katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 9, 2023 16:35:44 GMT
Uniaalloilla - 41
Seurasi pitkä yö. Myrsky pauhasi, Hugo oli kipeä, minulla oli tunnonvaivoja. Alexiina kävi kutsumassa Mannyn päätalolle siksi aikaa, että pahin menisi ohi, ja sijasi tälle vuoteen Billyn vanhaan kamariin. Jotkut kävivät hakemassa laakson ja merilaitumen hevoset talliin. Kanala ja ankkala salvattiin, lippu vedettiin alas salosta. Huoli Hugosta vei lopulta voiton itsekeskeiseltä häpeältäni. Dianan oli tarkoitus nukkua minun huoneessani, mutta ukkosen äänet kävivät lopulta liiaksi hänellekin, eikä hän tahtonut olla yksin. Niinpä hän laskeutui yläkerran portaat peppupyllyä alas ja kiiruhti vanhaan lastenhuoneeseen, jossa paapoin Hugoa pehmeän yövalon äärellä. Diana pinkaisi samaan sänkyyn veljensä kanssa pudottaen Herra Oktaavin lattialle. ”Hys, Diana”, supatin, ”Hugo nukkuu jo. Sinunkin pitäisi.” ”Pamahti...”, hän mumisi peitteen alta. ”Se menee pian ohi.” Hugo oli vasta rauhoittunut ja minuakin väsytti kamalasti. ”Menee pian ohi”, Diana toisti herkästi, ääni epäselvänä peiton alla. Katsoin häntä sinne ja kuiskailin: ”Mennään nukkumaan takaisin ylös, ihan hiljaa kuin pienet hiiret, niin Hugo ei herää.” ”Ei helää”, Diana matki ja suostui tulemaan kanssani. Aamulla Hugo oli yhä kuumeinen, mutta muutoin paremmassa kunnossa, hyvin uupunut vain. Laitoin hänelle tabletista pyörimään Halinalleja, jotka olivat olleet minun lempiohjelmani lapsena. Katsoin niitä yhä aikuisenakin, kun olin erityisen surullinen. Hän sai syödä murskattua mehujäätä, mistä Diana tuli kateelliseksi. Pesin oksennusämpärin pidellen henkeä. En ollut niin herkkä eritteille, kuin monille muille asioille, mutta juuri nyt en halunnut yllyttää lievää vellovaa pahoinvointia, jonka tunsin jossain taustalla jatkuvana paineena, kuten ukkosmyrskyn jättämä jännite, joka ei ollut kokonaan lauennut. Jäin istumaan lastenhuoneeseen, vaikka lapseni olivat kerrankin sammuneet päiväunilleen yhtä aikaa ja nopeasti. En vain jaksanut mitään. Siinä oli hyvä olla; katsella heidän kauniita kasvojaan. Olisin voinut hakea maalaustarpeet ja nyt maalata heitä, mutten jaksanut nousta tekemään edes sitä. Ehkä myös piilottelin. Piilottelin maailmalta, Tyleriltä, muilta, itseltäni. Vaikkei se ollut millään muotoa Tylerin vika, kävelyni hänen silmiensä alle valmistautumattomana, niin epäedustavana ja ennen kaikkea suojattomana oli laukaissut ulkonäkööni liittyvät epävarmuudet uudelleen. Olin käynyt niitä läpi vuosia nuoruudestani, lapsuudestani asti. Äiti oli niitä pääasiallisesti lietsonut, mutta oli minulla kokemuksia koulustakin ilkeiden poikien haukuttua napaani, joka oli joskus liikuntatunnilla paljastunut paidan alta yrittäessäni heittää palloa koriin. ”Hyyyi, katsokaa Wavesin mahaa! Mikä löllötys!” Olin lähtenyt itkien pukuhuoneeseen ja kuullut tyttöjenkin kikattavan perääni. Murrosikäisenä aloin saada muotoja luokaltani ensimmäisten joukossa ja se oli ollut kamalaa. Tunsin itseni entistä viallisemmaksi, erilaisemmaksi, kummallisemmaksi – vääränmalliseksi. Olin kadehtinut langanlaihoja, siroja luokkatovereitani, kun itse olin lättäjalkainen, takapuoleni leveä ja kipeät rintani sattuivat. En halunnut käyttää liivejä. Ne ahdistivat, painoivat ja nipistivät. Mutta ilman niitä pojat pian huomasivat, että olin kehityksessä edellä ja sitten minua kiusattiin ja pilkattiin paidan läpi näkyvistä näpyistä. Ja sitten oli ollut Wolfgang… Sydämeni jyskytti heti, kuin havaitsisi uhan. Ison pahan suden. Sade jatkui rankkana, mutta jyrinää ei enää kuulunut. ”Kuulepas”, sipisi Alexiina lempeästi, mutta myös päättäväisesti huoneeseen jossain vaiheessa hiipiessä. Havahduin kuin horroksesta, vaikka olin vain istunut. Hän vilkaisi päät yhdessä nukkuvia kaksosia, hymyili ja laski sitten molemmat viileät kätensä olkapäilleni. ”Tule syömään jotain. Jätit eilen illallisen välistä.” ”Ei minulla ole...”, aloitin, mutta Alexiina näki heti lävitseni. Olin jättänyt illallisen välistä, koska olin pelännyt Tylerin olevan paikalla. Hugon sairastuminen oli ollut hyvä syy minun jättäytyä omiin oloihin. ”Tule”, Alexiina sanoi ohjaten hartioista, eikä hyväksynyt vastaväitteitä. Niinpä seurasin allapäin, mutta tottelevaisesti hänen mukanaan. Oliver söi ruokapöydän ääressä jogurttia jalat heiluen tuolin alla. Hän kohotti päänsä ja hymyili, muttei kuitenkaan puhunut mitään. Hymyilin vaisusti takaisin. Halusin päästä tallille katsomaan Xiloa, ehkä ratsastamaankin, mutta kaatosade jatkui enkä tiedä olisinko jaksanutkaan. Sitten muistin puhelun, jonka olin saanut mahdollisesta työtarjouksesta. Avasin sähköpostini kännykällä pöydän ääressä juoden tuoremehua (minulla ei ollut lainkaan ruokahalua, vaikka Alexiina laittoi eteeni valmiiksi voidellun hapankorpun hummuksen ja kurkun kera) ja siellä odotti viesti päiväkodin johtajattarelta, joka tunsi Waterphewn lukion rehtorin, Kenneth Pellerin, henkilökohtaisesti. Epäröin, mutta päätin sitten kertoa asiasta. ”No mutta, sehän on hieno juttu!” Alexiina innostui ja istuutui alas viereeni. Hän näytti tarkkaavaiselta. ”Mikäli siis varmasti koet, että jaksat?” Niin, jaksaisinko ottaa toisenkin osa-aikatyön tähän rinnalle? Minulla oli hevoset, kaksi lasta, maalausharrastukseni ja jo yksi työ. Lisäksi en tahtonut olla pelkkä taakka, vaan auttaa Emilyä kotitöissä ja eläinten kanssa, tallillakin, jos saatoin, etenkin nyt, kun Emily... ”Mutta älä mieti meitä”, Alexiina äkkiä sanoi, jälleen kuin lukien ajatukseni. Olinko niin läpinäkyvä, vai oliko Alexiina vain niin empaattinen... ”Mieti itseäsi, vain itseäsi. Mitä sinä tahdot, Gillian. Onhan se varmasti hyvä tilaisuus, opettavainen kokemus…” Laitoin itselleni muistutuksen, että soittaisin taidekurssiasiasta maanantaina. Hugo ja Diana menisivät pian päiväkotiin. Olin näin pitkään pystynyt olemaan kotiäiti, mutta kyllähän minun olisi saatava lisää töitä. Sähköpostin mukaan taidekurssiohjaajan palkka olisi parempi, kuin päiväkodissa, ja saisin lisää tunteja, jos tekisin edelleen molempia: maanantait ja keskiviikot Bebble Owl’sissa, tiistait ja torstait Waterphewn lukiossa. Siltikin… ajatus siitä, että ohjaisin pienten lasten sijasta teinejä, kauhistutti. Osaisinko edes? Olin kyllä pohtinut, alkaisinko opiskella varhaiskasvatusta. Roi oli lähtemässä opiskelemaan syksyllä ja se oli innostanut minuakin miettimään, voisinko hankkia vielä toisen alan ammattiosaamisen taideartisaanin lisäksi. Pidin lapsista, joten voisin kuvitellakin olevani tarhakoulunopettaja. Mutta lukioikäiset olivat toinen maailma… ” Äittääää”, Hugon kutsu kuului. Laitoin puhelimen pois ja olin nousemassa pöydästä, mutta Alexiina ehti edelle taputtaen minua kämmenselälle. ”Minäkin tulen”, Oliver yllättäen sanoi ja hypähti alas. ”Pidä etäisyyttä, Oliver”, Alexiina sanoi, ”Hugolla on vatsatauti.” ”En ole koskaan kipeä”, Oliver ilmoitti ylpeästi minulle. ”Niin… on kyllä totta, ettet ole sairastanut vesirokkoakaan”, Alexiina tuli ajatelleeksi ja katsoi poikaansa kurttukulmaisesti. ”Saisit kyllä kiirehtiä. Vai mitäs nuo tuossa on?” Alexiina oli sipsuttavinaan Oliverin nenänvarren pisamia, kuin tutkisi niitä huolestuneena lääkärinä. Oliver virnisti. Odotin, kun he kävivät katsomassa Hugoa. Koetin nakertaa hapankorppua silkasta huomaavaisuudesta, mutta voin pahoin ja laskin sen takaisin alas. Join mehua. Se oli ainoa, joka tuntui menevän alas ilman ongelmia. ”Olen pahoillani”, Alexiina tuli takaisin päätään pudistellen. Hän talutti kädestä silmäänsä hierovaa Dianaa. ”Äitiä halutaan ja vain äitiä, kukaan muu ei nyt kelpaa.” Olin tiennyt sen. Erotin Hugon äiti-kutsuhuudot jo toisistaan ja osasin jaotella ne hälytystasoltaan vakavuusasteisiin ”vain vähän huomionkipeästä” ”yksinäiseen halipulatarpeeseen” ja aina ”sattuu vähän/aika paljon/tosi paljosta” öisiin pakokauhuhuutoihin. Tämä huuto ei ollut ollut pahemmasta päästä, mutta ”tahdon vain äidin” -sävyinen. Silloin Hugo tahtoisi ripustautua minuun kuin pieni maki, eikä kukaan muu sopinut. ”Mikä hätänä?” istuuduin vuoteen laidalle ja kosketin Hugon poskea sekä otsaa. ”Oletko vielä kovin pipi, pikkuinen?” Hän tuntui yhä lämpimältä, mutta silmät olivat kirkkaammat. Hugo ujosteli ja painoi possua kasvojaan vasten. ”Pitti...” ”Mitä?” ”Pitti...” ”Pissi? Haluatko potalle?” Hugo nyökkäsi ja ojensi pieniä käsiään. Nostin hänet ylös. ”Hyvä on, mennään pissille.” Tein omat tarpeeni samaan aikaan, kun Hugo istui potalla vedellen odotellen etusormellaan lattialaattojen välejä. Siihen meni aikaa. Istuuduin suljetulle pytynkannelle ja, kun hän katsoi minuun, hymyilin kannustavasti takaisin. ”Heinä haatuu”, Hugo sanoi. Hän sanoi sen hiljaa, kuin itsekseen, ja piirteli yhä laattoja. Heinä haatuu. Heinä kaatuu. Niin Hugo oli sanonut usein. Sitä hän huusi useimpina painajaisöinään herätessään kauhusta kankeana. Mitä hän mahtoi nähdä, mistä hänen painajaisunensa kertoivat? Ja miksi? ”Heinää kaatuu?” kysyin. ”Tarkoitatko heinäpaaleja tallilla, niitä, mitä annetaan hevosille syötäväksi?” ”Blllrppppsssshh”, Hugo äänteli huulillaan, kuolaa erittyen suupielestä. Hän lennätti toista kättään ilmassa edessään ylös ja takaisin alas. Ylös ja alas. Ja sitten mätkäytti kämmenen lattiaan. ”Butt”, hän äkkiä sanoi. ”Butt. Butt!” ”Tuliko pissa jo?” ”Butt! Butt!” Katsoin pottaan. Siellä ei ollut mitään. ”Butt!” Hugo vaati. Hän halusi Buzzin, avaruusrangerilelunsa festivaaleilta. ”Buzz odottaa sinua lelulaatikossa, mutta sitä ennen sinun täytyy tehdä pissi, että potta ja äiti tulevat iloiseksi.” ”Butt...”, Hugo hoki itsekseen ja alkoi taas sivellä vessan laattoja. Kuume nousi taas. Hän heittelehti vuoteessa ahdistuneena ja tuskastuneena, halusi itkeä, muttei jaksanut, oksensi, kieriskeli kasvot pinkeinä. Minun teki pahaa katsella vierestä. Koetin lohdutella, pyyhin hänen poskiaan ja otsaansa viileällä pyyhkeellä ja yritin saada syömään. Sitten Diana aloitti kiukkuamisen. Hän teki joskus niin, kun olin liiaksi kiintynyt ja annoin huomiota pääasiallisesti Hugolle. Hän hakkasi Herra Oktaavia seinään. ”Mitä sinä tuolla lailla, ei saa, Diana”, yritin estellä. ”Herra Oktaaviin sattuu.” Sitten hän mätki minua. ”Äitiinkin sattuu!” Aloin tuntea oloni entistä heikommaksi ja pahoinvoivemmaksi. Olin viettänyt kaksi päivää lähes yhtäjaksoisesti vatsatautisen lapsen seurassa, itse liiemmin mitään syömättä. Dianalla oli liikaa pakkautunutta energiaa, mutta samaan aikaan halusi myös olla koko päivän sängyssä paapottavana, kuten Hugo. Vaikka Alexiina tai Emily tarjoutui huolehtimaan Hugosta, että saisin levättyä, Hugo ei halunnut minun lähtevän viereltään. Niinpä minun oli oltava siinä, pideltävä häntä välillä pienestä tahmeasta ja hikisestä kädestä, välillä lausuttava rauhoittelevia, helliä sanoja. Ja niinhän siinä kävi. Seuraavana aamuyönä heräsin yömekko märkänä vartaloa vasten. Olin hiipinyt lastenhuoneesta nukkumaan omaan huoneeseeni, mutta ehdin olla tajuttomana vain pari tuntia, kun kehoni varoitti: nouse ja äkkiä! Juoksin kylpyhuoneeseen ja ehdin hädin tuskin pöntön ääreen purkamaan vähäisen vatsalaukkuni sisällön. Ja, kun enempää ei ollut mistä ammentaa, yökkivät elimeni silkkaa limaa ja tyhjää, mikä oli melkein kuvottavampaa, kuin kunnon oksentaminen. Tärisin kuumehorkassa, samaan aikaan hikisenä, että palellen, ja tiesin joutuvani vuoteen omaksi pitkäksi aikaa. Toisin kuin polleasti ylpeillyt Oliver, minun immuniteettini oli heikko ja vapiseva.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 5, 2023 11:14:41 GMT
Uniaalloilla - 40
