katso profiilia tai lähetä pm
When life hits you, make it a catch.
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Jan 8, 2024 12:21:28 GMT
Kitty talks - 22.09.2023 @Tyler Portaat tömisi. Mä vilkaisin kaikkia ja sitten Oliveriin, jolle kohotin kulmia; Oliver kohautti harteita kädet levitettyinä.
Ilmeisesti mä en ollut ainoa, joka ei ollut nyt kärryillä siitä mitä oli tekeillä. Onneksi!
”Mitä on sattunut?” Alexiina kysyi, muttei uteliaasti, vaan luovuttajan äänensävyllä.
”Jotain epäilyttävää on tekeillä…”, mä heristin sormea. ”Mä meen vähän urkkimaan…!”
”Minä menen.”
Päät kääntyi. Sen oli sanonut Dewn. Alexiina oli siirrellyt vilttiä päältään sivuun päästäkseen sohvalta, mutta huokaisi uuvahtaneen huojentuneena käydessään takaisin. Robert ei piitannut meistä mitään, vaan hakkasi kuulokkeet päässä ja ohjain kädessä pelikonsolia, Oliverin katsellessa.
Dewn lähti takaraivoa kyhnyttäen kohti portaita. Seurasin perässä.
”Mä tuun kans!”
”Anna Dewnin mennä, Kitty”, Alexiina kutsui mut takaisin. Nyrpistin nenää.
Jotain hämärää oli tekeillä, ja mäkö en saisi olla ensimmäinen nuuskija asiassa? Pysähdyin ja katsoin surkuilmeisenä kuin portin taakse lukittu koira, miten Dewn nousi hitaasti portaat yläkertaan ja katosi näkyvistä.
Se auto, jonka näin porteilla? Tapailiko Gillian salaa jotakuta?!
Mun olisi pakko saada tietää…!
Olin kahden vaiheilla tulisilla hiilillä. Kuulostelin olohuoneeseen päin, missä Alexiinan ääni puhui haukotellen jotakin Oliverille. Otin yhden testaavan varovaisen askelen eteenpäin matolla… sitten toisen…
Hiivin portaita ylös niin hiljaa ja vikkelästi kuin osasin. Jäin seisomaan sen verran alas, etten heti näkyisi, ja kurkistin porraskaiteen raosta yläkerran käytävälle. Dewniä ei näkynyt, joten kipitin loputkin askelmat ja kuin Pinkki Pantteri hipsin Gillsin huoneen oven taakse höristämään korvaani.
Jes! Napakymppi! Kuulin Dewnin mumisevan äänen:
”Oletko varma? … Voit puhua minulle, jos tahdot.”
Mitä? Mitä? Mitä? Painoin hiljaa kämmenen puupintaa vasten ja yritin kuulla Gillianin hiljaisemman äänen:
”Ei se… o-olen ihan kunnossa…” ”Et siis ollutkaan menossa jonnekin?” ”Se… e-en oikein tiedä…” ”Heitin nimittäin Tylerin tuossa aiemmin illalla Unicorn Campin polunvarteen… mietin vain, ettei siitä ollut kyse.” ”En haluaisi puhua… juuri nyt…” ”Jeah. Ei tarvitse. Me vain huolestuttiin.” ”Anteeksi…”
Menossa jonnekin? Minne Gillian oli menossa, tähän aikaan?!
Ja Tyler oli Unicorn Campilla, vai? Oliko niiden ollut tarkoitus karata yhdessä?!?
Miten romanttista!
Olin kateudesta vihreä!
Sain tuskin mitään varoaikaa, kun huoneessa oven takana taas liikuttiin; pinkaisin piiloon Billy-kuoman vanhaan huoneeseen juuri ja juuri niukin naukin, kun Dewn tuli ulos, sulki oven ja palasi alakertaan.
Mutta jos Gillian oli ollut menossa ja Tyler oli nyt yksin ja Gillian tuli itkien takaisin… Oliko niillä ollut riita?
Huolimatta muusta, menin ite koputtamaan.
En saanut vastausta.
”Gills!”
Kun ei vieläkään mitään, katsoin surutta sisälle. Huoneilmaan tulvi viileää eikä ketään näkynyt. Parvekeovet oli raollaan ja Gillian seisoi siellä hytisten, katsellen yksinään kaukaisuuteen. Uitin hetken sormea akvaariossa (tuntui niin hassulta, kun kalat kävi uteliaasti ja kokeilevasti painamassa pehmeänmärät törröhuulensa siihen) ja menin sitten sanomaan pöö. ”Mitä sä mietit?”
Gillian kääntyi katsomaan ja pyyhki nopeasti poskeaan.
”Kitty… E-en mitään.”
”Älä yritä jekkuilla.” Vilkutin silmää. ”Aika romanttista, eikö vaan?”
Gillianin hämmentynyt ilme ei muuttunut, kun se käänsi katseensa takaisin pimeään iltaan. Tökin sitä leikkisästi kylkeen. ”Mää taidan arvata… sä ja Tyler… te aioitte karata romanttiselle retkiviikonlopulle, vai mitä?”
Mutta mun kauhukseni, Gillian purskahti itkuun. ”Hei… hei, älä nyt!” Taputin sitä hätäisesti olkapäähän; Gillian nojautui mua vasten ja rutistin sen käsivarsieni väliin. ”Oliko Tyler törkimys? Lähtikö se ilman sua? Kerro Kitty-tädille niin mä annan sen kuulla kunniansa!”
”E-ei, ei mitään sellaista…”
”Mä voin antaa sulle Tyler-neuvoja. Ainakin sen, että älä ota ittees, vaikka se joskus jänistää.”
Gillian kuivaili silmiään ja niiskutti hiljaa nuhaisesti. Mun kävi sitä sääliksi. Pikkurukka! Me oltiin molemmat Tylerin armottoman lieroilun uhreja – murskattuja, hylättyjä sydämiä kumpikin! Siskokunta Yhdistyy!
Gillian nosti kasvonsa ja katsoi mua pelästyneesti.
”Kitty…”, se sanoi, ”ethän… ethän ole minulle vihainen, että o-olen… siitä mitä Tylerin kanssa… hän ja minä…”
”Pöh pah”, mä sanoin. ”Mä oon jo yli Tyleristä. Tai siis… ottaisinko sen takaisin, jos se anelisi ja matelisi mun edessä suklaakonvehdein ja ruusupuskin…? Mmmh – joo, todennäköisesti – mutta mulla on jo matoa koukussa muillakin vesillä. Vielä ei oo napannut, mutta se on vain ajan kysymys! Oon kuitenkin aika varma, ettei kukaan oo yhtä sinnikäs miestenkalastelija kuin mä, joten pakkohan sen joskus on nykiä!” Virnistin leveästi. Sitten innostuin kertomaan helmikuussa tulevasta sinkkudeittailutapahtumasta, ” – ja se pidetään kiinalaisessa kahvilassa, sinne tulee siis eri-ikäisiä sinkkuja, miehiä ja naisia, ja mä tein jo ennakkoilmoittautumisen… Hei, mä tiiän! Ilmoitan sutkin mukaan!”
Gillian vinkaisi.
”E-ei tarvitse…!”
”No, jos Tylerin kanssa ei suju…” Pökkäsin sitä kyynärpäällä kylkeen kannustukseksi. ”Sinne ehtii kyllä mukaan.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 8, 2024 13:33:48 GMT
Uniaalloilla - 57 ”Anteeksi vielä se yksi ilta…” “E-ei se mitään… Mi-minun pitäisi pyytää anteeksi, odotit varmaan pitkään…” “En ollenkaan, en itse asiassa edes päässyt lähtemään.” ”N-niinkö?” Jostain syystä kummastuin asiaa paljonkin. ”Voinko korvata sen sinulle? Oletko vapaa tänään?” Oli sunnuntai. Ulkona oli kirkas, kaunis sää. Annoin Xilon kulkea löyhällä ohjalla metsäpolulla. Kuulokkeiden kautta kuulin Timeon äänen; olimme jutelleet jo varttitunnin niitä näitä. Se oli mitä maalauksellisin hetki: hänen äänensä tulivat huulilta, joiden muistin olevan yhtä punertavat kuin ympärilläni pilkahteleva ruska vasten kuulaan sinistä taivasta, niin kuin olivat hänen silmänsäkin… Hän oli ensin laittanut pahoitteluviestin ja sitten soittanut minulle. Se oli ollut vain väärinymmärrys. Hän oli luullut, etten pääse ollenkaan tulemaan ja sitten hänelle oli tullut jokin este. En ollut aivan ymmärtänyt, mikä se este oli, mutten udellut enempää. Ei se ollut minun asiani – ja hän oli jo pyytänyt anteeksi, moneen kertaan. Jännitys ryhtyi taas räpyttelemään siipiään. Pieni hymy veti huuliani taivaisiin kenenkään näkemättä syksyisen rauhallisessa metsässä. ”Mitä sinulla on mielessä?” ”Kyselin vähän, että mikä on paikallisesti paras paikka viedä tärkeä ihminen syömään… Sain suositukset sellaisesta ravintolasta kuin Colt Amen Villa. Tiedätkö paikan?” Henkäisin äänettömästi. “T-tiedän! Mutta se on kamalan kallis…” “Älä siitä murehdi.” “Kävin siellä juuri isäni kanssa… se on hieno –” “Kävitkö? No jaa, onko se sitten liian ikävystyttävää, jos vien sinut sinne taas uudelleen?” ”Ei”, sanoin, vaikka tosi asiassa en hirveästi pitänyt ravintoloista. En pitänyt julkisilla paikoilla syömisestä. Mutta olihan tarjous ja ele romanttinen, koko Colt Amen Villa oli omalla traagisellakin tavallaan romanttinen... ja Timeon kanssa, huomasin ajattelevani vaaleanpunaisiin hattaroihin uponneena, lähtisin minne tahansa. ”Haen sinut siis tänä iltana. Seitsemältä.” Oli ihme, että pysyin Xilon selässä maastolenkin loppuun asti takaisin talleille, sillä niin kevyeksi oli oloni muuttunut! Harjasin hevoseni hyräillen, annoin sille suukon turvalle ja satulaa pois kantaessani pysähdyin rapsuttamaan Chippyä hupsu, onnellinen ilme naamallani enkä pahastunut, vaikka kissa sähisi kiitokseksi takaisin. ”Mami iloinen”, Diana sanoi, kun toin hänet ja Hugon ulos leikkimään hetkeksi, nauttimaan kauniista säästä. Tytön kasvoilla oli yllättyneen ilahtunut ilme – tajusin, että olin ollut niin pitkään alakuloinen ja alati väsynyt, että mahdoin heidän silmissään näyttää nyt poikkeukselliselta. ”Olenkin. En ole tuntenut oloani näin… hyväksi pitkään aikaan, nuppunen.” ”Diana aina iloinen!” Diana ilmoitti. ”Oletko? Silloinkin, kun lyöt suutuksissasi veljeäsi? Tai, kun olet kiukkuinen aamulla etkä suostu syömään puuroasi? Oletko silloinkin iloinen?” ”Kyllä!” ”Hyvä on sitten. Olet minun iloinen, pieni ihmeeni.” “Ihme! Ihme!” Diana hyppi ilmaan ja tömisytti jalkojaan, juosten ympyrää. Hugo leikki palikoilla syrjemmässä terassin vieressä kasvavan männyn alla. Palikat olivat oikeastaan aivan vauvoille tarkoitettuja, mutta Hugo oli kiintynyt vauva-aikaisiin asioihinsa kuin rapu, erityisesti tuttiinsa. Päiväkodissa lapsia kehotettiin jo jättämään tutit ja kasvamaan niistä pois. Diana oli tipauttanut omansa helposti jo ennen Smileysiin menoa, mutta Hugo edelleen halusi omansa; se totta kyllä piti hänet levollisempana. Katselin heitä rakkauden lämmön paisuessa rinnassani kuin syvään henkeä vetävällä valaalla… He olivat niin erilaisia, kaksoseni, erilaisia luonteeltaan… Kuinkahan Timeo tulisi heidän kanssaan toimeen? Ja laajentunut sydämeni päästi äkkiä uloshenkäyksen, jonka myötä tunsin itsekin vajoavani. Tajusin nimittäin äkkiä, ettemme olleet vielä puhuneet lapsistani. Tiesikö Timeo edes heistä? Olivatko vanhempani kertoneet? Ei se varmasti olisi ongelma, ajattelin hiukan hätääntyneenä, kun Diana tuli näyttämään minulle männynkäpyä. Totta kai hänkin ihastuisi heihin… Olin liian kaukana fantasiamaailmani utuisessa tulevaisuudessa. Palasin tähän hetkeen ja koetin sanoa jotain kannustavaa kävystä, joka lepäsi Dianan kämmenellä; tarkastelin sitä kiinnostuneesti ja silitin hänen päätään. Mutta mieltäni yritin hillitä kuten vauhkoon laukkaan lähtenyttä hevosta. En saisi mennä asioiden edelle. Pitkään alkuillasta kylvyn jälkeen mietiskelin mitä pukisin päälleni. Sormeni pysähtyivät hivelemään uuden, sinisen paitani hihoja. Olin säästellyt sitä Tylerin tapaamiseen, mutta… Jatkoin vaatekertani läpikatselua, mutta vaikka kokeilin useampaa eri kombinaatiota peilin edessä, silmäni palasivat aina heijastuksen kautta rekissä riippuvaan siniseen paitaan. En tietenkään voinut lähteä salaa – taaskaan. Olin jo menossa onnistuneesti livahdettuani talosta, mutta Kitty tuli Demin kanssa lenkiltä vastaan pihatiellä. Mitään mahdollisuuksia väistää ja piiloutua ei ollut. Näin jo kaukaa portinpielen valohehkussa Kittyn kasvot, joille nousi näkemisestäni innostunut, äärimmäisen leveä avoin hymy, kun hän huomasi juhlavaatetukseni sekä käsilaukkuni ja korkealle päänpäälle vesiputouksen kaltaiseksi solmimani hiukset. ”Oho!” hän ilmoitti. Punastuin enkä osannut sanoa