katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 12, 2016 11:53:56 GMT
Another kind of calling 14.9.2015
Vesi oli hänen elementtinsä. Siinä oli jotain niin mieltä tyynnyttävää, kun katseli seesteisten laineiden keinuilua ja aaltoilua edestakaisin. Vesi oli herkkää ja hienotunteista, mutta kuitenkin niin päättäväistä, että jaksoi uurtaa uomansa, puronsa, jokensa pitkällä kärsivällisyydellä. Se eteni aina jonnekin, oli aina menossa, muttei pitänyt siinä kiirettä, sillä loppujen lopuksi se pääsi aina perille — pisarat päätyivät aina takaisin sinne, mistä olivat alun perin lähteneetkin.
Gillianin leuka lepäsi hellästi kämmensyrjällä kyynärpään varassa ja toisen käden sormellaan hän piirteli hajamielisesti kylpyvaahdosta kuvioita höyryilevän veden pintaan. Hän nautti aina kylpytuokioistaan ja etenkin lähes porottavan kuumasta vedestä, mutta myös kuuman ja kylmän suihkun vaihtelusta. Vesi rauhoitti ja lohdutti häntä.
Hän ajatteli Linkaa, hevostaan, joka odotteli häntä nyt turhaan talleilla. Gillian ei saanut poistua kotoa kuin kouluun ja takaisin, eikä hän uskaltanut uhmata tätä kieltoa. Sitä paitsi, äiti oli itse henkilökohtaisesti huolehtinut Boulicen ilmoittamaan koulukyydinkuljettajalle, että koko seuraavan viikon Gillian nousisi kyytiin Crittlinistä ja myös jäisi samassa paikkaa. Ei siis voinut pyytää kuskiakaan tipauttamaan hänet Charlotten kanssa Orange Woodin nurkilla...
Gillian kasasi valkoisen vaahtokukkuran polvensa päälle. Se valui reunoilta takaisin veteen, yhtyi muihin kupliin. Vesi pyrki aina yhteen, aina kavereidensa, kaltaistensa luo... Pitkä ja raskas, surullinen huokaisu karkasi Gillianin huulilta ja hän antoi kätensä loiskahtaa takaisin pinnan alle. Hetken synkästi väreilevää pintaa katseltuaan, hän antoi koko kehonsakin valua hitaasti ammeen reunojen ohi veden alle...
”Gillianne-neiti”, kuului jonkin ajan kuluttua koputus kylpyhuoneen oveen. Tässä talossa ei missään saanut olla rauhassa. ”Olette olleet siellä nyt jo kolmatta tuntia. Illallinen on puolen tunnin kuluttua.”
Gillian pulpahti takaisin pintaan ja hieroi saippuaa silmistään. Hän jättäisi illallisen väliin... hän ei kestänyt äitinsä nälvimistä ja piikittelyä. Ehkä hän voisi lillua ammeessa aamuun asti...
Kymmenen minuutin kuluttua Boulice oli taas oven takana: ”Gillianne-neiti, teidän puhelimenne soi huoneessanne. Haluatteko ottaa sen vastaan? Soittaja on Alexiina.”
Alexiina soitti varmasti ihmetelläkseen, kun Gillian ei ollutkaan tänään tullut tallille... Gillian ei kehdannut myöntää tälle, että hänen äitinsä oli lukinnut hänet kotiin... ettei hän saanut lupaa lähteä Power Jumpiin... kuinka kiusallista... Gillian oli viittä vaille täysi-ikäinen...
”Soitan takaisin myöhemmin...”, mutisi Gillian, ja Boulice poistui. Kännykän pärinä vaimeni.
Tästä ilmoituksesta jotakuinkin vielä se kaksikymmentä minuuttia myöhemmin, tuli kolmas nakutus: sillä kertaa pehmeämpi ja huolellisempi, kuin Boulicen tehokkaat kopaukset.
”Kultaseni. Ellen tietäisi, että nautit suuresti kylvettelyhetkistäsi ja uhraa niihin useinkin paljon aikaa, saattaisin pikkuhiljaa ruveta huolestumaan”, lempeä miehen ääni sanoi paksuna kylpyhuoneen oven läpi. ”Eikö sinulle maistu ruoka?”
Gillian antoi punaisten kiharoidensa höllyä vedessä päänsä ympärillä. ”Ei...”
”Tulisit nyt kumminkin pitämään minulle seuraa”, Gillianin isä sanoi. ”Ihan näin meidän kesken...”, hänen äänensä matalani hivenen, ”Boulicen huumorintaju jättää minut hyvin kylmäksi ja saa oloni tomppeliksi.”
Gillian kohottautui istumaan kylpyammeessa niin, että loiskahti. ”Missä äiti on?”
”Asioilla”, vastasi Gillianin isä siihen sävyyn, kuin olisi tietänytkin juuri tämän olleen Gillianin pitkän eristäytyneen kylpyhetken syy. ”Kattaus jäähtyy. Kurkistin keittiöön ja siellä on luvassa vallan mainion näköistä mangoaprikoosirahkaa. Sinähän pidät mangosta.”
”Ei kai illalliseksi ole taas kalkkunaa?” kysyi Gillian vaisusti noustessaan vedestä ja heilauttaessaan toisen paljaan säärensä ammeen reunan yli kylpymatolle.
”Ei”, Gillianin isä sanoi levollisesti, ”ei ole kalkkunaa.”
Gillian kuivasi itsensä muhkeaan ja pehmoiseen pyyhkeeseen, laittoi vedet valumaan pois ja kääräisi vielä märät hiuksensa hiussnapsilla ylös. Hän empi vaatteitaan, mutta päätti sittenkin vetää päälleen vain kylpytakin (kerta äiti ei ollut kotona) ja läpsytteli paljain varpain ruokailuhuoneeseen. Gillianin isä ei ollut istuutunut vielä pöytään, vaikka se oli valmiiksi katettu, vaan oli odottanut Gilliania katsellen ikkunasta pihamaalle.
”Siinähän viehättävä tyttöseni onkin”, Ralph Waves sanoi ilahtuneesti hänet nähdessään. ”Kaunis mekko, äitisikö hankki sinulle?”
Gillian hymyili arasti ja kiristi kylpytakin vyötä. ”Täytyykö minun mennä laittamaan jotain siistiä päälle?”
”Ei, mitäpä suotta”, Ralph sanoi ja heilautti kättään, ohjaten Gillianin herrasmiehen elkein istumaan. ”En ole koskaan ymmärtänyt naistenvaatteista tuon taivaallista. Pääasia, etteivät ihan ilkosillaan hyppelehdi...”
Boulice ilmaantui vetämään tuolin Ralphille, joka otti paikkansa Gilliania vastapäätä. Tunnelma oli aivan erilainen nyt, kun Zoey ei ollut paikalla.
”Vokkia”, sanoi Ralph ja nosti edessä olevan lämpöastian kantta. ”Kai sinä sitä vielä syöt?”
Gillian nyökkäsi.
”Kiitos, voit mennä”, Ralph sanoi Boulicelle, joka oli kaatanut heille kummallekin juomat laseihin. Nainen nyökäytti ylävartaloaan ja hävisi sivuovesta. Gillian ja hänen isänsä jäivät kahden. ”Oliko mukava kylpy?”
”Oli”, sanoi Gillian. ”Tuleeko äiti tänään vielä takaisin?”
”Hmm... varmaankin, luultavasti myöhään.”
”Isä”, Gillian sanoi vaisusti ja pyöritteli vesilasillistaan. Ralph hymähti kuuntelemisen merkiksi kauhoessaan vokkia lautaselleen. ”Äiti sanoi, että te haluatte minut mukaan Sveitsiin—”
”Aah, niin, hänen ystävättärensä perheen luo. Oletkos koskaan käynytkään von Zughteilla?”
Gillian ravisti päätään. Pari pisaraa putosi lautasliinalle hänen hiuksistaan.
”Tiesitkös, että he asuvat keskiaikaisessa linnassa! Todella upeat maisemat, aivan vuoriston tuntumassa.” Synkkyys ja masennus taisi paistaa Gillianin kasvoilta, sillä Ralph vaikeni ja katseli häntä nyt pöytäkynttilöiden yli tarkkaavaisesti. ”Sinua se tosin ei taida kovin kiinnostaa”, hän sanoi.
”Minä en voi lähteä. Samaan aikaan on se Ranskan matka, joka on sovittu jo kauan sitten ja minä olen Dodon ratsastaja ja me lähdetään—”
”Ranskan matka? Aivan, se ponien hyppykilpailu”, nyökytti Gillianin isä päätään.
”Se on iso juttu”, sanoi Gillian epätoivoissaan. ”Ei sitä voi perua. Olen luvannut jo Alexiinalle... ja minä haluan lähteä, en ole ennen ollut heidän mukanaan. Äiti varasi tämän matkan tarkoituksella samaan aikaan, hän tiesi kyllä Power Jumpista, mutta hän ei yhtään piittaa tai arvosta—”
”No mutta, se kuulostaa ehdottoman tärkeältä”, Ralph sanoi vakavana.
”—hänellä on nykyään jotain entistä enemmän Centereitä vastaan ja sitä, että minä ratsastan. Ennen hän kai ajatteli sen olevan vain pikkutytön ajankulua, mutta nyt, kun näyttääkin, että aion tätä aikuisena työksenikin, hän on päättänyt tuhota elämäni.”
”Tokkopa sentään tuhota... mutta taidat muutoin olla aivan asian ytimessä, tarkka tyttö”, Gillianin isä sanoi mietteliäänä.
”No... minä en sitä puolla!” päätti Gillian omasta mielestään aika uhmakkaasti ja punastui. Hän laski katseensa lautaseensa. Hän odotti sydän kiihtymyksestä pamppaillen, mitä hänen isänsä nyt sanoisi.
”En minäkään”, vastasi Ralph Waves kotvasen kuluttua siemaistuaan ensin lasistaan. Gillian uskalsi nostaa tapittavat silmänsä ihmetyksen ja helpotuksen vallassa isäänsä.
”Etkö?”
Ralph pudisti maltillisesti päätään. ”Hevoset ovat aina olleet sinulle hyvin tärkeitä. Zoeyn on ollut vaikeaa ymmärtää sitä.”
”Mutta... mutta sinä ymmärrät?”
”Yritän kovasti”, Gillianin isä sanoi ja laski jalallisen lasin pöydälle. Hän otti haarukallisen ruokaa suuhunsa, jauhoi sitä pohtivaisesti ja nielaistuaan suunsa puhtaaksi sanoi: ”Minua huolettaa vain kaksi seikkaa.”
Gillian odotti, että hän jatkaisi.
