”
Emily!”
”Emilyyyy!”
”Mummiiii!”
Syystuuli vain kieputti lehtiä ilmassa, mutta vastausta huolestuneisiin kutsuhuutoihin ei kuulunut. Oli vain tarha-aitojen yli päitään ihmetellen kurottavia hevosia, harhaillen kulkevien edestä alta pois kirmaavia hämmentyneitä kanoja ja toisilleen kaikuna vastaavia… Puoliksi tyhjätty lakanakori hylättynä kellastuneeksi ruvenneen omenapuun alla. Narulla surullisena heilahteleva keväänkorvanvihreä silkkitakki vailla omistajaansa. Kananmunanmuotoiset silmälasit yläkerran käytävän viimeisen makuuhuoneen yöpöydällä.
Alexiina nosti saunatuvan haan, vaikka sen lukko oli jo ilmiselvä merkki siitä, ettei ketään olisi kylmässä tyhjässä tilassa. Siltikin, hänen oli pakko tarkistaa ja astui pesutuvan läpi työntäen kaulansa sisempään löylyhuoneeseen. Ei ketään. Ei edes saunatonttua. Hän palasi ulos leutoon iltaan ja sulki surullisena haan takaisin paikoilleen.
Kolme tuntia sitten he olivat havahtuneet Emilyn poissaoloon. Ensimmäisenä siitä oli alakuloisesti kysynyt Gillian. ”Minun vuoroni oli kai tänään auttaa ruoanlaitossa ja tehdä Emilyn kanssa sipulisormia…” Mutta kun Emilyä ei löytynyt omasta huoneestaan eikä pihan välittömästä läheisyydestä, mutta hänen silmälasinsa (joita ilman hän ei mitään näkisi) ja selvästi keskeneräiseksi kotiaskareeksi jäänyt pyykkikori kyllä löydettiin, oli syytä huolestumiseen.
Nyt Dewn sekä Oliver, Raicy ja Alexiina kartoittivat tilaa ensin kaikista todennäköisimmistä Emilyn paikoista (perunamaa heinäaitan takana, puutarha, pellonsyrjän metsänraja, josta oli tänäkin loppukesänä saatu runsasta sienisatoa) kohti epätodennäköisempiä, kuten leiriaitan ulkohuussi, rantakalliot ja kesästä vaienneet laidunmaat alhaalla laaksossa. Robertkin maleksi mukana, joskaan ei kovin innostuneesti.
”Äiti saa keuhkokuumeen, jos on sateessa taas paljasjaloin.” Oli alkanut tihkuttaa, heikosti, mutta nopeasti Alexiinankin villatakki kostui harteista. Hän katsoi Raicyyn kietoen käsivartensa tiukemmin ympärilleen.
”Taas paljasjaloin?”
”No silloin kerranhan hän tuli ani varhain aamulla pelkissä aamutossuissa meitä vastaan, kun lähdimme kalaan.”
”Aamutossuissa ei ole paljain jaloin”, Alexiinan oli pakko oikaista. Turhaa saivartelua, tiesi sen itsekin. Raicy katsoi häntä tympeästi.
”Avojaloin, aamutossut – sama asia. Jalat kastuvat ja äiti vilustuu heti. Hän ei kestä kylmää jaloissa.” Pienen hetken Raicyn poikamainen huolehtivaisuus oli Alexiinasta kovin herttaista, mutta sitten hän näki Gillianin murheelliset kasvot olohuoneen ikkunassa, ja kaivoi puhelimen käteensä.
”Luuletko, että jotain on voinut sattua...? Ei hän kyllä minnekään kylälle lähtisi ilman lasejaan. Pitäisikö soittaa Jim Henningille kaiken varalta?”
Raicy pohti hetken ja nyökkäsi totisena.
”Soita.”
Alexiina haki heille tutun paikallissheriffin numeron soittolistalta ja nosti kännykän korvalleen. Se hälytti… hälytti… hä–
”Konstaapeli Henning, Waterphewn poliisista.” Samaan aikaan, kun Henning vastasi, Dewn juoksi talon takaa ja viittoi kättään.
”Täällä! Oliver löysi hänet.” Helpotuksen huokaus, mutta myös uusi välitön kireys, sillä Dewnin äänessä oli ollut kiireinen sointi ja hän kääntyi juoksemaan takaisin, mistä oli tullut. Raicy paineli perään ja Alexiina hölkkäsi jäljessä huohottaen puhelimeen.
”Hei, anteeksi, meillä – Alexiina Center siis tässä – meillä oli isoäiti kadoksissa, mutta nyt hänet juuri on ilmeisesti löydetty ja olemme menossa katsomaan…”
”Onko hän kunnossa?” Jim Henning kysyi myötätuntoisella, asiallisen välittävällä äänellään.
”Pieni hetki, me… olemme juuri menossa –”
Maakellari. Alexiina löi vapaan kämmenensä otsaan ja näki Raicyn ilmeestä, kun tämä kääntyi katsomaan taakseen häneen, että he ajattelivat kumpikin samaa: miksei maakellari ollut käynyt heistä kummankaan mielessä? Totta kai Emily olisi taas siellä, jos jossain…!
Oliver seisoi kellarin ovella etukumarassa kuikuilemassa alas sisään. Dewn oli rappusissa kumarassa, sillä kuilu oli hänelle liian matala.
