katso profiilia tai lähetä pm
It's a scoobie-oobie-doobie, scoobie-doobie melody!
Viestejä: 114
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Apr 3, 2023 15:18:00 GMT
# Flaksiviikko, osa 1 # 01.04.2023 Tulevaisuuden Crid tässä moi. Kun kolmenkymmenen vuoden päästä katon taaksepäin tähän aikakauteen, tähän yhteen tiettyyn viikkoon, tuun muistaan sen yhtä hyvin, ellen paremminkin kuin sen kerran kun isä löi multa hampaat sisään pesäpallomailalla. Impaktin järkytysaste sama ja sen myötä jokin niksahti eri tavalla mun päässä (hampaiden lisäksi) – tai ainakin voin kuvitteellisille lapsenlapsilleni kertoa, että se oli viikko, kun Crid-papalla flaksi kävi. Ei kuitenkaan ihan sillä tavalla miten luulisi… Tää tarina on parasta kertoa sopivan kokoisina suupaloina, ettei kukaan vaan tukehdu ahneuteensa… joten part one, tässä se tulee… *** Olin harvinaisen tietonen kahdesta asiasta: yksi. Charlotte oli tullut kotiin, koska länkkäjoukkueen vuotuiset isot kisat oli taas tuloillaan. Kaksi. Mulla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. (Kolme – joo, sanoin kaksi asiaa, mutta – muahan siis ei kiinnosta, okei?) Kun olin päässy nolaamasta itseni kompastumalla ämpäreihin ja kävelemällä päin tikkaita Charlotten silmien alla taas vain niin, kuin Crid osaa (ja Charlotten sanottua samaa, eli tää ei oo multa nyt mitään sääliylpistelypisteiden keruuta), olin ehkä enemmänkin vihanen itelleni, kuin varsinaisesti sitomassa köysikaulanauhaa oikotienä onneen eli tässä tapauksessa pois epäonnesta. Olin jo alkanu uskoa, että kehityssuunta oli ylöspäin; että nyt mun tahattomat toilailut oli jääneet taa lapsuuden hörhöilyihin, olisin asiallisempi ja kypsempi ja vähemmän nolo, mutta kaikki se harhauskomus meni vessasta alas. Olin niin #&! vihanen itelleni sen tähden, että olisin potkaissut Cridiä, jos en olisi sen myötä todennäköisesti napsauttanut polven tai heittänyt vieläkin suuremmat flipat. Mutta jos kuvittelinkin, että siinä oli kaikki; että siinä oli kaikki, miten voisin itseni munata, voi kuulkaas! Paljon pahempaa oli tulossa. (Syytän tästä takapakista yhteiskunnan hyväksymässä sosiaalisessa normaaliudessani Charlottea, jolla tuntuu olevan tällainen vaikutus muhun, vaikka muahan ei enää kiinnosta, okei?) Haluan myös huomauttaa, että juuri, kun olin päättänyt jättää naisongelmat hetkeksi sikseen, en vain tän nimenomaisen mimmin osalta, vaan koko sukupuolen, ja keskittyä muihin elämän hienouksiin (ja multa se oli aikamoinen uhraus ja mielenvoimainpuristus – hillitsen vaan janossani itseni niin hyvin, ettei sitä moni tiedä tai huomaa), kyyhkyset tuli viereen kuhisemaan kuin vihellyksestä. Sanonta, että naiset on kuin kissat ja tulee niiden ihmisten luo, jotka ei niistä ole kiinnostuneita, pitää siis paikkansa. Nyt se on varmistettu fakta ja vielä jonain päivänä kirjotan aiheesta kitkeränmakuisen väitöskirjan. Kun olin alkanu epäillä, että mulla saattaisi tallilla olla salainen ihailija ja kun viimein mulla oli myös vahvat epäilyni siitä, kuka kyseinen ystävänpäiväkortinlähettäjä olisi, tapahtui jotain kummallista. Mä, joka aina vakoilen kiinnostavien tyttöjen perässä, sain itse itselleni kiinnostuneen vakoilijan – ja luoja se on ahdistavaa. Mulla on koko ajan tallilla – ja kohta muuallakin, kuten töissä (satuin sen lettipäisen pikkutytön näkemään marketissa oletetun äitinsä kanssa ruokaostoksilla, mutta mistä voin tietää oliko se vain hämäystä; voinko edes tietää, oliko se sen äiti, vai oliko se ammattilaisagentin oveluudella liimautunut random naishenkilöön piilottaaksen sen tosiseikan, että oli jostain kuullut mun olevan kaupassa töissä??) – olo, että jossain silmälasipäinen naama tuijottaa. Jos Savannah aikoinaan teki musta hermoheikon hyppelijän ja olkapään yli kurkkijan, sama ilmiö oli taas havaittavissa mun käytöksessä: tässä oli vaan outo sivumaku koko jutussa. Savannahia karkuun luikkiessani olin lähinnä pelännyt, että se söisi mut elävältä. Ja hassua kyllä, pelkäsin nytkin samaa eli, että tää pikkutyttö mut kiinni saadessaan mielellään söisi mut elävältä. Kumpikin tosin täysin päinvastaisesta (veren/into)himosta. Koetin rationalisoida hommaa vähän. Eihän tyttö mitään ollut mulle tehnyt. Tai, no, laittanut ystävänpäiväkortin, kun kukaan muu ei ollut (kiva juttu, eikö niin?). Ja sattui usein olemaan yllättävissä paikoissa, kulman takana, menevän monta kertaa ohi ilmeisen toimettomana, tulevan (sattumalta?) mun työpaikalle jne… mollottavan mua silmät suurina, suu auki, ja jos katsoin takaisin, punastui ja kipitti piiloon… eihän tässä mitään hätää ollut, turhaan otin sitä niin vakavasti, kyllä se siitä kasvaisi ja pääsisi mun yli, viimeistään siinä vaiheessa, kun tulisi esiteini-ikään ja kielletyn puun hedelmän kaukaiset vaikutukset iskisi siihen ja lehdet putoaisi viattomuuden silmiltä ja siinä vaiheessa se katsoisi mua tarkemmin uudelleen ja oivaltaisi, että ” hyi, mitä mäkin joskus olin tossa näkevinäni?” Voisin ottaa kaiken ilon irti nyt tästä, että mulla ylipäänsä oli, quote-on-quote, ihailija. Vähän fleksailla, ehkä mennä juttusille ja olla kuin kiva big tallibroidi. Mutta kun ei. Mua vaan ahdistaa. Ahdistaa, että joku pitää musta, I know, hitsin typerää, mutta kun maalittaja on pikkutyttö! Ja pikkutytöt on kannibaaleja. Mulla on mamma, jonka älykkyysosamäärä on luokkaa pikkukivi. Tiedän sen lapsuusnuoruudesta sen verran, että mamma on ollut aivoton fanityttö. Se kertoi joskus jostain pojasta, johon oli ihastunut kouluaikoinaan, ja mitä kaikkia pikku kepposia teki ystävättäriensä kanssa sen pojan kustannuksella vain saadakseen sen huomion: rakkauskirjeitä, halailuja, lääppimistä, kikattelua, väkipakolla pussailua, koko koulupäivän ajan seuraamista perässä, koti-ikkunalla käymistä tirkistelemässä, yleistä kuolaamista… Pelkkä mamman haikea hyvänmielen haaveileva muistelu tuosta raukkaparka Samista aiheutti mulle vilunväreitä ja pahoinvointia. Näin myös penikkana ite joskus elokuvan (tai ehkä se oli jakso jostain sarjasta), missä ryhmä tyttöhahmoja kirjaimellisesti käytti niiden mielestä söpöjä poikia ravintonaan ja imi pusuhuulet törröllään niitä kuin ankeuttajat, kunnes pojat oli pelkkiä löysiä nahkoja. Se oli muka huumoria, mutta musta se oli silkkaa kauhua, ja traumatisoiduin niin paljon koko roskasta, että muistan sen vieläkin yön pimeinä tunteina. Se oli vielä ällöttävästi animoitu, jotain muovailuvaha-animaatiota yhdistettynä huonoon CGI:hen… hrr, pelkkä muisto niistä sieluttomista Edvard Munch -tyyppisistä naamoista imemässä nostaa ihon kananlihalle. Enkä muutenkaan (vaikka joku niin voi, ymmärrettävistä syistä, luulla) ole ihan tynnyrissä kasvanut. Kyllä mä tiedän, millaisia varhaiskiimaiset pikkutytöt voi olla, kun ne oikein idolisoi jotakuta. Kattokaa nyt vaikka Bieberiä ja sen fanikuntaa. Vaikka tietyssä mielessä oon aina ollut kateellinen sellaisesta naislaumasta, toisaalta, ihan rehellisesti sanottuna, kyllä se tosimaailmassa muakin pelottaisi (ja kuten nyt on huomattu vain yhdestä hiljaisesta varjosta, jonka oon saanut, miten paljon jo sekin ahdistaa!). En nyt halua mitenkään pöyhistellä tai nostaa itteäni Bieberin rinnalle, että kukaan musta olisi samalla intensiteetillä kiihkomielinen, mutta ehkä tää mun irrationaalinen pelkoni kumpuaa jostain tällaisista yo. freudimaisista syistä. Kaiken kaikkiaan, mä olen naistenmies (en naisten kaataja, mutta pidän naisista). Ja tässä sitä nyt ollaan. Tyttö, jonka nimeä en edes tiedä, tuntuu kyyläävän mua milloin mistäkin. Ja, ellen nyt sitten ole aivan täysin väärinymmärtänyt kaikkea ja päätellyt päin petäjiä, ihastunut muhun. Täytyykö alkaa kantamaan pippurisumutetta hoitopäivinä, ihan varmuuden vuoksi? En vielä tiedä, miten aion edetä tän suhteen. Ehkä annan olla, teeskentelen kun en huomaisikaan ja toivon, että se pian luovuttaa ja jättää mut rauhaan. Koska se ei varsinaisesti ole ollut mitenkään haitaksi (ei yrittänyt tulla puhumaan, ei koskea tai mitään semmoista – seuraa vain tallilla piilosta toiseen mun jäljessä ja roikkuu samoilla huudeilla tekemättä mitään), en voi siitä kellekään oikeastaan mitään sanoakaan. Enhän voi Alexiinalle mennä valittamaan: ” Hei, musta tuntuu, ja voi olla, että se on sittenkin vain mun mielikuvituksen luoma harha, että joku pikkutyttö tallilla seuraa mua and i’m creeped out.” Muthan naurettaisiin ulos toimistosta, ulos tallituvasta, ulos Orange Woodista, Waterphewstä ja koko maasta. Milloinkas miesten kokemaa seksuaalista ahdistelua koskaan on tässä yhteiskunnassa todesta otettu? Saati sitten, että ahdistelija on 9-vuotias? Yhtenä päivänä, tällä kyseisellä viikolla, josta tässä muutenkin kerron, lähdin sitten viattomasti tallilta taas kotiinpäin bussipysäkin kautta. Olin hetken aikaa seisoskellut siinä kakkosta odotellessa, kun näin pienen hahmon lähestyvän samasta suunnasta tallilta. ”Ei jumatsukka”, aattelin, koska tajusin siinä samassa, että se oli se tyttö taas. Ja nyt se aikoi seurata mua kotiin. Se tuli pää painuksissa potkiskellen lunta, lila reppu selässä ja melkein samansävyinen lila toppatakki, pipo, jossa oli pupunkorvat ja sen alta roikkuvat kaksi lettiä, jotka oli solmittu punertavalla nauhalla. Ainakin se hyvin oli teeskentelevinään, ettei mukamas ollut tulossa juuri nyt ja juuri tähän suuntaan mun takiani, kun ei edes katsetta kohottanut. Mulla ei ollut pakoreittiä. Vedin sitten takin vetoketjua ylemmäs leuan yli ja omaa pipoa syvemmälle päähän ja värjöttelin hartiat ylhäällä, koska mulla oli tyhmä tallifleecetakki, eikä kunnon ulkotakkia, koska Dragon oli purrut mun toppaukset siitä rikki ja en ollu jaksanut miettiä pyydänkö mammaa ompelemaan sen umpeen (aka, mitä keksin vaurion syyksi) vai yritänkö ite ettiä netistä räätäliä. Ja nythän oli jo kevät, kuka sitä toppatakkia enää maaliskuun loppuvaiheilla, vai mitä…… HätZYY! Mun nenäni reagoi jo kevään ajatukseenkin. Aivastukseen oli reagoinut se muukin. Pikkutyttö oli seisahtunut kesken matkan, nostanut päänsä ylös kuin säikky hevonen ja nyt vain jäänyt siihen toljottamaan pelästyneenä. Vilkuilin sitä silmäkulmasta kääntämättä päätä. Näin sen just ja just silmälasien sangan raosta. 10/10 acting. Muka nyt vasta huomasi mut, hah! Se seisoi siinä monta minuuttia niin, että mua oikeasti alkoi mietityttää, että oliko kaikki keskenkasvuiset naissukupuoliset ihmisolennot tuommoisia, vai tää vain spesiaali yksilö – enkä tarkoita spesiaalilla nyt mitään hirveen imartelevaa. Sitten näkyi bussi tulevan sillalla eikä tyttö ollut vielä pysäkillä, joten se lähti juokseman reppu hakaten ja heiluen perässään kohti. Mä ehdin onneksi astua linkun sisään ensin, piipautin korttini ja maleksin sopivalle tyhjälle penkille lähelle keskiovia. Pikkutyttö astui sisään myös, vilkuili ympärille (näki mut), painoi katseen ja sujahti ihan etummaiseen penkkiin. Tuijotin sen pupunkorvaista päätä, joka just ja just edes näkyi selkänojan yli. Ja kun mä tuijotin, se kääntyi katsomaan taakseen, näki mun katsovan sitä, punastui, ja kääntyi takaisin oikein päin. See? See? Kaikki seurasi mukana, oli todistamassa tän tapahtumista, eikö niin?? Että mä en ole kuvitellut mitään, että ihan oikeasti ton käytöksen voi tulkita juuri niin kuin mä olen sen tulkinnut! Oikeestaan yhtäkkiä mulle tuli aika vahva olo. Tiedän, oon outo ja epäselvä. Tallilla sen läsnäolo ahdistaa, koska talli on mun paikkani – mun salaisuuteni, mun turvani (paitsi silloin 90% ajasta, kun oon kuolla ja välittömässä hengenvaarassa). Mutta nyt oon jo ei-kenenkään-maalla, bussissa, ja yhtäkkiä voin melkein leikkiä, että tän voisi ottaa egobuusterina. Toisaalta töissäkin oli ahdistanut, koska se on myös eräänlainen mun henkilökohtainen alueeni. On yleisesti noloa, että perässä on pikkutyttöjä, enkä halua, että kukaan mun tuttuni saa tietää. Rupesin kelaamaan tarkemmin, mitä ne hoitotytöt tallilla olikaan sanoneet? Erica? Että mä olin sen "jonkun" mielestä söpö ja kiva ja auttavainen? Jos ne oli puhuneet tästä samaisesta tytöstä, ajatteliko se oikeasti musta niin? Olis kuitenkin reilua ja myös oikein paitsi eettisesti, että laillisesti, jos saisin tytön nopeesti luopumaan minkäänlaisista lapsen viattomistakaan kuvitelmista mun suhteeni ja palaamaan leikkimään Kenillä tai