”Ensinnäkin sinun turvallisuutesi... olen kuullut, että hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu aika paljon ikävyyksiä ja onnettomuuksia. Juuri tässä taannoin töissä radiossa kerrottiin, kuinka kaksi tyttöä oli luistunut juuri joissain kilpailuissa ratsailta pahasti ja—”
”En ole koskaan pudonnut pahasti”, sanoi Gillian nopeasti ja sitten vaikeni, koska tiesi, ettei ollut soveliasta keskeyttää. Ralph jatkoi levollisesti syömistään.
”Niin, mutta aina on olemassa se riski, että ensimmäinen kerta tapahtuu. Kilpailuissa, missä varmasti käy kova kuhina, eritoten.”
Gillian puristi huulensa yhteen. Hän ei ollut vielä koskenutkaan annokseen edessään.
”Toisekseen”, isä jatkoi, ”mahtaako tuolla touhulla elättää itsensä? Tiedän kyllä, että se on sinusta mieluisaa, mutta saako siitä... heppailusta niin paljon rahaa, että sillä myös pärjää muuten elämässä?”
”Onko rahan oltava aina kaiken tekemisen peruste?” kysyi Gillian hiljaa. Ralph jauhoi suullistaan.
”Ei toki. Harrastukset ovat asia erikseen. Mutta mistä saa varat harrastamiseen, jos ei tee töitä?”
”Minä olen lahjakas isä”, sanoi Gillian, joka ei yleensä koskaan kehuskellut taidoillaan tai olemuksellaan, mutta koki nyt harvinaisen kerran tarpeelliseksi vakuuttaa isäänsä kyvyistään. ”Olen ihan hyvä ratsastaja, joten en putoa niin helposti ja minulla on mahdollisuudet edetä kisauralla niin, että siitä voi tulla hyvinkin rahaa.”
”Sehän on hauska kuulla”, vastasi Ralph seesteisesti.
”Mutta en tee sitä sen vuoksi, vaan koska minun on pakko. Henkinen... tarve.”
Ralph Waves laski haarukan kädestään kurkottaakseen taas juomalasiinsa ja katsoi nyt pää kallellaan tytärtään pöydän yli. Gillian häpisteli veistä pöytäliinaa vasten sormissaan. ”Tunnen ja tiedän, että se mitä teen, on oikein...”, hän mutisi hyvin hiljaa.
He olivat kumpainenkin jonkin aikaa vaiti.
”No”, sanoi Gillianin isä viimein, ”sittenhän sinun yksinkertaisesti täytyy tehdä se, minkä koet parhaaksi.”
”Saan lähteä Ranskaan?”
”Jos sinun on aivan pakko.”
Gillian ei ollut kuitenkaan vielä täysin huojentunut. ”Mutta äiti—”
”Hmm...”
”Eikö sitä Sveitsin matkaa voi siirtää?”
”Voi varmasti... minä... puhun hänelle”, lupasi Ralph, vaikka vaikutti nyt ensimmäisen kerran tyyneyden sijasta aavistuksen levottomalta. Joskus Gillianista tuntui, että hänen isänsäkin pelkäsi Zoey Wavesia. ”Mutta syöhän nyt. Et ole koskenutkaan vielä ruokaasi!”
Gillian otti haarukan haparoivin sormin käteensä ja maistoi vokkia. Hän huomasi, että hänellä oli sittenkin sudennälkä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 9, 2016 16:38:21 GMT
Redilocks 13.9.2015
”Gillianne-neiti, äitinne kysyy teitä olohuoneeseen.” Boulice oli kopauttanut ja avannut Gillianin huoneen oven. Vastausta odottamatta, taloudenhoitaja poistui, mutta jätti oven silti auki. Gillian istui lattialla selkä seinää vasten ja kädet polvien ympäri tiukasti kiedottuina. Hän pyyhki kyyneleisiä kasvoja hihaansa ja niiskaisi ihan hiljaa. Jalkojen juuressa hänen vieressään oli avonainen valokuva-albumi, jonka hän oli itse askarrellut: kuvia vuosien varrelta Centerien tilalta hänen näkökulmastaan. Yhdessä hän nauroi ensimmäisen hevosensa, lämminveriruuna Stardustin, selässä ja söi samalla porkkanaa, Georgen seisoessa heidän vierellään ja pitäen isoa kovasta työstä kovettunutta kättään Gillianin polvella. Gillian muisti sen päivän kirkkaasti: se oli ollut hänen yhdeksänvuotissyntymäpäivänsä ja lahjaksi hän oli saanut yhden Georgen vanhoista ravureista. Hän oli ollut tavattoman onnellinen sen kaksi vuotta, kunnes Stardust oli menehtynyt ähkyyn.
Toisessa valokuvassa Gillian poseerasi ujosti kurkistellen puumajasta Centerien takapihalla; kuopi kukkamaata Emilyn kanssa puutarhassa; istui ajokärryillä Georgen kanssa; ja yhdessä kuvassa oli talvi ja George kiskoi häntä pulkassa senaikainen Emilyn lammaskoira Frog vierellä lönkyttäen. Albumissa oli uudempiakin kuvia: Gillian ja siinä vielä niin lapsennäköinen vaaleahiuksinen Charlotte keinussa; Gillian ja Dewn keppiensä kera rakentamassa lumiukkoa; Gillian ja hänen yksi suosikkiponeistaan Waterloo laukkaympyrällä kentällä; Gillian ja Emily leipomassa; Gillian harjaamassa täyskuraista Bluesia; Gillian ja koko Centerien perhe leveästi virnuillen laitumenaidalla...
Kuva-albumissa ei ollut yhtäkään valokuvaa hänen vanhemmistaan.
*
Zoey istui heidän siistissä, modernissa olohuoneessaan, jossa sähköinen tekotakka leimusi hiljaa lasikehyksiensä sisällä. Gillian oli aina arvostanut oikeaa tulta, etenkin leirinuotioita ja kokkoja, eikä pitänyt ollenkaan moisista valeliekeistä. Zoeyn edessä teepöydällä oli avonaisena kannettava tietokone ja Gillianin äidin pitkät, siistit punaiset kynnet naputtelivat juuri sanoja sen näppäimistöllä. Hän ei keskeyttänyt tai kohottanut katsettaan Gillianin laahustaessa paikalle.
”Niin?” Gillian sanoi vaisusti. Äiti viittasi häntä odottamaan, kirjoitti vielä loppuun sen, mitä sitten tekikin (varmasti työasioitaan) ja painoi kannen kiinni. Hän nosti kärkkäät silmänsä terävästi. ”Gillianne, naamasi punoittaa”, hän huomautti viileästi. ”Mene pesemään se ja tule sitten takaisin. Minulla on sinulle asiaa.”
Huokaisten hiljaa, Gillian meni kylpyhuoneeseen taputtelemaan itkusta turvonneita kasvojaan ja palasi olohuoneeseen, jossa Boulice oli tarjoilemassa Zoeylle iltapäiväteetä. ”Saako olla nuorineiti Wavesillekin?”
Gillian pudisti päätään.
”Istu”, äiti käski ja viittasi elegantisti kädellään vastapäiseen matalaan sohvaan. Gillian istui. Boulice poistui. ”Isäsi ja minä olemme lähdössä Sveitsiin tapaamaan hyvää ystävätärtäni lokakuun loppupuolella. Heillä on erittäin taiteellinen ja miellyttävä poika, jonka haluaisin sinun tapaavan...” Tässä kohtaa Gillianin kulmat kapusivat korkealle otsaan ja hän toljotti suuret sinisensurulliset silmät ammollaan äitiään. ”...joka toivoakseni saa sinuun valettua enemmän itseluottamusta ja intoa tulevaa Le Grande Arthén kouluasi varten. Viime kerrallahan olit niin kovasti sairaana, ettet voinut lähteä, mutta tällä kertaa haluan sinut ehdottomasti mukaan Sveitsiin.”
”Enhän minä ole vielä edes luvannut lähteväni siihen kouluun...”, mutisi Gillian hiljaa.
”Siitä aiheesta meidän ei tarvitse enää keskustella. Sinä menet”, hänen äitinsä tokaisi kylmänviileästi. Gillianin posket alkoivat taas helottaa. ”Lokakuun lopussa? Meillä... silloin on Ranskan matka ja minä—”
”Olet menossa Ranskaan, muttet ranskankieliseen kouluun? Olet tekopyhä, Gillianne.”
”Mutta minä—”
”Peruutat sen matkan. Sinä tulet Sveitsiin.”
”Minä kisaan Power Jumpissa!”
”Minua ei kiinnosta hevosleikkinne, nyt on kyseessä sinun tulevaisuutesi—”
”Minun tulevaisuuteni?” sai Gillian parahdettua. Uudet kyynelet olivat taas tekemässä tuloaan. Hän itki nykyään alati ollessaan kotona. Hän veti vavahdellen henkeä: ”Sinä teet kaikkesi juuri pilataksesi tulevaisuuteni.”
Zoey nosti teekupin punatuille suipistetuille huulilleen. ”Älä ole naurettava.”
Gillian tuijotti äitiään sydän kallellaan mielipahasta eikä voinut kuvitellakaan, kuinka joku saattoi olla niin sydämetön ihminen. Hänen oma äitinsä!
”Lähdemme seitsemästoista päivä lauantaina ja palaamme kuun loppuun mennessä.”
”Silloin on syystanssiaiset—”
Zoey laski kupin asetilleen niin, että helähti. ”Yritätkö tahallasi tehdä tästä meille näin hankalata? Äläkä viitsi jälleen itkeä, se vääristää kasvosi niin kovin”, hänen äitinsä vielä tokaisi, kun Gillian oli pyyhkäissyt kuuman pisaran pisamiltaan.
”M-Minäkö hankaloitan?” hän kuiskasi kuristuneella äänellä. Zoey ei ollut kuulevinaan.
”Ihastut Sveitsiin. Siellä on hyvin kaunista ja rauhallista”, hänen äitinsä lisäsi painottaen. ”Ystävättäreni perhe asuu Czirighissä, heillä on—”
”En aio lähteä”, sanoi Gillian. Hänen kätensä vavahtelivat vähän, joten hän sulloi ne syliinsä. Hän pelkäsi äitiään. Zoey Waves oli hurja nainen, jolla oli voimakas tahto ja joka talloi alleen jokaisen, joka nousi häntä uhmaamaan.
”Lopeta rienaaminen, Gillianne, aiheutat minulle pian ahdistuskohtauksen”, Gillianin äiti sanoi ja leyhytti hivenen toisen käden sormilla kasvojaan. ”Sinusta on aivan mahdoton tullut. Olet saanut liian vapaan kasvatuksen siellä Centereillä. Minun olisi pitänyt järjestää sinulle kotiopettajatar tänne, joka pitää sinut paremmin aisoissa, mutta kun Ralph—”
”En lähde”, Gillian toisti enemmänkin omaa rohkeuttaan pönkittääkseen, kuin kinatakseen. ”Minä... lähden Ranskaan ja kisaan Dodolla Power Jumpin rataestemestaruudesta.”
