Kuka toi luuli olevansa?
Hänen kyynärpäätään jomotti vieläkin, ja hän hieroi sitä vihaisena. Onneksi kukaan ei ollut nähnyt äskeistä. Sitten Joeyn maidonvalkea naama kurkisti puun takaa.
Hän virnuili.
”Et kerro tosta kellekään!” Robert ärjäisi.
”Juujuu,
chill.” Joey lompsi hänen luokseen kädet roikkuvien farkkujen taskuissa, kuin ikäistään ja kokoistaan paljon isompi kovis. Robert oli heti päästänyt irti kyynärvarrestaan ja sen sijaan kohotti kätensä heristelevään nyrkkiin.
”Jos sanot tästä jollekulle, mä pieksen sut!”
Joey vain jatkoi virnuilua ja laski arskoja nenällään niin, että saattoi katsoa Robertiin niiden yli kulmat koholla.
”Tulla nyt jonkun
likan niittaamaksi seinään...”, hän naureskeli, kun he lähtivät yhtä matkaa eteenpäin. Joey oli tönivinään häntä härnäävästi heidän kävellessään. ”Häh? Häh?
Uuuuu… pieni ja tuima likka tulee, huu… Bob on herrasmies, et edes tintannut takaisin –”
”Pää kii”, Robert murahti. ”Mä en edes tiedä, kuka se on.”
”Saako naisia lyödä?” Joey kysyi tosissaan. ”Mun mielestä saa. Tasa-arvoa pitää olla, sitähän ne haluaa.”
Vaikkei halunnutkaan myöntää, enemmän kuin tytön sanat, oli häneen tehnyt jopa… vaikutuksen tämän kipakka, uhmakas ja rohkea askel käydä nyt
hänen päälleen. Roberthan oli ollut tätä kolme kertaa isompi ja vahvempi. Vaikka olikin paljon melua ja uhittelua, loppujen lopuksi Robert ei ollut niin kova luu, kuin tahtoi kaikkien itsestään ajattelevan. Tosipaikan tullen, jos joku oikeasti laittoi hanttiin – niin kuin se tyttö oli laittanut – eikä osoittanut pelkäävänsä häntä, Robertilla oli helposti periksi antava ulkokuori ja sen alla vaatimaton, alisteiseen asemaansa tyytyvä minä. Hän melkein jopa piti siitä. Hän uhmasi ja tökki ihmisiä juurikin testatakseen, kuka heistä osaisi laittaa hänet ruotuun, koska se, että joku oli häntä vahvempi, toi hänelle turvallisuudentunteen.
Mutta kaikkea tätä hän ei tietenkään osannut itse tietoisesti ajatella tai itsestään ymmärtää.
Sitä hän sen sijaan nyt mietti,
kuka tuo likka oli ollut. Se oli joku niistä tallin tytöistä, joista Robert ei ollut koskaan jaksanut kiinnostua muistamaan nimeä tai tietämään tarkoitusta. Oliko hän se joku Harryn sukulainen? Hän oli näyttänyt alkuperäisasukkaalta, eikä heitä niin montaa tallilla käynyt: Adam, yksi niistä Oliverin kavereista – se Nordic – ja sitten Harry.
Robert potkaisi tielleen osunutta käpyä niin voimakkaasti, että se lensi pitkälle ja pomppi ja vieri. Joey härnäsi häntä edelleen, kunnes Robertilla meni hermo ja hän tönäisi Joeyn ojaan. Vasta siihen tämä tyytyi vaikenemaan nolosta yhteenotosta.
*
Trailerin ovi oli selällään ja sisältä kuului keskustelun vaihtelevia sävyjä.
”Et
todellakaan ota tätä mukaan –”
”Voin hakata sillä puita.”
Täti tarrautui kirveeseen suu tiukkana.
”
Et.”
Robert oli jo jäänyt kiinni yrityksestään salakuljettaa cowboy mounted shooting -aseensa repussaan, ja nyt tämä. Hän oli raivostunut, kun hänen ampumaharrastustaan oli rajoitettu; hän sai ampua vaneeriin vain jonkun aikuisen valvonnassa. Nyt hän ei saisi ottaa mitään terä-, ampuma-, isku- tai vastaavia välineitä kesäleirille. Ei edes voittokirvestään! Kovasti kyllä oli porsaanreikää koettanut asiasta kaivella.
Oliver pullisti rintaansa. Se suututti Robertia vain lisää – mokoma kerskaileva lellipentu.
”Kun pääsen Eränkävijöihin, me saadaan oma nimikoitu ja kaiverrettu linkkuveitsi”, hän ilmoitti ylpeästi ja veti käden lippaan. Robert tönäisi häntä tullessaan ulos isoa rinkkaansa raahaten.
Dewnkin seisoi odottamassa valmiina. Hän ajaisi Robertin Whitehorseen saakka, mistä tämä ottaisi pitkän matkan linja-auton Québeciin ja siitä toisen rajan yli Maineen Greenvilleen. Robertia yksinmatka ja omatoimisuus sekä viikon mittainen leiri eivät jännittäneet. Oliver hieroi vielä olkapäätään, kun Dewn avasi auton takaluukun, jotta Robert saattoi tunkea rinkkansa sinne.
