katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2019 11:47:06 GMT
Karkulainen 7.7.2016 Raicyn otettua Mischan mukaansa hakemaan kotoa traileria, oli Dewn jäänyt iäkkään vanhan naisen seuraan. Dewn oli kyllä kuullut paljon neiti Fedellistä Charlottelta, joka oli hoitanut tämän vahtimana muistomaata muutamana kesänä, mutta Dewn ei itse ollut häntä koskaan henkilökohtaisesti tavannut. Hän oli pieni ja laiha harmaahapsinen nainen, heiveröinen, ja kulki kävelykeppiin nojaten.
Hän johdatti Dewnin kartanon takaiselle villiintyneelle laitumelle. Dewn silmäili kartanorakennuksen korkeita ikkunoita ja jostain syystä hänellä oli tunne, kuin häntä olisi pidetty silmällä…
Laidun oli varmasti joskus ollut kaunis ja hoidettu osa kartanon puutarhamaista pihaa, mutta pitkään käyttämättömänä alkanut rehottaa kaikennäköistä; valkoinen aitakin oli rapistunut ja kaipasi kipeästi uutta maalipintaa. Kaukana heistä metsänrajalla yksinäinen hevonen ruohosti rauhallisena. Dewn tunsi helpotusta. Inferno näytti vahingoittumattomalta. Likaiselta ja tuulessa pörhöttyneeltä sekä lievästi arpiselta (kuten Kitty oli sanonut sen puskeutuneen kerran väkisin aidoista läpi), muttei ainakaan vuotanut näkyvästi mistään verta tai nilkuttanut kolmijalkaisena.
Itse asiassa se oli – jos niin nyt saattoi sanoa – onnellisen oloinen.
”Onko kukaan yrittänyt ottaa sitä kiinni?” Dewn kysyi.
”Ei. Siellä se on ollut koko aamupäivän, vaikka aita ei ole yhtenäinen”, neiti Fedell sanoi hinkuvalla äänellä. Hän tapitti palominoa, josta näkyi vain puolet tuulessa huojuvan korkean heinikon takaa. ”Kaunis olento.”
Dewn ei myöntänyt tai kiistänyt. Häntä edelleen kirvelsi Infernon hyökkäys, mutta toisaalta ei voinut täysin hevosta inhotakaan: olihan se hänen Fifinsä jälkeläinen. Minkäänlaista yhteyttä hän ei siihen kuitenkaan tuntenut, ei samalla tavalla, kuin Ififlammaan.
”Colt Amen Villa kasvatti palominoja”, neiti Fedell sanoi, ”kauan sitten. Sukulinja jatkui Madclock Ensimmäisen kantatammasta asti, jonka hän toi mukanaan merten takaa… Mutta sitten ikävä kyllä tapahtui kauheita… hevosia ei ole enää sen jälkeen ollut… sukulinjan kaksi viimeisintä, tamma ja varsa, varastettiin, lopetettiin...”
”Vain Rosebud”, Dewn korjasi automaattisesti. Neiti Fedell oli hetken hiljaa, kuin ei olisi ymmärtänyt. ”Rosebud lopetettiin”, Dewn sanoi. ”Ififlamma – Rosebudin varsa – on nykyään minun hevoseni.”
Vanha nainen tuijotti häntä suurten silmälasiensa läpi silmät hämmästyksestä suurina.
”Onko Madclockin palominolinja siis vielä elossa?”
”On”, Dewn sanoi eikä voinut olla hymyilemättä hieman vinosti, ”ja tuo tuolla on sen viimeisin yksilö. Inferno on Ififlamman varsa.”
Neiti Fedell oli niin ällistynyt tästä tiedosta, että Dewn pelkäsi hänen menevän tolaltaan. Hän toljotti hevosta, joka lauhkeasti nuuhki tuulta kuin omissa aatoksissa eikä välittänyt heistä. Niin moni asia solmiutui yhteen, kietoutui kuin yhdeksi suureksi punosten ja nauhojen verkostoksi… Max ja Colt Amen Villa, kutsu ja Infernon karkaaminen, Inferno ja Ififlamma ja koko kartanon historia…
”Minun täytyy käydä hoitamassa muutama asia”, neiti Fedell sanoi. Hän kääntyi äkkiä kannoillaan ja lähti viipottamaan kepistään huolimatta joutuisasti kohti kartanoa. Dewn jäi siihen missä oli.
Hän oli jo hyväksynyt asian. Sen, ettei menneisyys jättänyt häntä vielä rauhaan. Jotain oli edelleen kesken, salaisuuksia vailla vastauksia, ja niin kauan kuin niitä oli, hänen olisi turha pyristellä niitä vastaan.
Hän työnsi kädet taskuihinsa ja kohotti katseensa vaaleanpunaisen kartanorakennuksen torni-ikkunaan. Ehkä hän oli silmäkulmastaan nähnyt siellä jotain: nopean vilahduksen verhon takana, epämääräisen hahmon… mutta nyt siellä ei enää ollut ketään. Tunne siitä, että häntä tarkkailtiin, vain vahvistui.
Raicy palasi jonkin ajan kuluttua takaisin kuljetuskopin kanssa. Hänen mukanaan Mischan tilalla oli Tomford. Heidän perässään tuli rahisten Thomasin punainen lava-auto. Dewn käveli heitä vastaan kartanon etupihalle.
”Missä se on?” isä sanoi puskeutuessaan ulos ratin takaa.
Dewn vinkkasi peukalollaan taa. ”Laitumella.”
Raicy veti autosta ketjulla varustetun pitkän nahkariimunnarun, liinoja, piiskan ja lassoköyden. Thomasilla oli ämpäri, jossa kahisi kauraa sekä porkkananpaloja. Tomford avasi kopin: kyydissä oli Raicyn quarterruuna Ricky, jonka hän otti alas.
”Tästä voi tulla hankalaa. Täytyy varmaan ajaa traileri niin lähelle kuin mahdollista ja yrittää ajaa se sisään. Pääseekö sinne auton kanssa?”
”Aidalle asti, pääsee. Mutta aidassa on aukkoja, ne pitäisi ensin tukkia.”
He kehittivät kulkuesteet aidanloviin ja sitten Raicy ponnisti Rickyn satulaan. Hän ratsasti laitumelle. Thomas, Tomford ja Dewn jäivät seuraamaan tilannetta valmiudessa: Thomasilla oli naru, Tomfordilla kaurat ja Dewnillä piiska: hän joutui olemaan varatukkeena kohdassa, joka oli tukittu vain sitomalla liinaa aitalankun korvikkeeksi.
Inferno tuijotti lähestyvää hevosta ensin jonkin aikaa tarkkaillen, sitten se luimisti korviaan ja teki uhkaavia eleitä: älä tule lähemmäs! Kun varoitus ei mennyt perille, se otti laukalle.
”Menoksi!” Raicy sanoi Rickylle ja ruuna vauhditti askeliaan. Raicy oli ottanut köyden esille ja alkoi pyörittää lassoa ilmassa. Kun laidun loppui kesken, Inferno teki u-käännöksen ja sujahti Raicyltä karkuun. Se laukkasi aidan vierustaa ratsukon ahdistelemana kohti päätyä, missä traileri odotti valmiina porttiaukossa.
Koko maa tuntui tömähtelevän ja heinikko tärähteli. Pienen hetken Inferno oli suunnistamassa suoraan kohti Dewniä – Dewn näki kuin punaisen hehkun sen silmissä – mutta sitten Raicyn köysi lassosi sen kaulan ympäri, pysäytti sen; kuului tukahtunut, vihainen hirnahdus ja Inferno kohosi takajaloilleen. Raicy kieritti köyttä nopeasti satulanupin ympäri. Vapaudesta vangittu voikko hypähteli ja sätki ja sen raskas puuskutus kaikui Dewnin korvissa. Veri kohisi edelleen hänen suonissaan; hän oli äsken todella pelästynyt. Inferno oli näyttänyt aivan siltä, kuin olisi voinut jyrätä hänen ylitseen, ellei isä olisi pysäyttänyt sitä juuri ajoissa.
”Liinat! Liinat!” Raicy huusi. Thomas ja Dewn juoksivat ottamaan liinan molemmista päistä kiinni ja ohjasivat sen Infernon takaa, joka yritti väistellä ja uhitella heille, mutta Rickyn karjahevosen järkähtämätön tyyneys ja Raicyn tiukka ote rajoittivat sen liikkumatilaa. ”Ohjatkaa! Tasaisesti! Pidä tiukalla, älä anna sen löystyä!” Ricky edellä, he takana, he ohjasivat Infernoa kohti traileria, jossa Tomford odotti sitä herkkuämpärin kanssa.
Tehtävä oli toivoton. Inferno ei suostunut yhteistyöhön ja kerran sen onnistui taas tulla niin lähelle Dewniä, että hän joutui huitaisemaan sitä itsepuolustukseksi piiskalla. He saivat sen pakottavalla veto-ja-työntö-menetelmällä lähelle kuljetuskoppia, mutta kun Inferno olisi pitänyt saada menemään sisään, tuli ongelmia. Raicy joutui sitä varten irrottamaan köyden satulasta ja kiinnittämään riimuun ketjunarun, mutta niin yrittäessään, Inferno puri häntä ja silloin kaikki meni metsään: isä karjaisi, Inferno riuhtaisi itsensä irti, Thomas horjahti nelinkontin heinikkoon ja yhdessä silmänräpäyksessä hevonen paineli päätä pahkaa tiehensä.
Isän kirosanat raikuivat kartanon pihamaalla.
”Perskule, mikä piru”, Thomas mutisi kunnioittavasti, kun Dewn auttoi hänet ylös. ”Aika kovakalloinen kaveri.”
”Tämä ei toimi”, Dewn sanoi isälleen. ”Me ei ikinä saada sitä traileriin pakottamalla.”
Raicy hieroi kättään. Hänellä oli onneksi ollut paksut hanskat ja suurimmaksi osaksi Inferno oli ottanut kiinni vain niistä.
”Yvonne”, hän ärisi. ”Ei muu auta.”
Neiti Fedell oli tullut takaisin ja seisoi aidan toisella puolella.
”Onko tuo hevonen teidän?” hän kysyi Raicyltä. Raicy näytti synkeältä.
”Jos olisi, tässä ei olisi mitään ongelmaa. Se olisi saanut kuulan kalloon jo ajat sitten.” Onneksi Mischa ei ollut kuulemassa. ”Se on vaimoni nimissä.” Sanojen takana aaltoili äänettömänä: meidän kasvatti. Dewn saattoi vain kuvitella millainen huoli ja vastuu Infernosta mahtoi isälle olla, sillä kyllä se ylpeyden päälle ottaisi, jos Orange Wood Ranchin nimeä kantava hevonen teloisi jonkun pahasti.
Isä soitti Yvonnelle, tutulle eläinlääkärille, ja tätä odotellessa heille tarjoiltiin yllättäen kartanolla kahvit. Raicy näytti hämmästyneeltä, mutta Thomas kohautti vain harteitaan: ”Kartanonukko on aina ollut joviaali. Olen minä ennenkin päässyt kakkukahveelle täällä, mutta koskaan ei itse heppu ole ollut paikalla.”
”Tuskin nytkään”, isä mutisi. Hän antoi Thomasin ja Tomfordin mennä edeltä sisään neiti Fedellin näyttäessä tietä ja jättäytyi viimeisenä hitaasti tulevan Dewnin vierelle. ”Mites se sinun kutsusi tänne?” hän mumisi.
”Lauantaina.”
”Kai sinä menet?”
Dewn otti itselleen lyhyen tauon ennen kuin vastasi. ”Kai minun täytyy.”
Eteishalli oli avara ja valoisa, tosin juuri sillä hetkellä puoliksi laastipölyn peitossa ja suojanauhojen takana myllätty. Mustavalkoinen vinoruudullinen lattia antoi häiritsevän optisen illuusion, mikä sai silmät menemään kieroon.
Dewn oli käynyt kartanon sisällä kerran aikaisemmin. Silloin hän tosin oli murtautunut sinne pilkkopimeässä – etsimään jotain todisteita, jotakin, joka olisi selittänyt kaiken Maxin mysteeristä – eikä muistanut sisätiloista paljon mitään: koko aikakausi siltä ajalta tuntui etäiseltä ja usvaiselta, kuin ei olisi koskaan oikeasti tapahtunutkaan. Hallin seinäsyvennyksissä seisoi useita kopeita marmoripatsaita, jotka esittivät ihmishahmoja, mutta huomiota herättävin oli patsas keskellä lattiaa ennen leveitä kivisiä portaita: se esitti hevosta ja miespuolista ratsastajaa. Ratsastajan kädessä oli jonkinlainen sauva.
”Herra Madclock ensimmäinen”, neiti Fedell sanoi patsaasta. Thomas Jordan oli ottanut kunnioittavasti lakin päästään. ”Tätä tietä, täällä on teekamari.”
”Onko täällä remontti?” isä kysyi neiti Fedelliltä.
”Mitä?” mummo sanoi, sillä juuri samaan aikaan oli poran ääni kajahtanut ja kaikunut hallissa niin kovaa, että oli peittänyt Raicyn sanat puoliksi alleen.
”En tiennyt, että kartanoa kunnostetaan!” isä joutui melkein karjumaan.
”Kartanosta tulee puoliksi ravintola. Tarkoituksena on avata se vuonna 2019.”
Isä kohotti Dewnille kulmiaan.
He astuivat sievän imelään, prinsessamaiseen teekamariin, joka koostui rokokoo-tyylisistä nojatuoleista ja pyöreistä, koukeroisesti kaiverretuista pikkupöydistä. Hempeän vaaleanpunainen ja vaaleansininen kukkatapetti sekä samantyyliset kangaspäällysteet saivat huonekalut melkein katoamaan näkyviltä maastoutuessaan niin hyvin seiniin. Porakoneen jytinä kaikui eteishallin toiselta puolelta, vaikka neiti Fedell sulki vankat puiset kaksoisovet heidän takanaan.
”Pieni hetki, niin käyn noutamassa teetarjoilun.”
Kolme cowboyta ja Dewn jäivät hämmentyneinä pieneen saliin ja katsoivat toisiinsa. He olivat kuin multaisia, pihalta kaivettuja tinasotilaita tungettuna pikkutytön siistiin nukkekotiin. Joko levottomuuttaan tai koska ei viitsinyt sotkea silkkisiä tuolinpäällysteitä likaisilla farmareillaan, Tomford käveli ikkunan ääreen ja jäi katselemaan siitä ulos. Thomas tarkasteli kohteliaasti, mutta koskematta pienen kirjahyllyn tarjontaa. Dewn istui alas. Raicy katseli häntä otsa uurteilla kuin haluaisi sanoa jotain, mitä ei siinä tilanteessa viitsinyt.
”Vai ravintola. Mikä tuon Fedellin mummon rooli täällä oikein mahtaa olla”, hän mietti ääneen. Thomas kääntyi kirjahyllyn äärestä.
”Minulle sanoi hoitavansa kartanon asioita, mitä sitten sillä tarkoittaakin.”
”Niin minullekin”, Dewn sanoi.
”Ihme heppu”, isä sanoi taas. ”Miksei voi näyttäytyä ja kertoa kuka on? Tässä on pakko olla vilunkia, mistä muusta syystä haluaisi salata identiteettinsä kartanon uutena omistajana?”
Siihen kukaan heistä ei osannut vastata.
Raicy kohotti katseensa huoneen katossa roikkuvaan kullattuun pieneen kristallikruunuun.
”Kun on rahaa, jolla mällätä…”
”Ei paremmasta väliä. Madclock on ollut enemmän kuin avokätinen”, Thomas sanoi. Hän piteli lakkiaan edelleen käsissään, kun taas Raicy ja Tomford eivät olleet vaivautuneet ottamaan omia stetsoneitaan pois. Isä ei sanonut enää mitään.
Neiti Fedell saapui jonkin ajan kuluttua hopeainen teetarjotin vapisten heiveröisillä käsillään. Thomas kiiruhti heti auttamaan häntä.
”Kiitos kiitos”, iäkäs nainen sanoi hymyillen. ”Istukaa toki, hyvä herrasväki.”
”Ei viitsisi tuhria näin hienoa penkkiä”, Thomas sanoi huolissaan, mutta mummo ei kai kuullut. Neljä isompaa ja pienempää miestä istuutui yhden pienen pyöreän pöydän ympärille. Vaikutelmalle, että he olivat kuin mollamaijat teekutsuilla, ei voinut mitään. Dewn sipaisi hiuskiehkuran silmiltään. Hänellä oli epämiellyttävä olo kartanossa. Melkein rikollinen.
”Ei itse kartanonväki liittyisi seuraan?” Raicy sanoi. Neiti Fedellin käsi tutisi, kun hän yritti kaataa kermaa Thomasin kuppiin.
”Mitä?”
”Kartanonväki. Ei liittyisi seuraan?”
”Oi, ei, ei.”
”Onko edes talossa?”
”On, mutta hän on kovin kiireinen tällä hetkellä.”
