katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Nov 20, 2016 13:37:09 GMT
Appelsiinipuun luvut 5 vuodelta 2016 Juuri kun haasteellisista ajoista toivottiin vihdoin päässeen,
roihahtaa uusi vuosi käyntiin koko kylää koskettavalla tavalla.
Yksi jos toinen on aikuisuuden kynnyksellä,
ihmiset muuttuvat ja vanhoja tuttuja palaa kuvioihin.
Vaan kuka on tuo mystinen Madclock,
jonka hyvyydestä ei kellään ole pahaa sanottavaa?
 |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 4, 2016 19:18:52 GMT
Inferno 15.1.2016 Pimeän huoneen ovi avautui hitaasti. Lattialle levisi pitkä, kapea valokaistale porraskäytävän lampuista. Tummahahmoinen varjo kohosi lattian valokiilaan ja astui hieman empien sisään asumattomaan huoneeseen. Kuului naksahdus, mutta mitään ei tapahtunut. Hetken kuluttua huoneen toisessa päässä syttyi paperinen jalkalamppu: se valaisi siniharmaat valokuvilla somistetut tapetit, nurkassa yksinäisen oloisena odottelevan vuoteen, seinää vasten nojaavan kävelykepin, toisessa nurkassa tönöttävän kuntoutuslaitteen ja ikkunasyvennykseen tuupatun mukavannäköisen korituolin täynnä papereita ja nuottikirjoja. Vierailija katseli hetken hieman haikeasti ympärilleen, pysähtyi sitten lipaston eteen, jonka päällä oli laatikoita täynnä tavaroita ja alkoi selailla niistä yhtä, joka sisälsi CD-levyjä.
Hän tuhahti.
”Siis ihan totta…” Hän veti yhden musiikkilevyn käteensä ja katsoi sitä pitkään epäuskoisena. Sitten hän pudisti itsekseen päätään ja laittoi sen takaisin.
Samaan aikaan talon alakerrassa kirjavaan ponchoon kietoutunut isoäiti kiillotti hajamielisenä kivistä kannumaista tuhkauurnaa ja katseli vain etäisesti kiinnostuneena, kuinka huoliteltu, parhaimpiinsa pukeutunut poika kinasi melko pitkän ja lihaksikkaan nuoren naisen kanssa, joka oli sillä tavalla hyvin vaalea, ettei hänen kulmakarvojaan juuri erottanut, ja jonka lyhyt pystytukka oli lähes platinanvaalea. Hänkin oli siististi pukeutunut miesmäisesti tyylikkääseen nappitakkiin ja suoriin housuihin, ja kannatteli sylissään taaperoikäistä lasta, joka osoitteli pulleilla käsillään lattialla heidän jaloissaan kiehnäävää pitkäkarvaista hopeaista kissaa. Heidän takanaan pojan ikäinen tyttö, jolla oli hurjasti pisamia kasvoillaan ja kirkkaanpunaiset kiharaiset hiukset muhkealla nutturalla, järjesteli nätissä leningissään kattausta pitkän puupöydän ääreen. Kun hän asetteli serviettiä pöydässä istuvan vaaleahiuksisen, silmälasipäisen pojan eteen, joka lueskeli kirjaa, tämä kohotti katseensa ja hymyili. Tyttö vastasi arasti hymyyn ja punastui kainosti. Olohuoneesta oli avonainen näkymä pieneen, pääosin vihreään keittiöön, jonka hellan edessä keski-ikäinen, kulmikkaan vahvapiirteinen mies hämmensi soppaa kukikas esiliina yllään, kumartui välillä katsomaan jääkaapin kylkeen täpättyä reseptiä ja sirotteli maustehyllyltä lisää pippuria keitokseen.
Olohuoneesta oli myös avoin holvikaari eteiseen, jonka lyhyt kapea käytävä vei takkahuoneeseen. Teini-ikäinen tyttö lampsi parhaillaan portaita alas kohti vaalealettistä naista, joka sörkki yksinään hiilihangolla takassa roihuavia ja räksähteleviä halkoja.
”Dewnin huoneesta on palanut lamppu”, Charlotte ilmoitti hypähtäessään viimeisen askelman yli ja nojautui ikivanhan punaruskean antiikkinojatuolin selkämykseen.