Täti ei halunnut olla klassinen hössöttäjä, joten oli purrut kieleensä ja pakottautunut pidättäytymään mahdollisimman vähäisissä huolehtivissa kysymyksissä ja varmistuksissa. Hän oli antanut Robertille listan asioista, joita leiriltä oli pyydetty ottamaan huomioon ja mukaan, mutta esitti epäilynsä, oliko Robert lainkaan noudattanut tai edes katsonut sitä. Jollain Robert reppunsa silti oli täyttänyt, joten saattoi toivoa, että oikeilla tavaroilla, kuten vaihtovaatteilla, patikkakengillä, hyttys- ja punkkimyrkyillä, aurinkovoiteella, lippalakilla ja tietysti myös ratsastusvaatteilla.
Rockylle oli tilattu hevoskuljetus erikseen. Se oli haettu jo edellisenä päivänä ammattilaisen toimesta määränpäähänsä varusteet mukanaan. Manny oli sanonut sille pitkät heipat ennen rannan illanviettoa – Rocky oli ollut hänen vastuuhevosensa, mutta joutuisi nyt viimeisen viikon olemaan ilman. Sekin Alexiinaa huoletti (mitä ei ääneen Robertin kuullen sanonut, mutta kuiski tekohymynsä takaa Dewnille): lähettää nyt hevonen yksin edeltä toiselle puolen mannerta ja määränpäässä se olisi
Robertin huolehdittavana… No, olihan leirillä toki aikuisia auttamassa ja valvomassa, Dewn koetti rauhoitella.
Robert ei ollut hyvästien ystävä ja meni autoon suostumatta halauksiin tai kunnon tervehdystäkään jättämättä. Dewn hymähti olkaa kohauttaen äidilleen ja veljelleen.
”Ajakaa varovasti”, tädin oli sitten kuitenkin pakko vielä livauttaa, sormien noustessa huolesta huulille. ”Ja Robert… koeta olla ihmisiksi siellä, joohan?”
”Nähdään”, Dewn vakuutti.
*
”Mukavaa leiriä”, Dewn toivotti useampi tunti myöhemmin. Robert oli kiskonut rinkan pois auton takakontista ja kääntynyt katsomaan linja-autoa, joka hurisi odottavaisesti paikallaan. Bussin tuulilasin yläpuolella liukui digitaalisin kirjaimin
819 WHITEHORSE, YT – QUÉBEC, QC
”Moro”, Robert murahti ja sen enempiä sanomatta nousi linja-auton kyytiin. Siellä hän heittäytyi takaosaan, levitti jalkansa, otti puhelimensa ja alkoi pelata sillä zombien räiskintäpeliä.
Ajomatka kesti monta tuntia. Herätys aamulla oli ollut aikaisin, joten hän nukahti monttu auki ja kuorsasi, sitten heräsi taas ja ahtoi isoäidin pakkaaman leikkeleleivän kitaansa. Pitkä aloillaan istuminen syyhytti ikävästi ja hän olisi halunnut tehdä jotain, potkaista jotain oikein kovaa. Hän alkoi potkia edessään olevan penkin selkämystä, jossa ei istunut ketään. Ja vaikka olisi istunutkin, olisi hän silti sitä potkinut, sillä hänen oli pakko ohjata turhautumisen tunne jaloistaan johonkin. Osan ajasta hän katseli videoita tornadoista, sitten taas pelasi. Päivä kirkastui kirkastumistaan, mutta maisemia hän ei juuri katsellut.
Québecissä Robertin oli löydettävä toinen linja-auto. Hän kävi vessassa ja ostamassa kioskista karkkia sekä limsaa. Häneltä tarkastettiin lipun lisäksi passi ja henkilötiedot ennen kuin sai astua kyytiin. Ensimmäinen bussi oli ollut hyvin ilmastoitu ja viileä, mutta tässä toisessa linja-autossa ilmanala seisoi tukahduttavan kuumana. Matka ei onneksi ollut yhtä pitkä.
Greenvillessä Robertia oli tarkoitus tulla hakemaan joku leirivastaavista. Hän nakkeli pikkukiviä kyytiä odotellessaan ja repi läheisestä puusta oksia. Lopulta vihertävänkellertävä pikkuauto pysähtyi hänen eteensä ja hymysuinen nuorimies kurkisti ikkunasta.
”Morjens! Sä olet varmaan leirille tulossa, eikö niin? Hyppää kyytiin.”
Autossa istui joku muukin, ja kuljettajan oli noustava auttamaan Robertin rinkan saamisessa täyteen takakonttiin. ”Mike”, hän esitteli itsensä, kun lähtivät lopulta ajamaan. ”Toimin yhtenä leiriohjaajana. Mistäs kaukaa sä sitten olet tullut, kun meillä on ihan Englannistakin täällä leiriläisiä”, Mike vilkaisi heihin takapenkkiläisiin taustapeilin kautta.
”Kanadasta.”
”Rajan takaa, no niin! Kiva, kun ootte niinkin kaukaa tänne löytäneet. Suurin osa on Idahosta, mutta kyllä maine kiertää”, hän tuumasi. ”Beaver Coven kesäleiri on toki iso ja valtakunnallinen juttu, mutta on näemmä kansainvälisillekin vesille sana kiirinyt.”
