katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197 
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 9, 2023 9:34:55 GMT
Uniaalloilla - 24
Tylerillä oli kotoisa maanläheinen villapaita ja hän tuoksui suihkunraikkaalta avatessaan oven. Hän näytti… söpöltä. ”H-hyvää syntymäpäivää”, sanoin arasti hymyillen ja ojensin hänelle muovikuvullisen kakkuvuoan. ”Toin jälkiruoaksi täytekakun, kuten lupasin...” ”K-kiitos”, Tyler sanoi ja teki sitten nopeasti tilaa, tarjoutuen auttamaan toppatakin Dianan yltä. Hugo puristi minusta kiinni kuin koala ja ujosteli Tyleriä. Minulla oli kassissa vielä Tylerin varsinainen lahja, mutta jätin sen toistaiseksi eteiseen odottamaan. Jännitin sen antamista. Vatsani ei yleensä kestänyt jännityksen lisäksi mitään tulista, mutten halunnut loukata Tyleriä, joka oli laittanut chili corn carnea. Dianalle muussautin lihapullia ja perunamuussia, joille tyttö nyrpisteli nenäänsä, vaikka oli tottunut samaan ruokaan isomumminkin pöydässä. Hugo sen sijaan ei suostunut koskemaan edes siihen, kuten ei tavallisestikaan. Hänelle minulla oli maitoa, jonka Tyler lupasi lämmittää. Istuimme pirtin pöydässä lievästi vaivaantuneen hiljaisina, mutta ainakin minä saatoin piilottaa ujouteni lapsiini keskittymällä vahtien, ettei Diana liiaksi heilunut tai Hugoa itkettänyt. Poikani istui puoliksi sylissäni ja lutkutti tuttipullosta suuret sinivihertävät silmänsä selällään ja kasvoihini kiinnittyneinä. Tyler yskähti vastapuolella tuskin kuultavasti ja keskittyi sitten otsaa rypistäen leipäänsä, kun katsoin häneen. ”Ei kai se… koetin tehdä siitä vähemmän mausteista, jotta pystyt syömään –” ”Tämä on oikein hyvää”, vakuutin hatarasti hymyillen ja toin höyryävän haarukallisen suuni suuntaan. ”En mä oikein… tiennyt, mitä kaksoset syövät –” ”Ei se mitään. He ovat hankalia syömään kotioloissakin… Hugo on vielä pääasiallisesti pelkällä maitoruokinnalla.” Sitten olimme taas hiljaa. Camden oli kuin ei hänestä tarvitsisi välittää ja meitä nopeammin syötyään poistui omiin oloihinsa vinosti hymyillen. Jossain kohtaa Tyler kääntyi tuijottamaan kakkukupua. Sillä kertaa olin etukäteen kysynyt häneltä, saisinko tuoda hänelle syntymäpäiväkakun, enkä vain yllättänyt häntä sillä niin kuin ystävänpäiväkekseillä. Sydämeni hypähti pienesti ja hassusti, kun näin antamani peltirasian hyllyllä pystyyn nostettuna. Tylerinkin ajatukset olivat ilmeisesti liikkuneet samaan suuntaan, sillä hän yhtäkkiä vähän suoristautui ja sanoi: ”Ta-tarvitsetko tuon rasian takaisin…?” ”Oi – e-en! Se oli sinulle...” Tyler lysähti takaisin ja nyökkäsi. Keskustelumme oli takkuista. Olimme kummatkin niin ujoja tai epävarmoja, että saatoin jo melkein nähdä päässäni rakkaan Lotten silmienpyörittelyn hölmöilyllemme, tai kuulla Kittyn remahtamassa nauruun kiusaannuksellemme… Kitty. Kuinka saatoin ajatella sellaista? Hänhän oli Tylerin entinen tyttöystävä… ehkä hän olisikin pahoillaan tai loukkaantuisi tai… Äkkiä taas epäilin, oliko tämä oikein. Ehkä Tyler piti eleitäni mauttomina ja liian tyrkkyinä, ehkä hän yhä suri eroaan Kittystä, eikä olisi oikeasti halunnut, että osoitin näin avoimesti kiinnostukseni häntä kohtaan… Saatoin vain toivoa, että hän sanoisi sen, mikäli asia olisi niin… ymmärtäisin kyllä… ”Pahaa”, Diana ilmoitti ja työnsi lautastaan kauemmas itsestään. ”Diana...”, minä kuiskasin, mutta Tyler tuntui sen myötä havahtuvan syvistä mietteistään: ”Ei se mitään.” Hän nousi ja siivosi lautasemme pois pöydästä. ”Laitanko mä nyt kahvia?” Nyökkäsin. Sillä välin, kun hän puuhaili keittiön puolella, katselin ulos tuvan ikkunasta. Oli alkanut sataa lunta, vaikka maaliskuu koitti. Keinuttelin Hugoa sylissäni ja Diana vääntelehti penkillä, kääntyi makaamaan vatsalleen ja kiemurteli tylsistyneenä. Kaivoin kassiani ja annoin hänelle pehmolelupossunsa. Tyler palasi, avasi kakkukuvun ja siirsi kakun keskelle pöytää. ”Hyvältä näyttää...” ”Kakku!” Diana ilmoitti samassa taas kiinnostuneena. ”Kakku! Kakku!” Kakku oli kermakakku, jossa oli välissä marjasekoitus ja Emilyn omenahilloa, päällä koristeena keksimurua, tuoreita satsumanviipaleita sekä marenkia. Diana oli ollut läsnä, kun olin tehnyt sitä, joten totta kai hän oli siitä nyt erityisen innoissaan. En ollut kehdannut tehdä mitään liian lapsellista, joten kakussa ei lukenut varsinaisesti mitään tai se esittänyt mitään. Toivoin, että se oli silti tarpeeksi syntymäpäiväkakun näköinen. Diana suostui maistelemaan sitä – makealle perso kun hän oli, niin kuin äitinsäkin. Mutta minä otin vain hyvin pienen palan, lähinnä näön vuoksi, mutta sittenkin keskityin enemmän syöttämään sitä Dianalle kuin syömään itse. En koe mukavaksi syödä omia leipomuksiani, mutta minusta on silti aina ihanaa tehdä kaikkea kaunista ja hyvää muille. Tyler maistoi 36-vuotiskakkuaan, hymisi hyväksyvästi ja otti heti toisen lusikallisen. Tarjosin maistiaista Hugollekin, mutta hän painoi kasvonsa piiloon rintaani vasten. ”Onko… ovatko he nukkuneet jo helpommin?” Tyler kysyi, ja ilahduin siitä, että hän muisti. ”Nyt on vähän parempi kausi”, myönsin. ”Se menee kausittain, kyllä hän edelleen itkeskelee ja heräilee...” ”Se käy varmasti… voimille.” ”Niin… M-miten pikku-Star voi?” ”Vahvemmin joka päivä.” Hevoset olivat turvallinen puheenaihe. Keskustelimme hetken niiden ympärillä, kunnes Tyler otsaansa raaputellen kysyi: ”Onko… mun on pitänyt kysyä, onko Kittystä kuulunut?” Kahvimuki tärähti, kun laskin sen takaisin pöydälle. ”Mietin vain… mä olen miettinyt, mitä Bluen kanssa pitäisi tehdä –” ”Ah”, sanoin hiljaa. Aivan. Blue. Tylerin ja Kittyn yhteinen hevonen… ”Mietin, jotta hän on ehkä puhunut milloin olisi palaamassa...” ”O-on ollut jotain keskustelua westernviikosta taas ja Raicyn Enkeleiden sinne lähdöstä, joten v-voi olla, että hän palaa sitä varten”, sanoin epävarmana. ”O-oletteko te… aiotteko tekin…?” ”En tiedä pystynkö lähtemään nyt, kun on Star ja...”, Tylerin ääni hiipui kuulumattomiin. Hän kääntyi katselemaan lumisadetta ikkunasta, jääden miettimään jotakin. En halunnut häiritä, joten pysyin itsekin hiljaa. Sitten ajattelin, että ehkä nyt olisi hyvä hetki, ja nousin. Hugo äännähti protestiksi, kun laskin hänet lattialle. Hain eteiseen jättäneeni suuren muovikassin, vilkaisin sen sisään ja vedin suojamuoviin käärityn taulun esiin. En ollut paketoinut sitä sen kummemmin, tosin mukana oli pieni onnittelukortti. Maalaus oli kahdeksankymmentä senttiä korkeussuunnassa, neljäkymmentä senttiä leveyssuunnassa. Se esitti mustankirjavan hevosen päätä. Hevosella oli levollinen, tyytyväinen ilme korvat rennosti höröllä. Tausta oli vaaleaa sävyä, kermanvaaleaa ja toffeemaista kellertävyyttä, joka lievästi sekoittui pehmentäen hevosen ääriviivoja kuin se olisi ollut taustavaloa tai hehkua. Olin ajatellut värimaailman sopivan Tylerin tupaan. Käänsin sen oikein päin häntä kohti. Tyler tuijotti taulua sanattomasti ja nousi seisomaan. Hän ojensi kätensä ja tarttui raameihin. Päästin irti. Hän vain katsoi sitä. Pureskelin hermostuneena alahuultani. Oliko se tarpeeksi näköinen? Pitikö hän siitä? Eikö hän pitänyt siitä? Oliko se liian tuskallinen? ”S-se on –”, aloitin, mutta Tyler täydensi hiljaa: ”Forever Shine.” Ja kuulin hänen äänestään sanomattakin, että hän oli syvästi liikuttunut. Olin siis onnistunut. Se oli tarpeeksi Foreverin näköinen. Tyler kohotti katseensa minuun. Hymyilin väristen. Hän ei tuntunut saavan sanoja ulos, kähisteli vähän kurkkuaan ja lopulta kuiskasi rouheasti: ”Kiitos...” Mieleni teki halata häntä, mutten halunnut ylittää mitään sopimattomuuden rajaa, joten painoin punastuneena nöyränä päätäni. ”T-toivottavasti se sopii… a-ajattelin sen seinällesi tänne jonnekin… v-vaikka ei sinun tietysti tarvitse sitä ripustaa, jos et tahdo!” lisäsin hätäisesti, ettei hän vain kuvittelisi minun olevan niin itsekeskeinen. Hätkähdin, kun Tyler laski taulun rauhallisesti ruokapöydälle ja sitten kääntyi kokonaan minua kohti. En ehtinyt edes kunnolla hengittää, kun hän astui lähemmäs, kietoi käsivartensa ympärilleni ja halasi minua – se oli kiitollisuuden ja ystävyyden halaus, ei mitään sen enempää, ajattelin sumeasti, mutta miten sydämeni silti sykki äkkiä rajummin kuin koskaan…? Ja kuulinko myös Tylerin sykkeen yhtä nopeana? Suljin silmäni ja olin tikahtua onnenkyyneliin vasten hänen ruskeanvihertävää villapaitaansa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119 
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Mar 9, 2023 10:18:35 GMT
# Kompliments ja komplikations # Niin kuin mun viikkoni ei olisi voinut tästä pahentua... Tuijotin hoitajalistaa ilmoitustaululla ja halusin repiä sen alas ja dumpata tukikävelykeppini nastapiikillä mössöksi lattiaan tai vähintään ottaa jostain paksun mustan tussin ja sutata sen näkyviltä, pilaamasta kaunista riviä Dragon & Crid... Koska nyt sulkeissa mun nimeni perässä luki S:llä alkava kirosana. Se oli ollut poissa jo jonkin aikaa ja nyt se oli siinä taas. Sydän jyskytti luuhäkissään. Oliko se palannut? Oliko se taas täällä? Miksi sen piti palata, meillä meni niin hyvin ilman sitä!! Musta oli kuoriutunut jonkinrotuinen mörökörri, myönnettäkööt. Olin jatkuvasti pahalla päällä, äksympi ja kärkkäämpi kuin normaali Cridi olisi, ja niinpä nytkin mun pääasiallinen tunteeni Savannahin nimen näkemisestä ei niinkään ollut kauhu ja pelko, vaan raivostus. Se ei ollut todellakaan niin sitoutunut Dragoniin kuin mä olin, ja niin se vain kuvitteli taas – mitä? vuoden?? – katoamisensa jälkeen kävellä talliin kuin ei mitään? Kuka tän tähän listaan oli taas lisännyt? Alexiina? Roi? Mun pitäisi pitää niille puhuttelu… Dragonille oli otettu kakkoshoitaja muutenkin alunperin vain siitä syystä, että mä olin ongelmallinen ja sairaalloinen otus, joka ei ehkä aina pystynyt kaikkiin vaadittaviin hoitotöihin tai tulemaan paikan päälle. Mutta asiat on muuttuneet, mun elämäntilanne on nyt ihan eri. Mä olen työssäkäyvä aikuinen ihminen, joka on säännöllisesti tullut myös Orange Woodiin ja jaksanut putsata niin Dragonin kaviot, kuin karsinat. No joo, älkää mun keppiini ja ontuvaan jalkaani takertuko, pääpointti on, että oon hoitanut hommani hyvin eikä kakkoshoitajalle mun mielestä vain ole mitään tarvetta enää! Miksen siis saa kehuja ja taputuksia?!? ”A-anteeks...” Jostain kuului pientä pipinää. Katoin ensin oikealle, sitten vasemmalle, ja sitten tajusin katsoa taakseni ja alaspäin: pieni lettipäinen ja silmälasipäinen tyttö tuijotti mua silmät suurina. ”Mfgh… sori”, murahdin ja astuin pois ilmoitustaulun eestä. Tyttö oli mua tuskin rintaan. Kaappasin kassini ja lähdin painelemaan ranchin porteille. Olin luvannu mennä käymään tänään kotona – siis mamman ja Kevinin kotona… – ja sitä ennen täytyisi mennä – omaan – kotiin suihkuun. Mutta siellä mä en ollutkaan ainoa vieras. Niin oudolta, kuin tuntuukin kutsua itseään vieraaksi tullessaan taloon, jossa oli vakituinen asukas vielä vasta kaksi kuukautta sitten, siihen mä itseni joka tapauksessa rinnastin. Miten olin voinut etääntyä ex-elämästäni näin lyhyessä ajassa näin nopeasti? Kahvikäynnillä oli myös mamman kaveri, meidän yksi entisistä naapureista – sieltä ensimmäisestä rivarista – Ann joku. Se oli yksi niistä, joista mamma ei juuri koskaan puhunut tai ei nähnyt sitä juuri koskaan, enkä mä muutenkaan pitänyt mamman tutuista mitään kirjaa, koska ne oli mun mielessä samaa persoonatonta, hysteeristä tätimäistä kansaa. ”Terve”, Kevin hiippaili hiljaisesti mun vanhasta huoneesta (nyyhkis), kun riisuin vaatteita. ”Moi.” ”Janen ystävä on käymässä, tuli yllätysvierailulle katsomaan vauvaa...” ”Ok...” Kevin nosti toista suupieltään vinosti ja meni sitten edeltä olohuoneeseen. Mäkin menin sinne. ” Crid!” No, ainakin mamma näytti ilahtuneelta mun näkemisestä. Se ojensi kättään mua kohti ja ojensin omaani vaistomaisesti. ”Voi tuota jalkaasi, onko se vielä kipeä, sattuuko siihen?? Näytät laihtuneelta! Muistatko sinä syödä?? Käy ottamassa keittiöstä jotain, siellä on pakastepizzaa, jos Kevin sulattaa...” ”Crid osaa varmaan tehdä sen itsekin”, Kevin totesi. Mamma mulkaisi siihen, mutta mä olin tyytyväinen, ettei Kevin ollut mennyt mukaan mun paapomiseen. Kyllä, mä osaisin ihan itsekin ottaa pizzan pakastimesta ja laittaa sen uuniin. Jos en osaisi, tuskin voisin elää omillani, vai mitä? Mamman kaveri oli silmäillyt mua ja laski nyt kahvikuppiaan sohvapöydälle. Se oli luiseva pienikokoinen nainen, joka oli käynyt meillä tässä joskus aikaisemminkin. Hiirenharmaa roikkuva ohut tukka ja yhtä värittömät ankeat arkivaatteet - niiden rinnalla mamman hiusten punerrus ja voinkeltainen mekko näytti oikein pirtsakalta ja kauniilta. ”Asut sitten nykyään omillasi, vai?” se sanoi mulle. ”Joo”, vastasin. ”Olisit kyllä voinut jäädä vanhempiesi avuksi nyt, kun heillä on vauva ja he tarvitsevat kaiken mahdollisen avun.” Rypistin otsaa. ”Kevin ei kyl oikeestaan oo mun –” ”Mikään ei ole kurjempaa ja vaikeampaa, kuin selvitä yksin vanhempana. Jos on muita lapsia, kyllä sisarusten pitäisi osallistua vauvanhoitoon.” Mamma oli lähinnä vain inahdellut saamatta yksitavuista pidempää sanaa muodostettua. ”Kai sentään käyt täällä usein ja hoidat heille kaupassakäyntejä ja muita, oot lapsenvahtina heti, kun vauva siitä vähän kasvaa?” täti Plääh jatkoi. ”Jos sittenkin laitan sinulle sen pizzan, Crid?” Kevin yhtäkkiä ehdotti ja odottamatta multa vastausta, katosi keittiöön. ”Kai nyt sentään ymmärrät”, Ann jatkoi oudon kärsivällä ja siitä kuitenkin ylpeällä tavalla, ja