”Hmm, täytyy vaihtaa jossain vaiheessa.” Alexiina laittoi hiilihangon pois kädestään telineeseen arinan viereen ja katsahti olkansa yli. ”Löysitkö mitään?”
Charlotte nosti levyä kädessään. Sen kannessa luki ’Emrys – Pianokonsertto 7’. ”Käykö tämä?”
”Jos se on jotain mukavaa, rauhallista klassista.”
”Dewn ei kuuntele mitään muuta kuin klassista.” Charlotte tuli äitinsä vierelle. Alexiina oli kääntynyt takaisin tuleen päin, katseli sen lipovia kieliä hajamielisesti ja lämmitteli itseään niiden kajossa. ”Mitä nyt?” kysyi Charlotte, sillä äiti vaikutti hänestä kummalliselta.
Alexiina käänsi käsistään toiset puolet tulta kohti. Hän katseli niitä hetken syvästi keskittyneenä, mutta kohotti sitten katsettaan ja hymyili Charlottelle.
”Ei… kunhan pohdiskelen omiani. Vähän kumma tunne… ollut sitten uudenvuoden… Tunnetko sinäkin sen?”
Charlotte kurtisti hieman kulmiaan. Alexiina ei tuntunut odottavan häneltä vastausta, sillä tuijotteli taas ajatuksissaan liekkeihin.
”Minä niin odotin…”, Alexiina otti taas hiilihangon käteensä ja sohi puita vain jotain tehdäkseen. Kipinät sinkoilivat. ”Minä niin toivoin, että Dewn olisi tullut jouluksi tai edes uudeksi vuodeksi takaisin kotiin.”
”Joo”, sanoi Charlotte heti ponnekkaasti, koska oli itse ajatellut ihan samaa. ”Joo, niin minäkin.”
”No, kaipa hänen on hyvä olla siellä missä hän sitten onkin. Saimmehan me kuitenkin häneltä joulukortin.”
”Aika laiha lohtu”, Charlotte nurisi hiljaa. Äiti hymyili alakuloisesti.
”Tiedätkö”, hän sanoi sitten katsellen tytärtään hellästi, ”olen todella onnellinen, että käyt siellä terapiassa. En tiedä huomaatko sitä itse tai miten asian koet, mutta minusta sinä olet jo paljon parempaan päin.”
Charlotte käänteli vaivaantuneena CD-levyä kädessään välttyäkseen katsomasta äitiään silmiin.
”Joo… niin kai”, hän mutisi. ”Pistänkö tämän nyt soimaan?”
”Pistä vain.”
Charlotte kääntyi melko vikkelästi ja katosi eteiseen. Alexiina huokasi kohti takkaa ja seurasi sitten perästä. Hän käveli eteiseen ohittaen vanhan terraarion, jossa hyvin touhukkaasti hääräsi iso ja pullea hamsteri. Se oli kuulemma niin läski, että Charlotte ja Kitty olivat nimenneet sen Billyn harmiksi Hotdogiksi, vaikka Billy olikin arvokkaasti antanut uudelle lemmikilleen nimeksi Prince Hellingforth Odogreus, sillä (Charlotte oli sanonut) kuka ikinä jaksaisi kutsua mokomaa typerää jyrsijää jollain niin naurettavalla, pitkällä ja vaikealla nimellä? Alexiinakin unohti nimen jatkuvasti, joten oli kohteliaammin päätynyt puhumaan siitä Prinssinä. Raicy sanoi sitä marsuksi.
Eteisen ulko-oven nurkassa oli koiranpeti ja musta belgianpaimenkoira makasi siinä haukotellen. Se ei ollut enää ihan nuori ja koko päivän kirmailu talvisella pihamaalla sekä aikaisempi pitkä lenkki Kittyn kanssa olivat väsyttäneet sen niin, ettei se jaksanut enää osallistua olohuoneen juhlallisuuksiin. Alexiina pysähtyi ja kyykistyi rapsuttaakseen sitä korvan takaa ennen kuin astui olohuoneen puolelle.
Keskellä olohuonetta Kitty ja Billy riitelivät edelleen.
”…vaatteeni on täynnä niitä! Niitä on joka puolella!”
”Minkä se niille mahtaa?”
”Oliko pakko laskea se syliini, katso nyt näitä housuja! Ja miksi sinun täytyy aina puolustella sitä? Se ei ole edes sinun kissa!”