Rapsuttelin maalia etusormen reunasta ja käänsin huolestuneena katseeni ikkunaan. Pimeys oli langennut kesken päivän. Laskin hetkeksi valkoiset suuret Bluetooth-kuulokkeet kaulalleni. Maailma murisi hiljaa jossain horisontissa. Hetki sitten harmaita pisaroita oli alkanut ilmestyä lasiruutuun. Asettelin kuulokkeet takaisin korvilleni ja annoin lähestyvän kesämyrskyn jäädä Shakiran karheiden sävelten taa. Pidin sateesta, mutta pelkäsin ukkosta. Salamointi oli vaarallista ja pelottavaa, mutta niitäkin enemmän kammosin ukkosen jyrähtelyä. Se ääni oli niin matala, niin alkukantainen ja voimakas, että tuntui repivän sielun irti ruumiista. Lisäsin varmuuden vuoksi musiikkiin voluumia. Hugo ja Diana olivat torkahtaneet päiväunille vuoteeseeni. Kumpikin makasi pieni ruusuinen suu raollaan, silmäluomat kevyesti kiinni, rintakehät kohoillen hengityksen tahdissa. Hugolla oli possulelunsa, Dianan kainalossa taas Herra Oktaavi – persikanoranssi kalmari, jonka Tyler oli hänelle narunvedosta nostanut. Hugon toinen korvatulppa oli pulpahtanut ulos ja, mikäli ukkonen tulisi tähän suuntaan, Hugo ainakin heräisi siihen varmasti. Olin maalaamassa heistä 3-vuotislahjakuvaa, yhteistä potrettia, missä lapseni nauroivat iloisesti. En ollut vielä saanut sitä valmiiksi. Minulla oli mallikuvana heistä otettu valokuva, mutta sovelsin sitä ja tahdoin myös katsella heidän eläviä aitoja kasvojaan työskennellessäni. Vain siten saisin heidän piirretyt kasvonsa eloon. Nostin sudin takaisin käteeni ja jatkoin työtäni. En kuullut sadetta tai ukkosen kaukaista murinaa. Keskityin vain väreihin: vaaleaan beigeen, mansikkajäätelön roosanpunertavaan, laventelinlilaan ja hattaranvalkeaan. Sitten yhtäkkiä musiikki katkesi kesken ja pienen viiveen jälkeen alkoi soida soittoääneni. Laskin maalausvälineet ja pyyhkäisten käsiä kosteaan paperiin, kävelin pöydän luo katsomaan puhelintani. Päiväkodista soitettiin. ”...Ha-haloo?” ” Gillian. Tuli vastaan yk–hdotus”, yhteys katkeili hiukan, ” jos olet kiinnostunut. Waterphewn lukioon haetaan kuvataidekurssin vetäjää, se on vapaaehtoiskurssi opiskelij–ka haluavat lisäpisteitä, mutta avoin myös –kopuol–sille. – on vain kahdesti viikossa, oliko nyt tiistait ja torst–it…” Sade voimistui ja läpinäkyvät pisaravanat liukuivat ikkunalasien ulkopuolella. ” Laitoin sinulle lukiorehtorin ja –toijan yhteystiedot sähköpostitse, jos haluat vilkaista ja ehkä hakea paikkaa… Luulisi, että he ottaisivat sinut mielihyvin tehtävään, kun olethan sen koulun itsekin käynyt ja aikanasi saanut sieltä taidestipendin.” ”Niin...”, vastasin hiljaa. Käänsin selkäni ikkunalle ja katselin sen sijaan nukkuvia pienokaisiani. Hugon silmäluomet väreilivät niin, että hän selvästi oli heräilemässä. Taidekurssin vetäjäksi lukioon? Vatsanpohjani tärähti, kun ukkonen murjaisi karjahduksen lähempänä kuin siihen mennessä. Hugon silmät avautuivat pelästyneenä ja hän ponnistautui istualleen. Istuuduin sängynlaidalle ja hän ryömi kainalooni turvaan, possua puristaen. ” Ota sinne yh–jos olisit siitä kiinnostunut, mutta –” Loppulauseesta en saanut selvää. Rankkasade hakkasi lasiin, rännit kuohuivat ja alakerrasta kuului etäistä mekkalaa. Puhelu loppui. ”Äittä...”, Hugo hengitti kuristuneella, tukkoisella äänellä. Hän hehkui sylissäni kuin palanen taivaalta juuri pudonnutta meteoriittia, yhä tulikuumana avaruuden halki luokseni matkattuaan. ”Pelottaa...” Dianakin mumisi jotain, mutta käänsi sitten vain kasvonsa kohti seinää ja jatkoi nukkumista sateesta, ukkosesta tai mistään välittämättä. ”Ei ole syytä”, kuiskasin ja puristin häntä rintaani vasten. Hän tosiaan oli kuuma… liian kuuma. Laitoin käden poikani pisamaiselle otsalle. Kuumetta. Hänellä oli selvästi kuumetta. ”Hugo”, sanoin ja tarkastelin huolestuneena hänen kasvojaan. Hän näytti tokkuraiselta, luomet lurpattivat vain puoliksi auki punertavien silmien päällä ja hänen nenänsä, korvansa sekä poskensa olivat karmiininpunaiset. ”Sinä olet kipeä.” ”Paha olo...”, poika sanoi ja sitten hän oksensi päälleni. * ”Herttileijaa”, Emily sanoi pyykkikori sylissään, kun ilmestyin alakertaan oksennuksessa ja sairasta lasta kantaen. ”Hän on kipeä.” Ääneni värähti. Emily meni edeltä avaten vanhan lastenhuoneen oven ja kannoin Hugon sinne vuoteeseen. Pieni poika parkani oli niin väsynyt, ettei jaksanut itkeä kunnolla, vaan sen sijaan tuhisi ja nitkutteli säälittävästi, posket märkinä ja käsivarret roikkuen velttoina. Emily auttoi rivakasti, kun vaihdoimme hänelle puhtaan pyjaman ja peittelimme hänet peiton alle possun kanssa. ”Mene sinä, tyttö, pesulle myöskin”, Emily sanoi vilkaisten minuun; oksennustahra oli huljahtanut löyhän paitani kaula-aukosta sisään rinnuksille ihoa vasten ja tuntui lämpimältä puurolta, mutta haisi kamalalta, eltaantuneelta ja pisteliäältä. Olin yhä myös maalitahroissa: käteni olivat riemunkirjavat. ”Minä otan kylmän pyyhkeen ja kuumemittarin, ja laitan pikkuiselle jotain. Ja ämpäri”, hän lisäsi itsekseen, kun Hugo alkoi taas nikotella puklaamisen merkiksi. ”Diana nukkuu yläkerrassa...” ”Onko hänelläkin kuumetta?” ”En usko...” ”Parempi sitten, että nukkuvat eri huoneissa, ettei tartu”, isoäiti totesi tyynen tietäväisesti, ”vatsatautihan tämä varmasti.” Oksennus päälläni alkoi äkkiä yököttää entistä enemmän. En haluaisi vatsatautia. Tulin aina niin hirveän kipeäksi, jos sairastuin. Päätin noudattaa neuvoa ja palasin yläkertaan. Alakerrassa ei ollut ketään muuta kuin Lucas, joka naukaisi minulle pöydältä, jolle se ei saisi hyppiä. Kävin katsomassa Dianaa huoneessani. Hän nukkui yhä. Kosketin varovasti hänen otsaansa tahtomatta herättää. Se ei tuntunut epätavallisen kuumalta, aivan normaalilta. Käytävältä kuului puhetta ja ohi meneviä askeleita. ” ...minun täytyy käydä varmistamassa, että Mannylla on kaikki ok aitalla, onneksi hän ei ollut tänään laaksossa ollenkaan mukana –”, Alexiina puhui, ehkä Emilylle. Pyyhin tunikaan tarttunutta tahraa talouspaperilla maalaustelineen vieressä, sitten vedin nutun varoen päältäni. Kellertävä vaahtoista puklu oli valunut rintojeni vakoon kuin laavavirta, pysähtyen liivien töyssyyn. Haju ja oksennuksen tarkastelu sai minut kakomaan ja olin itsekin oksentaa. Olisin voinut kääriytyä pyyhkeeseen matkalla omasta huoneestani kylpyhuoneeseen, mutta en halunnut sotkea puhdasta pyyhettä. Kylpyhuone oli heti seuraavana, joten päätin vain nopeasti pinkaista sinne alusvaatteisillani. Kuuntelin hetken, mutta Alexiina ja Emily olivat palanneet portaat alakertaan. Pyyhe toisessa ja sotkeentunut tunikamekkoni toisessa astuin käytävään. Kylpyhuoneen edessä lojui kasa likaisia, hyvin likaisia, suorastaan mutaisia, vaatteita. Ne näyttivät Raicyn vaatteilta: farkut ja sateesta tummunut vihertävä tai ruskehtava ruutupaita. Alexiina olikin tainnut puhua käytävällä Raicylle, eikä Emilylle. Jätin tunikani kasan päällimmäiseksi, sillä otaksuin niiden olevan menossa pyykkiin. Ja sitten aukaisin kylpyhuoneen oven. ... * Jokainen hermosäikeeni, jokainen tunteva soluni, paloi ja liekehti polttavan, kärventävän tulikuumana. Painoin kasvojani tyynyyn ja olin yhä niin nolostunut, etten saanut häpeää lähtemään, vaikka miten olin koettanut kylvyssä huuhtoa sitä itsestäni pois. Se kiusaannuksen ja häpeän tunne oli syövyttävämpi ja lähtemättömämpi tahra, kuin Hugon pieni oksennus koskaan olisi voinut olla. Olisinpa ollutkin vain normaalissa vatsataudin kuumeessa, mutta ei kehoani sen takia pistellyt ja poltellut. Olin yllättänyt Tylerin ilkosen alasti. Enkä vain minä; Tyler oli nähnyt minut pelkissä alusvaatteissani, oksennukseen sotkeutuneena. Muiston häpeä sai minut äännähtämään ääneen ja nostamaan kädet kasvoilleni silmien eteen. Näin sen niin elävästi: Tylerin hämmästyneen ilmeen, joka ei ollut ehtinyt edes nolostua, kun olin aukaissut häneltä lukitsematta unohtuneen kylpyhuoneen oven. Hän oli juuri seisonut ammeessa (yläkerran kylpyhuoneen suihku oli samassa yhteydessä kylpyammeen kanssa) ja pitänyt sampoopulloa kädessään, josta oli ollut lukemassa etikettiä, kun minä olin tullut sisään. Se ei kestänyt paljon sekuntia tai kahta kauempaa, kun kirkaisin, huudahdin kauhuissani: ” A-anteeksi, a-anteeksi!”, nostin kämmenen silmieni eteen ja suljin oven nopeasti. Ensin olin vain pelästynyt, että olin sillä tavoin yllättänyt hänet ja nähnyt liikaa. En ollut edes tiennyt Tylerin olevan täällä. Nolostuin, koska nolostuin Tylerin puolesta. Mutta kun alkujärkytykseltäni olin päässyt seuraavaan vaiheeseen äkkiä piilouduttuani takaisin huoneeseeni, myötänolostuminen muuttui sykkiväksi häpeäksi itseni puolesta. Tyler oli nähnyt minut alusvaatteissani. Oksennuksessa ja maalitahroissa. Hän oli nähnyt lihavan raskausarpisen ja löysäksi verttyneen vatsani ihon; pisamaiset hyllyvät reiteni, jotka likistyivät toisiaan vasten; ylikookkaat rintani, jotka eivät kunnolla istuneet juuri näihin liiveihin, vaan tursusivat yli laitojen. En ollut kaunis. Olin sirojen, pitkäsääristen ja tasaväri-ihoisten alusvaatemallien vastakohta. Ihoni oli punertavaa, ihottumaista, pisamaista ja läikikästä. Reisissäni kasvoi karvoja. Pikkuhousunikin olivat rumimmat, mitä minulla oli, sillä minulla oli juuri nyt kuukautiset. Suojalipakkeet olivat varmasti näkyneet kankaan alta, enkä muista milloin viimeksi olisin siistinyt alapääkarvoitustakaan, joka rehotti villisti raajojen alta. Mieleni teki kirkua ja itkeä. Olin mennyt sitten alakerran kylpyhuoneeseen peseytymään vatsalaukussa heittäen kuin merisairaalla. Jos Tyler ehkä joskus olikin pitänyt minusta, nyt häntä varmasti yökötti edes ajatella minua. Minuakin yökötti ajatella minua. Toivoin mitä hartaimmin, että voisin puhdistaa tämän mielikuvan tapahtuneesta kokonaan pois, mutta se oli polttomerkitty verkkokalvoilleni piinaavan kirkkaaksi ja yksityiskohtaiseksi: Tylerin vaaleankarvaiset käsivarret pidellen saippuaputiloa, hänen uupuneet kasvonsa sillä hetkellä kuvastaen suurta hämmennystä ja säikähdystä, hänen yllättävän laihat säärensä ja… Ei, ei, ei, en saisi muistella ja ajatella sitä, se ei olisi oikein, se olisi Tylerin yksityisyyden rikkomista… Voisiko hän koskaan antaa tätä anteeksi?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 2, 2023 15:13:09 GMT
Uniaalloilla - 39