pelaamaan Simssiä tai jotain. Paras, joskin varmaan myös aika ilkeä keino siihen olisi, että näyttäisin mulla olevan flaksia oman ikäisteni naisten kanssa ja mun olevan muutenkin varattu (oli se sitten vaikka kuinka kaukana todellisuudesta…). Käänsin päätäni ja siinä se oli: upein mimmi, jota koskaan olin nähnyt. Istui toisella puolen bussikäytävää, lähes siis mun vieressä, ja kääntyi samaan aikaan katsomaan mua, kun mä katsoin siihen. Aurinko siivilöity ikkunasta siihen, ja vain siihen, ja sen vaaleat pitkät hiukset hohti kultaisina. Sen paita oli tiukka ja auki pitkälle asti niin, että täydellisen maidonvalkeat kummut ja laakso valaistui sinne alas onnessaan paistavassa auringossa. Ja se hymyili mulle, hitaasti ja pitkät ripset kaartuen ja kieli lipaisi viekoitellen sen muodokkaita huulia… Ja mä tein hullun päätöksen siinä hetkessä, nousin vaan ylös ja tolpasta kiinni pitäen kumarruin sitä kohti ja se tuli mua vastaan ja *~ilotulitusrakettien räjähtelyiden ääniä~* ”Sanoitko jotain?” melkein mun vieressä istuva keski-ikänen nainen kysy nostettuaan katseen kännykästä. ”Enmä… mitään”, mutisin ja tajusin sen sijasta alkaa tuijottamaan vaan ulos omanpuoleisestani ikkunasta. Hyppäsin bussista ja hartiat yhä korvissa lähdin tallustamaan kaupan pihalta kämppää kohti. Jossain kohtaa muistin pikkutytön ja vilkaisin muina miehinä taakseni, mutta sitä ei näkynyt missään. Okei, okei, ehkä – ehkä – se ei sitten ollutkaan ollut bussissa mun takiani. Niin, Crid, ajatella, ettei maailma mahdollisesti pyörikään sun napasi ympärillä. Eipä kannata tästä yhden tytön ihastumisesta liiaksi antaa hattuun nousta… Pistin sinä iltana pään tyynyyn jatkaen fantasiasta, joka oli bussissa keskeytynyt ja samalla kirosin, miksei kukaan ollut kehittänyt deittiäppiä, jossa voisi tilata haluamansalaisen naisen katalogista kotiovelleen… ...ja, jos jossain tosiaan on joku jumala, joko mamman uskoma egoistinen pilvidiktaattori tai joku muu, niin se hieroi ton ajatuksen mun päästäni luettuaan nautiskellen käsiään yhteen ja jyrähti: ”Saamasi pitää!”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Apr 3, 2023 15:31:31 GMT
02.04.2023 Dewn kiristi Ponyn satulavyön. ”Kaikki ok?” ”Tyhmää, kun muut ei päässeet”, Oliver sanoi. Hän häpisteli ruusuketta – ei tässä kisassa voittamaansa, kun ei ollut vielä startannutkaan, mutta jotain vanhempaa palkintoa – päätellen ainakin sen ryppyisyydestä. Dewn siirsi hänen jalkansa takaisin satulasiiven päälle. ”Jeah… mutta toisaalta, voit sitten itsekin kertoa heille kisatarinaa, kun tulevat sieltä takaisin.” Oliver nyökkäsi piristyen. Pojan kasvoilla ei ollut mitään hermostumisen merkkejä; hän vain hymyili innostuneesti. Hän lähtisi heti toisena radalle, mikä oli ehkä hyvä, niin jännitys ei ehtisikään kasvaa. Dewn kohotti nyrkkiään ja Oliver pukkasi siihen omallaan. ”Tsemppiä”, hän sanoi ja väistyi sitten Windyn kanssa sivuun, kun Oliver ohjasi Ponyn lämmittelyalueelle. Raven Crossingin Iron-kilpailuissa oli väenpaljous. Dewn pujotteli ihmisten ohi hieroen välistä niskaansa epämukavuuttaan, kunnes lopulta löysivät sopivan hiljaisemman paikan kentän yhdestä kulmauksesta. ”Näetkö siitä?” hän varmisti, ja Windy vain nyökkäsi katse keskittyneesti – ei siellä täällä menevissä hevosissa ja ratsukoissa, vaan heitä lähimpänä olevassa esteessä. Este oli vihreä nouseva okseri, josta törrötti somisteina kaksi pitkää suurta valkeaa kukkaa, kenties päivänkakkaraa, äidin lempikukkasta. Windy katseli sitä kuin miettisi siitä jotakin. ”Siinä ei ole perhosia”, Dewn huomautti viisaasti. ” Watch for the Futuren seitsemänkymmenen senttimetrin luokan aloittaa Daniel Carlsson... valmistautuu Oliver Center”, tuli kuulutus, ja Dewn otti vaistomaisesti Windyä olkapäästä: se oli sen pahemmin ajattelematta suojeleva ele, jottei tämä kuikuilisi liikaa kentän laitojen lomasta pelästyttääkseen radalla hyppäävää ratsua tai itse osuakseen mihinkään. Mutta heti, kun kämmenensä oli laskeutunut Windyn hartialle, tyttö väännähti sen alta pois. Dewn jätti kätensä ilmaan ja antoi sen sitten hitaasti laskeutua kyljelleen, siitä taskuunsa. Oliveria hiukan vanhempi poika kiiti esteiden yli ponillaan. ” Ja seuraavana vuorossa Oliver Center, ratsulla Chicago LH.” ”Nyt hän tulee, Windy.” Oliver ravasi sisään rinta urheasti rottingilla. Hän koetti pysäyttää Ponya tuomaritervehdykseen, mutta se kiepahteli levottomana ympäri malttamatta odottaa. Pilli vihelsi ja Oliver yllytti Ponyn laukkaan. Windyn mielenkiinto herpaantui kuitenkin heti, kun Oliver ja Pony olivat hypänneet heitä lähinnä olevan kukkaesteen. Dewnin toinen silmä katseli tyttärensä elkeitä, kun tämän pää kaartui päinvastaiseen suuntaan, kohti yleisöä, sitten kohti taivasta; toisella silmällä hän yritti seurata ja olla hengessä mukana pikkuveljensä ratasuorituksessa. Windy ei ollut siihen mennessä osoittanutkaan kiinnostusta ratsastamiseen. Oikeammin, Windy ei osoittanut suurempaa mielenkiintoa oikein mitään muita asioita, kuin perhosia ja piirtämistä kohtaan – sekä jonkin verran eläimiin yleensä. Hän tuntui nimittäin kyllä viihtyvän kovasti Jordanien luona hoitamassa ja tutustumassa siellä aina kulloinkin väliaikaisesti majoittuviin uusiin eläimiin. Hän viihtyi toki hevostenkin, erityisesti Honeyn, kanssa, halusi talutella sitä tai vain istua laitumella tarkkailemassa perhosia samalla, kun Honey ruohosti vapaana hänen vierellään, mutta ratsastus… siitä hän ei ollut innoissaan. Isä oli kerran nostanut hänet kysymättä Honeyn selkään, mutta Windy oli saanut huutopotkuraivokohtauksen, sätkinyt ja viuhtonut niin, että isän oli täytynyt kummissaan laskea hänet takaisin maahan. ”Hänellä on sama pelko, kuin sinulla oli”, isä oli sitten sanonut päätään raapien. Mutta Dewn ei uskonut, että kyse oli pelosta. Windy vain ei… tahtonut ratsastaa. Dewn ymmärsi sen paremmin kuin hyvin. Mutta siltikin, jos se nyt sitten ylipäänsä edes oli periytyvä ominaisuus, niin ennemminkin äidiltään se tuli, kuin Dewniltä itseltään. Vaikka ei kyse hänestä ollut aivan siitäkään. Windy vain ei yksinkertaisesti ollut kiinnostunut asioista, joista ei ollut kiinnostunut – niin yksinkertaiselta ja itsestäänselvältä, kuin tämä saattoikin kuulostaa, itse asiassa se oli omalaatuista. Toki hän oli vielä pieni lapsi, jonka keskittymiskyky oli rajallinen ja kohdistunut hänelle itselleen tärkeisiin asioihin, mutta Windyn huomiokyky oli siitäkin huolimatta poikkeava muihin ikäisiinsä. Sitä oli vaikea selittää, mutta sen vain tunsi. Windy katseli hetken valkosinisiä taivaita, sitten kyykistyi ja alkoi pyöritellä tumppuaan lumessa. Dewnkin kyykistyi hänen viereensä. ”Katso, Oliver ja Pony tulevat kohta maaliin, viimeinen este –” Oliverin posket olivat kaksi pyöreää punaista omenaa, jotka loistivat aina kentän kaukaisimpaan nurkkaukseen asti, kun hän lipun heilahdettua ja pillin vihellettyä koetti saada pilkullista poniaan takaisin raviin, hytkyi satulassa nopeasti keventäen ja ohjasi sen poistumisportille. Ratasuoritus oli kestänyt tuskin paria minuuttia. ”Hän tosiaan tarvitsee uuden ponin”, Dewn mumisi. Pony oli näyttänyt nyt erilaisessa tilanteessa ja muualla kuin kotona silmiinpistävän matalalta Oliverin alla. ”Luuletko, että haluaisit oman ponin myös, Windy? Ehkä Ponyn, jos Oliverille hankitaan isompi, jolla ratsastaa?” ”En”, tyttö sanoi pyöritellen yhä lunta, tehden siihen symmetrisiä ympyröitä. ”Minulla on Honey.” ”…Jeah, niinhän sinulla on.” Dewn ponnistautui seisaalleen. ”Tule. Mennään Oliveria vastaan, hän ratsasti hyvän radan. Saattaa jopa voittaa.” Tietäen, että teki sen turhaan, hän silti yritti ja tarjosi kättään, jotta Windy voisi ottaa siitä kiinni. Tyttö ei joko ollut huomaavinaan tai ei sitä nähnyt, käveli vain isänsä ohi ja suuntasi itsenäisesti eteenpäin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä.
Viestejä: 6
Oma hevonen: Goldie
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Tomford on Apr 4, 2023 12:39:00 GMT
Totta, Tomford 4 "Kun sitä rakkautta ei sitten löytynytkään" Täällä hän tänään istuu: oman hevosensa, Goldien, satulassa odottamassa seuraavana vuoroaan kentälle. Olemme Texasin Houstonissa, emme aivan Dilleyssä, mutta emme enää niin kaukanakaan. Vaikka on nykyään jo melkein kuin filmitähti (tosin kukaan ei tunnu muistavan tai edes kunnolla katsoneensa koko ohjelmaa), on kysyttävä: missä morsian luuraa? Miksei kukaan sievä, käytännöllinen ja kotikutoinen lauhkea nuori nainen ole vielä tullut ja napannut tätä pokaalia itselleen? Mikä on mennyt vikaan? Miksi Josh Tomfordimme yhä vain on sinkkumies, vaikka oma tilansakin on jo pystyssä ja alustava yhteisyritystoiminta, alpakanvillatuotteet, laittanut rattaansa pyörimään? Kyllä hän morsiamen kykenisi elättämään, kun kovaa työtä joka päivä tekee. Emme kuitenkaan ole takaisin muistojen Texasissa siitä syystä (vaikka mikäs sen sattuvampi, kuin kotipuolen neitokainen täältä synnyinseudulta kainaloon). Olemme täällä taas joukkuehengessä ja juuri nyt on ensimmäinen kisapäivä, ensimmäinen tiimikisan laji, reining, vuorossa. On eräs toinenkin, jolle paluu näille seuduille on nostanut muistoja ja tunteita sekä pitkiä, syviä mietteitä pintaan. Tyler Andrews, Tomfordin joukkuetoveri sekä cowboytyökaveri, on tuntunut olevan omissa aatoksissaan ja vetäytyneenä muusta seurueesta omilleen. Se, että entinen naisystävänsä Kitty Loop loikkii perässä ja koettaa viritellä keskusteluja, ei tunnu mieltään piristävän. Noin kiinteästä naisen kiinnostuksesta Tomfordimme voi vain itsekseen haaveilla. Vaikka oikeastaan, hänestä kyllä löytyy tosinaisen, sen oikean, kohdalla yllättävää aloitekykyä. Jos Tomford nyt siis sattuisi kiikareihinsa jonkun ottamaan. Vaikea sanoa, onko vika ollut tarjonnan vähyydessä ja haluttomuudessa, vai osin myös päähenkilömme korkeissa standardeissa. Eihän Tomford toki koskaan naisia arvostelisi, ei heille mitään sanoisi, mutta päänsä ja sydämensä sisällä… niin, voi vain otaksua, että hänelläkin omat mittapuunsa sille, millainen sopiva ja oikea morsian hänelle olisi, on. Mukana on tänä vuonna toki myös Cella Talve naisten westerntiimijoukkueessa. Häntä Tomfordimme taisi silmäillä jo viimeksikin, ja hiljaa kaukaa katsoisi nytkin: onhan Cellalla sangen viehättävät samaan aikaan lempeät ja toisaalta ilkikuriset kasvot, vaalea pilvitukka ja leveääkin leveämpi hymy ja nauru. Hän on – tai näin arvailisin Tomfordin ajattelevan – samassa paketissa hunsvottimaista pirteyttä ja toisaalta syvempääkin ystävällisyyttä ja puoleensavetävää koheltavaa itsevarmuutta. Mutta Cella on jokeri, villikortti ja vapaa lintu, eikä Tomford ole tehnyt elettäkään minkään suhteen, joten tietänee itsekin, että tätä on ihailtava vain salaa ja kaukaa. Lähempänä saattaisi kaduttaa. Cella nimittäin uupuu myös sellaisia ominaisuuksia, joita Tomford naisesta etsii: luotettavuutta ja uskollisuutta, omistautumista rauhallisen vakaalle kotielämälle, hartautta ja hyviä tapoja. Hienoa sunnuntaikirkkonaista mekossa ja hiukset letillä Cellasta ei saisi, vaikka mikä olisi Herran mahti. Entäpä Cellan mukana tullut uusi kasvo – Raicyn Enkeleiden hevostenhoitaja – Iiris Valla? Ei, hänessä ei ole mitään, mikä herättäisi Tomfordin. Hänen kylmäkiskoinen ja uppiniskainenkin ulkokuorensa, kuten myös tummat piirteensä, tuovat mieleen Charlotten ja, vaikka nuorena poikana oli Charlotteenkin ihastumaisillaan, tuo tunne murskaantui niin traumaattisesti, että se vei Tomfordin kiinnostuksen myös kaikista muista edes etäisesti Charlottea muistuttavista naisista. Entä, mitä tapahtui niille naisille, jotka Hevosjussille morsian -ohjelman kautta pääsivät farmiviikolle asti ja, joista ainakin yhteen – Ninjaan – Tomford piti yhteyttä kuvausten päätyttyäkin? No, he tosiaan jatkoivat vielä jonkin aikaa vanhanaikaiseen ja romanttisempaan tapaan paperikirjeenvaihtoa, mutta pikku hiljaa se hiipui… Ninjan tulemattomaan kirjeeseen se on jäänyt, ja siitä on nyt kolme kuukautta. Rakkaudentunnustuksia ei jaettu. Suurin tapaus taisi olla poskisuukko, jonka Tomford Ninjalle antoi tämän viimeisen kerran lähtiessään. Voi siis todennäköisesti melko varmasti sanoa, että siitäkään ei mitään sen kummempaa tullut, ja Tomfordimme on yhä mato koukussa. Se, mitä tapahtui juuri ennen