katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 139 
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Dec 28, 2015 18:59:08 GMT
Kasvukipuja
25.10.2012 Oli mukava perheilta talon terassilla, vaikka ulkona satoikin kevyesti vettä. Emily oli ripustanut pari lyhtyä roikkumaan ja ne loivat omat tunnelmalliset kodikkaat valotäplänsä hämärtyvään iltaan. Laitumella näkyi hevosten siluetteja niiden laiduntaessa rauhaisasti omissa oloissaan.
Lotte istui kuistinkaiteella leikkien synkeästi Dewnin vierailupäivänä hänelle antamalla sateenkaarivieterillä, jonka oli tarkoitus hohtaa pimeässä. Emily istui penkillä siemaillen kahviaan, Raicy nojaili katoksen tukipilariin syöden keksiä, ja Alexiina kiikkui hiljaa huopiin kääriytyneenä sekä omiin ajatuksiinsa vaipuneena lempipaikallaan keinutuolissa Jujen maatessa jalasten vierellä.
”Mikä haluaisit olla, Charlotte?” jatkoi Raicy heidän keskusteluaan halloweenista. ”Otatko sen Dewnin kummituspuvun?”
”Se on tylsä”, Lotte sanoi ja heilutteli vieteriä avonaisesta kämmenestä toiseen.
”No, onhan tässä aikaa vielä sitä miettiä… entä Riivatun tytär? Siihen ei tarvitsisi kuin mustan peruukin ja—”
”Tylsä. Haluan jotain muuta.”
”Vintillä on vielä se vanha musta lepakkoviitta ja lehmipoika-asusteet”, isoäiti Center sanoi. ”Raicy käytti niitä silloin joskus…”
”Ai niin, Billy the Kid”, Raicy sanoi hyväksyvästi virkeällä äänellä muistellessaan menneitä. ”William osti sen minulle kerran, käytti kaikki viikkorahansa siihen, että saattoi ilahduttaa minua kunnon naamiaispuvulla… vaikka oli kai siinä jotain muutakin, hänellä oli aina taka-ajatuksia… Uskomatonta, että sekin on vielä tallessa. Onkohan se ihan ehjä?”
”Varmaan koinsyömä”, sanoi Lotte irvistäen.
”Se kuuluu vain asiaan, mitä ällömpi, sen parempi.”
”Minäpä käyn hakemassa”, Emily sanoi ja kampesi itsensä ylös. Raicy näytti pitkän aikaa muistelevan lämpimästi jotain lapsuudestaan.
”Mikä sinä sitten aiot olla, iskä?”
Raicy katsahti Lotteen ovelasti. ”Näet sitten”, hän sanoi salaperäisesti ja teki yhtäkkiä äkkikäännöksen Lotteen päin, esitti hyökkäävänsä tämän kimppuun. Lotte kirkaisi ja pudotti vieterin kuistin vieressä kaiteen alla olevaan pusikkoon. ”Isäsipä muuttuu hirviöksi, joka syö kaikki muut hirviöt tieltään… hän manaa aaveetkin takaisin hautoihinsa, ahmii suolia päivälliseksi ja silmämunia illalliseksi…”, Raicy murisi tekokarmivalla matalalla äänellä. Hän roikotti käsiään edessään ja liikutteli koukistettuja sormiaan, ilveili suullaan ja silmillään.
”Näytät pöntöltä!” Lotte ilmoitti, mutta hymyili. Raicy syöksähti eteenpäin, kuin aikoisi purra häntä sormeen. Lotte kikatti ja Raicy suoristautui takaisin täyteen mittaansa tyytyväisenä aikaansaamastaan reaktiosta. Sitten hän irvisti sillä kertaa aidosti ja hieraisi selkäänsä, joka ei ollut vielä täysin parantunut noidannuolestaan.
”Pitää ottaa vähän rauhallisemmin”, hän totesi ja hänen katseensa kiersi Alexiinaan, joka oli istunut koko keskustelun ajan vaiti ja tuiman oloisena kauas tallipihalle silmäillen. ”Jaa. Mitähän me keksitään äidillesi?”
Lotte oli ollut noukkimassa vieteriä puskan oksilta. Hän tuhahti. ”Äiti voi mennä ihan noinkin, se on jo tarpeeksi hirveää.”
Raicy naurahti, sillä luuli Lotten pilailevan, mutta kun Alexiinan jääkylmät silmät kääntyivät heihin kahteen, hän nieli nopeasti hymynsä.
”Älähän nyt”, hän yritti vähän toppuutella, mutta Lotte hymähti harmittomasti ja jatkoi vieterillään leikittelyä.
”Noita-akka! Se on hyvä”, Lotte sanoi ilmeisen tarkoituksenomaisen tylysti. Raicy irvisti vilkaisten taas vaimoonsa.
”Hyst, Charlotte, äiti taisi nyt loukkaantua.”
”Mitä sitten?”
”Pyydä anteeksi”, Raicy vaati hiljaa. Lotte nosti katseensa, mutta kohautti olkiaan.
”Mitä varten? En ole tehnyt mitään.”
”Sanoit ilkeästi.”
”No enkä sanonut. Äiti on mököttänyt koko illan!”
Heidän hiljainen kinansa katkesi, kun Emily palasi sylissään vanha pahvilaatikko täynnä tunkkaisen hajuisia ja pölyisiä riepuja.
”Oli siellä muutakin”, isoäiti sanoi laskiessaan laatikon penkille. Lotte nappasi vihreän cowboy-hatun kasan päältä ja tutkaili sitä. ”Kissanaamari ja sitten tämmöinen”, isoäiti Center kohotti puusta hakattua kirvestä, joka oli maalattu punaisella maalilla veriseksi.
”Ooh—muistan kuinka isä teki tuon Williamille”, Raicy huokaisi ja oli äkkiä taas, kuin pikkupoika. ”Olin vietävän kateellinen… sen takia William taisikin sitten ostaa minulle sen länkkäriasun…” Hän otti kirveen käteensä ja hiveli sitä. ”Täällä on nimikirjaimetkin varressa. ’G.C.:ltä W.C.:lle 19.10.1977’.”
”WC”, Lotte hihitti.
Raicy laski kirveen hitaasti käsistään ja hänen kasvoillaan häivähti varjo. ”Isä ei koskaan tehnyt minulle mitään”, hän mutisi.
”Sehän sopii!” isoäiti Center huudahti Lottelle, joka oli iskenyt lierihatun päähänsä. ”Tässä on sinulle vyökin.”
”Valtava solki!”
”Otatko siitä sen?” Raicy kysyi. Lotte nosti hatun lieriä, katsoi sen alta ja mietiskeli hetkisen cowboytamineita mittaillen.
”Meh”, hän lopulta sanoi. ”Haluan olla päätön ratsumies!”
”Jaaha. Mitenkäs se toteutetaan?”
”Helposti, helposti”, Emily nyökkäili. ”Tästä viitta, johon tehdään pienet silmän ja suun reiät, jotta sen voi vetää pään yli. Maalataan kaula-aukkoon vähän punaista—”
”No, siihenhän sopii sitten tämä kirves”, lisäsi Raicy.
”Jee!” hihkui Lotte. ”Sitten Lunan päälle voi heittää mustan loimen—”
”Sinä et mene ponin kanssa karkkikierrokselle”, Alexiina sanoi yhtäkkiä.
He olivat jo melkein unohtaneet tämän läsnäolon ja vaikenivat nyt äkisti.
”Miksen?!”
”Sikset.”
”Miksi?”
”Koska minä sanon niin.”
Äiti ja tytär mulkoilivat toisiaan terassin yli. Sitten Lotte otti hatun päästään ja paiskasi sen pois. ”Sinä pilaat aina kaiken!”
”Minäpä menen vielä pudistelemaan näitä”, tuumasi Emily lähinnä itsekseen, otti laatikon ripeästi syliinsä ja tallusteli pihamaalle talon taakse.
”Tehdään harjanvarteen sinulle asuun kuuluva karmaiseva keppari”, lepytteli Raicy.
”Miksen voi ottaa Lunaa?”
”Äitisi on oikeassa, ei se ole hyvä ajatus. Et voi ratsastaa pihoihin hevosella, eikä se olisi sitten reilua kavereillesi.”
”Eikä!” Lotte vinkui.
”Nyt hiljaa”, Alexiina ärähti niin vihaisena, että sekä Raicy, että Lotte sulkivat heti suunsa. Alexiinaa näki harvoin maltin menettäneenä. ”Nukkumaan. Heti. Ala painua.”
Lotte näytti siltä, että aikoisi vielä vängätä vastaan, mutta yksi tuima katse Alexiinalta sai hänet vaikenemaan. Hän antoi kuitenkin kaikkien ymmärtää kantansa tömistelemällä sisälle niin voimallisesti, että koko terassi jytisi ja paiskasi vielä oven perässään rämisten kiinni. Ulkoseinällä roikkunut puinen tervetulokyltti putosi kalahtaen kuistin lattialle.
Raicy jäi vaivaantuneeseen hiljaisuuteen Alexiinan kanssa, joka jurotti hartiat melkein korvissa ja oli kääntänyt kasvonsa taas päinvastaiseen suuntaan kohti laitumia. Nostettuaan kyltin ylös ja pujotettuaan sen takaisin naulaan, Raicy sanoi sovittelevaiseen sävyyn: ”Voisin tosiaan joku päivä käydä kyselemässä niistä kurpitsoista...”
Kun Alexiina ei vastannut, Raicy mumisi vielä jotain hiljaa itsekseen ja aikoi juuri mennä sisälle, kun Alexiina tokaisikin: ”Minusta meidän ei ole mikään välttämättömyys pitää koko halloweenia.”
Raicy pysähtyi, kääntyi ja rypisti kulmiaan. ”Mitä? Se on perinnejuhla. Totta kai me juhlimme halloweenia, niin kuin kaikki muutkin.”
Alexiina katseli silmät viiruina hämyisää tallipihaa. ”Emme ole juhlineet aina ennenkään.”
”No, emme niin”, murahti Raicy, ”sillä se ei tuntunut painavan paljoa Ninthwoodissa tai Cresseldüchissa. Mutta täällä – täällä se on eri asia. Halloween on aina ollut iso juhla Kanadassa, iso juhla Waterphewssä, minun lapsuudessani. Hitto, se oli aika vuodesta, jota penskana odotin kaikista eniten.”
Hän vaikeni, sillä Emily tuli hajamielisesti hyräillen talon takaa laatikko sylissään ja näytti siltä, kuin ei kuulisi tai näkisi mitään ympärillään tapahtuvasta. Raicy odotti, että hänen äitinsä menisi sisälle ja jatkoi sitten: ”En ymmärrä. Et ole aiemmin ollut sentään näin avoimesti sitä vastaan. Mikä siinä risoo, että menemme maan ja perinteen tavalla? Juhlimmehan me kuitenkin viime vuonna—”
”Kunnioitin sinun toiveitasi, mutten ole koskaan hyväksynyt halloweenia. Minusta se on kaupallinen, erittäin negatiivinen, kuolleiden muistoa halventava ja naurettavan turha sekä tekopyhä juhla.”
”Halventava…? Sehän on vallan mainio, piristävä vuosittainen tapa!” huudahti Raicy uskomatta vaimonsa asennetta.
”Minusta siinä vain ei ole mitään juhlittavaa, että pelotellaan toisia ja pelleillään kuoleman ja synkkien asioiden kustannuksella.”
”Sitä kutsutaan mustaksi huumoriksi.”
”No, se ei ole minun huumoriani!” Alexiina riuhtaisi vilttinsä syrjään ja nousi ylös. Juje nosti päänsä käpälien välistä. Alexiina aikoi mennä sisälle, mutta Raicy laittoi käsivartensa hänen eteensä tukkiakseen pääsyn ovelle.
”Hyvä on, ymmärrän, ettei halloween kuulunut sinun lapsuuteesi, mutta minulle – minun lapsuuteeni se kuului. Ja se oli…” Raicy katsoi alas kenkiinsä, ”se oli ainut juhla, ainut, jonka saatoin viettää oikeasti nauttien isän seurasta. Hän oli aina halloweenina hyvällä tuulella, vietti paljon aikaa minun ja Williamin kanssa, kun koversimme kurpitsoita tai kävimme yhdessä pelottelemassa naapureita. Se kerta vuodessa oli aina huippuhetki, jota odotin innolla… sillä silloin minulla oli isä.” Raicy hengitti syvään nenänsä kautta luomet ummistettuina, kunnes kohotti katseensa Alexiinaan ja kohtasi tämän illan hämärässä hohkaavat harmaat silmät. ”Joten onko liikaa vaadittu, jos haluaisin omalta osaltani jakaa sen saman ilon ja hauskuuden nyt myös omien lasteni kanssa?”
Alexiinan suu oli suora viiva, sieraimet värisivät ja sitten hän kuiskasi lähes käheästi: ”Etkö voi nauttia lastesi seurasta siis muulloin, kuin halloweenina? Ettet tekisi samoin, kuin isäsi teidän kanssanne…”
Raicyn silmissä varmasti välkähti, ja Alexiina tajusi sen, sillä hän hiljeni kesken lauseensa ja käänsi taas katseensa kauas. Raicyn ääni oli saanut teräksisen särmän. ”Vihjailetko sinä, että olisin huono—?”
”En”, Alexiina kiisti heti. ”Sanoinko minä niin? Mutta etkö ole itsekin huomannut, että he ovat alkaneet… etääntyä. Charlotte tuskin puhuu minulle enää muuten kuin kinaamalla vastaan tai tiuskimalla, sitä on jatkunut koko kesän ja Ranskassa ajattelin kaiken palanneen ennalleen, mutta… ja Dewn—”
”Onko se siis minun vikani? Että lapsemme—”
”Älä laita sanoja suuhuni, tiedät vallan hyvin, etten tarkoittanut mitään sellaista!”
Kummankin ääni oli kohonnut ja nyt he silmäsivät toisiaan epäuskoisina ja järkyttyneinä. Alexiinalla oli lyhtyliekeistä kimaltavaa kosteutta silmissään. Raicy taltutti kiihtymyksensä ensimmäisenä ne nähdessään, painoi kämmenensä kasvoilleen ja hieroi niitä antaumuksella, kuin yrittäen ymmärtää mitä oikein oli tapahtumassa. Alexiina niiskautti hivenen uhmakkaasti ja pudisteli sitten vain jotain tehdäkseen paitansa hihoja.
”Niin, että… mitä sitten oikein tarkoitat?” Raicy kysyi hiljaa kasvot edelleen kämmenessä. ”…Etääntyneet?”
”Etkö ole itse sitten huomannut? Charlotte on vain niin kovin töykeä, en käsitä missä olen mennyt pieleen—”
Raicy täytti heidän välillään olevan tilan yhdellä askelella ja kaartoi käsivartensa vaimonsa ympäri. Alexiina pyyhki vapisevalla kämmensyrjällään kyyneleitä pois poskeltaan.
”Ehkä se on vain merkki siitä, että hän kasvaa”, Raicy sanoi rauhallisesti. ”Että hän on alkanut siirtyä elämänsä seuraavaan ikävaiheeseen.”
”Ja äitiin ne kasvukivun tuomat tuskat kohdistetaan.”
”Tietenkin. Kehenkäs muuhun?”
He halasivat ja Raicy vakuutti, ettei Alexiinan kannattanut ottaa sitä niin itseensä. Se olisi vain ohimenevä kapinointivaihe, täysin normaalia ja tervettä.
”Dewn ei ikinä—” Alexiina veti vavahtaen henkeä. Raicy halasi häntä tiukemmin. Molemmat muistivat kyllä edelleen erittäin elävästi ne kauhunhetket, jotka olivat joutuneet pari vuotta sitten kokemaan luullessaan menettävänsä esikoislapsensa.
Hetken halailtuaan toisiaan lohduttavasti, Raicy vetäytyi kauemmas ja suuteli Alexiinaa vielä ennen kuin avasi kuistin oven ja piti sitä Alexiinalle auki.
”Anna anteeksi”, Alexiina huokaisi. ”Juhlitaan, juhlitaan halloweenia, kerta se on sinulle niin tärkeää.”
”En minä halua pahoittaa mieltäsi.”
”Olin vain… olen ollut pahalla päällä, murehdin Dewniä…”
”Minkä vuoksi? Mikä hänen on siellä koulussa ollessaan, vaikutti olevan oikein tyytyväinen. Hänhän pääsi jo eroon kävelykepistäänkin!”
”Kun minusta tuntuu”, Alexiina aloitti, ”että hänellä on huolia, joista hän ei kerro meille.”
Raicy ei näyttänyt huolestuvan.
”Se kuuluu nuoren miehen elämään”, hän vain totesi. ”Ei kaikkea kerrota äidille – eikä isällekään.”
Alexiina jauhoi huultansa. Hän ei sanonut enää mitään, vaikka tiesi kuitenkin edelleen äidinvaistollaan olevansa oikeassa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 19:12:04 GMT
Charlotte, Emma, Amy, Gillian ja Kitty lähtivät kaikki yhdessä kylään keppostelukierrokselle Kittyn autolla, jonka he sitten jättivät sivuun ja jatkoivat matkaa jalan. Keskustaan oli rannikolta kuitenkin päälle kahdeksan kilometriä matkaa ja se väli oli lähinnä metsää, kumpuilevaa aroa sekä kuivaa hiekkamaata, jossa asumuksia oli vain satunnaisesti, jos ollenkaan.