”Lähteehän sultakin hiuksia.”
”No ei juuri—”
”Lakkaat hiuksesi päähän kiinni joka aamu, tuskin niitä saa irti kuin sahalla”, lotkautti Charlotte kävellessään heistä ohi kohti astiakaapin vieressä olevaa äänentoistolaitetta.
Billy suoristautui raivoisasti nypittyään pukuaan pitkistä kissankarvoista.
”Sinä et koskaan harjaa sitä, jotta siitä ei irtoilisi noita karvoja noin paljon! Tuo ei ole normaalia. Sillä on varmasti joku tauti, jonka toi mukanaan Ranskasta. Tämä on paras pukuni, jonka isä toi—”
”Mutta Billy hyvä, tuskin pari kissankarvaa sitä pilasi”, Alexiina sanoi rauhallisesti. ”Meillä on varmasti jossain tarraharja. Varmaan eteisen piirongin laatikossa tai portaiden alla siellä siivouskamppeiden seassa.”
Billy astahti taaksepäin ja kompastui Lucasiin, joka pörräsi hänen kintuissaan. Niin kuin Happykin, kissa oli iskenyt silmänsä Billy-parkaan, joka ei jostain syystä ollut niin kovasti mielissään saamastaan huomiosta.
”Etkö voi lukita sitä huoneeseesi?” hän tiuskaisi Charlottelle, joka kohotti kulmiaan.
”Billie, älä viitti”, Kitty sanoi heijatessaan Oliveria käsivarsillaan. ”Älä ole tuommoinen mamis.”
”Emily, sinä istut nyt siihen”, Alexiina sanoi topakasti ja talutti isoäidin harteista kohti pöydän päätypaikkaa. Tämä piti edelleen uurnaa sylissään.
”Noh… jaaha…”, isoäiti Center vastusteli.
”Kahdeksankymmentä täytetään vain kerran elämässä—”
”Eivätkä kaikki edes sitä”, jatkoi Raicy lausetta Alexiinan puolesta laskiessaan leipäkorin pöytäliinalle. Emily laski hellästi uurna-astian eteensä tyhjän kulhon yli.
”Noin, se on Georgen paikka.”
Nuoret vilkaisivat salaa toisiinsa ja virnistivät; Charlotte irvisti.
”Äiti”, hän sanoi soittolaitteen luota, ”nämä kannet olivatkin tyhjät. Täällä ei ole levyä.”
”Mikset sinä soittaisi meille, Lotte?” Raicy sanoi mennessään taas keittiöön. Charlotte heitti isäänsä järkyttyneen katseen.
”Niin, sinähän voisit tosiaan soittaa”, Alexiina yhtyi. ”Koska olet viimeksi edes koskenut flyygeliin? Tuolla nurkassa se pölyyntyy, arvokas vekotin kuin mikä.”
”Tuottaa kuulemma huonoa onnea, jos talossa on soitin, jota ei koskaan soiteta”, sanoi Gillian, joka oli muutoin kyllä hyvin taiteellinen, muttei osannut soittaa sen enempää, kuin Oliver tanssia tangoa.
”En minä…”, Charlotte änkyröi.
”Mummin mieliksi”, Alexiina sanoi ja katsoi häneen painokkaasti. Charlotte tuijotti takaisin ja huokaisi sitten alistuneesti. Hän käveli pianon luo, pyyhkäisi sen pölyistä ruskeaa pintaa ja nosti kannen ylös paljastaen siistin rivin valkoisia ja mustia koskettimia.
”Tarvitsen nuotit.”
”Kirjahyllyssä on muistaakseni joitain sinun vanhoja nuottivihkojasi.”
Charlotte raahusti hyllylle.
”Billy, löysitkö harjan?” Alexiina huikkasi eteiseen. Billy urahti vastaukseksi ja tuli näkyviin rullaillen parhainta pukuaan ylös alas. ”Raicy, pitäisikö se valokuva ottaa nyt ensin vai vasta ruoan jälkeen?”
Raicy nosti padan pöytään puisen pannunalusen päälle. Se höyrysi kutsuvasti. Hän nyppi patakintaat käsistään.
”Ihan miten vain. Olisi ehkä kannattanut ottaa jo päivällä, kun oli vielä valoisaa, niin olisi saanut pihalla.”
