ilmeitä hän osasi sen verran lukea – tämä ei ollut koskaan ollut hyvä pitämään salaisuuksia. Mummi mumisi itsekseen eikä kiinnittänyt heihin mitään huomiota.
”Mmmh… e-ehkä. Me…”, ja Gillian kertoi hänelle, kuinka olivat Tylerin kanssa ”muka sattumalta” törmänneet maastolenkillä, vähän jutelleet ja tunnustaneet kiinnostuksensa puolin ja toisin.
”Jes”, Lotte sanoi matalasti, ”tiesin sen. Tiesin, että jotain on tapahtunut!”
”Mu-mutta”, Gillian lisäsi kuiskien, ”en vielä tiedä, mitä tämä tarkoittaa… Olemme kyllä viestitelleet ja vähän puhuneet, Tyler kutsui minut ja lapset käymään tilallaan katsomassa Staria ja… muttemme ole puhuneet –”
”Että missä menette tarkalleen”, Lotte päätti hänen puolestaan nyökäten. ”Jos saan arvata, te olette kummatkin ikuisia veivaa-veivaa-ihmisiä. Mutta”, hän kohotti kätensä, ”en halua puuttua tämän enempää. Koen laittaneeni jotkut rattaat pyörimään, tönäissyt teitä oikeaan suuntaan… tästä eteenpäin olette omillanne. Onnea matkaan. Sinun vuorosihan toisaalta tässä kai seuraavaksi on, kun Dewn, Billy ja minä ollaan kaikki koettu tämäkin juttu. Tai Kittyn, mutta Kitty nyt on Kitty.”
Gillian hymyili vaisusti, sitten näytti entistä huolestuneemmalta.
”O-on vain yksi…”
”Mikä?”
”V-vanhempani. Jos muistat, miten kävi Joshin kanssa...” Gillianin ei tarvinnut sanoa enempää, Lotte todellakin muisti Gillianin monsterivanhemmat – tai monsteriäidin – ja miten tämä oli säikyttänyt Tomfordin niin perinpohjaisesti, ettei vielä tänäkään päivänä hän ollut toipunut tai uskaltanut katsoa Gillianin suuntaan kolmea sekuntia kauemmin. Charlotte oli aina pitänyt Tomfordia siitäkin johtuen nyhverönä. Mutta entä Tyler, tosiaan? Olisiko hänessä enemmän selkärankaa?
”Tiedän, mitä ajat takaa”, hän sanoi happamana.
”Mitä te tytöt siellä supisette?” Emily yhtäkkiä puhui, edelleen outo sointi äänensä taustalla. ”Ja missäs me… oikein olemme?”
Lotte katsoi kummissaan Gillianiin, joka näytti murheelliselta.
”No, tuletko mukaan katsomaan Kittyn mökkiä?” Lotte kysyi.
”M-minä…”, Gillian näytti epäröivältä ja vilkaisi Emilyyn, joka kääntyi tuijottelemaan poissaolevana ikkunasta. ”Minun täytyy varmaan jäädä tänne siltä varalta, että Hugo herää… tu-tulen sitten myöhemmin.”
Ja niin Charlotte siirtyi kolmanteen mökkiin. Pitihän hänen emäntänä huolehtia, että kaikki pääsivät asettumaan. Neljäs mökki oli vielä tyhjänä: Michaelin vanhemmat ja sisarensa majoittuisivat sitten sinne saapuessaan.
Kitty tuli kuitenkin pihalla vastaan.
”En kai mä oo yksin tuolla?” hän kailotti kohentaen lippistään. ”Kai mä nyt jonkun saan kaveriksi höpöttämään iltaisin?”
”Amy nukkuu siellä.”
”Amy ja Billimas?”
”Billy ei tule...”, Charlotte sanoi kuivakasti. Billy oli ilmoittanut, että koska hänellä oli ehdottoman tärkeä kisaviikko alkamassa samoihin aikoihin – Power Jumpin kvaalit – hän ei voisi osallistua Lotten häihin. Jotenkin se oli ollut Lottelle pettymys. Hänkin oli ollut Billyn häissä. Amy kuitenkin tulisi heti huomenna, sillä oli Lotten ”kaaso”. Paino heittomerkeillä, sillä mitään kaason velvollisuuksia hänellä ei varsinaisesti ollut (nämä eivät olisi perinteiset häät), mutta halusi tulla ajoissa, jos vain mitenkään voisi olla avuksi ja henkiseksi tueksi. Ja siitä Charlotte oli iloinen.
”Ollenkaan?! Aijai, Billy boi”, Kitty maiskautti suutaan ja pyöritteli kädet lanteilla päätään. ”Katala kelmi. No, hyvä, jos jotain seuraa saan! Mun pitää hei kertoa sulle, kun kävin pikatreffeillä tossa yks viikonloppu –”
He olivat kävelleet talolle johtavan polun alkuun, missä porukkaa seisoi Michaelin luona jutustelemassa ja nauramassa.
”Here, everybody”, Michael kutsui, kun äiti ja isäkin tulivat mökistään, äreä Robert lompsien hitaasti jäljessä ja tönäisten Oliveria, joka jäi harmissaan hieromaan olkavarttaan. ”I’d show you to the stables now and, if you wish to visit us at our house, follow this path, please. We’ll have Lotte’s birthday dinner there this evening.”
Kitty tuuppasi Lottea vihjailevasti lantiollaan. ”We’ve planned some activities for your stay”, Michael selitti tottuneen turistioppaan tapaansa, ”trail rides and some sight-seeing. We currently have only five horses in use, so I can take you for rides in smaller groups...”
Vieraat saivat kierroksen pienellä tallilla. Lotte kertoi ylpeänä, mitä hänen tehtäviinsä kuului: hän vastasi hevosten liikutuksista, jos se oli joskus tarpeen, tallitöistä, Whïtewoodin kotisivujen ja sosiaalisen median päivittämisestä sekä toimi apuohjaajana lyhyemmillä asiakasmaastolenkeillä. Sitten oli aika mennä syömään Lotten syntymäpäiväillalliselle. Ida ja Sunná olivat kattaneet pöydän kakkuineen ulos hirsitalon pihaan. Michaelin huskyt, Wolf ja Spirit, ulvoivat koiratarhassaan. Aurinko laski ja hento hämärä sai lyhdyt hehkumaan lämpimän keltaisina, itikoiden ja yöperhosten läpätellessä niiden ympärillä.
Perheensä seurassa hänen ja Michaelin oman talon pihassa, nauramassa ja juttelemassa ja kuuntelemassa, Lotten valtasi ihana onnellisuus. Kuvasta puuttuivat vain hänen parhaat ystävänsä – ja ehkä se yksi pöyhkeä serkkupoikakin.
Ja jo heti seuraavana päivänä, yksi näistä puuttuvista hänelle tärkeistä henkilöistä saapui. Heti, kun viimein näki oikeassa elämässä virtuaalisten päivittelyiden sijaan parhaan ystävänsä mustat pitkät hiukset korkealla poninhännällä lyhyen farkkutakin olkapään yli sileästi siivilöitynä, seisomassa jalassaan kaprit ja ballerinat linja-autopysäkin katoksen alla suojassa pieneltä tihkusateelta, Charlotte ei voinut olla virnistämättä kypäränsä alla. Jotain hän tosin ei ollut tullut ottaneeksi huomioon lähdettyään hakemaan Amya Kirkaksen keskustasta: tämän matkalaukkuja. Amyn olkapäällä oli laukku ja käsissään säärien edessä roikkui isompi laukku ja hänen vieressään maassa oli isoin vaaleanpunainen matkalaukku. Niitä ei saisi millään vietyä Charlotten pyörällä. Hän kurvasi Amyn eteen, pysäytti moottorin ja veti kypärän päästään.
”Moi.”
”Ihana nähdä siuta”, Amy sanoi ja he tekivät puolihalauksen, Charlotten istuessa vielä Nortonin satulassa. Amy oli pitänyt hänet ajantasalla sijainnistaan koko Miamista Rovaniemelle ja Kirkakseen siirtymänsä ajan säännöllisillä videokuvaviesteillä. Oli Lotte saanut Billyltäkin videotervehdyksen, missä tämä oli juuri ollut menossa treeneihin.
”Tulin hakemaan sinua tällä, mutta sitten tajusin, että sinulla on tavaraa”, Lotte sanoi näyttäen toista kypärää, jonka oli tuonut mukanaan. ”Jámpa saa luvan tulla hakemaan nuo laukut mönkijällä.” Hän heilautti nahkahousuisen jalkansa satulan yli ja silotteli tukkaansa. ”Pistän sille viestin… No, mitä kuuluu?”
”Ei, vaan mitä
siulle kuuluu”, Amy korjasi. ”Sie ja Michael… nyt myö ollaan molemmat –”
”Älä sano sitä v:llä alkavaa sanaa”, Lotte keskeytti nopeasti ja värähti. ”Yäk. Vaikka me pidettiinkin tällaiset juhlat, se ei muuta sitä, että en pidä tätä sen ihmeellisempänä asiana kuin... ’juridisisesti fiksuna ratkaisuna.’”