mun on sanottava, etten pidä tästä akasta yhtään, ”että sun pikkusisaresi on kehitysvammainen ja sen kasvu tulee olemaan hirveän vaikeaa?” Keittiöstä kuului tarpeettoman kova kolahdus. Kuin jotain olisi lyöty pöytään… Ann pälyili pienillä pullottavilla silmillään oikeaan ja vasempaan ja siemaisi taas muina naisina kahvistaan. Tavassa, jolla se oli nautiskellen sanonut ’hirveän’, oli jotain… kieroa. En osaa sen tarkemmin selittää, sain vaan koko naisesta huonot vibat. Mamma silitteli hamettaan pakonomaisesti reisiltä ja polvilta suoraan, sanomatta mitään. Mua alkoi hatuttaa. Sitäkö varten mä täällä nyt olinkin? Läksytettävänä jostain? Johan Ceit Peterson on ollutkin maailmassa viikonpäivät, ja jo nyt oon ilmeisesti syyllistynyt heitteillejättöön ja syntiin vain elämällä omaa elämääni?? Ei se mun lapseni ollut, hemmetti. Ei ollut mun vikani tai mun vastuulla, että Kevin ja mamma did the deed ja lopputulos oli vähän jotain sinnepäin! ”Ootkohan töissä?” Ann sitten kysyi. Mun teki mieli olla vastaamatta, mutta mut on kasvatettu kohteliaaksi, joten en voinut tehdä niin. ”Oon.” ”Crid on reipas markettiapulainen lähikaupassa”, mamma yhtäkkiä puhkesi puhumaan posket rusottaen ja silmät kimmeltäen kiihtyneinä. Oho! Mä hämmästyin. ”Hän sai töitä aivan itsenäisesti! Maksaa omat laskunsa ja vuokransa, eikä meidän tarvitse kuin ehkä joskus vähän avittaa!” Ann mutristi huuliaan. En välittänyt siitä. Välitin siitä, että kuulin ekaa kertaa mamman suusta kehuja jostain mitä tein, joka siihen asti oli sen mielestä ollut turhaa ja vaarallista ja haitallista mun terveydelle. Mun vihamielisyys laantui ja lysähdin viimein nojatuoliin. ”Hayley sai myös vihdoin töitä”, Ann sanoi asetellen posliinikupin takaisin asetille. ”Koirakennelistä. Hän kun niin pitää koirista. Silti se ehtii ja jaksaa hoitaa myös mun asiani, kuten kunnon tyttären kuuluukin.” ”On se niin...”, mamma sipaisi silmäkulmaansa liikuttuneena, ”kun omat pienet pikkuiset kasvavat ja hylkäävät turvallisen kotopesänsä...” Pyöritin silmiäni. Kevin huikkasi juuri sopivasti keittiöstä: ”Crid, otatko kolaa vai jotain muuta?”, joten sain syyn poistua naisten seurasta. Ne alkoi nimittäin keskustella ja voivotella synnytyskivuista ja menopaussioireista, ja siinä mä en halunnut olla millään muotoa osana. ”No”, Kevin sanoi mulle kahden kesken. ”Miten olet jaksellut? Miten tällä kertaa loukkasit tuon jalkasi?” Virnistin. Mutta kun Kevin kääntyi avaamaan uuninluukun ja työntämään mun pizzani sinne sisään, katselin sen kasvoja ja pistin ikävästi merkille hoitamattoman sängen, roikkuvat posket ja punertavat silmäpussit. Kevin näytti mieheltä, joka on raatanut henkisesti turhan kovilla yrittäen silti näyttää ulospäin siltä, että kaikki oli hallinnassa. Mutta oliko niillä vauvan kanssa vaikeampaa, kuin mulle ehkä halusivat kertoa? Oliko Annin vihjailut siitä, että mun pitäisi tarjota auttavaa kättäni, ihan asiallinen huomautus ja seikka, jota voisin miettiä? ”Öö”, sanoin varovasti. ”Voinksmä jotenkin… tehdä jotain tai… jotain.” Olipas rakentava lause, Crid… Kevin kääntyi mua kohti ja hymyili nyt vähän normaalimmin, enemmän omalla tavallaan. ”Kiitos, kun kysyt. Älä kuitenkaan meistä murehdi. Kaikki on niin hyvin, kuin tässä tilanteessa... voi olla.” ”Kyllä mä voin sitten heti tulla kattoon sen perään, kun… kun ei enää tarvi vaihtaa kakkavaippoja tai… mä en oikeastaan –” Yritin siis sanoa, että mä en ymmärrä vauvojen hoidosta mitään ja mun käsiin jätettynä saattaisi olla, että Ceit olisi nopeasti paljon pahemmassa jamassa kuin ilman mua. Kevin vaan hymyili ja laski kämmenen mun hartialle, puristi luisevaa palloluutani hetken. ”Ota siitä mitä juot”, se sanoi ja viittasi keittiön pöydälle. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 13, 2023 6:58:01 GMT
Uniaalloilla - 25
Pienet paksut kädet olivat pullistuneet tiiviiksi nyrkiksi ja kasvot olivat punaiset, silmät rävähtäneet suuriksi ja suu auki huutoon. Kaavin Hugoa kehdosta syliini. ”Hys… hys, ei hätää...” Diana oli polvillaan omassa kehdossaan, puristi kaltereita ja kiljui hänkin. ”Diana… Hugo… ei hätää, äiti on tässä...” Painoin pehmeästi kättä Dianan päälaelle samalla, kun keinutin Hugoa sylissäni. Tänään oli taas yksi näistä öistä. ” Hhhnnyyhhheinä pu-pu-puuu-too!” Hugo ähki, ja suljin silmäni kivusta, sillä hän huusi suoraan korvani vieressä. Ojensin Dianalle possupehmolelun kehtoon ja sitten istuuduin säkkituoliin Hugo sylissäni. ”Hys…” Puristin hänet rintaani vasten ja pyyhin nenäliinalla räkää poskeltaan. ”Hys… hiljaksiin...” Rakastin lapsiani. Rakastin lapsia. Mutta toisinaan… oikein huonoina öinä… tällaisina öinä… Ravistin päätäni ja koetin karkottaa raskaat ajatukset. Kun Hugo pitkän ajan päästä oli tarpeeksi rauhoittunut, että sain hänet taas kehtoon, jouduin jäämään huoneeseen odottamaan hänen nukahtamistaan. Jos lähestyin ovea, hän alkoi taas huutaa. Diana oli väsymyksestä kiukkuinen kuin herhiläinen ja alkoi hänkin heti taas huutaa ja pehmopossu lensi kaaressa kehdosta lattialle. Niinpä istuin hitaasti ja lannistettuna säkkituoliin, molemmat vauvani omissa pedeissään inisemässä, mutta ei sentään enää kiljumassa, ja ajattelin, että odottaisin vain sen verran, että he nukahtaisivat… sulje silmäsi, Hugo… pää tyynyyn, Diana… vain sen verran… pienen hetken….krrrh….. Seuraavaksi havahduin siihen, että pääni lepäsi rintaa vasten ja korisin kuin sammakko. Lastenhuoneen ikkunasta kajasti hyvin varhaisen aamun kalpeaa, väritöntä valoa. Päätäni särki ja niskani oli jäykkä ja olin valuttanut kuolavanan hervottomasta suupielestäni yömekon kaulukselle. * ”Hyvää syntymäpäivää, Gillian...”, kuiskasi Alexiina silmiään hymyyn siristäen ja sujautti minulle aamiaislautasen viereen kirjekuoren. Oliver katseli hiljaisella voluumilla lauantaiaamun piirrettyjä sohvakaiteen takana. Hänestä näkyi vain vaaleaa päälakea, satunnaisesti silitellen Lucasia sohvan käsinojalla. Olin ohjaamassa kyynelet haukotuksen voimasta tiristen puurolusikkaa Dianan suuhun, mutta katsoin nyt kuoreen. ”Ki-kiitos...” ”Jotain pientä vain”, Alexiina kuittasi levollisesti ja laittoi teepannun liedelle. Kuoresta tuli kaunis kukkakortti sekä rahaa. ”Ajattelimme, että otat tänään rennon päivän ihan itsellesi ja menet Cherriniin kylpylään. Jätät lapset meille, etkä huolehdi mistään.” ”Kuulostaa ihanalle...” Alexiina hymyili ja paijasi sitten Hugon hiuksia. ”Ja sinä pikkuinen… oli taas huonompi yö?” ”Niin”, sanoin vaisusti. ”Hetken aikaa oli parempi, mutta nyt taas tuli kauhukohtaus… ehdin jo toivoa...” ”Kuule...”, Alexiina sanoi ja pyöritteli mietteliäästi etusormeaan Hugon punaisen kiharan ympärille, kun poika imi syöttötuolissa tuttipulloa. Onneksi se sentään kelpasi hänelle. ”Jos raivaisi heille Lotten huoneen… se, kun on isoin makuuhuone, niin voi sitten heidän ollessa vähän isompia jakaa sen vaikka hyllyillä tai verholla kahteen osaan… eihän tässä muuten mitään, mutta Raicy tarvitsee yöunensa, tai ei jaksa töissä ja hän lähtee aina niin varhain –” ”Ei, y-ymmärrän kyllä”, sanoin hätäisesti. Tätä olin pelännytkin: että lasteni yöhuudot olivat iso ongelma myös muille viereisissä huoneissa olijoille. ”Ai Hugo ja Diana muuttaa yläkertaan?” Oliver kääntyi sohvalta. ”No, niin tässä vähän mietitään...” ”Hyvä”, totesi Oliver ja kääntyi takaisin television puoleen. Painoin pääni. ”Ehkä heillekin on turvallisempaa, että äiti on lähempänä...”, Alexiina sanoi anteeksipyytävästi ja kurotti puristamaan kättäni. ”Älä sure. Kyllä tämäkin vaihe menee ohi ja kaikki asettuu.” ”N-niin...” Hugo änkyröi ja tuli lyöneeksi minua naamaan sätkiessään ja yhtäkkiä taas kieltäytyessään pullosta, haluten vain rintaa. Diana sai raivokohtauksen ja onnistui työntämään puurolautasen lattialle sekä tiputtamaan lusikkansa kolme kertaa peräkkäin, kunnes en enää antanut sitä hänelle takaisin. Olin mielestäni lempeä ja hellämielinen, kärsivällinen äiti, mutta nyt minullakin alkoi kuplia aivan pinnan tuntumassa. ”Nyt lopetat, Diana”, kivahdin, ja heti sanojen tultua suustani, murskaava syyllisyys oli viedä hengen. Mitä minä oikein tein? Miksi huusin omalle lapselleni? Aloin nyyhkyttää. ”Voi Gillian...” Alexiina palasi keittiöstä, laski teekupin pöydälle ja tuli kiertämään käsivartensa ympärilleni. Itkukohtauksellani oli se hyvä puoli, että kumpikin, Diana ja Hugo, olivat vihdoin hiljaa ja vain tuijottivat minua. Alexiinan ote tuntui lohdulliselta ja olin siitä kiitollinen, vaikka samalla koin häpeää, että olin hänen kuultensa puhunut niin rumasti lapsilleni. ”Et ole ehtinyt ottaa itsellesi vielä mitään?” hän kysyi. ”Anna minä jatkan tästä. Mene ottamaan itsellesi aamupalaa”, hän jatkoi, ja taittoi tutisevasta hervottomasta kädestäni Dianan puurolusikan. Kuivasin poskeni ja vedin syvään henkeä rauhoittuakseni. Oliver tapitti minua sohvakaiteen raosta, mutta kääntyi nopeasti takaisin telkkariin huomatessaan silmäni. Kaipasin omaa aikaa ja vettä ladatakseni akkujani ja palatakseni omaksi itsekseni, joten Alexiinan ja muiden yhteinen lahja kylpylään oli aivan täydellinen. Roi heitti minut juna-asemalle ja menin junalla Cherriniin. Siellä upottauduin kuumanlämpimään veteen heti, kun se oli mahdollista, ja kireydet lihaksista sekä mielestä suli pois… Huokaisin ja keskityin tuntemaan pehmeän veden kosketukset kaikkialla kehossa kaulasta alaspäin. Veden antama painottomuus otti kaikki taakat harteiltani. Sain luvan luottaa vain veden kannatteluun ja hyväilyyn. Utuinen kaikuva kohina... rauhallinen liplatus... lämpö... Hätkähdin rajusti huomatessani, että olin ollut aikeissa torkahtaa – altaaseen! Kaavin itseäni nopeasti istumaan takaisin suorempaan. Olin salakavalasti valunut hiljaksiin yhä alemmas ja alemmas, kunnes vesiraja oli koskettanut sieraimiani ja säpsähdyttänyt minut tajuihini. Värähdin kylmänsekaisesti, vaikka olinkin kuumassa vedessä. Mitä oli tekeillä? Nukahtelin outoihin, varomattomiin paikkoihin... tämä ei ollut ollenkaan hyvä. Poistuessani vedestä ja suunnatessani pukukoppiin, jalkani vapisivat niin, että käveleminen oli oikeasti vaikeaa. Vaapuin ankan lailla, ja käteni tärisi yhtä paljon kohottaessani sitä eteeni avatakseni pukukopin ovea. Lysähdin heti ensimmäiselle vastaan osuvalle penkille ja painoin otsan käsiini. Sydämeni hakkasi järjettömästi, päässä kohisi ja humisi yhä ja vatsaani väänsi. Nostin heikosti päätäni ja painoin käden uudelleen otsalleni. Oliko se tulikuuma, koska olin ollut kuumassa lähteessä? Poskenikin porottivat kuin kesähelteiset pikku auringot olisivat piilotettuna suuhuni... Olin höyryssä. Tai... vesikuplassa. Näin kaiken epäselvästi, mutta tavallaan entistä kauniimpana: vaikka laitoin silmälasit takaisin, silti kaikki terävät reunat olivat pehmentyneitä, toisiinsa sekoittuvia... Vastaantulevien ihmisten kasvot epäselviä vaaleita ja ruskeita läiskiä... Vartaloni tuntui aivan kummalliselta kumipuvulta, kuin olisin vaihtanut kehoa jonkun ventovieraan kanssa. Kylmät väreet sinkoilivat vaatteiden alla ihollani kävellessäni lumista tietä pitkin takaisin kohti juna-asemaa, mutta samaan aikaan pakkanen tuntui helpottavalta viilennykseltä kuumilla kasvoillani. Pinnistelin pysyäkseni junamatkan hereillä. Tuijotin intensiivisesti ulos puoleisestani ikkunasta ohi suhahtavia nopeita maisemanmuutoksia ja koetin vain sinnitellä. En ollut eläissäni ollut yhtä uupunut, väsynyt, unelias... olisin voinut heti suoraan vain keikahtaa siitä nurin ja uinua kuin Ruusunen seuraavat sata tai kaksisataa vuotta... Soitin kotipuhelimeen ranchille. Oliver vastasi. ” Oliver Center, Orange Wood”, hän sanoi polleana kuin talon isäntä ikään. ”H-hei Oliver... Gillian tässä vain... voisitkohan... v-voisitko pyytää jonkun hakemaan minua? Olen kohta juna-asemalla.” ” Okei”, Oliver ilmoitti. Odotin, että ehkä Roi, joka minut veikin, olisi vastassa. Tai Alexiina, jos sattui ehtimään. Tai kenties Dewn. Mitä en ollut ollenkaan ajatellut oli, että minua odottaisi Tylerin säänkaraisema lava-auto. En aluksi edes kiinnittänyt siihen huomiota, sillä en huurupäissäni tajunnut sitä häneksi, mutta kun Tyler valui autollaan vielä lähemmäs eteeni ja kurottautui aukaisemaan etuovea, tajusin sen suureksi hämmästyksekseni olevan hän. ”Mi-minä...”, änkytin. ”E-en odottanut sinun... tarkoitan –” ”Mä olin käymässä Orange Woodissa”, Tyler sanoi. ”Raicyn kanssa keskusteltiin töihin palaamisesta...” Istuuduin sisään ja olin yhä erittäin hämmentynyt. ”A-ahaa...” ”Oliver tuli sanomaan, että jonkun pitäisi hakea sut ja Raicy oli siitä tänne lähdössä, mutta ehdotin, että mä... ööh”, Tylerin ääni muuttui äkkiä muminaksi. Sitten hän rypisti otsaansa syvempään kuin normaalisti ja tarkkaili kasvojani. ”O-onko kaikki...?” Loput hänen sanoistaan katosi alati vahvistuneeseen huminaan. Olin miettinyt, että ehkä kylpylän kohina tai junan kolke oli jäänyt näin vahvasti soimaan korviini, mutta ehkä minussa olikin jotain muuta vialla... ”...ytät...malta...”, Tyleriä muistuttava ääni sanoi jostain kaukaa ja sitten tunsin jotain otsaani vasten, jotain vähän arkaa, mutta ihanan viileää, ja raotin taas silmiäni suurin ponnistuksin erottaakseni Tylerin huolestuneet kasvot aivan naamani edessä. Hymyilin hatarasti. Vaikka hän ei pitänyt ratista ollenkaan kiinni, tunnuimme ajavan hyvin kuoppaisella, heittelehtivällä tiellä. Yritin sanoa, että hänen pitäisi katsoa tietä eikä minua, mutta kieli oli paksu ja painava... ja ajatuksetkin... niin... ajatuksetkin olivat yhä niin kovin raskaita....
