katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Nov 4, 2018 11:41:50 GMT
Smokey riehaantui ensilumesta, kun hiutale laskeutui inhottavasti suoraan nenälle.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Nov 21, 2018 15:52:47 GMT
#15 Friendship Muutama aste päiväpakkasta oli muuttanut maailman satumaaksi: kaikki oli kuuraista ja valkoista aidantolpista maankamaraan vaikkei lunta ollut metriäkään. Jäähileet kimmelsivät vähäisestäkin valosta ja hengitys höyrystyi rajusti ilmaan päästyään. Suurin osa hevosista vaikutti nauttivan viileämmistä säistä, kuin myös Smokey, joka pihatossa talsiessaankin näytti jäähyhmän keskellä kuin suoraan skandinaavisista tarustoista pompanneelta. Kasvava talvikarva oli pörhöinen, pitkät aaltoilevat jouhet sojottivat suuntaan jos toiseen, tuntokarvat pitkät ja huuruiset. Barrett käveli paineetta hevosen luokse pujottaakseen punaiset narupäitset päähän, lähtien sitten taluttamaan turrikkaa kohti harjauspuomia. Portilla oli hetken häslinki Barrettin hätistellessä mukaan punkevaa Chocoa ja Pepperiä kauemmaksi, joista pilkullisempi versio jäi vielä surkeasti katselemaan mustangikaverin perään. Eivät hevoset mitään erottamattomia ystävyksiä olleet, mutta selkeästi Smokey oli fiksuuntunut sitten saapumisensa ja saanut jopa kavereita. Vähään aikaan se ei ollut leikkimisen lisäksi nujunnutkaan poikien kanssa — eikä myöskään Barrettin. Alkusyksyisen rodeokohtauksen jälkeen Barrett oli ottanut koirakoulukuuria orin kanssa, tänäänkin sitä olisi taas luvassa. Alexiinan kehotuksesta ori oltiin tutkittu niin hyvin kuin se kotioloissa pystytään, eikä muutamaa hammaspiikkiä lukuunottamatta mitään löytynyt. Huomenna Barrett kärräisi Smokeyn vielä röntgeniin (mitäköhän siitäkään tulee), mutta hän oli jo valmiiksi aika varma ettei syy käytökseen löytyisi fysiikasta. Satula on sopiva ja jos kuvistakaan ei poikkeamia löydy, kääntyy Barrett vahvasti opitun käytöksen puolelle: loppujen lopuksihan hän yrittää tehdä ratsua ihan kirjaimellisesti villistä rodeohevosesta, eli ennemmin hänen pitäisi huolestua jos pukkeja ei tulisi. Mahdollisen puhtaan röntgenlausunnon jälkeen ratsupuuhat jatkuisivat, ja Barrettin haasteena olisi keksiä miten kääntää ratsastus mielekkääksi asiaksi Smokeyn mielestä. Varustaminen ei onneksi ainakaan tuottanut ongelmaa, sillä nytkin laittaessaan rutiiniharjoituksena satulan Smokeyn selkään, ei ori lopsauttanut korvaansakaan. Vyön kiristämisen se sieti kunhan sen teki rauhallisesti, ja kuolaimet se ottaisi suuhun auliisti herkkukoulutuksen ansiosta. Tänään tosin ei suitsia kaivattu, vaan Barrett jätti naruriimun päähän lähtiessään taluttamaan Smokeytä kohti kenttää. Hevonen askelsi kevein mutta tyynein askelin jäisen pihan läpi miehen vierellä ja odotti kauniisti hänen sulkevan kentän portin. Tuttua juttua. "Vähän hölkötellään, sitten pääset takaisin pihattoon" Barrett selosti oikoessaan liinan vyyhdille ja lähettäessään Smokeyn ympyrälle. Orilla oli heti korva mieheen päin ja matala linja, eikä se muutaman raviaskeleen jälkeen kiihdyttänyt vauhtiaan vaan siirtyi käyntiin. Tästä energiasta Barrett piti: hevonen keskittyi häneen eikä juossut lapa edellä ympyrää, vaan oikeasti odotti mitä keskeltä kuuluu. Muutaman ravi-käynti-laukka-ravi-käynti-siirtymän jälkeen mies oli entistä tyytyväisempi: ori oli korkeintaan muutaman sekunnin viiveellä siirtynyt haluttuun askellajiin, ja vain pari kertaa Barrettin oli asennollaan pyydettävä askellajia reippaammaksi: Smokeylle oli ihan selkeää kauraa mitä askellajia mikin sana tarkoitti, mikä helpottaisi ratsukoulutusta taas suuresti. Viimeisenä testinä Barrett "poistui" paikalta: hän seisoi edelleen keskellä, mutta kääntyi pois hevosen suunnasta, kiinnittäen huomionsa käsiinsä, varoen visusti ottamasta mitään kontaktia juoksutettavaansa. Mielessään risuparta laski kymmeneen, ja kun hän nosti katseensa oli hymy herkässä: Smokey oli pysähtynyt ja jäänyt katselemaan juoksuttajaa, tulematta silti hänen luokseen. Ori siis otti itse kontaktin jos ihminen ei sitä antanut, mikä oli Barrettin maailmassa koulutuksen kulmakivi, vuoropuhelun alku. Tilanne olisi ollut paljon huonompi jos ori olisi jatkanut vain ympyrällä kävelyä, jolloin se olisi ehdollistunut kulkemaan ns. laput silmillä, tai jos se olisi lähtenyt tekemään omia juttujaan eli poistunut tilanteesta. Mutta ei, sen sijaan se jäi paikalle ja kysyi olemuksellaan "mitä nyt"? Barrett käveli hiirakon luokse ja silitti iloisena sen kaulaa, antaen pörröisen turvan hamuta käsivartta ja hatunreunaa. Pyh ja pah ratsastuksesta, Smokey oli muuten aivan mainio veikko! Kaksikko käveli takaisin kentän portille Barrettin vielä samalla suhdettaan tunnustellen, ja kyllä vain: Smokey käveli hänen rinnallaan vapaana, pysähtyi miehen pysähtyessä, peruutti ja kääntyi koskettamatta, kiemurteli ja pyöri kaksijalkaisen perässä. Pää sillä oli yhä rento ja matala, alalinja pehmoinen ja silmät uteliaat mutta kiltit. "Hieno ukko" Barrett kehui oria, pyöritellen kädellään karvaa otsapyörteen kohdalta. Mustangi nojasi käden paineeseen ja sulki hieman silmiään luottavaisena — ehkä he eivät ratsastuksellisesti olleet edistyneet, mutta kun muu oli jo tällä tasolla niin eiköhän Barrett joskus vielä satulassakin kestäisi... Huominen röntgen kertoisi jatkosta, mutta Barrett ei ollut enää lainkaan huolissaan siitä. Hänelle olisi aivan sama vaikka Smokeyllä ei pystyisi ratsastamaan enää koskaan. Jos tilanne tulisi niin hän vaikka ostaisi orin itselleen Clavelta vaikkei sillä mitään tekisikään, se oli vissi se. Alexiinan kommentti: Tosi ilahduttavaa kuulla välillä positiivisistakin fiiliksistä! Kaiken vaivan ja vastoinkäymisten takana Smokey on kuitenkin kehittynyt ja edistynyt omalla tavallaan ja tahdillaan koko viimeisen puolentoista vuoden ajan. Vaikkei siitä huippuratsua koskaan tulisi, Bearin sanoin kunnon kaveri ja seuralainen aivan varmasti senkin edestä.
