katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 21, 2023 15:10:02 GMT
Uniaalloilla - 42 11.07.2023
Hätkähdin hereille ulkopuoliseen ääneen. Hugo nukkui, Diana nukkui. Nukuimme kaikki alakerran lastenhuoneessa, me kaikki kolme vatsatautista, kuin karanteenissa. Dianalle oli noussut kuume pian minun jälkeeni. Jos en siis ollut herännyt tukalasta unestani lasteni ääniin, mihin olin havahtunut? Koko kehoani särki uuvuttavasti. Luut suorastaan sykkivät. Jomotus oli raukeaa, mutta piinallista. Kopeloin juomalasia lattialta patjani vierestä, mutta se oli tyhjä. Minun pitäisi nousta ja hakea vessasta vettä. Nousin hitaasti istualleni, varoen tekemästä liian äkkinäisiä liikkeitä, jotka saivat pään humisemaan ja huimaamaan. Laahustin ovelle ja raotin sitä. Yhdistin aiemman äänen aivoissani tajuntaan vasta, kun näin phew-perinteisesti kudotulle käytävämatolle hajonneen vihreän mukin. Pahantuulinen päivittely lähti mummista, joka seisoi lipaston vierellä huomaamatta minua, pölyhuisku koholla kädessään. ”Alexiinako tuon tuohon jätti”, hän jupisi itsekseen, ”että varmasti siitä putoaa… kaikkea kanssa… no, siivotahan se sitten pitää ennen kuin menee jonkun lapsen jalkaan tai elukan tassuun... rikkalapio hakea täytyy...” Siirryin vessaan, kun mummi oli mennyt, ja täytin vesilasini. Join sen tyhjäksi ja täytin uudelleen. Sitten roiskuttelin viileää vettä kuumille poskilleni ja otsalleni, mutta varoin katsomasta itseäni kuvajaisesta. En halunnut nähdä, miten kamalalta näytin, kasvot turpeina, silmänaluset varmasti sinertävinä ja suupielet verillä ja nenä punaisena. Mummi ei ollut ehtinyt tulla takaisin, joten livahdin lastenhuoneeseen. En halunnut sairastuttaa häntä tai ketään muutakaan talossa. Hugon silmät olivat auki ja hän tapitti minua huolissaan. Hän oli aina niin huolestuneen näköinen, kuin ei olisi lainkaan varma, että tulisin takaisin, jos hetkeksi katoaisin hänen näkökentästään toiseen paikkaan tai nurkan taa. Mietin, miksi niin pieni ihminen oli syntynyt niin raskas ainainen murhe taakkanaan. Ei kolmivuotiaan pitäisi sellaisia surra; aikuisten tehtävä oli huolehtia kaikesta, jotta hän saisi vain tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi. Olinko siis tehnyt jotain väärin? Oliko minun vikani, että Hugo pelkäsi jatkuvasti, että katoaisin? ”Nuku vain”, sanoin käheällä äänellä hänelle ja sipaisin pyöreää poskea. ”Äiti haki vain vettä. Otatko sinä vettä?” Autoin Hugoa juomaan nokkakannusta. Juodessaan hän piteli kiinni peukalostani, mikä oli niin hellyyttävää, että olin kyynelehtyä. Supisin hänelle hipihiljaa ja hän kuunteli, imien välillä omaa peukaloaan. Koska Hugo nukkui niin paljon huonommin ja vähemmän kuin Diana, meillä oli usein Dianan nukkuessa yhteisiä salaisia supatuksia. Saatoin kuiskutella hänelle mietteistäni, keksiä ja kertoa Lillyn ajatuksista ja puuhista, kuinka poni olisi juuri nyt nauttimassa makoisia heiniään Woodyn kanssa, tai mitä olin tehnyt sinä päivänä Xilon kanssa. Hugo piti myös piirtämiseni katselusta, joten joskus, kun hän ei millään nukahtanut edes unisatuun, otin värikynät ja paperia ja piirsin hänelle samalla, kun kerroin pientä tarinaa. Joskus Diana heräsi siihen ja äkkiä virkistyi, halusi itsekin tulla mukaan sotkemaan, ja yritykseni epäonnistui, sillä sen sijaan, että olisin saatellut kaksi lasta untenmaille, sainkin kaksi pidettyä pahasti hereillä yli nukkumaanmenoajan. Kosketin Hugon otsaa. Se tuntui huomattavan viileältä oman lämpimän kämmeneni alla. Otin kuumemittarin ja laitoin sen pojan kainaloon tähtikuvioidun pyjamapaidan kaula-aukosta. Muutaman minuutin kuluttua mittari piippasi hiljaa, otin sen pois ja katsoin tulosta. 36,5 astetta. ”Kuume on laskenut”, sanoin helpottuneena. ”Äittä mittaa”, Hugo sanoi ja osoitti kainaloani. Laitoin mittarin oman käsivarteni alle ja odotellessani haroin hänen hiuksiaan, kun hän hajamielisesti hali possupehmoleluaan. 37,6. ”Äidillä sitä vastoin on yhä lämpöä.” Seuraavalla kerralla heräsin taas ääneen, sillä kertaa puhelimeeni. Äiti soitti. En millään jaksanut häntä edes tolpillani, saati sitten kuumeisena, mutta vastasin kuitenkin ehtimättä ajatella sen tarkemmin. ” Ja mikä sinua vaivaa, kuulostat omituiselta. Oletko juovuksissa?!” ”Olen kipeänä… Hugolla ja Dianalla on vatsatauti –” ” Äläkä vain missään nimessä alakaan juomaan. Se ei sovi sinun kehollesi, alkoholi lihottaa ja vanhentaa. Minä juon vain lasillisen punaviiniä tai konjakkia silloin tällöin, auttaa hermoihin, mutta sinun ei parane tehdä edes sellaista, sinulla on varmasti huono viinapää, niin kuin isälläsi.” ”Soititko jostain asiasta?” Yritin, aivan todella yritin, kuulostaa ystävälliseltä. ” Vai asiasta! Ei tarvitse kuulostaa noin kylmältä, niin kuin ei äitisi saisi muuten vain soittaa, vaan pitää oikein olla asiaa! No, oli minulla asiaa. Isäsi ja minä olemme menossa ensimmäiseen istuntoon huomenna. Voitko kuvitella, millaiset jonot pariterapiaan on? Olen edelleen sitä mieltä, että jos isäsi vain ei olisi sellainen lumppu, meillä olisi kaikki hyvin ja niin kuin ennenkin. Ja nyt saan hävetä silmät päästäni, että meitä kylillä katsotaan kuten keitä tahansa epäonnistuneita avioliittopareja. Sen lisäksi, että sinä olet saattanut meidät häpeään juuri sen onnenonkijahupakon kaltaisena kotirauhan ja avioliiton rikkojana! Kyllä niin olet isääsi tullut…” ”Ehkä sinun pitäisi jättää nämä sinne terapiaan –” ” Älä rupea nenäkkääksi omalle äidillesi. Sinulla ei ole mitään oikeutta neuvoa minua, kun olet epäonnistunut omassa elämässäsi. Sanoitko heidänkin olevan sairaana? Niinpä niin, taatusti sen miehen puolelta tulleet heikot geenit ja huono immuniteetti –” Suljin puhelun. Olin omaksunut tämän tavan, jossa löin luurin korvaan heti – sanomatta mitään tai varoittamatta – kun äiti alkoi puhua pahaa joko lapsistani tai Brodysta. Kumpaakaan en sietäisi, eikä minun tarvitsisi sellaisia kuunnella. Olin pitkään antanut äidille varoitusmerkkejä, pyytänyt olemaan hiljaa ja puhumasta sellaisia minulle, mutta kun ne eivät auttaneet, olin siirtynyt suorempaan keinoon: suora yhteyden katkaisu. Äiti ei sietänyt sitä, että hänet keskeytettiin, joten tiesin hänen soittavan pian uudelleen kiehuen kiukkua. Mutta näin tulisi jatkumaan, kunnes hän oppisi kunnioittamaan minua paremmin. Ja aivan totta, meni vain muutama sekunti ja puhelu tuli taas. Epäröin, mutta jos en enää vastaisi, äiti voisi heittäytyä pitkäkaunaisemmaksi. Hän oli pitkävihaisinta ihmistyyppiä, jota koskaan olin tavannut; hänen kaunansa omaa äitiään kohtaan olivat olleet jotakin, mitä en ikinä voisi käsittää. ”Niin...” ” Löit luurin korvaani! Äläkä taas sano, että yhteys muka katkesi itsekseen tai painoit vahingossa jotakin!” ”En”, myönsin, ”sinä puhuit taas rumasti Brodysta ja kaksosista, ja tiedät, kuten olen monta kertaa pyytänyt, ettet niin tekisi.” ” En sanonut mitään sen suuntaistakaan.” ”Sanoit. Mutta ei jatketa siitä enää. Älä kuitenkaan jatkossakaan puhu heistä ilkeästi, tai minun ei tarvitse sitä kuunnella.” Äiti puhisi linjan toisessa päässä. Lopulta hän jatkoi kopealla, viileällä äänellä toiseen aiheeseen. ” Saimme kutsun Sveitsiin, minä ja isäsi. Se on tarkoitettu sinullekin.” Hän sanoi sen äkkiä aivan erilaisella, nyt tärkeämmällä ja mielissään olevalla äänellä. ” Wolfgangin uusin näyttely, sen kutsuvierasavajaiset. Paikalla on useita kuuluisia nimiä, joten sinun olisi hyvä olla siellä myöskin levittämässä nimeäsi laajemmalle. Olet jättänyt kunnianhimosi sen jälkeen, kun sait heidät. Minä en koskaan luopunut urastani äidiksi tultuani, en uhrannut itseäni, toisin kuin sinä, ja sen takia olenkin päässyt pitkälle. Päiväkodin piirtokerhon vetäjä? Pah! Mikä pyhäinhäväistys sinunlaisellesi, joka on valmistunut huippuluokan taideakatemiasta ja pitäisi olla pyrkimässä maailman huipulle, pitämässä omia kritiikoiden ylistämiä taidenäyttelyitä! Sinulta on aina puuttunut oma-aloitteellisuutta ja kunnianhimoa, mutta sen sijaan sinulla olisi suhteita, jotka auttaisivat kapuamaan tikkaita, vaikket niitä osaa arvostaa. Kaikilla