#26 Faith in humanity, gone 02.03.2021Se olisi voinut olla koomista, jos olisi. Barrett juoksi kuin vesuria pakeneva kana ympäri pihaa, huhuili ja jatkoi sitten tasaista "perhanan perhanan perhanan perhana"-mantraa aivan kuin kaikki muut sanat olisi käytetty jo loppuun.
Smokey oli poissa. Kirjaimellisesti, konkreettisesti. Koko tontilla ei tuntunut olevan harmaan karvan haiventakaan, ei sinistä räpsyripseä, ei vaaleanpunaista, sänkistä turpaa. Ensin Barrett ei huolestunut: joskus Smokeyllä oli tapana myhäillä pihaton pienissä pimeissä nurkissa, kun sen sosiaalisuuskiintiö muuhun poikalaumaan täyttyi. Mutta kaikkien ruskean sävyjen joukosta ei löytynyt hiiren väriä.
Oliko Smokey sitten karannut? Se ei ollut koskaan aiemmin aitoja kunnioittavana sellaista tehnyt, mutta kevät teki tuloaan ja tammat toki kiinnostivat. Ensimmäinen kauhuskenaario nosti päätään: ettei vain pirulainen ollut väärässä aitauksessa... Barrett otti ensimmäiset sen päivän monista, siis hyvin monista, juoksuaskelista. Turhia nekin, sillä jokaisessa aitauksessa oli oikea määrä hevosia — paitsi pihatossa, jossa uteliaita silmäpareja oli neljän sijasta yhä vain kolme.
Vaihtoehto C: ehkä Smokey oli löytänyt heinälän? Tai päässyt livahtamaan talliin? Se luultavasti pistäisi paikat remonttiin penkoessaan esiin kaikki mahdolliset namimuruset, mutta jos pitäisi valita kertoisiko reissusta palaavalle joukolle rajoitta roihunneesta rakkaudesta vai raivosiivoaisiko tallin... Tarvitseeko sitä edes miettiä? Ei, ei varsinkaan kun kumpainenkin veikkaus osoittautui vääräksi. Barrett nuuski kaikki hiemankaan hevosenmentävät ovet ja koloset läpi, tuloksetta.
Nyt hän alkoi tuntemaan jo pientä hätää. Aloitti hölkkäämisen, sitten juoksemisen. "Smokey! Smooookeyyyyy!" kajahti iltapäivään, ensin kyselevän varovaisesti, sitten vaatien, lopulta jo epätoivoisena huutaen.
"Mik' hätän'?"
Puheenparren tunnisti Surrayn tuottamaksi ilman että tarvitsi edes katsoa, mutta Barrett kääntyi silti. Silmät vilkuilivat yhä tontin rajoja, toivoivat häivähdystä pienestä hevosesta. Vaikka miestä ei yleensäkään minään ilopillerinä tunnettu, oli lierin varjostamilla kasvoilla entistäkin syvemmät juonteet.
"Smokey on kadonnut."
Surraysta näki ettei hänen olonsa ollut parhain. Katseessa oli... Jokin, jotain, samaan aikaan surullista ja pelottavaa, uhmakasta ja silti ahdistunutta. Väsynyttä, kyllästynyttä. Kädet olivat tiukassa puuskassa naisen ja näkymättömän uhan välissä, ja ellei Barrettilla olisi ollut kadonnut mustangi päällimmäisimpänä huolenaan, hän olisi miettinyt mistä nyt tuulee. Smokey vei akuuttiudessa kuitenkin lyömättömästi voiton.
"Kyllä se viel' päiväheinill' oli."
Taas hiljaisuus. Kumpikaan ei ollut puheliaalla tuulella. Tuuli sai huivin lepattamaan, puhalsi kylmää ilmaa takin paljastuneista kauluksista sisään. Jossain kauempana kantautui Kittyn kimakka ääni, iloinen huudahdus kuin kaikuna jostain menetetystä maailmasta. Kuinka kukaan pystyi olemaan onnellinen tällaisella hetkellä? Kuinka kukaan pystyi olemaan kuulematta kutsuhuutoja? Kuinka kukaan pystyi olemaan huomaamatta pihalla poukkoilevaa Barrettia? Vain yksi lehmityttö oli tarttunut hetkeen, ja hänkin näytti jo katuvan päätöstään.
Nyt ei kuitenkaan ollut aika ajatella tunteita.
