Post by Nora N. on Jan 26, 2022 11:57:49 GMT
Nora's Diary ~ Osa 25
26.01.2022
Brandon Norrington oli kauhuissaan.
”Et – et tiedä mitä puhut, olet yhä toipumassa –”
”Isukki”, Nora sanoi terävästi, ”en neuvottele, en kysy lupaa. Teen, kuten olen päättänyt eikä siinä ole muuta keskusteltavaa.”
”N-niin, mutta… et – ethän sinä voi olla tosissasi –”
Noah jurotti hartiat lysyssä ja hapan ilme naamallaan Brandonin takana. Hänen hiljainen olemuksensa puhui silti tarpeeksi ymmärrettävää kieltä. Kumpikaan heistä ei voinut mitenkään ymmärtää, mitä Noralle oli tapahtunut. Eikä heidän tarvinnutkaan. ”E-entä ratsastusurasi?” Brandon astahti lähemmäs. Hän oli pitänyt käsiä hiuksissaan kuin nyppiäkseen harmaantunutta tukkaansa, mutta nyt ojensi niitä ainokaista tytärtään kohti, jonka oli kuin ihmeen kaupalla saanut takaisin kuoleman porteilta. Ja nyt menettämässä taas. ”He-hevosesi?”
”Myyn Wingan ja Zirafen. Sen ei luulisi olevan vaikeaa, molemmat ovat erinomaisia, hyvässä kunnossa ja kelvollisesti menestyneitäkin.”
”M-m-myyt hevosesi…?” Brandon Norrington näytti olevan lähellä pyörtymistä. Itse asiassa hän hapuilikin pukeutumistuolia kohti ja lysähti siihen kaiken ryhdin ja voiman menettäneenä. Nora jatkoi itsensä peilaamista; hän kokeili uutta kampausta: tiukkaa, siistiä nutturaa.
”Sain vision. Tiedän, että näin minun kuuluu tehdä.”
Brandon kohotti käden alta ikivanhan, väsyneen katseensa. Hän tillitti tytärtään kuin ei tuntisi tätä. Sitten hän veti hyvin syvään henkeä ja suoristi hiukan selkäänsä.
”Se tulee takaisin ja puree sinua kantapäähän...”, hän mutisi itsekseen.
”Anteeksi?”
”Muistelin vain sitä, mitä äitisi äiti sanoi minulle kerran: ’Heität käärmeen menemään ja se tulee takaisin ja puree sinua kantapäähän.’ Tätäkö hän tarkoitti?” Brandon naurahti ilottomasti ja nosti katseensa ylöspäin kohti kattoa.
Nora irrotti kätensä omalta nutturaltaan ja tuijotti tuimasti isäänsä.
”Äitini äiti?”
Brandon huokaisi.
”En ole koskaan… kertonut sinulle, mutta äitisi suku… he olivat hyvin – tuota noin… periaatteellisia. Katolilaisia. He eivät pitäneet minusta, eivät pitäneet minua sopivana miehenä tyttärelleen eivätkä suostuneet hyväksymään liittoamme. Kun Felicia sitten tuli raskaaksi, he yrittivät vielä kerran, että saisivat meidät kasvattamaan sinut katolilaiseksi. En suostunut siihen, eikä suostunut äitisikään, ja he loukkaantuivat erittäin verisesti… ja kun Felicia sitten – Felicia sitten...” Brandon painoi kasvonsa taas hetkeksi kämmeneen ennen kuin jatkoi, ”kun Felicia sitten… kuoli – Sandersit kiistivät minut kokonaan eivätkä halunneet enää olla missään tekemisissä kanssani, eivät sinun kanssasi, eivät kenenkään meistä kanssa… Eikä heistä ole sen jälkeen kuulunutkaan. En usko, että he antavat koskaan anteeksi. He eivät… ole sellaista ihmistyyppiä, joka antaa anteeksi.”
”Sinä olet sanonut, että isovanhemmat murtuivat surusta niin, että kuolivat muutama vuosi myöhemmin”, Nora sanoi tiukasti, ”mutta he ovatkin elossa.”
Brandon nyökkäsi.