ei sellaisia ole, joten saisit olla kiitollinen, että Wolfgang edelleen ajattelee parastasi ja tahtoo tarjota sinulle väylän tuoda luovaa taiteellisuuttasi ihmisten tietouteen –” Joka kerran, kun äiti oli maininnut hänen nimensä, olin sävähtänyt kuin piiskan iskusta. Äiti jatkoi yhä edelleen puhumista, ujuttaen sopiviin väleihin solvauksia minua kohtaan, mutten kuullut mitään. Kuulin vain raskaan huohotuksen, pedon huohotuksen, sekä sydämeni hätääntyneen sykkeen, huminan korvissani. Miten kaiken sen jälkeen, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli minulle tehnyt ja mitä äidilleni hänestä olin kertonut – vaikken ollut kyennyt kertomaan koko tarinaa – äiti yhä kuvitteli minun haluavan olla missään tekemisissä oikean isoäitini miehen pojan kanssa? ” – ja on myös eräs, joka sinun on ehdottomasti tavattava, hän on Wolfgangin uusin suojatti ja erityisen lahjakas. Voisit oppia häneltä yhtä sun toista, ja voisitte tukea toisiamme matkalla maineeseen –” Olin jäykistynyt, hengitin pinnallisesti. Äiti puhui ja puhui, kunnes ei enää puhunutkaan, enkä ollut edes tajunnut hänen lopettaneen, sillä olin mennyt lukkoon. Sveitsi. Taidenäyttely. Château Echlouve. Wolfgang. ” Löitkö taas luurin korvaani?!” äidin suuttunut ääni kivahti. ”E-en lähde sinne...” ” Mitä mumiset, puhu selkeästi, kun olet puhelimessa!” ”En...”, käteni tärisivät, ”lähde sinne.” Hetki hiljaista. ” Centerit voivat varmasti järjestää lapsenvahdin siksi aikaa.” Se ei ollut ystävällinen ehdotus, vaan vaativa käsky. ” Tämä on tilaisuus, jona –” ”En lähde Sveitsiin. En v-voi. E-en halua…!” Paniikki. Kehoni oli menossa paniikkiin. Sydän hakkasi epätahtia, oli vaikea hengittää, kuin huoneilmasta olisi äkkiä imetty pois happea. Minua pyörrytti ja painoin käteni otsaan; se oli nahkea. Hugo alkoi itkeä. Hän kurotti käsiään minua kohti, aistien hätäni. ” Ja sinähän lähdet!” äiti rääkäisi ja lopetti itse puhelun kesken kaiken. Annoin kännykän valahtaa patjalle. Ei. En lähtisi. En lähtisi. En. En. En!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
It's a scoobie-oobie-doobie, scoobie-doobie melody!
Viestejä: 114
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Aug 21, 2023 15:33:54 GMT
# Home Sweet Home # Vixen on pissinyt jonnekin mun huoneessa. Haistan sen sieraimet väpättäen ja koetan jäljittää miinan sijaintia, joka lopulta ohjautuu mun sängyn alle. Sieltä löytyy (ei mun) sukka, joka on liisteröitynyt tahmeaan lattiaan. Vedän sen pois irvistäen. Hyi @#&! Ihmettelinkin pari yötä, että mikä se makea tuoksu nukkuessa oikein oli ollut ja jo pelännyt, että olin ite ruikannut unissani kalsareihin valkoisen sijasta keltaista. Mulla ja Tyllä on menneet kuuluisat Le Suckset ristiin. Tai pitäiskö sanoa käsitykset kotielä(i)mä/estä. En tiedä miten sen enää selvemmin sille sanoa, että ei ole ookoo, että se ei jaksa viedä meidän yhteisestä olohuoneesta lautasia ja roskia pari askelta keittiöseinustan roskiin, vaan sen sijaan jättää ne sohvalle. Tai, että se (silloin harvoin kun edes sitä viitsii) tunkee pesukoneen täyteen, mutta ei laita mitään ohjelmaa käyntiin, ja kun olis mun vuoro pestä omia pyykkejä, joudun joko peseyttämään sen omat ensin tai latomaan ne sieltä ulos. Tai, että se syö mun ruokia ja mun evääksi tarkoitettuja safkoja. Tai, kuten tässä tapauksessa on taas käynyt, avannut jostain syystä mun huoneeni oven ja päästänyt koirat sinne ( ”koska ne vinkuu ja niiden pitää tarkistaa reviiri” – paskanmarjat, mun huone on mun reviiri, jos tässä nyt murisemaan pitää ruveta!). Meillä ei siis ole samaa käsitystä kimppakämppäasumisen ehdoista ja vastuista. Oon pitkään jaksanut katsella ja joustaa ja niellä mutinat, mutta hermo alkaa pettää. Banaanikärpästen parvi on jo niin massiivinen, että niiden yhteissurinan kuulee omin korvin ja nukkuessa ne tunkeutuu sieraimiin. Joskus tänne muuttaessa vielä olleet valkoset ikkunanpielet on täplittyneet pienenpienistä ruskeista paskapisteistä. Sitä paitsi täällä on kuuma. Jos ikkunaa pitää auki, kohta sisälle lentää jostain raosta ampiainen pörräämään. Ty lätkii sitä, mikä ei aja muuta asiaa kuin ärsyttää ampiaista entisestään, ja mä saan pelätä henkeni edestä, koska oon ampiaisille tappavan allerginen ja, koska totta kai se sitten iskee muhun, vaikka sitä turpaan vetäjä olisi ollut Ty. Tässä asiassa mun punainen huomiopää on superhuono juttu omistaa. En oo varma onko ampiaisilla samaa punaisen sytyttämää vaistonvaraista ragequittia kuin härillä, mutten aio ottaa selvää. Oon vaarassa joka tapauksessa. Tää jotenkin paheni sen jälkeen, kun olin hetken poissa ja Ty pääsi levittäytymään täällä oikein urakalla. Se on muuttunu ärtyisäksi ja tiuskii ja on muutenkin semi ilkeä mua kohtaan, enkä todellakaan tajua miksi. Eikä sen kanssa jaksa väitellä, koska jos siihen hommaan erehtyy, sieltä tulee semmosia ammuksia ja luoteja, että mun on vaan vetäydyttävä suojakilpeen ja pois. Kaikki mun elämässä tuntuu just nyt muutenkin lahoavan käsiin aivan spesiaalilla twistillä. Ceitillä on sydänvika, ja mamma ja Kevin on tietysti hirveän huolissaan ja stressaantuneita. Heti päästyään mua kaitsimasta, ne on joutuneet ravaamaan taas lastensairaalalla Ceitiä filmitutkimuksissa ja lääkärin pakeilla. Mamma on oletettavasti täyden hysterian partaalla, ja Kevin on kuulostanut puhelimessa mieheltä, joka suunnittelee ajavansa kohta koko perheensä alas sillalta, jotta tää piinallinen draamanäytelmä vain loppuu. Ainoa hyvä puoli (jos hyviä puolia niin vakavasta asiasta saa edes kaivaa) on se, että mammalla ei riitä aika tai resurssit vaahdota riidastaan Orange Wood Ranchin kanssa. Pidän sormet ristissä, että se unohtaisi koko jutun, koska se oli alun alkaenkin ihan saamarin noloa, vaatia nyt jotain vakuutusrahoja Centereiltä, koska mä en katsonut kunnolla eteeni…... Mulla on tietysti edelleen hevoskielto, mutta kuka mua valvoo? Ei kukaan. Kävin tallilla, tosin häntä koipien välissä edellä mainituista syistä, ja totesin Dragonin olevan yhä hengissä ja elävänsä elämänsä parasta aikaa kesälaitumilla oli mua sitten näkynyt tai ei. Eikä nähnyt tallilla mua kukaan muukaan, sen verran varovasti koetin siellä poiketa vältellen jokaista sielua ja silmää. Ai niin, mainitsinko jo, että sain potkut Bridgetweetin marketista? Siellä oli tehty kesän työlistojen uudistuksia ja laskettu, miten paljon kukakin oli tunteja tehnyt ja mä, joka olin juuri ollut pitkällä sairaslomalla, sain lähteä, koska mun määräaikainen sopimus loppui. No, okei, ei se kai sitten ollut ”potkut”, mutta ei mulle sopimuksen jatkoakaan tarjottu. Pomo vain vaivaantuneesti kautta rantain koetti muotoilla sanansa kuulostamaan siltä, että ”olin ollut ihan hyvä työntekijä, mutta huolellisuuteen olisin voinut vähän satsata ja sitten kun oli ollut aika paljon niitä sairaspoissaoloja, ja joitain ahdistelujuttuja*...” (*Ei puhuta siitä.) I took the hint ja jätin essuni riippumaan pukuhuoneen kaappiin viimeistä kertaa. Siihen kaappiin Mia oli jättänyt kiitoslappunsa. Löin oven kiinni ja marssin itteeni ja elämään pettyneenä pihalle. Nyt olin pulassa, koska mun pitäisi nopeasti löytää uusi työ, jotta voisin maksaa osuuteni vuokrasta. Ty oli jo parin kuukauden tilin verran pyytänyt multa aiemmin lainaa (vaikka sillä oli työnsä siellä kennelissä), mutta nyt ei kuitenkaan suostunut auttamaan mua, kun mä olin puilla paljailla. Hullunmyllyyn Kevinin ja mamman luo takaisin muuttaminen ei olisi vaihtoehto, kuolisin mieluummin sillan (sen saman, josta Kevin ajaisi yli) alla nälkään, joten selasin kuumeisesti netin avoimia työpaikkoja. Lähetin hakemuksen postiin, mutta tajusin vasta jälkikäteen, että sinne edellytettiin ajokorttia, jota mulla ei ollut. Pistin myös epätoivoissani menemään Villtowniin kalanperkaajaksi (voisin kulkea sinne bussilla) ja Waterphewhen avattuun uuteen smoothiebaristaan hakemuksia. Jos tosi paskasti kävisi, saisin kohta olla ettimässä uutta asuntoakin. Voi kun olisi varaa asua yksin. Voi kun en olisi minä. Hetki hyvää, ja sitten sataa kaatamalla paskaa seuraavat 6 kuukautta.