"Tule mukaan, tarvitsen apusilmät. Pitää se hepo löytää," Barrett tokaisi ja penkoi jo Dodgen avaimia taskusta. Surray näytti siltä kuin joku olisi pistänyt häntä neulalla.
"On töit', en voi noin vain lähteä."
"Kerro Kittylle, lupaan että saat ravistella hänet suorastaan irti ettei tule mukaan."
Surray näytti yhä epäilevältä, luultavasti muista kuin työpanokseen liittyvistä syistä.
"C'mon, en voi samaan aikaan katsoa tietä ja tähyillä pientareille."
Joko Barrett oli saanut ääneensä tarpeeksi vakuuttavuutta (tai vaihtoehtoisesti surkeutta), tai sitten Surray ei enää keksinyt mitään fiksuja tekosyitä. Nyökkäys oli maustettu hyppysellisellä lannistuneisuutta.
"Ota leipäpussi mukaan, ja joku naru. Älä anna Kittyn viivyttää!" kuului vielä pyyntö loittonevalle selälle.
~*~
Aurinko oli laskenut jo tunteja sitten. Ajovalot lakaisivat jälleen jäistä tienpintaa ja puhaltimet työnsivät lämmintä ilmaa ohjaamoon minkä kerkesivät, muttei tarpeeksi sulattaakseen matkustajien kohmeisia sormia. He olivat tarponeet melkein kaksi tuntia pimeässä metsässä, vajonneet vuoroin upottavaan hankeen, välillä pysähtyneet arpomaan mihin ilmansuuntaan olivat menossa. Kun etsijät törmäsivät omiin jälkiinsä jo kolmannen kerran oli helppo päättää palata takaisin autolle: mustassa metsässä valokeilan paljastamat puunrungot näyttivät kaikki samalta, eikä hevosta löytyisi ainakaan ympyrää pyörimällä.
"Onko sinulla puhelinta hollilla? Etteivät lähetä kohta partiota meidänkin perään, voisi antaa elonmerkkiä..."
Kitty oli arvattavasti kauhistunut kuulemastaan, ja herraisä itse tietää miten Surray sai karistettua hänet niin nopeasti. Ei siinä, ylimääräisille silmäpareille olisi kyllä ollut käyttöä, mutta silloin Roi ja Tomford olisivat jääneet kahdestaan vastuulle kokonaisesta suuresta tilasta, puhumattakaan kisavalmisteluista. Pitikin tämän tapahtua kaikista maailman viikoista juuri nyt, kun yli puolet ranchin väestä oli poissa... Kaiken lisäksi hiljaisuus autossa oli awkward: kun kaksi vähäpuheista ihmistä pistettiin yhteiseen pieneen tilaan, ei voinut odottaakaan polveilevia kertomuksia eikä kevyttä taustakohinaa. Mikäli matkassa olisi ollut muita, vastuun ilmapiiristä olisi voinut sysätä muille. Nyt moiseen luksukseen ei ollut varaa, ja tunnelma oli kaikkea muuta kuin helppo. Barrett vilkuili välillä apukuskia arvaillakseen mitä tuon mielessä liikkui, muttei osannut veikata mitään.
"Pysäyt'! Kuulitko, pysäyt'!"
Barrett iski jarrut pohjaan sellaisella voimalla että auto heijasi nelikkoluisua. Ruosteinen puskuri pysähtyi pelottavan lähelle pientareella nököttävää Waterphew-opastetta.
“Lantaa, tuoll' noin!” Surray osoitti tien toiselle puolelle. “Tuoreen näköist’.”
Oli keljua jättää juuri lämpenemään lähtenyt auto, mutta palelu unohtui pian toiveen alle. Kikkareet eivät toden totta olleet ehtineet vielä kokonaan jäätyä, eikä kukaan hullu varmasti olisi lähtenyt näin myöhään ratsastamaan tienvartta ilman tulenpalavaa syytä… Mutta mitä olivat nämä kengänjäljet kavionpainallusten vierellä?
