katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Nov 8, 2020 12:08:38 GMT
Ihan toinen 8.8.2016 Useimmiten Dewn unohti kännykkänsä jonnekin. Harvoin hän piti sitä mukanaan; hän ei tiennyt itsekään miksi, mutta puhelin ahdisti häntä. Heillä oli myllyllä ranchin sisäinen seinäpuhelin, jolla pystyi soittamaan päätalolle ja se tultaisiin linjattamaan myös maneesiin, joten kännykkää ei tarvinnut kotonakaan. Se oli sitä paitsi vanha eikä siinä ollut edes internettiä, joten mitä hän sillä olisi tehnyt?
Jos joku siis soitti hänen kännykkänumeroonsa, se usein tarkoitti sitä, että soittaja oli jostain muualta – joku muu kuin perheenjäsen.
”Tämä soi.”
Hetken ajan toisenlainen tilanne otti hänet valtaansa; maassa ohut lumipeite, puhelu, joka ei ollut jättänyt jälkeensä muuta kuin lisää kysymyksiä...
Saisiko hän niihin koskaan vastausta? Mischa, joka ei edes omistanut kännykkää, oli tullut häntä vastaan myllymäellä Dewnin puhelin kädessään. Dewn ryhdistäytyi ja heilautti pyyhkeen paremmin hartialleen.
”Kiitti. Toivottavasti se ei ole Zack, en juuri nyt jaksaisi hänen juttujaan.”
Mischan pienestä hymystä päätellen soittaja ei ollut ollut Zack. Dewn vilkaisi vastaamattomia puheluita.
Rosa.
Hän huokaisi.
”Nähdään, kun tulet rannalta”, sanoi Mischa hienotunteisesti. ”Sano terveisiä.” He vaihtoivat suukon ja sitten vedettyään syvään henkeä, Dewn painoi soittokuvaketta. Voisihan hän kerrankin vaikka soittaa samantein takaisin. Joskus ihmiset ihan oppivatkin vanhoista mokistaan.
”Hei”, helähti Rosan ääni ja se oli kaikkien niiden kilometrien ja näkymättömien puhelinlankojenkin kautta kaunis ja sointuva. ”A-anteeksi, soitinko pahaan aikaan?”
”Ei tässä sen kummempaa, olen töihin menossa. Puhelin oli vain taas unohtunut jonnekin...”
Rosan suloinen pieni nauru lämmitti Dewnin korvaa.
”Et ole muuttunut yhtään.”
Toivoakseen Dewn oli muuttunut paljonkin, mutta ehkä sitten taas toisaalta niistä joistain tavoista vain oli aivan liian vaikeaa päästä irti.
”No, mitäs sinulle? Onko Richard jo kasvanut luolamiehestä nykyihmiseksi?”
”En tiedä. En ole oikeastaan jutellut hänen kanssaan… hetkeen...”
”Ei kai tupareista lähtien?”
”Hmm”, Rosa hymisi. ”Voi olla.”
”Rähmä. Toivottavasti välinne eivät menneet ihan kuralle Noran takia.”
”Oi ei, Nora oli oikein mukava ja meillä oli mukava matka. Hän oli kiltti, kun toi minut takaisin Calgaryyn. Hän jopa kutsui minut joskus luokseen Englantiin – vaikken usko, että pääsen matkustamaan ihan näinä päivinä... Nora tarjoutui maksamaan jopa lippuni, mutta enhän minä tietenkään voi antaa hänen sellaista tehdä.”
Varmasti lupautui, ajatteli Dewn. Ääneen hän kuitenkin sanoi: ”Nora osaa yllättää. Toisaalta, hän on ollut uskollinen ystävä minulle kaikki nämä vuodet.”
”Hän kertoi kuinka te tapasitte”, Rosan äänestä kuulsi kiusoittelevuus. ”Olitte kuulemma pahimman laatuisia kisakumppaneita ja ratsastitte kilpaa.”
”Ja olen varma, ettei hän unohtanut kertoa, kuinka voitti minut joka ikisissä kilpailuissa niin koulu- kuin esteradoilla?”
”Saattoi hän mainita. Useammankin kerran.” Rosa nauroi. Dewnkin naurahti. ”Tosin teidän viimeisestä kilpailustanne hän ei ylpeillyt”, Rosan ääni oli hiljentynyt araksi ja varovaiseksi. ”Hän… hän kertoi vain, että se oli kamalimpia asioita mitä hän oli koskaan kokenut...”
Rosan ääni hävisi kuuluvista, kun Dewn tempautui takaumaan seitsemän vuoden taa –
”Dewn”, äiti piteli Sonataa ohjista ja katseli harmaalle taivaalle, jolla raskaat pilvet myllersivät. ”Mikä kurja sää. Te kastutte läpimäriksi. Onkohan teidän ihan turvallista lähteä radalle, jos sataa näin kaatamalla?” Tumma hevonen asteli trailerin takaa heitä kohti. Satulassa istuvan tytön kirkkaanpinkki varustus loisti sadeverhonkin läpi. Hän pysäytti ratsunsa ja katsoi nenänvarttaan pitkin alas Dewniin. ”Aiotko jänistää?” Dewn työnsi saappaankärjen jalustimeen ja ponnisti selkään. ”Saatpa nähdä.” – ”Dewn… olen pahoillani siitä mitä sinulle on tapahtunut... jos olisin silloin tiennyt–”
”Hei”, Dewn suoristi selkäänsä, ”mitä turhaan. Ne on menneitä. Sitä paitsi, miksi me puhumme Norasta? Kerro sinä miten sinulla menee.”
Rosa kertoi pääsykokeistaan; kuinka oli jännittänyt niitä niin, että pelkäsi pyörtyvänsä ja oli takellellut vuorosanoissaan. Hän kuvaili sähläystään hullunkurisesti ja hauskasti ja kuinka oli ollut aivan varma, etteivät opettajat olleet ollenkaan vakuuttuneita hänestä. Hän selitti, miten tulosten vihdoin tullessa hän oli juossut pelkissä alusvaatteissaan ulos hihkumaan onnesta. Hän kuvaili pientä kotoisaa asuntoa, jonka oli vuokrannut kaupungista ja jonka parvekkeelta saattoi joka ilta ihailla yötä ja kaupunginvaloja. Dewn muisteli itsensä yöhön Rosan kanssa eräälle parvekkeelle, heidän suudelmaansa tähtien alla… ”Kuulostaa siltä, että elämässäsi on asiat raiteillaan.”
”Ehkä tällä hetkellä… mutta jännitän koulun alkamista niin, etten tiedä kuinka tässä vielä käy. Voi olla, että möhlin kaiken. Ehkä he passittavat minut takaisin kotiin.”
”Etkä möhli. Tulet loistamaan, olet vain luonnollinen oma itsesi.”
”Kiitos, Dewn. Olet tosi ystävä.”
Dewn oli kaivanut mennessään housuntaskuaan etsien autonavaimia; niiden mukana hän veti esiin taitellun paperiarkin. ”Dewn...”, Rosa sanoi arasti, ”oletko… oletteko vielä miettineet hääpukua–?”
”Hm? – Jaa, tuota, ei, emme ole Mischan kanssa vielä puhuneet asiasta. Mutta suosituksesi on kyllä edelleen mielessä.” Dewn taitteli yhdellä kädellä paperiarkkia auki.
”Anteeksi – e-en halua kuulostaa siltä, että painostaisin tai että teidän pitäisi valita juuri tätini, en todellakaan, tarkoitin vain, että–”
”Vannon, että jos vain pidämme yhtään perinteisemmät häät pukuineen, käännymme tätisi puoleen”, Dewn lupasi enempiä ajattelematta silmät paperissa. Rosa oli hiljennyt. ”Matkustamisesta puheen ollen”, Dewn palasi takaisin aiempaan puheenaiheeseen riistäen katseensa kirjeestä. ”Meillä on suunnitelmissa lähteä purjehtimaan tässä joskus syksymmällä. Minä nääs ostin purjeveneen.”
”Oho. Vau.”
”Pisara. Lähettäisin siitä kuvia, jos puhelimessani olisi kamera.”
”Kaunis nimi. Purjevene, en osaa kuvitellakaan… Ne maksavat varmaan aika paljon. Mikä tietysti ei teille varmaan ole mikään ongelma–” Ihan kuin Rosa olisi läpännyt käden suunsa eteen. ”Anteeksi! Tarkoitin vain, että minä en osaa ajatellakaan, että olisi sellaiset rahat, että voisin ostaa purjeveneen… tai edes autoa – tai siis, te voitte vain sen kummemmin ajattelematta maksella toisten lentolippuja ulkomaille tai ostella veneitä… Voi ei, nyt sain kaiken kuulostamaan aivan kauhealta. En todellakaan tarkoittanut loukata tai sanoa, että te olisitte minusta – en tiedä enää itsekään, mitä yritän sanoa...”
Dewn oli varma, että Rosa oli parhaillaan kirkuvanpunainen.
”Käsitän kyllä. Ja ei meilläkään siis mitenkään tolkuttomasti ole rahaa, itse asiassa nuo rahat veneeseenkin tuli toista kautta.”
”Ai. Se vain, kun olette Noran kanssa läheisiä ja Nora on… tarkoitan, Noralla on –”
”Pätäkkää”, Dewn avitti vähän hymyillen. ”Jeah. Mutta Nora onkin toista maata. Hän on syntynyt kultalusikka suussa. Minun vanhempani ovat ansainneet suurimman osan kovalla työnteolla ja sukuperintönä. Jälkimmäinen ei tietenkään ole kaikkien onni, mutta kyllä tässä on ollut paljon tekemistä äidin fiksulla yrittäjyydellä ja isän sijoituksilla sekä kokemuksella finanssialalta. Voisi sanoa, että ihanteellinen kombinaatio, mutta ei mikään ole ilmaiseksi tullut.”
”Minä en todellakaan tarkoittanut sitä niin”, Rosa sanoi itseensä kauhistuneella äänellä. ”Voi kamala. Olen pahoillani. Suustani pääsi sammakoita. Unohda, että otin koko... koko tämän asian edes puheeksi!”
”Unohdettu ja haudattu”, vakuutti Dewn.
”Minun täytyisi varmaan jo mennä… tunnen itseni nyt niin noloksi.”
”Nääh.”
”Jutellaan taas, Dewn. Mukavaa rantapäivää.”
Dewn laski puhelimen korvaltaan. Katseensa siirtyi toisessa kädessään olevaan kirjeeseen. Hän taitteli sen takaisin taskuun.
Huomenna, hän päätti, voisi olla hyvä purjehdussää.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Nov 19, 2020 13:55:40 GMT
Starry night Oliko tämä… helpotusta?
Hän istui hiljaa auton takapenkillä, kädet sylissään, ja näki silmiensä edessä vaihtuvan ajelehtivan maiseman. Hänen olonsa oli tyyni. Tuuletin humisi, auto kohisi ja muutoin oli hiljaista. Pään sisällä oli hiljaista; ei ajatuksia, ei erityisiä tunteita, ei mitään.
Linna oli kadonnut jo aikaa sitten taustapeilistä eikä Gillian ollut kääntynyt kertaakaan sitä katsomaan. Zoey oli levittänyt kannettavan tietokoneen pienelle pöydälle ja teräväsankaiset punaiset silmälasit nenälleen ja aika ajoin napsuvan naputtelunsa lomasta vilkuili Gillianiin kuin häntä olisi pitänyt vahtia siltä varalta, että päättäisi yhtäkkiä hypätä ulos liikkuvasta autosta.
Mutta Gillian oli rauhallinen ja hyväksynyt kohtalonsa. Hänen kohtalonsa oli paljon suuremmissa käsissä kuin hänen omansa. Hän tarvitsi apua ja hänelle oltiin tarjoamassa apua. Nyt, kun hän oli kaukana Echlouvesta ja sen vaanivasta pedosta, hän tunsi antautuneensa itseään suuremman voiman kannateltavaksi – kuten yksittäinen puunlehti kelluu valtameren aallokossa voimatta vaikuttaa siihen, minne on matkalla.
Hän oli puhunut – sekavasti ja paniikissa – Boulicelle ja pyytänyt tältä vain yhtä palvelusta: että hän kertoisi Centereille, että hän veisi viestin heille perille Gillianin tilanteesta. Boulice oli auttanut häntä aiemmin ja Gillian laittoi kaiken toivonsa hänen varaansa. Siitä seuraavana päivänä oli Gillian saateltu oleskeluhuoneeseen ja istutettu suureen nojatuoliin.
”Gillian...” oli isä aloittanut syvään henkeä vetäen. Hän, äiti ja Lily tuijottivat kaikki häntä vastapäiseltä sohvalta. Gillian piti katseen varpaissaan. Muhkeassa sinertävänpunakultaisessa matossa geometriset kuviot risteytyivät keskenään luoden yhä uusia ja monimutkaisempia kuvioita. ”Meillä on sinulle… ehdotus.”
”Minä haluan kotiin.”
”Gillian...”, isä, joka oli laitettu hoitamaan puhuminen, huokaisi. Zoey istui uhkeana ja kylmänä hänen vierellään koettaen varmasti pidellä kieltään. Ralph nojautui sohvalla etunojaan, lähemmäs, ja koetti koskettaa hänen polveaan, mutta Gillian veti jalkansa pois. ”Olemme neuvotelleet tilanteestasi ja… tulevaisuudestasi. Asiahan on niin, että…”, Ralph risti kätensä, ”sinä olet sairastunut.”
Gillian painoi jalkojaan syvemmälle mattoon.
”Olemme keskustelleet siitä, mikä olisi sinulle parasta. Rouva von Zught on ehdottanut erästä parantolaa täällä Sveitsissä. Sillä on hyvä maine. Jos viettäisit siellä lopun kesää ja syksyyn mennessä katsoisimme, mikä on vointisi–” Gillianin pää ponnahti pystyyn.
”Ei! Minä haluan takaisin Kanadaan! Isä – si-sinä lupasit!”
Ralph katsoi häntä totisena ja sulki suunsa. Hän vilkaisi vaimoonsa ja anoppiinsa.
”Sinä et pääse kotiin ennen kuin osaat käyttäytyä!” sihahti Zoey.
”Äitisi tarkoittaa, että kunhan ensin tulet kuntoon ja tervehdyt, sitten voit palata–”
Gillian ravisteli päätään ja painoi kämmenet korvilleen.
”Gillian. Gillian!” Isä oli tarttunut häntä ranteista ja veti ne pois. ”Usko minua, että tämä on sinun parhaaksesi. La Colombe Céleste Genevassa on kaunis paikka, voit jatkaa siellä maalaamista. Voimme käydä tutustumassa siihen–” Gillian ei halunnut kuunnella.
”Ralph”, Lily sanoi. Isä väisti. Lily nousi seisomaan ja tuli Gillianin luo ottaen tämän syleilyynsä. Gillian pillahti itkuun vasten hänen rintamustaan. ”No no, tyttö hyvä...”, Lily silitteli hänen hiuksiaan.
”Näettekö, hän ei ole ollenkaan yhteistyökykyinen”, sanoi Zoey. ”Ja mitä järjettömyyksiä hän välillä suoltaakaan suustaan. On parempi, että hän jää tänne ja yksityinen lääkäri huolehtii hänestä siihen asti, että hän on täysissä järjissään tai valmis kuuntelemaan meitä. Mitä pikemmin, sen parempi.”
”Ei–!”
”Näettekö? Hän uhmaa minua tahallaan!”
”Gillian”, isä puhui taas äänensävyllä, jolla koetti saada häneen tolkkua. ”Sinulla ei ole vaihtoehtoja, rakas.”
”M-minä en halua jäädä tänne…!”
”Oletko siis valmis lähtemään heti huomenna Genevaan?”
Hän tuijotti silmät selällään heitä kaikkia. Hän oli avuton ja saarrettu, mutta jos ainoa poispääsytie oli se…
Tiessä oli kuoppa ja sai auton pompahtamaan. Gillian hätkähti. Hän kuuli äitinsä sihahtavan hampaittensa välistä kertakäyttömukissa olevan kahvinsa läikähdettyä jakulleen. Isä nosti katseen sanomalehdestä ja hymyili sen yli Gillianille vastapäiseltä penkiltä.