mitään, millä pääsisin sujuvasti tilanteesta. ”Jaa, jaa…” Kittyn äänensävy muuttui kermaisen tietäväiseksi. Aukaisin suuni änkyttääkseni, mutta hän nosti kämmenen ilmaan. ”Ei! Ei sun tartte mitään selitellä, kyllä mä tiedän…” Hän iski teatraalisen salaliittolaismaisesti silmää. ”Oon vaan tyytyväinen, että se pisti vipinää toimintaan ja kerrankin otti vinkistä vaarin… Äläkä tyydykään mihinkään puolikutoiseen anteeksipyyntöön sitten, tyttö! Pitäkää hauskaa…” Ja hän jatkoi vihellellen matkaa. Olin hiukan typertynyt äskeisestä; mistä Kitty puhui? Eihän hän voinut mitenkään tietää mitään – en ollut puhunut Timeosta vielä kenellekään? Ajatukseni kuitenkin katkesivat, kun kuulin lähestyvän vauhtiaan hidastavan auton olevan tuloillaan ja niin kiirehdin tienvarteen noustakseni kyytiin. * Vaikka miten monta kertaa tulisin Colt Amen Villaan, se sykähdytti joka käynnillä yhtä paljon. Timeo viittasi minut edeltään ja löydettyämme pöydän ja istuuduttuamme, hän jäi katselemaan minua kirkkain silmin. Ravintolassa oli lämmin, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä sen lämmön kanssa, joka levisi hitaasti poskilleni. ”Näytät kauniilta tänään”, hän sanoi. Nostin kämmenet kasvoilleni ja piilouduin niiden taakse. ”Se on totta.” ”Si-sinäkin näytät… h-hyvältä, tarkoitan…” Timeo nauroi. Kurkin häntä häkellyksissäni, pää pyörällä. Ilta oli ihana. En vain osannut oikein sanoa mitään. Kuuntelin Timeonin miellyttävää ääntä, jonka saksalainen korostus viehätti korviani. Hän kertoi, miten vanhempani olivat tarjonneet asuntonsa hänen käyttöönsä, joten suunnitelmiinsa oli tullut muutos ja hän jäisikin joksikin aikaa Kanadaan. Hän kyseli paljon minustakin, mikä osoitti aitoa kiinnostusta. Lopulta näin sopivan hetken tulleen kertoa totuuden. ”Timeo…”, minä sanoin, arastellen katsomatta häneen, ”m-minä… vanhempani ovat varmaan jo kertoneet… että olen äiti.” Suljin silmäni. Timeo ei vastannut heti. Kun lopulta uskalsin vilkaista häneen, hän piteli viinilasia kädessään ja katseli sitä. ”Niin ymmärsin viestistäsi.” Viestistäni? “Olet aika nuori äidiksi”, hän jatkoi. “Niin, mikä olikaan ikäsi?” “Olen kaksikymmentäkuusi…” ”Ihan totta?” Timeo näytti niin yllättyneeltä sen kuullessaan, että tunsin jostain syystä häpeää. Olin ollut kaksikymmentäkolme, kun sain kaksoset. Oliko se kovin nuori? Ajatteliko Timeo minusta pahaa sen johdosta? Koin tarvetta selittää. “R-rakastan olla äiti, se on… s-se tuntuu kutsumukselta, niin kuin minut olisi tarkoitettu siihen rooliin aina… v-vaikka se oli vahinko, en ole katunut sitä hetkeäkään!” Timeo tuijotti minua ilmeettömästi, mutta sitten hammashymy valaisi hänen kasvonsa. Hän kohotti lasiaan. ”Sinulle ja minulle?” hän ehdotti. Huojennuin. Uutinen lapsistani ei ollutkaan hänelle järkytys… Illallisen jälkeen olimme jälleen autossa ja oletin hänen vievän minut kotiin, mutta Timeo kysyikin tiesinkö mikä olisi Waterphewn romanttisin paikka. Sydämeni hakkasi niin, että pelkäsin voivani pian pahoin. ”Näytätpä pelästyneeltä!” hän nauroi. ”Anteeksi – saan vain usein inspiraatiota kauniista, romanttisista paikoista maalaamiseen. Merta romanttisempaahan ei olekaan!” ”N-niin, se on totta…”, sanoin huojentuneena. ”Tosin nyt taitaa olla liian pimeää aaltojen katselulle.” Hän kääntyi silmät vilkkuen puoleeni. ”Taidan katsella vain näitä Aaltoja…” Hän oli niin lähellä, että olin varma, että hän tuntisi kasvoiltani hohkaavan kuumuuden. Hetken luulin hänen suutelevan minua(!), mutta hän laski leukansa rintaan, suoristi takaisin ryhtinsä ja väänsi avainta virtalukossa. ”Onko mitään muita ehdotuksia?” Olisimme puolestani voineet lentää kuuhun – niin vahva kehosta ulkona leijumisen tunne oli minut vallannut. Päädyimme ajamaan observatorion mäelle. Sinne mutkittelevalla kapealla vuoristotiellä oli matkan varrella näköalatasanne, josta saattoi ihailla maisemia ja näin pimeällä tähtitaivasta. Oli uskomattoman hiljaista, kun jätimme auton ja kävelimme puhumatta tasanteelle. Waterphewn rannansuuntaiset kaukaiset valot vilkkuivat pisteinä, lohdullisina ja kauniina, kuin tähtinä maan päällä. Sen lisäksi yläpuolellamme kaareutui varsinainen taivas. Tärisin, mutta vaikka oli viileä ilta, en kylmästä. Timeo asetteli oman takkinsa harteilleni kuin aito herrasmies ja seisoessamme vieretysten, ujutti käsivartensa ympärilleni. Hätkähdin. ”Anteeksi”, hän sanoi vetäytyen. ”E-ei… minä vain…” Kehoni oli reagoinut ennen minua. Kaiken sen huuman ja jännityksen ja onnen seassa oli mukana myös rippunen pelkoa… En nähnyt Timeon kasvoja tarkasti hämäryydessä, mutta ne heijastuivat kalpeina mustaa kuusten taustaa vasten. Vain tuuli hymisi mennessään omissa ajatuksissaan ja jossain kaukana pöllö huhusi kysyvästi. ”Voinko puhua suoraan?” Timeo yhtäkkiä sanoi. ”Sanoit minua sitten hölmöksi tai epätoivoiseksi romantikoksi… mutta päästä minut epätietoisuuden kärsimyksestä. Ensi hetkestä lähtien… ei, itse asiassa jo ennen kuin näin sinut, kun vasta olin kuullut sinusta… Tunsin jotain erikoislaatuista, Gillianne. Rakkaudessa ei ole ollut onnea, sydämeni on revitty irti ja paloiteltu liian monia kertoja… Jos kompuroin täällä pimeydessä, niin ole kiltti ja sano niin. Ymmärrän ja jätän sinut rauhaan. Mutta totuus on… taidan olla rakastumassa sinuun, ja niin mahdottoman nopeasti.” Olin unohtanut hengittää. Olin unessa. Tämä ei voinut oikeasti olla tapahtumassa, ei minulle… Varmistuakseni, että Timeo oli siinä – että tämä todella oli totta – hain hänen kättään omaani. Painoin sen vasten poskeani ja toivoin, että eleeni riittäisi korvaamaan sanojen kadon. ”Minun täytyy tietää”, hän jatkoi, puhuen hiljaa ja pehmeästi, melkein epätoivoisesti. ”Onko joku toinen, josta minun pitäisi olla tietoinen? Tarkoitan, että olet äiti ja… Sydäntäni on poljettu ja heitelty niin huolimattomasti aiemmin, etten voisi mitenkään kestää sitä enää…” Sisälläni kävi humina. Nieleskelin pakonomaisesti. Timeo odotti minun vastaavan, vakuuttavan… Hänen siluettinsa oli kuin enkelin; seisoi edessäni kaikki korttinsa avanneena, niin haavoittuvaisena… Sydän löi jo nielussa asti, kun lopulta kuiskasin: ”Ei ole. Ei ole ketään.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 154
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Jan 8, 2024 16:57:51 GMT
27.09.2023Viikonlopun retkitavarani olivat levällään pitkin asuntoani. En ollut jaksanut vielä pakata niitä pois, sillä asuttaessani ainakin vielä yksin taloani mitä väliä, sillä olisi, millaiseksi lääväksi se muuttuisi. Kunhan vain lattia olisi sen verran siisti, jotta koirien tassut eivät olisi vaarassa. En mä tiennyt mitä järkeä olisi pitää taloani siistinä, sillä kukaan ei kuitenkaan olisi käymässä täällä. Jossain kohtaa, kunhan mä vain jaksaisin, laittaisin pallon pyörimään sen puolesta, jotta luonani voisi olla taas jossain kohtaa uusi sijoituslapsi. Kittyltä viikonloppuna saapunut viesti oli saanut mieleni mustumaan ja mä olinkin miettinyt kuinka toisella oli pokkaa esittää sellaisia syytöksiä. En ollut halunnut vastata viestiin ollessani Unicorn Campilla, osin senkin vuoksi, että mä olin suuttunut sen verran pahasti. Vasta maanantaina, kun olin herännyt ja päässyt jollain tasolla taas kiinni elämään, mä olin vastannut Kittylle. Lähetin viestin ajattelematta sen suuremmin millaisen myrskyn se saisi aikaan. Todennäköisesti ainakin jonkinlaisen myrskyn se varmasti nostaisi, varsinkin kun kyseessä oli Kitty. En mä tiennyt jaksaisinko mä kuitenkaan välittää asiasta, sillä ehkä mun olisi vihdoin ja viimein aika alkaa ajattelemaan myös itseäni. Enemmän kuin todennäköistä olisi se, jotta mä en tulisikaan millään päätymään parisuhteeseen, saati että mulla voisi sitä kautta olla omia biologisia lapsia. Ehkä mua ei oltukaan tarkoitettu omien lasteni isäksi, vaan ehkä mun tarkoituksenakin oli päätyä sijaiskodiksi. Ehkä yksinhuoltaja isän koti ei ollut se perinteisin, mutta mä tulisin tekemään kaikkeni, jotta mä voisin tarjota parhaan mahdollisen kodin jokaiselle lapselle, joka mun luokseni sijoitettaisiin. Vaikka kukaan ei ollutkaan kertonut tarkasti, olin ymmärtänyt, jotta myös Orange Woodsilla oli jonkinlainen tilanne päällänsä. Ehkä omalla tavallaan jänistin ainakin osin, mutta koin jotta tilanne tarjosi samalla hyvän mahdollisuuden pysytellä poissa tilalta ilman että minun joutuisi selitellä asioita sen suuremmin. Tokihan olin luvannut Raicylle, jotta auttaisin tilalla niin paljon kuin mahdollista jos tarve vain olisi, eikä miehen tarvitsisi maksaa minulle noista tunneista. Tokihan jossain kohtaa mun olisi pakko palata takaisin Orange Woodsille, mutta sitä ennen haluaisin nähdä miten Kitty reagoisi viestiini ja valmistautua hieman paremmin puolustamaan itseäni toiselle. Ehkä mä olin antanut itsestäni liian pehmeän kuvan menneiden kolmen vuoden aikana, mutta enää mä en siihen suostuisi. Ehkä itseni puolustaminen saattaisi johtaa siihen, jotta menettäisin työpaikkani, mutta jos niin kävisi, sitten minun täytyisi vain keksiä jokin varasuunnitelma. Yksi mahdollisuus olisi aina majoittaa muiden hevosia tilalleni, vaikka en tiennytkään kiinnostaisiko ketään tuoda hevostaan hyvinkin alkeellisiin olosuhteisiin. Ehkä joskus, jos vain vuodet ja pankkitilini saldo antaisi periksi, pystyisin rakentamaan pienen kentän, joka helpottaisi hevosten treenaamista. Tokihan aina olisi sellainenkin mahdollisuus, jotta ottaisin tilalleni yhden tai kaksi nuorta hevosta kerrallaan koulutettavaksi. Tokihan koulutettavien määrä riippuisi aina siitä, montako karsinapaikkaa minulla olisi vapaana, mutta koska oma hevosmääräni oli tällä hetkellä täydellinen, en uskonut, jotta tulisin ainakaan ihan heti hankkimaan uusia hevosia. Tokihan aina oma kysymysmerkkinsä olisi myös Bluen kohtalo, mutta mahdollisesti loppuvuoden aikana, jos vain asiat menisivät hyvin, selvittäisin Kittyn kanssa nuoren tamman kohtalon. Koska minulla oli jo Image ja Star, en välttämättä tarvinnut omaa puolikastani tammasta, joten olin täysin valmis lahjoittamaan sen Kittylle. Tokihan nuori tamma saisi edelleen jäädä asumaan tilalleni, mutta silloin kaikki tamman kulut kuuluisivat Kittylle. Kuitenkin niin kauan, kun mitään isoja liikkeitä ei tarvitsisi tehdä, saisi tilanne Bluen ympärillä jatkua juuri sellaisena kuin mitä se oli tälläkin hetkellä. Tokihan mä toivoisin, ettei tilanne muuttuisi ainakaan huonompaan suuntaan, mutta elämä oli opettanut, jotta kaikki olisi mahdollista. Alexiinan kommentti: ! Peukut Tylerin viestille - kerrankin uskalsi suoraa viestintää! En usko, että vastaanotto tästä hyvästä on ollenkaan niin paha kuin Tyler pelkää. Itse asiassa sillä voi olla sangen yllättävät seuraukset...
