katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 992 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 6, 2023 15:19:52 GMT
Ranchin elämää 2023
 Pelaajien yhteinen päiväkirjaOHJEITA - Kirja on vuosikohtainen ja lukotetaan aina vuodenvaihteessa; odota, että uusi kirja on avattu!
- Otsikoi tekstisi ja merkitse päivämäärä, jolle tarina sijoittuu.
- Otsikot voi stailata oman tyylin mukaan.
- Nimeä otsikot haluamallasi tavalla (tai esim. vain "Hoitomerkintä 1").
- Lue muiden tekstit ja tallin päivitykset ja reagoi niihin, jotta pysyt juonessa mukana.
-
 Jos kirjoitat toisen pelaajan hahmosta, voit tägätä hänet tekstiin (@käyttäjätunnus).
Täggäys helpottaa pelaajan löytämään tekstin, jossa hänet on mainittu.
Käyttäjätunnus on eri, kuin pelihahmon nimi ja ne saa selville täältä.
Ylläpidon hahmoja ei tarvitse tägätä. - Käytä hästejä muodossa [#] avainsana (ilman välejä) tekstin alussa tai lopussa, mikäli niin on ohjeistettu esimerkiksi tapahtuman yhteydessä. Hästit auttavat kokoamaan yhteen saman aihepiirin tekstit ja löytämään ne helposti foorumilta.
Jos tarinassa esiintyy joku tallin hevosista, käytä siitä hästiä hevosen lempinimellä. - Päiväkirja on tarkoitettu myös tarinallisesti meillä vieraileville, esimerkiksi tuotostapahtumiin osallistuville.
- Kommentit antaa pääasiallisesti Alexiina, toisinaan tarinallisesti myös joku muu päähenkilöhahmoista (Raicy, Dewn tai Kitty). Hahmoilla on omat kommenttivärinsä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Jan 8, 2023 12:05:59 GMT
”CARROT!!”
”Kitty!”
Mä juoksin kassit kainaloissa ja reppu jalkoja vasten paukkuen kohti Carrotia, joka oli niin helppo erottaa lentokentän väkijoukosta: sen ympärillä oli tyhjä tila kuin ovaalin muotoinen reunus, jonka keskiössä se seisoi kokomustissa, kolmenkymmenen sentin paksupohjaisissa koroissa, myrkynvihreät hiukset huutomerkkinä ja naama tatuoituna. Halattiin ja naurettiin. Olin vihdoin täällä. Skotlannissa, kotimaassa.
”Kai sä oot Carrot?”
”Joo”, Carrot kikatti.
”Hei, me ollaan samanmittasia nyt!”
”Joo!”
”Nastat hiukset!”
”Hihi, ajattelin värjätä taas jotain erilaista, että varmasti huomaat ja muutenkin, vihreä on Mushy Skinkin väri, mutta kai minut olisi muutenkin huomannut, en usko, että maastoudun niin kovin hyvin –”
”Sut olisi nähnyt vielä kilometrien korkeudelta ilmasta ennen laskeutumista!”
”Luuletko? Ehkä niin, hih! Meinasin ottaa vilkkuvan sellaisen valomiekan, olisin voinut sillä siiten viittoa oikeaan suuntaan, eikö lentokentällä käytetä sellaisia, kun koneita ohjataan –”
Me höpistiin koko matka, puolittain yhteen ääneenkin samalla, kun käveltiin ulos. Carrot otti meille taksin ja sitten köröteltiin majoituspaikkaan, edelleen tauotta höpisten, koska voi pimatsut olikin kerrottavaa!
Carrot halusi heti antaa mulle mun synttärilahjan, koska sanoi, ettei kuitenkaan myöhemmin muistaisi. Paketista pyörähti maanläheisenvihreä T-paita ja, kun levitin sen kunnolla auki, kiljaisin.
”Eikä!”
”Joo!” Carrotkin vinkui innoissaan ja näytti sitten omaansa. ”Mushy –”
”–Skink!” Ne oli Mushy Skinkin fanipaidat meille molemmille. ”Tää on ihan best.”
*
Oli pimeetä, oli loskaa, oli kylmä – mutta mun ja Carrotin hymyt oli korvasta korvaan ja pään ympäri kahteen kertaan odotellessa ulkosalla keikkajonossa pääsyä sisään.
”Aaaaaaaa”, päästin tukahdutettua intoa pihalle, virnistin ja pompin vähän paikallani vuorojaloin. ”Tää on niin jännää!”
”Niin on!” Carrot sanoi ja nosti sormet huulilleen ja puri kynsiään.
”Mä en oo käyny keikalla sitten... en ees muista!”
”Mushy Skinkin?”
”Ei, kun minkään! Niin siistiä, niin siistiä!”
”Tiedätkö, ajattelin, että me oltaisiin voitu mennä katsomaan yhtä toistakin keikkaa myöhemmin, tai siis maaliskuussa olisi Go Go Frog -festivaalit, mutta en sitten tiedä, kun niihin on varmaan kaikki liput jo myyty ja nyt on ehkä liian myöhäistä, mutta sinne voi kuulemma saada satunnaisia ovilippuja suoraan, ylimääräisiä, mutta jos et ole täällä enää silloin, kun onhan siihen kuitenkin vielä aikaa –”
”Go Go Frog?” Meidän edessä jonossa seisonut tyttö kääntyi katsomaan taakseen. Sillä oli lyhyt tukka, vähän niin kuin mulla, mutta vaalea, ja nenärengas, niin kuin mulla, ja korvarenkaitakin, niin kuin mulla. Farkkutakin alta näkyi samansävyistä vihreää, kuin meillä oli Carrotin kanssa yllä: Mushy Skinkin vihreää! ”Sori, sanoitteko Go Go Frogin festarit?”
”Joo, ne on maaliskuussa, öö, Lontoossa”, Carrot sanoi, mutta alkoi sitten ujostella.
”Mä olen menossa sinne”, tyttö sanoi hyväksyvästi, ja mä innostuin.
”Voi vääpeli – siellä on varmaa hauskaa! Niin paljon kivoja bändejä ja kaikkea –”
”Jep, enemmän uugeetä kuin tavallisesti festivaaleilla.” Jono alkoi vihdoin liikkua eteenpäin, joten tyttö kääntyi takaisin seuralaistensa puoleen ja hitaasti me mentiin jonossa pompahdellen kuin pienet sammakot kohti portsaria.
Vilkkuvat, pyörivät valokeilat. Lavalle nostetut folkkisoittimet. Bändin jäsenillä oli punaiset nauhat kääräistynä otsalle ja bongorummut, kolme kappaletta, paukutti The Day:in rytmikästä alkua.
Seisoin jännittyneenä varpailla ja käännyin irvistysvirnistämään koko suun leveydeltä Carrotille, joka piteli käsiä omalla suullaan ja sen silmät oli valtavat lasipallot, joihin heijastui salin valoja.
Se oli metka kokemus. Me tanssittiin ja huojuttiin ja jorattiin ja laulettiin mukana. Anniskelualueella käytiin hörppäämässä isot tuopit skottilaista väkiviinaa ja palattiin heilumaan.
”Oho. Sori!” henkäisin tyrskähtäen, kun tunsin astuneeni jonkun takana olevan varpaille ja tönäisseeni tätä takalistolla. ”Hei”, mä sanoin nähdessäni, ketä olin tallonut, ”sä olet se sama... Sä olet se sammakkotyttö ovijonosta!”
”Joo”, siilitukkainen tyttö hymyili vinosti. Sillä oli huulipieliin painuvat vekkulit pienet kuopat. ”Mutta on mulla nimikin. Abby”, se joutui toistamaan metelin yli nimensä monta kertaa.
”Kitty!” mä sanoin ja kömpelösti me käteltiin jostain syystä. Se tuntui hölmöltä, joten aloin kikattaa. ”Carrot”, osoitin Carrotia, joka taas ujosteli ja nyökkäsi pienesti hymyillen.
”Teillä on hyvä meininki”, Abby sanoi.
”On!”
”Haluatteko hengata meidän porukassa?” Abby viittasi seurueeseensa: suunnilleen samanikäisiin nuoriin, joista tosin ainoastaan Abbyllä oli Mushy Skinkin paita, kuten meillä.
Vilkaisin Carrotiin ja se nyökkäsi ja mä nyökkäsin. Mitä isompi porukka, sen hauskempaa!
*
”Mihin kaikkialle noi on?” utelin, kun Carrot etsi oikeaa avainta asunnon C oveen. Oli myöhä, kello oli yli kaksitoista, ja me päästiin vasta nyt ekaa kertaa sen omalle asunnolle. Kerrostalo oli korkea ja kapea, kylmä ja tunkkaisen hajuinen, jonka yksi kattolamppu räpsyi tän käytävän numero seitsemän päässä. Lattian harmaa matto oli likainen ja melkein puhki poljettu. Carrotin viereisessä naapuriovessa, jonka nimilapusta ei saanut selvää, oli raapimajälkiä ja reikä, joka muistutti marmorikuulan jättämää, tosin aika voimalla, koska puunsäleitä oli irronnut.
”Ei minnekään”, Carrot esitteli avainnippuaan, ”siinä on vain koristeavaimia, koska ne on kivoja, ja on kiva miettiä ja kokeilla aina, jos ne vaikka joskus sopii johonkin oveen missä tahansa, esim tämän löysin kerran viemäriritilään juuttuneena, ja tämä on jokin vanha kuin häkkisellin avain ja sitten – no, tämä ei ole avain eikä tämä, tämä on pätkä ruosteista ketjua vaan –!”
”Mä katoin, että noi on kaikki avaimia!”
”Joo, hihi, ei ole, tässä on vain polkupyörään ja varastoon ja asuntoon”, Carrot sanoi työntäen oikean avaimen viimein lukkoon. Naapurista – raapimaoven takaa – kuului pitkä kirousten sarja.
”Viihtysä paikka”, sanoin hyväntuulisesti; täällä varmaan tapahtui kaikenlaista jännää, vaikutti ainakin ihan jonkin trillerielokuvan kohtauspaikalta!
Carrot meni edeltä sisään ja mä menin heti perässä, koska olin totta kai utelias näkemään sen kodin!
Carrot oli itsekin innoissaan, kun vihdoin olin tullut käymään. Heti kynnyksellä oli läjä kirjekuoria, mutta Carrot nosti ne niihin vilkaisematta ja tunki ne lipaston laatikkoon, jossa näytti olevan vastaavia kuoria ennestäänkin.
Asunnossa oli säkkipimeää ja kylmä, mutta Carrot sytytti nopsaan keljun pöytävalon eteisessä ja sitten olohuoneessa sinisen laavalampun, jonka hyytävä kelotus veresti koko pienen asunnon. Tulin peremmälle ja katselin ympärille.
”Oho...”
Yksiö oli eteiselle jatkeena pelkkä pieni olohuone, pesuallas sekä keittiönurkkaus. Carrotin notko rautasänky oli tuupattuna ainoan kapean ikkunan eteen, josta kaupungin oranssinkalpea hehku yössä heijastui ja sekoittui vastenmielisesti siniseen kajoon. Vaatekaappia ei ollut, mutta Carrotin vaatteet (kaikki mustia) oli ripustettuna rautatankoon seinustan poikki. Yksi ainoa hyllynpätkä oli täynnä tummanpuhuvia kirjoja ja pari kynttilää. Mun katse osui kuitenkin seinällä riippuvaan nurinkuriseen krusifiksiin, sekä valtaviin mustiin seinäkankaisiin esittäen pelottavan näköisiä huutavia hahmoja ja demoneita. Kävelin hitaasti keskelle lattiaa ja katsoin alas jalkoihini, koska jotain oli rusahtanut kengän alla: olin astunut jonkinlaisen mustanruskean möykyn päälle, joka puolestaan oli lojunut isolla pyöreällä pentagrammikuvioisella matolla.
”Mä astuin jonkun päälle...”
”Aa, joo, täällä voi olla torakoita, hihi”, Carrot sanoi kepeästi ja laski olkalaukkunsa vuoteelle. Sohvaa tai tuoleja ei ollut, mutta kosketinsoitin kylläkin. No, kyllähän sitä nukkuisi yhden tai kaksi yötä missä tahansa, vaikka sitten kuin täi tervassa!
”En tienny, että sä soitat pianoa. Lotte soittaa kans.”
”Vähän juu, osaan soittaa Nothing Else Mattersin, tiedätkö sen, niin ja Mushy Skinkin The Dayn alun!”
”Ootko ilmottanut noista torakoista johonkin tuholaistorjuntaan tai vuokranantajalle?” Mun katse osui taas uuteen somistukseen seinällä. ”Onks toi… oikea lepakko…?”
”Joo on”, Carrot innostui, ”löysin sen talon katolta yhtenä kesänä kuolleena ja ripustin sen seinälle, se on melkein muumioitunut, ja tuo on oikea käärmeennahka”, se osoitti nauloilla seinään hakattua pitkää raatomaista asiaa.
”Siistiä...” No, ei ehkä ihan mun sisustustyyliä, mutta kukin tavallaan!
Carrot keitti meille teetä (siinä oli outo jännä lakritsinmaku) ja antoi mulle lakanat. Nukkuisin patjalla ja makuupussilla sen lattialla, pentagrammissa. Hui!
”Ne on Hello Kitty”, se hihitti, kun heilautin lakanaa ilmassa auki.
”Sopii sitten mulle”, virnistin.
”Beeby halusi, vaikka ei Beeby tule täällä, kun se ei tykkää olla täällä.”
”No joo”, haukottelin kyynel tirahtaen silmään. ”Onhan täällä vähän semmosta omanlaistaan.”
”Haluatko tavata kavereitani?” Carrot tapitti mua omasta sängystään. Se kuulosti ujolta. ”Jos siis haluat… ei ole pakko, kaikki eivät pidä heistä... Ihmisillä on helposti ennakkoluuloja...”
”Joo, kyllä mä voin”, haukottelin uudestaan. Ai että uni maistuisi nyt.
”Kiva”, kuulin Carrotin äänen vielä hiljaisesti sanovan, ja sitten meikä oli pimennossa.
*
Mä oon avoin uusille ihmisille ja on aina hauska tutustua kiinnostaviin tyyppeihin. Kuten siihen Abbyyn, Mushy Skinkin keikalta. Sen kanssa me päädyttiin jopa vaihtamaan numeroita ja alettiin seuraamaan toistemme sometilejä. Carrot sopi ryhmätreffeistä kaveriporukkansa kanssa jo heti seuraavalle päivälle, ja suunnitelmissa oli mennä käymään siellä paljon hehkutetussa Alnwickin myrkkypuutarhassa.