”Mitä – onko…?” Raicy aloitti, ja Dewn kääntyi päätään levottomasti raapien. Hämäristä syvyyksistä kuului Emilyn ja ei kuitenkaan Emilyn kireäsointinen ääni: ”Pois! Menkää… menkää pois!”
Alexiina pysähtyi. Raicyn kasvoilla oli sekoitus hämmennystä, ärtymystä ja pelkoa, kun hän otti tukea kellariaukon raamien kattotuesta ja sysäsi Dewniä sivuun.
”Äiti?” hän sanoi alas hämärään. Alexiina seisoi taaempana ja puhelinkäsi oli valunut hänen huomaamattaan vasten olkapäätä. Linjan toisessa päässä Jim Henningin vaitonainen, ummistettu ääni toisteli:
”Haloo? Onko kaikki siellä varmasti hyvin, lähetänkö jonkun tulemaan? Haloo? Rouva Center?” ”Menkää pois!”
”Minä tässä, Raicy...” Raicy vilkaisi Dewnin ja Alexiinan ohi kireästi. ”Soittakaa… soittakaa ambulanssi.” Se ei tullut hänen suustaan helpolla, mutta oli päivänselvää, ettei kaikki ollut kohdallaan. ”Menen katsomaan. Äiti, olen tulossa sinne!” Ja hän lähti laskeutumaan kiviaskelmia. Dewn peruutti ulos ja Alexiina seisahtui hänen viereensä, kietoen oman käsivartensa tämän kainaloon turvaa hakeakseen. Kännykän takaisin korvalleen nostaen, hän sanoi siihen: ”Anteeksi… voisitteko – voisitteko lähettää meille ambulanssin –”
*
Raicy laskeutui hitaasti tomuisat portaat ja rekisteröi kellarin hillopurkkeja pursuavat hyllyt katon ketjusta riippuvassa rätisevässä valossa. Ja sitten hän näki äitinsä: pienen hahmon pelokkaaseen kyyryyn taaimmaiseen nurkkaan painuneena, kädet kummallisen koholla ja ryppyisissä käsissään jotakin pidellen. Hänellä oli vain yöpaitansa ja tohvelinsa, kuten Raicy oli arvannutkin, eikä tietenkään niitä silmälaseja.
”Äiti...”, hän aloitti, ja Emily nytkähti kuin yllätetty arka kulkukissa. Raicy lähti kävelemään häntä kohti, mutta Emily kohotti käsissään pitämäänsä asiaa – Raicy tajusi sen olevan ikivanhan, täysin ruostuneen rautaharavan pää, pelkkä harapää ilman puuvartta. Pidellen sitä koholla kuin kynnet, mielikuva pelokkaasta kissasta vahvistui. Raicy pysähtyi. ”Mitä... sinä teet?”
Äidin katseessa ei ollut mitään tuttua; se oli samaan aikaan alkukantainen ja kauhistunut, ja toisaalta eksynyt kuin pikkulapsella. Raicy koetti pitää oman äänensä vakaana ja rauhoittelevana, vaikka kuuli korvissaan sanojen latautuneen, suuren murheen värinän. ”Laitatko haravan alas. Ei ole mitään pelättävää. Tiedätkö, kuka minä olen?” Hänen kurkkunsa lukittui kesken lauseen ja viimeiset kaksi sanaa tulivat ulos pelkkänä kähinänä.
Hän rykäisi. Otti askelen taas lähemmäs. ”Olen Raicy. Muistatko? Olen –”
Poikasi. ”William?” Emily sanoi yhtäkkiä toiveikkaan kuuloisena ja laski haravanpäätä.
”Ei”, Raicy sanoi selkeästi ja otti taas askelen, pari lähemmäs. ”Raicy. Olen Raicy, en William.”
Äidin kasvoille maalautui hämmennys ja suupielet vääntyivät rajusti alaspäin. Sitten hän näytti ihmetellen huomaavan mitä piti käsissään. Raicy hyödynsi hetken, jossa äidin huomio oli haravassa ja tuli loppumatkan nopeammin, kunnes ylettyi ottamaan rautapiikeistä kiinni. Emily hätkähti rajusti – ja alkoi huutaa.
Raicy ei ollut koskaan elämässään kokenut sellaista kipua rinnassaan, ei sitten syksyn kolmetoista vuotta sitten, jolloin oli pelännyt menettävän poikansa. Se oli samanlaista sisäistä raapivaa, tyhjää kauhua; hän oli menettämässä äitinsä.
Hän tunsi itsensä hirviöksi. Äiti huusi kuin Raicy pahoinpitelisi häntä, vaikka oli vain ottanut haravan häneltä. Hänen oli pakko tarttua äitiinsä, tämän lysyyn painuneisiin olkapäihin, sillä äiti näytti valmiilta heittelemään häntä hillopurkeilla. Äiti oli nuorena ollut hemmetin moinen taistelija, joka pisti pojille kampoihin – olihan hän saanut kurittoman isänkin kuriin – eikä Raicy epäillyt, että pelosta raivostuneena ja poissa tolaltaan mitään ymmärtämättä äiti voisi tehdä vaikka mitä.
”Isä –”, Dewnin ääni kuului portaista; hän ja Alexiina olivat pelästyneenä tulleet hekin alas.
”Ei!” Raicy ärjäisi. ”Menkää pois… Älkää tulko, äiti on vauhkona!”
