Uniaalloilla - 33
15.04.2023
”Heinä haatuu… he-he-heinä haatuu...”
Keikutin Hugoa sylissäni. Itku oli jo tyrehtymään ja tyyntymään päin. Päiväpainajaiset eivät olleet yhtä yleisiä, kuin yöllä tulevat, mutta joskus Hugo heräsi päiväuniltaankin kauhuunsa. Diana mutristeli pinnasängyssään, piteli kiinni kahdella vihaisella nyrkillä kaiteista ravistellen niitä kuin olisi sellissä ja oli yleisesti kärttyinen.
”Ihan pian, Diana, kohta äiti päästää...”
”Tarvitsetko täällä apua?” Emily tuli lastenhuoneeseen tuoden tullessaan vastapestyjä pyyhkeitä.
”Diana haluaisi pois sängystä...”
Mummi laskosti pyyhkeet kaappiin ja kumartui sitten nostamaan tytön lattialle. Diana sätkytteli ja jalkojensa heti koskettaessa lattiaa, kirmasi ulos huoneesta. ”Diana, vaippa pitää katsoa ja pukea!”
”Pikku Tättähäärä”, mummi totesi leppoisasti. ”Ja entä pieni Pompoli, miten täällä voidaan?” Hän tuli silittämään Hugon poskea. Hugo oli jo vaiti ja imi tuttipulloa suuret silmänsä kosteina.
Hymyilin väsyneesti. ”Minäpä haen tytön”, mummi lupasi.
Kun molemmat tenavat oli puettu ja saatu syöttötuoleihin (Diana vaikeasti, koska hän yhä kiukutteli), Dewn ilmaantui Windyn kanssa sisään.
”Onko isä kotona?”
”On”, Emily vastasi kutoen sukkaa sohvalla televisio päällä. ”Yläkerrassa.”
Uuden lastenhuoneen kanssa ei oltu aikailtu. Halusin ajatella, että kaikki olivat vain niin avuliaita ja kilttejä, mutta tiedostin kyllä, että osasyy oli varmasti kaikkien halu saada kaksoset nopeasti yläkertaan nukkumaan, jotta alas saataisiin taas pitkästä aikaa yörauha. Niinpä oikeastaan heti Charlotten lähdettyä ja tyhjättyä vanhan huoneensa tavaroistaan, Raicy ja Alexiina olivat ryhtyneet toimeen – jopa Oliver tahtoi auttaa, mikä ehkä kertoi asian tärkeysjärjestyksestä.
Dewn nyökkäsi.
”Jäätkö mummin kanssa alas, vai tuletko ylös?”
Windy meni sohvalle. Dewn nyökkäsi myös minulle tervehdykseksi ja lähti kapuamaan portaita. Hugo ja Diana leikkivät lastenhuoneessa ja Emily lupasi pitää heitä silmällä, joten minäkin menin yläkertaan.
Raicy seisoi A-tikkailla mittaillen Lotten huoneessa kattoa ja seinien leveyttä. Alexiina seisoi kädet lanteillaan valkoisen kauluspaidan hihat käärittyinä, ja Oliver järjesteli ruuveja koon mukaan riviin Raicyn työtasolle.
”Tähänhän sen saisi”, Raicy sanoi. ”Vetää kiskon tästä tuonne, niin siihen saa verhon huoneenjakajaksi.”
”Pitäisikö sen olla jotain kiinteämpää, tulevia vuosia ajatellen?” Alexiina mietti.
”Ei tässä mitään väliseinää aleta rakentaa.”
”Ei, en minä sitä, mutta jokin kiinteä hylly esimerkiksi? Ajaisi saman asian periaatteessa, ja olisi samalla hyödyllinen...”
”Miksei voi vaan laittaa sitä kiskoverhoa, ei olisi iso homma.”
”Mietin, että onko se kuinka käytännöllinen sitten loppuviimein… oman tilan kannalta.”
Raicy rypisti otsaansa.