kisamatkalle lähtöä, on mainittava sekin. Gillian, Tomfordin teiniaikainen tyttöystävä, oli suukottanut vuorostaan häntä poskelle onnentoivotukseksi. Saattoiko se tarkoittaa jotain enemmänkin? Tomfordin ja Gillianin kaiho toisiaan kohtaan on ollut sellaista jo vuosikaudet: nimenomaan kaihoa ja kaipausta, muttei koskaan tekoja. Tomford aikoinaan särki Gillianin sydämen, ei tahallaan tai tarkoituksella, mutta jalosta uhrauksesta, jonka päätöksen takana seisoo yhä tänäkin päivänä, niin jääräpäisen periaatteellinen, kun osaakin olla. Siinä on yksi, ellei ainoa, niin ainakin selvä tapaus, jossa Tomfordin yksinolo ei johdu siitä, etteivätkö naiset voisi häneen tykästyä, vaan siitä, että Tomford ampuu itseään jalkaan moraaliarvoillaan. Gillian olisi varmasti hänelle sopiva puolisoehdokas, mutta Tomford ei suostu sitä edes harkitsemaan. Miksi ei? Ken tietää. Kai hän yhä uskoo, ettei ole Gillianin kaltaisen hienon naisen arvoinen. Ehkä hän ajattelee, että Gillian ansaitsee parempaa, jonkun, joka olisi hänelle vieläkin sopivampi. Tai ehkä Gilliankaan ei täysin täytä niitä ihanteita, joita Tomford vanhemmiten yhä enemmän on alkanut unelmanaiseltaan odottaa. Tai – vaikka onkin kaksosten kanssa auttanut – kaikista suurin totuus taitaa olla, että Gillian on Tomfordin silmissä jo viety. Hän kuuluu Jumalallisen siunauksenkin ulkopuolella toiselle miehelle, miehelle, jonka lapset Gillian on kantanut. Toisin sanoen, hän ei ole enää puhdas ja vapaa Tomfordin noukkia omakseen. Hänet on jo joku toinen ottanut. ” Luokan neljä palkintojenjakoon pyydetään...” Mitä, joko se on ohi? Keskityimme niin kertaamaan aiemmin tapahtunutta, että tämä hetki oli hujahtaa ohitse; Tomford on ratsastanut reining-kuvionsa ja toiseksi viimeisenä, kun lähtikin, on jo aika kutsua tässä lajissa pärjänneet hakemaan ruusukkeensa. ” Charlotte McPhee, Alexiina Center, Dochas Misang, Tyler Andrews...” ”Mitä?” kuhistiin kentän laidalla pienessä ryppäässä, jossa seisoivat sekaisin niin Raicyn Enkelit kuin Demonitkin. Tomfordkin lähestyi heitä ja jäi seisomaan muiden taakse. Näytti siltä, että hän oli päässyt pistesijalle nippanappa. ”Mitä se sanoi?”, ”Sanoiko se...”, supistiin yhä hämmentyneinä, kun Charlotte lähti pääpuoleensa kiihkeästi kuiskuttamaan kumartuneen äitinsä ja jälkiaskeleissa tulevan Tylerin kanssa hakemaan ruusukkeita juontajalta. ”Siis kuulinko mä oikein!” Kitty sanoi. ”McPhee, sanoiko se McPhee?!” Raicy oli ristinyt käsivartensa ja seisoi jalat harallaan, ryppyotsaisena. ”Ilmeisesti”, Cella sanoi, kun Alexiina oli yhtäkkiä hihkaissut ja rutistanut tytärtään niin, että musta stetsoni putosi tämän päästä. ” Mitä siellä tapahtuu!” Kitty huusi heidän peräänsä ja juontajakin näytti hymyilevän kysyvästi ojentaessaan jokaiselle vuorollaan palkintonsa. Ehtiessään Tylerin kohdalle, Kitty laittoi kädet suunsa ympärille tötteröksi ja huusi: ” Hyvä hani!!” Tylerin pää näytti painuvan vieläkin alemmas oman mustan stetsoninsa alla. Sitten he palasivat takaisin. Charlotte kiiti pölyisen kentän poikki heitä kohti poskillaan punerrusta ja kaikkien katsetta vältellen. Alexiina tuli perässä harppovin askelin, ilme säihkyen, mutta ei edes niinkään reiningmenestyksestä; ruusuke roikkui kädestä vähäpätöisesti, kun hän tuli muiden luo ja hymyn juuri ja juuri edes mahtuessa kasvoilleen, laski kämmenensä Charlotten hartialle ja sanoi: ”Charlottella on jotain upeaa kerrottavaa!” ”Kuulinko mä oikein, että sut kutsuttiin nimellä McPhee?” Kitty sanoi heti. ”Mä kuulin sen jo luokkalähdössä”, Robert sanoi, mutta kukaan ei kuunnellut. Charlotte yritti selvästi kovasti olla virnuilematta liikaa, mutta aika vaikealta se näytti olla olematta. ”Joo… yllätyin itsekin, että miten se on mahdollista…” ”No, kerro nyt se koko juttu!” Alexiina yllytti eikä näyttänyt pysyvän housuissaan. Charlotte punertui lisää; kasvojen sävy ruskeavalkoisten suorien hiusten alla muuttui purppuraiseksi kuin viinilasillinen. ”Me mentiin naimisiin”, hän sitten pukahti, ja sekunnin uutisen prosessoinnin jälkeen poksahti: Kitty huusi äänekkäästi: ” Mitäää!”; Alexiina nauroi onnessaan; Cella pukkasi häntä vähän (Kittyn joka suuntaan innosta sohivat raajat mottasivat Charlottelta stetsonin toistamiseen päästä); Tyler onnitteli vaisusti. Alexiina loi Raicyyn kulmia kohottavan katseen. Hetken Raicy vielä mulkoili, sitten lopulta vapautti kädet ristipistostaan, käänsi Charlotten itseään kohti ja kaappasi syleilyyn. Se oli herkkä isä-tytär-hetki, johon Kittyn oli pakko antaa audioraita: ”Aaaaaaww… mä en kestä...” Kaikessa siinä tohinassa, taustalla seisonut Tomford viimein näki raon itsensäkin tulla lähemmäs ja nosti Charlotten hatun maasta jäämästä toisten jalkoihin. Goldie oli yhä hänellä ohjanpäässä. Hän tuli lähemmäs ja, kun tyttö pääsi Raicyn otteesta, ojensi stetsonia. ”Onneksi olkoon, neiti”, hän sanoi. Charlotte otti hatun ja katseli sitä hymyn kipristellessä yhä poskipäissään. ”Nyt mennään juhlimaan!” Alexiina ilmoitti. ”Nyt? Vielä on luokkia jäljellä”, Robert, joka toisin kuin muut, ei ollut yhtään intomielinen, ärähti. ”Juhlitaan sitten kotona”, Raicy sanoi, ja se kuulosti järkevämmältä. ”Sopiiko Tylerille… Tyler? Eikö hän ollut tässä äsken?” ”Miten sä et oo hiiskunut tästä kenellekään sanaakaan, senkin…?” Kitty sanoi ja tuuppasi Charlottea lantiollaan. ”Tolleen vaan yllätät meidät kesken kisojen, eihän tässä enää voi keskittyä ratsastuksiin millään!” ”Päinvastoin, nythän sitä vasta sujuukin!” Alexiina hekumoi. ”Dewn ja Gillian tietää –”, Charlotte sanoi. ”Ne petturit!!” ”– mutta en kyllä tajua yhtä asiaa...” ”Mitä niin, kultaseni?” Alexiina sanoi pehmeästi laskiessaan käsivartensa Charlotten harteiden yli, Kittyn yhä puidessa muka dramaattisesti nyrkkiään pilvistä kiitävälle taivaalle. ”Miksi olen täällä McPhee? En tehnyt sitä nimimuutosta...” He olivat alkaneet kävellä verkkaisesti takaisin kohti talleja ja tarhoja. Tomford kulki taka-alalla. ”Tekikö Dewn sen sitten kuitenkin? En tiedä…” ”Mitä tarkoitat?” ”Pyysin Dewniä vaihtamaan nimeni McPheeksi osallistujalistaan. Mutta sitten en tehnytkään sitä, kun en ehtinyt.” ”Mutta se listahan oli minulla.” Alexiina oli hetken hiljaa. ”Ahaa… sitä te siis teitte tietokoneellani, te kaksi.” Hän koetti näyttää moittivalta, mutta oli ilmeisen liian hyvällä tuulella pystyäkseen siihen mitenkään tosissaan. ”Niin… että miten olen kuitenkin täällä McPhee?” ”No, siihen en osaa vastata. Laitoin listan menemään heti, kun oli tiedossa, että Kitty saisi Thomasilta Cupidon.” ”Hmm...” Charlottea asia näytti yhä vaivaavan, mutta Alexiina rutisti häntä sivuttaissuunnassa kylkeään vasten, yhtä jalkaa heidän kävellessään, ja sanoi jo uudella, onnea ja ylpeyttä leiskuvalla sävyllä: ”Vai naimisiin… en osaa sanoin kuvailla…” ”Niin, me siis mentiin jo...” Edellä Robertin kanssa kävellyt Raicy pysähtyi äkkiä kuin seinään niin, että Alexiinan ja Charlottenkin oli pysähdyttävä, etteivät törmäisi häneen. ”Mitä?” Ilmeisesti hän, kuten muutkin, olivat kuunnelleet keskustelua. ”Menitte jo?” ”Joo… maistraatissa, ystävänpäivänä.” ”Mutta sulla ei oo sormusta, eihän??” Kitty tempaisi Charlotten käden itselleen ja syynäsi sitä, käänteli ympärikin, ikään kuin sormus saattaisi olla ihoon tatuoituna kämmenpuolella tai valkoisen kauluspaidan hihan alla. ”On, mutta en ottanut sitä tänne mukaan...” Raicyn ilme oli outo sekoitus jonkinlaista loukkausta ja närkästystä. Alexiinakin oli hämillään. ”Ai...” Tunnelma oli muuttunut iloisen hilpeästä nopeasti hämmentyneeksi ja pettyneeksi. Tomford huomasi seisovansa Cellan vieressä ja vilkaisi tätä vaivihkaa, mutta Cella tuijotti kiinnostuneena puheen keskipistettä, sitten elehti huulet ja sormet liikkuen sanoitta Iirikselle, joka edessäpäin hevosia taluttaen oli kääntynyt katsomaan, miksi porukka seisoi. ”Mutta me pidetään kyllä häät, ainakin jonkinlaiset”, Charlotte jatkoi, ”toukokuussa, meillä… niin, olisi kiva, jos pääsisitte paikalle.” Ja jännittyneisyys laukesi; Alexiina huokaisi helpottuneena ja Raicynkin hartiat laskeutuivat, vaikka hän jäi hivelemään mietteliäästi leukaansa. ”Totta kai tulemme!” Alexiina sanoi. ”Olen niin iloinen… Michael on kerrassaan ihana ihminen.” Hehkutus jatkui, hiekka rahisi ryhmän buutsinkantojen alla, mutta me jättäydymme siitä nyt taa. Tämän piti olla tarina Tomfordista ja hänen rakkauselämänsä käänteistä, mutta loppujen lopuksi siitä tulikin kurkistus yhteen Tomfordin entisistä ihastuksista ja tämän rakkauselämästä. Ehkä jonain päivänä se onni koittaisi vielä hänellekin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 154
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Apr 4, 2023 21:29:22 GMT
Sunnuntai 02.04-Tiistai 04.04.2023Mä olin saapunut sunnuntaina Willkesien luokse ja ilta oli mennyt vaihtaessa kuulumisia Charlien ja tuon vaimon kanssa. Ehkä mun ei ollut tarkoitus puhua ihan niin syvällisesti kaikista niistä aiheista mistä mä olin lopulta päätynyt puhumaan. Toisaalta se, että olin voinut puhua aiheista juuri sillä syvyydellä, kun olin puhunut oli helpottanut omaa oloani. Vaikka mulla ja Charliella olikin melkein kymmenen vuotta ikäeroa, nuorempani tuntui kuitenkin ajoittain olevan paljon viisaampi. ”Mä… mä oon omalla tavallaan ihan hukassa. Onhan mulla Kanadassa tilani ja työni, mutta toisaalta en ole enää varma, että onko mulla siellä enää tulevaisuutta. En mä kuitenkaan pysty muuttamaan sieltä pois ennen kuin Camden on muuttanut pois luotani. Onhan siihen kuitenkin vielä pari kuukautta aikaa ja senkin jälkeen voi olla, että tuo asuu luonani paljon pidempään. Ehkä silloin kun me oltiin Kittyn kanssa kimpassa ja ennen kuin se paljasti oman salaisuutensa mun, elämä oli ollut jollain tasolla sellaista, josta olisi voinut tulla sellaista mistä mä haaveilin. En mä tiedä miten mun suhtautumiseni olisi muuttunut, jos me oltaisiin keretty olemaan paljon pidempään yhdessä ja jos tuo asia olisi tullut julki vasta paljon myöhemmin” puheeni tipahteli vaihtelevalla nopeudella ja välillä jouduin pitämään muutaman sekuntin taukoja, jotta löysin oikeat sanat, joilla jatkaa kertomustani eteenpäin. Koko tämän ajan Charlie istui vierelläni hiljaa, tarjoten minulle juuri sen ajan mitä tarvitsin. ”En mä kyllä viitsi uskoa, että sun asiat on oikeasti noin sotkussa Kanadassa. Tai sitten se olisi kyllä jotain ihan uutta. Mä voisin kyllä uskoa, että jos kyseessä olisi isoveljesi, että asiat olisivat enemmän kuin sotkussa – totta puhuen mä en edes tajua miten se on selvinnyt Suomessakaan näin pitkään ilman että sitä on laitettu maitojunalla takaisin kotiin. Jos sä vaan annat asioille aikaa niin eiköhän kaikki varmasti setviydy ja ne alkavat taas näyttämään paljon selkeämmiltä. Tohon Camden asiaan mä en osaa sanoa mitään mutta eiköhän siihen auta aika ja varmasti se, että te puhutte asiasta ja sitä kautta valmistaudutte tulevaan. Se on varmasti myös Camdenille iso asia sillä toinen kuitenkin joutuu opettelemaan yksin asumista ja elämistä, vaikka tämä viikko varmasti tarjoaakin hänelle hyvän oppikoulun siihen.” ”Ainakin siltä se tuntuu, jotta kaikki olisi vain yksi iso sotku ja solmu. Kyllähän mä oon nyt ymmärtänyt senkin, jotta ehkä mulla ja Kittyllä ei ollut ikinä minkäänlaista mahdollisuutta selvitä oikeasti pitkälle meidän suhteessa. Toisaalta en mä ehkä ihan alkuun voinut uskoa sitäkään, että voisin alkaa kehittelemään tunteita jotain toista kohtaan” viimeiset sanani lausuin niin hiljaa, jotta en voinut olla edes millään tasoa varma siitä, jotta Charlie oli kuullut ne. Kuulin vain vaatteiden kahahduksen viereltäni ja saatoin tuntea kuinka nuorempani tuijotti minua. Jossain takanamme ovi piti narahduksensa sen auetessa ja saatoin kuulla hiljaista keskustelua takaani oikealta Charlien ja tuon vaimon jutellessa hiljaisella äänellä. Lopulta kuulin myös terassin lankkujen nakseen kun vierelläni istunut mies nousi ylös ja katosi sisälle. Kuullessani oven sulkeutuvan selkäni takana nostin katseeni kahvikupista, joka oli ollut jo pitkään tyhjä ja tuijotin vain eteenpäin. Huokaisin syvään ja mietin mitä viikosta oikeastaan tulisikaan. Kitty ei tekisi viikosta varmastikaan helppoa ja toisaalta yrittäessäni olla aiheuttamatta mitään ongelmia naisen kanssa en voisi viettää hirveästi