Emily huusi ja riuhtoi, mutta Raicy ei päästänyt hänestä. Ja yhtäkkiä äiti kaatui hänen otteessaan maahan, meni kasaan kuin marionetti ilman lankojaan, ja tärisi ja hytisi nurin lattialla.
Raicyllä ei ollut ikinä ollut yhtä avuton olo.
”Tuleeko sitä ambulanssia?!” hän karjui. Hänen oli päästettävä äidistä irti ja peruutettava; nyt, kun hän ei käyttäytynyt hyökkäävästi, Raicy antoi hänelle tilaa. Haravanpään hän nosti turvaan korkealle hyllyn päälle, mistä äiti ylettäisi siihen ilman jakkaraa. ”Äiti”, hän toisteli erilaisilla äänensävyillä, ”äiti.
Äiti. Äiti...”
***
”Äiti! Äiti!” Raicy juoksi alas portaita käsi koholla. Nyrkkiin suljettuna oli pientä ja terävää, joka rusentui vasten kämmenten ihopoimuja. Ulkona pimeiden ikkunoiden takana tuiskutti lunta vaakatasossa. Takkahuoneessa joulukuusi, risuuntunut ja neulasensa jo pudottaneena, seisoi roikkuen muovisia hopeaviuhkaköysiä ja punaisia kiiltäviä emalipalloja. Mummeli istui sen vieressä nahkatuolissa pitkää piippua poltellen ja jykevän korkean otsansa liukuen tiukkaan pyöreään nutturaan. William istui toisessa nojatuolissa selkä jäykän suorana kuin Rodger-ukin pellolle pystyttämällä variksenpelättimellä. Hänellä oli neliskanttiset silmälasinsa pitkän nenänsä päässä vanhurskaiseen tyyliin ja sylissään avoimena kahden tiiliskiven paksuinen opus Perustuslain toinen voluumi ranskan kielellä. Piskuinen putkiradio takanreunuksella rahisi epämääräistä laulamatonta musiikkia, joka tuskin kuului napsuvan tulen takaa.
Raicy hidasti kävelyyn. Drinda-mummu ei pitänyt nopeista liikkeistä, metelistä tai varsinkaan Raicystä.
Raicy hiipi heidän selkiensä takaa ja oli juuri huokaisemassa, kun mummelin ääni sanoi terävästi: ”Seis.”
Häntä sanottiin mummeliksi, vaikka mummeli kuulosti huolettomalta ja herttaiselta; pieneltä vanhalta naisihmiseltä, jolla olisi hyvää lempeyttä henkivä hymy ja nukkumaan käydessä papillotit. Drinda-mummu ei vastannut mitenkään sanaa mummeli. Hän oli tuima ja pelottava, isokokoinen ja tumma. Hänellä oli aina – vuoden jokaisena päivänä, aina ja ehdoitta – musta pitkä laskostettu kenkiin asti yltävä suorasti roikkuva hame sekä vaalea mustanapillinen kauluspaita, jonka kauluksen alta pilkisti röyhelönomainen rusetti. Raicy oli varma, että vaatteet olivat osa mummelia niin kuin toinen nahka, eikä osannut – saati halunnut – kuvitella tätä missään muissa kutimissa. Hän ei voinut ymmärtää, miten William tahtoi istua mummelin seurassa, mutta toisaalta he eivät mitään koskaan keskustelleetkaan: mummeli poltteli piippuaan muiden tekemisiä hiljaa arvostellen ja William vain luki.
Raicy seisahtui eteismatolle. William teeskenteli, ettei olisi tilanteessa, mutta hänen silmänsä olivat pysähtyneet kirjan sivulla samaan kohtaan. Mummeli ei ollut kääntänyt päätään. Raicy näki hänestä vain korkean nutturan ja muhkuraiset hartiat, jotka olivat leveät kuin miehellä. Tai ehkä ne olivat paidan olkatoppaukset. Kyynärpää nojasi tuolin käsinojaan ja mummelin pään ympärillä leijui usvainen pilvi. Äiti ei pitänyt siitä, että Drinda-mummu poltteli sisällä, vaikka teki sitä isäkin. Ei äiti koskaan ollut sitä kieltänyt tai siitä mitään sanonut, mutta Raicy oli nähnyt hänen nyrpeän vaivihkaisen ilmeensä katkuja haistaessaan. Kun sitten oli huomannut Raicyn huomanneen kielteisen ilmeensä, oli hän iskenyt Raicylle salaliittolaismaisesti silmää ja jatkanut lattian moppaamista.
Äidillä oli aina keväänvihreäreunainen, vaaleankeltainen kukkaprinttinen kolmiohuivi punertavilla hiuksillaan siivotessaan sekä esiliina, jossa oli tasku, ja siinä taskussa aina mielenkiintoisia pieniä asioita, joita Raicy tykkäsi tutkia. Vielä pienempänä kuin nyt hän oli maannut pää äidin sylissä sohvalla, kun tämä hellävaroen ja rakastavasti puhdisti vanupuikolla hänen korvaansa, ja Raicy oli työntänyt käden äidin esiliinan taskuun poimien sieltä yksi kerrallaan esiin ompelulankarullan, klemmarin, nästyykin, paperikaramellin, laastarin, isän takista irronneen varanapin, sormustimen, lattialta siivotessaan nostaneensa marmorikuulan, kynän, rytistetyn paperinpalan, kuivahtaneen kukkasen. Raicy ei ollut koskaan kysynyt, miksi äidillä oli niin paljon tavaraa esiliinassaan. Niin vain kuului olla. Ja joka kerta äidin sylissä käydessään, hän tarkisti äidin aarteet, laski ne ja varmisti, oliko kaikki tallella tai oliko sinne tullut jotain uutta.