”Joo, sitten sillä ei olisi ollut niin väliä olenko karvoissa vai en”, mutisi Billy, mutta todennäköisesti hänen jupinansa kuuli vain Alexiina, joka sattui seisomaan lähimpänä.
”No, syödään nyt ensin. Lotte, ruokaa.”
”Äääh, juurihan te käskitte minun soittaa.” Tyttö nousi pianojakkaralta johon oli juuri lysähtänyt ja vetäisi itselleen tuolin pöydän äärestä.
He nauttivat Raicyn illallisen, joka täyttyi pian tunnelmallisesta astioiden kilinästä ja keiton hörppimisestä, ja jonka jälkeen pidettiin pieni ruoansulattelutauko ennen jälkiruokaa ja kakkua. Charlotte levitti eteensä flyygelin nuottipidikkeelle vanhan musiikkikirjansa ja tapaili nurkassa koskettimia; Gillian ja Tomford kuuntelivat, kun Emily muisteli taas nuoruusvuosiaan; ja Billy järjesteli hiuksiaan ojennukseen eteisen peilin ääressä samalla, kun Kitty leikitti Oliveria. Alexiina keräsi viimeisetkin ruokailuvälineet keittiöön ja sanoi sitten: ”Mennäänkö ottamaan se yhteiskuva talliin?”
Idea sai kannatusta, joten he heittivät ulkotakit päällensä ja koukkasivat lumisen pihan poikki sen toiselle puolen. Alexiina käpälöi tallissa katkaisimia ja sytytti sinne lisää valoa.
”Kenen karsinan eteen ängetään? Tähän?”
”Ei, kun menkää siihen niin”, Raicy sanoi ja viittilöi heitä keskelle tallikäytävää. Hän kiskaisi jostain korkean tynnyrin ja laittoi kameran sen päälle. Hän kumartui katsomaan sen kautta. ”Tiivistäkää, tiivistäkää… Lotte, jäät nyt Joshin lierin taakse. Päästäkää äiti keskelle. Kitty ja Gillian voisivat vaihtaa paikkaa… noin, nyt on aika hyvä. Minä tulen Alexiinan vierelle. Pysykää siinä.” Raicy suoristautui, sääti hetken kameran nappuloiden kanssa ja kiirehti sitten heidän luokseen, kun kamera vilkutti punaista ajastinvaloa. Tuskin hän oli ehtinyt kuin käännähtää Alexiinan rinnalla, kun salama jo välkähti. Kaikki laskivat pidätetyt ilmat keuhkoistaan yhtenä huokauksena. Raicy taplasi takaisin kameralle, nosti sen käteensä ja katsoi kuvaa. ”…Gillianin silmät ovat vain puoliksi auki ja Lottellakin näyttää olevan kiinni—”
”Näytä!” tytöt sanoivat ja ryntäsivät katsomaan.
”Ihan hyvä se on…”
”Jos näytän tyhmältä, otetaan uusi—!”
”Ei—”
”Näytä! Hah”, Charlotte sanoi, kun Raicy laski kameraa, ”Billyllä on hullun virne.”
”Mitä? Minä haluan nähdä—”
”Ei nyt, tämä kuva riittää! Se on vain muistoksi”, Raicy ärähti, ja Alexiina tiesi, että Raicy jos kuka oli epäillyt saisiko hän nähdä vanhan äitinsä ikääntyvän kahdeksankymmenen puolelle laisinkaan, Williamin rumat temput huomioon ottaen.
Emily kietoi ponchoa tiukemmin ympärilleen, ikään kuin sama ajatus olisi noussut hänen itsensäkin mieleen. Joku hevonen metelöi sisemmässä tallissa, räiski ja potki vihaisena karsinassa.
”Inferno”, Alexiina mumisi. Ori oli pääosin aina ulkona, mutta koska sen oli totuttava myös karsinassa oloon, sitä pidettiin välillä myös sisällä — ja siitä se ei erityisemmin pitänyt. Nuoret aikoivat mennä katsomaan sitä lähempää, mutta Alexiina ehdotti, että he palaisivat nyt sisälle syömään isoäidin syntymäpäiväkakkua ja jättäisivät hevoset, joita he olivat tulleet häiritsemään, rauhaan.
Mikään ei tuntunut olevan poissa raiteiltaan, kaikki oli hyvin.