Rauhallisella temmolla kirjoitettu tarina, josta tuli hyvin läpi kirpakan ja hiljaisen talvenalun tunnelma pörrökarvaisen hevosen lämpimien henkäysten maustamana!
Pi siirtyi pihatosta asumaan ulkotalliin, joten isommat poijjaat jäävät nyt sitten kolmistaan. Koska Pi oli ollut laumassa pomon roolissa, saa nähdä kuka ottaa paikkansa uutena johtajana. Muuta ihmeellistä tässä alkutalven korvalla ei varsinaisesti ole, tavallinen arki jatkuu satunnaisten tapahtumien merkeissä, tosin maneesin katon romahdus oli vähän kurja juttu ja hankaloittaa jonkin verran asioita. Jonkinlaisia pikkujouluja tallilla vietetään koko porukan voimin kiitoksena kuluneesta vuodesta ja Barrett on tietysti toivottu seuraan konjakki- tai glögilasia kohottamaan, vaikka kaikki kyllä tietävät hänen erakkomaiset tapansa eivätkä välttämättä odota liikoja.
Lasien kilistelystä puheen ollen, meiltä lähtee taas vielä kysymysmerkin kokoinen poppoo Zeniin gaalailtaan. Sain siitä heti inspiraatiota, joten taitaa lähempääkin Euroopan puolelta muutamaa spinofficharacteria näkyä silloin linnan mailla!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Nov 23, 2018 10:37:03 GMT
(Ehkäpä Barrett yllättäisi ja vaikka ilmestyisikin paikalle! Sen verran hyvät vibat on nyt ilmassa. Clave on kutsunut hänet myös Zeniin, mutta koska metsäin mies sopii gaalailtaan yhtä hyvin kuin kala taivaalle niin saattaapi jäädä reissu tekemättä. Hevosenhoitajaksi hän ehkä voi tulla mukaan jos polleja mukaan rahtaatte, niin saa Clave tahtonsa läpi ja Barrett silti kiemurreltua pois itse gaalasta...)
#16 Röntgen "Lumbaarisella alueella erottuu luutunut hiusmurtuma" tummaverinen naislääkäri sanoi ja osoitti kohtaa röntgenkuvasta sormellaan. "Viimeisin itsenäinen okahaarake, distaalinen pieni muutos luun rakenteessa. Näetkö? Juuri se. Murtuma näyttää vanhalta, se on tosiaan jo luutunut, luultavasti vuosia sitten." Barrett siristi silmiään ja tuijotti valotaululla olevaa kuvaa niin tarkkaan kuin siinä olisi elämän eliksiirin kaava. Hyvällä mielikuvituksella hän pystyi näkemään okahaarakkeen keskellä pienen vahvemmin erottuvan juovan. No on kyllä tosiaan pieni! Barrett silti nyökytteli lääkärin puheelle aivan kuin näkisi tai ymmärtäisi jotain. Heidän vieressään nuokkui hoitopaikalla Smokey, joka riiputti kirjavaa päätään ketjujen varassa. Jalat sojottivat vähän minne kukin, olipa ori laskenut alleenkin pehmeälle kumipatjalle. Röntgen oli sujunut vaivatta kun Smokey oltiin rauhoitettu, ja nyt lääkäri esitteli muka tietäväisen näköiselle Barrettille tuloksia. Isterin klinikan kliinisessä tutkimushuoneessa mies tunsi olonsa tukalaksi, ja mielessään hän pikakelasi lääkärin sanoja eteenpäin päästäkseen lähtemään takaisin Waterphewiin niin pian kuin suinkin. "Eli ei ratsuksi?" Barrett töksäytti. Lääkäri katsoi häntä hieman moittivasti sekö on suuri murheesi-katseella ennen kuin jatkoi selostustaan nyt ehkä hieman liioitellun hitaasti — ehkä hän oli huomannut asiakkaansa suuren aukon sivistyssanoissa. "Se vähän riippuu. Kovaan hommaan tästä ei ole ratsuna, mutta vamma on vanha ja ihan ok luutunut niin takana selässä ettei satulan ja ratsastajan painon pitäisi enää siihen vaikuttaa. Satula kannattaa katsoa niin lyhyeksi kuin suinkin, ja tietenkin lihaskuntokin vaikuttaa. Jos Smokeyn selän ja takaosan pitää hyvässä kunnossa, lihaksikkaana ja aukinaisena, niin en näe ongelmaa kevyelle käytölle. Kuormaa ei lumba- tai siis takaosalle kannata lastata ja välttää painopisteen siirtämistä liian taakse, se taas että mikä on liian takana niin riippuu ihan hevosesta." Barrettin mieliala kohosi kuin NASA:n raketti. Ei hän Smokeystä mitään western dressage-tähteä tahtonutkaan, kunhan maastoon vain saisi niinsanotusti nelikon alle niin all fine. Mies hymähti ja siirtyi lähemmäksi jo ehkä aavistuksen verran toennutta oria, silitti sen poskea ja siirsi aaltoilevan jouhitupsun pois silmiltä. Smokey mukelsi väsyneesi suullaan ja vaihtoi lepuuttamaan vasenta takastaan. Muutamaa tuntia myöhemmin Barrett ajoi pimenneessä illassa kohti kotia, toennut Smokey trailerissa korvat täynnä pumpulia heinää puputtaen. Hän oli luvannut soittaa Clavelle heti Orange Woodiin päästyään ja kertasi nyt mielessään saamiaan ohjeita samalla kun hurmaava marraskuun räntäsade muutti maantieajon enemmänkin tähtiajoksi. Smokeyn selän "mobilisaatiosta", liittynee lienee liikkeeseen, oli pidettävä huoli. Sopiva lyhyt satula, mahdollisimman kevyt. Lihaskuntoa kasvatettava varovasti, ajaminen sallittua ja jopa toivottua. Selkä pidettävä lämpimänä, kovilla pakkasilla olisi siis olisi edessä ehkä loimitusta paksusta turkista huolimatta. Kaikenkaikkiaan ei mitään suurta ja vakavaa eikä mitään mikä muuttaisi suunnitelmia — ainoastaan vain Barrett osasi nyt vahtia Smokeyn selkää. Pukittelu oli saattanut osittain johtua siitäkin, mutta sekä lääkäri että Barrett olivat yhtä mieltä siitä että se oli myös vahvasti opittu tapa, rodeohevosesta kun edelleen puhuttiin. Rauhallinen, positiivinen ja hevoslähtöinen koulutus sekä selän kunnossapito olivat nyt avaimet Smokeyn ratsukoulutukseen, ja ne avaimet olivat vihdoin Barrettin käsissä. Mies taputteli Dodgen rattia musiikin tahtiin hyväntuulisena: tänään hän oli saanut paljon vastauksia, jotka tulisivat vaikuttamaan pelkästään positiivisesti Smokeyn elämään. Alexiinan kommentti: Hienoa, nämähän olivat siis suhteellisen hyviä uutisia! Voit jättää Smokeyn tarkoista hoito-ohjeista listan ladon varustehuoneen seinälle niin myös Kitty, joka käy tarvittaessa loimittamassa pollet ja tsekkailemassa niitä, tietää Smokeyn selän tilanteen.