Tietäen, että hänen täytyisi totella, mutta tuntien asiasta myös uhmaa, hän lähestyi nojatuolissa istuvaa mummelia. Raicy alkoi olla iässä, jossa hänen sisällään toisinaan ääneen pääsi kapinaan yllyttävä peikko. Sellainen mörrimöykky ei ollut koskaan muuttanut hyvätapaisen ja sivistyneitä aikuisia matkivan Williamin päähän, mutta Raicystä se oli löytänyt kotoisat oltavat.
Raicy kiersi mummelin eteen. Drinda-mummun kopean vihainen katse ei koskaan nähnyt Raicyssä mitään hyvää, ei, vaikka Raicy kantoi hänelle äidin keittämät päiväkahvit, kun äiti ei jaksanut (”Ole kiltti, Raicy, ja vie tämä mummelille… Minä en juuri nyt haluaisi katsoa häntä ja George tulee pian kotiin, joten laitan tämän kakun hänelle valmiiksi...”) tai sytytti hänen tupakkansa tai sääti radion äänenvoimakkuutta vuoroin hiljemmalle ja vuoroin kovemmalle aina mummelin mielihalujen mukaan. Mitä hän tällä kertaa tahtoi? Hän ei koskaan käskyttänyt Williamia tekemään mitään puolestaan, ja Williamkin tiesi sen. Siksi hän oli yhä keskittyvinään kirjaansa, vaikka ei ollut kääntänyt enää sivuja.
”Suttuinen”, mummeli puhalsi savurenkaan ilmaan. Sitten hänen älykkäät silmänsä pysähtyivät Raicyn kylkeä vasten lojuvaan, nyrkkiin suljettuun käteen. ”Mitä sinulla on siinä?”
”Missä?” Raicy teeskenteli tyhmää. Tosin mummeli pitikin häntä tyhmänä, toisin kuin Williamia, joka oli kuulemma perinyt hänen terävän päänsä muista perheenjäsenistä poiketen.
”Avaa se”, Drinda-mummu käski. Apeana ja tietäen olevansa pinteessä, Raicy työnsi hangoitellen kätensä eteen. Hänen ei olisi pitänyt äsken huutaa tullessaan alakertaan. Hän oli vain ollut niin innoissaan, kun oli lopultakin saanut ne valmiiksi – niihin oli mennyt koko päivä. Ne olisi kuulunut antaa vasta huomenna, mutta hän ei malttanut odottaa; hän halusi nähdä ilahduksen ja ihailun äitinsä kasvoilla, kun hän saisi ne. ”Avaa”, mummeli käski uudestaan, kun Raicy yhä piti nyrkkinsä kiinni käsi ojossa. Tuli ritisi ja radio pihisi. Raicy käänsi kätensä ympäri ja hitaasti aukaisi sormensa. Siinä hänen kämmenellään oli korvakorupari: hän oli itse taivutellut niihin kauniit koukkukaaret taipuisasta kullatusta metallilangasta ja pujottanut niihin kermanvalkoiset lasihelmet ja toiset pienemmät kultaiset pallerohelmet. Korut olivat vaatineet vakaata kättä ja kärsivällisyyttä, joka Raicyllä oli muutenkin vähäistä; hän ei ollut sen sorttinen näpertelijä.
Mummeli kumartui etukumaraan ja nosti rinnuksiltaan lasit koukkunenälleen. Hän tuijotti korvakoruja kaksi pitkää sekuntia ja yhtäkkiä läimäisi kouransa niihin. Raicy ähkäisi hämmästyneenä. ”Varas!” mummeli ärisi. Raicy oli ollut nopeampi reagoimaan ja ehtinyt sulkemaan kätensä ennen mummelin ahneita paksuja sormia, ja nyt tämän kynnet raapivat hänen kämmenselkänsä ihoa. Mummeli tarttui häntä tiukasti ranteesta. ”Anna ne minulle, sinä senkin varasteleva –”
”En! Päästä irti –” Raicy katsoi anovasti Williamiin, jonka silmät olivat lasien takana suuret ja lasittuneet, mutta yhä pysähtyneesti tuijottaen vain kuivaa ranskalaista lakitekstiä. Raicy ei halunnut alentua anelemaan Williamilta mitään, mutta hänen oli pakko. Jos William puuttuisi asiaan, mummeli kuuntelisi häntä. ”Minä en ole varastanut mitään, minä tein nämä itse –!”