Lotte kulki mustalla keppihevosella päällään musta pitkä viitta, johon oli roiskittu punaisella maalilla veritahroja, ja toisessa kädessään hän kantoi muovista viikatetta. Gillian oli zombi Raicyn puisen kirveen kanssa, Amy muumio vessapaperiin kääräistynä ja Emma pelottava rispaantunut ihmisnukke. Kitty oli haavoittunut enkeli.
Kotitalon terassilla oli koverrettuja kurpitsoita; puista roikkui paperilyhtyjä; ja omenoista oli tehty hevosille hauskoja taideteoksia laitumen laidalle. Illan myötä alkoi sataa vettä, joka ajoi väen sisälle suojaan. Tallilla muutama reipas hoitaja kävi huolehtimassa nimikkohevosestaan säästä ja kauhujen päivästä huolimatta.
*
Redshootissa, Dewn uusine tovereineen juhli halloweenia tanssiaisissa sekä senioreiden järjestämässä freshmanien ’kauhukävelyssä’. Ilta oli hauska eikä Dewniä kaduttanut, että oli lähtenyt mukaan. Hän törmäsi jopa kokovartalogorilla-asuun pukeutuneeseen Richardiin, joka yritti saada Dewniä mukaan jatkoille, mutta siitä Dewn kieltäytyi kohteliaasti kerta toisensa jälkeen vedoten väsymykseen.
”Älä viitsi”, hörähti Richard viitaten suurella karvaisen mustalla kädellään Dewnin sepityksille. ”Nyt on halloween-ilta! Kukaan ei nuku tänä yönä, sillä aaveet vaeltavat.”
”Joo, mutta en tahdo tulla pilaamaan toisten iloa.”
”Se on mahdotonta! Tule nyt, come on, man!”
Dewn huokaisi alistuneesti. ”No… okei sitten.”
”Sillä lailla!” Richard hymyili gorillanpää kainalossaan ja läiski Dewniä hartialle. Dewnkin hymyili, vaikka vähän ponnettomasti. Taas hänet oli puhuttu ympäri – ja aivan liian helposti. Ehkä hän ei edes yrittänyt tosissaan.
He siirtyivät porukalla kaupunkiin ja asuntoon, josta Dewnillä ei ollut aavistustakaan kenen se oli tai kuka kaiken oli järjestänyt. Hän meni vain muiden mukana, Richardin ohjaamana, ja yritti parhaansa mukaan pysyä hyvällä tuulella ja näyttää siltä, kuin tietäisi mitä oli tekemässä ja kuuluisi porukkaan. Silti hänellä oli ulkopuolinen olo, niin kuin aina. Musiikki soi ja ihmiset olivat pukeutuneet kuka enemmän tai vähemmän panostaen erilaisiin asuihin. Dewnillä itsellään oli hyvin pelkistetty kasvoväreillä tehty punainen viilto poskessaan ja mustiksi maalatut silmänympärykset, kokomustat vaatteet sekä Zackilta lainaamansa mustat sormikkaat.
Ihmiset söivät ja joivat, juttelivat, sekoilivat ja nauroivat keskenään ja yrittivät – totta kai – pelotella ja säikäytellä toinen toistaan. Joku istui pimeässä vessassa viikatemiehen asussa sanomatta sanaakaan tai liikahtamatta, ja Dewn tyytyi vain laittamaan oven takaisin kiinni ja etsimään itselleen toisen käymälän.
”Dewn!” Richard huusi päiden yli jo hieman päissään. Hänellä oli toisessa kädessään iso lasillinen jotakin juomaa, jonka käsivarren oli heittänyt letkeästi Jigsaw-kaverinsa harteiden yli, ja toisessa kainalossaan taas sirpakka Frankensteiniksi pukeutunut tyttö. ”Tule tänne, äläkä näytä noin eksyneeltä!”
Dewn, joka oli seisoskellut sivummalla vain tarkkailemassa ihmisiä tuntien olonsa vähän oudoksi, vaikkakin ihan viihtyisäksi, siirtyi lähemmäs heitä.
”Mitä mies, mikä meininki? Dewn, tässä on Jay. Ei kun, oho… tässä on Jay. Ja tämä taas oli Caroline”, Richard esitteli ja hikkasi.
”Carolyn”, Frankenstein-tyttö korjasi.
Dewn nyökkäsi ohimennen. ”Kuule, Richard”, hän huusi melun, raikuvan naurun ja basson jytkeen yli, ”ajattelin kohta lähteä…”
”Mitä?” pärskähti Richard.
”Ajattelin kohta ruveta lähtemään. Osaatko sanoa mikä bussi menee takaisin—”
”Et sä nyt vielä lähde!” Richard sanoi ravistellen apinan päätään ja yritti juoda lasistaan, mutta se ei mahtunut hänen gorillamaskinsa suuaukosta sisään. ”Vastahan ilta äsken alkoi! Hei, autatko vähän…”, hän lisäsi tytölle, joka nosti hänen maskiaan pois kasvoilta. Richard huokaisi, joi ja pyyhki sitten naamaansa. ”Huh, kylläpä tää onkin kuuma. Tules, kamu, tiedän erään, joka haluaa tavata sut.”
Dewn näytti epävarmalta. ”Tavata kenet?”
”No, sut. Tule”, Richard nyökkäsi rohkaisevasti, vapautti itsensä kahdesta seuralaisestaan ja heitti karvakätensä nyt vuorostaan Dewnin ylle, jotta tämä ei pääsisi karkuun. Dewn ei voinut muuta, kuin mennä valtavankokoisen Richardin saattelemana, joka saikin tehtyä heille reilusti tilaa, sillä hän oli pukunsa kanssa koko bileiden kookkain ja näkyvin hahmo. He ohittivat Guy Fawkes –maskissa eräässä nurkassa väijyvän tunnistamattoman henkilön ja jatkoivat olohuoneesta eteiskäytävän kautta makuuhuoneeseen, josta oli ovi suurelle lasitetulle parvekkeelle, jossa lisää ihmisiä oli nauttimassa viileästä yöilmasta savukiemuroiden ympäröimänä. Dewn ei tiennyt mitä Richardilla mahtoi olla mielessään, kunnes tämä koputti jotakuta olalle.
Tytöllä oli pitkät vaaleat kiharat, joissa oli vaaleanpunaisia raitoja – selvästi peruukki – sekä kasvoillaan kimmeltävää hilettä ja epänormaalin pitkät silmäripset, joihin niihinkin oli kiinnitetty pieniä timantteja. Kun hän katsoi Dewniä, hän hymyili pikkusievästi.
”Moi, Dewn”, tyttö tervehti ja hänen äänensä kilahteli, kuin pienet tiu’ut, hennosti ja kauniisti.
”Ööh… moi”, sanoi Dewn äkkiä kuumotusta niskassaan tuntien ja lisäsi varovaisesti, ”Rosa?”
Tyttö hymyili.
Richard läimäisi kouransa yhteen.
”Minä menenkin sitten hakemaan lisää juotavaa!” hän ilmoitti ja marssi matkoihinsa, jättäen Dewnin kahden Rosan kanssa.
Rosa ei ollut Dewnille umpivieras; Dewn vain ei välttämättä halunnut juuri nyt ajatella, että oli tietoisesti jättänyt vastaamatta jok’ikiseen Rosan soittoon ja tekstiviestiin sitten Dewnin syntymäpäiväjuhlien kesällä ja sen baari-illan, jolloin ehkä jotain viatonta saattoi vahingossa heidän välillään tapahtua.
”Sinusta ei ole kuulunut mitään”, huomautti Rosa. Hän oli ollut pelaamassa lautapeliä vuoteella kahden muun tytön kanssa, mutta oli nyt astunut Dewnin kanssa sivummalle. Dewn hieroi niskaansa epämukavana.
”Jaa… puhelin tuppaa temppuilemaan aina välillä”, hän mutisi.
”Mitä teet nykyään? Olet kuulemma tullut Redshootiin kouluun, samaan kollegeen kuin Richard?”
”Joo. Aloitin tänä syksynä.”
”Niin hän kertoi.”
Heidän takaansa olohuoneesta kuului voimistuvaa huutoa ja mekkalaa; jotakuta varmaan yllytettiin juuri tekemään jotain päätöntä, ja muut hurrasivat ja kannustivat railakkaasti. Rosa hymähti hieman uteliaasti ja kurkki makuuhuoneen ovelta siihen suuntaan.
”Tule”, hän sitten sanoi ja tarttui Dewniä kädestä. He palasivat olohuoneeseen, jossa röykkiö opiskelijoita löi käsiään rytmikkäästi yhteen ja hoki jonkun nimeä, ja heidän keskellään tapahtui jotain, mutta Dewn ei heidän tiivistymänsä ohi nähnyt mitä. Rosa veti hänet tanssilattialle juuri, kun soiva kappale vaihtui, ja nosti kätensä ilmaan pyörähdellen. ”Tanssitaan!” hän ilmoitti.
”En minä… kun en minä oikein…”, mutisi Dewn. ”En minä osaa tanssia.”
”Ei se haittaa!” Rosa nauroi, otti häntä molemmista käsistä ja veivasi niitä Dewnin puolesta sivulta toiselle. ”Kaikki osaavat tanssia; sen kuin heiluu musiikin mukana!”
Dewn ei ollut varma, mikä häntä riivasi ja, vaikka häntä nolotti, hän ei kovasti pistänyt Rosalle hanttiin.
”Eikö sinulla ollut viimeksi lyhyet hiukset?” Dewn yritti puhua niitä näitä välttyäkseen kaikilta mahdollisilta kiusallisilta hetkiltä.
”On edelleen”, vastasi Rosa nauraen. Hänellä oli söpö nauru, Dewn ajatteli huomaamattaan.
”Asutko Redshootissa?”
Rosa nyökkäsi. Hän tanssi jo antaumuksellisemmin; heilutti päätään puolelta toiselle ja oli päästänyt Dewnin toisesta kädestä irti voidakseen heiluttaa omaansa vapautuneemmin. Dewn vain hytkyi hieman ja koetti edes näyttää siltä, ettei ollut niin vaivaantunut, kuin miltä olonsa tunsi, ja lopulta kappaleen loputtua hän sai tekosyyn siirtyä sivummalle vedoten äkkinäiseen janoon.
Rosa haki heille juomalasit ja sitten he siirtyivät parvekkeelle, josta viimeinenkin yksinään vielä tupakkaansa sauhutellut juhlija lähti takaisin sisälle heidät nähdessään.
Oli pimeää.
Kaupungin monet kauniit värikkäät valot täplittivät korkealta maisemaa, kuin mustalle kankaalle ripoteltu avaruus. Sisällä meno jatkui ja nyt etääntynyt musiikin humu sekä ihmisten puheensorina ja nauru kuuluivat vain taustalla.
Dewn ei tiennyt mitä tapahtui, sillä hän ei omasta mielestään tehnyt itse mitään, mutta yhtäkkiä hänen kätensä olivat kietoutuneet Rosan ympäri ja Rosan kasvot olivat hänen edessään ja suutelivat… eikä Dewn vastustellut, vaan otti hänestä paremmin kiinni.
Ja kuinka mukavalta ja kutkuttavalta se tuntui… Rosa…
Kuului kovaa rytinää, kun joku veti puolittain kiinni olleen parvekkeen lasisen liukuoven auki. Dewn ja Rosa erkanivat hätkähtäen ja katsoivat tungettelijaa. Oviaukossa seisoi sama Guy Fawkes –maskinen tyyppi kuohuviinipullo kädessään ja korkki paukahti juuri kuin pyssy, singahtaen vain juuri ja juuri Dewnin toisen korvan ohi kauas pimeyteen.
”Mitä hittoa!” Dewn huusi samaan aikaan, kun Rosa henkäisi: ”Hullu!”
”Voisitko vähän paremmin tähdätä ja katsoa mitä oikein teet? Se olisi voinut osua!” Dewn raivosi tuntemattomalle ivallisen ovelasti virnuilevalle valkoiselle naamiolle. Tyyppi ei vastannut mitään. Dewnillä oli inhottava tunne selkäpiissään, että tämä tuijotti häntä läpitunkevan ilkeästi.
Tilanne oli jokseenkin uhkaava, ja Dewn astui vaistomaisesti hieman eteenpäin Rosan jäädessä hänen taakseen.
”Haloo? Liikkuuko siellä mitään?” Dewn tivasi.
”Mennään pois”, Rosa sanoi hiljaa ja näytti edelleen vähän säikähtäneeltä. Dewn otti häntä kädestä ja he ohittivat häijysti mulkoillen maskinaamaisen kaverin, palaten takaisin sisälle huoneistoon.
Mutta sen illan jälkeen, niin ihmeellistä ja vielä uskomatonta kuin se olikin, Dewnillä oli elämänsä ensimmäinen tyttöystävä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 19:16:53 GMT
Ehdotus
12.11.2012
Dewnillä oli ollut tämä kiusaava, inhottava tunne halloweenista lähtien: aivan kuin häijyt silmät olisivat yhtenään seuranneet hänen niskassaan, tekipä hän mitä tahansa tai menipä hän minne vain.
Toisinaan hän havahtui mietteistään katsoakseen taakseen ja ympärilleen, kuin pienestä nipistyksestä, muttei koskaan nähnyt ketään tai mitään epätavallista. Joskus hän nukkui yönsä levottomasti tai makoili tuntitolkulla hereillä saamatta unta, ja joskus hän oli aivan varma, että oli silmäkulmastaan nähnyt varjon seuraavan häntä kävellessään tuttuun paikkaansa ruusutarhan suihkulähteelle.
Tämä epämiellyttävä olo ei ollut ainoa. Sen lisäksi häntä oli jostain syystä alkanut taas ahdistaa, eikä siihen laisinkaan auttanut tämä uusi käänne Rosan kanssa. Dewn ei ollut itsekään varma miksi hän käyttäytyi niin, jättäessään puhelimensa soimaan yksinään jo neljättä kertaa peräkkäin vilkaistuaan ensin soittajaa.
Kyllä hän piti Rosasta. Oikein paljonkin. Tämä oli sievä ja mukava, ihan hassukin. Mutta silti Dewnistä tuntui jatkuvasti, että yhteydenpitokin hänen kanssaan oli jonkinlainen velvoite – pakollinen paha – ja se ahdisti häntä. Ja ei sen kai niin pitänyt mennä? Eikö Dewnin olisi pitänyt olla innostunut ja saada kutittavia perhosia vatsaansa Rosan nimen välkkyessä näytöllä? Sen sijaan hän sai vain kouristuksen, joka oli lähempänä Pyhän Yrjänän kyläilyä.
Kaiken lisäksi ollessaan yksin, Dewn puntaroi koko suhdetta hyvin raskaasti, eikä ikävöinyt Rosan näkemistä, mutta kun hän taas oli tämän seurassa ja he viettivät aikaa yhdessä, heillä olikin ihan mukavaa ja Dewnillä toisinaan jopa hauskaa. Hänen olonsa oli niin sekava ja hämmentynyt, ettei hän ollut käytävällä kävellessään huomata, että häntä kutsuttiin.
”Center!”
Dewn havahtui ja pysähtyi. Professori Clinton käveli hänet kiinni.
”Hei – et ollut kuulla. Kuinka kaikki sujuu? Kuule, sinähän…”, professori vaikeni kuulostellen. ”Onko tuo sinun puhelimesi joka soi?”
”Öh”, Dewn punastui ja teki pakkoliikkeen kädellään, ”on, mutta ei sillä väliä.”
Professori tarkkasi häntä hetken kulmikkaiden silmälasiensa yli vähän kummissaan, mutta jätti asian sikseen. ”Niin, sinähän olit ajatellut tekeväsi lopputyöksi kitaramusiikkia, eikö totta? Näinhän sanoit minulle silloin yksi tunti.”
Dewn nyökkäsi. Siihen mennessä hän ei ollut keksinyt paljoa mitään muutakaan itseään kiinnostavaa, ja musiikkiin hän oli täällä painottunut.
”Etsipä siis käsiisi Larry Scott—”
”—Larry?” Dewnin mieleen tuli heti hänen lempiohjelmansa Larrytown Boys.
”Scott. Hän on basisti Aquaselfissä.” Aquaself oli koulun oma yhtye, hyvin suosittu ja tunnettu myös kollegen ulkopuolella. Dewn kohotti kulmiaan uteliaana.
”Crowley James soitti aiemmin yhtyeessä kitaraa, mutta jätti opintonsa yllättäen kesken ja muutti ulkomaille. Kitaristin paikka on nyt vapaa. Mikäli siis sinua kiinnostaisi koulun bändissä soittaminen… se voisi tehdä hyvää lopputyöllesi”, professori Clinton selitti.
”Joo… Joo! Kiinnostaa”, Dewn sanoi ja alkoi innostua. Hänen vatsassaan väpätti jännittyneesti. Koulun yhtyeeseen pääseminen ei todellakaan olisi mikään yksinkertainen juttu. Sen jäsenet olivat aika sisäpiiriläisiä ja sitä paitsi pääasiallisesti kolmosvuosikurssilaisia. ”Mutta… miksi juuri minä?”