(Lisäsin Kittyn viestin tarinaan, kun se ei muissa tekstiyhteyksissä ole esillä! )
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
When life hits you, make it a catch.
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Jan 8, 2024 18:27:51 GMT
Kitty talks - 27.09.2023 @Tyler ”TÄH?”
BJ vastasi mun huutooni pärskäyksellä. Mutta en mä sitä. Vaan tätä viestiä, jonka Tyler oli pistänyt. Siis mitä mä en nyt ymmärtänyt?
Lähin juoksemaan kännykkä koholla kädessä, stoppasin, peruutin kääntymättä takaisin ja salpasin BJ:n karsinan. Sitten lähdin uudestaan juoksuun. Kovaääninen purputus ja yskintä rahista köhisi pihalle ja seisahduin sen verran, että saatoin morjestaa kypäräpäistä tulijaa.
”Harry!”
Harry sammutti harrikkansa ja otettuaan kypärän päästään, soi mulle hurmaavan vanhan miehen hymynsä.
”Eikös se ole karamelli-päivänkakkara, Kitty?”
Kikatin.
”Kuule, jos sä olisit neljäkymmentä vuotta nuorempi, et olis leskimies enää. Tai kolmekymmentä. En oo ikärasisti.” Paitsi, jos puhuttiin mun omasta iästä… mistä ei puhuta!
”Heleä äänesi avaa aina korvani. Tämä on hauska laite, mutta niin metelinen.”
”Tiekkö kuka siitä pitäisi erityisesti? Lotte.”
Harry vain hymyili. ”Ketä sä tulit tapaamaan? Muuta kuin mua.”
”Korviini kantautui ikäväkin sanoma…” Harry laski huolestuneen välittävän ja syvän katseen kohti päätaloa. ”Emily voi kuulemma heikommin.”
”Brrr!” mä värähdin. En halunnu ajatella sitä. Siis mitään: Emilyn muistisairautta, vanhenemista, mitä se aiheutti… mihin se vääjäämättä lopulta johtaisi… ei, ei, ei! Olin vielä nuori! Nuori! Mun pitäisi ajatella vain nuorten trendikkäitä, seksikkäitä ajatuksia ja nuoria murheita!
Tunsin äkkiä olon painavaksi ja hitaaksi. Hir-veä-tä! Mä haluun aina tuntea, että kenkä nousee kevyesti ja reippaasti maasta. Tällainen olotila ei oo ollenkaan kivaa!
”Onko hän täällä kotosalla?”
”On”, mä sanoin, ja Harry lähti kohti kuistia. Mäkin menin, koska (katsoin taas kännykkää kädessä) mulla oli selvitettävää erään henkilön kanssa.
”No, miten sinä olet voinut? Onko elämä ollut mieleistä ja opettanut uutta?”
”Siitä en tiiä – tai oon mä alkanut katsomaan telkkarisarjoja, sellaisia korealaisia romansseja. Ne on niin koukuttavia, pakko katsoa kaikki jaksot putkeen, jos yhden alottaa!”
”Ei kuulosta hyvältä.”
”Ei, ne on tosi hyviä –”
”Meillä kaikilla on vain ennalta määrätty rajattu aika täällä. Se on arvokkainta mitä meillä on: jäljellä oleva aika. Sitä ei kannata tuhlata turhanpäiväisyyksiin.” Ja Harry meni sisälle mun jäädessä hölmistyneenä, vähän pahastuneenakin seisomaan. Menin kuitenkin pian perässä.
Etsimäni henkilö oli heti siinä: Gillian nosti takkia naulasta, tervehtien ujosti Harrya.
”Seis! Älä mee minnekään”, mä sanoin osoittaen dramaattisesti. Gillian väisti mut kiireisesti.
”Minun täytyy mennä –” Työnsin kännykän sen kasvojen eteen. ”Mitä…? M-mikä se on?”
”Lue!”
Gillian jäykistyi pelkät silmät liikkuen vasemmalta oikealle, vasemmalta oikealle. Se puri alahuuleensa. ”Mitä tää on?” mä sanoin. ”Mistä toisesta miehestä on puhe, täh, häh??”
Gillianin lukkiutuneeseen katseeseen tuli äkkiä pieni terä. Se paineli ulos. Ehei – näin helpolla se ei tästä pääsisi! ”Mikä toinen mies?” mä kailotin ravaten Gillianin pakoilevan selän perässä. ”Onko tää, mitä Tyler tässä sanoo, totta? Ettekö te menneetkään jonnekin? Onko sulla joku toinen kuin Tyler? Täh?”
Vastauksena oli vain Gillianin tuuhea punainen poninhäntä, joka valskasi puolelta toiselle. ”Gills! Mitä on tekeillä? Missä sä käyt iltaisin – kenen kanssa, jos et Tylerin?! Sos! Hätäpuhelin!”
”Kitty!” Gillian käännähti niin yllättäen ympäri, että olin törmätä; sain juuri ja juuri kännykän pidettyä lipsahtamasta sormista. ”Voitko kunnioittaa sitä, etten halua puhua tästä? Se on minun… minun asiani… Ole kiltti.” Gillian odotti, tuijotti mua silmiin. ”Kiitos”, hän sitten sanoi, kun en ollut häkellykseltä saanut vastasanaa ulos. Ja jatkoi matkaa. Emmin, mutta kiiruhdin yhä perään.
”Mun pitää tietää!” vaadin. ”Jos sä oot satuttanut Tyleria… Se ei oo reilua, Gills. Mä haluan tietää, kumpi teistä on tehny oharit ja kenelle! Jos sä et haluakaan Tyleria –”
”Kitty!” Gillian parkaisi ja näin sen poskilla melkein raivostuneet kyyneleet; Gillian ei menettänyt sillä tavalla mun käsittääkseni ikinä malttiaan. ”Anna minun olla! T-tämä on jo tarpeeksi… tarpeeksi kamalaa –! Vaikeaa! Minun… minun –” Gillian vaikeni nyyhkyttäen, veti ladon varustehuoneen auki, tuli sieltä takaisin mopokypäränsä kanssa ja meni skootterilleen.
Mulla oli inhan niljakas olo. Oliko mua höynäytetty?
Tuijotin pahasti, kun Gillian ajoi tiehensä. Ja mä kun vielä olin lohdutellut sitä ja vakuuttanut, että antaisin Tylerin kuulla kunniansa, jos oli satuttanut Gilliania, niin kuin olinkin antanut… mutta olinko mä ollut väärässä?
Luin Tylerin viestin vielä uudestaan. Missään ei ollut mitään järkeä. Kuka tää ’toinen mies’ oikein oli, josta Gillian ei suostunut puhumaan? Edes mulle? Vaikka mä olin kaikista luotettavin tyyppi, jolle voi uskoutua kaikesta!
”Hmh”, hymähdin. Laitoin soiton menemään Tylerille. Ehkä se tiesi tästä enemmänkin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
When life hits you, make it a catch.
