katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 1,005 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 27, 2015 13:04:51 GMT
Appelsiinipuun luvut 2 vuodelta 2012 Tallilla hiipparoinut salaperäinen vakoilija paljastuu, Fifin kuntoutus kunnon hevoseksi tuottaa tulosta, ja Dewn miettii tahtooko hän enää laisinkaan ratsastaa ja mitä hän oikeastaan elämältään haluaa.
 |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 13:09:40 GMT
Uusi aika
1.1.2012
”Hyvää uutta vuotta!” raikui joka puolella. Kaakaomukeja ja kuohuviinilaseja kohoteltiin, tumma taivas oli valojen räiskeestä ja hehkusta monenkirjava ja, vaikkei maassa lunta ollutkaan, tunnelma oli silti käsin kosketeltava.
”Tämä vuosi on merkityksellinen, sen ihan tuntee!” Alexiina hihkui innoissaan; hänelle uusi vuosi oli vuoden kohokohta. ”Kaksituhattakaksitoista, olettehan tekin kaikki kuulleet niistä upeista ennustuksista, joita on luvattu?”
Kitty, joka oli juuri leikkisästi tapellut Dewnin kanssa kaakaon termostaattikannusta, pysähtyi suoristamaan pipoaan ja sanoi: ”Siitä, että tulee maailmanloppu?”
”Höps, ei mitään maailmanloppua. Siirrymme uuteen aikaan, korkeampaan aikaan, jonka tulevaisuudenkuva on meistä jokaisen käsissä!”
”Äiti alkaa aina höpistä, kun saa vähän samppanjaa”, supisi Dewn suupielestään kaataessaan itselleen lisää kaakaota. Hän oli ollut tavattoman hyvällä tuulella sitten sen jälkeen, kun Fifi oli antanut hänen halata päätään pitkään ja nostaa kavioitaan puhdistettavaksi ilman äksyilyä. Se oli ollut taas iso harppaus eteenpäin.
Kitty hihitteli heidän supinalleen ja Alexiina, joka yhä paasasi jotain suurpiirteistä ja ilmarikasta, sai kiinnostuneen kuulijan ainoastaan Gillianista.
Pa-pa-pa-PAM!
Raicyn ja Thomas Jordanin pieneltä myllymäen alapuolella olevalta saarelta lähettämät raketit paukkuivat. He olivat kerääntyneet mäen harjalle juhlistamaan kellonlyömää ja vaikka olikin kylmä, kaikki hytisivät myös jännityksestä. Siihen äidin sanomaan Dewnin oli ainakin yhdyttävä, että ilmassa oli jonkinlaista uutta säpinää ja merkityksellistä värinää… aivan kuin jotain jännittävää tulisi pian tapahtumaan.
Lähes huomaamattaan Dewn alkoi häplätä kaulassaan kaulurin alla roikkuvaa kultaista korua.
”Minä olisin halunnut lunta!” kiukutteli Lotte, joka oli heistä ainut, johon juhlamieli ei yhtä hyvin tarttunut mustan maan tähden.
Dewn löi häntä kevyesti kepillään tarkoituksenaan piristää, mutta Lotte katsoi häneen lähes murhanhimoisen loukkaantuneesti ja hieroi osumakohtaa kuin olisi saanut kovankin tällin. Sitten hän näytti veljelleen kieltä ja kirmasi tämän päälle, Dewn nauroi ja kompuroi taaksepäin... ja silloin hän näki sen: aivan selvästi hahmon, joka seisoi puiden lomassa alempana mäelle nousevalla rinteellä, seisoi vain siellä puun takana ja tuijotti heidän iloista juhlivaa joukkiotaan.
Sitä kesti niin lyhyen hetken, vain raketin valon hehkun ajan, ja Dewnin siristellessä silmiään seuraavan vihreän valon välkkeessä, hahmo oli jo kadonnut näkyvistä. Pelottava outo tunne oli ottanut hänestä vallan.
”Eh... Lotte, odota hetki.”
”Mitä nyt?” tyttö kysyi kiepsahdettuaan takaisin jaloilleen.
Viiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiihhh... PAM!
”Ooh! Katsokaa miten upea!” Kitty huudahteli rakettien paukkuessa. Dewn konkkasi mäkeä alas, otsa rypyssä ja katse tarkennettuna niiden puiden taakse, joiden takana oli uskonut nähneensä jonkun.
Mutta kun hän ehti sinne asti ja nojasi kädellään haavan kylmään runkoon, ei nähnyt missään ketään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 13:15:13 GMT
Päätös
21.2.2012
Joulu ja uusi vuosi uudella, omalla Kanadan tilalla olivat tulleet ja menneet.
Joulukuusta ei sisälle taloon tuotu, mutta sen sijaan koko talliporukka kävi luonnon metsässä koristelemassa yhden kuusen ja tanssi helmiäisen heleässä ohuessa kuurassa muutamat valssit (muutaman osalta se oli kyllä enemmän räpiköintiä tai vain vaivaantunutta hekottelua sivummalla). Raicy sai kortin veljeltään Williamilta ja tämän vaimolta, mikä oli hieman yllättävää. Siinä he mainitsivat terveisensä koko perheeltä, mukaan lukien viideltä lapseltaan. Ei sanaakaan Raicyn ja Williamin isän poismenosta.
Alexiina soitti Englantiin Ninthwoodiin jääneille Tossahille ja Adeksille ja heidän pieni tyttärensä Molly lörpötteli kovasti taustalla.
Fifi ei edelleenkään pitänyt miehistä, Raicystä nyt ei varsinkaan, mutta sitäkin enemmän se oli kiintynyt Dewniin. Meni tai teki Dewn mitä tahansa, Fifi oli ottanut elämäntehtäväkseen seurata tämän jokaista liikettä kuin iso koira.
”Olisipa minullakin noin ihana heppa”, Lotte huokaili nojaillessaan karsinanpieleen violetit korvalaput korvillaan ja katsellen kuinka ruuna kyhnytti rakastavasti päätään Dewnin kättä vasten, kun tämä suki sitä harjan alta.
”Sinulla on jo Luna”, Dewn huomautti siskolleen ja yritti melko voimattomasti ja hellästi työntää isoa vaaleaa turpaa kauemmas. Hän horjahti hieman eteenpäin ja painoi keppinsä tukevammin turpeisiin.
”Mutta Luna on Luna”, Lotte marmatti. ”Se vain syö ja nukkuu ja sekoilee - ja nykyään myös puree!”
”Koska annat sille herkkuja suoraan kädestä. Olen sanonut, ettei niin kannata tehdä.”
”Mutta se on sellainen herkkupeppu”, Lotte puolusteli haaveksuvasti. Sitten hän äkkiä vilkaisi olkansa yli jonnekin, minne Dewn ei nähnyt.
”Mitä?” Dewn vilkaisi tähän samalla, kun veti tumppuaan irti Fifin suusta.
”Joku outo poika kävi äsken tallin ovella ja häipyi samantien, kun näki minut”, Lotte vastasi ja rapsutti nenäänsä. ”Tuntematon.”
”No, mene tervehtimään ja käske tulemaan tänne. Ehkä se on niitä uusia hevosenhoitajia, joita äiti on yrittänyt kalastella meille?”
”Meni jo”, Lotte kohautti olkiaan ja alkoi sitten taas lörpöttää Fifille, joka nuuhkaisi hänen sormiaan nopeasti ja kääntyi taas tuuppaamaan Dewniä selkään. Charlotte murahti harmistuneena ja kateellisena. Dewn veti vielä viimeiset vedot voikon lautasten yli, nyppi karvat irti harjasta ja tuli karsinaovelle. Hän tipautti suan Fifin koppaan, veti oven kiinni ja katsoi Lotteen.
”Eikö sinulla ole muuta tekemistä, kuin norkoilla minun ja Fifin perässä?”
”Ei”, tyttö lirkutti ja huokaisi sitten raskaasti. ”Kamalan tylsää! Koulussakin on kurjaa, Matt kiusaa taas... ja Emmalla on muka koulukiireitä, ettei hän ehdi tulla tallille ratsastamaan kanssani. Enkä ole opetellut pianoläksyjä.”
Dewn hypisteli hajamielisenä kaulaketjuaan, josta roikkui kulunut kultainen siluetti pukittavasta hevosesta. Hänen oli pitänyt uusia ketju, sillä aikaisemmasta oli lukko mennyt uuden vuoden jälkeen kummallisesti rikki. Hänen varpaitaan kipristeli, vatsassaan velloi jännityksestä ja kevyt kylmä hiki alkoi äkkiä kohota otsalle.
”Lotte...”, hän aloitti ja tipautti kätensä pois kaulaltaan, ”taidan olla valmis.”
Charlotte kallisti päätään. ”Häh?”
”Haluan nousta taas satulaan.”
Hetki hiljaisuutta. Fifi korskahti ja kurkotti kaulaansa Dewniä kohti, joku potkaisi äänekkäästi karsinansa seinää ja ulkoa kuului etäistä muminaa, jutustelua. Talviset auringonsäteet paistoivat sisään kentän puoleisista ikkunoista.
”IIH! Mahtavaa!” Lotte kiljaisi riemuissaan ja hyppäsi halaamaan veljeään. Tämä otti tukea karsinansuun reunoista ja moisesta huudosta ja äkkinäisestä vilskeestä pelästyneenä Fifi heitti päänsä järkyttyneenä kauemmas ja pakeni pilttuun perälle. ”Jee jee jee!”
”Rauhoitu, hevoset pelkää”, Dewn hyssytteli, mutta hymyili yhtä kaikki Lotten innolle.
”Joko kerroit iskälle? Koska aiot? Nyt? Heti? Saanko katsoa? Kenellä? Menetkö Fifin selkään?”
”Äh, en t-ti—öh. Älä sano vielä kenellekään, lupaatko? Olet ensimmäinen, jolle kerroin ja... ja mietin tätä vielä. Ehkä sitten keväämmällä.”
”Höh”, Lotte astui askelen kauemmas. ”Okei.”
Dewn hymyili, pörrötti sisarensa hiuksia ja otti sitten keppinsä ja harjakorin ja lähti konkkaamaan kohti varustehuonetta. Nyt, kun se oli sanottu ääneen, hän tunsi olonsa onnellisemmaksi ja toiveikkaammaksi kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 13:29:36 GMT
Dewn kohtaa haastajan
18.3.2012
Dewn nojasi aitaan eikä voinut onnelliselle hymylleen mitään. Hän nosti sormet huulilleen ja vihelsi kerran kuuluvasti. Voikko ruuna käänsi korvansa hänen suuntaansa, sieraimet suurina.
”Tule, poika!” Dewn kutsui ja vihelsi vielä uudelleen. Fifi pärskähti ja tuli sitten pientä hölkkäravia hänen luokseen. Dewn hymyili entistä leveämmin ojentaessaan kättään, ottaessaan hevosta riimusta kiinni ja taputtaessa sitä sitten leukaperän taakse. ”Hieno Fifi. Hieno poika.”
Ruuna nuuhkaisi hänen hiuksiaan ennen kuin laski päänsä alas ja alkoi tutkailla maata aidan tuntumassa. Dewnin takaa tallipihalta kuului rahisevia askelia, mutta ennen kuin hän ehti kääntyä katsomaan kuka oli tulossa, hänen äitinsä seisahtui aidalle hänen viereensä.
”Kaunis ilma, eikö olekin”, Alexiina sanoi ja silmäili leppoisasti hevosia. ”Hevosetkin tykkäävät, kun kevät tulee.”
”Joo”, Dewn nyökkäsi.