”Ei enää pitkä matka.”
Gillian ei vastannut. Kaukaisuudessa siintävä järvi toistui kahtena hänen suurista taivaansinisistä silmistään.
Järvi vaihtui kaupunkiin ja kaupunki vaihtui maaseutuun, kunnes he ajoivat ylös mutkittelevaa mäkistä komeiden lehtipuitten vahtimaa tietä. Sen huipulla eteen avautui näkymä suureen kellertävään kivirakennukseen, komeisiin etupihan pylväisiin ja pihaan, jossa näytti olevan ankkalampi. Limusiini alitti portit, joihin oli painettuna pronssinen lintu ja pysähtyi pähkinäpuitten verhoaman lyhyen pihatien jälkeen rakennuksen eteen.
Gillian tuijotti silmät suurina ulos, kun auto pysähtyi. Joku nuori tyttö, ehkä hänen ikäisensä, kyykki lammen reunalla ja heitteli sorsille leivänkannikoita. Kaksi poikaa pelasi palloa nurmella ja mintunvihreässä puvussa oleva – mahdollisesti henkilökunnan jäsen – käveli kori käsivarsillaan kohti vanhaa miestä, joka istui suuren puun varjossa lukemassa kirjaa.
Ei se näyttänyt vankilalta.
Zoey sulki tietokoneensa ja katsoi huuliaan mutristaen ulos. Kuljettaja kiersi avaamassa oven ensin herra ja rouva von Zughtille, sitten heille. Gillianin kömpiessä ulos hän kompastui, mutta isä tarttui nopeasti häntä käsivarresta. Ote lähetti kylmiä väreitä pitkin Gillianin selkäpiitä ja hän kiskaisi kätensä vapaaksi hetken pakokauhun otettua itsestään vallan vastoin parempaa tietoaan; hän näki isänsä pahoittelevan ilmeen ja pelko lauhtui yhtä nopeasti kuin oli noussut pintaan. Pistävä tunne ei kuitenkaan kaikonnut vielä pitkään aikaan.
Rakennuksen mahtavien etuovien vieressä seinässä oli pronssinen kyltti:
La Colombe Céleste Mielenterveysparantola 1637 Edith Schweizer 1863 – 1941 Ralph ja rouva von Zught keskustelivat matalalla äänellä Zoeyn koettaessa närkästyneenä yhä pyyhkiä kahvitahraa hameestaan. Herra von Zught oli kumartunut portaiden vieressä suurissa saviruukuissa olevien kukkien puoleen. Vanhan miehen luona ollut mustanutturainen nainen huomasi heidät ja lähti tulemaan heitä kohti kori käsivarrellaan ja ystävällinen hymy kasvoillaan.
Hän puhui saksaa, vaihtoi sitten ranskaan ja lopulta englantiin.
”Gillianne?” isän ääni kutsui. Gillian oli unohtunut katselemaan ankkalampea ja sen luona olevaa valkomekkoista tyttöä, joka oli lähtenyt hitaasti kävelemään pientä lampea ympäri. Rouva von Zught seisoi aivan Gillianin vieressä. ”Tulehan, tyttö hyvä”, isoäiti sanoi kärsivällisesti ja viittasi kohti mintunvihreäpukuista naishenkilöä.
”Hei Gillianne”, hän tervehti. ”Minä olen Suzan. Tuletko kanssani niin näytän sinulle sisätilat ja sen jälkeen oman huoneesi?”
”Saako täällä olla ulkona?” kysyi Gillian lapsekkaasti, vilkuillen vieläkin olkansa yli kohti lampea.
”Totta kai. Itse asiassa, ulkoiluun kannustetaan ja ohjataan. Takapihalla on patio ja useita penkkejä sekä pieni valaistu reitti puistikossa.”
”Ei kai täällä potilaita päästetä metsään harhailemaan ilman valvontaa?” Zoey ärähti. ”Gillianne on yrittänyt karkaamista enkä todellakaan laskisi häntä silmistäni hetkeksikään.”
Hoitaja Suzanin lempeä hymy ei haihtunut.
”Meillä käytetään mieluummin sanaa ’asukas’. Alkuun jokaisella on seuralainen ulkoilussa, mutta kun kunto on parempi, voi ulkoilla myös itsenäisesti.”
”Alue on rajattu ja aidattu ja täällä on valvontakameroita”, Ralph supatti vaimolleen Suzanin näyttäessä heille tietä sisään rakennuksen korkeakattoiseen ja kynttiläkruunutettuun aulaan. Zoey puuskahti.
”Tässä on toimisto. Voimme hoitaa ilmoittautumisen siellä ja sen jälkeen teemme kierroksen alueella.”
Gillian ei paljoa kuunnellut heidän sopiessaan hänen kuntoutuksestaan. Hän ei malttanut edes istua, vaan seisoi ja katseli aistikkaasti antiikkiesineillä sisustetun toimistohuoneen tauluja, joista suurin osa esitti La Colombe Célesten aluetta sen alkuajoista lähtien. Se ei näyttänyt sairaalaltakaan.
Hän ei kyennyt yhdistämään lausuttuja sanoja toisiinsa, vaan se kaikki oli epämääräistä taustakohinaa. Hänen sydämensä tuntui asettuneen. Ehkä täällä olisi ihan hyvä olla.
”No niin, haluaisitko nähdä huoneesi?” Suzan hymyili Gillianille.
Gillianin huone oli kolmesta asuinhuoneita sijaitsevasta kerroksesta ensimmäisessä. Ensimmäisen kerroksen asukkaat olivat kuulemma kaikista omatoimisimpia, toisen kerroksen asukkaat enemmän apua ja valvontaa tarvitsevia ja kolmannen kerroksen pitkäaikaisimpia, mahdollisesti pysyviä, asukkeja.
Kaikkialla oli viihtyisää ja siistiä ja rauhallista, mutta silti Zoey Wavesin hapan ilme ei ottanut lähteäkseen kasvoilta ja tämän tiukat huomautukset milloin mistäkin saivat Ralphinkin jo punehtumaan nolostumisesta. Vilkaistessaan Gillianin huoneen yhteydessä olevaan pieneen vessaan, Zoey tuhahti, että eihän siellä ollut edes peseytymismahdollisuutta suihkun tai ammeen puuttuessa.
”Meillä on erikseen tilat peseytymiselle sekä peseytymisajat”, Suzan vastasi huolella. Ralphin ja rouva von Zughtin alta kulmain luotu yhteinen katse – jota Gillian ei haaveissaan huomannut – käsitti synkkää tietäväisyyttä.
Huone ei ollut liian pieni. Seinät olivat valkoista kiveä, mutta niihin oli painettu ulokkeita, joihin saisi ripustettua haluamanlaisiaan tauluja. Katosta roikkui amppeli ja siitä rönsyilevä muratti. Asukkaita kannustettiin huolehtimaan viherkasveista tai ulkona puutarhasta osana kuntoutusta, mistä herra von Zught aivan riemastui ja alkoi heti luetella useita eri murattilajien latinankielisiä nimiä. Ikkunaa huoneessa ei ollut, mutta lasiovista pääsi omalle parvekkeelle, joka oli kapea ja kokonaan aidoitettu niin, ettei kaiteen yli pääsisi kiipeämään ja putoamaan, mutta josta saattoi ihailla pihamaata. Gillian näkisi siitä ankkalammelle.
Gillian näki myös ruokailutilan (suuri ja kaarevakattoinen sali kapein pitkin lattiasta kattoon asti ulottuvine valkoisine ikkunoineen), oleskelutilan (sohvin ja nojatuolein, kirjahyllyin ja pöydin sijoiteltu soma olohuone) sekä asukkaiden yhteisen kotiteatterisalin, jossa oli rivissä useita lilanvärisiä pehmeitä penkkejä ja etuosassa valkokangas.
”Meillä ei voi katsella televisiota, mutta järjestämme sen sijaan kerran viikossa elokuvaillan”, hoitaja Suzan selitti lukitessaan pikku elokuvateatterin oven.
”Parempi, ettei kuluta aikaansa moiseen roskaan”, Zoey sanoi.
”Haluamme aktivoida ja pitää asukkaiden mielet virkeinä. Television katsominen on hyvin passiivista ja sieltä tulee usein sellaistakin, mitä emme voi hallita – turhaan kiihottavaa, pelottavaa tai muutoin ahdistavaa sisältöä. Henkilökuntamme esikatselee valittaviksi tulevat elokuvat ja asiakkaat saavat sitten valita niistä mieluisimman.”
”Miten täällä sitten vapaa-aika hyödynnetään?” Ralph kysyi uteliaan kiinnostuneeseen sävyyn. ”Gillianne on erittäin lahjakas maalari. Hän voi varmaan jatkaa harrastustaan täällä, kuten puhelimessa jo puhuimme–?”
”Niin, Gillianne on aloittamassa syksyllä Le Grande Artheén arvostetussa taideakatemiassa. Hänen on ylläpidettävä kosketustaan siveltimeen etenkin päästyään tänä kesänä kelvolliseen vauhtiin”, Zoey yhtyi.
”Totta kai, järjestämme asukkaille mahdollisuuden toteuttaa omia taipumuksiaan turvallisessa ympäristössä. Olen varma, että löydät patiosta sopivan paikan maalaustelineellesi”, Suzan sanoi Gillianille, jonka katse harhaili toisaalla. ”Täällä on eräs toinenkin taiteilija, joka varmasti jakaa kanssasi mielenkiinnon maalaamiseen. Saatamme nähdä hänet ulkona, hän oli hetki sitten ruokkimassa sorsia...”
* Sinä iltana Gillian istui polvet sylissään vuoteessaan ja katseli kuinka puolikuu näkyi sisään parvekkeen kaiteiden välistä. Herra ja rouva von Zught, isä ja äiti olivat lähteneet jo kauan sitten takaisin Echlouveen. Täällä Gillian nyt oli; jossain aivan muualla, minne olisi koskaan uskonut joutuvansa kaksi kuukautta sitten lukiosta valmistuneiden joukossa lavalla seistessään ja todistustaan vastaanottaessaan.
Hänet oli täyttänyt rauha.
Taivaalla loistivat tähdet.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Nov 28, 2020 10:37:57 GMT
Vapauden lento 9.8.2016 Oli epätavallinen näky, että Charlotte oli kanalan pihalla siivoamassa. Dewn poikkesi kanatarhaan matkaltaan porteille. Hän väisti ruskeita lintuja, jotka levisivät edestään joka suuntaan, ja kiersi kesäkanalan taa. Charlotte raaputti maata huivi tyylikkään maajussin vaimon tapaan pään ympäri kiedottuna. Executor kökötti mökin päällä ja tarkkaili häntä epäluuloisen kopeasti toisella meripihkanoranssilla silmällään.
”Mitä tapahtui?” Dewn kysyi myötätuntoisesti nojaten hartiallaan seinään. Charlotte suoristi selkänsä ja se naksahti.
”Ystävien näkemisestä rangaistus”, hän vastasi ilmeen värähtämättäkään. ”Mitä muutakaan tässä tyrannitaloudessa – anteeksi – turvallisessa kotopesässä voi olettaa?”
”Äiti vai isä?”
”Isä.”
”Menikö ilta ihan huutamiseksi?”
”Ei, koska minä käyttäydyin kuin aikuinen.”
Dewn veti suutaan vinoon.
”Kyllä sinä vielä joskus...”
”Joskus mitä?”
”Olet aikuinen.” Dewn virnisti. Charlotte heitti häntä kourallisella jyviä, mutta Dewn oli nopeampi (kiitos aikidon harrastamisen) ja väisti. ”Mischa muuten kertoi, että olet ollut hänelle mukava. Hän puhui sinusta jo ystävänään. Kiitos siitä.”
”Se on liioittelua. ...Sanoiko hän jotain muuta?” Charlotten ilme vilahti nopeasti viiruksi. Dewn hiveli parransänkeään.
”Kuten mitä esimerkiksi?”
”Ei mitään… jos hän ei sanonut mitään…” Charlotte käänsi hänelle selkänsä ja kahisutteli jyviä ämpärissä.
”Onko tämä piina pitkäkin?” kysyi Dewn ristien käsivartensa rennosti ja seuraillessaan sisarensa puuhia, kun tämä kumartui ruokkimaan kanoja. ”Mitä kaikkea joudut tekemään?”
”Kaksi viikkoa. Kanojen jälkeen hoidan siat, sitten jotain mummin antamia siivoustehtäviä sisällä. Ikkunat kai pitäisi pestä.”
”Melkein koko loppu kesälomasi.”
”Tiedän.” Mutta sen sijaan, että olisi kuulostanut myrtyneeltä tai vihaiselta, Charlotte vilkaisikin häneen ovelasti. ”Mitä? Sinulla on jotain mielessäsi”, Dewn nauroi. ”Vai oletko alkanut nauttia rehdistä fyysisestä työnteosta? Ehkä olet muuttunut enemmänkin kuin Mischa sanoi, ehkä olet todella tulossa aidoksi altruistiseksi filantroopiksi.”
”Sanotaanko vain niin, että minulla saattaa olla jokin suunnitelma hihassa.”
”No, anna kuulua.”
”En. Se ei ole vielä varmaa…”
”Kunhan et hankkiudu entistä isompaan piinaan”, muistutti Dewn. ”Rauhanomainen tie on tie parempaan elämään, ei sotatanner.” Hän pyyhkäisi kämmenensä yhteen ja heilautti itsensä irti seinästä. Charlotte vilkuili hänen jälkeensä.
”Ja minne sinä olet menossa vai saako edes kysyä, kun minähän se olen ainoa, jonka menemisiä ja tulemisia täällä valvotaan?”
”Satamaan”, Dewn heilautti kättään mennessään kääntymättä katsomaan taakseen. ”Purjehdusharjoitukset. Työn iloa.”
”Sitä samaa...” Charlotte viskasi kourallisen jyviä kaakottavan kanalauman sekaan.
* Pisara uursi lempeää aallokkoa ylväästi. Dewn seisoi ruorissa ja sulki silmänsä yhtä aikaa lämpimältä auringolta ja kylmältä tuulelta. Meri tuoksui vapaudelta ja saavuttamattomalta horisontilta, jota ei koskaan saisi kiinni, purjehtipa sen perässä vaikka maailman ääriin.
Oscar vihelteli tuntematonta, katkonaista sävelmää ja vuolsi linkkuveitsellä puukalikkaa.
”Miltä näyttää?” hän hihkaisi äänestään kuultaen hyväntuulisuus.
”Täyttä häkää eteen”, Dewn vastasi virnistäen. Oscar hohotti. Tuuli pullisti valkeita purjeita ja kaksi lokkia, jotka olivat seuranneet heitä jo jonkin matkaa, kirkuivat kaarrellessaan maston ympärillä.
Meri oli aina tuntunut kodilta. Se oli aina kutsunut ja vetänyt häntä puoleensa, mutta vasta aivan viime aikoina – opittuaan purjehtimaan – oli Dewn todella oivaltanut sen. Mutta hänessä oli toinenkin puoli; sellainen puoli, joka – olipa missä päin maailmaa tahansa – tiesi aina maailman parhaimman paikan olevan kotona. Tiesi, että oli turha etsiä jotain sellaista, mitä hänellä jo oli, mistään muualta itsensä ulkopuolelta. Mutta toisinaan oli lähdettävä pois, jotta sai vain syyn palata ja tuntea sen huumaavan, turvallisen ja onnellisen tunteen kotiinpaluusta.
Hän vältteli lähtöä, tietäen aivan hyvin itsekin keksivänsä lähinnä tekosyitä, ja väisteli asian ottamista puheeksi perheensä kanssa. Mischa painosti häntä siihen toistuvasti, mutta Dewn yritti välttää hetkeä, jolloin joutuisi kertomaan siitä kaikille. He olivat niin onnellisia ja iloisia hänen puolestaan, eivät pelkästään hänen löytämästään onnesta kumppanin muodossa, vaan hänen paluustaan takaisin kotiin, ettei Dewn kestäisi nähdä heidän sydäntensä murskaantuvan. Hän tunsi tulleensa tilanteeseen, jossa toisella puolella Mischa – jota hän rakasti yli kaiken – houkutteli ja taivutteli häntä pian uuteen seikkailuun, joka kyllä Dewniä houkuttikin enemmän kuin mikään, ja toisella puolella hänen rakastava perheensä, joiden seurasta ei ollut saanut nauttia vuoteen, kotoisat tutut maisemat ja hänen oma kolkkansa valtameren yllä.
