katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 1,005 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 28, 2015 14:42:15 GMT
Seuraavat vieraat 8.9.2012 ”Hei, äiti.” Alexiina halasi hellästi ikäisekseen nuorekasta, terävän näköistä naista, joka taputteli ja silitteli häntä lämpimästi selkään. Ida Hanggis oli tytärtään lyhyempi ja sirompi, mutta samanmuotoiset vihertävänharmaat silmät hänen kasvoillaan hymyilivät yhtä ystävällisesti, kuin Alexiinallakin.
”No hei! Kyllä on ihana nähdä.”
Alexiina kääntyi isänsä puoleen. Hekin halasivat tervehdykseksi ja sitten Akseli Hanggis vetäytyi nauraen kauemmas voidakseen katsoa aikuista tytärtään tarkemmin. Vaalean kuontalon, joka tosin nyt oli jo muuttunut teräksisen harmaaksi, oli Alexiina perinyt isältään, samoin kuin usvanharmaat silmänsä. Akselin silmät tuikkivat tähtien tavoin ja niissä oli lapsenomaista pilkettä.
”Oh – sinun pitäisi ajaa sänkesi”, Alexiina naurahti, kun he erkanivat halauksestaan ja Alexiina hieraisi poskeaan, jota parrantynkä oli kutittanut.
”Älä höpäjä!” Akseli remahti nauramaan sivellen leukaansa, mutta katsellen edelleen tähtisilmäisesti tytärtään. ”Ja sinun leikkauttaa tukkasi. Se viistää kohta maata.”
”Niin, niin”, Alexiina huiskaisi hiuksiaan kädellään ja virnisti, tuntien olonsa taas siksi nuoreksi tyttöseksi, jonka ainoa unelma ja pakkomielle oli ollut saada oma talli välittämättä paljoa mistään muusta. Sitten hänen katseensa tavoitti vielä toiset tutut vihreät silmät, jotka katselivat häntä sivummalta kaikkien niiden isojen matkalaukkujen ja ihmisten takaa, ja joita hän ei ollut heti olla tunnistaa. ”Doris!”
”Alexiina”, vastasi hänen nuorempi siskonsa ja he siirtyivät lähemmäs toisiaan yltääkseen halaukseen. ”Et ole muuttunut päivääkään.”
”Sinusta en voi kyllä sanoa samaa”, Alexiina nauroi ja katseli nyt lähietäisyydeltä hieman häkeltyneenä sisartaan. He olivat viimeksi nähneet joitakin vuosia sitten. Yhteydenpito läheisiin ja perheisiin oli niin vähäistä, että tuntui kerrassaan nololta, vaikka tokihan he soittelivat ja lähettelivät kortteja sekä tekstiviestejä aina silloin tällöin. Viime tapaamisella Doriksella oli kuitenkin ollut pitkät ja suorat punaruskeat hiukset, lävistyskorut nenässä ja huulessa sekä aina melko tumma silmämeikki - hän oli ollut niitä ihmistyyppejä, jotka eivät oikeasti koskaan kasva aikuiseksi, vaan jäävät keski-iän kapinaan. Nyt hänen tukkansa oli kuitenkin kynitty hyvin lyhyeksi, mutta tuuheaksi harottavaksi linnunpesäksi, joka oli saanut uuden sävyn kirkkaan oranssista. Väri oli ehtinyt haalistua ja juuristaan puskivat jo näkyviin hänen omaa vaaleanruskeansävyään, joka oli peräisin heidän äidiltään. Lävistyskorujakaan ei enää ollut, ei edes korvissa, Alexiina pani merkille. Meikki oli hyvin vähäistä ja yleisvaikutelma Doriksen tyylin huomioon ottaen oli muuttunut paljon. Se oli luonnonmukaisempi, kevyempi ja iloisempi – ja nuorentuneempi sillä kertaa hyvällä tavalla.
”Erikoinen… hauska kampaus”, Alexiina sanoi mahdollisimman ystävällisesti.
”Se on ehtinyt jo kasvaa ulos mallistaan, mutta – Lotte!”
Charlotte oli juossut lentokenttähallin yli sieltä, mistä Raicy, Dewn ja hän olivat käyneet käymälässä odotellessaan vieraita saapuviksi. Hän liisi keveästi kuin keiju sinertävän lattian yli ja kapsahti iloissaan Doriksen kaulaan. Charlottella oli oma ihmeellinen kykynsä valloittaa melkein kaikki sydämet ja, niin kuin Meredithinkin kanssa, hän oli sangen kiintynyt tätiinsä.
”Hei, Doris-täti!” Lotte kikatti ja laskeutui alas. ”Hei, pappa, mummi.”
Raicy ja Dewn tulivat heti perässä ja suorittivat myös omalta osaltaan tervehdyksensä. Ihmiset ohittivat heidät matkalaukkujaan perässään raahaten ja osa istui salin odotustuoleilla korkean lasikaton alla. Lentokentän humussa kuului kuulutuksia ja ilmoituksia ja päiden yläpuolella digitaalisessa taulussa vihreät kirjaimet vaihtuivat ilmoittaen eri lentojen lähtö- ja saapumisaikoja.
Kun ensitervehdykset oli suoritettu, he lähtivät kaikki yhdessä ulos ja autoon ajaakseen saman tien takaisin Waterphewhen. Dewn tosin ei noussut kyytiin, vaan otti itselleen taksin ja lähti omille teilleen.
”Ai, eikö Dewn tulekaan samaa matkaa?” Akseli ihmetteli, kun he nostelivat Raicyn kanssa matka-arkut takakonttiin.
”Hänellä oli kuulemma asioita Redshootiin ja ajatteli nähdä vähän kaupunkikavereitaan tällä samalla reissulla”, Alexiina sanoi. ”Meiltä on kuitenkin aina vaivan takana lähteä minnekään, etenkään tänne asti, joten hän ajatteli hyödyntää tämän reissun. Hän tulee kyllä illalla kotiin.”
Automatkalla Doris lähetti terveisiä pojaltaan Kimiltä. Kim oli hänen nuorempi lapsensa yhdestä monista Doriksen epäonnistuneista parisuhteista. Hän oli ollut kerran naimisissa ja tästä ensimmäisestä liitostaan hänellä oli suunnilleen Dewnin ikäinen tytär Penni, johon, Alexiinan tietämän mukaan, Doris ei kuitenkaan ollut enää yhteyksissä syistä tuntemattomista. Alexiinakaan ei ollut kuullut sisarentyttärestään vuosikymmeniin.
”Rasmukselta myös paljon terveisiä ja pahoittelut, ettei hän päässyt tulemaan. Hänellä vain on aivan järkyttävä lentopelko, hän kerta kaikkiaan sairastuu jo pelkästä ajatuksesta”, Doris kertoili nykyisestä poikaystävästään, jonka oli tavannut kaksi vuotta sitten ja, jota Alexiina ei vielä ollut nähnyt. ”Hän tietysti odotti tapaamista kovasti ja on harmissaan.”
”Eihän sille mitään voi. Ei toista voi pakottaakaan, jos kammo on kova”, Alexiina sanoi.
”Niin, niin sitä minäkin. Ressukka, jäi kotiin vatsataudissa... Kim pitää hänestä huolta. Tapaatte sitten, kun tulette käymään Suomessa.”
Alexiina vilkaisi salavihkaa Raicya etupeilin kautta ja sanoi aavistuksen vaivaantuneesti: ”Juu, niinpä totta.”
Tilalle päästyä oli taas esittelyn aika, niin kuin Englannin väenkin käytyä vierailulla. Kun Hanggikset eivät olleet päässeet tulemaan Dewnin juhlien aikaan (Doris oli ollut Espanjassa ja Alexiinan vanhemmat hautajaisissa), he olivat päättäneet käydä paremmalla ajalla hieman myöhemmin. Oli ehkä parempikin, etteivät kaikki ulkomaanvierailijat rynnineet Kings Roadiin saman aikaisesti tai talli olisi pian ollut vaarassa tallautua maan tasalle. Hanggikset olivat onnellisen tietämättömiä mitään hevosista ja Alexiina muisti taas pian miksei ollut koskaan tullut aivan kamalan hyvin toimeen siskonsa kanssa.
”Hyh, kylläpä löyhkää”, oli Doriksen ensimmäinen kommentti, kun he astuivat talliin ja parisen hevosen päätä katsoi heitä uteliaasti karsinoistaan. ”Jestas sentään, ettekö te haista tätä lemua?”
”Hajuun tottuu nopeasti”, Alexiina sanoi vähän nihkeästi.
”Minä en usko, että tottuisin ikinä”, Doris sanoi. ”Eikö tämä haju tartukin vaatteisiin ja sitten sitä ei saa millään irti?”
”Monta on heppasta”, sanoi Alexiinan äiti, kun ei oikein osannut niistä muutakaan sanoa.
”Niin näkyy”, sanoi Akseli pyöritellen peukaloitaan ja yrittäen näyttää kiinnostuneelta lähimmästä turpakaverista, mutta hätkähti kuitenkin hieman taaemmas, kun hevonen kurkotti päätään haistaakseen hänen kättään.
Kiusaantuneen tauon jälkeen Alexiina vei heidät pois tallista ja sen sijaan tutustumaan talon takana olevaan puutarhaan, josta yleisö tuntui olevan kiinnostuneempi huomattavasti enemmän. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 15:08:39 GMT
Minne maailman tuulet vie
10.9.2012
Kioskin ovi kävi ja sisään astui tupakalta haiseva kaljamahainen partasuinen mies. Dewn nyökkäsi tervehdykseksi. Vähän väliä hän kääntyi katsomaan taakseen seinällä olevaan kelloon, vaikka tiesi aivan hyvin, ettei hänen viime kelloon katsahtamisesta ollut voinut mennä yli kahta minuuttia. Mutta toisin kuin ehkä monet muut, hän ei suinkaan katsonut kelloa näin usein toivoen pääsevänsä pian kotiin, vaan voidakseen noutaa lähetyksen, jota oli odottanut jo pitkään ja kiihkeästi. Oli Dewnin viimeinen työpäivä siinä kioskissa, ja totta kai se tuntui pitkäpiimäisemmältä kuin koskaan ennen.
Pahalta haiseva mies tuli kassalle ja osti askin tupakkaa. Dewn käsitteli ostoksen, otti rahan vastaan ja laittoi sen kassakoneeseen. Mies kääntyi tervehtimättä ja poistui ovelle. Dewn kumartui paremman tekemisen puutteessa järjestelemään vitriinissä esillä olevia karkkipusseja ja kuuli jonkun taas tulevan sisään. Hän käänsi päätään taakse ja katsoi kelloa. Viisari oli tuskin liikahtanutkaan.
Ulkona oli pilvistä ja sangen tuulista, jotenkin hieman synkkää. Dewn nousi hajamielisesti takaisin ylös ja pyöritteli kynää sormissaan niin ajatuksiinsa uponneena, ettei heti huomannut kuinka mustatukkainen poika lähestyi kassaa.
He katsoivat toisiinsa täsmälleen yhtä aikaa. Ilmeisesti poikakaan, joka oli tullut ostamaan limupulloa, ei ollut heti tajunnut kuka kassalla oli. Hänen ensimmäinen reaktionsa Dewnin nähdessään oli välitön notkahdus, kuin hän olisi meinannut sittenkin vain kävellä ulos kaupasta, mutta tajusi heti perään, että se oli jo liian myöhäistä. Dewnin vatsa valahti tiehensä, kuin se olisi ollut kylpyamme täynnä vettä, josta joku olisi kiskaissut tulpan pois. Hänen jalkansa olivat äkkiä tunnottomat eikä hänen päässään ollut enää yhtäkään harhailevaa ajatusta siitä, kuinka hänen pitäisi vielä sinä päivänä viedä Fifi lenkille metsään. Hänen päässään ei ollut yhtä ainoaa ajatusta.
Max nosti pullon tiskille ja sitten Dewniä silmiin katsomatta kaiveli taskuaan. Dewnin sydän läpätti tarpeettoman lujaa, kun hän otti pullon käsiinsä kolmella sormella, niin kuin jotain epämiellyttävää, piipautti sen ja jäi odottamaan. Mistään ei olisi tiennyt heidän tuntevan toisensa entuudestaan, paitsi ehkä Maxin käsien tärinästä, kun hän laittoi setelin pöydälle ja riiputti kasvojaan alaspäin niin, ettei hänen kasvojaan juuri näkynyt; sekä Dewnin eleistä, jotka olivat epäluonnollisen jäykkiä ja nytkähteleviä. Hän otti rahan ja laittoi sen kassakoneeseen tuntien itsensä tyhmäksi robotiksi.
Max ei jäänyt odottamaan vaihtorahoja, vaan nappasi pullonsa niin ärhäkästi, että kaatoi sen vahingossa kumoon. Hän ehti kuitenkin tarrata siihen ennen kuin se olisi kierinyt tiskin reunalta alas. Dewn oli juuri ottamassa kassakoneesta esille kolikoita, kun ovi vain heilahti ja Max oli poissa.
Dewn toljotti ovea rahat yhä kädessään ja hänellä oli huono olo. Hän tiesi, että hänen olisi ehkä pitänyt sanoa jotain, mutta mielessään hänen äänensä huusi: ”Mitä sinun pitäisi sanoa? Sinä et ole tehnyt mitään! Hänen, jos jonkun, pitäisi selvittää asiat—varmaan myös itsensä kanssa!”
Mutta jokin pienempi ja hienovaraisempi ääni Dewnin mielessä kuiskasi: ”Mietihän uudelleen...”
Hän heilautti kättään ärtyneesti korvansa vieressä, kuin hätyyttäen kuvitteellista kärpästä, ja sulloi jälkimmäisen äänen mielessään raskain kettinkimunalukoin siihen arkkuun, jossa säilytti muitakin EI SAA -ajatuksiaan.