”Valehtelija! Olet ottanut nuo helmet korulippaastani, tunnistin ne heti. Lipas oli auki, kun viimeksi katsoin lipastooni – olet ollut nuuskimassa makuuhuoneessani, senkin kelvoton –”
”En! Ostin nämä omilla rahoillani!” Raicyn käteen sattui; ihoa tuntui polttavan, mutta hän pidätteli kyyneliä. Hän ei koskaan sortuisi itkemään Williamin ja Drinda-mummun edessä. Hän väänsi itsensä irti ja peruutti nopeasti kauemmas, kieltäytyi edes hieromasta nirhaumaa, koska ei halunnut näyttää heikkouden merkkejä. Mummeli vääntäytyi tuolillaan kieroon katsoakseen hänen peräänsä julmalla, raivostuneella ilmeellä, mutta Raicy puristi korvakoruja nyrkissään sydän hakaten ja pala kurkussaan paeten olohuoneeseen. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää. Hän oli käyttänyt omia taskurahojaan ostaakseen askartelukoruliikkeestä tarvittavat rautalangat ja koristehelmet, ja sitten suunnitellut millaiset tekisi ja työstänyt koruja, kunnes oli ollut niihin tyytyväinen. Hän ei ollut käynytkään mummelin korulippaalla eikä ymmärtänyt, mistä tämä puhui. Hän tahtoi vain päästä antamaan korvakorut äidilleen, jolla olisi huomenna syntymäpäivä.
”Äiti!” hän parahti, vaikka niin oli pidätellyt itseään, ja ennen kuin tajusikaan oli painanut kasvonsa äidin rintapieltä vasten värisevää henkeä haukkoen. Äiti tuoksui joulun jälkeisiltä kanelipiparkakuilta ja jauhoilta, ja hänellä oli tuttu esiliinansa. Hän kietoi käsivartensa Raicyn ympärille. Hän ei kysynyt mitään; kyllä hän tiesi. Milloinkaan muulloin Raicy ei tullut häntä vasten itkemään kuin silloin, kun isä tai mummeli oli ollut erityisen ilkeä ja epäreilu häntä kohtaan. Ja vaikka äidillä ei ollut sananvaltaa, Raicy tunsi hänen silti olevan aina puolellaan.
Sanomatta mitään, Raicy avasi kätensä ja näytti korvakoruja. Äiti tuijotti niitä hetken ja nosti sitten käden poskelleen.
”Ovatko ne… minulle?”
Raicy nyökkäsi, ja äiti poimi ne omalle kämmenelleen. Hän katsoi niitä tarkasti ja sitten hymyili lempeästi Raicylle. ”Ovatpa ne kauniit. Aion pitää niitä parhaiden vaatteideni kanssa, ja laitan ne korviini heti huomenna.” Hän nosti toisen helmistä korvanlehteään vasten. Punaisten kiharoiden kanssa ne näyttivät Raicystäkin somilta. Äidin lämpimänruskeat silmät olivat iloisen ilahtuneet, kun hän suukotti Raicyä otsalle ja sujautti korut sitten näyttävästi esiliinansa taskuun, silittäen vielä kangasta niiden päältä sen merkiksi, että siellä ne olisivat turvassa ja tallessa.
Sinä iltana Raicy kuuli yläkertaan, kuinka isä huusi. ”Varasti ne mummelin korulippaasta, pojalle pitää antaa opetus! Kunnon selkäsauna, että lopettaa varastelun! Omilta ei viedä, perheestä ei viedä!”
Raicy peruutti takaisin huoneeseensa onttoa pelkoa kumisten. Hän kuuli alakerrasta uhkaavan tömähdyksen, sitten toisen, kolmannen, isän kenkien raskaan askelluksen tämän lähtiessä nousemaan portaikkoa. Raicy katsoi ympärilleen, raivasi askartelutarvikkeet pöydältään ja nousi sille. Hän aukaisi ikkunan salvan ja kiipesi siitä ulos kuistikatoksen päälle. Viistävä katto oli liukas lumesta ja jäästä ja uutta lunta tuiskutti nopeasti kylmettäen hänen niskansa ja kätensä. Hän kumartui katsomaan alas maahan, tapaili jalkaansa rännikouruun, joka poksahteli varoittavasti.
Sisällä huoneessaan ovi paukahti auki ja pysähtyneen hetken ajan Raicy katsoi refleksinomaisesti takaisin ylös ikkunaan ja sen lämpimänä tihkuvaan valoon; sitten hänen otteensa lipesi, jalkansa luiskahti ja hän putosi –
***
Raicy talutti vanhan äitinsä ylös kellarin portaita. Emilyn puheista ei saanut selvää, sanat olivat väliin tolkuttomia ja lauseet jäivät keskeneräisiksi hänen kuiville huulilleen, mutta ainakin hän oli rauhoittunut ja huokui nyt toisenlaista kireää hermostuneisuutta; hän toisteli jotakin helmistä ja korvakoruista ja Georgesta. Raicy vain myönteli, vaikkei äidin puheista mitään selvää ottanutkaan. ”Niin, niin”, hän sanoi, ”mutta varo kynnystä. Pidän täältä takaa kiinni, mene edeltä – Alexiina tai Dewn – ottaisiko joku vastaan…?”
”Heitti pois”, Emily huohotti, ”repi korvista ja… ne, kauniit… koskaan enää… ehtinyt kuin kerran…”
Alexiina oli vastassa ja tarttui Emilyä käsipuolesta, Dewn toisesta, ja Raicy tuki tätä takaa alaselästä heidän kammetessa takaisin päivänvaloon. Alexiina oli valkoinen ja Oliver tuijotti mummia suu auki.