”Käytkö katsomassa perää?” Oscar sanoi kammeten seisomaan ja laittaen puutyönsä sivuun. Dewn nyökkäsi ja luovutti ruorin.
Pisara jätti veteen pitkän vaahtoavan uran kuin lumiaura. Dewn seisoi tuijottaen sen kuohuntaa hiustensa tempoillessa joka suuntaan. Sitten hän kaivoi kirjeen taskustaan.
Hän osasi sen ulkoa sanasta sanaan. Hän oli jo luopunut molemmista Maxista muistuttavista hevosriipuksista. Polttanut nuotit heidän yhteisestä sävellyksestään tupareidensa nuotiossa. Tämä kirje oli enää jäljellä.
Hän taitteli kirjeen auki ja luki sen vielä viimeisen kerran alusta loppuun, hitaasti ja huolellisesti kuin olisi tarkastellut poisnukkuneen kasvoja viimeisen kerran. Sitten hän teki siitä paperilennokin ja kohotti kättään kaiteen yli kuohuavan ja vaahtoavan veden ylle. Ja hän päästi irti.
Kirje tarttui tuuleen, pyörähti ilmassa ja katosi pudotessaan nopeasti vaahtopäihin.
Dewn tuijotti peräsimen jättämää aallokkoa sydämessään kummallinen, vapauttava tunne.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Nov 28, 2020 11:25:38 GMT
Vintti pimeäksi 9.8.2016 Oliko Mischa puhunut Dewnille Lotten uteluista? Oliko Dewn niin hyvä näyttelemään, että osasi esittää asiasta mitään tietämätöntä? Hän oli vaikuttanut viattomalta… ja miksi hän edes olisi teeskennellyt, ettei Mischa ollut sanonut mitään?
Tulkitsen taas ihan liikaa, Charlotte sätti itseään ja kiristi päässään olevaa huivia. Hänellä oli hiki, kynnenaluset olivat mustuneet ja hän haisi aivan kanansonnalta. Diana ja Fanny tapittivat häntä omalta puoleltaan aitausta, mutta Charlotten oli aivan pakko istuutua ähkäisten lepuuttamaan itseään ja leyhyttelemään kädellä kasvojaan. Kylläpä teki mieli uimaan. Ajatella, hänen ei ollut tehnyt mieli juuri uida tai oleilla rannalla muutenkaan sitten länsikärjen tapauksen, jossa oli päättää päivänsä karmaisevalla tavalla syyllisyyden kuula nilkassaan painamassa häntä merenpohjaan. Dewn sitä vastoin olisi purjehtimassa merellä ja saisi nauttia ihanasta viileydestä ja piristävien pisaroiden roiskeesta kasvoillaan… Charlotte nosti käden silmiensä suojaksi ja kohotti päätään ylös katsoakseen seesteistä taivasta, mutta hänen katseensa kiinnittyikin yläkerran ikkunaan: joku oli isoäidin huoneessa – eikä se joku ollut isoäiti.
Anna.
Charlotte laski kättään ja rypisti otsaansa. Mitä ihmettä Anna teki mummin huoneessa? Charlotte näki hänen kulkevan kahdesti ikkunan editse aivan kuin olisi tutkinut tai etsinyt jotain.
Ennen kuin edes ajatteli mitä teki, Charlotte oli loikannut alas kivimuurilta ja lähtenyt kävelemään kohti kanatarhan porttia. Hän tuuppasi sen auki ja juoksi sitten kuistille ja sisälle.
Olihan mummi tietysti voinut vain pyytää Annaa hakemaan jotain huoneestaan. Mutta jokin Annan tavassa liikkua oli kielinyt ilmiselvää salakähmäisyyttä, mitä Charlotte ei voinut vastustaa. Anna – tuo heidän sukunsa outolintu – ei ollut pitänyt itsestään viime aikoina mitään meteliä. Usein Charlotte edes unohti tämän asuvan heillä, sillä tyttö oli aina omissa oloissaan eikä juuri koskaan osallistunut mihinkään heidän muiden puuhista tai yhteisestä ajasta. Anna oli myös usein niin apaattisen ja flegmaattisen oloinen, että nähdä hänet nyt noin kiihkeänä tekemässä jotain, herätti jo se itsessään uteliaisuuden.
Charlotte nousi yläkerran portaita. Yläkerran käytävän päässä isoäidin makuuhuoneen ovi oli kiinni. Charlotte käveli oman huoneensa, Gillianin huoneen, Billyn huoneen ja kylpyhuoneen ohi ja pysähtyi. Hän painoi korvan ovea vasten ja kuunteli.
Huoneesta ei kuulunut pihahdustakaan.
Charlotte laski kätensä kahvalle ja aukaisi oven hiljaa ja hitaasti.
Huoneessa ei ollut ketään. Sänky oli pedattuna, mutta hiukan huolimattomasti, mikä vahvisti Charlotten epäluuloja: mummi petasi vuoteet aina säntillisen tarkasti, joten tuota sänkyä oli möyhitty ja sitten yritetty peitellä takaisin, joskaan ei yhtä huolellisesti.
Charlotte kuuli yläpuoleltaan vaimean pehmeän kolahduksen.
Vintti!
Hän kääntyi kannoillaan ja pysähtyi vintille johtavien tikkaiden alapuolelle. Vintin luukku oli kiinni, mutta salpa auki. Charlotte tarttui puolapuihin ja kapusi ylös tuupaten luukun päänsä päältä avoimeksi. Hän ei voinut sille mitään, että ajatteli Sophieta.
Valo paloi. Anna seisoi vintin toisessa päässä tuijottaen häntä ja Charlotte tuijotti häntä takaisin tikkailla seisten vain pää vintissä.
”Mitä sinä teet?”
”Mitä sinä teet?”
Kumpikaan ei vastannut.
”Etsitkö jotain?”
”Mitä se sinulle kuuluu?”
”Voin auttaa.”
”Ei tarvitse.” Anna kääntyi takaisin pahvilaatikoiden puoleen, joita oli kasattuna vintin perälle. Yhdessä niistä luki: joulukuusen koristeita.
”Olit mummin huoneessa.”
Anna ei sanonut mitään. Hän penkoi laatikkoa, nosti pari joulupalloa käteensä ja pätkän kahisevaa, kimaltelevaa nauhaa, ja tunki ne sitten takaisin.
”Sinä ihan selvästi etsit jotain”, Charlotte intti. Hän nousi nyt kokonaan vinttiin. ”Mummille vai?”
”Kunhan katselen mitä täällä on.”
”Joo just, yhtäkkinen kiinnostus meidän vanhoihin tavaroihin vai?” Charlotte tuli kurkkimaan hänen olkansa yli. Annan leuka kiristyi. ”Vai ajattelitko... varastaa jotain?”
Tyttö kääntyi ympäri.
”Sinä et tiedä mistään mitään.”
”Tiedän mitä näen: olet meidän vintillä ja sitä ennen mummin huoneessa ja tongit meidän tavaroita. Jos ei ole antaa parempaa selitystä, minä kerron sinusta äidille.”
”Hui kun pelottaa”, Anna sähisi takaisin. ”Teistä kellään ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä on oikeasti meneillään. Te ette tiedä mitään. Ettekä mahda mitään!”
”Tiedä mitään mistä?”
Mutta Annan suu oli kuin kiinni liimattu. Vain hänen silmissään paloi jokin, mikä siellä vintin hämyssä näytti kammottavalta ja lähes… maaniselta.
”Minä en sinua pelkää”, Charlotte puhui mitä sylki suuhun toi. ”Olet kaivelemassa lisää tavaroita, jotka muka kuuluu Williamille, niinkö?”
Anna ei puhunut. Hän tuijotti Charlottea kuin olisi kironnut tätä mielessään. Ja Charlotten ulkokuori, se, joka esitti rohkeaa, alkoi rapista. Annassa oli jotain outoa…
”Minä kerron äidille”, sanoi Charlotte vielä, hitusen ehkä epävarmemmin sillä kertaa, ja peruutti takaisin tikkaille. ”Et voi varastella meidän tavaroita.” Hän laskeutui puolat niin nopeasti, että oli pudota, ja sitten vilkuillen alati olkansa yli taakseen kiirehti käytävän yli alakerran portaisiin ja takkahuoneen ja eteisen kautta ulos.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 2, 2020 11:42:08 GMT
Kaikki hyvin 9.8.2016 Työmiesten äänet kaikuivat hallissa. Alexiina seisoi keskellä tulevan ratsastushallin kenttää kädet lanteillaan ja tarkkaili työn jälkeä. Iso kuormalava peruutti piipittäen hitaasti sisään laakson puoleisista ovista kukkurallaan pohjahiekkaa. Maneesin valmistuminen oli edennyt hitaasti ja välillä junnannut paikoillaankin (Alexiinalla oli ollut erimielisyyksiä rakennustyömaajohtajan kanssa), mutta nyt hänestä kaikki näytti hyvältä. Varmasti talven ensipakkasille hallin voisi jo avata ratsastajien käyttöön.
Hän siirtyi kuorman edestä sivuun ja poikkesi tyhjään huoneeseen, josta portaat nousivat yläkertaan. Siihen tilaan hän perustaisi ratsastustarvikepuodin. Ajatuksen oli oikeastaan alunperin antanut Tossah, mutta se oli ollut Alexiinasta hyvä. He voisivat aloittaa Kings Ridersin tuotteiden myyntivälityksen ja siinä sivussa tyrkyttää asiakkaille vähän omaakin, kuten Emilyn tuotteista hunajaa ja kananmunia ja ehkä Raicyn maitotonkkia. Pitäisi vain saada myyjä ja miettiä aukioloaikoja... Hän ei ainakaan ehtisi kioskia hoitamaan, joten toivon mukaan hän saisi siihen hommaan jonkun, joka huolehtisi myös tilinpidosta, tukkutavaroiden toimittamisesta ja puodin ylläpidosta itse asiakaspalvelun lisäksi. Toisaalta, tässä olisi tilaisuus jollekin perheenjäsenelle tai tutuntutulle ensimmäiseksi työpaikaksi kassamyyjänä ja kahvinkeittelijänä.
Alexiina nousi portaat. Ikkunalaseja ei ollut vielä paikoillaan ja aurinko paistoi sisään avoimista aukoista seinissä. Tänne, visioi Alexiina, tulisi soma pieni kantrihenkinen tallikahvila… Pehmustettuja nojatuoleja ja ikkunan läpi avautuisi näkymä alas halliin, jossa voisi seurata vaikka meneillään olevaa valmennusta tai ratsastustuntia…
Puhelin piipahti. Tekstiviesti oli Charlottelta, joka kysyi missä hän oli. Alexiina naputti: ’Maneesilla, yläkerrassa.’ Siinä yksi ehdokas.
”Äiti, oletko siellä?” kuului jonkin ajan kuluttua huuto portaiden alapäästä.
”Täällä, täällä.”
Charlotte nousi ylös ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hänellä oli huivi sipaistuna sangen trendikkäästi pään ympäri ja violetin ruutupaidan hihat käärittyinä ylös asti. Hän oli oikein ahkeran näköinen. Lintuja istui rivissä ikkunan pielessä, mutta lehahti hänen tultuaan lentoon kadoten siniselle taivaalle. ”Mitä nyt, eikö Emilyllä ole sinulle töitä?”
”Anna käyttäytyy oudosti. Luulen, että hän varastaa meiltä...”
Alexiina kääntyi häneen päin kädet taas lanteillaan.
”Varastaa? Se on vakava syytös. Mistä niin päättelit?”
”No kun näin hänen pyörivän salamyhkäisesti mummin huoneessa ja sitten sain hänet kiinni vintiltä. Hän kaiveli siellä meidän rojua.”
”Näitkö hänen ottavan jotain luvatta?”
”No… en varsinaisesti.”
”Ehkä Emily pyysi häntä etsimään jotain. Tiedäthän miten isoäiti unohtelee tavaroita sinne tänne tai ei muista, minne niitä on laittanut...” Alexiina ajatteli nyrpeästi metallirasiaa. ”Kysyitkö Annalta, mitä hän puuhaa?”
”Kysyin, mutta ei hän kertonut. Sanoi, ettei ole minun asiani.”
”Miksi sinä minulle kantelet? Olisit kysynyt suoraan Emilyltä.” Saattoiko Anna etsiä sitä samaa rasiaa? mietti Alexiina. Mutta miksi hän sitä olisi etsinyt?
”Kysy sinä”, Charlotte mutisi.
”En. Jos Anna oli Emilyn makuuhuoneessa, luultavastikin se liittyy jotenkin Emilyyn. Vintilläkin on suurimmaksi osaksi hänen ja Georgen vanhoja tavaroita. Minun ei tarvitse sotkeutua asiaan, jos et nähnyt Annan ottavan mitään… En haluaisi sekaantua. Meillä ei ole viime aikoina mennyt Emilyn kanssa ihan yksyhteen.”
”No kun on muutakin”, Charlotte sanoi. ”Se posliinikoriste, jonka Bella rikkoi… Anna tuli kyselemään siitä ja sitten intti, että se kuuluu hänen isälleen.” Alexiinan kulmat kohosivat. ”Mitä jos William on käskenyt Annaa keräämään meiltä tavaroita, mitä haluaa itselleen?”
Alexiina tuijotti tytärtään hetken aikaa.
”Onhan se mahdollista, mutta aika tökeröä. Miksei William voi suoraan pyytää, jos täällä muka on jotain hänelle kuuluvaa? Kyllä me varmasti voimme hänen tavaransa hänelle luovuttaa, jos Emily todentaa, että ne oikeasti kuuluvat hänelle. Mutta laittaa nyt tyttärensä, joka on vieraanamme, hiiviskelemään selkämme takana… se on naurettavaa.” Alexiina pudisteli päätään. Varmastikaan kyse ei ollut ainakaan siitä.
”Etenkin, kun sillä lintukoristeellani ei ole mitään tekemistä Annan saati Williamin kanssa...”
”Huokaus. No, minä kysyn sitten asiasta. Vaikken ymmärrä mikset sinä voi mennä sanomaan tätä samaa isoäidille.”
Charlotte kääntyi lähteäkseen takaisin alas. Alexiina meni samaa matkaa. ”Kuules”, hän sitten sanoi reipastuneemmalla äänensävyllä, ”kun minä avaan tänne tallipuodin ja -kioskin, se tulee tarvitsemaan myyjää.” Charlotte tuuppasi oven auki. Siitä aukesi heti polku, joka mutkitteli mäkeä ylös kohti tuulimyllyä. ”Siinä olisi, tiedätkös, sinulle hyvä tilaisuus saada vähän lisää työkokemusta.”
”Kioskimyyjäksi?” Charlotte toisti. Hän näytti siltä, että näpäyttäisi jotain sarkastista, mutta yllättävää kyllä purikin kieleensä. ”Joo… no, miksei. Ehkä. Ellen ole keksinyt siihen mennessä jotain muuta...”
”Se auttaisi paljon”, Alexiina puhui häneltä jääden Charlotten viimeinen mumina kuulematta. ”Raicy on oikeassa. Kaikkien kynnelle kykenevien pitää tarjota auttava kätensä ranchin töihin, muuten me hukumme tämän taakan alle.”
Charlotte ei sitä sanonut, mutta varmasti ajatteli: taakan, josta suurin osa oli Alexiinan kivistä padottua. Mutta Orange Wood oli ennen kaikkea yritys, eikä yritys pärjää, ellei se ole alati valmis muuttumaan ja uudistumaan ja kulkemaan ajan ja virtausten mukana.