”Scott pyysi minua keräämään muutamia lupaavia vaihtoehtoja Jamesin korvaajaksi. Luonnollisesti olet yksi ehdokkaista, ja koesoittoihin tulee muitakin—”
”Aah…”
”—mutta kannattaa mennä ja kokeilla. Saisit hyvää materiaalia lopputyötäsi varten. Ehkä voisit tehdä oman kitarakappaleen tai soolon?”
Professori Clinton nyökkäsi vielä ja jatkoi sitten matkaansa.
Dewn rapsutti takaraivoaan.
Jaa, siitä voisi tulla hauskaa. Voisihan sitä ainakin yrittää, hän tuumiskeli.
Sitten hän hätkähti, sillä Larrytown Boysin tunnusmusiikki oli jälleen alkanut soida hänen laukussaan.
Dewn antoi sen soida. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 19:33:10 GMT
Koesoitot
15.11.2012
Kuten Dewn oli uumoillutkin, Zack ja Seankin olivat sitä mieltä, että Dewnillä oli käynyt säkä.
”Aquaselfiin! Kai tiedät, ettei siihen pääse kuka tahansa. Taidat todella olla Clintonin suosikkeja, ei hän muuten olisi sinulle henkilökohtaisesti asiasta kertonut! Osaatko soittaa? Tai pakkohan on, ei Clinton muuten… en ole tainnut ikinä kuulla, vaikka kanniskelet kitaraa aina mukana. Sean, oletko sinä kuullut, kun D soittaa?”
Sean murahti ja ravisti päätään.
”No, en nyt ole mitenkään—”, Dewn aloitti. ”Perusjuttuja vaan… ja vähän omia lisäyksiä.”
”Ottaisivatkohan ne huilunsoittajaa bändiin? Eh heh, vitsailen vain, olen jo draamakurssilla, enkä niin paljoa piittaa musiikista. Laulaa osaan yhtä paljon, kuin parvi korppeja!”
Sean virnisti siihen isoilla keltaisilla hampaillaan, ilmeisesti hän oli yhtä mieltä Zackin lauluäänestä.
”Koesoitot ovat torstaina”, Dewn sanoi, ”toisessa musiikkisalissa.”
Dewn oli etsinyt Larry Scottin käsiinsä ja ilmoittautunut mukaan. Larrylla oli ollut pitkät hiukset ja pitkä parta ja vaikuttanut ainakin sen lyhyen tapaamisen perusteella mukavalta jannulta. Dewniä ei jännittänyt enää läheskään yhtä paljon.
”Torstaina? Meillä on silloin harjoitukset kuudelta. Monelta soitot on?”
”Seitsemältä.”
”Tule katsomaan meitä ennen sitä!” Zack pyysi. ”Se on hauskaa, tulisit nyt!”
”Nooo… miksi ei”, Dewn myöntyi.
Torstaina hieman ennen kuutta poikien huoneen oveen tuli vaativa tumahdus, kuin raskas paistiviipale olisi heitetty sitä päin. Sean makasi pitkällään kengät jalassa alavuoteellaan lukemassa supersankarisarjakuviaan, ja Dewn yritti vielä otsa kurtussa katsoa nuottivihoistaan jotain mielenkiintoista, joten Zack nousi ylös lattialta Tarot-kortteja kääntelemästä avaamaan oven.
”Mitä te teette? Päästä sisään”, kuului Samin tyly ääni.
”Ollaan justiinsa lähdössä.”
”Väliä, väistä. Mulla on asiaa.”
”Sean on juuri nyt kiireinen!” Zack väitti.
”Ei – kun sille!”
”Mitä sille?” Zackin ääni kuulosti vaivaantuneelta, jostain syystä hän yritti pidätellä Samia tunkeutumasta huoneeseen. Dewn nosti päätään papereistaan. ”D:kin on lähdössä.”
Sam töni heiveröisen lähinnä sudenkorentoa rakenteeltaan muistuttavan Zackin pois tieltään kuin sotanorsu ja tömisi huoneeseen. Hän näytti happamelta silmiensä kiiluessa ja tuli avoimesti paheksuen Dewnin eteen, joka nousi juuri seisomaan ikkunan edessä olevan pöydän luota ollakseen vähän paremmin suojautunut mahdollista hyökkäystä vastaan.
”Sinä treffailet”, Sam ilmoitti syyttävään sävyyn. Zack vingahti, Dewn häkeltyi ihmeissään.
”Mitä sitten?” hän kysyi ja hänen äänensä oli haasteellinen. Hän nosti nuottivihon ja kansion pöydältään ja laittoi ne laukkuunsa.
Samin silmät olivat yhtä pahansuopaa viirua. ”Tytön kanssa!” tämä jatkoi, kuin Dewn olisi syyllistynyt hirveimpään rikokseen mitä ajatella saattaa.
”Kääk”, uikutti Zack ja koetti käsiään räpytellen saada Samia vaikenemaan. Dewn oli pyörällä päästään, mutta toisaalta juuri nyt niin kiukustunut, ettei jaksanut pohtia mitä häneltä oli jäänyt välistä.
”Niin?” hän sanoi tekorauhallisesti, vaikka tavunsa sihahtivatkin polttavasti. Sam avasi suunsa ammolleen valmiina tykittämään, kun Zack äkkiä ponkaisi heidän väliinsä hosuen ja riehuen ja tarttui suurella kaarella Dewnin kitarakoteloon.
”Aika mennä!” hän ilmoitti kovaan ääneen ja elehti kaikkia kohti huoneen avonaiseksi jäänyttä ovea. ”Kello on jo kuusi, en halua myöhästyä harjoituksista! Tule, Dewn”, hän lisäsi reippaasti ja otti toisella kädellään Dewniä ranteesta ja kiskoi pihalle. Dewn tuli mukana, sillä missä tahansa oli parempi, kuin Samin tökerön syyttävien pahkasikasilmien katseen alla.
”Mikä sitä likkaa vaivaa?” Dewn ärisi, kun hän harppoi Zackin rinnalla kohti salia.
”Ai Samia? No, hän on…”
”Pitäisi huolen omista asioistaan!”
”Niin… kun…”
”Mistä hän edes oli saanut kuulla—?”
He riuhtaisivat musiikkisalin ovet auki, jonka etupäässä lavalla teatterikerholaiset pitivät harjoituksensa ennen koesoittojen alkua. Dewn istuutui yhä kiukusta pihisten katsomoon seuraamaan heidän näytelmäharjoituksiaan. Hän ei kuitenkaan keskittynyt liiaksi, vaan vaipui tavanomaiseen tapaansa omiin aatteisiinsa pyörien Rosan, Samin äänensävyn ja tulevan koesoiton maailmassa. Hetken kuluttua hän alkoi taas lehteillä nuottejaan rauhoittaakseen itseään, sillä suuttumuksen alettua laantua, jännitys oli jälleen virinnyt.
”Zack – sinun täytyy tehdä hyppy erilailla nyt, kun Maxmiliam ei ole vielä korjannut köyttä”, draamakerholaisten ohjaaja ja opettaja, punatukkainen nainen, huomautti. Zackillä näytti olevan keskeinen rooli heidän tulevassa esityksessään ja hän oli elementissään lavalla toisten katseiden alla.
Dewn rypisteli sillä välin kulmiaan nuoteille, sekoitti turhautuneena takatukkaansa ja tunki kansion lopulta takaisin laukun pohjalle.
”Hei, Dewn”, sanoi professori Clinton, joka oli pujotellut penkkien välitse istumaan hänen viereensä. Saliin oli alkanut valua jo muitakin, sillä kello alkoi lähestyä seitsemää. ”Tulin seuraamaan koesoittoja. Mukava nähdä sinut täällä. Millainen tuntuma?”
”Ihan hyvä”, Dewn valehteli, sillä hänen vatsassaan muljui ja pää oli täynnä höyryä. Professori nyökkäsi kannustavasti ja jäi sitten vaitonaisena katselemaan näytelmäharjoitusten loppua.
”Pidätkö sinä teatterista?” hän kysyi hetkisen kuluttua. Dewn katsahti lavalle.
”Ööh… En osaa sanoa, en ole oikeastaan pahemmin koskaan käynyt. Ehkä joskus ihan pienenä.”
”Minä käyn itse usein. Performanssitaide on mielenkiintoista, ainakin näin katsojana, kun taas—”, professori Clinton jätti lauseensa kesken. Hänen kasvonsa muuttuivat yhtäkkiä synkeämmiksi ja otsa painui uurteille. Hän näytti tuijottavan kaukaisuuteen lavan suuntaan. ”No jaa. Mutta teepäs sinä parhaasi ja onnea soittoon, Dewn”, hän sanoi äkkiä kuulostaen etäiseltä, hymyili vain puolivillaisesti ja väkinäisesti ja nousi sitten ylös pujotellen itsensä penkkirivistön välistä sivukäytävälle.
Dewn seurasi hämmästyneenä professorin kulkua kohti lavaa, mutta sai pian muuta ajateltavaa, sillä bändiläiset olivat saapuneet saliin ja tulivat soittimiaan, vahvistimia, tuoleja ja johtokasoja kantaen vaihtamaan paikkaansa draamalaisten kanssa.
Dewn oli ajatellut koesoittoon tulevan vain muutama muu, mutta onneaan kokeilevia ja kitaristin paikkaa havittelevia olikin aimo annos: Dewn laski nopeasti heitä itsensä lisäksi olevan kolmisenkymmentä. Kaikki saivat numerolapun, kuuntelivat Larryn selostuksen siitä, mitä he koesoitoilla hakivat ja millainen ihanteellinen uusi kitaristi olisi sekä esitteli yhtyeen jäsenet. Sitten muut istuivat sillä välin katsomossa seuraamassa, kun jokainen vuorollaan meni yksin lavalle bändijäsenten eteen soittamaan jotakin heidän nuoteistaan. Halutessaan kokelas sai soittaa myös jotain ihan omaa.
Dewn ei olisi tahtonut soittaa niin monen katsellessa ja kuunnellessa, ja häntä alkoi jännittää entistä enemmän. Joku muukin oli hänen kanssaan samaa mieltä.
”Onko pakko soittaa julkisesti?” kysyi poninhäntäinen rokkityttö, jonka vuoronumero oli juuri huudettu seuraavaksi. Hän oli noussut seisomaan katsomossa, mutta esittänyt kysymyksensä ensin bändin jäsenille.
”No on pakko soittaa julkisesti”, vastasi hänelle rumpalisti.
”Mikä sun nimi on?”
”Jenny Silvans”, tyttö sanoi häntä puhutelleelle Larrylle.
”Katsos kun, Jenny, asia on nääs niin, että tää bändikään ei ole mikään kellarikarkelo. Me soitetaan, jotta muutkin kuulee, ja tää bändi myös keikkailee. Jos nyt jännää esiintymistä, niin miten me voidaan olla varmoja, ettei kitaristilta mene kielet solmuun ensimmäisen varsinaisen keikan aikana? Tää nyt on siihen nähden vielä kuitenkin aika pientä. Eikä meitä tarvii kenenkään pelätä, me ollaan munailtu tässä lyhyen elämän aikana varmasti pahemmin kun te kaikki salissa yhteensä. Me ei katota teitä kieroon, jos ei mee ihan nappiin, ei sitä kannata säikkyä. Se vaan, että meidän pitää olla varmoja, että valinta on oikee meidän kannalta ja teidän kannalta. Joten kyllä, täytyy soittaa julkisesti kaikkien näitten korvien kuunnellessa. Jos ei siihen pysty, niin ovi on tuolla”, Larry heilautti kädessään olevaa kynää, jolla oli raapustellut paperiin eteensä merkintöjä jokaisen koesoittajan kohdalla.
Jenny näytti punajuurelta, empi hetken ja tarttui sitten nahkarotsiinsa sekä kitaraansa, ja käveli ulos salista kaikkien salissa olijoiden silmät selässään.
”Kiitos… Jenny. Seuraavaks sitten numero 12!”
Dewn veti syvään henkeä ja asteli lavalle.
Hän meni sen keskellä olevan yksinäisen puutuolin ja äänenvoimistimen viereen. Tuolilla oli sähkökitara. Dewn piti enemmän akustisesta, vaikka olikin nuorempana vannonut elektronisen rokkikitaran nimeen.
”Terve”, Larry sanoi hänelle. Lavan valokiilat häikäisivät, eikä Dewn nähnyt heitä kunnolla. ”Mikäs sun nimes on?”
”Dewn Center.”
”No, niinpä. Kuule, miksi sä haluaisit päästä Aquaselfiin?”
Dewn katsoi heitä kaikkia silmiään siristellen. ”Tykkään kitaransoitosta”, hän aloitti.
”Joo. Joo, se on hyvä”, nyökkäili Larry.
”Ja…”, Dewn katsahti sivulleen ja sattui katsomaan professori Clintonia lavan takana seuraamassa tapahtumia, ”…tarkoituksenani oli tehdä lopputyö musiikista, erityisesti kitarasta. Tämä kokemuksena auttaisi siinä paljon.”
”Okei!” sanoi Larry ja merkkasi jotain paperiin. ”Anna mennä sitten. Koekappale on sama kaikilla, nuotit on siinä pidikkeessä ja kitarankin varmaan löydät omin voimin. Voit aloittaa.”
Dewn oli aika varma, että hänen suorituksensa oli vähintäänkin kelvollinen. Ainakin häntä ennen olleet suoritukset, hänen oman jännittyneisyysasteensa ja sen huomioiden, että muutamia mokia lukuun ottamatta hän ei putoillut temposta niin paljon, mikä oli hänen ehdoton heikkoutensa. Hän onnistui ihan hyvin omasta mielestään jopa nuotiston vaikeimmassa kohdassa, ja soitti sitäkin paremmin itse valitsemansa näytekappaleen, josta piti kovasti ja toivoi siitä kokemansa ilon välittyvän myös kuulijoille.
Kun Dewn poistui lavalta, professori Clinton nyökkäsi hyväksyvästi verhoista ja Larry näytti hänelle peukaloa, ja Dewnin jalat olivat velliä, mutta olonsa helpottunut ja huojentunut.
Zack tuli häntä vastaan salin ulkopuolella. ”Jees!” tämä sanoi ja heitti Dewnin kanssa ylävitosen.
”Huh, onneksi se on ohi.”
”Koska tulokset julkaistaan?”
”En tiedä, ehkä ensi viikolla.”
He kävelivät takaisin huoneensa luo. Kun Dewn avasi oven ja he astuivat sisään, Dewniä odotti pieni järkytys.
Seanin sänky narisi.
Zack ei näyttänyt piittaavan, vaan hän meni omalle kaapilleen ja alkoi kaivella sieltä itselleen vaihtovaatteita. Kun kaapin ovi heilahti kolahtaen kiinni, Samin ja Seanin kasvot tulivat esiin peiton alta.
Dewn räpytteli silmiään erityisen voimakkaasti hämillään, eikä tiennyt minne olisi katsonut.
”Dewnillä meni hyvin!” Zack ilmoitti heille iloisesti. ”Varmasti hänet valitaan!”
Sam kuoriutui pois ja nosti sängyn alta paitansa, jonka veti vatsarulliensa ylle. Dewn katseli sillä välin selkeästi muualle ulos ikkunasta, häntä hävetti ja niskaansa kuumotti.
”Ei valita”, Sam totesi. Dewn tunsi hänen mulkoilunsa, vaikkei katsonutkaan tyttöön päin. ”Olen kuullut miten se soittaa, eikä se soita mitenkään ihmeellisesti. Keskiverto romanttinen akustisen näppäilijä. Aquaself soittaa rankasti ja sähköisellä, se nyt vain ei ole ton juttu.”
Zack vihelsi silmät suurina.
Dewn odotteli edelleen ikkunasta kampusalueen pihalle silmäillen, että Sam sai hiuksensakin takaisin ylös pompulalla ja poistui huoneesta. Sitten hän kääntyi ja näki Seanin jääneen makaamaan puoliksi peittonsa alle, silmät rennosti kiinni.
”Tuota…”, Dewn hieroi takoraudan hehkuista niskaansa siirryttyään kaappinsa luona taas häärivän Zackin vierelle, kun Sean oli noussut ja mennyt vessaan.
”Älä ota itseesi, Samhan aina laukoo tuollaisia”, Zack lohdutti kepeästi, ymmärtäen Dewnin hämmennyksen väärin. ”Minä olen varma, että sinut valitaan!”
”Joo ei, kun sitä vaan… ovatko… ööh… Sean ja Sam…?”
”Joo, he seurustelevat. Etkö tiennyt? Ovat olleet yhdessä… Sean!” Dewn ei ehtinyt pyytää Zackia vaikenemaan ennen kuin tämä kiekaisi vessan oven läpi: ”Kauanko te olette seukanneet Samin kanssa?”
Vessasta kuului veden lorinaa, ryintää ja sitten vaimea murahdus: ”Viis vuotta.”
Zack kääntyi Dewniin päin nyökäten vahvistukseksi ja jatkoi sitten vaatteidensa viikkausta. Dewnistä tuntui, ettei mikään tässä maailmassa voisi enää yllättää häntä.
Hän istahti vuoteelleen ja oli huomaamattaan ottanut puhelimen käteensä ja avannut sen näppäinlukosta. Rosa ei ollut enää soitellut, ja viimeisin viesti tytöltä oli pelkät kolme pistettä.