Kun työpäivä vihdoin loppui ja Dewn hoiti asiansa työnantajansa kanssa, hän nousi Jack the Green -traktorin kyytiin ja märehti koko matkan Waterphewn postitoimistolle asti kaikkea siihen mennessä tapahtunutta Maxin kanssa. Tämän kasvot pyrkivät hänen mielikuviinsa yhä uudestaan ja uudestaan huolimatta kaikista muureista, jotka Dewn yritti niiden eteen asettaa. Hän yritti parhaansa uskotellessaan itselleen, että se, mitä tuulimyllyssä oli tapahtunut (se, mikä erityisesti oli eristyssellissä hänen päänsä pimeimmässä kolkassa), oli ollut silkka väärinkäsitys ja vahinko ja täysin alkoholin ja ties minkä muiden aineiden piikkiin laitettavissa.
Dewn pysäytti postitoimiston eteen ja hyppäsi alas. Waterphew oli vanhanaikainen ja pieni kaupunki Kanadan Firehedgessä. Siellä ei katsottu mitenkään kaksi kertaa hänen kulkupeliään, mutta silti Dewn toivoi, että hänellä olisi auto. Toisaalta, joidenkin rakennuksien edessä oli myös vanha puominpaikka hevosten sidontaa varten, joten jos Dewn vain olisi kyennyt, hän olisi voinut tulla ratsain.
Alexiina oli lähettänyt hänet hakemaan postista Kings Ridersin jäsenpaitapakettia, sillä paitoja oli tarkoitus antaa tervetuliaislahjana uusille talliseuran jäsenille. Dewnillä oli kuitenkin omatkin salaisemmat asiansa postiin ja lopulta hän unohti Maxin pohdiskelun toistaiseksi astuessaan sisään tunkkaiseen, mutta kotoisaan pieneen postiin ja kävellessään vastaanottotiskille, jonka takana keski-ikäinen mies järjesteli kirjeitä pinoihin seinällä oleville laatikostohyllyille.
”Hei”, Dewn tervehti ja antoi pakettikuitin. Mies vilkaisi sitä ja kääntyi mennäkseen takahuoneeseen. ”Odota, onko—ööh—onko nimellä Dewn Center tullut... mitään?”
Mies kyllä tunsi hänet taatusti kaikkien niiden kertojen jälkeen, jotka Dewn oli viime aikoina käynyt postissa melkein päivittäin. Postivirkailija ei sanonut mitään, hymyili vain kärsivällisesti ja meni postin takahuoneeseen. Hetken päästä hän palasi käsissään paketti ja ruskea iso kirjekuori. Dewnin vatsa kiertyi kiemuralle.
”Tulihan se viimein”, mies hymyili ojentaessaan postit tiskin yli Dewnille. ”Tätä sinä kai olet odotellut. Oliko sinulla syysi postittaa se tänne, eikä suoraan kotiin?”
”Oli”, Dewn sanoi silmäten kuorta, kuin hypnotisoituna. Vain häthätää hän sai itsensä riistettyä sen lumouksesta kuitatakseen toimituksen ja sitten hän kiitti ja toivotti hyvää päivänjatkoa ja poistui vikkelästi ulos.
Hän kiipesi traktorin istuimelle, muttei käynnistänyt sitä heti. Hän katseli kuorta ja, kun oli tuijottanut tarpeeksi siihen printattua omaa nimeään, käänsi kuoren hitaasti ympäri ja alkoi jännittynein sormin repiä sitä auki. Hän veti kuoresta valkoisen virallisen näköisen paperin ja alkoi lukea:
Redshoot V. Community College
Aquafallen
PO Box 19003
Redshoot, FI 99118
08.09.2012
Hyvä Dewn,
Minulle on suuri ilo ilmoittaa, että teidät on hyväksytty opiskelemaan varasijalta musiikkilinjalle Redshoot V. Community Collegeen, Aquafallenin kampukseen. Koska syyslukukausi on jo käynnistynyt, odotamme ilmoittautumistasi ja saapumistasi mahdollisimman pian.
Täällä sinua odottaa joukko opiskelijoita, ohjaajia ja opettajia, jotka ovat valmiita neuvomaan ja tukemaan sinua opiskeluvalinnoissasi sekä auttavat sinut alkuun opinnoissasi. Mikäli olet epävarma tai sinulla on kysymyksiä, voit soittaa mihin tahansa kollegen puhelinnumeroon, joista sinua varmasti opastetaan. Olemme ylpeitä ja iloisia valinnastasi tulla juuri Redshoot V. Community Collegeen!
Jos aiot ilmoittautua sisään, suoritathan sisäänpääsymaksun lisäksi muut valitsemasi yleismaksut ennen viimeistä eräpäivää. Oheisessa paperissa tästä lisää tietoa, kuten myös tarvitsemistasi oppikirjoista.
Odotamme sinua tänne mitä pikimmiten.
Onneksi olkoon, Dewn!
Vilpittömästi,
May F. Prettyfield
Vararehtori
Tämän lisäksi kirjekuoressa oli vielä toinen paperi, jossa oli neuvoja ilmoittautumislomakkeen täytöstä ja muita ohjeita.
Dewn luki kirjeen vielä uudelleen ja sitten silmäili sitä epäuskoisena. Hän kuuli jonkun naurahtavan helpottuneena ja vei vielä hetken, ennen kuin hän tajusi äänen tulleen hänen omasta suustaan.
Äkkiä ollen täynnä aivan uudenlaista virtaa ja energiaa, hän käynnisti traktorin ja ajoi takaisin kotiin. Matkalla hän lähetti tekstiviestin kahdelle ihmiselle.
”Moi”, hän sanoi hengästyneenä mennessään olohuoneen poikki saman tien keittiöön saamatta vastausta. Hänen äitinsä oli käpertyneenä sohvannurkkaan viltin sisään ja tuijotti keskittyneesti televisiosta jotakin rikossarjaa kuuma vesikuppi kädessään. Hän oli saanut syysflunssan.
Dewn heitti paitapaketin keittiön pöydälle ja kokeili jääkaapilla läpi riisimaitotölkit, joista onneksi yksi oli jo lähes tyhjä. Se mukanaan hän käveli takaisin olohuoneeseen.
”Toin sen paketin, se on keittiön pöydällä”, hän sanoi äitinsä takaraivolle samalla, kun joi suoraan tölkistä.
”Mmh.”
”Ovatko Doris ja Charlotte vieläkin kaupungilla?”
”Mm-mmh...”
”Voinko mennä vähän koneellesi?”
”Mmh...” Niiskaus. Dewn otti sen 'kyllänä'.
Hänellä itsellään ei ollut omaa tietokonetta (Dewn kaihtoi jonkin verran teknologiaa ja käytti sitä harvoin), joten hän lipui äitinsä pieneen työhuoneeseen makuuhuoneen yhteydessä ja pyllähti mukavasti tämän pyörivään tietokonetuoliin. Hän ravisti hiirtä ja näyttö heräsi eloon; hän katsoi omia paljon nuorempia kasvojaan sekä Charlottea, kun he istuivat kirkassilmäisinä ja hymykuoppaisina lapsukaisina Dewnin ensimmäisen hevosen, Heden, selässä. Siitä kuvasta tuntui olevan vähintään ikuisuus, se oli kuin toinen maailma tai uni, joka ei tuntunut enää todelliselta ja jonka oli melkein unohtanut.
Hän klikkasi keskustelun auki ja kirjautui sisään macderro–osoitteellaan (MacDerro oli hänen lempihahmonsa Larrytown Boysista). Lähetettyään tekstiviestin ystävälleen Noralle, hän oli pian saanut hyvin kärkkäästi ja ytimekkäästi vastaukseksi tulla heti paikalla puhumaan chattiin. Dewn keinui laiskasti tuolilla sivulta sivulle, sillä aikaa, kun chatti käynnistyi. Lähes heti listauksen näyttävän ikkunan auettua sen eteen ponkaisi keskusteluikkuna, jonka glitterpowwer90 oli aloittanut. Dewn virnuili kuvakkeelle, jossa Nora oli kumartuneena kiiltelevän mustan hevosen kaulalle sitä taputtamaan ja hevosen päitsissä liehui ykkösruusuke.
no johan oli vikkelää toimintaa  , sanoi Nora N.
Itse käskit tulla siltä istumalta,
Dewn naputteli.
Alareunassa näkyi pieni ”Nora N. kirjoittaa”. Sitten:
niin niin, mutten oikeasti uskonut että tulet näin nopeasti. sinut tuntien et saa ahteriasi paikasta a paikkaan b sovitussa ajassa, vaikka henkesi riippuisi siitä.
Tattis,
Dewn kirjoitti ja naureskeli itsekseen.
ja ahtereista puheen ollen, mitä ihmettä, Dewn?!
Mitä?
mikset ole kertonut, että olet hakenut opiskelemaan! olisit nyt voinut mainita siitä. olet sinäkin yksi...
En tiennyt vielä silloin,
Dewn kommentoi totuudenmukaisesti.
Ajatus oli tullut kuin tyhjältä taivaalta ja osasyy siihen oli ollut Richardin painostus ja kannustus. Tämä kävi kyseistä koulua ja kuultuaan, ettei Dewn ollut edes ajatellut jatkokoulutusta, oli puhunut hänet ympäri harkitsemaan asiaa. Muttei Dewn pelkästään Richardin takia olisi kouluun hakenut; hän oli alkanut miettiä asioita ja elämäänsä uudesta näkökulmasta. Hän oli jo alkanut hyväksyä asian, ettei enää haluaisi ratsastaa. Vietettyään enemmän aikaa Richardin ja tämän kavereiden kanssa kaupungissa, Redshootissa, hänen silmänsä olivat avautuneet sille tosiseikalle, että hei—maailmassa on paljon muutakin, kuin se kapea hevostallin arki, johon hänet oli syntymästään saakka totutettu.
”Näkökulmia pitää avartaa vähän, heppapoika!” Richard oli paasannut sormi pystyssä. ”Maailma on iso paikka! Mistä tiedät, että tallin pyörittäminen on juuri sun juttusi, jos et ole ikinä kokeillut mitään muuta?”
mistä sait tämän päähäsi?
Ajattelin, että ehkä on ihan hyvä… tehdä välillä jotain muuta.
jotain muuta??? etkö aiokaan ranchilaiseksi isäsi ja äitisi jälkeen?
Dewn tuijotti heidän keskusteluaan ja hänen iloinen mielensä oli hieman valahtanut. Hän pureskeli alahuultaan ja pyöritteli sormiaan näppäimistön päällä, ennen kuin kirjoitti:
Ei sitä tiedä mitä tapahtuu. On aina Charlotte. Eikä tämä nyt sitäkään tarkoita.
Nora laittoi hämmennystä ja epäilystä kuvastavan hymiön.
no teit mitä hyvänsä, onneksi olkoon kuitenkin,
hän sitten lisäsi.
Dewn huokasi hiljaa ja nosti kätensä pois. Hän pyörähti tuolillaan ympäri ajatuksiinsa vaipuneena. Kun tuoli oli tehnyt kaksi ja puoli kierrosta, Nora N. oli taas sanonut jotain.
mitäs Raicy ja Alexiina sanoivat?
Dewn irvisti. Hän vilkaisi olkansa yli makuuhuoneen avonaiselle ovelle. Olohuoneesta kantautui edelleen epäselvää television ääntä; pyssyn laukauksia ja huudahduksia, nopeaa englantia.
Dewn! et ole kertonut heille vielä, vai mitä??
Nora tunsi hänet liian hyvin. Äkkiä Dewnin rintaa kuristi eikä sillä ollut mitään tekemistä sen lievän pelon kanssa, jota hän tunsi ajatellessaan hetkeä, jolloin hänen täytyisi kertoa vanhemmilleen päätöksestään. Se tunne kertoi, että hän kaipasi parasta ystäväänsä hirmuisesti.
En ole ehtinyt…
älä selitä, pelkuri. mene nyt.
Täh? Äh, älä viitsi...
älä viitsi itse. olet jänishousu!
Joo, no niin sitten.
Nora ei laittanut hetkeen mitään. Sitten hän kirjoitti:
mutta asiasta pakottavampiin uutisiin, minulla on kerrottavaa… pelkäänpähän vain, ettet taida olla niistä mielissäsi, tosin toivon toki erehtyväni, jota toisaalta en tee koskaan 
Tietäväinen ja omahyväinen hymy alkoi nykiä taas Dewnin suupieliä, kun hän heilutti tuolia edestakaisin jaloillaan: mitä Nora nyt oli keksinyt? Saanut taas uuden hevosen? Osallistunut johonkin päättömään kilpailuun maastoesteillä?
Anna tulla tykin suusta.
minä ja Noah seurustelemme.
Tuoli lakkasi heti liikkumasta. Dewn tuijotti tietokoneen näyttöä uskomatta silmiään. Hymy kuoli pois hänen kasvoiltaan ja hänen silmänsä kapenivat inhosta ja jostain muusta... pettymyksestä?
tiedän kyllä mitä mieltä olet hänestä.
mutta et ole nähnyt häntä vuosiin!
hän on muuttunut ja erittäin miellyttävä, kunhan häneen tutustuu paremmin!
Dewniä oksetti. Hän käänsi kasvonsa poispäin ja puristi silmänsä tiukasti kiinni.
Noah?
Kaikista niistä vaihtoehdoista, kaikista niistä miehistä, joita maailma oli pullollaan, Nora valitsi juuri Noah Ludwigin? Sanoi Nora hänestä mitä tahansa, Dewn muisti ja tulisi aina muistamaan hänet sinä epäystävällisenä, tupakanhajuisena ja happamena jätkänä, joka sylki hänen päällensä ja sanoi Kings Roadin hevosia yliaktiivisiksi paistikkaiksi. Kuka tiesi, ettei juuri Noah ollut todellinen syypää heidän ensimmäisen Englannin tilansa paloon? Niin Dewn ainakin uskoi. Se jätkä ei tietänyt mitään muuta, kuin harmia.
Dewn ei voinut uskoa sitä ystävästään. Mikä Noraan oikein oli iskenyt!
D?
Dewn ravisti päätään ja liikutti leukaansa äkeänä.
Vai sillä lailla,
hän lopulta pakottautui tapailemaan. Se näytti juuri niin kalsealta, kuin hän sen mielessään äänsikin. Nora laittoi hymiön, mutta se ei saanut Dewniä lämpenemään.