|
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 28
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♍
|
Post by Savannah on Aug 21, 2023 17:02:17 GMT
When the sky turns red
#dragon Crid Savannah nojaili laitumen aitaan ja tuijotti Dragonia. Kultainen hevonen hehkui ilta-auringon viime säteissä ja tuijotti naista epäilevänä takaisin. "Senkus pönötät siellä ja syöt. Tulin vain moikkaamaan." Savannah totesi ruunan katseelle ääneen. Se laski päänsä takaisin kesän viimeisiin vihreisiin, vaikka sen korvat kääntyilivätkin epäilevästi naisen suuntaan. Savannah hymyili. Hevosten luona hänen sielunsa lepäsi. Töissä oli ollut niin kiireistä, nyt kun hänen assistenttinsa oli mennyt naimisiin ja muuttanut toiseen päähän koko maata. Hän tarvitsi kipeästi juoksupoikaa toimistolle, jotta hänen ei tarvitsisi ravata siellä alvariinsa. Hänen täytyisi palkata uusi ihminen. Sekin pitäisi tehdä itse. Savannah huokaisi. Elämä oli välillä turhan raskasta.
Dragon käänsi selkänsä ja löntysti seuraavan vihreän mättään kohdalle. Ruunaa ei tuntunut paljoa haittaavan hänen pitkä poissaolonsa. Ehkä pitsanaamainen vätys olis käynyt sen hoitamassa sillä aikaa. Toivottavasti huolella. Ainakaan hevonen ei näyttänyt kärsivältä, vaikka voisi se paremmaltakin näyttää. Ehkä hän tulisi huomenna uudestaan ja harjaisi ruunan takaisin tavalliseen loistoonsa. Pitäisi ostaa jotain kiillotusainettakin, eikä hännän selvityksestäkään olisi haittaa. Ehkä huomenna hänellä olisi jo aikaa.
Puhelin vibrasi äänettömällä Savannahin taskussa. Oli raskasta joutua olemaan koko ajan tavoitettavissa. Nainen vastasi puhelimeen asiallisella työäänellään, kuunteli hetken, sulki puhelun ja huokasi raskaasti. Takaisin sorvin ääreen. Ehkä huomenna olisi jo aikaa rentoutua hevosten parissa. Nainen hengitti vielä hetken hevoselta tuoksuvaa loppukesän ilmaa. Siinä tuoksui jo syksy. Sitten hän kääntyi aidalta ja poistui takaisin kohti autoaan ja kohti kuluttavaa arkeaan.
Alexiinan kommentti: Mikä piirros! Upeat vangitsevat värit ja hieno viivatekniikka! Tuo Dragonin syvällinen katse... Ja kiva päästä taas juonimaan Savannahin kanssa!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 994
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Aug 22, 2023 9:04:47 GMT
13.07.2023 ”Oliver, miksi ruokapöydällä on puunlehtiä ja lastuja?” ”Vuolin lippoa.” ”Mitä olen sanonut siitä, ettei sisällä tehdä puutöitä? Menet isän vajaan sitä varten – ja, Emily, hyvän tähden, minä teen sen puuron loppuun, minähän lupasin –” ”Eikö sitä ole täällä, onko joku ottanut sen?” ”Ottanut minkä?” Alexiina kurvasi keittiöön. Liikaa häslinkiä, liikaa asioita tapahtui taas päällekäin. Kaiken lisäksi hänellä oli jo yöllä ollut kummallinen olo ja noussut parikin kertaa vessaan. Olisiko jääkaapin perältä vain pikaisesti eilen illalliseksi kaivettu ja syöty voileipäkakku ehtinyt pilaantua? Ajatuskin voileipäkakusta oli nostaa jotakin vatsanpohjasta takaisin kurkun tietämille, joten Alexiina napsautti leukansa tiukasti yhteen. Emily kurotteli ja kaiveli tiskikaappia tympäännyttävän hitain, mutta jääräpäisin liikkein. ”Olisi helpompi auttaa, jos tietäisin”, Alexiina kurkotti nappaamaan Emilyn ohi kiinni puukauhasta, joka oli uhkaavasti lähtenyt valumaan syvemmälle puurokattilan liedellä. Hänen hermonsa olivat kireällä. Raicy oli puhunut jotain uuden auton ostamisesta, kun vanhasta alkoivat kilometrit olla pahasti ylikäytetty ja siinä oli ollut muutakin reistaa, ja juuri nyt, kun heillä oli setvimistä rahankäytön suhteen. He olivat sopineet, ettei mitään yllättäviä uusia suuria hankintoja tehtäisi, kun tallin vesivahinkoasia oli ratkaisematta, mutta Raicy oli silti mennyt ja tehnyt päätöksen autosta keskustelematta siitä ensin. ”Auto on välttämättömyys, ei mikään hupihankinta”, hän vain oli todennut. ”Ja entä se Robertin auto, jota olet hänelle lupaillut? Emme millään voi noin vain ostaa kahta uutta autoa!” ”No sen nyt saa jonkun halvan kuntoon laitettavan romun, vaikka Goosejawsta parilla sataa. Saan myös hyvityshintaa vaihdossa Chevroletista, joten ei tässä ole mitään aihetta mennä paniikkiin.” ”Mennä paniikkiin!” Alexiina oli kiekaissut kuristuneella äänellä, ärsyyntyneenä, että tuntui olevan ainoa, jota kirjanpidon laskusuhdanne huolestutti. ”Vai niin! No ei sitten mennä paniikkiin!” ”Oliver, pöytä puhtaaksi nyt!” hän kiekaisi sitä vastoin nyt. Poika totteli, mutta ei jostain syystä kovin mielellään. Yleensä hän oli iloinen, reipas ja tottelevainen, mutta Alexiinalla ei juuri nyt ollut kapasiteettia syventyä Oliverin mielenmuutokseen: Emily sähelsi yhä hänen tiellään, puuro oli palamassa pohjaan, aamun radio särisi huonolla taajuudella ja Hugo tuntui huutoitkevän makuuhuoneessa. ”Emily, voisitko nyt ystävällisesti kertoa –” ”Sitä mukia”, Emily puuskahti ja kaapinovi napsahti kiinni. ”Kaapissa on useita mukeja.” ”Sitä vihreää mukia.” ”Vihreää mukia?” Alexiina rääkkäsi aivojaan sen, mitä pystyi, taiteillessaan kulhoja yhdellä kädellä ylähyllyltä ja hämmentäessään toisella yhä puuroa. ”Niin, se sinun vihreä mukisi. En tiedä, en ole nähnyt. Ehkä olet jättänyt sen jonnekin.” Emily väistyi, ja saatuaan kulhot alas, Alexiinan puhelin soi. Hän taiteili sen olkapäänsä ja korvalehtensä väliin, maistiaislusikka suupielessään, puurokauha kädessä ja sormensa kurotellen säätämään radiota hiljemmalle. Tällaisina hetkinä hän toivoi, että olisi syntynyt vähintään nelikätisenä. ”Haloo”, hän sanoi numeroon, joka ei kertonut soittajan nimeä, ”Alexiina Center puhelimessa.” ” No hei, Lewis MacGregory Ayeceen suoratoistopalvelun tuotannosta päivää”, miellyttävän matala suhteellisen nuoren miehen kuuloinen ääni tervehti. Alexiinalta meni heti ohi hänen nimensä sekä mistä mies oli sanonut olevansa. ”Huomenta.” ” Niin, tai huomenta. Jos teillä on hetki aikaa, alustaisin vähän soittoni tarkoitusta –” ”Aikaa, muuta minulla ei olekaan”, Alexiina sanoi sarkastisesti, mutta sätti itseään ilkeilystä ja päätti heti oikaista sävyään. ”Totta kai, kertokaa vain.” ” Niin, olen tosiaan Ayeceen tuotantotiimistä ja olemme tekemässä dokumenttia Westley Pallasista ja häneen liittyvistä mielipiteitä jakavista kytköksistä...” Emily oli taas tiskikaapilla. ”Etsin sitä mukia...” ”Johan sinä katsoit, ei sitä ole siellä”, Alexiina suhahti suupielestään. ”Miten niin ei ole?” Emily alkoi hermostua. ” Ha-haloo?” kuului epävarmasti puhelimesta. ”Anteeksi, tässä on nyt vähän... niin mitä te äsken sanoitte?” ” Niin, dokumentissa on tarkoitus kartoittaa kaukaa asti eri ihmiselämiä, jotka häneen liittyvät, niistä yhtenä erityisesti kohua herättänyt raaka murhatapaus, johon aiomme pureutua syvemmin –” Alexiina ei ymmärtänyt yhtään mitään. ”Anteeksi, nyt en tainnut aivan pysyä kärryillä… siis kenestä me puhumme, ja mikä murha?” Oliver nosti päänsä pöydän