”Sie kuulostat hyvin aikuiselta ja viralliselta”, Amy oli ottavinaan asiat vakavasti. Lotte nojasi moottoripyöräänsä.
”Paksupää-Billyllä sitten oli niitä kiireitä.”
”Niin...” Amyn hymy laski ja äkkiä hän katsoi muualle. ”Häällä on kovat paineet Power Jumpista. Uudet hevoset alla ja Sunny Horsessa uusitaan sponsorisopimuksia, Pallas tahtoo kasvattaa joukkuetta ja se voi tietää myös potkuja, jos joku ei yllä tavoitteisiin – tai ylitä niitä, kuten Billy ajattelee. Alkuvuosi on ollut vaikea...” Amyn kehonkieli ja äänensävy tuki tätä huokaisua, mutta Charlotte ei porautunut siihen sen enempää.
”Ihanan stressivapaata ja rentoa elämää”, hän totesi ilman myötätunnon häivettäkään. Sen sijaan hän oli kyllä kiitollinen, miten oma elämänsä oli järjestäytynyt; ajatella, että hänkin olisi
saattanut olla Billyn tilanteessa, jos koskaan olisi ottanut esteratsastushaaveitaan yhtä tosissaan kuin Billy. Hänellä tosin ei ollut koskaan ollut erityislahjoja ratsastamisen suhteen, kuten Billyllä ilmeisesti (ei hän muuten noin korkealle tasolle ja näin nopeasti olisi päässyt) oli. Mutta tämä syrjäinen, hiljainen ja hidastempoinen metsänoidan elämä täällä Lapissa ei olisi voinut olla parempaa ja paremmin juuri hänelle istuvaa. Charlotte ei muuttaisi elämästään kerrassaan yhtään mitään. ”Mitäs Sunille kuuluu – ja sille… varsalle?”
Amyn häälahjaksi saamansa tamma oli varsonut hiljattain, kuten Lotte Amyn somesta varsin hyvin tiesi. Tammavarsa oli saanut nimen Emman mukaan.
He puhelivat niitä näitä, hevosten jälkeen (ja Lotten kerrottua seuraavan kuun suunnistusratsastuskilpailuista, jotka he järjestäisivät tilallaan) lähinnä taas hääohjelmasta sekä tatuoinneista, ja odottivat siihen asti, että Jámpa saapui ja sai Amyn laukut kyytiinsä. ”Jámpa Kalala”, Lotte esitteli, ”Amy Center. Te olette nyt sitten tavallaan myös sukua”, hän lisäsi. ”Jámpa on Michaelin siskonpoika ja Amy on minun serkkuni vaimo, joten… mitä sitten olettekin toisillenne.”
Jámpa punastui eikä uskaltanut edes kunnolla katsoa Amyyn.
”Älä piittaa, se on vähän ujo. Tyrmäsit hänet varmaan sanattomaksi suurkaupunkinaisen kauneudellasi, täällä junttilan keskellä”, Lotte sanoi, kun Jámpa oli Amylle mitään puhumatta lähtenyt rahtikuljettajan roolissaan pöristen traktorimönkijällä karkuun.
”Enhän kai, en mie ole –”
Mutta Lotte keskeytti
kiistelemättä somekauniin ystävänsä. Sitten hekin hurauttivat Lotten moottoripyörällä, kääntyivät hetken ajettuaan synkän metsän reunustamalle kapealle hiekkatielle ja seurasivat sitä vielä useamman kilometrin ennen kuin kääntyivät dude ranchille tuovalle pihatielle.
Amy otti asiakseen varovasti lausua ystävällisen sanan siitä ja tuosta asiasta, kuten kohteliaaseen tapaansa kuului, mutta hänessä oli alavireisyyttä. Lotte oli ehkä vähän pettynyt: ystävänsä ei vaikuttanut niin innostuneelta kaikesta näkemästään ja Charlotten luona vierailustaan, kuin olisi odottanut. Eivät maisemat toki mitään kovin erikoisia olleet, eivät mitään Miamin rantojen kaltaisia. Metsät olivat synkkiä ja risukkokivisen matalakasvuisia, korpea ja rämettä, kauempana toki tuntureita, mutta ei niissäkään nyt mitään hirveän katseltavaa kaukaa sinänsä ollut. Amy oli kyllä luontoihminen, mutta Lottesta tuntui, että Kirkas olisi liian ankea; Amy rakasti vettä, eikä täällä ollut oikeastaan kuin turkoosijoki ja järvi, joita ei McPhee Ranchille näkynyt. Amy oli aina asunut merenrannalla niin Waterphewssä, New Yorkissa, kuin nyt Point Bluessakin.
Lotte vei hänet mökkiin, jonne Jámpakin oli osannut tuoda hänen laukkunsa valmiiksi oikeaan osoitteeseen.
”...jaat tämän Kittyn kanssa, että toivottavasti se ei valvota löpinöillään koko yötä… Teillä on kyllä omat makuuhuoneet. Täällä on kylpyhuone ja mummu tulee sytyttämään iltaisin teille takan –”
Amy katseli mökissä etäisesti ympärilleen ja sitten oli kiusallisen hiljaista. Charlotten sisällä oli syttynyt pieni uhma: eikö tämä – vaatimaton, mutta siisti kompakti mökki – enää riittänyt tekorikkaasti elävälle floridalaisystävälleen? Oliko Amystä tullut… kermaperse? ”Joo, siis ei täällä ihan ole sitä mitä teillä on, mitä kuvista ja videoista olen nähnyt –”
Amy kääntyi poispäin pyyhkäistäkseen poskeaan piiloon, mutta oli jo liian myöhäistä; Lotte risti käsivartensa. ”...mutta ei täällä kai niin rumaa ole, että itkeä pitää ruveta?”
Amy oli vielä hetken selkä häneen päin ja kääntyi sitten aseteltuaan itsensä uudelleen kuosiin.
”Kaikki hyvin. Täällä on oikein sievää.”
”Onko?” Lotte kohotti toista kulmaansa. ”En aio valehdella. Tänne tulosi innokkuusmittari siellä päässä paukahtelee pakkasrajalla. Voit sinä meidän taloonkin yöksi tulla, jos tämä mökki ei kelpaa, mutta voin sanoa, että –”
”Ei”, Amy sanoi hiljaa hilliten ilmeensä, mutta kosteus kimalsi tummissa silmissään kuin nousuvesi. ”Tämä on hyvä. Se vain… muistuttaa niin paljon kodista, mummon ja vaarin kodista Waterphewssä...”
Charlotte vapautti kätensä puuskasta.
”Ai”, hän sanoi tajuttuaan tilanteen. Ymmärrettävää sitten kai, mutta kivempihan se olisi, jos paras ystävänsä ei itkisi koko viipymistään.
Amy sai asettautua rauhassa (Kitty oli todennäköisesti tallilla tutustumassa heidän hevosiinsa) ja Charlotte kehotti häntä tulemaan ollessaan valmis hirsimökille, neuvoi reitin polkua pitkin sinne. Amy oli ehdottomasti halunnut olla jotenkin hyödyksi ja auttaa juhlavalmisteluissa, joten heillä olisi läpikäytävänä tehtävälistaa ennen sunnuntaita. Jokin Amyssä oli kuitenkin outoa.
Kaikki pelasivat hyvin yhteen. Vaikka olivat tulleet vieraiksi ja nauttimaan olostaan, kaikki halusivat tehdä oman osansa. Kitty auttoi mielellään Sunnáa hevosten kanssa tallihommissa. Gillian ja lapset saivat Jámpa oppaanaan tutustua porojen elämään. Isä, Dewn ja Robert olivat roudareina, äiti hääräsi juhlien toteutuspuolella, Amy oli Lotten henkinen tuki ja avustaja, joka muun muassa meikkaisi hänet sitten hääaamuna.
Charlotte – joka oli ajatellut kaiken vain sujuvan kuin itsellään, koska eihän näiden pitänyt olla mitkään suurjuhlat – sai tosin äidiltään motkotusta. Oikeastaan, Charlotte ei ollut itse tehnyt juuri mitään näiden häiden suunnittelun eteen, vaan Michael oli huolehtinut kaikesta. Lotte oli toteuttanut vain kutsukortit ja toimittanut ne perille. Mitä muuta tässä tarvitsi?
”Ymmärsinkö oikein: seremonia on ulkona metsässä? Ja ruokailukin pihalla? Mutta mitä, jos sataa? Ettekö ole ottaneet sitä mitenkään huomioon?”
”No sitten sataa. Ei se haittaa.”
”Ei haittaa? Ihmisillä on juhlavaatteet ja -kampaukset laitettuina –”
”Sanoin, että ei tarvitse pistää mitään liian hienoa ylle. Kutsuissa nimenomaan luki:
siisti casual, se on sitten oma ongelma –”
”Niin ehkä luki, mutta nämä ovat
häät, rakkaani,
sinun hääsi, eikä kukaan varmasti juhlista tätä tärkeää päivää verkkahousuissa, jos se minusta on kiinni.”