”Eikö tässä nyt ollut tarkoitus tehdä lastenhuone tänne yläkertaan alakerran sijasta?”
”Niin, mutta jos he asuvat tässä myöhemminkin kasvaessaan... Kyllä sitä omaa tilaa tarvitsee, vaikka kaksonen olisikin.”
”No, silloin voi toinen muuttaa vaikka viereiseen vierashuoneeseen, mutta siihen asti –”
”Hei tuota”, Dewn, joka oli myös ollut huoneessa, sanoi siihen väliin. Jäljellä oli vain Lotten vanha baldakiinivuode, vaatelipasto, kirjoituspöytä tuolin kera ja kirjahylly, sekä muutama levyhylly seinään ruuvattuna. Pidin kovasti Lotten vaatelipastosta: se oli valkoinen ja siinä oli pehmeä pinnoite vetolaatikoiden pinnoissa. ”Ehtisittekö tulemaan alakertaan, haluaisin kertoa yhden tärkeän asian...”
”Totta kai”, Alexiina sanoi heti. ”Joka tapauksessa, ei tässä nyt kannata laittaa vielä mitään ennen kuin tapetit on vaihdettu… vai haluaisitko mieluummin, että täällä maalataan? Emily kyllä sanoi, että vintillä on joitain vanhoja ylijäämätapetteja, jos niistä vaikka olisi sinusta ja lapsista jokin kiva ja se riittäisi...”, hän kysyi minulta.
”S-se kuulostaa hyvältä”, sanoin hätäisesti. En halunnut aiheuttaa turhaa vaivaa ja työtä kenellekään.
”Saanko minä porata jotain?” Oliver kysyi kahistellessaan Raicyn työkalupakkia toisessa kädessään mutteriavain ja toisessa rälläkkä.
”Voit varmasti askarrella isän vajassa”, Alexiina sanoi silittäen pojan päätä ohimennen, ”mutta mennään nyt sitten alakertaan kuulemaan, mitä Dewnillä on asiaa.”
Raicy laskeutui tikasaskelmat alas ja rykäisi. He menivät ohitseni, mutta minä epäröin, kunnes Dewn kääntyi ovelta katsomaan ja nyökkäsi päällään.
”Tule sinäkin.”
”Aah… totta kai...”
Alakerrassa istuimme kaikki päiväkahville tai -teelle. Oliver lähti kuitenkin heti ulos puuhaamaan muuta, mutta minä, Emily, Alexiina ja Raicy olimme kuulolla, kun Dewn hieroen mietteliäästi otsaansa nojasi toisella kädellä tuolin selkänojaan ja sitten aloitti: ”Tuota… jeah. Tämä voi nyt tulla vähän… omituisesti tai kuulostaa kummalliselta, mutta halusin kuitenkin kertoa etukäteen ennen kuin saan päätöstä… Olen vaihtamassa nimeä. Minun ja Windyn. Otamme uuden sukunimen, Minthillin.”
Hiljaisuus, joka seurasi, sai minut tarkastamaan muiden läsnäolijoiden kasvoilta oikeaa suhtautumistapaa. Olin jo tiennyt tästä – tai, tavallaan, en täysin, mutta Dewn oli puhunut tämänsuuntaisista ajatuksistaan minulle jo kauan sitten. Tiesin myös tarhasta, että Windy halusi ehdottomasti olla Minthill ja suuttui, jos häntä puhutteli Centeriksi. Minusta ja muistakin tarhatädeistä se oli aika erikoista, että niin pieni lapsi oli niin vakuuttunut jostain niin vahvasta identiteettiasiasta, kuin sukunimestä, että osasi tarmokkaasti vaatia tiettyä nimeä käytettäväksi itsestään. En ollut ennen törmännyt sellaiseen viisivuotiaan, enkä oikeastaan paljoa sen vanhempienkaan lasten osalta. Ehkä hän oli fiksautunut äitinsä nimeen jossain kohtaa sen kuultuaan. Ehkä se oli hänen tapansa tuntea, että hänet hylännyt äitinsä oli yhä osana hänen elämässään.