”Sehän nähdään”, hänen äitinsä sanoi kylmästi. Gillian nousi.
”Jään Orange Woodiin yöksi”, hän sanoi ja käveli poistuakseen olohuoneesta. Jalat tuntuivat pumpulilta ja vaappuivat.
”Gillianne, odota—et mene minnekään. Sinä olet täällä niin kauan, että suostut sopuisasti tulemaan Sveitsiin—”
Gillian ei pysähtynyt, vaan suunnisti jo kohti eteistä hakeakseen skootterikypäränsä.
”Boulice!” kiljui Zoey. ”Älä päästä häntä lähtemään ilman minun lupaani!”
Taloudenhoitaja ilmestyi jostakin tyhjästä Gillianin tielle. Zoey oli sillä välin mennyt, avannut eteisen seinässä olevan lasikaapin pienellä avaimella ja painanut jotakin siellä olevaa nappulaa. Talon ympäri kuului hentoinen naksahdus, josta Gillian tiesi, että kaikki ovet ulos oli lukittu. Hänet oli vangittu oman kotinsa seinien sisään.
”Kas niin”, sanoi Zoey Waves tyytyväisenä ja tipautti kaulassaan roikkuvan avaimen takaisin piiloon muhkean povensa suojiin. ”Voitkin pistää sen kypäräsi takaisin hyllylle, sillä et tarvitse sitä täällä kotona.”
Lannistettuna, Gillian antoi otteensa siitä kirvota ja pudota Boulicen myötätuntoisesti, mutta tottelevaisesti odottaville käsivarsille.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 27, 2016 13:23:34 GMT
Estevalmennus (Mallaspurossa, valmentajana Piritta) 02.05.2015
"Ryhdikäs ratsuponi esitti hyviä, lennokkaita hyppyjä, mutta kotiläksyksi annoin ponin suoruuden ja tasapainon treenaamisen. Tiukat kaarteet tuottivat ratsukolle jonkin verran hankaluuksia, koska poni ei ollut riittävässä tasapainossa esteiden välillä. Se oli hieman vino kaiken kaikkiaan: vasen lapa puski kaarteissa aina ulos ja takaosa liirasi herkästi sisäänpäin. Erityisen tärkeää ponin kanssa on kiinnittää huomiota siihen, ettei sen vinoutta yritetä korjata oikealla ohjalla, vaan tukevilla ulkoavuilla. Hyppyjen lomassa teetin ratsukolla sileällä vasta- ja sulkutaivutuksia, joita vaihdeltiin suoralla uralla ja ympyrällä. Loppua kohden meno parani kyllä huomattavasti, ja kehuinkin ratsukon myönteistä asennetta. Ratsastaja korjasi virheensä nopeasti ja ratsu suhtautui työntekoon positiivisesti, mikä on erinomaista."
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 17, 2016 17:06:45 GMT
Crushment 29.08.2015
Gillianilla oli jättinenä. Se oli leveä ja pehmeä, kuin pesusieni, ei sellainen hienovarainen, kuin Charlottella tai aristokraattinen, kuin Alexiinalla tai sellainen pieni ja suloinen, kuin Kittyllä. Gillianin nenä vain oli… läski. Pläts. Siinä se.
Ja hänen hiuksensa… voi hyvä luoja, älkää edes aloittako hiuksista! Ne olivat kirjaimellisesti kaikkialla; hänen silmissään ja suussaan liimautuen huulirasvaan, hänen aamupuurossaan, vaatteissaan ja tyynyllään ja, kun hän meni suihkuun, aina sai pelätä, ettei viemäri menisi hänen jälkeensä tukkoon. Niin paljon sitä tukkaa lähti, mutta kumminta oli, ettei rehevä pehko tuntunut siitäkään laihtuvan nimeksikään. Hänen hiuksiaan oli kaikkialla—toisinaan enemmän jopa, kuin hevosenkarvoja!
Koomisinta oli, ettei kummallakaan Gillianin vanhemmista ollut vastaavaa ongelmaa. Gillianin isä oli vaalea ja ”inkiväärigeeni” tuli äidin puolelta, mutta Zoeynkin hiuslaatu oli hienoinen. Tämä tukkakatastrofi tuli suoraan isoäidin äidiltä, Emilyn ja Lilyn äidiltä. Olipahan vain päättänyt hypätä pari sukupolvea yli.
Gillian olisi pitänyt suorasta hiusmallista, suorasta ja jopa lyhyemmästä, mutta hiustenleikkuu ei tullut kysymykseenkään: vahvojen kiharoiden johdosta hänen kuontalonsa nousisi pystyyn, eikä Gillian missään nimessä tahtonut afroa. Charlottella oli hiukset olkapäille ja söpö suora otsatukka, sellainen, millaisen Gilliankin olisi joskus halunnut, ja Kitty taas oli mennyt ja vetänyt oman päänsä rohkeasti ihan lyhykäiseksi. Gillian ei itse uskaltaisi koskaan tehdä mitään niin radikaalia. Hän eli elämäänsä varovaisin ja huolellisin askelin, ei rämäpäisesti suinpäin seikkailuihin sännäten, niin kuin Kitty. Ja niinpä hän jatkoi tätä hienovaraista eloaan punaisen probleemonsa kanssa, enemmän tai vähemmän taistellen milloin kampaa irti takusta, milloin ratsastaessa näkökyvyn eteen tulevaa auringonlaskunpunaista pilveä vastaan.
Täytyisi kai vain tyytyä kohtaloonsa.
Katastrofeista puheen ollen, entäpä hänen tämän hetkinen niin sanottu tyynen rauhaisa elämänsä, totta tosiaan?
Se oli suoraan ilmaistuna… aika kaaoksessa.
*
”Kitty. Tarvitsen apua...”
Kitty kääntyi väkirehulaatikoilta kauhottuaan kauroja hevosten ruokintaämpäreihin rehulassa (ainut itäsiivestä, joka ei ollut juuri suljettuna).
”Kivaa, aina valmiina. Murjaisehan murheen murinat.”
”Onko…”, Gillian epäröi, ”olisiko se ihan hirveän omituisen väärin, jos…?”
”Jooos…?” Kitty auttoi kulma koholla, kun Gillian vaikeni nakertamaan kynsiään (paha tapa). Gillianilla ei ollut vaihtoehtoja. Se olisi vain kakistettava ulos nyt, joten hän hengitti syvään ja: ”Jos kysyisin Billyä syystansseihin?” Siinä. Sanottu.
Kittyllä oli mielenkiintoinen ilme, sitten hän tirskahti vähäsen ja kääntyi takaisin työnsä pariin. ”Kaipa Billy nyt on muutenkin sinne tulossa.”
”Niin, mutta… niin kuin minun parinani.”
”Ei siinä mitään pahaa ole”, vakuutti Kitty kaikesta huolimatta. ”Ei ollenkaan. Miksi olisi?”
”Minä—ajattelin vain… tiedäthän… jos hän kokisi sen outona tai—”
”Vaivaannuttavana?”
”…Niin. Jotain sellaista.” Gillian laski sormet suustaan. ”Olisiko se?”
”Ei?” Kitty iski kauralapion takaisin laatikkoon ja tipautti kannen alas. ”Ei se ole mitenkään erityisen epätavallista tuoda veli—tai sisko—seuralaisena, jos ketään muuta ei ole vapaana, joten miksi se tässä tapauksessa olisi serkunkaan kohdalla?”
”Billy ei oikeastaan ole serkku—”
”—mutta ihmettelen kyllä, miksi sä häntä pyytäisit? Eikö kukaan koulusta tai luokaltasi olisi parempi vaihtoehto?”
Gillian tiesi alkavansa muuttua pikkuhiljaa yhtä punaiseksi, kuin käkkäränsä. ”No, minä—”
”Hei”, Kitty sanoi äkkiä, astui lähemmäs ja laski isosiskomaisesti kätensä Gillianin hartialle. ”Se on okei, eikä kannata olla häpeissään! Tiedätkö, kun mulla oli koulun päättäjäistanssit—kaksituhatta ja kuusi vuotta sitten—en tuonut ketään jätkää kavaljeerina ollenkaan.”
Se oli jokseenkin ohi aiheen Gillianin tapauksessa, mutta hän leikki joka tapauksessa mukana: ”Niinkö?”
”Yup. Koska toin tytön.” Kitty nauroi kevyesti ja kääntyi sitten poispäin, napaten väkirehuämpärit ja nostaen ne ruokintakärryihin. Gillian seisoi siinä tumput suorina hetkisen, mutta otti sitten esimerkistä vaarin ja tarttui jäljelle jääneisiin ruokakippoihin seuraten Kittyn jäljessä ulos rehuhuoneesta.
”Joteeen… olitko… oletko—?” Olipas nolo tilanne. Kuinka sitä voisi edes kysyä?
”Nah”, Kitty sanoi ja oli normaali. ”Ei vain ollut ketään luokalla tai rinnakkaisillakaan tai koko koulussa, joka olisi kiinnostanut. Sitten kuulin, että oli menossa joku anti-LGBT—sähän tiesit, että mulla on kaksi äitiä?—ja me ajateltiin bestiksen kanssa ilmaista oma mielipiteemme aiheeseen. Se oli hieno ilta. En vain oikein muista, mitä tapahtui niiden jälkeen… ja joo, olihan se mun kaveri todella upea, mutta ei, ei mitään sellaista.”
He heittivät väkirehumömmöt Rexin, Rickyn, Castron ja Tofun karsinoihin. Gillian pelkäsi Castroa; he olivat yhteistuumin tallilla vitsailleet Tossahin (tai tarkemmin ajateltuna mahdollisesti ennemminkin Adeksin) kuivasta huumorista, kun olivat tuon jättimäisen venäläisen lähettäneet ”Oliverille lahjaksi”. Toffeenvärinen ruuna kyttäsi heitä nytkin häijysti kalterien välistä ja saatuaan (Kittyn antamana) kauransa, näykkäsi hampailla ilmaan.
”Ikinä kuullut siitä, ettei ruokkivaa kättä kannata purra?” tuhahti tallityttö, kun karsinasta alkoi kuulua porsastelun ja mussuttamisen ääniä. Sitten Kitty kääntyi taas leppoisasti Gillianin puoleen. ”Joten älä sure. Jos kukaan ei pyydä sua, teeskentele, ettet ikinä edes halunnut lähteä! Tai lähde ilman paria, ei sekään ole mitenkään ihmeellistä! Ehkä päädyt pöllimään jonkun toisen tanssikaverin suoraan lattialta?”
