(kiitos vyönsoljesta <3 ja EN KESTÄ kiitos Cellan saamasta KANAMERKISTÄ 
nauroin ääneen kun näin)
Aurora Week 2
osa II
torstai 10.2. - sunnuntai 13.2.
Jos mä jotain olin Arktikin kanssa täällä vietettynä kesänä oppinut, niin sen, että karjanajo ei vaan sopinut kaikille hevosille. Eikä kyllä varsinaisesti kaikille ihmisillekään, sen verran umpimätä mä olin tainnut lassoamisessa olla. Mä en uskonut, että Windi kauhistelisi lehmiä ja lampaita niin kuin Arktik – olihan tamma omassa elämänpiirissään ravintoketjun huipulla eikä lohikäärmeen tarvinnut pelätä mitään – mutta en mä uskonut sen varsinaisesti mullikoiden paimentamisesta nauttivankaan. Siispä mä olin saanut päivän cowboy-hommiin parikseni Chocon. Ilmeisesti mun piti saada edes 50 % windiperäistä materiaalia lähelleni at all times, muuten en osaisi toimia ja vaipuisin koomaan.
Tyler, joka meidät oli opastanut alavalle lehmälaitumelle, ei vaikuttanut olevan erityisen kotonaan huomion keskipisteenä, opastaessaan meille lassonkäytön ja lehmien erotuksen perusjuttuja. Huomasin miehen pariinkin otteeseen pysähtyvän miettimään, miten selittäisi niin itselleen luonnollista asiaa kuin lasson heitto. Ymmärsin sitä, oli vaikea sanallistaa asiaa, jota ei itse oikeastaan koskaan joutunut miettimään: kuin selittäisi jollekin, miten palleaa käytetään silloin kun hengittää. Ilmeisesti oikeita sanoja kuitenkin löytyi, koska kaikki round-upille osallistuneista tyypeistä sai edes jotenkuten lassonsa ilmaan.
Mua oli entisten itseni nolaamisen kokemusten jälkeen vaivannut jännittynyt, jopa vähän vastustava fiilis lassoamista ja karjalajeja kohtaan, mutta tänään mä saatoin päästä siitä vähän yli. Chocon kokemuksella oli ihan valtava merkitys: Windin pojalla oli jokin mystinen taito seurata itse lassottavan vasikan liikkeitä (kuten varmaan hyvän karjahevosen oli tarkoituskin???), ja kun mä muistelin miten mä olin joutunut viimeksi samaan aikaan SEKÄ yrittämään lassonheittoa ETTÄ potkimaan ja ohjailemaan Arktikia tarpeeksi lähelle jatkuvasti liikkuvaa vasikkaa, en yhtään ihmetellyt, miksi en ollut onnistunut. En mä vieläkään täysin ymmärtänyt sitä lasson lentorataa. Se kerta, kun mä sain lassonaruni täydellisesti yhden kirmailevan mullin sarvien ympärille ja Tylerilta jopa yksisanaisen kehun, oli rehellisesti sanottuna täysi vahinko, enkä mä tiennyt yhtään miten mä olin siinä onnistunut.
Sekä mä että Choco tunnuttiin olevan sitä mieltä, että iltapäivällä vaihto lampaiden paimentamiseen oli huomattavasti tylsempää kuin vasikoiden jahtailu. Vaikka mä en lassoamisesta niin välittänyt, lehmien jääräpäisyys ja randomit ideat vaihtaa suuntaa melkein päin karjahevosen ryntäitä tekivät hommasta jännempää. Lampaat olivat… no,
lammasmaisia. Niitä oli hyvin helppo ja leppoisa ohjailla, ja saatoin tiiviin lasso- ja vasikkasekoilun jälkeen jopa vähän rentoutua satulassa, kun Choco osasi itsekseenkin tehdä kaiken työn.
Leiriläisten yhteisaitassa oli hirveä ruuhka, kun kaikki valmistautuivat Tanssivan Muulin latodiskoon. Suihkun varausjono venyi niin pitkäksi ennen kuin sain omaa ääntäni väliin, että päätin suosiolla luovuttaa ja lähteä vielä ratsastamaan Windin. En voisi laittautua ennen pesua, joten oli varmaan turha istua kaksi tuntia aitassa murjottamassa ja valittamassa sitä, että jo kolmannen suihkuttelijan kohdalla kaikki kuuma vesi olisi loppunut.