”No jaa, Dewn ainakin sanoi, että hänellä on vain joku rantapaita.”
”Minä huolehdin siitä”, äiti sanoi tarmokkaasti. Charlotte katsoi tähän tympeästi.
”Teet kaikesta monimutkaisempaa.”
”Monimutkaisinta on vain se, että olet jättänyt asiat puoliväliin viime tippaan – kaksi päivää!”
”Sanoin jo: Michael on huolehtinut kaikesta –”
Mutta äidillä oli jonkinlainen äitimäinen mania päällä eikä kuunnellut loppuun, mutisten vain puhelintaan jo selaten saattaisiko mistään enää löytää näin nopealla aikataululla isoa valkoista aurinkopurjekangasta.
”Mitä sinulla on vaatteita mukana?” Lotte kysyi ohimennen Dewniltä, joka istui risti-istunnassa maassa silmät kiinni, kun Windy keräili käpyjä ja pieniä kiviä. ”Äiti nirhaa minut ja sinut, jos kaikilla ei ole kunnon juhlavaatteita.”
”Otin parhaimman rantapaitani, se on aika juhlava”, Dewn sanoi rennosti. ”Värikäs ja varmaan teemaan sopiva näihin hippihäihin.”
”Sinä olet hippi, minä en. Minä olen noita ja nämä on shamaanihäät.”
Dewn raotti luomeaan.
”Jeah? Loihdi sitten jotain, jos täytyy.”
”Ei se niin toimi”, Lotte tuhahti. ”Eikä teilläkään kyllä mitkään ’hippihäät’ olleet. Veditte melkein pahemmin överiksi, kuin Billy; kultavaatteet ja kaikki...”
”Muista, että Nora suunnitteli ne”, Dewn sanoi.
”Joo, mutta sinä siihen luvan annoit.
Kultaiset vaatteet.” Hän loi veljeensä ’paraskin puhuja’ -katseen. ”Että omiin häihisi kyllä ylitälläydyt, mutta minun juhliin tulet rantapaidalla...”
Dewn aukaisi suutaan, mutta Lotte, joka oli teeskennellyt loukkaantuvansa, notkautti kättään. ”Vitsi. Ihan sama minulle mitä pistät.” Hän oli jo kävelemässä pois, kun Dewn puhui: ”Hei… Sinullekin tiedoksi, että… minä ja Windy vaihdoimme nimeä Minthilliksi.”
Charlotte pysähtyi.
”Mitä...”, hän sanoi hitaasti. ”
Minthilliksi?”
”Niin, että älä ihmettele.”
Charlotten oli räpyteltävä epäuskoisesti mulkoillen ripsiään.
”Ihmettelen ja lujaa. Miksi hitossa sinä otat
Mischan nimen?!”
Dewn selitti jotain, mutta Lottesta se oli ympäripyöreää ja täysin järjetöntä.
Hän ei pitänyt siitä yhtään. Ja Dewn oli ärsyttävän hermostumaton ja tyyni Lotten koettaessa piikitellä tästä idiotismista: kuka halusi ottaa exänsä, joka kaiken kukkuraksi lähti vain kävelemään ilman syytä (ihan sama mitä Dewn oli koettanut Mischan tekoja puolustella)? ”Minä en suostu. Et saa minua kutsumaan sinua Minthilliksi, vaikka uhkaisit aseella.”
”Selvä.”
”Selvä.”
Marssiessaan pois Dewnin sukupetoksen luota, hän ohitti Windyn, joka tuijotteli pää takakenossa männynlatvaan. Hetken mielijohteesta Charlotte pysähtyi. Hän kieltämättä vierasti veljentyttöään, eikä ollut koskaan oikein saanut tähän kontaktia. Windy oli omituinen, eikä Lotte muutenkaan ollut mikään lapsi-ihminen. Itse ei hankkisi lapsia koskaan – ei Michaelin, eikä kenenkään kanssa, ja sen oli tehnyt vanhemmilleenkin selväksi, etteivät lapsenlapsia lisää odottaisi, ellei Oliver sitten kahdenkymmenen vuoden päästä isäksi aikoisi.
”Mitä siellä on?” Hänkin katsoi puuhun. ”Orava?”
Windy ei vastannut, katseli vain pää kallellaan. Lotte kyykistyi. ”Joko olet nähnyt noitapuun? Se vasta on jännä. Tule, voin näyttää. Siihen kuuluu aika siisti ja karmiva tarina...” Yllätyksekseen Windy lähti kuin lähtikin seuraamaan häntä. Noitapuu ei ollut kaukana siitä, missä he olivat; vain poroaitauksen toisella puolella. Sen luona Windy meni heti koskemaan runkoa, mitä Charlotte itse ei koskaan tehnyt. Sitten Windy alkoi tuijotella sitäkin. Hänen ilmeitään oli mahdoton lukea. Lotte kertoi hänelle kelon tarinan, sanoi puun antavan lahjoja ja toteuttavan toiveita, jos se piti jostakusta, ja kiroavan tai aiheuttavan ahdistusta niille, joita ei katsonut sen arvoisiksi.
”Sen arvoisiksi”, Windy toisti.
”Niin… se on niin kuin sukupuu, tiedäthän. Ollut tässä vuosisatoja ja nähnyt tämän paikan elämää vuodesta toiseen. Suvussakin voi olla hyviä haaroja ja oksia tai sitten mätiä omenoita”, Lotte tunsi itsensä pahantahtoiseksi sellaisia lapselle puhuessaan. Ei hän hirveästi pitänyt siitä, että Windylläkään olisi Mischan nimi (Mischan saisi Charlotten puolesta pyyhkiä pois kaikkien muistista), mutta sen vielä ehkä jotenkin ymmärsi. Dewnin nimimuutosta sen sijaan ei. Olisikohan isä tästä mitä mieltä; Lotte oli näin jälkiviisaana ja aikuistuneena ruvennut ajattelemaan, että oli todellakin enemmän isänsä, kuin äitinsä kaltainen ja yllättävän usein isän kanssa samoilla linjoilla asioista. Ei nyt kaikesta, tietenkään, mutta useammasta kuin ehkä olisi nuorempana suostunut myöntämään. Hän ei ollut aivan niin liberaali, kuin joskus vielä luuli olevansa, ei ainakaan äitiin ja Dewniin verrattuna, jotka olivat Charlottesta joskus liiankin ”hällä väliä, kaikki käy” -ihmisiä. Heidän Gillianin kanssa järjestämänsä homoystävänpäivätkin? Ei millään pahalla Dewniä kohtaan, mutta
mitä hitsiä? Windyn huomio oli herpaantunut: perhonen oli läpytellyt ohi, ja hän kiinnitti kaiken mielenkiintonsa samassa siihen, seuraten sen perässä.
”Mikä tuo?”
Charlottella ei ollut aavistustakaan. Hänellä oli jäänyt juttu kesken, mutta noitapuu ei enää kiehtonut tyttöä. Hän tarkkaili perhosta huolellisesti, kunnes se oli lehahtanut pois ja jäi seisomaan sen perään katsellen.
”Pidät kuulemma perhosista.”
”
Ornithoptera alexandrae on maailman suurin perhoslaji, jonka naarailla siipienväli voi olla jopa 11 tuumaa. Niitä elää Papua-Uusi-Guineassa Oro-provinssin metsissä. Ne ovat uhanalaisia. Naarailla on ruskeat siivet valkokellertävin merkein, urokset ovat sinivihreitä mustin ja ruskehtavin juontein”, Windy papatti yhtäkkiä menemään.
Charlotten kulmat nousivat.
”Mielen...kiintoista.”
Windy kipaisi tiehensä kohti mökkejä, ohittaen Dewnin, joka oli noussut meditointipaikaltaan ja lähtenyt kävelemään heitä kohti.
”Vannon, että yritin kuulostaa kiinnostuneemmalta”, Lotte sanoi käsivartensa ristien, kun lapsi juoksi pois.
”Hän lähti varmaan hakemaan lempikirjaansa”, Dewn sanoi haroen hiuksiaan uudelleen poninhännälle. ”
Kaikki Maailman Perhoset. Sai Adamilta lahjaksi, oikea kunnon paksu tiedeopus, ei mikään lastenkirja, ja siitä tuli Windyn lempiasia. Se pitää ottaa joka paikkaan mukaan, hän lukee sitä koko ajan ja opettelee perhosia siitä ulkoa.”
”Hän ei ole ihan normaali, vai mitä?”
Dewn laski kätensä ja näytti vakavalta.
”Virallista diagnoosia ei vielä ole”, hän sanoi, ”mutta kyllä hän autismin kirjolla on.”
Charlotten entinen poikaystävä, Kyle, oli myös ollut lievästi autistinen sen lisäksi, että oli ollut kuuro, joten ei siinä.
”No, eikö se diagnoosi kannattaisi hankkia?”