Leiripaikka oli metsän siimeksessä lähellä vettä ja aukeita, muun muassa ratsastuskenttää. Leiriläisiä oli saapunut pitkin päivää eri ajankohtina pitkien etäisyyksien päästä, ja reippaan oloinen leiriohjaajanainen oli jakanut ja neuvonut heitä oikeisiin mökkeihin. Robertin kohdalla hän selasi taas listaansa, teki pienen ruksin Robertin nimen perään ja sanoi: ”Poikien mökki kolmonen” ja lisäsi: ”Toivottavasti tulee mukava leiri!”
Sinne Robert siis raahautui, haisten hieltä ja täynnä patoutunutta energiaa iäisyyden kestäneiden istumamatkojen jälkeen. Oli siis osin sen piikkiin laitettavissa, että hän ajautui napit vastakkain välittömästi majoitusmökissään, ennen kuin oli reppua saanut lattialle. Poika, jolla oli koko olemus kuin graffittitaulu ja oudon eloisat, karikatyyrimäiset ilmeet venyneestä hymystä nauruntyrskähdyksiin jutellessaan toisen pojan (tummat kihartuvat hiukset ja stetsoni) kanssa, oli erehtynyt ottamaan itselleen yläpedin. Yläpedin, jonka Robert halusi itselleen.
Robert kiipesi puolapuille ja raivasi pojan vuoteelleen kevyesti levittelemät vaatteet ja parit muut kissakuvioidut tavarat surutta lattialle.
”Hei, mitäs vitsiä – mä otin sen sängyn”, graffitti sanoi hämmästyneenä. Robert ei vastannut. Jos hän halusi nukkua tässä yläsängyssä, hänhän nukkuisi.
Mökki kolmosen pojat olivat
Kansas Bond (tämä omituinen tyyppi, josta Robert heti tiesi, ettei pitäisi),
Cooper Miller (hänestä Robert ei ajatellut mitään erityisen negatiivista ainakaan alkumetreillä) sekä vielä
Mikael Aikio, jonka omituisista valkoisista laikuista kasvoissa Robert heti kysyi, mitä tämä sairasti ja olisiko tauti tarttuva, teeskennellen pitävänsä kättä nenän ja suun edessä bakteerien varalta.
”Joku täällä vähän haisee”, Kansas ilmoitti virnistäen tarttuen samoin muka nenäänsä, ikään kuin olisi vain halunnut keventää tunnelmaa. Tietenkin hän tarkoitti Robertia.
”Likaiset käy suihkussa ja köyhät töissä”, Robert paukautti, koska hänestä Kansas vaikutti jonkin suurkaupungin slummialueelta paikalle raahautuneelta narkkarilta. Saisi pitää mölyt mahassaan, ellei haluaisi turpiinsa. ”Jos joku täällä on homo, lähtee vetään”, hän lisäsi, kun Kansas oli oikaissut pronominiensa käytöstä. ”Mä en nuku homojen kanssa, hyi hitto, insestiä.”
”Sä et taida edes tietää mitä se on, koska se ei kyllä liity mitenkään sukupuolisuuntautumiseen.”
Mutta Robert ei kuunnellut eikä uskonut; hän tiesi paremmin. Insesti oli sitä, kun miehet härkkivät toisiaan peräreikiin.
Kansas tuohtui ja alkoi väitellä, ja Robert puolestaan alkoi röyhkeästi vaatia, että tämä vetäisi housut kinttuihin ja todistaisi hänellä olevan kulli – mokoma pelle kun oli alkanut vaikuttaa munattomalta hintiltä, joka saisi painua eunukkina tyttöjen mökkiin.
Siitä sitten alkaisi Robertin leirielämä kokonaisen viikon ajan. Saisi nähdä, keneltä vuotaisi verta nenästä ensimmäisenä, sillä alku ei ainakaan ollut lupaava…
ROBERT MUIDEN LEIRILÄISTEN (ERI KIRJOITTAJIEN) TARINOISSA:
Illalla, päivän melontareissun jälkeen, leiriläiset kutsuttiin koolle päätalolle, jossa pitkät pöydät pursusivat erilaisia lautapelejä. Harper ryntäsi heti Scrabblen äärelle, sillä hän oli varsin hyvä kyseisessä pelissä eikä malttanut olla pieksemättä muita sanataituruudellaan. Kansas huomasi Harperin ylitsevuotavan peli-innon ja liittyi seuraksi.
"Kai näillekin aivosoluille tekee ihan hyvää päästä välillä töihin", Kansas venytteli käsiään ja kaivoi itselleen pussista aloituskirjaimet.
"Ihan tosi", päästi Harper sarkastisesti. "Älä nyt loppuunkuluta niitä ainakaan. Jää vain huminaa jäljelle."
Silloin pöydän päästä kuului kumea tömähdys, kun Robert istuutui pelin ääreen. Hän pälyili tummien kulmakarvojensa alta niin, että se teki Harperin olon jopa epämiellyttävästi. Sanaakaan sanomatta Robert nappasi pussukan Kansasin kädestä ja läväytti aloituskirjaimensa pöydälle.
"Tsiisus, oletko syönyt jotain mökömakkaraa vai mistä tuulee?" Kansas kuittasi silmät suurina.