Oli sateisen harmaa, mutta lämmin päivä, kun saavuimme Whitehorseen kanadapäivän festivaaleihin. Kaupungin läpi kulkeva päätie oli osin suljettu paraatin tieltä, punavalkoisia lippuja liehui kaikkialla ja hirvi-, karhu- sekä majavamaskoteiksi pukeutuneet karvaiset hahmot hyppelehtivät vilkutellen lapsille. Osoitin yhtä tällaista hahmoa Hugolle ja Dianalle: Diana oli kaikesta ihmeellisen innoissaan pään kääntyillessä puolelta toiselle, mutta Hugo näytti ujolta. Kun huivipäinen orava heilutti pörheää häntäänsä ja taputteli isoja pehmohampaitaan, Hugon pisamaisille kasvoille nousi kaino hymy. Hän kääntyi katsomaan minua sormet suussaan kuin hakien vahvistusta, yhä hymyillen, ja hymyilin lempeästi takaisin. ”Eikö olekin hauska, Hugo? Onko se orava?” ”Hei, jos me mennään tuohon suuntaan”, Dewn sanoi viitaten vastavirtaan kädellään. Vaaleat suolavedestä tavallistakin kihartuvammat hiuksenpätkät karkailivat löyhältä nutturalta pitkin hänen niskaansa ja olivat osin hänen otsallaankin. ”Windyn pitää päästä käymään vessassa. Täällä on varmaan joku paikka lähellä.” Hänen vieressään seisoi etäisen uteliaasti ja levollisesti ihmisvilinää tutkiva Manny, sekä Oliverin kanssa vitsaileva Adam; heillä näytti olevan meneillään jokin sanailuarvailuleikki, joka oli varmaankin alkanut jo matkalla. He olivat kaikki tulleet Raicyn autolla, kun taas minä olin tullut kaksosten kanssa Tylerin kyydissä, sillä emme olisi kaikki mahtuneet samaan autoon. En ollut tiennyt tästä järjestelystä mitään etukäteen. Vasta tänään lähtiessämme Dewn oli hajamielisesti jakanut meitä kahteen autoon, ilmoittaen melkein kuin ohimennen, että oli saanut jonkun toiseksi kuskiksi ja sitten se joku oli ollut juuri Tyler. Minua nolotti. En ollut varma, oliko Tylerkään tiennyt etukäteen, että ajaisi juuri minut ja lapset, vai oliko häntä vain pyydetty yhtä epämääräisesti lähtemään mukaan toiseksi autoksi tuomaan ”joitakuita”. Automatka oli ollut hiljainen ja vaivaantunut, mutta lähinnä ehkä siksi, että Hugo ja Diana olivat kummatkin kerrankin nukahtaneet, emmekä viitsineet Tylerin kanssa hirveästi keskustella, jotta he saisivat kunnolla unta ja jaksaisivat sitten hälinää täynnä olevan päivän täällä. Ja sitten olin minäkin nukahtanut ja torkkunut yli puolet matkasta, joten ei meistä ollut juuri ollut seuraksi. Nyökkäsin Dewnille ymmärtäneeni, Hugo toisessa kädessäni reittäni vasten ujostellen nojaten ja toisessa Diana, joka puolestaan pompahteli ja nyki otettani. Tyler ei ollut vielä tullut lähdettyään etsimään autolleen parempaa paikkaa jättää. Ja pian olin yksin lasten kanssa jätettynä tienvarteen, jota pitkin kulki rumpuja mahtipontisesti paukuttava RCMP:n soittokunta ja teatterilava-autoja täynnä hymyileviä ihmisiä. Hugo reagoi negatiivisesti rumpaleihin, joten kumarruin nostamaan hänet syliini. ”Hyvää Kanadapäivää!” julisti pitkä banderolli, joka valui parhaillaan hitaasti editsemme koristeltuina mustilla kiekoilla ja vaahteranlehdillä. Ja sitten Tyler oli siinä. Hän näytti poissaolevalta hieroessaan hajamielisesti nenänpäätään. ”Sain parkkeerattua”, hän sanoi katsomatta silmiin. Hymyilin vaisusti vastaukseksi. Tyler jäi seisomaan vierellemme paraatia katsellen, mutta aistin, että hän jätti väliimme tarpeettoman paljon tilaa, enemmän, kuin läheiset ystävät tai edes tuttavat jättäisivät. Minun olisi pitänyt seurata festivaalimenoja, mutta sen sijaan huomioni ajautui kuin magneetin vedolla tuohon tyhjään tilaan, joka rusensi sydäntäni rusinaksi. Aistin Tylerin etääntyvän myös henkisesti. Emme olleet puhuneet mitään sekavista viesteistä, joita hän oli laitellut minulle. Minä en ottanut sitä puheeksi, koska en halunnut nolata häntä, ja Tyler ei ottanut niitä puheeksi omista syistään. Ahdistus kasaantui päivä päivältä sieluuni. Ei taas. Kaikki miehet, joihin olin auttamattomasti rakastunut, lipesivät ja uivat pois luotani ilman, että saatoin sitä estää. Mikä minussa oli vikana? Miksen ollut kenenkään rakkauden arvoinen? En enää nähnyt liivipukuista majavaa enkä liehuvia viirejä tai jonkin paikallisen jääkiekkojoukkueen tuuletusta; kaikki muuttui kosteaksi värimassaksi ja sumuksi. ”Äittä, katho! Katho!” Mikä minussa oli vikana? Olinko liian ruma, liian lihava? Vai liian epätoivoinen? ”Äittä!” Aioin pyyhkäistä poskeani ja huomasin vasta sitten, että Diana kiskoi kättäni. ”Äittä!” hän vaati, punainen pää taivutettuna takakenoon ja mutristeli huuliaan. ”Ai… mi-mitä, kulta? Anteeksi...” Diana osoitti taivaalle ja nostin katseeni, räpytellen kyyneliä. Joltain lapselta oli karannut heliumpallo. Se nousi huterasti yhä korkeammalle ja korkeammalle kohti pilvikattoa, etsien edes yhtä ikkunaa, aukkoa, josta päivä paistaisi sateen takaa ja sininen loputon onnen taivas paljastaisi hymyilevän auringon. ”Sinne meni”, Tyler tuumasi hiljaisesti. Niin. Sinä menit, ajattelin. * Festivaaleilla ei ollut suuremmin paraatin lisäksi ohjelmaa, mitä nyt jotain pientä lapsille, sekä arvontoja, kuten narunvetoa. Katselin hajamielisesti, sekä haikean kateellisena, että onnellisena, kun Adam osti ensin Windylle, sitten Dewnille narunvedon, josta tuli tikkukaramelli. He nauroivat sille makeasti. Adam kuori tikkarin kääreestä ja painoi sen hellästi Dewnin suuhun. Oliverkin halusi vetää ja Manny yritti myös onneaan. Maksoin kahdesta vedosta molemmille lapsilleni. Diana sai tarran ja Hugo Buzz Lightyear -lelun. Diana hermostui, sillä olisi halunnut suuren kalmaripehmolelun, jolla oli valtavat lapsekkaat silmät. Hän alkoi riehua, itki eikä suostunut tulemaan kanssani, joten jouduin raahaamaan kirkuvaa lasta uuvuttavasti sivummalle. Hugo sentään istui rattaissa tyytyväisenä ja oli täysin lelunsa lumoissa, taivutellen sen käsiä ja jalkoja hartaan tutkivasti kuin pieni insinööri. Koetin lohdutella Dianaa. ”Katso, hieno tarra, sait tämmöisen omenan, eikö se olekin kaunis? Laitetaanko se… mihin haluat, että äiti laittaa sen, Diana? Laitetaanko se tähän rattaaseen näin, niin se näkyy aina, kun istutte kyydissä?” ”Ei!” ”Haluatko sen käteen, jos äiti laittaa –” ” Ei!” ”Diana –” Mutta Diana ei tahtonut kuunnella, eikä mikään lohduttanut häntä, ei varsinkaan surkea pieni tarra punaisesta hymyhuulisesta omenasta. Huokaisin. Kai pitäisin tarran itselläni. Voisin liimata sen päiväkirjaani. Muistoksi tästä hurjan ihanasta ja hauskasta päivästä… Sain itseni kiinni ajattelemasta kyynisiä ajatuksia. Se ei ollut lainkaan tapaistani. Nipistin huuleni yhteen ja suoristauduin taas seisaalleni kyykystä. ”Diana, kaikkea ei voi aina saada… täytyy vain tyytyä siihen...” ”Ei! Muhtekala! Tahtoo muhtekala!!” Vilkaisin onnettomana ympärilleni. Pelkäsin arvostelevia katseita, vanhempia äitejä, jotka näkisivät minut uhmaikäisen kolmivuotiaan kynsissä, kykenemättömänä lepyttelemään häntä. Mitä he ajattelisivat? ’Noin nuori äiti ja kahden taaperoikäisen äiti, ilmeisesti yksin, kun ei ketään miestä missään näy… eikä edes eri ikäisten lasten, vaan kaksosten. On siinäkin nuori nainen ajautunut elämäntilanteeseen...’ Minuakin alkoi itkettää. Taas. Ja sitten minua suututti, että olin sortua aina ja niin helposti kyyneliin. Olinko liian heikko, sitäkö se oli? Senkö takia kukaan ei pitänyt minusta? Olin liian tarvitsevainen, läheisriippuvainen, epätoivoinen yksinhuoltajaäiti… Mitä Tyler minunlaisessani näkisikään, muuta kuin taakan? Sen takia häntä ei varmaan nyt näkynytkään… Vielä hetki sitten hän oli ollut narunvedossa mukana, mutta nyt hän ei ollut missään… Siinä kesti, mutta lopulta sain kiukkuavan tenavan rattaisiin. Niissä hän löi veljeään puolivahingossa, jolloin Hugon lelu putosi maahan, Buzzin kuplakypärä aukesi ja hänkin alkoi parkua. Olin valmis vajoamaan maahan, katumaan kaikkea elämässäni ja huutamaan kilpaa heidän kanssaan, kun epävarma ääni sanoi jostain takaani: ”Ööh…” ”Muhtekala!” Diana ilmoitti yhtäkkiä aivan erilaisella äänellä, iloisen odottavaisella, ja työnsi pieniä käsiään ojoon. En osannut sanoa mitään, tuijotin vain, kun Tyler epävarmasti käveli lähemmäs rattaita oranssi kalmari kädessään. Hän oli aikeissa antaa sitä Dianalle, kun katsahtikin minuun kuin lupaa kysyäkseen. ”Öh, n-niin kai voin…?” ”A-anna vain”, nyökkäsin ja koetin sitten hienovaraisesti ravistella päätäni takaisin selväksi. Olin yhä hämmentynyt. Kun Tyler oli antanut pehmolelun Dianalle, hän otti taskustaan vielä toisenkin asian: pienen lapsen T-paidan, jossa oli Kanadan vaahteranlehti ja luki: "O'Canada's Son!". ”Nousi sieltä tämmöinenkin, mutta en mä tiedä sopiiko se… aattelin, että ehkä Hugolle, jos se vain ei ole liian iso, tai kai se voi mennä sitten myöhemminkin, jos...” ”Si-sinä...” Kävin niin hitaalla. Oliko Tyler…? Silmäni kyynelehtyivät entistä kirpeämmin, mutta sillä kertaa kiitollisuudesta. Tyler oli jäänyt narunvetopaikalle yrittämään onneaan niin kauan, että lopulta oli nostanut Dianan haluaman pehmolelun. Kuinka paljon rahaa hänellä oli siihen mennyt? Minun pitäisi maksaa se hänelle joskus takaisin. Korvata tämä. En osannut kiittää. Tunteeni heittelivät liiaksi, jotta pysyisin niistä perillä itseni kanssa. Tyler kumartui ja nosti maasta Hugolta pudonneen astronauttilelun. Melkein kuin ajelehtien ilman tarkoitusperää, hän löysi itsensä vierestäni ja näytti hiukan vaivaantuneesti peittelevän taskujaan. Sydämeni oli ruvennut väpättämään tavalla, joka oli huurruttaa aivoni. Tyler seisoi aivan vieressäni, katseli yhä lapsiani määrittelemättömällä ilmeellä, mutta ehkä aavistuksen hymyillen – Otin häntä kädestä. Minun täytyi. Minun oli pakko. Tahdoin osoittaa kiitollisuuteni, että hän oli ollut niin ajattelevainen juuri silloin, kun en olisi sitä häneltä odottanut ollenkaan. Sydämeni hakkasi yhä raskaammin ja hengästyttävämmin, koska osin pelkäsin hänen tekevän mitä tahansa, reagoivan millä tahansa torjuvalla tavalla, joka sattuisi syvemmältä kuin mikään. Mutta kääntämättä katsettaan minuun, Tyler puristi kättäni vain kovempaa. Sen pienen hetken ajattelin rinta paisuen toiveista ja onnenkuvajaisista, että näyttäisimmekö muiden silmissä vanhemmilta, tavalliselta, onnelliselta perheeltä kesäisenä päivänä lastensa kanssa... ja sitten Tyler irrotti otteensa ja kaikki se lensi minusta ulos taivaantuuliin, kuin heliumpallo.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 7, 2023 15:43:11 GMT
Uniaalloilla - 38
Vein lapset katsomaan hevosia merilaitumelle. Sieltä saimme paitsi nauttia kesäisistä merinäkymistä, myös tervehtiä seurallisia varsoja ja uteliaita tammoja. Tuuli heitteli hiuksiani ja sen mukana ilmassa kulkeutui pieniä töyhtöjä, kuin keijun kuiskauksia. Rapsutin African otsaa hartaasti, kun Diana keräsi voikukkia kimpuksi ja tarjosi niitä Nayalle. Kaksivärinen varsa kuitenkin palasi Otawan kupeeseen. ”Taitaa maitobaari houkutella kukkasia enemmän, vaikka ne kauniita ovatkin”, Alexiina kommentoi tytölle kulkiessaan ohitse kottikärryjä työntäen. Kannattelin Hugoa sylissäni, mutta vaikka katseli Africaa, ei uskaltanut hevosiin koskea. Käännyin Alexiinaa kohti. ”V-voisinko kysyä… neuvoa?” ”Totta kai”, Alexiina hymyili äidillisesti ja kiristi hiuslenkkiään uudelleen sieltä karanneita hiussuortuvia kooten. Roi oli ilmoittanut meille kaikille, että muuttaisi kesän jälkeen. Alexiina oli jo tarttunut asiaan ja hikoili talikonvarressa merilaidunta siivoten. Roin lähdettyä hänen täytyisi kai löytää uusi tallityöntekijä. ”Mitä voisi tehdä, jos on… huolissaan jostakusta, muttei tiedä ku-kuinka puhua asiasta tälle? En haluaisi loukata tai nolata, mutta…” Aloin epäröidä, kun edes otin tämän puheeksi Alexiinalle, mutta hän katsoi minuun keskittyneen ymmärtäväisesti. Niinpä jatkoin, sillä tarvitsin todellakin kipeästi neuvoja. Lotte, vaikka olikin murtanut tekstiviestien koodikielen, ei ollut aivan sellainen henkilö, jolta saisi sympatiaa. ”Jos… jos he ovat puhuneet sinulle outoja, sekavia, ja vain... tiedät, että jokin on vialla, mutta he eivät itse sitä huomaa…?” Alexiina istahti rennosti kottikärryjen reunalle, mutta ilmeensä pysyi myötätuntoisen syvämietteisenä. ”Se on vaikea tilanne”, hän sanoi. ”Tiedän täsmälleen, mitä tarkoitat. Se, kun tunnet itsesi niin avuttomaksi ja riittämättömäksi läheisesi vierellä, jolla selvästikään ei ole kaikki hyvin, mutta et osaa auttaa – tai he eivät ota apua vastaan...” Hän huokaisi. ”Parasta, mitä luultavasti voit tehdä, on olla valmiina kuuntelemaan, kun he ovat valmiita.” ”Mutta jos… he eivät k-koskaan ole? Jos he vain… etääntyvät.” Alexiina pyöritteli päätään. ”Kunpa tietäisin. Kunpa tietäisinkin. Olen pahoillani. En ole itsekään löytänyt siihen ratkaisua. Mutta joskus – niin karua kuin se on sanoa – voi olla parasta antaa… elämän viedä asiat loppuun asti omalla painollaan. Tiedän, se on kamalaa”, hän lisäsi nopeasti ja näytti äkkiä todellakin yli viisikymmenvuotiaalta naiselta, joka on nähnyt ja ehtinyt kokea paljon elämänsä aikana; niitä vastoinkäymisiä ja raskaita menetyksiäkin, ”mutta voi olla joskus parasta päästää irti ja lakata yrittämästä muuttaa toista. Antaa heidän… elää ja tehdä valintansa, vaikka kuinka vääriltä ne sitten meille näyttäisivätkin.” Hän naurahti ilottomasti. ”Olen huonoin ihminen tämän neuvon antamaan, kun en sitä itse tuppaa osata noudattaa.” Riiputin alakuloisena päätäni ja katselin Hugon pieniä pulleita sormia, jotka koukistelivat hitaasti nyrkkiin ja auki rintaani vasten. Hän tuijotti yhä suurilla surumielisillä silmillään hevosia. Mitä hän mahtoi miettiä? Alexiina vaistosi murheeni, sillä nousi jaloilleen ja tuli hieromaan lohdullisesti selkäpuoltani. ”Sitä saa surra, Gillian. Se on tavattoman surullista, mutta joskus jo auttaa vain se, että on läsnä. Läsnä ja tukena.” Nyökkäsin, vaikka en tiennyt miten olla sitäkään, jos minut alati työnnettiin pois... ”Te olette aina olleet hyvin läheisiä...”, Alexiina jatkoi hiljaisesti, hellästi, ja minä punastuin hänen huomiostaan. Olin kuvitellut yhteyteni Tyleriin olleen enemmän pinnan alla – aivan kuten Joshinkin kanssa. ”Teillä on aivan erityislaatuinen side, joka ei tule koskaan kokonaan katoamaan, tapahtuipa mitä tahansa. Luota siihen, Gillian. Vaikka unohtaisikin”, Alexiina epäröi sanojaan ja rutisti minua hetken kovempaa, ”keitä olemme, yhteys sydämissä kyllä säilyy. Nyt meidän on vain edettävä päivä kerrallaan. Olemme kaikki täällä Emilyn tukena.” Häpeä humahti lävitseni. En sanonut mitään, ja kutitettuaan sormella Hugon nenänpäätä, Alexiina tarttui taas kottikärryihin. Niin, Emily. Mutta kuka oli Tylerin tukena, jos se en ollut minä? Kun Camdenkin lähtisi aikanaan elämään elämäänsä? Kuinka voisin sanoittaa sen Tylerille, että tämä ei... pelkäisi. Minäkin pelkäsin, mutta ehkä yhdessä olisimme rohkeampia?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 1, 2023 13:17:58 GMT