Eläinlääkäriotteista harvemmin pääsee lukemaan, joten sisällöllisesti virkistävää vaihtelua!
Ja odotamme Barrettia sitten pikkujouluihin!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Feb 4, 2019 10:51:09 GMT
#17 Canuck and aussie went to the bar Barrett oli päässyt vasta nyt, helmikuussa, normaalin elämän makuun. Ei hänen sielunsa hyvinvointia Smokeyn koulutustauko hetkuttanut suuntaan eikä toiseen, mutta jotenkin tämä metsien mies oli lupautunut lähtemään Charlotten mukana Vuodenvaihteen Gaalaan Zeniin — siis matkustamaan Latviaan saakka pönöttääkseen frakissa satojen tuntemattomien ihmisten joukossa. Jo pelkkä mielikuva Barrettista keskellä kaikkea sitä glamouria sai kiemurtelemaan epämukavasti, siinä oli jotain niin, niin kovin väärää. Tammikuun Barrett olikin toipunut sosiaalisuusshokistaan mököttämällä mökissään Randall ainoana seuralaisenaan, käyden hoitamassa Smokeyn venyttelyn ja selän lämpöhoidon aina niin myöhään illalla ettei ollut kovin suurta pelkoa ihmisjoukkoon joutumisesta.
Barrett oli lähtenyt matkaan mukaan tavatakseen Claven, mutta hikoillessaan tärkätyt kaulukset pystyssä kirkkaassa juhlasalissa hän oli vain kysynyt itseltään looppina miksi, kun puhelinkin oli keksitty. Mikä mielenhäiriö oli saanut hänet ajattelemaan että matkustaminen ja iltapukujuhlaan osallistuminen olisi millään tavalla hyvä idea? Muilla näytti olevan hauskaa, tai ainakin he osasivat esittää sen hyvin. Barrettilla ei ollut, eikä hän myöskään peitellyt sitä. Mies istui salin reunalla niska kumarassa valkealiinaisen pikkupöydän ääressä, puristaen kädessään olevaa konjakkilasia kuin hänen elämänsä oli kiinni siitä. Charlottea ei näkynyt missään, nytkö mies kadotti hänetkin... Voi luoja, pääsisipä täältä jo pois. "Howdy cowboy!" Barrett nosti synkän katseen lasistaan tunnistaessaan tervehtijän Claveksi. Aussi oli hilpeydestä ja naaman punakkuudesta päätellen ehtinyt kaatamaan jo muutaman juoman enemmän, mikä sekä ärsytti että inspiroi Barrettia: humalaisesta keskustelusta voisi olla vaikea irtaantua jos siihen ansaan lipsahtaa, mutta toisaalta hän voisi itsekin vetää kunnon lärvit ja selvitä sen avulla tästä kauhujen yöstä. Epä-Barretmaisen siistiksi suittujen hiusten alla selvästi raksutti, kunnes hän taputti pöytää kehotuksena liittyä seuraan. Clave teki työtä käskettyä. "Mitä mies? Kuinkas Smokeyn selkä jakselee?" Voi perhana mikä kysymystulitus heti alkuun, tässä tarvittaisiin lisää alkoholia! Barrett kaatoi viimeiset millit Martellin konjakkia kurkkuunsa, niiskaisi väkevän juoman poltellessa mukavasti ja kohotti kätensä ohitse pyrähtävälle tarjoilijalle. "Saisinko toisen konjakin, XO." Sitä mukaa kun lasi toisensa perään tyhjeni, irtosi jopa Barrettista aina vain enemmän juttua. Myös Clave huomasi tilaisuutensa oikeaan sananvaihtoon koittaneen ja tarjosi vieraalle auliisti lisää juotavaa aina kun sopiva rako tuli. Kumpaisellakin oli hyvä viinapää ja he joivat rauhalliseen tahtiin, mutta vuoden 2019 puolella he alkoivat kumpainenkin olemaan jo siinä kunnossa ettei kumpikaan enää niinsanotusti pysynyt roolissaan. Molemmat nuokkuivat pöydän yli huojuen, Barrettin vasen silmä oli lähtenyt karsastamaan, Clave taaskin hengitti ärsyttävän äänekkäästi suun kautta. "Kuule," Barrett sanoi ja nojautui lähemmäksi uutta parasta kaveriaan, "myy Smokey minulle." "Ehehehheh. En," Clave vastasi päätään pudistaen. "Mutta jos tahdot, voin kysellä jos joku astuttaisi tammansa sillä ja antaisi varsan sulle." "Kiva mutta ei kiitti, tahdon Smokeyn. Saat 600 dollaria." "Ei käy." "Mitä edes teet hevosella toisella mantereella? Saat 700 dollaria." "Ehei." "800 dollaria. 900 dollaria." "Sorry mate." "1300 dollaria ja lupaan välittää sinulle terveen ja hyödyllisemmän mustangin kaupan päälle." "... Se on sovittu!" Clave huudahti turhan kovaan ääneen ja tarjosi parkkiintuneen kätensä pöydän yli käteltäväksi nopeasti, ennen kuin Barrett muuttaisi mieltään. Kanadalaisäijä kätteli varmasti, miettien kyllä sumuisen päänsä takaraivossa mitä tässä nyt oikeasti tapahtuikaan. No, ehtisihän sitä pohtimaan myöhemminkin, nyt alkoi löytymään sitä juhlatunnelmaa: Smokey olisi hänen! Miehet nousivat ylös ja jakoivat kömpelön karhunhalauksen kolmella selkääntaputuksella, ottivat keskeneräiset lasinsa ja lähtivät huojumaan kohti ulko-ovea toisiinsa nojaten kuin vanhat mainarit. Kumpikin oli kallellaan kuin Pisan torni ja kallista konjakkia läikkyi marmorilattialle.