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Jan 8, 2024 19:53:57 GMT
27.09.2023 ROBERT: Robert pysäytti Rockyn ja jäi häijyn huvittuneena seuraamaan sirkusta latoparkkipaikalla: Kitty pomppi jalalta toiselle, piteli kännykkää käsi koukussa ja pärski kuin Chippy edellispäivänä vedettyään jotain nenäänsä haistettuaan varmaan Robertin pierun, jonka tämä oli päästänyt hetkeä aikaisemmin ennen kuin kissa oli alkanut köhistä. Kitty näytti naurettavalta, mutta niin se aina näytti. ”Miten niin et tiedä siitä mitään?! Eikö teidän pitäny tapailla Gillianin kanssa, mä luulin –?” Kitty veti puhelimen kauemmas korvastaan irvistäen. ”Joo, no en mä sitä pahalla sanokaan! Kunhan ihmettelen ja oon pihalla! Okei, okei – sä et tiedä! Mä selvitän sitten jotenkin muut–” Kitty napsautti suunsa kesken kiinni ja katsoi kännykkään hölmistyneenä. ”Löikö se mulle luurin korvaan? Oho, ei, mä taisinkin ite painaa, hups…” ”Mä tiedän ketä se näkee”, Robert sanoi. Kitty ei ollut huomannut häntä seisomassa ruunan kanssa parkkipaikan vieressä. ”Gillian. Jos sä siitä puhuit.” Kittyn silmämunat olivat lentää kuopistaan. Hän loikkasi Robertia kohti kuin jänis niin rajusti, että Rocky heilautti päätään. ”Joo? Joo?! Tiedätkö? Oikeasti? Kerro, sun täytyy kertoa! Mistä tiedät??” ”Paljon maksat?” Kitty tapaili taskujaan. ”Käykö alennuskuponki liikuntasalille?” ”Mitäs luulet?” ”No joo… tästä olikin päivä jo mennyt, no jaa”, hän heitti lapun ilmaan, mutta nosti sen kyllä vielä maasta ja laittoi takaisin taskuunsa (”Heh, Raicy söisi mut lounaaksi...”). ”Bob, tää on aikuisten vakava asia. Mitä tiedätkin, sä voit uskoa sen mulle. Mä en levitä sitä eteenpäin! Kunniasanalla!” Robert tyrskähti ivallisesti. ”En levitä!” Kitty suurensi silmiään viattomasti. ”Mutta mun täytyy huolehtia niistä! Molemmista! Gillianista ja Tyleristä! Kun katsos… nää voi olla sulle liian monimutkaisia juttuja, mutta Tyler on mun entinen puksu ja Gillian on mun sisko eri äidistä… ja isästä... ja mun velvollisuus kunniasisarena sekä entisenä naisystävänä on katsoa kummankin perään!” Robert tuijotti inhoten. Mitä? Mikään siinä, mitä Kitty juuri oli hölissyt, ei ollut mistään kotoisin. ”Robert – mikäliliesuntoinennimion – Center!” Kitty koetti sitten militaarisempaa tyyliä. ”Käsken sua heti kertomaan mitä tiedät! Tässä on ihmisten sydämet murskaimen alla ja mun pitää pelastaa ne!” ”Sä oot pimee.” ”Ja sä voisit olla sankari, jos kerrot! Avaa suu… tällä tavalla – aaaaAAA…” Robert pudisteli päätään ja käänsi Rockyn ohjaa. Kaikkia hulluja sitä joutuikin tuntemaan… ”Räääääk!” Kitty valitti kuin korppi. ”No okei! Okei! Paljon sä haluat?” Rocky pysähtyi. ”Me puhutaan dollareista.” ”Juu juu!” Robert hieroi sängenalkuaan. Vai pitäisikö kiristää Kittyä jostain muusta? Mikä olisi hyvä? Että hän ottaisi Raicyn Robertille tyrkyttämät kotitalousvuorot? Näh, ei se toimisi. Kitty huiteli siellä ja täällä tekemässä kaikkea jo muutenkin, eikä Raicy varmasti kunnioittaisi heidän sopimustaan kuitenkaan, joten Robert joutuisi vain tappiolle. Pyytäisi Kittyä hankkimaan hänelle tupakkia ja kaljaa (yritys Bridgetweetin marketissa ei ollut onnistunut, mutta Robert oli onneksi välttänyt poliisin, kun hänet oli päästetty pelkällä varoituksella)? Siitäkin hän jäisi varmasti kiinni – Kitty, vaikka mitä itse väitti, oli kyvytön säilyttämään muiden asioita. Ei, suora kova käteinen olisi varmin ja paras. Sitä ei voisi jäljittää tai todistella. ”Kakssataa.” ”Kakssataa!” ”No… satanen.” ”Mikä mä oon, kävelevä rahapuu?!” ”Meinasin pyytää tonnia, että pääset naurettavan vähällä.” ”Noilla jutuilla susta voisi tulla Dirk Davies kakkonen…”, Kitty jupisi kaivellen kuvettaan, ”mulla ei oo lompsaa täällä. Käyn ullakolla. Stay put.” ”Lantalassa vartin päästä”, Robert sanoi. Kitty niiskautti ja kipitti tiehensä. Sillä välin Robert vei ja pisti Rockyn pois. Hän lompsi lantalaan, jonne Kitty tuli tukka putkella, olkansa yli vilkuillen. ”Tossa”, hän sanoi ahtaen setelit Robertin kouraan. ”En voi uskoo, että kauppaat tälleen informaatiota nurkan takana kuin mikäkin huumekauppias ja mä vielä ostan! Itse asiassa, tää on jännää”, hän irvisti silmät pyörien päässä. ”No?? Anna kuulua sitten! Ja yksityiskohtaisesti – tolla summalla haluan tietää kaiken tuulen suunnasta tän mysteerimiehen nenäkarvojen pituuteen!” ”Se oli rannalla jonkun hepun kanssa. Ne piti käsistä ja katteli vettä.” Robert vaikeni. Kitty tuijotti. ”Nii?? Kai nyt muutakin! Kuka heppu – minkä näköinen, missä, mitä?” ”Emt. Harmaa takki kai. Vaaleat hiukset. En nähny kunnolla, ne oli selkä tielle päin ja kaukana.” ”Missä kohtaa rantaa? Meidän rannalla?” ”De Layssä.” ”No siinäkö kaikki?” Robert kohautti harteitaan. ”Tiedätkö edes millasella autolla se – hetkinen…”, Kittyn ilme muuttui nopeasti. ”Hopea Sedan!” hän kirkaisi niin, että Robert ärähti. ”Se auto porteilla! No nyt mä sen kässäsin!” Robert kaivoi korvakäytäväänsä. Kitty oli jo menossa pois, kun tuli vielä takaisin. ”Mutta toi sun kertoma oli kyllä yhtä tyhjän kanssa! ’Vaaleat hiukset’… ’harmaa takki’… sopii vain noin kymmeneentuhanteen vastaantulijaan!” ”Kato Gillianin puhelimesta kenen kanssa se tekstaa”, Robert kohautti. Hän sanoi sen muuten vain, mutta Kitty jähmettyi ja sitten hitaasti, kuin aamuaurinko nousee vuorten takaa, hänen kasvoilleen levisi kaikenkattava loistelias hymy. ”Niin… niin! Niin, niin, niin! Tietysti. Pöks”, hän oli mottaavinaan itseään otsaan, sitten teki saman Robertin muhkeaan olkapäähän. ”Kiitti! Ehkä sä sittenkin lunastit ainakin… kakskyt prosenttia taksastasi. Heippa!” Ja hän riensi pois. Robert otti sormen korvastaan ja pläräsi tyytyväisenä seteleitään. Tällainen bisneshän voisi kannattaa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 8, 2024 21:05:12 GMT
Uniaalloilla - 58 Olen kamala ihminen! Tuskin näin minne ajoin. Kyynelsumussa olinkin ajaa ulos tieltä, mikä sai lopulta minut kokonaan pysähtymään ja tunkemaan tumppua kypärän sisään. Miten saatoin toisaalta olla onneni kukkuloilla ja toisaalta tuntea hirveää kipua ja kauhua siitä, mitä olin tehnyt? Olinko todella sanonut sen – kieltänyt Tylerin? Kieltänyt Tylerin? En voinut ajatella sitä… Mutta en ollut voinut satuttaa Timeota. Tiesin millaista oli, kun sydämen lauluun ei vastattu ja se jäi ontosti kaikumaan sisällesi… Tiesin, että Tyleriinkin sattui. Meihin kaikkiin sattui. Jos Tyler kuulisi Timeosta ja minusta, hänen jo valmiiksi vajaakuntoinen sydämensä – ei. En kestänyt ajatella sitä. Ja juuri sen takia, Tyler ei missään nimessä saisi tietää Timeosta. Kitty ahdisteli minua, jopa Dewn oli udellut. Ymmärsin kyllä, että olin käyttäytynyt oudosti viime päivät ja itsepähän herättänyt huomiota, mutta vastedes minun olisi oltava varovaisempi. Saatoin vain toivoa, ettei Tyler ollut kehittänyt liian voimakkaita tunteita minua kohtaan, jotta pääsisi minusta yli nopeammin ja mahdollisimman pehmeästi. En uskonut, että hän oli... En missään nimessä tahtonut, että hän minun ja tämän takia kovettaisi taas sydämensä kuoreen, jota olin uneksinut voivani silitellä ja raottaa, vaan että hän yhä jaksaisi uskoa rakkauteen ja ennen kaikkea siihen, että hän ansaitsisi onnen siinä missä minäkin. Timeo oli puhunut niin kauniisti, pyytänyt niin koskettavasti minulta vahvistusta… Mitä olisin siinä tilanteessa voinut tehdä? Sillä… sillä minäkin olin rakastumassa häneen. Vedin väristen henkeä. ”Olen rakastumassa häneen”, sanoin ääneenkin. Halusin kuulla oman ääneni, enkä vain päänsisäisten ajatusteni, sanoittavan nuo tunteet – nuo pelkojen ja kuiskailevien toiveiden ja epävarmuuksien värisevät huokaukset. Se ei tarkoittanut, että lopettaisin siihen paikkaan Tyleristä välittämisen kuin veitsellä leikaten. Rakastaisin silti häntäkin ja aina tulisinkin, niin kuin kaikkia muitakin, joihin olin joskus rakastunut. Brody. Josh. Timeo vain oli toiminut nopeiten ja rohkeiten. Ehkä sitä olin odottanutkin… jotakuta, joka veisi minulta jalat alta ennen kuin ehtisin liikaa murehtimaan, epäröimään, pelkäämään. Oli vaikea uskoa, että jostakin äitini aikaansaamasta – hänen yrityksistään saada minua tapaamaan Timeota jo Sveitsissä – olisi seurannut jotain näin uskomattoman ihanaa. Ehkä, jos minusta ja Timeosta nyt todella tulisi jotakin, voisin antaa ainakin osittain pienen osasen äidille anteeksi kaikesta hänen ilkeydestään minua kohtaan koko elämäni ajalta… Mutta tästä hurmioituneesta rakastumisestani huolimatta, olin myös murskana. Tyler parka… Miksi en voisi rakastaa teitä kumpaakin, pitää teidät molemmat? Miksi täytyi valita? Ja Josh – hän myös. Sydämeni olisi kyllä kyllin iso rakastamaan heistä jokaista aivan yhtä suuresti! ”Haluan Tyler!” Diana kiukutteli toisena iltana, kun laittelin heitä Hugon kanssa nukkumaan. Olin ottanut yösatukirjan esiin, mutta Diana kiemurteli jatkuvasti pois vuoteesta ja rynni kehää huoneessa niin, että matto meni kupruille. ”Tyler lukee! Tyler lukee!” Pidättelin limaista nykivää palaa kurkussani. ”Rakas, kun Tyler ei voi oikein tulla nyt… Äiti lukee teille sen sijaan –” ”Ei! Tyler!” “Tyler!” Hugokin meni siskonsa kuoroon mukaan. “Kopskeikkaa”, ovi sanoi ja Kitty tuli lastenhuoneeseen. Hänellä oli (räpytin silmiäni sen nähdessäni) pienellä tarjottimella kolme maitomukia. ”Saisko olla vielä yömyssyt lapsiystävälliseen tyyliin?” ”Kitty…” Kitty vain hymyili, mutta ei normaalia leveää virnuiluaan, vaan rauhallisemmin ja lempeämmin. ”Toin äipällekin. Toivottavasti en keittäny niitä liian kuumaksi… yritin kattoo, että ne olis suhteellisen sopivalla.” Kiitin hiljaa, yhä hämilläni. Kitty laski tarjottimen vapaalle tuolille. ”Teit… kovin kiltisti.” Kitty huiskaisi kättään. Sitten virnisti Dianalle. ”Mitä mä olin kuulevinani? Missä mun hurraahuudot luuraa? ’Kitty, Kitty, Kitty!’” Ojensin maitomukit Hugolle ja Dianalle, jotka kumpikin ottivat ne innoissaan – kai heistä oli eksoottista saada maitoa sänkyyn ilman, että kukaan oli ehdottanut tai kertonut siitä etukäteen. Yleensä minä kysyin heiltä, jos he haluaisivat ja sitäkin vain toisinaan, en mitenkään jokailtaisena rutiinina. Joskus myös mummi toi heille maitoa silloin, kun nukutti heitä puolestani. Mutta se, että Kitty teki niin ja oma-aloitteisesti, oli ennenkuulumatonta. Kitty tuli toki mainiosti eri ikäisten lastenkin kanssa toimeen, mutta hän ei ollut aivan sellaista tyyppiä, jota voisi kutsua… äidilliseksi tai vaistonvaraisesti hoivaavaksi. Ja maitokupillisten tuominen rauhattomien lasteni vuoteeseen oli juuri sitä: vaistomaisen huomaavaista. Otin oman mukini ja kostutin huulet lämpimään. Maidon lohdullinen tuoksu oli ihana. ”No niin, nyt kun saitte oikein maitoakin, käytte takaisin peiton alle. Luen teille sadun ja sitten –” ”Mä voin kertoa sadun!” Kitty sanoi. ”Joo!” Diana hihkaisi. ”O-oletko varma…?” ”Tietty! En mä sitä –”, Kitty torjui tarjoamani kirjan, ”mä kerron kuule ihan omasta takaa! Täällä”, hän koputti päätään, ”on kuulkaas, ipanat, semmoinen tarina-arkku, että