Dewn alkoi näpytellä hänelle vastausta. Valehteli taas kännykkänsä temppuilleen, sitten kertoili koesoitoista ja miten ne olivat hänen mielestään menneet, Samista ja Seanista…
”—mutta meillä ei sitten niinkään. Kaksi puuttui taas. Ja Clintonista ei ole kuulunut, sen piti korjata minun köyteni ja joudun tekemään granttiloikan nyt ilman!”
Dewn kohotti katseensa. ”Sanoitko Clinton?”
Zack oli jutellut suihkusta tulleen Seanin kanssa, joka kuivaili itseään pyyhkeeseen eikä kommentoinut Zackin jatkuvaan puhetulvaan, kuin satunnaisella murahduksella tai yhdellä, kahdella sanalla.
”Joo—”
”Professori Clinton?”
Zack räpytteli typerästi silmiään. ”Tä? Ei, kun Maxmiliam Clinton. Se on vähän niin kuin talonmies, tai siis se on korjaillut meidän pukuja ja rakentanut lavasteita.”
Dewn tuijotti ja hänen suunsa oli jäänyt vähän auki. ”Onko hän sukua Daniel Clintonille?”
Zack kohautti harteitaan. Dewn aukoi ja sulki suutaan, kuin kala kuivalla maalla. Hänen päässään pyöri. Sitten hänen mieleensä muistui äkkiä kahakka, sanaharkka, jonka oli kuullut professorin ja tämän veljen välillä yksi päivä. Mielikuva tästä veljestä juoksemassa poispäin häilyi Dewnin aivojen koukeroissa, mutta kuva oli sumuinen ja etäinen, eikä hän saanut siitä oikein kiinni, vaikka yritti kovasti miettiä, mikä siinä vaivasi häntä niin paljon.
Miksi hänen sydämensä oli alkanut tykyttää voimakkaasti?
Hänen sormensa olivat jääkylmät, kun hän puristi ne vapisten nyrkkiin.
Tekstiviesti ei koskaan lähtenytkään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 19:44:39 GMT
Ken
23.11.2012
AQUASELFIN UUSI KITARISTI VALITTU
Angelo Sihli
OTA YHTEYTTÄ: LARRY SCOTT, nro. 958-339 510 37
Dewn tuijotti pettyneenä ilmoitusta koulun ilmoitustaululla. No jaa, ainakin hän oli tehnyt parhaansa. Ehkä Sam oli ollut oikeassa: ehkä sähkökitara ei ollut Dewnin ”juttu”.
Harmissaan hän kääntyi pois ja laahusti istumaan oleskelutilan sohville. Hänen piti lukea kokeita varten, erityisesti kerrata matematiikkaa ja psykologiaa, muttei vain saanut aikaiseksi. Typerästi hänellä oli nyt olo, että kaikelta koulunkäynniltä oli äkkiä valahtanut pohja, ja ihan vain sen takia, ettei häntä oltu valittu koulun yhtyeeseen. Se oli sitäkin tyhmempää siksi, että koko ajatus oli syttynyt vain pari viikkoa sitten ja sekin tullut ulkopuolisen taholta. Aiemmin hänen mielessään ei olisi edes käväissyt mahdollisuus soittaa mukana Aquaselfissä... ja nyt hän ei sitten enää muka tiennyt mitä tekisi. Ehkä hän oli todella uskonut asiaan, uskonut itseensä, ja professori Clintonin suositus sekä rohkaisevat puheet olivat vain lisänneet häneen varmuuttaan.
Dewniä kaihersi pienesti tunne, että hän oli jotenkin pettänyt professorinsa odotukset. Vai oliko hän pettynyt itseensä?
Psykologian muistiinpanot toljottivat häntä syyttävästi.
Dewn ravisti päätään.
”Hei, jätkä! Mitä sä oikeen meinaat?”
Se oli Richard, joka huusi ja tuli jostain syystä epätyypillisen tympääntyneen ja uhkaavan oloisena Dewniä kohti käytävällä huomattuaan tämän istumassa yksikseen oransseilla sohvapaloilla. Dewn ei ollut nähnyt häntäkään hetkeen. Richard oli viimeisellä luokallaan, ja vain silloin tällöin heillä saattoi olla yhteinen luento Richardin kuroessa kiinni ensimmäisinä vuosinaan reputtamiaan kursseja.
Dewnin erityisominaisuuksiin kuului tuttujen tiivis välttely. Ei kai Richard siitä ollut voinut olla noin paljoa kimpaantunut? Hänhän tiesi kyllä, ettei Dewn ollut sellainen sosiaalinen perhonen, kuin Richard itse.
”Moi.”
”Mitä sä pelleilet?” oli Richardin tervehdys. Hän tuli seisomaan Dewnin eteen kädet puuskassa. Dewn kohahti vaistomaisesti tämän äänensävynsä tylytystä.
”M-miten niin?” hän kysyi varuillaan.
”Välttelet Rosaa! Miksi hitossa? Se on useasti kysellyt mun kauttani sun perään, kun et vastaa mihinkään, vaikka kuinka soittais. Se on laittanu sulle sata viestiä. Onko niin ylivoimaista kyetä vastaamaan? Sanoin ensin, että joo, se on sulle tyypillistä, mutta hemmetti! Jotain rajaa nyt kaikella. Yritin soittaa itekin sulle, mutta sun kapulas on kiinni.”
”Jaa täh?” Dewn kokeili taskujaan. Ne olivat tyhjät. Hän nosti laukkunsa lattialta ja alkoi penkoa sen sivutaskuja.
Richard katseli häntä kulmiaan pettyneesti kurtistellen. ”Tiedätkö, jos sä et halua pitää ystäviin yhteyttä, niin älä pidä. Mutta sitten on kyllä turha ihmetelläkään, miksei kukaan ota enää suhun yhteyttä. Pidin sua hyvänä kundina, oikeesti, mutta tää touhu alkaa pikku hiljaa mennä yli.”
”Hei – sori, ihan totta”, Dewn hätäili ja kaivoi kuumeisesti laukunpohjaa kirjojen alta.
”Rosa on itkenyt mulle!”
”En ole missään vaiheessa tarkoittanut aiheuttaa kenellekään mielipihaa”, Dewn vakuutti ja tarkoitti sitä. Hän ei ollut halunnut satuttaa Rosaa, tai Richardia, mutta oli kai huomaamattaan taas työntänyt ystäviään kauemmas ja kauemmas. ”Kännykkä on varmaan sammunut ja jäänyt jonnekin—”
”Mä tiedän, että sulla on ollut rankkaa ja kaikkea”, Richard sanoi, ja Dewn ärähti varoittavasti. Richard tiesi senkin, ettei Dewn halunnut puhua onnettomuuteensa liittyvästä aiheesta – etenkään täällä koulussa. Mennyt oli mennyttä, Dewn halusi ajatella, eikä kaikkien tarvinnut tietää hänen yksityiselämästään. ”—Mutta jos sä et päästä ketään lähelles, niin muiden on pirun vaikea auttaa.”
Richard kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyikin vielä, sormi ojossa. ”Etsi se puhelimesi ja lataa se, sitten soitat Rosalle ja selität kaiken niin kuin parhaakses näet. Mutta hei jätkä: Älä – leiki – toisen – tunteilla.”
Dewn ei sanonut mitään. Richard marssi pois ja katosi virtaavan opiskelijamassan sekaan. Dewn kävi reppunsa läpi nyt perusteellisesti, latasi kirja ja vihko kerrallaan kaikki syliinsä, muttei löytänyt kännykkäänsä.
Hän palasi tyhjään huoneeseensa ja lopulta pitkien etsintöjen jälkeen (ja alettuaan jo epäillä, että se oli pudonnut ehkä ruusutarhan suihkulähteen luona), moinen vaivainkapistus vihdoin löytyi hänen toisista kengistään. Silloin hän muisti laittaneensa sen sinne ladatakseen myöhemmin, sillä oli siinä hetkessä ollut liian kiireinen tehdäkseen sitä heti.
Dewn iski puhelimen laturiin ja mietti pitkään mitä sanoisi, mutta juuri, kun hän aikoi etsiä Rosan nimen soittoluettelosta, Zack palasi huoneeseen Samin ja koripallotreeneistä palanneen hikisen Seanin kanssa äänekkäästi pälpättäen, ja Dewn painoi hätäisesti punaista luuria.
Lopulta hän päätti lähteä ulos, sillä ei kestänyt kuunnella Zackin loputonta turhanpäiväistä lärpätystä aiheista, jotka vaihtuivat joka toisen lauseen yhteydessä maan ja taivaan väliltä, eikä Dewn myöskään halunnut kuunnella Samin omahyväistä analyysiä siitä, miksi Dewniä ei valittu Aquaselfin uudeksi kitaristiksi.
Oli viileä ja tuulinen päivä, kun Dewn ylitti kadun kaupungilla ja meni kahvilaan, jossa oli käynyt ennenkin. Kaveriporukassa he suosivat enemmän Starbucksia, mutta juuri sinne Dewn ei missään nimessä halunnut nyt mennä, sillä se paikka oli aina tupaten täynnä opiskelijoiden suosikkihengauspaikkana kampuksen ulkopuolella.
Hän hakeutui tyhjään nurkkaukseen tilattuaan ensin pienen kahvin. Hän katseli ulos ikkunasta kadulle ja tunsi päänsä tyhjäksi. Hän seurasi autoja ja pyöräilijöitä, kadulla kävelijöitä, kuinka katuvalot vaihtuivat ja koira nosti jalkaansa lamppua vasten.
Yhtäkkiä ikkunan ohi käveli joku tummassa pitkässä takissa, ja he katsoivat Dewnin kanssa toisiinsa yhtä aikaa kuppilan lasi-ikkunan läpi.
Rosan kasvoilla ei käynyt yllättyneisyyttä, vain synkkä varmistus, ikään kuin hän olisi tiennyt olettaa Dewnin olevan siellä ja näkevänsä tämän. Hän ei ollut yksin. Tien puolella Rosan vierellä käveli pitkä ja lihaksikas, vahvaleukainen ja vähän pelottavankin näköinen mies, jolla oli iso tatuointi kaljuksi ajetussa takaraivossaan. Dewnille tuli mieleen jonkin sortin vapaaottelija.
Rosa sanoi miehelle jotakin, johon tämä nyökkäsi lyhyesti, ja sitten Rosa asteli kahvilan ovelle ja astui yksin sisään. Ovikello helähti, Dewnin syke kiihtyi ja hän nosti kahvikupin äkkiä kasvojensa eteen.
Rosa tuli suoraan Dewnin pöytään.
”Hei”, hän sanoi hiljaa, hymyilemättä.
”…Terve.”
Rosa nuolaisi huuliaan. Hän katsahti olkansa yli kuppilan ovelle ja ulos ikkunasta. Hetken emmittyään hän kietaisi kaulahuivin kaulastaan, avasi hieman takkiaan ja istuutui Dewniä vastapäätä olevalle tuolille.
Kumpikaan ei sanonut heti mitään. Dewn ryysti kahviaan, vaikka se oli pahaa, eikä hän yleensäkään juonut kofeiinia.
”Et ole soitellut.”
”On pitänyt, monesti.” Dewn laski kupin kädestään, sillä pelkäsi, että se alkaisi vapista. ”Juuri ihan hetki sitten, itse asiassa. Kännykkä on vähän… temppuillut viime aikoina ja—” Hän kuuli sanoissaan niin selvän valehtelun maun, että häpesi itsekin. ”…Menee luultavasti rikki pian…”
”Mh-hm”, sanoi Rosa ja katseli häntä viileästi. Dewn oli kuitenkin huojentunut huomatessaan, ettei tyttö ainakaan kyynelehtinyt. Se olisi ollut kiusallisuuden huippua ja Dewn olisi siinä tapauksessa tuntenut itsensä kerta kaikkiaan kamalaksi.
Mutta mitä hän olisi voinut sanoa?
Sori, en ole jaksanut vastata soittoihisi tai niihin miljooniin viesteihin, joissa ei kaikissa edes ole suoranaista kysymystä, johon vastata. En minä tiedä, mitä ajattelen nyt. Pääasiallisesti sellaisia asioita, etten aina ymmärrä niitä itsekään. Miten minulla voisi olla ikävä, juurihan näimme toissapäivänä? Ai, mitäkö olen puuhaillut tänään? Ollut tunneilla, lukenut läksyjä, soittanut kitaraa, syönyt ja käynyt paskalla. Samaa, kuin eilen. Ja toissapäivänä. Kyllä, olen saanut kaikki viestisi ja olen lukenut ne. En ole jaksanut vastata. Ei ole huvittanut. Ei ole kiinnostanut olla yhteyksissä. Ethän pahastu.
Rosa katsoi häntä juuri sellaisella ilmeellä, että olisi lukenut tämän kaiken Dewnin kahvimukia tuijottelevista silmistä yhtä selvästi, kuin kännykän näytöltä.
”Sinua onkin saanut etsiä”, Rosa totesi hiljaisella, kopealla äänellä. Ei tietoakaan niistä tiu’uista, jotka olivat kilkanneet hempeästi Dewnin korvissa halloween-iltana…
”Mistä tiesit, että olen täällä?”
Rosa katsahti kuppilan tiskin suuntaan, muttei vastannut. ”Aika hassua…”, hän mumisi, ”ettei kenelläkään koko kollegessa tai vaikka huonetovereillasi ole puhelimia, joita lainata…”
Dewn punastui. ”Rosa… Anteeksi.”
Rosa pudisti päätään. ”En ymmärrä sinua, Dewn. Olenko minä tehnyt jotakin? Luulin, että pidät minusta.”
”Niin pidänkin!” Dewn kiirehti vakuuttamaan. Hän nosti nyt katseensa Rosan kasvoihin. Kun hän näki tämän äkkiä niin surullisena, se satutti häntäkin sisältä. Mutta voisiko Rosa ymmärtää häntä, kun Dewn ei käsittänyt itsekään itseään?
”Mikset sitten halua olla kanssani? Olenko edennyt liian nopeasti?”
”Ei se sitä ole—kun minä…”
Rosa laski katseensa, ja Dewnistä tuntui, että tämä oli sittenkin tulossa kyyneliin.
”En tarkoittanut painostaa sinua, ja olisit voinut vain sanoa, jos olin liian—”
”Et sinä, ei… se olen minä.” Dewn ei tiennyt itsekään mitä olisi sanonut, sillä hän oli aivan yhtä ymmällään.
Kahvilan ovi aukeni ja Rosan seuralainen astui sisään, katsellen ympärilleen. Kun hän huomasi heidät, Rosa valpastui ja alkoi nousta ylös.
”Sinulla on seuraa”, Dewn totesi sävyttömästi. Rosa katsoi häneen pitkään oudosti. Sitten hän kietaisi huivin takaisin kaulaansa ja suoristi takkinsa kaulusta.
”Olen pahoillani, Dewn”, hän sanoi, käveli miehen luo ja yhdessä he poistuivat ulos jalkakäytävälle.
Dewn jäi yksin istumaan ja näki kuinka iso mies kietoi kätensä Rosan ympäri heidän taittaessaan katukivetystä alas näkyvistä. Rosa meni menojaan, mutta Dewn ei tuntenut oloaan siitä pahaksi.