Aamulla Barrett havahtui ensimmäisenä jyskyttävään päänsärkyyn. Hän makasi frakki päällä ja nappanahkakengät jalassa kuin meritähti b&b-huoneensa sängyn puuvillaisella peitolla puoliksi patjalla, puoliksi lattialla. Huoneen toisessa päädyssä kuorsasi myttynä nojatuolissa Clave, joka oli urhoollisesti yrittänyt riisua juhlavaatteet ennen sammumistaan mutta oli selkeästi jäänyt jumiin mustan silkkirusetin kanssa ja luovuttanut sitten. Huoneessa haisi vahvasti vanha viina ja Barrettin kuivassa suussa maistui käynyt lanta. Hän ryömi ähisten ylös sängystä ja laahusti kylpyhuoneeseen, jossa laittoi kylmän veden juoksemaan hanasta jotta pystyi työntämään hohkavat kasvonsa lavuaariin. Puuskuttaen Barrett huuhteli kasvonsa ja joi suoraan jääkylmää hanavettä, kääntäen sitten sulkukahvasta, kohottaen katseensa seinäpeiliin. Sieltä näytti katsovan takkutukkainen juoppo jonka silmäpussit roikkuivat vähintään rypistyneiden kaulusten tasolla. Alkoholihuurut olivat haihtuneet sen verran että muistikuvat edellisillasta palautuivat kuin karikko usvasta. Barrett ei voinut muuta kuin huokaista, katsoa syvälle peilikuvansa verestäviin silmiin ja todetta "perkele minkä teit". Vaikka hän kuinka rakasti Smokeytä, ei hänen ehkä olisi tarvinnut tarjota siitä niin paljoa... Ainakin Clave teki mukavan tienestin: osta hevonen 400$ ja myy se eteenpäin 1300$. Nyt Barrettilla oli kuitenkin vihdoin taas oma hevonen. Harmi vain että hän ei enää saisi palkkaa orin koulutuksesta ja kaikki kustannukset menisivät omasta pussista. Barrett päätti pyhästi, ettei enää koskaan osallistuisi gaalaan. Eikä tekisi hevoskauppoja kännissä. Alexiinan kommentti: Oho! Johan tapahtui! Mielenkiintoinen käänne! Ongelmilta Barrett vastaisuudessakaan tuskin tulee välttymään, mutta toisaalta uskon aina vakaasti siihen, että kaikki tapahtuu tarkoituksella - rakkaus Smokeyhin voittaa ja kestää varmasti senkin, kun ori elää yli uuden omistajansa varojen tai tuhoaa kalliit varusteensa tai teloo itsensä niin, että eläinlääkärimenot hyppäävät pilviin...
Huvittavalla tavalla kertoiltu kuvaus kahdesta humalaisesta cowboysta! Clave vaikuttaa hilpeältä kaverilta, mutta toisaalta myös aika ovelalta. Toivottavasti Barrett selvisi krapulastaan kunnialla... Mikäli tarve, Barrett voi metsästää Clavelle lupaamaansa uutta mustangia Kanadan villihevossuojeluohjelman kautta, johon Orange Woodikin kuuluu.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Mar 20, 2019 7:06:05 GMT
#18 Iconic moment "Syteen tai saveen" Barret tuumasi ja nousi keskellä metsää Smokeyn satulaan. Oliko mies järjiltään? Kenties. Hän totteli näet sokeasti vuodenvaihteessa Clavelta saamaansa neuvoa, neuvoa jonka oli kuullut siis tukevassa jurrissa huojuvalta aussilta — ei selkeästi mitkään parhaat lähtökohdat. Tuo oli kehottanut kokeilemaan ratsastamista luonnossa: mikäli Smokey kerta sieti varsinaisen selässäolon ja oli ok aina randomeihin pukkikohtauksiinsa asti, ehkä syy oli ympäristössä eikä hevosessa? "Vie se pois areenalta" Clave oli sanonut. "Ehkä avoin kenttä yhdistyy sen mielessä rodeoon. Kokeile nousta selkään vaikka metsässä." No, tässä sitä nyt oltiin: tallin lähellä sekametsän syövereissä, lunta ratsun polviin saakka ja jännityksen hikikarpalot otsalla. Kului sekunti jos toinenkin: Smokey pyöritti korviaan, mutta pysyi paikoillaan. Mutta ei se vielä mitään, pitäisi myös uskaltaa liikahtaa. Barrettin oli pakko myöntää että hieman häntä mietitytti: jos Smokey päättäisi vetää pukkirodeon, oli ympärillä monta hyvää puunrunkoa, kiveä ja kantoa johon rikkoa itsensä. Toisaalta kun tähän asti oltiin tultu, niin kai homma oli pakko viedä loppuun asti. Olosuhteetkin olivat täydelliset: ilma oli tuuleton ja metsä rauhallinen, Smokeyn selkä paremmassa kunnossa kuin aikoihin, vieressä toimitusta ihmettelevä Randall harvinaisen tyyne ja hiljainen. Painavaa, märkää luntakin oli sen verran paljon että jos tästä kemmakka syntyisi niin eihän ori jaksaisi kauaa riuhtoa... eihän? Barrett antoi pienesti pohjetta ja otti kaiken varmuuden nimissä satulannupista kiinni. Smokey säpsähti liikkeelle, lähti tarpomaan lumessa eteenpäin. Ratsukko eteni muutaman metrin, sitten mies pysäytti hevosen. Oliko hän juuri kuvitellut kaiken vai selvisivätkö he ilman hepulia? Epäuskoisena Barrett pyysi kirjavan mustangin uudelleen liikkeelle, ihmetellen kenen hevosen hän oli vahingossa varastanut sen lähtiessä möyryämään hangessa eteenpäin kuin paraskin maastoratsu. Ei tämä voinut olla Smokey! Mutta kyllä vain hän siinä polleana ratsasti ensimmäistä kertaa ilman huolen häivää itsekouluttamallaan mustangilla, keskellä tyyntä kevätmetsää koiran jolkotellessa vierellä. Hetki hetkeltä epävarmuus karisi Barrettin harteilta hänen huomatessaan kuinka nätisti Smokey kulki, puhumattakaan siitä miten hyvin ori tunsi avut. Kaiken sen pukittelun ja jännittämisen alta Barrett ei ollut edes huomannut, kuinka hienosti Smokey oli oppinut kuuntelemaan painoa, epäsuoraa ohjaa ja pohjetta. Kolmikko kiersi pienen lenkin, jonka jälkeen Barrett laskeutui satulasta metsän puolella. Hän ei vielä tahtonut lähteä pihaan ratsain, vaikka Smokey olikin jo muutaman sadan metrin kierroksella ehtinyt näyttämään ettei ollut ihan niin hermoheikko kuin kaikki luulivat: aivan heidän yläpuoleltaan oli lähtenyt närhi rääkyen lentoon, ja vaikka ori oli säpsähtänyt ja jäänyt pälyilemään ympärilleen, se jatkoi pyynnöstä matkaa eikä muutaman hermostuneen askeleen jälkeen enää ihmetellyt vaan rentoutui kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ehkä Barrett pystyi nyt vihdoin kehumaan omistavansa ratsun? Alexiinan kommentti: Jes, tätä hetkeä on odotettu! Latvianreissu kannatti siis sittenkin, vaikka Barrett sitä ensialkuun niin katui :-) Kun Smokey näin lupaavasti aloitti maastopollen asenteensa, ehkä jonain päivänä ylitetään vielä kenttäkammokin.