Dewn näki isän ilmeestä, ettei tämä antaisi niin helpolla periksi.
”Olisin halunnut vain kiittää henkilökohtaisesti kaikesta avusta”, isä jatkoi. ”Olisi mukavampi tietää, kenelle on kiitollisuudenvelassa.”
Neiti Fedell ei joko kuullut kunnolla tai jätti taktisesti muuten vain siihen kommentoimatta. Kun hän lähti taas salista kiikuttamaan tyhjiä tarjoiluastioita, Thomas kumartui Raicyn puoleen: ”Älä nyt, Raicy… Jos joku haluaa olla nimetön, kai se on hänelle sallittua. Ehkä on niin nöyrä heppu, ettei kaipaa mitään kiitoksia, kunniaa ja kättenpuristuksia? Sitä minä sanoisin ihailtavaksi piirteeksi.”
Sinä otat siitä miehestä selvän, isä tuntui katseellaan sanovan Dewnille pöydän yli.
Kun he poistuivat kartanosta takaisin ulos teekupposten, joka olivat niin pieniä, että isän sanoin: ”Eihän näistä edes suu kostu” jälkeen, Yvonnen limenvihreä kupla tönötti jo pihatien varressa. Tanakka, mustapolkkatukkainen nainen oli pistänyt autonsa vieressä tupakaksi ja toisella kädellä selasi kännykkää, jonka taitteesta roikkui eläinlääkärin salkku.
”No missäs se hirviö on?” hän sanoi kohottaessaan heidän lähestyessään katseensa. Koko konkkaronkka, neiti Fedelliä lukuun ottamatta, vaelsi takaisin laitumelle. Sama kysymys karkasi pian muidenkin huulilta.
”Ei perkele”, Raicy ärjäisi. Yksi niistä heidän paikkaamistaan aukoista aidassa oli repsahtanut; liina roikkui ruohikossa eikä laajalla, villiintyneellä laitumella ollut hevosen hevosta – ei palominoa eikä minkään muunkaan väristä. ”Voi jumankauta!”
Tomfordin trailerin viereen maahan jättämä kauraämpäri oli kumottu ja tyhjä. Hieman mutaisessa maassa sen vieressä oli kaksi kavionjälkeä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Dec 30, 2019 13:59:40 GMT
KO 7.7.2016 Josh nosti ämpärin ylös.
”Jonkun olisi pitänyt jäädä vahtimaan!” Raicy kirosi. Miten hän olikin ollut niin typerä? ”Soitan partiolle.”
”Miksi?”
”Vaarallinen hevonen on vapaalla. Olisi pitänyt ilmoittaa siitä jo aikaisemmin.”
”Se ei voi olla kovin kaukana”, Thomas sanoi tutkaillen maassa olevia jälkiä.
”Satuloikaa Ricky. Lähden perään hevosella”, Raicy käski puhelin korvallaan. ”Josh jää tänne, jos se vaikka palaa. Dewn – Thomas – te otatte autot ja ajatte eri suuntiin. Hemmetti, että tässä täytyy jo toistamiseen ajaa sitä takaa.”
”Yes, sir!” Thomas heilautti käden lippaansa ja lähti heti lompsimaan autolleen.
”Ja kun se pirulainen on kiinni, pidän huolen, että siitä päästään lopullisesti eroon...”, Raicy mutisi. Kun oli tehnyt ilmoituksen irrallaan olevasta riskialttiista hevosesta, hän ponnisti taas quarterinsa satulaan. Dewn seisoi hetken kädet taskuissa ja katsoi häneen. ”Laita se naisesi kuriin, ettei enää koskaan tee tätä uudestaan”, Raicy urahti hänelle ennen kuin käänsi Rickyn poispäin. Nykynuoriso oli sitten hassahtanutta, varsinkin sellaisesta kommuunista tuleva hipeltäjä. Raicy kurtisti otsaansa.
Muutamat kavionjäljet näyttivät oikean alkusuunnan. Raicy seurasi niitä. Hän joutui toisinaan jäljittämään karjasta karanneita karkulaisia ja osasi etsiä vihjeitä, kuten painaumia maassa tai katkenneita korsia ja oksia tiheiköissä, joiden läpi eläin oli saattanut puskeutua. Tienvarressa oli toinen hyvin selvä merkki: tuore, vielä lämmin lantakasa. Hän otti Rickyn kanssa kevyelle laukalle tienpiennarta pitkin. Kuten Thomas oli sanonut, Inferno ei voinut olla kovin kaukana.
Vastaan käveli vanha pariskunta toisiinsa nojaten. Raicy hidasti käynnistä pysähdyksiin heidän kohdallaan.
”Hevonen irti?” miekkonen höristi korvaansa Raicyn suuntaan. ”Kyllähän se – tuonne suuntaan viipotti. Ihan hetki sitten. Yritin pysäyttää, vanha hevosmies olen itsekin, mutta nappasi ohi.”
”Se on vaarallinen ja arvaamaton, älkää lähestykö”, Raicy sanoi, kiitti ja kannusti Rickyn takaisin laukkaan.
”Mitä sanoi?” vanha nainen kysyi mieheltään.
”Joku cowboy hukannut hevosensa”, vanha ukko pudisteli päätään.
”Se on menossa kukkuloille pohjoiseen”, Raicy ilmoitti puhelimessa Thomasille.
”Roger”, Thomas kuittasi ja vei viestin eteenpäin myös Joshille ja Dewnille. Matalan mäen jälkeen Raicy näki sen: laiduntaen hermostuneesti, häntä viuhtoen, mutta heti hänet havaittuaan Inferno lähti pakolaukkaan kuin metsäpalo kohti vuoria.
”Älä luulekaan”, Raicy mutisi ja nojautuen eteenpäin antaen Rickylle käskyn ottaa täysiä perään. Hänen köytensä oli valmiina.
Hän arvosti mustangeja. Ne olivat fiksuja, sitkeitä ja upeita eläimiä, ja kesytettyinä luotettavimpia hevosia mitä saattoi toivoa. Mutta Infernossa oli jotain pielessä. Se ei ollut niin kuin yksikään hevonen – villi tai kesy – jonka Raicy oli tavannut. Jos hän olisi yhtään taikauskoinen, hän olisi sanonut sitä riivatuksi.
Välimatka lyheni pikkuhiljaa. Raicy ei hetkeksikään irrottanut katsettaan likaisenvalkoisesta hännästä joka väpätti jonkin matkaa heidän edellään. Vanha ruuna puuskutti hänen allaan antaessaan kaikkensa ja venyttäessään askeltaan entisestään.
Mutta ei Inferno ollut tyhmä. Ja se Raicya pelottikin. Se oli harvinaisen fiksu, sitkeä, mutta karkea, ja äärimmäisen epäluotettava. Kuin ei olisi noudattanut mitään järkeenkäyvää ohjelmointia, Inferno saattoi tehdä mitä tahansa äkkiarvaamatta. Se oli yksinkertaisesti liian vaarallinen, liian vahva eläin pidettäväksi hengissä.
Viidessä nopeassa sekunnissa siitä, kun Ricky venyi äärimmilleen ja Raicyn lasso oli alkanut pyöriä, Inferno oli kiinni. Sen katkera, raivostunut hirnunta kaikui vuorista pitkin niittyä ja Raicy joutui tosissaan pitelemään siitä kiinni. Ricky tasoitti Infernon liikehdintään kääntyilemällä itse aina sitä kohti, kuten oiva karjahevonen toimisi.
Raicy kaivoi puhelimen taas rintataskustaan.
”Kiinni on”, hän sanoi siihen. ”Redairen takaisella niityllä pohjoiseen, vuoren kupeessa. Tuokaa lisää köyttä ja Yvonne tänne. Tältä pitää laittaa taju kankaalle, en pysty käsittelemään sitä yksin.” Kesken Raicyn puheen, Inferno oli äkkiä kavahtanut takajaloilleen niin rajusti, että menetti tasapainonsa: se horjahti taaksepäin ja kaatui selälleen inahtaen ensimmäistä kertaa inhimillisemmällä äänensävyllä. Raicy kirosi, kännykkä putosi hänen otteestaan, kun hän pyrki kaksin käsin kiinni lassoköyteen, joka oli solahtanut satulannupista. Hän ei ehtinyt kieputtaa sitä takaisin, kun Inferno oli jo kampeutunut takaisin ylös ja kiskaisi niin rajusti, että Raicy horjahti satulassa. Ricky, joka yritti auttaa, mutta oli epävarma tehtävänannosta, hypähti sivuun Infernon rynnittyä heitä päin ja Raicy putosi pää edellä maahan…
* Raicy tuli tajuihinsa melko pian. Silmissä oli hetkeksi pimennyt, kun hän oli tullut huonossa kulmassa alas ja melkein taittanut niskansa. Päätä ja niskaa jomotti, kuin niitä olisi hakattu moukarilla, ja oikean käden hartialihas tuntui revähtäneen. Hän kompuroi pää pyörryksissä seisomaan vain epätarkasti havaitakseen, että Inferno viiletti jo pitkällä: köysi hakkasi ilmaa ja maata sen perässä ja ajoi sen vain enemmän sumean raivon tai pelon vallassa karkuun.
Raicy ei jaksanut enää edes kiroilla tai huutaa. Hän ähki ja puhisi ja nojautui Rickyä vasten, kannatellen vasemmalla kädellä oikeaa. Maisema tuntui keinuvan. Jotain lämmintä tuntui valuvan otsalla. Hän kohotti varovasti kättään ja kosketti sormilla otsaansa: hän vuoti verta.
Kesti hetken ennen kuin hän tajusi, että ruohikossa pimputti. Hän linkutti hitaasti ääntä kohti, haparoi saappaankärjellä maata, kunnes osui puhelimeensa, joka lojui heinikossa. Sitten hän kumartui noukkimaan sen ja ähkäisi taas, sillä aivoissa tuntui hulmahtavan inhottavasti.
”Painui lipettiin.”
”Kuinka?”
”Karkasi taas”, Raicy ärisi hampaittensa välistä. Hänen äänensä oli käheä.
”Sinne ei pääse autolla, olemme tulossa jalan”, Thomasin ääni sanoi puuskutusten lomasta. ”Odota siellä!”
Huoahtaen, Raicy lakosi maahan istumaan Rickyn jalkojen juureen ja irvisteli polttavan kivun raapiessa hartiaa ja kairatessa päätä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 31, 2019 10:45:46 GMT
Mary Sue 7.7.2016 Dewn kääntyi terveyskeskukselta tielle. Raicy istui matkustajanpenkillä irvistellen itsekseen. Hänen hartiaansa oli sidottu kylmäkääre. Käsi oli kuulemma revähtänyt, mutta pää ei ollut ottanut kuin vähän kolhua. Otsassa oli laastari. Hänen olisi kuitenkin lääkärin ohjeiden mukaan otettava iisisti seuraavat päivät ja mikäli olotila huonontuisi, hänen olisi palattava aivotärähdyksen varalta takaisin terveyskeskukseen. ”Ei minulla ole aikaa makoilla sohvalla”, hän oli ärissyt Dewnin hakiessa hänet. Dewn olisi tarjoutunut paikkaamaan häntä laaksossa, jos olisi voinut ratsastaa. Ehdottamaton tarjous jäi äänettömänä kiusallisesti roikkumaan. Sanoja ei tarvittu. Isä tuntui tietävän, mitä oli jäänyt sanomatta. Se kiristi näkymättömänä ilmaa autossa. Dewn olisi kysynyt mitä isä oli sanonut Mischalle, jos olisi viitsinyt. Raicy tuijotteli vähän väliä puhelimen näyttöä. Infernon olinpaikasta ei ollut tietoa. Partio etsi sitä parhaillaan ja ilmoittaisi heille välittömästi, jos saisivat sen kiinni. Se oli juossut sellaiseen suuntaan, missä ei juuri ollut asutusta ja kulkeminen oli hankalaa, ja saattaisi hortoilla pitkäänkin metsissä tai vuoristossa ilman näköhavaintoa... elleivät sudet tai jokin muu peto nappaisi sitä ensin. Thomas ei voinut enää olla pois töistä ja oli palannut laaksoon Tomfordin kanssa. Raicykin sanoi lähtevänsä, kun he pääsivät kotiin. ”Oletko nyt ihan varma...”, Dewn sanoi. ”Heittäisin pitkäkseni, jos voisin, mutta kun on työvoimapula, niin on”, isä murahti. Vaikkei se ollutkaan suora syytös, syyllistävältä se hieman tuntui. Dewn ei sanonut enempää. Kitty oli nähnyt heidän tulevan ja hölkkäsi vastaan. ”Miten kävi?” hän kysyi. Dewn pudisti päätään. Hän katsahti kohti tuulimyllyä. Hänen olisi päästävä Mischan puheille. Kävellessään kotia kohti, puhelin soi. Hän yllättyi soittajasta. Hän ei olisi juuri nyt välttämättä jaksanut Noraa, mutta vastasi kuitenkin. Mitä ylemmäs myllymäkeä hän kiipesi, sitä heikommaksi taajuus kävi ja Noran ääni katkeili ja välillä etääntyi. Hän kuulosti kiukkuiselta. ”Sinun ihana siskosi on paras tul.. ta..isin maanpinnalle”, Nora säksätti ja sai Dewnin katumaan, että oli hyvää hyvyyttään mennyt painamaan vihreää luuria. ”Hän on ylimielinen ja itsekäs, hävy.... Sinun o…. syytä laittaa h..et kuriin!” Päivä oli ollut pitkä ja ärsytyspiikki pisti Dewniä. Mikä hän oli vastaamaan kihlattunsa saati siskonsa tekosista? Ei hän ollut mikään tuomari tai poliisi. Jokainen oli vastuussa omista teoistaan. Hän tuskin sai suunvuoroa kysyäkseen mistä oli kyse, kun Nora jo jatkoi tihkuen tukahdutettua häväistystä: ”Kauhea le...i..s… kui..a keht.a! Vara..aa, man..uloida lapse… …. hänelle ..ytän vielä… Molly on–” ”Taajuus pätkii pahasti”, Dewn sanoi Noran katkeamattoman valitustulvan yli. ”Taitaa akkukin loppua…” ”D…! Älä yr…… ..nun tul–” ”Ei oikein kuulu”, Dewn sanoi ja painoi punaista. Se oli ilkeästi tehty, mutta nyt hän ei jaksanut. Hoitakoot asiansa keskenään. Hän ehti juuri tuulimyllyn pihaan, kun kännykkä piipahti viestiä. Hän katsoi siihen vain sen verran, että näki sen tulleen Noralta, muttei lukenut viestiä. Tämä varmaan haukkui siinä nyt hänetkin pataluhaksi. Ed juoksi vastaan ottamaan rapsutuksia. Dewn ravisti sitä hajamielisesti muutaman kerran ja näki sitten Mischan, joka istui Dewnin kivellä katselemassa merelle. Hän ei ollut yksin: Moto istui hänen seuranaan. Mischan hiukset liehuivat tuulessa. Aurinko oli kääntynyt laskuun. Mitään sanomatta, Dewn jäi seisomaan vähän matkan päähän heidän taakseen. He olivat jutelleet rauhallisella äänellä, mutta yhtäkkiä kuin aistien hänen läsnäolonsa kuudennella aistillaan, Moto katsoi taakseen ja Dewnin nähdessään hymyili leveästi. ”On aika lähteä”, hän totesi ja nousi seisomaan. Hän oli niin pitkä, että Mischa näytti suorastaan lapselta hänen rinnallaan. Moto nyökkäsi Dewnille kulkiessaan ohi. Dewn istuutui Moton paikalle kivelle Mischan viereen. He olivat hiljaa ja seurasivat hajamielisesti aaltojen hypnoottista liikettä, edestakaisin, ylös ja alas. ”Infernoa ei saatu kiinni”, Dewn sanoi lopulta. ”Viimeinen havainto siitä oli, kun se juoksi kohti vuorille johtavaa metsää. Siellä on susia, karhuja ja ilveksiä. On ihme, jos se pysyy hengissä yön yli.” Mischan poskelle vieri kyynel, mutta hänen leukansa oli ylhäällä ja katse horisontissa. Eikä hän suostunut selittämään, puoltamaan tai perustelemaan tekoaan. Dewn huokaisi ja nousi seisomaan, tunkien kädet taskuihinsa. ”Se tulee takaisin”, Mischa sanoi hiljaa. Dewn jätti hänet yksin ja kävellessään sisälle, katsoi Noralta tulleen viestin. Siinä luki: Sinuna en käyttäytyisi aivan noin kiittämättömästi, Dewn Nicholas Center! Olisit varmasti halunnut kuulla mitä olin sanomassa, koskien kumpaakin pyhää pikku prinsessaasi. Tiesitkö hurmaavan sisaresi puhuvan epämiellyttävään sävyyn rakastetustasi ja juonivan välirikkoanne selkäsi takana? Melko karkeaa, jos saan sanoa. Ajatella – oma sisko! Jos et usko, kysy itse häneltä kuka on Mary Sue.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 31, 2019 17:36:02 GMT
Missä ”Charlotte, herää!” Olkapäätä ravisteltiin. Charlotte kohotti leukaansa ja aukaisi silmänsä eikä heti tajunnut mistään mitään. Hän oli painunut nukahtaessaan lysyyn. Ikkunoiden takana ei ollut maisemaa; vain pelkkää mustuutta. Ulkona humisi tasainen kohina, kun renkaat matkasivat asfaltilla. Pienet oranssinpunaiset mittarit ja merkkivalot paloivat auton sisäpuolella kuin monta paholaisen silmää.