”Mahdollisesti…” Dewn hieroi takaraivoaan välttelevän oloisena. Windy juoksi jo takaisin heitä kohti. Lotte silmäsi Dewniin vinosti.
”Aiotko ihan
oikeasti vaihtaa sen nimen?” hän yritti vielä, ääntäen sanat mahdollisimman inhoavalla sävyllä. "Aion vihata sinua, jos sen teet.”
”Jep.”
”Karttaperhonen”, Windy ilmoitti heidän luonaan, mutta puhuen silti kuin itselleen. Hänellä oli niin paksu kirja käsissään, että joutui kantamaan sitä selvästi melkein kaikella viisivuotiaan käsivoimallaan ja jysäytti kirjan maahan lehteillen sivuja. ”
Araschnis levana f. levana. Ensimmäinen sukupolvi, siivet oranssit mustalla kuvioinnilla. Takasiivissä sininen vyö. ...”
Lotte loi katseen Dewniin, joka kohautti latteasti hymyillen harteitaan.
*
Joitain majoitusjärjestelyitäkin täytyi katsoa uudelleen, kun päivää edeltäen H-hetkeä saapuivat Michaelin vanhemmat ja sisar, sekä Charlotten täti Doris. Michaelin bändijäsenet olivat nimittäin muuttaneet aikataulujaan ja heidän oli alunperin ollut tarkoitus tulla vasta hääpäivänä, mutta tulivat hekin päivää ennen. Amy siirtyi sitten kuitenkin mökistä talon vierashuoneeseen ja Kitty sai Doriksen huonetoverikseen, jolloin McPhee seniorit sekä Henná mahtuivat toiseen makuukamariin samaan mökkiin. Neljäs mökki jäi Michaelin ystäville.
Jonathan oli häkellyttävän paljon poikansa näköinen, ainoastaan selvästi vanhempi, eikä hänellä ollut Michaelin rokahtavaa habitusta niskaletteineen ja korvarenkaineen, mutta nauravainen, rento ja karismaattinen hän kyllä oli, poikaansa luontevampi esiintyjä ja äänekkäämmin tilan haltuun ottava. Duiri oli hyvin maanläheinen: hän oli lyhyt ja pyylevä, ruskettunut iholtaan, mutta sinisilmäinen. Hiukset olivat luonnollisen väriset maantienruskeat, pitkät ja suorat, ja hän katsoi silmiin räpyttelemättä. Henná – Michaelia vanhempi sisko – oli enemmän juuri äitinsä kaltainen, tosin hänen hiuksensa olivat lyhyet ja kihartuvat ja niissä oli punertava ruskeansävy.
Hennán Charlotte oli tavannut ennenkin, kun tämä oli muutaman kerran vieraillut Whïtewoodissa auttamassa, mutta Michaelin vanhempien (sekä häihin suoraan tulevien muiden sukulaisten) kanssa tämä oli ensikohtaaminen; Charlottea jännitti, miten he suhtautuisivat häneen. Pitäisivätkö he häntä liian nuorena (heillä oli kymmenen vuoden ikäero Michaelin kanssa)? Tai jotenkin muuten epäsopivana? Mitä, jos he eivät pitäisi hänestä hänenä itsenään? Mutta ilmeisesti murheet olivat turhia: niin Jonathan, kuin Duiri vaikuttivat aidosti kiintyneiltä häneen välittömästi, tulivat juttuun Charlotten vanhempien kanssa ja kutsuivat Charlottea ”tyttärekseen” jo ennen kuin päivä oli lopullaan.
Ne pari päivää hujahtivat ohi silmänräpäyksessä. Sitten olikin jo sunnuntaiaamu, ja Charlotte heräsi vatsassaan suurempi hermostus kuin siihen mennessä. Se ärsytti häntä; kuin hänen kehonsa olisi pettänyt hänet, pää mennyt mukaan muiden hypeen ja saanut nyt hänetkin jo ajattelemaan, että
vau, minun hääpäiväni. Jotakin, mitä kyyninen itsensä ei vielä muutama vuosi sitten todellakaan olisi koskaan ajatellut saati varmaan halunnutkaan kuvitella.
Minä menen naimisiin. Tai, olihan hän jo, mutta maistraatissa käyminen ei ollut samalla tavalla iskenyt tajuntaan. Se oli tuntunut vain yhden virallisen asian hoitamiselta laitoksella, vaikka olivatkin sitä kahden Michaelin kanssa juhlistaneet. Tähän aamuun herätessään todella tuntui siltä, että päivä olisi merkityksellisen – kerran elämässä kokemus.
Michael oli nukkunut hääpäivää edeltäneen yön ystäviensä majoitusmökissä, joten Amy pääsi valmistelemaan Lottea ilman hänen läsnäoloaan. Charlotte veti mustan mekon ylleen, jonka Henná oli tullessaan tuonut. Hän nimittäin oli tehnyt sen hänelle, sillä piti omaa vaatepuotia Rovaniemellä. Mekko oli ihonmyötäinen ja pitkähihainen. Selkä oli ristitettyä nauhaa ja olkapäät jäivät paljaiksi. Helma taipui kuin väärinpäin olevan petunian kello. Sen kanssa hänellä olisi suuret korpinsulkakorvakorut. Amy meikkasi ja laittoi hänen hiuksensa: otsatukka kammattiin pois kasvoilta päänpäälle kiinni hiuspinneillä; hän sai vahvat mustavalkoiset kajaalit ja siistiksi nypittyjen kulmakarvojen yläpuolelle Amy liimasi pieniä mustia koristetimantteja. Amy oli koko rituaalin ajan ollut hempeän huolellinen, mutta alakuloinen. Kun he sitten katsoivat yhdessä kokovartalopeilistä Charlottea valmiina, Amyn ääni värähti hänen kuiskatessaan: ”Olet kaunis.”
Charlotte kosketti hiustaan: Amy oli kihartanut kasvoja reunustavat suortuvat, mutta muutoin ne olivat suorat. Joo, ei hän pahalta näyttänyt. Sitten hän siirsi katseensa peilin kautta Amyyn ja näki kyyneleiden taas valuvan tämän poskilla. Jotenkin Charlotte ei uskonut sen johtuvan pelkästä sentimentaalisuudesta hänen hääpäivänsä johdosta – se rooli kuului äidille.
Hän aavisti, mistä oli kyse.
Billyn lisäksi oli yksi toinen, jonka olisi kuulunut olla tänään täällä. Joku, joka olisi ollut pirteä väriläiskä Charlotten synkkäteemaisissa korppihäissä, ja ehdottomasti tahtonut puuttua niin mekonvalintaan, kuin auttaa hänen kaunistamisessaan.
”Emma”, Lotte huokaisi. Amy painoi katseensa ja pyyhki varovasti silmiään.
”Niin. Mie vain en voi olla ajattelematta, miten vuosi sitten miun häissäni hää oli vielä tässä… s-sen… sen jälkeen kaikki on mennyt huonompaan suuntaan...”
”Mutta sehän on nyt kuitenkin vankilassa, eikö niin?” Lotte sanoi. ”Se, joka sen teki. Elinkautisessa?”
Amy nyökkäsi.
Charlotte tuijotti ilmeettömästi itseään peilistä. He olivat ehtineet etääntyä Emman kanssa, eikä ollut varma, olisiko pyytänyt tätä kaasokseen omiin häihinsä. Kutsunut varmaan totta kai olisi, mutta lähinnä jonkinlaisesta velvoitteen ja nostalgian tunteesta. Amy oli ollut Emman kanssa paljon läheisempi, joten tietysti hän suri ja kaipasi tätä yhä. Charlottesta tuntui kylmäsydämiseltä, mutta hän oli jo oikeastaan sinut sen kanssa, että Emma oli poissa. Emma ei ollut hänen ainoa tai ensimmäinen ystävänsä, joka oli murhattu, vaikka Sophien tapausta pidettiinkin sairaskohtauksena. Mutta hän tiesi paremmin. Maailma oli pahuutta ja kuolemaa ja mustaa taikuutta täynnä. Osin sen takia juuri Charlotte olikin valinnut tämän tiensä noitana, missä kuolema oli lähellä ja osa elämää, sillä hän tiesi olevansa kirottu. Ainoa keino elää kirouksensa kanssa oli hyväksyä se ja vihkiytyä varjojen maailman salaisuuksiin.
”Pojat puhui jotain outoja”, hän sanoi, ”Annasta. Että hän olisi yrittänyt tappaa itsensä? Meinaan, Robert nyt saattaa levitellä juttuja, kun ei Billy ainakaan ole mitään puhunut...” Lotte ei oikeastaan ollut missään vaiheessa ottanut näitä juttuja tosissaan ja oletti nytkin, että Amy hämmästyisi edes kuulleessaan moisesta, mutta päinvastoin hän muuttui yhä surullisemman näköiseksi. ”Mitä?” Lotte kähähti epäuskoisena ja kääntyi heijastuksen sijasta katsomaan ystäväänsä suoraan. ”Onko niissä perää?!”