Siitä nyt ei ollut enää laisinkaan apua Gillianin ongelmaan, mutta hän oli jo alkanut tuntea olonsa liian epämukavaksi ja katunut sitä, että oli ylipäänsä avannut ison suunsa alunperinkään.
Juttu oli nimittäin niin, että hän halusi pyytää Billyä. Ja juuri Billyä. Ei ketään muuta, koska… Gillianilla oli tämä niin sanottu… ihastuksentapainen Billyyn.
Ja, mikä teki siitä kaikesta niin monimutkaista—
Gillian oli sukua Centereille isoäitinsä Lilyn kautta (Puna-Katastrofi-Geeninkantajan välittäjä), joka oli ollut kaksossisko Emilylle. Lily oli kuollut ennen Gillianin syntymää, ja Gillianin vanhemmat olivat muuttaneet Waterphewhen asumaan lähemmäs Zoeyn tätiä alustavasti ”raskauden ajaksi” (mikä sitten oli kyllä venynyt lähes kahteenkymmeneen vuoteen). Gillianin äiti oli monet kerrat puhunut, kuinka raskausaika ja Gillianin odotus oli ollut hänen elämänsä hirveintä aikaa. Gillian siis kasvoi Emily ja George Centerin hevostilalla, joille hän oli, kuin oma lapsenlapsi ja niin Gilliankin piti heitä isovanhempinaan, sillä heidän omat oikeat lapsenlapsensa olivat kaikki jostain syystä kasaantuneet Suomeen.
Pitkät kesät ja lomat hän viettikin Centereillä saaden hoitaa Georgen muutamia vanhoja ravureita. Sillä välin, hänen vanhempansa olivat aina kiireisiä ja aina työnteossa samassa lentoyhtiössä, jonka johtoon Gillianin isä kuului ja, joka kantoi taivahalla Gillianinkin nimeä Skylier Waves co.
Kuvittele, että pääsi yli lentävät matkustajakoneet saattaisivat olla Gillianin mukaan nimetty! Vai toisinpäin?
Ei niin siistiä.
Olihan se ollut iso juttu päiväkodissa ja alakouluaikoina, mutta kadottanut hohtonsa aika pian, eikä ketään sitten enää kiinnostanut. ”OK, joten paljon teidän porukat saa rahaa??” oli pääkysymys joka kerta, kun aihe tuli puheeksi. ”Tarpeeksi”, tyytyi Gillian toistamiseen vastaamaan, ”en tiedä”, ja vaihtoi sitten puheenaihetta. Kateelliset nimittäin ottivat hänet helposti silmätikuksi, joten ylimääräisellä varallisuudella ei kannattanut koskaan pahemmin prässäillä.
Ja kyllä, oli aikoja, jolloin Gillian toivoi kunnon perhettä. Sellaista, joka söisi aina yhdessä puhumatta työasioista tai lentokoneista ja tekisi retkiä kesäisin rannalle ilman jatkuvaa kännykän häpläämistä ja talvella viettäisi kunnon juhlia… ja sitten hän tajusi, että sitähän hänellä oli jo—tässä näin—ja se oli syy, miksi hän oli aina tuntenut olevansa Centereillä, kuin kotonaan. Se oli hänen toinen kotinsa. Toinen perheensä. Oli aina ollut.
JOTEN IHASTUS BILLYYN OLI VALTAISA ONGELMA.
Billy ei ollut veli eikä sinänsä ihan serkkukaan (kai), mutta jotenkin niin kaikki kuitenkin tuntuivat hänet mieltävän. Heidän sukulaisuussuhteensa juonsivat samoihin isoisovanhempiin, mutta…
Olihan niitä serkkujakin, jotka menivät keskenään naimisiin?
Ei sillä, että Gillian olisi tietenkään miettinyt niin pitkälle tai mitään sen suuntaista. He he.
Hän halusi vain pyytää tätä syksyn tansseihin! Oliko se niin paha asia?
Kitty oli ymmärtänyt kaiken ihan väärin, joten Gillian ei halunnut ottaa asiaa enää puheeksi. Liian noloa. Parempi olisi mennä ja kysyä suoraan asianomaiselta, Billyltä itseltään. Mutta mitä, jos tämä pitäisi Gilliania ihan hulluna?
*
”…ystävinä vain, tietenkin”, Gillian mutisi hätäisesti perään ja muistutti ylikypsää tomaattia, esitettyään Suuren Kysymyksensä Billylle heidän tavanomaisella ratsastusretkellään maastoon.
Billy katsoi häntä kulmat kurtussa, jopa vähän huvittuneena.
”Jeah, mitä muutakaan?” poika totesi, ja Gillian tunsi itsensä täysipäiseksi idiootiksi, haluten kiepahtaa Linkan satulassa 180 astetta ja jatkaa maastolenkkiä hevosen vatsan alapuolelta käsin.
”Tarkoitin—”
”Tiedän. Kitty kertoi.”
Gillianin leuka loksahti auki. ”Hän… kertoi?”
”Sanoi, että olet pohtinut tanssiparia eikä koulussa ole ketään, joten ajattelit minusta peitepartneria. Mutta sori, en voi tehdä sitä. En oikeastaan tanssi… katsos… vaan ainoastaan sellaisen kanssa, joka… tiedäthän.”
Gilliania hävetti liikaa. Hän olisi halunnut patistaa Linkan laukkaan ja suoraan kotiin. Tai vielä paremmin: alas jyrkänteeltä. Suoraan mereen. Kadota aaltojen sekaan. Kuinka itseironista.
”Oh”, hän sanoi.
”Sori. Mutta olen varma, että löydät jonkun. Sitä paitsi, eikö olisi vähän kiusallista tuoda serkku mukanaan tansseihin?” Billy väläytti hänelle tuon vatsankääntävän, suklaanmakean siirappihymynsä, ja ravasi eteenpäin Tofulla.
Gillian toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 17, 2016 15:22:43 GMT
A Calling 22.08.2015
Gillian…
Gillian…
***
Valkea aamuaurinko rantautui sisään huoneeseen, jossa Gillian aukaisi luomensa epätavallisen hereillä ilman vähäisintäkään väsymystä tai unihiekkaa silmissään. Hän makasi selällään pöhöttävä tukkapehko tyynyllä ja tuijotti kattoon vielä pitkään liikahtamatta. Hänellä oli olo, kuin joku olisi kutsunut häntä nimeltä, mutta ajatukset eivät jotenkin kyenneet juoksemaan juuri näkemäänsä unta enää kiinni. Se tuntui lipuvan pois, kuin sumuisen ja tavoittamattoman verhon taakse.
Yksi punainen kiehkura kutitti hänen poskeaan ja lopulta Gillian rikkoi jumittaneen lumouksensa ja huitaisi sen pois kiusaamasta. Hän nousi istumaan ja kiharat pompahtelivat hänen päänsä ympärillä, kuin sata löystynyttä vieteriä. Peiliin ei olisi tänäkään aamuna katsomista…
Edelleen tuntien olonsa hieman kummalliseksi ja oudon unen vaivaamana, Gillian pukeutui ja samalla katseli ulos Centerien talon huoneensa ikkunasta. Kirkas aurinko oli noussut vuorten ylle ja lakaisi valollaan peltoa, jonka kimpussa vihreä Jack the Green Raicy kyydissä jo rullaili, sen puksuttava tasainen ääni kantautuen raollaan olevasta ikkunasta sisään Gillianin huoneeseen. Maa näytti kimaltelevan kauniisti kosteudesta ja maisema oli juuri nyt hyvin maalauksellinen. Gillian pysähtyi puuhissaan vain nauttiakseen näkymästä ja siitä kivasta tunteesta, kun saattoi kerrankin herätä ilman karseaa väsymyksen painetta!
Vastapäätä hänen huonettaan oli ovi Dewnin huoneeseen, joka tälläkin hetkellä oli sepposen selällään; Dewn ei ollut kotona, joten ilman annettiin kiertää hänen kamarissaan. Gillian vilkaisi sinne ohimennen, kuten joka aamu lähes tottumuksesta ja ehti rekisteröidä siniset ja harmaat tapetit ennen, kuin kiiti yläkerran portaisiin.
”Kitty!” hän pärskähti hätkähtäen astuessaan juuri ensimmäiselle askelmalle. Hän ei ollut huomata vaaleaveristä kananpyllytukkaista Kittyä, joka venytteli takareisiään porrastasannekaiteen takaisessa nurkassa, juoksumaton vieressä.
”Huomenta!” Kitty suoristautui ja ravisteli lihaksikkaita käsivarsiaan. Hän oli todella hyväkuntoinen, oli aina ollut, mutta kuntoilusta ja kehonrakennuksesta oli tullut hänelle isompi pakkomielle sen jälkeen, kun hän oli joutunut pahoinpitelyn kohteeksi. Kai se oli hänen tapansa varmistaa, ettei sama toistuisi enää koskaan. ”Menossa aamutalliin?”
Gillian nyökkäsi. ”Olet ylhäällä aikaisin, eikö sinulla ole tänään vasta iltavuoro?”
Kitty hymyili.
”Kunhan treenaan tässä välissä. Aamuisin ja iltaisin on eniten virtaa. Juoksin jo matolla, kohta lähden vielä lenkille.”
Kitty heläytti Gillianille leveän virnistyksen, johon Gillian vastasi hieman epävarmasti. Sitten hän laskeutui portaat alakerran takkahuoneeseen ja katsoi mennessään seinillä kiertäviä vanhoja valokuvia ja maalauksia paitsi Raicyn ja Williamin, myös Georgen ja jopa tämän isän Edgarin lapsuudesta. Gillian tunsi ne kaikki ulkoa, sillä niin monta kertaa hän oli niitä katsellut ja kuullut Emilyn tai Georgen niistä hänelle kertovan. Historia oli Gillianista kamalan mielenkiintoista (mutta sukututkimus ei!) ja hän oli aina erityisen mielellään halunnut, että Emily ja George puhuivat hänelle menneistä ajoista. Toisella seinällä oli hyllyrivejä täynnä pokaaleja ratsastuskilpailuista, suurin osa Alexiinan tai Kittyn voittamina, mutta pari jopa Gillianin nimissä.
Eteisen terraarion kohdalla hän pysähtyi ja pisti häkkiin sormensa silittääkseen Animalia, Dewnin hamsteria, joka oli jo ikäloppu karvapallo, mutta joka edelleen jaksoi jotenkin sinnitellä hengissä. Dewnin mielestä se teki sen piruuttaan, sillä Animal oli vähän ärhäkkä… Gilliania tai Billyä se tosin ei koskaan purrut, mutta kaikkia muita kyllä... erityisesti Charlottea…
Keittiössä soi kantrikanavan aamuradio ja Emilyn selkä näkyi kyykkivän lieden yllä. Hyvin tavanomainen näky, joka oli Gillianista aina yhtä ihana ja kodikas.