”En halunnut sinun kärsivän siitä”, hän koetti isällisesti selittää, huolta ja murhetta äänessään ja eleissään. ”Ajattelin, että on parempi, jos sinulla ei ole äitisi puolen sukua ollenkaan kerta he eivät halunneet kuullakaan sinusta – ajattelin, että on parempi, jos pidät heitä kuolleena sen sijaan, että he ovat täysin torjuneet ja tyrmänneet sinut.” Brandon otti tyttärensä kädestä kiinni. ”Kun ilmoitin heille, etten kasvattaisi sinua katolilaiseksi enkä minkään muunkaan uskonlahkon orjaksi, vaan vapaaksi ja itsenäiseksi vahvaksi naiseksi, joka ajattelisi omilla aivoillaan, isoäitisi vastasi: ’Heität käärmeen menemään ja se tulee takaisin ja puree sinua kantapäähän.’ Hän tietenkin tarkoitti, etten voi suojata sinua synniltä ja kadotukselta teeskentelemällä, ettei niitä ole, mutta nyt… tämä on kuin elämän ironiaa.” Brandon puisteleksi lyötynä päätään.
Nora oli hiljaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun isä kertoi hänelle jotain äitinsä puolen suvusta. Siihen mennessä Nora oli elänyt luulossa, ettei hänen äitinsä ollut ollut vanhempiensa kanssa juuri missään tekemisissä eikä hänen isänsä siten edes tiennyt heistä mitään. Heitä ei ollut näkynyt Brandonin ja Felician hääkuvissa.
Nora irrotti kätensä isän otteesta. Hän ei ollut sentimentaalinen. Ei ollut ennen, ei ollut edelleenkään; ihmisluonnon tunteenpurkaukset olivat aina jotenkin… kuvottaneet ja inhottaneet häntä. Niinpä hän irvisti vastenmielisesti tuntiessaan ahdistavan paineen kehossaan, rinnassaan.
”Olen… pahoillani”, Brandon kuiskasi kuin maailman uupunein ihminen ja katsoi kyynelsilmin Noraan.
Nora kääntyi poispäin. Hän käveli huoneensa ikkunaan ja katsoi siitä ulos joelle.
”Sinä kasvatit minusta vapaan ja itsenäisen vahvan naisen”, Nora toisti edelleen pihalle katsellen, ”joka ajattelee omilla aivoillaan. Ja juuri siitä syystä olen päättänyt lähteä. Tämä ei ole henkilökohtaista, isukki. Et ole”, Nora puristi hetkeksi huulensa yhteen, ”tehnyt mitään väärin tai voisi tehdä mitään toisin, jotta muuttaisin mieleni.”
Eikä Brandonilla ollut siihen enää muuta sanottavaa. Kyllähän hän oli tiennyt, että oli onnistunut tavoitteessaan erinomaisesti: hänen tyttärestään oli tullut mitä itsenäisin, omapäisin ja tietäväisin nainen hän olisi koskaan voinut toivoakaan.
”Olen yrittänyt saada sinua kiinni kohta kaksi viikkoa.”
”Ehkä soitat aina väärään aikaan.”
”Tai olet vältellyt soittojani. Miten… menee?”
”Vai niin. Kumpi laittoi sinut asialle?”
”Miten… niin?”
”Voi sinua, yhtä naiivia kuin aina. Niin kuin sinä koskaan yrittäisit tavoittaa minua kaksi viikkoa ilman syytä ja asiaa, ja koska voisit ilmoittaa oman tärkeän asiasi vaikka tekstiviestillä – mitä et nyt ole tehnyt – täytyy kyseessä olla jotain minuun liittyvää ja poikkeuksellista. Ja, koska en ole puhunut sinulle nyt hetkeen enkä varsinkaan uusimmista päätöksistäni, jotka – sopivasti – ovat herättäneet monissa vastustusta ja mielenilmauksia sekä yrityksiä käännyttää pääni, olet mitä todennäköisimmin samalla asialla. En ole sinulle kertonut tästä, joten joku muu on, ja sen takia nyt soitat. Joko se on Noah. Tai se on isukki. Isukilla tosin ei ole numeroasi. En myöskään usko, että hän osaisi valita kenelle ystävistäni soittaa, sikäli ei tunne sinua kunnolla tai tiedä millainen ihminen olet ja mitä ajattelet. Noah sen sijaan on voinut saada numerosi minun kännykästäni. Hän tietää sinut ja tuntee taustamme.”
”En tosiaankaan halua puuttua –”
”Eli se oli Noah. Hmh. No, en aio muuttaa mieltäni. Mutta ole toki hyvä ja yritä, jos se saa sinut tuntemaan olosi tärkeäksi ja velvollisuutesi tai lupauksesi lunastajaksi – mitä ikinä.”
”Nora”, Dewn koetti selvästi käyttää huolellista järkiääntä, ”NUNNAluostariin?”
”Mitä siitä? Miten se eroaa mistään muustakaan paikasta, jonne ihminen lähtee? Yksityiskouluun? Töihin ulkomaille?”
”Niin, mutta sinä… luostarissa? Miten…? Nora – mitä on tapahtunut?”
Nora veti henkeä sieraimet väpättäen.