Pitääkin tästä jo mennä, ruoka,
hän valehteli.
Moikka!
Hän klikkasi itsensä offlineen ennen kuin Nora ehtisi sanoa mitään. Dewn jäi tuijottamaan työpöydän taustakuvaa näkemättä sitä todella. Sitten hän paiskasi avonaiset kämmenensä vihaisena pöytään niin, että läiskähti ja työnsi tuolin voimakkaasti kauemmas. Se vieri rullillaan taaksepäin, kunnes Dewn loikkasi pois ja rymisti olohuoneen poikki eteisen kautta takkatilan ohi ja taas yläkertaan kaksi askelmaa kerrallaan. Hän paiskasi huoneensa oven kiinni perässään. Nyt, jos koskaan, hänen teki mieli lähteä viemään Fifiä lenkille rauhoittaakseen mielensä, vaikka ulkona näyttikin siltä, että siellä alkaisi pian sataa.
Päiväpeitteen päälle jätetty puhelin välkähti ja edellisen Richardilta tulleen viestin perään (joka sanoi: Niin sitä pitää, jätkä! Koulussa nähdään!) ilmestyi näytölle:
Läh. Nora
Et oikeasti voi olla noin lapsellinen, Dewn Nicholas Center!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 15:38:12 GMT
Uusi ratsu
12.9.2012
Alexiinan vanhemmat sekä sisar olivat olleet vierailulla Kings Roadissa nyt jo melkein viikon. Perjantaina he lopulta päättivät antaa Dewnille tämän 20-vuotislahjan.
”Ethän vain näe sieltä mitään?” Dewnin isoisä varmisti, kun isoäiti Ida talutti Dewnin kuistin kautta ulos tallipihalle silmät sidottuina yhteen Charlotten huiveista.
”No en”, Dewn sanoi ja häntä hiukan huvitti.
”Varovasti, siinä on portaat”, Ida huolehti. Dewn eteni varovasti kokeillen kepillään eteensä ja tunsi olonsa yhä enemmän ja enemmän oikeasti sokeaksi. ”Vielä vähän matkaa...”
Dewn kuuli Lotten kiherrystä oikealta puoleltaan ennen kuin tämä kirmasi jonkin matkaa eteenpäin ja pysähtyi sinne. Kaikki tuntuivat pidättävän hengitystään.
”No niin… seis.”
Dewn pysähtyi. Hän tiesi, että he seisoivat keskellä tallipihaa.
”Nyt voit ottaa huivin pois.”
Dewn nosti kädet kasvoilleen ja veti liinan alas. Hän räpäytti silmiään pari kertaa ja sitten hänen suunsa aukesi hämmästyksestä: Charlotte, hänen vanhempansa ja isovanhempansa, Doris, Gillian sekä Kitty seisoivat kaikki valkoharmaan lava-auton ympärillä, kasvot levinneinä odottavaiseen ja iloiseen virnistykseen.
”Tadaa! Mitäs pidät?” isoisä kysyi karheasti suomen kielellä. Dewn käveli lähemmäs ja silmäili autoa joka suunnalta, kiersi sen ympäri ja mennessään liu’utti kättään sen lavanreunaa pitkin.
”Hei vau”, hän sanoi. ”Se on tosi hieno.” Hän katsoi isovanhempiaan ja Dorista. ”Kiitos kauheasti.”
”Isäsi vihjaisi, että olet ehkä paremman kulkuneuvon tarpeessa, vaikka kyllä sitä kai traktorillakin ihan liikkuu. Käytetty ja tuommoinenhan se on, olisimme tietysti ostaneet sinulle jotain vähän hienompaa menopeliä, mutta...”
”Se on oikein kunnon auto ja juuri mitä Dewn tarvitsee”, sanoi Raicy. ”Pääasia, että liikkuu eteen ja jarrut toimivat.”
”Toivottavasti sillä nyt sitten kelpaa ajella asioille.”
”No joo, totta kai”, Dewn sanoi. Ida ja Doris halasivat häntä, Akseli puristi kättä ja onnitteli vielä kerran toisen täyden kymmenen saavuttamisesta.
”Vauhtia—mennään jo!” Charlotte sanoi ja juoksi auton toiselle puolelle avaamaan innoissaan matkustajan puoleisen oven. ”Dewn, ala tulla!”
”Häh?”
”Testiajolle tietenkin”, Kittykin virnisti tönäisten Dewniä olkaan ja hyppäsi sitten ketterästi lavalle. Dewn vilkaisi taakseen. Akseli iski silmää ja Raicy nyökkäsi.
”Älkää kaahailko”, Emily sanoi leppoisasti, kun Dewn tarttui ovenkahvaan. Ovi oli hiukan jäykkä, kun hän avasi sen ja sitten hän istahti sisään. Autossa tuoksui niin kuin vanhoissa autoissa yleensä tuoksuu. Siellä haisi myös hento heinä ja jokin makea, siirappinen hajuste, jota hän ei tunnistanut. Charlotte heilutteli innokkaana jalkojaan, kun Dewn veti vyön kiinni ja kääntyi sitten katsomaan kojelautaa.
Hän oli opetellut ajamaan Englannissa, joten tottuminen muun maailman mukaiseen liikenteeseen oli vienyt aikansa ja tuntui silti edelleen Dewnistä vähän hassulta silloin, kun hän oli itse ratissa. Muutoin se ei ollut mitenkään outoa, sillä jalankulkijana hän oli jo lapsena oppinut oikeanpuoleisen liikenteen.
Avaimet odottivat virtalukossa ja hän väänsi niitä. Auto murahti, muttei käynnistynyt. Hän kokeili uudestaan. Kuului pieni prumf ja sitten auto alkoi täristä käynnistyessään.
Perältä kuului tum tum, kun Kitty löi kämmenellään lavan kylkeen. Dewn vilkaisi ulos ja kaikki katselivat heitä hymyillen.
”Mennään jo!” Lotte sanoi, ja Dewn nosti käsijarrun pois päältä ja painoi kaasua.
He ajoivat alas portista ja tielle, joka vei rannikkoa pitkin toisella puolellaan korkealle kohoavat havumetsäiset Sungroan Hillsin kalliot. Lotte katseli ulos tuulilasin ikkunasta ja Dewn totutteli itseään uuden autonsa rattiin; se oli hänen ensimmäinen oma autonsa.
”Mennään kovempaa”, Lotte sanoi.
”Ei me voida, kun Kitty on takana.”
”Höh.”
He kääntyivät tielle, joka kaartui taas sisämaalle päin ylämäkeen eivätkä jatkaneet enää suoraan rantaa pitkin, josta olisi myöhemmin kääntynyt silta erilliselle saarelle, jossa he eivät olleet koskaan käyneet.
”Mitähän tuolla saarella on?” Lotte mietti ääneen ja kääntyi vielä katsomaan Dewnin puoleisesta ikkunasta sen suuntaan, kun he nousivat mäkeä ylös.
”Pitää kysyä isältä”, Dewn sanoi.
He palasivat pienen ajolenkkinsä jälkeen takaisin tallipihaan ja Dewn pysäköi autonsa vanhempiensa Chevroletin viereen.
”No, miltä se tuntui ajaa?” isoisä kysyi.
”Se on ihan jees”, Dewn nyökkäsi. Akseli ravisti häntä olalta, ja sitten he menivät kaikki sisälle syömään päivällistä.
*
”Isä, mikä se iso saari on tuossa ihan lähellä, se silta?”
Raicy ojensi salaattikulhon eteenpäin. ”Jaa se... se on Bridgetweet.”
”Bridgetweet? Onko se osa Waterphewtä? Mitä sillä on?” Dewn halusi tietää.
”Ei mitään erikoista. Muutama talo ja tila kai, pari lähikauppaa luulisin. Eipä ole kovin usein tullut käytyä. Sinähän tunsit sieltä jonkun, äiti...?”
Isoäiti Center hymyili latteasti lautaselleen.
”Juu-u, kyllähän minä Stormhillit tunsin”, Emily sanoi. ”Kävin useinkin heidän luonaan, tavattoman mukavia ihmisiä, mutta muuttivat sittemmin pois... puhuivat jotain säästä ja siitä, että kummitukset alkoivat haitata elämistä.”
”Kummitukset?!” Charlotte henkäisi silmät ymmyrkäisinä. ”Siistiä.”
”Heillä oli ilmeisesti siellä lammastila. Muistan sen nyt: meillä oli tapana ostaa nimenomaan Stormhillien villaa”, Raicy muisteli kohottaessaan vesilasin huulilleen.
”Joitain lampaita he tosiaan kasvattivat, mutta ne eivät oikein viihtyneet tällä alueella.”
”Tiedätkö keitä siellä mahtaa nykyään asua?” Alexiina kysyi Emilyltä.
”En ole käynyt siellä päinkään vuosikausiin, mutta tila on kuulemma jäänyt tyhjilleen. Ja majakkakin on rikki.”
Dewn vilkaisi Lottea, Gilliania ja Kittyä. ”Mehän voitaisiin joskus tehdä sinne ajolenkki.”
”Ooh – joo!” Lotte innostui vielä lisää. ”Tutkimusmatka kummitustilalle!”
”Ja otetaan evästäkin”, Gillian ehdotti ujosti ja hymyili pienesti.
”Hihi, hauskaa!” Kitty lisäsi.
Aikuiset pyörittelivät vähän päitään nuorten innolle.
”Vaikka paikka olisikin autio, ei sinne silti saa mennä”, Raicy sanoi.
”Koska mennään? Mennäänkö heti?” Lotte intoili isästään välittämättä.
Dewn vilkaisi ulos ikkunasta: siellä oli pilvistä ja koko taivas oli valkoinen. ”Me voidaan tutkia aluetta ihan muutenkin. Mutta ei tänään, katsotaan tässä lähipäivinä joku aurinkoinen ja mukava päivä.”
Ajatus ei oikeastaan ollut ollenkaan hullumpi, vaikka hän itse niin ajattelikin. Hänen teki kovasti mieli tehdä kaikkea uutta ja melkein mitä tahansa, joka esti häntä murehtimasta ahdistavampia ajatuksiaan, kuten hetkeä, jolloin hänen täytyisi ottaa muuttonsa pois kotoa puheeksi ja se, ettei hän aikoisi enää koskaan ratsastaa... Mitähän Fifille sitten tapahtuisi, kun Dewn ei enää olisikaan joka aamu sitä vastassa? Kun hän ei päivisin veisikään sitä lenkille maastoon tai juoksuttaisi kentällä, tai illalla viettäisi harrasta harjaushetkeä ruunan karsinassa?
Dewn räpytti silmiään. Se olisi okei, sille jäisi Kitty, joka oli ruunan pääratsastaja sekä tietysti hänen äitinsä, josta Fifi oli alkanut pitää enemmän ja enemmän... tietysti, jos Maxia vielä olisi näkynyt, Fifi olisi tuskin huomannutkaan Dewnin poissaoloa... niin iloinen se oli aina sen pojan nähdessään...
Dewn ei voinut mitään sille, että vaipui jonkinlaiseen masentuneeseen olotilaan sitä ajatellessaan. Max ei ollut käynyt Kings Roadissa enää ollenkaan tuulimyllyssä tapahtuneen jälkeen, ja niin vastentahtoisesti kuin Dewn sen joutuikin itselleen myöntämään, hän tiesi Fifin olevan siitä ihmeissään. Se oli ruvennut taas kenkkuilemaan ja kolisteli usein karsinassaan levottomana, eikä aina rauhoittunut Dewnin läsnäolosta heti, niin kuin se oli aina ennen Maxin vakiintunutta käymistä tehnyt.
Kirpeä uhmakkuuden, pettymyksen ja mustasukkaisuuden pistos iski Dewniä rintaan: olisiko Max ollut Dewniä parempi omistaja hänen hevoselleen? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 139
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Dec 28, 2015 15:55:45 GMT
VIBW:n menetys
14.9.2012 Syksyn värit olivat maalanneet Kings Roadin sen tunnusomaisiin kullan, oranssin, ruskean ja maanvihreän sävyihin. Hevosetkin olivat alkaneet ahmia synkistymään päin kääntyvää ruohikkoa kuin tietäen, että jo liian pian maa painuisi routaan ja ensilumi saattaisi leijailla puuteroimaan näkymää.
”Aletaan kasvattaa maissia”, sanoi Raicy yhtäkkiä eräänä iltana pitkän päivän jälkeen, jonka hän oli tuskaillut työpuheluita soitellen ja kannettavaa tietokonettaan nyrkeillä hakaten. He olivat ajaneet Hanggikset sekä Doriksen Redshootiin, josta nämä ottivat lentonsa takaisin kotiin, ja Dewn oli jälleen jäänyt matkasta.
Alexiina katsoi mieheensä lukulasien ylitse. Tämä makasi kohotetuilla tyynyillä ja tuijotti makuuhuoneen vastapäistä seinää, jota koristi kukkatapetti.
”Raicy?” Alexiina sanoi. ”Mikä nyt on?”
”Ensi vuonna. Talon taakse.”
Alexiina jatkoi tuijottamista, kunnes Raicy käänsi kasvonsa häneen päin. Alexiina heristi päätään aivan hitusen, ilme vaatien selitystä.
”Sen voi sitten myydä kylän kauppaan, he ottavat vastaan tiloilta tuoretta satoa.”
”Maissia, Raicy?” Alexiina toisti. He katsoivat toisiaan. Raicyn silmissä paloi epätavallinen uhma ja hän vaikutti etäisesti taas siltä nuorelta kiihkeältä mieheltä, joka vastoin isänsä parempaa tahtoa teki elämällään juuri niin kuin halusi kuuntelematta toisten neuvoja. Alexiina hymyili vinosti. ”No, voihan sitä kokeilla… mutta onkohan meidän maa siihen sopivaa? Eikö maissi tarvitse kunnon multamaata ja lämpöä?”
”Pohja on ravinteikasta, onhan siinä ennenkin viljelty”, Raicy tyytyi toteamaan ja kääntyi taas tarkkailemaan seinää.