Charlotte palasi kanalalle, kun Alexiina kiersi talon taa takapihalle. Hän oli ollut näkevinään hellehattuisen Emilyn siellä ja oli oikeassa: isoäiti kitki kukkapenkkiä puutarhassaan. Alexiina katsoi heti puumajapuun ohi kohti paikkaa, josta maakellari oli löytynyt. Se oli siellä yhä rumasti myllättynä auki, mutta löydettyä ovea ei oltu vielä saatu auki; se oli jumahtanut niin tiiviisti kiinni maakerroksen alle painuttuaan. Raicy ei ollut nyt ehtinyt jatkamaan kellarin parissa. Alexiina huokaisi nähdessään Robertin ja Joeyn leikkimässä kellarikummun päällä, vaikka se oli kiellettyä. Halusiko poika toisenkin jalkansa pakettiin?
Äkkiä ajatus välähti Alexiinan mieleen.
Mitä jos… mitä jos Emily ei ollut kadottanut rasiaa vahingossa? Mitä jos hän ei halunnut, että he olisivat löytäneet sitä alunperinkään – kuten maakellarin kanssa? Mutta sehän tarkoittaisi, että Emily tiesi rasiasta jotain ennestään… ”Emily”, Alexiina hymyili pysähtyessään isoäidin eteen. Tämä suoristi polvillaan maassa istuen selkäänsä ja taputteli esiliinalla kasvojaan. ”Eikö sinun tee pahaa istua tuollaisessa asennossa?”
”Maan kanssa möyriminen vetreyttää”, isoäiti vastasi ja nousi – totta kyllä – ketterästi takaisin jaloilleen. Hän nyppi puutarhahanskat käsistään. ”Jos Lottea etsit, hän on auttamassa sikalassa.”
”Itse asiassa Lotten kanssa juuri puhuinkin. Hän sanoi nähneensä Annan huoneessasi; hän kuulemma etsi jotain vintiltä. Tiedäthän, että Lotte on sillä lailla tarkkaavainen ja valpas... Oletko pyytänyt Annaa kenties etsimään jotain sinulle?”
Emily ei vastannut heti, vaan kumartui nostamaan puutarhatyövälineitään maasta ja kasaamaan niitä kottikärryihin.
”Jaa… kyllähän minä tyttöä pyysin etsimään yhtä siemenlaatikkoani. Luullakseni jätin sen viime keväänä vintille, mutta vaikka olenkin notkea, en mielellään kiipeile tikkailla.”
”Ymmärrän”, Alexiina sanoi ja huokaisi mielessään. Väärä hälytys. ”No, minä kerron asian Lottelle, ettei turhaan ole huolissaan tavaroistasi. Tahdotko, että vien kärryt puolestasi?”
”Ei tarvitse”, Emily hymyili nyt vuorostaan ja tarttui kahvoihin.
”Raicy puhui, että sinulle rakennettaisiin kasvihuone. Minusta se kuulostaa hienolta idealta.”
”Kultainen poika.”
”Voisimme ottaa tuotteitasi myyntiin tallipuotiin. Ajattelin kananmunia ja sitä uutta luomumerkinnän saanutta hunajaasi, ainakin. Olen muuten käynyt katsomassa nettisivujasi. Meidän täytyy ladata tuotteistasi sinne vielä kuvia.”
Alexiina erkani Emilystä tämän lähtiessä viemään kottikärryjä sikatarhan edustalle ja jatkoi itse matkaansa takaisin kohti tallia.
Ei huolia, kaikki näytti olevan kunnossa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 2, 2020 12:03:10 GMT
Wolf in Sheep's Clothing 10.8.2016 Château Echlouven pihamaa kuhisi turisteja; niin ulkomaalaisia kuin paikallisiakin. Moni oli kamerat käsissään ottamassa itsestään linnan edustalla kuvia, osa kulki oppaiden mukana historiakierroksella. Pystytetty kyltti saatteli kävijät murattien alta entisen viinikellarin galleriasaliin, jonka pylväiden lomaan valkoisille kiviseinille oli pystytettynä useita maalauksia. Yhdessä nurkassa oli oma pienempi näyttelynsä erilaisempia töitä. Rykelmä ihmisiä seisoi niiden edessä mumisten keskenään, silmäillen merimaisemataulua tai maalausta, joka esitti tulkinnanvaraista kentaurimaista hahmoa. Yleinen äänensävy oli myötämielinen.
Wolfgang seisoi salin keskellä puhtaansinisessä kauluspaidassa, jonka ylimmät napit olivat auki, kuten aina. Hän ei voinut sietää rusetteja tai kravatteja tai mitään, mikä hiveli hänen kaulaansa. Hiuksensa poninhännällä niskassa hän silitteli hiukan päätään ja katsoi lievästi ärtyneenä taulujen eteen jo pitkäksi aikaa ryhmittynyttä joukkiota. Tuulimyllytaulusta vain muutaman raamin päässä oli hänen oma erikoisteoksensa ja ylpeytensä: Uni, jonka ohi Vervent oli kävellyt siihen tuskin vilkaisuakaan luomatta.
Wolfgangin sormet kuplivat nyrkkiin ja auki. Hän aukaisi vielä kolmannenkin paitansa napin.
Ohikulkeva pariskunta – nainen erityisesti – loi häneen ihailevan ja kunnioittavan katseen sekä nyökkäyksen. Mutta Wolfgang olisi voinut vähempää veisata muiden arvostuksesta. Miten Vervent oli saattanut suhtautua noin kopeasti hänen mestariteokseensa? Eikö tuo sokea seireeni ymmärtänyt, että siinä oli oikea kultakimpale, timantti – Wolfgangin uran ehdoton helmi? Taulu, jonka hän tiesi elävän vielä pitkään hänen jälkeensä... Eikö tuo itseään muka niin merkittävänä taidekriittikkona pitävä harpyija ymmärtänyt mitään, käsittänyt millainen nero Wolfgang oli kyettyään taikomaan näkymättömistä maailmoista tähän fyysiseen jotain niin sanoinkuvailematonta?!
Taiteilijat olivat väärinymmärrettyjä. Nerot piinattuja. Vain hullut olivat vapaita. Niinhän se aina meni.
Wolfgang pyyhkäisi taas hiuksiaan ja väläytti sitten leveän hymyn miehelle, joka lähestyi häntä hattu käsissään.
”Erinomaisia töitä, herra von Zught… aivan kerrassaan loistavia. Etenkin se tähtityö. Olette ylittäneet itsenne, herra von Zught–”
”Merci, Pagatin.”
”–mutta hiukan minua vaivaa tuo yksi maalaus...” Wolfgangin teennäinen hymy vaikeni, kun hän ymmärsi miehen tarkoittavan Sommelia. ”Siinä on jotain vaivaannuttavaa. Saanen kysyä, mistä olette noin pelottavaan aiheeseen löytäneet innoituksen?”
Wolfgang nauroi. Se kimposi kiviseinästä häneen takaisin.
”Mutta, Pagatin hyvä, etkö ymmärrä mikä nerokkuus siinä piilee?” Hän saatteli miespolon lähemmäs tauluaan. Tämä häpisteli vaivaantuneena hattuaan. ”Katsohan. Katso naisen kasvoja… miten ne kuvastavat nautinnollista antaumusta, joka voittaa jopa tuntemattoman pelon… hänen laonnut asentonsa hallinnan menetystä… Kuinka lintu on sekä hänen pahin painajaisensa… että vapauttavin unensa.”
”A-aivan...”, Pagatin mutisi eikä selvästikään ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Typerys. Wolfgang hymyili mielistellen ja Pagatin kiitti ja kipitti tiehensä. Wolfgang kääntyi heti takaisin katsomaan Verventiä. Ei voinut olla totta – hän tuijotti sitä pahuksen kirottua merimaisemaa edelleen! Wolfgang ei voinut sietää meriaiheisia tauluja!
”Vervent”, hän sanoi silkkisimmällä äänellään tämän luo käveltyään. Nainen käänsi vain sen verran päätään, että kykeni luomaan häneen silmälasiensa takaa ylevän älykkään vilkaisun. Hänen silmänsä välkähtivät niin kuin aina; kukaan ei koskaan luodannut Wolfgangin saloja yhtä tarkasti, tietänyt yhtä verestävästi kaikki hänen salaisuutensa ja nähnyt hänen lävitseen mustaan sisikuntaan. ”Huomaan sinun unohtuneen tämän taulun kohdalle. Onko siinä mielestäsi jotain oikaistavaa? Se on muusani työ ja hän ei ole kovin harjaantunut maalari, lupaava kylläkin–”
”Lupaava”, Vervent keskeytti hänet. ”Sen myönnän. Tuo työ”, hän osoitti lintumaisella, kauniin sirolla kädellään varjomaista kahden kuun maalausta, ”on pysäyttävä. Haluaisin tavata tämän…”, hän kumartui lukemaan jalustalle pystytettyä ja laminoitua lappua, ”Gillianne Wavesin. Missä hän on opiskellut?”
”Hän on itseoppinut”, Wolfgang kiristeli hampaitaan. ”Mutta pyrkii Le Grande Arthéen. Minä olen opettanut häntä.”
”Ah, parempi. Tapaan hänet siis Pariisissa.”
”Vancouverissa.”
”Hm”, Vervent supisti kirkkaanpunaisia huuliaan. Ne olivat yhtä punaiset kuin hänen hiuksensakin. Hän katseli ympärilleen. ”Miksei hän ole täällä?”
”Hän on hieman huonovointinen...” Wolfgang oli unohtunut tuijottamaan avonaista kaula-aukkoa, jota musta pitsireunus kehysti. Povi kohoili ja laski, ihonpinta kimmelsi kuin siinä olisi timantteja. Pudotus kuiluun…
Vervent huomasi sen ja hänen symmetriset kulmakarvansa kaartuivat vastustamattomasti, silmissä välähti taas.
”Huomaan sinun innostuneen tästä… muusastasi”, hän sanoi ja vihdoin – vihdoin – siirtyi Wolfgangin taulujen eteen. Wolfgang ryhdistäytyi, kun he tulivat Sommelin kohdalle. Vervent katseli maalauksia hiljaa. Kasvoilta ei voinut lukea mitään. Punaiset hiukset valuivat poninhännältä mustille olkapäille. Hän hymähti.
Hymähti? Hymähti? Mitä se tarkoitti? Että tuo haukka osasi sitten piinata Wolfgangia enemmän kuin…
”Olet maalannut hänestä enemmän tauluja kuin siitä – mikä hänen nimensä taas olikaan – Oliviasta.”
”Tiedät, että tarvitsen muusan innoituksen ennen kuin voin maalata mitään kunnollista, mutta sen jälkeen maalaankin kerralla kaiken.”
”Mitä sinä tarvitset on itsekuria”, Vervent naksautti nokkaansa. ”Säikytitkö tämänkin tyttöpolon tiehensä ylitsevuotavalla kiihkeydelläsi taiteeseen?”
”Jos sinä voisit–” Wolfgang pysäytti kätensä ilmaan; se oli lähtenyt hapuilemaan Verventiä kohti kuin ulkopuolinen oman tahdon omaava uloke, joka ei ollut täysin hallinnassa. He molemmat katsoivat kättä. Verventin kulmat kaartuivat taas tietäväisesti.
”Itsekuria”, hän toisti pieni kiusaava hymy punaisten huuliensa kulmassa, minkä Wolfgang olisi halunnut purra irti. Hän pakotti kätensä takaisin ruotuun.
”Sano, mitä ajattelet siitä”, hän viittasi Sommeliin. ”Se on–”
”Mestariteoksesi?” Vervent kallisti päätään, suu suipistui, kun hän mietti. Wolfgang tuijotti häntä ahnaasti. ”Haluatko todella kuulla armottoman rehellisen mielipiteeni?”
”Haluan.”
”Tällä tytöllä on potentiaalia.” Ja hän kääntyi takaisin merimaiseman ääreen. ”Mutta ei sinun muusanasi. Pahoin pelkään, että siinä suhteessa hän tuo sinusta esiin… huonoimpasi.”
Raivo supisti Wolfgangin aivot kasaan. ”Voit lukea kritiikkini Pinceau Périodesta!” Vervent iski silmää – tuo paholaisen ruumillistuma – ja käveli lannettaan keinuttaen pois.
* Galleriasalin toisella puolella Zoey ja Ralph Waves seisoivat vaiti. He olivat vain silmäilleet tauluja ja pitelivät nyt käsissään samppanjalaseja.
Ralph Waves katsoi rannekelloaan.
”Meidän on parasta ruveta lähtemään, ettemme myöhästy lennolta.”
”Huomaatko miten Gilliannen taulut vetävät yleisöä?” Zoey Waves sanoi ja hänen äänessään oli sellaista äidillistä ylpeyttä, mitä hän ei koskaan käyttänyt tyttärensä itsensä kuullen. ”Olen aina tiennyt, että Gillianne on lahjakas. Näethän nyt, Ralph, kuinka paljon enemmän hän saa myötämielistä huomiota ja palautetta kuin edes Wolfgang itse?”
”Kyllä, rakas, olen aina tiennyt tyttäremme lahjakkaaksi...”
”Ja miten Mrs. Vervent seisoi Gilliannen taulun edessä ainakin viisitoista minuuttia yhteen menoon! Tiedäthän, että hän on Pariisin tunnetuimpia taidekriitikoita?”
”Se on vallan mainiota...” Ralphin katse kiinnittyi ohi pitkin askelin kulkevaan Wolfgangiin, joka meni tervehtimään juuri sisääntulleita uusia näyttelyvieraita. Miehen kasvoilla sekunnin murto-osan ajan - raivolta? - näyttänyt tunnetila hävisi samantein leveän karismaattisen hymyn tieltä. ”En voi sanoa pitäväni tuosta miehestä.”
”Kenestä miehestä?” Zoey Waves katseli terävänä ympärilleen.
”Von Zught nuorimmaisesta… Hän sai Gilliannen niin pois tolaltaan.”
”Ja pah!” pärskäisi Zoey. ”Älä sinäkin mene siihen halpaan. Gillianne on poissa tolaltaan milloin mistäkin, mikä vain osuu ja uppoaa minuun. Hän on niin uskottava suurine viattomine silmineen, mutta sisältä hän on mätämuna. Ainoa hyvä asia hänessä on hänen taiteelliset taipumuksensa.”
”Kuinka voit puhua tuollaista meidän tyttärestämme?” Ralph kääntyi kohti vaimoaan. ”Gillianne ei tekisi pahaa kärpäsellekään.”
”Eipä tietenkään, vain äidilleen.” Zoeyn sieraimet väpättivät. ”Hän kehtasi väittää, että Wolfgang on maalannut hänestä alastonkuvia!”
Ralph veti samppanjaa nenäänsä.
”Eikö ole kerrassaan hävytön syytös? Annoin hänen tietenkin heti kuulla kunniansa. Hän on...”, Zoey vilkuili nopeasti ympärilleen varmistaen, ettei kukaan kuunnellut heitä ja jatkoi: ”täysin järjetön. Harhainen, teeskentelee tietenkin, järkyttääkseen minua!”
”Tyttäremme on sairas!” Ralph Waves kajautti saatuaan pärskinnänsä kuriin ja sillä kertaa sen verran äänekkäästi, että sanat kaikuivat salissa. Muutama vieras vilkaisi heihin. Zoeystä oli tullut vaarallinen. Hän laski lasin pöydälle ja lähti marssimaan ulos viinikellarista. Ralph Waves harppoi perään.
”Kuinka sinä–” Zoeyn oli vaikea saada sanojaan ulos suustaan; niin tiukasti hänen hampaansa ja huulensa olivat yhdessä, ”–julkeat huutaa tuollaisia ihmisten ilmoilla!”
”Olen pahoillani...” Ralph riiputti päätään.
”Tarvitsen hajusuolan.” Zoey oli nostanut käden nenänvarrelleen ja hengitteli raskaasti. Ralph sieppasi hänen käsilaukkunsa ja kaivoi sieltä pienen lasipullon, josta nappasi korkin ja leyhytti vaimonsa sierainten alla. Hetken kuluttua tämä rauhoittui.
”Anteeksi, rakas, menin liian pitkälle...”
”Niin menit!” Zoey kaappasi pullon ja tipautti sen salvan napsauksella takaisin laukkuunsa. ”Jos kuvittelet, etten ole ylpeä tyttäremme menestyksestä ja huomiosta, olet väärässä, Ralph.”