”Mmitäh? Joko me ollaan kotona?”
”Ei vielä, muttei kaukanakaan.” Äiti vilkuili häntä. ”Näitkö ikävää unta?”
”Miten niin?”
Charlotte ei muistanut uneksineensa, mutta olo oli kyllä outo ja pöhnäinen. Päätä jomotti. Hän avasi suljetut kämmenensä ja huomasi niiden olevan nihkeät.
”Vaikeroit niin ahdistuneesti. Kuulosti siltä kuin… olisit kadottanut jotakin.”
”Puhuinko unissani?”
”Sanoit, että ’se on poissa’. Muusta en saanut selvää.” Äiti suipisti suutaan kireästi. ”Ei kai se… ei kai se liittynyt Sophieen?”
”Ei”, Lotte sanoi heti. Hän tuijotti edessä kiitävää harmaata maantietä, jonka pimeys tuntui syövän heti ajovalojen ulkopuolella sisuksiinsa, ja hieroi ohimoitaan. ”Varmaan siitä lipusta jotain tyhmää unta.”
Äiti huokaisi nyreästi ja vetäytyi kauemmas ratista.
”Kyllä minä joskus ihmettelen mitä päässäsi liikkuu”, hän aloitti taas. Niin minäkin, Charlotte sanoi mielessään, yrittäen saada jostain haivenesta kiinni muistaakseen mitä unta oli äsken mahtanut nähdä. ”Että miten sinä, niin fiksu nuori nainen kuin kuitenkin muutoin olet, voit joskus… no, annetaan sen jo olla.”
He saapuivat kotiin keskellä yötä ennen kuin aamun sarastuksesta oli vielä tietoakaan. Oli niin pimeää, että sen läpitunkemattomuus tuntui silmiin raskaalta englantilaisen hämäryyden jälkeen. Tähden tähteäkään ei näkynyt, mutta tallinkulmalla yksinään palava oranssi valokiila loi lohtua. Synkkää taloa tuskin erotti; yksistäkään ikkunoista ei kajastanut hohdetta.
Charlotte talutti uuvahtaneen Shalian ulos trailerista, mutta tamman olemus piristyi heti tutuista tuoksuista. Se hörähti hiljaa ja matalasti, kuin ei olisi hennonnut rikkoa ranchin seesteistä yörauhaa.
”Minä vien laukut. Pistä sille kääröt jalkoihin, kun olet kävelyttänyt ja heitä viltti yöksi karsinaan. On vähän viileää. Katso, että se juo jotakin.” Äitikin puhui hiljaisesti: äänettömällä pihalla jokainen äännähdys kuulosti kolminkertaistuvan päiväsaikaan verrattuna. Jossain pimeydessä sirkat sirittivät.
Charlottea hitusen pelotti pyörittää Shaliaa ympäri pimeällä pihamaalla ja pysytteli etäisyydellä, jossa saattoi hyvin nähdä äidin purkamassa autoa ja traileria talon edessä kalpeassa loisteessa – kuistin liiketunnistimen automaattinen valo oli syttynyt. Onneksi Shalian seura rauhoitti.
Hän työnsi tallin liukuoven auki, käpälöi katkaisijaa ja kattovalojen sirahtaessa hieman viiveellä päälle, talutti Shalian hoitopaikalle. Hän tarkasti sen läpi, pyyhkäisi muutaman harjanvedon ja katsoi kaviot; sitten huuhteli jalat, kääri ne linimentteihin, heilautti viltin tamman selkään ja vei sen karsinaan. Tyhjässä tallissa ei ollut muita hevosia; kaikki olivat ulkona. Shalia hirnahti levottomana.
Äiti kolisteli käytävällä tuoden Shalian varusteita.
”Jätänkö sen yksin talliin?”
”Hae Ashrikk seuraksi”, äiti sanoi hamutessaan satulahuoneen kahvaa kädet täynnä kantamuksia.
Charlotte valaisi tietään laitumelle kännykänvalossa. Hän pysähtyi hetkiseksi kuulostelemaan tuttua meren vellontaa, tuulen aivan hiljaista pientä vapinaa haavanlehdissä ja näkymättömistä kantautuvaa hevosten puhinaa. Sitten hän käänsi valon osoittamaan laitumelle. Se ei yltänyt kauas. Se osui ensimmäisenä lähimpänä häntä aivan paikoillaan seisoneeseen Ironiin. Kimon tamman silmät välkähtivät pelottavasti, mutta sitten se luimisti vähän korviaan ja astui sivuun, kuin ei olisi halunnut joutua keilavaloihin.
”Te palasitte.”
Charlotte säikähti täysin arvaamatta kuulunutta puhetta niin, että puhelin putosi nurmikkoon. Hän kopeloi sen nopeasti takaisin käteensä ja käänsi valon ääntä kohti.
Merilaitumen aitaa vasten nojasi Dewn kuin muina miehinä, vain muutaman metrin päässä hänestä, säkkipimeässä. Dewn siristi silmiään ja nosti käden niiden eteen, kun valo sokaisi hänen kasvonsa.
”Huh, pelästyin!” Charlotte hengähti. Hän uskalsi sulkea valon nyt, kun tiesi veljensä olevan läsnä. ”Me palattiin juuri äsken.”
”Menikö reissu hyvin?” Dewnin äänessä kalskahti jotain outoa.
”Joo. Tulin hakemaan Ashrikkia Shalialle seuraksi talliin.”
”Minä voin hakea.” Charlotte ei nähnyt Dewniä, mutta kuuli pienen kalahduksen, kun riimunvarren metallilukko kopahti aidanlankkuun; sitten kahinaa, kun askelet kulkivat ruohikossa ja etääntyivät. Kuului etäinen maiskautus ja rauhoittelevaa, matalaa puhetta, hevosen pärskähdys, kohiseva meri taustalla ja sitten hiljaista tuminaa. ”Tässä”, Dewnin ääni sanoi taas lähempää. Jokin hänen äänessään ei ollut aivan kohdallaan, mutta Charlotte ei keksinyt mikä siinä oli vialla… Hän erotti mustaa taustaa vasten sitäkin mustemman ihmisen ja pienen hevosen varjon; hän avasi taas kännykän valon ja se osui Ashrikkiin, joka kohotti nopeasti hämmästynyttä päätään.
”Miten sinä löysit sen pimeästä ilman valoa?”
”No jaa… on tullut syötyä porkkanoita”, Dewn vastasi kohauttaen harteitaan. Charlotte otti narun käteensä. Hän johdatti Ashrikkin laitumen portille.
”Äiti on vielä purkamassa tavaroita, tuletko mukaan?” Hän valaisi tähän sen verran, että näki vielä Dewnin: tämä tuijotti hänen peräänsä epätavallisen hymyttömästi. Charlotten selkäpiitä karmi. Sitten Dewn havahtui kuin transsista – siltä se ainakin näytti.
”Taidan lähteä nukkumaan. Jutellaan huomenna lisää. Öitä.”
”Öitä...”, Charlotte sanoi. Hän katseli Dewnin perään. Veljeä vaivasi jokin – ihan varmasti. Hän oli kuulostanut etäiseltä... Charlotte rypisti otsaansa.
Vasta liian myöhään hän tajusi, ettei ollut udellut, mitä Dewn itse oikein teki seisoskellessaan yöaikaan yksin pilkkopimeässä.
Hän nykäisi varsaa riimusta. ”Mennään.”
Ashrikk seurasi häntä verkkaisesti ja vastustellen, toisinaan pysähtyen. Se kiljahti laitumelle päin ja joku vastasi varjoista sille takaisin.
”Tule nyt”, Charlotte sanoi kärsimättömästi. Hänen päätään oli alkanut särkeä entistä enemmän. ”Kai sinä haluat nähdä äitisi, Ashrikk?” Heillä kesti aikansa ennen kuin pääsivät tallille asti ja orivarsa oli käynyt niin levottomaksi, pompahdellen ja nykien narua ja haluten palata lauman luo, että Charlottella oli kova työ saada se talliin. Mutta kun Shalian hirnahdus kantautui Ashrikkin korviin, varsapojan nappisilmät kirkastuivat ja äkkiä se olikin menossa jo edeltä – Charlotte päästi sen irti ja Ashrikk ravasi pikku kaviot klopsuen innoissaan nuuhkaisemaan äitiään, joka hörähteli karsinan puolioven yli sille lempeästi ja hellästi.
Charlotte työnsi oven auki ja Ashrikk puikahti sisään.
”No… hyvää yötä teillekin”, hän toivotti hevosille ja haukotteli. Väsymys kiristi päätä ja silmät tuntuivat olevan täynnä kuivaa hiekkaa. Äiti ei ollut enää satulahuoneessa ja pääkäytävän valo oli kiinni. Charlotte kulki ulos westernpäädyn kautta, sammutti tallin valot, lukitsi ovet ja kirmasi sitten kiireesti tyhjien tarhojen ohi talolle, kohti sen kutsuvaa kuistinvaloa.
Auto oli pimeänä ja tyhjänä talon edessä, traileri poissa. Charlotte loikkasi portaiden yli ja pelmahti eteiseen. Matkalaukut nököttivät eteisessä ja vessasta kajasti valoa: sieltä kuului hampaiden harjausta.
”Äiti?”
Ovi avautui.
”Saitko Ashrikin kiinni?” äiti kysyi ja sylkäisi viemäriin.
”Joo, ne jäi Shalian kanssa tyytyväisinä karsinaan.”
”Hyvä. En rupea nyt purkamaan laukkuja, tehdään se huomenna. Mene sinäkin nukkumaan”, äiti kuiskutti, kun Charlotte haukotteli taas niin, että leuat olivat revetä.
”Joo”, tyttö sanoi, ”hyvää yötä.”
Hän kaivoi pesupussinsa matkalaukusta ja laahusti yläkertaan kylpyhuoneeseen, jossa harjasi omat hampaansa ja puhdisti kasvonsa. Sitten hän meni huoneeseensa ja lättäsi valot päälle (varmistaakseen, ettei huoneessa ollut ketään – ihmistä tai kummitusta). Kaikki oli siististi paikoillaan, kuten hän oli ne jättänyt. Hän riisui vaatteensa silmät puoliksi kiinni ja kapusi pehmeään sänkyynsä ihanalta tuoksuviin puhtaisiin lakanoihin. Painaessaan pään tyynyyn, hän ei ajatellut muuta kuin höyhensaaria.
* Charlotte nukkui pitkälle seuraavaan päivään ja heräsi vasta lounasajan jälkeen. Aurinko oli kivunnut jo korkealle ja koko huone kylpi kirkkaassa loisteessa, joka porautui luomien läpi; hän aukaisi silmänsä siristellen ja kasasi ajatuksiaan hetken, ennen kuin kömpi istuma-asentoon. Hän haroi takkuista tukkaansa pöllämystyneenä, osin yhä unimaailman lumoissa. Sitten kurniva nälkä ajoi hänet pois peitoista, vetämään housut jalkaan ja paidan pään yli ja suunnistamaan alakertaan.
Olohuoneesta kuului juttelua ja astioiden kilinää. Tuttuja, kotoisia ääniä.
Isabella siivosi ruokapöytää ja kiikutti lautasia Emilylle keittiöön. Anna leikitti hiljaisesti Lucasia narunpätkällä ja Kitty kaivoi raukeana hampaankolojaan tikun kanssa. Robert nousi pöydästä osoittaakseen röyhkeästi saapunutta sormellaan.
”Myöhästyit!” hän ilmoitti vahingoniloisena. Charlotte katsoi nälkäisenä ja pettyneenä tyhjentynyttä kattausta. ”Laiskajaakko! Ei jäänyt mitään! Saat kalanruodon, jos matelet jalkojeni juuressa.”
”Huomenta, tyttökulta. Menikö matka hyvin? Olemme juuri syöneet”, isoäiti sanoi ravistellessaan mehupurkkia, jossa hölskyi enää tippa.
”Minulla on kiljuva nälkä.”
”Täällä on vielä kattilan pohjalla vähän puuroa. Laitanko sinulle?”
Charlotte veti itselleen tuolin ja lysähti siihen. Hän hieroi naamaansa.
”Teillä meni sitten hyvin? Alexiina mainitsi jotain palkinnosta”, Kitty sanoi katsellessaan Charlottea samalla, kun kaiveli hampaitaan. ”Saanks mä nähdä?”
”Joo kai”, Charlotte haukotteli. ”Matkalaukussa. Sivutaskussa.”
Matkalaukku nökötti yhä eteisessä. Kitty kävi kaivamassa silkkiruusukkeen esille ja kohotti sen ilmaan arvioitavakseen. Ruusuke oli hieman rypistynyt.
”Kiva!” Kitty ilmoitti. ”Ja iso! Ei teillä näin isoo vielä taida ollakaan. Mihin aiot laittaa sen?”
”En ole ajatellut”, Charlotte haukotteli.
”Kävisikö Shalian kaapin oveen? Tai karsinan? Ainakin joksikin aikaa – voisit leveillä. Mä voin käydä viemässä”, Kitty tarjoutui avuliaasti. ”Päästin muuten Shalian ja Ashrikkin jo aamulla takaisin laitumelle. Ravasivat tyytyväisinä tiehensä… Vähän niin kuin Inferno”, hän madalsi ääntään, ”kuulitko siitä?”
Charlotte pudisti päätään.
Kitty kumartui hänen puoleensa ja mutisi kuiskausäänellä: ”Joo… Karkasi taas. Ollut kateissa jo pari päivää. Kannattaa varoa, Raicy ja Dewn on pahalla tuulella.” Kitty suoristi selkänsä ja virnisti. Hän oli itse jostain syystä erinomaisella tuulella.
”Mikä sinua hymyilyttää?” Robert oli kuunnellut heitä sivusta ja tiukkasi tarkkasilmäisesti. Kitty oli suoristavinaan kuvitteellista kravaattia.
”Asia on näes sillä lailla, että mä en olekaan vikapää”, hän sanoi tärkeänä, vaikka iskikin samalla leikillään Charlottelle silmää. ”Se ei karannut mun vastuuaikanani, koska mä olisin laiminlyönyt tehtäväni. Mischa sen päästi vapaaksi.”
Charlotte köhäisi. ”Mischa?” Se selitti Dewnin kalseuden viime yönä, hän ajatteli. Kyllä minuakin sapettaisi, jos poikaystäväni tekisi jotain yhtä uunoa.
”Tietääkö äiti?”
”Alexiina meni takaisin levolle. Matka uuvutti hänet niin”, Emily sanoi tuodessaan hänelle pöytään puurokulhon, purnukan vaapukkahilloa ja täytetyn kannullisen maitoa.
”Ei se vielä kai ole kuullut”, Kitty tuumi. ”Mä en ole Alexiinaa vielä nähnyt ja Raicy on kaluamassa pitkin mantuja.”
”Miten lomalla voi uupua?” Robert, joka oli murjottanut, koska hän ei ’ikinä päässyt minnekään mukaan’, nurisi.
”Aikaero, lapsikulta.” Emily kääntyi Charlotteen päin. ”Hän sanoi, että sinun tulee tyhjätä matkalaukkusi, kun olet syönyt. Niin – ja laittaa vaatteesi pyykkiin. Minä pesin ja vaihdoin vuodevaatteesi jo aiemmin”, isoäiti jatkoi.
”Mmmhh...”, Charlotte mumisi tuskin kunnolla kuunnellen. Hän pohti vielä Infernoa. Mitä jos se ei ollut vain kateissa… mitä jos se oli viety? Hän nosti lusikallisen suuhunsa. Puuro oli enää miedosti lämmintä. ”Ai siis… mitä?”
”Pyykkiin, kulta”, toisti isoäiti palatessaan keittiöön tiskaamaan lounaanjämiä.
”Niin, mutta…” Charlotte ei äkkiä enää ollutkaan niin uninen. ”Sanoitko, että pesit… lakanat?” Hänen sydämensä oli alkanut takoa. Niin tosiaan, hän oli nukkunut ihanan puhtailta tuoksuvissa, vaihdetuissa lakanoissa…
Vaihdetuissa… Lakanoissa…
Charlotte ponkaisi seisomaan niin, että lusikka kalahti äänekkäästi lautasen reunaa vasten. Emily nosti päätään tiskialtaasta.
”Oliko puuro ehtinyt kylmetä?”