"Tulin palauttamaan teidät maantasalle", Robert mörisi ja paineli ensimmäisen sanansa pelilaudalle.
Harper johti peliä alusta saakka. Robert sai aikaiseksi vain varsin lyhyitä sanoja ja Kansas yllätti kerran jättipisteillä keksittyään sanan
geologit.
Oli Robertin vuoro. Hänen miettistaukonsa alkoi venyä pitkäksi, jolloin Kansas alkoi naputella pöytää malttamattomana.
"Hiljaa nyt", Robert ähisi ja loi Kansasiin tuiman katseen.
"Tuleeko sitä sanaa vai luovutatko?" hoputti Kansas. Harper aisti Robertin hermojen kiristyvän, joten hän päätti olla sanomatta mitään, jotta tilanne ei eskaloituisi.
"On tässä sanoja valmiina, laskeskelen vain mistä saan parhaimmat pisteet, mäntti."
Kansas tuhahti. "Minuutti, sitten vaihtuu vuoro."
Robert alkoi kerätä kirjaimiaan ja asetella niitä pelilaudalle. Harper luuli odottavansa sanan vielä jatkuvan, mutta Robert nojasikin pöyhkeästi taaksepäin antaen hetken omalle taidonnäytteelleen.
Harper tuijotti sanaa epäuskoisena. "
Hurttio? Oikeasti? Mikä sana edes on hurttio?"
"No hurttio, hurttio", Robert tiuskaisi.
"Ei se ole mikään sana", tuumi Kansas, joka oli valmiina kaivamaan puhelimestaan sanakirjan esiin.
"Tuollaiset
hurttiot ei ole niin hienoa sanaa aiemmin kuulleetkaan."
"Keksi uusi", käski Kansas. Harper nyökkäili myötämielisesti.
Robert pudisti päätään. "Ei minun tarvitse."
"Uusi sana tai lähdet pelistä pois. Ei tässä jokaista mielikuvitussanaa aleta hyväksymään", Kansas intti pää kovana.
"Haistakaa paska", Robert ärisi ja keräsi kirjaimensa takaisin pelilaudalta uutta sanaa varten. Pyylevä kanadalainen tuijotti herkeämättä kirjaimiaan miettiessään uutta sanaa, jota ei kuitenkaan tuntunut löytyvän. Aikaa kului ja Kansas alkoi taas naputtamaan malttamattomasti pöytää sormillaan.
"Lopeta nyt", murahti Robert, mutta Kansas ei luovuttanut.
"Minulla on niin hyvä sana taas, että ei ole mitään väliä minkälaisen sanan aiot laittaa. Saan paremmat pisteet silti", sanoi Kansas itsevarmasti, jopa tahallisesti Robertia härkkien.
Robertin kirjaintentuijotus tiivistyi tiivistymistään, kunnes kupla puhkesi.
Hän nousi niin raivokkaasti ylös, että tämän maha otti kiinni pöytään, joka nytkähti voimakkaasti ylös ja laskeutui samaan aikaan alas kun Robert viskaisi kaikki kirjaimensa pelilaudalle. "Saatanan kakarat", hän vihoitteli ja onnistui kirjainten heittämisellään sotkemaan myös kaikki pelilaudalla jo valmiiksi olleet sanat. Robert nousi pöydästä vauhdilla, taakseen katsomatta tai mitään anteeksipyydellen ja lähti ovet paukkuen pihalle.
"Mitä helv-", Kansas oli aloittamassa, mutta Harper oli jo noussut tuolistaan.
Joku taputti käsiään salissa.
Muutamalla rivakalla askeleella Harper sai jälleen Robertin näkökenttäänsä. Robert oli painelemassa kädet taskuissa kohti omaa mökkiään, potkien samalla jokaisen roskakorin ja ulkotarvikkeen nurin mikä vastaan tuli. Harper pysähtyi pihamaalle sopivan turvaetäisyyden päähän.
"Mikä sinua risoo?" huudahti Harper ja sai Robertin kääntymään. "Kuka sinun tikkarisi on vienyt kun olet ollut tuollainen perseeseen ammuttu karhu koko päivän?"
"Turpa kiinni", Robert vastasi ja kääntyi takaisin menosuuntaansa. Häntä ei selvästi kiinnostanut jutella enempää asiasta.
Harper otti taas muutaman askeleen lähemmäs. "Hei! Millä oikeudella sinä puhut muille täällä noin?"
Kun Robert pysähtyi uudelleen ja tuli lähemmäs Harperia, Harper kavahti Robertin kiukusta pihisevää katsetta niin, että kahahti pian taaksepäin. Robertin kasvojen väri oli liki paennut kasvoista ja kulmakarvat olivat niiin rutussa, että silmistä näkyivät vain pienet viirut. Harper huomasi Robertin myös puristavan käsiään voimakkaasti nyrkkiin.
"Painu helvettiin, ämmä. Jos et olisi tyttö, niin vetäisin sinua lättyyn" hän uhosi kiristyneiden hampaidensa välistä.
Harper oli niin järkyttynyt kuulemastaan, ettei tiennyt mitä sanoa, mutta onneksi Kansas tuli juoksujalkaa paikalle avuksi. "
Wou, wou, wou - easy tiger. Voin googlettaa sinulle jonkin vihanhallintakurssin, se voisi olla sinulle paikallaan." Kansas tarttui Harperia olkapäästä ja lähti taluttamaan tätä takaisin päätalolle.