”Totta kai, tiedänhän minä...”
”Enkö minä ole maksanut hänet Le Grande Arthéen? Enkö minä ole koko hänen ikänsä valmistanut ja kannustanut häntä maalauksen pariin? Enkö minä ole maksanut hänen taidesivistävät oppituntinsa? Enkö minä ole mahdollistanut hänelle juuri sellaisen elämän, kuin hän on aina pikkutytöstä asti halunnut?”
”Kyllä...”
”Joten älä sinä, Ralph, enää uhmaa minua niin kuin kiittämätön tyttäreni tekee. Olen sallinut hänen olla ja tehdä vapaasti mitä mielii, olen joustanut ja ymmärtänyt ja antanut kaiken anteeksi ja vastineeksi hän on yhä täysin sydämetön minua – omaa äitiään – kohtaan!” Zoey otti aikansa rauhoittuakseen. Sitten hän ryhdistäytyi ylväästi. ”Meidän on aika lähteä. Käymme hyvästelemässä Wolfgangin.”
Ralph ei nauttinut ajatuksesta, että he jättäisivät Gillianin oman onnensa nojaan, mutta heidän oli palattava työelämään. Kyllähän La Colombe Célestessa varmasti pidettäisiin hänestä huolta. Ja rouva von Zught oli luvannut vierailla siellä säännöllisesti Gilliania tapaamassa.
Syksyksi Gilliannen olisi parannuttava. Aivan varmasti.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 2, 2020 12:27:25 GMT
Väärä varas 10.8.2016 Emily oli lähdössä kylälle ja kauppaan lasten kanssa Alexiinan tullessa pihamaalla heitä vastaan.
”Siellä on vieras”, sanoi Emily. ”Päästin hänet sisään ja tarjosin limonadia ja keksejä. Hän on tullut tapaamaan Charlottea.”
”Lotten ei ole tarkoitus nähdä kavereitaan tänään. Isänsähän käski hänen auttaa sinua kotitöissä koko viikon. Hän on edelleen Raicyn määräämässä arestissa.”
”En ole nähnyt häntä tänään.”
”Lotte ei ole kotona?”
”En ainakaan usko. Hän ei ollut huoneessaan. Vieras kysyi sitten sinua.”
Mistä oikein oli kyse? Charlotte ei ollut kotona, vaikka oli saanut tarkat ohjeet kuinka toimia. Tyttö oli vakuuttanut ottavansa arestin tosissaan; oli ollut niin reipas ainakin eilen, että Alexiina oli alkanut uskoa hänestä hyvää, mutta nytkö tyttö jo oli kyllästynyt muutaman päivän jälkeen hoitamaan velvollisuuksiaan?
Alexiina meni sisään, otti kenkänsä pois ja astui olohuoneeseen. Vieras istui pöydän ääressä hörppimässä mehulasista korillinen keksejä edessään.
”Oh”, sanoi Alexiina yllättyen. Noita kasvoja hän ei ollut ajatellut heiltä tapaavansa.
* Charlotte jäi bussista ja antoi pölyn laskeutua ennen kuin lähti liikkeelle kohti kotiportteja. Jos hänellä olisi ollut jo moottoripyörä, hän olisi voinut ajaa minne tahansa koska tahansa olematta riippuvainen julkisesta liikenteestä ja sen aikatauluista. Mutta nyt, koska neiti Fedell oli vaatinut häntä jäämään taas maistelemaan kamalia keksejään ja juomaan eräpäivän nähneitä mehuja menneitä höpistessään, oli Charlotte myöhästynyt linja-autosta ja joutunut odottamaan seuraavaa yli puolitoista tuntia. Hän oli ajatellut vain nopeasti pistäytyä asiallaan, mutta oli laskelmoinut väärin. Äiti ei olisi iloinen, että hän oli syönyt sanansa ja isä suuttuisi, koska Charlotte ei ollut noudattanut kotiarestia. Mutta kunhan he kuulisivat, mitä hän oli ollut tekemässä ja miksi hän oli lähtenyt… Hänellä oli hihassaan paras mahdollinen perustelu katoamiselleen, jota edes äiti ei osaisi odottaa. Niinpä Charlotte kiritti askeliaan kohti kotia itsekseen hymyillen, jännittyneenä pääsemään kertomaan uutisistaan.
”Missä sinä olet ollut?” Kuten oletettua ja suunnitelman mukaista, äiti odotti häntä heti eteisessä naama pitkänä. Kun äiti oli johonkin tyytymätön, hänen koko kasvonsa ilmaisisivat tuota tyytymättömyyttä epäsuorasti: kulmakarvoista tuli terävät, suu kutistui ja silmiin nousi epäluuloinen katse. Kun isä oli tyytymätön, siitä ei voinut erehtyä. Hänen otsaansa muodostui poimuja ja kulmakarvat muuttuivat raskaiksi laskeutuen varjostamaan silmiä kuin peikolla. Isä rypisteli otsaansa usein. Siksi hänelle oli jäänyt siitä pysyvät uurteet. Äiti kurtisteli kulmiaan vähemmän, mutta niin tehdessään se oli usein myös vaarallisempaa.
Silti tänään Charlottea ei pelottanut kohdata äitinsä varoittavaa tyytymättömyyttä häneen. Päinvastoin, Charlotte piteli hymyä.
”Arvaa.”
”Mitäpä jos sinä ottaisit kengät pois ja alkaisit selittää? Ostoksillako olit?” Mikä tuo äänensävy oli? Se oli liian vakava, liian tuima. Charlotte ei pitänyt kuulustelun tunnelmasta, ikään kuin hän olisi tehnyt jotain anteeksiantamatonta. Hyvä on, lähteminen kertomatta ja ilman lupaa oli väärin (hänellä oli ollut kiire ja asiat olivat tapahtuneet niin nopeasti), mutta hänellä oli kaikkeen selitys, jos äiti vain kuuntelisi – ”Täällä on joku, joka haluaisi vaihtaa muutaman sanan kanssasi.”
Ja vasta silloin Charlotte kiinnitti huomiota naulassa riippuvaan vieraaseen niittinahkatakkiin, josta löyhkäsi tupakanlemu, sekä pariin mustia armeijan buutseja. Hän tiesi vain yhden henkilön, joka käytti molempia.
Charlotte säntäsi olohuoneeseen.
Sohvalla mustatukkainen mies, jonka hiukset kiilsivät öljyttyinä, silitteli omin lupineen Charlotten rakkainta lemmikkikissa Lucasia. Charlotte pysähtyi kuin olisi kävellyt päin lasia. Andrew vilkaisi välinpitämättömästi häneen olkansa yli. Pöydällä maljakossa oli valkoisia kukkia.
Charlotten mielessä laukkasi vain yksi ja sama, toistuva ajatus: Mustat Ruusut. Tällä oli jotain tekemistä Mustien Ruusujen kanssa.
Hän maistoi paniikin suussaan. Oliko Dewn kunnossa? Oliko Fifi?
”Mitä hän täällä tekee?”
”Hän tuli esittämään pari kysymystä.” Äiti risti käsivartensa.
”Kyselemään lehtitoimittajan vai poliisin nimissä?” Charlotte ampui. ”Vai sinua treffeille?”
Äidin kasvot punehtuivat vihaisesti.
”Varo suutasi!”
”Okei, kakista ulos”, Charlotte kääntyi Andrewtä kohti. Häntä raivostutti äidin takanaan uhkaavasti häälyvä hahmo. Sydän tykytti, vaikka Charlotte tiesi olevansa syytön kaikkeen – tai ei ainakaan ollut tällä kertaa syyllinen mihinkään niin kamalaan, mitä tämän kaltainen tilanne olettaisi. Mitä Andrew ikinä olikaan äidille kertonut, ei pitänyt paikkansa. Mitä tämä edes olisi voinut kertoa…?
”Sä kävit mun luona sunnuntaina.”
”Niin, mitä sitten?” Charlotte otti heti puolustuskannan. ”Tai Cassy kävi. Olin vain mukana, kun hän tuli hakemaan kypärää.”
”Me oltiin Cassyn kanssa sopimassa asioista ja sillä välin sä harhailit mun kämpässä.”
Charlotte mulkoili miestä epäuskoisena. Mitä tällä oli tekemistä minkään kanssa?
”Sou?”
”Olit jonkin aikaa sisällä, vai mitä? Ennen kuin menit takaisin ulos?” Andrew intti. Hänen äänensä oli tyyni, mutta Charlotte näki raivon liekehtivän jääkylmien silmien taustalla.
”No, niin olin. Kävin Emman huoneessa. Halusin nähdä sen nyt, kun hän oli lähtenyt.”
”Entä muualla?”
Charlotte ei ehtinyt vastata, kun äiti hänen takaansa huokui painostavuutta: ”Otitko sinä jotain?”
Charlotte vaihtoi kiusaantuneena painoa jalalta toiselle. Kyllä, kyllä hän oli ottanut jotain. Hän punehtui loukkauksesta ja nolostuksesta. Andrew tuijotti häntä ilmeen muuttuessa entistä tyhjemmäksi ja kylmemmäksi.
”Mistä tässä on kyse?” Charlotte koetti väistää epämukavan ahdistuksen tunteen.
”Charlotte”, äiti sanoi painavalla äänellä, ”tämä on vakavaa. En voi uskoa sinun tehneen taas jotain tällaista sen jälkeen, mitä Hoffeilla tapahtui! Etkö sinä ole oppinut mitään? Puhuit minulle, että Anna varastaa, mutta mitä teet itse!”
”Mitä?”
”8 000 dollaria”, Andrew ärisi. ”Ne vanha äijä jätti mulle perintönä. Kaikki, mitä sillä oli. Pidin niitä sukkalaatikossa. Sunnuntain jälkeen ne oli poissa.”
Charlotte räpytteli. Sitten uudelleen. Vihastuksen aalto pyyhkäisi hänen poskilleen ja nostatti kosteudenkihon silmiinsä.
”Mitä?!” hän kiljahti. ”Sinä luulet– luulet minun ottaneen typerät rahasi?”
”Sä otit ne, helvetti vie!” Andrew ponkaisi seisomaan; ei ilmeisesti kyennyt enää pitelemään näennäistä tyyneyttään kasassa.
”Miksi hitossa veisin sinulta rahoja?” Charlotte kirkui päin häntä. ”Ostaakseni sinulle uusia Rainbow Dashin kalsareita?”
”Charlotte!” äitikin huusi. ”Varkaus on rikos! 8 000 dollaria!”
”Te olitte menossa Cassyn kanssa moottoripyörämarkkinoille”, Andrew syytti.
”Sinä sanoit, että aiot hankkia rahat mopoon”, äiti syytti. Andrew viittasi Alexiinan sanoihin.
”Että kuinka sopiva tilaisuus napata vähän käteistä, vai mitä? Varsinkin, kun mä tiedän miten nenäkäs oot – tunget ruman koukkunokkasi aina toisten ihmisten yksityisasioihin, jopa kirjaimellisesti alusvaatelaatikoihin. Tasan sama paikka, josta yritit urkkia mua salaisia työpapereita!”
”Oletko kertonut äidille olevasi Walther Kidd?” Charlottekin huitoi kättään kohti äitiään. ”Se, joka kirjoitti lehteen paskaa aarteesta ja toi kaikki nuo onnenonkijat meille?”
”Hän kertoi”, vastasi äiti siihen. ”Ja pyysi anteeksi. Mutta se ei ole tässä se ongelma, vaan ongelma, Charlotte, on se”, äiti astui lähemmäs ja tarttui tiukasti Charlotten käsivarteen – Charlotte ravisteli sen inhosta häntä kohtaan jälleen kerran osoitettua epäluottamusta kohtaan pois – ”että en hyväksy varastamista. Joten: varastitko sinä Andrewn rahat?”
”En!”
Äiti tuijotti häntä pitkän aikaa. Hänen sumunharmaisiin silmiinsä vaihtui suuttumuksen tilalle häive surusta ja siitä Charlotte tiesi hävinneensä. Äiti ei uskonut häntä.
Kukaan ei uskonut. Hän oli aina se altavastaaja, johon kukaan ei uskonut, jota kaikki epäilivät, joka oli kirottu, joka teki aina väärin, syntipukki…
”Et taaskaan usko minua!”
”Minä haluan uskoa sinua, mutta… viime aikainen käytöksesi… niiden lippujen vieminen Mollylta–”
”Se ei ollut varastamista, se oli vaihtamista! Minä vaihdoin ne hänen kanssaan vastaan kahta ratsastustuntia Shalialla!”
Äiti painoi kämmenen kasvoilleen. Sillä tavoin hän kätki itsensä vaikealta tilanteelta. Heikkouden merkki.
Andrew sitä vastoin otti uhkaavamman asennon. Mutta hän se nyt ei ainakaan voisi pelotella Charlottea, vaikka kuinka yrittäisi.
”Haluan mun rahat takaisin.”
”Minulla niitä ei ole.”
Äiti kääntyi poispäin. Charlotte tiesi hänen sortuneen äänettömiin kyyneliin, mikä teki koko tilanteesta vain entistä kamalamman. Mitä hän voisi tehdä? Hän oli syytön, mutta jos kukaan ei uskonut hänen sanaansa…
”Soitan Jimille”, Andrew sanoi.
”No vau, soitapa Jimi-toverille parhaalle”, Charlotte nälvi. ”Katson mielellään, miten nolaat itseäsi vielä lisää. Kukaan ei löydä mitään.”
”NO MIHIN HELVETTIIN MUN RAHAT SITTEN JOUTU?!”
”Mistä minä sen tietäisin!!”
”Minä uskon sinua”, pehmeä pieni ääni sanoi. Isabella oli kuunnellut heitä seinän takana.
”Bella – sinunhan piti lähteä Emilyn kanssa kylälle!”
”Lotte pyysi vahtimaan Oliveria lähtiessään ulos.” Charlotte saattoi tuta liekit taas äitinsä silmissä. ”Mutta minä uskon sinua”, Isabella jatkoi katsoen Charlotteen. Niiden sanojen kuuleminen kuusivuotiaan suusta ei varsinaisesti tehnyt päivää paremmaksi, etenkään, kun Charlotte tiesi serkkutytön sanovan niin vain päästäkseen takaisin Charlotten hyviin kirjoihin rikkomansa koristelinnun jälkeen, mutta olihan sekin parempi kuin ei mitään.
”Kiitti”, mutisi Charlotte.
”Menehän leikkimään, Bella”, äiti sanoi. ”Tämä on aikuisten välinen asia.”
”Lotte ei olisi ottanut rahoja”, tyttö jatkoi urheasti, ”koska miksi hän muuten puhuisi Amyn kanssa työstä, jonka aikoi aloittaa, jotta voisi kerätä rahat moottoripyörään?”
Äidin kasvoilla kävi hämmennys, mikä sai hänet väliaikaisesti unohtamaan raskaan pettymyksensä Charlottea kohtaan. ”Työn?”
Charlotte risti käsivartensa.
”Sinä… etsitkö sinä töitä? Omatoimisesti?” äidin oli vaikea yhdistää sanoja toisiinsa tuijottaessaan hämmästyneenä suu auki tytärtään.
”Mitä jos etsinkin?” kohautti Charlotte olkaansa. ”Tässä on vielä muutama viikko kesätöille ennen kuin koulu alkaa ja voinhan aina tehdä iltaduunia tai viikonloppuja.”
”Mutta sehän on… mainiota.” Äiti näytti mykistyneen. Charlotte kohautti taas olkiaan.
”Itse asiassa, en etsi töitä enää. Sain jo paikan. Ja siellä olin tänään, nyt kun asia tuli puheeksi.”
”Mitä?”
”Hautausmaalla”, sanoi Charlotte viileän tyynesti. ”Neiti Fedell palkkasi minut ilomielin taas hänelle töihin.”
Uusia kyyneliä oli noussut äidin silmiin; tällä kertaa ne kimmelsivät kuitenkin ilosta ja ylpeydestä. Äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja sulki Charlotten rutistukseen, johon Charlotte ei kuitenkaan tullut mukaan. Hän oli edelleen loukkaantunut perättömistä syytöksistä ja epäluottamuksesta.