aikaa äidin kanssa. Emme olleet nähneet isän hautajaisten jälkeen ja molempien elämissä oli tapahtunut suuria muutoksia. En tiedä kumman elämässä käyneet muutokset olivat suurempia, sillä äitini oli sentään muuttanut uuden miehen kanssa asumaan saman katon alle. Tai ehkä uusi mies oli väärä termi, sillä olimmehan molemmat tunteneet Jack Willkesin jo pitkään. Vaikka tämä tilanne oli ehkä omalla tavallaan ollut yllättävä olin silti onnellinen äidin puolesta sillä tiesin, jotta Jack on hyvä mies ja että tuo pitäisi varmasti hyvää huolta äidistä. Se, tiesikö Trevor tilanteesta ei ollut minulla tiedossa, mutta voisi olla, että isoveli ei ehkä välittäisi tilanteesta sen suuremmin. Isoveljellä oli ollut aina paljon vapaampi ja rennompi olemus elämään kuin minulla ja varsinkin isäni kanssa olin ollut hyvinkin läheinen suhde, vaikka toisaalta olimme aina myös äitini kanssa läheisiä. Meillä riitti Charlien kanssa juttua pitkälle iltaan ja yöhön, ennen kuin tuo ehdotti, jos menisimme nukkumaan, jotta jaksaisin ratsastaa seuraavana päivänä kilpailuissa. Yritin mumista jotain hyväksynnän kuuloista sillä todellisuudessa minua pelotti edes ajatuskin nukkumisesta. En todennäköisesti saisi nukuttua silmäystäkään seuraavana yönä, tai varmaan minään niistä öistä, joita Texasissa viettäisin. Olinhan toki ottanut mukaani unilääkkeeni, mutta jos niihin aikoisin turvautua minun täytyisi keksiä joku turvallinen syy minkä vuoksi joutuisin lähteä nukkumaan ajoissa. Maanantai aamun alkaessa valkenemaan tunsin oloni paljon väsyneemmäksi kuin mitä se oli ollut illalla. Maattuani varmaan vartin tuijottaen vain kattoa, kuulin käytävältä askeleet, jotka lähestyivät vierashuoneen ovea. Lopulta ne pysähtyivät oven taakse ja kuulin hiljaisen koputuksen ovelta. ”Huomenta Tyler. Keittiössä on kahvia ja aamupalaa, jos sulle maistuu.” En vastannut ehdotukseen mitään, sillä en ollut täysin varma, jotta saisinko syötyä mitään ainakaan ennen kuin pääsisimme kisapaikalle ja onnistuisin ratsastamaan ensimmäisen päivän neljästä luokasta. Makasin vielä hyvin pitkään tuijottamassa kattoa ennen kuin päätin nousta vihdoin ja viimein ylös. Oloni ei ollut kovinkaan mairea enkä odottanut kovinkaan innolla tulevaa päivää. Jollain ihmeellä sain edes puolikkaan kupillisen kahvia juotua ennen kuin Charlie huomautti, jotta kohta olisi aika lähteä, jotta kerkeäisimme kisapaikalle ajoissa. Olin enemmän kuin kiitollinen siitä, että Charlie oli tuppautunut henkilökohtaiseksi kuljettajakseni tänä aamuna, sillä tuo taisi tietää, että olisin yksi hermoraunio koko päivän. Image lastautui onneksi hyvin traileriin ja tamma matkusti lyhyen matkan hyvin vaikka tuolla ei ollutkaan kaveria, jonka kanssa matkustaa. Willkes oli myös luvannut hakea kanssani Trevorin hevosen loppuviikosta. En tiennyt paljoakaan tuosta hevosesta, joten saatoin vain toivoa parasta sen suhteen, että kaikki menisi hyvin. Kisapaikalle päästessämme kävin hoitamassa kaikki pakolliset paperihommat samalla kun Charlie oli jo purkanut Imagen trailerista ja tuo alkoi laittamaan mustangia kuntoon. Palatessani takaisin trailerille Charliella oli jonkinlainen keskustelu menossa Alexiinan kanssa, enkä halunnut häiritä sitä, joten yritin vain alkaa laittamaan itseäni kisakuntoon. Lähtisin yhdeksäntenä tiimiluokassa ja olisin toinen, joka starttaisi meidän tiimistämme, sillä Raicy avaisi jokaisen tiimikisaluokan ja näin ollen tuo olisi ensimmäinen, joka starttaisi meidän luokastamme. Tiimikisojen ensimmäinen laji oli reining, mikä ei ollut minulle oikeastaan kovinkaan ominainen. En ollut oikeastaan harjoitellut koko lajia sen jälkeen, kun olimme edellisenä keväänä lähteneet Texasista kotiin. En odottanut suurta menestystä tästä luokasta, joten se, että sijoituimme neljänneksi tässä luokassa, oli suuri yllätys. Mun sijoitus oli oikeastaan paras koko meidän tiimistämme, ja mä toivoin, että mun harteille ei asetettaisi kovinkaan suuria paineita koska mä en varmaan kestäisi niitä viikon edetessä. Luokat, joissa mä toivoin pärjääväni eivät olleet kuitenkaan niitä, joissa me pärjäsimme. Reiningin ollessa ohitse kisajännitykseni lieventyi hieman, vaikka Kitty onnistuikin pitämään epävarmaa oloani yllä. En tajunnut miten toinen saattoi olla niin energinen ja aktiivinen. Ajoittain tuo oli myös vähän liikaa iholla ja pariin kertaan meinasin sanoa toiselle rumastikin mutta sain kuitenkin pidettyä itseni hiljaisena. Mä en tajunnut miten Charlie jaksoi toista ja toisaalta mä olin myös kiitollinen siitä, että tuo otti vastaan ainakin osan Kittyn meille tarjoamasta huomiosta. Palattuamme kisapäivän jälkeen Willkesien luokse vetäydyin minulle varattuun vierashuoneeseen ja taisin nukahtaa samalla sekuntilla, kun pääsin pitkälleni sänkyyn. Nukuttuani varmaan pisimmän yhtäjaksoisen pätkään pariin viikkoon ja herättyäni ainakin vähän enemmän uutena miehenä kuin aiemmin, pääsin sängystä ylös huomattavasti nopeammin. Tänä aamuna sain jopa syötyäkin jotain enkä aloittanut päivääni pelkällä kahvilla. Istuimme Charlien kanssa rauhassa syömässä aamupalojamme sekä tekemässä vahinkoa kahvipannun sisältöön. Saatuamme viimeisetkin tipat kahvista juotua nousimme yhdessä tuumin ylös ja aloimme valmistautumaan päivään. Autettuani Charlieta muutamassa asiassa kiitoksena siitä, että tuo oli auttanut minua edellisenä päivänä kilpailuissa ja tiedostaessani sen mahdollisuuden, jotta tuo auttaisi minua myös tulevina pävinä. Ollessamme valmiita nousin oman autoni kyytiin ja lähdin ajamaan kohti paikallista hautausmaata. Parkkeeratessani autoni, istuin muutaman minuutin ajan keräämässä rohkeutta nousta autosta ja kävellä alueen toiseen päähän, jotta saatoin löytää oikean haudan. Tokihan parissa vuodessa hautausmaa oli kerennyt laajenemaan, joten jouduin todellakin miettimään, mikä olikaan oikea väli juuri sille haudalle, jota olin etsimässä. Lopulta kuitenkin katseeni löysi tutun sukunimen kaiverrettuna kullatuilla kirjaimilla kiven pintaan. Seisahduin hautakiven eteen vain tuijottaen sitä hetken kuin yrittäen vakuuttaa itselleni, että tilanne olisi oikeasti totta. Vedettyäni muutaman kerran syvään henkeä otin ne muutamat harppaavat askeleet. jotka erottivat seisahduspaikkani kivestä. Varovasti, kuin peläten että rikkoisin jotain tai polttaisin käteni laskin vasemman käteni kylmän kiven päälle. Sormeni saivat hakeutua vapaasti kohti kaiverrettuja kirjaimia, seuraillen niitä ja kuin vakuuttaen minulle, että nuo seitsemän kirjainta olivat juuri ne samat, jotka olivat myös omien nimieni perässä. ”Hei isä” kuiskasin lopulta ja tunsin, kuinka jonkinlainen pala oli muodostumassa kurkkuuni. Tajuamattani sitä itsekään, olin kyykistynyt kiven eteen, antaen käteni edelleen levätä sen kylmällä, sileällä pinnalla. En tiennyt miksi, mutta sanoja tuntui olevan paljon hankalampi löytää vaikka tiesinkin, että kukaan ei ollut niitä kuulemassa. Lopulta kuitenkin onnistuin muodostamaan jonkinlaisen lauseentapaisen ja sen jälkeen seuraavat sanat ja lauseet tuntuivat löytävän paikkansa paljon helpommin. En tiennyt kauanko vietin käyden monologiani hautakivelle mutta mitä enemmän sain asioita kerrottua sitä helpottuneemmalta oloni tuntui. Tokihan sunnuntainen keskusteluni Charlien kanssa oli auttanut myös, mutta isälle paljastin sellaisiakin asioita, joista en ollut nuoremmalleni edes maininnut. En tiennyt millaista lopputulosta odotin tältä yksinpuhelultani, mutta en myöskään jaksanut välittää siitä sen suuremmin. Lopulta nousin hyvinkin kankeasti ylös ja tunnusteltuani hetken oloani ja sitä että kantaisiko jalkani, loin vielä viimeisen katsauksen hautakiveen. Kävellessäni takasin autolleni oloni oli hieman seesteisempi, vaikka silti epäilinkin sitä mitä loppuviikko tulisi tuomaan eteeni. Toivoin että koko viikko menisi lopulta hyvinkin sulavasti, vaikka kaikki olisi mahdollista. Palattuani Charlien luokse pyysin tuolta, jos saisin lainata tietokonetta ja aloin tekemään tutkimusta siitä, millaisia työpaikkoja Texasissa olisi avoinna. Jätin ainakin vielä pois hausta kaikki sellaiset paikat, jotka vaatisivat koulutusta ja etsin pääasiassa sellaisia paikkoja, jotka kouluttaisivat työhön. Ainakaan tällä hetkellä mitään hirveän mielenkiintoista ei ollut tarjolla ja toisaalta ainakaan vielä minulla ei ollut sellainen tilanne, että työpaikan vaihtaminen olisi edessä. Tokihan haluisin pitää kaikki mahdollisuudet avoinna ja jos kävisi niin että menettäisin työpaikkani Orange Woodsilla, palaisin todennäköisesti takaisin kotiin. Täälä minulla olisi kuitenkin tukiverkkoa jo valmiina, joten saatoin uskoa, että pääsisin takaisin kiinni elämään täällä hyvinkin nopeasti. Aika kuitenkin näyttäisi mitä tulisi tapahtumaan, ja sitä ennen joutuisin vain toivomaan parasta ja luomaan kaikenlaisia varasuunnitelmia pahimman varalle. Ehkä se olisi turhaa, mutta omaa mieltäni tuntui vain rauhoittavan se, että edes jonkinlainen suunnitelma oli olemassa pahimman varalle. Lopetettuani internetin selaamiseni Charlie käski minun valmistautua. Sentään tuo tarjosi minulle hyvin aikaa valmistautumiseen, vaikka en sitä toisaalta tarvinnutkaan, vaan oikeastaan kävin poimimassa vain takkini sekä lippikseni matkaani. Charlie piti minut hyvin pimennossa siitä, mitä tuo oli suunnitellut pääni menoksi, mutta lopulta tuo suostui paljastamaan sen verran että iltamme tulisi menemään ensin keilaamisen ja sen jälkeen hyvän ruuan parissa. Nähdessäni eteemme ilmestyvän keilahallin, saatoin vain olla onnellinen siitä että minulla oli edelleen elämässäni sellainen ystävä kuin Charlie oli. Alexiinan kommentti: Olipa pitkä ja kattava teksti! On se hyvä, että Charlie on ehkä jonkinmoinen... järjenääni(?) ainakin tässä Tylerin paniikkiasiassa. Charlie on kaiken kaikkiaan aika sympaattisen oloinen tyyppi
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 994
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Apr 5, 2023 15:29:04 GMT
VAROKAA MATALAPAINETTA Western Week Tuuli vei lippalakin Kittyn päästä. Kaikki nauroivat, kun Kitty juoksi koomisesti sen perään. Kaikki, paitsi Tomford. ”Kylläpä tuulee”, Alexiina totesi ja koetti turhaan pitää ristiinrastiin lepattavia hiushuituloitaan menemästä silmiin ja suuhun. Cella piti hatustaan kaksin käsin ja vaaleat kiharat pyörteilivät kuin lentoon lähdössä. ”Vain aamulla oli vielä niin kumman tyyntä...” He olivat kiertäneet aamupäivän tapahtuma-aluetta. Robert oli osallistunut välikilpailuun, vasikanlassontaan, ja Alexiina puolestaan oli kiinnittänyt hevoshuutokauppatarhoilla silmänsä veikeään pieneen appaloosaan. Hän oli ottanut sen numeron ja tiedot itselleen ylös ja suunnitellut menevänsä seuraamaan huutokauppatilaisuutta perjantaina... mistäs sitä ikinä tiesi? Jossain kohtaa hän oli itsekseen ajatellut, että olipa erikoinen sää: vihertävä sävy valossa, painava ja melkein kuin sähköinen ilmanala, ja olematon lämmin epäluonnollinen tuulenvire oli tuonut mukanaan kaukaisen sateen ja jonkin muun makean, ehkä maan tai kostean pölyn tunkkaisen vivahteen. ”Alkaa sataa tietty just meidän vuorolla”, Cella sanoi tiiraillen horisonttiin, missä autiomaan kaltaisen tasangon yllä oli voimakkaasti mylläävä raskaanharmaa pilvirintama. Hän otti näystä kuvan kännykällään. ”Eilen oli kaunis päivä”, Alexiina huokaisi, ”olisi tullut sadetta silloin, kun oli välipäivä.” ”Kuollut Mies kävelee...”, Tomford sanoi hajamielisesti, ja kaikki vilkaisivat häneen; Josh puhui harvoin, mutta kun puhui, hänen hartaasti valittuja sanojaan kannatti kuunnella. ”Kovan myrskyn mahdollisuus. Ei normaali tuuli. Texasin sää vaihtuu silmänräpäyksessä...” ”Hmm”, Alexiina sanoi ja värähti sitten. ”No, ei auta. On kai lähdettävä joka tapauksessa valmistautumaan, tulisi taivaalta sitten mitä tahansa. Cella, Kitty… mennään. Missä Charlotte on, tiedättekö te?” ”Riitelemässä Iiriksen kanssa tallissa”, Cella sanoi ja irvistäen veti hattuaan liepeistä syvemmälle päähänsä. ”En sit ota vastuuta, kumman ruumis löytyy”, hän lisäsi, vaikkei kukaan ollut mitään sanonutkaan. Kitty oli saanut lippiksensä kiinni ja palannut heidän luokseen. Charlotte oli tosiaan onnistunut lyömään sarvet yhteen tiimin hevosenhoitajan kanssa. Iiris, joka ei ollut ehkä maailman helpoiten lähestyttävä