"Oletko okei?"
"Joo, ei siinä mitään käynyt", Harper vastasi ja silitteli käsillään omia olkavarsiaan. "Kauhean kiva jos Robert aikoo koko viikon olla tuollainen."
Vielä myöhemmin hampaita pestessäänkin Harper mietti Robertin käytöstä - ja etenkin tämän sanoja. Tämän välikohtauksen jälkeen Harper ei todellakaan haluaisi jäädä yksin Robertin kanssa missään olosuhteessa.
Vessan oveen koputettiin. "Onko sinulla hammastahnaa? Me unohdettiin ostaa", kysyi Harperin kanssa samassa mökissä majoittunut norjalainen Isela. Harper kaivoi toilettilaukustaan hammastahnan ja ojensi sen Iselalle.
"Sillä pojalla on varmaan meneillään jotain todella rankkaa elämässään", pohti Isela.
Harperin suu oli niin täynnä vaahtoa hampaidenpesusta, ettei hän saanut sanotuksi mitään. Muminan seasta hän kohautti olkapäitään ja yritti käsillä viittoilla jonkinlaista vastausta. Isela vaikutti sellaiselta ihmiseltä, joka halusi uskoa jokaisen olevan pohjimmiltaan hyvä ja halusi ymmärtää jokaista yksilönä. Harper oli suoraviivaisempi; kaikilla meillä oli jotain elämässämme meneillään, eikä se silti oikeuttanut ketään käyttäytymään kuin idiootti.
- Harper MacDonald, © VRL-14901
"Menisin, mutta en pysty!" Harper jyrisi.
Korkea, puusta kasaan kyhätty, tornimainen rakennelma nitisi jalkojen alla ja vaikka kuinka jalkoja yritti käskeä eteenpäin, ne olivat kuin liimattuina tasanteeseen kiinni. Harper puristi kaikilla voimillaan tasanteen kaiteesta, ainoasta konkreettisesta asiasta joka erotti hänet parin kymmenen metrin pudotuksesta. Hikiset kädet eivät tuntuneet antavan tarpeeksi pitoa ja horisontti alkoi heilua hänen silmissään.
"Päästä sitten edes muut ohi!" komensi joku alhaalta maan tasalta. Todennäköisesti huutelija oli Robert äänensävystä päätellen.
Mutta Harperin jalat eivät liikahtaneet senkään vertaa, että olisi pystynyt tekemään muille tilaa. Hänen mökkitoverinsa Prima lähti kiipeämään puisia portaita ohjaajan neuvosta ja saavutti pian Harperin.
Korkeanpaikankammo oli kyllä ollut Harperin tiedossa jo aiemmin. Mutta hän ei tiennyt, että se olisi näin paha - ei häntä kaikissa korkeissa paikoissa pelottanut. Kenties hyvin avoin ja kevyt rakennelma, jolle tuli kiivetä ensimmäiseen liukuun, lisäsi vaaran tuntua ja oli saanut Harperin menemään täysin lukkoon.
"No, menetkö vai et, senkin pelkuri?" kuului taas komennus alhaaltapäin.
"Seuraava ylös!" Mike keskeytti solvauksen ja näytti seuraavalle lähtömerkkiä.
Sanat menivät kuitenkin aivan kuuroille korville. "Hakekaa minut alas täältä!"
Robert päästi rohisevan naurun. "Luuletko, että täällä on jotain laivanostureita valmiina sitä varten, että jollain menee pupu pöksyyn?" Silloin Mike loi poikaan tiukan katsahduksen ja totesi, että jos hän ei nyt lopettaisi toisten solvaamista, lähtisi hän siltä seisomalta ohjaajien puhutteluun.
"Yhyy", kuuluivat Robertin kuuluisat viimeiset sanat, kunnes Mike lähti viemään tätä niskaotteella Nancyn pakeille.
Myöhemmin päivällispöydässä Harper joutui kuuntelemaan muiden hehkuttamista päivän aktiviteetista, mistä hänellä ei juurikaan ollut sanottavaa. Brandy oli aivan pähkinöinä adrenaliinin täyteisestä päivästä. Yumi huomasi Harperin olevan kiusaantunut keskustelusta, johon hänellä ei ollut mitään annettavaa - Brandy ja Kelsey kyllä tiesivät sen, että Harper oli jänistänyt eikä ollut osallistunut lopulta zip lineen. Yumi laski kätensä Harperin käden päälle ja kysyi, haluaisiko tämä mennä johonkin juttelemaan.
"Eh", Harper ähkäisi. "Nolottaa vain se tämänpäiväinen."
"Älä nyt viitsi, ei siinä ollut mitään noloa", sanoi Yumi lempeästi ja katsahti alueen reunapöydässä pizzaa mättävään Robertiin. "Jos joku on noloa, niin tuo Robertin käytös. Vannon, ettei kukaan muista enää huomenna että sinua jännitti se zip line, koska Robert keksii kuitenkin taas jotain älyvapaata."
Harper hymähti. Se oli totta.