"Bootseista vetoa että Smokey meni tästä… Tunnistan kyllä tuon suipon takakavion missä vain. Mutta nämä saappaanjäljet ne minua mietityttävät…"
Barrett kyykki painaumien äärellä kuin jäljestäisi ammuttua hirveä, analysoi näkemäänsä. Jäljet kulkivat rinnakkain: jos kengänkoosta — se oli suuri kuin kanootti — päätellen mies ja hevonen olisivat kulkeneet eri aikoihin, kuviot olisivat osuneet päällekkäin. Niin ne eivät tehneet, vaan makasivat siististi toistensa rinnalla, vaikkakin Smokey (tai hyvin sen kokoinen ja samalla tavalla kapeavarpainen hevonen) oli välillä selkeästi ottanut sivuaskelia. Kaksijalkainen sen sijaan näyttää raahustaneen hiukan oikeaa jalkaansa. Oliko joku löytänyt irtohevosen, sitonut sen rosvoriimuun ja lähtenyt etsimään omistajaa? Mutta miksei sitä tuotu ranchille, josta se todennäköisimmin oli kotoisin — ja vaikkei olisi, niin siellä kuitenkin karkulaisen olisi turvallisin odottaa kotiväen löytymistä?
"Ei ole kaukana“ Barrett totesi ja kampesi jähmeät jäsenensä ylös.
Ilman nelivetoa Dodge olisi ollut jo useamman kerran ojassa, sillä nyt kaasujalka oli raskas. Jokainen uusi mutka herätti toivon: ehkä tämän jälkeen… Ehkä seuraavan… Yksikin ajettu metri oli metri lähempänä Smokeyn löytymistä, ja kun se tapahtuisi, Barrett saisi kadottamansa hevosen lisäksi myös kaivatun mielenrauhan ja yöunet. Hän ei olisi enää sidottuna samaan, hiljaisia kysymyksiä ja padottuja tunteita olevaan tilaan Surrayn kanssa. Ne tunteet eivät olleet mukavia, sen Barrett pystyi arvaamaan. Omistaan hän ei tiennyt.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen keltaiset ajovalot paljastivat tutun pörrökarvaisen hevonperseen. Sen vierellä olevaa mokkanahkatakin selkämystä ei käynyt kuitenkaan tunnistaminen.
Vai kävikö sittenkin…
Barrett vilkutti valoja. Tien mies kääntyi ja paljasti palikkamaiset kasvonsa.
Aivan kuin Weighfield olisi kuullut Surrayn henkäisyn. Virnuilussaan hän muistutti koulupoikaa joka jäi kiinni pahanteosta.
~*~
Pieni järjen ääni hyssytteli takaraivossa – oletukset olivat tie turmioon, ehkä tämä ei ole sitä miltä näytti, ehkä on olemassa hyvä selitys. Odotukset sellaisen olemassaololle eivät olleet silti kovin korkeat, eikä Barrett voinut estää itseään nousemasta autosta vähän liian rivakasti.
"Mistä se löytyi?“
"Katos, iltaa vain teillekin! Mikä saa herrasväen näin myöhään liikkeelle?"
"Mistä löysit hevosen?!“
Weighfield pohti selkeästi hetken vaihtoehtojaan. Niitä ei tainnut olla monta eikä yhtäkään hyvää, mutta se ei häntä näyttänyt harmittavan, hassua kyllä.
"No, mehän olimme vain vanhan kaverini Smokeyn kanssa happea haukkaamassa. Pihatossahan se majailee, hm, reppana, suurimmat osat päivistään. Kuvitella miten huonolla tolalla ranchin piha on, kukaan ei valvo. Hmmm, sieltähän voisi joku nyysiä hevosen eikä sielukaan näe… Valvontalaitteisto on nykyään kova juttu, tiedättehän?"
“...Siis, myönnätkö ihan kirkkain silmin ottaneesi Smokeyn?”
Teko — ja siitä keveästi jutustelu — oli kaikessa röyhkeydessään niin uskomatonta, ettei Barrett osannut aluksi edes suuttua. Toisin kävi kun kaappimainen äijä taputti tuttavallisesti Smokeyn kaulaa (se kavahti omistajansa iloksi onneksi kauemmaksi, viisas hevonen) ja jatkoi ärsyttävästi sanoja venytellen.
“Sanoinhan että ollaan kamuja, ihan bff melkein, enemmänkin lähdettiin siis poikien kesken vähän rilluttamaan… Vai mitä, Smokey-man? Ensin ajateltiin ihan vanhan kunnon roadtrippiä, mutta tää kaveri taitaa kärsiä matkapahoinvoinnista ja kieltäytyi aika epäkohteliaasti tulemasta kyytiin,” Weighfield selosti, osoitti samalla linkuttavaa jalkaansa. “Villi sielu kaipaa takaisin preerialle, ya kno’.”
Äkkiä kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Smokey oli ollut useana aamuna karva jäätyneestä hiestä hyhmeä, eikä se tainnutkaan johtua itsenäisistä yörallitteluista… Ori oli tammikuussa ryhtynyt myös pakenemaan selkäännousussa. Kun satulaan lopulta pääsi, oli olo ollut kuin saippuapalasen päällä.