”Olen ollut koomassa, saanut jälkioireisen aivoverenvuodon, menettänyt hiukseni, menettänyt kaksi vuotta elämästäni. Nyt ajattelen toisella tavalla ja olen päättänyt toimia, enkä enää jäädä odottamaan, jos toinen – kolmas – mahdollisuuteni sovittaa syntini loppuu ennen kuin ehtii alkaakaan. Olen päättänyt aloittaa erilaisen elämän. Siinä kaikki. En ymmärrä, miksi se on teille niin vaikeasti sulateltava asia. Ei ole mitenkään erikoista tai poikkeavaa, että ihminen haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä käytyään läpi jotain niin traumaattista ja rajua, kuin mitä olen viime vuoden käynyt. Eikä siinäkään ole mitään epätavallista, että ihminen näkee yhtäkkiä vanhan elämänsä turhamaisuuden ja merkityksettömyyden ja haluaa löytää uuden suunnan ja tarkoituksen.”
”Ei, en tarkoittanut sitä”, Dewn sanoi rauhallisesti, ”teet miten haluat, tiedät, etten puutu toisten tapaan elää. You do you. Kiva, että olet… no. Löytänyt kutsumuksen. Löysinhän minäkin. Noah vain sai tilanteesi kuulostamaan kuin olisit… menettänyt järkesi tai jotain.”
”Eikö olekin hupaisaa, että usko Jumalaan yhdistetään siihen, että ihminen on imbesilli?”
”En minä ainakaan.”
”Aion lähteä Sveitsiin La Colombe Célesten nunnaluostariin. Olen sopinut jo kaiken maaliskuuksi. En tiedä kauan aion viipyä, ehkä lopunikääni.”
”Vau. No… onnea sitten. La Colombe Céleste…? Céleste… Kuulostaa tutulta...”
”Isukki ja Noah eivät ole ymmärtäväisiä. He eivät ymmärrä, etten ole enää sama Nora. Samaa vanhaa Noraa ei enää ole olemassakaan, hän on kuollut.”
”Niin no… miten te sitten teette Noahin kanssa? Muuttaako hänkin?”
”Sveitsiin? Ei tietenkään.”
”No miten te sitten… järjestätte asiat? Suhteenne… avioliiton?”
”Hän jää tänne. Tehkööt kuten haluaa.”
”Niin, mutta”, nyt Dewnin äänessä oli kireyttä, ”sinä siis aiot vain lähteä ja jättää aviomiehesi ja olla tulematta ehkä koskaan takaisin?”
”Mitä se sinulle kuuluu?” Nora kivahti. ”Mistä lähtien edes olet välittänyt meidän suhteestamme, tiedät, että tiedän, ettet ole koskaan voinut sietää Noahia.”
”Se on liioittelua, olen kyllä sietänyt häntä. Sinun takiasi. Koska te olette olleet niin... onnellisia.”
”Ahaa...”, Nora piti ymmärryksen verran taukoa, ”tässä onkin nyt kyse sinusta ja Mischasta.”
”Nora –”
”Olet loukkaantunut, että tekisin samoin kuin Mischa teki sinulle. Ah, nuo feministiset vahvan itsenäiset naiset, jotka ottavat ja lähtevät elämään omaa elämäänsä – kuten yksikään mies ei milloinkaan ole samoin tehnyt ja jättänyt perhettään taa!”
”Nora.”
”Olen pahoillani, että Mischa teki niin sinulle, mutta olinko yllättynyt? En. Rehellisesti sanoen, koetin sinua kyllä varoittaa hänestä, mutta sinä et kuunnellut.”
”Ehkä yritän tässä tehdä samaa sinulle ja varoittaa sinua, mutta sinä et kuuntele.”
”Erona on se”, Nora jatkoi liki päälle, ”että me olemme Noahin kanssa molemmat itsenäisiä ja eläneet omaa elämäämme tähänkin asti. Häntä harmittaa vain se, että olen hänen mielestään nykyisin puritaani ja sen myötä selibaatti. Sinä sen sijaan olit aina riippuvainen Mischasta, vaikka kuinka muuta olisit väittänyt. Olit tunteellisesti riippuvainen hänestä. Ihmiset tapaavat tehdä niin. Ja sitten kutsua sitä ’rakkaudeksi’.”