Hän tunsi itsensä vapaaksi. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 343 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 28, 2015 19:59:49 GMT
Taikapilli 25.11.2012 Taivaan täydeltä tuli painavia, märkiä räntäläiskiä, kuin räkäklimppejä, joita joku syljeksi pilvenreunalta alas maahan epäonnisten kulkijoiden niskaan. Lotte juoksi kotipihaan tuovan hiekkatien varresta, jonne koulubussi oli hänet jättänyt koko matkan portin ali reppu päänsä suojana. Hän heitti sen eteisessä nopeasti sivuun ja kääntyi kannoiltaan tallille. Tallitoimistosta astui joku ulos juuri samaan aikaan, kun Lotte juoksi talliin, ja he törmäsivät toisiinsa. Lotte kimposi jonkin verran taaksepäin kuin kumiankka iskeytyessään kylpyammeen reunaan. ”Anteeksi”, Lotte henkäisi ja hieroi päätään. Kitty seisoi hänen edessään näyttäen hämmentyneeltä ja aika kummalliselta. Tämän katse oli lasittunut ja kun hän katsoi Lottea, hän ei näyttänyt heti edes tunnistavan tätä. Lotte kallisti kummissaan päätään. ”Sori…?” hän sanoi vielä uudelleen varmuuden vuoksi. Oliko hän antanut noin kovan tällin talliapulaiselle? ”Ei se mitään”, sanoi Kitty viimein robottimaisesti. Lotte pani merkille, että tämän silmät olivat punaiset ja verestävät. Kun Kitty käveli ulos tallista, Lotte kuuli hänen niiskaisevan mennessään. ”Äiti”, Lotte sanoi avatessaan toimiston oven. Alexiina istui huolestuneen näköisenä pöytänsä takana ja nakutteli kuulakärkikynällä pöytään. ”Mikä Kittyä vaivasi?” Alexiina sipaisi kynällä hiukset kasvoiltaan ja laski sen paperipinon päälle. ”Niin se. Kittyllä on nyt vähän murheita. Ei mitään liian vakavaa. Älä piinaa häntä asialla”, hän lisäsi, kun Lotte avasi suunsa. Alexiina nousi ylös ja järjesteli pöytäänsä ojennukseen. Hän löi kannettavan kannen kiinni. ”Mitä sinulla on suunnitelmissasi?” ”Ai tänään?” Lotte kysyi ja reipastui. ”Vien Lunan rannalle.” ”Rannalle. Ettehän veteen—?” ”Ei, maastoon vain.” ”Ei sitten maastoesteitä, ymmärrätkö. Ja siellä sataa räntää ja ilma on kolea.” ”Ei haittaa.” ”Mutta Lunaa haittaa… ei vaan, pitäkää hauskaa. Mutta ota joku mukaan.” ”Ääh”, Lotte huokaisi. ”Onko pakko?” Hänen äitinsä loi häneen ’on pakko’ –katseen, mutta hakiessaan Lunaa tarhasta, Lotte kuitenkin ikään kuin ”unohti” pyytää ketään mukaan…Talon takaisella purolaitumella kyyhöteltiin surkeina lähellä porttia. Lunaa ei ollut vaikea erottaa; sen vaaleanpunainen loimi sijaitsi seuralaisiaan huomattavasti matalammalla. Hippo oli jo valmiiksi tulossa läpi aidasta hyvin rumalla naamalla, kun Lotte vei Lunaa sen ohi. ”Hyi! Hus, pois! Sinä et tule!” Lotte sanoi kimolle tammalle. ”Mene kauemmas!” Luna inahti varoittavasti ja luimi korviaan. Hippo tungetteli sitä liian liki tahtoessaan päästä syömään tallissa odottelevia heiniään. Oliko Kitty unohtanut hevoset pihalle? Ainakin hän oli vaikuttanut hyvin poissaolevalta. Lotte kiinnitti poninsa sisällä harjapuomiin, riisui loimen ja pyyhki märät läikät kasvoiltaan sekä tamman jaloista ja harjasta. Sitten Luna pieraisi. ”Senkin pieruprinsessa”, sanoi Lotte virnuillen.Ei silloin enää satanut, kun Lotte ja Luna ratsastivat alas porteilta. He laskeutuivat jyrkkää autotietä, Seaprout Avenueta, myöden alaparkkipaikan ja vanhan heinäsiilon ohitse, kunnes ranta tuli vastaan. Lotte ohjasi Lunan lähemmäs merta. Aallot läpsyivät tasaisina, horisontti oli synkeän harmaa ja ilma todellakin oli kolea ja sai Lotten värähtelemään kylmästä. He tallustelivat rantaviivaa pitkin Lunan säpsähdellessä aina välillä kavioihinsa osuvaa aaltoa, ja sitten Lotte käänsi ratsunsa takaisin tielle päin ison kiviröykkiön ohitse… Luna pelästyi kivikasaa ja pomppasi sivuun. Lotte pelästyi ensin, mutta kiristi sitten rasittuneena ohjia. ”Pöljä poni, ei sielläkään ole mitään!” Luna kääntyi kyljittäin, sen kupeet vavahtelivat ja korvat kääntyivät tanaan… Äkkiä se kääntyi hyvin nopeasti ympäri takajaloillaan, lähes piruettimaisesti, ja Lotte horjahti pudoten sen selästä ikävästi muksahtaen—*** Päänsärky oli kova, kun Lotte lopulta hiljalleen heräsi. ”Tajuissa ollaan!” ”Ah, kiitos kaunis!” Lotte rutisti silmiänsä rusinoiksi. Häijy valo kiiri hänen tajuntaansa ummistettujenkin luomien lävitse. Miksi kaikki oli niin vaikeaselkoista? Hänen aivonsa tuntuivat etanoilta… ”Millainen on olo? Charlotte?” äidin ääni kysyi ja joku silitti hänen tukkaansa. Lotte koetti avata silmät uudelleen ja katsoa ympärilleen; no, hän ei ainakaan ollut omassa huoneessaan. Missä välissä hän oli tänne tullut? Missä hän oli? Viimeksi hän oli ollut ratsastamassa… ”Öääähhh…”, hän kuuli jonkun mongertavan ja tajusi sitten, että se oli hän itse. Isä, äiti ja mummi olivat kaikki hänen ympärillään. Mutta miksi? ”Hei, Charlotte”, sanoi vieras ääni. Lotte käänsi päätään – se sattui – ja näki nuoren naisen tulevan huoneeseen. Hoitajalla oli vaaleansininen takki. ”Särkeekö päätä?” ”Ym-hym”, sanoi Lotte, sillä päätä todellakin särki. Ja kivisti. Ja sattui koko ajan. Hän irvisti hitaasti ja tuskallisesti. ”Otahan tämä.” Lotte autettiin istuma-asentoon, ja hoitaja ojensi hänelle pientä asettia, jossa oli pilleri. ”Mitä se on?” kysyi Raicy varuillaan. Hän seisoi Lotten vuoteen vierellä, kuin suurikokoinen vahtikoira. Hoitaja ei häiriintynyt. ”Särkylääkettä.” ”Niin, mutta mitä?” ”Parasetamolia.” Raicy kääntyi Lotteen päin, joka edelleen siristeli silmiään huoneessa hohkaavalle kovalle valolle. Kumpa joku laittaisi lampun kiinni! ”Tarvitsetko sinä särkylääkettä?” Lotte kuuli toisessa korvassaan vain huminaa. ”Sattuu…”, hän vaikeroi. ”Hyvänen aika, ei hän siihen nyt kerrasta kuole!” Alexiina tiuskaisi ja nyökkäsi hoitajalle, joka oli seissyt edelleen kuppi ojossa Lottea varten. Lotte otti sen käteensä ja sai jostain vesilasin ja hän kulautti lääkkeen alas. Heillä lääkkeisiin suhtauduttiin varovaisesti ja epäluuloisesti, mutta juuri nyt Lotten päätä kivisti niin paljon, että hän halusi vain välitöntä helpotusta. ”Häiritseekö valo sinua?” hoitaja kysyi tarkkaavaisena. Lotte nyökkäsi. Emily, joka oli lähimpänä, napsautti katkaisinta ja huoneeseen lankesi helpottava hämäryys. ”Luna pelästyi”, Lotte sanoi, kun hoitaja testautti häntä, sormeili sieltä ja tuolta, kyseli mitä hän muisti, katsoi lampulla hänen silmiään ja kopautti vasaralla polveen. Äiti nyökkäsi. ”Ja sinä putosit. Onneksi et ollut yksin.” Lotte rypisti otsaansa; enkö? ”Eräs tyttö näki mitä tapahtui ja soitti ambulanssin, sitten hän etsi minun numeroni puhelimestasi ja soitti minulle”, Alexiina kertoi. Lotten oli vaikea seurata sanojen virtaa ja hänestä tuntui, että hän putosi kärryiltä jossain kohtaa. ”Esimerkillistä toimintaa”, tuumasi Emily raukeasti. Raicykin nyökkäsi, vaikka pitikin tiukan katseensa koko ajan tiiviisti Lottessa, kuin kykenisi ennustamaan hänen seuraavat aikeensa. ”Jaa… kuka…?” Lotte sanoi hitaasti. Häntä uuvutti kovasti. Hän haukotteli, mutta sekin sattui. ”Hyvä, ettei käynyt sen pahemmin”, hoitaja sanoi ja pujotti kynän takkinsa rintataskuun. ”Pyörryit vain ja pääsi kolahti hivenen, mutta kypärä suojasi, eikä mitään mennyt poikki. Saatat kokea pahoinvointia seuraavat muutamat tunnit, mikä ei ole vaarallista, mutta jos se jatkuu pidempään ja seuraa oksentelulla, silloin sinun on tultava takaisin päivystykseen aivotärähdyksen varalta.” ”Voimmeko lähteä?” Raicy kysyi kireästi. ”Särky hellittää ennen pitkää. Kyllä te voitte”, hoitaja nyökkäsi. ”Käykää vielä infotiskin kautta lähtiessänne.”He ajoivat takaisin kotiin ja koko sen matkan Lotte piti otsaansa vasten kylmää autonikkunaa. Viileys helpotti ja tuntui hyvältä. Kun auto kaartoi ennen porttia ladon edustalla olevalle parkkipaikalle, Lotte kampesi itsensä huojuen ulos takapenkiltä ja ilmoitti haluavansa nähdä Lunan. Äiti saattoi hänet talliin missä riisuttu ja harjattu poni seisoi karsinassaan, eikä näyttänyt olevan moksiskaan siitä, että oli heittänyt ratsastajansa sairaalaan. Lotte näytti sille kieltä. ”Täällä näin”, Alexiina sanoi, ja he menivät hoitajien taukotupaan. Sohvalla istui lehteä selailemassa suunnilleen Lotten ikäinen, tai ehkä vanhempi, mustatukkainen tyttö, jonka puolet hiuksista oli ajettu siiliksi ja olivat toiselta puolelta puolipitkät. Hiuksissa oli yksi iso violetti raita. Tyttö laittoi lehden syrjään.”Et ole päätön”, hän sanoi. ”…Öh…”, Lotte mutisi hämillään. Äiti oli kertonut, että häntä auttanut tyttö oli jäänyt kotiin odottamaan, että Lotte virkoaisi, sillä Alexiina ja Raicy olivat halunneet kiittää häntä vielä henkilökohtaisesti. ”Sophie, ottaisitko kaakaota lisää?” kysyi Alexiina ystävällisesti. ”Voisin.”Alexiina lähti hoitajahuoneesta jättäen tytöt kahden. Lotte ajatteli, että hänen pitäisi kai jotenkin kiittää Sophieta avusta, mutta tytössä oli jotain, mikä sai palan jumittumaan kurkkuun. ”Pakko sanoa, että se näytti todella koomiselta”, tyttö sanoi äkkiä ja tirskahti vähän itsekseen. Lotte rypisti kulmiaan; nauroiko tämä hänen onnettomuudelleen? Äkkiä Lotte pisti merkille, että tyttö puhui ärsyttävällä tavalla nenästä. ”Sinäkö soitit ambulanssin?” Lotte painoi kädellä otsaansa. Sophie lehteili hevoslehden sivuja, muttei näyttänyt olevan sen sisällöstä pätkääkään kiinnostunut. ”Soitin, kun et noussut hiekasta ylös.” Lotten päätä oli alkanut taas särkeä ja hän nosti toisenkin käden ohimoilleen hieroakseen niitä. ”Sun poni ei oikein tykkää taikapillistä.” ”…Mistä?” ”Tästä.” Sophie kaivoi taskustaan ohuen, myrkynvihreän pillin ja nosti sen huulilleen. Hän puhalsi, mutta mitään ei kuulunut. Lotten päätä tosin alkoi kivistää entistä ilkeämmin ja hän jopa ähkäisi ääneen kivusta. ”Onko se rikki? Minä en kuule mitään”, hän sanoi irvistellen toinen silmä kiinni. ”Siksi se onkin taikapilli. Ei sitä ole tarkoitus kuulla. Paitsi elukat. Ja jotkut tosi maagiset olennot… niitä kutsutaan tällä.” ”Hah hah…”, sanoi Lotte epäuskoisena, sillä tytöllä oli outo huumorintaju. Sophie ojensi pilliä häntä kohti. ”Haluatko kokeilla?” ”…En.” ”Kokeile nyt, et sä muuten näytä uskovan.” Lotte silmäsi vihreää ohutta pilliä synkeästi. ”Mitä tekemistä sillä on Lunan kanssa? Sanoit, ettei se pitänyt siitä…” ”Mennään muualle, niin näytän.” Lotte seurasi vastahakoisesti tätä outoa, epämiellyttävää pelastajaansa hoitajahuoneesta tallikäytävälle. Sophie katseli vähän ympärilleen. Ketään ei näkynyt missään ja hän antoi pillin Lottelle. ”No. Puhalla.” ”Ai tässäkö?” ”Niin. Onko sillä väliä? Kokeile!” Tyttö oli pomotteleva, eikä Lotte pitänyt siitä, mutta hän kuitenkin puhalsi. Hän itse ei kuullut taaskaan mitään, mutta hevoset karsinoissaan korskahtivat kuin yhdestä suusta ja koputtivat ja paukuttivat hermostuksissaan seiniä. Sophien silmät olivat kirkkaat innostuksesta ja hän nauroi häijysti. ”Siistiä…”, hän mutisi hiljaa itsekseen. ”Hevoset ei tykkää…”, Lotte huomautti ja laski pillin alas huuliltaan. Sophie ei välittänyt, vaan tarttui Lottea käsipuolesta ja veti ulos. ”Kokeillaan kanoja!” Kanat oli kerätty suojaan puoliksi valmiiseen talvikanalaan. Sophie nakkasi salvan auki ja rääkäisi kanalaan niin, että ne pelästyivät ja tulivat ulos siipiän vihmoen ja höyhenet pöllyten. ”Ei…!” Lotte huudahti. ”Ei niitä saa päästää—” ”Poot pot-pot!” Sophie huusi kanoille ja matki niiden lyllertämistä nyrkit taitettuina kainaloihin. Sitten hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan Lottea. ”Puhalla!” ”Eikä”, Lotte sanoi ja katseli alakuloisena pöllämystyneiden kanojen laumaa, joka levittäytyi pihamaalle. Executor lehahti kanalasta vihaisena häiriöstä. ”Miksei? Tulee hauskempaa! Me vain kokeillaan, ei ne siihen kuole. Tuskin ne edes kuulee sitä, tuollaiset talipalloaivot. Puhalla!” Lotte empi vielä hetken, mutta Sophien painostus oli lamaannuttavaa, eikä Lotte saanut voimia vastustaa sitä. Sitä paitsi kyllä häntäkin vähän huvitti nähdä kuinka kanat haahuilivat päättömästi tuonne ja tänne… Jokin siinä pillissä sai kanat aivan villeiksi; ne ampaisivat kuin tykinsuusta kotkottaen ja rääkyen, siipiään takoen ja jaloillaan potkien osan vilistäessä jopa porteille asti, minne ne eivät olisi saaneet mennä. Executor kiekaisi häväistynä ja järkyttyneenä ja katosi kivimuurin taa. ”Voi itku!” Lotte henkäisi, mutta Sophie vain nauroi. Hän juoksi yhden kanan perässä karjuen kuin leijona, ajoi sitä takaa yhä kauemmas… ”Ei! Älä…! Jos ne karkaa—” ”Routa porsaan kotiin ajaa!” Sophie sanoi suoristauduttuaan ja todettuaan kanojen kiusaamisen käyneen jo tylsäksi. ”Tai tässä tapauksessa kanan. Mutta katso nyt, kuinka typeriltä ne näyttävät! KOT, KOT, KOO!” hän huusi vielä ja heitti pienellä kivellä yhtä ruskeaa kanaa, joka sihahti hetkisen ajaksi ilmaan. Kyllähän se näytti typerältä. Lotte tirskahti väkisinkin. ”Tytöt!” Äiti oli tullut ulos kaksi kaakaomukia kädessään ja näytti hämmästyneen nähdessään heidät siinä. ”Mitä te—? ...Miksi kanat ovat vapaina?” ”Öö”, Lotte palasi äkkiä maanpinnalle ja hupi oli kaukana. ”Kun me—” ”Anteeksi, se oli minun vikani”, sanoi Sophie ja oli yhdessä hetkessä taikonut surkusilmäisen ilmeen kasvoilleen. ”En ole ennen nähnyt kanoja. Charlotte kielsi avaamasta porttia, mutta halusin vähän kurkistaa… ja ne kai pelästyivät minua ja yksi lensi naamaani, pelästyin niin, että kirkaisin ja sitten loputkin pääsivät ulos.” Alexiina oli kävellyt heidän luokseen ja toljotti ihmeissään. ”Vai… niin…”, äiti sanoi hitaasti ja hämmentyneenä katsoen vinksottavasta kanalan ovesta Lotteen ja sitten Sophieen, joka silmät viattomina Lotten vierellä seisoessaan tuntui kyllä aika vakuuttavalta. Lotte yritti olla näyttämättä liian syypäältä itsekään. ”No, tässä on kaakaonne. Lotte, sinä palasit juuri sairaalasta, etkä saisi hillua ympäriinsä. Tulkaa sisälle, juotte kaakaonne ja sitten Lotte, sinä painut sänkyyn. Me haluaisimme vielä puhua kanssasi, Sophie, jos sopii.” Alexiina kääntyi ja asteli takaisin talolle, ja Lotte ja Sophie seurasivat sävyisästi perässä. ”Sä saat sen”, Sophie kuiskasi ja nyökkäsi pilliin äidiltä piilossa Lotten selän takana. ”Mulla on niitä monta.” ”Mitä minä sillä?” ”Mitäkö? Pidä hauskaa. Niin mä teen. Yritän seuraavaksi kesyttää sillä lepakoita.” ”Ai oikeita lepakoita?” Lotte innostui. ”Onko se mahdollista?” ”Taikapillillä kaikki on mahdollista!” sanoi Sophie ja levitti kätensä isoiksi.Sillä tavoin Lottesta ja Sophiesta tuli kyseenalaisten keinojen kautta ystäviä (vaikka Lotte saikin myöhemmin olla se, joka juoksi ja keräsi kanat takaisin kokoon kanalaan).[HASH]sophie |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Dec 28, 2015 20:16:15 GMT
Vastoinkäyminen
30.11.2012
Mä kuvittelin sen ruman naaman eteeni, eripariset silmät ja korppikotkan nenän ja keltaiset hampaat, jotka vääntyivät ilkeämieliseen hymyyn. Sitten tinttasin sitä, päin sen kieroa näköä, ja kuvittelin miten sen hampaat lensi joka suuntaan ja nenästä vuoti verta…
Olisin voinu saada enemmänkin tyydytystä tästä, jos se olisi edes oikeasti ollut sennäköinen. Siis hirveän ruma ja haiseva vanha kaljamahainen äijä, mutta kun se oli suhteellisen asiallinen ja ihan hauskannäköinen, jopa imelän ällöttävä, niin ei tää nyt ihan yks yhteen mennyt. Mutta jos mä kuvittelin sen sellaiseksi, mitä se oli oikeasti ulkoisesti, niin mä en pystynyt lyömään sitä edes leikilläni. Miksi? En tiedä, mutta jokin ikään kuin piti mun käden erossa siitä; ehkä se oli jotain niin vastenmielistä esittäessään viatonta, etten mä kyennyt suin surminkaan edes leikisti sitä mäiskimään. Vaikka se todellakin olisi ansainnut sen. Mokoma kuvottava luuseri, hyi hitto!