”Huomenta”, Gillian tervehti ehtiessään keittiöön saakka.
”Hyvää huomenta, Gillian”, Emily tervehti. ”Otahan tuosta omeletti.”
Gillian otti itselleen lautasen ja siirtyi olohuoneen ruokapöydän ääreen. Kukaan muu ei näyttänyt olevan vielä liikkeessä.
Gillian oli ehtinyt syödä omelettinsa lähes kokonaan, kun yksi alakerran makuuhuoneiden ovista avautui ja Alexiina tuli olohuoneeseen Oliver sylissään. Alexiina nyökkäsi Gillianille ja nosti Oliverin ruokapöydän ääreen omaan lapsentuoliinsa.
”Hyvä, että olet jo reippaasti jalkeilla”, Alexiina sanoi tullessaan keittiöstä Oliverin ja oman aamupalansa kera pöytään. ”Osaatko nyt toimia, onko homma hanskassa? Ja hanskat tallella?”
Se oli Gillianin ensimmäinen virallinen tallivuoro yksin. Hän oli sopinut Alexiinan kanssa ihan oikean työsopimuksen, josta sai myös rahaa. Alexiina oli ollut sitä mieltä, ettei voinut enää velvoittaa Gilliania tekemään heille töitä korvauksetta, vaikka saihan Gillian Centereillä toki ruoan ja asua heillä, kuin täysipäinen jäsen, mutta Alexiina oli silti vaatinut, että he tekisivät tytölle oikean työsopimuksen. Salaa Gillian pohti, oliko osasyy hänen vanhempansa, jotka jaksoivat aika ajoin urputtaa Gillianille siitä, että Centerit käyttivät häntä ilmaisena työvoimana… mikä ei Gillianin omasta mielestä kyllä ollut laisinkaan totta. Hän olisi iloiten auttanut tallilla, hoitanut hevosia ja liikuttanut niitä ilman mitään korvausta, mutta eihän sellainen missään nimessä sopinut hänen työnarkomaanisille vanhemmilleen. Toivottavasti he eivät sentään olleet soittaneet Alexiinalle sanoakseen asiasta, sillä se olisi jo noloa…
Äkkiä Gillian punastui ja häpesi vanhempiensa puolesta. Hän nyökkäsi ujosti.
Eihän aamutalli kesällä ollut mikään iso asia. Hevoset olivat laitumilla ja tallikin puoliksi ummessa. Gillianilla riitti kuitenkin hommaa kiertäessään tarhoilla tarkistamassa kaikkien kopukoitten hyvinvointi, täyttämässä vesikaukaloita, heittäessään heiniä, siivoamassa lantoja ja tarkistaessaan aidan reunamilta, ettei sinne ollut taas puhjennut villisinapin lehtiä.
”Hei, mustuainen”, hän sanoi hellästi omalle hevoselleen jäädessään merilaitumen valkoiselle lankkuaidalle. Linka laahusti tuikkivat silmät kirkkaina ja korvat höröllä lähemmäs ja sen poika Osiris lähestyi emänsä kyljessä. ”Nukuitko hyvin yön yli?”
Friisiläinen ei vastannut, vaan luimittuaan aamuheinäkasaa liian lähellä norkoavalle Lunalle, alkoi hamuta aamiaista huulillaan. Lunan pieni varsa, Kira, seurasi äitiään, kuin liimattuna tämän kankkuun. Se oli todella suloinen, suurisilmäinen ja kauniinvärinen, mutta niin herkkä, ettei antanut oikein koskea itseensä. Lunan vanhempi varsa, Angel, oli Gillianista ollut myös uskomattoman kaunis; etenkin nyt, kun se seisoi yksinään kauempana ja aamuaurinko osui juuri ja juuri sen kullanvivahteiseen karvapeitteeseen, saaden koko ponin näyttämään nimensä mukaisesti enkeliltä.
Mandy söi säyseästi oma tyttärensä, Killy, vierellään, joka tosin ei syönyt, vaan otti korsia suuhunsa ja ripotteli niitä sitten ilahtuneena ympäriinsä. Gillianin mielestä Mandy vaikutti epätavallisen vaisulta, mutta ehkä se oli vain uuvahtanut vekaravekkulin varsansa jatkuviin päähänpistoihin… tämä leikki oli Killyn mielestä vallan mainio, sillä innostuttuaan tarpeeksi, se kuljetti heinää kauemmas ja pudotteli sitä maassa vielä uneliaana makaavan Wagafiin päälle. Gillianista se kertoi pienen hevoslapsen älystä, mutta Linda ei arvostanut moista kiusantekoa laisinkaan. Se syöksyi paikalle, kuin tornado, korvat tanassa ja hampaat irvessä ja ajoi häiriköivän varsan pois kiusaamasta pikkupikkuprinsessaansa. Wagafii nousi ylös koikkakoivilleen sukkelasti ja pöyristyneenä saamastaan heinäsuihkusta, ravisteli itseään ja sipsutti sievästi ylisuojelevaisen äitinsä perässä heidän omalle yksityiselle heinäkasalleen.
Hevosten ja erityisesti varsojen touhujen seuraaminen oli Gillianista aina hauskaa ja hän huvitti itseään joskus kuvittelemalla näille repliikkejä.
”Kuinka rahvaanomaista! Leikkiä nyt ruoalla noin…”, Gillian matki kimittävää ääntä, joka olisi sopinut puoliverivarsalle. ”Äiti, nenässäni on heinää!” ”Pidä kuriton kakarasi kaukana tyttärestäni”, Gillianin koppavampi äänensävy imitoi Lindaa, joka näytti rumaa naamaa ja kohotti vähän jalkaansa Mandyn suuntaan, joka vain kääntyi poispäin haastamatta riitaa. Lindaa kannatti totella. Hevoskuningatar oli antanut ikävän tällin Jupiterille, joka uutena keltanokkana oli ollut tietämätön laumahierarkiasta ja uhmannut Hänen Ylhäisyytensä Lindan kärsivällisyyttä…
Kitty-parka, Gillian ajatteli. Olisi kamalaa, jos Linkalle sattuisi jotain tai menettäisin sen…
Killy yritti nyt yllyttää mustaa friisiläispoikaa leikkiin mukaan, mutta Osiris oli kuin jääpatsas. Se seisoi epävarmana ja kiusaantuneena, yrittäen laimeasti väistellä ylivilkkaan tammatytön nipistelyjä.
”Älähän nyt, se taitaa tykätä sinusta”, Gillian sanoi lempeästi orilapselle. Se ravisteli korviaan, kuin moinen väite olisi ollut suorastaan kauhistuttava. Gillian auttoi Osiriksen koulutuksessa, mutta valitettavasti se myytäisiin myöhemmin, eikä Gillian saisi pitää Linkan esikoista. Linka oli jo siitetty uudelleen ja nyt tamman vatsassa muhi jo toinen varsa tuloillaan...
Gillian…
Äkkiä Gillian hätkähti hempeistä ja huvittuneista ajatuksistaan hevosia katsellessaan ja nosti päänsä ylös. Hän kääntyi katsomaan vasemmalle puolelleen ja taakseen, muttei nähnyt ketään.
Hän oli aivan varma, että joku oli kutsunut häntä taas nimeltä. Niin kuin aikaisemmin unessa.
Gillianin katse harhaili myllymäen viheriöivää metsikköä pitkin ylöspäin kohti jyrkänteen harjalla nököttävää tuulimyllyä. Sen siivekkeet pyörivät hitaasti mereltä puhaltavassa tuulessa. Gillian kallisti päätään ja jostain syystä hänellä oli erikoinen olo…
Hevosenkiljahdus veti hänen huomionsa takaisin laitumen ääreen ja pian Gillian sai seurata, kuinka Linda ajoi Killyä taas takaa: hedelmöittyessään kahden varsan geenit itseensä saanut kimeeri laukkasi höristen karkuun purtuaan juuri Kuningatarta säärestä.
Tuosta hevoslapsesta kasvaisi vielä päänvaiva.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 17, 2016 14:18:29 GMT
Taking on the Wheels 14.8.2015
”Eeeeeh, Gills, mikä toi on?”
Kitty oli seisahtunut ulkona puolimatkassa talliin nuuhkittuaan otsa kurtussa ilmaa ja siten havainnut, että pistävä myrkkymäinen lemahdus oli tullut heinäladosta. Nyt hän tuijotti avoimilta ovilta sisään, missä Gillian sähelsi maalinkatkuissa sanomalehtien, pensseleiden ja maalitötsien keskellä. Gillianin vastaus oli epämääräinen, sillä hänellä oli juuri yksi pensseli suussaan, ja se kuulosti jotakuinkin tältä: ”Awfghl.”
”Ehh??” Kitty purjehti latoon nenäänsä pidellen hieman turhankin dramaattisesti ja antoi silmiensä mulkoilla hökötystä Jack the Greenin tilalla.
”Kuten varmaan jo huomasit, ne on kärryt...” Gillian yritti sanoa nyt uudestaan ottaessaan siveltimen suustaan ja pyyhkiessään paitansa hihalla otsaansa. Onneksi hän oli lainannut Emilyltä vanhan esiliinan, sillä se oli nyt jo täynnä mustia maalitahroja aikaisempia nokituhrujen seassa. ”Hevoskärryt.”
”No, joo joo, on mulla silmät, mutta mitä varten! Mistä ne on tullut?”
”Sain Raicyltä... ne on Axen vanhat.”
”Häh? Miksi?”
Gillian seisoi tumput suorina ja katsoi puoliksi entisöityjä ravikärryjä edessään. ”Linkaa... ja minua varten”, hän sitten mumisi.
”Sua? Linkaa?” Kitty tuijotti häntä edelleen hämmentyneen näköisenä, suu auki. Gillian tunsi pienen epävarmuuden pistoksen. Oliko tämä kuitenkin ollut surkea idea? ”Oletko tosissasi?” Kitty varmisti, kun Gillian oli kumartunut takaisin alas ja kastanut pensselin mustaan mönjään. Hän ei tiennyt, oliko hän tosissaan, joten jätti siksi vastaamatta.
Kitty kääntyi uudelleen katsomaan kärryjä, kiersi niiden toiselle puolen. ”Aiot siis opettaa Linkan ajolle? Siistiä.”
Siistiä?
Gillian räpytti silmiään ja kohotti vähän päätään. Maalinkatku kävi päin näköä ja sai pään kipeäksi. ”Niinkö sinusta?”
”Joo, tietty!” Kitty innostui, ja sai helpotuksen syttymään Gillianinkin rinnassa. ”Vaikka eihän Linkan emä ollut mikään ajokki, mutta—”
Gillian ilme valahti silminnähtävästi.
”—MUTTA sen isukki... ooh, etkö tiennyt?” Kitty mulkoili Gilliania äkkiä epäuskoisena istuimen yli. ”Dur Tumort? ...Mitä...oikeesti?”