”Tuskin uskonkaan, kuinka paljon te olette molemmat edistyneet. Fifi on kuin täysin toinen hevonen vain vuosi takaperin. Se näyttää niin terveeltä ja oma kävelysi on muuttunut jo niin sujuvaksi, että tuskin tuota toista keppiä huomaakaan.”
He olivat hetken aikaa miellyttävästi hiljaa, Dewnin kurkottaessa rapsuttamaan hevosensa harjamartoa tämän nyppiessä kankeaa maasta pilkottavaa ruohoa.
”Siitä sinun jutustasi”, Alexiina sanoi sitten. Dewnin teki mieli kysyä mistä, vaikka tiesi kyllä mistä nyt puhuttiin. Kuukauden märehdittyään saamatta tuskin rauhaa jännitykseltään, Dewn oli lopulta saanut kerättyä sen verran urheutta, että oli kertonut äidilleen päätöksestään nousta taas satulaan. Vastaanotto oli ollut kannustava ja lämmin, niin kuin hän oli odottanutkin, mutta edessä oli vielä saman uutisen vieminen isälle — ja siihen vastaanottoon Dewn ei luottanut läheskään yhtä paljon.
”Olen valmis”, hän sen sijaan vakuutti jälleen kerran, otti sormikkaan pois kädestään ja pyyhkäisi silmille pudonneet etuhiukset pois kasvoiltaan.
”Meidän täytyy vielä keskustella asiasta isän kanssa.”
Dewn katseli horisonttiin. ”Niin kai.”
Alexiina laski kätensä hänen hartialleen äidillisen hellästi ja rohkaisevasti ja puristi. Hän hymyili. ”Olen vain niin iloinen puolestasi. Olet parantunut niin hyvin. Katsotaan, kenen selkään nouset ensimmäisenä.”
”Haluan ratsastaa Fifillä”, Dewn sanoi välittömästi. Hän oli odottanut tätä ja oli miettinyt sanansakin valmiiksi vastusteluihin, mutta sen sijaan äiti näyttikin täysin rauhalliselta.
”Varmasti. Niin minäkin haluan”, hän sanoi ja Dewnin oli pakko kääntää päänsä katsoakseen tätä hämmästyneenä, ”mutta Fifi ei taida olla vielä valmis.” Alexiina katseli hevosta mietteliäänä ja sai Dewninkin kääntämään siihen katseensa takaisin.
Ehkä niin, hän ajatteli vähän alakuloisena, ehkei Fifi ollut vielä valmis.
Alexiina kääntyi ja lähti kävelemään kohti tallia, mutta huikkasi vielä olkansa yli mennessään: ”Isälläsi on sinulle asiaa, hän on talolla.”
*
Ovi lennähti jonkin ajan kuluttua vihaisesti apposen auki, rämähti seinään ja takaisin itsestään kiinni ja kiukusta kihisevä Dewn harppoi portaiden yli takaisin pihalle. Isän reaktio oli ollut hyytävän tyrmäävä ilman mitään perusteluja ja Dewn mietti, että voisi käydä vaikka kaverinsa Richardin luona tuulettelemassa tunteitaan, kun huomasi äkkiä tuntemattoman henkilön laitumen aidalla suunnilleen samassa kohtaa, jossa Dewn itse oli ollut vain puoli tuntia aikaisemmin.
Hetken ihmeteltyään, että olikohan tämä nyt joku niistä äidin palkkaamista hoitajista, Dewn päätti konkata lähemmäs. Kun hän oli muutaman metrin päässä, hän huomasi, että poika oli suunnilleen hänen ikäisensä, pukeutunut mustaan nahkatakkiin ja tämän mustat puolipitkät hiukset kiiltelivät kirkkaassa kevätauringossa. Poika naksutteli juuri kieltään hassusti ja ojenteli kättään Fifiä kohti, joka oli ehtinyt taas vaeltaa takaisin kauemmas laitumella.
”Hei”, Dewn sanoi äreästi jo valmiiksi pahalla tuulella ja tuli pojan vierelle. ”Sinuna en koskisi siihen. Se on minun hevoseni eikä se pidä tuntemattomista. Varsinkaan miehistä.”
Hitaasti, poika käänsi kasvonsa häntä kohti. Dewn hätkähti tajutessaan kuinka silmiinpistävän vaaleansiniset pojan iirikset olivat; niiden välttelevän oloinen katse tuntui jokaisella osumallaan sinkauttelevan jääpuikkoja. Hän oli myös kalpea ja hänen piirteensä olivat jollain tapaa veistosmaiset. Luomi kasvoilla veti huomiota puoleensa. Dewn oli myös aika varma, ettei ollut nähnyt tätä poikaa koskaan ennen, mutta miksi hänellä sitten oli olo, ettei tämä kuitenkaan ollut täysin tuntematon? Kuin joku, jonka hän olisi joskus tavannut, mutta vuosien saatossa tyystin unohtanut... toisaalta, niin erikoiset kasvot kuin pojalla olikin, Dewn varmasti muistaisi ne kerran nähtyään.
”Tiedän”, poika sitten sanoi ja jatkoi naksuttamistaan hevoselle. Hänen äänensä oli karhea ja matala, sellainen kuin ketjupolttajilla tai kurkkutautisilla.
Dewniä alkoi kismittää hieman lisää, kun vieras ei ottanut hänen kehotustaan tosissaan. Hänen suureksi hämmästyksekseen Fifi lähti kuitenkin löntystämään heitä kohti ja pysähtyi vähän matkan päähän haistellen ilmaa. Dewn odotti Fifin tulevan, totta kai, hänen luokseen ja olikin aika tavalla järkyttynyt ruunan mennessä suoraan mustahiuksisen pojan luo.
Vielä muutamat askeleet ja Fifi pysähtyi heidän eteensä antaen tuntemattoman pojan silittää itseään.
”Fifi ei koskaan ole noin tuttavallinen vieraille”, Dewn sanoi kivisellä äänellä ja katsoi poikaa nyt hyvin epäluuloisesti, kuin tämä olisi syyllistynyt hirveään rikokseen.
”Kuka sanoi, että oon vieras?” poika mutisi tuskin kuuluvasti Fifiä rapsutellen. Dewn katseli heitä silmät viirullaan.
”Miten niin? Kuka sinä sitten olet?”
Poika ei vastannut. Jostain syystä jokin tämän luihun pojan olemuksessa kismitti Dewniä suunnattomasti. Dewnin odotellessa vastausta, poika antoi kätensä valahtaa alas ja kääntyi lähes puolilaiskasti kannoillaan ympäri.
”Oli hauska rupatella... Dewn.”
Dewn ei voinut kuin pällistellä siinä kuin idiootti, vihaisena ja hämmentyneenä, tuijottaen tuimasti poispäin löntystävän pojan nahkatakkiseen selkään. Sitten hän konkkasi muutaman askelen tämän perään. ”Hoi–sinä! Odota!”
Mutta poika nosti kättään kääntymättä.
Dewn pysähtyi ja tuijotti silmä kovana nahkatakin selkämystä, kun tämä outo kaveri harppoi tallipihan poikki ja katosi alas porteilta. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 27, 2015 13:39:22 GMT
Rannan sankarit 6.6.2012
”Tiedän tarpeeksi hyvin ja vielä ei ole oikea aika!”
”Koskaan ei ole tarpeeksi oikea aika sinulle!”
Ovi paukahti kiinni. Keittiöön jäi vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Raicy hieroi väsyneesti nenänvarttaan kyynärpää vasten pöytää, ja Alexiina sekoitti tiskitasolla koiranruokaa selkä Charlotteen päin, joka joi mehua nojallaan jääkaapin oveen. Raicy huokaisi raskaasti ja antoi kätensä valahtaa alas. Alexiina ei sanonut mitään, mutta hänen määrätietoinen sekoittamisensa kertoi tarpeeksi, että hänen teki mieli sanoa oma mielipiteensä.
”Niin, sano vain”, Raicy murahti. ”Mielesi tekee kuitenkin.”
”Olen vain sitä mieltä, ettet ole nyt aivan rationaalinen.”
”Vai en?” Raicy mulkoili vaimonsa selkää ja tämän hartiat kohosivat, kuin hän olisi tuntenut katseen. ”Missä mielessä en ole rationaalinen, kun puollan poikamme parasta?”
”Parasta...”, Alexiina mumisi hiljaa ja alkoi kauhoa koiranruokaa ruokakuppiin. Raicy suoristi selkänsä ja laski molemmat nyrkkinsä symmetrisesti pöydälle: vaaran merkki. Charlotte vainusi riidan alun hyvissä ajoin ja joi nopeasti mehunsa loppuun. Hän purjehti vikkelästi olohuoneen läpi eteiseen ja ulos juuri, kun hänen isänsä alkoi raivoamaan ja hänen äitinsä vastaili aina yhtä rauhallisella äänellä: ”Hän ei ole mikään lapsi enää, hänen täytyy kohdata pelkonsa ja voittaa ne tai hän ei koskaan pääse niistä eroon—”
Charlotte juoksi tallipihan poikki, sillä häntä ei huvittanut kuunnella kuinka äiti ja isä aloittaisivat taas yhden sanaharkkansa koskien Dewniä. Kaikki oli aina Dewn sitä, Dewn tätä. Välillä Charlottesta tuntui, ettei häntä huomannut kukaan, mutta toisaalta ei se aina haitannut niin paljon. Ainakin hän sai mennä ja tulla suurinpiirtein miten mieli... vaikka olihan hän toisinaan yksinäinen. Mutta olihan hänellä Dewn. Ja Luna. Ja parhaat ystävänsä.
Tänään hän oli suunnitellut lähtevänsä ratsastamaan Amyn ja Emman kanssa. Oli niin ihana ja lämmin kesäinen iltapäivä, että he olivat suunnitelleet menevänsä uimaan merenrantaan. Niinpä Charlotte meni talliin ja kävellessään Fifin karsinan ohi huomasi oven olevan auki. Kävelykeppi oli nojallaan seinustaa vasten. Dewn oli konkannut talliin ja seisoi nyt karsinassa halaten hevostaan kaulan ympäri.
”Älä välitä, iskä muuttaa vielä mielensä”, Charlotte sanoi ovelta tarkoituksenaan piristää. Dewn kääntyi.
”En jaksa hänen ainaista paapomistaan”, hän sanoi raskaasti. ”Niin kuin olisin vielä jokin pikku lapsi, hemmetti. Tästä on puhuttu jo kuukausia!”
Charlotte mutristi suutaan. ”No, se on isä. Se on pahempi kuin äiti.”
”Todellakin”, Dewn tuhahti. Hän silitti Fifin poskea hajamielisesti. ”No jaa. Toisaalta, miksi minun tarvitsisi edes odottaa hänen hyväksyntäänsä...”
”Miten niin?” Charlotte kysyi silmät tapillaan, mutta ennen kuin Dewn ehti vastata, talliovelta kuului huikkaus. Amy ja Emma olivat saapuneet ja maleksivat yhtä matkaa Charlotten luokse.
”Moi!” Emma sanoi ja virnisti leveästi. Hänellä oli pitkät punertavanvaaleat hiukset. Amy, jolla oli tumma polkka ja otsatukka, seisoi hänen takanaan hymyillen vienosti. Molemmat olivat kesäkutimissa. ”Lähdetäänkö heti?”
”Mennään vain”, Charlotte nyökkäsi, ja he menivät yhdessä peremmälle talliin. ”Emma, sinä voit ottaa Mandyn ja... Amy Feikin”, hän jakeli ohjeita kuin tallipomo ikään ja viittasi käsillään molemmille sivuilleen. ”Minä en jaksa Lunaa tänään, se ei oikein tykkää vedestä... ajattelin mennä Hipolla.”