Vielä kuvakin Smokeystä ratsuna, tämä on kyllä iso juttu! Ihana talvinen henkäys.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jul 23, 2019 13:07:52 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Dec 4, 2019 7:18:18 GMT
#19 Two Spirits Vastasatanut lumi painui äänettömästi kavioiden alla. Nietokset roikottivat havuja ratsastajan kasvojen korkeudelle. Metsä oli aivan hiljainen. Kuluneen vuoden aikana oli tapahtunut kaikenlaista, hyvässä ja pahassa. Tällä hetkellä Barrett aikoi keskittyä kuitenkin vain hyvään: siinä hän ratsasti Smokeyllä yksin (tai no, Randall oli tietenkin rinnalla juoksemassa, mutta koira oli niin tiivis osa kolmikkoa ettei sitä laskettu), hevosella, jonka selkään vielä vuosi sitten ei pihassakaan ilman ristinmerkkiä uskaltanut nousta. Nyt Barrett oli jo melkein kaksi tuntia käynyt kiertämässä omien pienten maidensa rajoja, käynyt kotimörskässään, ja suuntasi nyt takaisin Orange Woodiin. Kertaakaan hänen ei ole tarvinnut epäillä Smokeyn varmuutta, ei tällä reissulla, eikä muutenkaan. Kun kumpikin oli päässyt alkujännityksestään, oli vaikea kuvitella että tämä hiirenharmaa pieni mustangi olisi ikinä ollut vaikea. Mutta sitä Smokey oli todellakin ollut. Barrett ei ollut tippunut pitkässä elämässään muiden satuloista yhtä usein kuin tämän orin kyydistä parin vuoden sisään! Oli sattuman kauppaa selvittää, kuinka epävarmaksi Smokey tunsi olonsa avoimilla ja paljailla paikoilla, kuten kentällä, jossa kaiken järjen mukaan olisi ollut turvallisinta aloittaa ratsukoulutus. Heti kun Barrett rohkaistui ja tarttui mielipuoliseen ideaan kokeilla ratsastaa Smokeyllä metsässä... Lievästi voisi ilmaista, kuinka heidän maailmansa mullistui kerrasta. Ori jännittyi edelleen esimerkiksi niittyjen ja peltojen kohdilla, mutta kaksikko luotti toisiinsa kerta kerralla enemmän. Randall rymisteli takavasemmalta ohi lumi pöllyten. Barrett säpsähti äkisti ilmestynyttä koiraa, mutta valpas mustangi oli huomannut sen jo hyvissä ajoin eikä silmäänsä räpsäyttänyt, katseli vain perään kun seropi juoksi tallin pihalle hyvissä ajoin ennen seuruettaan. Siellä se nyt varmasti seisoi tapansa mukaan hoitopuomilla ihmettelemässä, miten hitaita muut olivat. Mokoma ylivireä pikku piski. Iltapäivä oli kääntynyt siniseksi. Smokey nuuski suurella intohimolla hoitopuomia, eikä tuntunut edes huomaavan sen lumista harjaa puhdistavaa ihmistä. Se oli hyvä merkki: Barrett oli orin mielestä niin vaaraton, ettei tuohon tarvinnut kiinnittää ylimääräistä huomiota. Mies selvitti märkää harjaa kohmeisilla sormenpäillään, harjasi paksun talvikarvan suoraksi. Hevonen katseli valppaasti, mutta yhä leppoisasti, tallin elämää. Se oli asettunut hyvin kesyhevosen rooliin. Jotain odottamatonta tapahtui Barrettin irroittaessa narun puomista ja pyytäessä Smokeytä seuraamaan häntä pihattoon. Askelten sijaan ori nosti hieman päätään ja asetti turpansa miehen poskelle. Hengitti syvään. Samettiset turpakarvat painuivat terävää sänkeä vasten, kun hevonen haisteli tarkkaan ihmisensä kasvoja. Kasvot vastasivat eleeseen, hengittivät takaisin, haistelivat vaaleanpunaisten sieraimien puhaltamaa lämmintä hevosenhenkäystä. Hetki kesti alle minuutin. Smokey laski turpansa ja jatkoi rutinoituneesti matkaa kohti pihattoa. Barrett käveli hiljaa vierellä, miettien sitä mitä äsken tapahtui: alkuperäiskansat kutsuivat sitä henkien vaihtamiseksi. Hevonen painaa samalla tavalla ihmisystävänsä hajun mieleensä kuin nelijalkaistenkin, se painaa syvälle muistiinsa miltä toisen iho ja hengitys tuoksuu. Näin se tunnistaa läheisensä vuosienkin eron jälkeen, tietää heti keneen voi luottaa. Ensimmäistä kertaa Smokey oli osoittanut tämän kunnian Barrettille. Kunpa tämä tunne ei koskaan haihtuisi. Alexiinan kommentti: Ja näin se talvi on taas tullut!