”Minä… täytyy käydä… yksi juttu...”, Charlotte mutisi epäselvästi. Hän kompuroi pois tuolin takaa kuulematta, mitä Kitty edelleen puhui ruusukkeesta, Shaliasta ja Ashrikkista. Hän juoksi ylös… ja takaisin alas. ”Mummi!” hän huusi. ”Missä vanhat lakanani ovat? Tyynyliina?”
”Vanhat lakanat?” Emily ihmetteli.
”Ne, jotka pesit! Jotka olivat sängyssäni ennen kuin me lähdettiin – missä ne on?!”
”No, hyvänen aika…”, isoäiti sanoi pyyhkien käsiään liinaan. ”Mennään katsomaan.” Levotonta Charlottea saattelevan Emilyn ja edellämainitun selän takana, muut vaihtoivat kummastuneina katseita. ”Serkku on hullu, kuin pullosta tullu”, hoilasi Robert ja yritti potkaista Lucasia, joka pakeni piiloon sohvan alle.
Emily aukaisi liinavaatekomeron ovet.
”Eivätköhän ne täällä ole…”, hän sanoi rauhallisesti mittaillen hyllyjä ja vetäisi sitten violettivalkoraidallisen tyynyliinan esiin siistin kasan välistä. ”Olikos se tämä?”
”Ei, se oli valkoinen!” Charlotte hätäili ja kurkotteli omaa kaulaa kaappiin.
”Hmm… no, tämäkös?”
Charlotte nappasi liinan. Hän taitteli sen auki ja ravisteli; mitään ei tapahtunut. Ei helinää, ei kilinää.
”Onko mitään muuta valkoista?”
”Katsotaan… tämmöinen.”
Charlotte teki toiselle tyynyliinalle samoin, muttei senkään laskoksista mitään ylimääräistä tipahtanut.
”Jaa-a”, isoäiti sanoi, kun Charlotte näytti tavattoman pettyneeltä. ”Kyllä ne siinä olivat, jotka pesin sinun huoneestasi.”
”Ehkä niistä putosi jotain?” Charlotte kysyi. Viis enää salaisuuksista. ”Kaulaketjua?”
”Kaulaketjua?” Emily toisti kuin muistellen. ”En usko nähneeni, pahoin pelkään.”
”Ehkä se jäi pesukoneeseen!” Ja odottamatta vastausta, Charlotte kiskaisi pesuhuoneen oven auki, syöksyi sisään ja heilautti rumpukannen ammolleen. Hän työnsi sinne päänsä ja kätensä ja käpälöi koko metallisen kehikon – mitään löytämättä.
”Löytyikö?”
Charlotte pudisti päätään.
”En tiennyt, että säilytät koruja lakanoissa”, isoäiti mietiskeli. ”Jos olisin tiennyt...” Charlotte nousi musertuneena seisomaan. No, ainakaan hän ei ollut ehtinyt mainita Dewnille, että oli löytänyt hänen kaulaketjunsa. Se vasta olisikin noloa, jos hän olisi hukannut sen toistamiseen.
Hän kolusi vielä oman huoneensa, niin kuin oli tehnyt topaasia etsiessään. Mutta kuinka epätodennäköiseen ja pieneen loveen kokonainen kultaketju voisi hävitä? Koru ei ollut uusien lakanoiden kätköissä, ei patjan välissä, ei sängyn alla lattialla tai maton alla. Pian Charlotte ei voinut kuin tyytyä kohtaloonsa, että kultaista pukittavaa hevosta esittävä kaulaketju oli kerta kaikkisesti vain kadonnut – jälleen. Kadonnut kuin Inferno oli kadonnut. Kuin se olisi ollut kirottu säilymään yhdellä haltijallaan vain vähän aikaa…
Mitä, jos joku oli vienyt senkin? Dewn oli ollut yöllä ulkona… Mitä, jos koru oli pudonnut liinasta vasta, kun Emily oli ripustanut pyykit takapihan narulle kuivumaan ja Dewn sitten löytänyt sen maasta? Tai hän oli tullut jostain syystä Lotten huoneeseen ja huomannut sen lattialla?
Koko ajatus oli jo muutenkin absurdi (mitä ihmettä Dewn hänen huoneessaan muka olisi tehnyt?), mutta jäi silti vaivaamaan kuin kalanruoto hampaissa. Mutta tottahan Dewn olisi sanonut siitä jotain, eikö olisikin? Ellei hän sitten kuvitellut, että sisarensa oli varastanut kaulakorun ja huijannut hukanneensa sen ja…
Charlotte tiesi mielikuvituksensa lähteneen aivan uusille, hallitsemattomille urille, ja niihin oli pistettävä stoppi. Hän tipautti tyhjän puurolautasen tiskialtaaseen.
”Menen moikkaamaan Dewniä”, hän ilmoitti.
”Hän tuli juuri, sillä aikaa kun olit yläkerrassa.”
”Ai.”
”Niin, eiköhän hän ole ensimmäisessä kamarissa”, isoäiti sanoi kuivaillessaan ryppyisiä käsiään tistipyyhkeeseen. Niin Dewn olikin, äidin seurana vanhempien kukkatapetoidussa makuuhuoneessa. Ikkuna oli auki puutarhaan ja ohut harsoverho heilahteli hiljaisesti kuin ajatus. Ulkoa kuului mehiläisten surinaa ja kaukaisia ääniä pihamaan elämästä. Alexiina makoili sängyllä Oliver kainalossaan. Hän näytti itkettyneeltä. Charlotte vaivaantui heti. Dewn istui vuoteen laidalla. Hänenkin silmiensä alla oli tummat varjot. Kun Lotte ilmaantui, hänelle jäi olo, että he olivat keskustelleet siellä vakavia – ainakin molemmilla oli hymyttömät kasvot ja he olivat vaienneet heti, kun hän oli tullut sisään: kuten aikuiset aina tekivät. Miksei hänen seurassaan voinut ikinä puhua?
Katsoessaan veljeensä, Charlotte muisti, että oli ollut tähän aikaisemmin pettynyt ja vihainen.
”Mitä… te teette?” hän mutisi.
”Emme mitään oikeastaan”, sanoi Alexiina levollisesti ja silitteli Oliverin vaaleaa tukkaa. Hänen äänensä oli nuhainen. Taapero nukkui suu ammollaan. Dewn katseli veljeä poissaolevana, harvinaisen totisen näköisenä. Charlotte oli varma, että oli keskeyttänyt jotain. ”Joko purit matkatavarat?”
”En vielä...”, Charlotte mumisi. Hän vemputti vaivaantuneena tietokonetuolia edestakaisin. Hän silmäsi Dewnin suuntaan. Dewn oli nojautunut eteenpäin, kädet rennosti ristissä polviin nojaten ja mietteliäs ilme kasvoillaan. Mitäköhän hänen mielessään liikkui? V-aukkoisen vaaleanpunaisen paidan alta ei erottunut kullan kimallusta. Hänellä roikkui kaulassaan vain puuhelmistä ja puunkappaleesta tehty koru, samanlainen kuin Mischalla. ”Kitty sanoi Infernon karanneen.”
Äiti tai Dewn ei kumpikaan heti sanonut mitään.
”Jeah”, Dewn lopulta myönsi.
”Siitäkö te puhuitte?”
”Siitäkin”, äiti sanoi.
He olivat vaivaantuneesti hiljaa.
”No, ei synkistellä tämän enempää. Tules sinäkin tänne”, äiti kehotti ja aukaisi kutsuvasti toisen kätensä. ”Päivälevolle. Eipä olisi uskonut, että reissu ramaisisi näin paljon.” Charlotte empi, mutta kapusi sitten sänkyyn. ”Sinä myös. Kaikki lapseni nyt tähän äidin kainaloon!” Dewnkin joutui kumartumaan, kunnes äiti sai hänestä lähes painimaisen halausotteen. Siinä he kaikki neljä köllivät, ja se tuntui... turvalliselta. Charlotte uskalsi hymyillä hieman. Ikkunasta leijaili kukkien tuoksua ja sikatarhan tuttuja katkuja. Lotten mieleen muistui, kuinka hän pienenä kiipesi Dewnin sänkyyn ja kuinka tämä työnsi hänet alas, mutta aina vain hän tuli uudestaan… Dewn oli kutsunut häntä ärsyttäväksi iilimadoksi.
”Olette niin rakkaita...”, äiti herkisteli. Hän painoi suukon Dewnin päähän, sitten Lotten. Oliver mussutteli unissaan. ”En tiedä mitä tekisin, jos menettäisin jonkun teistä...”
Charlotte vilkaisi Dewniin ja tämä katsoi sopivasti takaisin: he vaihtoivat vaivaantuneen katseen ja Dewnin kasvoille kohosi vino, pahoitteleva hymy. Ehkei hän ollutkaan Charlottelle vihainen mistään. Eikä Charlotte ollut enää vihainen hänelle. Hymy tarkoitti, että äiti oli yli-imelän hempeällä tuulella, mutta se oli nyt vain kestettävä. Onneksi sellaista ei sattunut kovin usein. Vain silloin, kun hän oli hiprakassa – tai tässä tapauksessa uupunut ja sekaisin aikaeroista.
”Olettehan kiltisti ja aina turvassa?” äiti hymisi, tuudittaessaan heitä kainaloissaan kuin kapaloita.
”Totta kai”, Dewn sanoi. Charlotte ei sanonut mitään. Hän ei ollut läheskään aina kiltisti eikä siitä turvallisuudestakaan ollut niin varma.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 1, 2020 14:32:13 GMT
Pahanilmanlintu 9.7.2016 Dewn kopautti oveen ja katsoi sisään.
”Oletko hereillä?”
”Olen, kulta”, Alexiina vastasi kohottautuen hiukset sekaisin vuoteelta. Oliver nukkui hänen vieressään. ”Mitähän kello on? Palasimme keskellä yötä ja sammuin kuin saunalyhty. En tiedä mitään maailmanmenosta... Aika siunaus toisaalta”, hän hymyili pöpperöisesti. ”Minä olen sitten se pahanilmanlintu paratiisissa”, Dewn sanoi. Alexiina näki hänen ilottoman ilmeensä ja hymy laantui.
”Jaha”, hän sanoi, ”no… hetken sitä siunattua tietämättömyyttä kestikin. Takaisin maanpinnalle siis. Mitä uutisia hyvän ja pahan tiedon lähteiltä?”
Dewn käveli vuoteen viereen ja istui harkitusti, kädet polvilla. Hänellä oli tummat renkaat silmien alla, mikä huolestutti Alexiinaa. Oliko hänkin valvonut? Hän odotti, kun Dewn kasaili ajatuksiaan.
”Oletko puhunut vielä isän kanssa?”
”En. Hän nukkui, kun tulin kotiin, ja oli lähtenyt aamulla ennen kuin heräsin. En ole nähnyt vielä kuin Emilyä pikaisesti aamupalalla, mutta sitten oli pakko tulla vielä takaisin loikomaan ja torkahdin uudelleen. Sinä sait kuulemma kutsun Colt Amen Villaan.”
”Jeah. Se olisi tänään”, Dewn mutisi.
”Onko sinulla aavistustakaan, kuinka siinä niin kävi?” Alexiina kysyi pehmeästi ja kohotti kättään haroakseen vanhemman poikansa lainehtivia, pitkäksi hulmahtaneita hiuksia korvan taa. Hiuslaatu oli karheaa kuin hevosenjouhet, samanlaista kuin Raicyllä. Charlotten ja Oliverin hiukset olivat silkkisemmät, kuten Alexiinalla. ”Toivottavasti eivät ainakaan Ififlammaa takaisin halua… Se ei kävisi päinkään. Olet sitä niin hartaudella ja rakkaudella kouluttanut...”
”Inferno karkasi.”
Alexiinan käsi pysähtyi. Dewn tuijotteli omia käsiään veltosti ristissä edessään. Alexiinan täytyi kohentaa asentoaan. Sata ja yksi vaarallista mahdollisuutta laukkasi heti hänen mieleensä niistä sanoista. Kuka oli saanut tällin? Oliko hänen pahin pelkonsa hevosen suhteen käynyt toteen, ehtinyt jo tapahtua, kun hän oli vältellyt vastuuta, jottei joutuisi tekemään sitä ikävää päätöstä?
”Taasko?” Hän kuuli omaan ääneensä kavunneen pelon aiheuttaman kireyden. Dewn katseli edelleen käsiään. Alexiinan sydän hakkasi. ”Ovatko kaikki... kunnossa?”
Dewn nyökkäsi hitaasti.
”Isä putosi Rickyn selästä yrittäessään ottaa sitä kiinni. Lihas revähti, ei sen vakavampaa, vaikka hän oli kuulemma tullut alas päälleen.”
Alexiina nosti käden suulleen. ”Ja lähti töihin tänä aamuna sanomatta minulle mitään siitä!”
”Inferno on edelleen vapaalla.”
”Herranjumala.” Alexiina nousi äkkiä istumaan. Oliver tuhahti, mutta käänsi vain päätään toiseen suuntaan ja jatkoi unia. ”Onko Raicy etsimässä sitä nytkin? Miksei minua ole herätetty ja heti kerrottu, millä tolalla asiat täällä ovat? Minun täytyy nousta… täytyy heti mennä soittamaan ja–”
”Siitä on jo ilmoitettu. Partio etsii sitä. Ei isä sitä hae, hän on töissä. Ei tässä voi muuta tehdä kuin odotella, milloin siitä saadaan havainto.”
Alexiina oli ollut kampeamassa vuoteesta, mutta Dewnin vakuuttelu sai hänet pysähtymään.
”Oletko varma, että kaikki voitava on tehty?”
”Jeah. Yvonnelle on ilmoitettu ja hän on tarvittaessa valmiina, irrallaan olevasta vaarallisesta hevosesta on tiedotettu ja partio hakee sitä alueella, jossa se karkasi Redairessa.”
Hitaasti, Alexiina lakosi takaisin tyynylle. Niin, ei kai hänkään sen enempää voisi tehdä, vaikka juoksisi tukkaputkella ympäri tallipihaa. Mitä se hyödyttäisi?
”Tämä on minun vikani”, hän voihkaisi. ”Kokonaan minun vikani, kun en ole osannut päättää Infernosta aikaisemmin! En olisi saanut venyttää asiaa ja sitten vielä lähteä ja jättää sitä Kittyn vastuulle–”
”Ei se ole sinun vikasi”, Dewn sanoi robottimaisesti. Alexiina nosti kätensä ja peitti kasvonsa. Kuuma katkeruuden aalto tulvahti häneen ja kirvelsi silmissä. Kuinka hän voisi elää itsensä kanssa, jos joku loukkaantuisi? Jos Inferno… tappaisi jonkun? ”Todennäköisesti se tulee susien syömäksi”, Dewn sanoi ankeasti. Alexiina hengitti hitaasti ja syvään nenänsä kautta, käsi kasvoillaan ja silmät kiinni. ”Hei”, Dewn sanoi ja kosketti häntä. ”Äiti, ei se ole sinun syysi.”
Kyynelille ei voinut mitään. Alexiina laski kätensä ja suolaisuus kipristeli silmiä. Hiljaisesti väljähtelevä valkea harsoverho avonaisen ikkunan edessä oli pelkkää usvaa. Hän kuivasi silmänsä peitonreunaan. Dewn puristi häntä lohduttavasti olasta. Käsi oli lämmin. Alexiina nyökkäsi alistuneesti. Hänellä oli epäonnistunut olo.
”Kiitos, rakas”, hän kuiskasi ääni tukossa. Kuivailultaan Alexiina ei huomannut Dewnin raskasta ilmettä, kun sanomatta jäi tärkeitä asioita.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 3, 2020 8:56:02 GMT
Syntisten pelastaja 9.7.2016 Äiti meni edeltä noustuaan sängystä. Oliver oli herännyt ja vaati kovaan ääneen ruokaa (veikko oli tosiaan oppinut muutamia olennaisia sanoja), joten äiti lähti syöttämään häntä. Charlotte oli seuraamassa perässä, mutta Dewn esti hänen kulkunsa nostamalla käden eteen. Charlotte vilkaisi häneen hämmästyneenä.
”Juteltaisiinko hetki, systeri?” Dewn ei hymyillyt. Charlotte näytti heti varaukselliselta peruuttaessaan takaisin makuuhuoneeseen, huoneeseen, jossa oli Dewnin tietämättä ennenkin joutunut selvittelemään ihmissuhdesotkuja. Dewn viittasi takaisin vuoteelle ja Charlotte istuutui hitaasti aivan patjan reunalle, kuin olisi saattanut joutua kidutustuoliin. Hän oli epäluuloisen näköinen.
Dewn jäi itse seisomaan. Hän katsoi matonreunaa ennen kuin veti ilmaa keuhkoihin ja nosti päänsä.