Barrettin kourat rytistyivät nyrkkiin.
“Smokey ei viihdy pihatossa. Run free babeh!”
Ja ennen kuin kissaakaan ehti siihen väliin pistämään, Weighfield irroitti otteen orista ja läimäisi sitä lautasille niin että talvinen metsä kajahti. Barrett ojensi kätensä ja huusi: ei taas! Juuri kun hiirakko melkein oli hyppysissä!
Mutta sattuipa niin ettei Smokey ollut yhtä innoissaan uudesta seikkailusta. Se kiljaisi villisti saadessaan ison vitosen kankkuunsa, muttei karauttanutkaan tukka putkella vapauteen oman elämänsä Spirit-orhina, vaan käänsi takamuksensa ja pukitti niin korkealle kuin ikinä pystyi — ja voi pojat, kyllähän se vanhana rodeohevosena todellakin osasi asiansa. Mokoma monotti vielä toisen kerran, kolmannenkin, ennen kuin kääntyi kohti Dodgea ja ravasi tuttujen kasvojen luokse. Se pysähtyi nuuskimaan Barrettin käsiä, huomasi sitten autosta hiljaa astuneen Surrayn ja kipittikin mieluummin tutun heinänjakajan tykö. Eikä pettynyt, leipäpussihan se siellä rapisi.
Barrett ei tiennyt mihin revetä: hänen teki mieli mennä antamaan kunnon rapsutukset Smokeylle; toisaalta Surray näytti siltä että häneltä paukahtaisi pian suoni ohimolta; sitten oli vielä pientareella makaava Weighfield. Yhtälö muodostui kuitenkin nopeasti: Smokey pitäisi ehkä Surrayn kiireisenä ja häneltä ori saisi myös palkintonsa. Joten niin vastentahtoisesti kuin Barrett sen tekikin, hän harppoi pelottavan liikkumattoman mytyn luokse. Auttamishalu oli vahvasti miinuksen puolella, mutta rehti mies ei voinut jättää toista pulaan. Olkoot kuinka persläpi hyvänsä.
Oliko pulssin löytyminen helpotus vai ei, sitä ei voinut kertoa. Ensimmäinen kavio oli osunut leukaan, toinen kylkeen, ja kääntyessään Smokey oli tainnut onnistua tallomaan vielä jaloillekin. Barrett ei voinut sille mitään: hän virnisti, ihan hieman vain, mutta nähtävästi kuitenkin. Suupielet muistivat kuin muistivatkin miten noustaan taivasta kohti.
Oikeus oli tapahtunut.
“Oliko sinulla sitä puhelinta? Tänne voisi kaivata 911…”
Jos Weighfieldiä olisi pitänyt elvyttää, Barrett olisi saattanut vahingossa unohtaa miten se tehdään. Harmi. Ehkä hän myös saattoi läpsäistä miestä poskelle turhankin lujaa kokeillessaan tuon tajunnantasoa. Vähän toisellekin poskelle.
“Surray!”
Nainen seisoi tumput suorina auton ja hevosen välissä. Kun Barrett koitti ottaa katsekontaktia, hän vallan säikähti: niin myrkyllistä, inhoa pursuavaa silmäystä ei oltu kuunaan nähty. Oli vaikea sanoa näyttikö brunette olevan valmiina pakenemaan, vaiko sittenkin iskemään kengänkannat tyrmättyyn naamaan.
“Hei, Surray! Se puhelin! Äh, anna tänne, soitan itse… Haloo? Surray?”
Hetken vaikutti siltä kuin puhe menisi toisesta läpi. Sitten, hitaasti kuin dieselmoottori pakkasaamuna, hän taivutti vapaan kätensä ja kaivoi taskusta puhelimen. Vastentahtoisesti, vaivoin itsensä voittaen, hän ojensi sen odottavaan kouraan. Enempää tuo ei makaavan eteen pystynyt — tahtonut — tehdä.
Eräjorma ymmärsi hyvin.