Muiden ilmeistä päätellen tämä kuitenkin tuli heille täytenä moukarina.
”Sinä siis… mitä?!” Raicy kähähti. Alexiinan kulmat olivat miettivässä notkossa ja huulensa tiukat, muttei sanonut mitään. Eikä Emilykään erityisemmin hymyillyt, vaan näytti hämmentyneen torjuvalta.
Yllätyin heidän reaktioistaan. Minusta Dewn teki ymmärtäväisesti. Minthill oli yhtä paljon Windyn nimi kuin Centerkin ja, jos tyttö tahtoi mieluummin äitinsä kauniin nimen, miksei hän olisi sitä voinut ottaa?
”Vaihdan sukunimemme”, Dewn toisti rauhallisesti ja selkeästi. Raicyn kasvot alkoivat rusehtaa.
”Dewn...”, Alexiina sanoi harkiten, ”oletko aivan varma…?”
”Jeah. Olen miettinyt tätä pitkään.”
”Se on totta”, minä sanoin hiljaa; koin, että jonkun olisi hyvä tukea Dewniä päätöksessään. Dewn hymyili minulle vaisusti kiitokseksi.
”Mutta… miksi…?”
”Windyn takia. Hän haluaa.”
Emily pudisteli pettyneesti päätään.
”Ymmärrän. Mutta, rakas… enkä sano tätä nyt pahalla, mutta Windy on
vasta viiden… Tiedäthän, lapset… heillä on joskus hupsuja juttuja ja haluja, mutta nimen muuttaminen… se on vakava ja virallinen päätös, kulta”, Alexiina sanoi varovaisesti. ”Ellei sille ole aivan oleellista syytä –”
”Windy on erittäin itsepäinen tässä asiassa”, Dewn totesi tyynesti. Nyökkäsin itsekseni. Se oli totta. Töissä me aikuiset olimme oppineet varomaan käyttämäämme kieltä Windyn lähellä, sillä tyttö oli kirjaimellinen ja takertui toisinaan seikkoihin, joita ei itse tullut puheessaan edes ajatelleeksi. Ja, jos menit kutsumaan häntä Centeriksi, hänestä tuli hankala ja yhteistyökyvytön senkin edestä.
”Se voi olla, mutta ehkä se menee ajallaan ohi, kun hän kasvaa...”
”Äiti”, Dewn sanoi yhtä rauhalliseen sävyyn, mutta myös päättäväisenä, ”ehkä minä kuitenkin tunnen tyttäreni sen verran hyvin, että tiedän, milloin kyse on hetken oikusta ja milloin ei.”
”
Täysin naurettavaa!” Raicy puuskaisi. ”Mennä vaihtamaan pienen lapsen nimiä huvinpäiten, mihin tämä maailma on mennyt! Kaikkien pitää olla niin samperin erikoisia nykypäivänä, ei voi enää vain tyytyä tavalliseen! Kaikki perinteet täytyy tuhota järjestelmällisesti! Eikö minun sukuni nimi enää kelpaa teistä kenellekään?!”
Alexiina laski rauhoittavasti kätensä hänen reidelleen.
”Charlotte nyt meni naimisiin, McPhee oli aivan odotettavissa –”
”Niin, nimimuutos sekin, periaatteessa sama asia –”
”NO EI OLE SAMA ASIA”, Raicy ärjähti poikansa päälle. ”Hän on aikuinen, joka ottaa miehensä nimen, mutta sinä – otat naisen nimen, joka hylkäsi teidät?! Hylkäsi lapsesi?? Mitä helkuttia siinä on järkeä, en voi ymmärtää… Mitä edes se… Adam tähän sanoo?”
Sivukatseita vaihdettiin vaivihkaa. Raicykin jäykistyi tajuttuaan, mutta pysyi silti vihaisessa muotissaan. Oli nimittäin poikkeuksellista, että Raicy puolusti tai oli olevinaan samaa mieltä Adamin kanssa – hänhän ei ollut koskaan hyväksynyt Dewnin suhdetta tähän. Adam ei ollut tervetullut päätalolle. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun minäkään kuulin Raicyn tietyssä mielessä tunnustavan, että Dewnin ja Adamin parisuhde oli vakavasti otettava.