Joten mä vähän muokkasin viimeistä mielikuvaani siitä, muistoa sen täydellisen kiiltokuvamaisista kasvoista, ja ehostin sen yksityiskohdilla, jotka osu paljon lähemmäs sen sisintä mädännäisyyttä: räkänokka harvahammas sinipunaisia paiseita lärvi täynnä…
Kyseessä oli siis mun entinen vuokranantaja. Toista yhtä kieroa ja inhottavaa äijää saakin sitten etsiä.
Kaikki alkoi siitä, kun mä etsin itselleni uutta kämppää ja päädyin muuttaan Waterphewn viereen Villtowniin. Se on sellainen pieni ja turha paikka, varmaan yksi milliosa Waterphewstä, eikä siellä ole, kuin pari kerrostaloa kasassa ja sitten se lähikauppa ja koulu plus muut. Mutta siellä oli halpa vuokra ja pääsisin ihan kätevästi mun pienellä vihreällä Apatella ajamaan kyllä töihin Centereille, mä olin muutenkin aamuvirkku ihminen. No problem siis siinä, että asuisin siellä.
Paitsi että joo, probleemoja olikin enemmän, kun ensin ajattelin.
Niistä isoin oli tietysti tää alkuun niin hiton hurmaava Henry Vessel (palataan siihen myöhemmin), mutta oli paljon muutakin. Villtownissa on joku pikkurikollisten ja tihulaisten keskusryhmittymä ja jo ensimmäisellä viikolla mun muuttoni jälkeen sen talon yhteen köykäiseen asuntoon alakerrassa joku nuorisojengi kävi mäiskimässä ensimmäisen kerroksen ikkunat paskaksi ja varasti pari fillaria pihalta. Mun kämppä oli onneksi toisessa kerroksessa, mutta kyllä se vähän pysäytti, kun keskellä yötä herää jumalattomaan lasinhelinään ja on siinä hetkessä ihan varma, että rajan takaiset poliisivoimat on löytäny mun äitien talosta jotain johtolankoja siitä, kun viisvuotiaana poltin vahingossa naapurin talon.
Kuukausi myöhemmin ne poliisit tulikin, mutta ei mun luo eikä ihan niin kaukaa, ja teki ratsian mun asunnon yläpuolella olevaan kämppään. Sieltä löyty ties mitä kiellettyjä pulvereita ja muuta, ja katoin ikkunasta, kun sitä ylärapun miestä talutettiin mukaan valkoseen autoon.
Lähikauppa varastettiin ainakin kahdesti. Kotimatkalla mun lähitiellä kaksi koiraa tappeli keskenään ja veri lensi. Seinän takaa kuului päivisin hirveetä huutoa ja karjuntaa; öisin jotain sitten ihan toista. Ja sitä rataa, tällaista mun elämä oli Villtownissa, joten ei kai iso ihme, että vietin kaiken mahdollisen ajan kiinni mun työssä tallilla.
Mutta niin, palataan siihen itse pääpiruun.
Se kuulosti jo puhelimessa niin makealta, kuin kielletyltä hedelmältä. Siitä, jos mistä, olis ehkä pitänyt jo valpastua, mutta mä ajattelin sen nyt vain olevan niitä harvinaisia oikeesti tosi miellyttäviä henkilöitä. Sitten tuumin, että ehkä se ei kuitenkaan näytä yhtä upealta, kuin miltä kuulostaa… ja olin väärässä. Kun me sovittiin asuntokatsaus ja mä ajoin tsekkaamaan tätä kämppää, se seisoi siellä mua vastassa jo ja ensitöikseen ojensi kukkia.
Kukkia!
Tuskin ehdin niistä toipua, kun se vakuutti, että mä voisin saada sen asunnon puolta halvemmalla vuokralla, kun mitä alun perin oltiin puhuttu, koska olin sen mielestä niin nätti nainen. Ja kun me sitä kierrosta tehtiin, se sai kaiken näyttämään paljon paremmalta, mitä todellisuudessa oli: tahrat seinissä oli nykytaiteen uusimpia luomuksia ja naarmut lattiassa salaisia koordinaatteja Lännen Aarteen luo. Se puhui niin soljuvasti, että sitä oli silkka ilo kuunnella, ja kerrankin mä olin se, joka oli enemmän hiljaa (joo, uskomatonta, mutta sitä se olikin!).
Olin ihan pyörällä päästäni ja jossain välissä, vaan tokaisin: ”Mä otan tän”, ja se oli sitten siinä, myin sieluni paholaiselle.
Ja vaikka aika pian tosiaan kävi selväksi, että se kämppä oli läävä läävimmästä päästä ja itse asuinalue sitäkin karseempi, mä elin edelleen jossakin pyhässä kuplassa. Aina, kun ajattelin, että nyt kyllä soitan vuokranantajalle ja valitan hanasta, joka edelleen tiputtelee, tai patterista, joka ei toimi, niin puhelimessa mun suuttumus katosi savuna ilmaan pelkästään sen äänen kuulemisesta; sen miellyttävistä vakuutteluista, että kaikki hoituu, se lähettää parhaat alan ammattilaiset katsomaan ja korjaamaan kaiken ja postissa tulee lisää kukkasia...
Ja meni kuukausi, eikä mitään tapahtunu ja hanan lisäksi kattokin oli alkanu vuotaa, ja kun mulla oli viisi ämpärillistä vettä olohuoneen nurkassa ja soitin taas, että voisiko nyt hitto vie jotain tapahtua, niin taas menin siihen samaan halpaan.
Eikö tää likka ikinä opi?
Joo, kaikki hoituu, älä huoli. Vähennetään ensikuun vuokrasta, talkkari tulee käymään… ja postissa tuli kimppu niitä kukkia taas, sellaisia vaaleanvioletteja, en tiedä mitä ne oli. Mutta ne aiheutti mulle nuhaa.
Mä jaksoin vuoden siinä paskassa.
Siis vuoden.
Oon hullu, oon aina ollu, mutta kun mulla on periaate, ettei liian helposti saa koskaan antaa periksi. Viimeinen silaus oli lopulta se, kun se yhtenä kertana tuppautu väkisin mun asuntooni sisään, väitti, että piti tehdä yleistä vuokralaisen tarkastusta… Olin just ollu menossa nukkumaan ja yritin sovitella, että jos se tulisi huomenna ja ylipäänsä soittaisi ensin, mutta se uhkasi korottaa mun vuokran kaksinkertaiseksi, jos en päästä sisään… ja sitten se kävi päälle ja kaikkea muuta, uhkaili ja kämmäköi, ja joka toisessa lauseessa muistutti, että heittää mut ulos, jos en tee niin kun se haluaa.
Ihan totta, mä tinttasin sitä kesken lauseen, ja se oikein löi päänsä seinään niin että kopahti! Siitä se innostu ja otti käsillä mua kurkusta—
Mun aggressiolyöntini rehuhuoneessa heinäpaaliin oli ehkä turhan voimakas, koska koko kasa alkoi huojua ja aavistin päällimmäisen tulevan kohta alas mun niskaani, joten syöksähdin syrjään ja kirosin ääneen, kun koko komeus kaatui nurin ja paalit levisi lattialle vieden vastapäisen seinän hyllyltä pari likoamassa ollutta hevosenmömmöpurkkia mennessään. Pellavansiemenpuurot plässähtivät lattialle.
Hieno homma, tänkin se limanuljaska sai vielä aikaan, vaikka mun irtisanoutumisesta siitä kämpästä ja siitä vuokranantajasta on jo kuukausia.
Ehdin tuskin turhautuneena tarttua ensimmäiseen paaliin siirtääkseni sen pois tieltä, kun rehulan ovi lensi auki ja Alexiina pällisti sisään pelästyneenä.
”Ei tässä mitään”, mä tokaisin ja kasasin kaksi paalia päällekäin.
Alexiina ei saanut sanottua mitään, mulkoili vain hetkisen ja tuli sitten auttamaan. Niin se teki aina, Alexiina oli yksi mukavimmista ihmisistä, joita olin koskaan tavannut. Oikeasti, se auttoi aina ja pyyteettä, mutkin lupasi ottaa asumaan Kings Roadiin tän karvaan tapauksen jälkeen, eikä mun tarvinut maksaa mitään vuokraa. Työllä sen korvasin kuitenkin, mutta sainpahan mä ruoankin suoraan Emilyn pöydästä.
Jonkin ajan kuluttua se suoristautui, katsoi mua sympaattisesti ja kysyi: ”Joko se asia on edennyt?”
’Se asia’ eli mun rikosilmoitukseni päällekäymisestä, pahoinpitelystä, uhkailusta ja siitä, että multa jäi viimeisen vuokran ja takuun rahat saamatta takaisin.
”Ei”, mä sanoin. ”Ei vielä.”
Alexiina hymyili surumielisesti ja myötätuntoisesti. ”Hän saa maksaa kyllä siitä, mitä sinulle teki”, hän vakuutti. ”Raicyn veli on lakimies, ehkä häneltä voisi saada apuja.”
Sillä välin mä tosin en aikonut maata laakereillani tekemättä mitään: olin päättänyt kunnolla opetella itsepuolustautumaan ja aloitin thai-boxingin, että jos joskus vastaavanlaisia epämiellyttäviä välikohtauksia mun kohdalleni osuisi, osaisin ehkä tehdä jotain paremmin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 20:49:32 GMT
Yksi tarina loppuu
22.12.2012
Dewnin sydän alkoi tykyttää vilkkaasti, kuin pienen kolibrin siivet kukkasella, ja Lotten silmät olivat suuren suuret, kun he tuijottivat ulos auton ikkunoista lumisiin kinoksiin juuri ennen tuttujen mantujen tulemista niiden takaa esiin. Dewn ei ollut ollut varma kuinka tulisi suhtautumaan vanhan kotitilan näkemiseen ja siellä vierailuun vuosien jälkeen – ja mahdollisesti kohdatakseen samalla myös vanhat vaikeat muistonsa.
Tummanhopea Chevrolet ajoi Volence-joen vartta sen reunamilla kasvavien lehtipuiden reunustamaa tietä aina F&H Stablesin porteille saakka ja niistä sisään. Tila näytti hyvin samalta, kuin ennenkin, ja antoi Dewnille piston vatsansa seudulle. Oliko se kaihoa?
Raicy pysäytti auton Tossahin pienen ja oranssi auton viereen. Adeksin parkki oli tyhjä.
”Selvä. Kaikki ulos”, Raicy kuulutti ja sammutti auton moottorin. ”Perillä ollaan!”
”Hee!” huokaisi ensimmäisenä Lotte, joka kärsimättömästi odotti, että lähes yhtä innostunut Kitty kapuaisi auton takapenkiltä ulos ennen häntä.
Dewn ei pitänyt kiirettä. Hän auttoi itsensä autosta hitaasti ja hengitti syvään englantilaista viileän kosteaa ilmaa, joka tuoksui vetiseltä lumelta, tallatulta pientareelta ja maalta, makeilta vanhoilta kostuneilta lehdiltä; muistoilta. Kiero omenapuu törrötti edelleen entisellä paikallaan tallipihan keskellä paljaat oksat sojottaen sinne ja tuonne.
”Odota—! Laukkusi, Charlotte”, Alexiina huomautti auton avonaiselta takakontilta Lotten perään, joka jo juoksi laidunta kohti katselemaan lähempää siellä pilvistä päivää vietteleviä uteliaita hevosia. Dewn tarttui omaan matkalaukkuunsa, jonka oli kollegesta kotiin mentyään saanut tyhjätä ja liki saman tein pakata uudelleen Ninthwoodin reissua varten.
”Tervetuloa!” kuului kivitalon portailta ääni tallipihan yli. Tossah laskeutui rappuja Molly sylissään. ”Adeksi on vielä töissä, mutta tulee kotiin kyllä pian. Hei!” Tossah lisäsi Lottelle, joka oli kirmannut laitumenaidalta hänen luokseen.
Kaksospojat, jotka olivat syntyneet aiemmin syksyllä, makoilivat selällään pehmeällä viltillä olohuoneen lattialla. Sieltä ne kurluttivat ja pulisivat itsekseen heilutellen pieniä sormiaan. Kaikki kerääntyivät heidän ympärilleen katsomaan lähempää, mutta Dewn tarkkaili samalla huoneistoa; kuinka eriskummalliselta tuntui olla vanhassa kodissaan, jossa huoneet olivat samoilla paikoillaan, mutta sisustus hieman eri ja tavarat muuttuneet… ja todeta, ettei se ollut koti enää.
Dewn oli huojentunut aistiessaan itsestään, ettei kokenut Englantia kotina enää samalla tavalla. Nyt hänen kotinsa oli Kanadassa, Waterphewssä. Ja niin sen kuuluikin olla.
”Voi, mitä kultapieniä!” Alexiina hymisi ja kutitti toista vauvoista pientäkin pienemmistä varpaista. Vauvoilla oli pyöreät posket, kimmelteleväiset silmät ja hiuskarvan höytyviä päänsä ympärillä. He näyttivät kyllä jonkin verran vanhemmiltaan, molemmilta, mutta kuinka paljon ja mikä kasvonpiirre erityisesti oli äidiltä tai isältä – se vaihteli katsojan mielipiteen mukaan. ”He ovat kyllä niin samannäköisiä. Enpä osaisi sanoa, kumpi on kumpi…”
”Tällä on isompi nenä”, arvioi Lotte äitinsä olan yli.
”Jaa… minusta ne kyllä ovat ihan identtisiä”, Alexiina pohti pää kallellaan ja hymyili sitten, kun toinen vauvoista kikatti hänen kutituksestaan. ”Totta kai he tulevat kasvamaan enemmän itsensä näköisiksi sitten myöhemmin, mutta nyt vielä—”
”Etkö sinä sekoita niitä koskaan keskenään?” Lotte kysyi Tossahilta, joka kattoi heille teepöytää. Tossah nauroi. Hän oli vaalea ja sirorakenteinen, mutta saanut synnytysten myötä jonkin verran lisää massaa kehoonsa oltuaan ennen aina hyvin hoikka.
”Eihän äitinä saisi kyllä näin sanoa, mutta kyllä minä joskus tarkistan kumman vaipan olenkaan jo vaihtanut… Ade sen sijaan ei koskaan heistä erehdy.”
Dewn katsoi lapsia Alexiinan ja Lotten päiden yli. Hän saattoi vain ihmetellä mistä he oikein puhuivat. Toki, näyttivät ne aika samalta, mutta kyllä vauvat pystyi silti erottamaan toisistaan. Tai ainakin Dewn pystyi. Oikeanpuolimmaisella oli korkeat poskipäät ja nenä, joka tosiaan, oli ehkä hieman isompi ja erimuotoinenkin, paljon terävämpi. Vasemmanpuoleisella taas korvat kiinnittyivät alempaa kuin veljellään ja silmät katsoivat tietäväisinä ympärilleen. Dewn ymmärsi Adeksia; jos Dewn itse olisi isä, kyllä hän nyt omat lapsensa erottaisi toisistaan. Ja niin mielessään todetessaan hän tuli seuraavaksi ajatelleeksi, millaistakohan mahtoi olla isä…
”Ai niin, minun täytyy antaa ne lahjat”, Alexiina sanoi ja auttoi itsensä ylös polviltaan lattialta. Hän vei Tossahin makuuhuoneeseen, ja Dewn, Lotte sekä Kitty jäivät seuraamaan vauvojen kuolailua. Lotte yritti huvitella heitä erilaisilla kasvonilveillä, mutta vauvat tuijottivat häntä vain hämmentyneinä, ja Dewn koki jonkin verran myötähäpeää. Jos hän taas olisi itse vielä noin pieni, hän kokisi loukkaavana ja älykkyyttään alentavana moisen pelleilyn.
”Mitkä nimet te luulette, että he saavat?” kysyi Kitty.
”Toivottavasti ei mitään Bobia ja Michaelia”, heitti Dewn.
”Mikä vika Michaelissa? Sehän on hieno nimi. Arkkienkeli Michael!”
”Mmh…”, mutisi Dewn, joka nyt oli sanonut niin vain Larrytown Boys mielessään.
”Lucas olisi kiva nimi”, sanoi Lotte lähinnä itsekseen.