Odottaessaan ambulanssia Barrett käytti Weighfieldin vahtimista tekosyynä pysyä kauempana. Hän ei tiennyt mitä tehdä: Surray tuntui epävakaalta räjähteeltä. Hän oli ollut hiljaa koko tapahtuman ajan, mutta mykistyneisyyden sijaan se tuntui johtuvan pakahduttavasta raivosta joka ei löytänyt tarpeeksi leveää purkautumisväylää ulos. Nainen tärisi, seisoi hieman tanassa, kuin valmiina johonkin. Barrettista tuntui että hänen olisi kuulunut sanoa jotain, mutta suuta ei uskaltanut avata: entä jos pommi räjähtäisi? Jos Surray kimpoaisi pistämään avuttomana makaavaa Weighfieldiä puukolla kylkeen?
Kaukaa kuului sireenien ulinaa.
~*~
Kello oli jo aamun puolella kun Barrett pääsi vihdoin romahtamaan kengät jalassa omaan petiin. Heillä oli mennyt ikuisuus selvittää tien tapahtumia: kaikkien muiden paitsi Weighfieldin onneksi paikalle saapui myös poliisi, eikä Barrett ollut jättänyt kiveäkään kääntämättä avautuessaan kaikesta mitä epäili ja tiesi miehen ranchilla puuhailleen. Hän pahoin pelkäsi karpaasin pääsevän kuin koira veräjästä melkein kaikista teoistaan todisteiden puuttuessa, mutta kai jo varkaudestakin saisi sopivan annoksen sanktioita.
Kotimatka oli ollut pitkä ja painostava. Smokey inhosi traileria (minkä onneton, huono hevosvaras oli myös saanut tuta) eikä varmasti olisi kaikkien koettelemuksiensa jälkeen vapaaehtoisesti sinne kiivennyt, joten ori päätettiin kävelyttää Orange Woodiin. Vuorottain kaksikko vaihtoi talutusvuoroa toisen antaessa takana hätävilkut päällä valoa. Luojalle kiitos hiljaisesta liikenteestä.
Orange Woodin lamput kajastivat kuin luvattu paratiisi. Kun he pääsivät pihaan, Surray hyppäsi Dodgen ratista ja lähti väsymykseen nähden häkellyttävän rivakasti suksimaan pois. Hänen ilmeensä ei ollut pehmennyt siitä kun tuo näki Weighfieldin rumat kasvot varoittamatta ajovaloissa.
“Kiitos!”
Barrett ei osannut muuta. Mitä sitä olisi voinutkaan? Kysyä mikä oli, saisiko auttaa? Ei, se ei ollut hänen repertuaariaan, eikä nainen varmasti sellaiseen olisi vastannutkaan. Barrett katseli loittonevaa selkää surusävyin, ennen kuin keskittyi viemään urhoollisen Smokeyn takaisin oman laumansa pariin.
Surrayn tuottama murhe väistyi hetkeksi miehen kapsuttaessa hanskalla hiirakon korvantausta. Smokey oli ehkä kääntynyt heidän puoleensa vain siksi että yhdisti tutut naamat ruokaan, kotiin ja omaan laumaan, mutta entä sitten? Se oli kuitenkin valinnut pakenemisen sijaan ihmiset, ja se oli suurin mahdollinen kunnianosoitus mitä mustangi pystyi noille koskaan antamaan. Barrett ei unohtaisi sitä.
Oli myös hyvä että se oli Smokey joka tirvaisi Weighfieldiltä tajun kankaalle. Barrettin ei tarvinnut.
Alexiinan kommentti:
Uuh aah - olipa pitkä ja jännä tarina!! Istuin tuolin reunalla koko lukuhetken ajan Hyvä, kun julkaisit tämän joka tapauksessa jälkimainingeissakin, tästä sai heti uutta tuulta purjeeseen Surraynkin seuraavaa tarinaa ajatellen!
Oh my gawd, sait Weighfieldistä entistäkin kamalamman ja inhoan tuota hahmoa nyt enemmän kuin ikinä x) (Mikä on kyllä paradoksaalisesti hyväkin juttu, koska inhottavista hahmoista on hauska kirjoittaa ja tuovat draamaa tarinaan!) Aijai, karma is a bitch. Toisaalta, Weighfield kerjäsi verta nenästään.
Jos Weighfield tästä selviää... Barrett on saanut itselleen verivihollisen. Mitähän katalia konnankoukkuja tuo ihmisrodun mätä omena vielä keksii...? Surrayn ja Barrettin, molempien, pään menoksi. Ja miten suhtautuu Raicy, jonka tiedetään inhoavan rikollisia taipumuksia kuin ruttoa?
Barrettin päätelmä jäljistä oli muuten tosi mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu! Nerokasta.
Nyt täytyy heti laittaa Surrayn tarinaa tulille!