äärestä kuin kultainennoutaja, joka on kuullut tutun äänen. Tosin hänellä oli säikky katse. ” Westley Pallasista. Kuvaamme hänestä dokumenttia. Koetin tavoitella Orange Wood Ranchia, Yukonissa.” ”Kyllä, sen voin vahvistaa”, Alexiina totesi otsa lievillä uurteilla. Kattila oli pois hellalta, joten hän saattoi vihdoin keskittyä kunnolla miehen sanoihin. Hän viittasi sanoitta Oliveria ottamaan lautasen ja itselleen aamupuuroa. ”Mutta miten me liitymme tähän… Pallasiin?” Nimi ei sanonut hänelle juuri nyt yhtään mitään. ” Avaamme dokumentissa Emma Spencerin murhatapausta”, mies, MacGregory vai mikä hänen nimensä olikaan ollut, sanoi. Alexiinan sisään laskeutui viileys, surumielinen kuvottava viileys. Hän nosti kämmenen suulleen, sillä oli todellakin fyysisesti yökätä. ” Olemme olleet yhteydessä Madeline Emmonsiin. Haluaisimme kuvata Emman lapsuusmaisemia siellä Yukonissa, Waterphewssä, muun muassa tallilla, jossa hän varttui ja vietti runsaasti aikaa...” Mies puhui tyttöpolosta, kuin olisi tuntenut hänet. Alexiina nieli limaista palaa alas kurkustaan. Eihän siitä ollut edes pitkä aika, kun täällä oli kuvattu Hevosjussille morsian -ohjelmaa. ”Kiitos, mutta ei kiitos”, hän sanoi, ei erityisen ystävällisesti. ” Voimme varmasti neuvotella ja ehkä tavata, niin kertoisin tarkemmin –” ”Ei, emme ole kiinnostuneita olemaan mukana tässä tai missään dokumentissa juuri nyt”, Alexiina toisti selväsanaisesti. ”Emman tapaus... oli kamala tragedia, enkä näe, että haluamme olla mukana niiden haavojen uudelleen auki repimisessä.” ” Ymmärrän, ja otamme osaa. Jos haluatte miettiä asiaa ja annan teille yhteystietoni –” ”Kiitos ei. Minulla on nyt tässä vähän paha paikka, kiitos soitosta, mutta emme ole kiinnostuneita. Näkemiin –” Hän sulki puhelun ennen kuin MacGregory ehti kunnolla sanaa väliin. Sydän jyski. ”Päästäänkö me taas telkkariin?” Oliver kysyi härppien puuroa innottomasti. Alexiina siirsi hitaasti katseensa kännykän näytöltä häneen ja ryhdistäytyi. ”Emme. Syö nyt, äläkä leiki.” ”En halua puuroa, on paha olo”, Oliver sanoi vaisusti ja työnsi kulhoa poispäin itsestään. Niin oli Alexiinallakin. Vellova tunne jatkui, voimistui vain, ja äkkiä hänestä tuntui, että olisi viisainta mennä käsi suun edessä vessaan kaiken varalta. Ja niinhän siinä kävi, että vatsatauti levisi talossa. Gillianin sairastuttua siihen lastensa kautta, Alexiina ja Oliver olivat seuraavia. Sitten se tavoitti Windyn ja Mannynkin, mutta jotenkin kummasti ohitti Dewnin, Raicyn, että Emilyn. Roikin tuli kipeäksi, samoin Robert, mutta Kitty ei, joten kuka tiesi millä logiikalla elämä uhrinsa valitsi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
When life hits you, make it a catch.
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Aug 22, 2023 13:31:10 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Aug 24, 2023 11:58:43 GMT
17.07.2023 [LEHTIJUTTU]
Et ole varmaan nähnyt tätä. Linkki lehtijuttuun, joka saattaa kiinnostaa. Jaoin muillekin, muttet yllätysyllätys ole siinä viestiryhmässä. Dewn luki jutun ja laski sitten kätensä näppäimistölle. Hän mietti vastausta sisarelleen, lopulta laittoi: ”En ollut nähnyt. Kiitos linkistä”, ja kirjautui ulos sähköpostistaan. Sen jälkeen, kun oli vaihtanut vanhanaikaiseen ruskeaan simpukkamallin puhelimeen, jolla pystyi lähinnä vain soittamaan, laittamaan tekstiviestejä ja ehkä hyvällä onnella hitaasti avaamaan pari nettisivua, hänen oli silloin tällöin muistettava poiketa äitinsä tietokoneella tarkistamassa sähköpostiaan. Kitty oli luonut yhteisen perheviestiketjun TellMe:hen, mutta koska Dewnillä ei ollut älypuhelinta, hän jäi siitä ulos ja sai tärkeimmät jaetut kuvat, videot ja linkit sähköpostiin. TellMe:n viestiryhmässä olivat Dewnin ymmärryksen mukaan äiti, (isä ei välittänyt/jaksanut moista, vaikka Kitty oli yrittänyt houkutella), Gillian, Lotte, Oliver, Robert ja Billy. Mitä Nora sanoisi, jos tietäisi, että Dewn oli saanut kutsun Rosan häihin? Rosan, jonka parittamisesta Dewnille Nora joskus oli ollut niin päättäväinen. No, nyt se oli niin menneiden talvien lumia kuin vain saattoi olla. Ja tuskinpa se sisar Noraa enää kiinnosti. Hän tuskin oli sama ihminen, jonka Dewn oli tuntenut, vaikka kirjeistään kuulsi uudenhurskauden takaa älylliset terävät huomionsa ja itseimarreltu pyhyys. Oli sisar tai ei, Norassa oli edelleen tallella paremmin tietämisen ja toisten neuvomisen ylemmyyttä, olipa sitten muuttanut kelkkaansa elämänkatsomuksellisesti kuinka päälaelleen tahansa. He eivät saaneet käyttää luostarissa modernin teknologian välineitä, kuten omistaa kännyköitä tai tietokoneita, joten Nora ja Dewn harvakseltaan kirjoittivat toisilleen perinteiseen tapaan kirjeitä. Dewn luki aina mieluummin paperilta kuin näyttöpäätteeltä. Niinpä hän nytkin poistui tietokoneelta ennen kuin sen säteily alkaisi painaa otsan kolmannen silmän tietämillä. Hän voisi kyllä tänään kirjoittaa. Hänellä oli kaksi epäsäännöllisen säännöllistä kirjekaveria, ja nyt hänellä oli tunne, että jaksaisi hetkeksi istahtaa kynä kädessä raapustelemaan heille mietteitään. Koska sää oli hyvä, hän jäi istumaan lempikivelleen talonsa pihassa, katselemaan merelle ja sukimaan paksua partaansa ajatuksiinsa vaipuneena. Ensimmäisen kirjeen hän kirjoitti juurikin Noralle. Kertoi nähneensä lehtijutun hänestä, kommentoi siitä jotakin, sitten puhui kotikuulumisista; Adamin paluusta, Lotten ja Rosan häistä, uudesta toveristaan Mannystakin. Hän liitti mukaan yhden Windyn piirroksista, joka esitti (”yllättäen”) perhosta, tarkemmin otettuna vihreää Callophrys sheridaniia, kuten Windy Dewnille oli opettanut, ja kuittasi sitten loppusanoihin elämän olevan hyvää. Toinen kirje oli vaikeampi ja sitä hän mietti pitkään. Oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli kuullut Nikolaista. Dewn sörkki aivojaan – joskus Billyn häiden, vuosi sitten, jälkeen yhteydenpito Nikolaihin oli jotakuilleen hiipunut. Kirjeitä oli tullut harvemmin ja harvemmin, ne olivat olleet lyhyempiä, vähemmän eläväisiä. Se ei ollut vain Nikolain puolelta. Dewn oli itsekin hakenut usein ajatuksiaan kynä ja paperia valmiina, vain todetakseen, ettei saanutkaan mitään jäsenneltyä luettavaan muotoon. Nyt hän kuitenkin yritti, pakotti itsensä kirjoittamaan edes jotakin. Miksi hän laittoi sävellyksensä mukaan? Hän ei ollut oikein varma. Jotenkin hänestä tuntui, että se voisi puhutella Nikolaita, niin kuin oli puhutellut Dewniä. Musiikki oli universaali tunteiden kieli, paljon täsmällisempi ja hienovaraisempi kuin yhdetkään kynällä paperiin painetut sanat. Ehkä hänen sanoittamaton laulunsa kertoi jotain haikeudesta, etääntymisestä ja etäisyyksistä, selvittämättömistä ja selvistä ajatuksista...
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
It's a scoobie-oobie-doobie, scoobie-doobie melody!