persoona, oli mennyt tekemään Karman suhteen jotakin väärin (Alexiinalle oli yhä epäselvää, mitä tarkkaan ottaen) ja Charlotte, joka oli jo alunperin ollut hänen suhteensa ennakkoluuloinen, oli siitä saanut hyvän syyn olla Iiriksen kanssa tulematta sen paremmin toimeen. Alexiina oli niin onnellinen uutisesta, että Charlotte ja Michael olisivat virallisesti tätä nykyä pari (Charlotte oli edellispäivänä jakanut heille hääkutsut, jotka oli salamyhkäisesti mukanaan kisamatkalle tuonut: Toukokuun neljästoista, sunnuntai – tallin syntymäpäiväjuhlia olisi siis siirrettävä sitä seuraavaan viikonloppuun), ettei voinut tai osannut puuttua tähän asiaan kovin syvällisesti. Hän vain toivoi, että he Iiriksen kanssa hoitaisivat erimielisyytensä keskenään ja sivistyneesti, kuten aikuiset ihmiset – nyt, kun Charlottekin oli naimisissa, ei ollut sopivaa enää käyttäytyä kuin dramaattinen teini-ikäinen. ”Kaikki hyvin, Iiris?” Alexiina kysyi heidän löydettyään tiensä talliin, missä tummatukkainen tyttö harjasi Cellan ratsua, Grey’s Noelia. Iiris oli tuiman oloinen ja katsoi Alexiinan ohi Cellaan. ”Niin kai.” Kun hän vaihtoi hevosen hoitopuolta, hän nilkutti aavistuksen. Alexiina laittoi sen takaraivossa mieleensä. Yhtäkkiä tallin valot räpsähtivät. Sitä kesti vain sekunnin tai kaksi ja seurasi voimistunut hurina, kun sähkölaitteet kytkeytyivät takaisin päälle pienen katkon jälkeen. Ulkoa kuului etäisiä, yhtäkkiä kiihtyneempiä ääniä. Tunnelma oli samassa erilainen. ”Mitä nyt?” Iiriksestä tarpeeksi pitkän matkan päässä Karmaa hoidellut Charlotte kysyi harjakäsi pysähtyneenä ilmaan. Sitten kuului jostain kaukaa hyytävä sireenin ujellus: se alkoi hitaasti ja koveni, sitten taas hidastui ja etääntyi, ja taas alkoi voimistua. Kuuluttajan ääni raksahti päälle ja kaikui tiluksilla; Alexiina kiirehti ulos muut perässään saadakseen siitä varmasti selvää. ”Varoitustiedote Freewind Farmille, varoitustiedote: tornadomuodostuma havaittu koillisen suunnassa, toistan: tornadomuodostuma havaittu koillisen suunnassa Houstonista. Pysykää rauhallisina. Varautukaa menemään suojaan. Saatte lisäohjeita. Varautukaa menemään suojaan.” Sireenien ulina ja kaikuvat sanat yhdistettynä selvästi yltyneeseen tuuleen aiheuttivat dystopisen, karmivan tunnelman, kuin vatsanpohja olisi imaistu olemattomiin. ”Tornado?” Charlotte kähähti. Alexiina oli jo kaivanut kännykän käteen, mutta Raicy oli nopeampi ja soitti jo. ”Tornado –” ” Missä olette?” ”Tallilla. Pitäisikö meidän –?” ” Tylerin tilalle –” ”Niin, niin juuri.” ”Mitä? Ja jätetään hevoset tänne?” Charlotte sanoi vihaisena ja säikähdyksestä kangistuneena, kun Alexiina kertoi heille toimintasuunnitelman. ”En jätä Karmaa!” ”Täällä on ammattilaisia. Hevoset on laitettava tarhaan vapaaksi...” ”Eikö ole parempi, että ne on tallissa?” ”Ei, mitä enemmän niillä on liikkumatilaa väistää, sen parempi...” ”Jännää!” Kitty sanoi silmät pullistuen päästä; hän näytti aika hullulta. Charlotte mulkaisi häneen raivoissaan. ”Ei ole yhtään jännää! Me kuollaan kaikki.” ”Eikä kuolla, höpsö”, Alexiina sanoi, vaikka tunsikin leukansa olevan jäykkä. ”Menemme Tylerin tilalle suojaan, se on päinvastaisessa suunnassa. Menkää auttamaan Iiristä viemään hevoset tarhaan, odotan tässä, että Raicy ja muut tulevat –” Cella ja Iiris lähtivät kumpikin nenät kiinni kännyköissään, todennäköisesti päivittäen SOS-signaalia kaikille tutuilleen, tai ainakin niille, jotka myös olivat westernviikolla mukana kotitalliltaan. Charlotte oli kalpea ja tyystin hymytön. Kitty johti joukkoa puolijuoksua, käsi urhoollisesti koholla, kuin vieden ritarijoukkoaan taisteluun. Aamun outo petollinen tyyneys oli tiessään. Raicy ja Robert saapuivat tuota pikaa, hatuistaan kiinni pitäen. Oli alkanut sataa. Tuuli kävi epäluonnollisin puuskauksin ja ajoittaiset kaukaiset kuulutukset sekä hälytysäänet pitivät stressitason koholla. Viirit ja liput läiskivät niin kovaan tahtiin, että repeytyisivät pian irti nauhoistaan ja tangoistaan. ”Tyler ja Josh?” Alexiina huusi heille. ”Missä he –?” ”Menivät puhumaan järjestäjien kanssa ja kysymään toimintaohjeista”, Raicy sanoi. Hän heilautti puhelinta kädessään. ”Soittavat, kun saavat tiedon.” ”Hevoset on päästettävä ulos, tytöt lähtivät niitä jo viemään...” ”Tomford oli oikeassa”, Raicy sanoi, kun horisontissa jyrähti. ”Ei ollut normaali tuuli se aikaisempi päivällä. Jo eilen puhuttiin, että tuntuu kuin olisi myräkäntuloa ilmassa, säätiedotteet enteili samaa.” ”Eikä edes pelkkä pikku saderintama!” Alexiina sanoi ja värähti. ”Ei. Uutisissa oli yöllä ollut säävaroitus yltyneistä tuulista ja mahdollisista tornadon mahdollisuuksista, katsoin tuossa juuri, mitä siellä on ennustettu tämän suhteen.” ”Siistiä”, Robert myhäili kierosti. ”Tää on hauskaa. Toivottavasti katto repeää irti ja sen näkee.” ”Ei se todennäköisesti juuri tänne tule”, Raicy jatkoi, ”mutta koska täällä on nyt paljon ihmisiä koolla, on se tuulensuunnanmuutoksissa otettava huomioon ja evakuoitava porukka kaiken varalta tapahtuma-alueelta.” ”Totta kai, turvallisuus ennen kaikkea”, Alexiina sanoi. ”Tämä varoitus on laajalla alueella liikkeellä, aina Chicagoon ja yli asti, ainakin uutisissa sanottiin.” Tomford ja Tyler palasivat Charlien, Tylerin ystävän, kanssa. Myös Manny ja Viljami, High Rollin' Ridersin jäsenet, löysivät tiensä samaan paikkaan – Enkelit, Pirut ja Korkeuksien Pyörijät, kaikki huolissaan tai jännittyneinä tai hermostuneina (tai joissain tapauksissa innostuneina...) yhdessä lössissä. ”Luokat on peruttu”, Charlie kajautti ensimmäiseksi ja viittoi kädellään heitä tulemaan. ”Hevoset ulos ja sitten mennään takaisin tilalle!” ”Onko kaikki hevoset nyt varmasti ulkona, Kitty?” Alexiina varmisti, kun joku paikan henkilökunnasta lähti kiertämään tallissa. Ihmisiä ravaili edestakaisin, kiihtyneinä ja vakavina, moni auto hurautteli jo tiehensä paikalta ja osa oli lastannut hevosensa kyytiin mukaan. ”Jep!” ”Ja kaikki ovat nyt koolla, Cella, Iiris…? Kukaan ei unohdu? Hyvä, lähdetään...” Mutta Charlotte katsoi kaihoisasti ja peloissaan taakse päin jääville isoille tarhoille. ”Älä sure, hevosilla ei varmasti ole mitään hätää”, Alexiina lohdutti ja kietoi kätensä hänen harteittensa ympäri, ohjaten hänet muiden mukaan. ”Eikä meilläkään. Eläimet ovat fiksuja.” ”Paitsi, jos nähdään lentävä lehmä”, Robert hohotti häijysti, ”jolta on silmät puhki, ja joku meistä lävistetään metallisuikaleella, joka on irronnut lipputangosta –” ”Pää kiinni, Bob”, Charlotte älähti maidonvalkeana. ”NOPE”, hän virnisti. Oli kieltämättä karmivaa katsoa taivasta ajomatkalla kohti Andrews-Willkesin farmia. Sinertävänteräksiset, melkein violetit pilvimassat tekivät outoja muodostelmia välkähdellen salamoista, jollaisia Kanadassa ei nähnyt koskaan. Vettä satoi ja välillä tuuli ikään kuin lakosi, sitten taas voimakkaat ilmavirrat heittäytyivät alas korkeuksista ja olivat tuupata autoa, antoivat sille vauhtia. Taustapeilin kautta horisontin sakeassa harmaudessa rankoista sateista näkyi pilvien maahan asti yltävä tummempi massa... Charlie ajoi ja katsoi rattiin toisinaan otsa ontuen, vaikka koettikin välistä keventää vaitonaista tunnelmaa. ”Tervetuloa Texasiin”, hän sanoi vilkaisten taustapeilin kautta takapenkillä istuvia: Charlotte oli yhä kalpea ja tuijotti vain ulos, Robert röhnötti toisen ääripään penkillä, ja Tomford istui heidän välissään suipoksi muovautuneena. Kitty oli mennyt samaan kyytiin Tylerin kanssa, ja Cellan porukka oli Raicyn huomassa. Sitten alkoi kopsahtelu auton peltikattoon: koko valaistus oli nopeasti muuttunut voimakkaan kontrastiseksi, kun kauempana edessä erottui auringonvalolaikkuja (joita kohti he kiitivät) ja toisaalta painostavan synkkien ukkospilvien varjoja ja niiden mukana yllään ratkesi raekuuro. Se tuli kuin sormiennapsauksesta ja yltyi välittömästi kovaksi. Charlien pyyhkimet sutivat tuulilasia. ”Me mennään sitä päin”, Robert ilmoitti häijysti. ”Ei mennä, kun päinvastaiseen”, Charlie sanoi leppoisasti. ”Niin kauan, kun sataa ja myrskyää, ei ole hätäpäivää.” Hän koetti taas vitsailla, mutta naurahdus perään jäi kuivaksi. ”Mennään takaisin! Haluan ottaa sitä videolle. Joeyn dronella saisi –” ”Dronenne lähtisi kuin ammus, ettekä näkisi sitä enää”, Alexiina virkkoi tyynen kireästi. ”Kun ilma hetkeksi pysähtyy ja sade äkkiä sammuu...”, Josh lausui melankolisesti takana, kuin olisi lukenut pahaa enteilevää lausumaa Raamatusta. ”Hiljaa, Tomford”, Charlotte kähähti ja puristi kätensä reisien väliin. Alexiinankin sisällä oli valju olo ja hän huomasi näpyttelevänsä Raicylle sekä Kittylle, jotka olisivat eri autoissa, varmistusviestiä oliko kaikki yhä OK. ”Vihaan tällaista. Vihaan Yhdysvaltoja. Vihaan Texasia. Vihaan, vihaan, vihaan”, Charlotte toisteli. Charlie laittoi autoradion päälle. ” ...dovaroitus: liikkuu sivuttaissuunnassa koillisesta kaakkoon kohti –” ”Hyvä, edelleen siis pois päin ainakin Freewind Farmilta, ihan tarpeeksi kaukana”, hän sanoi. ”Haluun nähdä sen!” Robert öykkäsi. ”Haluun nähdä, miten se imaisee jonkun! Typerä pyörremyrsky!” ”Ole hiljaa, Robert”, Alexiinakin sanoi. Raicy ei ollut vastannut tai lukenut viestiään, joten hän soitti. Häntä helpotti kuulla miehensä ääni. ” No?” ”Ei, sitä vain, että pääsittehän lähtemään ja olette tulossa?” ” Kyl-ä.” ”Kamala raekuuro, en kuule kunnolla, tämä taitaa pätkiäkin...” ” -u-na, -arin ki-o-etr-n päässä.” ”Mitä?” Jyrähti ja lila salama sinkaisi pitkän matkaa, vain silmänräpäyksen mittaisen hetken ajan koko taivaankannen halki. Välke jatkui heidän takanaan. Robert oli kiertynyt istuimellaan ja tuijotti takalasin läpi. ”Tulkaa vain nopeasti. Kitty sanoi lähteneensä teidän jälkeen.” ” -llä, näen hei-n au-nsa.” ”Maili enää”, Charlie kommentoi. Andrewsien tilalla asti ei enää tullut rakeita, mutta vettä kyllä. Tuskin he olivat ehtineet talon pääoven portaille, kun Raicyn ja kohta perään Tylerin autot suraisivat myös pihaan. Alexiina päästi helpottuneen huokaisun. Hänestä oli aina parempi, että he olisivat kaikki yhdessä ja samassa paikkaa. Jos joku rakas tai läheinen oli omillaan muualla, se jäyti heti ja lisäsi hänen levottomuuttaan. Mutta nyt he olivat kaikki täällä. Mutta sitten Charlie sanoi: ”Hurautan varmaan vielä omalle tilalle tästä, ei tule liika ahdasta.” ”Mä tulen varmaan myös...”, Tyler sanoi vaiteliaasti. ”Et kai, Tyler”, Tylerin äiti sanoi. ”Kyllä tänne me kaikki mahdutaan...” Alexiina ymmärsi paremmin kuin hyvin Carlan ahdingon. Tyler hymyili hänelle – hymy oli surumielisen lohduttava ja helläkin – ja kääntyi kannoillaan seuraamaan Charlieta sateen halki. Carla piteli ovea, kun he muut tulivat jonossa sisään. ”Peremmälle, peremmälle...”, hän sanoi, mutta samalla, kun teki niin, katseli huolissaan poikansa perään. ”Pian, pian...” ”Ai mitä, minne Tyler menee?” Kitty kaakatti. ”Charlien tilalle taas vai?” ”No, siellähän hän majoittuu”, Raicy sanoi tömistellessään itse eteiseen. ”Mä meen kans!” ”Etkä mene, Kitty”, Alexiina kiljahti. Mutta se meni kuurona sateen peittoon: Kitty oli jo kipaissut pitkine jalkoineen miesten perään ja he kuulivat hänen etäisen huutonsa huminan yli: ” Tyler! Oottakaa mua!” ”Öö”, sanoi Iiris, jota takanaan seisova Viljami tökki jostain syystä ja tilanteeseen sopimattomasti leveästi virnuillen selkään, jotta tämä liikkuisi eikä jäisi oventukkeeksi. ”Niinpä: öö”, Cella säesti. ”Kiva, kun tutustuit Kittyyn.” ”Ihme sekopää?” ”No, Willkesin tila ei ole kaukana”, Tylerin äiti sanoi, ja viimein myös tummaponinhäntäisen Mannyn saapasteltua sisään, veti oven kiinni ja sateen ropina sekä kaukainen ukkosen jylinä vaimeni. ”Laitan teille kaikille nyt kahvia ja mennään kellariin, jos se sitten siltä näyttää, vaikka ei kai...” ”Säätiedotteessa sanottiin, että viimeistään iltaan mennessä pitäisi olla ohi tällä suunnalla. Paljon aiemminkin jo, mutta epävakautta on iltaan asti”, Raicyn ääni kuului sisemmältä talosta. Alexiina jäi viimeiseksi yksin eteiseen, vaikka kannusti kaikkia muita menemään peremmälle. Hän harmitteli pahuksen Kittyä ja tämän äkkinäisiä, toisinaan hupakkomaisia tempauksia. Skotlannista palattuaan Kittyn käytös oli jopa arvaamattomampaa kuin ennen. Oliko siellä tapahtunut jotain, mitä hän ei kertonut? Vai mistä tämä käytös johtui?