kuuntelette vielä aamullakin silmät pyörien!” ”Tarkoitus on saada heidät nukahtamaan, Kitty…”, sanoin varovasti, mutten voinut olla vähän hymyilemättä. Diana ja Hugo nimittäin tuijottivat Kittyä niin tarkkaavaisesti ja silmät selällään kumpikin, etten olisi ikinä itse saanut heitä kiinnostumaan mistään niin syvällisesti. Vedin peiton kummankin leukaan, suukotin heitä otsalle ja vetäydyin hiljaisesti sivumpaan, kun Kitty aloitti: ”No niin! Olipa kerran sammakko, jolla oli niin iso suu, että tuli usein möläyttäneeksi semmoisia kuplia kidastaan, että toiset taikalammen asukkaat välillä vähän pahoitti niistä mielensä…” * ”Hei, Gills… nukutsä?” Havahduin takaisin pystympään. Lastenhuoneen valot oli himmennetty. Hahmo häälyi yläpuolellani kämmen olkapäälläni. Kitty kallisti päätään ja virnisti, kun sain unisen katseeni tarkennettua häneen. ”N-nukahtivatko he…?” ”Jo vain. Ja niin nähtävästi säkin. Onko mun jutut tosiaan noin pitkästyttäviä?” Kitty pihisi hiljaa hykertäen. ”Voi… saat minun puolestani tulla lukemaan – tai siis kertomaan heille tarinoitasi useampanakin iltana”, ähkin pyrkiessäni tuolilta pystyyn; jalkani olivat puutuneet ja niitä alkoi ilkeästi pistellä. Vuoteesta kuului vaivaista pientä tuhinaa, kun hiivimme kumpikin sieltä ulos. Kitty sulki oven hitaasti ja huolellisesti ja kääntyi sitten leveä hymy huulillaan puoleeni. ”Tässä”, hän sanoi ja antoi puhelimeni. ”Älä unohda tätä. Se voi vaikka soida ja herättää kaikki.” ”Ah… kiitos”, sanoin hämilläni, yhä jotenkin tokkuraisena. Kaatuisin omaan vuoteeseeni heti. ”Hyvää yötä, Kitty…” ”Höh, eihän kello niin paljon ole että aikuisten nukkumaanmenoaika vielä on!” ”Minun on… kun olet äiti, ymmärrät…” Tajusin vasta huoneeseeni mentyä mitä olin tullut sanoneeksi ja puna levisi kasvoilleni. Toivottavasti Kitty ei ollut loukkaantunut – en ollut ajatellut sanojani loppuun asti! Katsoin hajamielisesti kännykkääni. En tiedä miksi jäin tuijottamaan sitä näkemättä oikeasti mitään. Taisin nukkua silmät auki, seisten. Räpyttelin. Niin… jokin ajatus oli yrittänyt tehdä tuloaan, mutta mennyt pois… jotain Tyleristä… Väsyneesti avasin Tylerin ja minun viestikeskustelun. Hän ei ollut vastannut viimeisimpään, pieneen arkaan kuulumisten kysymykseeni, jonka olin laittanut viikonlopun jälkeen. Siirryin Timeon keskusteluun. Häneltäkään ei ollut uusia viestejä. Hetkinen… Mikä tämä oli? En muistanut mitään tällaista viestiä Timeolta. Ja… se oli tullut – tänään. Olinko ollut niin horroksessa, että olin avannut viestin ja sitten unohtanut lukea sen? No, olihan se mahdollista… oloni oli pökkelöinen. Laitoin hänelle vain sydämen. En pystynyt muuhun, vaikka rintani hyrräsi mielihyvästä hänen kauniista sanoistaan. Kapusin oman peittoni alle ja, kuten uumoilinkin, nukahdin heti, kun pääni kosketti untuvatyynyä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 9, 2024 11:46:44 GMT
29.09.2023 OLIVER: “Voinko tulla myllylle yöksi tänään sinun ja Windyn luo?” ”Kysyitkö äidiltä tai isältä?” ”Ne tappelee.” Oliver roikotti reppua. “En tykkää tappelemisesta, paitsi jos se on hauskaa. Niitten ei ole hauskaa.” ”Mistä he tappeli?” ”Mummista. Taas.” Oliver puhalsi ilmaa nenänsä kautta. “Miksei kaikki voi tulla vaan toimeen keskenään?” ”Tervetuloa ja liity joukkoon pohtimaan tuota perimmäistä kysymystä, pikkuveli”, Dewn hymyili. ”Haluatko tosin tietää vastauksen?” ”Joo!” ”Koska ihmisiin sattuu. Ja sellaiset ihmiset satuttavat sitten muita.” ”Miksi?” ”Eivät välttämättä tahallaan tai tarkoituksella – eivät siksi, koska haluavat tehdä niin, vaan koska eivät tiedä miten toimia toisin. He vain reagoivat – kuten vaikka haavoittunut koira murisisi ja hyökkäisi, vaikka lähestyisit sitä ystävällisin ajatuksin ja auttavin aikein. Ihmiset voivat olla vähän samanlaisia. Mutta, jos et tappele loukkaantunutta ärhäkkää koiraa vastaan, vaan ymmärrät sen kivun ja mistä käytöksensä johtuu, se saattaa alkaa luottamaan sinuun ja nähdä, ettet vahingoitakaan sitä enempää. Joten”, Dewn asetteli seteleitä kassakoneeseen, ”kun joku seuraavan kerran hyökkää kimppuusi – sanallisesti tai noin muuten – niin sen sijaan, että ajattelet heidän satuttavan sinua, koeta ajatella, että heihinkin sattuu. Ehkä se siitä. Ja jos ei, niin… no, pidät vain huolen, ettet itse satuta muita. Vai mitä?” ”Okei…” Puotiin tuli asiakas, yksi ratsastustunneilla käyvistä tytöistä, joka tuli sisään, muttei ostanut mitään. Huomattuaan Dewnin, hän jäi seisomaan ja häpistelemään naulasta roikkuvaa riimua, mutta ei tuntunut tosiasiassa siitä kiinnostuneelta. Välillä hän vilkuili Dewniä, joka rauhallisen neutraalisti hymyillen pyyhki tiskiä. Lopulta toinenkin tyttö tuli puodin ovelle kutsumaan ystäväänsä. Tyttö katsahti tiskille vielä kerran olkansa yli ennen poistumistaan. Oliver kuuli heidän alkavan heti kikattaa pihalla. Olipa kummallista. Mitä hauskaa tiskiliinassa oli ollut? Oliver kääntyi taas isoveljensä puoleen. ”Eli onko äiti ja isä kipeitä?” Dewn pyyhkäisi nutturaltaan karanneita kiharoita. ”Ehkäpä.” ”Mikä niillä sitten on? Kipeä vatsa? Kuulin äidin valittavan, että ’migreeni on taas tulossa’, kun mummi teki jotain. Minulle tulee maha kipeeksi aina hernesopasta.” ”Se ei taida olla ihan senkaltaista… kipua. Se on sellaista näkymätöntä ja vaikeasti havaittavaa, jota ei välttämättä itsekään tiedä. Se voi olla täällä”, Dewn laittoi kämmenen otsalleen, ”tai täällä”, hän pisti sen rinnalleen. ”Ne on silti äänekkäitä”, Oliver päätteli. ”Kuulen ne seinän läpi. Voinko tulla yöksi myllylle?” ”Minun puolestani. Kysy nyt kuitenkin, että ollaan varmoja. Ja pitäähän äidinkin tietää missä olet.” ”Voitko sinä kysyä…?” Oliver otti parhaan leveän hymynsä. ”No hyvä on. Soitan äidille myöhemmin. No, onko sinulla tekemisen puutetta vai voinko lainata sinua juoksemaan pari hommaa puotiasioissa?” ”Läksyjä”, Oliver näytti reppuaan. ”Ranskaa. Se on vaikeaa.” ”Teillä on nyt jo ranskaa koulussa?” ”Alkoi tänä syksynä, mutten pidä siitä. Se kuulostaa niin hassulta. Kuif ohihi Huhon vauvanmömmöä huusha!” “Sori, kaveri. En ymmärrä sanaakaan.” Oliver nauroi. “Ei, kun oikeasti”, Dewn vakuutti, “en osaa sanaakaan ranskaksi.” “Miten et voi osata? Eikö kaikki aikuiset osaa?” ”Ei. Äiti tai isäkään ei osaa. Lotte taitaa osata, ainakin jonkin verran… ei minun katsos ole koskaan tarvinnut sitä lukea. Eikä sitä niin paljon täällä puhuta, kuin itäpuolella. Opiskelisin mieluummin phewtä.” “Koska Adam puhuu sitä?” “Jeah. Adamkaan tosin ei ole siinä fluentti, hän on ollut liian kauan poissa, että on melkein unohtanut... Hassua, miten nopeasti sitä unohtaa kielen, jota ei aktiivisesti käytä…. Osaan itse tuskin ollenkaan enää saksaa. Pitäisi vissiin vähän virkistää muistia senkin suhteen…” ”Osaatko saksaa?!” ”Me asuttiin Saksassa, kävin siellä koulua.” Oliver silmäsi häntä ällistyksissään. Dewn oli siistein tyyppi, jota oli koskaan tavannut – ja onneksi hänen isoveljensä, joten voitto kotiin! ”Että jos sinulla on saksan läksyjä, niissä voisinkin auttaa, mutta ranskaan joudut valitettavasti kysymään Gilliania.” ”Nääh… kai se menee.” Oliver ei halunnut häiritä Gilliania. ”Voinko tehdä niitä ylhäällä?” ”Jeah, tietty.” Oliver otti reppunsa, ison suklaakeksin vitriinistä ja nousi portaat kahvilan yläkertaan. Siellä hän istuutui pyöreän pöydän ääreen korituoliin lähelle ikkunoita, joista näki ratsastushalliin, jotta saattoi katsella Judithin pitämää tuntia. Ratsastuksenopettaja oli pelottava, vaikka olikin pyörätuolissa eikä siten olisi pitänyt olla mitenkään uhkaava, mutta hän oli! Oliver otti koulukirjansa esiin, mutta jäi ajatuksissaan nakertamaan keksiä jalkojen heiluessa pöydän alla ja seuraten ratsukoita ylittämässä pientä esterataa yksi kerrallaan. Hänkin haluaisi hypätä enemmän. Erityisesti niitä maastoesteitä, joita hänen oli kielletty hyppäämästä. Mutta hän oli jo… Kun kukaan ei ollut näkemässä, Oliver oli ottanut Luckyn yli muutamasta sellaisesta ja se oli ollut hauskaa. Hän oli menettänyt vähän tasapainoaan, muttei pudonnut. Eivätkä ne sitä paitsi niin isoja esteitä olleet, aika pieniä. Pienempiä kuin ne, mitä tuolla alhaalla Polly nyt hyppäsi. Lotte oli selittänyt, mikseivät äiti tai isä antaneet Oliverin mennä sellaisia kiinteitä esteitä maastossa. Se liittyi jotenkin Dewniin ja siihen, mitä Dewnille oli tapahtunut kauan ennen Oliverin syntymää: hän oli pudonnut niin pahasti maastokisoissa alas, että hevosensakin oli kierinyt päälle ja niksauttanut häneltä selkänikamat joidenkin jänteiden tai hermojen tai vastaavien päälle. Siihen oli loppunut Dewnin ratsastelut moneksi vuodeksi. Dewn tuli ylös ja toi mukanaan kaakaomukillista. ”Mites ranska?” ”Bonjour… Quelle est l'heure?” ”Danke schön.” Dewn laski mukin pöydälle. “Aah jeah, soitin äidille. Voit tulla myllylle, mutta sinun pitää mennä kotiin syömään päivälliseksi.” ”Onko pakko?” Dewn kallisti päätään. ”Eikö sitten ole nälkä? Kai tiedät, että minä ja Windy syödään myllyllä vain pupunruokaa.” Oliver lämmitteli käsiään kupin ympärillä. ”Mummi ei taida enää kokkaa, niin se on Gillian tai äiti. Gillian tekee ihan hyviä leivoksia, mutta…” ”Mutta?” ”Sen ruoat on vähän… meh”, Oliver työnsi kielen ulos. ”Ne maistuu… tylsältä.” Hän kumartui lähemmäs ja supisi: ”Se varmaan itkee ruoan sekaan kyyneliä ja sen takia se on aina niin vetistä!” Dewn puuhkaisi kuin meinaisi nauraa, mutta kulmakarvansa kaartuivat huolestuneesti. ”Muistatko vielä mitä äsken sanoin haavoittuneesta koirasta?” ”Joo…” Oliver painoi pahoitellen päänsä. Ei kai olisi saanut laskea leikkiä siitä. ”Ja, tiedäthän, voit ihan itse lisätä mausteita lautasellesi.” ”Niin kai…” ”Mikä vika äidin kokkauksissa sitten on?” ”Ei mikään, kai… Äiti vain tekee aina samoja reseptejä, koko ajan. Ne alkaa jo kyllästyttää, syödä nyt aina vähän eri muunnoksia perunoista!” ”Paitsi poutine.” ”Paitsi poutine”, Oliver lisäsi virnistäen. ”Mikä, siitä puheen ollen, on ranskankielinen sana.” Dewn iski silmää ennen kuin lähti takaisin kohti portaita. Oliver kääntyi tuolillaan. ”Tykkäsitkö oikeasti hyppäämisestä?” ”Hm?” ”Esteiden.” ”Jaa… jeah, olihan se ihan hauskaa. Silloin joskus. Kun olin nuori. Ennen liitukautta.” Oliver nauroi ja hieroi sitten nenäänsä. “Mikset enää hyppää?” Dewn laittoi käden hiuksiinsa ja rapsutteli mietiskellen. ”En oikein välitä ratsastuksesta ylipäänsä. Pidän enemmän hevosten kanssa ajanviettämisestä maasta käsin. Ratsastus vain ei ole tuntunut enää samalta… tai oikein miltään. Sitä paitsi, selkäni ei kestäisi ylimääräistä tärähtelyä, mitä hyppääminen aiheuttaa.” ”Mutta sehän parani.” ”Parani juu, mutta minulla on pieni nikamalevy, tiesitkö sen? Pieni pala metallia rangassa.” ”Oikeasti?” Oliver pomppasi tuolilta. “Näytä!” “Ei se näy ulospäin, se on siellä sisällä. Luulitko, että olen kävelevä salainen cyborgi? Etköhän olisi kuullut siitä, jos se niin siisti juttu olisi.” Oliverista se oli siistein juttu, mitä oli kuullut koko syksynä. “Mutta niin… että hyppääminen nyt ainakaan ei ole minun juttuni.” “Se on Billyn juttu.” ”Ilmeisesti.” Dewnille tuli omituinen, pysähtynyt katse vähäksi aikaa. ”Mutta Billy hyppää vain puomeja”, Oliver oli istuutunut takaisin ja uitti kieltään lämpimässä suklaassa. ”Miksei hän mene maastoesteitä? Minä ainakin menisin. Puomiradatkin on ihan kivoja, mutta se on nopeasti saman toistoa. Maastossa mennään lujempaa!” ”Ehkä ne ei ole Billystä yhtä hienoja.” Dewn ravisteli äkkiä päätään. ”Kysy sitä häneltä. Eikö teillä ole se yhteinen viestikeskustelu?” ”On, mutta ei sinne enää kukaan usein laita mitään… Kitty silloin tällöin.” Alakerrasta kuului melua: lasten ääniä ja sitten töminää, kun monta jalkaparia ravasi portaita yläkertaan. Dewn luikahti pois tieltä. Oliver ilahtui nähdessään kaverinsa, jotka olivat tulleet etsimään häntä: Nordic, Kirah, Lewis ja MacKenzie.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 17, 2024 9:40:04 GMT