Uniaalloilla - 37
Kittyllä oli napatoppi ja glitteriset trikoohousut, jotka sädehtivät kaikissa sateenkaaren väreissä kuin kultakalan suomut. Tuijotin niitä hajamielisesti pihan poikki suihkuttaessani ulkopuomilla vettä Xilon hionneeseen selkään. Olimme tehneet rankan laukkatreenin ja olin ottanut muutaman onnistuneen osuman vaneeriin, mistä olin toki ilahtunut, mutta niin tavattoman uupunut. Silmät seisoivat päässä ja kaikki, mitä ympärillä tapahtui, tapahtui kuin katselisin niitä jostain kauempaa itseni takaa. Jopa käteni, joka veltosti piteli vesiletkua, näytti vieraalta ja oudolta ulokkeelta, jonkun muun kädeltä. Univelka ei sopinut minulle yhtään. Kittyn ääni pulppusi riemua ja intoa. Hän oli Dewnin, Mannyn ja Roin seurassa, ja kaikilla heillä oli koirat: Dewnillä oranssi Ed, Mannyllä kiehnäävät Bonnie ja Jackie, Roilla läähättävä Zen ja Kittyllä pilkullinen Demi. He olivat kai olleet päikseen isommalla koiralenkillä ja jääneet nyt pihaan jutustelemaan. Väänsin hanan kiinni ja aloin kelata letkua takaisin. Se lipsahteli väsyneistä sormistani liukkaasti kuin jokin iljainen. ”Gill!!” Kitty huusi minua ja lähti pompahtelemaan kohti. ”Säkin tuut, vai mitä?!” Demi heilutti häntäänsä ja sen vaaleanpunainen kieli lipoi huulia. ”Tuut tänä iltana bilettään kans, vai mitä? Tamuliin! Viedään Manny katsomaan paikallista hotspottia!” ”E-enpä taida...”, vastustelin. ”Olen aika –” Mutta Kitty ei kuunnellut. ”Sen pitää varsinkin kokeilla sitä broncoa!” ”Me-menkää te vain...” Roi oli lähtenyt viemään Zeniä takaisin taloa kohti, mutta Dewn ja Manny lähestyivät. Minun oli hiki ja mieleni teki suihkuttaa letkusta ylleni. Tai päästä uimaan. Niin, menisin niin mielelläni uimaan… kelluisin painottomuudessa, kuin unessa, voisin sulkea silmäni ja antaa kaiken raskaan vain valua yltäni... ”Ei kun nyt sitten”, Kitty tuumasi ja otti Xilon varusteet käsivarsilleen puolestani. ”Sun täytyy tulla. Mister Mälsä Dee tässä, kun on jo yksi ilonpilaaja.” ”Jeah”, Dewn sanoi pahoitellen, ”mutta jätän tällä kertaa välistä. En ole klubityyppiä ja on muutenkin Tamulista vähän huonot kokemukset.” ”Onko se niin rankka paikka, vai?” Manny kysyi sen kummemmin innostumatta, kuin torjumattakaan. Kitty kääntyi häntä kohti ja aukaisi suunsa ammolleen - tiesin, mitä hän aikoi vastata: Sophie oli antanut Tamulille säväyksen synkempään, mitä paikalla ei ennen ollut ollut. ” Siellä on kuollut joku”, Kitty kuiskasi liikutellen sormiaan jokaista erikseen kuin vampyyri ennen iskuaan. Manny lähinnä kohotti hitusen kiinnostuneempana kulmaansa. Hän katsoi Dewniin varmistuakseen. ”Oikeasti?” Dewn ei vastannut. Hän ei ollut ollut siellä itse silloin, sinä pelottavana iltana, mutta hänen hevosensa, Fifi, oli. ”Oikeasti, oikeasti! Me oltiin siellä silloin!” Kitty sanoi ja viittoi minuun, mutta minäkään en halunnut puhua siitä, joten painoin pääni. ”Tamuliin on vapaa pääsy arkipäiväsaikoihinkin, vain iltaisin siellä on ikäraja”, Dewn sanoi ennen kuin Kitty ehti vauhtiin. ”Joka tapauksessa... en nyt lähde mukaan.” Kitty katsoi Dewniin niin pettyneesti, kuin tämä olisi syyllistynyt maanpetokseen. ”No, me pidetään ainakin hauskaa”, hän vakuutti rutistaen minut onnettoman vapaaseen kainaloonsa, satula toisella käsivarrella. Hän heilutti hätistellen Dewnille. ”Mene sä morkkis kyyhöttämään matalaan majaasi siitä. Hyh hyh!” ”Teknisesti ottaen tuulimylly taitaa olla täällä kaikista korkein rakennus”, Manny sanoi ei mitenkään argumentoivaan, vaan puhtaasti pohtivaan sävyyn melkein itsekseen ja silmäili ranchia. ” Äyh”, Kitty voihkaisi muka kärsien. Sitten hän katsoi minuun, ensin pääni yli, koska olin häntä lyhyempi ja aivan hänen kyljessään kiinni, ja laski sitten katseensa kuin hämmästyen, että olinkin niin pikkuinen. Oikeastaan en ollut mitenkään lyhyt. Enkä pikkuinen ainakaan. Punastuin, kun tulin ajatelleeksi taas kokoani. Olin kuitenkin Lottea pidempi. Kitty vain sattui olemaan itse niin pitkä. ”Miten noi miehet voi olla noin kuivia, täh? Ei mitään juhlahenkeä, ei mitään bilemieltä! Tänä iltana huulet kostumaan!” ”Pyytäkää joku tilalleni”, Dewn ehdotti kuin ohimennen. ”Tyler!” Kitty kajautti samassa. Tunsin kasvojeni alkavan lämmetä lisää ja Kittyn kuristusote vain pahensi veren pakkautumista päähäni. Toivoin, ettei Dewn olisi maininnut mitään. Kittyssä syttyi aivan uudenlainen säihke ja hän vapautti minut niin äkkiä, että olin kompastua. Hän koukisti käsivartensa ja nyrkkinsä ilmaan. ”Raicyn Enkeleiden ja Pirujen pirskeet! Ja vierailevana tähtenä, High Rollin'”, hän viittasi virnistäen Mannyyn. ”H-hyvä… sitten minäkään –”, koetin sanoa, mutta Kitty ei päästänyt minua karkuun. ”Sun pitää tulla, ottaa vähän lomaa kans! Kyllä äiditkin tarvii vapaata.” En halunnut pilata toisten iloa, mutta mieluummin ottaisin vapaani lisäunena, kuin juhlimisena. ”E-en ole westerntiimeissä –” ”Pöh”, Kitty viisveisasi. ”Ei nyt takerruta pikkuseikkoihin. Kiusasin vain Dewniä. Kuudelta, portilla?” hän sanoi kaikille yleisesti. Painoin pääni. Kai minun sitten täytyi. * Pakkauduimme Kittyn pieneen Fiatiin polvet suussa ja kyynärpäät kuka kenenkin kylkeen tökkien. Manny istui etupenkillä Kittyn kanssa; minä, Roi ja Robert takana. Olin ottanut pienet päiväunet, joten koetin sinnitellä ja jaksaa. Jos olisin latodiscossa edes sen hetken aikaa, Kitty nopeasti unohtaisi läsnäoloni ja voisin palata kotiin kenenkään siitä liiemmin välittämättä. Kittyllä oli samat glitterihousunsa ja vaaleanpunaista luomiväriä. Hän puhui koko matkan siitä, miten aikoisi iskeä itselleen jonkun paikallisen tänä iltana, ja tuntui suunnitelmastaan hyvin itsevarmalta. Hän koetti udella Mannyn suhdestatusta, mutta Manny meni siitä selvästi vaikeaksi väistellen kysymykset, ja minuakin alkoi nolottaa hänen puolestaan Kittyn suorasukaisen rohkeat utelut toiselle selvästi henkilökohtaisesta asiasta. Itse en ollut juurikaan panostanut ulkonäkööni – en yksinkertaisesti ollut jaksanut. Ainoastaan ajatus Tyleristä mahdollisesti myös Tamulissa oli saanut minut solmimaan siistimmän nutturan ja pukemaan ylleni valkoisen puuvillatunikan, jota en usein päässyt käyttämään. ”Mä laitoin sille viestin, että ollaan menossa, kun se ei vastannut ekaan soittoon”, Kitty sepitti ratista. ”Sanoin, että tulis messiin kans, että nyt tutustutetaan tää meidän turisti paikalliseen yöelämään”, hän tuuppasi vähän Mannya, joka oli mennyt kovin vaisuksi ja jäyhäksi Kittyn parisuhdetiedustelun jälkeen. ”Ei se vastannut mitään, eikä edes lukenut, tai se on jätetty lukemattomaksi.” ”Pfft, mihin ’yöelämään’”, Roi ivasi. ”Jos haluaa yöelämään, pitää mennä Black Catiin, eikä johonkin lasten kantrikerhoon.” ”Hei! Ei saa dissata Tamulia, se on paikallinen aarre!” Tamuliin oli uusittu kiristetty porrastettu ikäraja. Se oli tullut oikeastaan jo pian Sophien jälkeen ja osin juuri sen takia. Kuudelta raja nousi kuuteentoista ja yhdeksältä illalla yhdeksääntoista. Robert siis saattoi tulla kanssamme, mutta hänen pitäisi poistua viimeistään yhdeksältä. Ajattelin jo hatarasti, että siitä ei välttämättä tulisi mitään. Minä olisin todennäköisesti lähtenyt jo kauan ennen sitä, Kitty saattaisi olla kuinka pihalla tahansa, Roi ei piitannut ja Mannyn vastuulle Robertia ei voinut jättää. Minä taisin olla ainut, jolla tämä kävi etukäteen edes mielessä: Kitty hihkui jo innoissaan esitellen paikkoja Mannylle, kuten mistä ruumis oli löytynyt läheltä hevospuomeja (en ymmärtänyt, miten Kitty saattoi olla siitä karmeasta asiasta noin kevytmielinen), kun taas Roi katosi itsekseen jonottamaan kiekkoja. Kaiuttimista soi kantrimusiikkia. Väkeä ei ollut mahdottomasti, oli itse asiassa vielä melko rauhallista. Minun oli nälkä, joten tilasin tiskiltä Waterphewn Salaatin sekä alkoholittoman mansikkaisen Possun Unelma -juoman, sitten menin vapaaseen pyöreään paalipöytään ja jäin hajamielisesti tuijottelemaan tanssilattiaa… Vaaleat hiukset ja parransänki, siniset farmarit ja hihoista ylöskääritty rusehtava flanellipaita. Sydämeni pompahti. Tyler käveli yksinään lattian poikki. Hän ei näyttänyt huomaavan minua. Ei oikeastaan ketään. Hän ei katsellut ympärilleen, vaan hänellä näytti olevan vain yksi päämäärä: tiski. Hänellä oli omituinen, sisäänpäinkääntynyt ilme kasvoillaan ilman hymyjuonnettakaan. Tahdoin nousta ja mennä hänen luokseen, mutta ruokani tarjoiltiin juuri silloin, joten en voinutkaan lähteä. Söin ja annoin silmieni löytää hänet aina uudelleen ja uudelleen, ujosti ja kaiholla ja pienellä huolestumisellakin varustettuna. Välistä Tyler katosi näköpiiristäni, välistä näin hänet. Aina yksin. Hän istui suurimman osan illasta sen, mitä minä näin, tiskillä kittaamassa viskipaukkuja. Ihmettelin ja huolestuin. En ollut koskaan nähnyt tai kuullut Tylerin juovan niin. Juovan ylipäänsä. Tamuli ei ollut paikka, jonne tultiin juomaan humalahakuisesti ja vain sen tähden; se oli ennen muuta iloinen, letkeä seurustelu- ja tanssipaikka, josta sai myös ruokaa. Ehkä siksikin Tyler näytti... siltä, ettei kuulunut sinne. Jokin esti minua vain menemästä hänen luokseen. Hän ei ollut vieläkään nähnyt minua, ei tiennyt minun olevan siellä (ellei Kitty ollut tarkasti selittänyt, ketä oli pakottanut tänä iltana Tamuliin). Minä pelkäsin. En tiedä, mitä pelkäsin, mutta pelkäsin silti. Joten en mennyt puhumaan hänelle. Sen sijaan päätin melko pian syötyäni ja vähän Kittyn tanssia ja Mannya broncon (metallisen muulin) selässä katseltuani vain tilata taksin ja palata kotiin. Emily oli lapsenvahtina, mutta ottaen huomioon hänen viime aikaisen ailahtelunsa muistin suhteen, olin siitäkin huolissani. Kukaan ei huomannut, kuten olin olettanutkin, kun livahdin ladon ovista tieheni. * Silmäni olivat melkein turvonneet kiinni, kun heräsin aamulla. Päätäni särki, vaikka en ollut juonut pisaraakaan alkoholia. Työnsin jalkani tohveleihin ja ruokin ensimmäisenä kalat, sitten menin kylpyhuoneeseen pesulle. Kun tulin takaisin ja irrotin kännykkäni laturista pöydältä, huomasin saaneeni viestejä. Tyleriltä, yöllä. Verenhulmahdus kävi puhelinta pitelevistä sormista olkapäähän ja päähän asti. Avasin viestin… mutten pystynyt lukemaan sitä. Se oli pelkkää kirjaimien sekoitusta. M len phoilllanni että mä en psty lemaa n seaine mtä vit. Sain selvän vain viestin alusta. 