Kaunis ja herkkä tarina. Smokey ja Barrett ovat tulleet yhdessä pitkän taipaleen, ja on ihanaa, kuinka Smokey on hyväksynyt ihmisensä. Tätä kehitystä on ollut ilo seurata. Mitäköhän kaksikon tulevaisuuteen mahtaa mahtua?
Sinulta soljuu tunnelmallinen, yksityiskohtainen kerronta, jota on helppo lukea. Varsinkin kohta, jossa Smokey haistelee Barrettia on ihanasti ja niin aidon tuntuisesti kuvailtu, että siinä oli lukijana ihan fiiliksessä mukana!
Ei muuta kuin jännäämään, mitä talvi tuo mukanaan...
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Feb 27, 2020 17:28:54 GMT
#20 Biased judge Barrett ei ollut se maailman sosiaalisin henkilö. Ei myöskään mukavin, eikä hauskin. Silti hän hymyili kuin Naantalin aurinko keskellä hurraavaa ihmisjoukkoa. Mitä ihmettä? No, niinkin jännittävä asia kuin ranchin jokavuotiset värinäyttelyt, joihin Barrett ei ollut koskaan aiemmin jaksanut kiinnittää huomioita muuten kuin pitämällä mielessä päivän jolloin ei varmasti vahingossakaan astuisi tallille vieraiden ihmisten pelossa. Oli siis varsin mielenkiintoista nähdä tallin kuuluisa erakkohermanni keskellä näyttelykehää. Kuinka tähän oltiin päädytty? Repäisemällä. Miehistymällä. Ottamalla itseään niskasta kiinni. Tallin ilmoitustaululla oli jo pitkään killunut ilmoitus tulevasta tapahtumasta, ja jostain kumman syystä Barrett löysi itsensä kerta toisensa jälkeen katselemasta tuota paperinpalasta. Hän ei ollut koskaan ollut kilpailuhenkinen, ei esiintyjä, ei edes terveesti itsekäs: kunhan hevonen toimi jokapäiväisissä arkiaskareissa Dodge Ram Chargerin rinnalla, se riitti. Minkään valtakunnan mielipide ei sitä muuttanut. Silti miestä kutkutti ajatus näyttelyistä: olihan hän PKK:n alaisiin arvostelutilaisuuksiin oriaan vienyt, joten miksipä ei suuremman yleisön show-näyttelyyn? Useamman päivän ajan hän pallotteli ideaa päässään, kunnes eräänä iltana päätti jahkailun päättyneen: syteen tai saveen, Smokey lähtisi näyttelyihin! Kehässä seisoessaan Barrettin tunnelmat olivat erittäin ristiriitaiset. Hän tunsi tuijottavasta ihmisjoukkiosta johtuvan kasvavan ahdistuksen sisällään, mutta toisaalta tuo joukko antoi suosionosoituksia juuri hänen orilleen. Smokey sättäsi hämmentyneenä, häntä pystyssä ja kaula komeasti kaarella, ihmiset hurrasi entistä enemmän. Mitä tämä oli? Kumpikaan, ei mustangi eikä mies, ollut tottunut moiseen. Se tuntui silti oudolla tavalla hyvältä. Barrett yllätti itsensä jopa hymyilemästä kunniamainintapalkintoa vastaanottaessaan: Biased judge. Hänen hiirenharmaa, välillä hermoheikko pikkuinen Smokey, oli voittanut juuri kunniapalkinnon. Smokey! Vasta vuoden alussa oli postistakin tipahtanut PP-MVA tittelin kunniakirja. Barrett ei ollut koskaan ollut pahemmin kiinnostunut siitä, mitä mieltä muut olivat hänen hevosistaan, mutta nyt hän oli pakahtumaisillaan ylpeydestä. Juoksuttaessaan harmaata mustangia ympäri kehää Barrett oli vihdoinkin varma päätöksestään ostaa villiori itselleen: kyllä Clavea harmittaisi kun hän huomaisi, millaisen aarteen menikään myymään pois! Illalla Smokey ansaitsi muutaman ylimääräisen omenan ja rapsutushetken. Barrett oli kokenut elämänsä ensimmäisen hyvän hetken yleisön edessä juurikin tuon orin ansiosta. Se jos joku oli jotain. Smokey, sinä mahtava pieni hiirulainen. Alexiinan kommentti: Haha, huomaan mitä teit otsikoinnin kanssa!
Ja jopas nyt jotakin, kuka olisikaan uskonut, että sysimetsikön Bear kapuaisi joskus ulos mökistään ihan ihmisten yleiseen aikaan ja vapaaehtoisesti ja kaiken lisäksi näytille kuin täytekakku juhlapöydän keskelle?
Smokey on palkintonsa ansainnut (ja Barrett - onhan hän oriiseen käyttänyt niin rahansa kuin aikansakin).