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 1,003
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Mar 13, 2023 9:49:24 GMT
Uutta ponia Oliverille haussa - osa 2 ”E-en tiennyt, että se oli hänen syntymäpäivänsä...” Tyler pyöritteli mustaa stetsonia alakuloisesti käsissään. Hän irvisti melkein kärsien. Alexiinan teki mieli taputtaa häntä jostain syystä lohduttavasti olalle, mutta ele olisi ollut hupsu ja aika irrationaalinen – eihän Gillianin sairastuminen toki Tyleristä johtunut. ”En muistanut...” ”Kiitos, että hait hänet”, Alexiina sanoi. He seisoivat pihamaalla, Tyler oli tekemässä lähtöään takaisin omalle farmilleen, ja Oliver istui jo odottavaisesti Alexiinan autossa: he olivat puolestaan taas menossa koeratsastamaan kahta ponia. ”Ja oli kilttiä, että tulit katsomaan hänen vointiaan, vaikka hän on edelleen todella kovassa kuumeessa.” Alexiina huokaisi. ”Hän on aina ollut sellainen… sairastuu todella kovasti silloin, kun sairastuu. Minusta Gillian on aina ollut nimenomaan hermostollinen sairastelija. Kun hänellä on liiaksi murheita tai stressiä, hänelle laukeaa kova kuume.” ”Murheita ja stressiä?” Tyler toisti huolestuneena. ”Niin… no, mutta minun täytyy mennä”, Alexiina viittasi kohti autoaan, jonka ikkunaan Oliver oli painanut innokkaat virnistelevät kasvonsa. ”Sen Oikean etsintä yhä jatkuu… nähdään taas, Tyler. Kai lähdet muuten mukaan westernviikkona kisaamaan?” ”E-en ole varma, luulisin...” Alexiina heilautti kättään ja oli jo menossa, kun Tyler vielä ähkäisi hänen jälkeensä. ”Ta-tarvitseeko Gillian ehkä… tai te… kaksosten kanssa…?” Hänellä tuntui sanajärjestys olevan kovin hukassa. Alexiina oli kääntynyt uudelleen ja hymyili sympaattisesti. ”Olet kiltti. Varmasti voit jotain tehdä, jos haluat, mutta ei sinun tarvitse.” ”Ky-kyllä mä voin”, Tyler astahti epävarman askelen. ”V-vaikka en ole varma miten tai tiedänkö, jotta mitä pitäisi heidän kanssaan tehdä, mutta…” ”Voit kysäistä Emilyltä. Hän varmasti arvostaa, jos saa vapaat kädet laittaa päivällistä jonkun leikittäessä kaksosia.” Tyler näytti sekä hätääntyneeltä, että eksyneeltä, mutta nyökkäsi. ”Mennään jo, mennään jo!” Oliver intoili, kun Alexiina ehti autoon. ”Mennään, mennään...” ”Mitä Tyler sanoi?” ”Kyseli vain Gillianin voinnista...” He sujahtivat ranchin porttien ali, auto nakutti kääntymistä ja he kaartoivat tielle. Oliver tapitti suoraan tuulilasin läpi eteensä posket punertaen ja puristaen ratsastuskypärää sylissään, mutta kasvoillaan miettiväinen ilme. ”Äiti…”, hän sanoi harkittuun sävyyn, ”kuoleeko Gillian?” Alexiinan kulmat kohosivat. ”Ei tietenkään. Mitä sinä hupsit?” ”No hyvä”, Oliver totesi. ”Mitä Hugolle ja Dianalle tapahtuu, jos Gillian kuolee?” Alexiina naksautti kieltään ja sääti hiukan lämmitystä kovemmalle. Maaliskuun aamupäiväaurinko paistoi matalalta erittäin säihkyvänä sivuikkunasta sisään, mutta rapea kylmyys oli yhä ilmassa, kuin talven viimeiset kourat koettaisivat parhaansa mukaan pidellä ajastaan kiinni. ”Miksi sinä tuollaisia puhut?” Oliver ei vastannut, mutta Alexiina vastasi: ”No, me tietysti huolehtisimme heistä kuten tähänkin asti.” ”Ai me?” ”Niin. Minä, mummi, Raicy… ja sinä, isoveikkana...” Oliver mietti asiaa. ”Pidän Hugosta ja Dianasta”, hän tuli lopulta päätelmään. ”Mutta Hugo itkee liikaa.” ”Niin… tiedän. Ehkä se helpottaa, jos siirrämme heidät yläkertaan. Häntä täytyy yrittää ymmärtää. Hän on vasta pieni lapsi, eikä osaa sillä tavalla säädellä tunteitaan, kuten sinä jo isompana poikana osaat, vai kuinka?” Oliver nyökkäsi ylpeästi. ”Huusinko minäkin paljon, kun olin pieni?” ”No… et, et oikeastaan. Olit sangen hyväntuulinen lapsi, nauravainen ja aika meneväinen!” ”Aijaa”, Oliver sanoi ja virne levisi hänen pisamakasvoilleen. ”Ja osasit viheltää ennen kuin osasit puhua.” ”Osasinko?” Oliver hämmästyi innoissaan. ”Kyllä vain. Mutta se taito katosi sinulta sittemmin. Emme vieläkään tiedä, miten sen teit.” Alexiina hymyili, katsoi Oliveriin ja kutitti sitten tätä rintakehästä. ”Se oli sinun jekkusi jo silloin, etkä koskaan kertonut meille, miten osasitkin.” ”En minä tiedä”, Oliver nauroi. He olivat pitkän tovin sopuisan tyytyväisesti hiljaa. Alexiina muisteli lämpimästi itsekseen Oliverin varhaisvuosia ja sitten muita asioita, kun jossain kohtaa Oliver taas puhui ja keskeytti nuo mietteet: ”Äiti…”, sama alun puntaroiva, mietteliäs sävy oli palannut, ”Billyn kaveri on kuollut. Joku tyttö.” Hajamielinen hymy hiipui Alexiinan huulilta. ”Mitä?” Sitten hän tajusi. ”Niin… niin, puhut Emmasta? Se oli hirveän surullista, kyllä...” ”Ei, kun joku toinen.” ”Kuka toinen?” Alexiina oli kummissaan. ”Joey sanoi. Sanoi, että Robert oli kertonut. Että joku Billyn kaveri on itse murhannut!” Alexiina rypisti kulmakarvojaan syvään notkoon. Häntä nipisti ärsytys. ”Olen puhunut tästä ennenkin, Oliver”, hän sanoi selkeästi ja kireästi, ”älä usko kaikkea, mitä Joey ja Robert puhuvat. Tämä menee kyllä nyt liian pitkälle, puhua tuollaisia…” Alexiina pudisti pettyneesti päätään. ”En minä ole kuullut Billyltä mitään tuon tapaistakaan. Älä kuuntele tuollaisia juttuja.” ”Mutta –”, Oliver aloitti, mutta vaikeni sitten. ”Okei”, hän sanoi syvään huokaisten. Mutta hän jatkoi kepillä jäätä kokeilemista, toisesta asiasta, noin tuhannennen kerran: ”Äiti, miksen saa mennä maastoesteitä –?” ”Oliver”, oli Alexiinan vuoro huokaista, tuskastuneena. ”Tästäkin on puhuttu nyt jo noin sata kertaa. Isäsi ja minä emme halua, että harrastat niin vaarallista lajia. Olet aivan liian nuori.” ”Haluan mennä kenttää, niin kuin sinä!” ”Minä olen ammattilainen, Oliver, ja aikuinen. Sinä olet kahdeksan. Katsotaan sitten, kun olet kahdeksantoista –” ”Kahdeksantoista”, Oliver kajautti. ”No… viidentoista. Oliver, älä –”, Alexiina hipaisi rasittuneena otsaansa. ”Tämä asia on loppuunkäsitelty. Et hyppää maastoesteitä, ja sillä siisti.” Oliver murjotti penkissään, mutta ei kauaa: kun ensimmäisen koeratsastettavan ponin talli lähestyi, hän oli taas oma innokas, hyväntuulinen itsensä. ”Silläkin on pilkkuja!” hän hihkaisi ensimmäiseksi. Tarhassa heitä odotti ruskeapilkullinen hauskannäköinen poni, jonka hoitaja noukki narunpäähän. Ponin nimi oli Kassiopeia. ”Kassiopeda… kassitopeda… kassi...”, Oliver yritti ääntää nimeä oikein. Kassiopeia oli kiltti hoitaa, joskin se tuntui säpsyvän Oliverin innosta korkeaa puheääntä ja väänteli korviaan huolestuneesti. Alexiina koetti hyssytellä Oliveria ottamaan rauhallisesti, ja myyjä vahvisti, että vaikka tamma kovin kiltti olikin, se oli aavistuksen arka melulle ja vaudikkaalle menolle. ”Jaa-a...”, Alexiina mietti. ”Mitähän siitä mahtaisi tulla, Oliver on aika hippulat vinkuen -menijä...” ”Kyllä minä osaan hoitaa rauhassa”, hän väitti ponia harjatessaan. ”Noinkohan on… Voi olla, että haemme ehkä jotain vähän pitkäpinnaisempaa ratsua, jota ei lasten hulinat pelästytä.” ”Hei!” Oliver marisi. ”Minä haluan kokeilla ratsastaa tällä...” ”Kokeile, kokeile, mutta älä nyt innostu liikaa.” Kassiopeia oli ratsastaessakin edelleen melko ylivireä. Ystävälliseltä se toki kyllä vaikutti. Muutama kavaletti sai sen hyvään keskittyneeseen vireeseen ja se ohjautui niille kuin automaattiratista. Mutta sitten tuli kielto: hallin kattoon oli pamahtanut jotain, ehkä kevätauringon lämmittämää lunta oli lähtenyt liuska valumaan, ja sen aiheuttama ääni hätkähdytti Kassiopeiaa juuri ennen hyppyä. Oliver roikkui kaulalla ja sitten mätkähti maahan. ”Oliver!” Alexiina huudahti. Oliver räpiköi kilpikonnamaisesti hetken ja kohosi istumaan, kypärä vähän vinossa. Myyjä juoksi ottamaan ponia kiinni, Alexiina kiiruhti pojan luo. ”Eihän sattunut?” ”Ei...”, Oliver sanoi ja kömpi äidin auttavaan käteen nojaten jaloilleen. ”Onneksi ei ollut iso pudotus”, Alexiina huokaisi. Hän pudisteli hiekkaa Oliverin takapuolesta ja turvaliivin selkämyksestä. ”No, oliko tämä tässä?” ”Höh”, Oliver protestoi vaisusti. ”Kiitos, mutta emme varmaan jatka enää”, Alexiina huikkasi myyjälle, joka talutti Kassiopeiaa takaisin lähemmäs. ”Se oli kiva poni”, Oliver murjotti autossa. Alexiina ei vastannut. Oikean ponin löytäminen oli vaikeaa. Hän oli huomannut tulleensa yhä kriittisemmäksi ja varovaisemmaksi jokaisen koeratsastetun myötä. ”Ehkä voisit siirtyä vain ratsastelemaan Wobblella silloin tällöin”, hän ehdotti. ”Eikä.” ”Sillä voi mennä pooloakin...” Oliverin huulet menivät törrölle, kun hän katsoi puoleisestaan ikkunasta. ”Haluatko vielä mennä katsomaan sitä toista ponia, vai perutaanko?” ”Haluan.” ”Hyvä on sitten.” Seuraava poni oli kauempana. Se oli voikko, melko pieni, mutta oikein nätti welshiläinen ponitamma, Elen nimeltään. ”Nääh”, Oliver, joka oli jäänyt poikkeuksellisesti pahalle tuulelle, sanoi. ”Liian tyttöjen poni.” ”'Tyttöjen poni'?” Alexiina kalskahti. Se ei ollut ollenkaan tavallinen kommentti Oliverin suusta. Alexiina oli haistelevinaan Joeyn ja Robertin influenssia väkinäisen mielipiteen taustalla… ”Eikö siitä tule vähän Luna mieleen?” Oliver harjasi ja varusti Elenin, mutta ei lähellekään samalla innokkuudella kuin Kassiopeian. Hän tuntui tekevän sen vain velvoitteesta, pakosta, ja lopulta Alexiinan oli pakko ottaa hänet sivuun myyjän korvan kuulumattomiin. ”Mikä nyt on? Jos et pidä tästä ponista, niin turha meidän on tuhlata heidän aikaansa. Ei sinun ole pakko sillä ratsastaa.” ”Kyllä minä haluan ratsastaa!” ”No, mikä sitten on? Paiskasit satulaakin selkään ja käyttäydyit tökerösti.” Oliver riiputti päätään vaaleat otsahiukset silmillä. Hän potkiskeli pikkukiviä saappaankärjellä. ”Anteeksi...”, hän sitten mumisi, mutta kuulosti vilpittömältä. Alexiina hyväksyi anteeksipyynnön. Sen jälkeen poika petrasikin huomattavasti käytöstään. Kun Oliver istui Elenin selässä, Alexiinaa mietitytti heti yksi asia: ponin koko. Oliver oli melko vanttera pikkupoika, ja kasvaisi tuosta koko ajan vain lisää. Tämän ponin oli tarkoitus kantaa häntä aikuisuuden kynnykselle asti, mutta onnistuisiko se? Saattaisi hyvinkin olla, että Elen jäisi nopeasti Oliverille pieneksi, kuten Ponykin. Mutta Alexiina ei sanonut mitään. Hän seurasi ratsastusta kentän laidalta, hymyili ja nyökkäili, kun Oliver meni ohi, ja vastaili lyhyesti myyjän satunnaiseen rupatteluun. Oliver ei kommentoinut juuri mitään. Elen oli tuntunut olevan melko herkkä ja reagoivan Oliverin isoihin apuihin ylidramaattisesti, vaikka hellämieliseltä muuten vaikuttikin. Alexiina valitettavasti tiesi, ettei tämä poni ollut heidän etsimänsä, ja antoi myyjän tietää sen heidän lähtiessään. ”Ei sitä ikinä löydy”, Oliver huokasi, kun he olivat taas autossa. ”Olit aiemmin niin optimistinen”, Alexiina sanoi. ”Mikä on optimistinen?” ”Myötämielinen, positiivinen, luottavainen. Älä nyt luovuta, kyllä me sinulle vielä hyvä sopiva poni jostain löydetään.” Oliver huokaisi uudelleen kuin aikuisilta opittuna, ja nyökkäsi. He lähtivät kotia kohti. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 1,003
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Mar 17, 2023 10:51:35 GMT