Niin tytöt pistivät kypärät päähän, ottivat hevoset riimuihin ja taluttivat ne tallipihalle hypäten niiden paljaisiin, lämpimiin selkiin jättäen kenkänsä tallille. Mandyn varsa Hurry seurasi emäänsä pirteästi hypähdellen. Feikki ei ollut tavalliseen tapaansa niin menossa kuin yleensä, mutta Mandy oli pää korkealla ja korvat höröllä. Hippo veti heti nurmikolle Charlotten vastusteluista huolimatta ja alkoi ahneesti ahtaa ruohoa kitaansa. Vasta, kun Mandy ja Feikki olivat jo menneet edeltä, sai Charlotte itsepäisen tamman pään kiskottua ylös ja potkittua kavereiden perään. He ratsastivat alas tilan porteilta ja mäen mutkaan rinteiden varjoon. Kauempana vain parin sadan metrin päässä meri siinteli ja kimmelsi sinisenä. Linnut visersivät iloisesti ja ilmassa löyhyi hellä tuuli, joka piti sopivasti enimmät ärsyttävät ötökät poissa. He nauroivat ja juttelivat kaikenlaista, lähinnä hevosista ja koulusta, ja hevosten kaviot tallasivat pölyistä tietä, joka laski loivasti reunustamaan nurmialuetta, johon he olivat rakentaneet muutamia luonnonesteitä.
Tytöt kääntyivät tieltä ja ylittivät nurmikon, kunnes se vaihtui valkoiseen hiekkaan. He seurasivat rantaa jonkin matkaa vielä kauemmas, kunnes pysähtyivät ja valuivat alas ratsujen selästä riisuakseen päällysvaatteet pois. Niiden alta paljastuneet uimapuvut yllään tytöt nousivat takaisin ratsaille ja ohjasivat hevoset kohti vettä. Mandy oli oikea vesipeto ja lähti heti ensimmäisenä kaula pitkällä mereen. He nauroivat riemuisasti, kun Hurry ihmetteli aaltoja ja spurttaili edestakaisin rantaa karkuun kuohuvia vaahtopäitä. Merivesi oli kylmää, kun se roiskui heidän paljaisiin jalkoihinsa. He ohjasivat hevoset sen verran syvälle, että vesi yltti melkein polviin asti ja kääntyivät sitten taas takaisin päin. Hurry päästi kimeän vingunnan rannalta äitinsä perään ja Mandy pärskähti niin voimakkaasti, että lisää vettä sinkoili ympäriinsä. Amy hengähti innoissaan, kun Feikki lähti kauhomaan.
”Hihi, tämä tuntuu niin hassulta! Ihan kuin se leijuisi!” hän kikatti ja puristi riimunnarua. Hippokin otti pari kauhallista uintia ennen kuin palasi takaisin kahlaukseen.
”Ravataan!” Charlotte sanoi ja kaikki yllyttivät ratsunsa raviin. Vesi kohisi ja loiskui. Sitten kuului vain whoooah! ja lumpsahdus, kun Emma liukastui alas Mandyn selästä. Amy ja Charlotte pidättivät takaisin käyntiin ja pysähdyksiin, mutta Mandy jatkoi ravia rantaan ja kiirehti Hurrya vastaan.
”Miltä maistuu?” Charlotte nauroi, kun Emman pää tuli esiin aalloista.
”Nam”, tämä nauroi ja sylkäisi merivettä. ”Suolaiselta. Mandy vähän innostui.”
”Sillä oli kiire vauvan luokse”, Amy tuumasi, ja he katselivat herttaisina kuinka Mandy jäi tyynenä seisomaan rannalle Hurryn pyöriessä sitä ympäri kuin yli-innokas koiranpentu.
”Tulkaa tekin uimaan, ei tämä ole enää niin kylmää”, Emma sanoi.
”Okei!” Charlotte ei miettinyt sen kummemmin, vaan sukelsi suoraan Hipon selästä. Vesi tuntui ensin lamauttavan kylmältä ja painoi keuhkoja, mutta kun hän potki itsensä pintaan, se tuntui jo nopeasti paljon siedettävämmältä. Hippo pärskytti jalallaan hurjasti ja he kaikki kiljahtelivat ja suojasivat itseään roiskeilta. ”Ala tulla, Amy!”
Amy epäröi eikä lopulta suostunut tulemaan suoraan ratsailta, joten hän vei Feikin rantaan ja tuli vasta sieltä itse mereen kahlaten. Heillä oli oikein hauskaa läiskyttäessään vettä toistensa päälle. He eivät varsinaisesti uineet, lähinnä vain lilluivat paikoillaan. Saatuaan tarpeekseen sitä lajia, he palasivat takaisin rantaan ja istahtivat hietikolle palellen ihot kananlihalla. Hevoset olivat maleksineet nurmen puolelle laiduntamaan hännät laiskasti heilahdellen. Hurry sen sijaan oli nyt varsin kiinnostunut tyttöjen touhuista. Se tuli korvat höröllä ja silmät kirkkaina lähemmäs katsomaan mitä he oikein tekivät hiekkaan ja hamuili sitten Charlotten niskavilloja.
”Hurry on niin söpö”, Amy hymyili herttaisesti. ”Aiotteko pitää sen?”
Charlotte kohautti toista olkaansa ja taputti varsan hölmistynyttä turpaa. Sen partakarvoihin jäi hiekanmuruja. ”Tuskin. Meillä on talli ihan täynnä ja on jo muuten niin paljon nuoria hevosia, mitä äiti haluaa jättää. Firma esimerkiksi... ja ensi viikolla tulee uusi hevonen.”
He viettivät koko pitkän iltapäivän ja illan ulkona. Kun aurinko lähti laskemaan, he nousivat taas ratsaille ja laukkasivat kilpaa merenrantaa ilman satuloita tai suitsia... eikä Charlotten mieltä painanut murheenhäiväkään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 14:04:31 GMT
Tuntematon esittäytyy
4.7.2012
Meni viikkoja, kuukausia, ja kesä oli saapunut. Dewn oli ehtinyt unohtaa kohtaamisensa eriskummallisen pojan kanssa silloin se yksi kirkas kevätpäivä, sillä elämä toi niin paljon kaikkea muuta ajateltavaa: hän oli saanut kesätöitä vanhassa keskustassa sijaitsevasta pienestä kioskista ja se rytmitti nykyisin hänen arkeaan Fifin hoitamisen lisäksi, sillä Dewnillä oli kova tarve osoittaa isälleen, ettei ollut niin avuton, kuin tämä kuvitteli. Syy oli myös siinä, ettei isä ollut vieläkään suostunut laskemaan Dewniä satulaan, eikä missään tapauksessa etenkään Fifin, ja vaikka ruuna olikin yhä edistynyt ja kehittynyt niin paljon, että Kitty ja Alexiina keskustelivat jo piakkoin kesän aikana opettavansa sen jälleen kerran varusteisiin, se oli alkanut myös oikkuilla aivan eri tavalla kuin aiemmin. Edes Dewn ei enää aina saanut siihen kontaktia, kun hevonen heittäytyi hankalaksi ja ikään kuin unohti kaikkien muiden läsnäolon: se saattoi haahuilla päättömästi laitumella tulematta luo kutsusta, hirnahdella itsekseen ja oli alkanut taas kuoputtaa levottomasti karsinassa sekä pyöriä kehää, mitä se ei ollut tehnyt sitten viime syksyn.
Dewn oli harmissaan tästä takaiskusta eikä tiennyt mitä olisi tehnyt sen oikaisemiseksi. Fifi ei enää kuunnellut häntä yhtä hyvin kuin ennen.
”Älä ota sitä henkilökohtaisesti”, sanoi Kitty huolettomaan sävyynsä, kun Dewn tuli maininneeksi mielipahastaan. He olivat lapioimassa yhteistuumin lantaa laitumelta. ”Fifi edistyi niin nopeasti, että jonkinlainen takapakki oli ihan odotettavissakin.”
”Oliko? Minä en ainakaan odottanut mitään tällaista…”, Dewn mutisi, ”ja se on outoa. En ymmärrä mitä on mennyt vikaan, yhtäkkiä se vain lakkasi kiinnittämästä minuun niin paljon huomiota.”
”Roikut sen kanssa liikaa. Ota vähän etäisyyttä.”
”Me puhutaan nyt hevosesta, ei miehistä”, sanoi Dewn ja iski lapion maahan. Se jäi siihen pystyyn tönöttämään.
Kitty nauroi. Hän heilautti lantakikkareet vaivattomasti kärryihin ja siirtyi eteenpäin. ”Joo, mutta onhan Fifi kuitenkin ruuna.”
Dewn jatkoi hetken levättyään työtä otsa yhä enemmän uurteilla. Hänellä oli sellainen tunne, että hänen olisi pitänyt tietää syy hevosensa käytökseen, mutta jotenkin ei vain saanut paloja loksahtamaan kohdalleen… ei ainakaan ennen, kuin alkoi heinäkuu ja hän tuli taas kerran törmänneeksi tuohon outoon henkilöön, joka seisoskeli sillä kertaa tallissa.
Heti palattuaan töistä, Dewn meni hakemaan Fifiä laitumelta. Hän harjasi ruunan, puhdisti kaviot ja kiinnitti liinan päitsiin niin rutiininomaisesti, ettei ollut aluksi huomata tuota hahmoa häilymässä heidän lähellään, tarkkailemassa jonkin matkan päästä yhteen karsinanoveen nojaillen. Vasta, kun Dewn oli jo melkein taluttanut Fifin pojan ohi, hän viimein tunnisti nuo patsasmaiset, kylmät kasvot.
”Sinä!”
Poika hymähti ilottomasti, kuin Dewnin huudahdus olisi ollut liioittelua ja antoi Fifin haistaa kämmensyrjäänsä, sillä Dewn oli pysähtynyt niille aloilleen hämmästyneenä tuon saman pojan näkemisestä.
”Oletko taas vakoilemassa täällä?” Dewn tivasi ja kiukustui itsekseen siitä, miten tuttavallinen Fifi oli poikaa kohtaan.
”En tiedä mistä puhut”, poika mutisi äkkiä pälyileväisenä, katsomatta häneen.
Dewn veti omat silmänsä viirulle. Ei hän ollut aivan tyhmä: eikös Dewn ollut jo kuukausien ajan silloin tällöin nähnyt hahmoa, joka liikkui kuin varjo pimeässä, koskaan paljastamatta itseään? Dewn ymmärsi sen kaiken siinä hetkessä ja niin luonnollisesti, jopa lähes yllättymättä, että oli todennäköisesti pohtinut asiaa alitajuisesti jo aiemmin.
”Tiedätpäs. Olet pyörinyt täällä jo—”
”Tuo on minun”, poika keskeytti ja tuijotti silmäkovana jonnekin Dewnin kaulan tienoille, edelleen vältellen suoraa katsekontaktia. Dewn vilkaisi alas rinnuksilleen. Hän tarttui pukittavan hevosen siluettia esittävään ketjuun kysyvästi ja syynäsi sitä sitten nenänvarttaan pitkin.
”Miten niin se on sinun? Tämä on ollut minulla jo vaikka kuinka kauan.”
”Hukkasin sen”, poika tokaisi nopeasti. Hän ojensi kättään kämmen auki, silmien katse korussa. ”Saisinko?”
Dewn katsoi häntä hetken hölmistyneenä, mutta nosti sitten leukaansa ylväästi ylös.
”Et. Se on minun nyt. Löytäjä pitää.”
Poika tuijotti edelleen ilmeen värähtämättäkään, käsi ojossa, odottaen.