'Mä olen pahoillani, että mä en pysty olemaan sellainen mitä...' Sen enempää en osannut tulkita. Sellainen kuin… mitä? Kutkuttava, jännittynyt pistely sisälläni muuttui samassa kuin masentavaksi marraskuun sateeksi. Oli ilmiselvää – ja nähtyäni Tylerin vilaukselta viime iltana – että hän oli lähettänyt viestit humalassa. Hän yritti epätoivoisesti sanoa niillä jotain, mutta mitä? Mistä hänen tarvitsi olla pahoillaan? Ei minulle ainakaan mistään, hänhän oli ollut… kiltti. Ihana. Tukenani, lasteni tukena. Tylerin viestit valtasivat mieleni kokonaisvaltaisesti koko päiväksi. Tarkoitukseni oli ollut jatkaa uuden lastenhuoneen parissa, mutta ajatukseni kiersivät kehää noiden vaikeaselkoisten sanojen ympärillä. Otin kännykän esiin monen monituista kertaa ja luin viestit yhä uudelleen, kirjain kirjaimelta, koetin ymmärtää niiden hätähuutoa. Ja sitten mietin, miten voisin vastata niihin. Mitä voisin sanoa, kun en tiennyt, mitä niissä sanottiin? Halusin sanoa: ’kaikki on hyvin’ tai ’kaikki järjestyy’, mutta aivan kuten Tamulissa en ollut kyennyt menemään Tylerin luo, en nytkään kyennyt kirjoittamaan hänelle kirjaintakaan. Ja se sattui. Lopulta minun oli pyydettävä apua. Otin kuvakaappauksen Tylerin viesteistä ja välitin ne sille yhdelle henkilölle, joka tiesi eniten minun ja Tylerin tilanteesta ja, jonka tarkkaan silmään sekä nokkeluuteen ja sopivien sanojen keksimiseen luotin. Lotte soitti tunnin sisään lähettämästäni viestistä. ” Okei”, hän aloitti totisena, ” aika selvä juttu. Ekassa viestissä lukee suunnilleen näin, että ’olen pahoillani, kun en voi olla sellainen mitä pitäisi’ tai vastaavaa, sitten, että hän pitää kyllä teistä kaikista kovasti, sitten jotain mitä en ihan saa selvää ja toteaa, että asiaa ei muuta, vaikka opiskelisi itselleen kunnon ammatin.” Huuleni raottuivat. Mitä hän tarkoitti, ettei ollut sellainen mitä pitäisi? Minäkin pidin hänestä, pidin oikein kovasti… En ollut tiennyt, että hän ajatteli itsestään niin alhaisesti ammatillisessa mielessä, vaikka olikin aivan yhtäkkiä ruvennut puhumaan opiskelemisen mahdollisuudesta. Vatsaani väänsi, sillä tuntui kuin vanhempani olisivat jo välissämme esteenä pilaamassa kaiken, vaikkeivat olleet Tyleriä koskaan vielä edes tavanneet. Sillä Tylerin sanat kuulostivat ja toivat mieleeni kipeitä muistoja siitä, mitä Joshin kanssa oli käynyt; siitä, mitä äitini oli sanonut ja ajatellut, miten polkenut Joshin pohjamutaan ja saanut Joshin uskomaan, ettei olisi koskaan tarpeeksi hyvä minulle. Mutta ei ollut mitään ’tarpeeksi hyvää’, johon Joshin tai Tylerin tarvitsisi yltää. He kummatkin olisivat kelvanneet ja kelpaisivat minulle juuri sellaisina, kuin olivat... ” Toinen viesti”, Lotte jatkoi kuin muinaista riimukirjoitusta ratkova shamaani, ” ’mä toivon kyllä, että mä voisin olla…’ jotakin, jotakin, jotakin… ’mutta en mä tiedä voisiko se olla ikinä mahdollista. Mä en ole…’ – jotakin – ’tilallinen, joka ei osaa olla isä edes ottopojalleen.’ Ja lopussa jotain siitä, ettei tiedä voisiko olla sellainen sitten kaksosille tai omalle lapselleenkaan.” Silmäni kostuivat. Tylerin heikossa mielentilassa ja varmasti suuressa surussa ja tuskassa laitetut sanat minulle repivät herkän sydämeni auki ja tekivät minutkin pohjattoman surulliseksi. Tarkoittiko tämä, että hän luovutti ja luopui... minusta? Niin kuin Josh? Olimme pitkään hiljaa kummassakin päässä yhteyksiä, kunnes Lotte lopulta sanoi kylmäkiskoisesti: ” No, siinä vasta sankari. Miten osaatkin aina löytää ne?” Tylerin sanat olivat satuttaneet minua enemmän, kuin saatoin uskoa. En ymmärtänyt, miksi hän koki, että hänen pitäisi työntää minut pois luotaan sen tähden. ” Sori”, Lotten ääni kuului. Tajusin, etten ollut reagoinut mitään. ” Tuliko sarkasmi liian pian?” Suuri väsymys lakosi ylleni kuin peitto, jonka joku näkymätön olisi viikannut päälleni. Ylitsepääsemätön halu vetää myös konkreettinen päiväpeitto korviini ja vain nukkua vei voimat polvistani ja käsivarsistani. Pinnistelin, kiitin Lottea, pyysin sanomaan Michaelille terveisiä ja annoin puhelimen valahtaa hervottomasta otteestani. Käännyin kippuralle sängylleni. Ihan vain hetkeksi. Sulkisin silmäni vain hetkeksi…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jun 17, 2023 8:15:00 GMT
Uniaalloilla - 36
Olin niin huolissani Emilystä. Alexiinakin oli. Se, miten Emily oli lepertänyt Hugolle kutsuen tätä Tobiakseksi – vaarin veljeksi, joka kuoli nuorena tapaturmaisesti – ja sitten aivan yhtäkkiä muuttunut pelottavalla tavalla levottomaksi, mumisten jotain kellarista ja syöksyen sinne ”kätkemään” jotakin... olin ollut neuvoton. Tobias oli kuollut 8-vuotiaana maakellariin osana Georgen nuoruudessa käytyä Waterphewn lasten ja nuorten välistä sodankäyntiä. Se oli ollut hirveä paikka, josta vaari tai hänen vanhempansa eivät olleet koskaan toipuneet. Eikä siitä puhuttu. Koskaan. Tobiaksen kohtalo ja onnettomuus sinetöitiin perhesalaisuudeksi samalla, kun kellarin ovi oli sinetöity kiinni haudaksi… aina siihen asti, että Robert oli sattunut löytämään sen ja itsekin putoamaan maakellarin kattoikkunasta sisään. Meni vielä jonkin aikaa, että Emily oli antanut ottaa kellarin, josta edes Raicy ei ollut tiennyt, hyötykäyttöön. Minua se karmi edelleen. En koskaan mennyt sinne, jos ei ollut aivan pakko. Olin koettanut kysyä, mikä hänelle tuli, mutta mummi oli kuin ei olisi kuullut minua. Hän oli katsonut lävitseni kuin olisin huurteinen lasi-ikkuna johonkin toiseen aikaan… Se ei ollut jotain, mitä mummi koskaan olisi tehnyt. Keskustelimme totisina Alexiinan kanssa asiasta. Kasasimme yhteen kaikkia epätavallisuuksia, joita muistimme Emilyn kanssa sattuneen viime vuosina, hänen puhuneen tai tehneen, mutta oli vaikea erotella, mitkä niistä olisivat ehkä oireita muistisairaudesta ja mitkä vain mummin omaa erikoista mielenlaatua. ”Muistatko, kun hän sai sen sydänkohtauksen, kun Oliver oli aivan pieni?” Alexiina sanoi. ”Tuupertui hankeen puutarhaan. Siinä oli hengenlähtö todella lähellä...” Nyökkäsin. Totta kai muistin. Se oli ollut ihmeellinen tapaus muutenkin, sillä oli Oliverin, joka silloin tuskin osasi edes kävellä, ansiota, että mummi löytyi. Kuin Oliverin olisi silloin hetkeksi ottanut valtaansa joku muu… hyväntahtoinen, suojeleva henki tai edesmenneen esivanhemman sielu… ”Millainenkohan Tobias oli?” mietin puoliääneen, korjaten hajamielisesti tuttia Hugon suuhun. Kaksoset nukkuivat rattaissa hyttysverkon alla, ja seisoimme Alexiinan kanssa tallinsuulla. Alexiinalla oli käsissään nivaska papereita, joista päällimmäinen näytti jonkinlaiselta rakennuksen mustavalkoiselta pohjapiirrokselta tai rakennekuvalta. ”Tobias?” ”Niin… v-vaarin veli, joka –” ”Ah”, Alexiina sanoi nopeasti, ”niin, en tiedä. George ei koskaan puhunut hänestä, joten Raicy ei koskaan tiennyt hänestä, ja tuskin puhui Emilyllekään.” ”Oliver on nyt samanikäinen, kun Tobias kuollessaan...” Alexiina oli katsonut papereita ja hymisi vain hajamielisesti sanoilleni, ajatuksensa selvästi muualla. Hänelläkin tuntui olevan paljon huolia, muitakin huolia. Minullakin oli huolia mummin lisäksi. Isä ja äiti olivat päättäneet käydä avioneuvojalla, mitä en olisi koskaan tullut uskoneeksi ainakaan äidistä. Mutta ehdotus (tai pikemminkin vaatimus) oli tullut juuri äidiltä. Ilmeisesti äiti oli vimmastunut koko Sharonin oliko-se-pettämistä-vai-ei-tapauksesta niin pahasti, että tahtoi tuta kunnolla ja oli nähnyt siihen luvallisen, keskeyttämättömän, hyvän tien avioneuvojan pakeilla, jolloin isärukalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin istua hiljaa ja kuunnella – tosin niin hän taisi kotona aina tehdä joka tapauksessa. Äiti oli tästä pitänyt minua ajantasalla uhkuen mielestäni turhankin kostonhimoista tyytyväisyyttä. En olisi halunnut siihen osaa, mutta minun oli pakko kuunnella tai äiti aloitti tutun saarnansa ja uhkailunsa minulle ja minun elämänvalinnoistani. En vieläkään tiennyt mitä siitä tulisi, jos hän koskaan saisi tietää Tyleristä. Olin vannottanut isää, ettei tämä puhuisi siitä mitään äidille, ja toistaiseksi isä oli pitänyt lupauksensa, sillä tiesin saavani välittömästi kuulla, jos äiti saisi asiasta pienintäkään vihiä. Se olisi juuri sen kaltainen uutinen elämästäni, joka tekisi hänestä hirmuisen verikoiran. Olimme käyneet lasten kanssa White Dove Farmilla säännöllisen epäsäännöllisesti. Tylerillä oli uusi koiranpentu, jonka näkemisestä kaksoset olivat tietysti innostuneet, ja koetin muutenkin aina keksiä tekosyitä tai oikeita syitä, joiden varjolla saatoin käydä häntä katsomassa. Usein ne olivat varmasti hyvin läpinäkyviä ja Tyler varmasti tiesi, ettei minun olisi tarvinnut tulla Coyotan perukoille asti vain tuomaan häneltä ranchille unohtunutta huivia tai päällystakkia lämpimien päivien alettua, mutta koskaan hän ei sanonut siitä mitään. Emme olleet vieläkään puhuneet kunnolla asioista, lähinnä siitä, mitä maastossa silloin keväällä oli sanottu. Tyler eli omassa huolikuplassaan, enkä kokenut pääseväni sen sisään häntä tarpeeksi lähelle. Camden uskoutui minulle kerran sanoen, että hänelläkin oli mennyt pitkään ennen kuin Tyler oli alkanut puhua hänelle avoimemmin syvemmistä tunnoistaan – sellainen Tyler vain oli; ei tahtonut kuormittaa muita, ei kokenut olevansa muiden huolestumisen arvoinen. Tämä kaikki sai sydämeni paisumaan sekä surusta, että myötätuntoisesta herkkyydestä ja lämmöstä. Oli Tyler puhunut minulle ajatuksistaan lähteä opiskelemaan. En ollut osannut sanoa siihen mitään ja jälkeenpäin pelkäsin, että hän oli ehkä tulkinnut vaikenemiseni uutisesta huonolla tavalla; olin vain ollut hämilläni. Tietysti pelkäsin, että jos hän lähtisi opiskelemaan jonnekin kauas, kuinka näkisin häntä enää? Ja miten kävisi White Dove Farmin? Ja sitten olin ajatellut, mitä se tarkoittaisi vanhempieni mielipiteeseen hänestä… Tuuppailin hajamielisenä rattaita edestakaisin pihamaalla Alexiinan jo mentyä, kun näin Dewnin ja Mannyn lähestyvän. Miehet rupattelivat leppoisasti. Erotin sanoista sen verran, että puhe tuntui olevan westernistä ja Nayasta. Naya oli Otawan suloinen varsa, josta Manny oli kovin kiinnostunut. Se muistutti minua Bambista, African viime varsasta, jonka Harry oli ostanut Mialle. Dewn hymyili ja Manny nyökkäsi minulle heidän mennessään ohitseni koirat kirmaillen ympärillään. Toisella Mannyn koirista oli keppi ja Ed koetti viedä sitä, mikä johti siihen, että koirat pitivät siitä yhdessä kiinni toinen toisesta ja toinen toisesta päästä, ravaten rinnatusten. Se näytti hauskalta ja minua nauratti. Mannyn toinen koira yritti tunkea väliin, mutta se jätettiin surutta kepinkannon kunniasta ulkopuolelle. Se päästi turhautuneen haukahduksen. Diana heräsi ja kurlautti kiukkuisesti verkon takaa; hän oli pahantuulinen aina herätessään uniltaan, vaikka muutoin olikin iloinen ja reipas lapsi. Epäröin. Miehet olivat jo menneet ohi, matkallaan merilaitumen suuntaan... Manny sanoi jotain ja Dewn nauroi; Dewnin nauru oli vähentynyt vuosien varrella huomattavasti ja oli ilo sitä kuulla... ”Ma-Manny?” huikkasin epävarmasti. En ollut varma, halusinko puhua Dewnin kuullen. Emme olleet keskustelleet tämän huolen levittämisestä perhepiiriin laajemmalti