Miksi siis Alexiina tunsi epämääräisen huolen jyystävän sisuksiaan, kun he sammuttivat tallista valot ja suuntasivat takaisin talolle?
Hän auttoi Emilyä kuistin portaissa: ne olivat jäästä liukkaat. Isoäiti tarrasi hänen käsivarteensa ja höpötti kiitoksensa, kuittasi jotain Georgen vanhasta keinutuolista, kuten oli monesti ennenkin, ja köpötti sitten Alexiinan edeltä sisään. Alexiina tuli viimeisenä, sillä hän jäi pitämään ovea auki muillekin, ja katsoi vielä aavistuksen epäluuloisena tallipihan läpi.
Kaikki oli niin kuin pitikin.
”Ehkä minun pitäisi käydä vielä katsomassa, että kaikki on varmasti—”
”Äiti?” Charlotte potki kenkiä jaloistaan, ja kun Alexiina kääntyi häneen päin, tyttö katsoi häntä hieman levottomana. ”Mikä on? Olit jo aikaisemmin outo.”
”Olenko minä outo?” Alexiina nauroi kuitatakseen määrittelemättömän kumman tuntemuksensa sillä. ”Anteeksi.” Hän hymyili, mutta Charlotte ei vastannut hymyyn: hän näytti siltä, ettei se vakuuttanut häntä laisinkaan.
”Mä voin käydä heittään Infernolle vielä lisää heinää, että se asettuu”, lupasi Kitty, joka oli kuunnellut heitä sivusta.
”Ei, käyn itse tekemässä myöhäisen tallin sitten illemmalla. Mennään nyt vain kaikki syömään sitä kakkua”, sanoi Alexiina ja he siirtyivät taas takaisin olohuoneeseen.
Mutta kesken Onnea, onnea vaan –laulutoivotuksen Emilylle, ovikello pirahti. Alexiina hätkähti hieman liioitellusti, sillä hänellä oli säikky olo.
”Kuka siellä on? Odotammeko me vieraita?”
”’…Emily nyt kahdeksankymmentä on vaan…’”, nuoriso lauloi.
”Toivottavasti ei Wavesit”, Raicy sanoi, kun Gillian nousi lähimpänä eteistä tuolistaan jatkaen samalla laulua ja meni takaperin kävellen avaamaan ovea. Alexiinakin ajatteli sitä, sillä Gillianin vanhemmat olivat vain muutama päivä sitten julistaneet tyttärensä hevosen myynnistä ja lätänneet myynti-ilmoituksen Linkasta nettiin. Heitä ei voinut puhua pyörtämään päätöstään: Gillianin kieltäytyminen taidekoulusta oli kuulemma heidän mielestään johtunut suurimmaksi osaksi juuri tästä omasta hevosesta.
”’…onnea, onnea vaan!’”
”Iltaa, anteeksi myöhäinen ajankohta…”
Olohuoneessa hiljeni tulijan ääneen. Gillian ilmestyi ensin takaisin kiireesti kipittäen paikalleen. Ja sitten hänen perästään holvikaaren alle astui mies, jonka ruskeat hiukset olivat alkaneet harmaantua, ja jonka tummat Centereille tyypilliset kulmakarvat kaartuivat notkosti alituiseen alakuloisesti alaspäin, ja jonka kädessä oli tuuhea ruusukimppu ja avonaisen mustan takin alta pilkahti pätkä solmiosta.
”Huomaan, että taisinkin tulla juuri kreivin aikaan.” Tulijan katse osui täytekakkuun, kun hän kääntyi pöydänpäässä istuvan Emilyn puoleen ja sanoi: ”Hyvää syntymäpäivää, äiti.”
”Voi, William!” Emily kuulosti käheältä onnesta epäilyksettä parhaimmasta syntymäpäivälahjastaan eikä ilmeisesti vähääkään yllättyneenä, toisin kuin koko muu seurue, joka tuijotti vierasta kivettyneenä. Billy näytti olevan lähellä jäykkäkouristusta.
”Ei, älä suotta nouse…”
Emily kurotti ja taputti suonikkaalla kädellään hellästi vanhinta poikaansa poskelle. William salli sen, vaikkakin hänen hymynsä oli tankea ja melko iloton. Hänen aristeleva katseensa tuntui hakeutuvan toiseen päähän pöytää, missä Raicy istui jähmettyneenä. Alexiinakin vilkuili häntä huolestuneena: tästä ei hyvä seuraisi.