Viestejä: 114
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Aug 24, 2023 12:36:47 GMT
# T&S # 18.07.2023 ”Mitä vittua!!!!!!” Oon niin tolvana, etten osaa edes läimätä ovea heti takasin kiinni vaan seison siinä tuijottamassa ja pahentamassa asiaa. Ty istuu pöntöllä, jonne olin just tulossa itekin, ja on kummallisessa puolisykkyrässä jalat melkein ilmassa, kesken pyyhkimisen. Tää näkymä tatuoituu silmämuniini eikä lähde enää koskaan. Ty vetää toisen jalkansa polven rintaan asti ja sitten potkasee sisäänpäin avautuvan oven kiinni. On sekunnin millisekunneista kiinni, ettei mun sormeni jää väliin. No, saatiin just molemmat tietää, että meidän asunnon vessan lukko on ilmeisesti rikki. Vaikka sen kääntää mukamas lukkoon, se ei mene oikeasti lukkoon. On outoa olla tämmöisessä tilanteessa se sisäänkävelijä, kun normaalisti mä oon se, joka on housut puolikintuissa kun joku muu yllättää mut. En silti sano, että erityisesti tykkäsin olla tälläkään puolella aitaa. Tai ovea. En tiiä mikä mua jäi vaivaan. En ollu erityisesti häpeissäni, vaan hämmentynyt. Venasin olohuoneessa asti, että Ty tuli vessasta pois ja pääsin sinne, sitten menin omaan huoneeseeni takasin eikä me puhuttu mitään. Mutta siltikin… Joku mua härppi äskösessä. Ei siis vain se, että tilanne oli nolo, vaan joku muu… Meillä oli pelisessiot meneillään, joten palasin sorvin ääreen ja toiseen maailmaan, maailmaan täynnä magiaa, taisteluita, mytologisia olentoja ja seikkailuita. ”’...laskeudutte jyrkkiä muinaisia temppelin kiviportaita aina alas maan syvyyksissä sykkivään kuumankatkuiseen luolastoon asti. Täällä on jo miljoonia vuosia sitten kerrottu lohikäärmeestä, joka lepää laavakerroksen alla. Kuka teistä on lohikäärmelumoaja, joka herättää muinaisen legendan eloon? Valittavananne on kahdesta tiestä: yhä alemmas kohti pimeää, josta kuuluu tasaista huminaa, vai tästä vasemmalle murentuvalle kivisillalle, joka johdattaa teidät yli alapuolella loiskahtelevan laavavirran toisella puolen näkyville valtaville metallioville? Aikaa ei ole hukattavaksi… Neuvotelkaa, miten toimitte.’” ”Leoghir sanoo, että silta. Jos se murenee alta, kuten varmaan tekee, voin taikoa väliaikasen jääsillan, jota pitkin te muut voitte tulla.””Jääsillan? JÄÄsillan? Itibus ravistelee päätään epäuskoisena ja osottaa alas laavaan.” ”Jatketaan portaita, sanoo Gerubi. Sieltä kuuluu ääniä, jotka voi olla oleellisia. Miltä humina kuulostaa?” ”’Humina on tasaista, nousee ja laskee rytmikkäästi, mutta hyvin hitaasti.’” ”Niin, eli voisi olla vaikka hengitystä?” ”Lohikäärmeen pitäis olla laavan alla, niihän se legenda kertoo.” ”Mitä tuumaa, Fgo’hrag?””Öö… Fgo’hrag on kans sitä mieltä, että lähdetään vaan sillalle.” ”’Oletteko päättäneet, vai haluaako ryhmänne jakautua?’” ”Mitä sanotte? Jos Itibus ja Gerubi lähtee portaisiin, ja me Cridin kanssa mennään sillan yli.””Kuka on Crid? En tunne ketään Cridiä, ainoostaan ton pitkäkorvaisen puolihaltijan, joka luulee olevansa lohikäärmeenlumoajien suvusta…””Hör hör, sorihan niin, Fgo’hrag.” ”No tehdään sitten niin.””’Itibus ja Gerubi katoavat pian näkyvistä pimeään. Leoghir ja Fgo’hrag, astutte sillan alkuun. Samassa alkaa jykevä jytinä jostain luolan uumenista, joka tärisyttää kiviä jalkojenne alla. Murentuvia kappaleita irtoilee ja katoaa alas oranssiin hehkuun. Vain yksi voi ylittää sillan kerrallaan. Kumpi teistä lähtee ensimmäisenä?’” ”No, minäpä sitten meen. … Kolmetoista.””’Murina laantuu hetkeksi, ja uskallat lähteä ylittämään siltaa. Puolivälissä se alkaa taas, nousee tasaisen voimakkaasti kuin ukkonen, joka ei meinaa tyyntyä, mutta ehdit sillan yli turvallisesti, vaikka tunsit kivien liikkuvan allasi. Käännyt katsomaan taaksesi sillan alkupäähän…” ”Vitun älykääpiö!” Vedän kuulokkeet alas. Ty oli käynyt nopeasti mun huoneeni ovella huutamassa jotain ja mennyt taas pois. Ootan hetken, mutta kun se ei tule takaisin, nostan ne taas korville. Näytöllä on webbikameissa omani lisäksi neljä muuta naamaa. (Nyt, kun en oo enää mamman kanssa, oon pikku hiljaa myöntynyt webbikameroillekin tietyissä tilanteissa.) Tomilla on papereita ja kuvituskuvia edessään, ja se luolamestarina välillä lukee meille verkkaisella matalalla äänellään. Simonilla on kamera-asetukset pielessä ja istuu liian lähellä niin, että sen iso vino kyömynenä on valtava, ja kirkas tietokoneen pöytälamppu melkein puhkoo ihon ylivalotuksella. Lucy (luonnonvaalea ja pienikokoinen, lyhyt poikamainen tukka eikä ollenkaan meikkiä, mutta tähtipäinen tekotaikasauva rekvisiittana kädessä) näyttää innostuneen keskittyneeltä. Ja Sebe, joka juo kokista tölkistä ja syö sipsejä. Rouskutus on ärsyttävän kuulosta mikrofonin rahinan pahentamana. Heitän 20-sivuista noppaa ja saan… nelosen. Niinpä tietysti. No tästä ei kyllä hyvä heilu. ”Nelonen.….”, sanon sävyllä, etten oikeasti haluaisi sanoa. Sebastian virnistää ja ahtaa lisää sipsejä suuhunsa. Simon kumartuu entistä lähemmäs kameraa: nyt se on pelkkää kimaltavaa otsaa ja reheviä mustia kulmakarvoja. Onneksi mun ukkoni on ketterä, joten saan vähän taitobuustia. ”’Lähdet ylitykseen, mutta silloin tapahtuu jotakin… koko silta alkaa rajusti täristä, niin rajusti, että näet parin miehen mitan päässä edessäsi kiviin muodostuvan railon ja sitten järkäleet putoavat kauas alas tappavaan kuumaan pudotukseen. Silta sortuu osittain, jäät huterasti seisomaan ainoaan pystyssä pysyvään kohtaan, mutta tie takaisin kuin myös eteenpäin ovat poissuljettuja suurten railojen takia, joita ei voi hypätä. Miten toimit?’”
Ovi paukahtaa taas auki ja Ty seisoo siinä uudestaan, niin helvetin vihaisena. Se ei sano mitään, mulkoilee mua hetken ja taas lähtee, paukauttaen oven kiinni. ”Mitä siellä tapahtuu?” Simon kysyy möreästi. ”En kans tiiä… kämppis sekoilee jotakin. No mut joo, mä öö –” ”J.Ty ei ole pitkään aikaan ollut peleissä mukana”, Simon veistelee. ”Eipä kai. Mut ei sitä D&D kiinnosta...” Muut odottaa, että tarina jatkuisi, joten palaan roolihahmoon. ”Joo, öö, Fgo’hrag kutsuu Phoenixin. Nopasta tulee… seiska.” ”Leoghir käyttää taikaa ja luo jääsillan rotkon yli. Yksitoista.” Leoghirin jäätaika kesti hetken. Phoenixia ei kuulunut, joten lähdin liukastelemaan uutta sillankorviketta pitkin, koska kivenrippeet solkinahkasaappaitteni alla alkoi uhkaavasti murenemaan. Magmavirrat hohkasivat hien pintaan, ja jää suli… Leoghir ojensi kättään, mutta oli liian myöhäistä… Putosin ja putosin ja olin varma, että seikkailu päättyisi tähän, kun yhtäkkiä en pudonnutkaan poltteeseen, vaan johonkin samaan aikaan teräksenkovaan ja joustavaan, joka kohosi ja kohosi mä mukanani… Lohikäärme oli noussut laavoista – ”’– ja tästä jatkuu sitten ensi kerralla.’ Täytyy lähtee pakkaan, kun mennään huomenna käymään Lucyn porukoilla.” Yksi toisensa jälkeen me toivoteltiin moikat ja kamit sammuivat, nikit poistuivat chätistä. Lopulta vain mä ja Simon oltiin jäljellä. ”Sinä sitten putosit.” ”Joo.” ”Yritin ylettää...” ”No mut taisin sen kuitenkin löytää.” ”Mitenköhän se oli jo hereillä? Jännäksi käy. Ja mitähän niiden ovien takana mahtaa piillä?” Juteltiin vähän vaivaantuneesti niitä näitä, pelimaailmoista siirryttiin taas tähän oikeaan elämään. Kautta rantain, haluamatta kysyä suoraan, Simon uteli miten Janella ja ”perheellä” menee. Vastasin yhtä ympäripyöreän tulkinnanvaraisesti. Kun kerroin, että sain potkut – tai siis läksin – töistä, Simon hieroi pallileukaansa. ”Juuri kattelin yhtä työpaikkailmoitusta, joka olisi täällä Cherrinissä… Odotas, niin haen sen, jos vielä löydän.” En ollut saanut vastausta kalanperkaajan paikasta. Postista ilmoitettiin ystävällisesti, että kiitos mielenkiinnosta, mutta ei kiitos. Smoothiebaariin, Banana Homeen, sain haastattelukutsun, joten olin menossa sinne, mutta vähän epätoivoiselta sekin näytti. En usko, että musta pidemmän päälle olisi iloiseksi pirtelönmyyjäksi – asiakaspalvelu, kun ei ollut ollut mun heiniä taviskaupassakaan. ”Laitoin linkin”, isä sanoi. ”Jotain IT-alan hommaa, eikös se olisi ihan sun baanalla?”Työhön etsitään oma-aloitteista ja itsenäiseen työhön kykenevää henkilöä. Alkeelliset atk-taidot vaadittuja, työtehtävät sisältävät mm. excelin ja wordin käyttöä. Työnkuvaan kuuluu toimia johdon assistenttina IT-alan työyhteisössä, jossa sinä olet tiedon välittäjänä asiakkaiden ja asiantuntijoiden välissä - asiakaspalvelutaidot vähintään alkeelliset. Ei vaadita aikaisempaa työkokemusta alalta, työhön perehdytetään. Saattaa sisältää myös ilta- ja viikonlopputöitä, mutta pääasiassa työ on arkisin 9-17. Toimistolle pääsee julkisilla. Lähetä työhakemus ja cv KyiRaTech, administer@kyiratech.can Ystävällisin terveisin, John Kyirak, KyiraTech pj KyiRaTech. Kuulosti aika mahtipontiselta ja epäilin, että olisin niiden hakema heebo hommaan, mutta lupasin Simonille kuitenkin hakevani siihen anyhoo. Jotenkin Simon tuntui niin paljon pitävän ajatuksesta, että saattaisin tuppautua Cherriniin sen kulmille useamminkin, jos saisin sieltä töitä. Pistin tietokoneen lepotilaan ja hiihtelin huoneestani ajatuksella, että voisin syödä jotain. Ty kyhjötti olohuoneen sohvalla. Exel ja Vixen oli aidatulla takapihalla, mutta ovi sinne oli auki ja rumat muoviset ruskeat ja äklönkellertävät pätkät ötökkäverhoa roikkui edessä. Ty oli ostanut itselleen synttärilahjana pleikka vitosen, ja ajoi jotain autopeliä, missä kaahailtiin Floridan maisemia muistuttavassa kaupungissa. Tein itelleni kinkkuleivän (leipä oli jo vähän homeessa, mutta etin pussista mahdollisimman ok:n näköisen palan) ja istahdin sohvan toiseen päähän syömään ja katselemaan. Toivottavasti Ty oli saanut jo purkaa harminsa mun huoneen ovea paiskomalla ja autoa romuttamalla. Mä en ollut saanut pleikkaan vielä koskea, vaikka Tyllä oli kolme ohjainta. Se eläytyi pelaamiseen niin, että kädet heilahteli ohjain mukanaan puolelta toiselle, välillä pään yläpuolellekin, ja matalia kirouksia sateli suupielestä. Jalat nousi lattialta koukkuun ilmaan ja melkein rintaan asti. Nii. Tajusin just, mikä mua oli hämmentänyt. Tyn asento pöntöllä. Ravistelin päätä. Ihan helvetin outoa jäädä kelaamaan jotain sellasta, nyt oikeesti, Crid, get a grip. Ty ajoi talliin ja cut scene esitteli hetken kovistelumusiikin ja neonvalojen kera vihreää urheiluautoa, josta mulle tuli mieleen Billyn auto – se kun postaili someensa siitä kuvia kuin lempilapsestaan. Leipä maistu eltaantuneelta suussa, vähän multaselta. Sen takia en heti vastannut, kun Ty yhtäkkiä kysyi tokaisten, haluanko kans pelata. Nielaisin irvistäen ja sanoin ”joo”, ja se työnsi ohjaimensa mun syliin ja otti itelleen toisen. Mun kämppis oli ehkä kummallinen omine oikkuineen, mutta siinähän meitä sitten oli kaksi.
|
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 28
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♍
|
Post by Savannah on Aug 24, 2023 12:38:44 GMT
Savannah kirosi mielessään. Taas hän oli vasta iltamyöhällä tallilla. Hiton työt ja puuttuvat apukädet, matka toimistolle esittelemään projektien edistymistä oli pitkä, samperin pitkä. Hänestä tuntui taas että hän joutui elämään työlleen ja se ei ollut reilua. Hän tahtoi elää itselleen. Hän tahtoi pyöriä tallilla Dragonin kanssa, maastoilla, pestä ja puunata. Mutta työt haittasivat harrastusta. Nainen huokaisi hiljaa ja avasi tallin oven. ”Kato hei suakin näkee!” Alexiinan tervehdys ei ollut tarkoitettu piikitteleväksi, mutta Savannah tunsi piston sydämessään. ”Juu, ollut vähän työkiireitä. Mites Dragon?” Savannah vaihtoi puheenaihetta nopeasti, häntä ei kiinnostanut alkaa jakelemaan yksityisasioitaan yhtään enempää, kuin mitä oli pakollista. ”Sillä menee hyvin. Vähän jäänyt vähälle hoidolle, kun Cridikään ei oo...” Alexiina piti miettiväisen tauon. ”Päässyt paikalle.” Nainen lopetti jmäkästi ja nyökkäsi ikäänkuin hyväksynnäksi itselleen. Savannah nosti hieman toista kulmakarvaa ja yritti olla hymyilemättä. Eikö rasvanaama ollut päässyt tallille? Saisiko hän tosiaan ruunan itselleen? Jokohan poika oli luovuttanut vahvempansa edessä... Ken tietää, pääasia oli se, ettei kurttutukka ollut ollut tallilla – eikä ollut siis nytkään. ”Olin just lähdössä hakemaan hevosia sisälle...” Alexiina tokaisi ja Savannah nyökkäsi päättäväisyyttä uhkuen. ”Tottakai otan Dragonin.” Savannah totesi ja lähti kohti laitumen porttia jäämättä sen enempiä keskustelemaan. Hän oli saanut tarpeekseen jo ihmisistä tälle päivää. Tälle viikkoa. Tälle vuodelle. Ripeät askelet veivät laitumen portille. Dragon nosti päänsä ruohosta hänen lähestyessään mutta laski sen nopeasti takaisin. Hän ei ollut ruunalle riittävän tärkeä jotta tämä olisi vaivautunut lopettamaan laiduntamisen. Savannah huokasi. Mikään ei voisi sujua helposti hänen elämässään. Nainen nappasi riimun naruineen naulasta ja hypähti lankkujen välistä laitumeen. Hän kutsui Dragonia mutta ruuna vähät välitti. Heilautti vain mustaa häntäänsä hänen suuntaansa, kuin olisi koittanut häätää ärsyttävää kärpästä. Savannah lähti kävelemään kohti Dragonia ja muutaman askeleen päässä ruunasta se viimein nosti päänsä nurmesta. Ja ponkaisi maasta eteenpäin sellaisella voimalla, että tantereen töminä aiheutti muissa hevosissa kauhunsekaisia reaktioita. Dragon nelisti pitkin viheriötä häntä liehuen kuin villihevonen. Laskeva ilta-aurinko sai ruunan karvan hehkumaan kultaisen eri sävyissä. Savannah olisi ollut kiukkuinen jos ei olisi unohtunut tuijottamaan upean hevosen upeaa nelistystä. Näky oli lumoava. Mutta miksi sen piti lähteä nelistämään juuri silloin, kun se pitäisi ottaa kiinni. Savannahin kiukku tunki taka-alalta etummaiseksi sittenkin. Nainen puuskahti hiljaa. Oli otettava kovat keinot käyttöön. Pieni porkkanapussi rapisi matkalla taskusta kämmeneen, kun Savannah rauhallisin liikkein avasi pussin ja kaivoi sieltä yhden porkkanoista esiin. Dragon oli pysähtynyt ja kääntynyt tuijottamaan häntä, kuin hän olisi aikonut syödä ruunan itsensä. Sitten Savannah haukkasi porkkanaa. Muut laitumen hevoset lähtivät rapinan kuultuuan siirtymään kohti Savannahia. Dragon luimisti korviaan ja tuntui luovuttavan. Sitten se siirtyi muun lauman kanssa samaa tahtia kohti rapisevaa herkkupussia. Porkkanaa tarjoten Savannah sai riimun ruunalle ja lähti taluttamaan tätä kohti porttia. Portista ulos taiteilu porkkanan himoisten hevosten ohitse olikin melkoinen pulma ratkottavaksi, mutta onneksi Dragonin kaliseva hammaskalusto soi riittävän uhkaavasti myös muiden hevosten korviin. Savannah yritti myös pysyä varsin tietoisena ruunan hampaiden sijainnista ja koitti välttää niiden kohteeksi päätymistä itse. Takaisin tallilla Savannah päästi Dragonin karsinaan ja sulki oven perässään. Harjat löytyivät omalta tutulta paikaltaan vaikka eivät enää näyttäneet Dragonin harjoilta. Pöly ja lika olivat tahrineet ne lähes tunnistamattomiksi ja Savannah laittoi itselleen to do-listaan merkinnän. Harjojen pesu olisi ensimmäisenä seuraavan kerran kun hän pääsisi Dragonia hoitamaan. Nyt siihen ei ollut aikaa, kello tikitti jo iltaa ja aamulla pitäisi olla kukonpieraisun aikaan jo autossa matkalla konttorille. Pahuksen puuttuvat assistentit. Harjat kainalossaan Savannah siirtyi Dragonin karsinaan. Ruuna pyöräytti samantien korvansa kiinni niskaan mutta Savannahilla ei ollut nyt aikaa välittää ruunan kiukunpurkauksista. Nainen ryhtyi hommiin ruunan kiillottamisen suhteen, eikä Dragonilla ollut enää mahdollisuuksia sanoa vastaan, kun Savannah pääsi vauhtiin. Ruuna huokasi raskaasti, tyytyi osaansa ja työnsi turpansa iltaheiniinsä. Kun Dragon kiilsi kuin vasta kiillotettu kulta Savannah rauhoittui. Hän vei harjat paikalleen ja nyrpisti nenäänsä. Dragonin muutkin varusteet kaipasivat kipeästi huoltoa. Lisää tekemistä listalle. Ennen lähtöään Savannah kävi vielä kurkkaamassa Dragonia. Ruunaa ei vieläkään kiinnostanut hänen läsnäolonsa, mutta se ei Savia haitannut. Nainen toivotti ruunalle hiljaa hyvät yöt ja sitten hän siirtyi ulos tallista. Ilta oli ehtinyt jo laskeutua, ensimmäiset tähdet alkoviat syttyä yötaivaalle. Hänen olisi kiirehdittävä kotiin ja nukkumaan tai huomisesta tulisi raskaampi päivä, kuin mihin hän olisi valmis. Ehkä hän ehtisi jälleen huomenna Dragonin luo ja pääsisi vihdoinkin varusteiden kimppuun. Alexiinan kommentti: Ja aivan yhtä ihana jatkokuva Dragonille! Olen ihan lovena noihin väreihin Ja Dragon kyllä tietää laitumelta haun temput ja jekut :-)