Olisin voinut arvata Carrotin ystävät mistä tahansa ihmismassasta. Samalla tavalla, kuin Carrotkin oli erottunut lentokentällä, tää porukka oli poikkeava – tosin vain kaksi niistä pääsi tulemaan. Pelkkää kettinkiä, mustaa, lävistyksiä, tatuointeja, pitkänpitkiä suoria hiuksia, vahvoja kasvomaaleja. Mies ja nainen, ainakin otaksuin. Niiden meikkikerrosten alta oli vaikea sanoa mitään varmaksi. Kummallakin oli vähintään sentin paksut mustat kajaalirajaukset ja metallia täyteen laitetut huulet. Oli vaikea erottaa niitä toisistaan kasvojen perusteella, mutta toimivampi keino oli lajitella ne omiksi henkilöikseen pituuden ja koon mukaan.
”Moi!” Carrot hihkaisi heti.
”Se on Carrot”, toinen lähestyvistä sanoi toiselle. Se kuulosti melkein ärtyneeltä, mikä oli hassua.
”Moi!” mäkin sanoin samalla Carrotin innokkuudella.
”Tässä on siskoni, hihi! Caroline, niin kuin minäkin! Mutta häntä pitää kutsua vain Kittyksi”, Carrot esitteli mut heti ja hymyilin hammashymyä ja nyökyttelin vieressä. Carrot sanoi kummankin nimet, mutta ne meni multa ohi, koska olin niin keskittynyt miesoletetun silmiin.
”Woah! Onko noi piilarit? Ei ne oikeet voi olla, eihän – hui! Aika karmivat!” Mies tuijotti räpyttämättä mua valkoisilla silmillä, joissa ei ollut värillistä rengasta ollenkaan, pelkkää silmämunan valkuaista ja musta pupilli kuin terävä piste keskellä. Otsassa luki: TSIRHC – mitä kieltä sitten olikaan tai mitä mahtoikaan tarkoittaa.
Oli muuten ihanaa päästää monen vuoden ulkomailla asumisen myötä tullut skottifiltteri liukumaan pois paikoiltaan ja mölistä menemään vapaalla vaihteella. Olin tosin ilmeisesti silti liian ulkomaalainen, koska jonkin ajan kuluttua naisoletettu kysyi Carrotilta, olinko mistä päin Englantia. Pöh!
Mitä itse puutarhakierrokseen tuli… mä en ollut kovin kiinnostunut kasveista, mutta nyökyttelin ja annoin Carrotin sekä meitä vievän oppaan selittää. Oli toisaalta hurja ajatella, että siellä oli maailman tappavimpia kasveja – jo melkein niiden katsomisesta sai päänsäryn ja huimausta!
”Mitään kasvia tässä puutarhassa ei missään nimessä saa koskettaa tai mennä haistamaan”, opas painotti, ja hyppelin sen vanavedessä eteenpäin Carrotin jäädessä ystäviensä kanssa vähän jälkeen. Kumpikaan niistä ei ollut kovin puheliasta sorttia, tai ei ainakaan mun suuntaani. Niillä oli myös keskinäisiä sanoja, joista en ymmärtänyt mitään, melkein kuin olisi puhuneet outoa slangia tai ihan vierasta kieltä.
Puistokierroksen jälkeen käytiin kahvilassa. Se oli Carrotin toverien tuntema paikka, hämyisä ja synkkä enemmänkin kapakka, kuin teepuoti, mutta tilasin silti hyvällä mielellä vähän evästä ja pienen kupillisen mustaa paahtokahvia.
”Olet paljon Carrotia vanhempi?” naisoletettu kysyi multa. Se ei ollut ihan yhtä kuumottavan näköinen kuin miesoletettu, mutta hurja silti pysyvästi vihaiseksi tatuoituine kasvoineen. Moni kai ajatteli Carrotin näyttävän pelottavalta, mutta näihin kahteen verrattuna Carrot oli harmiton viaton pikkutyttö!
Se oli ensimmäinen kerta, kun kumpikaan niistä puhui mulle suoraan; siihen asti ne oli molemmat puhuneet Carrotin kautta tuntemattomasta syystä. Olihan se vähän kummallista ja hölmöä.
”Kymmenen vuotta”, sanoin heti innokkaana tarttumaan keskustelunavaukseen, joka mulle oli ojennettu. Tottahan halusin tutustua Carrotin ystäviin paremminkin!
”Tiedätkö, mitä sille on tehty?” naisoletettu tokaisi turhan terävästi. Katsoin Carrotiin. Se oli jäykistynyt ja tuijotti poissaolevasti huulet tiukkoina pöydänpintaa.
”Ai Carrotille? En kai, mitä niin?”
Mutta molemmat Carrotin kaverit vaikeni kuin muuri ja mulkoili mua. Tunsin levottomuuden lepatusta: sellaista pientä vain, jalkaa vipattavaa väpätystä, jossa teki mieli lähteä lenkille: ravistella tuntemus irti jaloista ja käsistä ja päästä.
”Emme halua puhua siitä”, Carrot murahti matalalla äänellä. Se tosin ei ollut enää Carrotin oma korkea ja hengästynyt, hermostunut ääni, vaan kylmä ja kova vakuuttava puheääni. Assassinin ääni. ”Abraham”, se sanoi, ”wfkiwhnrefds.” Tai siltä se kuulosti.
Mies laittoi kätensä nyrkkiin ja ojensi sen pöydän yli; Assassin teki samoin ja he löivät rystyset kevyesti yhteen kuin jonkinlaisena liittolaiseleenä. Katselin kiinnostuneena ja ryystin kahvia, mutta lenkkari vipatti yhä pöydän alla. Musta oli aina hirveän mielenkiintoista, kun joku toinen Carrotin sivupersoonista tuli esiin. Beeby ei yleensä tiennyt missä oli, mutta Assassin tuntui olevan aina jotenkin tilanteen tasalla – jopa enemmän kuin Carrot.
”Tiedätkö, kuka hän on?” nainen kysyi multa taas samalla kolean arvostelevalla sävyllä, mikä oli kuin mua olisi tentattu työhaastattelussa oleellisista avainkysymyksistä.
”Juu”, sanoin ja virnistin kokeilevasti Assassinille. ”Assassin.. eikö vaan?”
Vaikka se oli hauskaa ja jännittävää, se oli myös onttoa ja outoa; pidin enemmän Carrotista ja olin tullut tänne Carrotinkin takia, joten Carrotin yhtäkkiä vaan hävitessä tavoittamattomiin ja jättäessä mut nyt tähän näiden kieltämättä pelottavien tovereidensa keskelle, en oikein enää tiennyt miten olla tai mitä edes puhua tunnelman kevennykseksi. Koetin sitten huumoria. ”Ass as in assemble meeting.” Virnistin. Kukaan ei edes kokeillut hymyä. Come on!
Kahvilasta pois lähtiessä, Assassin ei tehnytkään elettä lähteäkseen mun kanssa samaa matkaa takaisin Carrotin asunnon suuntaan. Oli ollut aiemmin puhe, että palattaisiin päivän päätyttyä sinne – meillä oli vielä paljon juteltavaa, kun ei oltu ensimmäisinä iltoina ehditty mun sammuttua kuin haaksirikkosaaren majakka ja kaiken pöhinän oltua festarifiiliksissä. Sen sijaan Assassin lähti nyt samaan suuntaan kahden muun kanssa, eikä kukaan niistä katsonut taakseen tai antanut mulle edes heippoja.
”Öö”, sanoin ja hetken mietittyä juoksin niiden perään. ”Carrot – ei kun siis, Assassin… mulla ei ole avaimia Carrotin asuntoon.”
En saanut vastausta. Oli niin kummallista katsoa Carrotin kasvoihin, mutta nähdä jonkun muun tuijottavan välinpitämättömästi takaisin. En oikeestaan pitänyt siitä.
”Carrot palaa, kun palaa”, miesoletettu seuralainen murahti.
”Carrot!” sanoin äänekkäästi ja otin sitä olkapäästä. Olin tiirailevinani sen sieraimeen. ”Carrot, huhuu, oletko siellä? Tule esiin!” Nauroin, mutta taaskaan en saanut vastakaikua huumorille. Kaikki kolme katsoi mua kuin olisin läpikuultava verho. ”Okei. Kai mä menen lenkille tässä välissä ja odottelen sitten asunnolla… Sanokaa Carrotille, että tulee heti, kun on paikalla taas.”
Ihmiset kadulla säpsähti ja kiersi ne kaukaa. Mä lähdin jatkamaan päinvastaiseen suuntaan. Muistin sentään reitin takaisin, mutta päätin heittää rinksan juosten korttelin ympäri. Lopulta teinkin sen noin kuusi kertaa. Ajattelin mennä tarkistamaan, jos Carrot oli sillä välin jo palannut, ja lähdin kiipeämään naljaisen kerrostalon ankeita portaita. Ovi oli kiinni eikä kukaan avannut. Nostin kädet lanteille ja puhalsin ilmaa suupielestä. Mitäs nyt? Ei tässä muuten mitään, mutta kaikki mun kamani oli asunnossa. Jos mulla olisi ollut urheilukassini ja makuupussini, olisin voinut ottaa torkut vaikka tässä tai käytävän päässä olevassa syvennyksessä, jossa oli nuhraantunut nojatuolin tapainen, mutta pelkiltään kylmällä lattialla makaaminen ei houkuttanut.
Viereisen oven takaa kuului basson rytmikästä jyskytystä ja vähän mölinää. Juhlat kenties? Koputin kokeillen siihenkin oveen raapimajäljistä huolimatta.
Lihava mies ilman paitaa tuli avaamaan. Se katsoi mua päästä varpaisiin ja sitten mölähti: ”Täh?”
”Onko teillä kotibileet? Hyvä meno?” kuikuilin toiveikkaana miehen ohi. Musiikki sammui. ”Saisko liittyä seuraan? Odotan systeriä, se on vielä pihalla ja vei avaimen mukanaan, niin en pääse tonne asuntoon sisään. Oon siis käymässä sen luona, oltiin kuunteleen Mushy Skinkiä. Mä tulin Kanadasta tänne asti, mutta sillä kun on monta puolta niin yksi niistä otti tänään vapaaillan ja vei Carrotin katsos mennessään, mä en oikein voinut muuta. Niin, jos voisin vaikka hengailla täällä sen aikaa?”
”Mitä helvettiä sä sössötät?” Mies tihrusti mua silmillään kuin olisin ovelta ovelle kiertävä evankelisti.
”Kitty”, sanoin reilusti ja ojensin kättä. Nyt mies katsoi mun kättä, mutta ei tarttunut siihen. No, täytyy sanoa, että kotimaa on ohi vierineiden vuosien jälkeen pettänyt mut vieraanvaraisuudessa ja ystävällisyydessään. Tai sitten mä olen tosiaankin asunut liian monta vuotta Kanadassa, stereotyyppisen kohteliaisuuden luvatussa maassa.
”Päästä pimu sisään”, joku muu sanoi huoneistosta, ja lopulta oven avannut isäntä väistyi sen verran, että saatoin pujahtaa peremmälle. Asunnossa leijui makea savulemu. Ja ehkä jonkun pieru tai vanhat verkkarit. Paikat oli rempallaan ja vinksallaan. Menin olohuoneeseen tervehtimään. Siellä istui melkein lattiaan asti kiinni painuneella paikkausta kovasti kaipaavalla tahraisella sohvalla toinen vanhempi harmaapäinen mies niin vetelästi, että mun teki mieli pitää sille ryhti- ja kuntokurssi heti paikalla. Miehen veltossa toisessa kädessä oli kaljapullo, toisessa sätkä. Reikäisen valkoisen aluspaidan päällä kimalsi sameasti kullattu kaulaketju, paksu kuin pyöränketju. ”Tervetuloa”, sohvamies sanoi ihan yhtä löysällä puhetyylillä kuin istuikin. Kieli tuskin liikkui likaisessa suussa tavujen ja äänteiden muodostamiseksi. Mies katseli mua hitaasti kaulasta alaspäin, sitten taas hitaasti takaisin ylös, muttei enää edes kasvojen tasalle. Se jäi jonnekin rintamalle.
En mä ollut täysin naiivi. Mutta en myöskään pelännyt paria huonokuntoista äijää. Jos tarve olisi, esittelisin mielelläni muutaman treenattua sivupotkua tarkkaan paikkaan ja ehkä etusuorankin. ”Nnnniiin… mikässun nimi oli?” sohvamies sammalsi ja imaisi hitaasti savukkeesta, verestävät silmät yhä mun bändipaidan etumuksessa. Tai ehkä se katseli paitaan printattua kuvaa. Olihan Mushy Skinkin takajaloilla kapuloita rumpuun lyövä haisunäätä ihan hauska.
”Kitty. Te ootte varmaan Kevin ja Creed.” Pidättelin virnettä, mutta vaikka yleisö oli vaihtunut, vaikutelma oli sama: ei reaktiota.
”Kitty”, sohvamies sanoi ja laski hitaasti savua ohuilta rohtuneilta huuliltaan ilmaan. ”Kitty, Kitty, Kitty… pieni kissimirri…”
En pitänyt Creedin sävystä. Se oli aika iljettävä, kuten koko ukkokin, suoraan sanottuna. Käännyin katselemaan televisiota, joka pyöri äänet päällä nurkassa. Jokin toimintaelokuva.
”Hei! Onko toi Mad Max! Vitsi se on hyvä!” Olin joskus kuullut, että elokuvan stuntit oli näyttelijät tehneet ihan itse. Pääosassa oli Tom Hardy, ja jessus se oli nam. Sellainen Tosi Mies – vähäsanainen ja maskuliininen… ah…
Käännyin hymy huulilla katsomaan taakse, koska oli äijillä sentään hyvä leffamaku, mutta molemmat – myös mun perässä takaisin laahautunut iso kaveri – katseli sohvalta enemmän kyllä mua kuin telkkaria.