”William, onpa… yllätys”, Alexiina köhäisi. Hän huomasi, että kylmyys oli hiipinyt hänen omiinkin sanoihinsa eikä suoranaisesti yrittänyt sitä peitellä. Hän ei ajatellut laisinkaan niin lämpimiä langostaan enää kuin ehkä vielä pari vuotta sitten.
”Hei, Billy. Olet miehistynyt”, William tervehti poikaansa, kun tavoitti tämän katseen, mutta Billy ei reagoinut siihen mitenkään. Hän oli rusahtanut vähän punaiseksi ja käänsi kasvonsa toiseen suuntaan. Vaivaantuneisuus tuntui vain jatkuvan Emilyn hössöttäessä, että Williamin täytyisi istuutua ja ottaa kakkua, kun Raicy nousi yhtäkkiä seisomaan. Kaikki vaikenivat oitis. Alexiina yritti ilmeillä hänelle pöydän yli, että hillitsisi itsensä – Emilyn tähden – mutta Raicy ei katsonut häntä. Hänen silmänsä olivat iskostuneet Williamiin ja se katse oli niin hyytävä, että Williamin edessä istuva Gillian tuntui painuvan pienemmäksi.
”Ulos.”
”Raicy, voin selittää—”
”Ulos!”
”Minä haluaisin—”
”ULOS!”
Raicy mulkoili niin pahannäköisesti, ettei William ilmeisesti viitsinyt ruveta siinä kaikkien edessä riitelemään. Nöyrästi hän laski vähän päätään, katsahti vielä kerran heitä, näki Billyn pois käännetyn pään ja siitä ilmeisen alistuneena kääntyi lähteäkseen. He kuulivat ulko-oven avautuvan ja sulkeutuvan: kuistin valot ikkunan takana syttyivät. Raicy oli jäänyt vielä seisomaan ja osoittamaan vihaisella sormellaan pihalle. Hänen ohimollaan sykki paksu verisuoni ja hän hengitti raskaasti.
Alexiina yritti keskustella hänen kanssaan pelkällä katseella, mutta Raicy torjui hänet ja meni keittiöön.
Äsken vielä raikanut juhlamieli oli kuin vedetty vessasta alas: Williamin täydellisen yllättävä ja äkillinen ilmaantuminen oli jättänyt jälkeensä kireän viileyden, jota Kittyn laimea vitsintynkäkään ei saanut raukeamaan.
Alexiina nousi paikaltaan. Hän painoi kämmenillä Emilyä ohi mennessään lohduttavasti olkapäille, heitti takin ylleen ja kiiruhti pihalle. Hän sai Williamin kiinni tämän auton luona.
”William! William… odota.”
Mies pysähtyi käsi auton ovenkahvalla ja kääntyi. Kun Alexiina ehti lähemmäs, hän näki tämän kasvoilla tuskaisen ilmeen, joka pysäytti hänet. William järjesteli heti kasvonsa totisemmaksi.
”Minä… pahoittelen Raicyn asennetta”, hän sanoi jäykästi ennen kuin Alexiina ehti sanoa muuta. Puheesta kuulsi läpi hienoinen marttyyrius. ”Hän ei olekaan niin perhekeskeinen, kuin on aina antanut ymmärtää olevansa—”
”William”, Alexiina keskeytti. Mies vaikeni ja ensimmäistä kertaa Alexiina näki häivähdyksen siitä veljestä, jonka kanssa Raicy oli varttunut: lapsesta, joka ei ollut koskaan kasvanut oikeasti aikuiseksi; miehestä, joka näki itsensä ikuisesti toisten uhrina. Alexiina työnsi kädet puuskaan toppatakin kainaloihin. Hänen hengityksensä nousi höyrynä pakkasilmaan. Mustansinisellä taivaalla talven tähdet välkkyivät. ”William, miksi sinä tulit?”
Hän ei vastannut.
”Mitä oikein odotit? Sinä uhkasit meitä ukaaseillasi, haastoit oikeuteen kotitilastamme.”
”Minä peruin sen”, sanoi William.