”Niin niin, mutta eivät Centerit kai koskaan maissia kylväneet?” Centereillä Alexiina tarkoitti Raicyn vanhempia, jotka olivat asuneet tilalla ennen heitä, tilalla, jossa Raicy oli varttunut lapsuutensa. Pahoihin velkoihin jouduttuaan he olivat tulleet Englantiin ja puhuneet Raicyn perheineen ympäri ottamaan vanhan tilan haltuunsa, sillä eivät halunneet sen menevän perintään. Niin vastentahtoinen, kuin Raicy silloin ehkä olikin ollut, Alexiina tiesi hänen jo sopeutuneen takaisin tilalle isänsä paikalle.
”Isoisän isän aikaan täällä oli kasvatettu maissiakin”, Raicy sanoi ja pöyhi hieman peittoa. Hän laskeutui sängyllä alemmas, asetteli tyynyt paremmin ja kävi pitkäkseen tuijotellen nyt kukkatapetin sijasta makuuhuoneen sisäkaton puulaudoitusta. Alexiina taas katseli hieman liian hempeästi hymyillen miestään, joka olisi nyt saattanut kiusaantua, jos olisi huomannut.
”No”, Alexiina sitten sanoi reippaammin laittaessaan merkin kirjan väliin, ”ei meidän siihen silti tarvitse rahan vuoksi ryhtyä.”
Raicyn otsa kiristyi. ”Rahan? Niin mitä sitä suotta, sitähän kasvaa pihapuusta ihan riittämiin.”
”No, mikä nyt on?” Alexiina älähti hätkähdettyään niin äkäistä äänensävyä. Hänen ilmeensä Raicyä kohtaan vaihtui huolestuneeseen. ”Mutta eihän meillä ole rahaongelmia, minkä luulisi olevan erinomainen asia—”
”Ja miksiköhän ei?” Raicy tokaisi ja hetken he vain tuijottivat toisiaan; Raicy suu tiukkana viivana, Alexiina hämmentyneenä ja vähän säikähtäneenä.
”Koska…”
”Koska minä tienaan tarpeeksi, jotta tämä perhe ja sen parikymmentä hevosta voivat elellä vallan paksusti. Kyllä siinä kelpaa kellistellä eikä tarvitse turhia murehtia!”
”Raicy”, Alexiina sanoi tiukasti, otti lasit silmiltään ja laittoi ne sekä Megren kirjan syrjään yöpöydälle ennen kuin kääntyi kunnolla mieheensä päin ja näytti keskittyneeltä. ”Nyt kerrot, mikä sinua vaivaa.”
Raicy näytti hetken siltä, että aikoisi ärähtää, mutta sitten hänen ilmeensä valahti vihaisesta melkein alakuloisen uupuneeksi ja hän laski katseensa.
”Ole kiltti, sinä pelotat minua”, Alexiina aneli.
Raicy silmäili synkeästi untuvapeiton ruusukuvioitua pussilakanaa ennen kuin puhui. ”Alkaa vain niin rasittaa tämä touhu.”
”Mikä touhu?” Alexiina kysyi, kun Raicy näytti taas hetken aikaa kielensä nielleeltä ja nihkeältä jatkamaan. Lopulta hän tuntui luovuttavan, huokaisi raskaasti ja hieroi peukalolla ja etusormella silmät antaumuksellisesti suljettuina nenänvarttaan.
”Töissä, työasiat... uskomatonta sähläystä, siellä ei osata hoitaa asioita sitten ollenkaan. Jatkuvasti väärinkäsityksiä ja ties mitä ongelmia, alkaa pikku hiljaa ottaa päähän tämä kaikki. Ja minun pitäisi pystyä sataan asiaan yhtä aikaa! En tosiaankaan ole mikään marionettinukke, jota voi vain vedellä naruista, kun siltä tuntuu.”
Alexiina odotti vaiti.
”Pitäisi varmaan ottaa vähän lomaa taas… mutten voi jatkuvasti vain lomailla. Ei, ajattelin irtisanoutua.” Raicy näytti siltä, että jokin raskas taakka olisi nostettu pois hänen harteiltaan, kun hän sanoi sen ääneen, ajatuksen, jota oli varmasti pyöritellyt jo pitkään. Hän laski kätensä ja katseli taas vaimoaan, kuin valmiina ottaakseen vastaan tämän järkytyksen, vastalauseet, valitukset. Mutta sen sijaan, kuten Alexiinalla yleensä tapana oli, hän taas yllätti odottamattomalla ymmärryksellään.
”Sitten niin sinun pitää tehdä”, hän vain sanoi.
Raicyn hölmistys näkyi hänen ilmeestään. ”Niinkö?”
”Ehdottomasti. Jos työsi on noin stressaavaa, eivätkä hermolomatkaan enää auta ja se tekee sinut onnettomaksi, totta kai sinä irtisanoudut. Sitten vain keksit jotain muuta mieluisaa, kuten ilmeisesti jo olet keksinytkin… ja kuten sanottua, ei meillä rahan puolesta siltikään hengenhätää ole.”
Alexiina hymyili kannustavasti, laskeutui itsekin istuma-asennostaan makuuasentoon ja kurkotti kättään napsauttaakseen lukuvalon sammuksiin. Koko tämän ajan Raicy katseli häntä jähmettyneenä, suuri kiintymys ja kiitollisuus silmistään paistaen. Heti valojen sammuttua hän ryömi lähemmäs ja kietoi toisen käsivartensa vaimonsa ympäri. He halasivat toisiaan pitkän aikaa vaiti ennen kuin alkoivat nukkua, sillä Raicylle teot merkitsivät enemmän kuin sanat. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 16:07:31 GMT
Epätavallinen aarresaari
16.9.2012 Oranssisävytteisissä lehtipuvuissaan kahisevien puiden lomassa oli maahan isketty pieni puukyltti. Sen etumukseen oli kaiverrettu ’Fleck Lich’.
Charlotte oli kyykyssä muistokyltin äärellä ja järjesteli huolellisesti punaisenkirjavista lehdistä sydämen ruohikkoon kyltin juureen. Sitten hän nousi ylös ja katsoi aikaansaannostaan ja, kun hän kohotti katseensa, hän näki Dewnin pienen ja kaukaisen hahmon istumassa myllymäellä ja tarkkailemassa yksinään merta.
Lotte hiipi mäelle ajatuksenaan hypätä veljensä niskaan ja pelästyttää tämän, mutta kun hän oli enää parin metrin päässä, Dewn käännähti yhtäkkiä katsomaan taakseen. Tämän kasvoilla häivähti erikoinen ilme: odottavainen, jopa kiihkeä? mutta se katosi heti, kun hän huomasi Lotten. Dewn ei ehkä voinut mitään sille, että hänen ilmeensä valahti ja hän kääntyi katsomaan takaisin merelle päin sanomatta mitään.
Lotte tuli hänen viereensä ja ahtautui samalle kivelle, jolloin Dewn joutui tekemään tilaa.
”Mitä sinä teet?” Lotte kysyi leppoisasti veljeltään ja nyppäsi maasta irtolehden ja alkoi pyöritellä sitä sormissaan.
”Kunhan mietiskelen”, Dewn vastasi.
”Mietiskelet mitä?” Lotte halusi tietää. Dewn ei vastannut heti.
”Kuule”, Dewn sanoi hetkisen kuluttua ja kohensi ryhtiään, ”voinko puhua luottamuksellisesti? Niin kuin... no, niin kuin ennen vanhaan? Ettet sano tästä sitten kenellekään.”
Lotte tuijotti häntä uteliaana, vakavana. ”Totta kai!”
”Mitä, jos... mitä jos, minä menisin joksikin aikaa Redshootiin?”
Lotte pujotti kuivan lehden korvansa taa ja katseli taivaalle. ”Ai taas? Mitä sinä siellä? Niiden kaupunkikavereidesi kanssa, vai?”
”No...”, Dewn mietti hetken, mutta tuli sitten siihen päätökseen, että hän oli aina ollut suhteellisen avoin jutellessaan Charlotten kanssa ja päätti olla niin nytkin. ”Tavallaan. Oikeastaan vähän pidemmäksikin aikaa.”
Lotte käännähti katsomaan häneen niin nopsasti, että lyhyt polkkatukka vain heilahti. Dewn hymyili epävarmasti ja raapi sitten nenänvarttaan. ”Ajattelin lähteä kollegeen. Tai en vain ajatellut, lähdenkin. Sain jo hyväksyntäkirjeen.”
”Mitä!” Charlotte huudahti. Hän ponkaisi pystyyn. ”Mutta ethän sinä voi! Et voi!”
”Minä—”
”Fifi? Et voi jättää Fifiä! Ja entä ratsastus, et—”
”En aio ratsastaa enää.”
Se vain jotenkin pärskähti ulos Dewnin suusta ilman, että hän ehti hillitä kieltään. Lotte oli jotenkin niin hurjistunut, ja Dewn jo kauan ollut kiusaantunut tästä häntä vainonneensa ajatuksesta, että kai oli ollut vain ajankysymys milloin hän ei enää jaksaisi teeskennellä.
Lotte irvisti epäuskoisena ja lehti putosi hänen hiuksistaan surkeana. ”Miten niin et aio enää ratsastaa? Ai ikinä koskaan milloinkaan?”
Dewn kohautti vähän hartiaansa, tuijotteli kenkiinsä. ”Jotain sellaista...”
”Mikset?”
”No... En minä tiedä. Ei se nyt vain... ajattelin... no, ehkä se vain ei olekaan minun juttuni.”
”Sinusta piti tulla kilparatsastaja!”
”Joo, ja sitä ennen Villin Lännen sankari. Äh, älä viitsi, Lotty, asiat muuttuvat.” Hän käänsi kasvonsa poispäin. ”Ihmiset muuttuvat.”
Charlotte risti kätensä tiukkaan puuskaan. Kesti hetken ennen kuin Dewn vilkaisi häneen ja huomasi tytön mököttävän, silmien hiljalleen täyttyen kyynelistä.
”Hei”, Dewn huokaisi, ”hei, älä nyt... Ei se ole maailmanloppu.”
”Onpas”, Lotte kivahti ja polkaisi jalkaansa.
”Se on vain koulu. En ole menossa edes toiseen provinssiin, saati eri maahan.”
Lotte pudisti päätään ja näytti siltä, että alkaisi itkeä kunnolla. Dewn kohotti kättään häntä kohti. ”Lotty…”
”Ei”, tyttö sanoi ja kääntyi sivuttain. Dewn laski kätensä takaisin alas. Hän ei tiennyt oikein mitä sanoa lohdutukseksi. Lotte tökki kengänkärjellään maata. ”...En halua, että lähdet pois...”
Lotte kuiskasi sen niin hiljaa, että Dewn ei ollut aivan varma oliko kuullut oikein. Lotten hartiat nousivat korviin ja hän mutristi suutaan, tärisi vähän pidätellyistä nyyhkäyksistä. Dewn huokaisi äänettömästi, nousi jaloilleen ja käveli sisarensa luokse. Hän kietoi kätensä tämän ympärille ja halasi tiukasti.
”Minä kirjoitan sinulle joka viikko”, hän lupasi. ”Otan joku kerta sinut mukaan ja näytän kaikkia hienoja paikkoja kaupungissa.”
Lotte niiskutti.
”Älähän nyt, Lottie. En sentään ole häipymässä maailmankartalta.” Dewn ravisti Lottea hellästi harteista ja sitten vähän hiuksista. ”Lähdetään”, hän sanoi ja lähti talsimaan alas myllylle johtavaa mäkeä, vetäen siskoa perässään kädestä.
Lotte kuivaili silmäänsä. ”Minne?” hän kysyi vähän nuhaisena.
”Tehdään jotain kivaa... miltä pieni seikkailuretki kuulostaisi?”
Lotte tillitti häntä ihmeissään, sitten hänen silmänsä kirkastuivat ja hän riemastui silminnähden. ”Ai — ai sinne saarelle?”
”Pakataan evästä, otetaan auto ja ajetaan tutkimaan mitä sillan toisesta päästä löytyy! Miltä kuulostaa?”
Dewn hymyili itsekseen, kun Charlotte juoksi innoissaan hänen edelleen ja koko matkan puiden välistä mäkeä alas kotiin asti ja näytti hetkessä unohtaneen surunsa Dewnin lähdöstä. Mutta Dewn ei ollut unohtanut, ja vaikka hän olikin esittänyt muuta, oikeasti hän kamppaili edelleen epävarmuutensa, pelkojensa ja haikeutensa kourissa.
*
Bridgetweetiin kääntyvä silta oli paljon kauempana, kuin miltä se rannikolta katsottuna oli aluksi näyttänyt. Dewn ja Charlotte saivat ajaa merenrantaa pitkin kulkevaa tietä pitkään suoraan, kunnes lopulta tuli aika kääntyä sillalle. Dewn vilkaisi pikkusisareensa, joka katseli kiinnostuneena ulos ikkunasta ja vaikutti taas iloiselta ja huolettomalta. Sellainen Lotte oli aina: hänen mielen ailahtelunsa olivat toisinaan häkellyttävän sukkelia eikä hän yleensä jäänyt murehtimaan asioita liian pitkäksi aikaa (tosin Feikkiä hän oli surrut aika kauan ja hartaasti). Dewn puolestaan märehti usein ajatuksiaan liiaksikin eikä aina muistanut kuinka hymyiltiin.
Kaukaista historiaa tuntui olevan se rehti ja omahyväinen Dewn, jolla oli ollut suuret pikkupojan mahtipontiset haaveet.
He ajoivat autosiltaa pitkin ja katselivat samalla meren laiskaa lainehdintaa kummallakin puolellaan. Kun he ohittivat rullalautailijan puolivälissä siltaa samaan suuntaan, Dewn tuhahti lähinnä itsekseen: ”Kuinka kukaan jaksaa skeitata saarelta mantereelle ja takaisin? Ihan järjetöntä...”
Saari kasvoi isommaksi ja lopulta he ajoivat rautaisen tumman kyltin ohitse, joka sanoi: ’Tervetuloa Bridgetweetiin!’