Oveen koputettiin. Kevin tallusti taas avaamaan ja tällä kertaa sisään tuli kovaan ääneen jutustellen ja kihertäen kaksi keski-ikäistä tai vain ennen aikojaan rupsahtanutta (apua!) naista, jotka oli pukeutunut paljon nuoremman naisihmisen muotitajulla minihameisiin ja toppeihin, liikaa meikkiä törröttävillä huulillaan ja luomillaan. Naiset toi mukanaan monta kolisevaa kassia, joista Kevin heti otti esiin useamman oluttölkkiä.
”Hei, saanko mäkin?” kysyin hyväntuulisesti. Naiset huomasi mut ja vaikeni ja kyräili mua päästä varpaisiin, mutta ei samalla sävyllä kuin miehet.
”Kuka tää on?”
”Kitty”, sanoin reippaasti ja ojensin taas kättäni. ”Naapurista.” Virnistin.
Kumpikaan ei tarttunut mun ystävälliseen eleeseeni (aloin jo tottua siihen), silmäsi vain mun kättäni kuin jotain ällöttävää, ja kääntyi sitten takaisin kassien ja Kevinin puoleen. Toinen nainen selitti juomista jotain sille, toinen taas käveli lähemmäs sohvaa. Creed kurotti kättään, puristi naistan takapuolesta ja kiskaisi sen istumaan reisilleen. ”Jaha...”, mä tuumasin. Mulle ei oltu esittäydytty, ei tarjottu olutta ja nyt… jep. Nainen ja Creed alkoi nuoleskella häpeilemättä suoraan mun silmieni edessä, Creedin kämmenet naisen hameen alla.
Katselin niitä uteliaana. Mietiskelin millaista olisi suudella tuolla tavalla vaikka Max Rockatanskyn kanssa… tai pitkästä aikaa taas Tylerin kanssa. Ei me koskaan noin tehty. Pitäisikö mun antaa Tylerille uusi mahdollisuus? Kun palaisin takaisin, mitä jos hyppäisin vaan sen syliin ja imuttaisin sitä oikein hartaudella? Hah! Mahtia, niin mä tekisin!
Creed oli avannut haaleat silmänsä ja töllötti mua, vaikka nainen sen sylissä yhä ähki ja näytti yrittävän pyyhkiä sen kitalakea kielellään. Tapitin takaisin. Mutta ajattelin kyllä edelleen Tyleriä…
Creed työnsi naisen naaman pois.
”Puhuitsä jotain tosta C:n muijasta”, se sanoi epämääräisen kysyvästi. Sen silmät oli yhä tiiviisti mussa eikä naisessa, joka mutristi pahastuneena suttuisesti pinkillä sudittua suutaan, yritti sitten taas ryhtyä suuteloon, mutta Creed käänsi päätään pois ja otti hörpyn pullostaan. Tai ei sen silmät ollut mussa, mutta mun kropassa. Kyllähän sitä katsella sai, se oli timmi ja hyvin treenattu. Mieli teki vähän pullistaa hauista, mutta en nyt viitsinyt ihan niin lesoilla, varsinkaan lihavan kaverin edessä. Masentuisi vielä. Vaikka jostainhan se on aloitettava!
”Joo, se on mun sisko ja –”
”Ei helvetti”, Creed oli vetänyt kaljaa väärään kurkkuun. ”Se psykopaatti seko? Ei helvetti…” Se tuuppasi naisen pois ja ponnisti (vaikeasti) seisaalleen ja osoitti mua huojuen savukesormellaan. ”Aattelinkin, että ssunpäässä jjotenkin... kun tänne vaan tuut ja alat puhuu jostain töllön... ja sitten mitä helvettiä siinä tuijotat ku mikäkin seko... Mee helvettiin siitä, sssaamarin Whimshawn...”
”Hei”, sanoin nyt pahastuneena. ”Mitä sanoit Carrotista? Pyydäs anteeksi. Et puhu mun sisaresta tohon tapaan! Sitä paitsi, mä en ole Wh –”
”Mee helvettiin siitä, saakelin saakeli… psykopaatti...”
Meni muutaman sekuntia ja miehen pää oli mun hauiksen ja kyljen välissä napakassa lukossa, toinen äijän käsi selkänsä taakse taivutettuna. En pitänyt mitenkään vihaisesti, kunhan ajattelin, että pieni opetus olisi paikallaan, niin miettisi jatkossa, mitä rumuuksia suustaan päästää.
Nainen kiljaisi, Kevin toljotti monttu auki ja kasasi sitten itsensä ja astui uhkaavasti kohti. Creed ähisi. ”Mitä helvettiä…! Mitä helvettiä!”
Päästin irti ennen kuin saisin tällin Keviniltä.
”No”, taputtelin kädet reisiä vasten, ”semmoinen tutustuminen sitten. Heh.” Autoin itse itseni vauhdikkaasti takaisin ovelle. ”Oli kiva tutustua!” huikkasin vielä ovelta, sain tervehdykseksi kiroilua ja taisi joku kaljatölkkikin sieltä suunnasta kohti lentää, ja hermostuneesti kirmaisin tieheni. Veri liikkui mukavasti ja jaloissa tuntui pistelyä. Varjonyrkkeilin ilmaan mennessäni.
Tästä mä puhuin! Adrenaliinia kehoon! Jännittäviä tilanteita, vaaroja, seikkailuja!
*
Carrot ei oikeastaan sanonut mitään sitten, kun lopulta tuli seuraavana aamupäivänä takaisin. Mä olin päässyt asuntoon, kun talkkari oli sattumoisin poikennut tutkimaan jonkun huoneiston vesivuotoa ja uskonut mun selitykseeni, että majoituin 7C:ssä, mutta avaimet oli jääneet sisään. Toki jouduin maksaan hieman käsirahaa, mutta pääasia, ettei tarvinnut yötä viettää hurmaavien Kevinin ja Creedin ja leidien seurassa.
Olin ollut venyttelemässä takareittä pentagrammin keskellä, kun kuului rapinaa ja Carrot laahusti ilmeettömänä sisään. Luulin sitä ensin Assassiniksi, mutta sitten se katsoi mua ujosti pehmeämmällä ilmeellä ja sanoi heikosti: ”Moi.” Kuulin heti äänestä, että Carrot se oli. Se näytti uupuneelta ja mietin, mitä se oli touhunnut koko yön. Siitä se oli selittelemättä mennyt kylpyyn ja myöhemmin istuttiin syömässä kiinalaista, jota olin omin avuin tilannut. Pikku hiljaa se vähän virkosi, vaikka oli yhä vaisumpi kuin normaalisti.
”Tutustuin sun naapureihin”, sanoin ja pistelin riisiä suuhun. ”Aikamoisia veikkoja. Teillä ei taida olla hyviä välejä? Istuin vähän iltaa niiden kanssa. Tai ne istui, mun teki mieli vetää jumppatunti niille, mutta lopulta näytinkin vaan päälukon.”
”Ne ei ole mukavia, ne usein huutaa ja heittelee tavaroilla tai tönii...”, Carrot sanoi hiljaa, ja mua alkoi kismittää. Mitä? Niinkö ne kohteli mun pienikokoista siskoani? Hitsin vieterit, täytyy käydä sanomassa niille vielä siitäkin…
”Ootsä miettiny, että muuttaisit johonkin parempaan paikkaan?” Vessanpönttö ei vetänyt kuin joka kolmannella kerralla. Hanasta tuli ruosteista vettä. Huoneistossa oli torakoita ja seinät niin ohutta paperia, että olin yöllä täällä yksin ollessani kuunnellut Creedin ja Kevinin ja seuralaistensa nitisevää jyskytystä ja voihkintaa väärinpäin riippuvan ristin takana.
Siinäpä olin sitten taas ajatellut oikein yksityiskohtaisesti Tyleriä ja kaiholla muistelin Tylerin lämmintä kehoa ja vihreitä silmiä ja hiekanvaaleaa karkeaa pystytukkaa, kuin vuonohevosen jouhet…
”Olitsä töissä?”
Carrot pudisti päätään.
”Kattelin, että sulla on aika paljon rästilaskuja.”
”Olin sairaalassa yösiivoustuuraajana, mutta sain potkut –”
”Potkut?! Miksi sä sait potkut?”
”Jätin liian monta vuoroa välistä, Assassin oli kai paikalla ja toimi sopimattomasti ja varasti ruiskuja, niin seuraavalla kerralla jouduin puhutteluun ja sitten sain varoituksen, mutta olin edelleen ilmoittamatta poissa ja sitten –”
”Eikö tossa pitäisi olla joku sairausvakuutus – tai joku, että se huomioidaan?” mä puhuin suu niin täynnä tulista wasabia, että sanat kuulosti paksuilta ja epäselviltä, kun koetin samalla tuulettaa kielelle ilmaa. ”Sun multipersoonallisuus, ei ne kai sen nojalla voi noin vaan antaa potkuja!”
Carrot riiputti päätään, ja ekaa kertaa koin sääliä. Mun siskolla ei mennyt ollenkaan niin hyvin, kuin olin kuvitellut. Ei työpaikkaa, rahat vähissä, kamalia naapureita ja outoja ystäviä. Mutta ei se mitään: mä tekisin parhaani tän reissun aikana ja auttaisin sitä laittamaan asiansa kuntoon! ”Sun kaverit oli jänniä.”
”Niin”, Carrot piristyi hiukan. ”Piditkö heistä? He eivät puhu paljon, tai ei aina, minä puhun niin, että heille ei yleensä jää tilaa, hiha, mutta Abraham on tosi hyvä runonlausuja ja Sally osaa laulaa –”
”Teillä on kaikilla hurja tyyli. Ne silmät! Hui, heh...”
”Olisitko kiinnostunut liittymään Diablo Aspecto Semperiin?”
”Mikäs se on?”
Carrotin silmät oli kuin kaksi ennustajaeukon kristallipalloa. ”Meidän uskonto, saatananpalvontaa, voi kuulostaa hurjalta, mutta ei se ole niin sellaista kuin ihmiset usein luulee...”
Mun täytyi juoda iso kulaus soodatölkistä ja varoa, etten tyrskäyttäisi niitä suusta vahingossa päin Carrotia. ”Siinä painotetaan, ettei ole yhtä oikeaa totuutta, jonka kukaan voisi tietää, vaan omistaudutaan vapauden ja nautintojen mestarille, koska on vain tämä yksi elämä ja sitä pitää elää juuri niin kuin itse haluaa”, Carrot selitti nopeasti.
”No… ei kuulosta hullummalta.”
”Joo, se on oikeasti hauskaa, säännöllisesti järjestetään tapaamisia ja ryhmäorgioita –”
”Ryhmä mitä?”
”Ne on hyvä tapa yhdentyä ja saavuttaa ekstaasimainen olotila, jossa tuntuu, että on voittamaton eikä mikään voi enää satuttaa...” Carrot vaikeni ja, jollei naamassaan olisi niin paljon mustaa, väittäisin sen pikkiriikkisen punertavan. ”Jos haluat tulla seuraaviin, niin voin kysyä, mutta luulen, että se kyllä onnistuu”, hän jatkoi.
Ryhmäorgiot? Eloa täysillä ja siitä nauttien?
”Kuulostaa paremmalta kuin hyvältä”, virnistin, ja Carrot hymyili melko lailla helpottuneena takaisin. ”Kunhan ette uhraa vauvoja tai juo verta tai vastaavaa”, lisäsin vitsillä.
Carrot jäykistyi ohikiitäväksi hetkeksi, mutta sitten sanoi: ”Ei. Ei semmoista. Haha!”
