katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164 
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Feb 20, 2023 22:27:13 GMT
Mä olin varmaan ihan kauhea ystävä, kun en olisi halunnut Charlieta tänne. Olihan se myönnettävä, että tuosta oli apua ja parin ensimmäisen päivän jälkeen mun unirytmini oli ainakin hetkeksi taas normalisoitunut. Toki ilman apuja mä en ollut saanut nukuttua, mutta tietäessäni jotta Charlie pitäisi huolta Starista, olin uskaltanut turvautua taas minulle määrättyihin unilääkkeisiin. Saatuani taas nukuttua, oli mielialanikin noussut enkä enää ollutkaan niin ärtynyt siitä, että Charlie olisi luonani vielä muutaman päivän. Charlien olo luonani mahdollisti toisaalta myös sen, että saatoin käydä Orange Woodsilla. Yritin ajoittaa vierailuni tilalle sellaiseen aikaan, jotta Raicy ja Tomford olisivat jo lähteneet laaksoon, mutta kukaan muu ei mahdollisesti olisi vielä Centereiden lisäksi liikenteessä. Suunnatessani kohti Alexiinan toimistoa kuulin sieltä yllättäen Raicyn äänen. ”… Tomfordinkin poissaollessa…” En kerennyt tekemään tai ajattelemaan varmaan oikeastaan mitään, ennen kuin Raicy tormasi jo ulos toimistosta ja ohitseni jatkaakseen omille teilleen. Onnistuin sentään astumaan hieman sivummalle, jotta en joutunut törmäyskurssille itseäni vanhemman kanssa mutta sanat, jotka olin kuullut oli saanut mieleni mylläämään. Olin painanut katseeni lattiaan, vaikka en tainnutkaan nähdä mitään edessäni enkä kyllä tainnut kuullakaan mitään saadessani itseni kiinni säpsähtämästä kuin sähköiskun saaneena Alexiinan laskiessa kätensä pehmeästi olkavarrelleni. En tiedä miten hämmentyneeltä näytin mutta yritin mahdollisimman nopeasti näyttää siltä, että tiesin missä olin ja että muistin miksi olin tilalle saapunut. ”E…en… enkai tullut huonoon aikaan? Voin… voin tulla kyllä jokin toinenkin päivä, kun ei minulla ole oikeastaan mitään sellaista pakottavaa asiaa.” ”Et tullut, Raicy on vain ollut hieman huonolla tuulella ystävänpäivän värinäyttelyiden jälkeen. Varsinkin kun Joshkin ilmoitti olevansa jonkin aikaa pois töistä.” ”A…ai. Eikai… tai siis onh… onhan kaikki hyv…” Viljanvaalean naisen sanat olivat vain syventäneet hämmennystäni, mutta jollain ilveellä sain itseni jättämään kysymykseni lausuttua, vaikka se oli jo karkaamassa huuliltani. ”Tai siis… eihän… minun asiani…” näpertelin hattuani sormissani ja yritin vaikuttaa seesteisemmältä kuin oikeastaan olinkaan. ”Kaikki on ihan hyvin eikä sinun tarvitse huolehtia siitä. Ihmisillä kun on eriäviä mielipiteitä ja joskus nuo erot vain aiheuttavat hieman harmia. Mutta millaista asiaa sinulla oli?” Yllättäen ajatus siitä, että kysyisin apua rehun valintaan ajatellen Starin kasvua oma ongelmani tuntui pieneltä, mutta en kuitenkaan viitsinyt enää perääntyä, vaikka se olisikin ehkä ollut parhain vaihtoehto. Toisaalta keskustelumme Alexiinan kanssa avasi silmiäni ja tarjosi muutamankin hyvän vaihtoehdon, joiden väliltä voisin valita rehun, jota voisin alkaa hiljalleen tutustuttamaan tamman ruokavalioon. ”P…pärjääkö Raicy varmasti yksin? V…voin ky…kyllä järjestää jotenkin asiat, että pääsen töihin aiemminkin kuin vasta sitten kun Star on vanhempi. Charlie… Charlie on ainakin vielä täällä, joten se… se varmasti voi hoitaa varsaa ainakin siihen asti, että hänen on aika palata takaisin kotiin. Camden… Camden osaa myös hoitaa varsaa, vaikka en olekaan halunnut häiritä häntä liikaa, sillä asialla sillä en halua, että se vaikuttaisi tuon koulunkäyntiin.” ”Ei sinun kannata huolehtia siitä. Raicy on tuollainen halutessaan.” Vaihdettuani vielä muutaman sanan Alexiinan kanssa suuntasin takaisin tilalleni ja olin ehkä hämmentyneempi kuin lähtiessäni OWR:älle. Omalle tilalleni päästyäni suuntasin suoraan talliin ja karsinaan, jonka pieni tamma oli perinyt emältään. Raicyn lisäksi ajatuksiini hakeutui myös Gillian, miettiessäni taas kerran kaikkia niitä asioita, joita olin sotkenut. En tiennyt oliko sittenkin ollut virhe jättää Texas taakseen vai olisinko loppupeleissä osannut sotkea asiani myös siellä. Istuessani karsinan pohjalla ainut asia, josta saatoin olla edes jollain tasolla varma oli se, että Star oli vienyt hyvin mun ajatukset pois siitä, jotta syntymäpäiväni oli lähestymässä. Ehkä se oli vain ihan hyvä, että mä en ollut päässyt ajattelemaan sitä ihan niin paljoa kuin mitä mä olisin varmaan ajatellut muuten. 36 ikävuoteni tarkoitti kuitenkin sitä, että olisin taas vuoden lähempänä sitä hetkeä, että minusta ei mahdollisesti tulisi isää. Samalla se tarkoittaisi myös vuotta lähempänä mahdollista sairastumistani ja siinä hetkessä saisin varsinkin heittää hyvästit kaikille unelmilleni. Kuitenkin kuun vaihteen lähestyminen toi taas ajatuksiin mukaan myös lähestyvän merkkipäivän. Täydeksi yllätyksekseni Gillian oli tullut taas katsomaan varsaa, vaikka en ollut nähnytkään naista ystävänpäivän illan jälkeen. Olin jo luullut tehneeni jotain sellaista että tuo ei haluaisikaan enää edes nähdä minua, sillä en ollut vielä ihan niin levännyt silloin kun mitä sen jälkeen olin ollut. Toki olimme käyneet myös Charlien kanssa pitkän ja vakavan keskustelun, joka oli saanut mielenmaisemaani synkentymään sekä pakottanut pohtimaan asioita varsinkin tulevaisuuteni kannalta. Olin kuitenkin yrittänyt toivottaa naisen ystävällisesti tervetulleeksi ja kysynyt haluaisiko tuo tulla sisälle ennen kuin siirtyisimme talliin. Tiemme oli lopulta kuitenkin vienyt Starin karsinalle, jonka laidalla olimme, seisseet jonkin aikaa hiljaisuuden vallitessa välillämme. Pyörittelin hanskojani käsissäni, sillä en tiennyt mitä muutakaan olisin niille osannut tehdä. En ollut ikinä saanut täyttä varmuutta itseni kanssa siitä, että olinko tehnyt lopulta jotain väärin ystävänpäivänä vastaanottaessani yllättävän lahjan, mutta toisaalta en myöskään ollut täysin varma että miten voisin tilannetta korjata. ”O…Olisitko… tai siis olisitteko ha… halunneet tulla syömään? Tänne? Ensi viikolla. Keskiviikkona? Mä… mä ajattelin tehdä jotain ruokaa syntymäpäiväni kunniaksi” nielaisin raskaasti saatuani viimeisenkin sanan lausuttua. ”Ei siis pakko. Mä… mä ymmärrän kyllä, jos helpompaa…. Tai siis kun OWR:ällä enemmän apukäsiä.” Alexiinan kommentti:
Tyler kisaa kyllä aikaa ja kohtaloaan vastaan, se on todettava. Kuoppia tiellä!
*
Gillian:Olin ajatellut, että annan Tylerille tilaa... Pelkäsin ahdistaneeni häntä, enkä ollut varma mitä hän ystävänpäivälahjastani oli ajatellut. Pitiköhän sitä liian tunkeilevana? Mutta hänen laittamansa "Kiitos kekseistä, ne olivat hyviä" -viesti rauhoitti ja ilahdutti mieltäni niin paljon, että uskalsin lähteä taas käymään White Dove Farmilla muutama päivä myöhemmin. Star oli turvasyy. Olin totta kai aidosti huolissani ja kiinnostunut varsan selviytymisestä ja voinnista, joten saatoin aina sanoa niin, ja siten jättää Tylerille happea.
Olin niin onnellinen, kun Tyler pyysi minut - ja lapsetkin - syömään seuraavalla viikolla.
"Ah!" henkäisin ja pidättelin ujosti hymyä. "Ky-kyllä! Kyllä se varmasti sopii... t-tarkoitan töideni jälkeen, v-voin kyllä tulla..."
Jos hän ei pitäisi minusta ollenkaan, hän ei olisi pyytänyt minua. Saattoi toki olla, että hän oli vain erityisen kohtelias... mielialani aleni, kun ymmärsin, että hän todennäköisesti tahtoi sillä tavoin kiittää lahjastani - vaikka lahjani oli itsessään ollut kiitos hänelle. Taisimme kiertää kiitosten kehää.
Kiitos sinulle.
Ei, kiitos sinulle.
Kiitos kiitos...
Aikoisin kuitenkin jatkaa näin, jos se vain suinkin sallittiin. Jos aistisin muutoksen, tietäisin lopettaa.
Nyt olikin vain päätettävä, millaisen täytekakun hänelle leipoisin... |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 1,003 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Feb 21, 2023 12:22:31 GMT
Uutta ponia Oliverille haussa - osa 1 22.02.2023 ”Haluan mennä maastoesteitä!” ”Ei.” Oliver istui posket punaisina kirjavan ponin selässä. Koeratsastus kirpakassa pakkasessa oli sujunut hyvin ja kiltti huzulponitamma oli ollut kaikin puolin toimiva. Äidin silmin se vaikutti siihen asti lupaavimmalta: sopivan kokoinen, lapsiystävällinen, tottelevainen, osasi asiansa. Sillä oli jopa lännenopin kokemusta, mikä oli melkein liian hyvä uutinen, että sitä olisi uskaltanut toivoa. Tämä oli jo neljäs poni, jota he olivat käyneet katsomassa Oliverille. Kolme aiempaa olivat olleet herttainen rautias newforestinponitamma, jolla oli ollut maailman sympaattisimmat silmät, mutta oli ollut aika nuori ja hiukan ehkä arka kiltteydestään huolimatta. Toinen oli ollut Elegia Verona -niminen ratsuponi, osaava ja laadukas – melkein jo ylimitoitetusti. Se oli tuntunut vastaanottavaiselta ja herkältä. Mitään varsinaista vikaa ei siinäkään ollut, mutta Oliver oli kevyesti olkaa kohauttaen tallilta poistuessa todennut: ”Ei sitä.” Selvä sitten, hänellehän ponia tässä etsittiin, eikä äidille. Sitten oli vielä ollut toinen newforestinponitamma, Fame’s Liana nimeltään. Ponilla oli ollut tyly ilme vastassa ja ratsastaessa vikuroinut, joten myyjää kiitettiin, muttei palattaisi asiaan. Ei ollut odotettavissakaan, että sopiva poni löytyisi noin vain – oikean yksilön kartoittaminen oli kovaa työtä. Sen olisi kannettava poikaa aina niin pitkälle aikuisuuden kynnykselle asti, että seuraava askel olisi jo ihan hevosen kokoinen otus. Onneksi Oliver ei ollut lainkaan turhautunut, vaan reipas ja innostunut jokaisesta uudesta ponista, jota pääsi katsomaan ja ratsastamaan. ”Mutta haluan kokeilla!” ”Ei, Oliver –” ”Mukava on maastossakin”, myyjä vakuutti. ”Ehkä vähän reippaampi, mutta maastovarma ja näppärä.” ”Kiva kuulla”, Alexiina sanoi väräyttäen hymyntapaista. ”Mutta olemme puhuneet tästä jo kotona, Oliver, maastoesteet ovat poissa laskuista –” Oliver mutristi suutaan erimielisenä, muttei jatkanut inttämistä. Hän liukui alas Happy Easterin selästä ja taputti ponia kaulalle. Tamma käänsi päänsä ja nuuhkaisi hänen korvaansa. Näky oli hellyyttävä. ”Nooo…?” äiti kysyi varovaisesti. ”Mitäs tästä ponista tuumit?” ”Aika kiva”, Oliver sanoi. Myyjä myhäili toiveikkaasti taustalla. ”Mutta en osaa vielä sanoa”, Oliver jatkoi. ”No, me pohdimme sitä ja palaamme päätökseen”, Alexiina kääntyi puhumaan myyjälle. ”Toki.” Pois maneesilta kävellessä, Alexiina laski kädet Oliverin olkavarsille ja hinkkasi niitä lämpimästi. ”Minusta se oli oikein kiva poni. Hienosti hyppäsikin!” ”Joo”, Oliver sanoi hyväntuulisesti ja niiskaisi nenäänsä. ”Eihän sinua harmita luopua Ponysta?” ”Ei.” ”Diana ja Hugo tulevat iloisiksi. He eivät voi pian enää olla Lillyn selässä. Te kaikki kasvatte niin vauhdilla, että silmissä vilisee!” äiti nauroi, ja Oliverkin virnisti. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Feb 22, 2023 17:43:50 GMT
# NOU HAU NOU BREIN # Liloja ja punaisia kortinpalasia leijaili ilmassa kuin lumisadetta. Seisoin niitten alla naama ylöspäin ja karjuin pettymyksestä.
”Ei!!!!”
Nuijapään rakki raateli hampaissaan ainoaa todistetta siitä, että joku naispuolinen, joka ei ollut mulle suoraa sukua, saattaisi pitää musta – raateli palasiksi mun valtavaa Kanadan lipun kokoista ystävänpäiväkorttiani…. Heräsin dramaattisesti siihen, että keuhkot oikeasti tuntui väsyvän ja painuvan kasaan mielikuvitushuutamisesta, mutta sitten tajusin, että olin varmaan hengittäny pölyä henkitorveen. Pumppasin inhalaattoria ja yskin limaista möttiä irti, mutta se tarrasi kaikilla kymmenillä tahmaosasillaan niin tiukkaan kiinni mun kurkun sisäpintaan, ettei halunnut kuin vähän hytkyä. Oli aika noloa kutsua äskeistä painajaiseksi, mutta kyllä se sitä oli. Olin aidosti järkyttynyt. Nyt helpotti, kun oli taas oikeassa maailmassa. Ja se korttikin – joka ei kuitenkaan nyt ihan I’Unifolién kokonen ollut – oli turvallisesti yhä tallessa ja olemassa ja luettavissa mun vakiopiilossani, sarjakuvalehden välissä. Ainakin mä oletin ja hartaasti toivoin, että se olisi oikealta, elävältä, hengittävältä naispuoliselta lajitoverilta, joka sen olisi vapaaehtoisesti omin avuin kirjoittanut, eikä kenenkään pakottamana ase ohimolla. Oli se aika tyttömäinen kortti kaiken kaikkiaan. Jos paljastuisikin, että sain rakkauskirjeen pojalta… Hyppäisin tuulimyllyn katolta alas. Sinne karikon puolelle. Katoin kelloa ja kirosin pääni sisällä. Mikään ei ollut yhtä ärsyttävää, kuin herätä juuri joku tunti tai puoli ennen kellonsoittoa. * Olin töissä perinteisessä robotismissa. Hyllytystä, hinnoittelua, edesmennyt – eikun parasta ennen – päiväysten tarkastamista, parin tukkulaatikon tyhjäystä. Misan pitkät hiukset oli auki ja valui sen työpaidan olkapään yli, kun se nosteli riisipaketteja pahvilaatikosta kärryyn. Se kortti ei ollut ihan sen näköinen, mitä voisin arvailla Misan tekemäksi. En oo ihan varma miksi. Ehkä kortin yleinen tyyli. Tai käsiala. Jokin vain ei saanut mua epätoivoisesta halukkuudestani todeta sen oikeaksi huolimatta uskomaan, että ystävänpäiväkorttini olisi ollut Misalta. Olet söpö.