Windillä oli liian mukavaa isolla, vuoristonäköalalla varustetulla laitumellaan, eikä sitä kiinnostanut tulla mua portille vastaan. Se tiesi kuitenkin oman parhaansa, eikä varsinaisesti juossut karkuunkaan mun kalastaessa sen kiinni yksinkertaisiin westernsuitsiin. Satulaa mä en jaksanut lyhyttä humputtelua varten hakea, vaan rahtasin Windin maneesiin rennon nakuna.
Maneesi ei ollut autio, kuten mä olin odottanut. Charlotte ratsasti villinväristä tammaa keskittyneen näköisenä keskihalkaisijalla, ja Dewn katseli niiden menoa maneesin laidalta. Dewn heilautti mulle kättään, eikä sitä tarvinnut edes pyytää kun se jo asteli avuliaasti punttaamaan mut Windin paljaaseen, korkeaan selkään.
”Etkö olekaan lähdössä latodiskoon?”, partainen mies kysyi multa uteliaasti, kun taputti (aika rohkeasti) Windiä takalistolle meidän lähtiessä käyntiin.
”Oon, tottakai. Oli
ruuhkaa suihkulla niin ajattelin antaa kiireisimpien mennä rauhassa ensin. Näillä ei mee kauaa kuivua”, mä naurahdin ja nypin stetsonin alta juuri ja juuri näkyvää, hädintuskin korville ylettävää polkkatukkaani.
Dewn hymähti, ja kääntyi hetkeksi Charloten puoleen. Se antoi pari ystävällistä kommenttia siskonsa istunnasta, kääntyen takaisin kun mä pyysin vertyneen Windin pehmeään jogiin. Me ravattiin muutamien, varmaankin vanhaan trail-rataan kuuluneiden puomien yli maneesin päädyssä, kun Charlotte oli jäänyt tekemään loppukäyntejä toiselle pääty-ympyrälle.
”Ettekö te meinaa tulla? Tamuliin?” mä kysyin sisarusparilta kun siirsin Windin takaisin käyntiin.
Lotte näytti ilmeettömältä, Dewn etäisesti kiinnostuneen harkitsevalta.
”Ehkä. Kitty ja Tyler taitavat olla tulossa ainakin, niin voisi olla kiva.”
Sinä iltana mä sudin itselleni epätyypillisesti huuliini kirkkaanpunaista, kaunista huulipunaa.
**
Kittyn ääni oli liian kirkas, aurinko oli liian kirkas, lumihanki oli liian kirkas, Windin valkoinen karva oli liian kirkas.
Mä en ollut juonut paljoa. Diskossa oli ollut hyvää ruokaa ja erinomaista rentoon tanssiin sopivaa kantrimusiikkia, joten mulla ei ollut ollut niin paljoa kutinaa baaritiskille. Tässä sitä kuitenkin oltiin. Se oli varmasti se yksi sähkönsininen pitkä juoma, jonka Kitty oli mut puolittain yllyttänyt ottamaan (sen drinkin nimi oli ollut joku Rodeobeibin Kuolema tai joku vastaavan elähdyttävä, ja koska se oli ollut Kittysta niin hauska nimi, mun oli ollut pakko ottaa sellainen). Ei pitäisi koskaan ottaa baarissa mitään juomaa, joka oli maailman myrkyllisimpien hyönteisten varoitusvärin sävyinen.
Kitty oli kadonnut diskosta jossain kohtaa iltaa. Mä en tiennyt mihin, mutta nyt kun
se näytti vetohevosensa selässä sporttiselta ja intoa puhkuvalta, ja
mä näytin laskettelusuksillani viikatemiehen vaimolta, mä toivoin että mä olisin kadonnut joskus samoihin aikoihin. Jälkiviisaus ei kuitenkaan auttanut, kun Kitty lähti riemukkaasti liikkeelle. Suksien pitäminen suorassa ei ollut mikään helppo temppu hevosen vauhdin kovetessa; ensin ne karkasivat liian leveään haara-asentoon ja kun mä tein korjausliikkeen, toinen suksi lipsahti auramuotoon, ristiin toisen suksen eteen. Mä mossahdin naamalleni kylmään mutta onneksi pehmeään lumeen.
