RPG: Gillianin ja Tylerin maastolenkki 18.04.2023 (s)

Lausuttuani viimeiset sanani, yritin huomaamattomasti pyyhkiä pois sitä vähäistä kosteutta joka silmiini yritti nousta. En tiennyt olisiko tunteideni osoittaminen tällä tavalla ollut se paras keino, mutta ehkä näin välittyisi ajatus siitä että tunteeni olivat aitoja. Tottakai tiesin, että minulla ei ollut oikeutta kokea sellaisia tunteita Gillianin lapsia kohtaan kuin millaisia sisälläni oli alkanut syntymään, mutta en voinut sille mitään.

Hugo ja Diana olivat olleet tähän mennessä läheisin kosketus siihen, millaista voisi olla elää talossa jossa pienten lasten äänet olivat normaali osa elämää. Kaksoset olivat saaneet minut jopa ensin avaamaan hieman raottaen omalla tilallani sitö ovea jota en ollut avannut pitkään. Jossain kohtaa olin jopa avannut ovea siten, että olin saattanut avata oven ja astua huoneeseen sisään, vain romahtaakseni melkein samoin tein lattialle.

Lattialle jota peitti tällä hetkellä paksu pölykerros. Lattialle jota en mahdollisesti tulisi ikinä siivoamaan sitä peittävästä pölystä, saati leluista jotka sen puiselle lattialle olisi levitetty. Ravistin päätäni niin voimakkaasti että onnistuin lähettämään jo hieman elämän haalistaneen mustan stetsonini maahan. Kirjava tamma pysähtyi yllättävän täsmällisesti pienen, matalan ja tunteiden värittämän ”woah” pyynnön jälkeen. Pitkä työ Imagen kanssa oli tehnyt tammasta luotettavan ja saatoin jättää sen seisomaan niille sijoilleen samalla kun palasin muutaman askeleen taaksepäin hakeakseni hattuni.

Enimmät mudat pyyhittyäni painoin villakankaisen hatun takaisin päähäni ja ponnistin tamman selkään. Vasta pyynnöstäni se lähti liikkeelle ja ajoittain vain lässähtävämpi askel sekoittui lintujen lauluun. Päästessämme takaisin Xilon rinnalle ei ollut hankalaa huomata jotta nyt myös Gillian itki. Omat tunteeni olivat edelleen tehokkaalla solmulla, mutta pyysin silti pienen tammani isomman ratsun vierelle, ennen kuin nousin jalustimille seisomaan kuroakseni umpeen viidentoista sentin kokoeroa ratsujemme välillä ja hellästi, kuin peläten rikkovani toisen, laskin käteni naisen omalle.

Tuntiesssani Gilianin liikuttavan kättään jonka päälle olin omani laskenut, sisuskaluissani tuntui möyrähtävän pahemmin kuin tähän mennessä oli möyrähtänyt. En tiennyt olinko tehnyt miten ison virheen paljastaessani tuolle asioita ja sen, että olin sanonut Kittylle etten halunnut enään mitään romanttista meidän välillemme.

En edes tiennyt miten lujaa sydämeni hakkasi, mutta tiesin että tahti olisi sille ihan liian kova. Lopulta käteni alla olevan käden liike pysähtyi ja saatoin tuntea kuinka nainen yritti pujottaa sormensa omieni lomaan. Sydämeni hakatessa vaikka millaisella voimalla, en voinut kuin vain tuijottaa käsiämme.

Mitä tämä merkitsi? Olisinko kerrankin osannut olla sotkematta asioitani ja olisiko paljastukseni lopulta ollutkin vain hyvä asia?

Epäillen annoin katseeni hivuttautua ylöspäin pitkin naisen käsivartta, kunnes näin katseeni poimi ensimäisen vilahduksen punaisista kiharoista ja sen jälkeen kasvoista jotka olivat tunteiden punertamat ja kyynelien kastelemat. Antaessani katseeni nousta lisää, huomasin ylöspäin taipuneen suupielen ja vedettyäni vielä kerran syvään henkeä, uskalsin katsella naisen hymyileviä kasvoja kunnolla. Vaikka jokin solu jossain syvällä sisälläni liittyikin naisen eleeseen, olin silti epävarma siitä, olisiko kaikki varmasti hyvin meidän välillämme.

Gillianin lausumat sanat saivat henkeni salpautumaan, sillä en voinut uskoa että olin kuullut oikein. Epäilin jo hetken jotta olisinko mitenkään mahdollisesti kuullut oikein, mutta aivoni eivät lopulta suostuneet uskomaan että olisin kuullut väärin.

Mun oli pakko valahtaa takaisin istumaan Imagen lännensatulaan, sillä lause, jonka toinen oli kertonut oli täysin yllättävä. Hetkellisesti yksikään ajatus ei risteillyt päässäni suuntaan tai toiseen ja musta tuntui että mä en tiennyt mitä muuta mä olisin voinut tehdä kuin vain istua paikallani.

"Mä... mä taidan pitää sinusta myös"

Sain lopulta lausuttua vain kuiskausta lujemmalla äänellä.