Sinulla on kivat silmälasit. Ehkei sekään kuulostanut miltään, mitä Misa sanoisi? Tai mistä mä tiesin. Mun unissani se sanoi paljon ja kaikenlaista. ... Ehkä se oli ultraovela ja tehnyt big brain -liikkeen. Ehkä se oli tarkoituksella antanut mulle sellaisen kortin, jota ei heti uskoisi sen tekemäksi, jotta se ei jäisi siitä kiinni. Niin mä ainakin tekisin. Siis nyt, kun tää tuli mieleen. Aiemmin (tänä aamuna) olisin vielä, jos tilaisuus olisi tullut, pudottanut liskokuvallisen tumman kortin ihastukseni takin taskuun Newtin iskurepliikillä: "Silmäsi ovat kuin salamanterin...", ja sitten viattomasti ollut varma, ettei kukaan osaisi yhdistää tummansinistä ja lohikäärmettä siihen yhteen ainoaan jätkään tallilla, jolla oli aina tummansininen lohikäärmehuppari yllään. *kohauttaa harteita* Mutta mikään mahti maailmassa ei saisi mua asiaa Misalta kysymään. Kuolisin mieluummin tähän epätietoisuuteen ja menettäisin mahdollisen raon rakkaudentunnustukselle, kuin nolaisin itteni sillä tavalla läpikotaisin, koska sitten joutuisin vaihtamaan työpaikkaa ja maata - tarkoittaen planeettaa - joten too much trouble. Palasin viiden jälkeen kotiin ja kun olin saanut ulko-oven auki, pysähdyin eteisessä. Aivot on ihmisen pahin vihollinen, tuli siinä vain mieleen (ironia: ”tuli mieleen” niin kuin aivoihin, eli aivot itse sai nyt anekdootin ja filosofisen aatteen siitä, että se on mun pahin viholliseni… vai oonko mä mun aivot? Oonko mä mun oma pahin viholliseni? – Oon – mutta oikeasti, jos alkaa miettimään… missä ”mä” alan ja mistä mun ”aivoni” alkaa? Kuka mä olen, jos en aivoni? Onko ihminen yhtä kuin aivot ja päässä olevat ajatukset? Okei okei, big boy, eipäs mennä nyt noin syvälle, ei oo iltakaan vielä alkanut…) Aivot tekee monia ilkeitä temppuja. Kuten pitää sua yöllä hereillä turhalla trivialla ja väitteillä, jotka sun on sitten pakko tarkistaa puhelimella netistä tai ne jää häiritsemään. Tai palauttaa Maailman Cringeimmät Muistot TM hetkellä, jona on oleellista, että keskityt johonkin tärkeään ja jona ei oo soveliasta ruveta kiemurtelemaan myötähäpeästä itseään kohtaan. Tai puuduttaa sut omaan ja kotisi lemuun niin, että et ite haista miten pahalta löyhkää, mutta kaikki muut kyllä haistaa. Se tässä nyt olikin: tulin kotiin ja meidän kämpässä haisi oudolle. Pahalle. Tyn huoneessa lemusi, sen tiesin, mutta tähän asti en ollut huomannut sen äklötyksen levinneen muuallekin yhteisiin tiloihin. Ja tää haju oli kumma… mikä se oikein oli? Riisuin takin ja pipon ja kaulaliinan ja toppahousut ja kengät ja hanskat (en tossa järjestyksessä). Tyn kalju pää näky sohvan selkänojan yli. Se ahmi sipsejä ja tuijotti toosasta jotain koiraohjelmaa (sillä tuntuu olevan vaan kaksi persoonapiirrettä: koiraihminen ja musiikki – no, ei kaikki voikaan olla monimutkaisia ihmisolentoja, joilla on useita eri puolia, syvyyksiä ja layereitä, komplekseja ja kattava lapsuushistoria, josta saisi Raamatun paksun oppaan: ”Ei näin.”). Onneksi meillä oli erilliset vuokrat. Saattaisin olla helisemässä sen työttömyydestä, jos jaettaisiin kustannuksia toisesta riippuvaisena, mutta jos se saisi häädön, se ei vaikuttaisi muhun muuten kuin siten, että joutuisin kai siihen asti maksamaan korotettua vuokraa, että toinen kämppis löytyisi tilalle. Harmi, että naispuoleinen asukas ei ollut vaihtoehto… Ja sitten näin: mun huoneeni ovi oli auki. Auki. En ikinä jättäny sitä auki!! Muhun oli juurtunut hyvin syvään suorastaan alkukantainen vaisto laittaa huoneeni ovi aina kiinni, jonka olin oppinut aika pian jo äidinmaidosta eroon päästyäni. Mulla oli salaisuuksia, joista mun henki ja elämä tai ainakin ego riippui, ja mun oveni olivat sitä myöten aina kiinni. AINA. En tasan taatusti varmasti ikinä milloinkaan EN jättänyt mun huoneeni ovea auki lähtiessäni aamulla töihin! ...Vai jätinkö? Olin kyllä ollut vähän ajatuksissani, miettien unta ja mystistä korttia ja sitä, että Ty oli syönyt mun muroni ilman lupaa loppuun… Ei. Varmasti suljin sen. Ihan varmasti! Astuin kuohuksissani lähemmäs ja kynnykseltä näin susimaisen hahmon liikuskelevan mun huoneessa, nuuhkimassa lattialle jäänyttä pussukkaa ja energiajuomatölkkien riviä. ”Tää piski on mun huoneessa”, korotin ääntä aika kitkerään sävyyn. Onneksi ystävänpäiväkortti oli lehden välissä ja lehti oli hyllyssä muiden lehtien välissä ja ne lehdet oli parin kirjan välissä ja kaiken kukkuraksi koiran ulottumattomissa. Ty ei edes kääntänyt päätä, mutta livautti vislauksen suupielestään. TV:ssä vartijan näköinen heebo juoksutti ammattiliiviin puettua koiraa laukkumeressä. Rakki lönkytti pois mun huoneesta kynnet napsuen pitkin lattiaa, kieli ulkona. Paiskasin oven kiinni. Tai en paiskannut, laitoin vaan kiinni, mutta paiskaus kuulostaa tehokkaammalta. Rocket oli lieventänyt mun koiravastenmielisyyttäni jopa niin paljon, että olin alkanut nähdä toistenkin koirat positiivisemmassa valossa: Edin, Zenin… mutta nyt musta taas tuntui, että piskit voisi lähettää kanuunalla Saturnuksen kiertoradalle. Sitten aloin miettiä äskeisen syvempiä implikaatioita. Koira oli mun huoneessa, koska ovi oli auki. En oikein jaksanut uskoa, että se olisi itsellään sen oven avannut, vaikka eihän se kai täysin mahdotontakaan olisi… mutta hyvin epätodennäköistä. Ja koska mä en oveani ollut jättänyt auki, se tarkoitti, että ainoa jäljellä oleva selitys…. Ty oli käynyt mun huoneessani. ...Eikö täällä vähän haissutkin se sama outo löyhkä? Joka ei varmasti ollut mun löyhkäni. Kuten sanottua, aivot on ehkä biatch, mutta siinä on se hyvä puoli, että omaan paskaan tottuu ja uudet mönjän käryt menee etusijalle rekisteriin varoituksena poikkeavuudesta, ja tää lemu oli jotain ihan muuta. Saattoiko Ty sittenkin tietää, että mä olin käynyt sen huoneessa salaa kyttäämässä? Sekin piti aina ovea kiinni, joten me oltiin molemmat salamyhkäisiä ja suojelevaisia omaa soppea kohtaan. Olinko jättänyt itsekin hajuvanan jälkeeni siellä nopeasti pyörähtäessäni, vaikka niin olin kuvitellu olleeni incognito? Ja mietin myös, miksi olin niin syvästi loukkaantunut tästä asiasta. Siis siitä, että Ty oli saattanut mun poissa ollessa tepastella mun huoneessani ilman lupaa, kaivelemassa mun tavaroita, tutkimassa mun kaappeja. En mäkään sentään niin pitkälle ollut mennyt, en ollut katsellut minnekään sisään, kunhan yleisesti vilkaisin ja vähän soitin rumpuja. Oliko mulla jotain salattavaa sitten? En ollu varma. Kai olin vaan niin tottunut salaisuuksiin 20 vuotta mamman kanssa asuttuani, että vanhoista tavoista on vaikea päästä eroon. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Feb 22, 2023 18:57:53 GMT
# Chandra Nalaar # 22.02.2023 DragonKing, DaddySimmonsLikesTitty, T0M-ASTER, Moonlightie, Hapro, icky9x8… ja J.Ty.DragonKing, aka minä, istun headsetit päässä koneella ja oon vähän kiusaantunut asiasta. Joku aika sitten – no, on siitä jo aikaa – esittelin DaddySimmonsLikesTittyn, aka mun isäni, meidän neljän hengen peliporukalle. ”Moi kaikki...” ” Moro. Kuka tää uus tyyppi on?” ”Öö… mun faija.” ” ...Oke.” Noin se suunnilleen kävi. Eikä siinä, nopeesti T0M-ASTER, aka Tom-Tom eli mun bestis, ja Hapro, aka Claude, Tomin veli, ja icky9x8 aka Sebastian – Tomin yks vanha kaveri, joka on ollut meidän D&D-porukassa – hyväksyi sen kuin ei mitään, ja pian sain päinvastoin huomata, että Simon vei monet mun vitseistä ja jätti mut paitsioon naurattaessaan mun kavereilta colat sieraimista. No, ainakin voisin aina piestä sen itse peleissä, koska Simon ei vieläkään ollut kovin hyvä missään, mutta yrityksen puutteesta sitä ei voinut syyttää. Se yritti niin kovasti olla ”yksi nuorista kundeista”, että olin ajatellu sen olevan jo kiusallista, mutta kamut otti sen ihan hyvällä. ” Hauska tyyppi sun faijas”, Hapro oli sanonut. ” I like.” Ja: ” Kai TittyDaddy tulee tänäänkin pelaan?” oli icky9x8 kysyny. Siinä vaiheessa, kun sun isäsi saa nettilempinimen vain muutaman yhteisen pelikerran jälkeen tutustuttuaan sun kavereihin etänä, alkaa tässä miettiä omia elämänvalintojaan… Sitten, ihan vasta viime kerralla, oli uusi nimimerkki liittynyt meidän jengiin. Moonlightie. ” Joo”, T0M-ASTER oli hoitanut esittelyt. ” Tässä ois niin kun Lucy.” ” Moikka mooiii”, heleä ja pirteä ääni oli kantautunut kuulokkeista korviini, ja olin loksauttanut suun auki, mitä kukaan ei kuitenkaan nähnyt (me ei harrastettu webcameja – ja vasta nyt ekaa kertaa olin asiasta superiloinen, että myös ekstrapettynyt). Se oli nimittäin tyttö. ” Joo, Lucy on siis mun likkakaveri...” Olin spiraloinut kierteessä MITÄ–ei–OIKEESTI?–täh–ei–TOM??– MITÄ niin lujaa, että seuraavat puheet linjojen toisissa päissä oli melkein menneet ohi, kun porukka tervehti Lucya – aka Moonlightieta – ja toivotteli sen tervetulleeksi Magic: The Gatheringin ihmeelliseen maailmaan. Mä olin ainut, joka ei ollut sanonut mitään. Olin mykistynyt. Kyllä! Olin ehtinyt jo toivoa! Toivoa, että sielunkumppanini oli löytänyt mut! Mutta Tominperskules...!! Sain jälkikäteen recappauksen: Lucy oli Tom-Tomin opiskelukaveri kollegessa ja ne oli bondannut huomattuaan, että molemmat fanitti samoja asioita (avaruusolioita ja ihmissusia ja Tolkienia kai lähinnä) ja pelasi samoja pelejä. En muista puhuneeni ehkä mitään sen pelisession aikana. Muut kyllä höpötteli tavallisen tapaan, heitteli Moonlightielle hyvässä hengessä kysymyksiä ja se vastaili kuulostaen kivalta. Ja siks mä olinkin niin hiljaa. Jos Tom, joka oli likimain yhtä nörtti ja ei-naistenmies kuten minäkin, saattoi löytää itelleen tyttöystävän ja vielä sellaisen, joka myös pelasi… Miksei mulla ollut ollut sellaista onnea? Mistä tollasia edes saattoi lähteä hakemaan? Pitäisikö mun aloittaa opiskelut ihan vain naisten perässä? Ja nyt, tänään, jälleen uusi jäsen pyrki meidän tiimiin. Meidän aiempi neljän hengen aika vakinoitunut porukka oli lyhyen ajan sisällä kasvanut jopa seitsemään henkilöön – siis sikäli mikäli tää uusinkin otettaisiin yhtä avosylin vastaan kuin kaksi edeltänyttä. Mulla oli paineita, koska tää uusi tulokas tulisi taas mun kauttani ja siten mä kantaisin vastuun, jos muut ei siitä pitäisi tai se olisi erityisen rasittava toisten mielestä. Se oli J.Ty aka Ty aka mun kämppäkaverini. Se oli ilmeisesti kuunnellut mun juttujani, kun höpöttelin aina pelatessa kavereiden kanssa, ja sitten tullut vaan ovelle ja kysynyt, mitä me pelataan ja voiko se liittyä omalta koneeltaan seuraavalla kerralla messiin. Vedinkin nyt siis henkeä ja, kun kaikki näkyi olevan onlinessä paikalla, karaisin kurkkua ja sanoin: ”Moro –” En ehtinyt jatkaa, kun icky9x8 sanoi: ” Täällä on taas joku uusi.” ”Joo, mä tos–” ” J.Ty?” Hapron matala, hyväntuulinen ääni sanoi. Jos en tietäisi miltä Claude oikeasti näytti, kuvittelisin sen joulupukin näköiseksi äänen perusteella. ” Se oon mä”, Tyn aivan päinvastoin kimeähkö, ohutvireinen, mutta aina aika nyreä ääni sanoi laiskasti. ” Morjes.” ” Moro moro. Kukas sä sitten oot?” ” Cridin kaveri?” kysy DaddySimmonsLikesTittyn öljyinen ääni. ” Varmaan äiti tällä kertaa, hoh hoh”, Hapro naureskeli. Punastuin. ” Jos tuntisit rouva Malborin, et uskaltaisi vitsailla”, isä sanoi, ja sen äänestä kuuli, että se vitsaili itsekin. ” Taitaa olla rouva Peterson tätä nykyä, emt...”, T0M-ASTERin rauhallinen, hidas ääni sanoi. ” No kato perhana.” Simon nauroi, Claudekin nauroi, mutta jotenkin tilanne tuntui awkwardilta. Ehkä vain isän puolelta. Tai sitten projisoin omaa awkwardnessiani vanhempieni erosta, eikä kukaan muu huomannut mitään. ” Niin kuka tää uus on? Sen mutsi siis, vai?” icky9x8:n epäuskoinen, pomottava sävy tokaisi. Ty oli johonkin väliin jo vastannut nimensä, mutta se oli jäänyt muiden puheiden alle. ” Ty”, se sanoi nyt uudestaan. ” Ja, jos pitäisitte pään kii, olisitte jo kuulleet, kun sanoin sen.” Irvistin ja nostin melkein käden naamalle. Linjoilla tuli hetki hiljaista, Hapro vaan sanoi pukkimaisesti: ” Noh noh.” Paha juttu. Miksi Tyn piti heti kättelyssä olla noin hostaili? ”Me ollaan kämppiksiä”, selvensin vedettyäni ensin huokaisten äänettömästi henkeä. ”Itse asiassa, Ty chättää viereisestä huoneesta.” ” Ahaa”, DaddySimmonsLikesTitty sanoi ensimmäisenä. Olin jo aiemmin erikseen kertonut sille mun muutosta sekä uudesta asuintoveristani, tietysti, noin ylimalkaisesti. ” No, hauska tavata vaikka näin virtuaalisesti. Minä olen Cridin isä.” Kuulin Tyn päässä köhätukahdusmaisen äänen, joka oli ehkä melkein purskahdus naurua. Mutristin kasvoja. Jos ei peliseura kelvannut, niin ei väkisin tarvinnut mukaan tunkea! Kaikki teki esittelykierroksen, myös Moonlightie, joka oli itekin vieraampana ollut siihen asti suht hiljaa. Ty vaan lähinnä murahteli kyllästyneen kuuloisena. ” Ehti jo toivo viriämään”, icky9x8 vinoili, ” että ensin Tom ja nyt vielä Crid tuo pimunsa näytille.” ” Joo, kieltämättä luulin kans. Oli vähän sellanen ääni, luulin, että on likka”, Hapro yhtyi. ” Haistakaa vittu”, J.Ty:n suunnasta kuului niin nopeasti, että ihan yllätti. ” Vitun mulkvistit, vittu.” ” Noo, noo, noo… jollain kireellä nuttura –” ”Ei voi olla, kun on kalju”, koetin keventää tunnelmaa, mutta mun vitsistä lässähti näemmä ilmat pihalle kuin väljääntyneestä ilmapallosta, eikä kukaan reagoinut. ”Sori.” ” Jos nyt vaan pelattais”, T0M-ASTER virkkoi vakaasti. En tiedä miten siinä niin kävi, mutta oltiin ensimmäisen erän puolivälissä, kun Ty ja Sebastian sai jo uudestaan kunnon rähinän aikaiseksi. ” Sulla on niin vitun pienet munat, vittu, vitun äklö –” ” Öö, turpa kiinni, eunukki, okei ja pelaa kunnolla? Ketään ei kiinnosta kuunnella sun pään aukomisia koko ajan, sä et voi lyödä tota pöytään.” What have I done...