”Nora”, Dewn pidätti toisessa päässä linjaa henkeään. Sitten hän huokaisi: ”Sain eropaperit. Nyt siitä sitten tulee virallista. Ja minä tein virheen, Nora, en edes kiistä sitä. Oli virhe painostaa Mischaa naimisiin, kun hän ei sitä halunnut. Jos en olisi sitä tehnyt… ehkä hän ei olisi koskaan lähtenyt. En... enää ikinä tee sitä virhettä. Nyt hän ei halua nähdä minua tai puhua kanssani; ei kenenkään meistä kanssa. Asiat hoitaa asianajaja hänen puolestaan.” Äänitaajuus särisi. ”Niinkö ajattelit hoitaa teidänkin eronne?”
”Kuka sanoi erosta? Minä en eroa. Eikä varmasti Noahkaan. Avioliittolupaus on sinetöity: ’kunnes kuolema meidät erottaa’. Ja olen täydessä ymmärryksessä aikeissa pitää siitä kiinni.” Dewn oli hiljaa. ”Tiedän mitä ajattelet: jos Noah ei ole samaa mieltä? Se jää nähtäväksi. En pakota häntä mihinkään.”
”Parisuhde vaatii aina vähintään kaksi osapuolta… PARIsuhde, Nora.”
”Romanttista, että sinusta on tullut meidän parisuhdeterapeuttimme. Noah varmasti arvostaa – tai kai arvostaakin, kerta pyysi sinua taivuttelemaan mieleni. Hassua, että edes oletti sen olevan etäisesti mahdollista. Mistä lähtien olen koskaan ollut mihinkään suuntaan taivuteltavissa?”
”No et kyllä koskaan.”
”Ihmisen tärkein suhde on hänen suhteensa Jumalaan. Seuraavaksi hänen suhteensa itseensä. Sitten vasta muihin kanssaihmisiin. Sekoita tämä järjestys ja siitä johtuvat kaikki maailman ja yhteiskunnan ongelmat: itsensä arvostus ensimmäisenä tekee ihmisestä egoistisen ja itsekkään. Toisten arvostus ennen itseä tekee ihmisestä heikon ja riippuvaisen, jolla ei ole omaa mieltä. Itsen ja toisten arvostus ennen Jumalaa tekee ihmisestä päämäärättömän, materiakeskeisen ja onnettoman vailla pitäviä juuria ja syytä elämälleen. Jumala on kaiken ylinnä. Matteus 22, jae 37.”
”Olet oikeassa, vanha Nora tosiaan on kuollut.”
”Mutta älyni ei – ja pidän huolen, että se ei jää kellekään epäselväksi. Olen ehkä menettänyt paljon ja olen valmis luopumaan vielä monesta, mutta älystäni? En ikimaailmassa.”
”Se kuulosti jo enemmän tutulta.”
”Minä lähden luostariin, Dewn, etkä sinä tai kukaan muu voi sille mitään, sillä minun prioriteettilistani on vihdoin oikeassa järjestyksessä.”
”Tämä on uskomattomin keskustelu, jonka olen koskaan kanssasi käynyt, mutta… tietyllä tapaa olen oikeastaan aika iloinen puolestasi. Eipähän tarvitse enää riidellä siitä, että oma filosofiani perustuu höpönpöpöön ja astrologia ja henkimaailma ovat kukkua –”
”Hetkinen, astrologia ja filosofiasi ovat kukkua”, Nora oikaisi ylevästi, ”mutta sillä ei ole enää niin suurta merkitystä minulle, kuin joskus on ollut – (”Onko sillä joskus OLLUT sinulle merkitystä?” Dewn hymähti epäuskoisesti.) – sillä on tärkeämpää, että ihminen etsii Luojaansa edes jotakin kautta, kuin koettaa unohtaa tämän yhteyden lähteeseensä ja hukuttaa synnynnäisen sisäisen kaipuunsa Jumalaan materialistisiin keksittyihin tarpeisiin, kuten kaikenlaisiin addiktioihin ja huveihin, joita tämä maailma tarjoaa.”
”Vau. Me saadaan vielä kunnon keskustelut aikaiseksi tästä aiheesta joskus.”
”Muttemme todennäköisesti vähään aikaan. Luostarissa on rauha, enkä ole tavoitettavissa sitten toistaiseksi.”
Dewnin päässä oli pitkään hiljaista.
”Eli ovatko nämä…?”
”Hyvästit. Kyllä. Ainakin joksikin aikaa. Ehkä vuosiksi.” Nora tiesi kuulostavansa juuri niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin oli tarkoituskin; se oli hänen habituksensa, josta oli pidettävä kiinni.
”...Jeah. Okei... jeah”, Dewn ei selvästikään tiennyt mitä sanoa. ”Siinä tapauksessa… hyvä, että lopulta vastasit puhelimeen. Ja… jeah… no – onnea… uuteen elämään.”
”Kiitos.”
Ystävykset vaikenivat ja yhteys katkesi. Kuinka pitkäksi aikaa…? Kuka ties.