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Apr 21, 2020 6:26:12 GMT
#21 Close to the bone Ihan tavallinen aamupäivä. Eihän siinä olisi muuten mitään ihmeellistä, mutta kun niitä tavalliseksi luokiteltavia hetkiä ei Smokeyn kanssa ollut kovin usein — se teki tästä tavallisuudesta siis paradoksaalisesti epätavallisen. Vielä muutama vuosi sitten Barrett pystyi vain unelmoimaan käyttävänsä oria kuin vallan normaalia työjuhtaa ilman jatkuvaa pelkoa siitä mihin se seuraavaksi poukkoilisi, vaan tässä sitä oltiin: ratsukko käyskenteli leppoisasti kohti kotimökkiä ansojentarkistuksen jäljiltä, mukanaan kolme saaliiksi tullutta jänistä. Randyn kippurahäntä johdatti joukkoa kotia kohti auringonpaistamaa metsäpolkua pitkin. Barrett hyppäsi alas satulasta ja heitti Smokeyn toisen ohjan maahan, käänsi orille selkänsä ja nosti pitkäkorvat kinnernyöreistä roikkumaan. Hevonen odotti kuin vanha tekijä miehen valmistellessa lihoja, ja vaikka ensimmäisillä kerroilla se ymmärrettävästi oli hermostunut kuoleman hajusta, nyt korvakaan ei lopsahtanut edes verienlaskusta. Randy sen sijaan vispasi malttamattomana ympärillä, istuen aina hetkeksi vaivoin odottamaan, nousten sitten taas innokkaasti vahtimaan milloin saisi oman osuutensa suolistuksessa. Edes koiran hekumainen hetki herkkujensa kanssa ei saanut Smokeytä järkyttymään, sillä viisas hevonen tiesi ettei tuosta pedosta ollut sille vaaraa vaikka välillä varsin ärsyttävä räksy olikin. Barrett oli onnellinen saatuaan Smokeystä kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti itselleen työkaverin. He olivat nyt vuoden verran päässeet tekemään ihan oikeita asioita harjoittelun sijaan, asioita kuten maiden rajojen tarkkailu, viritettyjen ansojen tarkistus, vesakkojen harvennus, metsästys, olivatpa he kerran käyneet jopa ihmisten ilmoilla rautakaupalla. Käyttöä hieman rajoitti se, että Smokey ei asunut pihassa, mutta Orange Wood ei ollut onneksi kaukana ja järjestelyn ansiosta Barrettin ei tarvinnut pitää toista hevosta vain orin seuran vuoksi. Kun nyljetyt jäivät kuistin varjossa riiputellen odottamaan paloittelua, oli Smokey ansainnut muutaman leivänkorpun ja rapsutuksen kiitokseksi maltillisuudestaan. Ori otti herkut tyytyväisenä vastaan, nyökyttäen kirjavaa päätään sovitellessaan kovia korppuja kuolainten lomaan. Sen ei tarvitsisi odottaa pidempään, sillä seuraava työvaihe voi alkaa vasta myöhemmin. Nahka natisi kun Barrett kampesi itsensä takaisin satulaan ja käänsi ratsunsa kohti kotipolkua. Randall juoksi heidät kiinni vasta lähellä tietä: se oli varmasti käynyt tyypilliseen tapaansa piilottamassa herkkunsa hyvin ennen kuin uskalsi hylätä ne vartioimatta. Koira hypähteli vuoroin ratsukon rinnalla, vuoroin edellä, välillä kokonaan puskiin kadoten ja sitten taas jostakin esiin pullahtaen. Aiemmin Smokey vaistojensa varassa otti aina jalat alleen Randyn harrastaessa dramaattisia puskaloikkiaan, mutta nykyisin ori vain säpsähteli ja suoritti korkeintaan koreografisia sivuloikkia — "aivan, se onkin vain tuo typerä piski". Vastaantuleva autokaan ei saanut sisäistä villihevosta hereille: Smokey oli oppinut, etteivät nuo mystiset rautalaatikot aikoneet hypätä kimppuun vaikka ne saattaisivat jopa hidastaa ja jäädä ilmiselvästi vaanimaan. Kirjava ainoastaan pörisi hieman huolestuneena Chryslerin kaasuttaessa ohi, mutta Barrettin jutustelulla oli rauhoittava vaikutus. Jos ukko selässä ei ollut sitä mieltä että nyt on vaara, niin hän oli yleensä oikeassa. Smokey rentoutui ja laski päänsä. Tallin pihalle saapuessaan vuorokausi oli kääntynyt jo iltapäivän puolelle. Lämmin kevätaurinko helli, kuolleen kasvillisuuden seasta orasti hiukan vihreää. Lepattiko tuolla kauempana jopa jo perhonen? "Kohta pääset kuules kesälaitumelle, sen olet ansainnut. Katsopas kun jo vihertää..." Barrett selitti hevoselle aivan kuin olisi jutellut naapurin Kimmon kanssa säästä. Smokey ei vastannut (onneksi, koska silloin heräisi paljon kysymyksiä), mutta sen sijaan laski päänsä miestä kohti kuin hoputtaakseen tuota ottamaan suitset nopeammin pois. "Juu juu, ei tässä mikään hoppu ole." Niin, mihin tästä hetkestä olisikaan kiire pois. Alexiinan kommentti: Tässä tuli itsellekin rento ja mukava fiilis, oikein kevätmieli. Hauska yhteensattuma, että Barrett puuhaili vähän samoja juttuja kuin mitä luen tällä hetkellä eräässä kirjassa. Miellyttävää käytännönläheistä kuvailua! Ja niin ihanan hellä on Smokeyn ja Barrettin ystävyys. Millainenkohan riiviö vai suloinen enkeli mahtaa Smokey Juniorista tulla...?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Tutustuja
Viestejä: 66
Oma hevonen: Smokey, Ahote
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Barrett on Jun 30, 2020 8:36:19 GMT
#22 Am I soft or what? Barrett nojasi hoitopuomiin kurottautuessaan nappaamaan valjasrasvan käteensä. Painava, elämää nähnyt satula odotti tukin päällä odottamassa viimeisiä silauksia harvinaisesta hoidostaan. Tämä herra huolsi välineitä vain silloin kun oli aivan pakko, mutta eipä hänellä nyt ollut muutakaan tekemistä. Smokey saisi viettää ansaitsemaansa kesälomaa laaksolaitumella, missä se tänäänkin oli hyvin tyytyväisenä vain piereskellyt Barrettin kutsuessa oria tervehtimään. Pää nousi sekunniksi katsomaan saapujaa — ai piru, ukko vain, ja pitkän heinän nyhtäminen jatkui. Siinä heidän idyllinen suhteensa. Hoffe kyllä tuli vierailijaa tervehtimään, vaikkei Barrett koskaan ollut jyhkyhevoseen koskenutkaan. Rapsuttaessaan leveää otsaa mies koitti viestittää omalle orilleen mistä jäisi paitsi, mutta aivan kuin mustangia mitkään hellittelyt kiinnostaisivat. Pitkä vihreä heinä voitti tässä matsissa 6-0. Eipä siinä, ehkä Smokey vain oikeasti oli kaivannut taukoa. Se oli toiminut paremmin kuin hyvin puhjettuaan vihdoin niin sanottuun ratsukukkaansa, mutta villihevonen oli aina villihevonen. Barrett tuskin