29.09.2023: Puheet esteratsastuksesta olivat laittaneet Dewnin ajattelemaan Nikolaita. Viimeisin kirje tältä oli ottanut rauhassa aikansa pari kuukautta löytääkseen Mannyn maalaamaan postilaatikkoon. Pari aamua takaperin Dewn oli hölkännyt Edin kanssa tavanomaisesti alas polkua katsellen taivaita ja upeaan auringonkeltaiseen pukeutuneita syksyn haavanlehtiä, joiden jatkuva liikkumatonkin melankolinen, mutta vapaa kahina toi aina Dewnin mieleen kodin. Ääni tyynnytti mielen samalla tavoin kuin merten loiskinta kallioihin, lokkien tarinat kaukaa ulapan takaa ja musiikki. Musiikki – Dewn sävelsi taas. Ehkä jokin haava hänessä oli viimein arpeutunut tarpeeksi, hitaasti parantunut. Postilaatikosta löytynyt kuori oli paksu ja teipattu tukevasti. Hän tunnisti käsialan ja hymyili. Paluumatkalla hän koukkasi päätalon posti kainalossaan sisällä ja jätti ne eteisen lipastotasolle ennen kuin kaikessa rauhassa käyskenteli takaisin myllylle keittääkseen teetä ja herättelemään Windyä. Keittiössään hän pisti vanhan putkiradion päälle, pannun tulelle ja yhä seisoen alkoi leikata teippeihin viiltoja saadakseen sisällön esiin. Mitä hän löysi, ei ollut vain kirje, vaan myös äänitekasetti. Onnekseen hänellä oli kasettisoitin – samainen, jonka Lotte oli saanut taaperona ennen kuin se vaihtui CD-soittimeen, sitten mp3-soittimeen ja lopulta tulivat niin modernit puhelimet, että niillä saattoi rajattomasti musiikkia toistaa. Dewn, jonka kännykkä oli yksinkertaista simpukkamallia ja, jolla ei kotonaan tuulimyllyssä ollut juuri mitään muutakaan digitaalista tai järin elektronistakaan, oli päättänyt ottaa kasettisoittimen itselleen ennen kuin äiti ehti sen Lotten hylättyä heittää pois. Dewn kaatoi kuumaa vettä kuppiin ja antoi teenlehtien odottaa siivilässä hetken ennen kuin laski ne uimaan. Odotellssaan, hän istuutui lukemaan. Loge oli loukannut itsensä ja Nikolai vetäytynyt kilparadoilta? Sävynsä kirjeessä kuulosti kuitenkin melko luottavaiselta tulevaan; hänellä oli jo uusia suunnitelmia. Ehkä jopa parempia, kuka tiesi. Dewn uskoi Nikolain kyllä pystyvän mihin vain – enempäänkin, kuin esteratsastukseen. Dewn ei mielipiteitään siitä olisi Nikolaille tai kellekään muullekaan intohimoisesti kisaavalle kysymättä kertonut, mutta halusi valaa Nikolaille tässä tilanteessa kannustusta lähteä kehittämään itseään ja olemaan avoin elämän muillekin mahdollisuuksille. Nikolai oli fiksu kaveri… Hän pärjäisi kyllä kaikessa, mihin fokuksensa laittaisi, siitä Dewn oli varma. Ja sen hän myös kirjoittaisi Nikolaille, mutta sitä ennen haluaisi kuulla, mitä Nikolai oli saanut hänen musiikistaan tehtyä. Heidän musiikistaan. Kellastuneelle paperille lyijykynällä rustatut pallot ja viivastot olivat muuttuneet Nikolain sormissa. Niiden kauneus, vaikka rahisivat ja kaikuivat kuulokkeiden läpi, pysäytti Dewnin kesken teenhaudutuksen vain kuuntelemaan. Sanat Nikolain kirjeessä olivat realistisia, optimistisiakin jopa, mutta miten hän oli tulkinnut Dewnin sävelet kertoivat toista tarinaa… Dewn sai niistä oudon kaiun ylävatsan alueelle. Nauhoite sammui raksahtaen. Dewnillä oli sumeutta silmissä. Hän antoi Windynkin kuunnella, mutta koska Windy ei sietänyt mitään laitettavan korvakäytäviinsä, Dewn piteli kuulokenappeja lähellä hänen korvaansa koskematta. Windy kuunteli ilmeettömästi loppuun asti. ”Mitä pidit?” Dewn kysyi, muttei tietenkään saanut vastausta. Windy ei ollut osoittanut mielenkiintoa musiikkiin. Hänen kiinnostusspektrinsä oli rajallinen muutenkin: perhoset, piirtäminen, vähän muutkin eläimet. Tyttö nousi jakkaralta ja meni hakemaan laukkunsa. Laukku oli ruskeaa nahkaa ja punosta, josta roikkui värikkäitä puuhelmillä somistettuja hapsuja. Dewn oli ostanut sen eräältä phewnaiselta, jolla oli käsityökauppa reservaatin puolella. Windy kääntyi laukku pään yli olkapäälle ujutettuna sanattomasti valmiina taas uuteen päivään päiväkodissa.
Uusia mahdollisuuksia, uusia tilaisuuksia, uuden oppimista. Aina, kun jotain vanhaa katoaa, uutta syntyy. Ovi menee kiinni, jossain ikkuna aukeaa. ... Ja ensi vuonna Windy jo aloittaa koulun, Dewn kirjoitti Nikolaille uuden kirjeen loppuun, sen jälkeen kun oli ensin toivottanut tälle onnea ja rauhaa valintoihinsa, mitä ne sitten olisivatkin. Ja mitä tuli tuohon äänitteeseen, sen sisältöön… mitkään sanat eivät riittäisi kuvaamaan, mitä heidän yhteiset nuottinsa olivat saaneet Dewnissä syttymään; voimakkaan inspiraation liekin. Anna kuulua itsestäsi. - Dewn Minthill
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
It's a scoobie-oobie-doobie, scoobie-doobie melody!
Viestejä: 114
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Jan 20, 2024 17:53:36 GMT
# Avara Kandivra # Jonain päivänä mä kerron siitä miten mulla mun uudessa työssä puku päällä menee, mutta se on toinen kerta se, toinen tarina. Just nyt haluan puhua taas [ironia] pitkästä aikaa [ironia] lempipuheenaiheestani: naisista. Oh, nuo jalot, ihmeellisen salaperäiset, kauniin jumalaiset olennot! Vai juonittelevat, epäkivat kieroilevat mustalesket? Koettakaa siis kestää, kun Crid jauhaa taas näistä kaksijalkaisista. Ja kolmijalkaisista. Miehistä, siis, I mean. Tai naisista ja miehistä, molemmista. (Mutta ei – tää ei ole tarina kukista ja mehiläisistä, sen te ootte kaikki jo toivottavasti kuulleet ja, jos ette… niin mitä hittoa te mun höpinöitä ylipäänsä luette? Hus ikäsopivammalle kanavalle siitä!) Muita variaatioita en jaksa ajatella tai huomioida – en ahdasmielisyyttäni, mutta kun vaikkukäytävät sauhuaa, jos koetan yksinkertaisilla alkukantaisen apinamiehen aivoillani ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka ei ehkä olekaan sitä miltä ulospäin näyttää, jotka ei ehkä pidäkään samasta tai edes omasta sukupuolestaan jne… niin kuin mitä? Miten se on mahdollista! Crid ei ymmärrä. Mulla ei ole koskaan oikeasti käynyt mielessä, että voisin olla jotain muuta kuin oon. Siis toki oon fantasioinut – kuten varmaan kaikki – miten olisin parempi siinä ja tuossa, miten olisi vähemmän näppyjä ja tuuheammat hiukset ja pöksyissä varustus paksummassa kuosissa ja noin niin kun… mutta se on kaikki ollut sen raameissa, että oon mitä oon: mies. Vähäisemmälläkin testosteronimäärällä, mutta joka tapauksessa mies mikä mies. Ja ylpeä siitä! Ja tietysti nämä linssit (metaforiset ja konkreettiset) päässä oon elämässäni tallannut, katsonut muita ja ajatellut niistäkin niiden olevan mitä ne on ja niiden hyväksyvän olevansa mitä on. Vaan ei. Näin aukeni Cridin pieni aivokoppa suuremmaksi siitä, että maailma tosiaan on ihmeellisempi paikka kuin mamman olohuoneesta käsin ikinä olisi uskaltanut arvailla. Että on olemassa… ihmisiä. Jotka. Vaihtaa. Sukupuoltaan. Eikä sarjassamme ”no niin tapahtuu jossain etelässä Yhdysvaltojen niillä oudoilla seuduilla (= Floridassa)”, vaan ihan siis täällä Kanadassakin. Siis Yukonissa. Siis Waterphewssä. Mun asunnossani. Tai ei se sukupuolenvaihtovaihto täällä tapahdu, mutta henkilö, joka on sen läpikäynyt. Täynnä aitoa uteliaisuutta, sympatiaa ja toverillisuutta yritin kautta rantain ottaa asian puheeksi, koska olihan siitä nyt pakko puhua. Ei Ty Hayley Jerkins Liarin mielestä. ”Mitä hiton väliä sillä on, pitääkö tästä tehdä niin iso numero?” ”Pitää! Sä oot tyttö – tai oot joskus ollut tai – Mä oon asunut naissukupuolta lähemmän henkilön kanssa mitä tiesin – tietämättäni!” ” So fucking what? Nytkö se yhtäkkiä muuttaa jotain?” ”Joo.” ”Mitä?” ”Mun… ajatuksia. Sä oot nähny mut kalsareissa!” ”Kuule, oon nähny paljon pahempia kalsareita ja kalsareiden sisältöjä kuin sun banaanipöksyt.” ”Silti, kai mullakin on joku oikeus siveellisyyteen ja tietää, jos… miehinen ylpeys…” ”Haista vittu, vitun räkäkulli! MÄ OLEN JÄTKÄ.” Noin kivasti keskustelu, jossa yritin ojentaa ymmärryksen suopeaa kättä, meni. Sain keskisormesta. Sitä paitsi räkäkulli oli aika loukkaavasti sanottu… minkä mä sille voin, että pallien nahka vähän lerpattaa ja pussittaa ja -- *editor's note: poistakaa, pliis, tämä kommentti ennen julkaisua* Sitten aloin miettiä asian hyviä puolia. Tyllä oli uniikki perspektiivi ja tulokulma kumpaankin maailmaan: naisten ja miesten. Enkö voisikin hyötyä siitä? Nyt, jos haluaisin esittää kysymyksiä naisista, voisin kysyä Tyltä asiantuntemusta. Ja bro-jutuissa, niissäkin, koska Ty oli broisin BRO, jota koskaan olin henkilökohtaisesti saanut tuntea. Joujou mään ja sitä rataa. En tosin tuu koskaan kertoon teille millaisia kuvituksia omatoiminen pääni automaattisesti paljastuksen jälkeen öisin välillä lähetti, kun hairahduin pohtimaan mitä niissä Tyn anarkistikuvioiduissa kalsareissa sitten tosi asiassa oli… For the science!!! Mietin myös, oliko Ty siis kiinnostunut miehistä vai naisista? Eikö se ollut deittaillut Gilliania? Tekikö se siitä siis homon, jos oli alun perin nainen, vai heteron, kun nyt oli mies vai… *aivot tussahtaa* Olisin halunnut tähänkin selvennystä, mutten kehdannut enää kysyä. En voi sille mitään. Yhteiselo Tyn kanssa tulisi nyt olemaan awkwardimpaa ja kyllä mä tarkemmin miettisin, voinko kulkea pelkässä pyyhkeessä asunnon halki. Ei sillä, että luulisin ittestäni niin liikoja, että Tytä se kiinnostaisi… mutta… Oli mun charmini toisaalta tehokeino joillekin. Muistatteko sen mun vakoojani, pienen lettipäätytön? Se on palannut, vaikken hetkeen ollutkaan ollut tietoinen sen olemassaolosta. Yksi päivä se seurasi mua tallilla, aina jossain kulman takana. Tunsin jatkuvaa nipistelyä niskassa ja, jos salavihkaa jonkun heijastuksen tai olkani yli yritin vilkuilla, näin kaksi pyöreää silmää. Lopulta hermostuttuani jo Dragonin oikkuilustakin, yllätin tytön ilman, että se osasi odottaa: olin mukamas karsinassa, mutta pujahdin pilttuuoven kautta ulos, kiersin ulkopuolelta tallin seinustan ja PAM! Tyttö oli tallin ulko-ovilla pyörittelemässä hiekkaa kengänkärjellä ja pelästy kirkaisten, kun pelmahdinkin sen selän takaa. ”Mikäs sun nimi o?” Tyttö vain toljotti, silmät suurina. Sitten se juoksi pois. Cridsaurus sanoo RÄYH! Candysaurus sanoo PUFF PUFF!