Jotenkin mä olin hyvin tietoinen siitä, että jos olisin valinnut aktiviteettini toisin, olisin voinut tällä hetkellä olla katselemassa koiranpentuja jossain turvassa ja lämpimässä.
Kylmä pakkasilma selvitti mun särkevän pään yllättävän nopeasti, ja kahden surkean yrityksen jälkeen mä pysyin jo pystyssä kokonaisen kierroksen. Ottaen huomioon, että mä en ollut koskaan kokeillut hiihtoratsastusta ja edellisestä laskettelukerrastakin oli jo vuosia, olin aika ylpeä itsestäni. Windi oli yhtenä hiihtäjien vetohevosista, olihan se tasainen ja järkevä ratsastettava, ja mulle ehdottomasti paras osa päivästä oli ratsastaa tuttua tammaa ja päästä itse vetäjän paikalta nauramaan (ihan sillein vain lämpimästi ja vain vähän ilkeästi) muille naamalleen kaatuileville hiihtäjille.
Kun mulla oli koko Yukonin lumet takkini sisällä ja Windillekin oli alkanut riittää niin iloluontoisessa toiminnassa mukana oleminen, mä luulin jo pääseväni takaisin ranchille ja sulattelemaan kolottavia luitani. Mä en ymmärrä mistä, mutta jostain takkinsa/satulansa/hevosensa piilotaskusta Kitty kuitenkin veti esiin pitkät pulkkamäkiliukurit.
”Sukset on pakattu, mutta paras osa on vielä edessä!!” punktukka hihkui sellaisella energialla, että siitä olisi riittänyt kolmelle zumbaohjaajalle.
Mäki, jonka yläpäähän meidät ohjattiin, ei ollut mikään eteläsuomen pikku ojansopukka. Pulkkarinne oli järkyttävän pitkä ja näkyi sisältävän kumpareen jos toisenkin. Mä katsoin aavistuksen varovasti ensin muita laskijoita, jotka näyttivät onneksi yhtä epäileviltä kuin mäkin, ja sitten Kittyä.
”Ootko sä itse laskenut tätä joskus?” mä kysyin varovasti ja hieroin pakaraani jota särki jo valmiiksi. Oliko peppukivun syynä (A) äskeiset suksikaatumiset, (B) eilinen Tamulin pihalla röökillä liukastuminen, (C) eilinen ilman satulaa ratsastus, (D) pitkät ratsastusvaellukset vai (E) all of the above, siitä en ollut varma.
”Oon oon!!!” Kitty iloitsi, ja tunki mulle liukurin käteen. Se oli ilmeisesti päättänyt tuottaa mulle
Rodeobeibin Kuoleman tavalla millä hyvänsä.
Mä huokaisin ja istuin liukurille. Yritin kaivaa buutsejani puuterilumeen hidastaakseni alun vauhtia, mutta se oli yhtä tyhjän kanssa. Korvissa vaan kohisi ja silmät vetistivät vauhdissa niin, etten nähnyt mitään.
Mahanpohjasta vain otti, kun mä sinkosin ensimmäisestä Lumimiehen mäen töyssystä painottomaan ilmalentoon. Jostain ilmansuunnasta kuului jonkun toisen laskijan kiljuntaa.
Jollain ihmeen kaupalla mä olin ensimmäisenä mäen juurella. Olo oli vähän mielenvikainen ja mä en tuntenut mun naamaa, kun mun liukurin vauhti lopulta pysähtyi. Nauroin niin kovaan ääneen adrenaliinista oloani, että tykkylumet irtosivat humahtaen läheisen kanadankuusen oksilta.
**
Mulla ei ollut koskaan,
koskaan ollut niin hyvä olo. Toiminnantäyteiset viikot, luonnottomina kellonaikoina heräily, tavattoman pitkistä ratsastusretkistä kipeytyneet lonkankiertäjät, kaikki vaivat ja murheet sulivat pois kuumien lähteiden veteen. Lähteistä lähti jännä tuoksu, maanläheinen ja vulkaaninen, ja musta tuntui että juuri se tuoksu teki siitä Erityisen Veden™ joka tekisi musta kaikin tavoin paremman ihmisen.