……. Kännykkä alko vilkkua ja liikahdella pöydällä, näin sen sivusilmällä, vaikken kuullutkaan soittoääntä. ”Öö, mun puhelin soi –” ” – ja laittaa noita tolle, kun sillä on efekti päällä –” Joku, ehkä isä, sanoi hiljaa: ” Ok” mulle, mutta muut ei tainnut oikein kuunnella. Riita jatkui, ja Haprokin oli jo mennyt siihen mukaan. Vedin kuulokkeet aika huojentuneena alas kaulalle, mutesin ja nostin kännykän käteen. Kevin. Huitaisin etusormella vihreää luuria. ”Joo.” ” Crid – ajan Janea sairaalaan –”, Kevinin hengästynyt ääni aloitti. Mun sisuskalut kiertyi kuristamaan itteään. Kylmyys tössähti vatsaan kuin joku olisi tiputtanut sadan kilon jäisen painon ja olisin jäänyt sen alle. Ei, mamma, ei taas. Mitä mä tällä kertaa olin tehnyt? Olinko soittanut liian harvoin? En ollut käynyt juuri ollenkaan kotona… ja nyt mammalla sitten oli taas ollut kohtaus… Suoristin vapisten selkääni; kuulin etäisesti yhä kaulalla roikkuvista kuulokkeista ääniä, mutta kuulin myös parin oven takaa Tyn suoran oman äänen kiroilemassa. ” Soitan sinulle heti, kun aika on, mutta älä huoli – sinun ei tarvitse tulla sairaalalle –” ”’Kun aika on?’” mä toistin ontosti. Kun aika on mille? Jäähyväisille? Uusi hirttosilmukka vatsassa kiristyi. ” Vauva”, Kevin huohotti – ja vasta nyt erotin, ettei sen ääni ollut täydellisesti pelkkää paniikkia, vaan myös… intoa. ” Vauva syntyy, Crid, synnytys on käynnistynyt –!” Olin pudota tuolilta. Olin niin helpottunut. Ja kauhuissani. Joko sen aika oli? Mamma synnyttää. Huomenna tähän samaan aikaan, mulla saattaa olla pikkusisko! ” Joten pysy vain siellä, haen sinut sitten tänne, kun voit tulla katsomaan sitä…” Kevinin täytyi lopettaa, ja mä palasin peliseurueeni puoleen. Keskeytin siellä vallitsevan sanaharkan kovalla äänellä: ”Mulla on ilmoitusasiaa!” Kaikki onneksi vaikeni. ” No?” ” Shoot, master.” ” Tom on Master, Crid on Kuningas.” ” Whatever...” ”Mä… mä oon saamassa pikkusiskoa. Just nyt. Tällä sekunnilla. Äitin miesystävä soitti äsken ja ne on matkalla sairaalaan…!” ” Oi vau. Onnea!” Lucy sanoi. Se oli ihanan viaton; ei tiennyt mitään musta, mun mammasta, meidän tilanteesta tai miten oikeasti omituinen asia tää oli. Huomasin hymyileväni korvasta korvaan. Mistä lähtien? ” Onnee, kamu”, Tom sanoi. ” Paaljon onneaa vaan...”, Claude alkoi hoilottaa. ” Niin, onnea kai”, Sebastian sanoi. Simon tai Ty ei sanonut mitään. Jatkoin pelin vielä loppuun, mutta mun ajatukset ei olleet enää taikahirviöissä tai temppeleissä, vaan ihan vaan mun mammassani, mytologisista hahmoista ihmeellisimmässä, joka oli keskellä elämänluonnin viimeistä vaihetta, envoukkaamassa vihreää ja valkeaa magiaa, uutta olentoa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Feb 27, 2023 17:19:19 GMT
# Ja Ceit Peterson # 23.02.2023 En halunnu alottaa mun ja mun sisaren välistä suhdetta ajattelemalla siitä kuin juurekkaan puolikkaasta, mutta se näytti ihan juurekkaan puolikkaalta. Tai hei, tiettekö, niin kuin Pottereista siltä rääkyvältä juurimukulalta. Se oli mun eka ajatus, kun näin Ceit Petersonin lasisessa happisäiliökehdossa, samankaltaisessa kuin mistä mäkin olin maallisen urani aloittanut. Koin tota ryppyistä harmaanvaaleanpunaista mukulamöykkyä kohtaan sympatiaa, jota en olisi uskonut, että kokisin. I get you, mä ajattelin. Ruma, säälittävä, oudon mallinen ja hatarilla elämäneväillä varusteltu. Crid XX version 2.0. Mamma oli väsynein nyytynyt pikku olento, mutta posket rusotti uupumuksesta huolimatta ja puoliavoimista silmistä pilkahteli hurskas tyytyväisyys. ”Eikö ole kaunis...”, se sanoi heikolla, käheällä äänellä. Koska en halunnu valehdella, kompromissiksi suukotin sitä otsalle. Mamma sulki onnellisesti luomensa. ”Hyvin tehty.” Mamma oli kalpea ja kiinni letkuissa ja tiputuksessa. Se oli menettänyt kuulemma verta pikkasen liikaa, jopa vähäksi aikaa menettänyt tajuntansa synnytyksen aikana, ja tarvitsi sitä lisää. Ei sentään juomatölkistä pillin kera (mitä? En mä oo Twilighteja nähny, e-en oo!!). Vauvalla oli ollut lysähtäneet keuhkot – tai jotain sinne päin, en tiiä, kun en oo lääkäri – ja vaati lisähapen lisäksi jotain rintajumppaa. Hoitaja kävi säännöllisesti painelemassa ja hieromassa ja mittailemassa sen rintakehää, ja huriseva laite puski ilmaa sen pienen ruttunaaman rei’istä sisään. ”Keuhkot pitää saada kunnolla auki ja laajentumaan, vauva hengittää hyvin heikosti itse tällä hetkellä”, oli kuulemma sanottu. Se oli ollut shokki mammalle, ja Kevinille, vaikka oli ollut odotettavissakin, että mahdollisia komplikaatioita ilmaantuisi. Mutta tila ei ollut liian kriittinen. Ilmeisesti edistystä tapahtui jo, ja mamma tuntui luottavan jumalan armoon ja viskanneen kaiken vastuun viimeisen verisen sisätuuppauksensa jälkeen pilviäijän käsiin. Tai sairaanhoitajan. Kevin oli mun mielestä paljon hermostuneempi. Se seisoi huoneen nurkassa mun jutellessa vuoteen äärellä mammalle, ja piteli koko ajan kättä leuassa tai käveli välistä lyhyesti edestakaisin, pysäyttäen jokaisen ohi kulkevan hoitajan ja kysyen lisätietoja tai päivitystä vauvan tilasta ja voinnista. ” Pikku-Ceit… pikku-enkelini...”, mamma mumisi silmät kiinni hailakka hymy väsyneillä huulilla. ”Pilvistä alas pujahtanut kullanmuru pienokaiseni...” Katselin mammaa, enkä ollut varma mitä tuntea. Olinhan mäkin kai vielä mamman... kullanmuru? Tosi kirkas talviaurinko paistoi sisään sairaalahuoneen ikkunasta rullaverhon alta. Sen lämmittävä kaistale osui mun käsivarsiini. Se oli lohdullista, kuin äidin lämpimät kädet olisi pidelleet musta vakuuttavasti. Tai ehkä isän kädet. Ehkä taivaallisen isän… waaaait, okei, nyt herkistelen todellakin liikaa, jos alan mennä mamman hurskauteen mukaan. Stop tykkänään. Olin luvannu ilmottaa Simonille heti, kun voisin, joten vetäydyin ulos huoneesta tekosyyllä etsiä vessaa, ja sairaalan käytävällä kävellessä otin kännykän ja naputtelin viestin. Tyttö se on. Ceit. Joutu hengityskoneeseen, mutta hoitajat on rauhallisia ja varman toiveikkaita, että ei kai mitään paniikkia. Se on tosi pieni ja oudon näkönen, mutta niin varmaan kaikki vauvat. Mamma voi hyvin, hourailee tiputusletkuissaan ja sitä rataa. Menetti vähän verta, mutta selviää. x-d Painoin lähetä, tungin puhelimen takaisin taskuun ja päätin sitten ottaa automaatista vettä, kun ei mulla oikeasti ollut vessaan asiaa. Simon vastasi melkein heti. Ok, hyvä kuulla. Se ei kai voinut ymmärrettävistä syistä lähettää mitään ”sano rakkaita terveisiä” tai muuta vastaavaa. Eipä se oikein paljoa muuta voinut siis sanoakaan. Palasin mamman sairaalahuoneeseen, mutta pysähdyin avoimen oven kohdalla ja luikahdin äkkiä sivuun piiloon. En mä ollut mitään kuullut tai nähnyt, mutta… Kevin oli kumartuneena mamman ylle, tosi lähelle, ei ne mitään tietenkään tehneet (hyi teitä), mutta jotenkin se oli vaikuttanut intiimiltä hetkeltä… intiimimmältä ainakin, mihin kolmatta pyörää aka mua välttämättä kaivattiin. Ja sitten tajusin kauhukseni, että se pääsyy, miksi olin vaistomaisesti syrjäytynyt ja antanut niille tilaa oli, että Kevin taisikin itkeä. Mulle tuli paha mieli jostain syystä. Ei mamman tila kai noin vakava ollut… tai Ceitin? Vai oliko mulle kaunisteltu jotain, ja todellisuudessa mamma veteli viimeisiään ja vauvakin menehtyisi ja meidän perheestä tulisi iso kamala tragedia…? Ei, älä nyt viitti. Ei hoitajat ja lääkärit valehtelisi sillä tavalla. Eihän ne kai saisikaan antaa valheellista toivoa, jos sitä ei olisi, joten… mutta ihmisiä nekin toisaalta oli, ja erehtyväisiä… ”Onks jokin…?” mä aloitin, kun uskalsin vihdoin tulla sisään. Mamma katsoi muhun levollisesti, edelleen sama nyt jo häiritsevän marttyyrimäinen ilme kasvoilla. Kevin oli hetken musta pois päin – ymmärrettävistä syistä – ja kääntyi sitten. ”Kaikki hyvin, Crid.” Oliko se sittenkin ollut onnenkyyneliä? En minä enää tiedä mistään mitään… ”Haluatko, että heitän sinut jo kotiin?” Kevin kysyi. ”No… joo”, sanoin, koska kyllä kiitos. Mamma ei edes sanonut mulle moi, mutta toisaalta se oli sen näkönen, että varmaan yritti nukkua. Silti se pikkasen kirpaisi. Seurasin Keviniä sairaalan käytäviä ja portaita alas aina parkkihalliin asti. Me ei puhuttu mitään, mutta musta tuntuu, että meillä oli asiasta joviaali miehinen yhteisymmärrys: ei tarvetta turhaan lätinään. En mä tiennyt, mitä puhua miehelle, joka oli juuri tullut isäksi… taas. Mulla kun ei ollut siitä kokemusta. Edes sitä yhtä kertaa. Kato perhana. Niin, Ody ja Timmy. ”Millon Ody ja Timmy käy kattoon sitä?” mä kysäisin. ”Häntä”, korjasin kuviteltu asteriksi sanan perässä. ”Vähän myöhemmin sitten”, Kevin sanoi epämääräisesti. ”Et kai pahastu, että huoneestasi tehdään Ceitin huone?” Vatsassa muljahti. Järki hyssytteli kuitenkin nopeesti perään. Mitä? ”Joo… siis ei, ei haittaa. Enhän mä...” Asu siellä enää. Niinpä niin. Nyt se oli virallista. Mun olemassaoloni, merkit mun elostani, pyyhittäisiin tahra kerrallaan uuden hoivakohteen tieltä… jipii *iloton voittoele* Kai mun pitäisi olla innoissani tästä vapautuksesta, kun saisin aidosti tästä eteenpäin elää täysin pystyväisenä, itsenäisenä ihmisenä… Kevin kippasi mut kämpän edustalla kyydistä kuin roskapussin. Siltä musta tuntui. Heilautin kättä, paiskasin oven kiinni ja liukastelin sisälle. Toivoin niin lujaa, että Ty ei olisi kotona, mutta oli se. Onneksi omassa huoneessaan, joten mä menin omaani. Kaipasin nyt rauhaa, halusin kasata ajatuksia ja totutella tähän uuteen elämäntilanteeseen ja siihen, että yhtäkkiä mun elämään oli linkittynyt täysin uusi olento, jota en voisi jatkossa ignoorata, vaikka haluaisin. Koska se oli mun vertani. Mun siskoni. Mulla oli sisko. Ja sen siskon nimi oli Ceit Peterson. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 27, 2023 19:45:14 GMT
Uniaalloilla - 22