|
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 29
Aurinkomerkki: ♋
|
Post by Misae on Apr 5, 2023 19:08:37 GMT
Feels like new chances
”Onko kaikki hyvin kultaseni?” isoisän sanoista oli kuultavissa huoli, vaikka ne olivatkin muuten neutraalit. Tummanruskeat silmät näyttivät seuraavan lusikkaa, joka sekoitti mysliä jugurtin sekaan, vaikka oikeasti katse oli tyhjä. Oikeastaan nuori nainen ei tainnut edes kunnolla kuulla sanoja, jotka lausuttiin pöydän toiselta puolelta. Vasta olalleen laskeutunut käsi sai tuon säpsähtäen palaamaan takaisin tähän hetkeen. Hyvin kaakaopitoisen maitosuklaan väriset silmät hakeutuivat kohti isoisänsä lempeänviisaita silmiä. Vastaus Harryn esittämään kysymykseen oli hankala, sillä Mia ei tiennyt paljonko tuo halusi kertoa painajaisista, jotka olivat palanneet häiritsemään. Osasta niistä asioista, jotka painajaisissaan esiintyivät ei Mia ollut puhunut kenellekään. Asiat olivat sellaisia, että niistä ei voinut helposti puhua, sillä niistä puhuminen olisi voinut aiheuttaa vain pahemman sopan ja juuri sitä Mia yrtti välttää parhaansa mukaan.
Tietämättä mitä tehdä Mia päätyi vain puremaan alahuulensa sisäpintaa. Toisaalta Mia pohti paljastaisiko isoisälle hieman lisää siitä mitä on tapahtunut vai olisiko vain paras olla hiljaa. Huomaamattaan nuori nainen oli suoristanut ryhtiään, ja osin vielä ajatuksissaan antoi käsiensä viittoa tiedon siitä, että kaikki olisi hyvin. Sydämessään Mia tiesi, että se ei ollut totuus, mutta ehkä valkoinen valhe olisi paras tähän hetkeen. Vilkaistessaan isoisänsä päälle Mia tiesi, että tuo ei ollut tainnut vakuuttaa toista. Tummat silmänalusensa kertoivat varmasti omaa tarinaansa siitä, että jo useita öitä tuo oli nukkunut huonosti. Olallaan ollut käsi siirtyi pehmeästi päälaelle, josta käsi lähti tekemään kevyttä, silittävää liikettä. Mia uskalsi epäillä, että jossain kohtaa joutuisi vastuuseen valheistaan. Ehkä silloin voisi kertoa enemmän siitä mitä oli tähän mennessä jättänyt kertomatta. ”Syös nyt, että kerkeät bussiin” lempeä kehotus oli ainut mitä Harry tyttärentyttärelleen puheli ennen kuin poistui omiin puuhiinsa.
Pakotettuaan itsensä syömään muutaman lusikallisen Mia luovutti syömisen suhteen ja päätyi rapsimaan loput aamupalastaan vain muovikulhoon ja nosti senkin kankaiseen reppuunsa eväidensä lisäksi. Ollessaan valmis lähti kävelemään kohti bussipysäkkiä ja odotti oikean bussin saapumisen. Matka, jonka Mian tuli matkustaa ei ollut pitkä ja tuo antoi päänsä valahtaa vasten bussin viileää ikkunaa. Noustessaan bussista oikealla pysäkillä nuori toivoi, jotta Isla olisi ollut tuon kanssa samassa vuorossa, vaikka tiesinkin että tänään he olisivat eri vuoroissa. Sen sijaan Mian kanssa samassa vuorossa olisi Crid. Mustahiuksinen ei ollut päässyt edelleenkään täyteen varmuuteen siitä mitä mieltä tuo oli pisamanaamasta. Jokin nuoren miehen olemuksessa oli saanut Mian miettimään, että tuo ei voisi todennäköisesti olla paha ihminen. Toisaalta Mia ei uskaltanut luottaa siihen, että toinen olisi hyvä. Fyysiset ja varsinkin henkiset arvet, joita Mia kantoi tuollaisiin ihmisiin luottamisen vuoksi, olivat saaneet tuon oppimaan varovaiseksi ihmisten kanssa. Oli parempi kertoa itsestään liian vähän tai ehkä jopa hieman muuteltuakin totuutta, jotta saattoi suojella itseään.
Silti jokin oli saanut Mian pohtimaan mikä olisi totuus tuon nuoren miehen kanssa. Vaikka oli tehnyt omia selvityksiäänkin ei mikään ollut vilauttanut punaista lippua edes jossain kaukana. Aina toisaalta varoitusmerkkejä ei nähnyt, vaikka alkaisikin olla liian myöhä mikä sai Mian olon entistä hämääntyneemmäksi. Ehkä ihan vielä tuo ei olisi valmis päästämään toista lähelleen, vaan haluaisi kerätä vähän lisää tietoa ja seurata toista. Vaihtaessaan omat vaatteensa marketin työasuun Mia päätti rohkaista mielensä ja kurotti kätensä reppunsa pohjalle, kunnes tunsi kovan pahvin sormissaan. Löydettyään luonnoskirjansa reunan kietoi sormensa sen ympärille ja veti sen esiin ja etsi ensimmäisen tyhjän sivun. Varmistettuaan jotta saisi revittyä sen mahdollisimman siististi irrotti paperin muistikirjasta ja asetti irtonaisen sivun muistikirjan kannen päälle ja palasi kaivelemaan reppua, jotta löysi penaalinsa. Etsi lyijykynänsä ja laskettuaan penaalin penkille asetti terän paperille ja kirjoitti lyhyen viestin.
En tainnut ikinä kiittää avustasi. Toivottavasti myöhäinenkin kiitos kelpaa sinulle, sillä olen oikeasti kiitolinen siitä, varsinkin kun sain ratkaistua erään ongelmani sen vuoksi.
Mia
Viesti mahtui enemmän kuin hyvin puolikkaalle sivulle, joten nuori päätyi taittamaan paperin kahtia ja kirjoittamaan sen kanteen toisen nimen. Palautettuaan tarvikkeet reppuunsa ja nostettuaan reppunsa kaappiinsa Mia lukitsi sen oven sulkemisen jälkeen. Mitään arvokasta ei varas tuon kaapista löytäisi, jos joku päättäisi toisen kaappiin murtautua. Se, että tuo ei luottanut lukkoihin oli yksi niistä asioista, joita oli joutunut oppimaan hankalimman kautta.
Poistuttuaan naisille varatusta pukuhuoneesta Mia seisahtui miesten pukuhuoneen ovelle. Huoneesta ei kuulunut pihaustakaan, joten mahdollisimman äänettömästi tuo pujahti sisään ja etsi oikean pukukaapin. Hymähti itsekseen kokeillessaan ovea ja todetessaan että se on lukossa. Ehkä pisamanaama olisikin oikeasti niin tyhmä kuin mitä antoi itsestään uskoa. Katseltuaan hetken ympärilleen löysi leipäpussin sulkijan. Se ei olisi ihan ideaalein työkalu, mutta saatuaan sen reunassa sijaitsevan metallilangan irti ei mennyt kauaakaan, jotta kaapin ovi oli avoinna. Jätettyään viestinsä paikkaan, josta sen varmasti voisi nähdä Mia sulki ja lukitsi oven. Yhtä huomaamatta kuin tuo oli pujahtanut pukuhuoneeseen, tuo poistui sieltä yhtä hiljaa ja huomaamattomasti. Taukohuoneeseen päästessään laittoi ensin eväänsä jääkaappiin, kunnes sai kuulla, että olisi ainakin alkuvuoronsa kassalla.
Kassavuoro ei kuullostanut sellaiselta mitä tuo olisi juuri tänään haunnut tehdä, mutta nyökkäsi vain ymmärryksen merkiksi ja lähti kohti kassaa. Onnekseen aamu marketilla oli normaalia kiireisempi ja työvuoron ensimmäinen puolikas meni kuin siivillä. Ellan tullessa vapauttamaan mustahiuksisen ruokatunnilleen joutui Mia varmistamaan, jotta kello olisi oikeasti jo niin paljon. Sinihiuksisen vakuuttaessa, että oli tosissaan, kirjautui Mia ulos kassasta ja päästi toisen kassalle. Lämmittäessään sienipastaansa kävi Mia taas kerran itsensä kanssa keskustelua, jonka käymistä oli valmistellut jo useita päiviä. Vieläkään ei kuitenkaan pääsisi tuota keskustelua käymään, sillä Alexiina, jonka kanssa haluaisi puhua olisi Amerikassa. Pidentynyt odotusaika tarkoittaisi sitä, että tuolla olisi vain enemmän aikaa pohtia, jotta asia, jota haluaisi kysyä olisi oikeasti sellainen mistä voisi olla varma.
Toki Kittyn paluu oli alkuun asettanut hieman takapakkia ajatukselle, mutta huomatessaan jotta tuo ei ollutkaan palannut suoraan vanhalle paikalleen Mia uskalsi edelleen jatkaa suunnittelua. Kuitenkaan ennen kuin tuolla olisi fyysinen vastaus, ei seuraavaa askelta voisi suunnitella. Samalla voisi ehkä jo varautua jotenkin siihen, mitä tulisikaan tapahtumaan, jos vastaus olisi myönteinen. Tuota pohtiessaan kuitenkin työpäivänsä eteni loppuunsa ja odotettuaan bussin takaisin isoisänsä luokse, asteli sisälle taloon, josta oli vuodessa tullut tuolle koti. Taloon jonka eräästä huoneesta Mia oli saanut tehdä omansa ja jonka pehmeälle vuoteelle oli hyvä laittaa pitkälleen ja nukahtaa yöunta levollisemmalle päivälevolle.