26.01.2022
Brandon Norrington oli kauhuissaan.
”Et – et tiedä mitä puhut, olet yhä toipumassa –”
”Isukki”, Nora sanoi terävästi, ”en neuvottele, en kysy lupaa. Teen, kuten olen päättänyt eikä siinä ole muuta keskusteltavaa.”
”N-niin, mutta… et – ethän sinä voi olla tosissasi –”
Noah jurotti hartiat lysyssä ja hapan ilme naamallaan Brandonin takana. Hänen hiljainen olemuksensa puhui silti tarpeeksi ymmärrettävää kieltä. Kumpikaan heistä ei voinut mitenkään ymmärtää, mitä Noralle oli tapahtunut. Eikä heidän tarvinnutkaan. ”E-entä ratsastusurasi?” Brandon astahti lähemmäs. Hän oli pitänyt käsiä hiuksissaan kuin nyppiäkseen harmaantunutta tukkaansa, mutta nyt ojensi niitä ainokaista tytärtään kohti, jonka oli kuin ihmeen kaupalla saanut takaisin kuoleman porteilta. Ja nyt menettämässä taas. ”He-hevosesi?”
”Myyn Wingan ja Zirafen. Sen ei luulisi olevan vaikeaa, molemmat ovat erinomaisia, hyvässä kunnossa ja kelvollisesti menestyneitäkin.”
”M-m-myyt hevosesi…?” Brandon Norrington näytti olevan lähellä pyörtymistä. Itse asiassa hän hapuilikin pukeutumistuolia kohti ja lysähti siihen kaiken ryhdin ja voiman menettäneenä. Nora jatkoi itsensä peilaamista; hän kokeili uutta kampausta: tiukkaa, siistiä nutturaa.
”Sain vision. Tiedän, että näin minun kuuluu tehdä.”
Brandon kohotti käden alta ikivanhan, väsyneen katseensa. Hän tillitti tytärtään kuin ei tuntisi tätä. Sitten hän veti hyvin syvään henkeä ja suoristi hiukan selkäänsä.
”Se tulee takaisin ja puree sinua kantapäähän...”, hän mutisi itsekseen.
”Anteeksi?”
”Muistelin vain sitä, mitä äitisi äiti sanoi minulle kerran: ’Heität käärmeen menemään ja se tulee takaisin ja puree sinua kantapäähän.’ Tätäkö hän tarkoitti?” Brandon naurahti ilottomasti ja nosti katseensa ylöspäin kohti kattoa.
Nora irrotti kätensä omalta nutturaltaan ja tuijotti tuimasti isäänsä.
”Äitini äiti?”
Brandon huokaisi.
”En ole koskaan… kertonut sinulle, mutta äitisi suku… he olivat hyvin – tuota noin… periaatteellisia. Katolilaisia. He eivät pitäneet minusta, eivät pitäneet minua sopivana miehenä tyttärelleen eivätkä suostuneet hyväksymään liittoamme. Kun Felicia sitten tuli raskaaksi, he yrittivät vielä kerran, että saisivat meidät kasvattamaan sinut katolilaiseksi. En suostunut siihen, eikä suostunut äitisikään, ja he loukkaantuivat erittäin verisesti… ja kun Felicia sitten – Felicia sitten...” Brandon painoi kasvonsa taas hetkeksi kämmeneen ennen kuin jatkoi, ”kun Felicia sitten… kuoli – Sandersit kiistivät minut kokonaan eivätkä halunneet enää olla missään tekemisissä kanssani, eivät sinun kanssasi, eivät kenenkään meistä kanssa… Eikä heistä ole sen jälkeen kuulunutkaan. En usko, että he antavat koskaan anteeksi. He eivät… ole sellaista ihmistyyppiä, joka antaa anteeksi.”
”Sinä olet sanonut, että isovanhemmat murtuivat surusta niin, että kuolivat muutama vuosi myöhemmin”, Nora sanoi tiukasti, ”mutta he ovatkin elossa.”
Brandon nyökkäsi.
”En halunnut sinun kärsivän siitä”, hän koetti isällisesti selittää, huolta ja murhetta äänessään ja eleissään. ”Ajattelin, että on parempi, jos sinulla ei ole äitisi puolen sukua ollenkaan kerta he eivät halunneet kuullakaan sinusta – ajattelin, että on parempi, jos pidät heitä kuolleena sen sijaan, että he ovat täysin torjuneet ja tyrmänneet sinut.” Brandon otti tyttärensä kädestä kiinni. ”Kun ilmoitin heille, etten kasvattaisi sinua katolilaiseksi enkä minkään muunkaan uskonlahkon orjaksi, vaan vapaaksi ja itsenäiseksi vahvaksi naiseksi, joka ajattelisi omilla aivoillaan, isoäitisi vastasi: ’Heität käärmeen menemään ja se tulee takaisin ja puree sinua kantapäähän.’ Hän tietenkin tarkoitti, etten voi suojata sinua synniltä ja kadotukselta teeskentelemällä, ettei niitä ole, mutta nyt… tämä on kuin elämän ironiaa.” Brandon puisteleksi lyötynä päätään.