Pidätsä lohikäärmeistä??
Joo!! Oon revetä housuista. Tekstailen taas Candyn kanssa ja sain just tietää, että sekin tykkää lohikäärmeistä! Sitten satelee kuvia: Candyllä on pehmolelulohikäärme, sininen, jolla on oranssi kieli ja kaartuvat varpaankynnet. Tämän sain kun olin viisi ja me oltiin Disneylandissa!Sen nimi on Mr. Hufflepuff. <3
Pottereista? Joo, kuulutko mihin tupaan? Olen Puuskupuhissa Siihen en osaa vastata. Mamma ei koskaan antanut katsoa Harry Pottereita ja, vaikka tiedän niistä aika paljon netin välityksellä ja sen takia, että ne nyt oli ja on niin iso sensaatio, enpä oo jaksanut niitä nähdä. Kun kuulen, että niissäkin on lohikäärmeitä, alan lämmetä. Candy selittää pitkät litaniat joistain tuvista ja linkittää netistä persoonallisuustestin, joka mun pitää tehdä. Sen mukaan oon 76-prosenttisesti Luihuinen, 64% Puuskupuh, 56% Korpinkynsi ja 42% Rohkelikko. Voi eeeeiiii… olet Luihuinen
Onko se sitten huono juttu vai?
Luihuiset on kamalin tupa!
Jah-ha…
Meidän pitää katsoa ne kaikki! Leffat siis
Juu vaikka
Tulenko sinne viikonloppuna? Ja tässä tilanteessa me nyt siis ollaan. Tai mä olen. Minä. Me, Myself and I. Mulle on tulossa tyttö kylään. Katsomaan leffoja. Mun kanssani. With Me, Myself and I. Näin ei oo käynyt koskaan, jos Tytä ei lasketa (JA ILMEISESTI SITÄ SITTEN EI LASKETA). Kerron Tylle, että Candy on tulossa. ”Joo, kuulin.” ”Mitä kautta?” ”Candyltä.” Oon vähän harmissani ja olo on outo. Unohdan välillä, että Ty ja Candy tuntee toisensa ja on vanhoja luokkakavereita. ”Oo sit kiltti sille.” ”?” ”Candy on harvoja tyyppejä, joita ei tee mieli räjäyttää tuusaksi. Se on ärsyttävä, mutta sellasessa söpöllä viattomuuden perikuvan tavalla, tietkö. En haluu, että sä pilaat sen.” Mamman mukaan mä oon se, joka voi mennä pilalle; se viattomuuden perikuva. ”Sä meidät tutustutit!” Ty kohauttaa olkaa ja jatkaa Vixenin koulutusta tottelemaan käskyä ”paikka” ja ”sivulle”. Candy tulee ja hymyilee, säheltää ja sen kolmivärisestä repusta, josta roikkuu pehmoleluavaimenperiä, kuoriutuu DVD-kasa Harry Potter -elokuvia. ”Kuinka kauan sä meinasit olla täällä?” mä kysyn silmäten paksua läjää. ”Hihi, jätän loput vaikka tänne sitten odottamaan seuraavia treffejä.” Treffejä. Treffejä. TREFFEJÄ? En tiennyt, että jo nää oli luokiteltu treffeiksi. Tai siis… kun kaksi ihmistä sopii tapaamisesta ja ajanvietosta yhdessä, kai sitä voi kutsua treffeiksi…. Onko nää siis meidän... viidennet treffit? Tjsp. Jään lukkoon ja Candy kääntyy silittelemään Exeliä. Oon robotti ja näytän mun huoneeni (jonka raivosiivosin ennen näitä… treffejä…..) ja ohimennen Tyn huoneen oven, joka on kiinni ja Ty kykkii siellä perse homeessa (Candy kikattaa) ja sitten mennään olkkariin ja laitan ensimmäisen levyn pleikkaan sisään. Oon tehnyt poppareita ja Candy on tuonut hedelmäkarkkeja. Jääkaapista löytyy lisäksi pari pulloa limsaa. Elokuva on vähän tylsä, imho. En kuitenkaan sano sitä, koska Candy on selvästi innoissaan. Paras kohtaus oli, kun lohikäärme kuoriutu munasta, mutta sitäkin oli ihan liian vähän ja sitten ne heivasi sen jo pois!! (Candy vakuutti, että näkisin vielä lohikäärmeitä.) Katotaan putkeen vielä kakkonenkin, joka on heittämällä parempi. Intoilen Basiliskista ja toivon, että se söisi Harryn, vaikka fiilaankin rillipäistä rääpälesankaria. Toisaalta myös ärsyttää, että se tuntuu aina tekevän kaiken oikein. I wish… Ty on jossain kohtaa ulostautunut laiskanlinnastaan ja valunut risti-istuntaan lattialle sekin leffoja seuraamaan anastaen meidän popparikulhon. Oletan, ettei sekään ole näitä nähnyt ja yritän saada pisteitä Candyn silmissä röyhistämällä rintaa Tylle, että mä oonkin Luihuisen perillinen.
”Totta vitussa oon nähny Potterit, nuubi. Mistä tietää, että joku on vasta päässy vaipoista, jos se ei tiedä HP:itä.” Se ahtaa kourallisen popcorneja suuhunsa. ”Luihuiset rulaa.” ”Eikä, Luihuiset on pahiksia!” Candy sanoo. ”Siks just. Ei kaikki oo. Ne on toisinajattelijoita. Kaikki massa-aivot, joilla ei oo omaa persoonallisuutta, haluaa olla joku itsekeskeinen Rohkelikko ja niiden ainoa peruste on: 'koska päähenkilö on', 'koska hyvikset on'.” Tunnen väkisinkin oloni paremmaksi. Ty nostaa kämmenen ilmaan ja kumarrun läppäämään sitä. Team Slytherin. Candy mutristaa meille suuta. Kun tein sitä tupatestiä, siinä oli aika syväluotaavia kallonavaajakysymyksiä. Mikä seuraavista loukkaisi eniten, jos ihmiset kutsuisivat sinua siksi? A. Tavallinen (vain Ty voisi ottaa popparin nenäänsä siitä, että sitä sanottaisiin tavalliseksi – normaali olis parasta, mitä mulle voisi kukaan sanoa…) B. Pelkuri (ei se kivalta tuntuisi, mutta hei; totuutta on joskus katsottava suoraan silmiin…) C. Itsekäs (pidän itteeni aika epäitsekkäänä ja vasta opettelen itsekkäämmäksi, mutta emmä nyt tiedä loukkaantuisinko tästäkään niin hirveän paljon, ehkä se olisikin piilokehu tyypille, jolla on heikko itsetunto) D. Tietämättömäksi (tän mä sitten valitsin – koen olevani aika tietäväinen asioista, joista oon tietäväinen, ja otin tän siltä kantilta, että joku mulle rupeaisi päätä aukomaan, etten muka tietäisi esim. MTG:stä mitään!) Candy osoittaa välillä jotain ja kertoo yksityiskohtia. ”Tuo oli improvisoitu laini, sitä ei ollut käsikirjoituksessa, mutta ohjaaja piti siitä.” ”Tuo kirja on tärkeä myöhemmissä osissa, joten pidä se mielessä.” ”Dobby on ihana. On vain kamalaa, mitä sille käy!” ”Tsiisus, spoiler”, Ty sanoo. Candy laittaa käden suunsa eteen ja hymyilee silmät lasiruutujen takana sikkuralla. Se on aika söpö, kun tekee niin. Ymmärrän, mitä Ty sanoi. Söpön viaton. Ty on syönyt kaikki popcornit. Kulhon pohjalla on enää kärtsähtäneitä, siemeniä ja niitä, jotka on enemmän siemenkuorta kuin itse popparia. Se ei jaksa keskittyä enää toisen leffan loppupuolella ja selaa kännykkää. ”Mäkin oon vähän Dobby”, sanon. ”Yhtä ruma ainakin.” ”Kiitti.” Ty nostaa peukkua katse puhelinruudulla. ”Et ole ruma!” Candy tekee uhkarohkean väitteen. Irvistän vaivaantuneena. Yritin hymyillä, mutten osaa. ”Oon mä aika ruma. Paviaaninperse. Kukaan ei pidä punapäisistä miehistä.” Kuten Ronista. Mikä sekin oli, paitsi rohkeamman, jalomman ja taitavamman parhaan kaverin varjossa elävä surkimus, jolla oli mukalempeä tyrannikotiäiti ja kaiken huomion saava sisarusparvi? Parempi katsos lyödä itse itseään, niin toisten iskut ei tunnu enää niin kovaa. ”Minä pidän...”, Candy sanoo. Laskeutuu hiljaisuus, jonka aikana valkotukkaisen miehen sauva pongahtaa pystyyn ja murisee: ”Avada –” ” Get a room”, Ty sanoo, katse yhä kännykässä. Musta tuntuu, että mun korvia grillataan. Vääntelehdin kiusaantuneesti sohvalla ja koetan keskittyä loppuskeneen. Sankari pelasti taas päivän tappamalla hienon otuksen. Kolmatta elokuvaa ei sentään enää katsota. Se jää ensi kertaa. Niihin… seuraaviin treffeihin… Saatan Candyn eteiseen, vaikka haluaisin lukittautua huoneeseen piiloon siksi aikaa, että se on lähtenyt. ”Oli kivaa”, se sanoo saatuaan kirkkaankeltaisen takin päälleen ja mustan tupsupipon päähänsä, katsoo mua silmiin ja hymyilee ujosti. ”Okei”, mä sanon kuin mikäkin taavi. ”Tai siis, joo.” Candy heiluttaa vähän toimettomana käsiä, kuin odottaisi jotain muuta tapahtuvaksi. Sitten päättää yhtäkkiä antaa mulle nopean halin. Ihan vain ottaa kiinni olkapäistä ja nojautuu rinnat vastatusten ( hold the thought, Crid!). Candyn hiusten sampoon kevyt neutraali tuoksu ehtii nenäkäyrääni. Ty rykii ja yskii limaa irti keittiössä, ja se rikkoo latautuneen jännitteen. ”No… heippa, Crid.” ”Joo heippa.” Ovi painuu kiinni ja lasken ilmat ulos. Ty nostelee laiskasti valuvia reisihousujaan ja nojaa hartiaa seinään, käsivarret ristissä. Se aikoo selvästi sanoa jotain mitä en välttämättä halua olla vastaanottamassa, joten pakenen viimein omaan huoneeseen ja laitan tuolinkin eteen, ettei Ty vain pääse yllättämään. En oikein oo varma tajuanko sitä ja uskallanko uskoa siihen, mutta… musta tuntuu, että Candy… saattaa ehkä (siis ehkä) olla… muhun ihastunut?!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 20, 2024 18:18:58 GMT
Uniaalloilla - 59 En voi tulla ihan vielä…
Miksi et? ”Gillian, voitko sinä ottaa – jaa niin, sinulla on tietysti kaksoset, ei mitään...” Alexiina oli ollut ojentamassa minulle pahvilaatikkoa, mutta muuttikin mielensä ja tyrkytti sitä sen sijaan Oliverille. ”Se on ihan kevyt, siinä ovat paperilyhdyt. Ja, jos joku muu voisi ottaa tulitikut kaiken varalta, minulla on kyllä takkasytytin –” Jatkoin viestiä Timeolle: Täällä on muistohetki, jonka pidämme. Tulen sitten sen jälkeen.