”Ööh”, Dewn, joka itsekin oli hetkeksi häkeltynyt isänsä kommentista, sanoi, ”ei se ole mikään ongelma Adamille… Miksi olisi?”
”Koska, jos teillä – tarkoitan, että kun te… tai jos on… no perhana”, Raicy äyskähti saamatta lausettaan kasaan.
”Isäsi varmaan tarkoittaa, että miten Adam suhtautuu kumppaninasi siihen, että sinä otat ex-vaimosi sukunimen itsellesi?” Alexiina selitti levollisesti. Hän tuntui pidättelevän pientä hymyä. Raicyn kasvot olivat punakat ja ärhäkät.
”Ja mikä helvetti siihen on
syynä?” Raicy jatkoi. ”En voi ymmärtää Windyn nimen vaihtamista, mutta
sinun nimesi vaihtamisessa on
vielä vähemmän logiikkaa!”
”Vaihdan sen Windyn takia”, Dewn sanoi ja nyt hänkin oli kireä, äänensä vaimean pakkautunut, ”koska… koska en halua pahentaa tilannetta, missä häntä ei pidetä minun lapsenani.”
Kaikki tuijottivat. Minäkin. Sydäntäni vihlaisi ja äkkiä nousin ja menin halaamaan Dewniä. Vaistoni vain oli käskenyt tehdä niin; Dewn halasi takaisin yhdellä kädellä ja ilahduin siitä suunnattomasti.
”
Kuka ei pidä Windyä sinun lapsenasi?” Alexiina oli aivan häkeltynyt ja järkyttynyt.
Päästin Dewnistä irti ja palasin istumaan. Hän veti syvään henkeä.
”Ihmiset. Yleisesti. Kadulla. Missä tahansa. Reissussa. En edes jaksa laskea, kuinka monta kertaa joku on luullut Windyn olevan adoptoitu. On minua haukuttu kidnappaajaksikin... saanut outoja katseita ja kommentteja.”
”Mitä?!” Raicy raivostui – sillä kertaa poikansa puolesta, eikä häntä vastaan.
Alexiina oli kalpea ja totinen.
”Mikset ole puhunut tästä meille?”
Dewn raapi takaraivoaan elehtien, ettei osannut vastata.
Emily maiskautti pahastuneena suutaan tällaista kuullessaan. Alexiina kurottautui pöydän yli yltääkseen puristamaan Dewnin kättä.
”Jos Windyllä ja minulla on eri sukunimi”, Dewn jatkoi, ”se näyttää vain vielä pahemmalta. Ja, koska Windy haluaa äitinsä nimen, minun on vaihdettava myös. Oli se sitten Mischan nimi tai ei.”
Mischan nimi lausuttiin keskustelussa ensimmäisen kerran. Toki se oli koko ajan ollut mukana sanojen takana, mutta vasta nyt Dewn lausui sen ääneen.
Mischa.
Hänen nimestään oli tullut tietoisesti välteltävä. Se, mitä hän oli tehnyt Dewnille ja Windylle – ja meille kaikille – oli jättänyt liian suuren haavan koko perheeseen. Olin empaattinen ja saatoin jotenkin, kun oikein yritin, ehkä ymmärtää hänen näkökulmansa sen perusteella, miten Dewn oli koettanut meille Mischan lähtöä perustella, mutta oikeasti en ymmärtänyt. En voinut ymmärtää, miten kukaan äiti koskaan ikinä milloinkaan voisi vapaaehtoisesti vain hylätä lapsensa, ihanan perheensä ja kotinsa… Ei, en kyennyt edes kuvittelemaan sen kaltaista tunnekylmyyttä.