”Minua on kalvanut yksi juttu…”
Charlotte oli sanomaisillaan jotain. Dewn viittasi hänet pitämään suunsa kiinni. ”Haluan nyt kysyä ihan suoraan. Onko sinulla jotain Mischaa vastaan?” Hän tuijotti siskoaan ja yritti lukea tämän ruskeita silmiä, jotka tuijottivat häntä suurina takaisin. Charlotten suu aukeni jälleen, sitten meni kiinni. Hän laski katseensa. ”No?” Dewn sanoi, eikä voinut hyvällä tahdollakaan estää pettymystä tulemasta sanoista läpi. Ajatella – oma sisko!
Charlotte nipisti huulensa yhteen eikä vastannut. Dewn otti esiin kännykkänsä. Hän avasi sillä viestin, jonka oli vastaanottanut aikaisemmin. Ja hän luki katkerana ääneen kuulijakuntanaan vain pikkusisarensa, jonka ei olisi voinut uskoa olevan noin halpamainen: ”’chal00t sanoo’ – olettaen, että tiedämme molemmat kuka hän on – ’Et ole kuullut Dewnin juhlista. Nora yrittää parittaa Dewniä Rosalle ja Mary Sueta ei haittaa. Tiedätkö mitä muuta Mary Sue keksi? Syytti isää siitä, että se on cowboy, ja sitten minä olen myös eläinrääkkääjä, koska ratsastan Shalialla. Friikki mikä friikki.’” Charlotte äännähti. Dewn jatkoi katkerana: ”’Miten Dewn on niin aivopesty? Olen Noran kanssa samaa mieltä siitä, että Rosa olisi paljon parempi vaihtoehto.’” Hän vaikeni. Huoneessa oli jäätävä tunnelma. Dewn yritti hillitä itseään. Hän ei voinut katsoa Charlottea silmiin. ”Tiedätkö–”, hänen äänensä narahti tunnelatauksesta, ”miten pahalta se tuntuu kuulla oman sisaren puhuvan tällaista selän takana?”
Charlotte äännähti taas tuskaisesti ja liikahti vuoteella.
”Ei se noin mennyt!” hän sanoi hätääntyneenä.
”Minulla on kuvakaappaus Chatterin keskustelusta”, Dewn sanoi ja käänsi puhelinta. ”Vai väitätkö, ettet ole tuo ’chal-nolla-nolla-tee’?”
Charlotte vilkaisi keskustelua.
”Tuota on typistetty ja editoitu! Minä en sanonut tuota friikkijuttua! Kuka… Billy”, hän mutisi silmät leimuten. ”Billykö tuon on sinulle näyttänyt? Niinpä tietysti… Hän ei olisi saanut! Minä–”
”Me puhutaan nyt sinusta, eikä Billystä!” Dewn ärähti. Hänen ei ollut pitänyt suuttua, mutta huomasikin nyt, ettei kyennyt itselleen enää mitään. Charlotte oli jumalattoman jääräpäinen, aina syyttämässä muita eikä koskaan ottamassa vastuuta mistään. ”Olet puhunut minusta ja Mischasta tällaista meidän selän takana muille! Mitä helvettiä, Lotte!”
Joko hätäännyksestä tai mistä lie, Charlotten silmissä kiilsi kyyneliä, mutta hän oli silti edelleen sarvet pystyssä puolustuskannalla.
”Se en ollut vain minä! Norakin oli siinä mukana – hän oli enemmän! Minä en yhdessä kohtaa edes halunnut… Nora se suunnitteli kaikkea! Kyllähän tuossakin luki, että Nora yrittää parittaa sinua ja Rosaa!”
”Minua ei kiinnosta Noran osuus tässä asiassa!” Dewn ärähti. ”Hoidan hänet erikseen. Minä tiedän aivan tarpeeksi hyvin, mitä hän teki. Sen sijaan en tiennyt, että oma siskoni on tätä mieltä – ja mikä pahempaa, selkäni takana! Mischa on itkenyt, ettei hänestä pidetä täällä ja sanoin sen olevan naurettavaa, mutta olenko väärässä?”
Charlotte ei vastannut, vaikka yritti kovasti keksiä jotain sanottavaa.
”No, Lotte, olenko?” Dewn sanoi.
”Minä...”, Charlotte kasaili itsearvostuksensa rippeitä, ”en pidä hänestä.”
”Oletko yrittänyt edes tutustua?” Dewn tokaisi.
Charlotte ei sanonut mitään.
”Ja tämä”, Dewnillä oli taas puhelin kädessään ja hän katsoi siihen inhoten, ”mikä helvetin Mary Sue?”
Nyt Charlotte punastui.
”Se oli vain typerä lempinimi, joka jäi päälle”, hän mutisi.
”Lempinimi”, Dewn toisti kylmästi.
”No anteeksi! En tiedä mistä se tuli.”
”Mitä se edes tarkoittaa?”
”Katso netistä”, Charlotte sanoi ja nyt hänenkin äänessään oli hyytävyyttä. Hän näytti vihaiselta. Dewn tunki kännykän takaisin taskuunsa.
”Ei kiitos. Ei kiinnosta.”
”Mitä sitten kysyit...”
Dewn ei pitänyt hänen sävystään. He eivät yleensä koskaan riidelleet Charlotten kanssa. Hän ei edes muistanut milloin viimeksi tällä tavoin. Yleensä Dewn oli se, joka yritti sopia Charlotten kiistoja muiden perheenjäsenten tai ystävien kanssa – nyt Dewn itse oli tulilinjalla ja tajusi siihen ajauduttuaan rikkoneensa hippikommuunissa oppimaansa perustavanlaatuista elämänohjetta: vain rakkautta ja rauhaa.
Mutta hän olikin tulisieluisten Centerien sukua, eikä aina laisinkaan niin kärsivällinen tai kunniallinen. Ei varsinkaan silloin, kun oli puolustettava hänelle rakasta ihmistä.
”Et ole ikinä edes jutellut Mischan kanssa kahden.”
”Olenpas”, Charlotte sanoi heti. ”Ja hän haukkui minua eläinrääkkääjäksi!”
”Ja otit sen tosissasi?” Dewn sanoi. ”Niin hän kuule sanoo minuakin!”
”Hän heitti ratsastusvarusteita roskiin! Ja entä se, että hän päästi Infernon karkaamaan? Tahallaanko?”
”Joo, huomaan”, Dewn sanoi ääni hiljentyen, ”syntiluettelo on pitkä. Onneksi meillä muilla on puhtaan paperit. Se, joka on synnitön, heittäkööt ensimmäisen kiven.”
”Et ole yhtään sen parempi! Minä en ikinä voisi olla tuollainen...” Hänen lausumatta jättäneessä tyhjyydessä oli mukana voimakas vastenmielisyys. ”Sillä välin, kun teit Rosan kanssa ties mitä, Mischa oli Peterin kanssa. Mutta etpä sinä huomannut mitään, kun tuijotit Rosan perään silmät kierossa! Missä te edes olitte silloin grilli-iltana?” Charlotte vaahtosi. Hän oli punehtunut samaan tahtiin, mutta Dewn tunsi itsensä kalpenevan. Äkkiä hän näki itsensä Charlotten silmin, kuin hänen tietoisuudentajunsa olisi saanut eriskummallisen perspektiivisen notkahduksen: kaikki ne pitkät katseet ja hymyt, joita oli jakanut Rosan kanssa, kaikki se huomio ja läheisyys tuparijuhlissaan…
Hän nosti kämmenen otsalleen. Charlotte tuntui saavan siitä polttoainetta, kokevansa päässeensä niskan päälle todistellessaan oikeellisuuttaan. ”Nora oli sitä mieltä, että teidän suhde ei kestä kauaa, että Mischa ei osaa sitoutua! Ja me haluttiin suojella sinua, kun näin miten hän istuskeli välillä Peterinkin sylissä ja pussaili tämän kanssa… Mutta sitten olit koko ajan Rosan kimpussa ja ajattelin, samapa tuo, ehkä te ansaitsette toisenne–”
”Nyt stoppi”, Dewn sanoi. Hän laski käden otsaltaan. Charlotte hiljeni, mutta näytti voitontahtoiselta. ”Nyt stoppi. Okei, myönnän nyt, että näen tilanteen uudessa valossa. Ja se on kieltämättä näyttänyt ulkopuolisille aika pahalta, jos ei tiedä meidän – minun ja Mischan – suhteesta mitään. Ja miksi tietäisikään, sehän on meidän asia… Mutta on varmaan parasta, että selitän sinulle muutaman asian. Meistä. Minusta ja Mischasta. Meillä ei ole ihan perinteistä parisuhdetta. Ihan siinä mielessä, miten yleensä ihmisillä on. Emme ole varsinaisesti polyamorisia… mutta meillä on vähän väljemmät rajat mitä tulee siihen, ketä saa rakastaa tai kenen kanssa olla. Mutta seksiin on vedetty raja. Ainakin toistaiseksi. Ja siihen, että aitoja tunteita toista kohtaan pitää olla. Mischa seurusteli Peterin kanssa ennen kuin me tavattiin. Totta kai heillä on lämpimiä tunteita edelleen toisiaan kohtaan. Ja se on minulle ihan OK. Ei minua haittaa, niin kauan kuin se on pientä ja kevyttä. Sitä paitsi, Peter on nykyään Summerin kanssa. Eikä Summer vaivaantunut asiasta. Mitä tulee Rosaan… En tiedä tiesitkö, mutta seurustelin Rosan kanssa kollegessa. Vain vähän aikaa. Olin siihen aikaan vielä aika molopää, en ymmärtänyt naisista mitään. Tykkään hänestä, mutta viattomassa mielessä. Mischa tietää sen. Vaikka Nora kuinka kovasti yritti ’parittaa’ meitä, rakastan Mischaa enkä halua Rosaa. Rosa on ystäväni. Se yksi ilta, joka meillä meni vähän pitkäksi rantaratsastuksen jälkeen… Me jäätiin juttelemaan. Eikä silloin todellakaan tapahtunut mitään muuta. Rosalla on ollut vaikeaa eikä oikein ketään, jolle puhua, joten hän puhui minulle. Vannon, että mitään halailua ystävien kesken enempää ei tapahtunut.” Dewn katsoi Charlottea. Charlotte oli kuunnellut vaiti. ”Touhu on näyttänyt varmaan oudolta ja järjettömältä. Enpä tullut ajatelleeksi, että olet ollut siinä osallisena, vaikken ole edes tajunnut. Luulin vain Noran pitävän omaa show’taan, mitä nyt en yhtään ihmetellyt. Nora on aina pitänyt Rosasta – tunsi tämän jo niiltä kollegeajoilta – ja Mischasta hän nyt kertoikin suoraan – tai no, Noran tapaan suoraan – oman mielipiteensä.”
Tuuli ulkona voimistui samassa ja pyyhkäisi verhoa sisemmälle makuuhuoneeseen: se huitaisi pehmeästi vuoteella istuvaa Charlottea, joka tuijotti ulos. Dewn kurtisti hänelle kulmiaan. ”Olisit kyllä voinut puhua minulle aikaisemminkin, jos nämä asiat ovat vaivanneet. Mikset ole?”
Charlotte käänsi päänsä pois ikkunan suunnalta.
”Minua suututti”, hän myönsi, ”että sain kuulla sinusta niin monia asioita, mitä olisin halunnut kuulla sinulta. Enkä tiennyt mikä on totta ja mikä ei, ja mihin uskoa.”
”Tässä sen taas näkee, miten tärkeää kommunikointi on”, huokaisi Dewn. ”Mitä sinä sitten olet kuullut? Voinko mahdollisesti tässä ja nyt valaista jotain epäkohtia vielä lisää?”
Charlotte häpisteli päiväpeitteen reunaa. Se oli vaaleanvihreä ja raidallinen. Hän punastui hiljaksiin. Dewn istui hänen viereensä nyt jo vähän toverillisemmassa mielentilassa. Hän jotenkin näki nyt, mistä Charlotten mahdollinen inho Mischaa (ja Dewniä) kohtaan oli kummunnut, ja kykeni käsittämään häntä paremmin. Vaikka ei hän silti pitänyt sisaren epäkypsistä asioidenkäsittelymenetelmistä.
”No...”, Lotte mutisi nolona, ”oletko sitten… seurustellut joidenkin muidenkin kanssa?”
”Ai onko minulla ollut muitakin salaisia tyttöystäviä?” Dewn varmisti, miettien etäisesti, miksi siskoa kiinnostivat hänen naisasiansa näin paljon. ”Ei ole. Eikä todellakaan myöskään Nora, jos se pullonpyörityksen pusu jäi vaivaamaan. Tein sen ihan piruuttani Noraa härnätäkseni. Ja hän tietää sen kyllä. Ajattelin, että se nyt oli kaikille ihan päivänselvää.”
Charlotte punehtui vielä lisää eikä suostunut vilkaisemaan Dewniin päinkään haroessaan täkin irronnutta langanpätkää.
”Ei välttämättä tyttöystävää...”, hän mumisi hiljaa. Äkkiä Dewnin vatsassa muljahti. Saattoiko tämä keskustelu olla menossa suuntaan, jonka hän äkkiä aavisti?
”Olen seurustellut vain Rosan ja Mischan kanssa”, Dewn selkeytti jämäkästi. Charlotte oli kovin kiinnostunut peitteen raidoituksesta.
”Kun se, mitä Richard… ja Zack sanoi… Mikä se juttu oikein oli sinun ja Maxin välillä?”
Dewnin sisuskaluja kouraisi. Hänen aavistuksensa oli osunut oikeaan. Pahuksen lörppäsuut, Richard ja Zack.
”Mitä he sanoivat?” hän kysyi varuillaan, vaikka pelkäsi sitä, mitä saattaisi kuulla. Hän ei muistanut kaikkea juhlista, mutta tarpeeksi. Charlotte ei vieläkään voinut katsoa häntä silmiin, mikä oli hyvä, sillä Dewnistä tuntui juuri nyt, ettei hänkään olisi voinut katsoa tätä silmiin.
”Vihjailivat jotain. En minä muista”, Charlotte sanoi äkkiä tuskaisena. ”Tipauttivat Maxin nimen ja Zack… tai – ei mitään. En minä muista. Unohda.”
Heidän välillään oli kiusaannuttava olo: toinen jätti sanomatta sen, mitä toinen pelkäsi, ja toinen halusi tietää, mutta pelkäsi mitä saattaisi kuulla, ja toinen ei halunnut kuulla, mutta pelkäsi mitä tämä saattaisi tietää.
”Max oli erikoisin tyyppi, jota olen koskaan tavannut”, Dewn sanoi vaivaannuttavan hiljaisuuden jälkeen harkiten huolellisesti sanansa. Charlotte kohotti päätään ja hänen kasvoillaan käväisi nopea uteliaisuus. Dewn käänteli käsiään, kun muistot palasivat hänen mieleensä: ne samat muistot, jotka kutsu Colt Amen Villaan oli herättänyt, mutta jotka oli tietoisesti sysännyt syrjään. Ehkä hän voisi nyt tarkastella niitä rauhallisesti ja turvallisesti. Ne olivat vain muistoja, ne eivät voisi muuttaa mitään enää nyt. ”En oikeastaan tuntenut häntä ollenkaan. Muistan, kun näin hänet ensi kerran. Hän oli laitumen aidalla katselemassa Fifiä. Ja miten Fifi meni niin luottavaisesti suoraan hänen luokseen. Ajattelin jo heti silloin, että kuka hemmetti tuo on… Koska jos muistat, Fifi ei siihen aikaan luottanut vielä oikein kehenkään. Annoin hänen hoitaa Fifiä ja myöhemmin näin häntä kollegessa. Hänen veljensä oli professorini ja Max oli opistolla hanttihommissa. Teimme yhdessä musiikkia. Sitten hän – ykskaks – vain katosi kartalta kokonaan enkä kuullut hänestä hetkeen taas mitään, kunnes...”, Dewn piti pienen tauon. Hän aisti Charlottesta läpi puskeutuvan kärkkään uteliaisuuden, kun tämä nieli jokaisen hänen sanansa ahnaasti, jopa vähän peläten, mitä seuraava lause toisi tullessaan. ”...kunnes kuulin hänen kuolleen.”
”Miten hän kuoli?”
”Huumeisiin. Niin Daniel sanoi. Hänen veljensä siis, se professorini. Oli ottanut yliannostuksen. No, outo hän oli aina ollutkin.” Dewn taputti kämmenet yhteen. ”Enpä ole Maxia sen koommin juuri ajatellut, mitä nyt tuli taas mieleen, kun sen kutsun tänään sinne kartanolle sain. Max nimittäin kävi juuri siellä hoitamassa Fifiä ja sieltä sen entuudestaan tunsi, ennen kuin minä sain sen Samuelilta. Max oli kai aina vähän katkera. Hän olisi halunnut Ififlamman.”