Andrew ei sanonut mitään.
”Joten”, Charlotte sanoi äidin vetäytyessä irti, ”voitte etsiä vaikka koko huoneeni ja Shalian kaapit ja kaikki mitä keksittekään, minä en ole vienyt sinun typeriä rahojasi.”
”Sä punehduit ja näytit syylliseltä kysyttäessä veitkö jotain”, Andrew sanoi. Tietenkin hän jonkinlaisena salapoliisina oli osaavinaan lukea kuulusteltavien elekieltä.
Charlotte punastui uudelleen kimpaannuksesta.
”Jos välttämättä haluat tietää...”, hän koetti estää ääntään väreilemästä, ”se oli valokuva minusta ja Emmasta, jonka otin. Löysin sen hänen… roskakoristaan.”
Lucas naukaisi sohvalla.
Oli tarpeeksi kamalaa tajuta entisen parhaan ystävänsä välittävän hänestä enää vähääkään, saati, että asiaa piti näin julkisesti puida. Andrew tuijotti häntä ilmeettömästi. Sitten hänen kasvonlihaksensa nytkähtivät ikään kuin tahattomasti ja silmiin syttyi outo hehku. Uskoiko hän häntä vai ei, se ei tullut selväksi. Mutta äiti astui heidän väliinsä heilautellen käsiään epävarmana siitä, mitä niillä tekisi.
”Onkohan tässä voinut käydä väärinymmärrys?”
”Isomman mittaluokan”, Charlotte tuhahti. ”Viimeisen kerran: minä en sinun rahojasi ole ottanut.”
Andrew kiersi sohvan ja harppoi eteiseen ottamaan takkiaan.
”Täytyy lähteä.”
”Ehkä – ehkä sinun on hyvä ottaa poliisiin yhteys. Toivottavasti saat rahasi takaisin.” Äiti seurasi hänen jäljessään. Andrew katsahti heidän suuntaansa oudolla ilmeellä.
”Sori, että tuli tunkeiltua. Kiitos kekseistä.” Ja muuta sanomatta hän paineli pihalle. Äiti kääntyi kohti Charlottea. Hän puhkesi hymyyn kyynelsilmin. Charlotte sen sijaan pysyi kovana.
”Saanko isältä vapaan pääsyn lähteä pois kotoa, kun menen töihin vai ilmoitanko neiti Fedellille, että palkkaa sittenkin jonkun toisen kesätyöläisen tilalleni?”
”Totta kai hän päästää.” Äiti yritti silittää hänen hiuksiaan, mutta Charlotte väisti päällään. ”Itse asiassa, minä puhun Raicylle, että päästää sinut arestista kokonaan.”
”Ja kai kerrot, että palkkani menee moottoripyörään?”
”No… ei tökitä kepillä jäätä.” Äiti hymyili alakuloisesti. ”Ja Charlotte...”, hänen äänensä oli sekoitus lämpöä ja anteeksipyyntöä, ”olen pahoillani, etten uskonut sinua.”
Charlotte katsoi äitiään silmiin ja näki niissä pelon siitä, ettei Charlotte antaisi sitä hänelle anteeksi. Ja tuo pelko – tuo heijastus, jossa Charlotte yhtäkkiä näki itsensä äitinsä silmin – nykäisi hänen sydäntään. Ja Charlotte tiesi jo antaneensa anteeksi.
Äiti meni eteiseen puisen peililipaston ääreen, aukaisi lukollisen laatikon ja otti lompakkonsa esiin. ”En voi antaa sinulle kovin paljon, mutta tässä on sentään jotain… Älä kerro isällesi.” Hän laski Charlotten kouraan seteleitä.
”Kiitti, mutta en halua”, Charlotte antoi rahat takaisin. ”Aion ansaita rahat pyörään itse. Sillä tavoin se tuntuu enemmän saavutukselta. Eikä teillä silloin ole paljoa asiaan mitään sanomista, kun sen lopulta ostan, koska se on kovalla työllä hankittu.”
Äidin kasvot kirkastuivat ja leveä hymy puhkesi niille. Hän nojautui eteenpäin ja painoi suuren suukon tyttärensä otsalle.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Dec 5, 2020 14:16:37 GMT
Oikea varas 10.8.2016 Raicy näki unta. Tai oikeastaan painajaista. Epämiellyttävä mies, joka näyttäytyi unessa Andrew Spencerinä, haki Charlottea heiltä moottoripyörällään. Raicy kielsi Charlottea lähtemästä, mutta tämä ei totellut ja Raicyn sydäntä vihloi, sillä hän tiesi millaiseen vaaraan tytär joutuisi: vain hän yksin oli nähnyt miehen taskussa välkkyvät käsiraudat ja tiesi, että tämä kytkisi Charlotten pyöräänsä ja veisi tämän herra ties minne kuiluun, minne vain sen sorttiset alamaailman kurjimukset menivät… eikä Raicy voinut sitä estää, sillä ei kyennyt liikkumaan, ja katsoessaan taakseen mikä häntä pidätteli, näki Dirk Daviesin iljettävän kaartuvan suun ja kiiltelevät porsaankasvot, kun tämä kohotti pitkää rautaketjua, johon oli Raicyn sitonut… ”Ammuu”, Davies sanoi kierosti hymyillen ja pölläytti mustan sikaripilven kaiken ylle.
Mutta oli ehkä tämän painajaisen ansiota, että hän heräsi siitä keskellä yötä ahdistuneen ja ylivirittyneen oloisena ja tiesi välittömästi, että jotain oli pielessä.
Raicy makasi selällään tuijottaen silmät täysin avoinna kohti kattoa pimeässä makuuhuoneessa. Mikään ei varsinaisesti vaikuttanut olevan vialla: hänen vaimonsa hiljainen kuorsaus kuului vuoteen toiselta puolen; tasainen tuhina kertoi Oliverinkin hengittävän ja nukkuvan lattialla heidän sänkynsä vieressä. Tuuletin pyyhki yöpöydällä huristen ja välillä naksuen ja auki olevan makuuhuoneen ikkunan kautta kuului salaperäisiä yön ääniä: siritystä, jonkin eläimen rääkäisy, lähes äänetön tuulen kuiskaus. Kuunkajo poikkelehti lepsusti heilahtelevan verhon läpi huoneeseen luoden suorakaiteenmuotoisen hopeaisen ruudun vuodepeitteisiin ja vastapäiselle seinälle.
Silti jokin oli vinossa, ja Raicy tunsi sen. Tunsi sen eläimellisesti – niin kuin hevonen vaistoaa vaaran tai linnut ennustavat lähenevän ukkosmyrskyn.
Hän kohottautui ääneti kyynärpäidensä varaan ja kuulosteli. Ikkunaverho heilahti taas, kun öinen tuuli tanssitti sitä. Raicyn otsa rypistyi. Ikkuna ei ollut ollut auki, kun he olivat käyneet maate: siksihän hän oli laittanut tuulettimen päälle ja Alexiina oli tyynyään vasten mutissut, että se teki hänen kurkkunsa kipeäksi ja Oliverin nuhaiseksi. Oliko Alexiina jossain kohti yötä noussut sitten kuitenkin avaamaan ikkunan?
Raicy laskeutui hitaasti takaisin tyynylle.
Ja sitten kolahti.
Ääni oli vieno ja etäinen – kuin olisi kuulunut vain vaivoin kumisevana järven pohjasta. Hän oli hetkessä taas pystyasennossa ja höristi korviaan: liikkuiko olohuoneessa joku? Hiipikö Charlotte parhaillaan kohti eteistä karatakseen tapaamaan sitä pahamaineista motoristia? Sitä Andrewtä, jonka Raicy oli laaksosta palatessaan nähnyt lähtevän heiltä tänään ja saanut niin vaimoltaan kuin tyttäreltäänkin mitä epämääräisimmän ja ympäripyöreimmän mahdollisen selityksen luvattomalle vierailulle. Charlotte oli ehkä saanut vapautuksen kotiarestistaan, koska oli hankkinut itselleen töitä (silti Raicy olisi nähnyt hänet mieluummin auttamassa ranchilla kuin jossain muualla), mutta se ei tarkoittanut eikö arestia olisi voinut välittömästi uusia, jos uutta aihetta siihen ilmeni. Jos tyttö kuvitteli voivansa nyt taas tehdä mitä huvitti...
Raicy heilautti karvaiset paljaat säärensä peiton alta lattialle ja odotti muutaman sekunnin – hän kuuli hiljaisen kolahduksen uudestaan varmistuen nyt siitä, että tosiaankin jotain tavallisuudesta poikkeavaa jossain päin taloa tapahtui – ja työnsi itsensä seisomaan. Vai oliko se sittenkin vain äiti, joka oli noussut sängystä lämmittämään itselleen öistä maitomukillista unettomuus vaivaten?
Alexiina jatkoi katkeamatonta untaan Raicyn kävellessä hiljaa pelkät kalsongit jalassaan makuuhuoneen ovelle ja aukaistessa sen. Juje nukkui heti oven takana ja Raicy osui koiraan vahingossa; se hätkähti vaivalloisesti pystyyn ja läähätti huolestumisen merkiksi. Raicy pysähtyi välikköön makuuhuonekäytävän ja olohuoneen välillä. Olohuoneessa oli pimeää eikä ketään missään. Tallipihalta kajastavat oranssit valot heittivät tänne asti sisälle huonekaluista omituisia varjoja.
Raicy asteli olohuoneen poikki ja pysähtyi seuraavan holvikaaren alle: tällä kertaa olohuoneen ja eteisen välillä. Hän melkein jotenkin häijyllä tavalla odotti saavansa tyttärensä sieltä kiinni verekseltään livahtamasta tiehensä, mutta eteinen ja sen takainen takkahuone olivat aivan yhtä tyyniä ja äänettömiä kuin olohuonekin. Kuistinvalokaan ei palanut, joten kukaan ei ollut siitä hetki sitten kulkenut: se toimi automaattisella liiketunnistimella.
Olisiko hän kuitenkin saattanut olla väärässä...?
Ei, hän ei ollut koskaan väärässä.
Hieroen jo vähän ärtyisästi ja samalla väsyneesti sänkistä leukaansa, Raicy kääntyi ja palasi takaisin. Juje, joka oli seurannut koko ajan miltei arasti hänen pohkeessaan kiinni jatkaen hermostunutta läähätystään, uikahti kivusta, kun Raicy astui sen tassulle: hän oli juuri tullut takaisin makuuhuoneeseen ja havainnut välittömästi vieraan epänormaalin muotoisen hahmon pimeydessä, hahmon, joka seisoi huoneessa kesken kaiken pysähtyneessä asennossa matkallaan kohti avointa ikkunaa.
Kaikki hälytyskellot ja vilkkuvalot pärähtivät soimaan huutaen: ”Vaara! Vaara! Tunkeilija!” hänen koko kehossaan; vaistomaisesti Raicyn käsi tarrautui vaimonsa jumppakeppiin, joka nojasi tietokonepöydän vieressä seinään; ja alle sekunnissa Raicyn aivot olivat rekisteröineet omituiset suuret muhkurat hiippailijassa kassissa oleviksi tavaroiksi. ”SEIS SIIHEN PAIKKAAN, VARAS!” Raicy ärjäisi niin kovaa, että siitä heräsi varmasti koko talo: jostain katon läpi yläkerrasta kuului kolahdus niin kuin joku olisi pudonnut sängystä, ja Alexiina henkäisi kauhusta ääneen säpsähtäen unestaan. Raicy oli jo syöksynyt tunkeilijan kimppuun ennen kuin jostain naksahtivat valot päälle: kuului kamalaa pauketta ja räminää, ähkinää ja voihketta, Oliverin huutoa ja itkua, etäistä älämölöä ja tuminaa, ja Alexiinan järkyttynyt huudahdus: ”Raicy!”
Paitsi, että häntä loukkasi omalle yksityiselle reviirilleen yöllinen tunkeutuja, tässä huoneessa olivat Raicyn elämän tärkeimmistä asioista kaksi: hänen pieni poikansa ja vaimonsa. Hän tappelisi vaikka kuolemaan saakka heitä suojellakseen.
Siinä vaiheessa, kun Raicy lopulta hänestä täyden vallan ottaneen uroksen vaiston kilven takaa kykeni käsittämään tilannetta paremmin ja oli kiskaissut syylliseltä kommandopipon päästä, hän tajusi koukuttaneensa ja jallittaneensa lattiaan paitsi naispuolisen henkilön, myös nuoren sellaisen. Hänen voimankäyttönsä nyt haastajan nähdessään oli ollut ehkä hieman liian ylimitoitettua ja tajusi sen itsekin, muttei nostanut polviaan tämän selän päältä.
Alexiina oli noussut kontilleen sängyssä toinen käsi yölampun katkaisimen päällä, pitkä vaalea tukka sekaisin ja täydellisestä hämmingistä hölmistyneet kasvonsa kalpeina. ”Mitä...”
Makuuhuoneen ovi lämähti auki. Charlotte puskeutui hengästyneenä siitä sisään ja meinasi kompastua Jujeen, joka pyöri tiellä ja nuuhki ilahtuneesti mattoon niitattua varasta, ja ottaen tukea tietokonetuolista konkkasi itsensä takaisin tasapainoon. Kun hän näki mitä oli tapahtunut, hänen suunsa loksahti auki ja silmänsä suurenivat. Heti hänen takanaan oli nukkeaan puristaen Isabella. Hetken päästä puuskuttava Emilykin ilmaantui kurkkimaan ovensuuhun.
”Mitä – hyvänen aika –”, hän läähätti.
Raicyn alla jumppakepin kuristukseen joutuneena maastokuvioidussa hupparissa hiirenharmaatukkainen tyttö ähki ja yritti saada jotain sanottua, mutta keppi rusensi hänen kurkkuaan.
”Raicy, taivaantähden, päästä hänet irti!” Alexiina kiljui. Mutta Raicyn muut tunteet hetkiseksi ohittanut hämmästys nähtyään varkaan vaihtui pian taas aggressioon ja hän puristi kepin päitä vain entistä kovempaa.
”Mikä pikku varas sinä luulet olevasi, häh?” hän ärisi paljastettujen hampaitten välistä. Alexiina oli nostanut käden suulleen. ”Kuulutko sinäkin niihin mopoilijoiden rikollisjengeihin, hm? Hiivit yöllä avuttomien ihmisten taloihin ja makuuhuoneisiin!”
Pari sekuntia huoneessa ei kuulunut muuta kuin matossa yhä ähkivän tytön puuskutusta. Sitten hän sai kuin lipevä käärme (hänen raajansa olivat paljon kapeammat kuin paksut vaatteet antoivat ymmärtää) vedettyä toisen kätensä vapaaksi ja oli ottanut siihen jotain: aseenpiippu osoitti vinosta kulmasta äärimmilleen vääntyneen ja tärisevän käden pitelemänä kohti Raicyn otsaa – kuului kirkaisu ja kauhunhenkäys – ja ennen kuin seuraavaksi ehti tapahtua yhtään mitään (Raicyn koko elämä oli jäätynyt täydellisesti siksi ohikiitäväksi sekunniksi; hänen mielestään pyyhkiytyneet pois paitsi kaikki muistot ja ajatukset ja tunteet, niin myös itse tietoisuus), kuului lamaantuneella kauhulla odotetun pamauksen sijasta sihinää. Polttava kipu iski Raicyä silmiin ja vaikka hänen järkensä tiesikin, ettei asian laita ollut niin, hän silti jotenkin luuli saaneensa luodista.
”AAAAH!!!!” hän karjaisi tuskissaan ja tajuamatta mitään muuta, oli tullut päästäneeksi kepistä irti ja kaatuneensa takaperin tytön päältä lattiaan lyöden vielä päänsäkin seinään. Hän ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään: ensimmäiseen syynä oli kuoriva ja raastava polte silmämunissa, toiseen hänen oma huutonsa ja kiroilunsa.