Kaikenlaiseen sitä tällä matkallani törmäisinkin… |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 8, 2023 12:27:52 GMT
Uniaalloilla - 10
Valkoista, vain pelkkää valkoista. Kuin tyhjä taulu odottamassa maalia. Väriä. Elämää. Minun oli keskityttävä ajamiseen, oli niin liukasta. Suuret lumivallit reunustivat kehnosti aurattuja teitä. Puristin skootterin kahvoja tumpuillani huulet yhteen puristettuina. Tiehaara tulisi pian. Minun olisi päätettävä... Tomford vai Tyler? Valkoista, valkoista kaikkialla... ...ja yhtäkkiä siihen läikkä punaista. * Ontuen ja liukastellen, suuntasin kohti talon jäisiä rappusia kättäni pidellen. Saatoin vain toivoa, että hän olisi kotona… Ehdin tuijottaa valkoista lintua usvaisin silmin ennen kuin ovi aukeni. Siinä seisoi Camden. ”Onko...”, niiskaisin syvään ja kyynelpurot lämmittivät poskiani, ”T-Tyler kotona…?” ”Tulee ihan pian”, Camden vastasi epävarmana ja lisäsi sitten huolestuneen näköisenä: ”Öö – onko...?” Hän katsoi lumisista vaatteistani käteen, jota kannattelin hervottomana. ”M-minä kaaduin... skootterilla...” ”Auts”, Camden sanoi myötätuntoisesti ja väisti. ”Tule vaan sisään. Tyler meni käymään kaupassa, mutta on varmaan kohta takaisin täällä.” Suljettuaan oven, hän työnsi käden pörröllään olevaan tukkaansa hämmentyneenä. ”Gillianhan se oli... kai?” Nyökkäsin. En nähnyt kunnolla muuta kuin abstrakteja suttuisia hahmoja ja muotoja. Eteisessä oli purkamattomia matkalaukkuja ja kassi. Uikutin yrittäessäni ottaa takkia yltäni ja Camden ehätti auttamaan. Hänellä oli kynä kädessään. Keittiön pöydälle näkyi levitettynä kirjoja. Hän oli kai ollut opiskelemassa. ”Otatko – öö... otatko kahvia?” ”Olisiko kaakaota?” ”Joo, voin lämmittää... Tää taitaakin olla jo kylmää”, hän totesi vilkaistuaan pannua. Istuuduin hitaasti tyhjälle tuolille ja sitten huokaisin syvään. Kuivailin silmiäni. Koetin laskea kättä pöydälle, mutta sen kääntäminen vihlaisi. Camden toi lämpimän mukin minulle näyttäen yhä vaivaantuneelta. Hän katsoi kelloa. Minäkin katsoin. Hän palasi kirjansa ääreen, muttei näyttänyt oikein pystyvän keskittymään; hän naputteli verkkaisesti kynällä sivulle, jota koetti lukea, muttei kirjoittanut mitään. Niiskuttelin yhä silloin tällöin. Myös kylmästä lämpimään huoneilmaan tulo juoksutti nenää. Kun viisitoista minuuttia oli kulunut, kännykkäni värähti. Roi laittoi kysymysmerkkejä. Kohotin katseeni Camdeniin. ”Um... o-onkohan sinulla Tylerin numeroa...?” Mutta ennen kuin ehdin edes lauseen loppuun, ulkoa kuului auton ääniä ja pian kopinaa ja Tyler kopisteli lunta kengistään astuessaan sisään. Tyler pysähtyi kauppakassit käsissään nähdessään minut. Hänen väsähtäneillä kasvoillaan kävi hämmästynyt ilme, joka vaihtui huolestuneeksi. Alahuuleni alkoi taas väpättää. ”Gillian”, hän sanoi otsa rypyssä, kuin miettien oliko unohtanut sovitun tapaamisen, mutta minä olin jo noussut ylös ja rientänyt häntä vastaan; Tyler ei ollut saanut kasseja käsistään, kun nyyhkytin jo vasten hänen paidankaulustaan. Näin silmäkulmastani Camdenin kohauttavan hämillään olkiaan Tylerin oletettavasti kysyvään ilmeeseen selkäni yli. Pienen hetken kuluttua olin saanut itseni taas rauhoiteltua ja olin äkkiä kamalan nolostunut. ”Anteeksi...”, mumisin punastuneena, ”e-en tiedä, mikä minuun meni...” ”Onko jotain sattunut?” Tylerin käsi oli kohonnut varovasti koskettamaan ohimoani hiusten alta. Väristys kipristi niskaani ja äkkiä en osannut hengittää kunnolla. ”Vuodat vähän verta.” ”V-vuodanko?” pelästyin. ”M-minä kaaduin skootterilla ajaessani tänne, mutta –” ”Kävikö pahasti?” Tyler näytti entistä huolestuneemmalta ja huomasi oikean käteni, jota yhä varoin. ”Camden, voitko tuoda märän pyyheliinan...” ”E-en ole varma –” ”Tarvitsetko kyydin terveyskeskukseen?” ”Minä...” ”Tule. Voin ajaa sinut heti.” ”O-oikeastaan minä... tulin pyytämään apua.” Tyler pysähtyi jo matkallaan takaisin eteiseen ja kääntyi. Punastuin uudelleen. Oikeastaan suorastaan leimahdin varmasti pelkäksi hohkaavaksi punaisuudeksi, niin kuumilta kasvoni yhtäkkiä tuntuivat. Camdenin ojentama viileänkostea pyyhe oli kuin taivaanlahja, ja saatoin viilentää sekä piilottaa sillä itseäni taputellessani varovasti ohimoani. ”Minä... o-olisitko sinä... h-halusin vain kysyä, eikä sinun tietenkään ole pakko, j-jos et ehdi t-tai halua, mutta...” Katsoin kelloa. Olin jo kymmenen minuuttia myöhässä, mutta nyt, kun olin ollut onnettomuudessa, en tiennyt mitä enää tehdä. ”Jonkun pitäisi olla Dianan ja Hugon kanssa”, mumisin painaen katseeni räsymattoon. ”Minut... minut pyydettiin tuuraamaan pikaisesti päiväkotiin, eikä kotona ollut ketään katsomassa heidän peräänsä. Roi lupasi pitää heitä silmällä sen aikaa, että pyytäisin sinua tai –” Tomford ei ollut vastannut soittooni, mutta hän ei aina huomannut katsoa puhelintaan. Olin kuitenkin viime hetkellä päättänyt tulla kysymään juuri Tyleriä. Miksi? Koska hän asui lähempänä? Tomford oli usein vahtinut kaksosia. Mutta siltikin... ”Aah”, Tyler sanoi, muttei kuulostanut silti yhtään sen enempää toimeliaalta. En ollut varma, oliko se ollut myötämielinen 'aah' vai epävarma 'aah.' ”M-minun oikeastaan pitäisi olla siellä jo...”, lisäsin vaimeasti katsoen taas levottomana kelloa. Tylerin otsa rypistyi. ”Entä kätesi?” Niin. Entä käteni? Koetin taas nostaa ja koukistaa sitä, mutta se sattui ja huoahdin ääneen. Tyler oli samassa vierelläni. ”Vien sinut nyt kuitenkin terveyskeskukseen”, hän sanoi. ”Ei, minun täytyy mennä päiväkotiin, lapset –” Puhelimeni soi, kuin he olisivat kuulleet keskustelumme. Nostin sen paremmalla kädelläni korvalleni. ” Gillian, olet myöhässä, missä –” ”Minulle sattui pieni onnettomuus –” Uusi viesti Roilta: ” Ala tulla jo takaisin...!” ”Sinun pitäisi mennä näyttämään sitä”, Tyler sanoi. Lopulta Tyler kuitenkin vei minut pyynnöstäni Bebble Owliin ainakin siksi aikaa, että he saisivat sieltä mahdollisesti järjestettyä toisen hätävaratuuraajan. Roi soitteli minulle kiroillen, että hänen pitäisi päästä jo töihin ja hevoset olivat ruokkimatta ja kaikki levällään (Alexiina oli kisamatkalla, Raicy laaksossa, Dewn ja Emily poissa kotoa sekä Kitty yhä matkoillaan), ja minua alkoi ahdistaa ja taas itkettää. En voinut jakautua joka paikkaan. Olin vain yksi minä. Camden lupasi hakea skootterini penkasta, johon olin sen jättänyt ja ajaa sen Orange Woodiin takaisin. ”Oletko vasenkätinen?” Tyler kysyi, kun ylitimme Bridgetweetin siltaa. Hän ajoi lujaa, sillä meillä oli kiire. ”Olen.” ”Minäkin. Hyvä, että se oli sitten oikea.” Hän puristi äkkiä huulensa yhteen kuin olisi sanonut jotain ohi suunsa, vaikka ei ollutkaan. Välillemme laskeutui vaivaantunut hiljaisuus. Hän pysäytti päiväkodin pihaan. Majakka näkyi taustalla vasten kylmänvaaleaa taivasta ja mereltä käyvä tuuli oli jääkylmä noustessani autosta. ”Kiitos”, sanoin ja koetin hymyillä. ”Me jotenkin aina näemme... näin”, kohotin kipeää kättäni varovasti tarkoittaen sanoa, että puolikuntoisina, ja hymyilin ujosti. Tyler hymyili pikaisesti, mutta hymy ei yltänyt silmiin. Hän näytti oikeastaan yhtä kurjalta, kuin minä tunsin oloni. Sitten hän nyökkäsi ja lähti Orange Woodiin pelastamaan Roin pulasta, ellei Camden ollut ehtinyt sitä ennen.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 153 
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Jan 8, 2023 16:20:35 GMT
08.01.2023Tänään olisi se päivä, kun Camden tulisi kotiin. Viimeisten 48 tunnin ajalle ei ollut mahtunut montaakaan nukuttua tuntia, saati että olisin edes syönytkään hirveästi. Oloni ei kuitenkaan tuntunut niin huonolta, ennen kuin jostain vain nousi pintaan tunne siitä, että minun olisi pakko oksentaa juuri nyt. Tuo pakko yhdistettynä siihen, että menneet päivät olivat menneet miten olivat menneet, saivat aallot vilkkumaan silmissäni ja jouduinkin ottamaan tukea Foreverin karsinan etuseinästä, jotta en pyörtyisi. En ollut kuullut, jotta auto oli saapunut pihaan ja että Camden oli saapunut talliin etsimään minua. ”I-ler?” Camdenin äänen kuuluminen ovelta sai minut kääntämään katseeni tuohon suuntaan ja uuden pyörrytyskohtauksen nousemaan pintaan. Jouduin hetkeksi sulkemaan silmäni ja pitämään edelleen kiinni karsinan etuseinästä. ”Ai hei, mä en kuullut, että sä tulit jo. Kaikki on ok” puhelin kääntäessäni katseeni hitaasti kohti ovella seisovaa Camdenia. Tunnusteltuani oloani vielä muutaman sekuntin, uskalsin päästää irti, jotta saatoin kävellä nuoren miehen luokse. Päästessäni nuoren miehen luokse suljin Camdenin tiukkaan halaukseen. Eleeni taisi yllättää nuoren miehen mutta lopulta tunsin kuinka tuo kiersi omatkin kätensä selkäni taakse ja vastasi eleeseeni. Nähdessäni jotta poika olisi ainakin hetkeksi palannut luokseni sai tonnin painoisen kiven nousemaan rintakehäni päältä. ”Menikö kaikki hyvin?” ”Puhutaan siitä myöhemmin. Pitäisikö meidän mennä nyt sisälle ja kattoa jotta sä oot kunnossa? Sä näytät nimittäin ihan hirveältä”. ”Ei mulla oo mikään hätänä” yritin vakuuttaa nuorelle samalla kun tunsin kuinka tuo ohjasi minua kääntymään kohti ovea. ”Enään” kuiskasin toivottavasti niin hiljaa, jotta vierelläni kävelevä ei olisi sitä kuullut. Palattuamme sisälle Camden istutti minut alas sekä alkoi tutkimaan hyvinkin tyhjän näköistä jääkaappia. Kasattuaan muutaman asian käsiinsä, nuori siirtyi työtason ääreen ja lopulta tuo asetti eteeni lautasen, jolla oli pari voileipää ja saatoin nähdä kuinka Camden siirtyi keittämään kahvia. ”Syö” kuulin Camdenin käskyttävän minua kuin pientä lasta. Käänsin katseeni kohti lautasella lepääviä leipiä ja pohdin hetken mitä tekisin, ennen kuin poimin hieman epäilevästi toisen leivistä käsiini ja aloin hitaasti näykkimään siitä paloja, testaten pysyisikö kaikki syömäni sisälläni. Alkaessani varmistumaan siitä, että en tulisi tyhjäämään sisuskalujani heti, uskalsin syödä leivät normaaleilla haukkauksilla. Ensimmäistä leipääni viimeistellessä Camden laski eteeni kahvimukin ja istui pöydän toiselle puolelle oman kahvimukinsa kanssa. En tiedä kauanko me istuttiin pöydän ääressä juttelemassa, kunnes me päätettiin lähteä hakemaan pitsoja. 09.01.2023Maanantaina mun ei tarvinnut heti aamusta suunnata laaksoon, joten mä olin luvannut Camdenille jotta mä kävisin kaupassa. Kaupasta palattuani en tiennyt, että joku oli saapunut tilalleni, sillä en nähnyt askelten jälkiä eikä ajotiellä ollut tuoreita renkaanjälkiä. Vasta noustuani raput ylös ja astuttuani eteiseen sekä jatkettuani matkaani keittiö olohuoneeseen sekä nähdessäni ruokapöydän ääressä istuvan Gillianin tajusin tilanteen. En kuitenkaan kerennyt tekemään mitään, kun nainen jo tumahti rintakehääni vasten ja saatoin tuntea kuinka suolaiset kyyneleet valuivat paidalleni. Lopulta tuo kuitenkin suoristi oman ryhtinsä ja saatoin tutkia naista tarkemmin ja huomasin verestävän haavan naisen ohimolla. Kyykistyin sen verran, jotta saatoin laskea kaupapussit lattialle ja suoristettuani itseni nostin varovasti oikean käteni naisen otsalle, jotta saatoin siirtää punaisia kiharoita pois tieltä. Kuullessani mitä naiselle oli käynyt, uusi muljahdus pyörähti sisuksissani. Vaikka minulla ei ollutkaan kokemusta skootterilla ajamisesta talvella saatoin vain kuvitella millaista jälkeä se voisi aiheuttaa. Olin jo ottanut muutaman askeleen kohti eteistä, jotta saatoin avata Gillianille oven sekä päästää tuon ulos ja auttaa autooni, jotta saatoin ajaa naisen terveyskeskukseen. Kuullessani naisen ehdotuksen, en tiennyt mitä ajatella. Koko tilanne oli jotenkin sekava – ainakin omalta osaltani – mutta omasta kokemuksestani tiesin, jotta naisen käsi saataisi olla murtunut ja se olisi paras hoidattaa mahdollisimman nopeasti. En kuitenkaan saanut naista suostuteltua käymään tarkastettavana vaan tuo halusi vain päästä päiväkodille. Jättäessäni Gillianin päiväkodin pihaan, mietin että olisiko minun pitänyt pakottaa nainen tarkistettavaksi. Toisaalta en tiennyt, että olisiko Gillian suuttunut minulle ikuisesti, jos olisin tehnyt sen, sillä me emme toisaalta edes tunteneet kunnolla naisen kanssa. Kääntäessäni autoni pois päiväkodin pihalta minusta tuntui todella pahalta ja väärältä, mutta yritin vain työntää ajatukset pois ja keskittyä siihen mitä olin luvannut tehdä. Ajaessani kohti Orange Woodsia helpotuin nähdessäni Camdenin työntämässä Gillianin skootteria. Pysäytin matkallaan olevan nuoren miehen ja nostimme skootterin autoni lavalle, ennen kuin jatkoimme kohti Orange Woodsia jonne Camden jätti minut ja skootterin. Talutettuani sen hieman sivummalle ja jätettyäni sen jalustansa varaan suuntasin sisälle ja etsimään Roita. Löysinkin tuon sekä kaksoset tilan olohuoneesta ja nähdessään minut tuon kasvoilla kävi helpottunut ilme ja ennen kuin kerkesin sanomaan tai tekemään mitään, oli Roi jo matkalla ulos. Ennen kuin mä kerkesin edes kysyä tarkempia ohjeita, päätalon ovi sulkeutui Roin takana ja mä olin yksin kaksosten kanssa. Diana ja Hugo olivat keskeyttäneet leikkinsä, joka heillä oli kesken ja molemmat kaksosista tuijottivat minua. ”H…hei? Mi…millainen leikki teillä on menossa?” kysyin kaksosilta samalla kun astelin heidän luokseen ja istuin alas lattialle. Diana alkoi selittämään minulle leikistä ja kuuntelinkin työn selitystä sekä samalla seurasin kuinka pienet kädet viitoivat suuntaan ja toiseen. Mä en tiennyt, että miten näin pienten lasten kanssa oltaisiin, sillä enhän mä osannut edes olla Camdeninkaan kanssa ja poika oli sentään ainakin viisitoistavuotta kaksosia vanhempi. Yritin parhaani mukaan ottaa osaa kaksosten leikkeihin, vaikka en ehkä voinutkaan uppoutua leikkiin ihan sellaisella tavalla kuin mitä voisin silloin, jos olisin tutumpi pienten lasten kanssa. Kuitenkin onnistuin omasta mielestäni uppoutumaan leikkiin juuri sopivasti, jotta osasin omalla tavallani leikkiä sulavasti kaksosten kanssa. En edes tienny jotta kauanko olimme leikkineet, sillä olin välillä joutunut kehittelemään leikillemme uusia suuntia jotta sain Dianan pidettyä innostuneena leikkiimme. Jossain kohtaa kuulin Emilyn äänen kutsuvan eteisestä ja vanhimman Centerin kävellessä peremmälle taloon en voinut olla huomaamatta hämmentynyttä ilmettä tuon kasvoilla. ”He…hei. Gillian… Gillian pyysi minua vahtimaan kaksosia. Se… töissä päiväkodilla” kerroin Emilylle ennen kuin vilkaisin kohti kaksosia. ”No mutta sehän on mukavaa” vanha nainen hymyili minulle ennen kuin jatkoi matkaansa kohti keittiötä. En tiedä kauanko jatkoimme leikkiämme, kun Emily saapui luoksemme ja selkeästi haki huomiotani puoleensa. ”Kaksoisten olisi aika mennä päiväunille. Uskotko selviäväsi siitä vai haluaisitko apua?" "Mä... mä en ikinä… Jos vain viitsit?” omalla tavallaan kiitin Emilyä tarjouksesta. Vanha nainen vain hymyili minulle, ennen kuin käänsi huomionsa kaksosten pariin. ”Päiväuniaika. Laitetaas lelut paikoilleen niin Tyler lukee teille tänään sadun” kuuntelin Emilyn puhetta kaksosille ja minusta tuntui kuin varjolta, joka vain seurasi kolmikkoa ja yritti imeä tietoa ja oppia pesusienen lailla. Emilyllä oli rutiini hallussa ja tuo antoikin minulle neuvoja mitä tehdä ja miten tehdä, jotta saimme molemmat kaksosista lopulta peitellyiksi omiin peteihinsä. Kaiken ollessa valmiina löysin itseni lattialta istumasta satukirja käsissäni. Yritin hakea mahdollisimman tasaista ja matalaa äänensävyä, jolla aloin lukemaan kaksosille satua. Petivaatteiden kahina kertoi minulle, jotta kaksosten nukahtaminen meni pitkälle ennen kuin Hugon hengitys tasaantui sellaiseksi, että saatoin ajatella, jotta tuo oli nukahtanut. Lopulta kirja loppui mutta Diana oli edelleen hereillä. En tiennyt miten toimia ja lopulta kuiskaten kysyin tytöltä, että haluaisiko tuo kuulla vielä toisenkin sadun. Myöntävän vastauksen saatuani siirryin vähän lähemmäksi, jotta saatoin kertoa sadun vieläkin hiljaisemmalla äänellä. Koska minulla ei ollut toista satukirjaa varattuna yritin parhaani mukaan kehitellä jonkinlaista tarinaa itse, ja mitä pidemmälle tarinassani pääsin sitä syvemmältä, alkoi myös Dianan hengitys kuullostamaan. Tytön hengitystä kuunnellessa oma oloni alkoi tuntumaan raskaammalta enkä täysin tajunnutkaan, jotta olin nukahtanut lattialle, ennen kuin kaksosia tultiin herättämään. Taisin itse säikähtää tilannetta enemmän kuin kaksosia herättämään tullut Emily. Päästyäni kiinni hetkestä ja tilanteesta jatkoin kaksosten kanssa auttamista, ennen kuin Emily lupasi pitää kaksosista huolta sen ajan, että saatoin käydä hakemassa Gillianin kotiin. Alexiinan kommentti:
O-ou! Camdenhan osoittaa oikein kypsiä ja reippaan nuoren miehen elkeitä, kun tuolla tavalla huomaavaisesti ja toisaalta päättäväisesti ottaa vastuun kasvatti-isänsä hyvinvoinnista - vaikka sen ehkä pitäisikin olla toisinpäin.