Tien vieressä oli melko pian pieni kauppa ja jäätelöbaari, mutta he jatkoivat sen ohi ja lähtivät tarkkailemaan kylää maantieltä käsin. Tiet olivat kapeita ja sangen hiljaisia, heidän ohitseen ei ajanut kovin montaa autoa ja vastaantulevat kävelijät sekä pyöräilijät pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Kaikilla oli jotain yhteistä: he vaikuttivat synkkämielisiltä. Mitä edemmäs he ajoivat, sitä selkeämmin alkoi käydä selväksi, ettei tämä kaupunginosa ja lähiö suinkaan ollut mitään luksusaluetta muutenkaan; talot näyttivät synkiltä ja raihnaisilta; harvojen isompien mainoskylttien julisteet olivat repaleiset ja retkottivat puoliksi irronneina; ainakin kahdessa ojassa he näkivät hylätyn auton rämän; ja pihat ja paikat näyttivät villiintyneiltä, kuin kukaan ei jaksaisi niistä välittää.
”Rumaa”, sanoi Lotte, kun he ohittivat kolkon näköisen sairaalaa muistuttavan rakennuksen, jonne johtavan rautaportin yllä luki Dr. Blase.
”Ei kyllä mikään aarresaari”, Dewn myönsi. ”Pysähdytäänkö tähän?”
Hän ajoi auton montun yli ja pysäytti sen parin lehtensä ravistelleen kärpyn puun katveeseen hiekkarosoiselle aukealle. Paikan vieressä oli vanha leikkikenttä ja sen takana vieri vieressä valkoisia matalia, hiljaisia taloja. Charlotte löi auton oven kiinni ja juoksi keinuille. Hän vilkaisi siihen ja irvisti: ”Linnunkakkaa!”
He istuivat keinuissa syömässä eväitään ja juttelivat. Dewnillä ja Lottella oli ollut ennen tapana pitää pitkiä keskusteluja iltaisin, mutta tapa oli jäänyt molempien kasvettua ja Dewnin onnettomuuden jälkeen. He eivät itse asiassa olleet viettäneet näin tiivistä kaksinoloaikaa vuosikausiin, ja Dewn hämmästeli hiljaa mielessään, kuinka Lotte kertoili yksityiskohtaisesti treenisuunnitelmistaan ja tulevista kilpailuistaan ja Moton antamista istuntaneuvoista ja Lunan hyvistä ja huonoista puolista.
Dewn söi leipäänsä hajamielisesti ja hymyili ja nyökkäili.
”Tulethan sitten ainakin jouluksi kotiin?” Lotte kysyi vielä, kun he lopulta nousivat takaisin autoon.
”Joo, tulen minä.”
”Hyvä.” Lotte paiskaisi oven kiinni ja asettui mukavasti etupenkille.
”Mutta ethän sano tästä... kouluasiasta vielä kenellekään. Minun täytyy kertoa se itse äidille ja isälle.”
Lotte nyökkäsi vakavana. Dewn hymähti ja pörrötti hänen tukkaansa. ”Okei. Mennäänkö sitten hakemaan vielä jäätelöt?”
He eivät olleet kiertäneet koko saarta, mutta sopivat, että tekisivät uuden retken joskus toiste. Kun he lähtivät ajamaan takaisin kotiinpäin, he ohittivat saman skeittailijapojan, kuin tulomatkallaan. Dewn ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota, mutta Lotte sanoi: ”Se näytti ihan siltä sinun kaveriltasi.”
”Häh?” Dewn hätkähti ja oli pyöräyttää rattia vähän turhankin rajusti. ”Keneltä?”
”No, siltä mustatukkaiselta, joka hoitaa Fifiä.”
Dewn tuijotti taustapeilistään loittonevaa hahmoa. Hän ei osannut sanoa oliko se tosiaan ollut Max, vai oliko Lotte erehtynyt, mutta Dewnin sydän tykytti äkkiä kiihtyneenä ja sormet puristuivat lujemmin ratin ympärille. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 16:19:13 GMT
Totuuden hetki
18.9.2012
Dewn tiesi, ettei voisi välttää välttämätöntä enää nyt, kun oli keskustellut Lotten kanssa. Sinä päivänä, kuten myös muutamana sitä edeltävänäkin, Raicy oli ollut todella hyväntuulinen. Lopulta Dewn ajatteli, ettei parempaa tilaisuutta enää tulisi.
Lotte oli maastossa Gillianin kanssa, ja Raicy sekä Alexiina olivat terassilla juttelemassa. Alexiina nautti nykyisin ilta- ja aamuteensä kuistin keinutuolissa.
”...varmasti hauskaa”, Alexiina oli juuri sanomassa, kun Dewn astui ulos terassille. ”Ai Dewn, puhuimme tässä juuri ensi joulusta. Miltä kuulostaisi, jos mentäisiin pyhiksi Ninthwoodiin?”
Dewn hätkähti, sillä hän oli juuri käynyt mielessään läpi miten aikoisi muotoilla asiansa vanhemmilleen.
”Ai häh—joo... joo, kuulostaa kivalta.” Äkkiä häneen iski haikea innostus: hän voisi viettää joulun parhaan ystävänsä kanssa vanhoilla kotikonnuilla. Mutta sitten hän ajatteli vielä pidemmälle ja syttynyt innostui laantui hieman jännityksen poikaseen, joka liittyi palaamiseen vanhan kotipaikan maisemiin. ”Mutta—”
”Emily jää tänne huolehtimaan paikoista. Gillianin perhe asuu talossa, kun olemme poissa, ja Kitty lupasi olla silloin täällä huolehtimassa hevosista.”
”Okei... mutta, tuota noin—”
”Sanoin tietysti myös Motolle, että hän on tervetullut tilan joulupäivälliselle, jonka Wavesit järjestävät pyynnöstäni, mutta hän sanoi menevänsä kumppaninsa perheen luokse jouluksi...”
”Ööh—”
”Mutta eikö tässä pitäisi nyt ensin suunnitella halloweenia?” sanoi Raicy. Hän nojaili kuistikaiteeseen. ”Jouluun on kuitenkin vielä aikaa, siitä ehtii kyllä puhua.”
Alexiina näytti happanevan. Hän oli yleensä hyvin suopea kaikkia mahdollisia juhlia ja kissanristiäisiä kohtaan, mutta yksi juhla oli sellainen, jota hän ei katsonut ollenkaan suopealla silmällä: halloween.
Lokakuu kun alkoi lähestyä ja illat olla yhä pimeämpiä yhä aikaisemmin ja kauppojen ikkunoihin ilmestyi pahvista askarreltuja lepakoita, noitia luudillaan tai pääkalloilmapalloja, Alexiinan mieliala oli synkentynyt yhtä nopeasti, kuin aurinko laski meren taa.
Oli jo tarpeeksi erikoista, että Raicy oli jostain niin kovin paljon enemmän tohkeissaan, kuin vaimonsa.
”Saamme varmaan Gary Freshmanilta kurpitsoita”, Raicy sanoi kuulostaen vakautta tavoittelevien sanojensa takana salaa innostuneelta pikkupojalta. ”Täytyypä käydä ihan henkilökohtaisesti kysymässä... ja kaikille pitää keksiä tietenkin puku”, hän lisäsi. ”Mikä sinä haluaisit olla, Dewn? Kävisikö se viimevuotinen kummituslakana?”
”Öh.” Totuuden hetki oli tainnut vihdoin koittaa. ”Niin no, kun minä itse asiassa en ole täällä enää silloin”, Dewn sai lopultakin sanottua. Alexiina ja Raicy vaikenivat. Alexiina lakkasi keinumasta.
”Mitä sinä höpötät?” Raicy sitten murahti.
”Lähden Redshootiin, pääsin sisään kouluun... kollegeen.”
Alexiina laski mukin huuliltaan ilmeisen huomaamattaan, suu raollaan hämmästyksestä. Raicy kääntyi kokonaan ympäri Dewniin päin ja näytti hetken aikaa pöllämystyneen lisäksi vähän hurjalta.
”Mitä sanoit?”
”Dewn—mikset ole kertonut meille? Milloin sinä tämän olet saanut tietää?”
”Viikko sitten. Tässä”, Dewn ojensi siististi taitellun hyväksyntäkirjeensä äidilleen. Alexiina laittoi kupin kaiteelle ja tarttui kirjeeseen silmät suurina.
”Mitä sinä oikein meinaat, poika?” Raicy urahti hiljaa. Dewn katsahti isäänsä ja kohotti alitajuisesti leukaansa vähän pystympään.
”Lähteä. Olen vastannut jo, opiskelu alkaa ensimmäinen lokakuuta.”
”Etkä ole sanonut meille mitään, että suunnittelet tällaista. Eikö mieleesi juolahtanut, että meitä kiinnostaisi ehkä tietää?” Raicy kuulosti äreältä, muttei niin vihaiselta, mihin Dewn oli valmistellut itseään. Isä oli enemmänkin vähän pettynyt.
”No, totta puhuakseni ajatus tuli kyllä aika yllättäen”, Dewn sanoi olkaansa kohauttaen. ”Se vähän niin kuin syntyi ja muhi hiljaa itsekseen.”
”Anteeksi, kulta, tässä on paljon sulateltavaa”, Alexiina sanoi ja nosti katseensa hetkellisesti kirjeestä.
”Onko teillä jotain sitä vastaan, että lähden?”
”Ei... ei tietenkään. Tämä on... hienoa. Oikein hienoa. Onneksi olkoon”, Alexiina hymyili. ”Olen vain hämmästynyt!” Dewn otti kirjeen takaisin ja hetken epäröityään antoi sen myös isänsä luettavaksi. Raicy otti sen vähän happamesti vastaan, melkein kuin ei olisi halunnut vaikuttaa liian kiinnostuneelta näkemään sitä.
”Entäs Fifi? Minun muistissani sinä olit hyvin kiivas majoittamaan hevosen talliimme, vaikka se olisi joutanut ennemmin sinne parempaan paikkaan. Sinun piti välttämättä saada hoitaa ja kouluttaa sitä itse. Enkä muuten ole nähnyt sinun nyt hetkeen yrittävän edes takaisin satulaan. Mitä sinä sen asian kanssa ajattelit tehdä? Tuskin kollegessa on hevosia.”
Alexiina heitti Raicyyn varoittavan katseen. Dewn olikin ehtinyt odottaa tämän näkökulman tulemista esille.
”Fifi voi jo ihan hyvin, ja Kittyhän sitä muutenkin liikuttaa. Se tykkää... Kittystä.” Samalla, kun Dewn sanoi sen, hän ajatteli myös erästä toista, johon hänen hevosensa oli sangen viehtynyt. ”Sitä paitsi, ethän sinä koskaan ollut kovin mielissäsi minun paluustani takaisin satulaan?” hän heitti vielä. Se näytti osuvan maaliinsa, sillä Raicyn kasvot punehtuivat hienoisesti. Peittääkseen hämmennyksensä isä heilutti kirjettä ylös alas oikeassa kädessään.
”Se oli eri asia silloin. Ne olivat ensimmäisiä kertojasi... ja minä ajattelin—”
”Niin? Niin? Mitä ajattelit?” Dewn yllytti kiukkuisena. ”Etten uskaltaisi enää ratsastaa, niinkö? Että pelkäisin hevosia ja ratsastusta sen jälkeen mitä tapahtui?”
”...Ei. Vaan—”
He mulkoilivat toisiaan. Raicy näytti sekä vihaiselta, että epävarmalta aukoen suutaan löytämättä sanoja, ja Dewn tunsi pelkkää ärsytystä. Kuinka kauan hänen isänsä jaksoi nähdä hänet avuttomana pikkulapsena?
”No, hassua kyllä, isä”, Dewn tokaisi, ”olit oikeassa. En aiokaan palata enää hevosen selkään.”
Raicyn silmät pullistuivat. ”Fifi on sinun hevosesi!”
”Niin on, olenko sanonut—”
”Minä annoin sinun ottaa sen, sillä ehdolla, että se on sinun vastuullasi!”
”NIIN KUIN SE ONKIN”, Dewn ärjäisi.
”Miten kuvittelet hoitavasi sitä kaupungista käsin, mitä? Tuntien ajomatka edestakaisin! Ja jos et enää ratsasta, niin kuinka kuvittelet—?”
Dewn avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Alexiina ehti ensin.
”Fifi pärjää kyllä”, Alexiina sanoi ennen kuin isä ja poika saisivat kunnon riidan aikaan. ”Totta kai se menee muiden hevosten joukossa, niin kuin aina tähänkin asti.”
”Niin, en minä sitä ole ennenkään ratsuttanut—”
”Mutta idea oli, että te kuntoudutte YHDESSÄ!” Jotenkin tämä aihe oli osunut arkaan kohtaan Raicyä, joka huohotti nyt melkein hengästyneenä ja näytti siltä ettei osannut hallita kasvonilmeitään. Ne syöksyivät nopeassa syklissä järkyttyneestä raivoisaan, sitten toivottomuuteen ja vielä täyteen ymmärtämättömyyteen. ”Eikö sinulla ole tähän mitään muuta sanottavaa? Nyt hän vielä väittää, ettei muka aio enää koskaan ratsastaa!” hän sitten tivasi vaimoltaan.
”Hyvänen aika, Raicy”, Alexiina moitti. ”Dewn lähtee opiskelemaan! Kollege kestää vain muutaman vuoden.”
”Se on ensimmäinen askel matkalla kotoa poismuuttoon”, Raicy sanoi hiljaa.
”Dewn tulee takaisin saatettuaan opinnot päätökseen, se on vain pieni hetki koko elämänkaaressa. Älä viitsi taas kiivastua aivan turhasta.”
Dewn liikahti vaivaantuneena, mutta kuittasi eleensä kumartuakseen taputtamaan Jujea, joka oli tullut ylpeästi joltain retkeltään häntäänsä heilutellen – todennäköisesti kanoja jahtaamasta.
”Niin, mutta... entä ratsastaminen...? Keppi...?”
”No”, Alexiina sanoi venytellen ja kääntyen katselemaan tallipihaa utuisin silmin, ”tämä ei oikeastaan ollut... yllätys.”
”Vai niin!” älähti Raicy ja silmät pullistuivat vielä lisää, jos mahdollista.