Centerit ja Kitty nukkuivat majatalossa, mikä oli sinänsä hassua, sillä olivathan he ennen omistaneet tämän tilan ja eläneet itse talossa. Majatalo oli ollut työntekijöiden ja vieraiden käytössä. Dewn tunsi olonsa uupuneeksi matkasta, muttei halunnut mennä nukkumaan liian aikaisin pitääkseen unirytminsä jotenkuten kohdallaan. Niinpä he tekivät Lotten kanssa kierroksen tallilla vielä ennen illallista.
F&H Stablesissa asui monen rotuisia hevosia, mutta Tossah oli haaveillut keskittyvänsä tulevaisuudessa enemmän friisiläis- ja anastafjahinhevosten kasvatukseen. Hän oli jo sijoittanut ensimmäisiin rodun edustajiin, ja Alexiina oli luvannut hänelle Kings Chic Firmamentin ensimmäisen varsan.
Tallirakennuksesta kauempana oli myös kennel, jonka toiminnan oli jo Alexiina aloittanut Kings Roadin aikana. Tossahin ”päähevonen” oli holsteinori Congratulations von Passion. Molemmat, Dewn ja Lotte, tunsivat sen oikein hyvin – Timmy oli asunut heidänkin kotitallissaan.
Jostain syystä Lotte oli erityisen paljon kiinnostunut arabitamma Kings al-Zeystä.
”Aaw”, hän huokaisi. Zey kurotti kaulaansa niin korkealle, että Lotte saattoi ihailla vain sen leuan alustaa. Mikä ylväs olento, niin itsekeskeinen ja hieno.
”Mitä nyt?” Dewn kysyi, sillä Lotte vaikutti haikealta.
”Ei mitään.” Hän punehtui heleästi postilta, Dewn huomasi. Dewn kohotti toista kulmaansa kysyvästi. Lotte yritti koskettaa Zeyn turpaa, mutta hevonen taittoi korvansa elegantin paheksuvasti taakse ja vetäytyi takaisin karsinaansa. Lotte mutristi suutaan. Dewn astui lähemmäs ja kokeili taskujaan, mutta hänellä ei ollut mitään rapisteltavaa.
”Tst, tst”, hän maiskutti. Zeyn pienet korvat kääntyivät äänen suuntaan, mutta se seisoi silti arvokkaasti omassa rauhassaan.
”Se on niin nätti, eikö olekin?” Lotte huokaili.
Dewn nytkäytti vähän harteitaan. ”On toki.”
”Taatusti kaunein hevonen koko tallissa.”
”Minusta kaikki ovat kauniita omalla, yksilöllisellä tavallaan”, sanoi Dewn ristien käsivartensa rennosti rintakehän yli. ”Jos suosit yhtä yli muiden, silloin se on vain sinun rajoittunut mielipiteesi, muttei millään tasolla määrää lisäten tai vähentäen yksilön kauneutta. Kauneus, katsos, kun on aina katsojan silmässä.”
Lotte ei vastannut. Hän tuijotteli edelleen Zeytä.
”Sinä sitten pidät arabialaisista, vai?” Dewn kysyi rauhallisemmin hetkisen kuluttua.
”Jep.”
”Ihan yleisesti, vai senkö takia, että Lucasilla sattui olemaan arabi?”
Yllätys oli selvästi luettavissa tavalla, jolla Lotte hätkähti ja käännähti katsomaan häntä. Siskon silmät laajenivat ihmetyksestä, mikä nauratti Dewniä. ”Mistä sinä sen tiesit?”
”Minä kuuntelen”, Dewn vastasi yksinkertaisesti ja osoitti toista korvaansa. Hän virnisti. Lotte tuijotti häntä edelleen ihmetyksen vallassa, aivan kuin Dewn olisi tehnyt taikatempun, jota hän ei kyennyt millään käsittämään. Sitten Lotte veti keuhkonsa teatraalisen täyteen ilmaa ja huokaistessaan ne ulos yhtenä suurena puhalluksena, sanoi: ”Haluan arabin.”
”Ei onnistu.”
”Mitä? Miksei??”
”Ei.”
”Sinä et ole äiti, et voi vain sanoa ’ei’.”
”Ei se mitään. Äiti taikka isä, kumpikaan ei hanki sinulle arabialaista.”
Lotte puri hampaansa yhteen ja mutristeli huuliaan. ”Ja miksi niin?”
”Koska”, Dewn venytti sanaa, ”arabit ovat liian kalliita.” Se ei ollut ihan oikea syy, mutta Dewn ei voinut oikeasti kertoa Lottelle, miksei tämä saisi arabialaista täysveristä. Sen oli nimittäin tarkoitus olla vielä yllätys, että Alexiina ja Raicy olivat alkaneet miettiä ja katsella tytölle uutta hevosta. Mutta Dewn tiesi myös millaista, ja arabi se ei valitettavasti tulisi olemaan.
”Niin, kuin se nyt olisi ongelma”, sanoi Lotte silmiään pullistellen eikä niellyt huonoa selitystä. ”Hankin sen sitten itse. Kerään rahat ja ostan, ihan varmasti.”
”Et sinä oikeasti halua sellaista hevosta”, Dewn sanoi. ”Ne ovat kuumaverisiä, vaikeasti hallittavia ja hirveän herkkiä… olet kovakourainen Lunankin suhteen, ja sekin on herkkä. Muistatko, kun se on ruvennut näykkimään?”
”En minä sitä ole aiheuttanut!”
”Oletpas, kun syötät sitä kädestä ja käsittelet sitä äkkipikaisesti. No, arabit eivät ainakaan pidä sellaisesta käsittelystä.”
”Minä voin muuttua!” Lotte vakuutti, eikä mikään saanut hänen silmissään palavaa kiihkoa sammumaan. ”Voin muuttua ja opetella hienovaraisemmaksi, kyllä minä osaan, jos tahdon!”
Adeksi tuli kotiin illallista vasten. Hän halasi ja kätteli kaikki ensin läpi, ja sitten he istuutuivat yhdessä pöytään syömään. Myös kennelöitsijä Bruce sekä eräs iäkkäämpi nainen, jota Dewn ei tuntenut ennestään, osallistuivat aterialle.
Dewn oli iloinen Brucen näkemisestä. ”Miten kirjan kanssa menee?” hän kysyi lähes heti ensimmäiseksi.
Bruce nauroi. ”Etkö olekaan kuullut? Kävele lähimpään kirjakauppaan ja katso itse: siellä se istuu hyllyllä!”
”Eikä! Huippua!” Dewn sanoi ja oli iloinen miehen puolesta.
Ashley Prough, jonka he tapasivat siinä ensikertaa, oli F&H Stablesin tallityöntekijä. He jakoivat kuulumiset sitten viime näkemän Dewnin syntymäpäiväjuhlissa, ja sen jälkeen kaikki vetäytyivät valmistautumaan vuoteisiinsa. Dewn oli helpottunut siitä, ettei ollut ainakaan vielä saanut mitään voimakkaita tunteenpurkauksia, ahdistus- tai paniikkikohtauksia vanhoista maisemista, mutta nuolaisi liian aikaisin. Hiljaisessa yössä kaikkien jo nukkuessa ja Lotten tasaista, syvää hengitystä kuunnellessa yksinään pimeässä, Dewn alkoi tuntea raskasta paineen omaista tunnetta rinnassaan, joka rutisti hänen sisuskalujaan kokoon. Hän hengitteli hitaasti ja hartaasti, mutta kurkku oli yhtä kuiva, kuin hänen silmänsäkin, vaikka kyynelkanavia poltteli ja kivisti. Ahdistuksen kasvaessa hänen oli pakko nousta sydäntunteina ylös ja laahustaa ulos huoneesta ja majatalosta niin hiljaa, kuin kykeni. Ulkoilma teki hyvää ja nojaillessaan vanhaan vänkyrään omenapuuhun, Dewn alkoi lopulta rauhoittua ja levottomuus hälveni.
Dewn meni takaisin sisälle, kiipesi yläkertaan ja pujahti sänkyynsä. Hän nukahti, mutta unet olivat tavallisia, eivät mitään erikoisia, eikä hän muistellut ahdistuksen tunnettaan enää aamulla.
*
Seuraava päivä alkoi erittäin kauniina, kirkkaana ja aurinkoisena – mutta myös hyvin kylmänä. Yöllä oli satanut uutta lunta, jonka Dewn oli huomannut jo yöllä pihalla liikkuessaan, ja tilukset näyttivät upeilta kevyessä valkoisessa mekossaan. Enää pari päivää jouluun.
Aamiaisen jälkeen Dewn ja Lotte auttoivat tallilla ruokkimalla hevosia, loimittamalla niitä sekä siivoamalla karsinoita ja lakaisemalla käytäviä. He tutustuivat Ashleyhin paremmin ja totesivat, että tämä oli todella hauska ja jopa koomisella tavalla vähän nenäkäs, keksi hauskoja huulenheittoja vähän kaikista sekä tilanteista, joista muut eivät olisi huumoria osanneet repiä. Totta kai, hän myös piti kovasti työstään ja oli siinä hyvä, mikä oli kaikista tärkeintä.
Tossah kutsui Lotten mukanaan maastoretkelle talvimaisemiin Adeksin lähdettyä kaupunkiin hoitamaan asioitaan koko päiväksi. Alexiina, Kitty ja Raicy olivat sisällä valmistelemassa niin nimenantojuhlia, kuin jouluakin, ja pitivät siinä sivussa silmällä kaksospoikia.
Kun Dewn oli jätetty oman onnensa nojaan keskipäivän tienoilla ilman tähdellisempää tekemistä, hän soitti Noralle. Norringtonit asuivat läheisellä naapuritilalla. Nora lupasi tulla käymään heti.
Dewn meni häntä vastaan F&H Stablesin takorautaporteille. Hän oli innostunut näkemään parasta ystäväänsä, mutta hänen intonsa tyrehtyi ja vyöryi menojaan, kuin lumivyöry rinteillä, kun hän näki jo kaukaa kenen seurassa Nora asteli Housewayn tietä pitkin kohti F&H Stablesia.
”Hei D!” Nora huusi jo pitkältä ja juoksi loppumatkan antaakseen Dewnille ystävällisen halauksen.
”Terve N-N…”
Noran silmät säkenöivät ja hän hymyili ilkikurisesti, tarkkasi Dewnin päästä varpaisiin, kuten hänellä oli tapana ja nyökkäsi hyväksyvästi. Noah Ludwig oli sillä välin maleksinut kauempaa jälkeen jäätyään hitaasti heidän luokseen. Hän oli Brucen veljenpoika, nuorisorikollinen, irokeesitukkainen jannu ja yksi Dewnin kaikkein eniten maailmassa inhoamista ihmisistä.
”Noahilla on vapaata ja hän viettää joulun Rosevillagessa perheeni parissa. Ethän pahastu, kun raahasin hänet mukaan?” kysyi Nora tavalla, jossa Dewnin mielipiteellä ei kuitenkaan olisi mitään merkitystä.
”Mh-hhm”, oli kaikki mitä Dewn kykeni jäykästi vastaamaan. Hän katsoi vain kalseasti Noahia, joka oli pysähtynyt Noran taakse laiskan näköisenä ja soi Dewnille jonkinlaisen nyökkäyksen tapaisen, johon Dewn joutui vastaamaan silkasta hyvästä kasvatuksesta ja kohteliaisuussyistä. Noahin nahkarotsi oli täynnä pinssejä, hänen kasvonsa täynnä lävistyksiä ja vihreä tukkansa pystyssä, kuin viidakkopuurivistö. Dewn ei voinut millään nähdä hänessä sitä, mitä Nora näki. Mutta ei Dewnin kai pitänytkään.
He vaelsivat ympäri tiluksia, epävarmoina siitä mitä oikeastaan tekisivät. Noah ei välittänyt pätkääkään hevosista edelleenkään ja kenneli oli nopeasti katsottu läpi – sitä paitsi koirat olivat juuri levolla.
Dewnille tuli pian olo, että hän olisi mieluummin itsekseen, etenkin kuunnellessaan sivukorvalla ulkopuolisena Noran ja Noahin matalaa kuhertelukuiskutusta, joka olisi kääntänyt vatsan ylösalaisin keneltä tahansa. Vika ei sinänsä ollut Norassa, sillä Dewn olisi kovasti rakastanut kävellä tämän kanssa kahden ja vain jutella kaikesta; kouluasioistaan, Rosan tapauksesta, Maxista… Nyt se ei kuitenkaan ollut mahdollista, eikä Nora näyttänyt ymmärtävän näitä Dewnin hiljaisia toiveita, vaan oli aivan liian päästä varpaisiin poikaystävänsä huuruissa.
Oikeastaan, Dewn alkoi ajatella ärtyisämmin, mitä Nora oli ajatellut tuodessaan tämän mukanaan Dewniä tapaamaan? Noahia hän saattoi nähdä päivittäin, ja Dewniä vain kerran vuodessa tai kahdessa! Nora oli varsin tietoinen Dewnin suhtautumisesta Noahiin. Toivottavasti tyttö ei yrittänyt mitään katalaa saadakseen heitä tulemaan toimeen keskenään, saadakseen Dewniltä siunauksensa tulevalle liitolleen, sillä se olisi silkkaa ajan- ja vaivanhukkaa.
”Minä tiedän mitä tehdään”, Nora sanoi, kun he olivat jo jonkin aikaa nojailleet laitumen aitaan puhumatta mitään. Hän katsoi toisesta pojasta toiseen.
”No?” murahti Noah.
”Otetaan pulkat… ja mennään laskemaan mäkeä!”
Dewn oli varma, että Noah kieltäytyisi, toteaisi, ettei jaksaisi tai ettei häntä kiinnostaisi mikään niin lapsellinen, ja siinä tapauksessa Dewn olisi ollut valmis lähtemään Noran matkaan. Mutta hän oli väärässä.
”OK, babe”, Noah sanoi ja kaappasi Norasta kiinni takaapäin. Nora kikatti imelän tyttömäisesti, mikä ei lainkaan sopinut hänen suuhunsa, ja Noah hönki hänen korvaansa, puri sitä ja sitten he alkoivat pussailla.
Dewn koki olonsa erittäin kiusatuksi ja kidutetuksi ja tutkittuaan pienen hetken läheisen puskan oksia, rykäisi: ”Okei, missä ne pulkat on?”
Ei vastausta, vain ällöttäviä muiskahteluja.
Dewn sai tarpeekseen ja heilautti itsensä irti aidasta, kahlaten ojan hankipenkereen yli tien puolelle. Hän oli ehtinyt astella kädet taskuissa jonkin matkaa itsekseen, kun Nora huusi hänen peräänsä.
”Hoi! Minne olet menossa?”
Dewn kääntyi hitaasti ja odotti kärsivällisesti, kun Nora ja Noah tarpoivat hangen ja ojan läpi tielle ja ottivat hänet kiinni.
”Menen hakemaan niitä pulkkia”, Dewn vastasi vasta sitten, kun Nora oli hänen kohdallaan. Tytön ilme oli kirpeä ja posket punaiset.
”Ja mistäs ajattelit hakea? Ne on meillä kotona. Ellei Folffeilla ole jotakin täällä, niin ei tarvitsisi kävellä edestakaisin.”
”Teillä näytti olevan muuta puuhaa”, Dewn äksyili takaisin. Nora suoristi hiuspantaansa, joka piti hänen hiuksensa vedettyinä pois kasvoilta.
”Vaivaako se sinua?”
Noah ehti heidän luokseen.
”Ei”, Dewn valehteli. Noran silmät olivat tarkkaavaiset viirut, kun hän katseli häntä.
”Jos olet mustasukkainen—”
”Hitto soikoon”, Dewn ärähti silloin vihaisena. Hän ei jaksanut alkaa selitellä asioita, joiden olisi pitänyt olla itsestäänselvyyksiä. Hän lampsi tietä eteenpäin niskaa pistellen. Nora käveli hänen rinnalleen, kuin ei liiaksi vaivaantuisi Dewnin suuttumisesta.
”Älä ole niin kireä”, hän sanoi keveästi, mutta äänessään särmää. ”Jos otat tulpan pois reiästä nyt, ehdit vielä nauttia hienosta talvipäivästä.”
Dewn oli hiljaa koko sen ajan, jonka he kalusivat F&H Stablesin ulkovarastolla etsien pulkkia. He seisoivat Noahin kanssa sivussa, mahdollisimman kaukana toisistaan, kummankaan laittamatta tikkua ristiin Noran kalutessa ympäriinsä.
”Kai Mollylla nyt on edes liukuri”, Nora ihmetteli lyödessään ulkokellarin oven kiinni.
”Kävellään nyt vaan sinne Roseen ja otetaan sulta”, Noah murahti ja jopa Dewn oli samaa mieltä, sillä häntä alkoi jo turhauttaa.
”No selvä, mennään sitten! Kun ei teistäkään paljoa ole apua, eikä kukaan tietenkään voi kysyä!” Nora töksäytti ja nosti nenänsä pystyyn.
Niin he kolme harppoivat happamina ja äkkiä kaikki pahantuulisina tien reunaa sitä samaa reittiä, joka oli Dewnillekin tullut aiempina vuosina hyvin tutuksi kohti Rosevillagen laukkahevostilaa.
Ja koska kyseessä olivat Norringtonit, ei heillä suinkaan ollut ’vain pulkkia’.