Tyypillistä Dianalta, ettei uni tule silmään! Se tyttö viipottaisi vain menemään ja saa joskus ihan raivokohtauksiakin, kun pitäisi mennä nukkumaan! Tylerin ensimmäinen lastenvahtikeikka oli kyllä aika herttainen, pakko myöntää  Gillian varmasti korvaa tämän hänelle vielä...
Ja hyviä uutisia Gillianista: käsi ei ollut murtunut, vain venähtänyt, mutta hänen on lepuutettava sitä joka tapauksessa nyt jonkin aikaa 
Niin söpö tarina!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 114
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Jan 9, 2023 11:20:07 GMT
# Hyönkö vai hauhaanko # 09.01.2023 Olipa kerran kauan sitten (tarkalleen noin kuukausi sitten) poika, joka kivenkovaa väitti, ettei varmasti kuuna päivänä kukkuisi, hammaslääkäriin mistään hinnasta jaloilla itseään kuljettaisi, kautta unohdettujen (tai huonosti hoidettujen hammas-)luiden koston! Tuo poika joutui syömään sanansa kuin pappa vellinsä, kuten tavallista, koska kieli ja huulet oli niin puuduksissa, ettei ollut varma oliko operaatiossa lähtenyt kalustosta viisarin lisäksi kaikki muukin. ”No, eihän se niin paha ollut, eihän?” mamma yritti lohduttaa ja väläytti mulle epävarman hymyn pöydän yli hampailla, jotka nekin olisi kaivanneet syynäystä. Me istuttiin lounaspaikassa ja mulla valui kastiketta pitkin leukaa enkä tiennyt siitä mitään. ”Et saanut astma- tai paniikkikohtausta tai yskänpuuskaa… Cridillä on hammaslääkärinpelko”, mamma supatti Kevinille, joka oli kohotellut kulmakarvojaan. ”Mä kuulin hon, mamma, mä oon hähhä näin”, sanoin nyreästi, ”mulha poihehhiin viihaudenhammah, ei kolvia.” Mamma vain hymyili mulle ällösympaattisesti. ”Niin, mutta nyt se on ohi ja kaikki on hyvin. Se meni oikein hienosti, kulta.” Tökin papumuhennosta haarukalla. Olisin halunnut ottaa pizzaa, mutta ei sen syömisestä olisi mitään tullut ja olisin varmaan luullut mun kieleni olevan osa salamia. ”Kävit kuulemma jossain rokkikonsertissa, oli jouluna ohimennen puhe”, Kevin vaihtoi aihetta ja avasi suunsa laittaakseen sinne ison pihvinpalan. Silmäilin happamena sen hampaita. Ne oli ihan normaalit, pahus vie. ”Joo. Himon vei.” ”...Niin, isäsi?” Mamma niiskaisi nenällään äänekkäästi. Kevin loi siihen sivusilmäyksen ja köhäisi. ”Siellä ei tainnut soida Steppenwolfia. Minä kuuntelin sitä nuorena. Se taisi lopettaa keikkailun jo joskus kaksituhattaluvun alussa...” ”Joo, ei.” ”Minun täytyy käydä puuteroimassa”, mamma ilmoitti ja kolisteli päästäkseen ylös; Kevin auttoi ja veti tuolin hänen takaansa. Mamman täytyi aina puhua noin korrektisti Kevinin seurassa ja etenkin jossain ihmisten ilmoilla – mä en voinut ymmärtää, miksei se voinut vain sanoa menevänsä vessaan ( kaikki kävi kusella ja paskalla, mamma). Kotona se kyllä mulle valitti, miten raskaus sai sen juoksemaan hädällään vähän väliä. Me jäätiin Kevinin kanssa rauhalliseen vaitonaisuuteen, nostellen vuorotellen haarukoita tai mehulasillista huulille. ”Näetkö usein isääsi, Crid?” Kevin sitten rikkoi niin hyvin sujuneen puhumattomuuden, jota mun puolesta olisi voinut jatkaa, koska puhuminen tunnottomalla kielellä oli todella löllöä. ”En nyh niin uhein. Me pelahaan johain.” ”Netissä?” ”Niih.” ”Oletko vielä pelannut Life Is Strangea?” ”En nyh hehkeen. Hillon hällön.” ”Millaisella porukalla D&D:tä menette? Voisinko joskus tulla mukaan?” Mä katsoin Keviniin, joka nyt jostain syystä yritti niin kovasti olla mulle mieliksi. Miksiköhän… ”Joo”, sanoin, ”kyllä he valmaan hopii...” Ehkä mun pitäisi olla onnellinen siitä, että mun ~molemmat~ isät harrasti nörttipelejä, niin kuin mäkin. Mieluummin mä TF2:sta ja D&D:tä isähahmon kanssa puuhasin kuin – emt, esimerkiksi – pesäpalloa.”Hei, kuulin, että joku tuttusi...”, Kevin näytti huolestuneen ja vaivaantuneen risteytykseltä, ”vanha koulukaverisi… että sille kävi pahasti?” Mä toljotin hetken tyhjään ennen kuin tajusin, mistä nyt puhuttiin. Ai niin se juttu. Se juttu, josta en tiennyt ollako kiitollinen vai kauhuissani, mutta olinpa kumpaa tahansa, pelästyin omia sitä seuranneita ajatuksiani, joten mieluummin en ajatellut. ”Joo.” ”Oliko hän… tunsitteko hyvinkin…?” ”Ei”, mä pudistin päätäni ja nostin haarukan lautaselta. Mulla ei ollut enää ruokahalua. ”Ei he ollu mun kaveli millään havalla.” ”Aha…” Mistä Kevin edes tiesi tästä? Mä en ollut kertonut mammalle – oletettavista syistä – joten mistä Kevin tiesi, että mä olin tuntenut Emman ja se oli ollut mun kaa samassa koulussa aatamin aikoina…? ”Öö, mihhä hä hiiäh –?” Mutta Kevin oli aloittanut puhumisen samaan aikaan, ja mä annoin sen jatkaa. ”Älä nyt suutu, Crid, koska en sano tätä pahalla, mutta… oletko harkinnut, että sinun kannattaisi kertoa äidillesi hevosharrastuksestasi?” Pudistin välittömästi päätä. ”Oletko varma?” Kevin jatkoi. ”Minusta ei ole mukavaa valehdella äidillesi, varsinkaan nyt, kun lapsi on tulossa ja olemme kuitenkin perhe… Hän saa tietää, ennemmin tai myöhemmin, Crid, joka tapauksessa. Eikö olisi parempi, että hän kuulisi sen sinulta? Olen varma, ettei se ole niin iso asia kuin ehkä pelkäät – tai pelkäätte molemmat. Hän varmasti ymmärtää –” Pudistelin lisää päätä. Suorastaan ravistelin, että jos vielä oli löysiä hampaita, ne lähtisi lentäen suusta. Mun teki mieli sanoa, että: ”sä et tunne mammaa”, mutta olisiko se ollut liian loukkaavaa sanoa miehelle, joka oli mennyt mun äidin kanssa kuitenkin naimisiin – vihjailla, että se oli mennyt lyömään kaikki hynttyyt yhteen tuntematta puolisoaan kunnolla…? Me ei voitu jatkaa aiheesta – mamma lähestyi. Kevin loi muhun vielä katseen ja sanoi matalasti: ”Mieti nyt kuitenkin, Crid”, ja mä painoin pääni, koska fack. ”Ah! Ja voih!” mamma sanoi niin teatraalisesti, että mun oli pyöritettävä silmiä juomalasin takana piilossa. ”Mitä kamalaa nykynuorisoa… Olivat vallanneet koko kylpyhuoneen, melusivat ja remusivat eivätkä väistäneet sitten millään!” ”Mihhä lähhien havinholoihha on ollu kylpyhuone?” Mamma jätti mun vinoilun sikseen. ”Asiatonta käytöstä... Jos heidän vanhempansa tietäisivät, mitä heidän jälkikasvunsa tekee –” ”Valmaan ne hiehääkin”, mä veikkasin, ”ne ei vaan välihä.” Kevin oli vetänyt mammalle taas tuolin ja nyt mamma tuijotti mua loukkaantuneena. ”Mitä ne sellaiset vanhemmat ovat, jotka eivät puutu tuollaiseen!” hän kivahti. ”Totta kai vanhempi välittää siitä, mitä hänen lapsensa tekee! Kaikkialla, kaiken aikaa, vaikkei olisikaan sitä näkemässä!” Mä ja Kevin vilkaistiin toisiimme kuin yhteisestä sopimuksesta, ja Kevinin ilme oli juuri niin paljon puhuva: ”nyt olisi hyvä hetki...” ”Hulla on, mamma, liian huuhuinen kuva. Nykymaailma on paljon hullumpi kuin kakhkyhäluvulla.” ”Kaksikymmentäluvulla!” mamma rääkäisi. ”Kuinka vanhana sinä minua pidät, Crid!” Me naurettiin. Mutta mä olin silti yhä liian tietoinen painostuksesta, jonka varjon Kevin oli heittänyt mun harteilleni ja mun vastuulleni. Kerro mammalle totuus. Oliko sen aika viimein tosiaan tullut? Oliko pakko? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 10, 2023 14:18:34 GMT
Uniaalloilla - 11
En ollut tuntenut tällä tavoin… pitkään aikaan. Lämmin vesi virtasi, kupli ja pulppusi; se kuljetti minua mukanaan kuin maailman ihanin uni vakailla aalloilla, onnen harjanteilla, lempein ottein. Halusin luottaa sydämeni ääneen ja tunteeseen. Virta vei minua yhä lähemmäs ja lähemmäs vain yhtä henkilöä: yhtä aiemmin epäselvästi näkynyttä, valoa loistanutta henkilöä, joka seisoi rannalla lahkeet polviin asti käärittyinä, laineiden heilahdellessa sääriin. Olin yksi timantin lailla kimmeltävä hiekanjyvä rannalla, jolla hän seisoi, ja hän kahmaisi märkää hiekkaa käsiinsä ja siinä minä olin... hänen kämmenellään, yksi tuikahteleva onnenjyvä. Hän vain ei vielä nähnyt minua. En lakannut ajattelemasta häntä: hänen herkkiä ja tunteellisia kevään värisiä silmiään, hänen persoonallista kirpeää tuoksuaan ja turvallisia käsiään, hänen pehmeyttään. Niin vain oli käynyt. Minä… olin ihastumassa Tyler Andrews’ehen. En voinut lakata ajattelemasta häntä. Ihastuin aina kiltteihin miehiin, jotka olivat minulle ystävällisiä ja huomaavaisia; herkkiin, hiljaisiin, mietteliäisiin miehiin, jotka kuitenkin sisimmässään hekin kärsivät; jotka hekin kaipasivat apua ja lohtua, hellää kosketusta. Uskoin ymmärtäväni Tyleriä, vaikka hän ei sitä tietäisi. Emme olleet niin syvällisiä koskaan puhuneet. Hän vaikutti minusta mieheltä, joka ei tahtonut muiden kärsivän takiaan ja piilottaisi pahimmat tunteensa itseensä. Hänessä oli… jotain niin yksinäistä. Ja, kun olin juossut hänen syliinsä sen enempää ajattelematta, tajusin Tylerin olevan juuri sellainen mies, johon minä voisin rakastua. Ajatus sai minut punastumaan jopa yksin vain Xilon kanssa ollessani. En voinut ratsastaa: käteni oli nyrjähtänyt, muttei onneksi murtunut, ja minun piti jonkin aikaa pitää sitä levossa siteessä. Harjasin Xiloa siis vain vasemmalla kädelläni. Tylerkin oli vasenkätinen. Se sai minut hymyilemään ja kätkin kasvoni Xilon pitkiin mustiin kiharaisiin jouhiin. Mietin kyllä myös Brodya ja hänen sydämellistä kehotustaan: ”Ota itsellesi kiltti, hyvä mies, Gillian. Ansaitset hänet. Kaikin tavoin.” Mutta Tyler oli seurustellut Kittyn kanssa. Kitty ja minä olimme niin erilaisia. Olinko minä Tylerin naistyyppiä siis ollenkaan? Mitä hän mahtoi minusta ajatella? Ja entä, mitä Kitty siitä ajattelisi? Suuttuisiko hän… loukkaantuisiko hän, jos minä…? Ystävänpäivään oli kuukausi. Lämmin ja tärisyttävä tunne levisi sisälläni. Uskaltaisinko kysyä Tyleriä silloin ulos? Halusin taas piiloutua, mutta samalla vatsaani kipristeli mukavalla tavalla. En saanut Tylerin silmiä ja vaisua hymyä mielestäni. Halusin kiittää häntä avusta. Ehkä se olisi hyvä ele ensin. Hän oli hädän hetkellä tiennyt juuri oikeat sanat ja tullut tuekseni, luvannut katsoa Dianan ja Hugon perään. Se oli tärkeä ominaisuus miehessä. Hänen tuli pitää lapsista ja tulla toimeen kaksosten kanssa. Eikä tämä ollut ainut kerta. Muistin yhä elävästi, kuinka Tyler oli napannut Dianan pois hevosten jaloista juoksemasta suoraa päätä niiden alle… Tyler tuntui sellaiselta henkilöltä, johon voisin luottaa; joka olisi siinä, kun oikeasti tarvitsisin. Joku, joka ottaisi parisuhteen vakavasti. Päätin leipoa hänelle jotain. Jotain oikein erityistä. Pitäisiköhän hän siitä…? Mikä... kuka mahtoi olla hänen suosikkinsa…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 12, 2023 11:03:00 GMT