Dewn rypisti kulmiaan hänelle. ”Milloin muka hukkasit tämän?”
Hitaasti, pojan käsi laskeutui alas. ”Joskus viime syksynä.”
”Se löytyi heinäladosta—hetkinen, olet siis ollut täällä jo silloin? Kuinka ihmeen kauan olet käynyt täällä, miksei kukaan ole nähnyt sinua kunnolla? Kuka sinä oikeastaan edes olet?”
Fifi työnsi turpansa lähemmäs ja hamuili lempeästi pojan olkapäätä. Poika silitti sitä puolihuolimattomasti. Dewn ei voinut käsittää miksi Fifi—joka ei sietänyt ketään muuta miespuolista henkilöä kuin häntä itseään—saattoi olla noin luottavainen tuota outoa poikaa kohtaan. Ellei sitten...
”Olin Fifin hevosenhoitaja”, poika sanoi hiljaa, ”silloin, kun se vielä kuului Samuelille.”
Dewn tuijotti tätä ihmeissään ja poika jatkoi mutisten: ”Olen ainoa, joka tietää siitä kaiken ja mistä se pitää ja mistä ei... Halusin tietää, millaiseen paikkaan se on joutunut.” Poika kääntyi katsomaan voikkoa hevosta ja silitti sitä pitkin vedoin otsasta alas piirtoa pitkin. Äkkiä hän pälyili Dewniin päin salakähmäisen ja aavistuksen hermostuneen oloisena, ikään kuin yllättäen tajuten, että oli lörpötellyt liikaa.
Dewn ei oikein tiennyt miten olisi suhtautunut. Pojan oli pakko puhua totta, sillä näkihän sen Fifin tuttavallisuudesta. Mutta miksi tämä sitten oli hiippaillut niin pitkään piiloissa eikä tullut vain suoraa päätä juttusille?
Poika kohautti taas toista olkaansa, kun Dewn kysyi asiaa. ”En tiedä. Vaikutit ylimieliseltä.”
”Mitä?” Dewn älähti, mutta poika oli jo työntänyt kädet takaisin taskuihinsa, vetänyt kasvoilleen ikävystyneen ilmeen ja maleksinut lähemmäs ulko-ovia. ”Ylimieliseltä? Minä vai?”
Poika pyörähti oven suussa. ”Voit pitää sen”, hän sanoi olkansa yli. Dewnin täytyi pitää Fifistä lujasti kiinni, jottei se olisi lähtenyt pojan perään, niin paljon se tästä ilmeisesti piti.
”Pitää minkä?” Dewn kysyi nykiessään ruunaa liinoista.
Poika laahusti ulos tallista. ”Sen korun.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 27, 2015 14:19:18 GMT
Läheltä pyyhkäisi 9.7.2012 Luna laukkasi reippaasti häntä korkealla ja hyppäsi sitten pienillä sarjahypyillä kolme kavalettia peräjälkeen. Lotte kumartui antamaan sille taputuksen kaulalle ja vauhtia hiljentämättä laukkasi kevyessä istunnassa tallinpuoleisen kivimuurin ohi.
”Näitkö mummi?” hän hihkaisi mennessään ohi. Emily hymyili hajamielisesti penkiltä.
”Hyvältä näyttää”, isoäiti sanoi ja katseli silmät harillaan kuinka Lotte pidätti Lunan raviin ja kevensi kauemmas kohti merenpuoleista lyhyttä sivua. Maa oli vielä märkä äskeisestä tiuhasta saderyöpystä ja taivaanranta meren takana näytti olevan usvainen kovasta sadekuurosta. Raskaat mustanharmaat pilvet olivat tukkineet horisontin.
Voimakas tuuli puhalsi suoraan heitä päin ja oli heittää Lotten satulasta. Luna ei pitänyt tuulesta, vaan puri kiinni kuolaimiin ja hyppelehti sivuaskelilla sivuun suostumatta kävelemään kentän päätyyn asti.
”—sky, Charlotte!” isoäiti huhuili jotain epäselvää toiselta puolelta kenttää ja huiskutti kättään. Lotte kiskoi Lunaa ohjista, mutta se oli päättänyt nyt pillastua kerta oli saanut tuulenpuhurista siihen hyvän syyn.
”Älä viitsi, tyhmä poni!” Lotte sätti sitä, kun toinen jalustin lipsahti hänen jalastaan. ”Pysähdy, ei tarvitse aina tehdä kamalaa haloota pienestä tuulesta!”
Mutta tuuli ei todellakaan ollut mikään pieni vire. Uusi vahva puhuri pyyhkäisi ulapalta ja humisi Lotten korvissa. Luna veti päänsä alas ja pukitti monta sarjapukkia peräjälkeen. Ennen kuin Lotte ehti edes henkäistä, hän oli jo lentänyt alas ponitammansa selästä ja täysin järkensä menettäneenä se kirmasi seitsemän jalkaa vipattaen joka suuntaan takaisin kohti katsomonpuoleista päätä.
Tömähdys salpasi hengityksen ja vihlaisi kivuliaasti häntäluussa. Hetken aikaa Lotte makasi puolimakuullaan kentän kosteassa hiekassa ennen kuin kampesi itsensä hitaasti ja hankalasti ylös. Hän ei oikein saanut jalkojaan suoriksi, sillä alaselkää pisti.
”...tko kunnossa, ku…?” Emily huusi, mutta hänen äänensä hukkui viuhuviin tuulenpuhalluksiin. Lotte piteli kiinni hiuksistaan, jotteivät ne lentäisi hänen silmiinsä ja suuhunsa ja käveli jalat harallaan sinne missä hänen mumminsa ja korviaan luimiva, levoton Luna odottivat.
”Tuulee!” Lotte henkäisi päästyään puhe-etäisyydelle. Hänellä olisi persauksissa taatusti jumalaton mustelma huomenna. Emilykin piteli kiinni lierihatustaan.
”Totisesti”, isoäiti sanoi. ”Ethän vain satuttanut itseäsi, kulta?”
Charlotte pudisti päätään, mutta irvisti ja hieroi alaselkäänsä. Luna inisi hiljaa ja näytti kamalan hermostuneelta. Charlotte katsoi sitä harmissaan. ”Luna inhoaa tuulta. Se on ihan hermoraunio.”
”Lotte? Emily?” Alexiina pyyhälsi kentän portista. ”Nyt vauhtia, sieltä on tulossa iso myrsky!”
”Sitä minäkin uumoilin”, Emily nyökkäsi leppoisasti.
”Merellä kuohuu, saattaa olla pyörremyrsky, antoivat juuri säävaroituksen! Nyt vipinää kinttuihin, hevoset täytyy ottaa nopeasti sisään!”
Charlotten sydän hypähti. Hän unohti hetkessä kivun häntäluussaan ja kiiruhti tarttumaan poniaan suitsista.
”O-onko se hu-hurrikaani, äiti?” hän änkytti kauhuissaan ja mielikuvat puita juurineen irti repivästä ja kattoja paikoiltaan lennättelevästä myrskystä saivat hänet nielaisemaan peloissaan.
”Ei se välttämättä rannikolle asti iske, mutta joka tapauksessa – nopeasti nyt!” Alexiina huusi ja juoksi jo takaisin tallipihalle päin. Lottella oli kova työ saada rimpuileva ja tavallistakin hankalammaksi heittäytynyt Luna turvallisesti talliin ja ulos varusteistaan. Se jäi silmät pyörien karsinaansa ja hirnui korvia vihlovasti, kun Charlotte juoksi ulos.
Isä, äiti, Kitty ja Gillian yrittivät metsästää laitumella edestakaisin kaaoksessa ravailevia ja laukkailevia hevosia. Myös tuo outo mustahiuksinen poika, joka oli taas ilmestynyt tallille kuin tyhjästä, seisoi sivussa puitten alla katsellen tapahtumia liki ikävystyneenä ilman elettäkään tarjotakseen apuaan. Hippo sai koko rytinässä turpaansa Fiialta tunkeillessaan liian liki. Dewn seisoi toivottomana tarhan suulla ja näytti siltä, kuin olisi halunnut itsekin tehdä jotain.
”Lotte – Dewn – menkää sisälle jo, viekää mummikin!” Alexiina komensi ja kirosi epäluonteenomaisen raskaasti, kun Mandy laukkasi täyttä höyryä hänen editseen eikä hän saanut napattua sitä riimusta kiinni. Aikuiset yrittivät käyttäytyä rauhallisesti, mutta jokaisesta näki kuinka kireitä ja hermostuneita he olivat, ja hevoset tietenkin aistivat sen. Laitumella oli todellinen sirkus meneillään.
Dewn näytti jääräpäiseltä. ”Haluan auttaa—”
”Ei – alkakaa laputtaa!” Raicy ärähti niin vihaisesti, ettei Lotte uskaltanut olla tottelematta. Raicy oli ollut tavallistakin kiukkuisempi hevosensa Freund Hexenschussin kuoleman jälkeen ja siitä oli vasta viikko.
Dewn sen sijaan ei kääntynyt isänsä käskystä, vaan pujahti keppinsä kanssa aidan ali.
”Älä mene sinne, Dewn, jäät vielä jalkoihin…”, mummi varoitti huolissaan. Dewn oli kuin ei kuulisikaan. Hän otti aidalta yhden riimunnarun ja lähti konkkaamaan kohti pilkullista ponia Feikkiä, joka seisoi melkein varpaillaan silmät tapillaan ja sieraimet suurina ihmeissään kaikesta hälinästä ja kovasta tuulesta.
Charlotte oli peruutellut hitaasti taloa kohti, mutta pysähtyi ja jäi katselemaan. Emily katsoi vielä epävarmana Dewnin perään, mutta lähti sitten Lotten kanssa talolle.
”MITÄ PIRUA SINÄ LUULET TEKEVÄSI—ala painua, niin kuin olisi jo! Sisälle taloon siitä!” Raicy räjähti samaan aikaan, kun jossain kaukana horisontissa jyrähti ensimmäinen matala tutiseva jyrähdys. Ääni oli pelottava: Lotte kiljaisi hiljaa säikähdyksestä. Feikki liittyi laukkaavien hevosten laumaan ja livisti pois Dewnin ulottuvilta. Vihaisena ja ilmiselvän pettyneenä Dewn lähti vastahakoisesti takaisin kohti laidunporttia.
Lotte seurasi tiiviisti alakerran ikkunasta kuinka he saivat lopulta hevosia kiinni ja veivät ne yksi, kaksi kerrallaan talliin. Lopuksi aikuiset sulkivat kaikki ikkunaluukut ja salpasivat talliovet sekä juoksivat tarkastamassa, että myös heinäladon ovet olivat kiinni eikä mitään turhaa irtonaista jäänyt pihamaalle lojumaan, noukkien niitä edestakaisin viipottaessaan matkaan mukaan. Emily oli sillä välin Dewnin kanssa sulkenut kaikki ikkunat myös sisältä talosta ja pakannut sälekoriin syötävää sekä vettä.
”Alakertaan sitten kaikki!” Raicy sanoi heti, kun he kiirehtivät sisään suojaan aivan yhtäkkiseltään alkaneen järkyttävän kivenkovan ja rankan kaatosateen alta. Tuuli huusi ja ulvoi ulkona, ja Charlotte olisi halunnut tirauttaa itkun siitä pelosta, että heidän koko talonsa lähtisi pian lentoon. Sanaakaan sanomatta, he kaikki menivät makuuhuoneen kautta kellariin turvaan ja odottamaan, että myrsky menisi ohi äidin mustan koiran Jujen juostessa heidän jaloissaan.