Nora oli hiljaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun isä kertoi hänelle jotain äitinsä puolen suvusta. Siihen mennessä Nora oli elänyt luulossa, ettei hänen äitinsä ollut ollut vanhempiensa kanssa juuri missään tekemisissä eikä hänen isänsä siten edes tiennyt heistä mitään. Heitä ei ollut näkynyt Brandonin ja Felician hääkuvissa.
Nora irrotti kätensä isän otteesta. Hän ei ollut sentimentaalinen. Ei ollut ennen, ei ollut edelleenkään; ihmisluonnon tunteenpurkaukset olivat aina jotenkin… kuvottaneet ja inhottaneet häntä. Niinpä hän irvisti vastenmielisesti tuntiessaan ahdistavan paineen kehossaan, rinnassaan.
”Olen… pahoillani”, Brandon kuiskasi kuin maailman uupunein ihminen ja katsoi kyynelsilmin Noraan.
Nora kääntyi poispäin. Hän käveli huoneensa ikkunaan ja katsoi siitä ulos joelle.
”Sinä kasvatit minusta vapaan ja itsenäisen vahvan naisen”, Nora toisti edelleen pihalle katsellen, ”joka ajattelee omilla aivoillaan. Ja juuri siitä syystä olen päättänyt lähteä. Tämä ei ole henkilökohtaista, isukki. Et ole”, Nora puristi hetkeksi huulensa yhteen, ”tehnyt mitään väärin tai voisi tehdä mitään toisin, jotta muuttaisin mieleni.”
Eikä Brandonilla ollut siihen enää muuta sanottavaa. Kyllähän hän oli tiennyt, että oli onnistunut tavoitteessaan erinomaisesti: hänen tyttärestään oli tullut mitä itsenäisin, omapäisin ja tietäväisin nainen hän olisi koskaan voinut toivoakaan.
*
”Olen yrittänyt saada sinua kiinni kohta kaksi viikkoa.”
”Ehkä soitat aina väärään aikaan.”
”Tai olet vältellyt soittojani. Miten… menee?”
”Vai niin. Kumpi laittoi sinut asialle?”
”Miten… niin?”
”Voi sinua, yhtä naiivia kuin aina. Niin kuin sinä koskaan yrittäisit tavoittaa minua kaksi viikkoa ilman syytä ja asiaa, ja koska voisit ilmoittaa oman tärkeän asiasi vaikka tekstiviestillä – mitä et nyt ole tehnyt – täytyy kyseessä olla jotain minuun liittyvää ja poikkeuksellista. Ja, koska en ole puhunut sinulle nyt hetkeen enkä varsinkaan uusimmista päätöksistäni, jotka – sopivasti – ovat herättäneet monissa vastustusta ja mielenilmauksia sekä yrityksiä käännyttää pääni, olet mitä todennäköisimmin samalla asialla. En ole sinulle kertonut tästä, joten joku muu on, ja sen takia nyt soitat. Joko se on Noah. Tai se on isukki. Isukilla tosin ei ole numeroasi. En myöskään usko, että hän osaisi valita kenelle ystävistäni soittaa, sikäli ei tunne sinua kunnolla tai tiedä millainen ihminen olet ja mitä ajattelet. Noah sen sijaan on voinut saada numerosi minun kännykästäni. Hän tietää sinut ja tuntee taustamme.”
”En tosiaankaan halua puuttua –”
”Eli se oli Noah. Hmh. No, en aio muuttaa mieltäni. Mutta ole toki hyvä ja yritä, jos se saa sinut tuntemaan olosi tärkeäksi ja velvollisuutesi tai lupauksesi lunastajaksi – mitä ikinä.”
”Nora”, Dewn koetti selvästi käyttää huolellista järkiääntä, ”NUNNAluostariin?”
”Mitä siitä? Miten se eroaa mistään muustakaan paikasta, jonne ihminen lähtee? Yksityiskouluun? Töihin ulkomaille?”
”Niin, mutta sinä… luostarissa? Miten…? Nora – mitä on tapahtunut?”
Nora veti henkeä sieraimet väpättäen.