14.03.2023 ”Sanoin, että se oli sisko eikä kaveri, ääliö”, Robert ärähti Joeylle, ”ja se yritti.” Alexiina oli pysäyttänyt pojat matkalla lennättämään Joeyn dronea, kun molemmat olivat sopivasti sattuneet vastaan tulemaan, ja päättänyt kysyä heiltä, mitä he oikein olivat puhuneet Oliverille. Joeyllä oli hirveän ohut farkkutakki ja pelkkä (väärinpäin käännetty) lippalakki, eikä Alexiina ymmärtänyt, miten hän tarkeni. Poikien kokoero oli huomattava: kuusitoistavuotiaan kookkaan Robertin vieressä pieni ja hoikka ei vielä kolmentoistakaan ikäinen Joey oli häntä nippanappa rintaan. ”Robert!” Alexiina helähti nyt. ”Ette voi puhua tuollaisia Oliverin kuullen, hän on vasta kahdeksan. Te olette isoja poikia ja teidän täytyy olla hänelle hyvä esimerkki. Robert, tule käymään toimistossa, haluan vielä keskustella tästä koko jutusta –” Hänen lauseensa jäi toisen lauseen alle, jonka paikalle yhtäkkiä pölähtänyt Raicy päästi piittaamatta: ”Robert, poikkea lassohuoneessa, minulla on asiaa.” Alexiina puuskahti ja nosti kädet lanteilleen. ”Mitä?” Raicy sanoi vilkaistuaan hänen elettään, selvästikään ymmärtämättä mikä tilanne oli juuri päällä. ”Heti”, hän lisäsi sitten Robertille ja katosi. Alexiina päästi pitkän huokaisun. Robert maleksi hänen ohitseen. ”Heti seuraavana sitten toimistoon”, Alexiina muistutti hänelle. Hän oli kääntymässä vielä takaisin Joeynkin puoleen sanoakseen tällekin henkilökohtaisesti, mutta poika oli livahtanut kuin liukas saippua tiehensä sen sekunnin aikana, jonka Alexiina oli katsonut Robertin eikä hänen peräänsä. Robert tässä tosin tuntui olevan tässä se pääasiallinen vastuunkantaja – olihan hän vanhinkin ja siinä iässä saisi olla tietoisempi siitä, millaisista asioista sopi puhua lasten kuullen ja mistä ei. Kello tikutti. Ensin viisitoista minuuttia, sitten puolituntia. Neljänkymmenenviiden minuutin huitteilla siitä, kun Raicy oli pyytänyt Robertin puheilleen, Alexiina nosti katseensa näyttöruudulta ja nakutti kynnellä tietokonehiirtä. Ei kai Raicyn asia voinut noin kauan kestää? Raicy löytyi kuin löytyikin lassohuoneesta, jynssäämästä varusteita, mutta poikaa itseään ei näkynyt missään. ”Missä Robert on?” Alexiina kysyi nostaen kädet taas lanteilleen. ”Käskin lähteä lumitöihin.” ”No voi hyvän tähden, kun hänen piti tulla minun luokseni – minullakin oli asiaa!” ”Ei hän mitään sanonut.” ”Ei varmaan niin...” Alexiina päästi raskaan huokaisun ja naksautti kieltään. ”No”, hän sitten sanoi. ”Mistä sinä puhuit hänelle?” Toiveikkaasti hän odotti, että puheenaihe olisi koskenut jotain samansuuntaista: pientä palautetta sopimattomista puheista, mutta eikä ja mitä: ”Thomas ei lähde kisaamaan Texasiin, joten kysyin, kiinnostaisiko Robertia –” ”Voi Raicy!” Alexiina ähkäisi. ”Minä yritin rangaista häntä ja sinä...” Se siitä kasvatuksellisesta yhdenmukaisuudesta. ”Rangaista?” Raicy sanoi epäluuloisesti. ”Miksi, mistä?” ”Se on… pitkä juttu, hän vain pelottelee Oliveria ja puhuu soopaa...” ”Pojat on poikia”, Raicy kuittasi, ja se sai Alexiinan hermostumaan. ”Ei. Tuo ei ole mikään oikeutus tehdä tai sanoa mitä huvittaa. Ai että, sinä ärsytät minua nyt…” Hän puhalsi terävästi ilmaa hampaitten raosta ja koetti hillitä itseään. ”Sinun täytyy puuttua Robertin ja Joeyn juttuihin, he kertovat aivan kamalia asioita!” ”No, mitä nyt tällä kertaa?” Raicy murahti, eikä selvästi ollut laisinkaan kiinnostunut. ”Kaikkea siitä, miten auton alle jäänyt peuranruho voi vielä jäädä sätkimään, vaikka pää olisi murskaantunut ja...” ”No, sehän on hyvää tietämystä. Miten erottaa kuollut eläin kärsivästä…?” ”JA”, Alexiina jatkoi ääntään kimpaantuneesti korottaen, ”miten Billyn ystävä tai sisar on yrittänyt itsemurhaa, mieti nyt! –” ”Billyn sisko?” Raicy oli äkkiä terävä. ”Anna? Vai Laura?” ”Mitä sillä on merkitystä?” Alexiina tuikahti. ”Ei kumpikaan, sehän tässä se pointti oli: Robert hölisee hirveitä juttuja, ja Oliver uskoo niihin! Ei tuollaisilla asioilla saa pelleillä tai vitsailla. Minä en pidä sellaisesta ollenkaan! Emman tragedia oli tarpeeksi traumaattinen hänelle!” ”Eipä poika siitä ole tuntunut olevan millänsäkään.” ”Anteeksi mitä?” Alexiina oli pöyristynyt, ei ollut uskoa korviaan. ”Vähätteletkö Emman – meidän Emman, hyvä luoja, Lotten parhaan ystävän kuoleman merkityksellisyyttä?!” ”Älä laita sanoja suuhuni, en väittänyt mitään sellaista”, Raicy totesi lakonisesti. ”Totesin vain, että Oliver on tuntunut olevan aivan normaali siitä huolimatta.” ”Hän on lapsi, hän ei välttämättä oireile tai näytä sitä heti…!” ”En tiedä, mikä tämä Robertin ja Joeyn tarina on, mutta sinäpä sen itse sanoit: lapset käsittelevät tällaisia asioita omalla tavallaan. Ehkä heidän tapansa on kehitellä jatkokertomuksia.” ”Mutta ei puhua niistä ympäriinsä, eikä varsinkaan Oliverille!” Raicy kohautti harteitaan Alexiinan makuun liian heppoisesti. ”Puhut hänelle siitä”, Alexiina painosti. ”En halua, että Oliver alkaa pelätä, että kohta me kaikki yhtäkkiä vain kuolla kupsahdamme...” ”Onko hän puhunut sellaisia?” ”On!!” Alexiina ärähti. ”On. Sitä minä tässä yritän sinulle sanoa…!” ”Hyvä on, mainitsen asiasta”, Raicy lupasi. ”Robert kuuntelee sinua kuitenkin enemmän kuin minua.” Alexiina oli jo poistumassa huoneesta, kun lisäsi käsi ovenkahvalla: ”Pyysitkö todella Robertin mukaan Orangesin westerntiimiin?” Raicy rypisti otsaansa erityisen sitkeälle tahralle satulavyössä. ”Vaihdamme nimeä. Olemme Orange Guys nyt.” ” Orange Guys?” Alexiinan oli pakko naurahtaa. ”Robertin idea. Ja kyllä. Et tiedä, koska et ole ikinä laaksossa ja hommissa sitä näkemässä, mutta hän on todella kehittynyt ja innokas oppimaan lisää kaikesta, mitä voin hänelle opettaa.” Raicyn sanojen soinnissa oli isällinen ylpeys, ja äkkiä Alexiina tajusi, että se selitti Raicyn vastahankaisuuden moittia Robertia mistään: Robertista oli nopeasti tulossa Raicyn lempilapsi, jos niin saattoi sanoa, tämän osoitettua olevansa aidosti kiinnostunut Raicyn kanssa samoista asioista ja Raicyn opeista. Charlottea ei ollut koskaan kiinnostanut maatilan työt tai karjanhoito, Dewn oli mennyt liiaksi omia polkujaan ja vapaasieluisesti omalla tavallaan, ja Oliver oli liian nuori sekä osoittanut enemmän mielenkiintoa kaikenlaiseen kisaratsastamiseen, kuin yleispäteviin farmitöihin. Mutta Robert oli mukisematta mukana niin traktorin öljyjä vaihtamassa, kuin heinää ajamassa, kuin lampaita siirtämässä ja nikkaroimassa aitoja. He olivat aloittaneet, Raicy ja Robert, suhteensa huonolla jalalla, mutta katso heitä nyt: oli kuin Raicyn perässä olisi kulkenut pikku-Raicy-versio itsestään – tosin ihan hirveän pieni Robert ei ollut, vaan lähenteli jo Raicyn omaa pituutta. Kenties kasvaisi Raicystä jopa ohi. Alexiina poistui tallista westernpuolen ovista. Hänen katseensa osui kaukana porttien takana vilahtavaan taksiautoon, joka ajoi pois sohjo suhaten renkaiden alla. Mutta jonkun se oli jättänyt kyydistään porteille kirkkaanväriset kantamukset – matkalaukut ja kassit – kainaloissaan. Ja vain yksi Alexiinan tuntema käveli noin reipasta, persoonallisella tavalla kimmahtelevaa käyntiä, joka oli melkein hölkkää paikallaan... ”Kitty!” hän huudahti iloisena ja kutsu kaikui pihamaalla. Kittyn virne näkyi kaukaa tarhojenkin takaa: se levisi toisesta korvasta korvaan kuin haitari. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 18, 2023 14:45:54 GMT
Uniaalloilla - 26
” Nimeni on Josh Tomford, 24-vuotias asuen Waterphewssä, ostanut olen juuri oman tilan...” Niiskaisin ja vaihdoin kättä, jolla kannattelin puhelinta kasvojeni yläpuolella. Lepäilin painopeiton alla kuumavesiputelin ja pehmolelujen lämpimässä syleilyssä, ja katsoin Hevosjussille morsian -sarjan siihen asti tulleita jaksoja jo toistamiseen. Josh istui haastateltavana ja näytti komealta: vaaleat sileät hiukset oli kammattu näkyen takakenoisen vaalean stetsonin alta ja silmät olivat vihreämmät kuin edes muistin. Josh ei tietysti ollut pääosassa, vaan ohjelmassa seurattiin kahta muutakin osallistujaa. Odotin tietysti, että ne jaksot, jotka oli kuvattu Orange Woodissa, tulisivat julki. Muita ranchilla tuntui kiinnostavan vain se, miltä tila näytti televisiossa (ja olivatko he tai Joshista kommenttia antaneet saaneet ruutuaikaa), ei niinkään Joshin matka ja treffit ehdokasnaisten kanssa. Alexiina oli katsonut ensimmäisen jakson ja ajastanut loput nauhalle, eikä kukaan muu ollut sarjaa vielä vilkaissutkaan. Kaksi jaksoa tosin oli vasta näytetty. Olin yhä kipeä. Kuume oli noussut kylpylän aikana ja Tyler – sisälläni kuohahti kuumasti, mutta myös häpeissäni – oli auttanut minut asemalta kotiin. Vaikka minulle oli vakuuteltu, etten huolehtisi mistään, syyllisyys ei antanut täysin rentoutua edes kipeänä. Nyt joku muu joutui hoitamaan Hugon ja Dianan, heräämään yöllä useita kertoja rauhoittelemaan Hugon kauhukohtauksia… ja mitä, jos hän ei rauhoittunut, koska äiti ei ollut sitä tekemässä? Mutta olin liian poikki. Olin liian heikko. Olin huono äiti. Minun oli kuitenkin pysyteltävä etäällä, jotta he eivät sairastuisi. Kieltämättä omassa sängyssä oleilu ja vain nukkuminen, kaiken univelan takaisinmaksu, oli parasta mitä juuri nyt tiesin. Silmäni lurpahtelivat, kun koetin katsella jaksoa… Kaunis ruskeatukkainen nainen puhui, puhui jotakin rakkaudesta ja aina tukena olevan elämänkumppanin löytämisestä… Kunpa minäkin onnistuisin siinä... löytäisin... löytäisin jonkun, joka pitäisi lähellä ja hyvänä ja olisi isä kaksosille... ” HALLOO!” Sydämeni ponkaisi kurkusta ulos. Hätkähdin hereille kamalaan kovaan ääneen, jota en osannut edes ymmärtää ennen kuin joku ponkaisi huoneeseeni värikkäänä kuin kanarialintu ja äänekkäänä kuin papukaija. Räpyttelin tarkentaessani uneliaan raskasta katsetta… Kittyyn, joka virnuili minulle koko naaman leveydeltä ja heilautti syliini jotakin. ”O-oletko...”, aloitin, mutta heiveröinen ääneni jäi heti Kittyn pulppuamisen alle. ”Täällä sitä vaan makoillaan eikä olla matkanaista vastassa! Terveisiä Euroopan pubeista ja paikoista!” ”I-ihana näh...”, aloitin taas, mutta Kitty ei oikeastaan edes aikonut kuunnella. Hän kääntyi silmäämään luonnospapereitani lipastopöydän päällä, sitten uitti sormeaan akvaariossa. ”Näin jo Alexiinaa ja Emilyä ja Raicyä, mutta muut taitaa olla piilossa! Roi ei ollut kämpässä, mutta vitsit mulla oli ollut ikävä Demiä. Minkäs taudin sä olet saanut?” ”Ku-kuume vain, mutta v-varo, ettet saa tartuntaa...” ”Pöh! Muhun ei termiitit ja torakatkaan pystyneet, niin ei sitten mikään!” Kitty oli taas minuun päin, kädet tehokkaasti lantiolla ja maaninen odottava virne naamalla. ”No? Avaa, avaa!” hän sitten sanoi ja tajusin, että se viskaisemansa jokin sylissäni oli pieni muovipussukka. ”Tuliaisia!” Kitty ilmoitti iloissaan. ”Ja synttärilahjakin samassa. Myöhästyi parilla päivällä, mutta näin vaan toin ihan henkilökohtasesti!” ”Oih… ki-kiitos...” Pussista tuli sukat, joissa oli vesimelonin kuvia, sekä eurooppalaisia karkkeja. ”Mulla on tässä muillekin...” Kitty pyöritteli toista muovipussia sormensa ympärillä. ”Mitä täällä on ehtiny tapahtua? Kerro kaikki!” En ehtinyt aloittaakaan vastaamista. ”Mun täytyi tulla takaisin, kun huhtikuussa kuulemma taas kisataan. Raicyn Enkelit kokoontuu taas, vuhuu! Mutta kahdeksastoista päivä olisi ollut Go Go Frogin festarit, niin vähän nyt harmittaa, että se jäi näkemättä…” Kitty meni äkkiä ikkunalle ja katsoi siitä kaula pitkällä ulos. ”Hei! Tuollahan menee Bob ja Oliver! Mä lähden niitä morjestaan!” Ja yhtä pamahtaen, kuin oli siihen tullutkin, hän myös läksi. Sinä iltana syötiin Kittyn kotiinpaluun kunniaksi hiukan hienommin. Minäkin jaksoin sen verran, että kykenin osallistumaan, tosin sohvalta käsin. Emily kaivoi pakastimesta siirappijäätelöä ja Kitty piti pöydässä hovia kertoillen reissustaan suurin kädenliikkein. ”...ja se oli niin hyvä ja me saatiin nimikirjotuksetkin paitoihin sen keikan jälkeen!” Kittyn kaikille näyttämässä heiluvassa, tärisevässä videokuvassa kännykästä kuului musiikin pauhua ja ihmismelun hälinää, mutta minä kuulin jotain muuta: siksi katsoin yllättyneenä eteiseen päin, ja Tyler seisoi siellä siistiytyneen oloisena pahoittelevan ja vaivaantuneen näköisenä. Kosketin vaistomaisesti hiuksiani, mutta tajusin eleeni ja punastuen laskin käden takaisin