”Sinä pidit meitä melkein koko viime vuoden hirveässä hädässä!” Alexiinan ääni oli terävä, ja William hätkähti siitä kuin ruoskan sivalluksesta. Hän räpytteli hämmästyneenä silmiään, ikään kuin ei olisi osannut arvata aiheuttaneensa sellaista harmia, tai koska ei ollut odottanut Alexiinan korottavan ääntään hänelle. ”Olen pahoillani, mutta olen Raicyn kanssa samaa mieltä. En voi sallia sinun tulevan enää kotiimme sen jälkeen mitä teit.”
”Minä voin selittää!” ähkäisi William nyt ja näytti taas kärsivältä. ”Jos voisitte… antakaa minun selittää… Raicy ei…”
Alexiina kallisti päätään. William pyyhki nahkahansikoitaan vaikeana, irvisteli itsekseen.
”Minä… kaikki on… en voi… en voi kustantaa lasteni elämää enää. Sain potkut”, hän paukautti. ”Sain potkut, jo kauan sitten, mutten ole kehdannut myöntää sitä lapsilleni. Anna varsinkin, hän on niin… en tiedä mitä teen. Olen hirveissä veloissa. Katin kuoleman jälkeen kaikki syöksyi kaaokseen, hänen puoleisensa suku kieltäytyi äkkiä tukemasta minua millään lailla ja Raicy… tiesin, etten saisi teiltä apua. Raicy inhoaa minua.”
Alexiinan mieleen nousi vanha muisto: George ja Emily saapumassa heidän luokseen Englantiin, kertomassa ikävät uutisensa Georgen velkaantumisesta, vetoamassa heihin sukutilansa pelastamisen puolesta…
”Kyllä me olisimme auttaneet”, Alexiina sanoi. Hänen käsipuuskansa oli rauennut. ”Emily olisi auttanut, totta kai hän olisi auttanut, kyllähän sinä sen tiesit. Mikset kertonut meille?”
William pudisti päätään. Hapan maku nousi Alexiinan suuhun.
”Ajattelit, että saisit velkasi hoidettua, jos perisit tämän sukutilan?” hän sanoi äkkiä hyvin kylmästi. William ei vastannut, mutta miehen hieman kasaan lysähtänyt olemus antoi vastauksen. Alexiina tunsi tätä kohtaan sekä inhoa, että vihansekaista sääliä. ”Olisitko myynyt tämän tilan veloiksi, niin kuin isäsi olisi joutunut tekemään, jos me emme olisi tulleet tänne?”
”Olen pahoillani…”, William kuiskasi hyvin hiljaa. ”Olin epätoivoinen… kaikki viimeisetkin rahani menivät oikeudenkäynteihin... voitteko ollenkaan käsittää… voitteko antaa minulle anteeksi…”
”Sinä siis et perunut haastetta, koska tulit järkiisi, vaan siksi, ettei sinulla ollut enää varaa jatkaa sitä leikkiä pidemmälle?” Alexiina ei ollut uskoa korviaan.
”Raicy ei olisi koskaan auttanut minua!” William huudahti.
”Minä en ymmärrä teidän kaunojanne”, Alexiina tokaisi, ”mutta lapsesi—”
William keskeytti hänet tuijottaen silmät äkkiä sirrillään jonnekin Alexiinan pään yli.
”Mitä… mitä tuolla tapahtuu…?”
Alexiinakin käännähti katsomaan. Ja hänen henkensä oli tukkeutua keuhkoihin.
Tallin takana myllymäen harjalla kajasti voimakasta valohohdetta: lehdettömien mustien puunsiluettien takana valtava oranssi halo hehkui. Korkea harmaa savuvana näytti kohoavan taivaalle.
”Ei…”
Alexiina juoksi talolle, mutta liukastui kuistin edessä rappusissa ja lensi pyrstölleen. Isku tuntui pahalta, muttei lähellekään niin pahalta kuin puristava kauhu rinnassa. William juoksi hänen perässään, katsahti häneen maassa, mutta ymmärsi syöksyä heti sisälle.
”Tulipalo!” hän huusi eteisessä.
”Enkö käskenyt sinun painua—”
”Raicy, tulipalo! Tuulimylly on tulessa!”
Sisällä kuului myllerryksen ääniä: Raicy tuli ovet lentäen ulos nopeammin kuin Alexiina oli vielä ehtinyt kunnolla ähkien ja liukastellen pystyyn.
”Mitä…?” hän karjaisi hurjistuneena, mutta näki heti hehkuman myllymäellä, ja ryntäsi eteenpäin kännykkä kourassaan.