”Se on silti epänormaalia”, Raicy tokaisi. ”Mies on perinteisesti se, joka suvun nimeä kantaa. Se, että aikuinen mies yhtäkkiä vuosia myöhemmin ottaa
entisen vaimonsa nimen...”
”Mutta toisaalta yhteiskunta ja normit muuttuvat ja menevät eteenpäin”, Alexiina kommentoi. (”Liiankin kanssa”, Raicy mutisi.) ”Enää ei ole niin tarkkaa tai väliä, kuka ottaa kenen nimen tai ottaako ollenkaan. Hyvänen aika, eihän Norakaan ottanut miehensä nimeä – Ludwigko se oli? On oikeastaan itsenäisen ja vahvan naisen merkki nykyään, jos pitää oman tyttönimensä –”
”Nyt ei ole kyse siitä!” Raicy ärsyyntyi. ”Ei ole kyse naisesta, vaan nimenomaan miehestä, Dewnistä, joka on ottamassa sen... naisen nimen!”
”Mutta periaate on sama”, Alexiina sanoi rauhallisesti, ”ja tässä on oikeastaan lapsi ottamassa toisen vanhempansa nimeä. Dewn vain mukautuu siihen, koska niin on Windylle ja heille kummallekin helpompaa.”
”Helpompaa? Nimen muuttaminen
helpompaa? Se paperityö, tietojen päivittäminen joka paikkaan: passeihin, sukulaisille ja tutuille, pankkitileille…
helpompaa?”
”Se on käsittääkseni pitkälti automatisoitua nykyään, muutos menee maistraatin kannasta suoraan suurimpaan osaan eri paikoista –”
”Kaikista HELPOINTA olisi, kun tyytyisi nyt vain siihen jo olemassaolevaan nimeen, vaikka se sitten ei olisi niin helkkarin siisti tai modernin hippeli – vai mistä te nuoret nykyään tunnutte pelkästään välittävän – kuin syntymässä saatu…!”
”Isä”, Dewn sanoi, ”kyse ei ole mistään, että nimi on ’hipsteri’ –”
”Hipsteri, sehän se sana olikin...”
”– vaan siitä, että tämä on Windylle tärkeä asia ja siten minulle tärkeä asia.”
Alexiina hymyili ymmärtäväisesti. Vaikutti siis siltä, että hänen päänsä oli käännetty.
”Eikö se maksakin?” Raicy ärähti.
”Maksaa.”
”Niin. Onko se sen arvoista? Kaiken vaivan –”
”Minä sen vaivan näen, hoidan muutosasiat ja maksan. Ei teidän tarvitse osallistua.”
”Paitsi muistamaan, että olette nyt jotain Hillinminttuja!”
”No, etpä sinä nyt kovin usein kumpaakaan heistä sukunimeltä kutsu, vai?” Alexiina hymähti taputellen miestään jalkaan. ”Minusta kuulostaa, että Dewn on miettinyt tätä huolellisesti ja harkiten ja tehnyt sen mukaisen päätöksen, jonka katsoo olevan hänelle ja tyttärelleen parhaaksi. Eikä meillä oikeastaan ole siihen sitten sanomista.”
”Pitäisikö Gillianinkin –” Pelästyin, kun Raicy yhtäkkiä viittasi minuun, ”– muuttaa kaksosten nimet isänsä nimeksi?”
”Miksi ihmeessä hän niin tekisi?” Alexiina hämmästeli.
”No, kun tässä nyt meinataan tällaista tehdä!”
”Mutta eihän siinä nyt olisi mitään mieltä. Eivätkä Gillian ja Brody ole koskaan olleet naimisissa –”
Tunsin silmiini nousevan kyyneleitä, vaikka se oli hupsua; ajatus vain siitä – ja sen kuuleminen jonkun lausumana ääneen – että minä ja Brody olisimme voineet olla oikeasti, virallisesti kumppaneita… Se oli vain yksi unelma, joka ei koskaan toteutunut eikä koskaan toteutuisikaan.
”Kai sinä ymmärrät”, Raicy puhui Dewnille koura koholla, kyynärpää pöydällä, ”että minä loukkaannun tästä?”