syliini. ”O-olen vähän myöhässä...”, Tyler sanoi, eikä oikein tiennyt kehen luoda kysyvää katsetta siitä, saisiko joka tapauksessa tulla peremmälle. Hänellä oli toisessa kädessään kukkakimppu ja toisessa suklaarasia. Sydäntäni kouraisi ja poskeani pisteli. Tyler oli tuonut ne Kittylle... kuinka romanttista... Haikein mielin painoin pääni. Ja, koska tein niin, en aivan nähnyt mitä tapahtui seuraavaksi. Kuulin vain tuolin kolinaa, henkäisyn ja ehkä naurahduksen, ja kun vilkaisin taas ylös nähdäkseni mitä oli tapahtumassa, kaikki alkoi äkkiä taas pyörteillä kuten kuumeessani: Kitty oli kietonut kätensä Tylerin kaulaan ja suuteli tätä niin intohimoisesti, että minusta se oli jopa härskiä. Emily laittoi kätensä Oliverin silmien eteen, Robert oli oksentavinaan lautaselleen ja Raicy kommentoi: ”Lopettakaas jo...” Kitty päästi irti, yhä Tylerin kanssa kaulakkain, ja virnisti meille kaikille ja ei-kenellekään erityisesti. Hänen kasvonsa olivat heleän pinkihtävät. ”Säästin Tylerille parhaat tuliaiset... ja se oli vasta maistiainen”, hän kehräsi, otti tältä kukkakimpun noin vain ja nuuhkaisi sitä teatraalisen nautiskellen. Tyler seisoi lamaantuneena ja täysin ilmeettömänä, kätensä riippuen kohti lattiaa. Kuvittelinko vain, vai oliko hän järkyttynyt? O-olihan se tietysti kaunista, että he saisivat nyt sovittua ja palaisivat yhteen... ehkä välimatka oli tehnyt sen... j-ja tietysti olin iloinen heidän puolestaan... Voin pahoin ja nousin haparoiden istumaan poistuakseni vähin äänin takaisin yläkertaan omaan huoneeseeni, omaan vuoteeseeni. Valitettavasti jouduin menemään heidän kummankin ohi sen tehdäkseni, sillä Tyler seisoi yhä olohuoneen ja eteisen holvikaaren alla. Kitty oli päästänyt hänestä kailottaakseen ihastuttavista saamistaan kukkasista. Olin juuri mennyt mahdollisimman pieneksi painuneena ja huomaamattomana Tylerin ohi, kun Tyler sai äänensä takaisin. ”Ne oli oikeastaan Gillianille...” Pysähdyin. Sydämeni jyskytti niin, että korvissa humisi. Ehkä olin kuullut väärin?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Mar 18, 2023 17:04:13 GMT
En tiedä mikä minut oli saanut ehdottamaan, että hakisin Gillianin juna-asemalta lauantaina. Ehkä vietettyäni yli kuukauden poissa töistä ajattelin, että se olisi edes jotain millä voisin helpottaa Centereiden taakkaa, sillä arvelin jotta varsinkin Raicyllä olisi hankalaa, kun me olimme molemmat Tomfordin kanssa poissa töistä. Sen jälkeen, kun olin kuullut tästä tilanteesta, olin miettinyt miten voisin päästä palaamaan töihin paljon aikaisemmin kuin olin suunnitellut. Kuitenkaan en ollut löytänyt sellaista vaihtoehtoa, jolla asiat menisivät mahdollisimman tasaisesti, joten olin joutunut vain nielemään tilanteeni. Käydessäni Orange Woodsilla, Alexiina kiitti minua puolestaan siitä, että olin hakenut Gillianin juna-asemalta. Visiittini tilalle oli lyhyt sillä en ollut lopulta käynytkään katsomassa Gilliania, kuullessani toisen olevan edelleen todella kipeänä. Olisin halunnut käydä toivottamassa naiselle myöhäiset onnittelut syntymäpäivänsä takia, mutta toisaalta en halunnut myöskään herättää toista turhaan, jos toinen olisikin nukkumassa. Alexiinan viestittäessä tiistaina ja kutsuessani minut syömään Kittyn paluun kunniaksi – en ollut liittynyt Centereiden seuraan illalliselle niin usein viime aikoina, sillä en kokenut ansaitsevani paikkaani pöydässä sillä en edes tehnyt työtä ruokani eteen. Camden ilmoitti jäävänsä kotiin, sillä halusi opiskella erästä kouluprojektia varten ja samalla tuo lupasi, että voisi huolehtia myös Starista. Varmistettuani että tuo olisi varmasti sitä mieltä eikä tuota haittaisi jäädä yksin kotiin lähdin viimein kohti autoani ja muutaman kilometrin päässä olevaa ranchia. Olin myöhässä viljanvaalean naisen ilmoittamasta ajankohdasta, sillä en ollut huomannut kellon etenemistä viestitellessäni isoveljeni sekä erään toisenkin henkilön kanssa. Heti kun sain edes vähän Centereiden ulko-ovea raolleen kuulin Kittyn äänen. Nielaisin syvään, sillä en ollut kuullut toisesta mitään lähtönsä jälkeen, vaikka olinkin pariin kertaan jo tuijottanut viestikeskusteluamme valmiina naputtelemaan viestin ja kysymään Bluehen liittyvistä asioista. Tuvassa oli sellainenkin meteli, että kukaan ei tainnut kuulla saapumistani paikalle ja jätettyäni takkini naulakkoon suuntasin hieman lähemmäksi muiden ääniä. Sopivan hetken tullessa pahoittelin myöhästymistäni, vaikka en tehnyt elettäkään siirtyäkseni lähemmäksi pöytää, sillä en tiennyt olinko lopulta ihan auttamattomastikin myöhässä. Ajoitukseni saattoi olla huono, mutta olin aiemmin päivällä käynyt hakemassa vaaleansävyisistä kukista sidotun kimpun sekä suklaarasian. Tarkoituksenani oli kysyä Alexiinalta jos tuo toimittaisi ne puolestani Gillianille myöhästyneenä syntymäpäivälahjana, sillä en tiennyt olisiko toinen osallistumassa illalliselle. Joku taisi olla sanomassa jotain, mutta en tainnut kuulla edes ensimmäistä tavua, kun Kitty oli jo edessäni ja kietomassa käsiään ympärilleni. Olin varmaan vasta rekisteröinyt edes osin tämän tapahtuman, kun Kittyn huulet olivat jo omiani vasten. Mä en ollut osannut odottaa mitään tallaista, joten naisen toiminta sai mut lamaantumaan ihan täysin ja seisoinkin paikallani kuin patsas. En edes kuullut mitä toinen sanoi, vaikka selkeästi näin, jotta toisen huulet liikkuivatkin. Musta tuntui kuin kaikki väri olisi kadonnut kasvoiltani ja yksikään ajatus ei liikkunut päässäni, minkä vuoksi en edes laittanut vastaan tuntiessani toisen vetävän kädessäni olleen kukkakimpun itselleen. Vasta useamman sekuntin jälkeen toimintakykyni alkoi palautumaan edes hieman ja saatoin sanoa kenelle kukat oikeasti olivatkaan. Jokaisella sanalla toimintakykyni alkoi palaamaan entistä enemmän ja välttääkseni aiheuttamasta minkäänlaista konfliktia totesin, jotta taisi olla paras, etten sittenkään jäisi enää paikalle. Käännyttyäni kannoillani astelin suoraan ulos huomaamatta edes poimia takkiani ohi kulkiessani. Päästessäni takaisin autooni haperoin avaimen takaisin virtalukkoon, ennen kuin starttasin autoni ja lähdin vain ajamaan. En tiedä kauanko ajoin, kunnes lopulta pysähdyin tien sivussa olevalle levikkeelle. Olin ajanut sen verran kauaksi, että ympärilläni oli pelkkää pimeyttä ja noustessani autostani minut vastaan otti vielä Kanadan kevättä viilentävä pakkanen. Valkoinen huuru nousi jokaisella uloshengitykselläni, mutta siitä huolimatta kiersin autoni toiselle puolelle, ennen kuin nojasin selkäni ohjaamoa vasten ja käänsin katseeni mustalle taivaalle. Sen mustuutta rikkoi vain miljoonat valkoisena loistavat tähdet, enkä hetkeen tehnyt muuta kuin tuijottanut niitä. Minulla ei ollut edelleenkään mitään ajatusta siitä, mitä Centereillä oli juuri tapahtunut ja kaikki se, mitä oli tapahtunut, sai minut tuntemaan oloni enemmän kuin epävarmaksi. Olin juuri päässyt Raicyn kanssa jonkinlaiseen sopimukseen siitä, kuinka alkaisin palaamaan takaisin töihin enkä ollut yhtään varma pitäisikö se enää sen jälkeen mitä toinen oli joutunut todistamaan. Se, mitä muuta temppu oli aiheuttanut ei ollut minulla tiedossa enkä välttämättä halunnutkaan tietää. Kotiin lähtöön olisi vielä reilu puolitoista viikkoa aikaa enkä tiennyt miten pärjäisin Kanadassa sen ajan, jos joutuisin suuriinkin ongelmiin Kittyn vuoksi. Tuo aika olisi myös liian pitkä jättää Camden vastuuseen Starista, sillä jo pelkästään se aika, mitä viettäisimme poissa tuntui minusta hirveältä jättää toinen vastuuseen, vaikka Camden itse oli sanonut, että voisi varsasta huolehtia. Kotona minulla olisi sentään asioita, jotka voisivat kääntää ajatukseni pois kaikesta. Palautin bootsieni kärkeen painuneen katseeni kohti öistä tähtitaivasta, ennen kuin puhalsin mahdollisimman hitaasti keuhkoni tyhjäksi. Pakkanen alkoi pureutumaan luihin ja ytimiini, joten suoristin ryhtini ja kiersin takaisin kuljettajan puolelle. Enään täytyisi selvittää missä lopulta olisinkaan ja keksiä miten pääsisin kotiin. Alexiinan kommentti:
Ai vitsit, huippu! Kitty on saattanut saada liikaa itsevarmuuttaan takaisin (ja ylikin) reissultaan ja saapas nähdä, kuinka tukalaksi Tylerin olon tästä vielä saa! Tuskin olisi Tyler osannut ihan odottaa, että saattaisi vielä joutua tällä tavalla kahden naisen väliin...?
Selkeästi jäsennelty tarinanpätkä!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 19, 2023 18:41:00 GMT
Uniaalloilla - 27
Tuskin Tylerin hiljaiset sanat olivat edes kuuluneet, kun hän oli jo jähmetyksestään vain jäykästi raueten kääntynyt kannoillaan ja kadonnut ulko-ovesta. Hän ei ollut vilkaissutkaan minuun, enkä ollut uskaltanut sanoa mitään. Olisiko minun pitänyt? Olin ollut liian hämmentynyt siitä, mitä oli tapahtunut. En jäänyt selvittämään tilannetta muiden paikalla olleiden kanssa. Kiipesin kynsiäni purren portaat yläkertaan, menin huoneeseeni, suljin oven, sukelsin peiton alle ja upposin sinne niin syvälle, etten nähnyt kuin hämärää. Sitten puristin luomet kiinni ja aloin lohduttomasti nyyhkyttää. Vasta myöhemmin pehmeän koputuksen myötä, Alexiina saapui. Ajattelin ensin teeskennellä nukkuvani, mutta en sitten halunnut olla epärehellinen, sillä Alexiina taisi aivan liian hyvin tietää, että olin kyllä hereillä. En kuitenkaan katsonut heti peiton alta. Kuulin, miten jotain raskasta laskettiin lipastopöydälle. Kurkistin lakanoiden raosta. Alexiina seisoi selin vaaleat hiukset letillä mintunvihreää paitaa vasten ja asetteli kukkasia paremmin maljakkoon, jonka oli tuonut mukanaan. Vedin peiton pois kasvoiltani. ”Ne ovat oikein kauniita”, Alexiina virkkoi kuin itsekseen ja sipaisi yhtä vaaleaa kukkasta. ”Gerberaa ja tähtiputkea, eustomaa ja eukalyptusta. Voi voi, siitä on aikaa, kun minäkin olen tehnyt kimppuja ja asetelmia.” Hän ei pitänyt kiirettä kääntyessään ja nosti jotain muutakin hetkeksi pöydälle laskemaansa: suklaarasia, jonka Tyler oli tuonut Kittylle. Tai, minkä olin luullut hänen tuoneen Kittylle… Alexiina hymyili sympaattisen pahoittelevasti laskiessaan rasian vuoteelleni. ”Tämäkin taisi olla sinulle.” En osannut sanoa mitään. Tuijotin vain varmasti kuin pöllö peiton alta. ”Kitty –”, aloitin epävarmana, sillä varmastihan – ”Kitty ehti asioiden edelle”, Alexiina sanoi, ”vaikka toki ymmärrettävästi, mutta joka tapauksessa, Tyler oli tarkoittanut nämä sinulle. Ainakin tässä pienessä kortissa lukee nimesi”, Alexiina jatkoi yhä vähän hymyillen, kuin aavistaen, etten muuten välttämättä uskaltaisi uskoa. Hän laski suklaarasian päälle pienen kortin, joka oli ollut kimpun mukana. Se oli vain sellainen kaupasta mukaan saatava pikku valmiskortti, mutta arvostin sitä silti, ja otin sen varovasti käteeni. Kortin kuvassa oli pehmolelunalle. Lämmin hymy rakosi hermostuneesta pureskelusta haavautuneille huulilleni. Sisällä luki: Gillianille, hyvää syntymäpäivää myöhässä. Tyler. Vain, koska Alexiina oli yhä siinä, maltoin olla painamatta pientä korttia rintaani vasten… ”Kuinka voit?” Alexiina kysyi ja näytti äkkiä huolestuneelta. ”Olet aika kuumeisen näköinen yhä, kasvosi punertavat… Tuonko sinulle jotain, et oikeastaan syönyt illallisella juuri mitään.” Alexiinan mentyä, mieleni teki antaa kortin nallen nenälle suukko, mutta sitten ajattelin alakerrassa varmaan edelleen tarinoitaan kertovaa Kittyä. Jos Tyler oli sillä tavalla lähtenyt… tarkoittiko se, ettei Kittyn ele ollutkaan ehkä ollut hänestä mieluinen? Ja, jos se ei ollut mieluinen, mitä se sitten tarkoitti? Miksi Kitty leikki Tylerin tunteilla sillä tavalla? Se ei ollut reilua. Tyler oli herkkätunteinen ja kiltti ja olin nähnyt, miten masentuneeksi ero Kittystä hänet oli tehnyt. Kitty ei saisi johtaa häntä uudestaan harhaan, jos ei tarkoittaisi sitä tosissaan. Se ei vain… olisi oikein. Kittyn paluusta kaksi päivää myöhemmin tuli myös Charlotte. Koska hän kuului Raicy’s Angelseihin, hänenkin oli tultava niitä varten. Hän tuli keskellä yötä. Dewn haki hänet Whitehorsesta asti, joten näimme häntä vasta puolenpäivän jälkeen, hänen tietysti nukuttua aikaeroistakin johtuen pitkään. Olin jo siihen mennessä sen verran tolpillani, että kykenin toimimaan suhteellisen normaalisti ja kuume oli laskenut, joskin yleinen vointi yhä oli heikohko ja olin kamalan unelias. ”Jaa”, Lotte sanoi brunssin syötyään ja meidän molempien nyt silmäillessä hänen vanhassa huoneessaan. Olin juuri kertonut hänelle, mitä olimme Alexiinan kanssa puhuneet: hänen huoneestaan tehtäisiin Hugon ja Dianan huone. Vaikka ymmärsin paremmin kuin hyvin tunnesidettä omaan huoneeseen ja kotiin, olin silti kieltämättä yllättynyt kitkeryydestä, jolla Lotte sanoi ’jaa.’ En ehkä ollut ajatellut, että se haittaisi häntä niin paljon – olihan hän asunut jo yli vuodenpäivät poissa, kotiutunut sinne ja minullekin puhunut, miten Kirkas ja Whïtewood olivat hänen uusi kotinsa enemmän kuin mikään… joten en ollut osannut täysin odottaa häneltä niin nihkeää reaktiota uutiseen vanhan huoneensa uudelleenkäytöstä. ”Ha-haittaako se sinua?” kysyin varovasti. Lotte sormeili komean ja raskaspuisen baldakiinivuoteensa neliönmallista tolppaa. Aavistelin pahaa, kun hänen vastaamisessaan kesti. Lopulta hän kohautti sirosti olkaansa, mutta ele oli jokseenkin kopea. ”Ei kai sitten. Eipä tässä minulta kysytä.” ”A-anteeksi...”, piipitin. ”Se on vain, kun… Hugolla on öisiä itkukohtauksia, ja on p-parempi, että he nukkuvat täällä lähempänä minua eivätkä herättäisi alakerrassa kaikkia...” ”Miksei Billyn huoneeseen?” Lotte heitti melkein kuin muuten vain. ”Se on vielä kauempana portaista.” ”Billyn huone on pienempi… ja se on lähempänä Emilyn makuuhuonetta.” Pidin ääneni niin ystävällisenä ja pahoittelevan nöyränä, kuin osasin. En osaa selittää sitä, mutta Lotte on minusta hiukan pelottava – ei, en tietenkään pelkää häntä minkään sen vuoksi, että hän tekisi mitään, mutta hän… on aina ollut vahvatahtoinen, hänen koko olemuksensa uhkuu hiljaisenakin sellaista maan syvyyksistä manattua alkukantaista voimaa, jollaista minussa ei ole ollenkaan. En haluaisi ikinä käydä poikkiteloin hänen tielleen. Charlotte on Härkä, ja kuten kiivastunut härkä punaista nähdessään… sitä ei pysäytä mikään eikä kukaan. Minä sen sijaan olin Kalat. Uin karkuun konfliktin vastassa, väistin karikot liukkaasti ja sukelsin syvyyksiin pinnan alle, pakoon vastuuta ja ahdistavia tilanteita. Toisinaan jäin kuin kala verkkoon, sotkeuduin siihen ja jäin räpistelemään henkitoreissani… kuten nyt sairastuttuani. Tylerkin oli Kalat… näin hänessä paljon samaa, kuin itsessäni… Hänkin oli varmasti sellainen, joka poistui paikalta ahdistuessaan ja mieluummin vältti kaiken inhottavan, kuin suinpäin tahtoi aloittaa tai mennä kiistoihin mukaan. Ihailin Lotten vankkumatonta itsepäisyyttä ja voimaa, mutta toisaalta myös kavahdin sitä. ”M-mutta, jos se haittaa sinua, niin –” Lotte kohautti taas olkaansa. En ollut varma, oliko ele tulkittavissa ’ei sen niin väliä’ vai ’parempi olisi’ -tavalla. Ehkä minun pitäisi vielä keskustella huonevaihdosta Alexiinan kanssa, ehdottaa, jos sittenkin tekisi Billyn huoneesta uuden lastenhuoneen… Lottessa oli jotakin… erilailla, tajusin yhtäkkiä. Tarkastelin häntä kainon hienovaraisesti ja koetin miettiä, mikä: hän oli kävellyt vanhalle työpöydälleen ja häpisteli nyt sitä kuin parempaa tekemistä vailla, sitten hiveli mietteliäästi kättään selkä minuun päin käännettynä. Olin juuri kysymäisilläni, olihan hänellä kaikki hyvin ja Michaelin kanssa asiat kunnossa, kun hän äkkiä käännähtikin ja levitti vähän vasemman käden sormiaan. Ja sitten näin sen: se ei varmasti ollut ollut siinä hetki sitten. Hänen oli täytynyt laittaa se nimettömäänsä ollessaan pöydän ääressä: sormus, melko paksu ja tummaa kiiltävää metallia. Tuijotin sitä leuka auki loksahtaneena. Lotte nosti kättään kasvojensa tasolle hajamielistä teeskennellen, mutta terävän älykäs piste silmissä vilkaisi suuntaani. Hänen vakavilla kasvoillaan häilähti pienenpieni itsetyytyväinen hymynalku. ”O-onko tuo… o-onko tuo…?” änkytin ja oma käteni nousi huulille. ”E-eihän vain…?” ”Mmmm-hm”, Lotte venytteli jo melkein kiusaten ja vihdoin taittoi rannettaan niin, että sain sormuksen kunnolla nähdäkseni. ”Me mentiin naimisiin.” Suustani pääsi jonkinlainen kakofooninen äänne, en ole edes varma oliko se sana vai vain hämmästynyt huudahduksen kaltainen. Tartuin häntä kaikilla kymmenellä töppösormellani kädestä – se oli viileä ja niin siro – ja painoin melkein nenäni kiinni siihen nähdäkseni sormuksen läheltä. Purin alahuuleeni hillitäkseni iloani hänen puolestaan ja, kun se sisällä kupliva tunne ei päässyt ulos suusta, se karkasi silmiini ja ne muuttuivat nopeasti kosteiksi. ”Voi Lotte…!” ”Mutta älä kerro vielä kenellekään”, hän äkkiä sanoi ja veti kätensä pois, vilkaisten ovelle. Painoin sormet huulilleni, mutta en malttanut olla hymyilemättä autuaasti. Miten ihanaa! Lotte naimisissa? Se oli… niin ihanaa! ”Haluan kertoa, kun on hyvä hetki. Ehkä vasta Texasissa tai jotain, en ole miettinyt niin tarkkaan. Mutta on kamalaa, kun kukaan ei vielä tiedä, joten oli pakko kertoa täällä edes jollekin.” ”Olenko minä ensimmäinen, joka sai kuulla?” Olin otettu. ”Et ihan eka, Amy ja, no, mummu tietää, mutta täällä joo.” Painoin kädet poskilleni ja inahdin innoissani. Sitten levitin ujosti käsivarteni. ”Saanko halata sinua?” Lotte ei ollut halailija, mutta kohautti olkiaan niin, ettei tuntunut pistävän sitä tällä kertaa pahakseen. Hän tuntui niin kapealta, kuin linnulta, paksujen käsivarsieni välissä. Pidin halauksen lyhyenä, ja Lotte suoristi heti otsatukkaansa päästettyäni hänestä irti, mutta hymähti huulet vinosti. Minun oli vaikea uskoa sitä. Lotte, jonka olin aina ajatellut olevan rakkauden ja kaiken semmoisen suhteen melko kyyninen ja kriittinen, oli naimisissa, ajatella… voih, miten Alexiina ja kaikki mahtavatkaan ilahtua tämän kuullessaan! Olin pakahtua. ”Voih, kerro kaikki, ole kiltti!” ”Myöhemmin”, Lotte sanoi, mutta näytti nautiskelevan olostaan. ”Mistä lähtien…?” ”Ystävänpäivästä.” Äännähdin ihastuksen paineesta: kuinka romanttista! ”Se tehtiin vain maistraatissa. En halua mitään isoja häitä, kuten varmaan tiedät.” ”On se silti harmi...”, sanoin haaveillen. Kuinka kauniilta Lotte näyttäisikään kokovalkoisissa ainaisen mustan sijaan! ”Niin, no, sinä olet tuollainen hömelö. Mutta… no, Michael ehkä puhui ympäri ja kai me nyt sitten kuitenkin pidetään jotkut pienet keväämmällä, että voidaan kutsua ainakin teidät samalla käymään Whïtewoodissa.” ”Oih! Ihanaa! Tulen mielelläni!” ”Joo… minulla on kutsutkin tehtynä ja aion ne jakaa sitten samalla, kun teen tämän ’suuren paljastuksen’ kaikille. Hah. Isä repii työhousunsa. Vaikka ei se nyt niin iso asia ole. Kaikki puhuvat niin kuin avioliitto olisi jotain ihmeellistä, mutta se on vain nimi paperiin -muodollisuus...” ”Mutta onhan se iso asia”, nyökkäsin. ”Olet löytänyt elämänkumppanisi! Se on...” En osannut sanoa tarkalleen, mitä tunsin: että se oli suurin oma unelmani – löytää joku, joka olisi aidosti kanssani ja rakastaisi minua joka päivä kaikkine epätäydellisyyksineni ja, jonka kanssa saisin elää ihanaa turvallista, rauhallista, läheistä ja lämmintä yhteiseloa ja perhe-elämää… Ehkä olin romanttinen hupsu, niin kuin Lotte sanoi, mutta minusta rakkaus oli kauneinta, mitä saatoin kuvitella. Ja oli aivan ihanaa ajatella, että Lottella oli käynyt sellainen onni! Ehkä minäkin vielä… ”Michael katselikin sinua niin hellästi silloin kesällä...” ”Ai katseli?” Lotte näytti kiinnostuneemmalta. ”Mutta nimistä puheen ollen, olen sitten tätä nykyä McPhee, että joudun kyllä paljastamaan asian varmaan ennen kisareissua.” ”Aa...” Niin, minäkään en ollut tullut sitä ajatelleeksi. ”No jaa”, Lotte sipaisi hiuksiaan terävästi. ”En tiedä, miten äiti meidät on sinne ilmoittanut, mutta olen varmaan väärällä nimellä. Täytyy sitten siellä varmaan tehdä joku viime hetken muutos.” Hän hymähti. Kitty marssi samassa surutta sisään banaania kuorien, keinahdellen päkiöillään kuin innokas juontaja, joka on löytänyt kiinnostavan uutisjutun äärelle. ”Mitäs täällä juorutaan?” hän kajautti hyväntuulisesti. ”Westerntiimikisoista”, Lotte sanoi täydellä pokerinaamalla, joskin onnistui antamaan minulle varoituksena muistuttavan sivukatseen yhteisestä salaisuudestamme. ”Meidän on sitten voitettava kerta jouduin tänne asti taas sen takia lentämään.” ”Niinpä! Sama!” Kitty yhtyi heti. ”Multa jäi varmasti veikeet festarit välistä ja olisin muutenkin voinut jatkaa vielä kesään reissun päällä, mutta tässä sitä nyt kuiteskin ollaan.” Hän pullisti rintaansa ylpeästi. ”Sä et vielä olekaan kuullut mun reissun yksityiskohdista!” hän lisäsi Lottelle. ”Siitä, miten mä –” ”Jos nyt puhutaan tästä kisasta ensin. Ja, Kitty, olen kyllä seurannut somessa niitä päivityksiäsi.” ”No joo, muhha ne nyh on vaan hihhu hähhejä”, Kitty leyhytteli kättään posket banaania pullollaan. Sanoista sai selvää lähinnä mielikuvitusta käyttämällä. ”Hä eh oo huullu vielä huoliahaan!” ”Meidän on joka tapauksessa siis voitettava”, Lotte jatkoi hänestä välittämättä. ”En halua, että kun tämä kisa yhdistetään tulevaisuudessa uut– öö”, hän äkkiarvaamatta keskeytti lauseensa ja näyttikin hämilliseltä. Näin harvoin Lotten menevän noloksi, mutta nyt hän punastui heleästi, ja ymmärsin vasta jälkijunassa, mitä hän oli melkein menossa lipsauttamaan Kittyn korvanjuuressa. Se ei olisi hyvä juttu: Kitty ei kykenisi pysymään hiljaa niin suuresta asiasta, kuin Lotten häistä. Katseeni hakeutui automaattisesti alas hänen vasempaan käteensä. Lotte oli ollut ovela ja vikkelä liikkeissään ja jossakin kohtaa Kittyn ilmaantumisen aikana ehtinyt poistamaan vihkisormuksen huomaamatta. ”Uuteen mahdollisuuteen?” koetin auttaa häntä, ja hän nyökkäsi jäyhästi. ”Ja niin me voitetaankin!” Kitty, joka ei onneksi tuntunut olevan ollenkaan perillä sanojen takana käydystä minun ja Lotten välisestä kommunikaatiosta, viattomana julisti. ”Mitä muutakaan?” Hän löi Lottea hartioille ja työnsi loput banaania suuhunsa. ”Vehätte haas vaan yhtä maheesti Harman hanssa, huin viime vuonna!” ”Se oli lähinnä moukan tuuria.” ”Eikä mitä, älä ny vähättele! Ja Cella päräyttää kans kuin hiekkakentän ykkössyöttäjä, niin kyllä me miehille ainakin pärjätään!” ”Cellalla ei ole Windiä. Ja millä sinä aiot tulla, kun Chocon kuoppasit?” Kitty pyyhki mietiskellen suupieliään ja suuntasi sakean epätarkan katseen jonnekin ikkunan ja katon väliseen saumaan (vilkaisin mitä hän katsoi, jos siellä olisi vaikka ollut ötökkä, mutta taisi hän sittenkin vain pohtia asiaa eikä oikeasti mitään tuijotella). ”Jos kysyis Dewniltä Honeytä...” ”Honeytä?” Lotte haukahti. ”Niin kuin sen saisit. Dewn inhoaa hevosilla kisaamista ja pitää Honeytäkin kuin kultapuudelia. Et varmana saa Honeytä.” ”Ei oikein oo muita”, Kitty tuumi huolestumatta tästä oleellisesta ongelmasta. ”Otawa on mammalomalla Nayan kanssa ja Bob – siis, kuulitteko te jo, että Bob lähtee Thomasin tilalla Raicyn tiimiin?!” ” Bob?” Lotte älähti niin, että hänelle se ainakin tuli yllätyksenä. Minä olin jo kuullut asiasta Alexiinalta. En ollut pitänyt sitä minään niin oleellisena tiedonmuruna, mutta Lotte näytti aiheesta kiihtyvän. ” Bob lähtee kisaamaan? Isän tiimissä? Miksi?” ”Thomasilla on ollut jotain häikkää terveyden kanssa, tai jotain