”Tässä – Raicy – hyvän tähden –”
Jostain roiskui ja valui viileää vettä hänen kasvoilleen. ”Mene vessaan hanan alle! Auta häntä, Emily–”
Raicy tunsi vain etäisesti kuinka hänen käsitaipeeseensa tartuttiin ja häntä ohjattiin johonkin suuntaan; hän jatkoi karjumistaan ja oli varma, että sokeutuisi loppuiäkseen. Muutaman askelen (vai oliko hän kävellyt satoja) jälkeen joku painoi häntä päättäväisesti takaraivosta kumartumaan, kuului metallista kihnutusta ja sitten veden lorinaa. Odottamatta sen muuttumista jääkylmäksi, Raicy työnsi päänsä hanaa kohti ja käänsi turvonneet silmänsä putouksen alle.
”Noh noh”, äidin ääni toisteli nuhtelevalla äänellä taputellen häntä selkään, kuin Raicy olisi ollut taas pikkupoika ja jäänyt kiinni pahanteosta.
Kun hän pitkän silmien huljuttelun jälkeen palasi sotatantereelle, oli kohtauspaikka siirretty makuuhuoneesta olohuoneeseen, missä valot paloivat kirkkaasti. Raicy joutui siristelemään turpeita ja kivistäviä, peilistä vilkaistuaan tulipunaisia silmiään nähdäkseen edes jotakin.
Lattialla lojui varkaan kassi ja sieltä pilkottivat tahtikapulat sekä kupariset metallilautaset. Niiden vieressä oli kumollaan rumpu.
Pirumaisuuden ruumiillistuma, kuten Raicy tuon tytön näki, istui sohvalla oikeaan kehonkokoonsa nähden aivan liian valtavassa vaatekertoimessa, ja Raicyn yksinään kasvojaan pesemään jättänyt Emily hoivasi nyt häntä: taputteli parhaillaan pumpulilla tytön silmäkulmaa, jonka Raicy tajusi punaiseksi – sen verta mitä nyt silloin tällöin kirpaisevalta luomien raottelultaan kykeni rekisteröimään. Häntä harmitti äitinsä huolenpito lainsuojatonta kohtaan, mutta ainakin tasapuolisuuden nimissä he olivat siis kummatkin silmäpuolia.
”Vattu mikä hullu ukko!” tyttö pihisi heti, kun Raicy astui näyttämölle. Hänen pyöreitä ja itse asiassa hyvinkin lapsekkaita kasvojaan punoitti muutoinkin kuin vain silmäkulmasta. ”Aikuinen äijä taklaa ja pieksee alaikäisen! Saat rikossyytteen!”
Jos Raicy olikin äsken tuntenut häviävän pienen häpeän ja katuvaisen myötätunnon piston jälkeensä jättäneen nyrkinjäljen nähdessään, se meni ohi.
”Pidä suusi, varas!”
”En mä mitään ollu varastamassa.”
”Isabella – Anna – nukkumaan!” käski Alexiina äkkiä. ”Missä… Robert on?” Oli sangen kummallista, ettei poikaa näkynyt missään, kun koko muu poppoo oli paikalla: hän ei olisi varmasti mistään hinnasta jättänyt tätä välistä, sen kyllä tiesivät kaikki.
”Nukkuu”, Isabella sanoi, ”ja kuorsaa oikein kovaa!”
”Hän on huomenna vihainen”, Alexiina tiesi ja huokaisi. No, jos Robertista jotain hyvää oli sanottava, niin pojan paras piirre oli ilman muuta hänen tukkimiehen unenlahjansa. Närkästyneet ja pettyneet Isabella ja Anna hätyytettiin tiehensä, mutta omahyväinen Charlotte sai jäädä, sillä käsillä oleva tilanne koski myös häntä.
Raicy nykäisi kiukkuisesti kohti kasvojaan. ”Uhkasit aseella! Kuvitteletko itse pääseväsi kuin koira veräjästä?” Juje lekutti häntäänsä ilmiselvän iloisena ja painoi kuonoaan tytön syliin kuin odottaen asiaankuuluvasti rapsutusta. Raicy silmäsi koiraan epäluuloisesti, sillä vaimonsa belgianpaimenkoira oli tunnetusti arkajalka ja vierasti tuntemattomia.
”Se oli pippurisuihke eikä ase, ja se oli itsepuolustusta! Mä olin tukehtua!”
”Tulet ikkunasta ja menet kellariin. Olit viemässä rumpuja, jotka ovat tyttäreni ja hänen yhtyeensä!”
”Isä...”, Charlotte aloitti ja alkoi aiemman kalpeakasvoisuuden sijasta punertaa.
”Noi on mun!” tyttö ärjäisi niin, että Emily vetäytyi kauemmas hänestä. ”Ei omaa kamaansa voi varastaa!”
”Jos kuvittelet voivasi puhua itsesi tästä...”, Raicy mutisi. Sen tunnustaminen, että olisi totisesti – jälleen kerran – erehtynyt näin pahasti, oli jotain, mitä Raicy ei kyennyt hyväksymään.
”Mä nostan syytteen pahoinpitelystä”, sanoi tyttö, kun Emily liimasi hänen otsaansa laastaria.
”Nuori neiti”, (vaikka pojalta hän kyllä enemmänkin Raicystä näytti), ”sinua itseäsi odottaa syytteet murrosta, kotirauhan rikkomisesta – kuten myös pahoinpitelystä!” Ja hän käänsi pystyssä vihaisesti sojottaneen sormensa taas kohti kasvojaan.
”Se oli itsepuolustusta!”
”Aseella tähtääminen–”
”Se oli PIPPURISUIHKE.”
”JOKA ON LAITON! Pippurisuihkeen – aseeksi lavastettuna – käyttö kotimurron yhteydessä, uhrin omassa kodissa, kun tällä ei ole puolustuskeinoja…”
Tyttö tyrskähti pilkallisesti. Niin, olihan Raicyllä tietysti ollut joogakeppi. Aika hyödyllinen kapistus loppujen lopuksi. ”Miltäs luulet niiden seikkojen näyttävän kannaltasi, plikka?”
Tyttö oli vaiti ja murjotti.
”Murto, varkaus, pahoinpitely...”, Raicy luetteli uhkaavasti. Mutta Charlotte keskeytti hänet: ”Isä – se on Ty! Ja rummut ovat hänen.”
Raicy mulkoili (tai oli mulkoilevinaan, hän ei saanut silmiään kunnolla auki) tytärtään. Charlotte näytti nololta, mutta vilpittömältä. Ja miksipä hän olisi puolustellut varasta, jos ei olisi tuntenut tätä? Paitsi, jos…
”Minä en pidä siitä, että liikut kaiken maailman alamaailman kansalaisten kanssa, Charlotte! Onko tämä se mopoilija, jonka kanssa suhasit menemään niille markkinoille? Sinun ei kuulu puolustella sen motoristin kätyreitä–”
Charlotte oli turhaan kuin puulla päähän lyöty. ”Mitä–?”
Alexiina oli seisonut sivummalla kylpytakissaan kuin aave, käsi kasvoillaan. Oli epäselvää itkikö hän, naurattiko vai pyörryttikö häntä vain kaikki. Mutta nyt hän tempaisi käden otsaltaan ja huudahti epäuskoisesti: ”Voi taivaanpieksut, Raicy, kuuntele nyt taas itseäsi!!”
Raicy loukkaantui. Hän oli juuri taistellut perheensä suojelemiseksi, riskeerannut henkensä ja menettänyt melkein silmänsä, ja näinkö taas hänen vaimonsa kääntyisi häntä vastaan?
”Minä sanoin aina, että se varas tulee vielä!”
”Raicy!” Alexiina marssi sohvan luo ja kumartui sen selkämyksen yli laskeakseen kädet melkein omistavasti tytön harteille. Tyttö hätkähti ja, vaikka oli eleestä näennäisen pahastunut, salli sen kuitenkin. ”Tämä”, Alexiina sanoi huulet kireinä ja valkoisina ja ravisti tytön harteita hiukan, ”tämä tässä on Hayley Jerkins, Raicy, Charlotten ystävä ja luokkatoveri!” Raicy ei sanonut mitään. Puolet hänen aivoistaan ei halunnut uskoa nyt mitään eikä ketään.
”Se on Ty”, tyttö ärähti ja läppäisi Alexiinan käden pois, mutta tyytyväisyys silti vilahti hänen kasvoillaan.
”Mutta Raicy on kyllä oikeassa siinä, että tulit taloon ilman lupaa ja vielä ikkunasta”, Alexiina sanoi nuhtelevasti.
”Mikset vain soittanut?” Charlotte kysyi arasti. ”Olisin voinut vaikka tuoda rummut sinua vastaan.”
Ty sivuutti kysymyksen. ”Mä vaadin korvauksia! Fyysisestä ja henkisestä väkivallasta – ja uuden pippurisuihkeen, tää oli kallis ja tätä ei myydä kuin netin erikoisliikkeessä, se piti salakuljettaa rajan yli, tää ei oo mikään tukkutavara.”
”Ei tähän kai virka-asuisia tarvitse sotkea. Hoidetaan asiat vain näin perheen kesken”, Emily sanoi.
”Mulla ei ole mitään hävittävää! Mä en ole tehnyt mitään väärää–”
”Paitsi omistat laittoman pippurisuihkeen?”
Tyn kieli meni hetkeksi lukkoon, mutta sitten hän jatkoi jääräpäisesti: ”En ollu varkaissa, tulin vain hakemaan omiani pois.”
”Keskellä yötä?”
Raicy oli tuntenut asteittain punehtuvansa kiukusta kuin hellalle unohtunut kiehuva kattila.
”SINULLA EI OLE MITÄÄN OIKEUKSIA VAATIA YHTÄÄN MITÄÄN!” hän ärjäisi yhtäkkiä. Ja miksi herran tähden häneen katsottiin niin moittien?
”Tämä on ollut vain suuri väärinkäsitys”, Alexiina sanoi jostain syystä hyvinkin painokkaasti ja loi erityiset katseet nimenomaan Raicyyn. Se loukkasi Raicyä vielä lisää – niin kuin hän olisi tässä se paha tyyppi.
”Joo, Ty ei ajatellut mitä teki”, yhtyi Charlotte Raicyn suureksi pettymykseksi vastarintamalle. Ty mulkoili heitä jurottavasti kädet puuskassa.
”Minä soitan vanhemmillesi ja poliiseille. Saat heille selitellä ja toivottavasti saat uudelleen selkääsi”, Raicy päätti. Hän oli varma, että virkavalta olisi enemmän hänen puolellaan; hänhän se oli käyttänyt pelkästään puolustuskeinoja tuntematonta tunkeilijaa vastaan, jolla olisi voinut olla – ja melkein olikin – ase tilanteessa, missä syyttömiä – Raicyn perhe – oli sivullisessa vaarassa. Mistä hän olisi siinä pimeydessä ja yllättävässä tilanteessa voinut tietää asian todellisen laidan? Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Hän oli toiminut täysin oikein. ”Enkä vieläkään ole vakuuttunut henkilöllisyydestäsi! Kuka tietää, jos olet yksi niistä hurjastelevista motoristipikkurikollisista!”
”Raicy – Tyllä on syöpä!”
Heti sen ääneen kajautettuaan koko kuulijakunnalle, Alexiina sulki katuen silmänsä ja nosti käden suulleen tajuttuaan möläytyksensä. Kaikki vaikenivat. Charlotte katsoi nolona poispäin. Emily henkäisi myötätuntoisena ja kauhuissaan. Ty oli mennyt jäykäksi.
Ja äkkiarvaamatta se iski kuin iskikin uuden tällin tavoin Raicyn tajuntaan, minkä oli yrittänyt kieltää: se, että hän oli mennyt liian pitkälle eikä ollut halunnut nähdä tai ymmärtää varoitusmerkkejä, selviä todisteita, vaikka niitä levitettiin hänen eteensä, sillä niin hän oli aina varma asiastaan. Hän oli tehnyt sen taas.
Hänen jalkansa ikään kuin pettivät kaiken muun ohella alta ja hän romahti sohvalle.
Ehkä hän oli ansainnut sen. Katsoa aseenpiippua silmästä silmään… Hän tiesi, että vaimonsa kutsuisi sitä karmaksi.
Raicyn silmät sulkeutuivat.
”Rouva Lotten mutsi”, kuului Tyn pinkeän korkea ääni. ”Meikä lähtee nyt, jos ei haittaa.”
”Odota – anteeksi. Minun ei ollut tarkoitus... Eikö meidän pitäisi sovitella tätä asiaa, ethän sinä kesken kaiken voi lähteä–?”
”Ilmottakaa kytille, senkus vaan, ei kiinnosta. Kuolen joka tapauksessa.”
”Voi hyvä luoja – emme me niin aio tehdä, emmehän, Raicy? Kukaan ei nosta syytettä mistään. Tämä oli harmillinen yö, mutta me voimme painaa villaisella murron, kun eihän mitään todellista vahinkoa päässyt tapahtumaan – tai ainakaan aineellista –”, Alexiinan äänessä oli pientä epäröintiä, kun hän oli vilkaissut Raicyn turvonneita kasvoja kohti. ”Et ollut varkauspuuhissa ja – hyvänen aika – olet sentään Charlotten ystävä...”
”Mä en kaipaa mitään sääliä!” tytön ääni kimpaantui. Kuului tömähdyksiä pitkin lattiaa, jotka loittonivat.
”Ty...”, Charlotten ääni sanoi hiljaa.
”Entä – entä rummut?”
Mutta eteisestä kantautui ulko-oven paukahdus. Huoneeseen laskeutui vaivaantunut hiljaisuus. ”Pitäisikö hänet päästää lähtemään? Ja nyt on kamalan myöhä, kello on kolme yöllä. Eihän hän voi kotiin asti kävellä?”
”Paha, paha tyttö”, kuului Emilyn ääni puisteleksinnan säestämänä.
”Jos lähden ajamaan hänet kotiin. Lotte, juoksetko sukkelaan vielä pysäyttämään hänet? Kylläpä tästä tuli taas… Ja Raicy, miten silmäsi? ...Raicy?”
Raicy ei vastannut. Hänen korvissaan oli jo jonkin aikaa humissut kummallisesti. Hänestä tuntui, ettei ollut enää aivan läsnäkään.
”Raicy…?” pehmeä käsi kosketti hänen hartiaansa. Hän havahtui siihen hitaasti ja raotti kipeitä silmiään, mutta ei silti nähnyt mitään, vaan tuijotti tyhjään. ”Mitä nyt? Mikä sinun on?” Alexiinan ääneen tuli hätäinen vivahde.
”Hän on vain lamaantunut”, äidin verkkainen ääni virkkoi kauempaa. ”Odotas hetkinen...” Hän meni ohi; Raicy saattoi tuntea kevyen ilmavirran koskettavan paljaan jalkansa ja käsivartensa ihoa. Kuului kolinaa ja lasin helinää. ”Emily, enpä tiedä...”
”Tämä auttaa, usko pois”, Emilyn ääni vakuutti ja kohta kuului kurluttavaa pulputusta ja sitten jotain kylmää ja sileää tökättiin Raicyn käteen. ”Georgen vanha kikka. No. Juohan siitä.”
Katsomatta edes mitä oli käteensä saanut, Raicy kohotti lasin huulilleen. Huoneenlämmin juoma kipristi huulia ja hän kaatoi koko shotin kerralla alas kurkustaan. Sen lämpö tuntui heti leviävän rintaan. Ja ehkä hänen viiruiksi väkisin vetäytyneisiin silmiinsä virisi siitä seuraten jotain eloa, sillä äkkiä Alexiina tarkentui hänen näkökentässään ja hän erotti vaimonsa huokaisevan helpottuneena ja hymyilevän hellästi koskettaen hänen tukkaansa.
”Minun uhkarohkea pässinpääni…”
”On siinäkin vahtikoira”, Raicy urahti.
”Anteeksi mitä?” Alexiina ei ollut saanut hänen möngertävistä sanoistaan selvää.
”On siinäkin vahtikoira”, toisti Raicy. Juje kallisti päätään.