Hän vilkaisi poikien pöydän suuntaan. Kansas pelleili ruokansa kanssa, Mikael näytti siltä, että häpesi ystäviään ja Cooper...- Niin, Cooper. Miten Harperin ajatukset olivatkaan taas ajautuneet siihen suuntaan?
- Harper MacDonald, © VRL-14901
Leiripäivä oli taas kulunut silmänräpäyksessä ja löysin itseni makoilemasta mulle valikoituneesta alapunkasta. Päivän ratsastustunti oli mennyt aivan mönkään ja se jos jokin vasta harmitti mua. Oltiin tänne asti Boen kanssa reissattu ja mä en osannut keskittyä olennaiseen ja sähläsin liikaa. Puomitreenit kuitenkin olivat meidän yksiä lemppari juttuja! Onneksi iltapäivän rantapallo oli piristänyt mun fiilistä, ja mulla oli oikeasti aika hauskaakin, jos ei lasketa sitä kummallista, töykeää Robertia, joka läimäisi Mikaelia rantapallolla suoraan päähän, eikä edes pyytänyt anteeksi. En vaan tajunnut, mikä sen äijän ongelma oli?
Kävelin Harperin ja Brandyn kanssa leirikeskuksen päärakennuksen edustalle muiden leiriläisten perässä. Tänään ilta-aktiviteettina oli vuorossa paintballia, mikä kuulosti mun mielestä aika jännittävältä. Isä oli joskus muutama vuosi sitten vienyt mut pelaamaan paintballia sen kanssa ja vaikka mä lähdinkin sieltä silloin itkien kotiin, oli muistikuvani lajista yllättävän positiiviset.
”Noniin, hiljaisuutta kiitos!”, kantautui leiriohjaaja Miken tomera ääni jostain kauempaa. Keskustelun sorina hiljeni äkisti.
”Tänään vuorossa on paintballia tässä pihamailla ja metsikössä. Teidät jaetaan kahteen joukkueeseen, merkatut ja ei-merkatut. Merkatuille sidotaan hihoihin tällaiset kangaspalat”, Mike selosti ja esitteli kädessään olevia vaaleansävyisiä kangasriepuja.
Meille jaettiin kasa lievästi hieltä haisevia suojavarusteita, mitkä me sitten puimme päällemme hieman vastahakoisesti. Ties milloin viimeksi ne paidatkin olivat käyneet pesulla. Vaatteista lähtevä tunkkainen haju muistutti ala-asteen liikuntatuntien joukkoeliivien tuoksua. Yök.
Putputputputput!
Phew, phew!
Mun näkökenttää kohden lensi kuula, mikä räjähti mun aseen kuulasäiliöön. Mikael ei ollut niin onnekas, sillä useampi mun ampuma kuula lepäsi nyt levinneenä sen vihreässä maastocollarissaan. Siirryin takaisin suojaan ja hengähdin – mutta liian aikaisin.
Metsänrajasta hypähti esille Cooper, Kansas ja Robert, jotka armottomasti tykittivät mua ja Harperia takalistoon. Miten ne oli ehtinyt meidän taaksemme niin nopeasti??
”OUCH, riittää jo!” huusin, kun yksi ampujista ei millään malttanut lopettaa meidän tulitusta, nostetuista käsistä huolimatta. Ei tarvinnut kahdesti miettiä, kuka tuo ampuja oli. Robert lopetti ampumisen vasta kun Cooper ja Kansas painoivat pojan aseen piipun maahan. Miten ihmeessä ne kaksi oli saanut Robertin mukaan niitten juoniin?
Pilliä vihellettiin rakennusten takaa – merkattujen tiimi oli voittanut. Kävelimme Harperin kanssa lannistuneina takaisin päärakennuksen luo. Me päästiin niin pitkälle, voitto oli käytännössä meidän silmien edessä.
Seuraavalla kierroksella me näytettäisiin niille – ja mä niin kostaisin sille Robertille.
- Yumi Cho, © VRL-14829
Leiriviikko oli käynnistynyt ja hiljalleen aloin itsekin päästä lomatunnelmaan. Ensimmäisenä iltana olin ollut niin väsynyt, etten ollut jaksanut juuri muuta kuin kömpiä suoraan nukkumaan enkä sen myötä ollut myöskään jaksanut miettiä sen kummemmin mökkijakojakaan. Nyt kuitenkin mulle oli alkanut hahmottua hieman paremmin, millaisia mun mökkikaverini olivat.
Vaikka olin aina ollut aamuvirkku, oli pakko myöntää, että aamuherätykset olivat leirillä tavanomaista vaikeampia. Meidän mökissä oli joku joka kuorsasi aika kovaa ja sitä rohinaa sai kuunnella yöt läpeensä. Aamupalalla ei paljoa naurattanut unihiekkoja silmistä pois hieroessa – onneksi kuitenkin leirillä oli paljon ohjelmaa, ja huonot yöunet unohtuivat kuitenkin verrattain nopeasti hauskan tekemisen ohessa.