”Ovatko hevoset turvassa?” Lotte nyyhki, kun Raicy napsautti särisevän vanhanaikaisen lampun päälle ja se valaisi kelmeällä kajolla hämähäkinseittisen ja hiirenkakkaisen pienen kellarin, joka oli tupaten täyteen ahdettu homeisia pahvilaatikoita ja jätesäkkejä sekä seinillä hyllyt rivittivät niin pölyisiä kirjoja, VHS-kasetteja kuin erilaisia purnukoita ja lasipullojakin, joista suurin osa näytti olevan viinejä tai Emilyn valmistamia marjamehuja.
”Älä sure”, äiti sanoi. Hän yritti auttaa Dewniä alas portaita, mutta tämä urahti töykeästi työntäen äitinsä käden sivuun ja konkkasi itse. ”Oletko varma, että tämä on tarpeellista? Että kyhjötämme täällä kellarissa?” hän mutisi Raicylle.
”Parempi pitää varansa, katua ei voi sitten, kun pää on jo pudonnut”, isä vastasi, ja Lotte hermostui kommentista.
”No, täällä sitä sitten ollaan kuin sillit purkissa”, Alexiina yritti keventää ja läiskäisi kämmenensä yhteen.
”Jos eväät loppuu, voidaan aina alkaa syömään noita hilloja”, sanoi Kitty optimistisesti ja osoitti hyllylle. Emily hymyili hajamielisesti. Kaikki muut näyttivät synkiltä, kireiltä ja happamilta. Raicy kaiveli jostain esiin tulitikkuja ja yritti sitten sytyttää niillä vanhaa siirrettävää matkakamiinaa. Charlotte katseli etäisesti ympärilleen, muttei halunnut tutkia liian tarkasti jokaista nurkkaa ikävien yllätyksien pelossa. Kellaria ei käytetty koskaan, eikä Charlotte ollut siellä ennen edes käynyt.
Dewn seisoi jääräpäisesti keppiinsä nojaten yhdellä seinustalla leukaperät kireinä. Kitty auttoi Raicya matkauunin kanssa, kun he pohtivat miten se toimii, ja Gillian puhui hiljaa Alexiinan kanssa. Outo poika—se Dewnin uusi tallikaveri tai joku, jonka Charlotte oli nähnyt harjaamassa Fifiä—seisoi taas varjoissa hiljaa ja mykkänä, kuin olisi aina elänyt kellarin pimennoissa. Dewn tosin puhui pojasta aina nihkeästi ja Charlottelle oli jäänyt käsitys, ettei veli pitänyt hänestä.
”Mitä me nyt tehdään?”
”Ei tässä mitään voi tehdä. Istutaan ja odotetaan, että pahin menee ohi”, Raicy murahti. Viides tulitikku napsahti katki syttymättä ja hän kirosi. Emily muiskautti paheksuvasti. Jostain yläpuolelta seinien ja maan läpi kuului etäistä huminaa ja pauhua.
”Mitä ne tarkalleen ottaen sanoivat siinä säävaroituksessa?” Kitty kysyi.
”Että Tyynellämerellä on hurrikaani ja tuulten suunta on Kanadan rannikolle. British Columbiaan, meistä etelään, mutta myrsky todennäköisesti lakoaa jo kauan ennen maihintuloa. Varoitus koski lähinnä sen voimakkaita jälkimyrskytuulia, jotka yltävät Yukoniin asti.”
”Yhtenä kesänä se vei palan katosta mennessään”, Emily muisteli hajamielisesti ja istahti sitten pölyiselle nitisevälle jakkaralle, jonka Kitty oli löytänyt jostain pahvilaatikoiden seasta. ”Romahti sisään. Sitä siinä sitten korjattiin koko loppukesä.”
Lotten silmät laajenivat kauhusta, kuin hänen pahimmat pelkonsa olisivat juuri käyneet toteen. ”Ei kai meidän katto lähde ilmaan?”
Raicy ähersi hermot kireällä tulitikkujen kanssa, kunnes Alexiina sääli häntä ja otti askin hänen kädestään.
”Ei lähde”, äiti vakuutti ja mummi silitti Lotten hiuksia. ”Se on tukevasti.”
Kuului raskas huokaisu ja yhtäkkiä hämyisään kellariin hulmahti lisää lämmintä valoa kelmeän sähkövalon lisäksi, kun tuli vihdoin syttyi mustuneessa ja öljyisessä matkakamiinassa. Kitty ojensi Raicylle jostain myös löytämänsä rautavarren ja isä sohi sillä liekkiin pelmahtaneita puunpaloja, hiiltä ja sytykkeitä.
”Ei tänne koskaan onneksi tornado iske”, isoäiti Center jatkoi kuin olisi rupatellut niitä näitä huolettomia. ”George taisi joskus kertoa, että hänen isovanhempansa joutuivat kerran lähtemään evakkoon hirmumyrskyn tieltä... sellaista se on, kun asuu näin korkealla valtameren äärellä... mutten minä muista mitään nyt niin tuhoisaa täällä tapahtuneen. Stormhillien luona Bridgetweetin puolella—”
”Hei, tule sinäkin istumaan tänne tulenkajoon”, Alexiina sanoi ja viittasi synkälle pojalle, joka näytti toivovan, että voisi sulautua kiviseinään takanaan. Vastentahtoisesti tämä tuli hieman lähemmäs. Dewn jurotti entisestään.
”—mutta se tuulimylly on kyllä ihmeellinen, siellä se nököttää vieläkin kallion päällä, vaikka luulisi, että näin kovat tuulet olisivat sen jo pyyhkäisseet tiehensä”, Emily jatkoi hartaasti. ”Muistatko, Raicy, kun siitä silloin yksi kevät lähti siiveke irti?”
”Muistan”, Raicy murahti happamesti.
”Oli katsos jäänyt puiden latvaan kiinni, Raicy lähti kiipeämään sitä sieltä alas omin nokkinensa ja tuli tietysti yhtä rämisten alas—George antoi jälkeenpäin kunnon selkäsaunan! Williamin kanssahan hän lopulta sen korjasi ja laittoi takaisin paikalleen...”
Raicyn otsalle ilmestyi lisää ärtymyksen ryppyjä ja Alexiina kiirehti nopeasti vaihtamaan puheenaiheen siihen, että Gillianin kannattaisi ilmoittaa vanhemmilleen olevansa heillä turvassa.
He istuivat kellarissa monta tuntia, mikä kuitenkin Charlottesta tuntui likemmäs viikolta. He söivät Emilyn pakkaamia eväitä, lämmittelivät tulenkajossa, pelasivat homeista korttia ja juttelivat. Raicy kävi aika ajoin tarkistamassa yläkerrassa mikä oli tilanne ja huusi sitten lopulta palattuaan: ”Ohi on! Voitte tulla ylös!”
Helpottuneina ja jännittyneinä kaikki kampesivat jaloilleen ja kiiruhtivat takaisin talon puolelle. Pahin myrskystä ei ollut onneksi pyyhkäissyt suoraan Kings Roadin yli — vain sen ulkotuulet olivat piesseet tallipihaa ja kumonneet kasvimaan ympärillä kulkevaa matalaa aitaa sekä heittäneet ulos unohtuneen koiran kupin toiselle puolen pihaa.
Tallissa hevoset olivat edelleen levottomia, mutteivät enää aivan niin hermoraunioita. Lotte kiirehti Gillianin kanssa karsinalta karsinalle äitinsä kanssa katsomassa, että kaikki olivat kunnossa ja pysähtyi sitten Lunan karsinaan. Hän halasi ponia lujasti kaulan ympäri.
”Anteeksi, että haukuin sinua tyhmäksi! Olen iloinen, että olet juuri tuollainen, kuin olet”, hän sanoi ponin ruskeaan karvaan ja hymyili. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 14:27:52 GMT
Paluu satulaan
13.7.2012 Dewn seisoi ja katsoi, kuinka Kitty kiristi Bluesin satulavyön ja veti jalustimet alas. Musta ruuna seisoi uneliaana takajalat harallaan, silmät lurpallaan ja alahuuli roikkuen ja näytti siltä, että voisi torkahtaa pystyyn minä hetkenä hyvänsä.
”Tässä on jakkara”, Alexiina sanoi ja asetteli puisen jakkaran huolellisesti roikkuvan vasemman jalustimen alapuolelle. ”Olethan nyt varma?”
Kaikki kääntyivät katsomaan Dewniä otsat kurtussa ja hiljaisina. Dewnin sydän jyskytti ja raajojen luut tuntuivat äkkiä kumilta, mutta yhtä kaikki hän kohotti leukansa ylös ja harppoi keppiinsä nojaten muutaman askelen lähemmäs jakkaran luo. Raicy seurasi häntä kuin vainukoira, valmiina ottamaan vastaan, jos hän saisi yhtäkkiä kohtauksen tai hermoromahduksen, ja se tuntui Dewnistä kiusalliselta. Hänen teki mieli ärähtää jotain, mutta sai pian muuta ajateltavaa tuijottaessaan ruunan korkealla olevaan satulaan.
Siitä oli ikuisuus, kun hän oli viimeksi istunut satulassa. Kuinka hän edes pääsisi noin ylös?
”Mitenkäs... pitäisikö sinut puntata?”
Dewn äännähti epämääräisesti ja tarttui kädellään vastinhihnaan. Sitten hän muisti pitelevänsä yhä keppiään ja ojensi sen pois. Alexiina nappasi sen ja tarkkaili silmä kovana poikansa jokaista liikettä.
Jalat tuntuivat raskailta ja niin kovin voimattomilta. Ei olisi toivoakaan, että Dewn pääsisi satulaan itse ponnistamalla, mutta toisaalta hänen ylpeytensä ei olisi millään halunnut myöntää sitä.
Sinänsä oli jo täysin uskomatonta, että hän ylipäätänsä oli nyt tässä ja pyrki nousemaan hevosen selkään ensimmäistä kertaa sitten onnettomuuden. Raicy oli vakuuttelujen jälkeen lopulta suostunut, harkittuaan sitä pitkään ja vakaasti ja se olikin vaatinut toistuvia puheita niin Dewniltä, Alexiinalta, kuin Lottelta ja Gillianiltakin, mutta Fifin selkään eivät olleet kumpikaan—Alexiina tai Raicy—Dewniä laskeneet, sillä sitä ei oltu vielä ratsukoulutettu uudelleen. Niinpä tallista oli sen sijaan valittu yksi rauhallisimmista ja kärsivällisimmistä hevosista.
”On tärkeää, että tässä edetään pikkuhiljaa”, Alexiina oli muistuttanut hellästi. ”Ensin vain käyt istumassa ja ehkä kävelet vähän, siitä sitten katsotaan miten jatkossa toimitaan. Fyysisesti olet jo kauan ollut sopiva takaisin satulaan, mutta tässä onkin nyt kyse muusta, kuin jalkasi kunnosta.”
Dewn nielaisi keskittyneesti ja yritti muutaman epätoivoisen yrityksen nostaa jalkaansa jalustimeen.
Tuloksetta.
”Raicy…”, Alexiina sanoi merkitsevästi. Dewn puri huuleensa, mutta joutui toteamaan, ettei pääsisi itse ylös, yritti hän miten päin tahansa. Niinpä hän joutui nielemään ylpeytensä ja alentumaan isänsä puntattavaksi Bluesin selkään.
”Kolmosella nousee… yksi... kaksi…”
Raicy nosti hänet säärestä ilmaan. Dewn oli lentää nenälleen hevosen kaulan päälle ja otti tukea satulakaaresta molemmin käsin. Ähkimisen ja puhkimisen jälkeen hän sai toisen jalkansa satulakaaren yli ja suoristautui.