”Eli...”, Charlotte tunnusteli varovaisesti, ”te ette… tai siis…”
”Sam ei voinut sietää Maxia ja häntä ärsytti, kun tein tämän kanssa musiikkia. Tein päättötyökseni sävellystä ja se oli aikas tärkeää. No, Sam kehitteli siitä sitten omaksi ilokseen draamaa. Jos muistat yhtään, millainen herttainen neitokainen hän oli, kun kävi silloin täällä meilläkin… Ja hän sai Zackin uskomaan, että meidän touhuissa olisi ollut jotain hämäräperäistä. Siihen tuli mukaan vielä Richard, jota suututti, että olin jättänyt Rosan siten, miten nyt tylysti jätin. Että väittivätpä he kännipäissään mitä tahansa ohi suunsa, muistuttaisin, että seurustelin siihen aikaan Rosan kanssa.” Dewnin sanoissa oli järjenääni ja loppuunkäsitellyn makua. Charlotte tunsi rauhoittuvansa. Hän mietiskeli Dewnin kertomaa hetken aikaa ja sanoi sitten: ”Joo. Tiesin, että he hölisivät puutaheinää. Norakin sanoi, ettei kannata kuunnella.”
Siitä Dewn yllättyi, mutta oli samalla kiitollinen. Eihän Norakaan ollut voinut sietää Maxia.
”Se oli vain yksi outo kaveri, joka tuli ja meni ja jolle kävi vähän pahasti. Vähän niin kuin sinulla Sophie”, hän heitti. Charlotten kasvot kiristyivät hetkeksi. ”Aina joskus kai tuollaisia kummajaisia yksi tusinaan mahtuu. Sitä paitsi, ihan yhtä yllätyksenä minulle se sinun kundikaverisikin tuli. Se mopojätkä”, Dewn selvensi, kun Charlotte näytti ihmettelevältä. ”Ja jos totta puhutaan, se Rosan ja minun juttu oli niin lyhyt ja nolo, ettei siitä nyt kovin mielellään kirkossa kuuluta. Sinullakin on varmaan ollut romansseja, joista olen onnellisen tietämätön.”
Mitättömän pieni hymynhäivä kävi siskon kasvoilla. Dewn kohotti kulmaansa. ”Niinpä niin. Kerro vain.”
”No… tai ei se silleen, mutta muistatko kun kerroin siitä yhdestä pojasta, jolla oli arabi?”
Dewn oli muistelevinaan otsa rypyssä. ”Hämärästi. Mutta eikö se ollut vain päiväunta?” hän härnäsi.
”Hänen nimensä on Lucas”, Charlotte henkäisi ja näytti heleältä. Ja äkkiä hän oli täynnä uudenlaista virtaa. ”Hän asuu Belgiassa, ja Ranskassa on tänä syksynä hänen hevostanssiesityksensä, mutta kaikki liput sinne on jo myyty, ja Nora aikoo viedä Mollyn sinne – yritin suostutella häneltä lippua, koska on epäreilua, että Molly pääsee näkemään hänet eikä hän edes välitä Duvelleista ja miksi minulla on aina näin huono onni kaikessa. Ajattelin, jos sinä olisit vaikka ehkä voinut vielä kysyä...”
Lotte puhui niin nopeasti, että Dewnin pää oli pyörällä.
”Putosin jo kärryiltä. Mitä minun pitäisi kysyä?”
”Lippua sinne esitykseen.”
”Keneltä?”
”Noralta.”
”Ja se esitys on siis missä?”
”L’amour aux Chevauxissa. Ranskassa.” Charlotte puri alahuuleensa toiveikkaasti, mutta Dewn naurahti epävarmasti. ”Jaa-a, kuule...”
”Jos voit edes kysyä, ole kiltti?” Charlotte aneli ja melkein lakosi sängyltä polvilleen lattialle Dewnin eteen. ”Haluaisin nähdä Lucasin. Minun on pakko.”
”Onko hän sydänkäpysesi?” Dewn virnisti. Charlotten posket olivat punaiset, mutta hänen katseensa oli yhä sitkeän anova. ”Kerropa ensin vähän lisää tästä Lucasista.”
Ja Charlotte kertoi kuin olisi jo pitkään halunnut päästä puhumaan suunsa tästä salaisesta haaveestaan puhtaaksi: hänen tarinansa pursusi arabianhevosia, ilmeisen yläluokkaisia kaksosia, valkoisia lintusia ja romanttisia kiipeilyjä ikkunoista sisään. Se oli niin korkealentoista, että varmasti puolet oli keksittyä. Dewn kuunteli, koska niin veljet tekevät, mutta samalla häntä hieman huvitti: Charlottella oli vielä niin viaton ja lapsenomainen suhde ihastumisiin. Hän oli iskenyt silmänsä johonkin poikaan, jonka oli tavannut kaksitoistavuotiaana – lapsukaisena – ja elätteli tästä yhä omaa fantasiaansa. Vielä jonain päivänä hän tapaisi oikean, konkreettisen ja saavutettavissa olevan miehen, johon rakastuisi, ja silloin unohtuisi tämä Lucas Duvellkin jossain kaukana Belgiassa. Mutta Dewn ei sanonut siitä mitään ääneen.
”Voinhan minä kysyä, mutta kuulosti siltä, että olet jo käyttänyt kaikki ässätkin hihoista”, hän sanoi, kun Lotte pääsi viimeisimpään Englanninmatkaan asti. ”Jos Nora sanoi sinulle jo ei, en näe miten minun sanani mitään muuttaisivat.”
”Te olette ystäviä”, Lotte vetosi, ”on sinulla isompi mahdollisuus kuin minulla.”
Dewn hiveli partaansa ja mietti.
”Hyvä on. Mutta sinun on tehtävä jotain minulle.”
Charlotte tapitti häntä ilmeellä, jossa oli valmis mihin vain. ”Yrität tutustua Mischaan ja annat hänelle mahdollisuuden – jos ei muuten, niin minun takiani. Haluan, että te tulette toimeen. Ei tarvitse olla sydänystäviä, kunhan tulee toimeen. Koska, jos Mischa ei viihdy täällä, niin en viihdy minäkään… Okei?”
Charlotte painoi katseensa lattiaan. Ehkä siinä oli häivä katumusta.
”Okei”, hän mumisi.
Dewn nousi ylös. He olivat olleet jo aika pitkään äidin ja isän makuuhuoneessa ja oli jo kumma, jos joku ei ihmetellyt mitä he siellä oikein maleksivat.
”Ehkä meidän pitäisi jo mennä. Minun täytyy vielä ajatella... asioita...” Kartano piirtyi hänen verkkokalvoilleen.
”Kysytkö Noralta heti?” Charlotte uskalsi sanoa noustessaan hänkin ylös.
”Katsotaan nyt, kunhan ehdin. Mischa voisi itse asiassa kaivata apua myllyllä”, Dewn sanoi olkansa yli, kun he kävelivät ulos huoneesta.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 13, 2020 16:04:34 GMT
Mirror, mirror, on the wall 9.7.2016 Gillian saippuoi itseään kiivaasti. Iho punoitti hankauksen jäljiltä, mutta hänestä tuntui, ettei saanut itseään kunnolla puhtaaksi, vaikka kuinka yritti. Kun suihkuharja luiskahti hänen otteestaan ja molskahti veteen, hän lopetti huohottaen. Hän pyyhkäisi kasvojaan, sai silmiinsä sampoota ja niitä alkoi heti kirveltää.
Linnan kylpyhuoneen korkeat seinät oli laatoitettu hiekankellertävillä isoilla laatoilla, joista osassa oli simpukoiden ja kotilonkuorien kuvioita. Iso tila oli rajattu kahteen osaan väliseinänä toimivalla kermanvärisellä verholla. Sen toisella puolella olivat vanhanaikainen jalallinen amme ja kaksi suihkua, toisella puolella pytty, vesiallas, penkki ja suuri vanhanaikainen kokovartalopeili komein kuparisin koukerokehyksin. Himmeästi valaistut takorautaiset kyntteliköt väpättivät seinillä. Gillian istui kylpyammeessa sen matalassa pesuvedessä ja huuhtoi silmänsä, sitten itsensä. Kun hän nousi ylös, veti tulpan ammeesta ja käveli verhon toiselle puolen, hän tajusi unohtaneensa pyyhkeensä. Rautakoukuista roikkui vain käsipyyhkeitä ja pyyheteline oli tyhjä. Gillian nosti hakalukon ja kurkisti varovaisesti ovesta. Linnan käytävällä ei näkynyt ketään. Huokaisten, hän vetäytyi takaisin. Miten oli ollut taas niin huolimaton, ettei ollut kylpyyn lähtiessään tajunnut ottaa pyyhettään huoneesta mukaan? Hän oli ollut liian ajatuksissaan; hän oli nähnyt taas unta Linkasta ja miettinyt vain sitä...
Oven takana kuuluivat tiuhat askelet, ja Gillian kiirehti nopeasti takaisin ovenrakoon. Joku sisäköistä, nuori tyttö, marssi poispäin käytävällä.
”Um… anteeksi!”
Tyttö pysähtyi ja kääntyi ympäri. ”A-anteeksi… mi-minulla ei olekaan pyyhettä, olisikohan sen v-voinut...” Hän piilotteli itseään oven takana.
”Totta kai. Ihan pieni hetki”, sisäkkö sanoi.
”Kiitos”, Gillian kuiskasi. Iso kylpyhuone oli viileä ja hän hytisi märkänä. Hiukset niskassa valuttivat pisaroita pitkin hänen selkäänsä. Seinän keraamisen taulun sinivalas mulkoili häntä yhdellä suurella silmällään. Alaston, tukeva ja muhkurainen punatukkainen tyttö seisoi suuressa peilissä, kun Gillian vahingossa vilkaisi sen suuntaan. Tytöllä oli pisamia muuallakin kuin kasvoissa. Niitä oli käsivarsissa ja rinnalla. Iho punoitti yhä hankaamisesta ja oli hieman arka.
Hän oli lihonut. Miten se oli mahdollista? Hän oli ollut jo pidempään pienemmällä ravinnolla… Reidet olivat niin leveät, että osuivat yhteen, vaikka hän seisoi hieman harallaan. Hän otti niistä kiinni. Juuri reisiään hän oli hangannut eniten. Liha hyllyi, kun hän heilutti niitä. Hän otti kaksin käsin kiinni vatsastaan ja puristi siitä makkaran. Näky kuvotti.
Joku tuli muitta mutkitta sisään ovesta, jonka Gillian oli jättänyt salpaamatta. Pelästyen, Gillian hypähti peilin edestä. Wolfgang oli tullut pyyhe kourassaan.
”Anteeksi. Luulin, että olet vielä kylvyssä ja ajattelin vain heittää tämän sinulle nopeasti siihen penkille...” Wolfgang ojensi pyyhettä ja piteli toista kättä silmiensä edessä. ”Sisäkkö sanoi, että tarvitset pyyhettä, joten tarjouduin tuomaan, kun hänellä oli kiireitä.” Gillian otti pyyhkeen peittäen nopeasti siihen itsensä.
”N-niin… ki-kiitos...”, Gillian mumisi kääntyen poispäin. Hän näki tuon tytön taas peilistä. Tämän kasvot olivat tulipunaiset. Tytön takana seisova mies hymyili oudosti hänen takanaan peilin heijastuksessa; hänen silmiensä alla olivat uhkaavat varjot seinän kynttilöiden luomina... kuin nälkäisellä sudella. Gillian käänsi selkänsä tuolle kammottavasti väärentävälle peilille. ”M-minä pukisin nyt...”
”Aivan”, Wolfgang havahtui ja katsoi hienotunteisesti nopeasti kattoon. ”Excusez-moi.”
Gillian laittoi haan takaisin Wolfgangin lähdettyä ja lysähti sitten kylpyhuoneen penkille. Hän kuivasi hiuksiaan ja tuijotti lamaantuneena ruskearuutuisen lattian laattoja. Oli eno nähnyt hänet ennenkin alasti (muisto kiusasi häntä). Mutta mitä hän oli mahtanut ajatella Gillianin vatsamakkaroista, hyllyvistä reisistä ja paksuista käsivarsista? Hänellä oli ollut kummallinen ilme… Oliko hän ehtinyt nähdä Gillianin arvostelemassa itseään peilistä?
Kuin hypnotisoituna, Gillian nousi taas ylös ja astui suuren koukeropeilin eteen. Siinä hän seisoi ja tuijotti itseään. ”Mitä minun pitäisi tehdä?” hän kysyi nyyhkäisten peililtä.
Taustalle heijastui posliini-istuin.
* Sillä kertaa Gillian osasi perille. Hän tunnisti veistoksen pylvään päässä ennen oikeaa käytävää, jonka päässä häämöttivät pariovet. Hän astui huoneeseen ja käveli meritaulun luo. Sen näkeminen lievitti hänen ahdistustaan, kuin se olisi ollut hellä, mutta samalla kaihoisa tuulahdus kotoa, tai äidin lämmin, hiuksia silittävä käsi.
Miksi taulu tuntui niin tutulta? Ikään kuin hän olisi nähnyt sen joskus aikaisemmin… tai ehkä taiteilijan tyylissä oli jotain tuttua. Gillian kosketti sormenpäillä terävällä otteella tehtyä signeerausta taulun alareunassa.
Katseltuaan maalausta tovin, hän kääntyi. Korkealla lasihyllyllä hänen silmiinsä osui taas salaperäinen hopeainen rasia. Hänen teki mieli tarkastella sitä lähemmin, mutta rouva von Zught tuijotti häntä kopeasti kehyksistään pianon päältä, kuin pitäen hänen liikkeitään silmällä.
”Bonjour, Gillianne”, taulu yhtäkkiä sanoi ja rikkoi huoneessa vallinneen hiljaisuuden. Gillian kiljahti säikähdyksestä ja hänen sydämensä tuntui hetkeksi pysähtyvän. Ääni ei ollutkaan tullut taulusta, vaan elävästä esikuvastaan: sohvalla suuren palmumaisen viherkasvin katveessa oli oikea rouva von Zught istunut koko ajan hipihiljaa kirja kädessään, häntä tarkkaillen.
Gillian kalpeni kauhuissaan.
”Tämä on minun yksityinen huoneeni”, rouva sanoi.
”A-a-a-anteeksi…” Gillian kompastui änkyttäessään omaan jalkaansa. Miten hän ei ollut katsonut ympärilleen syöksyttyään suin päin huoneeseen? ”L-lähden he-heti!”
Lily von Zught sulki kirjan. Hänen sormissaan kimmelsi useita sormuksia.
”Attendre, s'il vous plaît.” Hän nousi seisomaan. Äiti olisi hutkinut Gilliania päin korvia, kiljunut ja rääkynyt, jos Gillian olisi koskaan vahingossakaan tullut omin lupineen häiritsemään hänen lepoaan. Pelko varmasti kuvastui Gillianin koko olemuksesta, eikä uskaltanut katsoakaan rouva von Zughtia, joka lähestyi häntä rauhallisen ylväästi. ”Kuinka osasit tulla tänne?”
Gillian purskahti itkuun.
”Älä nyt. Veuillez vous calmer. Miksi sinä itket?” rouvan vahvakyntinen käsi laskeutui Gillianin olalle. Hänen äänessään ei ollut vihaisuutta. Gillian yritti lopettaa kyynelet, mutta kun ne kerran alkoivat, niitä oli vaikea estää. ”Tulehan tänne. Istu alas, s'il vous plaît.” Lily ohjasi hänet sohvalle. Sitten hän haki kirjoituspöydän lipastolaatikosta nenäliinapaketin ja toi sen, ja josta Gillian otti vapisevin käsin heti kaksi. Lily von Zught seisoi hänen edessään ja odotti niin kauan, että Gillian oli saanut silmänsä kuivattua ja nenänsä tyhjäksi.
”Je suis vraiment désolé… e-en olisi saanut s-sillä tavalla va-vain tulla.”
Lily von Zught tarkasteli häntä. Gillian vältteli häpeillen hänen katsettaan.
”Et ole vieläkään aivan terveen näköinen”, rouva sanoi. ”Auttoiko huoneen vaihto nukkumiseesi?”
Koska ei mitenkään halunnut kertoa huonoista yöunistaan tai siitä, ettei lainkaan viihtynyt painajaisten linnassa, Gillian vain nyökkäsi pienesti. Hänelle oli sijattu Wolfgangin ehdotuksesta toinen huone lähempänä enoaan. Huone oli kolkompi ja ankeampi kuin edellinen, mutta ainakaan hän ei enää olisi ainoa elollinen kokonaisella linnakäytävällä.
Sohvalla Gillianin vieressä oli rouvan lukema kirja; isokokoinen ja hyvin vanhan ja arvokkaan näköinen nahkakantinen teos. Sen kuluneessa kullatussa kansikirjoituksessa luki ranskaksi: ’Château Echlouve – historia ja suku’.
”Sergei on varmaankin kertonut sinulle tästä linnasta”, rouva von Zught sanoi vilkaistuaan hänkin kirjaa. Hän nosti sen käsiinsä. ”Von Zughtit ovat vanha ja arvovaltainen sukulinja jo 1200-luvulta, jolla on verisiteitä Euroopan kuninkaallisiin sukuihin.” Hän aukaisi kirjan, istuutui sohvalle Gillianin viereen ja käänsi sukutaulua esittävälle aukeamalle, joka jatkui useita sivuja: myös tyhjiä, joihin saattoi myöhemmin täydentää itse. Se oli oikea sukuopus. Hän näytti siitä nimiä Gillianille. Yksi nimistä erityisesti osui hänen silmiinsä.