Mä olin lillunut luonnonkylpylän altaassa niin pitkään, että olin alkanut rypistyä, ja meinasin rentoudessani unohtaa mulle varatun hieronta-ajan. Kaikessa raukeudessa oli vaikea kavuta altaasta ylös, mutta sentään mun ei tarvinnut pukea päälle – kunhan kietouduin muhkeaan kylpytakkiin tassutellessani luonnonkivikäytävää pitkin aromaterapiahuoneeseen.
Hieroja läträsi muhun niin huumaavan tuoksuisia öljyjä, että mä hehkuisin niitä ympäristööni vielä Suomeen palatessakin ja saisin pelkän aromini perusteella kaikki haluamani ystävänpäivädeitit. Hieronta aloitettiin rentouttavilla hajuilla, laventelilla ja jollain toisella kukantuoksulla, ja pikku hiljaa ilmaan ja muhun alkoi tarttua mausteisempia ja virkistävämpiä yhdistelmiä. Ehkä minttua? Patsulia tai sahramia tai muuta kaukoitäistä? Olisin kysynyt, jos olisin jaksanut puhua. Olin niin zen, että kaikki maallisten asioiden kysymiset tuntuivat etäisiltä mitättömyyksiltä.
Meidän valmistautuessa matkaan kohti Whitehorsea mä kipaisin vielä kylpylän pieneen puotiin ja ostin kotiin tuomisiksi kaksi pientä pulloa niiden itse puristamaa laventeliöljyä, joka oli ollut mun lemppari hieronnan aikana. Toisen itselleni ja toisen Lyytille, joka oli mun salainen ystävä Seppeleen ystävänpäivätapahtumassa, ja joka taatusti arvosti kaikkea tuollaista kivaa ja pientä.
Whitehorsessa olisi ollut nähtävää useammallekin tunnille, mutta meille oli selvästi valikoitu parhaat päältä. Jäälinna oli maaginen, ja meidän jonotellessa pois luistelunäytöksen katsomosta mä aloin olla niin nälkäinen, että mahaan sattui.
”Toivottavasti sinne ravintolaan ei oo pitkä matka!”, mä puhisin Inkerille noustessani autoon. ”Jos jollain meidän pöytäseurasta kestää liian pitkään päättää mitä tilaa, mä syön sen jahkailijan.”
Mä en ollut virallisesti kasvissyöjä, mutta olin varmaan kymmenen vuotta syönyt mahdollisimman kasvispainotteisesti. Mä olin tottunut reissuissa siihen, että varsinkaan isojen kaupunkien ulkopuolella kasvisruoka ei ollut välttämättä mikään juttu, ja olin varautunut täälläkin valitsemaan lehtisalaatin ja liharuuan väliltä. Siispä kun meidän (yllättävän hienon!) ravintolan listalta löytyi kohta
”Talon metsäsienikeitto, saatavilla annoksena yhdessä talon täytetyn leivän (sis. tomaattia, herkkusientä, basilikaa, paikallista puhvelinmaitomozzarellaa) kanssa” mä meinasin kuolata tuolini ympärille pienen järven, eikä ruokapäätöstä pahemmin tarvinnut jahkailla.
**
Sunnuntaiaamun aurinko melkein jo lämmitti. Orange Woodin tallin räystäistä roikkuvat jääpuikot tiputtelivat sulavaa vettä, ja Windi tuntui rennolta sen kävellessä alkukäyntejä kohti tuulimyllyn mäkeä. Mä olin päättänyt ratsastaa tammalla omatoimisesti maneesissa, treenata reiningohjelmaa, ennen kuin meidän pitäisi taas pakata itsemme autoon ja aloittaa matkustus kohti kotia. Mä en VOINUT YMMÄRTÄÄ, miten aika oli mennyt niin nopeasti. Okei, minä, Inkeri ja Manny lähdettiin päivää aikaisessa, koska me oltiin luvattu olla perillä Suomessa Seppeleen ystävänpäiväkarkeloiksi. Nyt se tuntui kuitenkin kaukaiselta ja hölmöltä ajatukselta. Windikin oli vasta alkanut viihtyä, se tuntui niin letkeältä pehmeän lännensatulan alla, että teki ihan pahaa kertoa sille sen joutuvan lentokoneen kuljetuspilttuuseen vielä tänä iltana.