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 24, 2023 12:50:18 GMT
Uniaalloilla - 43
” Äitisi on huolissaan. Olet kuulemma ollut sairaana…” Äitikö huolissaan minusta? ” ...ja tiedäthän sinä”, isä piti pienen hiljaisen hetken, sitten jatkoi ääni vaimentuen, ” miten vakavasti otettavaa se on, kun sairastut...” ”V-voin jo ihan hyvin”, minä sanon, vaikka epäröintini tarttui ääneeni. Kuumetta ei ollut, mutta tunsin pysyvää heikotusta ja väsymystä. Voinko silloin sanoa voivani hyvin? En ole enää vatsataudissa, mutten toisaalta täysin tervekään. En tiedä, tulenko koskaan enää olemaankaan. Uupumuksesta on tullut pysyvä, alituinen tila, uusi normaali. ”Aivan, aivan...”, isä sanoo, vaikkei selvästi ole saanut asiasta täyttä varmuutta. ”Ja pikkutenavat…?” ”Dianalla on vähän flunssaa, Hugo on aivan kunnossa.” ”Se on hyvä, se on hyvä...” Taas hetki hiljaista. Tuijotin kaukaisuuteen metsänlaitaan saunan ja leiriaitan suuntaan. Näin Robertin maleksivan siellä, välillä pysähtelevän ja kumartelevan maahan kuin jotain keräillen. Nojasin parvekkeen kaiteeseen oikeastaan mitään ajattelematta. ”Tietysti se on omanlaisensa… ja vaikka sittenkin, mutta jos olisikin... kyllähän se auttaisi, olisi oikein hyvä...”, isä puhui hajamielisesti puoliääneen puhelimeen omia ajatuksiaan. ”Mitä sanoit, isä?” kysyin verkkaisesti, vaikkei hän puhunutkaan oikeastaan minulle. Silmäluomeni olivat raskaat. Tuijotin yhä mäntyjen neulasrypäisiin, suoriin karheisiin runkoihin. ”Saakohan sinua mitenkään ylipuhuttua, tyttöiseni…? Harkitsemaan…?” Vatsani muljahti. Tiesin äkkiä, miksi isä soitti; ei kysyäkseen minun tai kaksosten vointia, ei pelkästään, vaan äidin käskyläisenä. ”E-en lähde Sveitsiin”, sanoin heti. Pidin kiinni kaiteesta ja minua huimasi. ”Sanoin jo niin äidille.” ”Aivan, aivan...”, isä rauhoitteli, mutta miettiväisenä. ”Pikkutenavat voivat tulla mukaan, toki toki, tai ottaa lomana, miten vain tahdot –”
”Minä...” Ajatuskin Wolfgangin tapaamisesta näiden vuosien jälkeen kiersi suoleni tiukkaan rullaan, joka esti vetämästä kunnolla henkeä. ”Se vain… olisihan se hieno tilaisuus, tyttöiseni…” ”E-en voi”, kuiskasin, ääni väristen. ”E-en vain voi.” ”Hmm...”, isä puntaroi asiaa. ”Ovathan ne toki menneitä, ne...” ”Hän –”, aloitin, ja itsehäpeän ja -syyttelyn paino poltti kasvoilleni kyyneleet. Isä tiesi. Miksi hän ei nyt enää välitä siitä, mitä minä koin? En saanut sanottua sitä. En saanut sanottua, mitä Wolfgang teki minulle. En koskaan voinut todistaa sitä. Olin ollut tajuttomuuden rajamailla, kun se tapahtui. Minulla ei ollut mitään. Olin sairastunut, en ollut kyennyt tolkulliseen ajatteluun. Kukaan ei ollut uskonut. Wolfgangin olisi pitänyt olla enoni, mentorini, joku johon voisin luottaa ja tukeutua. Hän oli liian hurmaava ja miellyttävä, kietonut äitinikin pikkusormensa ympärille. Niin kuin oli kietonut minut. Olin todella luullut, että meillä oli aito yhteys, jotain kaunista ja hienoa. Ja sitten hän olikin paljastunut pelkäksi hirviöksi. Sydämeni hakkasi, halusi pakoon. Se muisti kauhun, hätäännyksen, avuttomuuden. Vaikka mieleni ei muistanutkaan, mitä kaikkea hän minulle teki, kehoni muisti. ”Jos nyt kuitenkin vain lähtisit, tyttöiseni. Annetaan menneiden olla… se on varmasti erilaista nyt. Vain taidetta, siitähän sinä pidät. Tapaat uusia ihmisiä, saat vaihtaa luovia ajatuksia ja innoittua… maalata uuden mestarityösi!” Isä koetti virittää minua ajatukselle hyvillä mielin. Halusin kirkua; huutaa EI, ja jossain mieleni sopukoissa niin teinkin. Mutta huuliltani ei lähtenyt ääntäkään. Äiti oli laittanut isän tähän, pyörtämään minut lähtemään heidän kanssaan Sveitsiin. Isä totteli, koska tahtoi olla äidille mieliksi. Mutta minä en voinut. Isän ääni etääntyi. Puhelin putosi kädestäni. Sydämeni pysähtyi. Näin sen juuri… en ole nähnyt sitä pitkään aikaan, mutta nyt näin sen taas: merkkini vaarasta, eteni noiden runkojen ja pusikoiden takana...! Tuijotin sinne hengittämättä, kauhusta jäykistyneenä. Ja, kun musta hevonen astui puiden siimeksestä päivänvaloon ratsastaja selässään, olin lahota polvilleni parvekkeen lattialle helpotuksen vyöryessä ylitseni kuin hyökyaalto. Se olikin vain Rocky, Manny ratsailla, palaamassa maastolenkiltä. Koirat kulkivat vierellä ja vähän ajan päästä myös Dewn ja Honey tulivat näkyviin oksiston lomasta stetsoni hiuksillaan. Olin niin helpottunut äskeisen pelästykseni jäljiltä, että voisin itkeä. Ja itkinkin. Manny ja Dewn ratsastivat pellon reunaa taloa kohti, rautatuuliviirimyllyn ali. Dewn huomasi minut ylhäällä ja tervehti. Vastasin tervehdykseen naurahtaen kyynelten läpi. Sen hetken olin luullut Rockya ennenäkyjeni mustaksi friisiläiseksi. Kuten silloin, kun olin ollut suuressa vaarassa Château Echlouvessa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 994
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Aug 26, 2023 9:51:16 GMT
Oliver kurkisti ladon takaa. Jostain kaukaa kuului koiranhaukkua, mutta ketään ei näkynyt. Todettuaan tien turvalliseksi, hän juoksi kentän laitaa pitkin kohti vajaa ja pujahti sisään. Isän vajassa tuoksui puulta, metallilta ja öljyltä. Hän käänsi repun selästään, aukoi nyörit ja otti esille neljä neliönmallista painavaa paksua puupalaa sekä metallitolppia. Hän nosti naulasta isän työhanskat; ne olivat haisevat ja aivan liian suuret, vähän koppuraisetkin ja purupölyn peitossa. Kolme sormea olisi mahtunut yhden sormen paikkaan. Liian isot hanskat käsissään hän palasi höyläpenkille, asetteli osasia riviin ja käänteli levynpalaa arvioiden sitä. Ulkona lähestyi pahaenteisiä ääniä. Oliver koppasi itsensä äkkiä ylös, mutta täräytti polvella vahingossa metallitolppia, jotka luiskahtivat lattialle hirveän metelin saattelemina. ” Kuulitko?” kuului ulkoa. Oliver irvisti ja kumartui kiireesti poimimaan tolpat. ” Se on vajassa taas. Lukitaan se sinne, niin kuin viime kerralla!” ” Se voi olla setä. Katotaan ensin.” Oliver koetti ehtiä pois, mutta oli liian myöhäistä. Robert oli jo siinä ja hän oli niin leveä ja korkea, että tukki koko päivänvalon, ja ennen kuin Oliver ehti mitään, hänet oli tuupattu takaisin vajaan. ”Nulikkahan se. Käy salpaan ikkuna, niin se ei karkaa enää sitä kautta.” Oliver tuijotti pahastuneena serkkuaan. Juoksuäänet kiersivät ulkopuolella vajaa, sitten ainokainen ikkuna paukahti rämisten kiinni, kuului höhötystä ja jotain – oksa tai harjanvarsi – kopahti lasiin sen ujuttautuessa kahvan alle. Bob tuijotti ylhäältä alaspäin takaisin Oliveriin. ”Etpä oo niin nenäkästä ilman seuraajaporukkaa”, hän irvaili. ”Vieritätkö kiven