Amy laitteli vaisusti puuterisivellintä ja ripsiväriputiloa meikkipussiin. Hän mietti pitkään, kunnes lopulta katsoi Charlottea suoraan silmiin; se sama alakuloisuus, joka pilvenä leijaili hänen yllään, oli ahmaista Charlottenkin sisäänsä.
”Hää asui myön luona jonkin aikaa...”, hän lopulta aloitti, ”rahaongelmissa, mahdollisesti, ehkä koditonkin… Billy ja isänsä maksoivat häät huostasta, kun Anna oli otettu kiinni pahoinpitelystä epäiltynä –”
”
Mitä?”
”– ja Billy majoitti häät Sunny Horseen, mutta hää… hää...” Kyynelet vierähtivät Amyn molemmille poskille ja hän koetti varovasti taputella niitä, ettei sotkisi juhlameikkiään. Charlotte tuijotti häntä kiinteästi odottaen jatkoa. ”Billy löysi häät. Hää oli ottanut yliannostuksen sekalaisia lääkkeitä, joitain hevosillekin tarkoitettuja...”
Charlotten suu oli huomaamatta loksahtanut auki. Amy otti pienen liinan ja hiveli sillä silmänalusiaan. Miten kukaan ei ollut kertonut mitään?! Taasko hänet oli jätetty uutispimentoon?!
”Milloin tämä on tapahtunut?!”
”Tammi-helmikuussa.”
”Helmikuussa?! Miksen minä tiennyt –?”
”Ei kukaan tiedä, Billy ei ole tahtonut puhua siitä. Vain isänsä tietää.”
Charlotte rypisti kulmiaan; ei sille, että Billy oli kieltänyt kertomasta (Lotte saattoi kuvitella syyt), mutta eihän se voinut pitää paikkansa, ettei kukaan muu tietäisi, sillä miten Robert ja Joey ja Oliver olisivat voineet asiasta puhua?
”Ja Anna on –?”
”Hää toipui sairaalassa, mutta sitten hää lähti sieltä ja oli kateissa. Tällä hetkellä hää on suljetulla osastolla Vancouverissa hoidossa, häällä on ollut useampi psykoottinen jakso.”
Charlotten teki mieli istua alas. Hänen ajatuksensa laukkasivat. Oli nimittäin jotain, mikä häntä vaivasi tämän kaiken kuullessaan: kuten juuri oli kiroustaan ajatellut, Mustien Ruusujen kirousta, kuten he hänet olivat kironneet, niin hän ei toki ollut ainoa. Sophie oli kirottu ja hän kuoli. Anna oli kirottu ja nyt tämä. Ja Emma… vaikkei koskaan ollutkaan ollut suoraan Mustien Ruusujen kanssa tekemisissä, sillä oli pitänyt koko touhua humpuukina ja vastenmielisen epäilyttävänä, Andrew, veljensä, oli ollut. Ja, koska kukaan ei lähtenyt Mustista Ruusuista ilman seuraamuksia, Andrewkin oli kirottu… mutta hänen takaisinmaksunsa ei ollut oma henkensä, vaan sisarensa – ainoan ihmisen, joka perheestään oikeastaan oli jäljellä. Charlotte maksoi heidän mustaan magiaan sotkeutumisen hintaansa menettämällä ystäviä ympäriltään; Sophie oli ollut narsisti ja menettänyt siten oman henkensä; Anna taas… Anna oli selvinnyt. Se oikeastaan Charlottea kiehtoi eniten. Mikä oli Annan karman laita? Oliko hänet tuomittu pitkään kidutukseen psyyke sekaisin?
Charlotten keino selvitä oli ollut löytää shamanismi ja wiccatietous, joiden avulla hän osasi nyt suojata itsensä mustaa magiaa vastaan ja käyttää sitä itsekin hallitusti, välttäen rikkomasta luonnonlakeja ja ylläpitäen vastavoimien tasapainoa. Hän ei ehkä koskaan pääsisi kokonaan Mustien Ruusujen pahasta silmästä, kuten se tässä taas nähtiin, mutta ehkä hän ainakin kykeni paremmin suojaamaan oman ja läheistensä aurakentät vihamielisiltä henkisiltä hyökkäyksiltä. Olikin oikeastaan hyvä, että hän asui täällä korvessa ja etäämmällä perheestä sekä ystävistä, jottei toisi heitäkin synkänpimeän karmansa sisäpiiriin.
Amy katsoi häntä hyvin huolissaan.
”Mie olen pahoillani, olen järkyttänyt siuta, ja on siun hääpäiväsi –”
”Ei”, Lotte kähähti kurkku kuivana, mutta ihme kyllä sangen tyynenä. ”Tämä oli hyvä tietää. En kerro kenellekään, älä huoli. Hyvä, jos Anna on nyt hoidossa ja saa apua. Mutta, kun sanoit, että vain Billy ja William-setä tietävät… kuten sanoin, pojat tietää tästä jotakin. Robert ja Joey ainakin, he ovat pelotelleet Oliveria asialla.”
”Juu, mie tiedän. Isabella oli saanut tietää Williamin kautta siitä jotakin ja kertonut muille. Olen puhunut Joeyn kanssa siitä. Mutta Billy ei tahdo, että muut tietäisi, ainakaan vielä, jos Anna tuosta… vielä kuntoutuu.”
Tietäen Billyn ja Annan äidin kohtalosta ja elämästä, kummankaan heistä ei tarvinnut sanoa sitä ääneen: ettei Anna välttämättä koskaan parantuisi. Katin mieli oli alkanut järkkyä ja särkynyt niin pahasti, että vietti koko loppuelämänsä suljetulla. Voisi olla, että Annaa odotti sama kohtalo.
Amy katsoi kelloon. ”Oi ei”, hän sanoi, ”myön täytyy jo lähteä ulos. Oletko sie nyt valmis?”
Näissä masentavissa tunnelmissa, Charlotte kiepahti vielä kerran peilin ääressä ja Amy korjasi hiukan hänen hiuksiaan takaraivolta, sitten he lähtivät pihalle.
Metsässä oli paikka, jonka he olivat yhdessä Michaelin kanssa valinneet seremoniapaikakseen. Se oli sammaloitunut kaunis notkelma vihertyneiden kivenmurikoiden keskellä pienen metsälähteen äärellä. Se oli pyhä paikka, jossa Michael loihti ja Charlottekin kävi virittäytymässä alkujuureen, feminiiniseen Maan voimaan. Juuri siellä heidät tänään seremoniallisesti vihittäisiin, ikään kuin ensikertaa, shamaanirummun paukahtelun tahdissa ja jodlauksen soinnuttamana.
Muu juhlakansa oli jo valumassa majoitusmökeiltä sinne suuntaan Jámpan ohjaamana. Amy ja Lotte katsoivat toisiaan vielä hirsimökin pihassa, sitten naurahtivat itkunsekaisesti ja halasivat. Amyllä oli videokameransa ja toimisi häiden videotaltioijana. Hän lähti polkua pitkin majoitusmökeille, kun Charlotte jäi kotipihan polunvarteen yksin odottamaan. Toinen puoli hänessä tunsi hermostuksen kuin pieninä sinkoilevina kipinöinä aika ajoin, toinen puoli oli tyyni.
”Charlotte.” Lotte käännähti, sydän hypähtäen. Vaikkei koskaan sitä myöntäisi, että hänessäkin muhi jossakin sydämensyrjällä pieni romantikko, siinä saapui hänen ritarinsa valkealla ratsulla: kavioiden lompsinnan saattelemana Michael ratsasti häntä kohti Crystalin selässä, perinteisessä uudessa hienommassa saamelaispuvussaan.
Kipinöiden pirskahtelut sisällään voimistuivat.
Michael loikkasi alas ja ojensi kättään. Charlotte tarttui siihen tuntien itsensä aivan viktoriaaniseksi neidoksi, ja Michael nosti hänet kuin höyhenen korkealle Crystalin selkään, ponnistaen itse perässä notkeasti ja vaivattomasti. ”Ready?”
Charlotte nyökkäsi; häntä oli alkanut äkkiä jännittää niin, että puhekyky katosi. Hän kaarsi kätensä Michaelin ympärille, kun Crystal lähti käyntiin. He ratsastivat valonauhoin somistettua polkua metsään kohti seremoniapaikkaa: vaimea puheensorina sekoittui hienoiseen tuulenviriin, yhtä luonnollisena kuin olisi osa puiden kuisketta. Crystalin kaviot painuivat sammaleeseen ääntä pitämättä. Sitten alkoi soitto: Michaelin puusoitinyhtye
Auroran laulu säesti heidän lähestymistään huiluin, kantelein ja shamaanirummuin. Jodlaus lainehti, kaikui kivistä ja upposi kasvustoihin. Vieraat – seisten kehämuodostelmassa metsäisen lähteen ympärillä – olivat sumeita hahmoja. Charlotte paikansi vain muutamat kasvot: Dewnin, jonka yllä oli värikäs rantapaita, puuhelmikaulakoru ja hiukset kammattuina taakse; mummin, jolla oli kaunis kukkaseppele; äidin, jonka kasvoilla oli jo onnenkyyneleitä… ja sitten isän, jolla oli keskittynyt katse. Kun se kohtasi Charlotten katseen, se pehmeni ja muuttui hyväksyväksi: isän vaivihkainen nyökkäys sai Charlotten puhkeamaan onnelliseen hymyyn.