Kyyneleet kirvelivät rohtuneina haavautuneissa huulissani, suolaisuus eksyi kielelle. Minua itketti, vaikkei mitään varsinaista syytä ollut. Oli vain vapautettava raskas emotionaalinen taakka, jota olin jo jonkin aikaa kerännyt sisälleni; jokaisen kyynelen myötä oloni tuntui hitusen keveämmältä. Itkeminen oli terapeuttista ja minulle elinehto. Elementtini vesi, jota saatoin itsekin luoda silmieni kautta, puhdisti syvältä sielusta asti. En vain voinut itkeä enää kuin harvoin. Hugo itki, jos minä itkin, ja joskus Dianakin. En halunnut lasteni kuvittelevan, että äidillä olisi jatkuvasti jokin hätänä, joten välttelin heidän nähtensä liiaksi herkistymistä. En voinut myöskään itkeä töissä. Sielläkin oli lapsia, joiden silmissä tahdoin olla välittävä, mutta positiivinen aikuinen. Itkeminen töissä olisi ollut epäsopivaa. Se olisi turhaan huolestuttanut kaikkia. Kerran olin itkenyt vessassa, ja toinen päiväkotitäti oli huomannut sen, katsoen minua kieroon. Sen jälkeen koetin pidätellä aina... ainakin kotimatkalle asti. Yleensä itkin illalla ennen nukahtamista peiton alla. Annoin vain kyynelten valua pidättelemättä, salailematta, ja sen pienen hetken sain olla täysin oma itseni. Tai tallilla, Xilon karsinassa, nyyhkin mustan hevoseni sileään karvaan... Se tuntui melkein samalta kuin Linkan kanssa, jonka seurassa olin usein myös paljastanut herkkyyteni. Zelda ei ollut koskaan tuntunut samalla tavalla hevoselta, joka olisi välittänyt kyynelehtimisestäni, mutta Xilo (kai se oli vain kuvitelmaani) tuntui aidosti huolestuvan ja välittävän, yrittävän silloin lohduttaa minua työntämällä pehmeän turpansa kauluksestani sisään ja huokaamalla syvään lämmintä ilmaa sieraimistaan ihoani vasten niin, että miellyttävät väreet kulkivat selässäni. Pyyhin kasvoja paperiin ja sitten päästin värisevän huokauksen aivan selkäytimestä asti. Istuin sänkyni reunalla, pukeissa, ja nostin katseeni. Suoraan minua vastapäätä seisoi maalausteline, jossa keskeneräinen työ odotti. Ehtisinkö saada sen keskiviikoksi valmiiksi? Niistin ja nousin taas seisomaan. Oloni oli jo parempi, vaikka jalkani tuntuivatkin tutisevilta. Tartuin siveltimeen, rentoutin hartiat… ja jatkoin maalaamista. En ollut maalannut hetkeen, en vain ollut löytänyt aikaa tai inspiraatiota, mutta nyt minulla oli selvä visio siitä, mitä tahdoin toteuttaa. Sekoitin lisää sinertävää ja painoin siveltimen pään kankaalle. * Kun laskeuduin portaita alakertaan sunnuntaipäivälliselle, olohuoneessa kävi jo leppoisa keskustelu. ”Hei, Harry”, ilahduin vanhan miehen näkemisestä; häntä ei ollutkaan hetkeen näkynyt Orange Woodissa. Olisimmeko viimeksi tavanneet Inger Fedellin hautajaisissa…? ”Hei, Gillian”, Harry tervehti viisaat silmät ilomielisesti pilkahtaen. ”Harry tuli tänään syömään kanssamme”, Alexiina hymyili minulle. Menin lastenhuoneen ovelle kurkistamaan, että kaikki oli siellä kunnossa: Diana leikki palikoilla, mutta Hugo juoksi heti luokseni huomattuaan minut. Nostin hänet syliini ja suukotin häntä kummallekin pyöreälle, pisamaiselle poskelle. ”Äidin aarre… Pompoli... Oho... taitaa olla vaippa-aika, vähän tuoksahtaa…?” ”Anna hänet minulle”, Alexiina supatti; en ollut huomannut hänen seuranneen perässäni lastenhuoneeseen. ”Mene sinä syömään.” Emmin, sillä olin ollut jo monta tuntia omissa tekemisissäni kiinni ja laiminlyönyt lastenhoitoa jättäen kaksoset toisten vastuulle. Mutta Alexiina iski lempeästi nyökäten silmää, ja niinpä ujutin Hugon hänen käsivarsilleen. ”Ei!” Hugo pärskäisi. ”Äijiii!” Silitin hänen kiharaisia, ihania, ihania kikkuraisia kutrejaan, ja palasin ruokapöytään. Oliver selitti innoissaan Harrylle: ”...ja hyppäsin sillä NÄIN isoja esteitä, mutta äiti sanoi, että se oli liian tuittupäinen, joten ei sitä...” ”Älä huido tai kaadat kannun”, Dewn huomautti väliin tarttuen kiinni Oliverin innokkaasta hytkymisestä keinahdelleen mehukannun kahvasta. ”Sitten oli sellainen kirjava, jolla voisi mennä maastoesteitäkin, mutta en kuulemma saa –” ”Ei maastoesteitä”, Raicy ärähti niin painokkaasti, että aivan säpsähdin vetäessäni itselleni vapaata paikkaa hänen ja Oliverin väliin. ”Siitä on puhuttu, Oliver. Ei maastoesteitä.” Oliver mutristi huuliaan, muttei kinannut vastaan. Hän piristyi kuitenkin takaisin, kun Emily laski ison ja mehukkaan näköisen pihvin hänen lautaselleen. ”Tuoksuupa hyvältä”, Harry sanoi ja kiitti kumartaen syvään kämmenet vastakkain tarjoilusta. ”Onko teillä vielä sitä mainiota omatekoista puolukkahilloa, mitä olen saanut purkkeina lahjaksi?” ”On, on”, Emily hymisi, ja Harry katsoi häneen pitkään ja hymyillen. Rinnassani välähti myötätuntoisesti: Harryn katse oli niin hellämielinen Emilyä kohtaan... Harry oli jo pitkään yrittänyt heilastella Emilyä, mutta mummi oli itsepäisesti torjunut kaiken sellaisen. Hän yhä vain oli ja pysyisi ikuisesti uskollisena George-vaarille. Se oli riipaisevan kaunista, tavallaan. Ihailin senkaltaista rakkautta, ikuista rakkautta, joka ei kuolisi edes kuolemassa… Huokaisin romanttisesti. ”Mitä sinä huokailet?” Oliver kysyi minulta. Kohotin hämillisesti katseeni ja tajusin, että nyt muutkin katsoivat minuun. Näkyikö itkettyminen yhä kasvoilta...? ”Gillian-hyvä, onko kaikki hyvin?” Emily kajautti. ”K-kaikki hyvin –” ”Onko Hugolla jokin hätänä? Minne Alexiina jäi?” Pudistelin päätäni ja koetin piiloutua kiusallisilta tuijotuksilta, mutta enhän minä voinut pöydänkään alle mennä. Onneksi Harry pelasti minut. ”Siitä tulikin mieleeni… Misae on käynyt täällä hoitamassa Bananagamea. Varsa on parantanut hänen mielialaansa kovasti. Kiitos siitä.” Hän kumarsi meille, kumarsi minulle. Hymyilin ujosti. ”Sitä eläimet tekevät”, Emily nyökkäsi hyväksyvästi ja istuutui alas omalle paikalleen. Harryn viereen. ”Ratsastaminen ainakin parantaa minun mieltäni!” Oliver ilmoitti. ”Sitä enemmän, mitä enemmän vauhtia –” ” Ei maastoesteitä”, Raicy murahti kohottamatta katsetta lautasestaan. Oliver virnisti jäin kiinni -ilmeellä. Alexiina palasi hiipien lastenhuoneesta ja liittyi hiljaisesti seuraamme. ”Robert”, hän supisi; Robert oli vain hotkinut ruokaansa puhumatta mitään. ”Tehän lennätitte Joeyn kanssa sitä dronea ystävänpäivänä… saitteko te mitään videota? Olisi hauska nähdä. Jos siitä saisi vaikka jonkun kivan pätkän, minkä voisi laittaa tallin somekanavalle... Amylläkin on niin kauniita videoita”, Alexiina lisäsi luottamuksellisesti minulle. Niin, katselin niitä aina itsekin, sillä seurasin Amywife's Housea. Amyn ja Billyn elämä oli uskomattoman kaunista... tragediastaan huolimatta. ”Emfh khai”, Robert kohautti massiivisia hartioitaan ja ahtoi lisää muusia suuhunsa työmiehen otteella. ”Robert teki ahkerasti töitä tänään”, Raicy kehaisi; Raicyltä sai harvoin kehuja suoraan, joten niitä kannatti pitää suuressa arvossa. ”Haki aivan itse karanneen mullin koskenpoukamasta ja kantoi enemmän paaleja kuin varmaan minä ja Thomas yhteensä.” Raicy loi veljenpoikaansa isällisen ylpeän katseen, mutta Robert vain kohautteli vähättelevästi hartioitaan. ”Ihanko totta?” Alexiina yllättyi. ”Sehän on upea kuulla!” ”Hänestä oli paljon apua. Teki Tomfordkin osuuden, nurisematta ja kerralla kunnolla.” Josh ei siis edelleenkään ollut takaisin töissä. Syyllisyys nipisteli poskiani. Se oli minun syytäni. ”Selittää ruokahalun”, Oliver silmäsi Robertin ahmimista. ”Meille muille ei jää mitään...” ”Höpönlöpön, ruokaa on aivan tarpeeksi.” ”Kenttäratsastus on kovaa työtä, jos minä saisin ratsastaa, niin –” ” Ei maastoesteitä!” Alexiina ja Raicy kähähtivät samaan aikaan. Minun oli pakko hymyillä. Ruokailun jälkeen Harry kiitteli kovasti kaikkia, Emilyä totta kai erityisesti. ”Harmi, ettei tänään ollut tarjota jälkiruokaa… Gillian tekee meillä jälkiruoat ja ne ovat kerrassaan suussasulavia!” Alexiina hehkutti niin, että jo nolostuin. ”Hän ei ole nyt oikein vain ehtinyt… eikä ystävänpäivästäkään jäänyt yhtäkään muffinia tai keksiä jäljelle, mutta enpä tosiaan ihmettele!” ”Niin, ei ehdi, kun leipoo kaikille muille”, Roi sanoi ja tunsin hänen painavan tietäväisen sivukatseen itsessäni. Miten se oli mahdollista? Olinko ollut niin läpinäkyvä? ”Jollekin tietylle, pelkästään...” ”Puhutko Tyleristä?” Alexiina uteli kummissaan, sitten katsoi minuun kuin näkisi minut yhtäkkiä aivan toisessa valossa. ”Ahaa...” ”H-hänellä on syntymäpäivä aivan kohta...”, änkytin ja naamaani poltteli. ”Hmm. Niin, aivan. Onko? Milloin…?” ”Ke-keskiviikkona.” ”Täytyy muistaa onnitella. Mutta anteeksi, lähden käymään iltatallissa...” ”Gillian...”, Harryn ääni kuului hiljaisen kutsuvasti Alexiinan takaa, kun Alexiina kiskaisi takin naulasta ja puikahti ovesta pihalle. Harry oli pukeutunut eteisessä ja loi minuun pyytävän katseen. Menin kuulemaan, mitä hän halusi sanoa. ”Olisitko ehtinyt kävellä hetkisen ulkosalla kanssani?” hän kysyi. ”Siellä on kaunis ilta. Taitaa olla kirkas tähtitaivas.” ”A-ai… m-minä...” Vilkaisin olkani yli lastenhuoneen suuntaan. Nukkuiko Hugo jo? Oliko Diana saanut iltapalaa? ”Porteille asti vain”, Harry houkutteli. Hänellä selvästi oli syynsä. ”Hy-hyvä on.” Hän nyökkäsi hyväksyvästi. Minunkin puettuani, siirryimme pakkasiltaan. Tallirakennus erottui oranssien valojen hivelemänä terävinä kulmina ja linjoina. Jonkun hevosen pää – varmaan Gogo – katseli vielä ehtiessään pilttuuovesta, Alexiinan hahmon reippaasti kiertäessä niitä ulkopuolelta sulkemassa kylmää yötä vasten. Harryn pitkät letitetyt hopeaiset hiukset valuivat mokkanahkatakin selkämystä pitkin, pilkahdellen kuin tähdet. ”Teillä oli täällä taas se näyttelytapahtuma”, hän virkkoi. ”Eikö se mennyt odotetusti?” Sanoiko Alexiina niin? Pahoitin mieleni. Olin tehnyt parhaani ja minusta kaikki oli mennyt hyvin, vasta jälkikäteen olin saanut kuulla ihmisten asenteista ja vastustuksista… mutta itse hetkessä… En osannut vastata Harrylle. ”Sinä kuulemma ideoit sen yhteyteen uuden teeman”, hän jatkoi. Vatsassani alkoi kiertää epämukavasti. Ei se johtunut Harryn sävystä. Se ei ollut mitenkään ilkeä. Se oli vain rupatteleva. Mutta siltikin… Aloin jo oikeasti katua, että koskaan olin saanut ajatuksen sateenkaariväestön edustamisesta. En siksi, ettenkö olisi halunnut tukea heitä, vaan siksi, mitä siitä sen jälkeen oli seurannut... Jos olisin noudattanut vanhaa Ystävänpäivän Värinäyttelyn kaavaa, kaikki olisivat tyytyväisiä, enkä olisi loukannut niin monien ihmisten mieltä… en kestänyt ajatella, että nyt niin moni ajatteli minusta kielteisesti, kritisoisi minua... Harry antoi minulle tilaa, mutta en silti kyennyt vastaamaan. En vain saanut ääntä. Kurkkuani kuivasi. Se oli kuin rusina, rypistynyt kasaan. ”On oikein kuulla kaikkia ääniä”, Harry jatkoi vakaasti. ”On tärkeää antaa ääni niillekin, jotka itse ovat äänettömiä. Niinpä ajattelinkin, että jakaisin sinulle myös meidän äänemme… kansani aatteen tästä aiheesta. Toki, vain, jos haluat kuulla.” ”To-totta kai”, sanoin hätäisesti. Harry hymyili leppoisasti ja kallisti päätään taa, katsellen taivaalle. ”Kaunis ilta… niin paljon tähtiä. Täällä pohjoisessa, vuoristossa, on onni, että valosaaste on vähäistä. Siksi tänne observatoriokin on rakennettu. Voimme ihailla maailmankaikkeuden syvyyteen, katsoa lähteeseemme. Kaukana suurissa kaupungeissa, ihmiset eivät enää näe tähtiä… eivät enää tavoita paikkaa, josta me kaikki olemme tänne tulleet… se juurettomuus, ajattomuuden tunteen kadotus, se johtaa monenlaiseen…” Harryn pää laskeutui taas. Olimme jo ehtineet ensimmäisen porttikyltin alle, mutta jatkoimme yhä hissuksiin ranchin pihatietä kohti pääporttia. Olin hiukan kylmissäni, mutta pysyin hiljaa ja kuuntelin vain. ”On maailma, jossa on kaksi puolta. Ja kaikki, mitä on, on näiden kahden puolen yhdistymä… Kun ne puolet ovat tasan, kaikki voi kasvaa ja tulla enemmäksi. Mutta, jos tuota tasapainoa ei ole ja toinen puoli ottaa toisesta vallan tai ne kääntyvät toisiaan vastaan ikuiseen taistoon… ne eivät enää kiepu tanssahdellen ylöspäin, kuten liekit nuotiossa, vaan jäävät kiertämään sammuvaa kehää. Olet varmaan kuullut termin ’noidankehä.’ Noidankehä on kehä, joka on noiduttu toistamaan samoja erehdyksiä uudelleen ja uudelleen, reagoimaan impulssiin, joka vastareagoi, joka taas vastavastareagoi… eikä loppua näy. Kansallani on sanonta… Upa Tee Ratum. ’Katsoa yli kivestä.’ Se kuvaa, jos kävelet vuoristopolulla ja polulla on vastassa kivi, vaikka kuinka kävelisit sitä päin toistuvasti, et pääse kiven läpi. Voit yrittää ja yrittää, mutta kivi ei liiku, eikä väistä. Kivi ei voi muuttaa itseään, ymmärtää olevansa tielläsi ja vieriä itsekseen sivuun… vain sinä voit. Et pääse ongelman yli ennen kuin kohotat katseesi kiven yli ja oivallat, että on olemassa muukin keino päästä eteenpäin. Ylöspäin. Mitä sanon? Kun olet tilanteessa, jossa toinen ihminen on jämähtänyt näkökantaansa kuin kivi, sinun riitelysi kiven tasolla – heidän argumentointinsa tasolla – ei auta teitä kumpaakaan, ei tuo ratkaisua… Et voi muuttaa toisen ajattelutapaa ennen kuin näet itse aivan uuden, kolmannen mahdollisuuden ja rikot kivettyneen perspektiivisi. Upa cominum! Nouset ylös ja kiipeät kiven yli. Toinenkin voi huomata, että se on mahdollista…” Harry vaikeni hetkeksi, katsellen taas tähtiä. Minäkin katsoin. Ne olivat kuin timantteja: pieniä, tuikahtelevia. ”Kiviä tulee aina. Ei ole täysin kivetöntä polkua matkalla vuorenhuipulle. Ne eivät ole siinä rangaistuksena. Mutta ne voivat olla opetus. Voit asettaa jalkasi niille ja päästä yhä korkeammalle ponnistamalla niiden päältä. Jokainen polulla vastaan tuleva kivi on uusi: eri muotoinen, eri kokoinen, eri värinen… mutta oli kivi millainen tahansa, se on aina kivi, jonka läpi et voi kävellä nostelematta jalkojasi, kiipeämättä sen yli. Sinun on noustava korkeammalle polulle. Ja, mitä korkeammalle polulle nouset, sitä vähemmän huomaat siellä kiviä olevan, sillä painavimmat kivet ovat vierineet alas mäkeä… Ymmärrätkö vertauskuvan?” Olimme pysähtyneet. Harry tarkasteli nyt kasvojani nähdäkseen, mitä ajattelin. Epäröin. ”L-luulisin...” ”Mitä siis sanon?” Purin alahuultani ja mietin hetken. ”Elämässä tulee vastaan vastoinkäymisiä… mutta miten niihin suhtautuu, ratkaisee... j-ja... en v-voi vaikuttaa siihen, mitä muut ihmiset ajattelevat...” Heti, kun sanoin sen, oivalsin. Niin, mitä muut sitten ajattelivatkin... se ei kai ollut minun vastuullani. Eivätkä muiden tunteet... minun oli opittava huolehtimaan omistani. Harry ei nyökännyt, mutta hymyili ystävällisesti. ”Kansallani on sana… keskos...” ”Keskos...” ” Keskos on jokaisen mielessä asuva iso musta kivi. Se näyttää järkähtämättömältä ja seisoo tukkeena sisäisen auringon edessä, varjostaen mielessä olevia ajatuksia ja uskomuksia. Voi joko kyhjöttää kiven varjossa ja nähdä koko maailman sen myötä ankeana ja harmaana… tai oivaltaa, että kivi on hiiltä, elämälle välttämätöntä alkuainetta, josta voi kasvaa jotain kaunista ja parempaa, kunhan lakkaa ajattelemasta sitä kivenä, jolle ei mahda mitään. Länsimaissa keskos olisi kai jotain, mitä ihmiset kutsuisivat... egoksi… Ego on mielen iso musta kivi, joka on ajanut ajastaan ohi eikä enää palvele kuin tientukkeena polullasi. Se on pelottava möykky, eikä moni uskalla tai halua sitä kunnolla katsoa saati siihen koskea. Se on sääli. Monet, monet ihmiset ovat kivitietoisuudessa, raskaassa ja synkässä sellaisessa, sillä heidän sisällään ei yinio, aurinko, pääse valaisemaan varjoja tiehensä... Mietit varmaan jo, mitä tämä vanha ukko oikein horisee...”, Harry naurahti. Hengityksemme huurusivat ilmassa katulampun keinovalossa. Olin alkanut hieroa olkavarsiani, mutta yritin hymyillä kieltävästi. ”Kansamme lastenkasvatuksessa on tärkeää, että teemme lapsille alusta asti erittäin selväksi, ettemme koskaan tuomitse heitä kivestään. Keskos on kaikilla, mutta sitä pitää vain oppia käsittelemään oikein. Kansani aikuistumisprosessiin kuuluu omasta mustasta kivestään, keskoksesta, tietoiseksi tuleminen ja niiden työkalujen oppiminen, jolla tuota kiveä voi työstää – kuin mielensisäinen hakku. Se on kovaa työtä, joka kestää läpi elämän, mutta kun kiven sisältä lopulta paljastuu aito puhdas timantti, se on kaiken vaivan arvoista. Ihminen on syntyjään hyvä, kuten me uskomme, mutta ihminen voi tehdä pahaa, kun ei todella ymmärrä kuka on. Tuo timantti mustan kiven sisällä on todellinen Mai, Minämme, joka on löydettävä ja kaivettava esiin hävittämällä keskosin pala palalta.” Nyökkäsin. En kuitenkaan vieläkään tiennyt, mitä tämä kaikki tarkoitti, tai miksi Harry oli tahtonut selittää minulle tästä. ”Taisin lähteä sivupolulle”, Harry huomautti oltuaan hetken taas hiljaa. Hän nauroi. ”Ymmärrä vanhaa miestä, joka niin mielellään jakaa neuvojaan nuoremmilleen kuin uskoisi jotain jostain tietävänsä… Mitähän olinkaan sanomassa?” Hän raapi otsaansa. Yritin taas hymyillä ymmärtäväisesti, mutta värähdin kylmästä ja ehkä sittenkin tulin vahingossa irvistäneeksi. ”Taisin aluksi puhua kahdesta puolesta… niin, kahdesta puolesta. Kahdesta maailman silmästä, kuten me kutsumme. Gui ja Apiti.” Hän osoitti pitkäkyntisellä etusormella yötaivasta. ”Kaikki, mitä näemme, ja kaikki sekin, mitä emme näe, on heijastumaa näiden kahden Silmän läpi. Kaikki virtaa näiden Silmien läpi. Me olemme tulleet oleviksi näiden Silmien läpi. Saadessamme kehon tässä maailmassa Äidiltämme, Guilta, on tärkeää, että Isäkin, Apiti, on läsnä ja näkee lapsen ensimmäisenä, jotta lapseen luodut ensimmäiset katseet tässä maailmassa ovat häntä rakastavilta vanhemmiltaan… tiedätkö miksi?” ”Silmät ovat sielun peili?” arvasin hiljaa. Harry nyökkäsi totisena. ”Kyllä. Jos silmät ovat kierot, ne eivät välitä kuvaa oikein. Jos silmät ovat sokeat, ihminen harhailee elämässä näkemättä koskaan tähtiin –”, taas Harry osoitti taivasta, ”mutta, jos silmät näkevät yhdessä, niistä tulee Yksi… Niiden on oltava yhdessä, kummankin on nähtävä, tai ihminen ei voi hyvin… Tämä on vertauskuvallista, ymmärräthän sen?” hän lisäsi äkkiä. Nyökkäsin. Harrykin. ”Jos lapsi siis syntyy vain puolisilmäisenä, hän ei todella näe kuka on. Se johtaa erheellisiin käsityksiin itsestään. Olipa silmä pelkkä Gui tai pelkkä Apiti… ilman toista, ihminen ei ole Eheä. Kumpikin silmä on yhtä tärkeä, kumpikin on välttämätön. No, minä aloin taas horista liian pitkään…” ”E-en ole aivan varma, että täysin ymmärrän, mitä yrität sanoa...” Harry sipaisi mietteliäästi suippoa leukaansa ja tarkasteli minua älykkäästi. ”Se ei ole henkisesti kestävää”, hän sitten totesi. Olin aukaisemassa kysyvästi suuni, kun hän käännähti kohti porttia, jonka luona olimme jo ehtineet seistä, ja tarttui siihen. ”Halusin vain kertoa sen. Kaksi silmää. Molempia tarvitaan, jotta elämä on tasapainoista. Mutta nyt jätän sinut, että voit palata sisälle palelemasta… kiitos, että kuuntelit vanhan miehen höpinöitä. Hyvää yötä, Gillian.” ”Hy-hyvää yötä...” Harry poistui reipasta tahtia, ryhdikkäänä ja joustavin askelin, kadoten pian katulampun jälkeiseen pimeyteen. Aikoiko hän kävellä koko matkan Bridgetweetiin asti tässä hyisessä illassa? Viluinen olo värähti lävitseni ja käännyin kävelläkseni hitaasti takaisin talolle. Pohdin silti yhä Harryn sanoja, koetin ymmärtää…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 27, 2023 20:31:17 GMT
Uniaalloilla - 23
Ty oli kertonut käyneensä vilkaisemassa Värinäyttelyitä kutsuttuani hänet siellä käymään. En ollut nähnyt häntä, mutta ilahduin, että hän oli edes poikennut. En ollut ollut varma, olisiko hän tullut lainkaan, sillä ei pitänyt hevosista, enkä hevosten takia hänelle sitä ollutkaan maininnut... Sen jälkeen hän oli jo parikin kertaa kysynyt minua käymään vastavuoroisesti kylässä luonaan. Olin epävarma halusinko, ja sitten koin syyllisyyttä siitä, etten ehkä halunnut. Oli ollut mukava tavata pitkästä aikaa, mutta en uskonut, että meistä olisi ystäviksi. En kuitenkaan halunnut olla epäystävällinen tai loukata häntä, joten kun en enää keksinyt tekosyitä olla menemättä, päädyin lupaamaan, että poikkeaisin Bridgetweetissä töideni jälkeen joku päivä. Emme olleet sopineet sen tarkemmin, mutta astuessani tiistaina ulos Bebble Owlsin lasiovista, Ty seisoskeli Exelin kanssa vähän matkan päässä sama WANTED DICK -pipo silmillään. ”H-hei…”, sanoin epävarmasti käveltyäni hänen luokseen. Ty laittoi selaamansa kännykän kuusimetsänvihreän armeijatakin taskun syvyyksiin. ”E-en tiennyt… o-oletko odottanut m-minua kauankin?” ”En. Aattelin, että sama se ja voisin heittää täs koiralenkin tulemalla vastaan. Mä sain töitä”, Ty ilmoitti lähtiessämme kävelemään. Onneksi en ollut tullut skootterilla tänä aamuna. ”Big Footista. Tai se on aluks vaan harkkapaikka, mutta kumminkin.” ”Oih. Onneksi olkoon. Zen on sieltä”, ilahduin. ”En oo viel alottanu. Meen vasta maaliskuun tokalla viikolla.” Vaikka Tyn tyyliin kuului esittää välinpitämätöntä sellaisista tavallisen ihmisen asioista, kuin töistä, hän vaikutti minusta aidosti innostuneelta. Kenneltyö sopisikin hänelle varmasti. Hänhän rakasti koiria. ”Aattelin järkkää luokkakokouksen”, Ty jatkoi ohimennen pohtien. ”Tai siis, koulu oli ihan vatun perseestä, mutta ois hauska nähdä porukkaa.” Hän kohautti olkaansa. ”Hauska kuulla, miten tyypeil menee.” ”K-kuulostaa mukavalta”, sanoin ystävällisesti, vaikka epävarmana siitä, miksi Ty kertoi: me emme olleet olleet samalla lukioluokalla, joten kutsu ei koskisi minua. ”O-oletko jo suunnitellut jotain?” esitin lisäkysymyksen ylläpitääkseni keskustelua ja ollakseni mieliksi. ”En silleen. Tääl se kyl sais olla. Vaikka Black Catissa tai Tamulissa. Ne, jotka ei pääse paikan päälle, vois olla mukana vaik etäyhteyksil tai jotain.” ”Lotte…?” ”Mut parempi olis, jos mahollisimman moni pääsis. Oon kyl jo stalkannu AmiGO:sta vanhaa porukkaa vähän kasaan.” Muistelin omia lukioaikojani. Ainoastaan Roi oli jäänyt ystäväkseni myös koulun jälkeen, muut olivat menneet elämässään eteenpäin kuka mihinkin suuntaan – suurin osa muutti pois Waterphewstä lähteäkseen yliopistoon tai kollegeen isompaan kaupunkiin ja yleensä myös sille tielleen jäi. Minä olin aina tiennyt, että haluaisin asua Waterphewssä koko ikäni. Se oli kotini. Sen parempaa paikkaa ei ollut koko maailmassa. ”Roi – en tiedä, näitkö häntä, kun kävit… mutta hän asuu nykyään Orange Woodin yläkerrassa ja –” ”Sit se pentu tulee tos keväämmällä kans”, Ty jatkoi, kuin ei olisi kuunnellut lainkaan puhettani. ”Enksmä näyttäny sulle sen kuvaa jo? Oon saanu kasvattajalta videoita. Sil on kolme muuta sisarusta, mä varasin nartun, kun aattelin, et Exelin ois helpompi sulattaa se kuin nuori uros… Aion kokeilla kouluttaa siitä suojelukoiran. Katoin, et vanhemmilla pitää olla selvät päät ja pennuistakin kasvattajalle sanoin, et sellanen, joka vaikuttaa itsenäisen älykkäältä. No, belgut on älykkäitä, ehdottomasti mun yks lempirotu, oon jo pitkään halunnu sellasta… Haluutsä käydä koirapuistos ensin?” Olin vaieten kuunnellut hänen juttuaan ja hämmennyin yhtäkkisestä kysymyksestä. ”A-ai… tuota, m-minun oikeastaan… en voi olla kovin kauaa, minun täytyy ehtiä leipoa vielä syntymäpäiväkakku huomiselle...” ”Kenen kakku? Joudutsä leipoon oman synttärikakkus?” Ty haukahti. ”E-ei se ole minun...”, mumisin nolostuneena. ”Ei sun synttärit vielä oo”, Ty sanoi karskisti, kuin olisin yrittänyt huijata häntä. ”Ne on vasta yhestoista päivä.” Punastuin. Se, että Ty yhä muisti syntymäpäiväni, liikutti minua. Painoin kintaan rintaani vasten. Juuri nyt takkini ja paitani sisällä lepäsi suuri ja painava merensininen sydämen muotoinen lasikivi, jonka ytimessä oli kuin hyytelöön jähmettyneitä kauniita vesikuplia. Se oli lempikaulakoruni. Minun pitäisi varmaan kertoa se Tylle. Ty oli tarkkaillut minua huomaamattani, kun huokaisin pitkään ja laskin käden takaisin alas. ”Se on eräälle… ystävälleni.” ”’Ystävälle’?” Ty nipisti heti. Poskeni olivat kylmässä ilmassa lämpimät ja varmasti punaisen pyöreät. Painoin ujona katseeni. Ne riittivät vastaukseksi. ”Taitaa olla enemmänkin kun ystävä.” Raotin huuliani sanoakseni jotain, mutten tiennyt mitä sanoisin, joten pysyin vaiti. Kyllä, toivoin, että voisin sanoa ja pitää Tyleriä enemmän kuin ystävänä. Pelkäsin kuitenkin, ettei hän ajatellut samoin. Hänellä oli ollut vakava suhde Kittyn kanssa. Heidän erostaan ei ollut vielä puolta vuottakaan. En tietysti tiennyt, kuinka kauan aikaa Tyler tarvitsi sydänsurujen parantamiselle, mutta minä en varmasti olisi valmis vuodenkaan jälkeen. Jos koskaan. Minulla, kun oli taipumus kantaa kaikkia ihmisiä, joita joskus olin rakastanut tai joista kovasti välittänyt, mukanani. Lisäksi Tylerillä oli paljon lautasellaan: hän yritti olla sijaisisä Camdenille, nyt hoivasi Forever Shinen orpovarsaa, ja entä puhkeavan sairauden uhka, josta oli luottamuksellisesti avautunut minulle? Ei hänellä varmasti olisi aikaa tai voimia ajatella mitään romanttista juuri nyt… ”Kuka se on?” Tyllä oli inhoava ilme. Hämmennyin siitä. En vastannut heti. En ollut varma, halusinko puhua Tyleristä. ”No, ihan sama”, Ty tokaisi taas olkiaan kohauttaen. ”Mulla oli muuten kans juttua yhes vaihees, mutta ei se sitten kestäny.” ”N-niinkö?” sanoin epävarmasti, kun en osannut tulkita, oliko sävy ollut kehotus kysyä lisää vai ei. Tyn hartiat nytkähtivät välinpitämättömästi. Sisälleni oli jostain syystä jäänyt hätääntynyt olo. Ty tuntui nyt kylmäkiskoisemmalta ja nihkeämmältä, vaikken ymmärtänyt syytä. Hän ei puhunut pitkään aikaan enää mitään kävellessämme tienvartta pitkin hänen johtamanaan. Koetin nopeasti