”Se ei ole tarkoitus, isä. Tämä ei liity sinuun mitenkään.”
”Liittyy se, kun se on
minun nimeni. Koska kuulostaa joka tapauksessa siltä, ettet arvosta minun sukuni nimeä. Etkä siten sukujuuria, joista sinä ja Windykin tulette…!”
”Jos tarkkoja ollaan, Center on Georgen nimi”, Alexiina mietiskeli, ”etkä sinä ole koskaan ollut iloinen kytköksistä isääsi, joten sinänsä… älä väitä, ettetkö olisi ehkä itsekin miettinyt nimenvaihtoa, jos olisit ollut se kapinallinen teinipoika nykypäivänä.”
”En olisi”, Raicy kiisti.
”Niinköhän vain...”, Alexiina kiusasi. ”Ja en minäkään Center ole. Minä olen Hanggis. Ja Emily on...”
”Campbell”, mummi sanoi ja muistelun hyve häivähti vanhoilla kasvoillaan.
”Niin”, Alexiina jatkoi ja löi kätensä yhteen, ”joten eiköhän vaihdeta kaikki nimiä! Pistetään pakka ihan sekaisin, otetaanko uudet etunimetkin?” Raicy ähkäisi tuskastuneena vaimonsa yrityksiin keventää tunnelmaa. ”Nyt, kun kaikki voivat vaihtaa sukupuolta ja pronomineja ja identiteettikäsityksiään miten sopivaksi näkevät, eiköhän tehdä samoin!”
Raicy katsoi yhtäkkiä vihaisesti minuun ja säikähdin punastuen. Hän ei kai ollut vieläkään antanut anteeksi ystävänpäivän värinäyttelyitä…
”Joten halusin vain antaa hedsappia”, Dewn palasi aiheeseen käsi taas nutturassaan. ”Laitoin vasta hakemukset sisään pari viikkoa sitten, että se ei ole vielä varmaa.”
”Täytyikö niihin antaa sinne perusteluja? Tietysti, varmaan täytyi...”
”Jeah, selitin suurinpiirtein mitä teillekin.”
Raicyllä oli kädet puuskassa. Sitten hän nousi, otti kahvikuppinsa ja vain käveli pois.
”Minusta se on hyvä”, kuiskasin Dewnille. ”Windy tulee iloiseksi...”
”No, ainakin lakkaa jankkaamasta”, Dewn kohautti harteitaan.
”Eihän se sinulle… ole uhraus?” Alexiina kysyi huolissaan ja kosketti poikansa kasvoja. ”Tiedäthän… Mischa...”
”Hän nyt on mukana elämässä joka päivä jo muutenkin, nimi ei paljon muuta”, Dewn kohautteli uudestaan. ”Rehellisesti sanottuna, näen Windyssä häntä enemmän kuin minua.”
”Kyllä Windyssä on sinuakin”, Alexiina vakuutti tiukan rakastavasti otsa kurtussa, ”minä näen.”
”Jeah… no jaa”, Dewn ei kuulostanut yhtä vakuuttuneelta. ”Joka tapauksessa… jos isä pahoitti mielensä, niin se ei ollut aikeena.”
”Tiedän, kulta.”
Dewnin lähdettyä Windyn kanssa, minä menin kurkkaamaan lastenhuoneeseen. Leikkivätkö Hugo ja Diana tosiaan noin hiljaa ja kiltisti, huutamatta kertaakaan minua?
”Voi, Gillian, tyttöseni”, mummi pukahti tullen kylpyhuoneesta, ja hiukan yllätyin. ”Sinä se olet semmoinen hanhiemo...”
”H-hanhiemo?”
”Kyllä ne pikku ankanpoikaset pärjäävät, vaikkei emo olisi jatkuvasti touhottamassa.”
Tuijotin häkeltyneenä Emilyyn. En aivan ymmärtänyt… Mutta sanomatta muuta mummi taputti minua olkavarteen ja taapersi ohi.