Uniaalloilla - 12
Tiikerikakku, mokkapala, vaahterasiirappivaniljapiirakka... Selailin Emilyn vanhaa leivontakirjaa enkä osannut päättää, mikä niistä olisi Tylerin mahdollinen suosikki. Oliko hän suklaaihminen? Vai enemmän hedelmäinen? Tai kenties hänellä ei ollut erityistä sokerihammasta ollenkaan, ja pitäisi sitä vastoin suolaisesta? Leivonta oli ihanaa ja sai aina stressini laskemaan. Se keskitti mielen mukavasti vain käsillä olevaan konkreettiseen asiaan. Kun lopputulos vielä onnistui, täytti minut aina syvä rauhallinen tyytyväisyys. Nyt en kuitenkaan uskonut edes leipomusten auttavan tähän vaivaan, joka minuun oli iskenyt. Minun olisi pakko puhua siitä jollekulle. Tyler oli vallannut mielenmaisemani päivisin, mutta myös öisin, ja saattaisin muuttua höyryksi ja haihtua, ellen pääsisi puhumaan tunteistani. Minulla ei ollut kovin montaa läheistä ystävää, mutta muutama oli jaksanut pysyä elämässäni. Roi oli ainut, joka oli yhä ystäväni kouluajoilta. Pidin hänen seurastaan, sillä hänellä oli erityinen kyky saada minut nauramaan, mikä ei ollut itsestäänselvää. Hän oli lojaali ja rohkea, mitä piirteitä ihailin, sekä kiinnostunut samoista asioista, kuten piirtämisestä ja hevosista. Sitten oli Tomford, joka oli minulle hirveän tärkeä. Olimme läheisiä, mutta enemmän tavalla, joka ei näkynyt ulospäin: olimme läheisiä sydämessäni ja mielessäni, muttemme viettäneet aikaa yhdessä – osin se johtui siitä, että Tomford oli aina laaksossa tai nykyään omalla tilallaan askareissaan, ja siitä, että minullakin oli paljon kaikkea: lapset, työni, harrastukset. Tuntui vain siltä, ettei Tomfordin kanssa ajan viettäminen Orange Woodin ulkopuolella esimerkiksi kahvilassa tai kävelyllä tullut luonnostaan ja olisi ollut molemmista varmasti kummallista. Enkä halunnut laittaa häntä tilanteeseen, missä hän kokisi olonsa epämukavaksi. Ja oli minun myönnettävä, että Tomford tuntui järjestäen vaivaantuvan seurassani aina joka tapauksessa… Hän oli toki ollut suuri apu, kun kaksoset olivat vauvoja, mutta etenkin nyt Little Moose Farmin myötä hän oli ikään kuin… etääntynyt entisestään. Toivoin hänelle vain parasta ja menestystä ja rakkautta, mutta… ehkei se tulisi koskaan tapahtumaan minun kanssani, niin kuin vielä pitkään olin jaksanut uskoa ja toivoa. Mutta sitten oli vielä hyvä ystävä, jolle olin aina voinut ennenkin uskoutua ja, joka oli usein uskoutunut myös minulle. ” ...joo?” uninen ääni vastasi soittooni. Nostin pelästyneenä kämmenen huulilleni. ”Voi ei, anteeksi! En tajunnut ajatella kelloa ollenkaan, onko siellä kamalan myöhä?” ” Kaksi...” ”Yöllä?!” ” Jep...” ”Voi ei! Anteeksi! M-minä… minä soitan myöhemmin uudelleen –” ” No jaa, ei sillä nyt kai enää väliä. En nukkunut mitenkään kovin hyvin muutenkaan ja vahinko on jo tapahtunut. Joten… miten menee?” Laskin käden kasvoiltani ja poskeni lämpenivät. Hipaisin hiuksiani, kierteistä punaista kiharaa, joka roikkui kasvojeni vierellä. ”H-hyvin. I-ihan hyvin.” ” Joko tenavat on pistäneet talon matalaksi?” ”Hugolle taitaa olla puhkeamassa hampaita, hän on ollut kamalan kiukkuinen viime aikoina...” ” Jaiks.” Kuulin Lotten haukottelevan ja tunsin taas syyllisyyttä, että olin herättänyt hänet. Miten olin unohtanut katsoa, ettei aikaero ollut aivan järkyttävä? Kai ajatukseni olivat olleet aivan liikaa jossain muualla… ”Ne kuvat Niasta olivat ihania”, yritin sanoa jotain kilttiä korvaukseksi. Lotten äänessä oli kuultavissa myötämielistä ylpeyttä, kun hän vastasi: ” Se on ihana. Vaikka on kyllä ikävä Lucasia.” ”Niin… ikävä, että Michaelilla on allergia, mutta onneksi karvaton kissa ei ole haitannut…?” ” Joo. Tai oikeastaan me vielä testataan asiaa, mutta ainakaan vielä siitä ei ole tullut mitään. Michael kyllä varoitti kiintymästä Niaan liiaksi, mutta se on liian myöhäistä nyt. Olen auttamattomasti rakastunut.” Punastuin omista syistäni. Eräät ahavoituneet, söpöt kasvot... Auttamattomasti rakastunut. ”V-vain Niaan?” kysyin epävarmasti. Lotte sivuutti uteluni ovelaan ja hillittyyn tapaansa. ” No, kerro jotain. Missä olet? Pidättekö te taas ne värinäyttelyt, kun tulee ystävänpäivä?” ”Kyllä. Kittyä ei ole täällä ja hänhän on yleensä huolehtinut niistä, mutta Alexiina antoi vastuun niistä m-minulle...” ” Nice.” ”...j-ja minä… no, m-minä oikeastaan halusin… tai siis… olisin halunnut k-kysyä sinulta neuvoa...” ” Minulta neuvoa?” Lotte oli kai taas haukotellut, mutta yritti hillitä ääntään ja kuulostikin äkkiä kiinnostuneemmalta. ” Enpä tiedä soititko oikeaan numeroon.” Naurahdin vaivaantuneena. ” No”, hän jatkoi, ” mitä se koskee? Niitä näyttelyitä?” ”E-ei varsinaisesti niitä, mutta...”, nielaisin ja nostin peukalonkynnen huulilleni, ”ystävänpäivää...” ” Mitä?” Lotte töksäytti. ” En kuullut kunnolla, tuli niin mumisten.” ”A-anteeksi”, laskin käden suultani, jotta puheeni olisi selkeämpää. Minua hermostutti. Miksi? Puhuinhan vain Lottelle. En vain ollut vielä kertonut näistä tunteistani kenellekään… ”M-minä… minä olen ihastunut, Lotte.” Tuli hiljaista. Olin huoneessani Centereillä. Seisoin puhelin korvallani ja katselin ulos ikkunasta lumiselle pellolle ja vuorille. Pöydällä lojui leivontakirjan vieressä päiväkirjani avonaisena sivuilta, joille olin juuri ennen tätä soittoa kirjoittanut ajatuksiani ja tuntemuksiani Tyleristä. Äkkiä minua ujostutti niin paljon, että tahdoin katkaista yhteyden ja piilottaa kännykän tyynyni alle. Miksi puhuin tästä? Tämä oli niin uutta… se oli tullut niin yhtäkkiä. Vai oliko? Enkö ollut aina ajatellut Tyleristä lämpimästi, tietämättänikin? Mutta miksi sitten tunsin oloni samalla syylliseksi? Kuin minulla ei olisi… lupaa pitää hänestä. ” Kuka se on?” Lotte kivahti. ” Anna kuulua.” ”...Tyler...” ” Kuka?” Olin taas puhunut kynnet suussani. Vedin ne alas ja vedin samalla myös henkeä. ”T-Tyler...” ” Tyler?!” ”Niin...” ” Siis...”, Lotte tuntui toisessa päässä kasaavan ajatuksiaan; varmaan kokoavan kaikkea sitä tietoa, mitä hänellä Tyleristä oli, ” siis tarkoitatko… niin kuin isän Tyleriä? Sitä cowboyitä? Jota Kitty tapaili?” Jota Kitty tapaili. Kittyn Tyleriä. Mieleni synkkeni. Minua saattoi jopa hiukan itkettää. Halusin lopettaa tämän keskustelun entistä enemmän ja kaduin koskaan soittaneeni asiasta tai ottaneekseni sen puheeksi. ” Niinkö??” Lotte intti. ”Niin, hän...” Vielä hetki hiljaista ja sitten… ” Hmph.” En tiennyt, mitä se tarkoitti. ” Käy itse asiassa järkeen”, Lotte virkkoi tyynesti. Hämmennyin niin, että minun oli istuuduttava vuoteelleni. ”A-ai… mikä käy järkeen?” ” Se, että sinä pidät hänestä. Niin kuin… no, te sovitte paljon paremmin yhteen kuin hän ja Kitty. Ei millään pahalla – älä nyt välttämättä sitä Kittylle sano, mutta… en koskaan uskonut, että he kestävät kauan. Itse asiassa he yllättivät, kun olivat yhdessä jopa… mitä se oli? Vuoden? Tai siis… ne oli niin erilaisia. Tyler on ilmiselvästi enemmän sinun tyyppiäsi.” Lotten sanat lämmittivät sydäntäni, mutta sitten tunsin taas syyllisyyttä: Kitty oli ehtinyt ensin. Olin itse omin silmin nähnyt, kuinka murtunut Tyler oli ollut Kittystä eroamisensa jälkeen. Jos hänellä yhä olisi tunteita Kittyä kohtaan tai Kittyllä häntä… minä en haluaisi tulla heidän väliinsä, en voisi, en haluaisi. ” Joko te olette flirttailleet tai jotain?” ”Mi – ei!” ” Ai ette? Tiedätkö, pitääkö hän sinusta?” Painoin pääni. ”En...” ” No, sehän selviää vain kysymällä. Ajattelitko pyytää häntä ulos?” ”E-en vielä ti –” ” Niin tietysti. Ystävänpäivä. Pyydät häntä olemaan valentinesi.” ”L-luuletko?” En halunnut herättää turhaa toiveikkuutta itsessäni, mutta pelkkä ajatus siitä, että Tyler olisi ystävänpäivän kavaljeerini oli melkein liikaa: punastuin taas ja sydämeni väpätti kuin pieni lintu – ja se lintu kasvoi koko ajan, paisui yhä isommaksi eikä pian mahtuisi rintaani. Haukoin jo henkeä. ”Mutta, mitä jos hän ei suostu?” ” Sitten hän on tunari”, Lotte ilmoitti yksinkertaisesti. ” Hei, jos hän meni treffeille Kittyn kanssa, sinulla ei ole mitään hätää… paitsi tietysti, jos hän pitää rajummista naisista”, hän mietti. Punehduin, mutta nyt nolostuneena. En ehkä ollut täysin koskematon – olihan minulla omat biologiset lapset – mutta silti, mitä tuli parisuhteen intiimimpään ja intohimoisempaan puoleen, olin kokematon ja arka ja kaino. Olin seurustellut vain kaksi kertaa, eikä toiseen suhteeseen ollut kuulunut sellaista. Tomford oli halunnut odottaa avioliittoon, ja ymmärsin sen täysin. Toisessa suhteessani Brodyn kanssa olimme sillä tavalla vain yhden kerran ja sen seuraukset tapittivat minua nyt joka päivä vihreillä ja ruskeilla suloisilla silmillään. Mutta en ollut niin pitkällä päiväunissani, että olisin ajatellut millaista naista Tyler makuuhuoneen suhteen kaipasi. ” Kitty on varmasti laittanut Tylerin käymään läpi ties mitä BDSM-juttuja”, Lotte pohti ja teki oloni huonovointiseksi. ” Olen aika varma, että Kitty on joskus puhunut, että se haluaisi kokeilla piiskaa ja on muutenkin 'into' nahkatamineisiin...” En halunnut miettiä sellaisia. Se ei kuulunut minulle… enkä halunnut tietää tai kuvitella mitään siitä. Olin kuitenkin äkkiä havahtunut siihen, että ehkä olisin Tylerille liian kokematon. Hän oli yli kolmenkymmenen. En tiennyt hänen aiemmista suhteistaan Kittyä ennen. Oliko hänellä ollut paljon naisia? Tai millaisista hän edes piti? Osaisinko… tai, olisinko hänelle tarpeeksi hyvä? ”M-millaista teillä on?” kysyin vain saadakseni Lotten lopettamaan omat mielikuvansa, jotka tuntuivat välittyvän minulle telepaattisesti, vaikkei mitään enempää sanonutkaan, sillä en itse olisi koskaan osannut saada päähäni sellaista mitä siellä nyt välkkyi. ” Ai mikä? Seksi?” Lotte suorasukaisesti varmisti. ” Helvetin hyvää. Tai… Michael ei ole kovin aktiivinen, tai siis sellainen, joka haluaisi usein. Sille riittää kerta kuussa, minulle menisi paljon useammin… mutta sitten, kun sitä on, niin se on tajunnanräjäyttävää. Michael on tosi huomaavainen ja oikeasti, sen rauhallisen perus… niin kuin perusolemuksen perusteella, mitä normaalisti