Hänen vatsansa hypähti ympäri.
Siellä hän nyt istui satulassa taas ja katsoi alas Bluesin pään ohi kentän hiekkaan, johon kaviot ja kengät olivat kaivaneet kuoppia. Hetken aikaa hän ei tiennyt millaisen ilmeen olisi kasvoilleen asetellut; ei tiennyt mitä ylipäätänsä olisi ajatellut tai tuntenut. Ei se tuntunut niin jännittävältä, kuin hän oli odottanut, muttei myöskään aivan niin vapauttavalta, kuin hän oli toivonut. Hän ei yksinkertaisesti tuntenut... mitään.
”Miltä tuntuu?” Alexiina kysyi huolestuneena, kun Raicy auttoi Dewnin jalan jalustimeen ja Kitty teki samoin toiselta puolelta. Dewn pudisti päätään ja katsoi alas käsiinsä. Hän puristi rystyset valkoisina satulakaarea ja yllättyi siitä hieman itsekin. Hän höllensi otettaan. Kaikki tuntuivat odottavan, että hän sanoisi jotain.
”Ihan… OK”, hän mumisi keksimättä mitään parempaakaan sanottavaa. Hän tunsi Bluesin pienen liikehdinnän sen hengittäessä. Hänen teki hirveästi mieli koskettaa ruunan karheaa harjajouhea, mutta hämmästyksekseen huomasi, ettei ollut saada otettaan satulasta irtoamaan. Hän oli tarrautunut kovaan nahkakaareen, kuin alas kalliolta roikkuva oksankaraan.
”Kokeiletko käyntiä vai riittääkö ensimmäiseksi kerraksi?”
”Ei”, Dewn sanoi nopeasti. Huolestuneista ilmeistä päätellen, Alexiina ja Raicy ymmärsivät hänet väärin. ”Siis... en halua alas vielä, käyntiä joo.”
Äiti hymyili pienesti helpottuneena, mutta isä oli edelleen tiukkana. Kitty maiskautti ja nykäisi vähän ohjista. Blues urahti unisesti ja keinahti sitten laiskaan, suuriliikkeisen verkkaiseen käyntiin. Dewn piti satulakaaresta ja ohjista kiinni entistä kovemmin ja tunsi hiljalleen kallistuvansa eteenpäin. Ruunan askelet olivat isoja ja laakeita ja niin notkahtelevia, että Dewniin iski käsittämätön pelontunne. Huomaamattaan hän pidätti hengitystään ja yritti parhaansa mukaan pitää kasvonsa peruslukemilla, jotteivät hänen vierellään kävelevät vanhemmat tarkkaavine haukansilmineen olisi huomanneet kuinka paljon häntä kammotti.
Siinä ei ollut mitään järkeä.
Hän oli ennen ollut oikea hurjapää satulassa — ratsastanut täyttä laukkaa metsässä ja hypännyt maastoesteitä, kilpaillut ja tehnyt vaikka mitä, mutta nytkö hänen alkoi tehdä pahaa jo pelkkä hidas kävely?
Dewn nipisti silmänsä kiinni. Hänen jalkansa roikkuivat hervottomina ja löysinä, mutta hänen käsiensä ja hartioidensa lihaksiin sattui jännittynyt puristaminen. Hänen vatsassaan velloi ja häntä oksetti ja huimasi.
”Dewn, oletko kunnossa?” Alexiina kosketti hänen vasenta pohjettaan.
”Älä jäkitä niin paljon”, Raicy sanoi.
”Koeta vain rentoutua.”
Dewn yritti hengittää syvään nenänsä kautta ja avasi silmänsä. Hänen päässään pyöri.
”R-Riittää j-jo…”, hän sanoi hiljaa.
”Mitä?”
"Riittää jo… haluan alas.”
Kitty pysähtyi heti, samoin Blues. Dewn lähti laskeutumaan alas ja Alexiina otti hänet vastaan. Raicy tuijotti häntä tuimasti, melkein vihaisesti. Dewniä kadutti oma heikkoutensa, sillä hän ei olisi halunnut antaa isälleen aihetta lisähuolestuneisuuteen. Jalat olivat kuitenkin pettää alta, kun ne osuivat maahan ja Dewnin oli pakko nojata äitiinsä, jottei kaatuisi. Hänellä oli kerta kaikkiaan kamala olo, mutta se helpotti heti vähän, kun hän pääsi takaisin maahan.
”Mitä nyt?” Raicy tivasi liioitellun ylihuolestuneena ja tarttui Dewniä hartioista. ”Mikä tuli? Miten voit? Sanoinhan, että tämä on huono idea—”
”Voin ihan hyvin”, Dewn ärähti ja huitaisi isänsä kädet irti itsestään. Hän kosketti otsaansa ja huomasi sen olevan hiestä märkä, vaikkei ollut tavallista kuumempi päivä.
”Se oli vasta ensimmäinen kertasi, rakas”, Alexiina rauhoitteli.
Dewn otti sanaakaan sanomatta keppinsä ja joutui tukeutumaan siihen kovemmin kuin yleensä.
Kun hän palasi kentän laidalle, kivimuurilta hyppäsi alas kalpea mustiin pukeutunut poika. Tämä katsoi Dewniä synkeästi kaukaakin. Kumpikaan heistä ei vaihtanut sanaakaan, ei tervehtinyt, kun Dewn työnsi portin auki ja tuli ulos tallipihalle tallin taakse. Hän käveli suoraan laitumen aidalle ja jäi siihen katselemaan kuinka hevoset ruohostivat kauempana horisontissa. Voikukan kellertävä täplä kertoi Fifin sijainnin lähellä Staria.
Hetken kuluttua rahisevien laahustavien kenkien ääni kertoi jonkun lähestyvän häntä ja Dewn tiesi kyllä kuka se oli. Hän ei kääntynyt eikä piitannut: hän ei voinut itselleen mitään, mutta pieni epävarmuuden ja pelon tunne oli hiipinyt hänen mieleensä. Ja häntä suututti hurjasti! Miten hän koskaan voisi ruveta taas ratsastamaan, jos hänen alitajuiset pelkonsa olivatkin noin paljon suuremmat, kuin hän olisi etukäteen uskonut?
Häntä inhotti olla näin heikko. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 27, 2015 14:40:58 GMT
Pieniä iloja 24.7.2012 Lotte, Amy ja Emma istuivat muurilla kasvot kohti ratsastuskenttää ja seurasivat kuinka Dewn juoksutti Fifiä varusteissa. Sitä alettaisiin jossain vaiheessa totuttaa ratsastajaan. Oli pilvinen, mutta lämmin päivä. Tyyni, hiljainen ja juuri niin tylsistyttävän pitkäveteinen, että teki aivan pahaa. Kaikki kolme tyttöä olivat kerta kaikkiaan ikävystyneitä.
”Myö voitaisiin mennä taas rannalle”, Amy ehdotti vaisusti.
”Näh, ei siellä ole kivaa, kun ei aurinko paista”, Charlotte sanoi, nyppäsi muuria pitkin kasvavasta köynnöksestä lehden ja heitti sen maahan.
He olivat taas vaiti ja katsoivat kuinka Fifi yritti jatkuvasti tulla Dewnin luokse, ja kuinka Dewnillä oli vaikeuksia pitää sitä kehällä. Kitty ratsasti Fiiaa, äidin kisahevosta, kentän merenpuoleisessa päädyssä. Musta tamma liikkui kuin keijukainen kevyin kouluhevosen askelin ja näytti yhtä upealta kuin aina.
”Tyhmää, kun kesä loppuu kohta”, Lotte huokaisi vähän ajan kuluttua.
”No, eihän se nyt vielä”, Emma sanoi.
”Liian pian. Sitten pitää taas mennä kouluun… en jaksa katsella Mattin naamaa, se yrittää aina laittaa purukumia hiuksiin.”
”Se pitää sinusta!” Emma ilmoitti ja he hihittivät Amyn kanssa, jolloin Lotte näytti heille kieltä.
”Just joo.”
”Mennäänkö maastoon?” Amy kysyi, kun he olivat saaneet tarpeekseen kuvitellessaan Mattia ja Lottea pussauskopissa ja nauraneet näille mielikuville Lotten kiusaksi.
Lotte hymähti kielteisesti ja kohautti harteitaan. Hän ripotteli taas lehtiä maahan. Kun mikään ehdotus ei tuntunut kelpaavan, he tyytyivät vain tarkkailemaan Fifin pehmeää ravia. Dewn kehui sitä hiljaa ja laski hieman pitempää liinaa.
”Veljesi on aika söpö”, Emma huomautti yhtäkkiä uneksuvasti.
Lotte nykäisi päänsä pystyyn. ”Täh?”
”Sillä on kivat silmät. Ja hiukset. Kasvonpiirteet noin muuten.”
Lotte tihrusti Dewniä, tällä kertaa ihan uusin silmin ja koetti ymmärtää, mitä Emma oikein tarkoitti. Poika kääntyi juuri kasvot heihin päin ja näytti vakavalta; mustien kulmakarvojen välissä oli itsepintainen ryppy, eikä hän irrottanut tuhkanharmaita silmiään hevosesta kertaakaan.
”No jaa”, Charlotte sanoi painokkaasti tultuaan johtopäätökseen, että Emman pitäisi harkita käyntiä optikolla, ”liian hapan se on. Hymyilee tuskin ikinä enää.”
Emma ei sanonut mitään, mutta jäi haaveksuvasti katselemaan enemmän juoksuttajaa kuin hevosta. Hetkisen kuluttua joku hypähti Emmasta kauemmas kiviaidalle. Kaikki kolme käänsivät yhtä aikaa päänsä katsomaan mustatukkaista poikaa mustassa takissa silmäilemässä kentälle päin. Emman ryhti parani heti.
”Kukas tuo on?” hän supatti Lottelle ja Amylle pälyillessään pojan suuntaan.
”Joku”, Lotte vastasi epäkiinnostuneena.
”Eli?”
”En minä tiedä, se on Dewnin kaveri kai. Se käy tallilla lähes joka päivä vahtaamassa, mutta ei se kai mitään paljoa puhu. Kummallinen se on.” Lotte rypisti otsaansa.
Emma ja Amy hymähtivät, Emman arvioidessa poikaa vielä jonkin aikaa katsellaan. Kun tämä vilkaisi välinpitämättömästi heihin päin, Emma käänsi nopeasti kasvonsa pois.
”Hei – nyt tiedän!” Lotte henkäisi yhtäkkiä.
”Mitä?” Emma ja Amy kysyivät yhteen ääneen.
”Pidetään heinäbileet!”
”Mitkä?”
Lotten silmät kimmelsivät äkkinäisestä innostuksesta. ”Heinäbileet! Heinäladon vintillä! Otetaan makuupussit ja nukutaan yö siellä!”
Amy ja Emma vilkaisivat toisiinsa. ”Kuulostaa jännältä. Niin kuin kaikissa hevoskirjoissa!”
”Joo, täytyy vain kysyä äidiltä, jos se käy...” Lotten innostus laski aavistuksen, sillä äiti voisi tietysti motkottaa jostakin. Sitten hän kääntyi muurilla ympäri, laskeutui kiven päälle ja hyppäsi siitä alas maahan. ”Menen heti kysymään! Soittakaa te vanhemmillenne ja pyytäkää lupa, okei?”
Tytöt nyökkäsivät ja laskeutuivat myös alas. Lotte juoksi sisälle taloon ja huusi eteisessä äitiään, muttei saanut vastausta. Hän löysi tämän keittiöstä nauramasta ja puhumasta vilkkaasti puhelimeen. Pöydällä oli hedelmäkulho, josta Lotte nappasi banaanin ja yritti katseellaan elehtiä, että hänellä oli asiaa, mutta Alexiina ravisti päätään osoittaen kännykkää ja käänsi selkänsä. Lotte huokaisi ja istahti alas. Ei kai auttaisi muu, kuin odottaa omaa suunvuoroa.