miettiä, mitä sanoa tai tehdä – ”Ty”, henkäisin ja pysähdyin. Tykin pysähtyi ja Exel seurasi esimerkkiä. Hän kääntyi laiskasti katsomaan taakseen minuun, toinen käsi taskussa ja pipo syvällä päässään. Olin ottanut kintaat pois ja kädet vapisten avannut takkini vetoketjua. ”Mi-minä…” Vedin sen esiin paitani sisältä. Se riippui sormistani, paksusta hopeaketjusta, ja talvinen valkoinen valo ympärillämme korosti sen turkoosia sinerrystä. Tyn ilme muuttui heti. Hänen pienet silmänsä pyöristyivät ja sitten hän astahti lähemmäs, aivan eteeni, tuijottaen vesisydäntä. ”Sulla on toi!” ”N-niin, niin on!” sanoin onnellisena. Ty ei näyttänyt saavan sanaa suustaan. Hän osoitti sitä, tökkäsi sitä kevyesti kynsikkäästä esiin tulevalla paljaalla etusormellaan ja sitten hymähti hyväksyvästi. Hymyilin helpottuneena. Hän palautti oman välinpitämättömän olemuksensa, mutta näin selvästi, että hän oli lauhtunut – ja salaa hyvin mielissään, että monta vuotta sitten antamansa lahja oli minulla edelleen. ”Se olikin vatun kallis”, hän sanoi. Pujotin sydämen takaisin piiloon ja vedin vetoketjun kiinni. Loppumatkan hänen luokseen olimme taas sopuisissa väleissä, Tyn rupatellessa niitä näitä ja minun kuunnellessani. ”A-asuiko täällä joku muukin…?” kysyin, kun olimme vihdoin perillä pienen harmaan paritalon luona ja Ty aukaisi oven. Ujostelin yhtäkkiä taas kovasti, enkä välttämättä olisi halunnut mennä sisään. ”On mul kämppis, joo”, Ty kohautti. ”Istu”, hän käski Exeliä ja irrotti sitten koiran hihnasta. ”Mut ei se kai oo kotona, tai lähti jonnekin aamulla, varmaa töihi tai jotain. En tiiä mitä se tekee.” ”Aah...” Riisuin takkini ja kohteliaasti myös kenkäni, mutta Ty ei vaivautunut potkimaan paksuja skeittikenkiään jaloistaan. Eteinen oli kapea ja hämärä. Asunnossa haisi… kummalta, mutten sanonut mitään. Ty aukaisi eteiskäytävän oikean puoleisen oven. Ovea vastapäätä oli toinen suljettu ovi. Katsoin siihen, mutta sitten seurasin Tytä hänen huoneeseensa. ”En oo hirveesti jaksanu siivota”, hän totesi laiskasti. Huone oli… kamalassa kunnossa. Otin vaistomaisesti nenästäni kiinni, vaikken halunnutkaan tehdä niin loukkaavaa elettä: siellä vain haisi aivan kauhealle. En voisi olla siellä. Onneksi Ty näytti vain vilkaisevan tietokonettaan, joka oli valmiiksi hurissut päällä verhoilla pimennetyssä huoneessa, ja laittoi musiikkia soimaan. Erillinen bassokaiutin tärisi likatahmaisen pöydän kulmalla ja ajoi oluttölkin alas. Ty pyllisti ja iski kännykkänsä laturiin. Exel oli käynyt maate pyyhkeille nurkassa jyrsien isoa luuta, joka taisi olla aivan oikea ison eläimen, ehkä lehmän, luu. Ty suoristautui ja kääntyi minua kohti. ”Haluuts kahvia tai jotain?” ”V-vaikka”, sanoin hätäisesti hyväksyen minkä tahansa syyn poistua huoneesta. Ty jätti ovensa selälleen ja marssi ohitseni olohuoneeseen, jonka yksi jaettu sivu Tyn huoneen seinän kanssa oli keittiönurkka. Hän puuhasi sillä suunnalla hetken aikaa, napsautti keittimen päälle ja mätkähti sitten sohvalle, joka oli parhaat päivänsä nähnyt. Hän kaivoi kaukosäätimen housujensa alta sohvapalojen välistä, osoitti sillä televisiota ja laittoi sen päälle. Jonkin deittailutreffiohjelman ääniin sekoittuivat Tyn huoneesta kuuluvan musiikin epäharmoniset, terävät ja raastavat sävelet sekä räppäävät sanat. Olin jo ylikuormittunut: kaikkialla vallitseva sotkuisuus, likaisuus, hajut, korvia särkevät kovat sekavat äänet… Halusin vain lähteä kotiin. Huoneen nurkassa oli iso tyhjä häkki. Tuijotin sitä ja tunsin olevani kuin itse häkissä. Ty tuijotti televisiota eikä puhunut minulle. Kahvinkeitin porisi. Siirsin katseeni ikkunaan ja siitä ulos kevyesti lumiselle takapihalle yrittäen sen levollisen näyn rauhoittaa ahdistavaa, epämukavaa oloani. Mietin Tyleriä ja kakkua, jonka vielä tänään leipoisin hänelle… Tylerin työstä karheutuneita käsiä, vihreitä silmiä; lempeää, mutta sisäisesti kärsivää katsetta... Ulko-ovi rapisi ja säikähdin sitä. Exel tuli Tyn huoneesta ja jäi seisoen tuijottamaan ovea, muristen hiljaa. Vilkaisin Tytä, mutta tämä oli ottanut jostain puolityhjän sipsipussin ja ahtoi perunalastuja suuhunsa kasvot yhä TV-ruudussa. ”Tänne”, hän kutsui laiskasti suu täynnä, ja hetken epäröityään, yhä valppaana ovesta tulijaa kohtaan, Exel lönkytti ohitseni minusta välittämättä Tyn luo. En ollut varma mitä tehdä, ja ennen kuin ehdin mitään tehdäkään, oli kommandopipoinen hahmo astunut sisään pitkä rautamaila kädessään. Hengähdin kauhuissani. Tulija hapuili kädellään valokatkaisijaa, sitten pysähtyi hetkeksi huomattuaan kenkäni ja takkini. Hän käänsi päänsä suoraan minuun. Vaikken nähnyt kunnolla kasvoja – vain mustan kaulurin ja pipon (ei hänellä ollutkaan kommandopipoa) väliin jääneestä raosta suuret pyöreät punasankaiset huurustuneet silmälasit kuin hämähäkin sokeat silmät – tunsin hänen toljottavan minua hämmentyneenä. Sitten tulija kiskaisi kaulurin alas suunsa ja nenänsä päältä, otti piponsa, ja minä tunnistin hänet. ”A-ai!” henkäisin helpottuneena. ”Olet Crid!” Crid hoiti Orange Woodissa yhtä hevosista, Dragonia. Mutta… mitä hän täällä teki? Crid ei vastannut, vaan riisui takkiaan epäluuloisena, yrittäen huuruisten paksujen linssien läpi nähdä minut paremmin. ”E-en tiennyt...”, naurahdin hämilläni, ”s-sinä siis asut täällä…? Tyn kanssa?” Ty oli vihdoin kiinnittänyt meihin huomionsa television sijaan. ”Tunnettekste”, hän kysyi. Nyökkäsin. Ja sitten huomasin, että pitkä rautamaila oli itse asiassa kävelykeppi. Crid oli laskenut sen seinää vasten ulkovaatteiden riisumisensa ajaksi, mutta otti sen nyt taas ja konkkasi lähemmäs. Hänellä ei kuitenkaan näkynyt ulkoista kipsiä. ”O-oletko satuttanut jalkasi, Crid?” kysyin huolestuneena. Crid tuli olohuoneeseen, riisui lasinsa ja hieroi ne puhtaaksi paitaansa vasten. Hän asetti ne takaisin kapealle vinolle nenälleen ja tihrusti sitten meitä kumpaakin linssien läpi suurentuneilla vaaleanruskeilla silmillään. ”Joo”, hän sanoi. ”E-et kai pahasti…?” ”Nyrjähti. Liukastuin...” ”Ah. Re-revähdykset voivat olla tosi kiusallisia ja kestää pitkään! Mi-minulla oli käsi, kun kaaduin skootterilla, se on yhä vähän kipeä, mutta käytän sitä jo normaalisti, tai yritän yhä varoa nostelemasta liikaa mitään painavaa, mutta...”, vaikenin tajuttuani, että selitin liikaa. Crid yhä töllötti meitä kumpaakin ja kaipasi selvästi selitystä ihan toiseen asiaan, kuin käsi- tai jalkahaavereihin. Punerruin tahtomattani ja sitten änkytin: ”M-minä… Ty t-toi minut käymään. A-anteeksi, en halunnut tunkeilla… Ty ja minä siis”, lisäsin nopeasti, mutta epäröin kiusallisen pitkän sekunnin ajan ennen kuin jatkoin loppuun, ”olemme ystäviä...” Crid tuuppasi lasejaan paremmin nenälleen. ”Okei...” Jostain syystä hän näytti lähes vihaiselta. Tai vain epäuskoiselta? ”M-mitä sinulle muuten kuuluu, Crid?” koetin hyvitellä yllätysvierailuani, josta Crid ei tuntunut olevan kovin ilahtunut. Halusin entistä palavammin vain lähteä, mutten myöskään tahtonut olla töykeä ketään kohtaan. ”Se sai pikkusiskon just, ekkö saanutkin”, Ty huikkasi sohvalta, missä jälleen katseli televisiota – sillä kertaa jotakin, mikä näytti esittävän afrikkalaisen savannin eläinten elämää: gepardi jahtasi gasellia. ”A-ai...” ”No… joo.” ”Onneksi olkoon...” Crid kohautti harteitaan uutisen mitätöiden. Mutta minä tarkastelin häntä myötämielisesti. Rakastin vauvoja. Uusi ihminen, uusi lapsi maailmaan oli aina suuri asia, iso uutinen! ”O-onko hänellä jo nimeä…?” utelin hienotunteisesti, koettaen aistia Cridin sanomattomia ajatuksia ja tunteita pikkusisaren saamisesta. ”Ceit”, Crid mutisi. ”Kaunis nimi...” Ty haukotteli äänekkäästi, ja säpsäytti minut takaisin maanpinnalle. En voinut kiistää, etteikö vauvakuume olisi alkanut lämmittää jo ajatuksestakin… tietysti se oli hupsu haave. Hugon huono nukkuminen, villin Dianan perässä pysyminen, ylipäänsä taaperoikäisten kaksosten kasvattaminen… vauva ei siihen kuvaan sopinut. Minulla oli aikaa tuskin kaikkeen tarvittavaan jo muutenkaan. Ja… eihän minulla ollut ketään, jonka kanssa vauvan voisi saada aikaankaan…. ”N-no, minun täytyy varmaan –” En ehtinyt edes sanoa lausetta loppuun, kun Ty oli yhtäkkiä ponkaissut sohvalta ja mennyt keittiöseinustalle. Hän veti kaapista mukin, kaatoi sen täyteen kahvia ja toi minulle. Otin mukin osaamatta kiittää. Olinhan juuri aikonut koettaa livistää. ”Haluuts pelaa jotai? Tai kattoo leffaa?” Ty ehdotti. Hän ryttäsi tyhjäksi syömänsä sipsipussin ja nakkasi sen olkansa yli nurkkaan. Exel nosti valppaasti päänsä pystyyn sohvalta, jonne oli aiemmin loikannut, ja katsoi roskan perään. Ehdin nähdä kurtistuksen Cridin kasvoilla, kun tämä kääntyi ja konkkasi omaan huoneeseensa. ”Voidaa hakee jotain Disney-leffoja netistä, jos niistä tykkäät...” ”Oletteko kauan asuneet täällä…?” kysyin hiljaa, kun Cridin ovi oli napsahtanut kiinni. Ty venytteli ja hieroi sitten paljasta päälakeaan hihansuullaan. ”Kuukaus, vajaa. Miten nii?” Pudistin päätäni. En ollut tarkoittanut kysymykselläni mitään ihmeellistä. ”Nii? Katotaako jotai?” Ty jankkasi. ”Tuota, Ty...” Halusin olla mahdollisimman ystävällinen, mutta toisaalta minun oli puhuttava suoraan. ”M-minun oikeastaan täytyy lähteä. Dewn on lastenvahtina ja minun täytyy hakea heidät –” Ty pyöritti silmiään suurieleisesti. ”Miks ihmiset hankkii kersoja? Sitten ei ikinä enää riitä aikaa millekään kivalle, ei kavereille tai millekään.” ”M-minun täytyy myös leipoa se kakku...” ”Mister Mysteerille”, Ty närkästyi. Lähestyin eteistä. Epäröin, tajusin piteleväni kahvikuppia (hörppäsin siitä nopeasti) ja toin sen keittiön tiskitasolle. ”A-anteeksi, minun oikeasti täytyy –” ”Sulla on se koru vielä”, Ty sanoi seuraten perässäni. ”Sä käytät sitä vielä.” ”Totta kai”, sanoin häkeltyneenä. ”Se on kaunis. Se on lempikoruni.” Ty siristi silmiään arvioiden, kuin olisi yrittänyt saada minua kiinni valheesta. Mutta en valehdellut. Se oli lempikoruni. Kävelin eteiseen. Mennessäni katseeni kohtasi yksittäisen suurentuneen silmän kanssa, joka tuijotti minua kapeasta ovenraosta; silmä räpsähti ja hävisi melkein samantien. En ehtinyt ajatella oikein mitään: oloni oli tavattoman hämmentynyt ja sekaisin. En ymmärtänyt mitä tapahtui. Painoin kämmenen otsaani vasten. ”Onks sun pakko lähtee?” Ty intti seurattuaan perässäni eteiseen, missä vedin jo lähes kiireisesti lohdullisen pehmeitä uggeja jalkaani. ”Voitsä tulla joku toinen kerta? Voitais kattoo leffaa tai jotain, sä voit valita.” ”E-en tiedä… e-ehkä –” ”Haluutsä tulla sinne luokkakokoukseen?” Kaivoin kiharani pois takin alta, jotta saisin kiinnitettyä vetoketjun. ”Enhän minä ollut sillä luokalla?” ”Sou?” Ty kohautti olkaansa. ”Tuu silti. Mä järkkään, niin mä kutsun ketä lystään.” ”E-en tiedä… m-minä… a-anteeksi, minun on nyt pakko lähteä. Ju-jutellaan myöhemmin, Ty.” Olin kompastua Cridin lenkkareihin pyrkiessäni ulos ahdistavasta asunnosta. Exel taisi haukahtaa perääni, mutten katsonut taakseni kiitäessäni tielle. Vasta ulkona huomasin, että olin hengittänyt tuskin ollenkaan koko aikana: vihdoin sain vetää sisään täydellä keuhkolla raikasta, puhdasta happea. Päätänikin oli ruvennut kivistämään. En vilkaissut taaksepäin edetessäni kiireisesti tienlaitaa. En siis voi olla varma, mutta niskassani virisevistä pistelyistä päätellen oli hyvin mahdollista, että Ty tuijotti ovelta perääni.
|
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 33
Aurinkomerkki: ♋
|
Post by Misae on Feb 28, 2023 22:41:40 GMT
Feels like dreamingGillian
Imran. Mä en tiedä miksi mä oon nähnyt siitä unia viimeaikana. Oli täysin Imranin syytä, jotta elämäni oli mennyt pilalle kaikki niitä vuosia sitten kun tiemme olivat ensimmäisen kerran kohdanneet. Olisi pitänyt silloin vain kuunnella intuitioaan ja lähteä pois ennen kuin tilanne pääsi niin pahaksi kuin se oli päätynyt. Jo tuohon aikaan olisin voinut helposti varastaa rahat, joiden avulla olisin voinut lähteä pois Vancouverista. Kaikki vaihtoehdot olivat avoinna ja olisin voinut lähteä mihin halusin, ja missä koin pääseväni tarpeeksi kauaksi kaikista. Ehkä paras olisi ollut lähteä todella kauaskin. Ehkä Eurooppa olisi tarpeeksi kaukana kaikesta. Euroopasta ei kukaan varmasti olisi minua löytänyt.