”Raicy, unohdatkohan itse nyt jotakin”, Alexiina muistutti merkitsevällä katseella. Raicy katsoi häneen. Alexiina kohotti kulmiaan.
”…Mitä?” Raicy tokaisi.
Alexiina huokaisi ja kääntyi Dewniin päin. ”Totuushan on, että isäsi irtisanoutui saadakseen uusia kulmia ja eloa tylsäksi käyneeseen elämäänsä—”
”Täh!”
”—joten hänellä ei oikeastaan ole mitään oikeutta evätä muilta samoja mahdollisuuksia.”
Raicy mulkoili kärttävästi vuoroin vaimoaan, vuoroin poikaansa.
”Irtisanouduitko sinä? Oikeasti?” Dewn unohti olla kaunainen ja tuijotti isäänsä ällistyneenä.
Raicy oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi: ”Yli kaksikymmentä vuotta sitä lajia alkoi lopulta olla tarpeeksi.”
”No... mitäs nyt sitten?”
”Isäsi ottaa täysipäiväisen paikkansa tilalla. Hän alkaa viljellä maissia”, Alexiina selvitti myhäillen. Raicy hymähti ja hänen kiihkonsa laantui. Hän oli lukevinaan kirjettä.
Dewn seisoi hämmästyneenä paikallaan. Sitten häntä alkoi taas ärsyttää: niinpä, millä oikeudella hänen isänsä ärisi hänelle hänen valinnoistaan, kun itse teki tavallaan samoin tehdessään päinvastoin?
”Ei lakanaa sitten”, Raicy lopulta sanoi tovin hiljaisuuden kuluttua, jonka oli käyttänyt kirjettä silmäillen Alexiinan hörppiessä teensä loppuun, ja Dewnin vain seisoessa ja hajamielisesti taputellessa Jujea, joka oli istahtanut heidän seuraansa. ”Halloweenjuhliin”, Raicy selvensi nostettua katseensa ja huomattuaan Dewnin ilmeettömän ilmeen.
”Sinä...?”
Raicy ojensi kirjeen takaisin. ”Opiskele sitten ahkerasti, jotta tässä kaikessa oli ylipäätänsä mitään järkeä.”
Dewn tuijotti. Sitten hän virnisti leveästi, ja Raicykin hymyili kankeasti ja jää heidän väliltään murtui. Alexiina katseli heitä herttaisesti, nousi ylös keinutuolista ja kahmaisi molemmat miehet kainaloonsa.
”On se sitten hyvä, että kun yksi mies lähtee niin toinen jää tilalle!” hän vitsaili, eivätkä Dewn tai Raicy voineet olla naurahtelematta. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 16:37:35 GMT
Mustangit
19.9.2012
"I feel these four walls closing in
Face up against the glass
I'm looking out, hmm
Is this my life I'm wondering
It happened so fast
How do I turn this thing around
Is this the bed I chose to make
It's greener pastures I'm thinking about
Hmm, wide open spaces far away
All I want is to face the fear but
Not feel scared
If only that someone was me
Jumping head-first without a thought
To act and damn the consequence
How I wish it could be that easy
But fear surrounds me like a fence
I wanna break free"
© Natasha Bedingfield - Wild Horses
Jos on lähdössä jonnekin jonkun seurassa tai hoitamaan jotain hyvin tavanomaista ja tylsää toimitusta kuten kaupassakäyntiä, kukaan ei piittaa tämän menemisistä ja tulemisista. Mutta heti, jos on tekemässä mieluusti mahdollisimman vähäistä huomiota herättävää livahdusta, yllättäen kaikilla tuntuu olevan asiaa juuri sillä hetkellä.
”Hei – Dewn!”
Dewn irvisti itsekseen ja kääntyi pois autonsa luota, jonka ovea oli juuri ollut avaamassa. Kitty harppoi tallista hänen luokseen nakutellen raipalla jalkaansa.
”Kuulin juoruja – olet kuulemma lähtemässä Redshootiin! Kollegeen!”
Dewn taiteili teennäisen hymyn kasvoilleen. ”Pitää paikkansa.”
”Vau, iso päätös. Miten onnistuitkin tekemään sen kaiken hipihiljaa?”
Dewn naurahti väkinäisesti ja tunsi olonsa vaivaantuneeksi.
”Olet aika salailija.” Kitty katseli häntä tutkivasti. ”Ja te kuulemma kävitte jo Bridgetweetissä?”
”Mitä?” Dewn vinkaisi ja vilkuili ympärilleen. Sitten hän huoahti. ”Ai... joo – joo, käytiin me Lotten kanssa.”
”Hmph. Mäkin olisin halunnut tulla.”
”Voithan sinä sinne ajella koska haluat”, Dewn ehdotti vaisusti.
”Ei se ole sama asia. Mutta tehdäänkö joskus uusi retki, että mullekin kerrottaisiin?” Kitty kallisti päätään.
”Vaikka”, Dewn nyökkäsi vain päästäkseen hänestä ja hapuili taas summanmutikassa ovenkahvaa. Kitty hymyili aurinkoisesti.
”Kiva!” Hän taputti Dewniä raipalla rintaan. Hän ehti kääntyä jo lähteäkseen, kun pysähtyi. ”Oletko muuten menossa nyt jonnekin?”
Dewn nosti kätensä auton ovenkahvalta. ”Öö… ajattelin käydä vaan... ajelulla.”
”Aijaa! Minne päin?”
Dewn hieroi kaulaansa kiusaantuneena. ”No, itse asiassa—”
”Dewn ja Kitty, onko teillä hetki aikaa?” Alexiina tuli juuri silloin kantaen isoa täyttä pyykkikoria sylissään. ”Jonkun täytyisi kerätä kanat kokoon ja ruokkia ne. Minä en ehdi, Raicy on ajamassa Axea eikä Lotte ole kotona... Viitsisittekö tehdä sen?”
”Toki”, Kitty vastasi heti reippaasti, eikä Dewnillä ollut vaihtoehtoja. Hän vilkaisi autoonsa, huokaisi ja lähti sitten Kittyn perässä ajamaan kanoja kanalaan.
”No, kerro nyt jotain”, Kitty sanoi, kun he lopulta salpasivat kanalan ovea. ”Lähdet vikana viikonloppuna?”
”Kuun viimeinen lauantai.”
”Kauanko aiot viipyä... siellä koulussasi?”
”No, opinnot kestävät vain kaksi vuotta…”
Kitty tapitti Dewniä silmät suurina. ”Mitä aiot opiskella?”
”Jaa… sen näkee sitten. Kunhan vähän tunnustelen ensin ja katson... tuota katson, mikä on se minun juttuni. Varmaan kitaraa.”
”Onko sekin siis totta, ettet aio enää ratsastaa?”
Kitty esitti kysymyksen leppoisasti, mutta Dewn silti hätkähti. ”On.”
”Surku”, Kitty huokaisi. ”Mutta ihan ymmärrettävää toisaalta… et vaikuttanut minusta kauhean iloiselta niinä kertoina, kun nousit satulaan.”
Dewn käveli huomaamattaan autolleen, ja Kitty haahuili hänen mukanaan ajatuksissaan.
”No. Minä taidan kai nyt sitten lähteä kotiin. Nähtäillään!”
”Joo, nähdään”, Dewn nyökkäsi ja odotteli, että Kitty nousi omaan pieneen tummanvihreään autoonsa ja ajoi pois Kings Roadin porteista. Sitten Dewn kääntyi oman autonsa puoleen ja ehti juuri aukaista etuoven, kun hän kuuli hiekan rahinaa ja kavioiden kopsetta ja kääntyi taas katsomaan.
Raicy ajoi Axen takaisin pihaan ja he pysähtyivät Dewnin kohdalle. Lämminverinen käänteli korviaan ja hengitti raskaasti.
”Onko kiire?” Raicy kysyi noustessaan kärryiltä. Dewn hymähti ilottomasti ja pyöräytti itsekseen silmiään taivaalle. ”Tule auttamaan minua riisumaan Axe.”
Ja niin Dewn löi auton oven vastentahtoisesti, mutta alistuneesti kiinni ja seurasi isäänsä ja isänsä hevosta talliin. Dewn työnsi kärryt latoon ja palasi auttamaan Axen harjaamisessa. Raicy joskus pyysi Dewniä auttamaan ja Dewnistä tuntui, että se oli isälle luonteva tapa keskustella asioista, jotka muuten olisivat olleet vaikeita. Hevosen läsnäolo ja konkreettinen tekeminen myös pitivät Raicyn paremmalla tuulella.
”Mitä sinulle kuuluu?” Raicy kysyi Axen toiselta puolelta. Dewn suki oriin kaulaa pitkin, rivakoin vedoin.
”Ihan hyvää.”
”Mh”, Raicy murahti ja kumartui näkyvistä tarkistamaan Axen kavioita. Kun hän suoristi selkänsä ja taputti oriita lavalle, hän jatkoi: ”Entä millaiset… ajatukset sinulla on? Siitä lähdöstäsi ja niin.”
Dewn rypisti otsaansa itsekseen ja keskittyi harjaamiseen. ”Jos tarkoitat, että olisin tullut katumapäälle—”
”Varmistan vain, että olet oikeasti miettinyt tätä kaikilta kannoilta”, Raicy sanoi hermostumatta ja kumartui taas näkyvistä. Dewn jatkoi Axen kylkien kautta lautasille.
”Nyt olisi jo kai liian myöhäistä katua.”
Raicy ei vastannut heti. Sitten hän hymähti: ”Niinhän se tietysti olisi.”
He olivat taas pitkään hiljaa. Vasta, kun Raicy talutti Axen karsinaansa ja pudisteli käsiään, hän sanoi: ”Olen vain miettinyt, etten ehkä ole ollut tukenasi niin paljon, kuin olisin voinut olla. Tiedäthän, että toivon vain sinun parastasi, mutta olen ehkä ollut huono isä näyttämään sitä.”
”Se on okei”, Dewn kiirehti sanomaan, sillä hän ei halunnut joutua kiusallisille vesille. Raicy taputteli häntä olalle.
”Meidän olisi pitänyt viettää enemmän aikaa yhdessä; isä ja poika. Sanoin aina, ettei minusta tule koskaan sellaista isää omille lapsilleni, kuin minun isäni oli minulle, mutta nyt huomaan, että olen tainnut tehdä juuri sen.”
Dewn virnisti vaisusti. ”No, parannettavan varaa tietysti aina on...”
Raicy hymyili ja tönäisi häntä hellästi nyrkillään. ”Niinpä niin. Kuule, saanko mahdollisuuden yrittää hyvittää virheeni? Antaisitko vanhalle isäukollesi vielä yhden mahdollisuuden viettää aikaa poikansa kanssa, ennen kuin tämä vihdoinkin lentää pois pesästä?”
Dewn katsoi häneen kulmat koholla. Raicy iski sovittelevaisesti silmää. ”Tule. Tahdon näyttää sinulle jotain.”
Dewn oli hieman hämmentynyt, mutta utelias yhtä kaikki, kun hän nousi isänsä kanssa Chevroletiin. Dewn kysyi muutaman kerran mihin he olivat menossa, mutta Raicy vain pudisti vähän päätään.
He ajoivat Redairen kautta.
”Et tainnut tietääkään, tuolla on herra Madclockin talo”, Raicy sanoi huolettomaan sävyyn jonkin ajan kuluttua, viitaten kädellään oikealle. Dewn kohensi heti ryhtiään ja kääntyi katsomaan. He ajoivat juuri rautaisten porttien ohi, joissa luki Colt Amen Villa, ja aidan sekä ison puistomaisen kukkatarhan takana Dewn näki vaaleanpunaisen kartanon valkoisine karmeineen ja parvekepylväineen.
”En tiennyt, että herra Madclock on noin rikas”, Dewn henkäisi. Hän muisteli pelottavan näköistä linkuttavaa vanhaa miestä, jonka oli tavannut vain kerran – samana päivänä, kun Dewn ja Fifi tapasivat ensimmäistä kertaa. ”Hän ei ole tullut katsomaan kuinka Fifi voi”, Dewniltä lipsahti lapsekkaasti, ja kartano jäi taa näyttäen sangen mahtavalta sellaisessa ympäristössä, johon sitä ei ihan heti olisi sijoittanut.
”Ai niin, et tainnut tietää sitäkään, että hän sairastui pahoin jo jonkin aikaa sitten”, Raicy sanoi, ja he kääntyivät toiselle tielle.
”Kuinka?”
”Sydänkohtaus. Sen jälkeen hän jäikin vuoteeseen eikä ole enää päässyt ylös. Kai hän silti vielä talossaan asuu, muttei kyllä paljon puutarhan ruusuja hoitele.” Raicy naurahti kolkosti jollekin omakuvittelemalleen mielikuvalle. Ehkä hän ei osannut ajatella herra Madclockia kumisaappaat jalassa puutarhassa.
”Ai… onpa ikävää.”
Dewn vaipui ajatuksiinsa. Eikös Max ollut ollutkin Fifin hoitaja vielä silloin, kun se oli ollut herra Madclockin hevonen? Ja eikö Fifi siinä tapauksessa ollut asunut Colt Amen Villassa, ja Max käynyt siellä? Dewnin oli puolestaan mahdottoman vaikeaa kuvitella Maxin kaltaista synkkää outolintua kartanon maille käyskentelemään... Vai oliko Fifi asunut jossain muualla, vuokralla ehkäpä? Olisiko se ja sen laidunkaveri varastettu suoraan herra Madclockin kartanon pihalta, ja kuinka se olisi edes onnistunut? Tekijäähän ei koskaan saatu selville...
Niin paljon kysymyksiä, joita Dewn ei ollut koskaan aikaisemmin tullut edes ajatelleeksi. Tarkemmin ajateltuna oli aika iso puutos, ettei hän tiennyt tarkemmin oman hevosensa taustoista. Hänen täytyisi mennä käymään Colt Amen Villassa tapaamassa herra Madclockia ja kyselemässä näistä asioista ennen, kuin olisi liian myöhäistä, ja jos tämä vain ottaisi hänet vielä vastaan...