”Olen ollut koomassa, saanut jälkioireisen aivoverenvuodon, menettänyt hiukseni, menettänyt kaksi vuotta elämästäni. Nyt ajattelen toisella tavalla ja olen päättänyt toimia, enkä enää jäädä odottamaan, jos toinen – kolmas – mahdollisuuteni sovittaa syntini loppuu ennen kuin ehtii alkaakaan. Olen päättänyt aloittaa erilaisen elämän. Siinä kaikki. En ymmärrä, miksi se on teille niin vaikeasti sulateltava asia. Ei ole mitenkään erikoista tai poikkeavaa, että ihminen haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä käytyään läpi jotain niin traumaattista ja rajua, kuin mitä olen viime vuoden käynyt. Eikä siinäkään ole mitään epätavallista, että ihminen näkee yhtäkkiä vanhan elämänsä turhamaisuuden ja merkityksettömyyden ja haluaa löytää uuden suunnan ja tarkoituksen.”
”Ei, en tarkoittanut sitä”, Dewn sanoi rauhallisesti, ”teet miten haluat, tiedät, etten puutu toisten tapaan elää. You do you. Kiva, että olet… no. Löytänyt kutsumuksen. Löysinhän minäkin. Noah vain sai tilanteesi kuulostamaan kuin olisit… menettänyt järkesi tai jotain.”
”Eikö olekin hupaisaa, että usko Jumalaan yhdistetään siihen, että ihminen on imbesilli?”
”En minä ainakaan.”
”Aion lähteä Sveitsiin La Colombe Célesten nunnaluostariin. Olen sopinut jo kaiken maaliskuuksi. En tiedä kauan aion viipyä, ehkä lopunikääni.”
”Vau. No… onnea sitten. La Colombe Céleste…? Céleste… Kuulostaa tutulta...”
”Isukki ja Noah eivät ole ymmärtäväisiä. He eivät ymmärrä, etten ole enää sama Nora. Samaa vanhaa Noraa ei enää ole olemassakaan, hän on kuollut.”
”Niin no… miten te sitten teette Noahin kanssa? Muuttaako hänkin?”
”Sveitsiin? Ei tietenkään.”
”No miten te sitten… järjestätte asiat? Suhteenne… avioliiton?”
”Hän jää tänne. Tehkööt kuten haluaa.”
”Niin, mutta”, nyt Dewnin äänessä oli kireyttä, ”sinä siis aiot vain lähteä ja jättää aviomiehesi ja olla tulematta ehkä koskaan takaisin?”
”Mitä se sinulle kuuluu?” Nora kivahti. ”Mistä lähtien edes olet välittänyt meidän suhteestamme, tiedät, että tiedän, ettet ole koskaan voinut sietää Noahia.”
”Se on liioittelua, olen kyllä sietänyt häntä. Sinun takiasi. Koska te olette olleet niin... onnellisia.”
”Ahaa...”, Nora piti ymmärryksen verran taukoa, ”tässä onkin nyt kyse sinusta ja Mischasta.”
”Nora –”
”Olet loukkaantunut, että tekisin samoin kuin Mischa teki sinulle. Ah, nuo feministiset vahvan itsenäiset naiset, jotka ottavat ja lähtevät elämään omaa elämäänsä – kuten yksikään mies ei milloinkaan ole samoin tehnyt ja jättänyt perhettään taa!”
”Nora.”
”Olen pahoillani, että Mischa teki niin sinulle, mutta olinko yllättynyt? En. Rehellisesti sanoen, koetin sinua kyllä varoittaa hänestä, mutta sinä et kuunnellut.”
”Ehkä yritän tässä tehdä samaa sinulle ja varoittaa sinua, mutta sinä et kuuntele.”
”Erona on se”, Nora jatkoi liki päälle, ”että me olemme Noahin kanssa molemmat itsenäisiä ja eläneet omaa elämäämme tähänkin asti. Häntä harmittaa vain se, että olen hänen mielestään nykyisin puritaani ja sen myötä selibaatti. Sinä sen sijaan olit aina riippuvainen Mischasta, vaikka kuinka muuta olisit väittänyt. Olit tunteellisesti riippuvainen hänestä. Ihmiset tapaavat tehdä niin. Ja sitten kutsua sitä ’rakkaudeksi’.”
”Nora”, Dewn pidätti toisessa päässä linjaa henkeään. Sitten hän huokaisi: ”Sain eropaperit. Nyt siitä sitten tulee virallista. Ja minä tein virheen, Nora, en edes kiistä sitä. Oli virhe painostaa Mischaa naimisiin, kun hän ei sitä halunnut. Jos en olisi sitä tehnyt… ehkä hän ei olisi koskaan lähtenyt. En... enää ikinä tee sitä virhettä. Nyt hän ei halua nähdä minua tai puhua kanssani; ei kenenkään meistä kanssa. Asiat hoitaa asianajaja hänen puolestaan.” Äänitaajuus särisi. ”Niinkö ajattelit hoitaa teidänkin eronne?”