”Soitin”, Alexiina vastasi Raicyn kysymättömään kysymykseen. ”Miten hän…?” Mutta Raicy pudisti päätään. Hänen voimansa olivat loppumassa ja toivoi voivansa päästä istumaan, hengittämään, selvittämään päänsä. Tämä oli menoa. Hän tiesi sen nyt ilman toivoakaan. Paluuta ei olisi. Tämä oli ollut liian raju, paha oire, jota ei voinut enää kuitata vain äidin omituisena luonteenoikkuna tai ohimenevänä vanhuuden vaivana. Tämä oli vakavaa. ”Emily rakas”, Alexiinan huolestunut, selkeä ääni taustalla puhui Raicyn hoiperrellessa kohti lähintä kiventynkää, johon voisi istahtaa, ”näytät viluiselta. Ota minun villatakkini – eihän sinulla ole kenkiäkään –”
Kaikki väreilivät Emilyn ympärillä epävarmoina siitä, miten tämä reagoisi, mikä tämän mielentila oli ja mikä oli soveliain tapa toimia.
Emily ei estellyt, kun Alexiina levitti valkoisen villatakkinsa tämän harteille. Hän tuijotti tyhjään edessään ja mumisi itsekseen. Alexiina ilmeili äänettömästi Dewniä viemään Oliverin muualle, ja poika nyökkäsi ymmärtävänsä.
”Tule, Oliver”, hän sanoi, ”Windy haluaisi varmaan mennä syöttelemään poneja, niin jos lähtisit mukaan.”
”Miksi mummi käyttäytyy noin?” he kuulivat Oliverin kysyvän, mutta eivät enää sitä, mitä Dewn siihen vastasi heidän poispäin kävellessään.
*
”Mikä mummilla on?”
Alexiina silitti surullisesti Oliverin hiuksia.
”Mummi on sairastunut, rakas.”
”Mihin?”
Alexiina hymyili alakuloisesti elämän realiteettien ja kuolevaisuuden edessä viattomalle pojalleen, jolla olisi edessään päiviä, vuosia, vuosikymmeniä; onnea ja menestystä, rakkautta ja iloa. Mutta myös kipua, tuskaa, suruja ja kärsimystä. Niiltä ei voinut kukaan välttyä.
”Hänellä on sellainen vanhojen ihmisten muistisairaus. Se on kuin pöpö aivoissa, joka hitaasti syö muistoja ja kasvaa ajan mittaan. Sitten voi käydä niin, että kun se on tehnyt tarpeeksi reikiä päällimmäisiin muistoihin, ihminen luuleekin elävänsä niiden alta paljastuvia vanhoja muistoja uudelleen tässä hetkessä.”
Oliver kuvitteli mummin pään reikäjuustoksi, jota ilkeän näköinen punasilmäinen rotta jyrsi häijysti. ”Mummi rakastaa sinua silti yhä, sellaiset tunteet säilyvät, vaikkei aina muistaisikaan nimeäsi tai tunnistaisi kasvojasi.”
Lääkäri oli kuvantanut Emilyn aivot ja esitellyt heille mustavalkoisia hologrammimaisia kuvia vasten valotaulua.
Hippokampuksen surkastuminen. Pitkään edennyt. Milloin huomattu ensimmäisiä oireita? Nopea laskusuhdanne äkkiseltään, on voinut pitkään piilotella oireitaan. Raicy oli ollut harmaan ilmetön ja Alexiina pidätellyt kirvelyä silmiensä takana. He katsoivat toisiinsa, puristivat toistensa kättä kovilla tuoleilla lääkärin pöydän takana istuessaan ja näitä tuomiosanoja kuunnellessaan.
”Milloin oireet ehkä alkoivat…? Onhan Emilyn muistihäiriöistä ollut puhetta monta vuotta…”
”2016”, Raicy, joka oli siihen asti ollut hiljaa ja Alexiina hoitanut puhumisen, kähäisi. ”Kun hän täytti kahdeksankymmentä.”
Alexiina katsoi mieheensä hämillään.
”Et pitänyt sitä silloin minään.”
”Nämä alkavat usein hyvin huomaamatta, pienistä asioista ja pienistä muistihäiriöistä, joista ei aina voida sanoa, ovatko ne oire alkavasta etenevästä muistisairaudesta vai eivät”, lääkäri sanoi.
Ja entä nyt? Mitä he tekisivät?
Siitä Alexiina ja Raicy keskustelivat pitkään yöhön, puivat tilannetta ja miten tämä muuttaisi koko perheen dynamiikkaa. Varovasti, Alexiina nosti vaihtoehdon esiin hoitokodista, jonka Raicy tyrmäsi siltä istumalta.
”Ei missään nimessä. Minä en äitiä lähetä mihinkään vanhustentaloon yksinään ja peloissaan. Hän on elänyt melkein koko elämänsä tässä yhdessä ja samassa talossa, eikä se muutu miksikään!”
”Niin, aivan”, Alexiina lepytteli, vaikka syvällä sisimmässään oli sitä vähän pelännytkin; sillä kenen vastuulle Emilyn vahtiminen ja hoitaminen silloin siis jäisikään, jos hän pysyisi kotona? Ei Raicyn ainakaan, joka juoksi pitkin tiluksia töissään. Alexiinanko täytyisi kaiken muun homman lisäksi ottaa rooli vielä anoppinsa omaishoitajana? ”Mutta, jos asia on niin… en tarkoita, että minäkään haluaisin Emilyä tietenkään minnekään, missä hänen ei ole hyvä olla –”
”Hän pysyy kotona.”
”Kyllä, mutta… siinä tapauksessa meidän on sitten palkattava hänelle hoitaja tai tänne jonkinlainen kotihoito.”