Alexiinan kommentti: Voi että Mia on kiinnostava ja erikoinen hahmo (Crid tulee saamaan sydärin, kun taas löytää salaisia viestejä kaapeistaan )
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Apr 6, 2023 15:43:10 GMT
06.04.2023 Ropina etääntyi ja taas voimistui, kipunoiden vasten Andrewsien tilan tönön ikkunoita. ”Miten sä ja Vili voitte vaan olla tolleen?” Charlotte ei halunnut myötäillä Iiristä missään, mutta nyt hän nyökytteli kiivaasti vieressä. ”Vili vaan vitsailee tuolla ja sä raapustat jotain päiväkirjaa.” Manny oli tosiaan istunut pienen nurkkapöydän ääressä sinne kumartuneena kynä kädessä, kuin 1800-luvun naimaton neiti ikään ja tuntunut kirjoittavan hitaasti ja hartaasti. Nyt hän kohotti päätään ja raapi sitten kynällä päänahkaansa tummien hiusten välistä. ”Jaa...” ”Tuol on tornado, vai onks jotai menny ohi?” ”Ei se kai täällä ole...” ”Ei vielä”, Lotte yhtyi ja risti käsivartensa. Häntä ahdisti. Tornadot olivat ehkä kamalin asia, jota hän saattoi kuvitella luonnossa tapahtuvan. Tsunamitkin olivat aika karsea kuvitelma, mutta noissa karjuvissa, arvaamattomasti liikkuvissa, melkein ajattelevan oloisissa tomu- ja ilmaimureissa oli jotain aivan erityisen kamalaa. Hän värähti kylmistä väreistä selkäytimestä asti. Cellan tallikaverit puhuivat keskenään suomea, mutta Charlotte saattoi osallistua siihen (toisin kuin Kitty, joka jäädessään jutuista ulkopuolelle yleensä alkoi vain nauraa, vaikkei ymmärtänytkään mitään). Vaikkei ollut asunut Suomessa ennen aikuisikäänsä, äiti oli aina pitänyt tärkeänä, että hän oppi lapsesta asti myös hänen äidinkielensä, eikä vain saksaa, ranskaa tai englantia. Ei hänellä mikään täydellinen ääntämys ollut, ja luki tai kirjoitti huonommin kuin puhui tai ymmärsi, mutta kuitenkin. Iiris silmäsi Lotteen nihkeästi, muttei sanonut mitään ja meni sitten omiin oloihinsa vapaaseen nojatuoliin kaivaen kännykän käteen. ”Öö yäk”, hän irvisti ja huitoi inhoten tuolista murusia lattialle. ”Vili mussutti siinä jotain”, Manny tiesi ja painoi sitten päänsä takaisin kirjoitelmansa ylle. ”Kiva.” Charlotte poistui huoneesta. Hän ei oikein pystynyt olemaan missään. Pelottavat ajatukset kierteilivät päässä kuin imukupilla kiinni: mitä, jos se veisi Karman? Mitä, jos kaikki heidän hevosensa lentäisivät taivaan tuuliin? Mitä, jos se sitten kuitenkin tulisi suoraan tänne ja veisi talon heidän päältään? Koko tornadojuttu oli vähän niin kuin pilannut hänen hääuutisensa. Nyt, kun hän tulevaisuudessa aina muistelisi tai ajattelisi tätä reissua, sen sotkisi tämän typerän äärisääilmiön löyhkä. Ainakaan hän ei halunnut olla siellä, missä Robert oli. Robert ränkytti puhelimestaan äänet täysillä tornadovideoita ja aina, kun näki Lotten, sanoi tälle sadistisesti nauttien kaikkia karmeuksia, mitä oli juuri oppinut, että tornadot voivat ihmisille ja eläimille aiheuttaa. Olohuoneessa oli ”aikuisten kerho”. Tai ainakin Lotte mielsi itsensä edelleen nuoriso-osastolle, vaikka huomasi kyllä pitävänsä heitäkin aika lapsellisina. Paitsi ehkä Mannya. Isä kävi vähän väliä ulkosalla silmäilemässä taivaita. Radio ja televisio olivat kumpikin päällä. Vili seisoi tuijottamassa televisioruudun myllertäviä punakeltavihreitä sääkarttapilviä ja ahtoi sukilta lemuavia sipsejä suuhunsa. Ja sitten isä tuli taas sisään mukanaan kaksi muuta: Cella ja – Kitty. ”Kitty?” Lotte sanoi. ”Eikö sinun pitänyt mennä jonnekin, Tylerin mukana tai jotakin?” ”Juu, mutta mä tulin takasin jo kauan sitten”, Kitty sanoi. ”Ei ne ottaneet mua kyytiin!” ”Ai ei?” ”Siis, mä juoksin niiden perään”, Kitty alkoi dramaattisesti kertoa, kun Vili morjesti Cellaa ja Cella meni puhumaan hänen kanssaan – tai ainakin kiusoittelemaan jostakin. ”Huusin Tyleriä, mutta ehkä se ei sit kuullu… Tyler oli jo autossa, kun sain Charlien kiinni ja – aattele! – se sanoi mulle, että mun ei ehkä nyt kannata tulla niiden mukaan! Että on parempi, että jään vaan tänne!” Salaa mielessään, Charlotte ajatteli Charlien tehneen suuren palveluksen. ”Sitten ne kaasutti pois ja jätti mut sateeseen, myrskyn armoille, oman onneni nojaan, tornadon vietäväks!” Takana, Tylerin äiti oli kääntänyt kummissaan päänsä aikuisten keskustelusta. Kitty oli ottanut teeskennellyn dramaattisen asennon, toinen käsi lanteilla ja toinen otsalla, katse kohti kaukaisuuden kattoa. ”Kitty”, Lotte sanoi harkitusti, ”ehkä vaan annat Tylerin olla.” ”Miten nii?” Kittyn kädet laskeutuivat alas ja hän näytti aidosti hämmästyneeltä, ikään kuin ei mielestään tekisi tai näkisi mitään outoa siinä, että ahdisteli toista ja juoksi äänekkäästi perässä, kuten oli tapahtunut koko reissun ajan tähän asti. Kaikki muut sen kyllä näkivät ja kiusaantuivat Tylerin puolesta. ”Tylerillä on –”, mutta Lotte puri kieleensä. Voisiko hän sanoa sen? Voisiko hän kertoa? Ei Gillian kai ollut aivan kieltänytkään, eihän, ei varsinaisesti… ja, se voisi olla ainoa keino saada Kitty rauhoittumaan. ”Niillä on jotain meneillään Gillianin kanssa.” Charlottesta tuntui, että Cellan heitä läheisempi vasen korva oli kasvanut noin viisi metriä korkeussuunnassaan, vaikka olikin yhä muka jutustelevinaan Vilin kanssa. Kittyn reaktio oli naurunpyrskähdys. ”Tylerillä? Ja Gillianilla?” Sitten sen virne muuttui taas hämmästyneeksi ja siitä jopa epävarmaksi, mikä oli aika notkahdus. Mutta Lotte pysyi kovana. ”Joo. Paljon ehti tapahtua sen aikana, kun olit poissa.” Lotte oli paraskin puhumaan, kun ei ollut itsekään ollut paikalla – kuullut vain Gillianilta. ”Etkö tajua? Eikö Tyler tuonut Gillianille jotain kukkia ja suklaatakin? Gillianille.” Ei sinulle. ”Joo joo, mutta ne oli synttärilahja –” ”Tyler antaa Gillianille syntymäpäivälahjan?” Lotte kallisti päätään, kuin Kitty olisi nyt hiukan liian yksinkertainen. ”Harrastaako Tyler erityisemmin lahjojen antoa kenellekään ranchilla?” (Toivottavasti ei, hän ei ollut varma.) Mutta Kitty oli nyt joko liian umpikuuro tai paksukalloinen, sillä alkoi taas virnuilla ja päätti ilmeisesti vain poistaa tämän tiedon mielestään, kuin ei olisi sitä ikinä kuullutkaan. Se oli omituinen kyky, jollainen oli vain Kittyllä kaikista Lotten tuntemista ihmisistä. Valikoiva, tahdonalainen muisti. ”Nääh, kyllä mä saan Tylerin vielä lämpeämään.” Charlotte rypisti kulmiaan. ”Kuuntelitko yhtään, mitä sanoin? Sinun ei pitäisi, vaan antaa Tylerin olla –” Mutta Kitty marssi Cellan ja Vilin luo, tunki kätensä Vilin nachopussiin ja naureskeli heidän kanssaan, ikään kuin kaikki olisi maailmassa hyvin eikä ulkona pyörisi jossakin pyörremyrsky tai olisi juuri saanut kuulla, että havittelemansa mies oli mennyt elämässään parisuhderintamalla eteenpäin. * Iltaan mennessä tornadovaroitus oli ohi, mutta silti Charlottea kuumotteli nukkua yön yli. Isä oli ajanut Tomfordin kanssa käymään Freewind Farmilla tarkistamaan hevoset ja yleisen tilanteen, ja palasi kertomaan rauhoittelevat uutiset: yleiset voimakkaat sivutuulet olivat mukiloineet vähän paikkoja, mutta tornado ei ollut kulkenut tilan läpi, ei edes vierestä, ja kilpailut jatkuisivat seuraavana päivänä peruutettujen luokkien osalta taas normaalisti, jahka henkilökunta saisi siistittyä aluetta. Sade jatkui läpi yön siitä huolimatta. Vielä aamullakin taivas oli pilvinen ja raskas pakkautuneesta kosteudesta, kun porukka siirtyi takaisin Freewind Farmille. Lotte meni heti Karman luo. Se vaikutti rauhallisemmalta ja normaalimmalta, kuin olisi olettanut, ottaen huomioon eilisen pelottavan käänteen. Vai oliko hän ainut, jonka mielestä he olisivat voineet kuolla? Ainut, jonka mielestä tornadot olivat aivan hirveitä; ainut, joka oli nähnyt niistä koko yön painajaisia? Eilinen oli mennyt heittämällä hänen TOP-10 Kauhunhetket -kokemuslistalleen, vaikkei ollut sitä itse pääpahistornadoa kunnolla nähnyt, mutta jo nyt muut tuntuivat puhuvan asiasta lähinnä kiinnostuneeseen tai ”no, onneksi ei käynyt täällä” -sävyyn huolettomasti olkia kohauttaen. Kittyn kuuli jopa selittävän Cellalle, miten se oli ollut Chocon henki, joka oli käynyt pyörähtämässä heitä moikkaamassa. Lotte oli tietysti viestitellyt Michaelin kanssa, melkein jo pohtinut, mitä haluaisi hautajaisissaan sanottavan, mutta kai sitä oli taas pakko keskittyä syyhyn, miksi tänne kirjaimellisesti kirottuun Texasiin ylipäänsä oli tultu: kilpailemaan ja jatkamaan voittokulkua – hänellähän oli jo yhden luokan ykkösruusuke taskussaan. Voitontahto oli kuitenkin imuroitu hänestä aika kuiviin. Toisin oli Robertilla, joka puhkui ylimääräistä energiaa (ja sen myötä ylimääräistä sietämättömyyttä). ”Oklahoma, se on se pahin”, Charlie puhui paikallisesti murtaen ja kieli rullaten pienen ringin keskellä, johon kuului lähinnä miehiä: Manny, Vili, Tyler ja Robert. ”Yksi tuttu oli sieltä kotoisin, ja tornadot on melkein joka lauantainen tervehdys ovella näin keväisin.” ”Olisi siistiä olla myrskynmetsästäjä”, Robert sanoi. Hänellä ja Mannylla oli samanlaiset tummat stetsonit, joissa oli sheriffin tähti: ne olivat cowboy mounted shooting -kilpailuista voitetut hatut. ”Eikse joku pahin ollu muutama vuos sitten, vei aika monta niitä mennessään, myrskynmetsästäjiä?” Vili sanoi. ”Mikä tän vakavuus- tai voimakkuusaste oli, tietääkö joku?” ”EF-1 luki netissä...” ”Robert...”, äiti oli ilmaantunut paikalle Raicy’s Angels -farkkutakki yllään valkoisen kisapaidan päällä. ”Tulepas täällä käymään...” Lottekin meni. Äidillä oli kädessään jokin mainospaperi. ”Kiinnostaisiko sinua tämmöinen?” hän näytti julistetta Robertille. ”Tuolla oli yksi koju, joka mainosti kesäleiriä juuri sinun ikäisillesi, heinäkuun lopussa. Ajattelin, että se olisi vähän ennen synttäreitäsi, jos tahtoisit vaikka lähteä sinne hakemaan kokemuksia.” Beaver Cove Summer Camp, paperissa luki ja se esitti hymyileviä, iloisia rinkkaselkäisiä nuoria hevosten kanssa. Charlotte ei jäänyt kuuntelemaan sen enempää, vaan jatkoi matkaa ohi. Ensimmäinen luokka olisi alkamassa pian ja isä starttaisi heti, joten olikin jo varmaan kentän suunnalla. Osa viireistä roikkui yhä vettyneinä ja kovia kokeneina, mutta muutoin paikat oli vinhaan saatu takaisin edustuskuntoon. Sadepilvet yhä keikaroivat areenan yllä, tipautellen pikaisia kuuroja, mutta toisaalta aurinkokin uskalsi jo näyttäytyä kultasäihkeisenä. Kännykkä värähti syvällä taskun uumenissa ja Charlotte poimi sen ylös. You’re doing fine. Remember to have fun and enjoy. Love you, your Michael Viesti sai hymyn Lotten huulille, kun hän jäi seuraamaan reiningistä kentällä tanssivaa isää ja Gogoa. Samalla häntä kuitenkin kouraisi suunnaton koti-ikävä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 154
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Apr 7, 2023 13:47:01 GMT
Päästessämme Charlien luokse, saimme molemmat heti käsiimme pyyhkeet, joihin saatoimme kuivata itseämme. Lopulta suuntasimme vielä vaihtamaan jotain kuivaa yllemme ja toivoin että en olisi onnistunut sairastuttaman itseäni. Lähtökohdat sille kuitenkin olisivat olemassa, varsinkin kun tiesin jotta koko ajan jossain syvemmällä lymyävä stressi olisi tehnyt varmasti oman tuhonsa vastustuskyvylleni. Toisaalta ennen kuin palaisin töihin, olisi paljon helpompaa sairastaa sillä se ei vaikuttaisi elämääni niin paljoa kuin miten se vaikuttaisi silloin kun olisin töissä. Kuivat vaatteet ylläni oloni oli huomattavasti mukavampi. Saatuamme vielä jotain lämmintä syödäksemme ja juodaksemme ainakin oma oloni oli hieman mukavampi. Juttelimme Charlien kanssa siitä millaisia tornadoja Texasissa oli ollut viime aikoina ja muistelimme joitain pahimpia, joita olimme todistaneet elämiemme aikana. Pahin rintama oli jossain kauempana eikä se tullut edes lähelle meitä. Toki sen verran sillä oli ollut voimaa, jotta varmasti jonkinlaisen jäljen se olisi jättänyt myös tänne, mutta olimme Charlien kanssa molemmat tyytyväisiä siitä, että isoilta tuhoilta vältyttiin. Koko illan mukanani oli myös omanlaisensa levottomuus, ei ehkä niinkään hevosten puolesta vaan äidin. Emme olleet kerenneet juttelemaan äidin kanssa oikeastaan kunnolla sen jälkeen, kun olin saapunut kotiin. Siitä se ei johtunut, ettenkö olisi äidin kanssa halunnut jutella, vaan täysin siitä, että jotta en tiennyt kuinka se tulisi onnistumaan. Tokihan olisin mahtunut majoittumaan kotonanikin, sillä olisin ihan hyvin voinut hakea mökistä ilmapatjan, jolla nukkua päätalon olohuoneen lattialla – tai sitten vain olisin toisaalta voinut suoraan vain nukkua sohvallakin. Syy, minkä takia en kotiini halunnut mennä oli Kitty. Vaikka toinen oli palannut vain vähän ennen lähtöämme tänne takaisin Kanadaan, minusta oli tuntunut siltä kuin tuo ei olisi huomannutkaan olevansa poissa. Varsinkin paluuiltansa tapahtumat mietityttivät minua jollain tasolla edelleen, mutta en myöskään tiennyt kuinka sen olisi voinut ottaa naisen kanssa puheeksi. Tai olisihan aiheen voinut varmasti esille nostaa, mutta uskalsin epäillä, jotta tuo ei ottaisi asiaa sellaisella vakavuudella, kun siitä halusin jutella. Ehkä ennen kuin juttelisin Kittyn kanssa haluaisin jutella äidin kanssa, sillä äiti varmasti osaisi auttaa minua tässä ongelmassa. Olihan tuo onnistunut auttamaan Trevoriakin ja isoveli oli sentään edennyt omassa suhteessaan kihloihin asti, vaikka kukaan ei kyllä tarkalleen tiedä mitä Suomessa lopulta tapahtuikaan. Koska keskiviikon luokat siirtyivät torstaille, olisi meillä kaksi kisapäivää peräkanaa. Samalla se meinasi sitä, että suunnitelmani käydä kahvilla Evien kanssa eivät onnistunut. Naiselle onnekseni sopi, jotta siirtäisimme kahvittelumme lauantaille mikä olisi meidän seuraava välipäivämme