He jalkautuivat; Sunná otti Crystalin, ja Michael ja Charlotte astuivat käsi kädessä lähteen äärelle. Heidät seremoniavihki Michaelin iäkäs shamaaniystävä, joka myös oli jodlannut heidän sisääntulonsa.
”
Pohjantuuli, hallan taika, viidesti ma astun kohti taivaita; saap’ lierot iraintua akilleista; on kapea tää ainoo tie”, hän loihti ravistaen keppiin solmittua kuivatettua salviaa heidän yllään ja tehden noella merkit heidän poskiinsa. Juhlakansaa neuvottiin piirissä ottamaan toisiaan kädestä ja sulkemaan kehän suojelukseensa, jonka keskelle tuore aviopari jäi. Michael kohotti Charlotten kädet omissaan ja tuijotti häntä tiiviisti silmiin loitsun leijuessa heidän yllään; koko muu maailma katosi Charlotten aistien tuolla puolen täyttyen vain ja ainoastaan Michaelin kasvoista, tämän pehmeänruskeiden älykkäiden silmien rakastavasta ja äärimmäisen kunnioittavasta katseesta… Kunpa tämä taika tosiaan olisi ikuiseksi suojaksi, kuten loitsu kutsui… irrottaisi piikikkäiden myrkkyrihmojen viimeisimmätkin rikkaruohohäivenet nilkoistaan...
*
”No huh”, isä sanoi. Sävy oli tulkittavissa hiukan tyrmistyneeksi: no, ehkä seremonia oli ollut aika omalaatuinen ja morsiamen itsensä kokonaisuus vähän raju, mutta Charlotte oli halunnutkin niin, kerta tässä laittautua täytyi. ”Sepä oli… kokemus.”
”Upea”, äiti julisti.
”Eikö häissä kuulu olla valkoisissa?” Oliver kysyi. Hän kiersi Charlotten kertaalleen ympäri. ”Näytät goottiprinsessalta!” Robert työnsi hänet pois edestään.
”Kiitos”, Lotte virnisti muka häijysti. ”Mutta nämä ei ole mitkään perinteiset häät. Me ollaan vielä paljain jaloinkin.” Hän nosti helmaansa ja näytti violetilla lakattuja varpaitaan. Isä pyöritti silmiään.
Oliver virnisti.
”Ainakin ratsastitte sisään, häissä kuuluu ratsastaa!”
Äiti painoi käden poskelleen, arkana koskettamatta Lottea, ettei vain sotkisi mitään.
”Miten kaunis tyttäreni...”
”Niin, se vähä minkä hänestä tuon maalin alta erottaa”, isä kommentoi.
”Minun on tarkoitus edustaa korppia”, Charlotte sanoi.
”Korppia?” isä toisti innostumatta. Nämä häät olivat hänestä jo tarpeeksi oudot, mutta erityisesti oli (äidin mukaan) ilmaissut suuren pettymyksensä, kun ei ollutkaan saanut ohjetta saatella tytärtään ”alttarille”: traditio oli Lottesta patriarkkainen, eikä ollut tahtonut sitä häihinsä. Isä ei ollut häntä omistanut eikä voisi häntä siten ”luovuttaakaan” seuraavalle miehelle, joten Charlotte kävelytti ihan itse itsensä, yhdessä Michaelin, tasavertaisen kumppaninsa kanssa. Äiti oli ollut mielissään.
”Niin”, Lotte sanoi jo lievästi pahastuneena, ”kai nyt näit, kun avasin nämä?” Ja hän levitti käsivartensa suoriksi sivuille, jolloin mekkoon piilotettuna ommellut sulkaisat laskokset paljastuivat. ”Niin kuin siivet, tajuatko?”
”En minä tuollaisista ymmärrä.”
”Henná suunnitteli ja teki nämä, koko mekon itse asiassa.”
”Ihan totta? Koko mekon? Onpa hän taitava”, äiti hämmästeli.
”Jos koskaan meen naimisiin, mäkin haluan jotain yhtä siistiä!” Kitty ilmoitti. Hääkulkue oli saatellut seremonian lopuksi ratsastavan hääparin takaisin dude ranchille ja nyt oli ruoan ja rennon seurustelun aika. Majoitusmökkien piha oli taiottu kangaskatoksin juhlapaikaksi: useampi pyöreää pöytää tuikuin ja tuoksuvin yrtein, teltanjalkoihin koristellut nahkanauhat täynnä kiviä ja pieniä eläintenluita suojeluksi, keskikohdan katosta riippuen sulilla somistetut poronsarvet. ”Vois hypätä kalliolta benji-hypyn ja vaihtaa sormukset siinä ilmalennon aikana!”
Oliver nauroi. Robert tönäisi häntä taas, jotta lopettaisi.
”Häät on kuraa.”
”Paremmat nää oli kuin Billy-pojan kirkkomessut! Oho, hups, Amy”, Kitty irvisti ja virnisti perään huomattuaan Amyn seisovan takanaan. ”Ei kai toi tullu videolle?”
Oli Charlotten vuoro nauraa. Hän oli äärettömän hyvällä tuulella. Edes Hugon pitkittynyt itku tai Dianan mekastaminen tai Robertin inho tehneet hänen mielialaansa pienintäkään notkahdusta.
”Se oli kaunis seremonia”, Gillian sanoi päästyään lähemmäs toinen tippasilmäinen tenava kainalossaan ja toinen riuhtoen käsivarren päässä. Hän antoi jonkinlaisen puolihalauksen Lottelle. ”Olen niin onnellinen puolestasi. Onneksi olkoon...”
”Siskontyttö!” Doris-täti kuulutti ja saapui liehuvassa oranssissa tunikassa ja sulkahattu päässään samppanjalasi otteessaan nuorten läpi Charlotten luo – hän oli ollut vikkelä juomatarjoilun suhteen. ”No nämä olivat häät, jos mitkä! Aivan mahtavat. Minun makuuni.”
”Kiitos”, Lotte sanoi.
”Kun pitää kaikki eri häät erilailla, ei ehdi kyllästyä. Ensimmäiset oli nyt tällaiset, toiset voikin sitten olla vaikka jossain eksoottisessa lomakohteessa, niin kuin minun ja Ludmilan.”
”Joo, just niin!” Kitty komppasi.
”Saa nähdä, mitä Ronin kanssa.”
”Monesko on jo menossa”, Raicy kommentoi nihkeästi. Doris kääntyi häntä kohti lasi koholla.
”No, kuule, cowboy, jos ei kolmas, niin kuudes kerta toden sanoo!”
”Sinun kohdallasi ei taida numerot riittää.
Prodigy.”
Charlottea viitottiin toiseen seurueeseen, joten hän jätti isänsä ja tätinsä naljailemaan kiinnostunut Kitty heitä kuunnellen.
Windyn ja parin Michaelin yhtyejäsenen luona Dewn levitti kainalonsa ja otti Charlotten siihen.
”Mitä variksenpelätin?”
”Korppi”, Charlotte oikaisi.
”Vai noita-akka?”
”Korpit ovat katsos yksiavioisia ja valitun kumppaninsa kanssa yhdessä koko elämänsä.” Se oli piikki tarkoituksella, mutta ei Dewn sitä ottaisi pahalla.
”
lihku, garjá”, huilua soittanut Michaelin ystävä sanoi. Lotte nyökkäsi kiitokseksi.
”Juteltiin tässä, että meilläkin on ollut bändi”, Dewn kertoi.
”Sinu pitiä hoilata kerranki”, huilisti sanoi.
Auroran laulun kaikilla jäsenillä oli omat saamelaispukunsa. Charlotte säästyi lupaamasta mitään sellaista, kun loput yhtyeestä saapui ja kaksi muuta sanoivat heille heipat siirtyen heidän luokseen.
”Ei kai haitannut, ettei kutsussa ollut avec?” Lotte kääntyi Dewnin puoleen, kun tämä oli kumartunut suoristamaan Windyn vinoon mennyttä perhospinniä.
”Ei Adam olisi päässyt tulemaan”, Dewn sanoi, ”ensi kerralla ehkä sitten. Hän käski joka tapauksessa toivottaa onnea.”
”Millä ihmeen ensi kerralla? Miksi kaikki puhuvat sävyyn, kuin häitä normaalistikin pidettäisiin useita? Olen ehkä kyyninen, mutta Michael ja minä ollaan tässä tosissaan koko loppuelämä.” Dewn hymyili vähän lakonisesti. ”Olen tosissani”, Lotte sauhusi.