Suurin murheenkryyni ei suinkaan ollut huonot yöunet saati Kansas, ehei. Itseasiassa aloin hiljalleen olla kiitollinen, että mulla oli Kansas ja Mikael jakamassa saman elämyksen nimeltä Robert, joka majoittui meidän mökissämme. Jo ensimmäisenä iltana saatiin maistiaisia siitä, millaista yhteiselo varsin... temperamenttisen Robertin kanssa olisi, kun poika raivostui kesken Scrabblen peluun. Robertia ei voinut kuvailla kauhean ystävälliseksi persoonaksi, eikä se selvästikään ollut tullut leirille luomaan uusia ihmissuhteita ainakaan mun näkökulmasta. Moni tuntui jo hieman karttelevan poikaa, osa arkuuttaan, osa siksi, että Robertin ilkeä käytös oli niin luotaantyöntävää.
Hiljaisuuden koittaessa kaikki oli valmista. Iltapalan jälkeen olimme pitäneet Mikaelin kanssa pikapalaverin, jonka jälkeen Mikael oli harhauttanut ohjaajia (“tallilta kuului meteliä, pitäisikö mennä katsomaan että hevoset on ok?”) ja sillä välin mä olin murtautunut varastoon ja kähveltänyt sieltä taskulamppuja.
Me odotettiin rauhassa, että kaikki alkoivat nukkumaan. Tai lähes kaikki – sanomatta meille mitään Kansas livahti ulos, kun Robertin ja Timben suunnilta alkoi kuulua tasaista kuorsausta. Mä painoin puhelimen näytön auki – kello näytti olevan 11:35pm. Mä käänsin näytön kohti Mikaelia, jonka silmät kiiluivat puhelimen valossa.
“Minne se meni?” muodostin äänettömästi huulillani. Mikael kohautti olkiaan, selkeästi yhtä ymmällään kuin minäkin.
Meillä ei kuitenkaan ollut nyt aikaa jäädä miettimään Kansasin yöretkiä. Vähän sen lähdön jälkeen liu’uin alas yläpediltäni niin hiljaa kuin suinkin kykenin, ja aloin vetämään vaatteita päälleni. Mikaelkin oli noussut – se puki paitaa ylleen ja vilkuili välillä Timben ja Robertin suuntaan.
Metsä oli hiljainen. Jossain vaiheessa kuulimme kauempaa pöllön huhuilua ja yhden kerran saimme nauttia varsinaisista luontoäänistä, kun Kansas astui sammalten seassa olevaan vetiseen kuoppaan ja kirosi värikkäin sanamuodoin, mutta muutoin kaikkialla vallitsi lähestulkoon aavemainen hiljaisuus. Olin kähveltänyt varmuuden vuoksi pari taskulamppua varalle – nyt ne olivat Brandyn ja Yumin hallussa. Jokainen meistä osoitteli tahoillaan kaikkia potentiaalisia aarteen kätköpaikkoja, mutta emme löytäneet mitään mielenkiintoista.
“Ajatelkaa, jos me oikeasti löydetään se aarre”, Harper henkäisi. “Sehän on varmaan mittaamattoman arvokas.”
“Mitä me tehtäisiin sillä?” Yumi pohti. Se pysytteli visusti Mikaelin vanavedessä - poika liikkui metsässä niin tottuneesti, että olisi voinut luulla tämän olevan sille tuttua maastoa.
“Myydään?” Brandy ehdotti. “Me saataisiin niin paljon rahaa, että voitaisiin ostaa vaikka Twin Falls Farm. Tai tämä leirimesta!”
“Joo, ois tosi kiva omistaa just tämä leirintäalue”, sanoin sarkastisesti. “Voitais vaikka muuttaa tänne jokainen omaan mökkiin. Robert vois muuttaa sun kanssa samaan.”
“Ää, no ei todellakaan!” Brandy sanoi ja kaikki nauroivat. Nauru kuitenkin vaimeni nopeasti. Pimeässä metsässä kuumottava tunnelma pysyi jatkuvasti läsnä.
- Cooper Miller, © VRL-14901
Saatiin mökki siistiksi asti, Robertin ympäriinsä levitettyä omaisuutta myöten. Huolimatta siitä edellisilllan... episodista mun ja Robertin välillä, oltiin taas aamulla ihan hyvää pataa. Tai no, niin hyvää, kuin sen kanssa suinkin pystyi. Mä rehellisesti sanottuna yllätyin, että tultiin niinkin hyvin toimeen, etten heti ensimmäisenä päivänä pies- puhunut sen kanssa yhtään ärhäkämmin. Kieltämättä mun oikean käden rystysiin hieman sattui, eikä mun silmäkulmakaan sit väriltä säästynyt. Mutta hei, kiitos Cooperin, Timben ja Mikaelin, me ei jouduttu edes liemeen.
*
Tämä oli ainakin viides kerta tällä viikolla, kun aamulla siivottu mökki näytti iltaan mennessä siltä, kuin siellä olisi räjäytetty roskapommi.
Roskapommi, jonka nimi oli Robert.
Kansas käveli peremmälle mökkiin ja kallistui nojaamaan välioven karmiin, kädet ristittynä rintakehälleen, katse skannaten makuutilan sekasortoa.
Mikael livahti pojan ohi hakemaan pyyhettään ja suuntasi siitä suihkuun.
Robert makasi yläpedissään ja katsoi puhelimen äänet luvattoman kovalla jotain YouTube-videota.
"Are you gonna clean up your mess or what?" Kansas kysyi.
Robert ei ollut kuulevinaankaan.