Alexiinan kanssa. Molemmat tietysti pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan. Purin huuleeni levottomana, mutta yritin sitten väkisin arasti hymyillä. ”M-minä... olisinko voinut kysyä jotain...” ”Menen jo hakemaan Otawaa”, Dewn sanoi huolettomasti Mannylle ja jatkoi matkaa. Dewn oli aina ollut tarkkavaistoinen. Manny käveli lähemmäs minua neutraalin kysyvällä ilmeellä. En tuntenut häntä kovin hyvin. En ollut ollut mukana Texasissa, ja vaikka Manny oli joskus ennenkin täällä käynyt, emme olleet koskaan sen kummemmin jutelleet - ainakaan kahden. Manny oli luotettavan oloinen; vaistosin hänen maanläheisen ja vakaan, mutta myös syvällisen auransa. Hänen eleensä olivat rauhallisia, mutta tummat silmänsä silti älykkään tarkkaavaiset harkittujen kasvonilmeiden takana. Koin, että hän olisi myös sanansa mittainen. Tuuppailin rattaita, joista kuului jo turhautunutta mölinää. ”Si-sinähän olet auttanut Emilyä puutarhassa...?” Manny sipaisi leukaansa. ”Olen mä juu.” ”Oliko hän... m-miltä hän... vaikutti?” En osannut kysyä oikein sitä, mitä halusin. Punastuin. Manny sipoi taas leukaansa mietteliäänä, varmasti ihmetellen, mitä ajoin takaa. ”Ihan mukavalta, semmoiselta perusisoäidiltä”, hän vastasi. ”Tykkään pistää kädet multaan, niin se oli ihan kivaa puuhaa.” ”Ah... h-hän muisti nimesi?” Manny oli ohikiitävän hetken etäisesti hämmentynyt, mutta muutoin vastasi yhä normaalisti: ”Nooo, varmaan... En nyt muista tuliko se nimeltä koskaan kutsuneeksi.” Kiitin, ja hetken siinä vielä vitkastellen, Manny lähti. Kumarruin. ”Hei”, supatin rattaisiin, kun Hugonkin silmät avautuivat rakoselleen. ”Onko nälkä?” ”Heinapllll”, Hugo sanoi ja pullisti vetisiä huuliaan, kuola valuen suupielestä. Pyyhin sen pois ja nostin hänet syliini. Dianalle annoin hänen possupehmolelunsa, jota hän hakkasi rattaan etukaareen ja heitti pois. ”Diana, älä heitä Possua tai siihen tarttuu kaikkea likaa.” ”Präää!” Diana kiukutteli. Hugo haukotteli. Annoin hänelle suukon otsalle. Dianalle en antanut pehmolelua takaisin; tuossa mielentilassa hän heittäisi sen kuitenkin taas vain maahan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Apr 25, 2023 7:03:45 GMT
Uniaalloilla - 35
Päätin käydä Brad Beaver’sissä töiden jälkeen. Lapsilla oli ollut retkipäivä postitoimistoon ja saatoin jäädä siitä suoraan keskustaan. Waterphewn turhankin kunnianhimoinen Waterlot-hotellihanke oli ajautunut konkurssiin (siitä oli ollut juttua lehdessäkin; miljoonien sijoitukset menneet hukkaan, ja hotellin alullepanija haastettu rahanpesusta oikeuteen), ja nykyään sen tilalla oli kaupungin ainoa motelli Brad Beaver’s. En ollut koskaan käynyt siellä, mutta ulkoapäin paikka vaikutti siistiltä ja viihtyisältäkin: tukkihirsistä rakennetut tuet ja vahvaa ruskeaa ristikkäistä lautaa oleva katto, jonka komeassa puukyltissä oli applepatch-lakkisen ja tweed-takkisen majavan kuva. Ulkona oli lippuluukku, joten pysähdyin siinä. ”Hei… t-tulin tapaamaan tänne... nimellä Ralph Waves?” Tiskin takana näreä mies katsoi tietokonenäyttöä. ”Huone 13”, hän murahti. Kiitin ja kävelin kaariportin ali sisäpihaan, jota ympäröivät motelliasuntojen rakennukset kahdessa kerroksessa. Numero kolmetoista oli toisella tasolla, joten lähdin nousemaan jämäköitä tummia tukkiportaita. Oikean oven kohdalla vedin syvään henkeä. Koputin vaisusti. En tiennyt mitä odottaa. Taisin pelätä, että löytäisin isän täältä Sharonin kanssa. Ketjun kilinää ja paksu ovi aukeni ja isä seisoi minua vastassa aamutakissa ja sänki kasvoillaan, vaikka oli jo iltapäivä. ”Gillian!” hän hämmästyi, enkä ollut aivan täydellisen varma oliko huudahdus ilahtunut vai ei niin ilahtunut. Änkyröimme molemmat hetken, kummankin yrittäessä sanoa jotain ja toisen vahingossa sanomassa jotain päälle ja sitten taas odottaessa, että toinen saisi sanottua – ”S-saanko tulla?” sain lopulta kysyttyä, ja isä teki tilaa. ”Tietysti, tietysti, totta ihmeessä, tule – tule sisään… Anteeksi, on vähän sotkuista”, hän hössötti ja koetti kasata puoliksi luettuja sanoma- ja aikakauslehtiä yhteen pinoon ja piilotella tyhjiä viskipulloja lipastonlaatikkoon. Avasin takkia ja katselin hänen touhuiluaan ja sydäntäni pisti suuri sääli. Vaikka omisti kokonaisen lentoyhtiön, isäni oli pohjimmiltaan melko ressukka. En pystynyt kuvittelemaan, miten hän tulisi toimeen ilman äitiä ja äidin tiukkaa, mutta hänet pystyssä pitävää kättä. Isä ei oikein elänyt tässä maailmassa ja yksinkertaisetkin arjen askareet olivat hänelle ylitsepääsemättömän monimutkaisia – hän ei ollut sillä tavalla järjestelmällinen tai käytännöllinen koti-ihminen, vaan katsoi aina kauemmas, isompaa kuvaa, asioita korkeuksissa, sen sijaan, että olisi keskittynyt siihen, mitä suoraan edessään tässä lattialla oli (käytetty saunapyyhe, esimerkiksi). ”M-mikäs sinut tänne sai tulemaan?” hän kysyi hermostuneena ja kiiruhti laittamaan äänet pois televisiosta. Hän tiesi kyllä. ”Istu, istu toki”, hän lisäsi ja viittasi tuoliin, josta oli juuri kerännyt salkkunsa ja kasan niputettuja paperinivaskoita. Istuuduin. Vastapäisellä seinällä sängyn yläpuolella oli taulu liekehtivästä kokosta, jonka ympärillä tanssi monta majavaa. En halunnut vanhempieni avioliiton palavan poroksi. Ja niinpä menin suoraan asiaan: ”Älä jätä äitiä, isä.” Oli isä odottanut minun sanovan mitä tahansa, hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi ja notkahtivat aivan silmissä. Siniset, hajamieliset silmät olivat järkyttyneen surulliset. Hän otti silmälasit päästään ja pyöritti nyrkkejä silmäkuopissaan. Ele oli niin lapsenomainen, että sydämeni heltyi jälleen – oli isä tehnyt minkälaisen virhearvion tai erehdyksen tahansa, hän oli silti isäni ja olin jo antanut anteeksi. Ehkä hän oli ollut turvaton ja poissaoleva isä, joka liian usein puolsi äidin armottomia ja kohtuuttomiakin määräyksiä, mutta koskaan meidän ollessa kahden isä ei ollut ollut minua kohtaan ilkeä tai kova. Joskus hän oli ollut jopa hellä, kiltti ja huomaavainen. Ja isä, toisin kuin äiti, oli ainakin yrittänyt ymmärtää rakkauttani hevosiin. ”Anna anteeksi, Gillianne...”, isä kuiskasi kämmenet silmillään, ja niin heikko ja avuton oli hänen äänensä, että sydäntäni kouraisi. Nousin tuolista ja halasin häntä; isä kietoi käsivartensa ympärilleni ja rutisti, ja lämpimät kyynelet vierivät poskiani pitkin. ”Olen ollut typerys...”, isän paksu ääni kähisi, ”oikea tolvana. Äidilläsi on kaikki oikeus olla minulle raivoissaan ja vihainen...” ”Mutta miksi, isä?” kohotin pääni, mutten päästänyt hänen keskivartalostaan irti. Olin kuollakseni tarvinnut isän halausta ja olin jo pelkästään sen takia parkua. Äkkiä pelkäsin, että he tosiaan muuttaisivat Pekingiin. He olivat kuitenkin lasteni isovanhemmatkin, miten Hugo ja Diana koskaan näkisivät heitä, jos se muuttaisivat niin kauaksi? Miten minä koskaan näkisin isää, jos hän muuttaisi pysyvästi pois? Olin täynnä ristiriitaisia tunteita ja sitten vollotin ja tunsin olevani alle kouluikäinen pieni lapsi, jota pelotti, että isä taas lähtisi työmatkalleen moneksi viikoksi ja olisin yksin kaikuvassa talossa Boulicen kanssa, joka pakottaisi minut lukemaan ja tavaamaan ranskaa ja maalaamaan äidin ennaltamääräämiä kopioita kuuluisien taiteilijoiden tauluista, joiden tasoa en koskaan voisi saavuttaa. Isäkin itki ja me molemmat itkimme ja se oli omalla tavallaan puhdistavaa. Koin sen hetken lähentävän meitä ehkä enemmän kuin koskaan ennen ja, kun viimein istuuduimme vuoteenreunalle ja isä alkoi kertomaan koko tarinaa, niiskuttelin hiljaa kuunnellen ja katselin hänen ikääntyneitä kasvojaan. ”En tiedä, mitä ajattelin…”, isä aloitti raskaasti huokaisten. ”Sharon… hän oli mukava tyttö. Hän… hän nauroi jutuilleni. Tiedäthän sinä, että äitisi mielestä huumorini on tavattoman typerää ja aika hölmöähän se onkin… eikä äitisi koskaan pidä siitä, että puhun kepeämpiä hömpötyksiäni. Mutta Sharon tuntui todella huvittuvan niistä. Oli ilo nähdä, että äitisi huudettua hänet itkun partaalle, sain hänet taas piristymään pienillä sutkautuksillani… Tiedätkös”, isä jatkoi, ”ei äitisi aina ole ollut niin… tosikko, sanoisimmeko… nuorena tyttönä hänellä oli oikein raikuva, elämänjanoinen nauru, vaikka terävä oli kielensä jo silloin.” Isä värähti huulet hymystä lappeellaan. Hymy hyytyi kuitenkin nopeasti ja hän painoi häpeillen päänsä. ”Tein virheen, pikku prinsessani. Voitko antaa minulle anteeksi? Se oli hetken heikkous arvostelukyvyssäni, jota kadun nyt suunnattomasti…” ”Älä pyydä minulta anteeksi”, sanoin ja laskin käteni isän kädelle. Hän katsoi minua silmät katumuksesta kiillellen. ”Niin, niin, aivan...”, hän mumisi, ”Zoey-rakkaaltani, häneltä… häneltä minun täytyy...” ”Äiti sanoi hakevansa avioeroa.” Isä riiputti päätään alistuneena. ”Niin, niin… jos hän niin tahtoo...” ”Sinun täytyy olla rehellinen ja kertoa hänelle, että olet pahoillasi. Vielä ei ole liian myöhäistä.” ”Luuletko niin?” isän ilmeeseen nousi pieni toiveikkuus. Nyökkäsin. ”Ole vain yhtä avoimen rehellinen, kuin nyt… Luulen, että äiti voi vielä kuunnella sinua, mutta hän haluaa muuttaa Pekingiin.” Isä räpytti silmiään hämmästyneenä. ”Pekingiin?” ”N-niin”, epäröin, ”ettekö te… ole puhuneet siitä?” ”Niin, niin olemme kai joskus”, isä hieroi leukaansa hämillään. ”Voihan se olla, että joskus on ollut puhetta… Pääni nyt on vähän tämmöinen...” ”Hän käski minun sanoa… että avioliittonne on vaakalaudalla, ja hänellä on ehtoja, joita sinun on noudatettava, jos haluat saada s-syrjähypyn anteeksi.” En todellakaan ollut halunnut sanoa sitä ääneen tai edes ajatella sitä, mutta pakotin huulet muodostamaan sanotut sanat. Isä näytti entistä hämmentyneemmältä. ”Syrjähypyn?” Tuijotin häntä, hän katsoi minua. ”S-sanoitko syrjähypyn, minkä syrjähypyn?” Nyt minäkin olin kamalan hämilläni. ”S-sen… Sharonin kanssa –” ”Mutta eihän se nyt, herranen aika, kai syrjähyppy…”, isä häkeltyi, ”ei, varmasti ei, en nyt aivan niin pitkälle menisi...” ”Mutta äiti –” ”Se oli vain yksi suudelma, epäonninen, erittäin epäonninen ja ikävässä paikkaa tehty pöhköys, jonka Zoey valitettavasti sattui näkemään...” ”A-ai”, minä sanoin enkä sitten osannut enää sanoa mitään. Yksi suukkoko se vain oli ollutkin? Niin kuin… minun suukkoni Joshille, jonka Tyler oli nähnyt? Ymmärsin isää yhtäkkiä vieläkin enemmän; enhän minäkään ollut tarkoittanut sillä mitään, se oli ollut vain onnentoivotus ja piristys, mutten ollut osannut ajatella miltä se oli näyttäytynyt muille, varsinkin miehelle, jonka tunteista minua kohtaan silloin en ollut vielä ollut tietoinen... ”Niin, hyvänen aika… eihän nyt sentään… sanoiko Zoey –?” isä vääntelehti levottomana ja nousi sitten seisomaan ja askelsi edessäni edestakaisin. ”Ei, ei, ei, ei missään nimessä… Sharon oli vain juuri avautunut joistain… kotiongelmistaan, ja minä… hän oli ollut niin kiltti ja halusin piristää häntä ja se... tilanne jotenkin… otti valtaansa, kerta kaikkisen typerää, kun nyt ajattelee… saatoin siinä sitten ehkä tarkoittaa vain lohduttaa, mutta hän ymmärsi sen väärin ja minä...” Isä ravasi yhä edestakaisin, lähinnä itsekseen mumisten. ”Kauhea, kauhea virhe… en, en missään nimessä... että sinä sellaista…” Olin tullut taas alakuloiseksi. Kun kuvittelin isää niin kiintyneenä, kuuntelemassa ja lohduttamassa kotiapulaista (vaikka ihanalta Sharon olikin vaikuttanut), jota tuskin tunsi, sen sijaan, että olisi osoittanut niin intensiivistä mielenkiintoa ja tukea minua kohtaan… Sormenpäät olivat huomaamatta nousseet huulilleni, kun nakersin vaisun mietteliäästi peukalonkynttäni. Isä heittäytyi yhtäkkiä polvilleen matolle