Gillian punastui. Ei hänellä ollut ollut vielä aikaa perehtyä hevosensa sukutauluun niin perusteellisesti… Hän ravisti hivenen punakutrista päätään.
”Okei..., sitä vain, että se on yksi Durenin kuuluisuuksia, jessus, ihan totta et taida olla kovin kiinnostunut kasvatuspuolesta? No, kuitenkin, se ori palkittiin ykköseksi valjakkoajossa, siis kaikkien sen muiden saavutusten lisäksi.”
Pieni ylpeä hymynkare kutitti Gillianin suupieliä. Oliko hänen hupsu pöhkö tammansa niin mainiosta suvusta? Ehkä hänen pitäisi todellakin kiinnostua sukutauluista vähän enemmän, mutta jostain syystä se oli aina ollut hänestä jokseenkin ikävystyttävä aihealue (hevosissa ja ihmisissä, sukututkimus, blaaah…). Ehkei Linkan opettaminen kärryihin sitten ollutkaan tuhoon tuomittu idea?
”…Joten…?” hän lausui hennosti ja toiveikkaasti.
”Joten”, Kitty henkäisi, ”Linkalla on varmasti talenttia siihen hommaan. Siitä voi tulla tosi hyvä!”
”Ei me mitään ihmeellistä, vaihtelunvuoksi ajattelin vain”, Gillian sanoi. ”Ei mitenkään kisamielessä.”
”No jaa, kisa tai ei, hyvä barokkiajokki siitä voi joka tapauksessa tulla.”
Kittyn kannustus ja ehdoton luottamus tuntui Gillianista hyvältä ja rohkaisi häntä nyt sivelemään mustaa maalia kärryihin entistä tarmokkaammin, saaden ne uutuudenkiilteleviksi. Ajatus oli alun perin tullut Alexiinalta, joka oli ehdottanut, että mikäli Gilliania kiinnostaisi, hän voisi kokeilla valjastaa Linkan kärryn eteen joku kerta. Axen kärryt olivat jääneet latoon pölyttymään, kun Raicyn lämppäriruuna oli opetettu ratsuksi, eikä tallista oikein löytynyt toista niiden eteen sopivaa hevosta. Gillian oli lapsuudessaan ollut paljon kärryilläkin ratsastamisen lisäksi, sillä George Centerillä oli muinoin ollut nimenomaan vanhoja ravihevosia tallissaan.
”Joten sinusta ajatus on hyvä?” Gillian varmisti vielä.
Kitty nyökytti päätään. ”Taatusti. Haluan olla sitten katsomassa, kun pistät Linkan ensimmäistä kertaa pyörien eteen!”
Gillian hymyili ja sipaisi siveltimellä sen verran railakkaasti, että siitä pärskähti maalia vähän hänen naamalleenkin. Kitty oli juuri katsonut häntä, näki sen tapahtuvan ja purskahti sen johdosta raikuvaan nauruun. Tallityttö nauroi vielä makeasti astellessaan ulos ladosta, jättäen Gillianin pyyhkimään mustia tahroja kasvoistaan.
Ei, Gillian ei halunnut yhtäkään lisäpisamaa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 17, 2016 14:11:52 GMT
Looking for Support 11.8.2015
Mitä minä teen tulevan suhteen?
Oivallus, ymmärrys ja toivo. Toiveet täyttyvät, mutteivät välttämättä niin kuin luulisi. Hyvä terveys, lahjojen antaminen. Elämän ylimaallinen ulottuvuus.
Kortti kuulosti aluksi lupaavalta, mutta Gillian tulkitsi sen silti huolen sävyttämänä. Lahja tarkoitti tietysti hänen lahjakkuuttaan taiteellisuuteen ja niiden antamisella sitä, että hän jakaisi lahjaansa muillekin… toiveet täyttyvät… niin, mutta kenen toiveet? Hänen? Vai hänen vanhempiensa? ’Elämän ylimaallinen ulottuvuus’, mitähän sekin nyt sitten oli tarkoittavinaan…
Gillian kasasi tarotinsa takaisin pinkaksi, sujautti ne samettipussukkaan ja piilotti ikkunan ääressä olevan pöytälipaston laatikon kätköihin. Hän jäi siihen vielä istumaan ja totisena katselemaan ulos; näkymä ei ollut tallipihalle päin, vaan Centerien talon taakse puutarhan ja pellon suuntaan, sekä niiden takana kumpuileville mäkisille harjanteille ja vuorille.
Gillian piti siitä huoneesta kovasti. Se oli vierashuone, mutta käytännössä katsoen hänen omassa käytössään aina, kun hän vietti Centereillä aikaansa. Hän oli joutunut hieman harmissaan nukkumaan Kittyn kanssa alakerrassa silloin, kun Suomen serkut olivat asuneet tilalla, ja Anna oli majoitettu yläkerran ainoaan ylimääräiseen makuuhuoneeseen. Nyt se oli kuitenkin taas ikään kuin Gillianin toinen huone ja hän katseli kuinka heleä aamuaurinko nousi horisontissa vuorien yli ja langetti kaunista, voimistavaa valkoista valoaan tiluksille.
Mutta vaikka niin kaunis aamu olikin, Gilliania se ei sykähdyttänyt aivan yhtä syvästi, kuin yleensä. Nyt hänen mielensä askarteli sen ongelman parissa, joka hänen tulisi ratkaista… ja mahdollisimman pian.
*
”Huomenta!” kajahti reipas ääni. Gillian kompastui omaan kieleensä ja kangerteli jotakin vastaukseksi, sitten leimahti tomaatin punaiseksi. Hän kääntyi nopeasti takaisin Linkaan päin ja hypisteli tamman pitkää mustankiharaista jouhta. Billy oli ohi mennessään Tofun karsinalle hymyillyt hänelle taas niin, kuin pannukakku vaahterasiirapilla ja ripauksella kermavaahtoa sekä marsipaania, ja se sai Gillianin joka kerta pois kurssistaan niin, että yleensä hän teki samantein jotain kömpelöä (kahdesti käveli päin ovea tai seinää, kerran kompastui omaan jalkaansa ja useammankin kerran pudotti aina kädestään sen, mitä sattui silloin pitelemään). Olisi ehkä pitänyt tulkita tämänkertainen hyvänä enteenä, sillä nyt hän ei ollut päässyt tekemään mitään noloa; suka pysyi kädessä ja toisella hän haparoi vapisevin sormin auki hevosensa takkuun mennyttä harjaa.
”Tänään on hieno aamu!” Billy huikkasi tuodessaan Tofun ulos karsinasta kauemmas käytävälle kiinni. Jytky harmaa ruuna luimisteli korviaan ja mulkoili Linkan edessäpäin näkyvää takapuolta ja sen raskaat ruokalautasten kokoiset kaviot kolahtelivat betonia vasten.
He olivat ottaneet tavaksi lähteä yhdessä aamuisin maastoon, ja se hetki oli usein Gillianin mielestä päivän paras.
He varustivat ratsunsa kaikessa rauhassa sopuisassa hiljaisuudessa, jossa puhuminen ei toimeliaisuuden kannalta ollut välttämätöntä, ja taluttivat hevoset sitten peräkanaa ulos tallista. Linkan varsa, Osiris, jäi hieman nyyhkien odottamaan äitinsä paluuta karsinaan. Juje juoksi heitä vastaan häntä ujosti heilahdellen, ja niinpä tosiaan hetkisen kuluttua Alexiinakin tarpoi talolta päin tallille Oliver kainalossaan ja toivotti heille hauskaa maastolenkkiä.
Gillian asetti jalkansa jalustimeen ja ponnisti kevyesti satulaan. Linka tuntui vireältä ja iloiselta ja valmiilta lähtemään matkaan, ja Gillian joutui hillitsemään tammaa hetkisen, jotta sai kiristettyä satulavyötä parilla reiällä. Tofu seisoi laiskasti korvat edelleen taaksepäin, kun Billy sääti omien hihnojensa kanssa ja kääntyi lopulta satulassaan suoraan asetellen pakaroitaan mukavammin satulaan.
”Mennään?” tämä sanoi ja katsoi kysyvästi Gillianiin, joka loi nopsasti oman katseensa maahan ja nyökkäsi hiljaa. Hevoset lähtivät käyntiin ja soran rapistessa kavioiden alla tallasivat porttimuurin viertä, Orange Woodin puisen tilakyltin ali ja hiekkaista tallitietä pitkin kohti autotietä.
Yleensä se meni niin, että Billy jutusteli kaikenlaista ratsastaessaan heidän edellään; kaikkea maan ja taivaan väliltä, eikä aina olettanut Gillianilta vastausta, mikä sopi tytölle, sillä silloin hän saattoi vain nauttia matkasta ja kuunnella Billyn miellyttävää ääntä ja soljuvaa puhetta.
Mutta nyt Gillian karaisi kurkkuaan jo, kun he ohittivat jyrkässä autotien alamäessä olevan alaparkkipaikan, jonne hän jätti aina uskollisen purppuranpunaisen skootterinsa.
”Billy”, hän sanoi, ja poika käänsi vähän päätään osoittaakseen kuuntelevansa, ”silloin, kun William tuli käymään ja… ja, kun teidän piti lähteä takaisin Suomeen, mutta sinä et halunnut… ja vaikka isäsi painosti niin… kuinka sait puhuttua hänet ympäri, ettet halua lähteä?”
Tofu hengitti kuin hinkuyskässä ja köhäisi kuuluvasti, Billy keinahti liikkeen voimasta etunojaan.
”Öööö”, hän sanoi kootessaan ohjia takaisin käsiinsä, ”en tainnut kyllä puhua häntä ympäri sanan siinä merkityksessä. Minä en vain suostunut lähtemään. Siinä kaikki.”
”Sinä vain… pidit oman pääsi?”
”Joo. Niin. Pidin oman pääni, just niin.”
Gillian pureskeli alahuultaan.
Se kuulosti niin helpolta, mutta oliko se sitä? Oman päänsä pitäminen… Gillianista tuntui, että hänet oli pienestä asti kasvatettu ottamaan jonkun toisen pää harteilleen: oli se sitten äidin tai isän, tai olemattomien sisarusten (Gillianin äiti oli monesti huokaillut, kuinka raskausaika oli ollut hänen elämänsä hirveintä aikaa, joten ei ollut ihme, että Gillian oli jäänyt vanhempiensa ainokaiseksi…), opettajan, lähimmäisen, edesmenneen isoäidin, Boulicen… aina Gillianille hoettiin ja toisteltiin: ”Älä ole niin itsekäs! Ajattele muita! Mitähän muutkin sinusta nyt sanovat… jos olisit hänen asemassaan tai tuossa tilanteessa tai sen saappaissa… muista perheylpeys!” Aina jotakin, aina joku muu, jota Gillianin oli kuunneltava, jonka tahtoon hänen oli taivuttava.