sellasta Dewn tais puhua...” ”Niin, mutta Bob? Miksi Bob? Kuka hänet siihen päästi, isäkö?” ”No, Raicy, niin”, Kitty sanoi, eikä hänkään tuntunut enää sen sanottuaan olevan kovin kiinnostunut psykologisista perusteista, joilla Robert oli joukkueeseen valittu. Mutta Lotte kävi kuumana. ”Mitä hittoa? Miksi Bob! Ei hän mitään osaa, eikä hänellä ole edes hevosta!” ”Se ottaa Rockyn. Mä olin ajatellut sitä –” ”No, millä Tomford sitten on mukana?!” ”Jollain omalla hevosellaan”, minä sanoin siihen väliin, kun kerrankin oli jotakin, mihin saatoin kommentoida. Lotte töllötti ensin minua, sitten taas Kittyä ja syvä epäuskon ja melkein vastenmielisyyden sotkuinen ilme synkensi hänen teräväpiirteisiä kasvojaan. ”Omalla hevosella? Onko sillä...” Lotte sulki suunsa näyttäen tajuavan, että kysyi nyt tyhmiä. ”On Joshilla hevosia”, minä sanoin syntyneeseen pieneen hiljaisuuteen. Lotte pudisti päätään, kuin sanoakseen eikä. ”Sä oot vähän jääny jälkeen”, Kitty naurahti ja löi taas Lottea hartiaan. ”Semmosta se on. Mulla on kuule nyt vähän sama fiilis, olin poissa neljä kuukautta ja tuntuu kun olis ollut vuoden tai kaks. Hetki kestää, että saa Roinkin heitettyä pihalle mun kämpästä, että pääsen ite sinne takasin, kun alunperin taisin luvata sille, että saa olla koko kevään...” Lotte irtautui äreästi Kittyn tuttavallisesta eleestä ja käveli ikkunalleen katsomaan ulos. ”Kyllä minä tiesin, että hänellä on hevosia, jos hänellä se hiton oma tilakin jo on. White Moose, vai mikä oli, en vain juuri nyt muistanut –” ”Little Moose”, korjasin automaattisesti. ”White Dove on Tylerin tila...” ” Ah, Tyler!” Kitty kajautti ja säikähdin. Hän oli laittanut kämmenen teatraalisesti rinnalleen ja voihkaissut. ”Varmaan ne kukat ei olleet mulle!” ”Kitty luuli Tylerin m-minulle tuomia synttärikukkia hänelle tarkoitetuiksi...”, selitin kulmia kysyvästi kohottaneelle Lottelle. ”Ahaa, vai draamaa.” ”S-se oli vain väärinkäsitys...” ”En mä tajua mitä tein väärin!” Kitty puhui kovaan ääneen levitellen käsiään kohti kattoa. ”Tervehdin vaan henkilökohtasesti, kun ehti tulla matkoilla ikävä!” Lotte katsoi taas minuun – tarkempaa selitystä vaatien – mutten halunnut puhua tästä. Siispä painoin pääni. ”Mä sain ahaa-elämyksen nimittäin”, Kitty jatkoi ja istahti vuoteelle niin, että puupielet narahtivat. ”Että kun on vaan tää yks elämä, sitä pitää elää ihan täysillä ja ottaa kaikki ilo irti, omistautua nautinnolle ja niille asioille, jotka tekee iloseksi! Ja mä kelasin, että taisi olla virhe päästää Tyleristä! Mitä sitten, vaikka mä en voi saada lapsia? Voidaanhan me silti pitää hauskaa!” Tuijotin tossujeni kärkiä. Vilkaisin varovasti Lotteen vain nähdäkseni, miltä hän näytti, ja hän toljotti Kittyä tiukan epäuskoisesti. Katsoin takaisin alas. ”Tehän erositte?” ”Nii nii”, Kitty sanoi ja huokaili taas, nyt heittäytyen sänkyyn selälleen. ”Mutta ehkä ei ois pitänyt! Koska Tyler oli mun mielessä useita kertoja reissun päällä, varsinkin kun muistelin viime vuoden Texas-reissua ja miten siellä oltiin ja se kaikki palasi taas mieleen, ja sitten mä päätin –” Sydämeni jätti lyönnin välistä jo ennen, kuin Kitty päätteli puheensa, ”– että ehkä mun pitäisi yrittää iskeä se takaisin?” Olin aavistanut sen. Vatsastani putosi pohja. ”Koeta nyt päättää”, Lotte ärähti, ja äkkiä tajusin, että Lotte tiesi: hän tiesi, että minussa oli virinnyt tunteita Tyleriä kohtaan. Kitty ei. ”Eikö Tylerkin ole jo kuitenkin… mennyt eteenpäin?” Kitty nousi takaisin istumaan. ”Eli luulekko, että on liian myöhästä?” hän kysyi kauhistuneena. Erotin silmäkulmastani, että vieressäni seisova Lotte risti käsivartensa puuskaan. ”Todennäköisesti. Joten anna olla ja etsi uusi mies. Ette te niin kuin mikään unelmapari olleet muutenkaan.” Olin sekä järkyttynyt, että onnellinen, miten rohkean suorasukaisesti Lotte uskalsi puhua. Kitty ei vastannut, mutta jäi miettimään asiaa. ”M-minun täytyy… mennä katsomaan kaksosia”, sanoin hiljaa. Halusin vain pois tästä, pois tästä keskustelusta ja tukalasta tilanteesta, jossa en tiennyt kenen sydäntä minun olisi kuunneltava: omaani, Tylerin vai Kittyn? ”Ja minä lähden tallille. Vien Karman maastoon vanhoille tutuille reiteille.” Hymyilin pikaisesti Lotten suunnitelmalle. Karma ilahtuisi siitä varmasti. ”Hei, mä lähden mukaan!” Kitty ilmoitti ja keikautti itsensä pystyyn. ”Voin samalla sit kertoo sulle pikakelauksella kaiken, mitä muille jo kerroin mun matkasta!” Lotte pyöräytti silmänsä kohti kattoa Kittyn selän takana niin, että vain minä näin. Naurahdin hiljaisesti ja väkinäisesti, mutta heti heidän askeltensa töminän ja Kittyn puheenpapatuksen laskeuduttua portaita alakertaan, ilmeeni valahti. Oliko kaikki haaveilemani Tylerin suhteen ollut vain sitä – haaveita, päiväunia? Jos Kitty päättäisi, että tahtoisi Tylerin takaisin, mikä minä olin menemään heidän väliinsä? Mikä minä olisin edes kilpailemaan Kittyn rinnalla, kun en uskonut rakkauden olevan kilpailua alunperinkään? En tekisi ikinä mitään sellaista; en asettaisi suhdettani Kittyyn tai Tyleriin vaaraan vain jostakin niin itsekkäästä syystä, että ”tahtoisin” Tylerin omakseni. Ja, jos Tyler ja Kitty virittäisivät rakkaussuhteensa uuteen uskoon… minä saatoin siinä sivussa olla vain onnellinen heidän kummankin puolesta, sattuipa se tosiasiassa minuun kuinka kirvelevästi tahansa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Mar 19, 2023 23:17:14 GMT
Vaikka olin yrittänyt unohtaa parhaalla mahdollisella tavalla kaiken sen mitä Centereillä oli tiistaina tapahtunut, ei se siltikään ollut livahtanut mielestäni. En ollut kuullut kenestäkään sen alkuillan jälkeen mikä ei ainakaan helpottanut omaa ahdistustani. Ehkä paikalta karkaaminen oli vain sekoittanut asioita pahemmin ja varmaan olisikin ollut parempi vain yrittää pysyä paikalla ja selvittää tilanne juuri silloin. Olihan Alexiina ilmoittanut minulle, että illallisen syy oli Kittyn paluu takaisin Kanadaan ja Orange Woodsille, joten siinä mielessä naisen paikalla olo ei ollut minulle mitään uutta tietoa. Ainoastaan se, miten Kitty reagoi minun näkemiseeni oli muuttanut suunnitelmiani täysin. Suunnitelmissani oli ollut puhua Kittyn kanssa jonain toisena päivänä ainakin jollain tasolla ennen kuin kokeilisin puhua siitä aiheesta, mistä oikeasti tuon kanssa halusin jutella. Enää en tiennyt tulisiko juttelustamme mitään, sillä matto oli vedetty jalkojeni alta niin täydellisesti ja varoittamatta. Mitä enemmän pohdin kaikkea mitä oli tapahtunut sitä epämukavammalta minusta, alkoi tuntumaan ajatus siitä, että ottaisin osaa westernviikon tiimikilpailuun. En kuitenkaan halunnut jättää muita tiimiläisiä pulaan joten ennen kuin ottaisin mahdollisen poisjättäytymiseni puheeksi Raicyn kanssa lähetin Charlielle viestiä.
Mä olin enemmän kuin kiitollinen siitä, että mulla oli sellainen ystävä kuin Charlie. Tiesin kyllä, että tuo tulisi todennäköisesti kyselemään tilanteesta paljonkin, kun olisimme saman pöydän ääressä, mutta siihen asti tuo antaisi minun olla ja saisin kertoa tilanteesta niin paljon kuin olisin valmis paljastamaan. Nuorempani luvatessa, jotta tuo ottaisi paikkani tiimissä, jos minun olisi jättäydyttävä siitä pois. Yritettyäni nukkua jotenkin seuraavan yön varustin aamulla Imagen heti kun olin saanut Starin ruokittua. Vaikka olin ratsastanut samaa reittiä laaksoon useita kertoja, tällä kertaa laaksoon ratsastaminen jännitti minua paljon enemmän kuin yhdelläkään kertaa aiemmin. Edes silloin, kun olin ottanut hopeansävyisen mustangin ensimmäistä kertaa työhevosekseni, en muistanut jännittäneeni näin pahasti. Tamma oli kuitenkin oppinut reitin jo sen verran hyvin, jotta minun ei tarvinnut välttämättä edes ohjata sitä eteenpäin, vaan sain keskittyä siihen mitä tulisin pian sanomaan. Laakson tullessa näkyviin vedin muutamaan kertaan syvään henkeä enkä kerennyt tekemäänkään paljoa muuta ennen kuin olimme jo laaksossa. Minulla meni jonkin aikaa löytää Raicy ja Robert, mutta lopulta tiemme kohtasivat. Ratsastettuani lähemmäksi parivaljakkoa kysyin Centereistä vanhemmalta, jos tuolla olisi hetki ratsastaa kanssani hieman sivummalle. Raicyn pyytäessä Robertia jäämään hieman sivummalle ratsastimme vierekkäin hiljaisuuden vallitessa hieman sivummalle. Kääntäessämme ratsumme siten että saatoimme puhua helposti. En tiennyt miksi, mutta kohotin kättäni sen verran, jotta sain napattua stetsonini pois päästäni. Hain hieman sanojani ennen kuin nostin katseeni ja yritin parhaani mukaan kiinnittää katseeni miehen ruskeisiin silmiin, vaikka se olikin minulle hankalaa. ”Olen pahoillani siitä mitä tapahtui tiistaina. Minulla ei ollut mitään ajatusta siitä, että Kitty tulisi toimimaan sellaisella tavalla kuin mitä tuo toimi. Tokihan minulla taisi olla tiedostamattani osa tuossa tapahtumasarjassa, sillä minun ei olisi pitänyt tuoda Gillianin syntymäpäivälahjaa silloin, vaan mieluusti vasta seuraavana päivänä. Enhän minä toki voi sanoa, jotta se olisi estänyt tapahtumasarjan täysin, mutta ehkä en olisi sillä tavoin antanut vääriä vihjeitä, varsinkin kun meillä on Kittyn kanssa yhteinen historia” vedin henkeä ennen kuin jatkoin puhettani. ”En myöskään halua aiheuttaa mitään lisäongelmia, joten ehkä on paras jotta mä jätän paikkani westernviikon tiimissä. Kysyin jo valmiiksi, jotta Charlie Willkes on valmis tulemaan tilalleni. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarjoukseni siitä, jotta kaikki voisivat majoittua meillä ei olisi enää voimassa. Kaikille on edelleen paikat olemassa ja majoitun itse tuohon aikaan muualla. Olen sopinut erään tapaamisen Texasissa, jota en voi perua joten joudun kuitenkin matkustamaan kotiin tuona ajankohtana.” Melkein heti kun olin saanut viimeisetkin sanani lausuttua, annoin katseeni painua kohti syliäni, samalla kun odotin Raicyn kommenttia päätöksestäni. Alexiinan kommentti:
Millainen kissa-hiiri-jahti tästä mahtaa tulla, kuinka mielenkiintoista! (Tosin Tyler parka taas kerran...) Kitty on vähän tahaton sydäntensärkijä, mutta pahinta ehkä onkin, ettei itse sitä ymmärrä!
***
Raicy:
”...joten joudun kuitenkin matkustamaan kotiin tuona ajankohtana.” Tylerin pää painui takaisin alas kuin nöyrällä koiralla. Raicy ei heti vastannut mitään tähän monologiin. Hän virkkoi harkitusti: ”Jaa jaa, vai niin.” Tyler näpräsi alakuloisesti ohjaa. Raicy antoi painavan vaiteliaisuuden velloa vielä hetken. ”Ei aio ottaa millään muotoa kantaa sinun ja Kittyn välisiin asioihin”, hän sitten sanoi hitaasti, ”en tiedä siitä mitään, enkä välitä kuulla. Se on teidän asianne. Mutta en toisaalta halua, että olipa teillä sitten mitä... 'draamaa' tahansa, että se vaikuttaa työsi tekoon ja sovittuihin menoihin. Se sinun täytyy saada hallintaan, ettet anna moisten vaikuttaa, sillä jos se vaikuttaa työhösi, se vaikuttaa minuun, ja sitä en sitten tahdo. Sanon tämän nyt ihan isällisesti”, hän piti äänensävynsä edelleen tasaisena, ”mutta koetapa miehistyä. Pää ylös. Älä anna pikku vastoinkäymisten latistaa. Sano Kittylle suorat sanat, jos täytyy, mutta en halua kuulla, että jätät tiimisi vain sen takia, että teillä on 'joskus ollut jotakin'. Se on pelkuruutta ja karkuun pötkimistä.” Viimeisillä sanoilla oli jo enemmän painoa, mutta Raicy ei mielestään siltikään puhunut liian ankarasti. Tyler selvästi tarvitsi rohkaisua, persuuksiin potkimista. Vaikka ihan kunnon heppu olikin, Raicy oli aina haistellut hänessä arkajalan vikaa, joka tosipaikan tullen pakenee, eikä jää taistelemaan ja pitämään puoliaan. Ja sellainen ei vetele, ei Raicyn mielestä.
Tyler oli hiljaa ja ehkä - ellei keväinen kuulaus tehnyt tepposiaan - vähän kalvennutkin.