”Älä huoli, Yvonne on varmasti kertonut sinusta ja Fifistä hänelle”, Raicy sanoi yrittäessään tulkita Dewnin vaiteliaisuutta ja mietteliästä ilmettä. ”Yvonne kuitenkin tuntee hänet hyvin. Häneltä minä tästä muutenkin kuulin.”
Dewn nyökkäsi hajamielisesti. Sitten hän rypisti otsaansa. ”Mutta se lato… mistä Fifi ja se tamma löydettiin… eihän se edes ole niin kaukana herra Madclockin luota?”
Raicy kurtisti hetkellisesti kulmiaan ja kohautti sitten hartiaansa. ”No, eipä niin. Muutama kilometri kaupungin ulkopuolella.”
”Kuinka niiden löytyminen sitten kesti niin kauan?”
Raicy oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi: ”Varas piti niitä varmaan aluksi jossain muualla ja hylkäsi sitten latoon, josta ne löydettiin. Mistä sitä tietää? Eikä tekijää saada koskaan kiinni. Sellaisille pitäisi laittaa kuula kalloon ladon takana”, Raicy lisäsi synkästi.
Dewn mumisi jotain epämääräistä, muttei ollut täysin vakuuttunut. Hän muisti edelleen elävästi kuinka seinäpaalut oli revitty ja syöty, ja kuinka rautalankojen jättämät haavaumat olivat märkineet – hevosten oli täytynyt kuitenkin olla siellä suljettuina jo jonkin aikaa, jotta koko paikka olisi mennyt sellaiseen kuntoon.
Lopulta he pysähtyivät Pomradgen puolella punaisen omakotitalon pihaan, joka näytti olevan puolittain jonkinlainen kotieläinpiha. Isossa koiratarhassa heille mekasti ja häntää hurjasti huiskutti, toistensa päälle polkien kolme tummaa koiraa. Sen lisäksi pihalla vapaalla jalalla jolkotti pitkäkarvainen vaaleanruskea collie, muutama valkoinen hanhi ja talon nurkalla pitkässä liekassa tylsistyneenä jauhoi ruohotuppoja harmaahapsinen vuohi. Dewn oli myös näkevinään takapihalla lisää maatilaeläinaitauksia. Talon viereisellä aidatulla laitumella seisoi eriskummallisin hevonen, jonka Dewn oli koskaan nähnyt: se oli jäntevä ja muhkurainen, kuin selästä olisi kasvanut ylimääräisiä säkiä; sen häntä oli ohut suiro; sen korvat kolme kertaa tavallisen hevosen korvat; ja kun se käänsi päänsä heidän autonsa suuntaan, Dewn näki sen silmien ympärillä valkoiset renkaat.
Dewn ei ennättänyt kysyä, minne he olivat tulleet ja miksi, kun tumma virnuileva mies jo harppoi heitä kohti farkkuhaalareissa ja punaisessa nahistuneessa farmaripaidassa.
”Raicy!” Thomas Jordan sanoi reippaasti, kun Raicy nousi autosta. He ravistivat toistensa käsivarsia ja Thomas taputti Raicya olkaan. ”En huomannut, että soitit.”
”Voi olla, koska en oikeastaan soittanutkaan. Sanoit kuitenkin olevasi keskiviikkona vapaalla kotona?”
”Juu”, Thomas sanoi.
”Oletko niin paljon vapaalla, että ehtisit lähteä mukaan käymään siellä Grand Fallseilla?”
”Juu – juu, totta kai!” Thomas sanoi. Dewn nousi hitaasti ulos autosta. ”Katsos – terve, Dewn!”
”Moi”, sanoi Dewn.
”Mennäänkö heti vai…?”
”No, jos sinulla ei ole mitään kesken. Tultiin tosi kyllä vähän yllättäen—”
”Ei haittaa, ei haittaa, olin juuri tarkistamassa yhtä emakoista. Käyn vain nopeasti sisällä pesemässä kädet ja sanomassa Marylle...”
”Grand Falls?” Dewn kysyi, kun Thomas oli kadonnut sisälle taloonsa. Raicy vain myhäili. ”Mitä siellä on?”
”Jotain aika hienoa, jos minulta kysytään. Mutten voi taata, että kaikki menee suunnitelman mukaan…”
”Hmm...?”
”Se on nääs… no, se nähdään kohta. Sinun autollasi?” Raicy sanoi Thomasille, joka tulikin jo takaisin kuivaillen käsiään pieneen pyyhkeeseen, jonka hän sitten tunki haalareidensa taskuun.
”Juu, otetaan vanha koppero, mahdutaan kaikki siihen mukavasti.”
He lähtivät matkaan. He ajoivat pitkään johonkin ilmansuuntaan, jonka Dewn oletti olevan pohjoinen.
”Mennäänkö me Quiamaan asti?” Dewn ihmetteli.
”Melkein.”
”Sinulla on näppärä suuntavaisto”, Thomas sanoi kuskin paikalta.
”Sen voi päätellä siitä, että aurinko on matkalla luoteeseen. Se laskee mereen ja, kun maapallo on kallistunut—”
Thomas vilkaisi Raicyyn suuresti huvittuneena. Sitten hän katsoi taustapeilin kautta takapenkillä istuvaan Dewniin, joka oli nojautunut eteenpäin tärkeilevän näköisenä ja piti kädellään kiinni Raicyn penkintaustasta.
”Kouluunhan sinun pitäisi noilla tiedoilla lähteä, eikä jäädä maajussiksi niin kuin me hitaammat kansalaiset”, Thomas tokaisi ja virnisti. Dewn saattoi melkein tuntea sen pienen painostavan ilmapiirin, joka laskeutui hänen isänsä ympärille.
”Oikeastaan ohitimme kyltin, joka osoitti Federiksburgiin ja se on Isteristä itään”, Dewn tunnusti. Thomas purskahti sydämelliseen nauruun.
”Voi sitten olla, etteivät ne enää ole siellä”, sanoi Raicy aihetta vaihtaakseen.
”Mitkä—?”
”No, jos nyt käydään kuitenkin katsomassa. Eivät ne välttis niin nopeasti paikkaa vaihda.”
”Jaah… ei sitä tiedä.”
Dewn rypisti otsaansa. ”Siis – puhutteko te nyt—?”
”Mustangeista!” Thomas ilmoitti iloisesti. ”Eikö ole mielenkiintoista? Yksi tuttavani Green Feather's Farmilta otti yhteyttä ja kertoi, että eräs lauma oli nähty Grand Fallsissa! Yleensä niitä ei näe näin lännessä, mutta toisaalta Grand Falls on aika idyllinen ja rauhallinen paikka sekä luonnonsuojelualueen liepeillä. Ei sitä tiedä, voi olla, että ne jäävät niille alueille pidemmäksikin aikaa. He epäilivät, että se on se Icebreakerin lauma, se nähtiin viimeksi…...”
Thomasin ääni hälveni hiljaksiin taustamutinaksi, kun Dewn vaipui taas oman päänsä sisään.
Villihevosia?
Ihan kunnon mustangeja, ja he olivat menossa katsomaan niitä? Äkkiä Dewn unohti kaiken muun; hänen sydämensä jyskytti, sormensa puristuivat lujemmin penkin selkänojaan eikä hän malttanut odottaa. Kuinka monta kertaa hän olikaan uneksinut joskus pääsevänsä todistamaan näiden upeiden eläinten olemassaoloa omin silmin?
Monen karjatilallisen mielestä villihevoset eivät olleet muuta kuin riesa, eläimen muodossa kulkeva rutto, joka likasi puhdasrotuiset kasvatushevoset ja söivät ja tuhosivat sadot ja maat. Dewn kuitenkin tiesi, että hänen isänsä taas oli niitä, jotka arvostivat villihevosia. Puhumattakaan Thomasista, joka työskenteli eläinsuojeluyhdistykselle ja oli mukana edistämässä villihevosten suojelua.
Dewnin ainut kokemus villihevosista oli Daughter-niminen mustangitamma, jonka Raicy oli huutanut epämääräisiltä hevosmarkkinoilta Dewnin oltua vielä pikkupoika. Se oli ollut puolikesytön ja vauhko, mutta Raicy oli halunnut siitä itselleen remonttihevosen. Valitettavasti Daughter kuoli ennen kuin sen koulutuksessa ja uudelleenkesytyksessä ehdittiin edes alkua pidemmälle; se oli ollut ensimmäinen tilalla siihen aikaan riehuneen tappavan hevosinfluenssaviruksen uhri. Mahdollisesti jopa taudinkantaja ja tuonut sen mukanaan heidän muihin hevosiinsa, sillä influenssaepidemian seurauksena usea hevonen jouduttiin lopettamaan. Dewn tosin ei muistanut siitä paljoakaan.
”...vaikka mitäpä siitä, kyllähän niitä aina uusiakin tulee”, Thomas päätti. Dewn palasi mielessään nykyhetkeen, takaisin autoon.
”Äitiäkin olisi kiinnostanut varmasti nähdä ne. Ja Charlottea”, hän huomautti isälleen ja näki sielunsa silmin Lotten raivostumassa siitä, ettei häntä oltu otettu mukaan niin jännittävälle retkelle.
”Voimme tehdä uudemman keikan joskus toisen kerran”, Raicy sanoi ja katseli ulos ikkunasta. Dewnistä tuntui, että isä oli tarkoituksella halunnut vain Dewnin mukaansa; olihan heidän tarkoitus viettää isä-poika-aikaa, kuten Raicy asian oli ilmaissut. ”Voisit muuten soittaa kotiin ja kertoa, että meillä voi mennä pitkään.” Hän heitti puhelimensa Dewnin viereen takapenkille. Dewn otti sen käteensä ja soitti äidilleen, joka ilahtui erikoisen paljon kuultuaan mitä he aikoivat ja toivotti mukavaa päivää.
Grand Falls olivat korkeat kukkulat, joiden lomasta laski alas pieni vesiputous. Kallioiden päällä oli laaja aro ja alapuolella metsää. He jättivät auton hyvän matkan päähän ja jatkoivat sitten matkaansa jalan. Dewnin jalkoja alkoi kolottaa jo pian kapuaminen ylös kivikkoista mäkeä, mutta hän ei sanonut mitään. Thomas harppoi etummaisena, kuin kokenutkin erämaankävijä, näyttäen tietä ja suunnistaen heitä lauman jäljille.
”Jaksatko?” Raicy kysyi. Hän ja Thomas olivat pysähtyneet; Thomas tutki maata.
”Jaksan”, Dewn tokaisi. Raicy hymyili. Hän puristi Dewniä olalta, kun he nousivat Thomasin tasolle.
”Tuoretta”, Thomas sanoi ja osoitti sontaa heidän jalkojensa juuressa. ”Eivät varmaan ole enää kaukana.”
”Kuinka kaukaa ne aistivat meidät?” Dewn kysyi.
”Kaukaa. Mutta, kun ollaan hiljaa ja rauhassa ja pysyttelemme alatuulessa, voimme päästä katselemaan niitä jonkin matkan päästä.”
Kun he olivat vielä kävelleet hyvän aikaa ylös ja lopulta päässeet katselemaan maisemaa, joka avautui arolla heidän allaan, Dewn henkäisi.
Noin vajaan kymmenen hevosen kirjava lauma laidunsi kaukana edessä. Kaksi ruskeaa leikittelivät keskenään heitellen harjaansa puolelta toiselle; tummanruunikko näykkäili liian lähelle tulleelle mustalle ja hieman muista erillään, lähimpänä heitä, seisoi harmaankimo ori pää ja korvat pystyssä. Se näytti tarkkailevan heidän suuntaansa, muttei tuntunut tulkitsevan tai aistivan heitä vaaraksi.
”Tuo on Icebreaker”, Thomas sanoi matalasti osoittaen kyseistä kimoa. ”Se on lauman johtava ori. Tuo iso ruunikko tuolla mustan lähellä on johtava tamma. Tämä lauma on yksi niistä, joita tuttuni on tutkinut ja tarkkaillut jo useamman vuoden ajan.”
Dewn oli häkeltynyt näkemästään. He katselivat eläimiä suojaisasta piilostaan pitkän aikaa, kunnes Icebreaker näytti lopulta tulevan siihen tulokseen, että lauman oli parempi siirtyä pohjoisemmaksi, ja se lähti johtamaan niitä poispäin kukkuloilta.
Miehet palasivat vaitonaisen vaikuttuneina koko pitkän matkan takaisin Thomasin autolle.
”Eikö ollut aika hienoa? Toivotaan, että ne jäävät näille seuduille”, Thomas sanoi. ”Jos ne menevät lännemmäs, niin siellä alkaa sitten Dirk Davisien mannut ja se on sitten vähän huonompi juttu se.”
”Niinpä, totta”, Raicy murahti.
”Dirk ottaa mustangeja kiinni ja myy ne sitten huutokaupassa”, Thomas selitti Dewnille, joka muistikin sitten joskus kuulleensa tuon nimen. ”Tai laittaa teuraaksi, joskus ampuu niitä itsekin, jos ihan hänen tilansa rajalle eksyvät. Olisi iso harmi, jos Icebreakerinkin lauma jäisi kiinni.”
Kun he lähtivät ajamaan takaisin suuntanaan Waterphew, Dewn tuijotteli ulos auton ikkunasta ja mietti vapaudestaan nauttivaa mustangilaumaa, kuvitellen olevansa yksi niistä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 16:47:48 GMT
Bridgetweet
20.9.2012
Eilen Dewn ei ollut sitten niin millään saanut lähdettyä tekemään haluamaansa ajolenkkiä Bridgetweetiin, sillä useista yrityksistään huolimatta aina oli tullut jotakin, joku, esteeksi.
Tänään hänet sitten suorastaan häädettiin pois kotoa.
”Ihan totta, sinun täytyy katsella Waterphewtä ja painaa se tarkasti mieleesi, koska kohta et enää näe sitä!” Kitty työnsi Dewniä selästä kohti tämän autoa.
”Niin, mutta—”
”Älä mutise! Mene, hopotihop hop!”
Dewn katsoi Kittyä kummissaan. Kitty huokaisi teatraalisesti. ”Joo, haluaisin kuollakseni lähteä mukaasi matkaseuraksi, mutta lupasin ottaa ruokintavuoron ja – ja – Fiia pitää ratsuttaa.”