Raicy ei pitänyt siitäkään ajatuksesta, että vieraita ihmisiä tulisi heidän kotiinsa ja tuntemattomia hoitamaan vanhaa äitiään. ”Eli mitä sitten?” Alexiina pusersi tekorauhallisesti kiristyneiden hampaitten välistä.
”Kyllä me nyt pystymme hänestä huolehtimaan”, Raicy sanoi nuo pelottavat, joskin rakkaudella väritetyt lojaalit sanansa.
”Me”, Alexiina toisti alleviivaavasti.
”Niin, me”, Raicy toisti.
”Sinäkin? Missähän välissä? Kun aamuisin lähdet aikaisin ja illalla tulet myöhään takaisin?” Alexiina ei halunnut kinata, mutta ei tämä näinkään voinut mennä.
”Gillian auttaa, kun ehtii –”
”Gillian käy kahdessa työssä ja hänellä on taaperoikäiset lapset!”
”– ja Dewnillä ei muuta olekaan kuin aikaa, elää niin lorvailevaa elämää se poika muutenkin –”
”Dewnilläkin on kuitenkin oma nuori elämänsä ja hän on paljon muualla, Jordaneilla ja yksinhuoltajavanhempi hänkin on.”
”Jumankauta!” Raicy suuttui aivan tyhjästä. ”Oletteko te noin kiittämättömiä? Tässäkö on äidille kiitos kaikesta, mitä on vuoksemme tehnyt kaikki nämä vuodet? Ottanut meidät kotiinsa, tehnyt ruoat ja siivonnut, hoitanut ja passannut? Koskaan nurisematta tai mistään valittamatta? Kuka tätä huushollia on pitänyt pystyssä, kuin äiti? Ja nyt, kun hänestä ei olekaan enää hyötyä, hänet pitäisi saada äkkiä pihalle täältä? Niinkö?” Raicy oli kohonnut istumaan, kädet nyrkeissä ja niin petetty, loukattu ilme kasvoillaan Alexiinaa tuijottaen, että Alexiinankin oli kohottauduttava.
”En
todellakaan sanonut tai vihjannut mitään tuollaista, etkä sellaista suustani tule kuulemaan!”
”Niin, no mitä siis?” Raicy huusi tarpeettoman lujaa. ”Annetaan äidin kuihtua pois hylättynä, tuntemattomien keskellä paikassa, josta hänellä ei ole minkäänlaisia muistoja alun alkaenkaan, perheensä unohtamana…?”
”Ei, en – ja hoitokotejakin on monenlaisia, oikein viihtyisiä –”
”EN HALUA HÄNTÄ SELLAISEEN.”
”Hyvä on”, Alexiina nosti kätensä ilmaan, koetti rauhoittaa tilannetta. ”Hyvä on...”
”Niin somasti se onnistui sinun äitisi kohdalla, sinne vain tyttäresi vasta-avioituneeseen perheeseen –”
”Älä ole epäreilu, tilanne on aivan toinen. Minun äitini oli vain yksinäinen isän kuoleman jälkeen, mutta hän on täysin toimintakuntoinen ja itsenäinen edelleen. Emily on… hänestä on väkisinkin alettava pitämään tarkempaa huolta, ja tiedätkö miten iso työ siinä on? Kun sairaus tuosta yhä vain pahenee, se on kuin saisimme uhmaikäisen taaperon taas vaivoiksemme!”
”
Vaivoiksemme”, Raicyn oli pakko takertua hetken huonoon sanavalintaan kylmästi. Hän heitti peiton syrjään.
”Raicy… en tarkoittanut sitä niin”, Alexiina yritti anelevasti, mutta oli myöhäistä.
”Menen nukkumaan yläkertaan.” Raicy otti tyynynsä.
Sitten seuraavana päivänä keskusteltiin aikuisten kesken yhteisesti Emilystä.
”Asiahan on nyt niin”, Alexiina aloitti: pöydän ääressä istuivat hiljaa Dewn, Gillian, Kitty – Robertkin. ”Emilyn muistisairaus on… edennyt siihen pisteeseen, ettei sitä voi enää sivuuttaa. Meidän täytyy miettiä keinoja, millä tuemme häntä ja jatkamme tästä eteenpäin, mutta totuushan on, että samalla lailla tämä ei voi jatkua. Emme voi enää nojata Emilyyn ja siihen, että hän hoitaa täällä asiat. Jokaisen on entistä enemmän kannettava kortensa kekoon yhteisen perheemme eteen. Ajattelin esimerkiksi kotisiivousvuorolistoja, ruokien kanssahan on jo ollut kukin aina välillä apuna –”
Alexiinaa hävetti pyytää heiltä niin paljon; eiväthän he edes asuneet päätalolla Gilliania lukuun ottamatta, mutta Gillian teki jo oman osansa, kuten oli jo pitkään ollut Emilyn tukena. Dewnillä ja Kittyllä oli omat asuntonsa, joskin ranchin puitteissa, ja siitä Raicy olikin yksioikoisesti sitä mieltä, että mikäli asui hänen maillaan, osallistui kaikkeen – myös heidän talonsa kotitöihin ja Emilyn auttamiseen.
Robert oli ainoa, joka esitti vastalauseensa ääneen.
”Mun ei tarvitse siivota täällä, asun asuntovaunussa.”
”Joka on minun maillani.”
”Joka on ranchin ulkopuolella.”
”Ja käyt meidän pöydässämme syömässä.”