”Roch Duvell?” Gillian henkäisi. Se yhdistyi Friede von Zughtiin, josta taas lähti alaspäin nimi Sergei von Zughtiin ja Wolfgang von Zughtiin. Saattoiko se todella olla…?
”Duvellit asuvat Belgiassa ja nykyisin myös Ranskassa. He ovat Belgian kuningassuvun jäseniä… kas tuossa.” Rouva von Zught vaikutti hyvin ylpeältä historiallisista perhesuhteistaan niin merkittäviin ja maineikkaisiin nimiin.
Mutta Gillian ei saanut ällistyneitä silmiään irti Belgian kuninkaan sijaan eräistä toisista nimistä: Roch Duvellin alapuolella oli nimi Bram Duvell ja tästä johti kaksi linjaa edelleen alas: Lucas ja Théodore Duvell. Näytti siltä, että Wolfgang – Gillianin eno! – oli Lucasin pikkuserkku. Charlotten Lucasin pikkuserkku! ”Wolfgang mielellään esittelisi sinut heille”, rouva sanoi. ”Se voidaan varmasti sovittaa Le Grande Arthéen kanssa. Onhan se osa kulttuuri- ja taidesivistystä käydä Louvressa.” Hänen puheensa meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Gillian ei tiennyt mitä sanoa. Hänen olisi välittömästi kerrottava tästä Lottelle! Gillian seurasi hengitystä pidättäen linjoja silmillään. Hänen intonsa lopahti hiukan. Ketään Gillianne Wavesia ei ollut kirjassa. Ei edes Lily von Zughtia. Kun hän hyvin varovaisesti kysyi siitä, rouvan olemus viileni ja sitten hän jo sulki kirjan ylväästi.
”Kirjassa mainitaan vain verisukulaiset. Minulla ja Sergeillä ei ole yhteisiä lapsia, joten en ole sukutaulussa.”
Ja sitten Gillian tajusikin, että Wolfgangin ja Sergein yhdisti Waltraud, ei Lily.
”Wolfgang ei ole... sinun poikasi?”
Rouvan sieraimet näyttivät supistuvan, kun hän veti ilmaa sisäänsä ja nousi seisomaan.
”Ei. Hän on Sergein ja Waltraudin poika. Hän oli viisitoistavuotias, kun menimme Sergein kanssa naimisiin. Toki olen”, Lilyn ääneen tuli häivä zoeymäistä koppavuutta, ”hänelle ollut kuin äiti.”
”Mutta m-minä luulin…”, Gillian änkytti onnettoma. ”Hän ei siis… hän ei siis olekaan enoni?”
Lily von Zught katsoi Gillianiin hivenen omituisesti.
”Ei.”
Kummallinen onttouden tunne valtasi hänet; niin kuin rakas lemmikki olisi yhtäkkiä muuttunut vihaiseksi. ”Onko sillä sitten jotain merkitystä?” rouva kysyi. Hän oli tarkkaillut Gillianin ilmettä.
Niin, oliko sillä?
Oliko sillä merkitystä, ettei Wolfgang itse asiassa ollutkaan Zoey Wavesin veli, vaikka Gillian oli koko ajan jotenkin niin kuvitellut?
Gillian ei tiennyt.
Onneksi rouva ei tuntunut odottavan häneltä vastausta, vaan nousi ylös ja lähti kävelemään ison kirjan kanssa kohti kirjahyllyä.
”Ajat ovat tietysti muuttuneet. Nykypäivänä ei ole taloudellista ylläpitää näin suuria rakennuksia yksityiskäytössä. Sen vuoksi Château Echlouven pohjoispääty on lunastettu taidemuseoksi. Wolfgangin lapset tuskin tulevaisuudessa tulevat enää täällä asumaan.”
Gillian katsoi surkeana hyllyyn asetellun kirjan nahkaselkämystä ja hänen sydämensä hakkasi epätasaisesti. Miksi hänestä tuntui, kuin Wolfgang olisi jotenkin pettänyt hänet? Vaikka eihän asia nyt niin ollut…
”Pidätkö tuosta taulusta?” rouva von Zught kysyi yllättäen ja katkaisi Gillianin alakuloiset aatokset. Hän oli viitannut kirjahyllyn vierellä olevaan merimaisematauluun. ”Näin sinun tulevan huoneeseen suoraan taulun luo ja katselevan sitä pitkään.”
”Aih”, Gillian punastui uudestaan. Vaikka rouvan äänessä ei ollutkaan syyttelyä, oli se silti kuin pieni näpsäys muistuttamaan Gillianin epäkohteliaasta tungettelusta ilman lupaa. ”P-pidän… Wolfgang näytti sen minulle”, sanoi Gillian vaimeasti.
”Hm”, rouva von Zught sanoi. ”Niin minäkin pidän. Jos osaisin itse yhtään maalata, maalaisin merta.” Hän katseli maalausta hetken hiljaa pää kallellaan. Sitten hän kääntyi ympäri sormet ristissä kohti Gilliania. ”Eh bien. Kysyisin, kuinka olet täällä viihtynyt, mutta säästän kummankin arvokkuuden jättämällä sen tekemättä. Surkea olemuksesi ja kaihoisa katseesi kertoo tarpeeksi. Oletko ajatellut milloin haluat palata?”
Rouvan suorasukaisuus ja tarkkasilmäisyys hämmästytti Gilliania, joka ei heti osannut vastata. Hän tuijotti tähän silmät suurina ja aukaisi suunsa änkyttääkseen, että ei hänellä mitään hätää ollut ja totta kai hän oli viihtynyt, eihän hän ollut ollut siellä vielä kauaakaan ja–
”Minua ei tarvitse mielistellä. Tiedän, että Wolfgang ehdotti sinulle sitä kulttuuri- ja taidesivistävää Ranskanmatkaa, mutta ei sinun sen vuoksi tarvitse olla täällä koko kesää.” Hän tarkasteli taas Gilliania. Hänellä oli samanlainen terävä katse, kuin Zoeyllä – katse ja viekkaat silmät, joita Gillian ei ollut perinyt. Gillianin silmät olivat suuret ja surulliset, ihmettelevät ja viattomat. Niin Wolfgang oli sanonut ja haronut hellästi punaisia hiuskiehkuroita pois Gillianin kasvoilta.
”Olet sisareni näköinen”, Lily sanoi. Hän oli kävellyt lasisen hyllykön ääreen ja otti sieltä valokuvan käteensä. Hän viittasi Gillianin luokseen ja tämä nousi hätäisesti. Kuva oli Gillianin vauvakuva. Lily asetteli sen huolellisesti takaisin lasihyllylle muiden kehystettyjen kuvien joukkoon. He olivat lähellä hopearasiaa. ”Kuinka hän voi?”
”Hy-hyvin, luulisin.”
”On ikävää, että tilanne on näin kiusallinen. Käyntimme Kanadassa ei mennyt aivan odotusten mukaan. En tiennyt Zoeyn levittäneen Emilylle väitettä, että olisin kuollut. Vaikken toisaalta ehkä ihmettelekään sitä.”
”Koska ette antanut hänelle rahaa?”
Lily ei vastannut heti. Sen sijaan hän otti toisen valokuvan käteensä.
”Mitä tiedät isoisästäsi?” Kuvassa oli polkkatukkainen, kiukkuinen pikkutyttö, jota mies piteli kädestä. Miehen päätä ei näkynyt.
”E-en paljon...”, Gillian sanoi. ”Äiti ei juuri koskaan puhunut h-hänestä.”
”Niin tietenkin”, Lily sanoi ja katseli yhä kuvaa. ”Sergei on toinen aviomieheni. Anthony oli hieno mies. Hiljainen, mutta asiansa osaava. Varakas. Herrasmies. Innostunut metsästyksestä. Niin innostunut, että metsästi lopulta itsensä.” Rouva von Zught asetteli valokuvan huolellisesti takaisin. ”Se oli tietenkin onnettomuus. Hänen puhdistamansa haulikko laukesi vahingossa. Myönnän, että se oli hyvin traumaattista Zoeylle.”
Gillian ei osannut kuvitella äitiään lapsena tai nuorena. Ja vaikka hän kuinka inhosi tätä enemmän kuin ketään oli koskaan inhonnut, hänen sydäntään myös läikähdytti myötätunnosta.
”Zoey hänet löysi”, Lily von Zught sanoi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 23, 2020 11:42:22 GMT
Tuulen sävelmä 9.7.2016 Kaksi nuorta naista kyykisteli myllyn juurella. Heillä oli välimatkaa, joka kuitenkin väheni epätasaiseen tahtiin. Mischa oli polvillaan maassa pieni vaaleankeltainen kukallinen essu yllään, hellehattu päässään, ja Charlotte oli tästä jonkin matkaa tuonnempana kairaamassa kuokalla maata revityissä, paljon käytetyissä farkuissaan ja mustassa T-paidassa. Paita imi inhottavasti auringonlämpöä itseensä ja Charlotte nyppi sitä vähän väliä irti ihostaan. Ehkä näin lähempänä taivasta aurinko oli voimakkaampi. Tuulikin oli lauhtunut, kun kerrankin siitä olisi ollut iloa.
Dewn oli Charlotten käskenyt – ehdottanut – auttamaan Mischaa pihanhoidossa heti matkalaukut purettuaan. Oli varmaan ajatellut, että se olisi heille turvallisin ympäristö – turvallisempi ainakin kuin hevostalli. Ja Charlotte oli suostunut, mutta vain sillä ehdolla, että Dewn soittaisi heti tänään Noralle ja kysyisi vielä kerran sitä lippua.
Dewnin tähden, hän sanoi itselleen. Lucasin tähden.
Charlotte tunsi olevansa säälittävä epätoivossaan, mutta Dewn oli ollut hänen alkuperäinen suunnitelmansa. Jos sen kortin käyttäminen edellytti Mischan kanssa oleilua pari tuntia multaa tonkien, kyllä hän sen sietäisi.
Hän kuvitteli Noahia istuttamassa mustia ruusuja ja värähti.
Häijyys, jonka lähde ei ollut täysin selvä, kiemurteli hänen sisässään ja aika ajoin yritti nostaa sihisevää käärmemäistä päätään. Charlotte hillitsi sitä. Eihän Mischa ollut sanonut vielä juuri mitään. Charlotte kiskaisi äkäisesti epähalutun rikkaverson mullasta juurineen päivineen ja viskasi olkansa yli sankoon. Kohta Mischa varmaan sanoisi, että kasvitkin tuntevat… Kirkuvat varmaan, kun niitä revitään, vaikkeivät he sitä kuulleet…
Charlotte puri kieleensä. Olisi parempi, jos hän olisi enimmäkseen hiljaa.
Hän ajatteli sitä, mitä Dewn oli kertonut. Hänen ja Mischan epätavallisesta suhteesta. Charlotte ei oikein tiennyt, mitä mieltä olisi siitä ollut. Se tuntui väärältä, mutta toisaalta sen kuuleminen oli helpottanut hänen syyllisyydentuntoaan: Noran ja hänen yrityksensä saada Dewniä ja Rosaa taas lähentymään ei vaikuttanut enää ollenkaan niin moraalittomalta synniltä. Ja oli Charlotte paljon helpottuneempi siitä toisestakin asiasta… Totta kai hän oli tiennyt, ettei Dewnin ja Maxin (hän irvisti itsekseen) välillä mitään koskaan ollut ollut…
Mischa oli häntä näppärämpi ja tullut lähemmäs – jutteluetäisyydelle. Hän oli jo jonkin aikaa lehtiä sivellessään ja multaa taputellessaan hyräillyt, mutta vasta nyt Charlotte keskittyi kuuntelemaan häntä tarkemmin. Hän ei tunnistanut melodiaa, mutta se kuulosti kiinnostavalta – ja samalla hän huomasi, että Mischa hyräili hyvin puhtaasti. Charlottella oli tarkka musiikkikorva, joten hän saattoi niin arvioida.
Hän unohtui tuijottelemaan Mischaa. Mischa huomasi sen ja hymyili tunnustellen.
”Mikä tuo on?”
”Mikä niin?” Mischa kysyi.
”Tuo sävelmä. Kappale, jota hyräilit äsken.”
”Hmm… ai se. En tiedä. Jokin vain. Tullut tuulen mukana”, Mischa pyyhkäisi otsahiuksiaan sivuun ja hymyili aina vain.
”Oletko sinä keksinyt sen?”
”Varmaankin. Joskus tuulessa voi kuulla sävelmän… ja sitten se tarttuu.”
”Sävellätkö sinä?” Charlottesta oli kurja ajatella, että heillä olisi Mischan kanssa jotain yhteistä. Muukin siis, kuin Dewn.
”Kuuntelen vain”, Mischa sanoi ja kohotti päätään taivasta kohti, ”ja kun suljet silmät, luonto kuiskaa… joskus laulaa… joskus itkee.”
Charlotte tuijotti häntä epäuskoisesti, pudisti päätään ja iski kuokan taas maahan. Mischan kanssa puhuminen oli joskus yhtä arvoituksellista, kuin Moton.
”Sinulla on kuulemma kaunis ääni”, Mischa sanoi ystävällisesti, ”ja osaat tehdä omia kappaleita, muuttaa ne luettaviksi nuoteiksi.”
”Osaa Dewnkin. Ja olen aika ruosteessa, en ole vuosiin enää opiskellut musiikkia. Kun me asuttiin Englannissa, kävin pianotunneilla.” Charlotte sai itsensä kiinni puhumasta enemmän, kuin olisi halunnut, ja vaikeni. Mischa yritti ovelasti hämätä häntä jutustelemaan, mutta Charlotte oli valppaana.
”Millaista Englannissa oli?” Mischa kysyi. Charlottea harmitti, että hän yritti yhä keskustella. He olivat nyt melkein kylki kyljessä. Mischan näppärät kädet hamuilivat jo huomattavasti hitaamman ja kömpelömmän Charlotten puolta penkistä. Charlotte kohautti olkaansa. ”Matkustelu on ihanaa, eikö olekin? Kaikki ne ihmiset, joita voi tavata, uudet paikat, kokemukset… En ole koskaan käynyt Euroopassa, mutta lähtisin sinne mielelläni. Teidän perheessä matkustellaan aika paljon. Gillian ja eikö Billykin ole edelleen siellä?”
Billy. Charlotte oli äkkiä taas entistä nyreämpi. Miten Billy olikin saattanut näyttää heidän nettikeskustelunsa Dewnille? Ja vielä niin törkeästi muokattuna, jossa omat kommenttinsa oli rajannut pois ja laittanut osan jopa Charlotten suuhun. Tämä ei jäisi tähän, Charlotte laittaisi hänet kyllä vastaamaan siitä, kunhan tämä joskus palaisi…
”Kuulisin mielelläni, kun joskus laulat. Ehkä sitten, kun te esiinnytte?” Mischa sanoi varovaisesti ja rikkoi Charlotten ajatukset.
”Sitä ihmettä saa odotella”, tuhahti Charlotte.
”Dewn välittää sinusta hyvin paljon”, Mischa kuiskasi yhtäkkiä. Ääni oli melkein haikea. Charlotte jähmettyi hetkeksi. ”Teistä kaikista. Täällä hänellä on perhe.” Mischan ääni värähti aavistuksen, mutta kun Charlotte vilkaisi häneen sivusilmällä, pian tämä jo taas hymyili. Hän nousi seisomaan ja pyyhkäisi multaisia käsiään esiliinaan.
Charlotte ei voinut enää vastustaa kieltään.
”Teillä on outo suhde”, hän sanoa töksäytti. ”Dewn kertoi.”
”Millä tavalla?” Mischa kysyi.
”Voitte seurustella kenen kanssa vain… vaikka olette yhdessä. Se on jotenkin väärin. Se ei ole oikein.” ”Miksi saisi rakastaa vain yhtä?”
”Niin se nyt vain toimii.”
”Rakastathan sinäkin useampaa kuin yhtä. Rakastat vanhempiasi. Dewniä. Oliveria. Ystäviäsi.”
”Se on erilaista”, Charlotte intti. ”Voi olla veljellistä rakkautta, äidillistä rakkautta ja niin edelleen, mutta rakkausrakkaus… romanttinen rakkaus – ei se siinä toimi niin.”
”Miksi ei?”
”Siksi!” Charlotte tuskastui.
”Rakkaus on ehdotonta ja rajatonta”, Mischa sanoi rauhallisesti.
”Se on pettämistä!”
Mischa katseli merta. Tuulenvire tarttui hänen kesäiseen mekkoonsa ja liehutteli sitä ympäriinsä.
”Et voi omistaa ketään. Jokainen on vapaa. Omistaminen tappaa rakkauden. Se tukahtuu. Niin kuin tuuli, jos yrität vangita sen purkkiin. Se vain katoaa – eikä tuulta enää ole.”