”Hah, sinä ratsastit sen jo aamupäivällä”, Dewn huomautti. Kitty ei ollut moksiskaan.
”Voi olla, mutta se kaipaa lisää liikuntaa, koska—”
”Koska on yksi äidin vakiokisahevosista, eikä siis saa tarpeeksi liikuntaa? Niinpä.” Dewn virnisti.
”Sitä suuremmalla syyllä se ei saa ehtiä laiskistua! Ja jonkun pitäisi sitä paitsi ratsastaa sinunkin hevosesi, kun herra omistaja itse ei ole sitä tekemässä!” Kitty totesi kiihkeänä ja tuuppasi Dewniä hartioista entistä ponnekkaammin. Dewn ei vastustellut, vaan istui autoonsa. Samapa tuo; nyt hän voisi joka tapauksessa lopultakin käydä Bridgetweetissä.
”Olet surkea valehtelija, kai sinä sen tiesit”, hän virnuili autostaan. Kitty näytti hänelle kieltä ja löi oven kiinni.
”Pidä hauskaa, äläkä suotta kiirehdi takaisin! Muista käydä kaupassa.”
”Kyllä, 'äiti'.”
Dewn käynnisti moottorin ja ajoi alas Kings Roadin tallipihasta. Hän virnuili vielä ajellessaan rannikkoa pitkin, mutta hymy hyytyi sangen nopeasti, kun hän alkoi lähestyä Bridgetweetiin vievää siltaa. Pian häntä ei naurattanut enää ollenkaan, vaan hänen otsallaan kareili pingotuksen ryppyjä.
Hänellä oli syynsä, miksi hän oli pyrkinyt käymään Bridgetweetissä vielä uudelleen—yksin. Hän ei vain ollut keksinyt sille tarpeeksi hyvää tekosyytä.
Todellisuudessa häntä vaivasi yhä, että Lotte oli ollut oikeassa ja nähnyt Maxin menossa kylään päin. Matka mantereelta oli pitkä jalan (tai rullalaudalla), eikä Dewn voinut käsittää mitä tekemistä Maxilla edes olisi ollut sinne päin... ellei tämä sitten asunut siellä.
Ja tähän ajatukseen ehdittyään Dewniin olikin jo iskenyt käsittämätön mielipakko varmistaa asia. Hänhän ei tiennyt missä Max asui, ei tiennyt tästä yhtään mitään, kuten oli useita kertoja todennut. Jos tämä todella asui Bridgetweetissä, Dewn halusi tietää tarkemmin ja myös missä siellä.
Ei sillä, että häntä se olisi nyt niin kiinnostanut kiinnostavana asiana, vaan... vaan, koska nyt hänellä olisi vihdoin mahdollisuus todella urkkia jotain tietoa siitä salailevasta, eriskummallisesta pojasta!
Niin. Niin Dewn uskotteli itselleen.
Dewn puristi rattia tiukemmin. Max tiesi hänestä enemmän, kuin Dewn olisi halunnut, ja vastineeksi Dewn ei tuntenut tätä lainkaan. Oli tasoituksen aika!
Dewn ajeli ristiin rastiin pientä saarella sijaitsevaa lähiöaluetta, samoja reittejä kuin aiemmin Lotten kanssa ja uusiakin, ja mitä useamman kierroksen hän teki rähjäisellä asuinalueella tiiraillen ikkunastaan epäkutsuvien talojen pihojen suuntaan nähdäkseen jonkinlaista merkkiä tai vihjettä siitä, missä niistä röttelöistä Max ehkä asuisi, sitä tyhmemmäksi hän pian alkoi itsensä tuntea.
Kun hän oli kahdesti niksauttanut niskansa käännyttyään hätäisesti katsomaan tarkemmin lenkkeilijää tai koiranulkoiluttajaa, jotka vain nyt sattuivat olemaan mustatukkaisia (ja joista toinen oli vain hyvin lyhyttukkainen nainen), Dewniä alkoi turhauttaa. Mitä ihmettä hän edes oli tekemässä? Mitä hän välitti missä Max asui? Suurella todennäköisyydellä he eivät tapaisi toisiaan enää koskaan, saatika puhuisi keskenään, joten mitä Dewn edes tekisi tiedolla missä tämä majaili? Järjetöntä, suoraan sanottuna.
Ja niin Dewn parkkeerasi nuhruisen kyläkaupan parkkipaikalle ja meni äitinsä pyynnöstä käymään kaupassa. Hän osittain pienesti toivoi (ja inhosi itseään sen takia), että törmäisi Maxiin säilykepurkkihyllyjen välissä; olihan ruokakauppa kuitenkin yleinen paikka, jossa jokaisen oli joskus käytävä?
Sen sijaan, että niin olisi käynyt, hän tuuppasi vanhaa eukkoa, kaupan ainoata asiakasta itsensä lisäksi, ja tämän kädessä olleet ostokset putosivat lattialle. Dewn joutui korvanlehdet kuumottaen ryömimään pitkin likaisia hyllyvälikköjä noukkimassa karkuun vierineitä kissanruokapurkkeja.
Hänellä oli niin kiire ulos kaupasta, ettei malttanut jäädä poimimaan kaikkia äitinsä kirjoittamalta kauppalistalta löytyviä asioita (jotka olivat myös sangen kyseenalaisia: väriraekuulia, marsipaanitähtiä, kultavärjättyä kermavaahtoa...?), vaan jätti ostokset puoleen ja kiiruhti sitten liukkaasti ulos.
Mutta kun hän tuli kaupasta ja käveli kassi kädessään autolleen, hän pysähtyi puolimatkassa: hänen valkoisen lava-autonsa lavalla hyppi ja pomppi kaksi keskenkasvuista pikkupoikaa mekastaen ja hakaten soraisilla kepeillä auton kylkiä.
”HEI!” Dewn ärjäisi ja harppoi sitten kävelykeppi toisessa ja muovikassi toisessa kädessään lähemmäs. ”Hei — alkakaa vetää! Alas sieltä!”
Lapset rääkäisivät ja tekivät rumia kasvonilmeitä. Dewn nosti oman keppinsä ilmaan tuntien olonsa vanhaksi äreäksi papparaiseksi ja osoitti sillä heitä.
”Sanoin alas sieltä! Heti! Se on minun autoni. Sanon... sanon vanhemmillenne tästä!”
Vintiöt kiljaisivat, kun Dewn syöksähti heitä päin ja hyppivät pois kyydistä lavan toiselta puolen. He pärisyttivät kieliään rumasti, heittivät oksankaran jälkeensä ja juoksivat tiehensä. Dewn mulkoili vihaisena heidän peräänsä. Kylläpä Bridgetweetissä asui kamalia mukuloita! Dewn silmäsi autoaan harmissaan, yrittäen huomata olisiko siihen tullut kovakouraisesta käsittelystä jälkiä. Olihan auto kuitenkin ollut jo valmiiksi vähän lommoinen ja – tuota noin – käytössä olleen näköinen, eikä Dewn oikein osannut määritellä vahinkojen laajuutta.
Hän ajoi takaisin kotiin pahalla tuulella sadatellen hiljaa itsekseen. Hän oli niin tarmossaan keksimään uusia lasten kuriinpitomenetelmiä, ettei kunnolla edes nähnyt ympärilleen ajaessaan liittymäkivikasan ohi siltaa pitkin takaisin, eikä siis nähnyt kivikasan vierellä varjoissa itsekseen tupakkaa polttelevaa tummaa hahmoa... |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 28, 2015 16:52:01 GMT
Läksiäiset 22.9.2012 Charlotte keskittyi naama rutussa ja kieli ulkona suusta puristaessaan tuubista kultaista jäykkää vaahtoa kakun päälle. Raicy viimeisteli ruokia patojen ääressä ja Emily kattoi pöytää. Keittiössä leijui hyvä sipulikeiton tuoksu.
Hetken kuluttua ovi kävi, ja Lotte hätkähti niin rajusti, että tursotti tahnaa vähän ohi.
”Ne tulivat!” hän rääkäisi, mutta olohuoneeseen marssivatkin Kitty, Gillian ja Moto. Nopeat tervehdykset vaihdettiin, ja sitten Kitty meni auttamaan kattamisessa ja Moto lipui juttelemaan Raicyn luo. Gillian tuli Lotten viereen ja auttoi tätä koristelemaan kakun vielä erivärisillä marsipaanikukkasilla. Kaikki olivat pukeutuneet tavallisiin, mutta siisteihin vaatteisiin, mikä tosin vaikutti lähes juhlapukeutumiselta verraten heidän tavanomaiseen tallivarustukseensa. Lottellakin oli yllään hame ja poolopaita.
”Mitäs pidät?” hän kysyi, kun kakku oli koristeltu.
”Se on todella kaunis”, Gillian sanoi. ”Leivoitko sen itse?”
”Iskän kanssa...”
”Nyt he tulivat – Charlotte, kakku jääkaappiin!” Raicy sanoi nopsasti kuivaten käsiään pyyheliinaan. Gillian otti kakun ja laittoi sen piiloon jääkaapin ylähyllylle. Sitten he kaikki kerääntyivät pöydän ääreen ja Raicy nosti sammiollisen herkullisen näköistä sipulikeittoa keskelle oranssia pöytäliinaa samaan aikaan, kun ulko-ovi avautui.
Dewn tuli ensimmäisenä olohuoneeseen. Hän näytti hämmästyneeltä nähdessään heidät kaikki siellä.
”Ajoitus oli nappi”, Raicy sanoi vaimolleen, kun Alexiina tuli tervehtien peremmälle. ”Voidaan alkaa syömään heti.”
Dewn raapi vaivaantuneena päätään. ”Mitäs…?”
”Pidetään pienet päivälliset sinun kouluunpääsysi kunniaksi”, Alexiina sanoi ja taputti Dewniä hellästi hartialle. Kaikki hymyilivät ystävällisesti. Dewn hymähti ja virnisti, ja sitten kaikki istuutuivat alas.
Raicyn keittotaidot olivat omaa luokkaansa. Kerran tai kaksi Kitty ihmetteli, miksei Raicy ollut koskaan harkinnut ravintola-alaa.
”Kokkaaminen on harrastus. Siitä katoaisi kaikki ilo, jos sitä pitäisi ruokaa laittaa työnä”, isä vastasi.
Päivällinen ei sinänsä poikennut tavallisesta päivällisestä juurikaan; Kings Roadissa kaikki vakituiset tallin työntekijät ja pidempiaikaiset hoitajat olivat tervetulleita Centerien ruokapöytään. Ruokaa yleensä myös riitti, sillä sitä tehtiin reilusti varaksi niille päiville, jolloin ruuanlaittoon ei yksinkertaisesti jäänyt aikaa.
”Kerrohan nyt meille kaikille, kuinka tämä kollegeasia näin ilmaantui”, Moto pyysi jälkiruoan yhteydessä, kun kaunis kullankirjava kakku oli tarjoiltu pöytään. ”Oletko harkinnut sitä jo pitkään?”
Dewn tarkasteli kakkua. ”En oikeastaan. Tai ehkä… alitajuisesti.”
”Dewn on hienosti hoitanut kaiken itse”, Alexiina kehaisi. ”Maksut, yhteydenotot koulun kanssa, järjestelyt ruoka- ja oppikirja-asioissa…” Hän hymyili ylpeästi pöydän yli.
”Jaa jaa, mutta koulunkäynti on omalla tavallaan rankkaa. Mutta on se tietysti palkitsevaakin”, sanoi Moto. ”Mitä meinaat pääaineeksi?”
”En tiedä vielä… kokeilen kai vähän kaikkea, ehkä musiikkia eniten, olen musiikkilinjalla. Olen alkanut taas soittaa kitaraa.”
Moto nyökytteli. ”Ei hullumpaa. Minä olen soittanut kongorumpuja joskus. Eikä se ole niin vakavaa. Teet sitä mistä tykkäät, sehän se pääasia on.”
”Joo”, Dewn hymyili.
Charlottea harmitti, että Dewn muuttaisi pois kotoa ja ikävöi tätä jo nyt, mutta juuri siinä hetkessä hän oli enemmän kiinnostunut maistamaan kakkuaan... |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 346
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 28, 2015 16:54:46 GMT
Näkemiin!
28.9.2012
Hiljainen lauantai.
Talli oli jo suljettu, hevoset iltaruokittu ja jätetty yöunille karsinoihinsa. Silti Dewn puikahti vielä talliin ja sytyttämättä turhaan valoja suunnisti sille karsinalle, jonka tunsi kaikista parhaiten.
Fifin vaalea olemus hehkui hämäryyden läpi. Se oli rauhallinen, muttei vielä torkkumassa, vaan kohotti päänsä ja korvansa huomattuaan Dewnin. Dewn avasi karsinan säpin hiljaisesti ja luikahti ruunan luo.
”Hei”, hän kuiskasi ja silitti hevosen kaulaa. Fifi nuuhki lempeästi hänen niskataitettaan ja koetti ylähuulellaan hamuta Dewnin korvaa. Dewnin kurkkua kuristi. ”Tulin sanomaan… heipat”, hän puhui hiljaa. ”Minä lähden huomenaamulla... sinun täytyy nyt tottua siihen, etten olekaan joka päivä vastassa, okei? Olet kiltti äidille ja Kittylle… ja yrität tottua myös isään, jooko? Ehkä sitten kun nähdään taas, niin olet jo kelpo ratsu.”
Fifi kuunteli hänen ääntään ja laski turpansa lepäämään omistajansa olkapäälle. Dewnin silmiä poltteli ja hän painoi oman poskensa hevosen lämmintä poskea vasten. Pitkin, hartain vedoin hän siveli sen kaulaa ja antoi sormiensa hypistellä karkeaa lyhyttä vaaleaa jouhta.
”No niin”, hän huokaisi vetäytyessään lopulta kauemmas. Hän katseli hevostaan, kuin yrittäen painaa sen ulkonäön ja sen hetken hyvin tarkasti mieleensä. ”Hei hei, Fifi.”
Ja hän poistui tallista ja palasi takaisin talolle kuivaillen silmiään takinhihoihin. |
|
, 