kisaviikolla. Tokihan olisin kotona vielä maanantain, mutta Evie olisi silloin töissä, joten viikonloppu olisi paras vaihtoehto. Koko kisaviikon olimme pärjänneet Imagen kanssa sellaisissa lajeissa, joissa en ollut edes ajatellut meidän omaavan mahdollisuutta menestyä. En kuitenkaan ollut edes harjoitellut tamman kanssa varsinkaan reiningiä, trail tehtävät nyt ainakin osin kuuluivat meidän arkiseen repertuaariin. Kaikki kisaviikon tiimeistä olivat kyllä todella hyviä, joten kisa kävi suhteellisen tiukkana, vaikka eroa tiimien väleille oliki alkanut jo pisteissä muodostumaan. Koko viikon lopputulemaa ei uskaltanut edes spekuloida, sillä kaikki olisi varmasti mahdollista. Olin saanut viikon aikana myös muutaman viestin Gillianilta. Tuon toivottaessa onnea kisaviikolle en ajatellut viestistä sen enempää, sillä ajattelin tuon laittaneen sellaisen jokaiselle, joka olisi kisaviikolle lähtenyt. Olihan nainen myös kysellyt kuinka meillä menisi ja vaikka olin ehkä hetken miettinyt, jotta en vastaisi toiselle ollenkaan, olin lopulta päätynyt kuitenkin lähettämään lyhyen vastauksen. En ollut kuitenkaan viestitellyt Gillianin kanssa mitään ylimääräistä, vaikka aiemmin olinkin saattanut kysyä jotain kaksosista tai naisesta itsestään ja tarjota apuani. Kuitenkin todistaessani Gillianin toimintaa Orange Woodsin pihamaalla muiden lähtöiltana, totesin että pääsisin vain helpommalla, jos en yrittäisi edes mitään. Ehkä mun olisi pitänyt jo vuosia sitten erotessani Eviestä tajuta, että ihmistuntemukseni olisi huonoa, mutta kai sen voisi laittaa myös nuoruuden naiiviuden piikkiin. Nyt, pari vuosikymmentä vanhempana näin tilanteen erilaisella tavalla ja ennen kuin seuraavalla kerralla edes ajattelisin kehitteleväni tunteita toista kohtaan, kävisin jonkinlaisen keskustelun, joka selvittäisi olisiko eteneminen edes kannattavaa. Toisaalta en myöskään tiennyt, että olisiko minun kannattavaa enää edes lähteä haaveilemaan parisuhteesta, sillä olisin kuitenkin taas vuoden lähempänä sitä hetkeä, kun sairaus saattaisi ottaa minusta vallan. Kisaviikkoa kestäisi kuitenkin vielä muutaman päivän ajan, ennen kuin hakisin vielä Trevorin hevosen mukaani ja lähtisin ajamaan takaisin kohti Kanadaa. Sitä ennen halusin hoitaa vielä yhden tapaamisen ja ennen kuin suuntasin kohti Charlien tilaa, lähetin Evielle viestin:
Alexiinan kommentti: Tyler ja Tylerin naiset Toisilla niitä on liikaa - toisilla ei ollenkaan... mutta tehdä niiden kanssa, siinäpä pulma.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 994
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Apr 8, 2023 16:49:34 GMT
Uutta ponia Oliverille haussa - osa 3 OLISIKO SE TÄMÄ Oli uskomatonta, että vain kaksi päivää sitten oli ollut tornadovaroitus. Tomford oli kutsunut sitä Jumalan sormeksi, ja Alexiina saattoi hyvin ymmärtää pelonsekaisen kunnioituksen, jonka nuo sääilmiöt pienessä ihmisessä nostattivat. Luojan kiitos Freewind Farm, Willkesien eikä Tylerin vanhempien tila ollut osunut sen suoralle reitille, mutta vain kilometrin päässä (lähempänä kuin he ensin olivat ajatelleet) oli kaatuneita puita ja irtoromua, kuten Raicy oli kertonut käytyään Charlien ja parin muun kiinnostuneen, ainakin koko kokemuksesta innostuneen Robertin, kanssa tarkastelemassa. Tornadoja oli ollut kaksi, ja toinen niistä oli myöhemmin kulkenut juuri heidän Freewind Farmilta Andrewsien tilalle johtaneen tien poikki, mutta sen Raicy kertoi vain Alexiinalle – nuoria ei kannattaisi turhaan pelotella mitä jos -ajatusleikeillä. Kumpikin oli saanut pienemmän vahvuusasteen mittaluokituksen ja joka tapauksessa onneksi jyllänneet lähinnä maaseutujen pelloilla. Se, että nyt taas paistoi aurinko kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, veti sanattomaksi. Kokemus oli jättänyt uuden kunnioituksen Äiti Maata ja hänen luonnonvoimiaan kohtaan. Torstaina ja perjantaina kilpailut jatkuivat ohi pyörteilleestä myrskystä huolimatta tavalliseen tapaan. Perjantaina Alexiina kävi itsekseen markkina-alueen hevoshuutokaupassa kuten oli suunnitellut ja odotti numeroa 0012. Se oli intuitio. Hänellä oli hyvä tunne tästä hevosesta, jota oli käynyt edellispäivänäkin käsittelemässä ja siihen tutustumassa. ” ...jaaaa seuraavana numerolla kaksitoista, 9-vuotias näppärä appaloosatamma Persephone. Lähtöhinta 3500 dollaria. Lähteekökolmetonniaviisisataanouseekosielläkolmetonniaseitsemänsataa...” Alexiina kohotti huutajanumeroaan. ” Kolmetonniyhdeksänsataanouseekonouseekokilttijakompaktiappaloosanouseeko...” Persephone kiersi kehässä ratsastajan kanssa ja liikkui mukavan joustavasti. Sillä oli ystävällinen ilme eikä näyttänyt hermostuneelta yleisöstä ympärillään tai kaikuvasta metelistä. Alexiina piti sen katseesta – hevosen luonteesta pystyi usein kertomaan paljon pelkästään silmistä. Se oli toffeenvärinen palomino, mutta lautasten yli ylettyi selkeärajainen valkea leopardikuviointi kuin huopa olisi levitetty kankkusille. Jouhet olivat karvapeitteen kanssa samaa tummankullertavaa sävyä. ” ViisituhattakaksisataaKUUSITUHATTAkuusituhattanouseekoKUUSITUHATTAKAKSISATAA...” Alexiina ei ollut ainoa kiinnostunut. Aloitushinta oli ollut verrattain hyvin edullinen, mutta kuten oli varautunut, se nousi tasaiseen tahtiin. Hänestä vasemmalle seisoi mustapaitainen möhömahainen parrakas mies, joka nosteli kylttiään. Alexiina suipisti suutaan ja nosti omaansa. ” JavielänouseekonousekoosielläKUUSITUHATTAYHDEKSÄNSATAA...” Lopulta Alexiina huusi seitsemäntuhattakolmesataa. Sille parrakas mies pudisti päätään. ” Ensimmäinen...toinen...kolmas! MYYTY sinne, farkkutakkiselle vaalealle naiselle!” ”Mikä on numeronne?” ”441”, Alexiina vastasi hymyillen. Hän oli kyllä kertonut Raicylle käyvänsä huutokaupassa ja olleensa kiinnostunut yhdestä hevosesta siellä, muttei varsinaisesti varoittanut, että saattaisi sen todella ostaa. Hän liikkui pois väkijoukosta takaisin alueelle, jossa käsiteltiin huutokaupaksi menneitä hevosia. Persephonen ratsastaja ohjasi tamman samaan suuntaan ja pian Alexiina pääsi tervehtimään tammaa – nyt hänen hevosenaan. Sen sieraimet nuuhkivat hartaasti hänen sormiaan. Se oli melko matala, lähes ponikokoinen, ja äkkiä Alexiinalle tuli vahva idea. Hän otti Persephonesta kuvan niin, että pilkullinen pyllykin näkyi ja lähetti sen kotiin poikansa Oliverin numeroon saatesanoilla: ’Arvaa mitä äiti osti… Tämmöinen kaunotar on tulossa meidän mukana kotiin. Pitäisitköhän siitä?’
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Apr 8, 2023 17:15:13 GMT
Charlottesta tämän vuotiset kisat olivat olleet täysin perseestä. Äiti oli ostanut hevosen kirjaimellisesti nimeltä Perse (Robert oli tukehtua limuunsa sen kuullessaan, eikä lopettaisi siitä irvailua ainakaan kymmeneen vuoteen), he olivat häviämässä nämä kilpailut ja tornado – yksi hänen isoimmista peloistaan, kuten oli oppinut itsestään – oli melkein tappanut heidät kaikki, rauhoittelivatpa aikuiset asiassa miten tekoleppoisasti tahansa. Kitty oli tällä reissulla myös ollut ärsyttävämpi kuin ikinä. Hän puhui jatkuvasti Tyleristä, eikä tajunnut suoraakaan käskyä lopettaa. Charlotte mulkaisi taas kerran hänen ja Cellan suuntaan, kun he hirnuivat jollekin, mikä ei varmasti olisi kenestäkään muusta pätkääkään hauskaa. Heillä oli niin päinvastaiset naurut, mutta yhtä karmeat kummallakin: Kitty nauroi vinkuen kuin tukehtumaisillaan oleva pikkuporsas, Cella taas röhki ja yski sekaan tupakkayskää kuulostaen tuhatvuotiaalta kamalaa pitkittynyttä kuolemaa tekevältä sialta. ”Mikäs noin on hauskaa?” Vili tuli paikalle valmiiksi virnuillen, haluten onkia parhaat palat omaankin hupiinsa. Parempi olisi ollut, jos olisi antanut olla. ”Sä”, Cella sanoi sutjakkaasti ja takoi itseään pari kertaa nyrkillä rintaan. ”Tiiän, oon aika hauska veikko”, Vili myönsi. ”Mutta älä luule ittestäs liikoja tai ei pääs kohta mahdu tohon stetsoniin.” ” High Rollin’ Riders on johdos, mitäs siihen sanotte, neidit?” ” Been there, done that.” ”Kumma, kun Cella ei pistä Noelin syyks”, Vili aprikoi muka harkittuun sävyyn. ”Toisaalta, eiks Noelilla oo enemmän kokemusta tällasista kisoista, kun sun Seben kentällä kouluttamalla tappopyörremyrskypilkulla, jonka muutenkin päätit monistaa – et ainakaan mistää yleisestä yhteisön hyväst?” ”Meitä on neljä per tiimi”, Cella muistutti äkkiä vähemmän huvittuneena, ”ja varo koskaan loukkaamasta Windiä mun kuulteni tai huomaat, ettei sul oo enää koko hattutelinettä, johon sitä stetsonia laittaa.” ”HAH!” Kitty yhtyi. He olivat puhuneet sekaisin englantia ja suomea, mutta Kitty tarttui siihen, mitä ymmärsi: Windin nimeen ja Cellan lievään närkästykseen, sekä Vilin hupsuun ilmeeseen. ”Choco tulee takasin ja vie nimenomaan sut mennessään!” ”Choco?” Vili ei tajunnut. ”Tornadot”, Cella sanoi, ”Windin varsa, Tornadot.” ”Jaa joo.” ”Nii: Tornadot”, Kitty alleviivasi vitsiä, joka kaikille oli varmasti jo selvillä muutenkin. Sitten jatkoi Cellalle: ”Enivei, niin mitä mä olinkaan sanomassa ennen sitä sun kommenttia miesten westernboksereista...” (”Jaa täh?” Vili sanoi.) ”Nii! Mun piti tänään mennä treffeille Tylerin kanssa, mutta se sano muka olevansa kiireinen. Se ei oo ikinä torjunut mun kaa treffejä niin töykeesti!” Lotte oli nostanut päätään tässä kohtaa; siihen asti häntä ei ollut juuri kiinnostanut muiden turhanpäiväiset löpinät. Hänelle oli tullut mieleen katsoa, mitä Shalialle kuului – hänen vanhalle rakkaalle hevoselleen, joka oli myyty Englantiin. Shalian uusi omistaja oli aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja päivitti usein Shaliankin kuulumisia, useimmiten kilpailuista, joissa voitetut ruusukkeet lepattivat tai joskus jopa seppele oli kuvankauniin tammansa kaulalla. Shaliasta oli tullut näyttelyhevonen, ja vaikka kirpaisi joka kerta nähdä se toisella puolen maapalloa jonkun ihan muun narun päässä kuin omansa, hän oli myös utelias seuraamaan sen elämää. Eikä Shalia olisi pärjännyt Kirkaksessa, jos totta puhutaan. ”Olis ollut kiva fiilistellä täällä vielä ennen kun lähdetään, mutta sillä oli kuulemma jo muuta menoa. Yritin udella mitä, mutta ei se kertonut. Ehkä voisin kysyä Charlielta? Se kyl näytti kans mulle kämmentä. Siis mä en tajua! Kuka nyt ei haluaisi mun kanssa aikaa viettää?? Miettikää hei, täällä vois olla munkin koti nyt, jos me ei oltais koskaan erottukaan…” Charlotte muljautti silmiään niin suuresti kuin suinkin pystyi, vaikkei kukaan häneen katsonutkaan (Cella taisi kyllä huomata), ja naputteli Gillianille: Oletko laittanut Tylerille niitä miten menee -viestejä? Koska Kitty on operaatio all-in. Tosin ei sillä hyvin kuulosta suunnitelma etenevän. Sitten hän palasi Shalian profiiliin ja päätti katsoa, mitä vuorostaan Magicille kuuluisi. Magic oli Billyn vanha hevonen, josta Oliver oli pitänyt hirveästi (poika oli itkenyt vuolaasti, kun Billy oli kertonut päätöksestään myydä sen). Nyt, jos äidin ostama Persephone tulisi tosiaan Oliverille, kuten äiti suunnitteli, sekin olisi sentään appaloosa. Jos se nyt yhtään vuosia myöhemmin lohdutti. Magicille löytyi video parin kuukauden takaisista kilpailuista, mutta muuten sen omistaja ei päivitellyt nettiin juurikaan. Sitten Lotte mietti muita vanhoja tuttuja hevosia ja yksi niistä johti hänet mielenkiintoiseen kaninkoloon: hän jäljitti Sankaria, Kirkaksen entistä hevosta, jolla oli joskus ratsastanut aktiivisesti. Hän tiesi, että se oli myyty jonnekin päin Suomea. Sankari ei ollut sopinut niin hyvin vaelluskäyttöön, kuin Michael olisi tarvinnut asiakashevosilta, joten siitä oli luovuttu. Lotte löysi myynti-ilmoituksen hevosesta, jolle oli merkitty sukutauluun Sankarin nimi ja avasi kyseisen hevosen myyjän sivut. Kyseessä oli pieni ratsastuskoulu aika ankealla paikalla urheiluhallin ja voimalaitoksen läheisyydessä. Omistajan kuva oli etusivulla: ruskeatukkainen väsyneen näköinen lauhkeasti hymyilevä keski-ikäinen nainen, kulunut punainen tuulitakki yllään. ”Mitä!” Lotte huudahti. ”No sitä mäkin!” Kitty sanoi, mutta Charlotte ei ollut reagoinut hänen puhetulvaansa, vaan lukemaansa: Terälän tallin omistaja oli Hanna Kivivaara. Hän ponkaisi ylös. ”Kitty”, hän sanoi ja välittämättä tai tietämättä yhtään, mistä he olivat viimeiset minuutit puhuneet (Kittyllä oli jonkinlainen painiote meneillään Vilin kanssa ja Cella kannusti, mutta oli epäselvää kumpaa), tuuppasi puhelimen tämän naaman eteen. ”Katso! Katso mitä löysin! Onko tämä se sama Hanna, joka oli äidillä joskus töissä?!” Kitty päästi irti Vilin päästä ja katsoi. ”Hei joo… joo, on se! Kauheen vanhentunut!” ”Niillä on Sankari, Michaelin yksi vanha hevonen!” Maailma oli niin pieni paikka. Se tuntui hämmästyttävältä. Dewn muistaisi Hannan varmasti häntä paremmin. Charlotte oli ollut joku kymmenvuotias ja nuorempi siihen aikaan, kun Hanna oli ollut heillä töissä. Lotte muisti kuulleensa tämän lähteneen interraileille – vähän samaan tapaan kuin Kitty – muttei tiennyt tällä nykyään olevan oma talli. ”Olisi hauska mennä käymään...”, Lotte ajatteli ääneen. Kittyn mielenkiinto oli jo vaihtunut: Manny oli tullut Robertin kanssa sisään ja Robert kantoi heittokirvestä, jota sitten esitteli ylpeästi voitettuaan sen markkina-alueella tarkkuuskirvenheittokilpailuista. Charlottesta epävakaa-Kittyn ja väkivaltafani-Robertin yhdistelmä järeän teräaseen kanssa pienessä talossa oli erityisen huono juttu, ja siispä lipui kenenkään pahemmin välittämättä paikalta. Hänen pitäisi näyttää tämä talli ja Hannan kuva vielä äidillekin, häntä se varmasti kiinnostaisi. Äidin paras ystävä, Tossah, oli ollut Hannan hyvä ystävä.
|
|