kolmantena päivänä ja palaat kuolleista?” Joeyn silmä näkyi Bobin käsivarrenraosta, kun hän yritti saada Oliverin ilmeestä vilauksen. Oliver tiesi, että kumpikin isoista pojista riemastuisi, jos hän itkisi, joten sitä hän ei tietenkään aikonut. ”No... moi moi”, Bob sanoi, ovi lyötiin kiinni ja hakasalpa kalisi sekin lukkoasentoon. Oliver tiirasi karminraosta ja näki heidän erkanevat, toisilleen naureskelevat selkämykset lompsimassa poispäin. Neljä päivää. Neljä päivää, ei kolme, ja Bob lähtisi leirille, ja Oliver saisi hetken aikaa olla taas vapaasti ja olkansa yli jatkuvasti katselematta. Joey ei uskaltaisi tehdä hänelle mitään yksin, joten hänestä ei olisi sen aikana haittaa. Ei Oliver heitä pelännyt. Hän oli neuvokkaampi kuin he kaksi, mutta jatkuva kiusanteko oli häiriöksi ja uuvutti. Se oli muuttunut leikistä ei-enää-leikiksi ja vain jatkui ja jatkui, vaikka Oliver oli julistanut pelin olevan ohi. Silti Joey ja Bob jatkoivat. Hän renkutti hetken ovea varmuuden vuoksi, sitten heittäytyi vatsalleen maahan ja katsoi oven ali. Oven ja maan välissä oli reilu rako, mutta ei niin suuri, että hän mahtuisi siitä ryömimään. Mahtuisi muuten, mutta pää ei antanut periksi ja puuoven alakarmin säikeet raapivat päänahkaan, kun hän yritti ahtautua. Hän nousi ja arvioi vajassa ympärilleen, kiipesi sitten hitsauslaudalle ja kokeili ikkunaa. Joey oli taittanut ulkopuolella kasvavasta pensaasta jämäkän oksan kahvan alle, joka ei myödännyt, kun Oliver sisältäkäsin koetti ikkunaa aukaista. Muita uloskäyntejä ei ollut. Aina hän voisi rikkoa ikkunan, mutta isä ei pitäisi siitä. Hänen olisi vain huudettava oven ali apua, kunnes joku kulkisi ohi tai menisi kentälle ratsastamaan. Niinpä hän kävi taas likaiselle tantereelle vatsalleen, silmäsi raosta ja tunki naamansa siitä huutaen: ”Apua!” Hän ei nähnyt ketään, mutta yritti uudestaan. ”Apua!” Hän työnsi kätensä ulos ja heilutteli sillä. Sitten hän näki liikettä; tallin ja kentän välisten puiden alta juoksi jokin matala otus häntä kohti. Sitten tuli toinenkin. Niiden jäljessä käveli Manny, joka oli selvästi kuullut hänet, koska katseli ihmetellen ympärilleen etsien huutojen lähdettä. ”Täällä!” Oliver huusi. Mannyn koirat löysivät hänet ensin, ja Jackie nuoli hänen kasvojaan, mikä sai Oliverin nauramaan. Manny paikansi heidät ja lähti hölkkään. ”Mikä –?” hän aloitti hämmentyneenä. ”Jäin lukkojen taakse, voitko päästää ulos?” Oliver kiemurteli pystyyn ja sillä välin Manny salpasi vajan oven ja se narahti kääntyessään avoimeksi. Jackie ja Bonnie tulivat sisään hännät heiluen. Manny katsoi Oliverista vajan ympäri ja taas Oliveriin, edelleen hämmentyneenä. Oliver hymyili leveästi. ”Kiitti.” ”Eipä... kai mitään...” Hän palasi keskenjääneen puuhansa pariin. Manny mittaili vajan ovensuulla seinillä olevia sahoja ja sorvaimia, vasaraa sekä työkalupakkia, bensiinisäiliöitä ja siimaleikkuria. ”Mites sä onnistuit oven lukkoon saamaan?” hän kysyi vaisusti muuten vain ja pisti sitten kädet taskuihinsa. Oliver asetteli kahta isompaa lautapalaa nojalleen vierekkäin pöydällä nähdäkseen niiden korkeuseron. ”Se jotenkin meni.” ”M-hm”, Manny sanoi rapsuttaen peukalonkynnellä kulmakarvaa ja tuli sitten lähemmäs. Hän seurasi Oliverin olan yli tämän puuhia. ”Mikäs siitä tulee?” ”Mäkiauto”, Oliver sanoi ylpeästi. ”Me pidetään kilpa-ajot vielä ennen kuin koulut taas alkaa, ja siihen mennessä pitää tehdä oma auto. Ajetaan mäki alas siilon luota rannalle. Voittaja pääsee tivoliin sulkemispäivänä, eli siellä on isot juhlat ja ilotulitteita ja kaikki palkintopelit alennuksessa!” ”Tarviitko apuja?” Oliver empi ja mittaili hetken Mannyn käsivarsia, joiden hihat oli jo valmiiksi käärittyinä kyynärtaipeiden yli. Tummat käsikarvat olivat hiukan kiharalla ja iho ruskettuneempi kuin Dewnillä, vaikka Dewn oli aina koko kesän koko ajan ulkona ja hänestä tuli omituisen kullanruskea, kuin kypsä kananrintafilee. Oliver nosti oman käsivartensa siihen rinnalle ja vertasi sitä Mannyn käteen. ”No… joo, vaikka”, hän sanoi innostuen. Hän esitteli Mannylle piirrosta, johon oli hahmotellut auton osat ja miltä toivoi lopputuloksen näyttävän. Ohjeet auton tekoon hän oli katsonut vanhasta mummin lainaamasta ’Kaikenlaisia puutöitä lapsille’ -kirjasta. Manny auttoi sirkkelin kanssa, jota Oliver ei varmaan olisi yksinään saanutkaan käyttää, ja sitten he istuivat jakkaroilla hiomassa tulevia rengastukia kulmistaan pyöreiksi hiekkapaperilla. Kun kuuli sieltä heidän rupatteluaan, Roi poikkesi vajaan Houston Astrosin joukkueen pesäpallolippis väärinpäin ja otti heistä kännykällään kuvan työntouhussa. Hän tiesi ajokilpailuista, sillä olisi mukana pitämässä niitä ja lupautunut viralliseksi maalittajaksi. ”Kato!” Oliver sanoi ja näytti, miten tasaisiksi Manny oli saanut puiset renkaat. ”Nice”, Roi totesi ja puhalsi purukumipalloa. ”Mä muuten keksin, mistä sä saisit penkin siihen.” ”Oikeesti?” Oliver innostui. ”Mistä?” ”Raicy on menossa kaatikselle kattoon Bobille jotain autonromua, ja sieltä ihan varmasti löytyis vaikka vanha nahkapenkki.” Oliverin hymy laski. ”Se on sitten yllätys, joten –”, Roi huitaisi rastojaan ja veti yhteennipistetyillä sormilla tympääntyneesti huultensa yli kuin vetoketjua. ”Bob saa tietää vasta, kun palaa.” Oliver rapsutteli hajamielisesti tikkuja pöydästä. ”Miten sulla täällä on menny?” Roi vaihtoi puheenaihetta Mannylle. ”Kauan sä vielä oot? Haluutsä jäädä pidemmäksikin aikaa, kun mä kans lähen syksyyn mennessä. Muutan New Brunswickiin, joko sä kuulit? Meen opiskeleen geologiaa. Oikeesti kiinnostaisi arkeologia, mutta sinne on vaikee päästä...” ”Arkeologiaa? Eikö toi Adam ollut joku –?” ”On se joo. Adamilta oikeestaan sen idean edes sain.” ”Se on varmaan mielenkiintonen ala.” ”No jaa. En mä silleen tiedä, mikä mua todella kiinnostaa, mutta aattelin, että no sama se, voinhan jotain lähtee yrittään… Mitä sä teit? Niin kun työkses, vai ootko opiskelija tai jotain?” ”Sähköhommia periaatteessa, metsäkoneiden kanssa...” ”Jätä ne ja muuta tänne. Täällä tarvitaan uutta tallityöntekijää, varsinkin syksyllä, kun kaikki tunnit taas alkaa ja porukkaa rupeaa lappaan.” ”Joo!” Oliver yhtyi. ”Et voi lähteä, ennen kuin auto on valmis. Sinun pitää jäädä kilpailuihin asti!” Manny hymyili väistävästi ja kumartui sitten kiusaantuneena rapsuttamaan Bonnieta korvan takaa. ”Ihan houkutteleva tarjous, mutta mun täytyy mennä kotiin kattoon, ettei kukaan oo pilannut Arktikia ja että kämpän kasvit on vielä hengissä.” ”Otathan sä Nayan mukaan?” Roi kysyi ja nojasi seinään hartialla purkkaa mässyttäen. Mannyn viikset nytkähtivät entisestään koholle. ”Kyllä mä melkein meinasin...” ”Jes”, Roi sanoi totisena ja työnsi laiskasti nyrkkiin suljettua kättään eteen. Manny katsoi kättä hetken, suoristautui kyykystä ja toi omansa sitä vasten pieneen tönäisyyn. ”Yks huolehdittava taas vähemmän. Mä sanoin Alexiinalle, että niillä on täällä liikaa hevosia. Helppohan se näin laidunkautena, sen kun kaikki konit heittää pelloille, mutta suhteessa työtä tekevään väkeen täällä on ihan –”, Roi käytti rumaa sanaa, ja Oliver osoitti häntä siksi moittivasti, ”– liikaa hoidettavia. Ja sysipaskoja kaakkivahteja, vaikka toi Savannahkin päätti ilmeisesti palata. Jos ne edes kävisi silloin kun kuuluu ja hoitaisi hommansa, mulle jäisi vähemmän. No, kohta ne liriin joutuu, kun mä lähden.” Roi lähti, ja Manny ja Oliver jatkoivat auton parissa. Se oli hyvä, sillä Bob ja Joey eivät palaisi isottelemaan, jos joku aikuinen oli läsnä. Eivät he autoa Mannyn lähtöön mennessä valmiiksi saisi, mutta jäisipä tämän kädenjälki ranchilla muuhunkin, kuin tuulimyllyn postilaatikkoon.
|
|