”Miettisit siis nyt vielä, ennen kuin jätät leikin kesken”, Raicy muistutti. ”Jos kahdesta asiasta olen vankka, niin siitä, että sovitusta pidetään kiinni ja taistelutahtoa pitää olla.” Sitten hän pyysi Gogon raviin ja jätti Tylerin pohtimaan sanojaan. Toivottavasti miettisikin niitä kunnolla ja läpikotaisin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Mar 21, 2023 15:11:05 GMT
Uskollinen vanha auto huokaisi ja sammui Jordanien pihanvarteen. Dewn veti kädet ratilta ja katsoi laimeasti hymyillen turvaistuimeen vieressään etupenkillä. ”No”, hän sanoi ja kurottautui avaamaan Windyn vöitä. Tyttö tuijotti ilmeettömästi tuulilasin läpi suoraan eteensä reppu sylissään. ”Tulen hakemaan kuudelta, jeah? Kello on nyt kolme. Pitäkää siihen asti hauskaa Samuelin kanssa.” Windy ei vastannut ja liukui heti pois, kun Dewn aukaisi hänelle oven. ”Hei, tämä putosi”, Dewn sanoi vielä, ja kohotti istuimeen jäänyttä perhospinniä, jonka turvavyön hihna oli vahingossa kiskaissut tytön kiharoista irti. Windy otti sen sanomatta mitään. ”Nähdään”, Dewn sanoi, mutta se jäi pamahdusäänen alle Windyn työntäessä kaksin käsin autonoven kiinni. Dewn sulki hetkeksi silmänsä. Kun hän hitaasti taas avasi ne, Windy tallasi keltainen reppu selässään kohti Marya, joka viittoi hänelle isolla kädellään. Kantavan voimallinen rouva Jordanin ääni kuului lasinkin läpi kehottaen Windyä pitämään kiirettä ja tulemaan katsomaan kanssaan uutta eläimenpoikasta, joka heille oli viimeisimpänä pelastettu. Dewn katseli heitä niin pitkään, kuin näki, huokaisi sitten, käynnisti moottorin uudelleen ja oli aikeissa lähteä peruuttamaan, kun jostain kuului koputusta ja Thomasin parrakas naama ilmestyi ikkunan taa. Dewn rullasi sen auki. ”Terve, terve… et kai töihin tänään…?” ”Ei, en, toin vain Windyn leikkimään.” ”Jaa jaa, no niinhän se muori taisikin sanoman… kuules”, Thomas nojasi lumilapioon, jolla oli ollut tasaamassa pihakioskin edustaa. ”Eihän siitä nyt vaan sitten koitunut mittään harmeja, kun näin myöhäsä menin sen Texasin reissun perruuttamaan?” ”En usko...” ”Kun eihän tuo Raicy mittään kehtaa siitä sanoa, mutta kun peijooni on tuo selkäni niin kärttyisä täsä taas ollut, että ehkei kannata ruveta seivästä liiaksi taivutteleman tai pian on heinät laakerillaan niin…” ”Tarvitsetko apua, haluatko, että teen parit lumityöt ennen kuin menen…?” ”Eihän”, Thomas heilautti hansikoitua kouraansa vähätellen. ”Pikkaasen kerrallaan, niin se muurarikin tapasi sannoa, kun talonseinää latasi. Mutta ihan niin nopeata hölkötystä kuin oli ne kisat ei ehkä viihti tätä vanhaa ukonkäppyrää laittaa taas hölkäten, tai voi napsahtaa pahki kuin näkkileipä, hoh!” ”Isä pyysi Robertia, joten asia on varmaan sillä kunnossa, ei hätää.” ”Niin, niin...”, Thomas katseli jonnekin pihanperukoille. ”Hyvä mukula sekin on. Aika taituri köydenpäässä, täytyypä myönnellä. Kun ei sitten sinusta tai siitä toisesta poijaasta, Billystä, ihan näihin hommiin ollutkaan…” ”Jeah”, Dewn totesi väkinäisesti. ”Maailmoita kiertelee, se. Vähän on veljensä näkköö täsä, mutta ei nyt niin. Hyvä on jyvänen sekin, joka kotonapi pyssyy, tahi kenestäkkö se leipä sillon tehtääsiin?” Ja sen sanottuaan ja vähän päälle hyväntahtoisesti hohoteltuaan, Thomas taputti pari kertaa Dewniä ikkuna-aukon läpi hartiaan ja tallusti tieltä. Dewn morjesti kädellään, vilkaisi taakseen ja käänsi lavan ympäri takaisin tulosuuntaan. * Talvi oli aikaa, jonka Dewn pääasiallisesti odotti vain nopeasti menevän ohi. Hän ei voinut purjehtia ja lautakin oli talviteloilla odottamassa lämpimän tuulisia kesäpäiviä. Myllymäen polku meni hetkessä umpeen heti, kun sen oli avannut ja taas tuli lunta, tai merituuli pyöritti kinoksia pois siisteiltä paikoiltaan. Eläinten ruokkiminen oli kaksi kertaa enemmän työtä kuin kesälaitumilla, ja myllyssä ylipäänsä oli kylmä ikkunaruutujen paukkuessa pakkasesta ja hyytävän tuulen ujeltaessa seinänraoissa tai siipien väleissä. Hän kaipasi usein Egyptin kuumaan. He elivät sopuisasti kahdestaan, hän ja Windy, hieman erillään muusta perheestä. Se sopi hänelle, sillä hän kaipasikin yksityisyyttä. Saattoi vierähtää viikkokin ilman, että hän näki ketään ranchilta, vaikka olisikin pysytellyt kotona. Hänen työnsä olivat vaatimattomat rahallisesti, mutta ne olivatkin osa perheyrityksen pyörittämistä: kahvilapuodista vastaamista ja hevosten kouluttamista. Silloin tällöin hän teki töitä Thomasille auttaen tätä eläinten pelastusoperaatioissa luonnosta tai villihevoslaumojen tarkkailussa ja niille tänäkin kylmänä talvena heinienviennissä, tai auttoi Jordanin eläinpihaan majoitettujen kiinniotettujen mustangien kouluttamisessa, jotta Thomas saisi ne helpommin myytyä uusiin koteihin, joka ei olisi teurastamo. Niin, elämä oli levollista ja soljui omalla painollaan, eikä ajoittainen yksinolo haitannut häntä laisinkaan. Mutta kokiko Windy asianlaidan samalla tavoin? Oli ilmiselvää, että Windy oli... erityinen. Hän ei juuri puhunut, vaan viihtyi myös omissa oloissaan omassa ullakkohuoneessaan, usein piirtäen tai selaten perhosista kertovia kirjoja. Hänellä ei ollut puhelinta, Dewn ei ollut sellaista hänelle halunnut tai hankkinut, eikä kokenut Windyn sitä tarvitsevankaan mihinkään. Hän pysyisi aina sellaisten ihmisten lähettyvillä tai alueella, jossa saisi apua, jos sitä tarvitsisi – nykyaikaiset älykännykät olivat haitallisia lapsen kehitykselle ja aivotoiminnan muovaantumiselle, kuten olivat oikeastaan aikuisillekin. Kerran tai kaksi äiti oli varovasti tiedustellut, mitä Dewn olisi mieltä siitä, jos he vaikka isän kanssa ostaisivat Windylle jossain kohtaa oman puhelimen lahjaksi, mutta Dewn oli kieltänyt. Jos ja kun Windy olisi iässä, jossa liikkuisi enemmänkin itsenäisesti, hän voisi saada jonkinlaisen yksinkertaisen vanhan ajan näppäilykännykän, jossa ei olisi internettiä, mutta jolla pystyi soittamaan. Windyssä oli muutakin erityistä, kuin vain vähäsanaisuus ja selvä viihtyminen lähinnä itsekseen. Hän ei pitänyt kosketuksesta. Hän sieti Dewnin koskettamisen, mutta omilla ehdoillaan ja totutettuna tietyissä tilanteissa, mutta jos joku vieras koski häneen yllättäen ja varoittamatta, hän sai kohtauksen. Erään kerran, kun he olivat olleet Windyn kanssa purjehdusreissulla ja poikenneet satamakaupungissa kauppaan, tuntematon nainen oli vastaan tullessaan pysähtynyt Windyn eteen ja alkanut kailottaa: ”Hyvä tavaton, miten kaunis lapsi! Oikea suklaaherkku – ja mitkä silmät, mitkä timantit! Mistä hän on kotoisin, onko hänellä afrikkalaiset vanhemmat?” ”Ei, minä olen hänen isänsä...” ”No, tietysti, mutta tarkoitin mistä hänet on adoptoitu! Voi että, mikä pikku kaunotar!” ”Häntä ei ole adoptoitu”, Dewn oli korottanut ääntään tuntien alkavansa hermostua ja astahtanut suojelevasti Windyn ja naisen väliin. ”Minä olen hänen isänsä.” Nainen ei selvästikään ollut uskonut, vaan tuijottanut Dewniä arvostellen kasvoista ylös ja alas, sitten kääntynyt takaisin Windyn puoleen välittämättä Dewnin selkeästä torjuvasta kehonkielestä, kumartunut alemmas ojentaen kätensä ja Windyn poskea hellästi nipistystarkoituksessa lähestyen lässyttänyt: ”En ole kuunaan nähnyt noin kaunista lasta...” Mitä seuraavaksi oli tapahtunut, Windy oli iskenyt pienet hampaansa naisen sormeen eikä päästänyt irti ennen kuin Dewn oli hätäisesti kyykistynyt (naisen rääkyessä ja huutaessa kuin syötävä – mitä hän jotenkin teknisesti katsoen olikin) tytön kasvojen tasolle, koettaen saada katsekontaktiin siinä onnistumatta ja toistanut: ”Windy, päästä irti. Windy. Windy, avaa suu…!” Dewn oli valitettavasti joutunut maksamaan naiselle terveyskuluihin, sillä sormesta oli tullut aika lailla verta ja vaatinut tikkejä. Eikä Windy enää ollut ollut rouvan mielestä ”suloinen suklaakinuskihattarainen”, vaan ”häijy neekerilapsi”, mikä oli saanut Dewnissä kuohahtamaan sen suuruisen vihan, ettei ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa. Vain isällinen ja kunniallinen suojeluhalunsa lastaan kohtaan esti häntä tekemästä naiselle jotain sellaista, mikä paitsi olisi ollut hänen täysin rauhaa rakastavia elämänarvojaan ja filosofioitaan vastaan, myös passittanut hänet todennäköisesti linnaan – eikä jonkun tuntemattoman, röyhkeän naisen mielipide tai sanat olleet Windyn lapsuuden ja Dewnin elämän pilaamisen arvoisia. Niin hän toisti mielessään lähes hypnoottisen pakotetun rauhallisesti, ohjatessaan Windyä pois päin tapahtumapaikalta. Hän oli yrittänyt puhua tapahtuneesta Windyn kanssa, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Lopulta Windy oli vain alkanut huutaa, kasvot ilmeettöminä, mutta suu ammollaan – vain huutaa. Hän huusi, näennäisesti ilman syytä, eikä Dewn saanut häntä millään hiljaiseksi, joten hän antoi tytön huutaa, koska ei voinut tähän koskeakaan tai huuto yltyi. Huuto loppui vasta siihen, että Windy kuukahti yliväsymyksestä tainnuksiin. Se ei ollut tavallista, Dewn ymmärsi sen. Mutta häntä kalvoi vastenmielisyys, kun hän kuvitteli vievänsä Windyä lääkärin tutkimuksiin. Miten kukaan ymmärtäisi häntä ja heidän elämäänsä sen paremmin? Hänhän oli Windyn isä, hänen tuli ymmärtää lastaan paremmin kuin kenenkään – jos äitiä ei laskettu, eikä äitiä tässä tapauksessa todellakaan laskettu. Hän ei halunnut kuunnella, miten joku muka ammattilainen analysoisi ja sitten kertoisi, mikä hänen lapsessaan oli vialla. Gillian oli tullut puhumaan huolistaan omien lastensa suhteen, kertonut Hugon yöhuudoista ja kauhukohtauksista, mutta Dewn oli katsellut kaksosia noin muutoin ja näki heti, ettei kyse ollut mistään samankaltaisesta. He olivat kaksi ihan normaalia, tavallista taaperoa, jotka olivat mahdollisesti vähän herkempiä, kuten äitinsäkin oli. Mutta Windy ei ollut sillä tavalla herkkä lapsi. Hän… – ja tuntui pahalta ajatella niin – oli enemmänkin epäherkkä, tunteeton lapsi… tai ei. Ei sekään ollut oikein sanottu. Kyllä Windy oli herkkä, mutta hän oli herkkä asioille, joita ei ulkopuolisena osannut aina ennakoida tai ymmärtää, kuten eri kankaiden materiaaleille ihoa vasten, tai lempeille läheisyyden eleille. Hän useimmiten torjui kaikenlaiset rakkaudenosoitukset. Hän ei tuntunut edes kaipaavan tai tarvitsevan niitä. Hän ei koskaan vastannut ”minäkin sinua, isä”, kun Dewn kertoi rakastavansa häntä. Ei koskaan halannut takaisin, jos salli Dewnin ylipäänsä koskettaa häntä niin. Ei katsonut silmiin puhuessa, ei juuri hymyillyt. Dewn yritti parhaansa ja kaikkensa ollakseen Windylle mieliksi. Tyttö halusi keräillä oikeita perhosia? Selvä, Dewn sallisi sen, vaikka se olisikin eläinrääkkäystä ja vastoin hänen moraalejaan. Windy tahtoi olla Minthill, eikä Center? Selvä, Dewn vaihtaisi hänen sukunimensä äitinsä nimeen. Sillä hän tekisi mitä vain tyttärensä puolesta, jotta tämä… olisi. Siinä. Hänen kanssaan ja... rakastaisi häntä, omaa isäänsä. Mutta niin helposti se oli nytkin käynyt. Edes hei sanomatta, taakseen katsomatta, Windy oli hävinnyt hänen ulottuviltaan ja marssinut pois, kuin Dewn ei olisi mitään eikä olisi hänelle kukaan erityinen, vain jokin kätevä kone, joka mahdollisti hänelle ruokinnan ja siirtymisen paikasta toiseen. Ja se Dewniä mietityttikin. Oliko hän tyttärelleen korvaamaton, rakas isä… vai vain joku tyyppi, jota tämän täytyi pakosta, kerta oli vasta viisivuotias lapsi, sietää? Päättäisikö hän lähteä Orange Woodista heti, kun olisi siihen laillisesti kykenevä ja katoaisi maailmalle kuten äitinsä, taakseen katsomatta? Hän ei voinut puhua näistä aatoksistaan oikein kenellekään. Ne olivat liian yksityisiä, kipeitä ajatuksia ja pelkoja, joita ei halunnut puida muiden kanssa. Ei kukaan osaisi vastata mitään oikeasti, sillä jos Dewn ei tiennyt mitä tyttärensä päässä liikkui, miten sitä tietäisi kukaan muukaan? He vain sanoisivat: ”Höpönhöpön, totta kai hän rakastaa sinua omalla tavallaan, olethan hänen isänsä!” tai ”Mitä sinä nyt tuollaisia ajattelet?” tai ”Onhan hän vähän omalaatuinen, mutta varmasti hän välittää...” Mutta kyse ei ollut siitä, etteikö asia ehkä olisikin niin ja he olisi oikeassa, vaan siinä, että hänen täytyi saada kuulla ja nähdä ja kokea se itse omalta lapseltaan. Paljon puhuttiin lapsista, jotka jäivät vaille vanhempiensa rakkautta. Mutta oliko oikein ja saiko siitä edes puhua, jos vanhempana koki jäävänsä vaille lapsensa rakkautta? Oliko se tabu? Sillä vanhemman rakkaus oli ehdotonta, kuten Dewnin toki Windyä kohtaan olikin, totta kai, mutta se ei silti poistanut sitä, että hänen sydämensä kääntyi aina vähän vinoon joka kerta, kun Windy torjui hänen halauksensa tai ei vastannut hänelle tai katsoi hänestä ohi kiinnostuen jostakin vähäpätöisemmästä asiasta enemmän, kuten ohi lentävästä perhosesta tai lusikanvarresta. ”Äh”, Dewn hätkähti syvistä mietteistään, kun taas kuului koputus lasiin: sillä kertaa tehokkaan nopea ja, kun hän kohotti päänsä, Kittyn leveä virnistys auton ulkopuolella oli ehkä viimeisimpiä asioita, joita Dewn juuri sillä hetkellä olisi tahtonut nähdä. Hän oli jo palannut Orange Woodiin ja unohtunut auton sisään parkkiin, mutta Kitty ilmeisesti oli koiralenkillään ohi mennessään hoksannut hänet siellä istumassa. ”Mitäs sä siellä kyyhötät?” hänen korkea, kimeähkö äänensä lävisti vaiteliaan kevättalven päivän Dewnin avattua oven. ”Onks Windykin siellä, Windyy…?” ”Ei.” ”Voinko mä lainata vähän Honeytä?” ”Mihin tarkoitukseen?” Dewn rypisti kulmiaan. Hän kampesi ulos autosta ja siirsi hiussuortuvia stetsonin alla pois silmiltään. ”No kun mulla ei ole ratsua sinne tiimikisaan”, Kitty näytti leikkisän harmittelevasti kieltä. ”Ja aika on jo vähän kortilla… niin, jos voisin vaikka lähteä Honeyn kanssa, mitäs sanot!” Kitty oli valinnut huonon hetken tälle. Dewn ei ollut kaikista parhaimmalla tuulellaan. ”Ei.” ”Hääh”, Kitty hönki. ”Mä olisin tosi kiltti, pliis? Kun en voi ottaa Otawaa ja Bob vei Rockyn –” ”Ei”, Dewn toisti ja puisteli päätään. ”En halua. Se ei ole hyvä ajatus.” ”Pliis, pliis, pliis? Nätti kiva pliis?” Kitty intti kädet ristissä, Demin fleksi kainalossaan. ”Supermegasokerinen pliis? Ultrahyper–” ”Ei”, Dewn toisti nyt painokkaasti. Hän ähkäisi ja nosti sormet ohimolleen. ”Nyt ei ole hyvä hetki, Kitty.” ”Jos tuuraan sulle kuukauden kauppavuorot?” hän huusi vielä, kun Dewn oli lähtenyt kävelemään pois. Hän ei vastannut. Ajomatka hevosten kanssa täältä Texasiin ja takaisin oli naurettavan pitkä ja uuvuttava, eikä Honey ollut kokenut isoissa kilpailuissa. Dewnin filosofiaan ei edes sopinut hevosilla kilpaileminen, vaikkei millään muotoa ollut esteenä muun perheensä tavoitteellisessa ratsastamisessa – hän vain itse ei sitä tehnyt, eikä halunnut hevostaankaan sellaisen paineen alle laittaa pelkän rahan tähden. Kitty varmasti ymmärtäisi – ja muutkin. Varmasti he löytäisivät Kittylle jostain jonkun toisen hevosen, kuin Honeyn, Windyn lemmikkihevosen… |
|