koskaan tulisi olemaan orille yhtä tärkeä kuin hevosystävät, ruoka ja turva. Ja se oli aivan fine. Jos ei olisi, miksi hankkia adoptiomustangi? Ennen varusteurakkaansa Barrett oli kierähtänyt vielä vaivihkaa merilaitumen kautta. Siellä se kaukana oli, tummanpuhuvan emänsä rinnalla — Smokeyn ensimmäinen varsa. Eräjormankaan parkkiintunut sydän ei ollut immuuni uuden elämän ihmeelle, ja hymyssä suin mies katseli Karman ympärillä hyppelehtivää tammavarsaa. Imaghost, niin Alexiina oli tainnut pikkuhevosen nimetä. Oli se vain kaunis! Jo etäältä valkopäisestä hyppyheikistä huokui se kuuluisa jokin, minkä tapasi vain villihevosissa. Erämaan kutsu? Kesyttämätön sydän? Jotain sellaista. Barrett nykäisi lieristä hatun syvemmälle päähänsä. Hän vastusti himoa miettiä Imaghostin hintaa. Mitä hän kahdella mustangilla tekisi? Ei mitään, Smokey riitti. Silti katse kääntyi vielä tallipihalle palatessa laitumen suuntaan. Smokey junior… Auringonpaahteessa putsattavat varusteet kuivuivat pikavauhtia. Ajatukset karkailivat yhä takaisin pikkuiseen Imaghostiin. Ehkäistäkseen hullut hevoskaupat (joista oli selkeästi tulossa tätä menoa Barrettin tavaramerkki) pohdinta siirtyi hallakkoon Damiela-tammaan, jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jo saapua Eurooppaan. Barrett oli sanansa mittainen mies: hän oli luvanut Clavelle etsivänsä tuolle uuden mustangin Smokeyn tilalle, ja niin myös tapahtui. Kesäkuun alussa paperisota — adoptiosopimus, hevospassi, matkustusasiakirjat, vakuutukset, lääkärintarkastus, omistajanvaihdos, koko roska — oli vihdoin ohi ja tamma työnnetty pitkälle matkalleen. Olikohan Damiela vielä karanteenissa? Vai jo uudessa kodissaan? Hetken aikaa Barrett huomasi tahtovansa soittaa Clavelle, mutta äkkiä mies palasi takaisin omaan jörömaailmaansa. Eihän hän sentäs oikeasti tahtonut kuulla muiden kuulumisia? Ei herra Quickfort harrastanut sosiaalisia hapatuksia. Hyh. Mihin meinasikaan sortua! Siinähän saattaisi vahingossa vaikka joutua kertomaan kuulumisia. Ehkä hän odottaisi vain Claven ottavan itse yhteyttä. “Näitkö jo Karman varsan?” Jo ennen kuin Barrett kääntyi kysyjää kohden, tunnisti hän äänen kuuluvan Kittylle. Mies huokaisi. Tämä oli kuin karman läpsäisy poskelle: Clavelle soittaminen olisi ollut pientä verrattuna siihen, että tulisi paiskatuksi Kittyn lörpöttelyyn mukaan. “Mmh, joo, kaunis on.” Barrett nosti puhtaaksi pyyhityn satulan olalleen ja lähti kävelemään varustehuoneelle. “Tiiäthän että Ghost on myynnissä? Kutkuttaako yhtään?” “Tiedän,” Barrett vastasi niin lyhyesti ja ärähtäen että se kuulosti enemmän vain murahdukselta. “Osta sä se!” Kittyn kimeä, skottimurteinen huudahdus ärsytti Barrettia suunnattomasti, eikä vain äänellään. Nyt oli sohaistu muurahaispesää. Mies paransi otetta satulasta ja kiihdytti vauhtiaan vastaamatta mitään, mutta sitkeä Loop pysyi perässä kuin paarma. “En varmaan saisi tyrkyttää sitä sulle, mutta mieti nyt miten makeeta olisi! Sitten sulla olis Smokey ja pikku-Smokey. Eikä ole edes kallis, viissataa vaan. Sähän taisit maksaa Smokeystäkin enemmän, eiks jeh?” No pistele nyt vielä lisää. Barrett pysähtyi, vilkaisi tuimasti blondia. Ei aivan vihaisena, mutta ärsyyntyneenä. Hyvin ärsyyntyneenä. “Osta itse. Sinähän se tässä ilman hevosta taidat olla.” Kitty ei jättänyt miestä rauhaan, vaikka tuo koitti paukauttaa varustehuoneen oven mielenosoituksellisesti kiinni. Puheripuli yltyi, kuuntelijan sietomittari alkoi heilumaan punaisen puolella. Kunnes se napsahti tappiin. “For real, turpa kiinni nyt jo!” Barrett rompsautti satulan telineeseen kuin kasan likapyykkiä. "Jättäkää kaikki minut helkkari soikoon jo rauhaan!" Niin jatkettuaan ukko pyyhälsi ulos huoneesta bootsit lattiaa paukuttaen, vastausta odottamatta. Joudettuaan ulos tallista tuon kiukku oli jo menettänyt pahimman teränsä. Dodgen ratin taakse istuessaan hän huomasi jo vallan katuvansa tunteenpurkaustaan. Omatuntokin jopa nipisti. Hyväähän Kitty oli tarkoittanut, ei ollut Barrettin tapaista hermostua noin. Puheet olivat vain osuneet kipeisiin aiheisiin: tottahan toki Imaghost olisi ihana omistaa, mutta järki ei korreloinut tunteiden kanssa. Ja Smokeyn ostaminen tuplasti yli alkuperäisen hinnan, jösses mikä moka. Pahinta oli että Kitty oli jotain kautta saanut tietää Barrettin tyhmistä valinnoista: se tarkoitti sitä että muutkin ehkä tiesivät. Quickfortin kasvot rationaalisena ja tasaisena ajattelijana olisivat mennyttä. Kiva. Oudointa oli, että Barrett tahtoi pahoitella tiuskaisuaan. Helle oli selkeästi pehmittänyt pään. Miksi muuten mies olisi miettinyt, millä sanoilla lähestyisi Kittyä anteeksipyynnön merkeissä? Hän oli vihdoin saanut tuotua julki mitä toivoi n. 90% ajasta — että ihmiset olisivat hiljaa ja antaisivat hänen vain olla — ja nytkö sanat pitäisi vetää takaisin? Mikä hitto tuota vaivasi? Hyväntuulinen tallipäivä oli saanut karvaanmakuisen lopun, ja se oli kaikki Barrettin omaa syytä. Alexiinan kommentti: Tässä pätkässä oli huumoria! Ei ehkä Barrettin silmissä tosin, joka taitaa tosiaan olla kesyyntymässä samaa tahtia kuin Smokey... Kärsivällisesti, mutta sinnikkäästi, niin sitä hyvää soppaakin keitetään.
Imaghost on tosiaan hyvin erikoinen. Paitsi, että se on ensimmäinen meillä koskaan syntynyt mustangivarsa, on se ulkonäöllisestikin niin taideteos, että uteliaita tulee sitä katsomaan pidemmänkin matkan takaa. Kitty oli ehtinyt kuvaamaan Imagesta jo someen videota ja se oli saanut paljon tykkäyksiä.
Kittystä puheen ollen, tuskin hän liian pahasti Barrettin puuskauksesta itseensä otti. (Tai jos otti, niin Barrett varmaan kuulee kiertoteitse olevansa tätä nykyä "hömpsähtänyt vanha jorma" tai jotain sen suuntaista...) Onneksi Kitty on anteeksiantavainen, vaikkei loukkaantumistaan helpolla näytä.
Pidin paljon tästä tarinasta. Se oli särmikäs ja varsinkin alun hauskuus osui ja upposi!
|
|