eteeni. ”Hyvä tavaton, vannon, että sanoipa äitisi mitä tahansa, se ei ole totuus! Me vain suutelimme sen yhden kerran, lupaan sen, Gillian.” Katsoin häntä hätääntyneisiin sinisiin silmiin. Nyökkäsin hitaasti. Isä näytti silminnähden huojentuneelta. Hän jopa kokeili hymyillä minulle, kompuroi sitten takaisin pystyyn ja suoristi silmälasinsa. ”Puhun Zoeylle”, hän lupasi jalosti, ”ja tavoittelen ymmärrystä, jota en ansaitse. Niin, niin minä totisesti teen.” Sitten hän sai uutta puhtia ja tarmoa ja pukeutui, tilaten meille pikaruokaa ja haluten pitkästä aikaa kuulla tarkemmin minun elämästäni. En muistanut milloin olisin viettänyt sillä tavoin aikaa isän kanssa ja kokenut, että hän oli todella läsnä, eikä toinen silmä työpuhelimessaan tai sormet kannettavan tietokoneen näppäimistöllä. Ajatella, että vanhempieni aviokriisi oli lähentänyt minua ja isää. Oliko (mutta en halunnut niin itsekkäästi ajatella) ollut ehkä erehdys korjata heidän välejään? Voisiko isästä ja minusta tulla entistä läheisempiä ilman äitiä? ”Mutta entä sinun rakkauselämäsi? Brody, onko hänestä kuulunut?” Tiesin, ettei isä erityisemmin pitänyt Brodysta, mutta osasi salata sen hyvin ja puheli nytkin kohteliaasti, vaikka vain sitten ollakseen loukkaamatta minua. ”V-viimeksi jouluna, hän lähetti ylimääräistä rahaa lasten joululahjoihin.” ”Niin, niin, aivan, aivan...” ”Minä...”, aloitin nyt ja punastuin. Isä huomasi sen, muttei sanonut mitään; odotti vain tarkkaavaisen uteliaasti, että jatkaisin. ”M-minulla oikeastaan… o-olen tavannut jonkun.” ”Niinkö?” isä kohensi lasejaan ja näytti aidosti ilahtuneelta. ”Kuka mahtaa hän olla, saanen udella?” ”Tyler”, lausuin nimen pehmeästi – enkä voinut olla hymyilemättä. ”Tyler Andrews, White Dove Farmilta.” ”Tyler Andrews”, isä toisti, ”ken on hän?” hän leikitteli sanoilla ja imaisi pillillä limutölkistään. Äiti ei voinut sietää roskaruokaa, ja osin siksi isä nyt olikin tilannut meille sellaiset ateriat. En olisi kovin mielelläni syönyt itsekään, mutta tämä yhteinen hetki oli paljon tärkeämpi kuin ylimääräiset kilot, jotka näistä tikkuperunoista ja falafelipullista myöhemmin saisin. ”Hän on… Raicyllä töissä karjapaimenena. Hän muutti tänne pari vuotta sitten Texasista.” Vaikka isä hymyili, näin hänen silmälasiensa taakse ja tiesin, mitä hän ajatteli, koska ajattelin sitä myös: Tyler oli uusi Josh Tomford. He olivat kummatkin vähätuloisia texasilaisia cowboymiehiä, joilla ei ollut erityistä koulutusta ja ammattivalintansa vanhempieni näkemyksen mukaan kyseenalainen. Äitini ei ollut hyväksynyt tai voinut edes sietää Joshia silmissään, joten miten hän tulisi suhtautumaan Tyleriin? Vaikka minusta ja Tyleristä tulisikin pari (vatsaani kutkutti niin, että purin alahuuleeni), vanhempieni mielestä (tai ainakin äidin mielestä) se tulisi olemaan fiasko ja hän mitä todennäköisimmin yrittäisi kaikkensa tuhotakseen suhteemme ja estääkseen sitä – etenkään mahdollista avioliittoa (nyt vatsani heitti jo kärrynpyöriä) – koskaan tapahtumasta. Masennuin. Isäkin, vaikka olisi tietyssä mielessä onnellinen puolestani… eivät vanhempani koskaan tulisi näkemään Tyleriä siten, miten minä hänet näin, kuten eivät olleet Joshiakaan ymmärtäneet. He mittasivat vain ulkoisia menestystekijöitä: rahaa, statusta, taloa ja autoa, työtä, koulutusta ja palkkatasoa. ”Onko hän… hmm, kykenevä elättämään sinut ja kaksoset?” isä tiedusteli vahvistaen juuri äsken miettimäni. ”Me emme… ole v-vielä niin pitkällä...” ”Vai niin, vai niin, mutta sitä on hyvä miettiä, Gillian, katsos, kun raha ja taloudellinen turva ovat tärkeitä asioita elämässä, jotta voi elää juuri sellaista omannäköistään elämää kuin haluaa –” Isä luennoi minulle seuraavat viisitoista minuuttia aiheesta ja, vaikkei tehnytkään sitä mitenkään pahalla tarkoituksella, olin ehtinyt tulla lohduttomaksi. Mitä Tyler sanoisi minun vanhemmistani? Pelästyisikö hän heitä, niin kuin Josh oli pelästynyt? Voittaisivatko Tylerin lämpimät tunteet minua kohtaan konfliktit, vastenmielisyyden ja arvostelun, jonka kohteeksi joutuisi vanhempieni silmätikkuna?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Apr 24, 2023 12:25:29 GMT
Uniaalloilla - 34
Hugo nyki helmaani kertoakseen minulle jotakin. ”Äiji… heinä haatuu...” Diana syöksyi kuin keilapallo ja tuuppasi Hugon pois. ”Äiti, syli!” Hän ojensi pieniä käsivarsiaan ilmassa minua kohti. ”Yn, yn, yn!” hän hytkyi malttamattomana, pää takakenossa. Kumarruin nostamaan hänet. Hugo tuijotti hämmentyneenä, suu raollaan. Silitin hänen hiuksiaan. Kohta en enää voisi pitää heitä yhtä aikaa sylissä. He kasvoivat kovaa vauhtia ja, kuten äitini oli häijyn tarkasti jo monta kertaa sanonut sekä neuvolan täti vähän ystävällisemmin, vajaa kolmivuotiaiksi he olivat keskimääräistä isokokoisempia. Ehkä se oli hyvä merkki, ottaen huomioon, miten huonoja olivat syömään. Ainakaan he eivät olleet aliravittuja. Ja, vaikka äiti pelotteli heistä kasvavan ”lihavia löllyköitä” niin kuin minä, en antanut hänen ilkeiden sanojensa vaikuttaa. Lapsenpyöreys oli tervettä ja normaalia. Minä olin ollut aivan pienenä kitukasvuinen, sillä äitini oli inhonnut imetystä ja ruokkinut minua muutenkin dieetillä ilman syytä, kunnes asiaan oli jouduttu ulkopuolisten toimesta puuttumaan. Onneksi täällä Centereillä Emilyn luona olin aina saanut kunnolla syödyksi. Olimme yläkerrassa tulevassa lastenhuoneessa ja katselin Alexiinan sinne tuomia tapettivaihtoehtoja. Pidin eniten murrettujen pastellisävyjen lintukukkatapetista: se oli vaaleanbeigen ja persikanoranssi vaaleanpunaisella ja hempeällä turkoosilla. Kuvioinneissa pyrähteli pääskysiä ja leijui jonkinlaisia haituvapalleroisia. Minusta ne kuvasivat hyvin Dianaa ja Hugoa. ”Mitäs sanotte tästä tapetista… olisiko hieno tänne teidän huoneeseen?” Diana läpsi minua olkapäähän ja kiljahteli, Hugo imi sormeaan eksyneen näköisenä. Lucas hipsi huoneeseen, jäi hetkeksi kysyvästi hankaamaan itseään ovenkarmiin ja sipsutti sitten peremmälle. Se istuutui keskelle lattiaa ja minun aukoessa yhdellä kädellä toista tapettirullaa katsoakseni sitä tarkemmin, Lucas tapaili etutassullaan auki levitetyn tapettipätkän kulmaa. Diana osoitti Lucasia ja vinkaisi iloissaan, joten laskin hänet maahan ja hän meni taputtamaan kissaa. ”Hellästi, Diana…” Tyttö otti isoja silityseleitä, mutta osasi tehdä sen kauniisti. Jossain etäällä kuului tuttu soittoääni. Se oli minun kännykkäni, jonka olin jättänyt käytävää vastapäätä omaan huoneeseeni. ”Odottakaa tässä, äiti tulee ihan kohta takaisin.” Hain puhelimen lipastopöydältäni akvaarion vierestä. Vatsani muljahti, kun näin soittajan. Olin toivonut sen ehkä olleen Tyler, jolle olin viestitellyt aktiivisemmin sitten maastoretkemme – vatsani muljahti uudelleen, siitä muistosta huomattavasti miellyttävämmin – mutta soittaja olikin äiti. Olin liian hyvällä mielellä antaakseni äitini pilata tuultani juuri nyt. Epäröin, kännykkä yhä soi, ja sitten tein itseäni rakastavan ja päättäväisen eleen: painoin puhelimen äänettömälle. Minun täytyisi asettaa hänelle oma soittoääni... Äidilläni oli kuudes aisti sen suhteen, milloin olin onnellisimmillani. Silloin hän hyökkäsi kimppuuni hanakammin kuin korppikotka, koska jos jotain äiti ei voinut sietää, niin sitä, että minä nautin elämästäni vastoin hänen käsitystään minulle "sopivasta elämäntyylistä". Yritin päättää otanko kännykän mukaani vai jätänkö sen pöydälle laturiin vai heitänkö vuoteelle, ja ennen kuin sain sitä kädestäni, puhelu loppui ja kännykkä värähti. Se oli merkki, että äiti oli jättänyt vastaajaviestin. Todennäköisesti kiukkuisen sellaisen, missä haukkui minua tunteettomaksi ja kiittämättömäksi, kun en ollut vastannut välittömästi hänen soittoonsa, kuten lasten olisi kuulunut aina laittaa vanhempansa kaiken edelle – eiväthän lapset olisi olemassa ilman vanhempiaan. Äitini mielestä minä olisin hänelle ikuisessa kiitollisuudenvelassa niin kauan kuin eläisin. Ääniviestin kuuntelu ei olisi yhtä pelottavaa kuin puheluun vastaaminen, joten kävellessäni takaisin Charlotten huoneeseen nostin sen korvalleni. ” Gillianne, miten et vastaa, kun soitan?” Viesti alkoi juuri niin kuin olin kuvitellutkin. Mutta äidin äänessä oli jotain, mikä pysäytti minut lopettamasta viestiä kesken ja vain poistamasta sitä: hätä, jota hän tuntui koettavan pitää kurissa, ja… heikkous, värinä, mitä äidin kovassa ja kylmässä militaristipuheessa ei koskaan ollut. ” Tule heti paikalla kotiin. Olen ehdottoman raivoissani ja sinun on tuettava minua, tule puhumaan minulle järkeä ennen kuin heitän kelvottoman, huoraavan, lumppuisäsi ulos talosta tai teen jotain pahempaa. Tule tänne heti paikalla, minä odotan. Äitisi.” Olin tuskin kuullut viestiä kunnolla Dianan ja Hugon kiljuessa ja juostessa ympyrää tapettirullien keskellä (Lucas oli paennut huoneesta). Minun olisi mentävä. Oli mahdollista, että äiti käytti veruketta, jolla varmasti saisi minut paikalle (hän oli ennenkin tehnyt niin, äitini oli valitettavasti myös taitava valehtelija), mutta hänen äänensä erilainen sointi sai minut pelokkaaksi... ”O-olen pahoillani… Minun täytyy käydä Crittlinissä... Olisinko voinut jättää kaksoset vähäksi aikaa…?” ”Totta kai”, Alexiina sanoi tietokoneeltaan makuuhuoneesta, jonne olin pian tämän jälkeen laskeutunut. Hän huomasi ilmeeni ja otti lukulasit päästään. ”Onko jotain sattunut?” ”E-en ole varma…” Riiputin päätäni. ”Äitini soitti…” Alexiina synkkeni, tietäen oikein hyvin, millainen äitini oli. ”No, jos olet aivan varma, että se on jotain tärkeää”, hän sanoi epäillen. ”Olen ainakin pari tuntia tässä tekemässä töitä ja pohtimassa, mitä Charlottelle ja Michaelille veisi häälahjaksi, joten voin kyllä katsoa heitä sen aikaa, mutta viideltä minun on mentävä tallille.” ”T-tulen siihen mennessä”, lupasin. ”Niin, ja minä...”, lisäsin vielä, ”valitsin sen lintutapetin.” Alexiina piristyi. ”Sen peessinpunertavan? Minä katsoin sitä myös.” Hän hymyili. ”Siitä tulee kaunis huone.” Hain skootterini (siinä oli yhä pieni lommo talvella kolaroimisestani). Josh oli yllättäen ladossa ja tuli varustehuoneesta ulos kantaen vanhaa satulaa. Katsoimme hetken toisiamme ja sisälläni pulpahti, mutta se ei tuntunut enää samalta, ei yhtä voimakkaasti. Se oli vain pieni kaiku aiemmasta. Mutta, jos ajattelin Tyleriä, aloin auttamatta hymyillä kuin hömelö ja posket lämpenivät hellästi ja sydäntäni kutitti. En saanut mielestäni kuvaa Tyleristä kurkottamassa minua kohti Imagen satulasta ja koskettamassa kättäni ja katsomasta minua varovaisesti, epävarmasti silmiin ja sanomassa tuskin kuiskausta kuuluvammin: ” Mä... mä taidan pitää sinusta myös.” Eikä se ollut ollut unta. En voinut uskoa, ettei se ollut ollut vain haavekuviani, päiväuniani; että se oli todella tapahtunut! En ollut kertonut vielä kenellekään, en edes Lottelle, joka oli antanut minulle rohkeuden tehdä aloitteen ja tunnustaa tunteeni. Se oli siis osin hänen ansiotaan, mutta en uskaltanut vielä puhua: se taianomainen hetki keväisessä metsässä puron solistessa ja lintujen laulaessa tuntui minun ja Tylerin yhteiseltä salaisuudelta ja aarteelta. En myöskään ollut varma, mitä nyt tapahtuisi. Olin ruvennut kirjoittelemaan Tylerille tekstiviestejä kuin kirjoittaisin päiväkirjaani: kertoilin hajanaisia ajatuksiani, jaoin hänelle kauniita huomioitani tai ottamiani kännykkäkuvia ympäristöstä, tunnustin aatoksiani tai puhuin päivästäni. Tyler vastaili, alkuun lyhyemmin, mutta kohteliaasti, kunnes eilen oli viimein laittanut ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti itse viestin, jossa kertoi omasta päivästään ja uudesta