”Ei saamari”, Robert ähisi Raicyn taipumattomuuden edessä, ”en varmana pese toisten likapyykkiä –”
”Kun pesisit edes omasi!”
”Paraskin puhuja, mutsis pesee viiskymppisenäkin äijän kuteet –”
Raicy ponkaisi seisaalleen niin, että tuoli rämisi nurin. Alexiina kohotti estelevästi kätensä. Robert oli selvästi vähän yllättynyt, että Raicy oli reagoinut niin voimakkaasti hänen murrosikäisen räpättämiseensä.
”Olemme kaikki vähän… hermostuneita juuri nyt”, Alexiina sanoi. Gillian pureskeli kynsiään; Dewn nousi seisomaan ja käveli heistä poispäin istumaan sohvan selkänojalle kuin tahtoisi vähän etäisyyttä; Kitty voivotteli hiljaa päätään pyöritellen. ”Robert, sinunkin on tehtävä, mitä käsketään. Meidän on kaikkien nyt joustettava ja tuettava Emilyä.”
”Eikö se voi mennä jonnekin vanhainkotiin?”
Alexiina silmäsi huolissaan Raicyyn, joka seisoi yhä samassa asennossa mihin oli tempautunut Robertin kiihdyttämänä ja tuijotti tätä.
”Olemme Emilylle velkaa...”, Alexiina vastasi vaisusti.
Myöhemmin Raicy soitti Williamille, ja Alexiina kuuli hänen rähjäävän pihalla talon takana kännykkä korvallaan sanoja ”välinpitämätön”, ”kylmä” ja ”kiittämätön paskiainen”, kunnes marssi takaisin sisälle kuistin ovia lasit helisten rämistellen. Alexiina nyt ei toisaalta ollut Williamin suhteen mitään odottanutkaan.
”Mitä hän sanoi?” hän kysyi melko tarpeettomasti, sillä konteksti oli jo aika pitkälti tullut Raicyn repliikeistä selväksi.
”Hän sanoi, ettei ole vastuussa äidin asioista ja ne kuuluvat meille, kerta me täällä hänen kanssaan asumme. Lisäksi hän vetosi siihen, että huolehtii Annasta – paskat hän mitään on koskaan kenestäkään hiolehtinut.”
”Annasta?” Alexiina ihmetteli. Raicya ei tuntunut kiinnostavan, vaan kasasi kalastusvehkeitään (joita Alexiina oli kieltänyt tuomasta sisälle) eteisessä. ”Ja oletko… oletko lähdössä jonnekin?”
”Otan Cattle Campista mökin pariksi päivää.”
”Että mitä?”
Raicy aukoi vaatekaapin ovea etsien jotain tiettyä vettä hylkivää takkiaan.
”Cattle Campille? Nytkö? Noin vain?”
”Pakko päästä tuulettumaan”, Raicy sanoi niin monotonisesti, että Alexiinan oli kohotettava kulmiaan kohti kattoa. No niin, tästäkö tämä jo alkoi?
”Minne minä pääsen ’tuulettumaan’?” Alexiina kysyi vaivoin halliten kiristynyttä ääntään. ”Voinko minäkin vain minuutin varoajalla ilmoittaa, että lähdenpä tästä taivaanrannan taa ja jätän täällä kaikki muut huolet toisten vastuulle? Tällä laillako Emilyäkin sitten meinasit kaitsia: pakenemalla kalastusmökkireissuille?”
Raicyn käsi pysähtyi kesken kumisaappaiden noston, mutta jatkoi sitten taas. Hän ahtoi lippalakin ja viehelaatikon rinkkaan vastaamatta. ”Mitä?” Alexiina alkoi suuttua. ”Vastaa minulle, Raicy.”
Raicy nosti repun selkäänsä ja noukki virvelin sekä haavin nojaltaan nurkasta. Ei, hän ei aikonut keskustella. Alexiina raivostui ja polkaisi hänen eteensä estämään pääsyn ulos ovesta. ”Sinä et astu ulos tästä ovesta ennen kuin puhut minulle!”
He tuijottivat toisiaan pitkään. Alexiina ei aikonut antaa periksi ennen kuin kuulisi selityksen. Raicy aikoi taas jättää hänet yksin kaiken sotkun keskelle, paeta velvollisuuksia, kun tuli hetki vaikeaa. Miksi Alexiina oli aina se, jonka pitäisi olla kaikkien tukipilari? Miksei hän saanut paeta ja karata, kun stressi kävi sietämättömäksi ja vastuun paino puristi rintaa?
”Tarvitsen –”, Raicy ärisi matalalla äänellä, ”anna minun –”
”Etkö näe, että olet tekemässä tätä taas?” Alexiina kuiskasi kurkku puristaen.
”Minun on pakko – päästä – ajatella ja –” Raicyn sanat takeltelivat vihaisesti. Alexiina katsoi häneen suruissaan, mutta Raicy ei kohdannut hänen katsettaan. Hänen hartioidensa hellittämättömästä jääräpäisestä kulmasta Alexiina tiesi tilanteen mahdottomaksi osaltaan.
Huokaisten hän alistui ja astui sivuun. Raicy meni hänen ohitseen, mutta pysähtyi vielä kynnyksellä ja kääntyi. Hän painoi huolimattoman tunteettoman suukon vaimonsa poskelle, joka puolestaan tunsi sänkiparran raapaisun vain pikaisesti ennen kuin se oli jo poissa.