Otan osaa. Kuka on menehtynyt? ”Mennään sitten!” Alexiinan ääni ilmoitti. Rahisevat askelet vyöryivät pihan läpi, kun seurue kulki hevostarhojen ohi, tallin ja maneesin välisen kujan kautta myllymäen polunvarteen. Diana ja Hugo olivat riehakkaalla tuulella, kummallakin pyöreän punaiset posket kuin syysomenat ja silmät kirkkaat. He juoksivat koirien – Demin ja Edin – kanssa ja kirkuivat ilosta. Taivas oli liila ja muutamin valkoisin kimmeltävin timantein somistettu. Dewn ja Windy, Kitty, Raicy ja Robert, Emily – jopa Judith kulkivat kahisevien ruskalehtien yli. Alexiina työnsi pyörätuolia, sillä siihen tarvitsi apua päästäkseen pehmeäpohjaista ylämäkeä. Oliver kantoi pahvilaatikkoa ylpeästi eturintamassa. Jäimme epätarkkaan puolikaareen muistolehdon ympärille. Uusin kivi oli lisätty vain viikko sitten. Kings Watership R. Kitty oli löytänyt Chippyn nukkumasta kerälle kiertyneenä heinäkasasta. Se oli näyttänyt aivan normaalilta, muttei herännyt enää. Se oli vain mennyt levolle ja nukkunut pois. ”Luonnollinen kuolema, se oli jo vanha kissa”, Alexiina oli sanonut Yvonnen käynnin jälkeen. Oliver oli itkenyt, Kitty oli itkenyt, minä olin itkenyt. Nyt Witch jäisi yksin tallikissaksi, kun Lucas asui vain talolla. Eräs tallityttö, joka kävi täällä monta vuotta… Hän kuoli vuosi sitten. Alexiina, Oliver, Kitty ja Dewn olivat avaamassa pahvilaatikkoa ja vetämässä lyttyyn pakattuja paperilyhtyjä esiin. Raicy puhui jotain Judithin kanssa laaksosta, sillä näytti silmäkulmastani viittoilevan siihen suuntaan. Cattle Camp ja parisenkymmentä ja ei enää. Keskityin sormet kylminä saamaan oikeaa kirjainta painettua. Taustalta kuului itkunkaltaista, ehkä lasten kinastelua. ”Hugo ja Diana…! Katsokaa joku, etteivät he putoa… Gillian – missä Gillian on?” Havahduin omaan nimeeni ja kohotin päätä. ”Ai siellä”, Alexiina havaitsi minut rungon takaa, ”laitatko puhelimen pois ja katsot, etteivät he juokse jyrkänteeltä alas?” Vatsani muljahti. Alexiina oli jo takaisin neuvomassa Oliveria, miten varovasti vetää lyhdyt auki, mutta hänen kommenttinsa taustalla minulle oli ollut toru. ”Diana! Hugo.” Lapset olivat jahdanneet Ediä, joka kieli pitkällä keppi suussaan juoksi lähellä aidannetta. ”Älkää menkö niin lähelle…” Laitoin häpeillen kännykän taskuuni ja vedin kynsikkäitä sormenpäiden peitoksi. Nolotti, että olin jäänyt kiinni jatkuvasta puhelimen kuikuilusta Timeonin viestejä intoillessani, mutta myös, että hajamielisyyteni oli herpaannuttanut minut vahtimasta lapsiani. Olin myös ollut epäkunnioittava tilaisuuden luonnetta kohtaan... Tunsin kännykän värähtävän, mutta pidättäydyin ottamasta sitä enää esiin. Jokainen sai ottaa yhden lyhdyn. Ei ollut pakko lausua sanoja, mutta jos halusi ääneen jotain puhua, sai. ”Emmalle”, Alexiina sanoi ja päästi omastaan irti. Se kohosi hitaasti keltaisena hehkuen violetista siniseen muuttuvaa kangasta vasten. Hän laski myös toisen. Se oli Charlotten puolesta. Minä olin seuraava. Hugo ja Diana katsoivat tarkkaavaisesti, kun sytytin kynttilää. ”Ooh...”, he huokasivat, kun paperi pullistui lämmön voimasta. ”Päästetäänkö yhdessä?” Kohotimme kaikki kolme kätemme ja laskimme irti. Lyhty leijui taivaansineen jatkoksi muiden perään, kuin rikkoontunut helminauha. Kitty oli vaisu ja niiskutteli ja oman lyhtynsä kohdalla alkoi parkua. Alexiina taputteli ja silitteli häntä selkään. Kaikkien laskettua omat kynttilänsä Emman muistoksi, seisoimme hetken hiljaa laakson yllä taivaalla leijuvia valotäpliä hartaudella katsellen, ja sitten se oli ohi. Dewn ja Windy lähtivät Edin kanssa mäkeä ylös, muut alas kunnioittavan matalasti mumisten, epäselvien sanojen sekoittuessa huokaavaan tuuleen, joka leyhytti harmaiden haavanoksien viimeisiä sinnitteleviä keltaisia lehtiä. Talvi oli tuloillaan. Iltailmassa oli pakkasen maku: pisteliäs, raikas, hiljainen. ”Sitten syömään”, Alexiina ilmoitti. ”Lettuja ja kuumaa kaakaota.” ”Jee!” Oliver lähti juoksemaan ja Robert yritti kampittaa hänet. ”Voisiko –”, aloitin, mutta kukaan ei kuullut. Olin viimeinen ja otin Alexiinan ja Judithin kiinni. He olivat puhumassa Emmasta; Judith muisteli tätä ratsastustunneiltaan. ”Anteeksi”, keskeytin heidät, ”vo-voisiko joku ottaa kaksoset, jos minä menen…” Hugo ja Diana olivat juosseet Oliverin mukaan toistellen: ”Lettuja! Lettuja!” ”Toki”, Alexiina sanoi, mutta oudosti. ”Oletko kauankin poissa? Et kai koko iltaa?” ”E-en varmaan...” ”Yksinhuoltajana kahdelle tuon ikäiselle. Ei mahda olla helppoa. Oletkos miettinyt, että menisit uudelleen naimisiin?” Judith aivan yllättäen kysyi. Tavalla, jolla hän kysymyksen esitti, ei ollut sanottavissa mitä hän itse oli mieltä. Judith oli puheissaan kuivakka ja suoraan asiaan. Tiedän, että punastuin. Ainahan minä punastuin. Ajattelin Timeota, kun kännykkä taas värähti taskussa. ”Gillian on kyllä lähentynyt erään Raicyn apulaisen kanssa...”, Alexiina sanoi. Hän tarkoitti olla ystävällinen, uskoisin, mutta sanoistaan rintaani viiltyi aukko, jonka läpi kylmä syystuuli puhalsi. ”Tyler on ollut välillä lastenvahtina ja hänellä oli omakin ottopoika tuossa jonkin aikaa. Ajatella – niin vain majoitti luokseen vieraan nuorukaisen ja nyt Camden on hyvässä koulussa opiskelemassa ja menemässä elämässään eteenpäin! Tuskin olisi ilman Tylerin luomaa turvaa ja tukea. Sitä lapset ja nuoret ehdottomasti tarvitsevat. Aikuisten tärkein tehtävä on luoda heidän kasvulleen ja kehitykselleen turvallinen ympäristö, koti.” ”No häntäkö nyt olet menossa tapaamaan?” Judith kysyi minulta. En ymmärrä, olinko niin läpinäkyvä. Miksi en olisi voinut lähteä vaikka kauppaan? Olin saanut kosteutta silmiini, mutta ne eivät olleet vain surua – ne olivat myös kiukkua. Olin viime aikoina alkanut tuntea yhä useammin tuota itselleni jokseenkin vierasta tunnetta. Kiukkua siitä, että minun rakkauselämääni puututtiin liiaksi muiden taholta. Mitä se Judithille – tai Alexiinallekaan – kuului, ketä olin menossa tervehtimään iltaisin? Olimme nähneet Timeon kanssa jo monesti sitten ravintolatreffien. Saatoin hakea kaksoset töiden jälkeen päiväkodista ja pyytää jotakuta huolehtimaan heistä sen aikaa, että ”kävisin jossain.” Tiedän, että menoni ”jonnekin” yhä useammin herättivät muiden mielissä kysymyksiä ja uteliaisuutta, mutta vielä toistaiseksi kukaan ei ollut suoraan kysynyt, ketä oikein tapailin tai mitä tein. Vain Kitty tiesi, että tapailin ”jotakuta”, joka ei ollut Tyler. Ja Tyler… Vatsaani väänsi oksettavasti, kun mietin, että Tyler oli saanut tietää minun peruneen tapaamisemme jonkun toisen miehen tähden. Olisin halunnut selittää hänelle, mutten kuitenkaan osaisi. Minulla ei ollut selitystä. En vain voisi suoraan sanoa hänelle, että satuin tapaamaan jonkun muun, juuri minun ja Tylerin tapailuyrityksen alkumetreillä. Se olisi ollut niin rumaa ja kauheaa. En ollut reilu ja toimin kuten pelkuri – välttelin Tyleriä. Mutta onneksi oli Timeo, jonka pelkkä ajattelu sai sydämeni taas käyntiin ja lämpimäksi, hyppimään jälleennäkemisen odotuksesta ylösalas, ylösalas. ”Menen vanhempieni luo illalliselle, heillä on tärkeää asiaa.” Sanat tulivat suustani kuin joku muu olisi lausunut ne. Kaiken lisäksi ne tulivat ärhäkästi, painokkaasti. Ja ne olivat valetta. Olin juuri valehdellut päin Alexiinan ja Judithin kasvoja, mitä en tehnyt koskaan. ”Missä he asuivatkaan?” Judith uteli liiaksi. Alexiina ei enää puhunut. Vilkaisin häneen ja näin hänen suupielensä tiukkoina yhdessä, kulmat alaspäin. Oliko hän aistinut valheeni? Hätäännyin. ”Kiinassa. S-siis eivät vielä…! Crittlinissä, mutta he ovat muuttamassa Pekingiin...” ”Ai niin, ne crittliniläiset. Miksi ihmeessä he sinne muuttavat?” ”He laajentavat yritystoimintansa sinne...” ”Mitä he sinne aikovat?” En olisi jaksanut käydä keskustelua vanhemmistani. ”No heillä mahtaa sitten rahaa riittää!” Judith totesi kerrottuani lyhyesti isän lentoyhtiöstä. ”Eipä siinä yksinhuoltajuus sitten haittaa, jos rahahanat ovat auki. Ei muuta kuin palkkaamaan vakituinen lastenhoitaja!” ”Saisiko sieltä myös vakituisen vanhustenhoitajan?” Alexiina kysyi raskaasti, kun Emily oli pysähtynyt keskelle pihaa sen näköisenä, että oli hetkeksi unohtanut mitä oli tekemässä. Judith pystyi jo pyörittämään itse renkaitaan, joten Alexiina vei kätensä isoäidin selän taa ja ohjasi tämän kohti taloa. Minä erkaannuin ja lähdin kohti latoa. Hain skootterini ja pian ajoin tietä kohti keskustaa, katulamppujen samanaikaisesti syttyessä valaisemaan kulkuani. Varjo ja valo. Varjo ja valo. Miksi suhteeni Timeon kanssa oli sekin varjo ja valo? Valo sydämessäni, mutta salaisuus varjoissa…
|
|