”Minä en voisi olla jonkun kanssa, jonka en voi luottaa olevan vain minun kanssani!”
Mischa kääntyi katsomaan häntä. Hän hymyili, sillä kertaa myötätuntoisesti, mikä ärsytti Charlottea. Ei hän kaivannut sääliä!
”Rakkaus on kuin aurinko. Valo. Se ei lopu koskaan.”
”Loppuu, kun tulee yö.”
”Silloin aurinko on vain jossain muualla, rakastaa jotakuta muuta. Mutta silloinkin meillä on kuu ja tähdet, jotka rakastavat meitä myös.”
”No entäs sitten, kun aurinko sammuu, kuten tieteilijät sanoo joskus tapahtuvan – sitten valo ainakin loppuu!”
”Uusia aurinkoja syntyy koko ajan, uusia tähtiä syttyy taivaalle.”
Oli toivotonta keskustella järkevästi Mischan kanssa. Charlotte tökkäsi kuokan maahan. ”Jokainen meistä on oma pieni aurinkonsa Maan päällä”, Mischa hymyili.
”Minä olen kyllä ennemminkin auringonpimennys...”, Charlotte mutisi.
Mischa vei puutarhajätteet takapihalle ja Charlottekin kömpi pystyyn. Jalat olivat jäykät pitkään samassa staattisessa asennossa nököttämisestä ja hän ravisteli niitä sekä multaa farkuistaan. Hänellä oli uhmakas olo. Rakkaus oli yliarvostettua. Katoavaista. Pettävää. Epäluotettavaa. Ja kuitenkin, eikö hän juuri rakkauden takia ollut nyt täälläkin?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 23, 2020 14:22:52 GMT
Herra D 9.7.2016 ”Ymmärsinkö nyt oikein?” ”Etköhän.” Dewn pysäytti auton punaisiin valoihin ja antoi kävelijöiden ylittää tien. Pyörää taluttava mies heilautti hänelle kiitokseksi kättään. Kaksi lasta juoksi äitiään edelle, joka työnsi lastenrattaita. ”Pääsi on pilvessä. Pyydät minua antamaan maksamani lipun sisarellesi, jonka juuri kerroin juonineen eroasi sinun selkäsi takana ja yrittäneen huijata minua? Nyt en aivan ymmärrä moraalikäsitystäsi, Center!” ”Itse asiassa tämä on hyvä veruke saada hänet yhteistyöhön Mischan kanssa. Tai ainakin yrittämään.” ”Ahaa… Ovelaa. Sinäkin käytät minua hyväksesi. No, ehei, ei onnistu. Sanoin hänelle jo ei, ja joudun sanomaan sen sinullekin.” ”Niin odotin, mutta lupasin kuitenkin kysyä.” Valo vaihtui vihreäksi. Dewn painoi kaasupoljinta. ”Kai sinä nyt hyvä mies ymmärrät, että sisaresi on manipuloiva ja itsekeskeinen pikku riiviö?” Nora sanoi. ”Jos te kaikki voisitte vain jättää minut ja Mischan rauhaan, olisimme kiitollisia”, Dewn huokasi. ”Koskee myös sinua.” ”Minä en ole tehnyt mitään. Puhuin sinulle jo suuni puhtaaksi.” ”Sinä lähetit minulle sen Chatterin keskustelun. Kysymys kuuluu, mistä sinä sen sait, ellet sitten ollut siihen osallisena? En minä tyhmä ole.” ”Kappas, pääsi ei olekaan ruohonpoltosta vielä täysin puuteria. Satuin saamaan sen todistusaineistona luotettavalta lähteeltä. Älä kysy enempää. Valtionsalaisuus.” ”En halua tietää, kuka tässä juonii ja mitä, mutta kunhan jätätte Mischan ja minut siitä ulkopuolelle. Onko selvä, Nora?” ”Oletko kuullut Rosasta juhlien jälkeen?” ”Nora – onko selvä?” ”Selvempi kuin sinun pääsi tulee koskaan enää olemaan! Jestas, huumori sinulta ainakin on käynyt kuiviin. Mutta minun täytyy nyt rientää. Menemme kultamussukkani kanssa tänään teatteriin. Kerro lipevälle sisarellesi, että ehdoton ei nyt ja ikuisesti. En halua kuulla hänestä pihahdustakaan tai nähdä hiuskarvaakaan ennen kuin hän henkilökohtaisesti pyytää minulta anteeksi! Olen verisesti loukkaantunut!” ”Välitän viestin.” ”Hyvä. Tilulilulei!” Dewn tunki puhelimen takaisin farkuntaskuun ja suunnisti kohti Redairea. Häämöttävät kukkulat, mäet ja vuoret olivat kuin vartiossa, jossain keskellään vaaleanpunainen kartano valkoisine pylväin ja ikkunaraamein, ruusutarhoineen ja kultaista hevosta esittävine patsaineen. Hän ei tiennyt lainkaan mitä odottaa, mutta oli hänet kutsuttu sinne mistä tahansa syystä, hän ei enää pakenisi. Hän kohtaisi sen, mitä vastaan oli tullakseen. Takorautaportit olivat kiinni, kun Dewn saapui perille. Hän pysäytti auton ja katsoi ikkunan läpi ulos arvioiden. Risukko ja puu, joita pitkin hän oli kerran kiivennyt aidan yli murtautuakseen kartanoon, oli raivattu. Sivussa oli useita pakettiautoja ja remonttitavaraa, mutta ketään ei näkynyt. Dewn astui ulos. Hän käveli portille ja kosketti sitä: se oli kylmä ja karkea, jollain tapaa alkukantaisen tuntuinen. Hän ravisteli ja huomasi, ettei porttia oltu lukittu. Hän työnsi ne auki, palasi autoon ja ajoi pihaan. Aurinko katosi pilven taa, kun Dewn asteli kädet taskuissa hitaasti pihatietä kohti kartanon pääovia. Niille päästyään hän empi hetken ennen kuin painoi ovisummeria. Summerin vieressä oli puheboxi, joka rahahti rätisemään. ”Kuka siellä?” heiveröinen vanhan naisen ääni kysyi. ”Dewn Center. Sain kutsun tulla kartanolle illalliselle tänään.” Rahinaa. ”Hetkinen!” Dewn odotti, kunnes oven takaa kuului kolinaa ja kalahtelua ja sitten se aukeni: pienikokoinen neiti Fedell seisoi kynnyksellä ja tiirasi Dewniä ylöspäin isojen silmälasiensa takaa silmät sirrillä. ”Hei. Me näimme pari päivää sitten”, Dewn muistutti, ”kun meidän hevonen oli karannut tänne. Laitumelle.” ”Kultainen palomino!” neiti Fedell henkäisi. Dewn astui peremmälle suureen eteishalliin, jonka mustavalkoinen lattia sai silmät hyppimään. Oli hiljaista eikä remonttiääniä kuulunut. Ei kuulunut oikeastaan yhtään mitään. Oli jopa karmivan hiljaista. Oliko talossa täällä jossain todellakin salaperäinen herra Madclock, ja saisiko Dewn vihdoin ja viimein kunnian tavata hänet, kun kukaan muu ei ollut? Hän hieroi niskaansa. ”Näyttäisin kutsua, mutta… tuota, minulla ei ole sitä enää.” ”Sanoitko, että Center?” neiti Fedell kysyi ja näytti uteliaalta. ”Dewn Center.” ”Nimesi on tuttu. Te olette sieltä rannikolta. Hevostilalta. George ja Emily Center.” ”He ovat isovanhempiani”, Dewn sanoi. ”Otan osaa Georgen poismenosta”, neiti Fedell kähisi taputtaen Dewniä kämmenselkään. Dewn kiitti vaivaantuneesti. Olihan siitä jo monta vuotta. He seisoivat yhä eteishallissa. ”Niin… siitä kutsusta–” ”Käyn kysymässä.” Neiti Fedell lähti viipottamaan vauhdikkaasti portaita kävelykepin kalahdellessa mennessään. Dewn otti pari askelta seuratakseen, mutta arvioi sitten, että hänen oli tarkoitus odottaa. Niinpä hän jäi seisomaan salmiakkikuvioiselle lattialle. Marmoripatsaat toljottivat mitään näkemättä häntä seinäsyvennyksistä, kasvot ilmeettöminä ja tunteettomina. Neiti Fedellin askelten hälvettyä oli taas hiljaista. Niin hiljaista, että se sattui korviin. Dewn tajusi tottuneensa meren jatkuvaan kohinaan, myllysiipien huminaan ja tuulen ujellukseen, että ilman niitä korvat tuntuivat täyttyvän tuskaisella tyhjiöllä. Kännykän piipahdus rikkoi rikkumattoman äänettömyyden. Hei. Mitä sinulle kuuluu? Ajattelin vain kysellä, kuinka voit - Rosa Rosalla oli epäilyttävän tuntuinen ajoitus. Dewn ei voinut mitään sille, että siitä tuli noramainen aavistus. Kaikkien näiden vuosien jälkeen Dewn uskoi kehittäneensä jo jonkinlaisen antennin vastaanottamaan vain Noran värähtelyjä. Hän pudisteli päätään ja näpytellessään vastaukseksi jotain ylimalkaista, kantautuivat kävelykepin kolahtelut taas lähestyen. ”Tätä tietä”, neiti Fedell kutsui portailta. Dewn laittoi puhelimen taskuun ja lähti nousemaan askelmia. ”Teidät otetaan vastaan”, neiti Fedell sanoi, ja jännitys hulmahti Dewnin kehon läpi. Nyt se sitten selviäisi, kuka tämä arvoituksellinen kartanonherra oikein olisi miehiään…
Neiti Fedell vei hänet pitkällä matolla peitettyä käytävää pitkin ja pysähtyi erään oven eteen. Hän kopautti ja painoi kahvan alas. Dewn pidätti hengitystään, kun ovi avautui hitaasti hänen edestään ja neiti Fedell viittasi hänet sisään ilmeensä äkkiä jostain syystä happamana…
Huone oli ensisilmäyksellä tumma: tummia kalusteita raskaasta puusta työstettyjä, tummat tapetit, tummat verhot puoliksi ikkunoiden peittona. Vain yksi jalkalamppu loisti keltaisena. Katse osui ensimmäisenä sen valossa komeaan ja leveään kirjoituspöytään. Sillä olevien useamman tietokonenäytön takana istui joku, jonka kasvoja ei näkynyt ruutujen takaa. Päästettyään Dewnin sisään, neiti Fedell peruutti pois ja sulki oven perässään.
Dewn pysähtyi niille sijoilleen. ”Hyvää päivää, Dewn”, tuttu ääni sanoi tietokoneen takaa. ”Sait kutsun. Hienoa. Istu, ole hyvä.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Jan 31, 2020 12:06:42 GMT
Kurja cowboy 9.7.2016 Alexiina nökötti hämärissä kuistinnokassa kuin pöllö ja heti Raicyn ruskean stetsonin jo kaukaa nähdessään, riensi tätä vastaan vaalea tukka takanaan liehuen. Raicy halasi takaisin, vaikkakin innottomasti. Hänen päätään oli kiristänyt koko päivän kuin olisi vetänyt tiukan pyöränrenkaan kallonsa ympäri ja yhdellä kädellä töiden tekeminen oli ollut paitsi hidasta, myös tuskaista ja turhauttavaa.
”Kuinka sinä voit?” Alexiina irrottautui hänestä nähdäkseen paremmin hänen sänkiset, kärsineet kasvonsa. Hän kosketti huolissaan laastaroitua otsaa. ”Voi sinua...”
”Paremmin nyt, kun olet kotona”, Raicy kähähti.
”Olen odottanut sinua koko päivän… Putosit… putosit kuulemma päällesi!”
”Tyrin”, Raicy murahti. ”Se pääsi niskan päälle. Hevonen ei saisi ikinä päästä ihmisen niskan päälle!”
”Ei sentään kirjaimellisesti onneksi niskan päälle”, värähti Alexiina. Hän saatteli Raicya käsipuolessa hitaasti takaisin kohti taloa.
”Se on nyt loppu. En suostu elättämään sitä kaakkia korttakaan enää. Päivä, jona se tulee takaisin, on sen viimeinen. Ellei luonto ole jo hoitanut asiaa puolestani.” Raicy odotti karkealle kielelleen vastustelua, Infernon puolustelua, mutta sitä ei tullutkaan. Hän katsahti vaimoonsa. Alexiinan suu oli kiinni ja hän oli kalpea, mutta vastaan hän ei sanonut. Hiljaisuus oli siis myöntymisen merkki. Asia oli päätetty. Infernon päivät olivat luetut. ”Eikö sinulla ole mitään sanottavaa siihen?” hänen oli pakko kysyä. Alexiinan vaiteliaisuus oli epätavallista; yleensä hänellä oli kaikkeen mielipide tai vähintään kommentoitavaa – ja yleensä nimenomaan Raicyn päätöksen pyörtämistä.
He nousivat kuistille.
”Ei taida olla vaihtoehtoja.” Hän jauhoi alahuuleaan kasvot kalpeina. Raicy katseli häntä ja veti sitten lähemmäs itseään, rutisti olkavarresta. Alexiina ymmärsi. Ja Raicykin ymmärsi. He astuivat hiljaisessa, ilottomassa yhteisymmärryksessä sisään.
”Onko Dewn täällä vai myllyllä?” Raicy kysyi Alexiinan auttaessa häneltä takkia. Hän tuskin sai toista kättään nostettua rintakehän korkeudelle ja irvisti, kun niskaa taas vihlaisi.
”Hän ei ole vielä tullut. Näin postilaatikon”, Alexiina hymyili hieman. ”Se on hieno.”
”Tullut mistä?”
”Kartanolta. Hän lähti sinne iltapäivästä, muttei ole tietääkseni tullut vielä takaisin – ainakaan autoa ei ollut pihassa ja pyysin häntä palatessaan poikkeamaan tänne kertomaan, miten siellä meni.”
”Ai niin, se oli tänään.” Koko asia oli ehtinyt jo unohtua Raicyn mielestä. ”No, saadaanpa vihdoin selvyys edes yhteen asiaan. Mmmh… sipulikeittoa”, hän ilahtui, kun Alexiina toi hänelle hyvän tuoksuisen kulhollisen. ”Entä onko sitä tyttöä näkynyt?”
”Ketä tyttöä?” Alexiina ihmetteli leikatessaan Raicylle keitonpainikkeeksi leipää.
”No se hevoskuiskaaja”, Raicy murahti puhaltaessaan lusikkaansa. ”Hippiäinen. Mischa. Kai sinä kuulit, että hän se Infernon päästi irti?”
Alexiinan otsa rypistyi, kun hän tarjosi Emilyn omatekemää voita lähemmäs Raicyä.
”En kuullut...”
”Ihan huvin vuoksi. Vaarallisen hevosen! Hänellä ei ole kaikki kotona. Ulkokuori voi pettää. Kehenkään ei voi luottaa! Poika saisi pitää varansa...” Raicy laittoi lusikan suuhunsa eikä katsonut Alexiinaan. Keitto oli hyvää – niin kuin äidin pöperöt aina olivat.
Alexiina veti itselleen tuolia Raicyn vierestä ja istuutui sille hitaasti ja harkiten. Hän tarkasteli hiljaisesti Raicyä jonkin aikaa, kun tämä söi.
”No, miten teillä meni?” Raicy vaihtoi puheenaihetta. Alexiina havahtui hänen tuijottelustaan, mistä Raicy ei ollut piitannut, ja käänsi hiuksensa korvien taa.
”Siinähän se meni, vaikka ei sitä lomaksi voinut sanoa.”
”Lotte oli ihmisiksi?”
”No, suurimmaksi osaksi.”
Raicy kyseli F&H Stablesin kuulumisia ja Alexiina kertoi mitä kertoi, jättäen kuitenkin mainitsematta Charlotten viimeisimmän tempauksen.
”Minä ostan sinulle vielä oikean lomamatkan”, Raicy lupasi. Hymynväre häivähti Alexiinan kasvoilla. ”Ostan, ostan”, Raicy vakuutti. ”Lomamatkan, jonne ei tule hevosia – no, riippuen mitä itse haluat siltä matkalta”, hän korjasi vaimonsa ilkikurisesti moittivan ilmeen nähdessään, ”mutta eikö olisi mukava ottaa lomaa välillä niistäkin? Ainakaan sinne ei tulisi mukaan nenäkkäitä teinityttöjä. Tai kaiken maailman hippiäisiä.”
”Eikä anoppeja”, Alexiina lisäsi silmät tuikkien.
”Eikä anoppeja”, Raicy myönsi pyhästi. ”Mutta ehkä yksi karvainen ja karkea, kovia kokenut cowboy…”
Alexiina nauroi.
”Kuulostaa unelmien lomalta”, hän sanoi silmät hehkuen. Ja se lupauksien katse, vain Raicylle tarkoitettu, auttoi paatuneen kurjaan oloon paremmin kuin sipulikeitto tai yksikään lääkärin määräämä kipulääkeresepti.
|
|