"Haloo?" Kansas huhuili, mutta turhaan. Viiksekäs nuorimies ei edes katsettaan käyttänyt pipopäisessä pojassa.
Kansas odotti hetken. Muutaman sekunnin, jos sitäkään.
Mutta kuten poika on itsekin joskus todennut, the P in Kansas stands for patience.
Siispä hän riisui hupparinsa ja heitti sen sängylleen.
Joku reaktio oli saatava.
"Oh Bob, muru, siivoa tää sotku", hän kehotti uudestaan.
Hellittelynimen kuullessaan Robert käänsi katseensa puhelimensa näytöltä Kansasiin.
Toisen pojan asuvalinnan nähdessään hän kurtisti kulmiaan ja irvisti inhosta.
"I knew you were a fucking faggot!"
"Wearing a pink crop top doesn't make me a homosexual", Kansas huokaisi, nenänvarttaan nipistäen.
"Now get your stinky ass up and-"
"Mä en kuuntele käskyjä hinteiltä", Robert keskeytti ja jatkoi puhelimensa tuijottamista.
"No ei ollu käsky vaan kehotus", Kansas korjasi ja jatkoi:
"Joko sä siivoot ne tai mä siivoon ne. Jos mä siivoon ne, niin niistä jää ehkä just ja just tuhkat jäljelle", poika kertoi ja kertomuksensa paikkansapitävyyden takaamiseksi kaivoi sytkärin taskustaan ja napsautti siihen liekin.
"I'm getting really tired of your fucking nagging", Robert ärähti ja laittoi puhelimensa pois, laskeutuen sitten punkastaan.
"Yeah, well, I wouldn't nag if you'd learn how to live like a proper human being", Kansas pyöräytti silmiään ja virnisti perään.
"Although a pigsty sure would suit your needs."
"The fuck did you say?"
Robertin tuuheat ja paksut kulmakarvat näyttivät melkein yhdistyvän keskeltä, niin kurtussa ne olivat.
Hän astui hivenen lähemmäs oviaukossa nojailevaa, kissapipoon ja siihen vaaleanpunaiseen croptoppiin sonnustautunutta poikaa.
Kansas pidätti nauruaan, hymykuopat korostuen.
"Oh, was I not clear enough? Or-"
Poika ei saanut edes lausettaan loppuun, kun tuohtuneen viiksimiehen vasen nyrkki otti lähikontaktia Kansasin nenän alueen kanssa.
Hämmästyneenä ja järkyttyneenä hän nosti kätensä suunsa ja nenänsä eteen.
Kädelle valui lähes välittömästi jotain lämmintä ja märkää. Ja punaista.
Robert lähes hymyili.
Hän hieroi vasurinsa rystysiä ja katsoi tällistä tokenevaa pipopäätä suorastaan omahyväinen ilme kasvoillaan.
"You- you motherfucker-!"
Tässä välissä tarinaa kertoja kävi nappaamassa popcornit ja nautti esityksestä. Kertojan harmiksi se tosin loppui aika lyhyeen, kun Mikael palasi suihkutuokioltaan.
Ehkä kahden sekunnin arviointihetken jälkeen Mikael syöksähti likipitäen toistensa kurkuissa kiinni olleen kaksikon väliin.
"What the fuck are you doing?!"
Kansas naksautti leukansa paikoilleen, katse pysyen tiukasti vähintään yhtä kierroksilla käyvässä Robertissa.
"Me and Bobby here were just discussing-"
"Sori, toi ei kyllä ollu keskustelua nähnykään", Mikael myönsi välittömästi. Suomalaispojan katse vaelsi vuoronperään Kansasin ja Robertin välillä - toiselta tuli verta nenästä ja toisen huuleen oli tullut haava. Hehkeitä.
Kansas pyyhkäisi käsivarrellaan nenäänsä.
Verenvuoto oli jo lähes tyrehtynyt.
"... Kyllä siinä sanoja vaihdettiin", poika mutisi, mulkaisi Robertia ja siirtyi sitten vessan puolelle arvioimaan vahinkoa.
Hän kuuli, kuinka Mikael vuorostaan keskusteli Robertin kanssa.
Yllättävää kyllä, ne todella keskusteli.
Tai siis, Mikael kävi läpi jokaisen tietämänsä haukkumasanan ja keksi niitä vähän lisää päälle. Pelkkä fucknugget ei ollut tilanteeseen nähden riittävän aggressiivinen. Robert sai todella kuulla kunniansa - alkaen saapumispäivästä ja päättyen tähän nimenomaiseen edesottamukseen.
Ja voi pojat, että sinne väliin mahtui vaikka ja mitä mistä käristä - kuten pallo naamaan ja puun raivokas ravisuttaminen, unohtamatta melontareissua, jonka aikana Robert oli vähällä paukauttaa melalla Harperia päähän.
Eipä kyllä kohtelias kanadalainenkaan sanojaan säästellyt - ehei.
Oli selkeästi kuultavissa, kuinka Mikaelin kasvojen epämääräiset laikut olivat jo vaikuttaneet pojan aivotoimintaankin, kun alunpitäenkään kaveeraa tommosen epämääräsen nurkkarunkkarin kanssa ynnä muuta imartelevaa.
- Kansas Bond, © Peura VRL-14943