”...ihanko totta? No, sehän on todella hyvä”, äiti sanoi hilpeästi puhelimeen. ”Ei sitten teidänkään tarvitse – miiitä se tyttö höpöttää?” hän lässytti ja nojautui eteenpäin. ”Joo, anna ihmeessä! …No hei, Molly! Mitä kuuluu?”
Lotte jauhoi banaaniaan tylsistyneenä.
”Niinkö? Oikein punainen? Sehän on kiva. Viethän terveisiä isällekin, viethän? ...Kylläpä on puhelias tyttö.” Puhelimesta kuului epämääräistä humisevaa puhetta vastaukseksi. ”Haha, ilman muuta, ilman muuta.”
Lotte nousi, heitti banaaninkuoret pois ja meni seisomaan äitinsä viereen kulmat koholla. Alexiina vilkaisi häneen.
”Mutta kuule – vielä kerran ihan superhurjasti onnea! Ja todellakin, nähdään sitten silloin. Ja sano terveisiä Brucelle ja Adelle ja kaikille… joo, sitä myös. …Kyllä. Kiitos! Heippa!” hän sulki puhelimen ja jäi vielä tuijottamaan näyttöä hymyillen. ”Ah, arvaapa mitä”, äiti sanoi ja laski kännykän pöydälle. ”Tossah saa kaksoset!”
”Mitä?” Lotte älähti innoissaan. ”Kaksoset?”
”Laskettu aika on syksyllä!”
”Vaaau!” Lotte taputti käsiään.
”Täytyy mennä kertomaan muillekin—”
”Äiti, voidaanko me nukkua seuraava yö heinävintillä?”
Alexiina pysähtyi ja kääntyi. ”Heinävintillä?”
”Niin, minä, Amy ja Emma. Jooko, joohan?”
Alexiina rypisti kulmiaan. ”No… eikö teille tule siellä kylmä? Mitä te siellä? Siellä on pölyistä ja kaikenlaista... ötököitä.”
”Ei se haittaa, me otetaan makuupussit.”
Alexiina raapi leukaansa. ”No, kai se sitten käy, kunhan ette valvo koko yötä.”
”Jee!” Lotte hihkaisi. Hän kiiruhti äitinsä ohitse ja oli jo puolimatkassa ulos, kun Alexiina pysäytti hänet.
”Charlotte – odota vielä hetki.”
Lotte pysähtyi kuuliaisesti eteisessä, käsi ulko-oven kahvalla. Alexiina käveli hänen luokseen.
”Kerta päätit lopettaa soittotunnit kokonaan, koska haluat kehittyä ratsastuksessa”, hän aloitti, ja Lotte ehti avata suunsa puolustukseksi, ”niin mitä sanoisit, jos palkkaisimme isäsi ja mummin kanssa sinulle valmentajan?”
Lotte tapitti äitiään silmät suurina ja käsitteli kuulemaansa.
”Ai – ai ihan oikean valmentajan? Minulle ja Lunalle?”
”Niin. Voisitte kehittyä esteillä ja yleisellä tasolla, niin sitten saattaisit jopa päästä kilpailemaankin ahkerammin.”
”Joo!” Lotte nyökytti rivakasti päätään. Vaikka hän yhä muisti Dewnin senaikaisen kamalan kisavalmentajan, hän oli liian kunnianhimoinen ollakseen siitä nyt huolissaan. Siis siitä, että hänen valmentajansa olisi samanlainen tiukkis, kuin Lara Gotton. Ei kai kaikkien valmentajien kuulu olla tiukkapipoja?
”Se edellyttää sitten sitoutumista, oikeasti”, Alexiina muistutti.
”Joo”, Lotte nyökkäsi kuuntelematta kunnolla, sillä sielunsa silmin hän näki parhaillaan itsensä tyylikkäässä kisatakissa ylittämässä upean hevosensa kanssa 160 senttimetrin esteitä. Hän yritti näyttää vakavalta, vaikka suupieliä nyki vimmoisasti.
”Jos aloitat ensin kahdesti viikkoon—”
”Käy.”
”—niin ehkä… No, hyvä on. Ala mennä sitten.”
Lotte virnisti ja juoksi lähes lentäen tallin taakse. Amy ja Emma eivät olleet enää siellä, mutta Dewn lopetteli ja talutti Fifiä pois kentältä. Kivimuurilla istunut poika oli hypännyt alas ja maleksinut heitä vastaan. He vaihtoivat nihkeästi kommentteja keskenään, mutta Lotte ei jäänyt kuuntelemaan, vaan meni talliin. Amy ja Emma olivat siellä ja rupattelivat Lunalle.
”No?” Emma ja Lotte kysyivät toisiltaan yhteen ääneen.
”Äiti sanoi, että sopii”, Amy ja Lotte vastasivat yhteen ääneen.
”Hihii – tästä tulee kivaa!” Lotte riemastui ja halasi ystäviään. ”Meidän pitää tehdä evästä ja kaikkea, mutta mennäänkö ensin ratsastamaan? Kentälle, hypätään esteitä!”
He harjasivat yhdessä Lotten ponin ja varustivat sen ja taluttivat sitten kentälle. Amy ja Emma saivat vuorotella Starin kanssa. Kun Lotte kertoi ruunan olevan myynnissä, molemmat tytöt huokaisivat haikeasti.
”Kunpa saisin oman hevosen”, Emma sanoi.
”Niinpä. Star on ihana… mitenköhän saisin äidin puhuttua ympäri, että voisimme ostaa sen?”
”Sano, että Star on ihan huippu”, Lotte ehdotti ja kiristi satulavyötä Lunan selästä. ”Hyvä aloittelijahevonen.”
”Niin, mutta ei myöllä ole tallia tai mitään”, Amy huokaili.
”Eikö se voisi jäädä tänne yksityiseksi?” ehdotti Emma ja ojensi Amylle raipan, kun tämä oli noussut tinkerin satulaan.
”Äiti sanoi, että ei. Tallissa on liian täyttä”, Lotte sanoi ja ohjasi Lunan kiertämään uralle. Kitty moikkasi hänelle taluttaessaan Fiiaa pois. ”Minäkin haluaisin toisen hevosen.”
”Aijaa? Vaikka sinulla on jo Luna?”
”Joo, mutta silti. Luna on ihan kiva, mutta se on niin hermoheikko välillä. Olisi kiva, jos olisi toinenkin hevonen, joka hyppää isompia esteitä ja jota voisi lainailla kavereille”, hän kääntyi ja virnisti uralla takanaan ratsastavalle Amylle.
”Mutta me voidaan silloin tällöin lainata teidän muita hevosia.”
”Muttette niin usein, koska äiti on mälsä.”
He nauroivat. Sitten Lotte kertoi saavansa todennäköisesti oman valmentajan ja miten pääsisi siten kehittymään paremmin ja osallistumaan vielä kunnon kisoihinkin joku päivä. Hän ehkä vähän liioitteli korkeustavoitteidensa kanssa, sillä sehän nyt oli selvä, ettei Luna hyppäisi yli metrin rataa, mutta Amy ja Emma näyttivät niin kateellisilta, että se tyydytti Lotten turhamaisuutta.
”Olet onnentyttö”, Emma sanoi.
He kasasivat muutamia esteitä ja hyppäsivät niitä sitten sikin sokin. Luna oli reipas ja painoi kädelle, mutta Lotte sai sen ylittämään puomit kevyesti kuin perhonen. Aina väliin tamma päätti heittää pari ilmapukkia mihin Lotte vain totesi, että se oli sille tyypillistä. Star sitä vastoin löntysti laiskasti ja veti mukanaan puomeja alas niin, että Amy ja Emma saivat juosta noukkimassa niitä ylös yhtä mittaa.
Myöhemmin Amyn ratsastaessa loppukäyntejä, Emma istui sillä aikaa taas kentän aidalla ja näki Dewnin ja mustatukkaisen pojan kävelevän ohitseen. Hetken mielijohteesta hän moikkasi heitä saaden Dewniltä hämmentyneen lyhykäisen nyökkäyksen. Emma seurasi katseellaan kuinka pojat kiersivät kentän metsän puolista ulkoreunaa puiden lomassa ja lampsivat kohti tuulimyllyä mäenharjalla.
Lotte huomasi sen ja pysäytti ystävänsä eteen ja heilutti kättään. ”Huhuu, Houston kutsuu!”
Emma vain hymyili paitaansa posket helenneinä. Lotte pyöritti silmiään. Luna puuskutti ja ravisteli suitsia päästään. He veivät hevoset talliin, riisuivat ja harjasivat ja sitten kipittivät taloon tekemään voileipiä ja keräämään hevoslehtiä iltaa varten, sillä mikä olisi hauskempaa kuin heinäbileet parhaiden tallikavereiden kesken? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 27, 2015 14:57:03 GMT
Muistoja
27.7.2012 Fifi laidunsi lehtipuiden juurella, häntä heilahdellen rauhallisesti. Dewn istui kivellä tuulimyllyn edustalla ja katseli hajamielisesti merelle. Horisontissa seilasi valkoinen purjevene ja lokit liisivät kirahdellen rannikon ylitse.
Dewn ei ollut aivan varma siitä, mitä tekisi elämällään. Hän ei ollut aikaisemmin miettinyt asiaa - elämää - niin pitkälle, mutta nyt kokeiltuaan palata takaisin satulaan ja huomattuaan sen vaikeammaksi, kuin hän olisi oikeasti uskonut — no, hän oli yrittänyt vasta muutaman kerran ja Dewnin äiti muistutti, että palautumiselle piti antaa aikaa — Dewn oli ruvennut miettimään vähän kaikkea uudestaan.
Mitä jos hän ei voisi enää koskaan ratsastaa?
Tai voisi hän fyysisesti, hänen pitäisi olla kiitollinen siitä, että edes vielä omisti jalat, jotka palautuivat toimintakuntoon... Mutta mitä, jos hän ei haluaisi enää ratsastaa? Ikinä. Hän oli jotenkin aina, lapsesta saakka, pitänyt itsestäänselvyytenä, että hänestä tulisi kilparatsastaja ja asuisi aina kotona ja rupeaisi tilan seuraavaksi omistajaksi äitinsä ja isänsä jälkeen. Mutta, jos hänestä ei olisikaan siihen?
Mitä jos Charlotte olisi paljon parempi tilanjatkaja, kuin hän?
Kun asiaa mietti, Dewnin oli myönnettävä harmikseen, että jos hänen täytyisi valita, hän valitsisi pikkusiskonsa. Charlottella oli varaa kehittyä vielä vaikka kuinka, hän pystyi ratsastamaan ja hänestä oli tullut entistä kilpailuhenkisempi… Sitä paitsi hän oli saanut kunnon kisaponin paljon nuorempana, kuin Dewn oli edes saanut ensihevostaan. Kuopuksen lellimistä, voisi joku sanoa, mutta se ei haitannut Dewniä, joka oli itsekin paaponut sisartaan piloille. Dewnin ensimmäinen oma hevonen oli ollut tuhti punkero, joka oli ollut yhtä varma ensihevonen, kuin hidas ja laiskakin. Silloin nuorempana Dewn oli ollut kovasti kiinnostunut lännenratsastuksesta ja silloin hän olisi antanut mitä tahansa, jotta he olisivat muuttaneet oikeaan Villin Lännen maahan. Mutta nyt... nyt hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut ollut vielä se sama itsevarma ja kunnianhimoinen ratsastaja ja ihminen, kuin silloin joskus penskana...