”Miten niin?” kysyi Billy, kun he ratsastivat verkkaista tahtia maastoesteradan nurmialueen reunaa pitkin edelleen tietä seuraten. Nousevan auringon säteet pyyhkivät korkealla harjanteella olevan Orange Woodin tilusten yli, mutta ne eivät olleet kirineet vielä rannalle asti, joka jäi Sungroan Hillsin kukkulan varjoon.
”Ei… ei mitään… ajattelin vain…”, mumisi Gillian ja häpisteli Linkan ohjia.
”Kyllä se yritti vähän uhkailla, isä”, Billy jatkoi, ”mutta, mitä se nyt oikeasti muka voisi tehdä? Jos sanon ei, niin ei hän minua voi lentokoneeseen pakolla raahata. Eikä hän voi minua kiristää millään. Minulla oli tuki takanani.” Billy nosti kätensä ylös ja pyöräytti rannettaan epämääräisesti taakse jääneen tilan suuntaan. ”Täti ja setä ovat aina olleet todella ystävällisiä ja he vetosivat puolestani... ja Dewn halusi, että minä jään ja isoäiti suorastaan vaati, etten lähde.”
Gillian käänsi päätään taakseen ja katsoi kohti Centerien hevostilaa, kohti kotia.
Perhe.
Niin, Gillianilla oli täällä perhe, muukin perhe, kuin vain etäiset työhullut vanhempansa. Ehkä Gilliankin voisi vedota heihin, pyytää heiltä tukea sille, että uskaltaisi kohdata vanhempansa ja uhmata heidän tahtoaan Gillianin omaa tahtoa vastaan...
”Täällä on ihan huippua”, Billy jatkoi edelleen ja taputteli Tofua kaulalta. ”Olen aivan käsittämättömän onnellinen siitä mahdollisuudesta, että pääsin ja sain jäädä tänne. En halua lähteä täältä enää koskaan.”
Gillian tiesi sen tunteen; hän ajatteli itse aivan samoin.
”Täällä on kaikkea… upea luonto, mahtavat ihmiset, hevosia… saan ratsastaa Tofua aina, kun mieli tekee ja sen lisäksi Alexiina tai Kitty opettaa minua välillä Nemon kanssa ja saan hiottua taitojani paremmiksi. Raicyn kanssa taas voin ratsastella rennommin länkkärityyliin… kerroinko jo siitä, kun lassosin ensimmäisen lehmäni? Raicy sanoi, että se oli tosi hieno suoritus ja, että monilla kestää paljon kauemmin ennen kuin he onnistuvat… en ymmärrä isää, tai sitä, miksi hän puhuu sedästä siihen tapaan… mitä sitten, vaikka täti ja setä olisivat ehtineet tänne ensin?”
”Miten niin ensin?” Gillian ihmetteli nyt.
”Isä aina väittää, että hänen olisi kuulunut periä tila. Ja hän on sitä mieltä, että Raicy vei sen hänen nenänsä edestä.” ”Ai periä? Mutta onhan Emily täällä vielä.”
”Niin on, mutta isoisä oli testamentannut talon ja tilukset isälle.”
Gillian oli täysin hämmästynyt kuulemastaan; hän ei ollut tiennyt mitään tällaisesta!
”Mutta… mutta… minä luulin, että Alexiina ja Raicy—”
”En minä tiedä. Niin isä vain on sanonut ja nyt hän on asiasta katkera. Mutta minusta parempi näin, siis, että täti ja setä ovat täällä… mitä isä täällä muka tekisi? Ei hän tiedä hevosista mitään… ja minä voin olla täällä joka tapauksessa.” Billy virnisti taas katsoessaan taaksepäin kohti Gilliania, ja Gillian punastui hieman hämmennyksensäkin lomasta. ”Mutta hei… otetaanko jo pätkä ravia?”
Odottamatta vastausta, Billy maiskutteli Tofun liikkeelle, ja Linka seurasi reippaasti heidän jäljessään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 16, 2016 20:03:31 GMT
Art-astrophe 8.8.2015
Crittlinin taakse laskeva ilta-aurinko oli aina yhtä kaunis näky, sen leimuavat punakullan ja syysoranssin liekehtivät värit, jotka kimmelsivät vedenpinnassa ja hohkasivat Waterphewn hiekkaruskeasta yleisvärityksestä. Gillian rakasti värejä ja sitä, kuinka ne resonoivat aina eri tunnetilaa. Jonain toisena päivänä itselle sopiva väri saattoi olla heleä vaaleanpunainen, kun taas toisena päivänä hänen silmäänsä miellytti erityisen paljon kirkas neonvihreä. Luonnon omat värit tuntuivat aina osuvan yksiin Gillianin sielunmaiseman kanssa, ja niinpä hän nytkin huokaisi mopokypäränsä alla tämän yhden suuren Äiti Maan taideteoksen edessä.
Jos Waterphewstä olisi yksi kehu sanottava, se olisi ehdottomasti kaupungin aamut ja illat, auringon nousu lumihuippuisten vuorten takaa ja lasku avomerelle.
Gillian ajoi purppuranpunaisella skootterillaan Crittlinin rantatietä pitkin ja punaiset kutrit liehuivat hänen takanaan tuulen tuivertamina. Viimeinen talo tien oikealla puolella mutkassa oli Wavesien, ja hän kääntyi ajopelillään pihaan ja ohjasi sen sitten hitaasti autotalliin. Talon piha oli aina yhtä siisti ja hiljainen, siellä ei ollut mitään ylimääräistä, kuten Centereillä; hevostilan pihamaalta saattoi löytyä ties mitä muinaisjäänteitä vanhoista aikakauslehdistä yllättävistä paikoista paljastuviin kananmuniin, puoliksi syötyihin kenkiin ja jopa suitsenpalasiin. Olipa Gillian monesti poiminut heinikosta irronneen hevosenkengän ja kerran kuolaimet.
Mutta Wavesien piha oli järjestelmällisesti, lähes pakonomaisesti aina ojennuksessa ja kulkuvälineetkin tuli aina tuoda sisälle asti. Pihapuskat oli leikattu symmetrisesti ja jopa niissä olevien kukintojen lukumäärä tuntui olevan aina täsmällinen.
Gillian taputti uskollista skootteriaan satulalle kiitokseksi taas senkertaisesta yhteisestä matkanteosta ja sitten hän kypäräänsä päästään vetäen ja kiharoitaan haroen kiersi sisäkautta eteishalliin.
Siellä hän törmäsi melkein välittömästi tummaan mustaan housupukuun pukeutuneeseen naiseen, joka näytti odottaneen häntä saapuvaksi.
”Gillian-neiti”, oven avannut taloudenhoitajan ja jonkinlaisen modernin hovimestarin työtä edustava Boulice sanoi, ”tervetuloa kotiin. Vanhempasi odottavat ruokailutilassa. Peseydythän ensin ja vaihdat yllesi puhtaat vaatteet ja liityt sitten heidän kanssaan nauttimaan illallista.”
Gillian nyökkäsi, mutta oli äkkiä huolestunut. Jos äiti ja isä odottivat häntä illalliselle, mikä oli epätavallista, sillä Gillian ei aina ehtinyt perjantaisin ajoissa kotiin, tiedossa olisi jotain mistä Gillian ei välttämättä pitäisi. Esimerkiksi se kerta, kun hänet oli kutsuttu syömään vanhempiensa kanssa ja ruokakeskustelu oli pian kääntynyt Gillianin viime koenumeroihin, jotka olivat pudonneet erinomaisesta hyvään; hänen vanhempansa olivat olleet sitä mieltä, että hän vietti liikaa aikaa tallilla ja hänen pitäisi tulla arkisin kotiin eikä jäädä jatkuvasti yöksi Centereille. Se keskustelu oli päätynyt kinaan. Gillian inhosi riitelyä enemmän kuin mitään, mutta joskus hänenkin täytyi hieman kiukutella. Yleensä hän kuitenkin oli kiltti tyttö, joka ei oikein osannut nousta vanhempiaan vastaan.
Boulice sulki välioven hänen takanaan, kumarsi pienesti ja poistui ruokailutilaan johtavasta oviaukosta varmasti kielimään Gillianin vanhemmille, että tyttö oli kotona. Gillian haroi pöyhkeää tukkaansa ja hänen sormensa jäivät kiinni kiharoiden takkuihin. Hän ravisteli kätensä irti ja laahusti sen vaatehuoneen ovelle, jossa ulkovaatteita säilytettiin, heitti takkinsa henkariin ja ajokypäränsä hyllyn päälle.
Kun Gillian oli ollut pieni, hänen koulutoverinsa olivat kadehtineet häntä ja hänen perheensä varallisuutta. Heidän silmissään Gillian oli asunut huippunykyaikaisessa, ylikalliissa hienossa talossa uima-altaineen päivineen ja, että hän sai varmasti kaiken mitä halusi. Oikeasti asia ei ollut ihan niinkään. Gilliania ei nimittäin oltu ensinkään koskaan hemmoteltu piloille; hän ei ollut saanut kaikkea mitä halusi, vaikka vanhemmilla siihen olisikin ollut rahaa. Koska molemmat heistä, sekä hänen isänsä, että äitinsä, olivat varsinaisia työnarkomaaneja, he uskoivat työnteon päälle ja siihen, että jokaisen tuli itse ansaita omat rahansa ja varallisuutensa (lottovoitto tai perintörahat olivat heidän mielestään katalaa keplottelua ja "huijaamista"). Niin hekin olivat työtä tehneet ja niin Gilliankin saisi tehdä; hänelle ei kannettaisi ihan kaikkea kultalautasella, vaikka se olisi ollut mahdollista. Ei se sinänsä haitannut ja Gillian oli siitä ihan onnellinen, sillä silloin hän tunsi, että asioissa joita hän sai, säilyi jonkinlainen arvontunne. Jos kaikki olisi tullut hänelle kuin vettä hanasta, hän ei olisi ehkä osannut arvostaa asioita samalla tavalla.
Mitä taloon tuli, se ei ollut koskaan tuntunut kodilta. Se oli ehkä hieno arkkitehtuurisesti, mutta se oli kolkko ja viileän etäinen, hiljainen, ei laisinkaan kutsuva. Gillianilla oli siellä aina olo kuin vieraissa, kun hän viikonloppuisin tuli kotiin. Isoäitinsä sisarenpojan perheen hevostila oli hänelle sata kertaa enemmän koti, kuin tämä hänen vanhempiensa talo Crittlinissä. Syy oli osittain myös siinä, että hekin olivat harvoin kotona työkiireidensä vuoksi, ja talossa asui pääsääntöisesti vain Boulice.