Ja niin kallistivat kaikki muutkin, katsoessaan Raicyn yli kummissaan toisiinsa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 12, 2020 11:01:55 GMT
Tien poskessa 10.8.2016 Alexiina pukeutui niin nopeasti, ettei ollut kuunaan tehnyt vastaavaa akrobaattisten liikkeiden soljuvaa sarjaa kuin hätäinen pomminpurkaja. Emily auttoi Raicya takaisin makuuhuoneeseen, Charlotte oli juossut Tyn perään, Anna ja Isabella olivat varmasti piiloissa kuuntelemassa tilannetta. Alexiina veti kengät eteisessä jalkaansa ottaen piirongin päältä autonavaimet. Hän vilkaisi kelloa: se läheni puolta neljää. Ulkona oli yhä sysipimeää. Juuri kun hän painoi kätensä ovenkahvalle, pihahti makuuhuoneesta Oliverin käheitä, mutta tomeria ja vaativia: ”Äittää!”-huutoja.
Alexiina huokaisi.
”Minä huolehdin”, Emily sanoi Raicya viedessään.
”Kiitos. Minun täytyy mennä, että saan Tyn kiinni… Toivottavasti Lotte pysäytti hänet”, mutisi Alexiina itsekseen yöhön kiiruhtaessaan. Ilma tuntui yllättävän lämpimältä ja seisahtuneelta. Nihkeys nousi nopeasti ihonpintaan kelmeän hien tavoin. Puolivälissä pihaa hahmo – häilähdellen vuoroin pimeyteen, vuoroin valokiilaan – juoksi porteilta häntä kohti. Charlotte pysähtyi hämärään niin, ettei Alexiina nähnyt hänen kasvojaan.
”Hän sanoi menevänsä jalkaisin.”
”Eikö hän odota?”
”Ei.”
”Ajan silti perään. En voi sallia hänen yösydännä menevän niin pitkän matkan yksin kotiin. Että pitikin mennä möläyttämään...” Syyllisyydentunto ei olisi koskaan jättänyt häntä rauhaan, jos Tylle tapahtuisi tänä yönä jotain lähdettyään Alexiinan höpinöiden takia varmasti voimakkaassa tunnetilassa tiehensä. Entä jos hän saisi vaikka sairaskohtauksen tienposkessa, kenenkään näkemättä? ”Mene sinä vain takaisin sänkyyn.”
”En pysty nukkumaan.” Charlotte kuulostikin ylivirittyneeltä. ”Saanko tulla mukaan?”
”Parempi, jos minä menen. Kuunteliko hän sinua, pystyittekö puhumaan? Miltä hän vaikutti?”
”Oli kuin ei kuulisikaan...”
”No, minä yritän. Minähän se tässä sähläsin.” Auto vilkautti oranssinkeltaisia valojaan, kun Alexiina heilautti sitä kohti avaimiaan. Sen sisällä radio alkoi soittaa hiljaista klassista, mutta Alexiina käänsi äänet pois ja peruutti tielle. Jokin elukka, pesukarhu ehkä, kipitti nopeasti keilavalojen editse. Kuu loisti kylmänä vuorten yläpuolella.
Alexiina tuijotti silmät tarkkana tietä ajaessaan mäkeä alas kohti rantaa. Hän näkikin pian yksinäisen hahmon kaukana menossa: Ty liukui linkussa rullalaudan päällä kädet suuren hupparinsa taskuissa ja huppu pään yli vedettynä. Alexiina ajoi hänen vierelleen ja painoi ikkunaa alas samalla, kun auto mateli kävelytahtiin tytön rinnalla.
”Sinulla on pitkä matka”, hän huikkasi tavoitellen huoletonta sävyä. Ty ei vilkaissutkaan häneen päin. ”Tule kyytiin, heitän sinut kotiin.” Alexiina oletti Tyn olevan yhtä itsepäinen kuin Lotte ja yllättyikin siksi helpottuneena, kuinka nopeasti tyttö antoi periksi. Hän pysäytti laudan ja tuijotti hetken hupparin syvyyksistä autoon. Auto hyrräsi paikallaan, kun Ty kiersi puskurin kautta etuvalojen läpi toiselle puolen ja kiepahti sisään. Edelleenkään hän ei tosin puhua pukahtanut. Auto lähti uudelleen liikkeelle.
”Anteeksi se möläytykseni”, Alexiina sanoi vakavana. ”Minun ei todellakaan ollut tarkoitus tokaista sitä sillä tavalla. Menetin vain hermoni mieheni itsepäisyyteen… Sinun ei ollut tarkoitus olla osallisena siinä millään tavalla.” Ty murjotti hartiat korvissa. ”Lottella ei ole tässä osaa, joten toivottavasti et ole hänelle vihainen. Äitisi kertoi tilanteestasi minulle ja minä kerroin Lottelle. Se, että tulin käymään teillä, oli omaa aloitettani – ei Lotten idea. Itse asiassa, hän kielsi minua sekaantumasta… mutten voi olla sekaantumatta. Ja jos mitenkään voin auttaa sinua tai Annia, haluan, että te molemmat uskallatte lähestyä meitä. Ovemme ovat aina auki.” Hän tarkoitti sitä. Aallot löivät mustiin kiviin.
Majakan valo pyyhkäisi niiden yli. Bridgetweetin silta tuli mutkan takaa esiin ja he kääntyivät rämisevälle sillalle. ”Järjestän niin, että tuomme rumpusi sinulle.”
”Voidaaks jäädä tähän...”
Alexiina vilkaisi häneen. Tytön uhmakas ryhti oli valahtanut ja hän räpläsi huolestuneena hupparistaan roikkuvaa narua. Alexiina ajoi tien sivuun.
Tuli niin kovin hiljaista, kun Alexiina käänsi avainta virtalukossa ja auto sammui. Katuvalo räpsyi muutamaa lamppua tuonnempana. Vain yksi auto ajoi heidän ohitseen, muutoin missään ei ollut ketään.
Ty häpisteli naruaan pitkään puhumatta mitään.
Alexiina tunsi pakottavaa tarvetta sanoa edes jotain. Jotain lohdullista. Jotain hyvää. ”Olen varma, ettei vielä ole liian myöhäistä aloittaa hoitoja.”
”Ei ne mitään auta...”
”Jos luovutat jo nyt ennen kuin olet edes yrittänyt parantua… Kuka huolehtii ihanista koiristasi?” Se oli rankasti sanottu, mutta Ty tarvitsi nyt kovaa rakkautta. Hän oli selvästi taistelija, joten tuo jossain kytevä taistelutahto oli vain saatava syttymään oikeaan asiaan. Koiransa olivat hänelle selvästi henki ja elämä, joten ehkä sitä voisi käyttää tässä hyödyksi. ”Minä vaikka henkilökohtaisesti lupaan viedä sinut sairaalalle, jos pelkäät mennä yksin.” Jotenkin Alexiinasta tuntui, ettei Annista olisi tässä asiassa juuri tueksi saati avuksi.
Äkkiä Ty murtui ja kallistui Alexiinan olkaa vasten. Alexiina otti hänet syliinsä kuin oman lapsensa ja lohdutteli tätä äänettömästi. Mikä tätä maailmaa vaivasi, kun näin kamalia asioita joutuivat lapsetkin kestämään?
Jos hänelle olisi eilen sanottu, että viettäisi seuraavan aamuyön pikkutunnit autossa kadunposkessa epätoivoisen, yksinäisen ja pelokkaan tytön kanssa, hän olisi kehottanut puhujaa vähentämään kahvinjuontia. Mutta siinä hän nyt oli eikä tilanteesta ollut poispääsyä. Ei sillä, että Alexiinan suuri äidinsydän olisi muuta tehnytkään.
Kahvi kyllä nyt poikkeustilanteessa maistuisi.
Aamu ehti jo alkaa ennen kuin Ty oli rauhoittunut sen verran, että itkeminen ja niiskuttelu oli loppunut. Alexiina kääntyi katsomaan taakse ulos.
”Tuo marketti näyttää aukeavan nyt viideltä. Mitä jos haen sieltä meille pikakahvit ennen kuin vien sinut kotiin?” Ty nyökkäsi vaitonaisena pyyhkien räkää poskeltaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 12, 2020 12:05:44 GMT
Kuuluuko 11.8.2016 Sähkö kipunoi läpi Charlotten kehoa. Sen keskusyksikkö oli rinnan seudulla, mistä johdot lähtivät aivojen kautta kaikkialle muuallekin: käsivarsia pitkin sormenpäihin asti, polven koukkauksen kautta varpaisiin.
Hän ei voinut nukkua. Hän ei voinut olla paikoillaan.
Charlotte käveli edestakaisin olohuoneessa ja odotti, että äiti tulisi takaisin ja hän kuulisi, kuinka Tyn kanssa oli mennyt. Koska äiti ei ollut tullut heti takaisin, hän ilmeisesti oli saanut Tyn ylipuhuttua nousemaan kyytiin.
Charlotte tunsi olevansa riittämätön ja – jälleen kerran – surkea ystävä, surkea ihminen. Hän ei ollut tehnyt mitään Tyn auttamiseksi, vaikka oli niin lupaillut paitsi itselleen, myös Motolle, ja nyt Ty oli yhtäkkiä pelmahtanut heille pitkän radiohiljaisuuden jälkeen.
Charlotte puri kynsiään ja hakkasi toisen käden kämmenellä otsaansa. Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Aika meni liian nopeasti, hetket valuivat ohi. Mutta minkä hän mahtoi, jos Ty ei halunnut puhuakaan hänelle? Charlotte oli juossut tämän perään, mutta Ty ei ollut ollut kuulevinaan hänen huutojaan peräänsä, vaan lasketellut skeittilaudallaan mäkeä alas taakseen vilkaisematta. Eihän sellaista voinut auttaa, joka ei apua halunnut – eikä se ollut Charlotten vika.
”Mene sinäkin, tyttö hyvä, nyt nukkumaan takaisin”, isoäiti sanoi tullessaan makuuhuoneesta Oliveria petiin rauhoiteltuaan. ”Ei tuollainen ravaaminen tee kellekään hyvää.”
”En voi nukkua”, kiristeli Charlotte hampaitaan. Juje oli seurannut hänen jäljissään levottomasti läähättäen, mutta lopulta lopetti ja kävi hermostuneena maate.
Hänen olisi tehtävä jotain – ihan oikeasti tällä kertaa. Rummut lojuivat eteisessä.
Äidin auto ajoi talon eteen vasta hiukan puolikuuden jälkeen. Thomas Jordan ajoi porteista punaisella ikimutaan kuuraantuneella lava-autollaan lähes heti perää pitäen ja äiti jäi puhumaan hänen kanssaan pihalle. Charlotte tuijotti ikkunassa kuivuuttaan kirvelevät silmät päässä seisoen. Sitten äiti ja Thomas tulivat molemmat kuistille ja sisälle.
Charlotte meni heti vastaan.
”...taas yksi yö, jota ei olisi voinut kuvitellakaan. Otatko, Thomas, kahvia?”
”No kiitos, voisihan sitä hörpätä.”
Äiti suoristautui kengät jaloistaan saatuaan pyyhkäisten hiuksiaan ja loi Charlottelle ohi mennessään pikaisen hymyntapaisen, josta ei osannut päätellä oikein mitään.
”Huomenta, Lotte, sitähän ollaan varhaisessa!” Thomasin tuuhean musta partasuu sitä vastoin hymyili pirteästi. ”Yömyötäjäisissä?”
”Raicy on hereillä”, äiti huikkasi hänelle tullessaan takaisin makuuhuoneiden suunnalta keittiöön.
”Käynpäs sitten vähän kysymässä mitä ajatteli, että meidän tänään Joshin kanssa pitäisi tehdä”, Thomas nyökkäsi. Charlotte siirtyi kireänä keittiössä kahvinkeiton parissa puuhaavan äitinsä luo.
Äiti luki hänen kasvoiltaan kysymysmerkit ilman sanojakin.
”Luulen, että se meni ihan hyvin”, hän kuiskasi tunkiessaan suodatinpussia koneeseen.
”’Ihan hyvin?’”
”Hän sai purkaa vähän tuntojaan ja me keskustelimme… ei se välttämättä ole niin vakava tilanne, kuin aluksi sain käsityksen. Se on pieni hyvänlaatuinen kasvainpesäke, selkeässä paikassa ja leikattavissa. Jos hän hakeutuu ja sitoutuu hoitoon heti, hänellä on vahva mahdollisuus selvitä.”
Charlottea itketti. Hän puri huuleensa. Äidin ilme helleni. Hän painoi keittimen päälle ja silitti sitten Charlotten hiuksia painaen tämän rintaansa vasten.
”Älä pelkää. Olen varma, että Tylle käy hyvin. Hän on sitkeä ja taistelija. Mitä hän nyt kaipaa, on vähän piristystä elämäänsä, muuta ajateltavaa… Lupasin, että menet käymään hänen luonaan viikonloppuna ja viet samalla hänelle hänen rumpunsa.”
Charlotte ummisti silmiään otsa vasten äidin rintaa. Äiti tuoksui kodilta, tallilta ja häivähdykseltä sitrusta. Siihen syliin saattoi aina turvautua. Kahvinkeitin porisi ja lorisi.
”Yää-äh!” Robert keskeytti herkän hetken. Hän oli juuri herännyt ja tepastellut huoneestaan; ruskea tukka sojotti pystyssä. Charlotte erkaantui äidistä ja Alexiina kurkotti ottamaan mukeja kaapista.
”Robert, Raicy ei voi ottaa sinua tänään mukaansa laaksoon.”
”Häh, miksei?!” Poika pysähtyi niille sijoilleen tuijottaen vihaisena. ”Kyllä minä voin olla mukana tämän jalan kanssa!”
”Raicy jää tänään kotiin. Hänelle kävi pieni… tapaturma. Voisit sen sijaan auttaa tänään vaikka tallilla ja käydä siivoamassa pihaton, niin saat sitten kärrytellä Africalla.”
Thomas tuli makuuhuoneesta juuri, kun kahvinkeitin naksahti pois päältä. Alexiina kaatoi hänelle mukin täyteen.
”Tattista”, mies sanoi ja istuutui. ”Raicy mutisi jotain, että teillä kävi yöllä varkaita.”
”Mitä?!” Robert oli heti tarkkana. ”Missä? Milloin?”
”Se oli väärinkäsitys. Yksi Charlotten ystävistä vain kävi meillä.”
”Keskellä yötä? Raicyn silmät ovat aika pahannäköiset–”
Robert lähti aamiaispöydästä niin vauhdilla, että tuoli ja kepit kaatuivat takanaan ja hän juoksi konkaten makuuhuoneelle.
”Robert – anna Raicyn olla, hänen täytyy levätä!” Alexiina pudisti päätään. ”Voi Thomas, et tahtoisi ottaa Robertia tänään mukaan laakson töihin…? Tiedän, että hänestä on vaivaksi, mutta jos hän saa kuulla öisestä ’seikkailusta’, johon häntä ei herätetty, kun kaikki muut olivat paikalla, hän hermostuu enkä jaksaisi pitää häntä silmällä sen suhteen mitä mahtaa tällä kertaa keksiä turhautumisensa purkamiseksi. Hän pitää niin kovasti teidän kanssa olemisesta ja karjanhoitotöistä, jos mitenkään… vaikkei Raicy tulekaan–”
”Tottahan toki, Alexiina, kyllä se passaa”, Thomas vakuutti hymysuin. ”Mukava poika hän on. Osaa jo käsitellä köyttä kuin aikamies.” Thomas kumartui lähemmäs madaltaen ääntään. ”Hänestä Raicy saa vielä joskus erinomaisen apurin, sanokaa minun sanoneen.”
Äiti hymyili väsyneesti.
”Ja mites teidän pienokainen voi?” Emily, joka oli juuri tullut alakertaan, kysyi todistaen jälleen kerran hämmästyttävää ajoittaista tarkkakuuloisuuttaan.
”Ai niin, piti tuoda hänestä kuvia, mutta ne taisi jäädä toisen farmarin taskuun. Mary oli kontrollikäynnillä toissapäivänä. Tuskin tässä pysyy omissa housuissaan!” Thomas hörppäsi onnellisena kahvia.
Charlotte oli kuunnellut aikuisten jutustelua vain puolella korvalla tuijottaessaan ulos ikkunasta. Tyn piristykseksi… muuta ajateltavaa…
Olisi aika kutsua bändi koolle.
|
|