”Jeah, no, toivotaan niin.”
Dewnin alavire oli heikko, mutta kuultavissa. Toki hän toivoi parasta, mutta kuten oli joskus tainnut sanoakin, oli aikalailla menettänyt uskonsa avioliittoon jo kauan sitten.
”Meinaatteko Adamin kanssa –?” Lotte aloitti, mutta Dewn vain katsoi häneen suoristautuessaan. ”Okei, ette”, Lotte vastasi itse kysymykseensä. ”En minäkään olisi välittänyt, mutta ei nämä hullummin menneet.” Oikeasti hän oli todella iloinen, että oli suostunut hääjuhliin: kyllä niissä sittenkin oli ollut jotain magiaa.
Sitten hänen oli kierrettävä kiittelemässä ja ottamassa onnitteluja sekä häälahjoja vastaan myös Michaelin sukulaisilta. Michaelin ”äiti ja isä, ja ehkä sisko” oli kasvanut hänen isovanhempiinsa, setiinsä ja täteihinsä, muutamiin serkkuihin ja heidän puolisoihinsa. Osa Michaelin suvusta asui Englannissa, joten he eivät olleet päässeet, mutta äidinpuolen ivalolaiset kuhisivat kuin mehiläiskeko eivätkä millään olisi halunneet päästää Charlottea näpeistään tämän seurueeseensa napattua.
Michaelin ja Lotten pöydässä istuivat heidän kanssaan kunniapaikalla molempien äidit sekä Amy. Toisessa pöydässä olivat heidän isänsä sekä isovanhempansa, kolmannessa sisarukset, tädit ja sedät. Muut sukulaiset ja ystävät olivat sitten iloisesti sekaisin, lapset vielä Gillianin kanssa omassa pöydässään.
Amyn vieressä oli tyhjä tuoli, varattu paikka, jossa luki puulaattaan kauniisti kaiverrettuna:
Emma Spencer.
Sitten syötiin, juotiin, soitettiin ja laulettiinkin, kertailtiin tarinoita ja naurettiin. Meno oli railakas ainakin näiden Michaelin saamelaissukulaisten osalta, ja juomaa virtasi vilkkaasti. Mitään varsinaisia puheita ei pidetty Lotten ja Michaelin omien lyhyiden "kiitos, kun tulitte" -muodollisuuksien lisäksi (Lottesta ne olivat sietämättömän noloja) eikä hääleikkejä, mutta myöhemmin pihamaalla heitettiin leikkimielisesti pöytäjoukkuekisaten mölkkyä. Sisarussetäpöytä voitti, Dewn heidän joukossaan; Michaelin setä ja Henná olivat mielettömiä tarkkuusheittäjiä. Palkinnoksi he saivat laadukkaat vuoluveitset jokainen (Robert suuttui, kun ei voittanut sellaista ja oli joutunut pelaamaan pikkulasten kanssa).
Suurin osa vieraista lähti vielä samana iltana, lisää seuraavana aamuna. Lopulta jäljelle jäivät vain kanadalaiset.
Michaelin lupaamat ratsastusretket pidettiin halukkaille ja sitten, ennen kuin paluu koittaisi lopuillekin, äiti kysyi kiinnostaisiko Charlottea lähteä ajoreissulle Pimikallioon tapaamaan Kivivaaroja.
”Saitko heihin yhteyden?!”
”Sain”, äiti hymyili, ”ja Hanna sanoi, että kaikin mokomin kylään. Ajattelin, että kun lähdemme keskiviikkona, niin huomenna ehtisi vielä tekemään päiväreissun sinne, jos aamulla aikaisin lähtee.”
”Ketkä tulee?”
”Ketkä haluaa ja kuinka monta autoon mahtuu. Michael lupasi, että voimme lainata hänen autoaan.”
Niinpä Lotte, Dewn, Kitty, äiti ja Oliver kapusivat tiistaina autoon. Isä käski viedä Hannalle terveisiä. Oliver, vaikkei Kivivaaroja tuntenutkaan, tahtoi lähteä mukaan seikkailuun ja tuli siksi vielä kyytipojaksi.
”Voi vitsit on kiva nähdä Hannaa!” Kitty hytkyi takapenkkien keskellä, Lotte toisella ja Oliver toisella puolellaan. ”Kuinka kauan siitä jo on? Ei, en mä halua miettiä, ihan liikaa!”
”Muistatko hänet?” Dewn kysyi etupenkiltä Lottelta.
”Hannan? No tietysti”, Lotte sanoi. ”Hän söi aina omenaa.”
Äiti ja Kitty purskahtivat nauruun.
”Ai mitä –”
”Ettekö muista”, Lotte sanoi pahastuneena, ”hänellä oli aina omenia eväänä tallilla ja taskuissa ja jätti sellaisia rankoja niistä aidantolppien päälle.”
”En minä muista mitään tuollaista”, äitiä huvitti.
”Hei joo, ihan totta”, Kitty sanoi äkkiä, ”niin muuten teki! Mä luulin aina, että siellä oli joku erityistaiteellinen hevonen, joka sylki omenat syötyään ne jäännökset aitojen päälle.”
”Hyvä sitten, hän ilahtuu Emilyn omenahillosta, mitä pakkasin mukaan lahjakassiin...”
Kaikki nauroivat.
Niin he huristelivat pohjoisesta kohti eteläisempää Suomea. Lotte, joka ei ollut kasvanut Suomessa, vaikka sukujuurensa siellä olivatkin, ei ollut pahemmin tullut tutustuneeksi maahan Lappia lukuun ottamatta. Helsingissä hän ei ollut käynyt vielä kertaakaan, niin kummallista kuin se ehkä olikin pääkaupungista puhuttaessa. Eivätkä he sinne asti menisi nytkään, sillä Kivivaarojen talli Terälä sijaitsi Lahden liepeillä Pimikallion kunnassa. Alexiina soitti vielä ja varmisti heidän tulonsa, ja Hanna vastasi toivottaen heidät tervetulleeksi.
Ajomatkan he viihdyttivät itseään ja toisiaan erilaisilla leikeillä, kuten ”arvaa seuraava auto” ja ”laiva on lastattu”. Oliver osoittautui sanaleikeissä nokkelaksi, kun taas Dewnillä oli ihmeellinen kyky aavistaa liian monta kertaa oikein seuraavan vastaan tulevan auton merkki ja väri.
Sitten Lotte ujutti nappikuulokkeet korviinsa ja jäi kuuntelemaan musiikkia, kun Kitty ja Oliver pelasivat puhelimilla jotakin yhteistä peliä. Äiti ja Dewn puhelivat vaimealla äänellä etupenkeillä; se sekoittui hurisevaan taustaääneen melodiseksi ja rauhoittavaksi huminaksi.
Autossa matkustamisella oli aina ollut Charlotteen unettava vaikutus ja niin tosiaan: kun hän seuraavan kerran havahtui, he ajoivat hidastaen kuoppaisesti pompottavaa soratietä ankeassa maisemassa. Lotte veti kuulokkeet korvistaan ja nousi silmiä räpytellen istumaan paremmin. Taivas oli kokonaan harmaassa pilvessä. Tehdaspiippuja kohoili rumien rakennusten lomista, kun he alittivat suuren sähkölinjan.
”
Olet. Saapunut määränpäähän”, navigaattorin robottimainen naisääni ilmoitti. Äiti pysäytti auton urheiluhallin parkkipaikalle ja irrotti turvavyön.
”Täh”, Lotte sanoi. ”Missä me ollaan?”
”Perillä.”
Lotte katsoi epäuskoisesti mulkoillen rumaa hallia ja vähän matkan päässä näkyvää urheilukenttää, jossa kävi kuhina ilmeisesti alakoululuokan ollessa parhaillaan siellä liikuntatunnilla.
”Perillä?
Täällä? No on paikka tallilla.”
Äiti otti lahjakassin, jonka oli tuonut kotoa asti, ja he purkaantuivat autosta ravistelemaan ja verryttelemään jäseniään. Oliver oli innoissaan kaikesta, varsinkin urheilukentällä yleisurheilua harrastavista ikäisistään lapsista.
”Ou, vau!”
’Vau’ ei ehkä ollut se sana, jolla Lotte olisi Kivivaarojen paikkaa nimittänyt. Terälä sijaitsi kaupunkikeskustan liepeillä lähellä tehdasaluetta ja oli rumin pieni hevostalli, minkä oli kuunaan nähnyt. Kyllä hän oli Terälän sivuilta jotain lukenut siitä, että tallirakennus oli ollut vanha varasto tai vastaavaa, mutta ei ollut osannut kuvitellakaan todellisuuden olevan näin karu ja ankea. Se oli jo jollain kierolla tavalla melkein kiehtovaa.