on, ei koskaan arvaisi, että sängyssä on täysin toista maata.” Naurahdin hirveän vaivaantuneena. Tunsin oloni häkeltyneeksi, mutta myös ihan vähän kateelliseksi: Lotte osasi ja uskalsi puhua niin henkilökohtaisesta ja intiimistä asiasta noin huolettomasti. Minä en pystyisi sellaiseen. Halusin vaihtaa puheenaihetta, mutta Lotte ehti ensin: ” Eli, yrität iskeä Tylerin. Hyvä homma. Se kai pitää lapsista, vai mitä?” ”Oi kyllä!” henkäisin helpottuneena. ”Hän on vahtinut Dianaa ja Hugoa, hän on suloisen hämillään ja vielä avuton siinä, mutta minusta hän on lasten kanssa todella luonteva ja se tulee hänelle vaistomaisesti… hänessä on sellainen luotettava aura, Diana ja Hugo pitävät hänestä aivan hirveästi. Itse asiassa juuri, kun laitoin heitä päiväunille, Diana ei suostunut nukkumaan, vaan vaati, että Tyler tulee taas lukemaan hänelle...” Hymyilin autuaasti. Se saattoi olla yksi syy siihen, että tunteeni Tyleriä kohtaan olivat roihahtaneet: jos lapseni pitivät hänestä niin paljon, sen oli oltava merkki siitä, kuinka hyvä mies hän oli. Niin kuin eläimet vaistoavat ihmisen hyvyyden, lapset vaistosivat sen myös. Ja Tyler oli aina ollut myös erittäin hellä ja huolehtivainen hevostensa suhteen, varsinkin Forever Shinen. Se oli oikeastaan todella kultaista. Ja juuri sellaisesta minä pidin miehissä… herkkyydestä ja kiltteydestä ja huomaavaisuudesta. ” Kuulostaa siltä, että sinun puolestasi valinta on tehty.” Purin kynsiäni enkä voinut lakata hymyilemästä. ” Mites muuten Tomford? Joko sillä on joku, saiko se jonkun siitä ohjelmasta?” ”Ei, ei minun tietääkseni.” Pieni huoli kirpaisi. Tomford. ”Hän toki ei kovin puhu elämästään. Kenellekään, luulisin. Mutta en ainakaan ole nähnyt häntä kenenkään kanssa.” ” Milloin se ohjelma tulee telkkarista?” ”Muistaakseni oli puhe, että tässä alkuvuodesta.” ” Hmm. Täytyy laittaa sitten ylös, että muistaa katsoa.” Pian tämän jälkeen, päättelimme puhelua. Lotten oli saatava nukkuakin; hänellä olisi seuraavana päivänä jokin etäyhteyskontakti henkilöön, joka uskoi kellarissaan kummittelevan. Toivotin hänelle hyvää yötä ja hän minulle hyvää päivänjatkoa, lisäten perään, että antaisi täyden tukensa Tylerin valloitusmatkalleni. Se sai minut kikattamaan hermostuneesti ja saatuani häneltä vielä valan, ettei puhuisi tästä mitään Kittylle, laskin lopulta kännykän korvaltani. Tekisinkö väärin, jos todella yrittäisin sitä? Yrittäisin… ”saada” Tylerin?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 153
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Jan 13, 2023 22:35:16 GMT
13.01.2023En ollut kertonut kenellekään, jotta ajoittain olin kokenut samanlaisia oireita kuin edellisellä kerralla kun jouduin rytmihäiriöiden ja niistä seuranneen tajunnanmenetyksen vuoksi terveyskeskukseen. Alkuun puristus oli sen verran lievää, että en oikeastaan edes tajunnut oireiden palanneen. Välillä noustessani ylös pudistava tunne iski rintaani ja pahimmillaan saatoin joutua istumaan uudelleen alas odottamaan sen ohitse menemistä. Jossain kohtaa olin alkanut oppimaan yhdistää tuntemukset rytmihäiriö oireiluun ja se sai minut huolestumaan. Ehkä sen jälkeen, kun olin saanut verikokeeni tulokset en ollut ajatellut asioita omasta puolestani ja nytkin huomasin ajattelevani pääasiassa sitä, että miten Camden selviäisi, jos minulle kävisi jotain. Poika oli jo kerran menettänyt vanhempansa, joten en haluaisi ajaa tuota tilanteeseen, jossa tuo joutuisi kokemaan saman tilanteen uudelleen. Oireiden vahvistuttua olin lopulta kertomatta kenellekään olin varannut itselleni lääkäriajan. Lääkäri oli ottanut mun oirekuvauksen vakavasti varsinkin sen jälkeen, kun tuo oli nähnyt tiedoistani, jotta minulla oli rytmihäiriötaustaa. En tiennyt, että miten se vaikuttaisi lääkärin toimintaan ja ehkä tuo oli ajatellut, jotta parempi tutkia kuin jättää tutkimatta ja lopulta kädessäni oli lähete EKG:hen. Kuitenkaan sydänfilmiin ei onnistuttu tallentamaan mitään, mikä olisi viitannut rytmihäiriö toimintaan. Lääkäri ei tähän kuitenkaan tyytynyt ja lopulta tuo kertoi, jotta asian tarkemmaksi tutkimukseksi saisin kantaa seuraavat pari päivää mukanani laitetta, joka rekisteröisi rintakehälleni sekä kyljelleni asetettujen elektrodien kautta seuraavan parinpäivän ajalta EKG käyrää. Onnekseni laite oli niin pieni, että sitä ei näkisi kovinkaan helposti, varsinkin kun talvinen sää ajoi käyttämään huppareita ja villapaitoja. Toki aina olisi mahdollisuus sille, että joku huomaisi laiteen aiheuttaman kohoaman kyljelläni ja joutuisin paljastamaan asioiden todellisen laidan. Lyhyt aika, jonka laitetta joutuisin mukanani kantamaan helpotti toisaalta itseäni sillä se lyhentäisi mahdollisuutta jäädä kiinni käynnissä olevista Holter tutkimuksesta. Vaikka luulin Holter tutkimuksen olevan ainut mihin jouduin tällä reissulla, yllätti lääkäri minut vielä uudelleen. En tiedä oliko yllätys kuinka positiivinen lääkärin tarjotessa minulle lähetettä psykologille sekä reseptiä unilääkkeisiin. Vaikka alkuun molemmat saivatkin minut hieman vetäytymään kuoreeni, otin ne kuitenkin vastaan sillä tiesin kyllä, että ne saattoivat johtua siitä, että rytmihäiriöni olisivat täysin stressiperäisiä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun joutuisin käymään psykologin juttusilla koko elämäni aikana. En tainnu edes tietää ketään, joka olisi psykologilla käynyt, joten minulla ei ollut mitään ajatusta siitä, että millaisia nuo tapaamiset voisivat olla. Paperiin oli merkittynä jo valmiiksi päivä ja kellonaika sekä toki paikka, johon minun tarvitsisi saapua. Ajaessani omalle tilalleni päässäni pyöri koko ajan erilaiset pohteet siitä, että mitä tuosta tapaamisesta tulisi. En tiennyt mitä Camden ajattelisi siitä, että mut olisi passitettu terapiaan. Toisaalta en myöskään ollut varma, jotta olisiko minun kannattavaa valehdella pojalle, vaikka toisaalta voisin myös käydä ensin pari kolme ensimmäistä käyntiä lävitse ja vasta sitten kertoa Camdenille totuuden. Parkkeeratessani autoni tilani pihaan suuntasin sisälle vaihtamaan takkini sekä jättämään lääkärin antamat paperit sekä unilääkkeet ennen kuin suuntasin talliin ja otin HH:n varusteet mukaani ennen kuin lähdin hakemaan oria ulkoa. Ruunikko ori nuokkui vahtimassa makuultaan nukkuvaa Pondia. Kuullessaan askeleeni lumipeitteellä molemmat orit käänsivät katseensa minua kohden sen näköisinä, että molemmat olivat valmiina juoksemaan karkuun. En kuitenkaan joutunut leikkimään hippaa orien kanssa ja HH antoi nätisti kiinni, jotta saatoin taluttaa sen puomille varustettavaksi. Orin ollessa varustettuna päästin sen irti ja noustuani satulaan käänsin orin turvan kohti Orange Woodsia, sillä Raicy oli maininnut jotain töistä, joita tuon täytyisi saada tehtyä tilalla ennen kuin suuntaisimme laaksoon. Matka Centereiden tilalle meni ruunikon kanssa kuin autopilotilla ja vasta orin terävöityminen sai minutkin palauttamaan katseeni ympäristööni. Tilan lähestyminen sai minut parantamaan asentoani satulassa ennen kuin ratsastin orini pihaan. En nähnyt missään Raicya ja Tomfordia, joten pysäytin HH:n sopivalle paikalle pihaan, jotta saatoin odottaa miesten saapumista. Kuullessani ääniä tallin suunnalta käänsin katseeni rakennuksen suunnalle. Sen sijaan, että näin odottamani miehet, tallista astelikin ulos Gillian. ”H…hei?” ”H…hei Tyler.” Naisen punastumisesta päätellen tuo ei ollut huomannut minua ennen kuin oli kuullut ääneni. Hain hieman seuraavia sanojani sillä en halunnut loukata toista, enkä tiennyt, että miten kiinnostunut nainen olisi kertomaan minulle siitä, että kuinka tuolle oli käynyt kaatuessaan. ”O…onko kaikki hyvin? Kaatumisen jälkeen? Ei…ei sinun ole pakko vastata, jos et halua. En… en mä varmaan saisi edes kysellä tällaisia.” Näpertelin HH:n ohjia hansikoiduissa käsissäni peittääkseni epävarmuuteni. ”O…on. E…en murtanut kättäni. Se… se vain venähti.” Kuullessani jotta toinen oli selvinnyt kaatumisestaan en voinut mitään pienelle hymylle, joka yritti kohottaa suupieliäni tai sille syvälle huokaukselle, joka jostain sisältäni kumpusi. ”Se on mukava kuulla. Murtuneen käden kanssa ei ole helppoa.” Raicyn saapuminen keskeytti keskustelumme ja Gillian lähti suuntaamaan kohti päätaloa. Lopulta myös Tomford ratsasti paikalle ja kun me kaikki olimme ratsujemme selässä, oli aika suunnata kohti laaksoa. Mitä pidempään istuin HH:n selässä, sitä paremmin tunsin kyljelläni sijaitsevan Holter laitteen. Yritin parhaani mukaan siirtää laitetta vähän paremmalle paikalle, kuitenkaan repimättä elektrodeja irti. Onnekseni laaksossa ollessamme laite ei haitannut tekemistäni, vaikka olinkin ehkä muutenkin hieman varovaisempi, jotta en tekisi sille mitään tai paljastaisi muille, että jotain olisi tapahtumassa. Toisaalta se, että sain olla laaksossa missä ajatukseni kääntyivät ihan muihin asioihin, helpotti suuresti enkä oikeastaan tainnut suoda hetkeäkään muille ajatuksille, kunnes oli aika palata takaisin laaksosta. Palattuamme laaksosta yllätyin siitä, että näin oman autoni tilan pihalla. Päästessämme lähemmäksi ja lähemmäksi pihaa, jolloin siellä olijat kuulisivat ratsujemme askeleet. Vieläkin lähemmäksi päästessämme Alexiina sekä Camden tulivat ulos tallirakennuksesta ja meitä vastaan pihalle. En tiennyt, että mistä oli kyse, mutta onnekseni minun ei tarvinnut myöskään ajatella mitään sen suuremmin, sillä Alexiina hoiti suurimman osan puhumisesta. Laskeuduttuamme ratsujemme selistä talutimme ne kaikki talliin jotta saatoimme siirtyä päätalolle ruokapöydän ääreen. Alexiinan kommentti:
Tarkkaa kuvausta rytmihäiriötutkimuksista, mutta on sanottava, että psykologiaika on kyllä Tylerille tarpeeseen! Jos Tyler kaipaa rohkaisua tai tukea mielenterveysongelmien kanssa, niin kaukaa ei tarvitse etsiä: Dewn on nuorempana käynyt paljon terapiassa ja psykologin juttusilla, ja samoin on Gillian, joka on ollut aivan mielenterveysparantolassakin jonkin aikaa. Tomfordillakin on kokemusta, mutta hän ei taida olla yhtä avoin niistä kertomaan. Jos siis minkään aasinsillan ja tähtien kautta tämän aiheen ympäriltä saattaa tulla teema jonkun heistä kanssa puheeksi.
Oliko Camden mahdollisesti tullut puhumaan Tylerin voinnista?