Raicy ja Manny saapastelivat maneesiin melkein heti meidän perässä, jo ennen kuin mä olin ehtinyt nostaa ensimmäistä laukkaa. Manny katsoi kiinnostuneena kun mä vaihtelin Windin kanssa kevyen lope-laukan ja kunnon nelin väliä ympäri uraa. Mä yritin olla näyttämättä kuinka mukavaa musta oli että meitä katseltiin, mutta sitä saattoi olla vaikea peittää: välillä, ihan vain välillä mua vaivasi Seppeleessä, kun niin harvoja kiinnosti lännenratsastus millään tasolla, ja siksi Mannyn tulo talliporukkaan ja sen osoittama orastava innostus teki siitä suunnilleen mun BFF:n.
”Muista, että jos tarkistat silmillä vaihtuiko hevosen laukka, se on kisoissa virhepisteen arvoinen vilkaisu”, Raicy huhuili mulle maneesin toiseen päähän (??? millainen haukansilmä sillä oli, miten se näki sieltä asti mun mikrovilkaisun kohti Windin etujalkoja??). Mun naama nyki vähän harmistuneena, kun olin tehnyt sellaisen aloittelijan virheen. Nojasin taakse ja pyysin Windin hitaampaan laukkaan kääntääkseni sen kolmikaariselle kiemurauralle.
”Huomaatko jotain eroa niska-avuissa vasemman ja oikean välillä?” Raicy huikki tuumailevana mun taivutellessa pilkullista tammaa.
”Se on hitaampi vasemmalle”, mä vastasin, olin huomannut saman.
”Ota kättä vähän alas, kevennä”, Raicy auttoi. Kun mun molempia ohjia pitävä käsi oli alempana, vasen ohja koski Windin kaulaa pidemmällä matkalla. Windi pörisi kuin se olisi vastannut mulle, että tämä oli parempi.
Mulla oli ollut niin ikävä valmennettavana olemista, että Raicyn kaksi rentoa kommenttia tuntuivat siltä kuin joku olisi antanut mulle miljoonan euron palkinnon.
Iltapäivä alkoi hämärtyä Kanadan pohjoisnokassa aikaisin, ja ranchin valot alkoivat jo syttyä meidän lastatessa Windiä kuljetusautoon. Me ajettaisiin taas pimeällä, mutta ainakin lento osuisi tällä kertaa meidän rytmissä olevaan yöhön, joten ehkä aikavyöhykkeen vaihto menisi tällä kertaa kivuttomammin. Inkeri ja Manny oli hyvästelemässä niiden leirihevosia. Alexiina, jolla oli ollut hirveä kiire seuraavan päivän isojen värinäyttelyiden organisoinnissa ja ensimmäisten kaukaa tulleiden näyttelyvieraiden majoittamisessa, oli jotenkin repinyt aikaa tulla saattamaan meidät matkaan.
”Turvallista lentoa, oli ihana nähdä taas”, nainen rutisti mua lämpimästi ja mä rutistin takaisin.
”Oli upea viikko, kiitos”, mä sanoin ääni vähän kuristuneena. Tuntui ihan väärältä lähteä niin nopeasti. En pystynyt haikeudeltani katsomaan Alexiinaa silmiin, vaan seurasin hetken kuinka Kitty yritti ehostaa ranchin pihaa huomisia kisoja varten ja hätistää paksuja, sikinsokin juoksevia kanoja piiloon kanalaan.
”Ratsastusvaellukset oli varmaan mieleenpainuvimpia. En olis kuvitellut, että oisin tykännyt keskitalvella vaeltaa, kun se kuulostaa kylmältä ja epämukavalta, mutta täällä tykkäsin”, mä naurahdin. Alexiina hymyili ja piti kättään mun olalla meidän astellessa sulkemaan Windin trailerin peräluukun.
”Kieltämättä, pitkillä ratsastuksilla pääsee paikkoihin, minne mitenkään muuten ei pääsisi”, Alexiina pohti vähän nostalgisen kuuloisesti. Ehkä se ei ehtinyt ranchin töiltä ratsastaa pitkiä retkiä niin usein kun olisi halunnut.