Dewnin olisi pitänyt se jo arvata, kun Nora veti tavallisen pulkan ja liukurin lisäksi esiin kaksi uutukaisen näköistä, virtaviivaista ja modernia moottorilumikelkkaa.
”Ota sinä tämä”, hän sanoi viitaten kintaallaan niistä toiseen.
Dewn katsoi kelkkaa epäuskoisena. Nora taas silmäsi häntä epäluuloisena. ”Mitä? Onko se liian hieno sinulle, herra D?”
”Oletko varma, että isäsi—?”
”Ei hän ole kotona, ja minä saan tehdä mitä lystään. Kai sinä osaat ajaa?”
Noahin katsellessa vieressä ja hekotellessa hiljaa itsekseen istuutuessaan Noran kanssa toisen kelkan päälle, Dewn ei voinut mitenkään kieltäytyä. Ei, ei hän osannut, mutta oli ollut vastaavanlaisen, isomman moottorilumikelkan kyydissä Saksassa nuorempana isänsä kanssa. Sitä paitsi, nämä kelkat olivat pienikokoisia ja tarkoitettukin ilmeisesti nuorille kuskeille.
”Toi on kaasu ja tässä on jarru ja näin se kääntyy”, Noah opasti vähän ivallisesti, ja Dewn murahti ja istui satulaan. Hän nosti maasta kypärän, jonka Nora oli tuonut ja iski sen päähänsä. Norallakin oli kypärä, mutta koska niitä oli vain kaksi, Noah ajoi ilman.
Noah käynnisti oman kelkkansa, joka paukahti pärisemään, ja Noran vilkaistessa Dewniä vielä kerran, he kaasuttivat hänen ohitseen ja ulos tallipihan tietä myöden. Dewn hätiköi sydän pumpaten ja katsoi edessään olevia vipuja, kytki laitteen päälle ja painoi kaasua.
Whoooosh! Lumi pyöri ja ryöppysi hänen takanaan, mutta kelkka ei liikkunut eteenpäin. Dewn koetti uudelleen, painoi kytkintä, ja lumikelkka syöksähti eteenpäin rajusti niin, että Dewn oli vähällä lentää sen kyydistä. Hilliten jännityksestä rajuja impulssejaan, hän sai kelkan lopulta etenemään tasaisesti ja ohjasi sen Noahin ja Noran jättämän kelkan jälkiin.
He ajoivat F&H Stablesin ohi, tietä eteenpäin, syrjätielle ja metsän siimekseen isoimman ja lähimmän mäen luo, jonka sieltä löysivät. Kun he jättivät kelkat syrjään, irrottivat pulkan toisen kelkan perästä ja kiipesivät mäen päälle, Noran pirtsakka mielentila alkoi jo tarttua Dewniinkin – kiukutus oli väistynyt jo tiellä huristellessa ja kokemus oli ollut varsin vapauttava.
Mäen yllä Dewn pohti, koska hän oli viimeksi edes laskenut pulkalla. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut lumilauta. Hän oli harrastanut lumilautailua nuorempana jonkin aikaa.
”Yksi… kaksi… kolme!” Nora huudahti, kun he lähtivät laskuun Noahin kanssa yhteisellä pulkallaan. Hänen kimeä kiljuntansa ja nenäkäs naurunsa raikuivat mäellä, ja se sai virnistyksen Dewninkin rohtuneille huulille. Mitä kauemmas Noah hänestä kiiti, sitä helpommaksi ja rennommaksi Dewn alkoi tuntea olonsa. Hänen onnensa ei pitäisi olla riippuvainen kenestäkään muusta, kuin hänestä itsestään. Ja, jos Nora viihtyi Noahin kanssa… Dewnillä ei olisi siihen sanomista. Nyt hänen täytyisi muuttaa omaa asennoitumistaan, ja vain iloita siitä, että sai viettää aikaa ystävänsä kanssa.
Alhaalla Noah ja Nora menivät kumoon. Noran kikatus ja Noahin kiroaminen kiirivät mäen harjalle.
”Kaikki OK?” Dewn huusi. Hän istuutui liukurin päälle. Hänelle tuli lapsekas olo, mutta toisaalta se oli hauskaa. ”Voinko tulla?”
”Anna mennä!” rääkäisi Nora ja hekotti päälle, maaten edelleen poikittain lumikinoksessa. Noah ja pulkka olivat lentäneet kauemmas. Dewn polkaisi itsensä liikkeelle ja sitten vain nautti vauhdin humusta ja kasvoja pistelevästä ilmavirrasta, mutta liuku oli pian ohi. Dewnin olo oli kuin pikkupojalla, kun hän kierähti sivuun ja nousi ylös pudistellen lumet itsestään.
”No? Hauskaa, vai mitä?”
”Jeah”, Dewn virnisti, ”mutta kelkka-ajo oli kyllä ehkä hitusen hauskempaa.”
He viettivät ainakin tunnin mäellä. Parin laskun jälkeen Noah ei enää jaksanut jatkaa. Hän vetäytyi sivummalle tupakka suupielessään. Nora motkotti hänelle, mutta veti sitten Dewnin käsivarresta kanssaan pulkkaan. He päätyivät melkein puuta päin ja ohjatessaan heidät hätäisesti väistöön Noran kiljuessa hänen korvaansa, he kaartoivat sivusuunnassa ja painuivat suoraan lumipenkkaan.
”Nähdään huomenna”, Nora sanoi, kun he olivat illalla ajaneet kelkoillaan takaisin Rosevillageen, ja Dewn aikoi jatkaa jalan takaisin F&H Stablesin puolelle.
”Huomenna?”
”Niin, huomenna. Nimenantojuhlat.”
”Ai niin… Sinutkin on siis kutsuttu?”
”Totta kai minut on kutsuttu!” Nora tokaisi ja mullisti silmiään Dewnille loukkaantuneena.
”Okei, no, nähdään silloin siis”, Dewn sanoi heilauttaen kättään ja lähti kävelemään entistä kotireittiään.
Siellä yksin taivaltaessaan lumimaisemissa, illan hämärtyessä ja muuttuessa punertavan violetiksi tummien metsänrajojen yllä, Dewn muisteli hevostaan Agua. Se oli asunut jonkin aikaa Rosevillagessa, ja Dewn oli valmentautunut sen kanssa kilpailuita varten. Niihin aikoihin hänestä ja Norasta oli vasta alkanut tulla ystäviä oltuaan ensin verisiä kilpakumppaneita. He olivat kisanneet molemmat esteillä, ja Norringtonit olivat vasta muuttaneet Dewnin vanhalle kotitilalle tulipalon myötä, jonka syyksi Dewn yhä epäili Noahin tupakantumppia rehuhuoneessa… Noran ratsut olivat aina olleet viimeisen päälle pyntättyjä, kiilteleväkarvaisia täysiverisiä ja Dewnin harmaantäplikäs kimo puoliveriruuna oli näyttänyt lähinnä leluhepalta niiden rinnalla.
Dewn kouristeli hansikkaidensa sormia ja pakkasilma kiristi hänen nenässään, hengitys tiivistyi jääpisaroina hänen pitkien silmäripsiensä päihin.
Jos hän ei olisi osallistunut niihin maastoestekisoihin…
Jos isä ei olisi antanut hänelle lupaa…
Jos hänellä ei olisi ollut niin kovaa tarvetta näyttää Noralle…
Dewn työnsi muistonsa väkisin pois, pakkasi ne kokoon, kuin lumipalloiksi ja ahtoi aivojensa siihen pimeään kolkkaan, johon ei koskaan tieten tahtoen katsonut. Hänen sykkeensä oli kuitenkin jo ehtinyt nousta, hengityksensä tulla katkonaiseksi ja raskaan tuntemuksen paisua ahdistukseksi rinnassaan…
*
Seuraavana päivänä saapui lisää vieraita. Tossahin vanhemmat sekä sisarukset, Robin ja Erica, ja heidän perheensä tulivat kaikki nimenantojuhliin. Dewn ei ollut tavannut heistä ketään koskaan aikaisemmin, joten ensimmäisenä Centerit ja Folgreenit esiteltiin toisilleen. Robin oli Tossahia vanhempi ja hänellä ja hänen vaimollaan oli kaksi lasta; Lottea muutamaa vuotta vanhempi tytär Arla sekä noin kymmenvuotias poika Oliver. Ericalla ja hänen miesystävällään ei ollut lapsia.
Hyvin nopeasti Dewn havaitsi, että Arla sinkautteli hänelle ujoja kiinnostuksen merkkejä. Se hämmensi Dewniä, eikä hän tiennyt miten olisi niihin reagoinut, joten hän teeskenteli, ettei laisinkaan huomannut mitään. Dewn oli ehkä otettukin, mutta ollakseen rehellinen, ei voinut edes leikkiä flirttailevansa takaisin. Katsoessaan Arlaa hän näki vain Charlotten, vähän erinäköisenä ja erityylisenä, mutta pikkusiskon kaikesta huolimatta.
Oliver taas oli hyvin puhelias ja vilkas, kyseli paljon kysymyksiä jo ennen kuin sai edellisiinkään vastauksia. Dewn piti hänestä. Hän jopa tarjoutui pelaamaan tämän kanssa lumisotaa ulkona, jotta vanhemmille olisi jäänyt aikaa sosialisoida. Lotte ja Arla liittyivät rientoon mukaan, Arla tuli Dewnin puolelle ja Lotte Oliverin.
”Hei”, sanoi Arla ujosti, kun he piileksivät tallin kulman takana ja yrittivät nähdä vastapuolen linnoituspaikkaan. ”Ööh… hmm… kuinka vanha sinä olet?”
Dewn tarkkaili juuri tallipihaa ja ihmetteli minne Lotte ja Oliver olivat menneet, kun linnoitus näytti tyhjältä.
”Kaksikymmentä”, hän vastasi olkansa yli.
”Oh”, sanoi Arla, eikä enää sen jälkeen koettanut lähennellä Dewniä yhtä paljon, mutta siinä sivussa Dewn sai lumipallosta päähänsä, sillä Lotte ja Oliver olivat sillä välin väijyneet heidän taakseen.
Loppujen lopuksi ei käynyt selväksi kuka voitti, muttei sillä ollut väliäkään. Märkinä, kylmissään ja nälkäisinä, mutta iloisina, he palasivat sisälle lämmittelemään ja vaihdettuaan vaatteensa kuiviksi laahustivat viimeistenkin vieraiden sekaan.
Kaikki kokoontuivat yhteen olohuoneeseen, jonka keskipisteessä vanhempiensa sylissä olevat kaksospojat olivat, ja Tossah sanoi: ”Rakkahat ystävät ja sukulaiset! Haluatte varmasti jo kuulla näiden vintiöiden nimet, emmekä halua pidätellä teitä nälässäkään enää kovin kauaa, joten… meillä on teille pieni pähkinä…”
Adeksi jakoi kaikille ristisanatehtäväpaperin. ”Jokainen voi kokeilla etsiä nimet ristikosta. Nopein voittaa pullon jotakin litkua!”
Vieraat nauroivat, ja Bruce henkäisi kuuluvasti: ”Oho, no sitten täytyy skarpata!”
Se oli kuitenkin Raicy, joka sai nimet oikein ensimmäisenä. Adeksi ojensi hänelle viinipullon ja leikkimielisen arvailun jälkeen Tossah ja Adeksi paljastivat lastensa nimet kaikille.
”Emory Tiger Folgreen-Hoff”, sanoi Tossah pidellen toista vauvaa käsissään.
”Arthur Carlisle Folgreen-Hoff”, kuulutti Adeksi, ja nosti taas toisen vauvan korkealle ilmaan kuin leijonakuninkaan pennun.
Suuren julkaisun jälkeen ihmiset siirtyivät syömään. Dewnillä oli vihdoin ja viimein aikaa jutella Noran kanssa, sillä Noah ei ollut ottanut osaa juhliin, eikä Nora maininnut häntä kertaakaan keskustelun aikana.
Sen sijaan ystävätär otti käsittelyyn toisen kiusallisen puheenaiheen.
”Mites sinulla ja sillä tytöllä, jota tapailit? Deittailetteko te vielä? Mikä hänen nimensä olikaan…? Rhonda? Rose?”
”Rosa”, Dewn oikaisi, ”ja ei… me – minä… ei me enää tapailla.”
Noran ilme oli sekoitus jonkinlaista sättiä ja sanomattomia kysymyksiä.
”Älä katso minua noin”, Dewn huomautti.
”Mitä tapahtui? Kun soitit minulle silloin yksi yö, kuulostit olevasi niin pihkassa—”
”Joo, se oli silloin. Olin juhlissa, olin juonut ehkä vähän ja—”
”Selityksiä, selityksiä! Miksi jätit hänet?”
”Shh!” Dewn yritti ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen. Pöydässä kävi kuitenkin vilkas puheensorina ja ruokailuvälineiden kilkatus, eikä kukaan kiinnittänyt heidän yksittäiseen jutusteluunsa huomiota. ”Hetkinen”, Dewn kääntyi takaisin Noraan päin. ”Miten niin minä jätin hänet?”
Nora tarkkaili maireasti perunaa hopeahaarukkansa päässä. ”Väitätkö, ettei niin sitten käynyt?”
”No… se… ei se ole niin yksinkertaista, koko juttu vain vähän niin kuin raukesi, kun—”
”Voi sinua, olet ihan toivoton”, Nora huokaisi ja laittoi perunan suuhunsa.
”Voidaanko jatkaa tästä aiheesta myöhemmin muualla?”
”Ei, puhutaan nyt. Kukaan ei kuuntele.”
Dewn huokaisi ja hieroi niskaansa. ”No, se vain kuihtui.”
”Kuihtui? Ei suhde ’vain kuihdu’, ellei sitä päästä sitten kuihtumaan, ja silloin se on tapahtunut aika tieten tahtoen. Jos unohdat kastella kukkaa—”
”Äsh!” Dewn heilautti kättään. Häntä hävetti puhua tästä aiheesta.
”Te olitte niin söpöjä… Miten sinä munasit sen, D?”
Dewn sanoi rehellisesti: ”En tiedä.”
”Tiedätpäs.”
Dewn hörppi lasistaan ja jätti Noran kiusallisen tarkan tuijottelun omaan arvoonsa. Noralla oli sellainen ärsyttävä ominaisuus, että hän sai Dewnin puhumaan silloinkin, kun tämä ei halunnut… ja aiheista, joista Dewn ei halunnut. Se tapahtui lähes itsekseen. Eräällä toisella henkilöllä oli ollut samantyyppinen vaikutus häneen…
”Minun olisi pitänyt olla siellä, olisin saanut sinut—”
”Ihan totta, usko jo. Se vain haihtui olemattomiin, koska saatoin jättää hänet huomiotta ja unohtaa pitää yhteyttä.”
”Miten voit unohtaa pitää yhteyttä?” Nora kohotteli kulmiaan vuorotellen.
”Aika helposti”, Dewn heitti ja puhui tarkoituksella tylysti. ”Sitten hän lähti toisen miehen matkaan.”
Noran kasvoille vaihtui sympaattinen ’jauts’-ilme, jolla hän kai yritti omalla tavallaan lohdutella ja, joka ei millään sopinut hänelle, mutta se oli tarpeetonta, sillä Dewn ei surrut itsensä ja Rosan kohtaloa. Miksi siis sen piti olla niin iso ongelma ulkopuolisille, kuten Richardille ja nyt Noralle? Dewn oli päässyt asian yli ja sillä hyvä. Jos se nyt koskaan edes oli ollut mitään erityistä… kestänyt muutaman viikon...
”Se on OK”, Dewn totesi ja oli jo lopen kyllästynyt koko aiheeseen.
”Hän ei sitten vain ollut se oikea sinulle”, Nora nyökkäsi ja tarkkaili jo toista perunaansa. ”Löydät vielä sen oikea tytön.”
Jokin Dewnin sisuksissa värähti vastentahtoisesti, mutta hän totesi vain: ”…Niin kai.”
*
Joulupäivänä, lahjojen avaamisen ja töiden jälkeen niin tallissa, kuin kennelipuolellakin, he viettivät aikaansa katsellen laiskasti televisiota, pelaten lautapelejä ja syöden itsensä täyteen samalla jutustellen ja nauttien pitkistä kävelylenkeistä koirien kanssa ulkona hangessa. Dewn kävelytti saksanpaimenkoira Yesiä, joka oli jo vanha, mutta edelleen hyvässä kunnossa.
Centerit lähtivät aikaisin seuraavana aamuna, koska he eivät voineet jättää Kings Roadia liian pitkäksi aikaa Emilyn ja Wavesien harteille. Tossahin perhe jäi vielä lomakautensa loppuun Englantiin.
Kun Dewn oli pakannut tavaransa, hän otti yksinään vielä kierroksen tilalla niissä tutuissa paikoissa, joissa ei ollut vielä ehtinyt sen reissun aikana käydä. Hän hengitti syvään ja kuuli miten häntä huudeltiin tallipihalta – kyyti oli lähtemässä takaisin lentokentälle.
Tuntien olonsa jo paljon raukeammaksi ja tyynemmäksi sydämessään, Dewn tuli muiden luokse jäähyväisten jättöön. Hänellä oli tunne, että uudet vuodet toisivat tullessaan vielä paljon jännittäviä käänteitä – että elämä ja seikkailu olivat vasta edessäpäin. |
|