Dewn painoi tietoisesti muistot vanhasta hevosestaan Sonata AQUA:sta pois mielestään. Hän ei halunnut taas muistella edesmennyttä hevostaan — eikä onnettomuuttaan. Nyt hänellä sentään oli Fifi, jonka hän oli pelastanut lopetukselta. Heillä kummallakin oli paljon oppimista niin elämästä, kuin toisiltaankin.
Fifin ilahtunut hirnahdus havahdutti Dewnin haaveistaan ja hän kääntyi katsomaan taakseen. Ruuna hamusi mustatukkaisen pojan kättä, joka oli taas kerran hiipinyt paikalle ja silitteli nyt hevosta kaulalta. Dewn huokaisi äkeästi ja kääntyi katselemaan takaisin ulapalle. Hän kuuli kyllä, että poika hivuttautui hiljaa kuin varjo lähemmäs ja pysähtyi nojalleen myllyn seinustaa vasten.
Hän oli ollut Dewnin riesana viimeiset viikot lähes päivittäin, eikä Dewn vieläkään edes tiennyt hänen nimeään.
”Käyt täällä usein”, poika sanoi hänen takaansa toteavaan sävyyn, yrittäen kalastella Dewnin huomiota itseensä.
”Ja sinä se vain jaksat aina vainuta Fifin perässä”, Dewn heitti takaisin. Hän puristi keppiään ja hieroi jalkaansa. Dewn vilkaisi poikaan sivusilmällä ja huomasi tämän katselevan hänen jalkaansa tarkkaavaisesti. Dewn huokaisi. ”Sitä särkee”, hän vastasi kysymättömään kysymykseen ja lisäsi perään: ”Ratsastamisen takia.”
”Kuinka kauan siitä on?” poika kysyi häpeämättä.
Dewn hymähti haluttomasti. ”Tästäkö? Melkein kaksi vuotta.” Hän iski kepillä maata. ”Vuosi ja yhdeksän kuukautta. Se oli…”, hän vaikeni hetkeksi, ”…se oli ensimmäinen ja ilmeisesti myös viimeinen maastoratsastuskilpailuni ikinä…”
Poika seisoi kädet puuskassa, hartia tuulimyllyn seinää vasten ja näytti siltä, että odotti Dewnin kertovan lisää. Dewn tuijotti kenkiään.
”En muista kaikkea enää. En muista mitä sinä päivänä tapahtui aamulla, en sitä miten menimme paikan päälle… ainut mitä muistan on… on…” Hän rypisti otsaansa. ”Miksi edes kerron tätä sinulle?”
”Mitä muistat?”
Dewn hieroi otsaansa. Hänen päässään vilisi usvaisia, epäselviä kuvia tummanharmaasta harjasta ja roiskuvasta mudasta ja miten koko maailma oli yhtäkkiä väärinpäin. Onttouden tunne valtasi hänet.
”En tiedä”, hän sanoi. Poika odotti vielä hetken aikaa hiljaa, sitten hymähti ja kohautti vähätellen toista olkaansa.
Dewniä ärsytti.
”Kuule, ei ole niin helppoa muistella jotain sellaista”, hän tokaisi. ”Jotain sellaista, minkä mieluummin vain unohtaisi!”
”Eikö puhuminen yleensä auta”, poika mutisi laiskasti.
”Olen kuule puhunut siitä jo ihan tarpeeksi. Terapeutille.”
Dewn katsoi silmä kovana horisontin viivaa, kuinka purjevene liikkui hitaasti edemmäs vasemmalle, vaikkei oikeasti nähnyt mitään. Häntä kiukutti, muttei siitä syystä mistä olisi voinut luulla. Ei häntä harmittanut niinkään sen kaiken muisteleminen, vaan se, kuinka helposti hän kertoi ajatuksistaan ja tunteistaan tälle pojalle, jota tuskin edes tunsi, jonka nimeä ei vieläkään tiennyt, josta ei tiennyt yhtään mitään, joka oli vain ilmestynyt kuin tyhjästä ja ottanut itseoikeudekseen Dewnin ja Fifin perässä nuohoamisen. He eivät olleet ystäviä. He eivät olleet oikeastaan edes tuttuja. Joten miksi Dewn puhui tälle asioista, joista ei ollut puhunut aiemmin vapaaehtoisesti kenellekään?
Kaikki oli tapahtunut sen jälkeen, kun poika oli antanut Dewnin pitää sen pahuksen kaulakorun, jonka väitti olleen hänen... ehkä Dewnin pitäisi antaa se takaisin... senkö takia poika oli hänen perässään?
”Eli te olette Englannista?” poika jatkoi ennen kuin Dewn ehti päästä kitkerissä ajatuksissaan taas liian kauas. Hänen äänestään kuulsi läpi mielenkiinto ja uteliaisuus, joita ei ilmeisesti kyennyt täysin peittämään. ”Sulla ei ole brittiaksenttia.”
”Joo”, Dewn vastasi helpottuneena siitä, ettei tämä jatkanut enää inttämistä onnettomuudesta. ”Meillä oli kaksi tilaa siellä, mutta ensimmäinen paloi—”
”Oikeasti?”
”Niin, tupakasta luultavasti... yksi poni menehtyi.”
”Ja sillä tilalla kasvoit?”
”Ei, en”, Dewn pudisti päätään. Sitten hän rypisti kulmiaan ja irvisti; jalkaa vihloi taas kovasti. ”Hei kuule, minä... tai siis me...” Hän kiristeli hampaitaan. ”Me ei olla kavereita, okei? En edes tiedä nimeäsi, joten miksi kertoisin sinulle elämäntarinani? Tai siis... miksi se sinua edes kiinnostaa?”
Poika ei vastannut. Hän näytti sulkeutuvan taas kuin simpukka, kuin etana, joka vetää kotelostaan kurkistelleet tuntosarvensa takaisin piiloon.
”Niin että... jos haluat tämän takaisin—”, Dewn veti pukittavan kultaisen hevosen esiin ketjusta paitansa kauluksen alta, haki lukon sormiinsa ja hypistellen avasi sen, ”siinä.” Hän ojensi kättään ja roikotti korua sormistaan poikaa kohti, joka ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen tai tullakseen lähemmäs ottamaan sitä itselleen. Dewn odotti, kunnes käsi väsyi. ”No? Etkö sinä tämän takia ole siinä vielä?”
Nyt poika nytkähti vähäsen.
Dewn laski korun kivelle viereensä. Hän ei katsonut poikaan ottaessaan kepin käteensä ja kammetessaan itsensä jaloilleen. Hän oli tekemässä lähtöä ja ehti jo konkata pari askelta, kun poika äkkiä murahti: ”Max.”
”Mitä?”
Poika nytkäytti päätään, kädet taskuissa, musta tukka roikkuen silmillä. Dewn tuijotti häntä vähän aikaa, mutta oli selvästi turha odottaa parempaa esittelyä: se oli kaikki mihin poika kykeni.
”Max. Selvä.” Dewn irvisti taas hieman, sillä jomotus jaloissa tykytti nyt kovemmin, kun hän oli noussut seisomaan. ”Tosi kiva tutustua, Max, ja niin poispäin, mutta tarkoitin sitä mitä sanoin.” Hän konkkasi pojan ohitse, ja vaikkei nähnytkään, saattoi aistia tämän hyytävän sinisten silmien katseen niskassaan.
Dewn käveli Fifin luokse ja tervehti ruunaa rapsuttamalla sitä otsalta. Fifi lähti seuraamaan häntä säyseästi alas mäeltä. He olivat ehtineet mennä vain muutaman askelen, kun Dewn havaitsi silmäkulmastaan tummaa liikettä: totta kai, Max seurasi heitä taas.
Dewn huokaisi itsekseen.
”Niin, missä sitten kasvoit?” poika jatkoi kesken jäänyttä tiedusteluaan ilmeisen tyystin välittämättä mitään siitä, mitä Dewn juuri äsken oli sanonut, maleksien heidän jäljessään ja tullen sitten Fifin toiselle puolelle. Dewn katsahti häneen silmänurkastaan. Eipä tästä kai millään päässyt.
”Saksassa. Kävin siellä koulun ja kaikkea.”
”Miksi te muutitte Englantiin?”
”Ööh”, Dewnin päässä humisi. ”Äiti sai vähän rahoja sukulaisilta, kai... en minä tiedä. Sitä on tullut muuteltua aika monesti. Löytyypä sitä irlantilaistakin verta...”
”Saksalainen, jossa on englantilaista ja irlantilaista verta ja joka asuu Kanadassa—?”
”Ei, olen syntyjään suomalainen”, Dewn korjasi, eikä voinut olla itsekin tajuamatta kuinka pöhköltä se kuulosti. Ei hän ollut ennen tullut ajatelleeksi kuinka värikäs hänen taustansa oikeastaan olikaan. ”Synnyin Suomessa ja äiti on suomalainen... Me muutettiin Saksaan, kun olin joku kolmen vanha, etten kyllä muista Suomen ajasta mitään.”
Kiukkuisuus oli poissa. Dewniä vähän jopa nauratti. Kenellä toisella oli yhtä paljon kerrottavaa lyhyestä elämästään vasta parikymppisenä?
”Että sellaista, siinä minun tarinani. Entäs... entäs sinun?”
Maxin hymy hyytyi heti ja äkkiä hän näytti taas torjuvalta ja etäiseltä, kuin olisi vetänyt verhot eteen äskeisen aivan uuden ja uteliaan puolensa eteen. Dewninkin hymy laantui ja hänelle tuli hieman vaivaantunut olo toisen niin nopeasta mielialan muutoksesta.
”Koska kokeilet taas ratsastusta?” Max sivuutti Dewnin kysymyksen kääntyessään katsomaan ruunaa. Dewniä harmitti, mutta hänkin katsahti hevoseensa.
”En tiedä”, hän sanoi totuudenmukaisesti. Hänen ei edes oikeastaan tehnyt enää mieli pyrkiä satulaan ja se pelotti häntä kaikista eniten.
”Voinko mä ratsastaa Fifillä?”
Kysymys tuli niin ennalta-arvaamatta, että hetken Dewn vain tuijotti voikon päätä, kun se kulki heidän välissään vihreiden puiden seassa ruohikkoista mäkeä alas kohti kotitilaa.
”Täh? Sinä? Enpä oikein usko—”
”Se luottaa muhun.”
”Se pitää ensin totuttaa takaisin ratsastajaan, Kitty varmaan—”
”Mä voin tehdä sen”, Max sanoi vakaasti ja empimättä. Dewn ei ollut oikein varma laskiko tämä leikkiä.
”Tuota... öh... jonkun kokeneen pitäisi kyllä ja äiti—”
Pojat silmäilivät toisiaan: Dewn Maxia kuin miettien, arvioiden osasiko tämä ratsastaa; ja Max Dewniä vilkuillen, kuin pelkäisi suoraa katsekontaktia liian pitkäksi aikaa.
Max silitteli taas Fifiä ja ruunan korvat nousivat ilahtuneina hörölle. Se hamusi hieman kuin ohimennen Maxin mustan hupparin huppua.
Dewn katseli heitä ja taas häntä vähän ärsytti — kateutta? mustasukkaisuutta? — kuinka luottavainen ruuna oli tuota toista poikaa kohtaan. Se ainakin oli myönnettävä, että Fifi luotti tuohon kummajaiseen, mutta miten olisi asian laita ratsailta?
Max katseli Fifiä, ja Dewn katseli Maxia ja hänen päässään pyöri. |
|