Jos heillä edes olisi eläimiä! Sekin olisi jo voinut tehdä olon mukavammaksi, mutta Gillianin vanhemmat olivat karvakammoisia... yhden yhtäkään hevosenkarvaa ei saanut näkyä missään.
Gillian meni omaan huoneeseensa ja huomasi sängylleen siististi laskostetun mustan mekon; Boulice oli ilmeisesti tuonut sen, jotta Gillian laittaisi sen ylleen. Gillian ei ollut nähnyt mekkoa ennen ja uumoili sen olevan lahja hänen vanhemmiltaan, jotka toivoivat, että hän pukisi sen illalliseksi ylleen.
Haukotellen hän pujahti nopeaan suihkuun, peseytyi, kampasi hiuksensa ja kietaisi ne nutturalle ja veti sitten uuden mekon ylleen. Vuoteen vierellä oli myös mustat siistit pienet korkokengät, jotka hän veti jalkaansa ja ajatteli, kuinka pöhkö olo hänelle tuli sipsutellessaan kotonaan kohti ruokasalia kuin ravintolaan lähtisi.
”Gillianne, vihdoinkin.” Hänen äitinsä oli yhtä punatukkainen kuin Gilliankin, mutta Zoey Wavesin hiukset olivat lyhyet ja näyttivät siltä, miltä kampaamoiden ikkunoissa: äärimmäisen symmetrisesti leikatut, suorat ja sellaiset, ettei kenenkään oikeasti uskonut koskaan haluavan sellaista kampausta, vaikka muotilehdissä niitä näyteltiinkin. Hänen isänsä oli vaalea ja lyhyenläntä, ja siinä missä Gillianin äiti oli pitkä ja hänestä huokui määrätietoista ylpeyttä ja voimakasta tahtoa, Gillianin isä oli enemmänkin juuri sellaisen miehen näköinen, joka oli vaimonsa ’koron alla’ hajamielisen alakuloisine silmineen.
Zoey taputteli punaiseksi maalattujen huultensa suupieliä lautasliinalla. ”Kävele tänne ja näytä miltä mekkosi näyttää.”
Gillian totteli ja istuutui pitkän pöydän keskelle, äitinsä istuessa sen toisessa ja isänsä toisessa päässä.
”Pidätkö siitä?”
”Se on vähän tiukka”, Gillian sanoi ja koetti istuskellessaan kiskoa helmaa kohti polviaan.
”Tuo muotosi hyvin esiin. Tärkeintä mekoissa on, että ne istuvat hyvin.”
”Minä en istu hyvin, kun se kiristää.”
Hänen äitinsä ei ollut kuulevinaan. ”Söimme jo alkusalaatin sinua odotellessamme. Illalliseksi on kalkkunaa.”
Boulice tuli juuri silloin keittiön suunnalla olevasta sivuovesta ja kantoi pöytään tarjottimella ison kalkkunavadin, neljä erilaista kastikekulhoa, siemenkipon ja uutta salaattia. Gillian katsoi koko komeutta happamesti.
”Äiti, minähän kerroin jo viimeksi, etten syö enää siipikarjaa.”
”Tänään syöt. Boulice on nähnyt sen eteen vaivaa.”
Gillian painoi huulensa kiinni ja tuijotti pettyneesti vaaleaa isoa möhkälettä suoraan kasvojensa edessä.
”Kalkkuna on ihan hyvää, Gills”, hänen isänsä sanoi lohduttelevasti. ”Kyllä sinä sitä haluat vielä maistaa.”
Gillian ei sanonut mitään. Sen jälkeen, kun hän oli nähnyt järkyttävän herätevideon siipikarjan oloista ja kohtelusta elintarviketeollisuuden tarpeisiin, hän oli vakaasti päättänyt olla enää koskaan koskematta moisen julmuuden jälkitekoihin. Hän vain pyöritteli pihvinpuolikasta lautasellaan ja tyytyi napsimaan pelkkää salaattia.
Jonkin ajan kuluttua rouva Waves laski jälleen ruokailuvälineet käsistään ja katsomatta tytärtään sanoi: ”Tiedäthän, sinulla on enää yksi vuosi lukiota, ja sen jälkeen sinun tulee miettiä jatkokoulutustasi.”
Gillian oli vähällä vetää juuri juomansa veden nenään. Hänen äitinsä katsahti häneen paheksuvasti nenänvarttaan pitkin.
”Mutta siihen on vielä vuosi”, sai Gillian sanottua rauhallisemmin nieltyään suunsa tyhjäksi.
”Le Grande Arthé”, hänen äitinsä sanoi välittömästi hänen päälleen viileällä äänellä. ”Hyvämaineinen, ranskankielinen, maan parhaimpia taideinstituutteja.” Rouva Waves pyöräytti rannettaan ilmassa, ja Boulice, joka oli seisonut seinustalla valmiina palvelemaan tarvittaessa, astui lähemmäs ja laski avatun kirjekuoren Gillianin lautasen viereen. Gillian katsoi sitä tyytymättömästi.
”Mikä tämä on?” hän kysyi.
Rouva Waves heilautti taas kättään elehtien, että Gillian avaisi kirjeen ja katsoisi itse. Gillian huokaisi hiljaa ja veti kuoresta esiin siistin kutsukirjeen.
”Oletteko te jo tehneet joitain päätöksiä ilman minua?” hän sanoi hiljaa luettuaan pari ensimmäistä riviä. ”En minä ole vielä päättänyt, mitä aion tehdä tai minne aion hakea. Ajattelin, että voisin pitää välivuoden ja tehdä tallitöitä Centereillä—”
”Tallitöitä Centereillä!” toisti hänen äitinsä hillityn pilkallisesti. ”Mitä oikeaa työtä se on, miten se eroaa siitä, että olet siellä ilmaiseksi lähes kuusi päivää viikossa joka tapauksessa?”
”Pitäisikö sen sitten jotenkin erota?” tivasi Gillian ja hänen yleensä hennon herkkä ja kaino äänensä helisi nyt mielipahasta. Hän tunsi kasvojensa punehtuvan. ”Minä pidän siitä—!”
”Sinun ei pitäisi tehdä heille töitä, olet sentään sukua”, sanoi rouva Waves, joskin aavistuksen vastahankaisesti. Hän ei ollut koskaan mainostanut sukulaisuussiteitään Centereihin, päinvastoin, hän piti tämän tiedon mielellään yksityisenä.
”En minä… ei se, kun… ei se haittaa.”
”Älä kangertele, Gillianne, äläkä väitä vastaan. Menet tähän kouluun ja sillä hyvä, jotta saat valmiudet joskus tehdä oikeita töitä.”
Gilliania ei huvittanut edes lukea opiston kutsukirjettä loppuun, vaan tuijotti harmissaan lautaseen edessään. Hänen isänsä rykäisi hiljaa ja, kun Gillian vilkaisi tähän, hän hymyili vaisun kannustavaisesti.
”Se on varmasti hieno opinahjo”, herra Waves yritti sopuisaan sävyyn, ”ja opit siellä varmasti paljon. Kyllähän sinä haluat kehittyä kättentaidoissasi?”
”Haluan…”, Gillian sanoi hiljaa, ”mutta haluan kehittyä myös ratsastajana... ja minua tarvitaan. Linka—”
”Eikö se ole jonkin sortin täysihoitola?” hänen äitinsä tokaisi.
”Eikä ole, minä olen huolehtinut koko ajan Linkasta itse! Sitä paitsi heillä on paljon kiirettä nyt, kun—”
”Niin, niin, aikovat perustaa yrityksenä hevosopiston. Kattia kanssa”, rouva Waves sanoi. ”Hevosopisto maatilalle? Onko moisesta kuultukaan, se hanke ei kannata, eikä tule kantamaan alkua pidemmälle. Heille tulee vielä vaikeat ajat.”
Gillian punehtui vielä lisää ja halusi vängätä vastaan, puolustaa Centereitä. Hän haki isästään tukea, mutta herra Waves näytti olevan vaimonsa kanssa samaa mieltä.
”Hyvin uhkarohkea veto”, tämä sanoi ja nyökkäsi Boulicelle, joka kaatoi hänen lasiinsa lisää viiniä. ”Minua kiinnostaisi tietää, mikä ajoi heidät sellaiseen päähänpistoon?”
”Puute oikeasta työsilmästä ja bisnesymmärryksestä”, vastasi rouva Waves välinpitämättömästi. ”Huh, muistatko, Ralph, sen joulun, jonka jouduimme viettämään siinä talossa? Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun suostun moiseen. En tiedä, mikä oikein—”
”Kiitos ruoasta”, sanoi Gillian painokkaasti. Hän oli työntänyt tuolinsa taakse ja noussut seisomaan. Boulice kiirehti vetämään tuolia pois hänen takaansa tehdäkseen hänelle paremmin tilaa.
Herra ja rouva Waves olivat kohottaneet lievästi yllättyneet katseensa häneen.
”Gillianne, joko sinä nouset pöydästä?”
”Et edes koskenut ruokaasi.”
”Minä en…”, Gillian hengitti hieman kiihtyneesti ja hänen kasvojaan poltteli suuttumuksesta ja harmistuksesta vanhempiensa rumista puheista, ”…minulle ei maistu enää.”
”Entä jälkiruoka, neiti Gillian?” kysyi Boulice, kun Gillian ujuttautui pöydän ja tuolin välistä pois.
”Ei… syön joskus… joskus myöhemmin…”
Hän poistui kiireesti ruokasalista, oleskelutilan poikki ja käytävää pitkin omaan huoneeseensa. Hän laittoi oven kiinni ja istuutui sitten rauhallisesti sänkynsä reunalle, mutta nyyhkytti vähäsen. Hän oli liian kiltti tyttö. Liian tunnollinen ja hyvätapainen, ei hän osannut väittää kunnolla vanhemmilleen vastaan, ei sillä tavoin kuin Charlotte, joka kaatoi vaikka talon nurin, jotta kaikki varmasti tietäisivät, kuinka häntä suututti. Gilliankin olisi joskus, edes kerran, halunnut tehdä jotain yhtä radikaalia, mutta jokin esti häntä; se pieni siveydensipuli hänen sisällään, joka häneen oli idätetty jo pienestä.
Hän itki hiljaa, mutta syvästi pahastuneena jonkin aikaa, kunnes kuivasi lopulta märät kasvonsa ja jäi katselemaan seinällään olevaa maalausta hänestä ja hevosestaan Linkasta.
Ei.
Hän ei lähtisi tähän kouluun. Hän ei voisi jättää Linkaa.
Sanoivat isä ja äiti mitä tahansa, mitä tahansa, Gillian pitäisi kerrankin oman päänsä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 10, 2016 17:49:14 GMT
Muotokuva Castrosta á la Gillian
|
|