Ja jeps, numeroita siis vaihdettu 
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 18, 2023 11:18:13 GMT
Uniaalloilla - 13
”Mm-hmmh… täällä tuoksuu hyvältä”, Alexiina sanoi tullessaan keittiöön laittamaan vedenkeittimet päälle. Hän kiristi kylpytakkinsa vyötä ja katsoi hieman hämmentyneenä kukon mallista seinäkelloa. ”Oletko leipomassa jo jotakin? Tähän aikaan?” ”En… oikein saanut unta”, vastasin vaisusti ja aukaisin uuniluukun. Näin heti, ettei taaskaan onnistunut. Pullat olivat päässeet saamaan liian ruskean pinnan, kun olin hetkiseksi käynyt lohduttelemassa Hugoa. Se oli kostautunut. Leivonta oli taidetta, mutta toisin kuin maalatessa, leipomuksia ei helposti korjattu virheen tehtyä. Marenkikeksini eivät myöskään olleet onnistuneet: niistä oli tullut oudon mallisia. Pannukakusta joku oli ehtinyt leikkaamaan palasen ollessani poissa (Dianan vaippoja vaihtamassa) ja piirakka ei vain muutoin maistunut siltä, miltä piti. Huokaisin. En saanut niin pitkää hetkeä vain itselleni, että olisin voinut kunnolla keskittyä kokeilemaan ja tekemään, kokeilemaan ja tekemään. Kai minun olisi suosiolla odotettava ystävänpäivään ja vietävä Tylerille vasta silloin jotakin. ”Et sattumoisin ole kuullut mitään Barrettista?” Alexiina kysyi istuuduttuaan teemukin ja yhden pullani kanssa pöytään. Hän levitti auki sanomalehden, jonka Raicy oli tuonut ennen kuin oli lähtenyt töihin. ”E-en…” ”Hänestä ei ole kuulunut mitään sitten Ahoten myynnin. Kunhan vain ihmettelen. Toki, hän nyt ei muutenkaan pidä mitenkään ylenpalttisesti yhteyttä – jos koskaan… mutta olisihan se ollut mukava tietää, kuinka Ahoten kävi.” Hän hörppäsi sitruunateetään ja käänsi sivua. ”En ole kuullut...” ” Ä-äijiii!” Alexiina hymyili hajanaisesti ja sanoi sitten muina naisina: ”Äitiä taas kaivataan...” ”Milloin ei...”, kuiskasin hiljaa, mutta koin heti syyllisyyttä; rakastin lapsiani ja minusta oli ihanaa olla heille niin tärkeä – tärkein asia maailmassa, sillä niin hekin olivat minulle – mutta joskus olisin kaivannut edes hetken itselleni ilman huolta… Menin lastenhuoneen ovelle ja raotin sitä. Diana näytti yhä nukkuvan, mutta Hugo tapitti minua kyyneleisin silmin pinnojen yli, räkä valuen ylähuulen kaarelle. Menin hänen luokseen ja nostin hänet syliini. ”Joko sinä taas heräsit? Etkö oikein saanut unta, kuten ei äitikään? Pikku-Pompoli...” Hän nyyhkytti surumieliset vihertävät silmänsä suurina. Annoin hänelle suukon otsalle ja pyyhin rään paperilla pois kasvoilta. Olin yrittänyt pullottaa häntä, mutta hän ei suostunut juomaan kuin suoraan rintamaitoa. Istuuduin nojatuoliin pehmeän lukulampun ääreen, napitin paitani yläosaa auki ja laskin hänet parempaan asentoon käsivarsilleni. Diana käänsi pinnasängyssään vain päätään, mutta jatkoi untaan. Mietin lasteni isää. Ja mietin Tyleriä. ”Aina saa soittaa, jos kaipaat apua...” Niin hän oli sanonut ja antanut minulle puhelinnumeronsa. Voisinko laittaa hänelle jotain? Mitä laittaisin? Hugon syötyä ja viimein asetuttua uudelleen lepäämään, vaelsin hajamielisenä keittiöön siivoamaan jälkiäni kännykkä kädessä. ’Diana ja Hugo pitivät sinusta kovasti. He jo kyselevät, milloin tulet lukemaan taas ritari Kannukasta ja Kukkavaltakunnasta.’ Olin jo lähettänyt tekstiviestin, kun huolestuin, olisiko se tulkittavissa liian tungettelevaksi ja vaativaksi, ikään kuin hänen seuransa kiinnostaisi vain pakoreittinä väsyneelle äidille kaikesta vastuusta. Mitä en tietenkään sillä tarkoittanut! Tuskin ymmärsin ajankulua. Olin tiskaamassa, kävin taas hoivaamassa Hugoa ja pian Dianakin heräsi, vein Dianan syöttötuoliin ruokailemaan ja yritin pestä loput astiat Hugon roikkuessa helmassani, seurasin heidän leikkejään lastenhuoneessa ja taisin torkahtaa tuoliin... ja yhdessä hetkessä seisoin ulkona kuulaan valkoisessa päivässä enkä oikein tiennyt, mitä olinkaan ollut tekemässä. Olinko unessa, olinko hereillä? Tänään ei ollut töitä… Voisin kai käydä ratsastamassa Xilon, jos käteni sen kestäisi. Roi lauloi jotakin, mitä vain itse kuuli korvanapeistaan heitellessään lantoja kottikärryihin. Se kuulosti räpiltä. Hänellä oli nopea ja sähäkkä kieli; hän osasi lausua ajatuksensa välittömästi ja nopeasti, toisin kuin minä, joka kangertelin, änkytin ja usein mietin, miten ajatukseni parhaiten ilmaisisin ääneen. Ilman Kittyä tallissa oli ollut hiljaisempaa, joskin Roi tuntui paikkaavan tätä puutetta toisinaan. Hän kävi vaihtamassa talliradion kanavia, mistä Raicy ei pitänyt, tai sitten huudatti kännykästään käheää musiikkia, joka sattui ohikulkijaa (tai sitten vain minua) korviin. Oliver juoksi posket punaisina ja reppu selässään suoraan talliin, kun talutin Xiloa täysissä varusteissaan ulos. ”Tuletko katsomaan, kun hyppään, Gillian?” hän kysyi innoissaan. Hänen mukanaan oli kaksi ystäväänsä: MacKenzie ja Nordic. Oliverilla oli aina kavereita kintereillään. Häntä harvoin näki ilman edes jotakuta heistä. ”Sinun pitäisi varmaan tehdä läksyt ensin”, huomautin. Olin kuullut Alexiinan useammankin kerran sanovan Oliverille, että tämän pitäisi tulla kodin kautta koulusta päästyään eikä laukata suoraan tallille. ”Teen ylhäällä”, hän ilmoitti ja viittilöi sitten MacKenzien ja Nordicin mukaansa suunnatessaan kohti tallituvan lasiovia. ”Ei saa juosta”, kuulin hänen lisäävän heille, vaikka oli ollut itse aikeissa kirmata. Pihalla ei ollut liian kylmä, ehkä vain viitisentoista astetta pakkasta. Xilo oli rauhallinen, kun nousin vetelästi sen selkään ja olin edelleen epävarma siitä, oliko tämä kaikki totta vai näinkö yhä unia lastenhuoneen nojatuolissa. Olin viime yönä kävellyt unissani, sitten herännyt enkä enää saanut unta, joten olin lähtenyt taas leipomaan. Tiesin, että tarvitsisin kaiken unen, minkä saisin, mutta ajatukseni olivat kiertäneet sängyssä kehää. En luottanut itseeni juuri nyt tarpeeksi ottaakseni jousta esille, joten kiersimme vain kevyesti Xilon kanssa kenttää, jotta se sai liikuntaa. Oliver tuli pian kypäränhihnaa kiristäen ja Ponyn ohjat kyynärtaipeessaan kentälle. MacKenzie ja Nordic raahasivat hänelle puomisyvennyksestä esteitä. ”Tiedätkö mitä äiti lupasi, Gillian?” Oliver hihkui minulle. ”Pääsen ekoihin isoihin kisoihin! Ne on maaliskuussa, ja sinne oli lasten luokkaan ikäraja kahdeksan vuotta. Me osallistutaan Ponyn kanssa esteisiin ja kouluun!” ”Sehän kuulostaa kivalta”, hymyilin. Oliver oli yhtä iloista ilmettä. ”Joo!” Katselin, kun hän ratsasti Ponyn uralle. Oliver oli melko isokokoinen ikäisekseen ja Pony taas pieni. Hän näytti jo nyt sille hiukan isolta, ja epäilin, ettei hän voisi enää kauaa ponillaan ratsastaa. Hän tarvitsisi pian uuden, etenkin, jos aikoi harrastaa yhtään kunnianhimoisemmin. En ollut varma, oliko hän vielä itsekään päättänyt, mikä häntä eniten kiinnosti: esteet, poolo vai western? Olikohan se käynyt Oliverin itsensä mielessä, että Pony alkoi olla hänelle liian pikkuruinen? Se sai minut haikeaksi, sillä ikävöin niin kovasti Zeldaa. Rakasta, ihanaa, kaunista Zeldaani, josta olin joutunut luopumaan käytännönsyistä, vaikken olisi halunnutkaan. Xilo oli ihana sekin, mutta meillä ei vielä ollut samanlaista syvää yhteyttä ja kumppanuutta niin kuin Zeldan kanssa. Seuratessani Oliverin hyppäämistä Ponyn kanssa, muistin millaista oli ollut treenata estekilpailuihin joskus itsekin Dodolla. En oikeastaan edes tiennyt, miten olin pystynyt tai ryhtynyt siihen. En ollut kilpailuhenkinen. En pitänyt erityisemmin hyppäämisestä. Kai minut oli laitettu siihen, Alexiina huomannut potentiaalini ja pyytänyt ratsastamaan kisoihin, ja olin suostunut, koska miksi en olisi? Zeldan kanssa olin kuitenkin löytänyt kouluratsastuksen maailman, ja Xilon kanssa puolestaan turnajaisratsastuksen. Mutta oliko mitään lajia, joka todella olisi ollut se minun oma juttuni? Uskaltaisinkohan itse lähteä joskus kilpailuihin turnajaissaralla? Haastamaan itseäni? Ehkä aloittaisin tämän vuoden lupauksella, että tarttuisin rohkeammin tilaisuuksiin ja haasteisiin ja ylittäisin itseni. Ja voisin aloittaa pyytämällä Tyleriä ulos ystävänpäiväksi…
|
|
Leiriläinen
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 13
Oma hevonen: Naya
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Manny on Jan 18, 2023 12:02:51 GMT
The Spaghettiwestern Saga chapter one January 17th 2023 Lue tarina kokonaisuudessaan täältäMe istuttiin taukotuvassa Eedin, Iiriksen ja Cellan kanssa myöhemmin. Mä olin lyhyesti kertonut Hanneksen aura-analyysista Iirikselle ja Cellalle ja saanut jälkimmäisen purskauttamaan kokikset nenän kautta taukotuvan pirttipöydälle. “Noi sen vikat sanat kuulosti ihan siltä, että se äijä on tyyliin uhraamassa sut jollekin kivijumalille”, Iiris sanoi vakavana. Se oli tehnyt selväksi, miten vähän arvosti Hanneksessa oikeastaan yhtään mitään, eikä miehen syväanalyysit mun henkisyydestäkään olleet saaneet kreikkalaista vakuutettua. “Musta oli jotenkin ihanaa, että sä olet hohtanut vaaleanpunaisena saunassa”, Cella nauroi ja mä irvistin sille. “Musta siinä ei oo hirveästi mitään ihanaa, kun ottaa huomioon että mä olin silloin alasti ja tajuton”, mä sanoin. Istuin pirttipöydän toisella puolella ja napsin suuhuni pikkuleipiä, jotka siihen oli jätetty. “Varo vaan, noi on jotakin Hanneksen uhrileipiä, joilla se tainnuttaa potentiaaliset uhrattavat. Heräät satavarmasti aamulla jostain kellarista”, Iiris sanoi ja yritti napata pikkuleipää mun kädestä. “Voin hyvillä mielin kertoa, että ne eivät olet Hanneksen eivätkä toivon mukaan myrkytettyjäkään, vaan meidän uuden tallilaisen tuomia”, Eedi sanoi puhelimensa takaa. Mä väistin Iiristä ja tungin keksinloput suuhuni. “Hyviä ne ovat”, mumisin ja avasin oman puhelimeni. Meidän oli tarkoitus katsella lentoja Cellan kanssa. Me oltiin pyöritelty päivämääriä ja puhuttu alustavasti helmi- tai maaliskuusta, ja mä olin yrittänyt kirjautua omille Finnairin jäsensivuilleni, mutta unohtanut tietysti salasanani. Nyt avasin sähköpostin salasanan palautusta varten. Olin juuri avaamassa Finnairilta tullutta vahvistusviestiä, kun huomioni kiinnittyi sen alapuolella olevaan viestiin, joka oli mennyt multa aivan ohi. Olin muutenkin maailman huonoin sähköpostinkäyttäjä, joten en periaatteessa ihmetellyt, etten ollut huomannut viestiä aiemmin – avasinhan koko sähköpostin lähinnä joskus ja jouluna. Siksi olikin jo melkein unohtanut viestin, jonka olin itse lähettänyt loppusyksystä sen jälkeen, kun olimme vierailleet Orange Wood Ranchilla. Se oli ollut lähinnä ajatus, jolla olin leikitellyt, josta olin puhunut vain Riinikselle. Ehkä koko viesti oli ollut silloin sellainen kepillä jäätä -tapainen, ei mikään lukkoon lyöty suunnitelma.
Alexiinan kommentti:
Tämä oli niin ihana! Hauska tarina, jota on kiva jäädä seuraamaan!  Otawa ja Naya näyttävät kerrassaan suloisilta! Pidän Mannya ajantasalla Nayan suhteen, kunnes pääsee ihan paikan päälle käymään ja sen näkemään - lyhyttä videotakin voin laittaa tulemaan!
(Muokkasin vähän avataria suositeltuun 150x150 kokoon ja taustalliseksi, joten älä hämmenny!  ) |
|
Jos kirjoitat toisen pelaajan hahmosta, voit tägätä hänet tekstiin (@käyttäjätunnus).
Gillian varmasti korvaa tämän hänelle vielä...
Otawa ja Naya näyttävät kerrassaan suloisilta! Pidän Mannya ajantasalla Nayan suhteen, kunnes pääsee ihan paikan päälle käymään ja sen näkemään - lyhyttä videotakin voin laittaa tulemaan! 
)