”Oot aina tervetullut takaisin”, vaalea nainen kääntyi ajatuksistaan takaisin mun puoleen. ”Vaikka heti ensi kesänä, jos siltä tuntuu.”
Mä hymyilin ja pudotin pääni rennosti takakenoon, vetäen vielä raitista meri-ilmaa keuhkoihin. Pää kenossa näin, että taivaalla kiemurteli taas yhdet, haaleat ja sinivihreät revontulet.
”Pidän mielessä”, mä vastasin hiljaa.
---------------
Kiitos ihanasta tapahtumasta 
Saatan jatkaa myöhemmin yksityiskohtiin, jos tulee näiden pitkien jorinoiden jälkeen vielä ideoita
Tässä osassa upotettu vastaukset kysymyksiin:
4. Torstai ("Round-up"): Pidätkö enemmän lehmistä vai lampaista? Entä miten sujuu lasson pyöritys? Työ muuttuu huviksi, kun siirrytte paikalliseen latodiscoon kantrihenkisesti bailaamaan ja syömään. Voit kertoa Tamuli-illasta.
5. Perjantai (”Snow Fun”): Olet valinnut Kittyn vetämänä hiihtoratsastuksen. Oletko hiihtänyt paljon? Entä kokeillut hiihtoratsastusta? Kuinka monta kaatumista käyt läpi ennen kuin alkaa sujua?
- Hauskan hiihtoratsastuksen jälkeen on tiedossa vielä pulkkamäki; ja kittymäiseen tapaan hurja sellainen! Uskallatko laskea jyrkkää ”Lumimiehen rinnettä”, entä mennä pompuista? Kuka voittaa liukukisassa?
11. Lauantai (”Fine Arts”). Teette ensin reissun Cherriniin kuumien lähteiden kylpylään sekä aromaterapiahierontaan. Mikä on lempituoksusi? Päivä päättyy klassiseen ravintolaillalliseen. Mitä tilaat menulta?
12. Sunnuntai (”Ratsastuspäivä”). Vapaata tarinointia. Järjestäjän kommentti:
Cella vaikutti vähän sellaiselta kanaemolta (hehe), että merkki oli paikallaan! 
Kanat on kyllä ihania 
Kiitos taas toisesta tarinaosasta! "Mä en ymmärrä mistä, mutta jostain takkinsa/satulansa/hevosensa piilotaskusta Kitty kuitenkin veti esiin pitkät pulkkamäkiliukurit. Punktukka hihkui sellaisella energialla, että siitä olisi riittänyt kolmelle zumbaohjaajalle." HAH! Cellan tekstien parissa saa aina nauraa! 
(Nyt on kyllä ihan pakko lisätä Rodeobeibin Kuolema Tamulin vakiomenuun 
) Ja ai vitsit, kun luki tuota kylpylä/hierontapätkää, tässä melkein suli omaan penkkiin myötänautinnosta. Unelmien viikko, vaikka itse sanonkin! Ja Cellan annos... minulle sama! 
Ihana ja koskettavan kaunis loppu. Kiitos mahtavasta tekstistä - ja kompaten avatarihahmoni sanoja: tervetuloa taas joku vuosi uusiin rientoihin! 
Whïtewoodin kutsu
Tapahtuman suorittaminen: LOMAKE 
VIP 01.02.
Tästä mukaan Rúnan matkamuistot tapahtumasta: kuparinen saukkovyö sekä intiaanien viisauksia sisältävä taskukirja! Onnea myös uuden pennun kanssa uuteen kotiin! 
Ihanaa matskua taas Cellalta, näitä lukee kuin söisi karkkia! 
nauroin ääneen kun näin)
Saatan jatkaa myöhemmin yksityiskohtiin, jos tulee näiden pitkien jorinoiden jälkeen vielä ideoita
Kanat on kyllä ihania 
(Nyt on kyllä ihan pakko lisätä Rodeobeibin Kuolema Tamulin vakiomenuun 
) Ja ai vitsit, kun luki tuota kylpylä/hierontapätkää, tässä melkein suli omaan penkkiin myötänautinnosta. Unelmien viikko, vaikka itse sanonkin! Ja Cellan annos... minulle sama! 