Jokaisella kerralla, kun joku oli kysynyt multa, että mitä mä näin Imranissa. Ikinä mä en osannut tuohon kysymykseen vastata, sillä mä en ollut onnistunut ikinä vastaamaan tuohon kysymykseen edes silloin kun mä olin kysynyt saman kysymyksen itseltäni. Ainahan Imran oli osannut puhua ja ehkä se oli syy sille, että siitä oli hankalaa päästä eroon. Mä olin yrittänyt yrittämästä ja lopulta mä olin päässytkin. Mun oli ollut pakko.
Viimeisen vuoden ajan mun elämä oli ollut suhteellisen hyvää. Alkuun tietysti otti oman aikansa, jotta mä kotiuduin Waterphew:hin mutta hiljalleen tästä paikasta oli alkanut tulemaan mulle koti ja varmasti suuressa osassa siinä oli isoisä. Mä olisin ikuisesti kiitollinen sille siitä, että tuo otti minut luokseen asumaan ja sitä kautta tarjosi mahdollisuuden aloittaa alusta. Eihän kaikki ollut täälläkään mennyt sulavasti sillä kaikesta huolimatta Qira oli löytänyt minut. Sen kohtaamisen jäljiltä mulla oli edelleen omat ongelmani ja vaikka mä olinkin päättänyt, jotta kostaisin tuolle parhaani mukaan, mä olin joutunut vetäytymään varjoihin sen projektin osalta. Mua ärsytti, jotta mä en voinut kostaa Qiralle sitä mitä se teki mulle. Ehkä jos mä löytäisin jonkun sellaisen, johon mä voisin luottaa, mä voisin saattaa sen sellaiseen tilanteeseen, jossa se ei näkisi vapaata päivää enää ikinä.
Jos Qira olisi poissa mä voisin mennä tapaamaan Imrania. Kuitenkaan mä en voinut. Ainakaan jos mä halusin selvitä hengissä.
Waterphewhin palaaminen oli saanut mut myös kääntymään takaisin piirtämisen pariin. Vancouverissa elämässäni oli ollut muita aiheita, joihin olin joutunut keskittymään sen sijaan että olisin voinut antaa itseni olla luova. Bridgetweetin marketin palkka ei ollut maailman parhain, mutta se mahdollisti Banskun tallipaikan maksamisen sekä sen, että minulla oli edes hieman rahaa ostaa jotain itselleni. Ihan niin laadukkaita kyniä en saanut hankittua kuin mihin olin tottunut äidin luona asuessani. Alkuun musta tuntui, että mä en tiennyt enää yhtään, miten kyniä käytettiin ja ensimmäiset työni olivat ihan helvetin rumia. Vaikka isoisä oli pyytänyt saada nähdä niitä, en ollut näyttänyt pitkään aikaan yhtään työtäni sillä mä en tykännyt siitä millaisia ne olivat ja mä tiesin, että jos näyttäisin ne isoisälle, se huolestuisi.
Piirtäminen oli ollut mulle omanlaista terapiaa eikä piirrosten aiheet olleet millään tapaa kauniita tai positiivisia. Ehkä sillä tavalla mun oli helppo purkaa myös omaa turhautumistani elämääni kohtaan. Käytyäni lävitse ainakin yhden luonnoskirjan musta tuntui, että mä osasin taas. Viivat tuntuivat ilmestyvän paperille paljon helpommin, ihan kuin joku muu liikuttaisi kynää kuin oma käteni. Kuvat alkoivat löytämään todellista muotoa ja yllättäen sain jopa erään sellaisen työn aikaan, jonka halusin näyttää isoisälle. Isoisä tutki jokaista piirrosta, jonka tuolle näytin tarkasti ennen kuin tuo lausui oman kommenttinsa. En mä tiennyt tekikö isoisä sen vain kiltteydestä mua kohtaan vai oliko tuo oikeasti sitä mieltä mitä tuo teoksistani kommentoi.
Mulla oli usein myös tallilla taide tarvikkeet mukana. Tallilla mä en välttämättä ollut niin kriittinen omaa tekemistäni kohtaan. Tallilla piirtämisenä oli enemmänkin luonnostelua tai jonkinlaista abstraktia tekemistä enkä mä stressannut siitä, että miten kuvat onnistuivat. Silloin kun mä en tehnyt mitään suurempaa Banskun tai African kanssa, mä saatoin vain istua ja luonnostella useamman kuvan putkeen.
Olin eräänä päivänä kävelemässä kohti OWR:än portteja kuulin äänen takaani. Kääntyessäni ympäri näin punakiharaisen naisen lähestyvän minua. Huomaamattani kohensin ryhtiäni ja valmistauduin joko tappelemaan henkeni edestä tai pakenemaan paikalta, jos tilanne niin vaatisi. Olihan joku tainnut minulle joskus kertoa naisen nimen, mutta en saanut sitä millään mieleeni tällä hetkellä koska tilanne oli tullut eteen niin yllättäen, jotta ainut mielessäni oleva asia oli vain selviäminen. ”O…onko tämä sinun?” Katseeni hakeutui kohti penaalia – tai oikeammin vain pussia – jota huomasin tuon puoliksi ojentavan minua kohden. Annettuani katseeni vielä tutkia toista, annoin sen kiinnittyä tarpeeksi pitkään kysymyksen kohteeseen. ”On.” Totesin lyhyesti, sillä tajusin että kyseessä todellakin oli oma penaalini, jonka olin saanut isoisältä. Tuolla oli ollut tarina kerrottavana kankaan ja sen kuvion takana ja vaikka olin alkuun epäillyt voisinko sitä käyttää mihinkään arkiseen tarkoitukseen. Saatuani rohkaisun siihen olin pohtinut vielä jonkin aikaa käyttötarkoitusta, ennen kuin olin kokeillut mahtuisivatko piirtokynäni sen suojeltavaksi.
Edelleen valmiina pakenemaan paikalta, otin pari askelta lähemmäksi ennen kuin kurotuin ottamaan penaalini reunasta kiinni, jotta saatoin palauttaa sen omaan haltuuni. ”Lö…löysin se..sen käytävältä. Aj…Ajattelin jo…jotta se olisi sinun. O…Olen nähnyt si…sinut piirtämässä”. Vaikka yritinkin vaikuttaa vähemmän hyökkäävältä, huomasin silti mulkaisevani tuota naista. Pitelin pussia käsissäni kuin se olisi täynnä kultaa enkä tiennyt mitä sanoa. Lopulta päädyin vain viittomaan kiitoksen, ennen kuin käännyin kannoillani ja lähdin askeltamaan reippaalla tahdilla kohti tallin porttia ja sen toisella puolella olevaa turvallisempaa aluetta. Alexiinan kommentti:
No nyt oli mielenkiintoista luettavaa! Hyvä teksti. Mia on kyllä jännä persoona, todella intensiivinen omalla tavallaan, vaikka se ei välttämättä ehkä ulospäin aina näy(?). Mialla ja Gillianilla tosiaan voisi olla paljonkin yhteistä Bananagamen ja African lisäksi: he voisivat, jos tilaisuus koskaan tulisi, lähentyä hevosten lisäksi myös taiteen äärellä! (Sikäli mikäli, Mia uskaltaa rentoutua ja antaa uusille tuttavuuksille mahdollisuuden.)
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Mar 1, 2023 11:14:14 GMT
# Mr. CockBlocker # 01.03.2023 Maailma pieni paikka on…
– Ei! Ei, mitä tahansa muuta…
...
Kookospähkinöitä mulla tässä on, diidadii…Kohtaus soi päässä, kun laittelin lääkkeitä riviin pöydälle. Vesipullo valmiiksi ja nyt mennään: nappi suuhun, kulaus, nielaisu, nappi suuhun, kulaus, nielaisu… Jotkut ottaa elokuvissa useat lääkkeet kerralla kourasta kuin Keksimonsteri, mutta mulla on herkät nielurefleksit ja just ja just (silkasta tottumisesta) pystyn nielemään yhden tabun kerrallaan. Jalkaa särki hitosti. Nyrjäytin nilkkani. Perus, joka vuosi, en jaksa edes vaivautua kertomaan teille siitä sen enempää. Ei sentään murtunu mitään, mutta joudun pitään tukisidettä sukan alla ja kävelykeppiä jonkin aikaa. Jouduin tietysti perumaan ratsastustunnin. Mutta niin, pieni paikka maailma tosiaan on. Niin pieni, että Gillian oli meillä yks päivä mun tullessa kotiin. Musta tuntuu, että todistin jotain ihan bizarria. Mitä hitsiä Gillian täällä teki? Ellei sitten… Okei, hear me out. Mitä siis tapahtui oli, että mä tulin kotiin ja Gillian oli siellä Tyn kanssa. Ne katto telkkaria, leffaa tai jotain. Gillian vaikutti yllättyneeltä mun näkemisestä, mutta in all fairness, niin olin mäkin yllättynyt sen näkemisestä. Taisin ensin siinä hetkessä kelata, että olin unohtanut jotain tosi oleellista Orange Woodissa, tyyliin Dragonin jonnekin tai, että Dragon olis lopetettu ja Gillian oli henkilökohtaisesti tullut kertomaan mulle siitä… Mutta se oli hönöä, kun ei sen pitäisi tietää edes, missä asuin – ja olihan talliomistajalla mun puhelinnumero (toisaalta, ottaen huomioon mun historian epäluotettavana, ymmärtäisin täysin, jos kukaan ei enää viitsisi ilmoittaa tai kysyä multa mitään). Sitten mietin toista skenaariota. Ehkä mä en ollut avainasemassa koko tilanteessa. Totta puhuakseni, näin jälkikäteen ajateltuna varsinkin, Gillian oli vaikuttanut tosi… kiusaantuneelta. Ikään kuin siis siitä, että mä yhtäkkiä… yllätin ne… ja miten se oli epäröinyt hirveästi kaikkea seliteltyään, että oli Tyn kanssa… ”ystäviä”? Ei hemmetti. Ei hemmetti!! Mä niin pilasin niiden treffit! Gillian halus heti lähteä, kun mä olin tullut... Mä olin Mr. Cockblocker!  Lyön kämmenen otsaan, koska tajusin just nyt jotain lisää: niin tietysti. Sen takia Ty oli tullut Orange Woodiin… silloin oli ystävänpäivä. Se tuli katsomaan Gilliania! (Ei vakoilemaan mun tekemisiäni.) Eikö se ollutkin vähän tuijotellut sitä sillä tavalla piiloista katsomonnurkasta? Mun loistava olo tän kaiken tajuamisesta, vihjeiden yhteenliittämisestä, vaihtuu nopeasti siihen, että tajuan jälleen kerran oman kelpaamattomuuteni ja riittämättömyyteni ja incompetenttini kenellekään. Mamma meni uusiin naimisiin, Tomilla on ensimmäinen tyttöystävänsä, ja nyt vielä suolana haavoille mun kämppäkaveri heilastelee Gilliania. I mean… Gillian ei oo yhtään mun tyyppiäni, mutta se ei oo tässä oleellista, vaan se, että se on Nainen, ja joku Nuijapään kaltainen oli saanut sen… Mikä mussa siis oli vikana?!? (Ei, älkää vastatko…..) Menin seisoon hyllyni eteen, työnsin pari kirjaa (toinen kerto videopelien historiasta, toinen sotahevosista) sivuun ja vedin supersankarisarjakuvalehden esiin. Lehteilin sitä, kunnes kortti tuli näkyviin. Otin sen käteen, tuijotin hetken punaista sydäntä ja käänsin sen sitten ympäri. Olet söpö. Sinulla on kivat silmälasit. Olisiko jossain oikeasti sittenkin joku, joka ajatteli musta niin? Oikeastioikeasti, aikuisten oikeasti? Miten mä saisin sen tietää, miten voisin jäljittää henkilön, joka tän ystävänpäiväkortin oli mulle jättänyt? Se, kun vähän oli tässä anonyymissä Ystäväpostissa ideana, että ne oli nimettömiä… mutta saamari vie, mun olisi pakko selvittää, kuka ajatteli musta niin! Ja vaikka se olisikin ollut pila niiltä kortteja jakaneilta likoilta, haluaisin silti tietää, jotta saisin tän piinan päätökseen ja rauhan sielulleni ja voisin viimein hukkua omiin kyyneliini. Mitä siis voisin tehdä? Voisin analysoida käsialaa… mutta ilman vertauskohtaa, mitä hyötyä siitä olis? Pitäisikö mun mennä tallille ja… niin… tietysti. Menisin tallille ja alkaisin selata läpi kaikkien hevosten hoitopäiväkirjoja. Sieltähän mä näkisin käsialat, sitten tekisin vertaukset tähän korttiin ja… Toki, jos tän kortin tekijä oli liian fiksu, se oli ottanut tän sudenkuopan huomioon ja tahalteen muuntanut käsialaansa, mutta… aina kannattaisi yrittää. Otin turhan reippaan askeleen, koska unohdin hetkeks, että olin rampa ja jalkaa poltteli ja sähähdin kuin käärme ja konkkasin yhdellä jalalla, kunnes yletyin istuutumaan sängylle. Nuijapäälle mä en ainakaan puhuisi. Olin vihanen. Olin vihanen siitä, että se oli vienyt jonkun sellaisen henkilön, jonka mäkin tunsin ja olin tuntenut varmasti paljon sitä kauemmin. Koska mulla oli jonkinlainen moraalinen omistusoikeus kaikkiin Orange Woodin naishenkilöihin. Niin se vain meni, suck it. Niin kai, kyllähän mä voisin kysyä neuvoja ja tipsejä, että miten se sen teki, mutta katsotteko mun nöyrtyvän sillä tavalla? Enpä usko! Mrrr… Kurotan pöydältä kipulääkerasvaa. Tää kipee jalka vaikuttaa suoraan mun mielialaan. Kaikki vaan ärsyttää. Jopa se, että ensimmäistä kertaa koskaan mun elinaikanani, mä soitin mammalle EIKÄ SE VASTANNUT MULLE. Lopulta Kevin vastasi sen puolesta ja sanoi, ettei MAMMA NYT EHDI PUHELIMEEN, kun hoitaa vauvaa. Joo, luonnollista, ei iso juttu, paitsi, että kuten sanoin: niin ei oo koskaan käynyt. Mä en ole KOSKAAN ollut kakkonen millekään mamman elämässä! Mamma ei ole KOSKAAN jättänyt mun soittojani toissijaiseksi (ellei ole tarkoituksella mököttänyt tai ollut aidosti kykenemätön puhumaan – nyt ei kyse ole mistään sellaisesta, vaan ihan siitä, että mammalla on parempaa tekemistä kuin ajatella mua). Ehkä se