Kävi navakka tuuli ja muovipussi sekä jonkun pikaruokapaperit lensivät pihan poikki. Lasten meteli kantautui kentältä, mutta he lähtivät hitaasti kohti oletettuja tallinovia. Tallirakennus oli yhdessä urheiluhallin kanssa kiinni sen sivussa. Toisella puolella oli mutaisia, pieniä hevostarhoja, jotka olivat tyhjillään sähköpaimenet lurpattaen. Heinäpaikalla paalikääreet riepoivat tuulessa. Toinen auto ajoi parkkipaikalle, josta purkaantui perhe kahden lapsen kanssa. He kaikki lähtivät urheilukenttää kohti.
Talli vaikutti sen sijaan hiljaiselta.
He astuivat sisään avoimista ovista viileään tallikäytävään. Karsinoita ei ollut montaa ja vain kahdessa niistä oli hevonen: vuonohevonen, jolla oli pitkä otsatukka silmillä, sekä pullea happaman näköinen suomenhevonen, joka painoi korvia luimuun heidän lähestyessään.
Äiti soitti kännykkä korvallaan Hannalle, kun Lotte vilkuili vain laimeasti kiinnostuneena hevosten tietokylttejä. ’Joottu’, luki toisessa, ja ’Tepa’ toisessa. Oliver kuikuili Jootun karsinaan. Hevoset olivat ankeissa pienissä karsinoissa, puolet pienemmissä, kuin mitä Orange Woodin karsinakoot olivat. Ja McPhee Ranchilla hevoset eivät olleet tallissa ikinä, paitsi kipeinä tai talviöinä.
”Hanna tulee pian”, äiti sanoi puhelun loputtua. ”Hän on pitämässä ratsastustuntia maneesissa.”
”Missä täällä on maneesi? Urheiluhallissa vai?”
”En tiedä, mutta he ovat juuri lopettelemassa, joten tulevat aivan kohta.”
”Minä haluan mennä katsomaan, mitä ne tekee siellä kentällä”, Oliver sanoi. Dewn lähti hänen kanssaan. Kitty haahuili tutkimassa kaikkea. Alexiinan ja Lotten katseet kohtasivat heidän jäätyään kahden.
”Älä sitten sano mitään tylyä”, äiti varoitti hiljaisesti.
Lotte oli juuri sörkkinyt viereisen lämpiön ovesta roikkuvaa surullista irtolaudankappaletta.
”Miten olisi totuus?”
Äiti kallisti merkitsevästi päätään.
”Kaikilla ei ole mahdollisuuksia, suhteita tai rahaa, niin kuin meillä, Charlotte...”
Monien kavioiden lähestyvä yhteislompsinta seurasi hetken perästä ja jono kypäräpäisiä ratsastajia talutti ratsujaan sisään. Lotte tunnisti heti Sankarin, jonka vuoksi ylipäänsä oli Terälän löytänyt. Hän odotti, että ratsastaja käänsi sen oikeaan karsinaan ja meni sitten ruunaa tervehtimään. Viimeisen sisään tulleen hevosen, hyvin vaaleankellertävän ja vaaleasilmäisen eestiläisen perässä saapui väsyneen ja vähän ruipahtaneen näköinen hoikka keski-ikäinen nainen, jonka ruskeat lyhyet hiukset olivat pienellä poninhännällä ja yllään oli likainen viininpunainen tuulitakki. Charlotte oli vielä silittelemässä Sankaria, kun äidin iloinen tervehdysääni kajahti ja hän halasi naista pulputen puhetta, mihin liittyi heti perään Kitty.
”Siitä on niin pitkä aika! Voi hyvänen aika! Kauan te olette täällä asuneet?”
Hannalla oli hiljainen, vaisu ääni, kuten Lotte oli muistellutkin.
”Kaksi vuotta. Lahdessa myö asutaan.”
”Aa, siellä, niin aivan, aivan… Ajatella, että Charlotte teidät löysi ihan sattumalta; joku hevonen oli tuttu ja –”
Nimensä mainittuna, Lotte lipui heidän luokseen. Äiti vaikeni, kun Hanna vilkaisi häneen, sitten katsoi heti perään tarkemmin uudelleen.
”Eikä…”, Hanna sanoi vaisusti. ”Oletko sie... Charlotte?”
”Joo”, Lotte sanoi ja oli samassa tuntevinaan itsensä punastumassa, mikä oli epätavallista ja kiusallista. Hanna oli tosiaan nähnyt hänet viimeksi vain vähän vanhempana kuin mitä Oliver oli nyt, juuri ennen heidän muuttoaan Englannista Kanadaan.
”Voi syssit”, Hanna kuiskasi. ”Olet sie nätti. Ja mie kuulin, että teillä oli häät juuri… onneksi olkoon.”
Lotte painoi katseensa ja koetti olla hymyilemättä, mutta ei se oikein onnistunut. ”Sie, Kitty, et paljoa ole muuttunut”, Hanna sitten jatkoi ja Lotte oli helpottunut, kun pääsi pois huomiopaikalta.
”Häääh, älä nyt noin sano!” Kitty rääkäisi. ”Kai mä näytän nuoremmalta? Kato ny, kato tarkkaan – tai älä liian tarkkaan”, hän sanoi käännellen päätään ja lihaksiaan puolelta toiselle.
”Tukka on eri muodissa –”
Jotain he siinä hölöttivät mitä kuuluu kukkuluuruu, kunnes äiti muisti käsissään pitelemänsä lahjakassin Hannan ohjatessa heitä takaisin ulos. Ulkona oli alkanut sataa kaatamalla. Urheilukenttä kauempana tyhjeni pikavauhtia.
”Tässä on kuule meiltä jotain pientä –”, äiti sanoi rännien pauhun yli heidän jäädessään seisomaan vielä katoksen alle. ”Vähän tuliaisia rapakon takaa –”
Oliver juoksi kädet päänsuojana heitä kohti Dewnin harppoessa pidemmällä perässä.
”Sain työntää kuulaa!” Oliver ilmoitti innoissaan syöksyttyään äidin luo tätä halaten. ”Se oli hauskaa, mutta sitten alkoi sataa!”
”Sehän on kiva. Oliver, tässä on Hanna Kivivaara, meidän vanha tallityöntekijä. Poikani, Oliver”, Alexiina lisäsi Hannalle.
”Kuinkas vanha sie olet?”
”Kahdeksan”, Oliver pullisti rintaansa ja kätteli tomerasti kuin pieni herrasmies.
”Oot samaa ikää kuin tuo meidän Ukko.”
Dewn ja Hannakin tervehtivät, ja taas Hanna pyöritteli vaisun hämillään päätään kuullessaan, että Dewnkin oli jo ikämiehiä, jolla oli viisivuotias tytär. ”Tässä tuntee ihtensä niin vanhaksi...”
”Sanopa muuta”, äiti yhtyi, ja Kitty taustalla irvisteli.
Huono ajoitus sään suhteen pilasi jonkin verran esittelykierrosta, mutta totuuden nimissä ei edes aurinkoinen keli olisi paljon hyvää tälle paikalle tehnyt. Hanna lähinnä vain vähäsanaisesti selitti Terälästä, minkä jälkeen antoi Alexiinalle ajo-ohjeet Lahteen parinkymmenen kilometrin päähän heidän varsinaiseen kotiinsa. He palasivat autoon ja lähtivät uudelleen ajamaan.
”Ruma paikka”, Lotte sanoi heti, kun he olivat liikkeellä. Hänen oli pakko päästää totuus huuliltaan, kun äiti niin oli sitä käskenyt pidätellä.
”Kurja kyllä”, äitikin myönteli alakuloisesti, ”mutta mitä ohimennen kuulin, niin Hanna tekee päätoimisesti töitä vanhustenhoitajana ja miehensä on jonkinlainen sähköasentaja, niin on hienoa, että pystyvät pyörittämään myös sitä oikeaa intohimoaan, tai siis Hannan unelmaa.”
”Minusta siellä oli kivaa”, Oliver kommentoi.
”Et edes käynyt tallissa, olit vain urheilemassa.”
”Kävin!”
Lotte ei ruvennut vänkäämään. Kitty oli kumma kyllä hiljaa.
”No?” Lotte sanoi tönäten häntä vähän. ”Eikös ollutkin dystopinen paikka?”
”Jaa, häh?” Kitty oli ihan pihalla. Mitä hän oikein oli pohtinut? ”Musta oli ihan hauska idea yhdistää urheiluhalli ja talli, kaikki saman katon alla kätevästi. Helppo harrastaa kaikkea!”
”Niin, Kitty on oikeassa. Hyvällä ratsastajalla on oltava hyvä peruskunto, ja mikäs sen parempi, kuin saada sitä ylläpidätettyä noin helposti samassa paikkaa?” äiti sanoi edestä.
Mutta vaikka he sitten kuinka koettivat kääntää Terälän kauniin puolen esiin eri tavoin, Charlotte halusi kieriä paikan kiehtovassa melankolisessa rumuudessa; se nimittäin jollain tavoin sai Michaelin (ja hänen – ajatus iskeytyi tajuntaan ensimmäisen kerran vasta nyt!) Whïtewoodin tallin näyttämään sitäkin kauniimmalta, upeammalta ja
täydellisemmältä. 