”Kuka sanoi erosta? Minä en eroa. Eikä varmasti Noahkaan. Avioliittolupaus on sinetöity: ’kunnes kuolema meidät erottaa’. Ja olen täydessä ymmärryksessä aikeissa pitää siitä kiinni.” Dewn oli hiljaa. ”Tiedän mitä ajattelet: jos Noah ei ole samaa mieltä? Se jää nähtäväksi. En pakota häntä mihinkään.”
”Parisuhde vaatii aina vähintään kaksi osapuolta… PARIsuhde, Nora.”
”Romanttista, että sinusta on tullut meidän parisuhdeterapeuttimme. Noah varmasti arvostaa – tai kai arvostaakin, kerta pyysi sinua taivuttelemaan mieleni. Hassua, että edes oletti sen olevan etäisesti mahdollista. Mistä lähtien olen koskaan ollut mihinkään suuntaan taivuteltavissa?”
”No et kyllä koskaan.”
”Ihmisen tärkein suhde on hänen suhteensa Jumalaan. Seuraavaksi hänen suhteensa itseensä. Sitten vasta muihin kanssaihmisiin. Sekoita tämä järjestys ja siitä johtuvat kaikki maailman ja yhteiskunnan ongelmat: itsensä arvostus ensimmäisenä tekee ihmisestä egoistisen ja itsekkään. Toisten arvostus ennen itseä tekee ihmisestä heikon ja riippuvaisen, jolla ei ole omaa mieltä. Itsen ja toisten arvostus ennen Jumalaa tekee ihmisestä päämäärättömän, materiakeskeisen ja onnettoman vailla pitäviä juuria ja syytä elämälleen. Jumala on kaiken ylinnä. Matteus 22, jae 37.”
”Olet oikeassa, vanha Nora tosiaan on kuollut.”
”Mutta älyni ei – ja pidän huolen, että se ei jää kellekään epäselväksi. Olen ehkä menettänyt paljon ja olen valmis luopumaan vielä monesta, mutta älystäni? En ikimaailmassa.”
”Se kuulosti jo enemmän tutulta.”
”Minä lähden luostariin, Dewn, etkä sinä tai kukaan muu voi sille mitään, sillä minun prioriteettilistani on vihdoin oikeassa järjestyksessä.”
”Tämä on uskomattomin keskustelu, jonka olen koskaan kanssasi käynyt, mutta… tietyllä tapaa olen oikeastaan aika iloinen puolestasi. Eipähän tarvitse enää riidellä siitä, että oma filosofiani perustuu höpönpöpöön ja astrologia ja henkimaailma ovat kukkua –”
”Hetkinen, astrologia ja filosofiasi ovat kukkua”, Nora oikaisi ylevästi, ”mutta sillä ei ole enää niin suurta merkitystä minulle, kuin joskus on ollut – (”Onko sillä joskus OLLUT sinulle merkitystä?” Dewn hymähti epäuskoisesti.) – sillä on tärkeämpää, että ihminen etsii Luojaansa edes jotakin kautta, kuin koettaa unohtaa tämän yhteyden lähteeseensä ja hukuttaa synnynnäisen sisäisen kaipuunsa Jumalaan materialistisiin keksittyihin tarpeisiin, kuten kaikenlaisiin addiktioihin ja huveihin, joita tämä maailma tarjoaa.”
”Vau. Me saadaan vielä kunnon keskustelut aikaiseksi tästä aiheesta joskus.”
”Muttemme todennäköisesti vähään aikaan. Luostarissa on rauha, enkä ole tavoitettavissa sitten toistaiseksi.”
Dewnin päässä oli pitkään hiljaista.
”Eli ovatko nämä…?”
”Hyvästit. Kyllä. Ainakin joksikin aikaa. Ehkä vuosiksi.” Nora tiesi kuulostavansa juuri niin kylmältä ja välinpitämättömältä kuin oli tarkoituskin; se oli hänen habituksensa, josta oli pidettävä kiinni.
”...Jeah. Okei... jeah”, Dewn ei selvästikään tiennyt mitä sanoa. ”Siinä tapauksessa… hyvä, että lopulta vastasit puhelimeen. Ja… jeah… no – onnea… uuteen elämään.”
”Kiitos.”
Ystävykset vaikenivat ja yhteys katkesi. Kuinka pitkäksi aikaa…? Kuka ties.