tosiasia, että oon yksinäinen, korostuu tän takia. Mun elämäni ainut nainen, joka koskaan on aidosti ja intensiivisesti rakastanut mua, ei sekään enää jaksa olla yhtä kiinnostunut mun asioistani. Oonko jollain tapaa rikkonut mun ja mamman välejä, pienin säröin, kaikilla uhmakkuustempauksillani rimpuillessani vapauteen? Nyt mulla se vapaus on… mutta millä hinnalla? Vai oonko vaan melodramaattinen, koska jalkaa särkee ja oon kiimassa katselemassa vierestä, kun muilla flaksi käy? Onhan toki ihan normaalia ja toivottavaakin, että tuoreen äidin ykkösprioriteetti on sen uusin kuvehedelmä, eikä vanhempi väljähtänyt rusina, jonka pitäisi olla miettimässä jo omia jälkeläisiään ennen kuin aika jättää… ...Ja, jos toi Nuijapään saatana ei kohta laita tota musaansa pienemmälle, niin mä kyllä…… Mun huoneen ovi paukahtaa yhtäkkiä auki, ja luoja säikähdän niin, että melkein paskannan lakanalle. Ty seisoo siinä kuin olisin telepaattisesti loihtinut sen ilmiintymään. Osaako se vielä kaiken kukkuraksi lukea ajatuksiakin…? ”Mitä?” mä ärähdän. ”Olis coolia, jos osaisit koputtaa. En tykkää, että tuut vaan mun huoneeseen tosta vaan, en mäkään tuu sun huoneeseen. Tehdäänkö siis sellaset säännöt, että mun huone on VAIN mun huone, ja sun huone vaan sun huone??” ”No vittu sori, en tienny, että runkkaat täällä.” ”Näyttääkö tää siltä??” Teille selvennykseksi: en todellakaan tee mitään sellasta just nyt. Hieron mun perkeleen jalkaani! Sen rakki livahtaa tilaisuuden saatuaan sisään Tyn jalkojen raosta. ”Ja tota koiraa ei kiitos tänne!!” ärjäisen. Nuijapää ei tee mitään asialle, antaa vaan koiransa mennä haistelemaan mun likavaatekasaa (joo joo, pyykkäys on vähän vaiheessa…). ”Oikeesti, otatko sen ulos?!” ”Exel, tänne.” ”...Kiitti.” Mua hatuttaa helvetisti, mutta yritän sentään pidätellä kirouksia satelemasta. Täytyy varmaan ottaa uus särkylääke. ”Voisinko nyt jäädä omaan huoneeseeni kärsimään ihan itekseni, kiitos??” ”Ootsä duunissa jossain?” ”Oon.” ”Mis?” ”Marketissa.” ”Ok. Mä meen kans.” Katon Tytä. Et kai. En oikeesti jaksa, jos joudun kattomaan sen lärviä paitsi huoneessani, niin vielä töissäkin… ja tallilla…. ”Alotan harkat kennelissä maaliskuus.” Ah. Luojan kiitos. Eri paikassa. ”Okei?” Se nojaa hartiaa karmiin ja puree olemattomia kynsiään. En tajua, miksi se koki, että tää asia piti tulla niin teatraalisesti ilmottamaan. Literally, se olisi voinut sanoa saman asian ohimennen vaikka olkkarissa jossain kohtaa. Mun huone EI OLE mikään torikeskusta. Voisin vaikka ollakin tekemässä… sitä(!). Miksei näissä ovissa muuten ole lukkoa, nyt kun tarkemmin ajattelen… voikohan sellasen asennuttaa ite? ”Mistä te tunnette Gillianin kaa?” se sitten tokaisee. Irvistelen ja hieron lisää lääkerasvaa nilkkaani ja tihrustan tyyppiä lasieni läpi. Onko mun pakko vastata? Koska se tarkottaisi, että mun pitäisi paljastaa olevani heppapoika ja… hei. Mitä hiton väliä? Ty ei ole äiti. Ja miks mun pitäisi pieruakaan välittää, mitä se musta ajattelee? ”Tallilta”, tokaisen takaisin ja sitten huokaan; rasva alkaa vihdoin tuntua mukavalta ja jäähdyttävältä. ”Siis Orange Wood Ranchilta?” ”Sieltä niin.” Ty mulkoilee. Mulkoilkoot. Mun harrastukset ei kuulu sille. ”Mistä ite?” mä kysyn takaisin, kun mukava viileys leviää jalkaan. Äkkiä ei ketuta ihan niin rankasti enää. Kyllä tää tästä. ”Koulusta”, se vastaa. Yllätyn. Koulusta? Mistä koulusta? Ty kääntyy. ”Pelaatteks vielä tänään?” ”En tiiä, ei oo sovittuna mitään.” ”Mä en jaksa sitä tylsää korttipeliä, mutta jos pelaatte COD:ia tai muuta, niin voisin tulla kans.” Se tajuaa sentään heilauttaa mun oveni kiinni lähtiessään – jotain, mitä mamma ei koskaan kaikkien niiden vuosien aikana oppinut. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Mar 7, 2023 9:58:09 GMT
01.03.2023 Mitä useamman päivän pikkutamma oli pysynyt elossa, sitä helpottuneemmaksi mä oloni koin. Viimeisten viikkojen aikana olin tehnyt enemmän kuin tiiviisti yhteistyötä Yvonnen kanssa. Olinkin kiitollinen siitä, että täällä oli sellainen eläinlääkäri, joka oli valmis tekemään kaikkensa pienen varsan eteen. Toisaalta samalla koin huonoa omaatuntoa siitä, että olin laiminlyönyt Imagen liikuttamisen sillä varsan hoitaminen vei melkein kaiken siitä ajasta, jota en nukkunut ruokintojen välillä. Charlien ollessa täälä olin toisaalta kerennyt liikuttamaan tammaa paremmin, toisen pitäessä huolta varsasta. Loma liikutuksesta oli toisaalta ehkä tehnyt Imagelle hyvää, vaikka alkuun tamma olikin ollut muistamaani hankalampi ratsastaa. Kuitenkin se oli liikkunut mieluusti eteenpäin ja me oltiin tehty tamman kanssa pitkiä maastoretkiä niinä päivinä, kun Charlie oli ollut luonani. Willkesin vierailu tarjosi minulle myös mahdollisuuden toimia Bluen kanssa ja jatkaa tamman opettamista, vaikka en tiennytkään millaisia taitoja varsalle toivottiin opetettavan. Kitty oli edelleen reissussaan, joten en voisi puhua tuon kanssa ainakaan kasvotusten siitä, millaisia toiveita Bluen varalle tuolla olisi. Charlien palattua kotiin me oltiin jääty taas Camdenin kanssa kaksin ja samalla mun täytyi taas löytää sellainen rytmi, joka antoi tilaa niin Starista huolehtimiselle kuin kaikelle. Viikonlopun ajan mä hainkin itselleni uutta rytmiä ja lopulta sellainen löytyikin. Starin alkaessa olemaan jo kuukauden ikäinen mä olin uskaltanut pidentää tamman ruokintavälejä, vaikka varsa joikin paljon enemmän korviketta. Yvonnen sekä Alexiinan neuvoilla mä olin uskaltanut alkaa totuttamaan varsaa väkirehuihin, mikä omalla tavallaan helpotti varsan ruokintaa, vaikka maidonkorvike olisikin edelleen varsan pääasiallinen ravinto. Star ei ollut onnekseni reagoinut huonosti väkirehujen esittelyyn sen ruokavaliossa, vaikka syötettävät määrät olivatkin pieniä ja tamma sai ruokansa puurona, jota pienen hevosen oli helppo syödä. Varsaa ruokkiessa olin myös miettinyt millaista ruokaa tekisin syntymäpäivänäni. Ehkä kaipuu kotiin veti mietteitäni lapsuudestani tuttujen ruokien pariin. En tiennyt olisiko äiti paljastanut chilinsä reseptiä minulle, joten Camdenin avustuksella käännyin internetin puoleen ja löysinkin reseptin jota ajattelin ainakin kokeilla. Tieto siitä, että Gillian olisi mahdollisesti ottamassa myös Hugon ja Dianan mukaansa, sai minut miettimään, että pitäisikö sittenkin tehdä jokin sellainen ruoka joka kelpaisi varmasti myös kaksosille. En ollut järjestänyt ennemmin minkäänlaista illallista, joten kaikki tällainen olisi minulle täysin uutta ja tuntematonta. Kysyttyäni äidiltä neuvoa siihen, millainen ruoka voisi olla sopivaa myös lapsille minulla alkoi olemaan jonkinlainen ajatus valmiina siitä, mitä illan menu tulisi pitämään sisällään. Ollessani ostamassa ruokatarpeita, toivoin että Gillian ei olisi hirveän pettynyt siihen, jos kokkaukseni epäonnistuisi, sillä en kuitenkaan ollut niin hyvä kokki kuin Alexiina tai Emily. Hoidettuani aamutallin, yritin siivota parhaani mukaan edes keittiöolohuone tilan, sillä olin jättänyt taloudenhoitoni ihan retuperälle viime aikoina. Tokihan Camden oli tehnyt oman osansa siivoamisesta, mutta silti siivottavaa löytyi. Saatuani asuntoani edes jonkin verran siistittyä ja käytyäni vielä kerran ruokkimassa Starin, oli aika alkaa valmistelemaan illallista. Koska chilissä menisi pidempään päätin aloittaa siitä. Ihan ensimmäisenä luin reseptin pariinkin kertaan lävitse ja tarkistin jotta minulla olisi varmasti kaikki mitä tarvitsisin. Lukiessani ohjeen ensimmäisen kohdan kolmannen kerran olin tyytyväinen siitä, että ohje oli todella selkeä ja helppo noudattaa. Ruuan valmistukseni ei edennyt kovinkaan reippaalla tahdilla, sillä en ollut yhtään varma siitä, että mitä olin tekemässä ja jouduin lukemaan ohjeet useampaan kertaan varmistaakseni, että olin todellakin tekemässä oikeita asioita. Chilin valmistuksen ollessa puolessa välissä, aloin valmistelemaan toista ruokaa, jonka toivoin olevan hyvä vaihtoehto kaksosille siinä tilanteessa, jos nuo eivät pitäisikään chilistä. Molempien ruokien ollessa valmiina siivosin keittiötä parhaani mukaan ennen kuin katoin pöytäni. Katsellessani pöytääni nostamiani astioita en voinut olla huomaamatta kuinka erilaisia ne olivat, sillä olin hankkinut tätä iltaa varten, jotta minulla olisi jokaiselle osallistujalle olisi omat ruokailuvälineet. Kaiken ollessa valmista siirryin makuuhuoneeseeni vaihtamaan vaatteitani, jotta en olisi kotivaatteissani edelleen silloin kun vieraani saapuisivat. En tiennyt kuinka siististi minun tulisi pukeutua ja milloin olisin ylipukeutunut. Valitsin kuitenkin neutraalisävyisen villapaidan sekä siistit siniset farkut. Ennen kuin Gillian ja kaksoset saapuivat tarkistin vielä kerran, jotta paikat olisivat siistinä ja että pöytä olisi varmasti valmiina. Pienen tilani pihaan kääntynyttä autoa en kuullut mutta omalla paikallaan valpastunut Buck vihjasi minulle siitä, että jotain olisi tapahtumassa. Lähtiessäni kävelemään kohti ulko-ovea kuulin sieltä koputuksen ja avatessani oven näin Gillianin seisovan sen takana kaksosten kanssa. ”H…hei. Tu…tulkaa vain sisälle.” Annettuani kolmikolle tilaa astua kunnolla sisälle en oikeastaan tiennyt, että mitä minun tulisi tehdä. Gillianin alkaessa riisumaan Hugoa ulkovaatteistaan, kyykistyin jotta saatoin kokeilla antaisiko Diana minun riisua tuon toppavaatteet helpottaakseni Gillianin työtä. Kaikkien ulkovaatteiden ollessa naulakoissa, lähdimme suuntaamaan kohti päätalon suurinta huonetta. Omalle paikalleen jossain kohtaa palannut Buck nosti päätään kuullessaan askeleemme ja todetessaan jotta mitään pahaa ei tapahtuisi, tuo huokaisi syvään ennen kuin laski päänsä takaisin etutassujensa päälle. Vilkaistuani koiraa ja varmistettuani jotta tuo pysyisi paikallaan kiinnitin huomioni taas vieraisiini. ”Kaikki on valmiina. I…istukaa vain alas. Mä tein pari erilaista ruokaa sillä mä en tiennyt mikä olisi paras vaihtoehto.” Istuessani alas pöydän ääreen viitoin ensimmäisiä kattiloita kohden. ”Näissä kattiloissa on chilliä ja riisiä. Se ei… hirveän tulista. Näissä on muusia ja lihapullia. Ei ne… samanlaisia kuin Emilyn mutta mä toivon, että se on ihan syötävää. En mä pahastu, jos teidän mielestä ruoka on pahaa. En mä… en mä ole mikään huippukokki.” Annoin Gillianin ottaa ensin ruokaa itselleen ja lapsille ennen kuin tarjosin ruuanotto vuoroa Camdenille. Lopulta kasasin myös omalle lautaselleni jonkinlaisen ruokakasan ja laskettuani lautaseni pöydälle poimin haarukkani käteeni ennen kuin aloin kasaamaan itselleni ensimmäistä suupalaa. Vaikka en ollutkaan ajatellut onnistuneeni yllätin itseni siitä, että olinkin onnistunut chilin kanssa. En tiennyt mitä Gillian ja lapset ajattelivat ruuasta, vaikka en ollutkaan mikään huippukokki. Jännitykseni ei antanut minun nostaa katsettani jotta olisin saattanut vilkaista punakiharaisen tai lasten ilmeitä joka voisi paljastaa jotain siitä mitä mieltä nuo olisivat ruuastani. Alexiinan kommentti:
Yvonne on yleensä aika kiskuri hinnoissaan, varsinkin ylitöistä, joten Tylerin kannattaa varautua tuntuvaan eläinlääkärilaskuun... Miten hauska ja nerokas idea linkittää ruoan resepti mukaan tarinaan!  (Täytyy muuten sanoa, että allekirjoittanut ei itsekään ole mikään jauhopeukalo tai kulinaristinero - kyllä Raicy päihittää siinä ruoanlaittotaidoissaan, kun jo pienenä oppi äidiltään monta salaista reseptiä!)
Gillianilta tulossa myös illasta tarinaa!
|
|
(Täytyy muuten sanoa, että allekirjoittanut ei itsekään ole mikään jauhopeukalo tai kulinaristinero - kyllä Raicy päihittää siinä ruoanlaittotaidoissaan, kun jo pienenä oppi äidiltään monta salaista reseptiä!)