huonokuntoisesta hevosestaan Mossista, jonka oli tuonut Texasista. Ilahduin aina suunnattomasti, kun näin hänen nimensä välkähtävän näytölläni. Ja tämä onnen ja rakastumisen kupla antoi minulle nyt voimia kohdata äitini ja kuulla, mitä kamalaa hänellä olisi sanottavanaan. Puolimatkassa Crittliniin alkoi sataa. Taivas oli harmaa ja kaikkialla oli pientä sumua, kun saavuin perille ja jätin skootterin autotallin hiekkaväylälle. Katselin hetken aikaa järvenpinnan pisarointia ja kareilua, ja sitten menin soittamaan ovikelloa. Odotin Sharonin avaavan, kuten taloudenhoitajan tehtäviin kuului, mutta yllätyksekseni se oli äiti. ”Se kesti!” hän tervehti sieraimet suurina. ”No, mitä siinä seisot? Tule sisään ja sassiin.” Astuin kumisevaan halliin ja äiti paiskautti oven kiinni takanani. ”Olet märkä”, hän sanoi vetäen nenänsä kautta henkeä. ”Riisu itse itsesi ja tule salonkiin, mutta ota kylpyhuoneesta pyyhe, ettet kastele sohvaa.” Minua ei haitannut tietenkään olla omatoiminen, mutta ihmettelin silti etäisesti, missä Sharon oli. Oliko hän sairaana? Laitoin vaatteeni kaappiin, jotka avautuivat automaattisesti nappia painamalla, ja sitten menin salonkiin. Äiti kaatoi kahvia ja hänen kätensä tärisivät. Tippa meni yli lasipöydälle ja hän huudahti turhautuneena. Jotain oli todellakin vinossa. En ollut nähnyt häntä tuollaisena. Olin istuutumassa, kun tajusin unohtaneeni pyyhkeen. Äiti ei kuitenkaan sanonut mitään eikä näyttänyt huomanneen, joten laskeuduin hitaasti sohvanreunalle. Äiti kahisteli ja paukautti vähäkalorittomien kuivakeksien asetin pöydälle (hän tarjosi aina jotain makeaa testatakseen lankeaisinko siihen, jotta pääsisi siten taas haukkumaan painoani) ja istuutui minua vastapäätä suoristaen maanisesti hamettaan. ”M-missä Sharon on?” kysyin sitten, sillä äiti ei tavallisesti tehnyt tällaisia asioita itse; hän ja isä maksoivat korkeaa palkkaa henkilökohtaiselle kodinhoitajalleen, joka samalla toimi hovimestarin roolissa. Tiesin äidin unelman aina olleen elää kuin kuningatar linnassa ja olleen katkera omalle äidilleen, isoäiti Lilylle, joka tavallaan sellaista elämää oli elänytkin, vaikkei se todellisuudessa niin juhlavaa ollut, mitä minusta tuntui, että äitini kuvitteli (tiesin sen, sillä olin jonkin aikaa asunut Sveitsissä Château Echlouven linnassa isoäitini luona). Äidilläni ja hänen äidillään oli aina ollut loppumaton suo riitoja ja draamakiistoja, pääasiassa rahasta, mutta monesta muustakin asiasta täynnä valehtelua, manipulointia, vuosien katkeruutta ja kostoa jopa siihen pisteeseen, että äitini oli valehdellut kaikille Lilyn kuolleen, mikä ei ollut pitänyt paikkansa. Nyt äitini kirkaisi ja hänen silmänsä pullistuivat päästä tulenpunasankaisten silmälasien takana. ” Älä lausu sen huoran nimeä tässä talossa.” Sharon oli siis erotettu. Olin pahoillani, vaikken yllättynyt. Olin jo ehtinyt alkaa pitämään Sharonista; hän oli vaikuttanut aidosti mukavalta, hyvältä ihmiseltä, jonka kanssa olisimme tulleet toimeen. Mitä hän oikein oli tehnyt saatuaan äidin noin pois tolaltaan? Siispä vaikenin. En uskaltanut edes tarttua kahvikuppiin. Äiti joi omastaan. Hänen kätensä yhä tärisivät pidätellystä raivosta. ”Se pieni juonitteleva lutka kehtasi hyväksikäyttää minun apuani ja jalomielisyyttäni… sen kaltaista itsekkyyttä ja röyhkeyttä ja törkeyttä en ole eläissäni saanut kokea. Mikä häpeämätön, itsekeskeinen, teeskentelevä narttu…!” Istuin hiljaa ja jännittyneenä, tuskin uskalsin hengittää. Mikään äidin sanoissa ei sopinut siihen ensivaikutelmaan, jonka minä olin Sharonista saanut. ”Haen avioeroa”, äiti paukautti. Säikähdin niin, että tönäisin vahingossa hypähtäneellä polvellani pöytää. Vanhempani ovat olleet naimisissa vajaa kolmekymmentä vuotta. Äitini on alusta asti dominoinut liittoa: kaikki kotona meni hänen ja vain hänen tavallaan, mutta koska isä oli varsinainen CEO yrityksessään, oletin töissä isän olevan se, joka tahdin määräsi. Oikeastaan, olin joskus ajatellut äidin tyrannimaisuuden ja kiukun kotona johtuvankin osin siitä, ettei hänellä ollut yhtä paljon sananvaltaa Skylier Wavesin puikoissa. He olivat hyvin erilaisia ihmisiä, mutta heitä yhdisti kiintymys rahaan, moderniuteen, maailmanmatkusteluun ja töihin. Isäni oli lauhkea kuin lammas, mutta myös poissaoleva ja ajatuksensa aina vain työasioissa. Hän antoi äidin puhkua ja puhista ja päästellä joskus lieskojakin kuin tyrannosaurus, ja olin oppinut sen ihanteellisen, kestävän rakkauden malliksi: kun rakastit toista, hyväksyit hänet vikoineenkin ja otit kaiken vastaan, koska rakkaus oli kärsivällistä, pehmeää, nöyrää ja anteeksiantavaista. Olin siis lapsesta asti voinut kyllä nähdä isäni rakkauden äitiä kohtaan, mutta äitini kiintymystä isään en ollut koskaan ymmärtänyt. Niinkin ilkeä pieni ajatus minua joskus oli vaivannut, että äiti olisi ollut isän kanssa silkasta taloudellisesta hyödystä… Mutta nyt, kuullessani tämän, olettamukseni vanhempieni välisestä parisuhteesta meni päälaelleen. Vaikka uhkuikin ulospäin kylmää raivoa, saatoin aistia ja kuulla aidon särön ja haavauman äidin äänessä. Ja ensimmäistä kertaa koin tuntevani, että äiti todella välitti isästä muutenkin, kuin vain rahan tai statuksen tähden. Oi isä, mitä oikein olet mennyt tekemään? ”Se herkkäuskoinen lurjus lankesi moiseen hupakkoon. Kerran pari räpsytti silmiään ja sitä miesvätystä viedään kuin lattiarättiä. Onnenonkija. Kaksinaamainen valehtelija.” Äiti alkoi hyperventiloida. Katsoin avuttomana vierestä, kunnes kiirehdin hakemaan hänelle paperipussia – onneksi niitä oli yhä samassa tutussa paikassa metallilipaston välisessä rakosessa keittiössä. Äiti tempaisi sen kädestäni ja puhalteli siihen jonkin aikaa. Hän tuntui rauhoittuvan ja pyysi sitten jopa melkein neutraalin ystävällisesti minua tuomaan hajusuolapullonsa käsilaukustaan. En tiedä, olisinko halunnut tietää tai kuulla enempää, mutta äiti kertoi silti. ”Aavistelin jotain jo siitä hetkestä, kun se hupakko tänne ensi kerran asteli. En olisi halunnut palkata häntä, tiesin heti, että tekisin siinä virheen, mutta nykypäivänä tuntuu olevan mahdoton vaatimus löytää täysipäiväistä ja monipuolista, luotettavaa kodinhoitajaa, joka ei pyydä älyttömiä palkkoja. Luulisi, että mahdollisuus asua luksustalossa hyvällä paikalla ja kohtuupalkalla riittäisi, mutta ei… Ihmiset ovat niin itsekkäitä nykypäivänä, kaikki haluavat vain lisää ja enemmän.” Äiti risti nyt vakautetut kätensä ja sormensa taitetun polvensa ympäri ja suoristi ylpeänä selkänsä. ”Haastattelin hänet tietenkin perinpohjin, mutta koska hakijoita ei suuremmin ollut, päätin ottaa hänet koeajalle vastoin vaistoani. Ja mikä fiasko siitä syntyi! Ei osannut kahvinkeitintä käyttää, jätti varakytkimet päälle, käytti aivan liikaa pesuaineita, tuhlasi vessapaperia, kompasteli ja sähläsi… ja sitten vielä kehtasi vikitellä aviomieheni nenäni edestä!” Dramaattinen hengenveto ja äiti hapuili terävillä kynsillään taas paperipussia. Minun oli niin vaikea uskoa sitä… Vai… vai oliko? Kun muistelin käyntiäni täällä, lapset mukanani, eikö isä ollutkin puhunut ja katsonut Sharonia lämpimämmin, kuin ehkä pelkkään uuteen kodinhoitajaan normaalisti suhtauduttaisiin? Enkö pienen hetken verran ollut ollut onnellinen, kun isä oli ilahtunut tulostani niin – vain huomatakseni, että hän olikin tosi asiassa katsonut ohitseni Sharoniin? Painoin masentuneena pääni. Siitäkin huolimatta, en olisi koskaan voinut uskoa sellaista isästä. Vaikka hänen ja äidin suhde oli sellainen kuin oli, avioliitto oli lupaus ikuisesta rakkaudesta ja uskollisuudesta. Mutta oliko minulla oikeus sanoa mitään tai paheksua? Loppujen lopuksi... enkö ollut itse ollut tällainen "toinen nainen" jo vakiintuneessa vanhemman miehen avioliitossa? Värähdin. En ollut koskaan ajatellut itsestäni niin. Se tuntui väärältä ja likaiselta - eikä yhtään minulta. ”No!” äiti kivahti yhtäkkiä, ja säikähdin. ”Sano nyt herran tähden jotakin tähän! Petollinen, valehteleva isäsi on loukannut minua ja pitänyt minua pilkkanaan omassa kodissani!” ”A-aiotteko te todella… erota?” sain heikosti sanottua. Äiti vaikeni. Hän pällisteli minua silmät mulkoillen, sieraimet väreillen ja rintakehä kohoillen. ”Mitä sinä vihjaat?” hän sähähti. ”Että minunko pitäisi antaa hänelle anteeksi syrjähyppynsä kymmeniä vuosia nuoremman typerän, irstaan pikku heitukan kanssa? Minun? Kun hän itse oli liian kykenemätön itsekontrolliin ja pitämään housut jalassaan?” Painoin pääni. Sanoisin mitä tahansa, äiti ottaisi sen haasteena. Hetken hän taas pauhasi ja meuhkasi, sitten nuuhkaisi hajusuolaansa ja jälleen rauhoituttuaan totesi: ”Ehkä voin antaa toisen mahdollisuuden, jos hän tulee järkiinsä”, hän sanoi harkittuun, laskelmoivan hyytävään sävyyn. ”Mutta vain, jos hän anelee anteeksiantoani ja hyväksyy ehtoni.” Kurkistin varovasti kiharoideni takaa. Äiti suoristeli helmaa polvensa päällä ylvään näköisenä. ”Olen jo monta vuotta sanonut Ralphille, että haluan muuttaa Pekingiin, mutta hän on ollut sitä mieltä, ettei siihen kannata ryhtyä. Mutta minä olen suurkaupunki-ihminen. Tänne Waterphewhen tuleminen piti muutenkin olla vain väliaikaista, mutta yli kaksikymmentä vuotta on jo vierähtänyt. Mutta älä kuvittelekaan”, äiti sanoi äkkiä pistävä silmä minussa, ”että sinä saisit tämän talon, vaikka muuttaisimmekin. Saat etsiä kunnon töitä, täysiaikaista työtä ja ottaa asuntolainan ja hankkia itse oman talosi. Kuinka kauan vielä aiot asua saamattoman villiserkkuni nurkissa, siellä varmasti hometta ja hiirenjätöksiä täynnä olevassa rötiskössä? Niin epäterveellistä lastenkin varttua.” ”En minä...”, aloitin, mutta turhaan selittäisin, etten enää koskaan olisi halunnutkaan täällä asua, en, vaikka vanhempieni asunto tämä ei enää olisi. ”Voit yrittää puhua Ralphille”, äiti virkkoi ja äänensä väreili jälleen hienoisesti, nyt pehmentyneempänä. Hän koetti peitellä sitä nostamalla nenänsä pystyyn. ”Hän on Brad Beaver’s -motellissa Sunportissa.” Äiti käänsi päänsä pois päin. ”Puhu hänelle järkeä, Gillianne. Kerro, että avioliittomme koko tulevaisuus on vaakalaudalla.” ”M-minä kerron”, lupasin hätäisesti ja nousin ylös. Lähtiessäni en tiennyt mitä tuntea. Työnsin skootteria hiekkaväylää kohti ajotietä ja käännyin vielä katsomaan taakseni matalakattoiseen, yksikerroksiseen mustavalkoiseen arkkitehtuurisen modernisti suunniteltuun taloon. Tapahtuisipa mitä tahansa, olisivatko nämä viimeisiä kertoja, kun kävisin täällä? Pientä nostalgista haikeutta huolimatta kamalasta ajastani Crittlinissä... mutta myös helpotuksen tuomaa keveyttä. Ajatus siitä, että talo myytäisiin ja vanhempani ehkä muuttaisivat kauas pois – Kiinaan asti! – poisti paineen rintakehäni ympäriltä, kuin puristava vyö olisi avattu ja voisin taas hengittää koko keuhkojen täydeltä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Apr 19, 2023 16:02:22 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Apr 19, 2023 14:12:05 GMT
Henkeni lähti kieppuen taivaisiin, kyyhkynen vapautui ja kirmasi kohti kuulaan sinistä taivasta...! Tyler oli juuri sanonut pitävänsä myös minusta. Naurahdin voimatta uskoa tätä todeksi, ja taas silmissäni oli kyyneliä - onnenkyyneliä.
Sitten vain tillitin häntä ja hän minua ja hymy kipristeli poskissani niin, että minun oli painettava sille käteni.
On tilanteita, joissa haluaa sanoa vaikka ja mitä, oikein laulaa!, muttei kuitenkaan saa ulos mitään, koska sanottavia asioita on niin paljon... Tämä oli sellaista. Nostin siis käteni huulilleni ja nauroin ujosti, kun en muutakaan osannut, enkä voinut uskoa, miten kaunis päivä tästä olikaan tullut!
|
|