Pian pihalle rynnivät myös Kitty, Billy, Tomford, Charlotte ja Gillian.
”Tulkaa minun kanssani!” William käski poikia, ja he juoksivat totellen hänen perässään sinne suuntaan minne Raicykin oli kadonnut pimeään.
”Muakin tarvitaan sammutustöihin”, ilmoitti Kitty ja viiletti heidän jälkeensä.
Kuistinnokkaan jäivät vain häkeltyneet Charlotte ja Gillian, sekä Alexiina, joka tunsi itsensä niin lamaantuneeksi ja järkyttyneeksi, ettei osannut tehdä mitään. Hän rojahti keinutuoliin omituisen toivottamana. Eikö hän ollutkin tuntenut sen ilmassa, aistinut, että jokin oli hullusti? Emily tuli viimeisenä sisältä, hitaasti ja verkkaisesti kuin maailmasta ei aika loppuisi, vaikka mäen päällä tuli nuoli parhaillaan heidän kotitilansa vanhaa ja arvokasta maamerkkiä.
”Noh, noh, Alexiina”, sanoi Emily tyynesti nähdessään surkeuteen lahonneen miniänsä. Se oli nurinkurista, sillä Alexiinanhan se siinä olisi melkein pitänyt lohdutella: moinen katastrofi oli varmasti suuri järkytys Emilylle ja vieläpä hänen juhlapäivänään – tuulimylly oli ollut hänen miehensä pyhä paikka. Mutta Alexiinan olo oli tyystin voimaton.
Charlotte ja Gillian eivät kumpikaan näyttäneet osaavan sanoa mitään. He tuijottivat näkyä kalpeina toisiinsa nojaten.
”Tämä ei ole todellista”, Alexiina henkäisi kuristuneella äänellä. ”Ei ole… tämä ei voi olla…”
”Älähän nyt”, Emily sanoi. Hän taputti Alexiinaa polvelle. ”Kyllä he saavat sen sammutettua.”
”En ymmärrä”, Alexiina ähkäisi, ”kuinka... kuinka otat tämän näin tyynesti? Myllyllä on pitkä ja tärkeä historia… ja nyt se palaa noeksi.”
Charlotte värähti. Gillian nyyhki hiljaa.
Emily kohotti hajamielisesti katseensa.
”Niin…”, isoäiti virkkoi hitaasti. ”Mutta sitä sanotaan, että uutta ei synny, ellei vanha väisty. Ehkä Georgen mielestä on tullut aika antaa mahdollisuus uudelle. Mennesseen jääminen ei loppu viimein edistä mitään.”
Se oli erittäin eriskummallisesti sanottu häneltä, joka edelleen helli ja huolehti kuolleen miehensä tuhkista kuin lempieläimestään.
Alexiina tapitti Emilyä täysin pöllämystyneenä.
”Minäpä keitän meille uuden kupposen teetä. Ja…”, isoäiti lisäsi ennen kuin vaappui takaisin sisälle, ”tulihan siitä kunniakseni ihan komea kokko.”
Ja se kokko näkyi varmasti koko rannikolle, palaen vielä pitkälle talviyöhön. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170 
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Dec 6, 2016 18:51:22 GMT
Mörkö
16.1.2016
 Yö oli pitkä ja täynnä vastakkaisuuksia: yön pimeys ja tulenkajo; musteenmusta taivas ja lumivalkea maa; talven pureva kylmyys ja liekkien kuumottava loimu; alkaneen vuoden alku ja pitkän historian loppu.
Kun aamu viimein sarasti kelmeänä, taivaankannen vain äkkiä vaaletessa ilman auringonnousua, oli harjanteennokassa vuosikymmeniä seisseestä tuulimyllystä jäljellä enää vain hiiltyneet jäännökset, pystyyn jäänyt perustus.
Sinä yönä ei kukaan ollut nukkunut ja epätavallisen vaisu, uupunut poppoo seisoi vielä katselemassa murhenäytelmän viimeisiä surkeana savuavia raunioita tulitaistelijoiden jo lähdettyä. Ei loukkaantuneita, ei kuolonuhreja. Olihan sekin jo jotain. Siitä olisi kai pitänyt olla iloinen.
Iloinen?
Billy katseli ympärilleen, muttei nähnyt muiden kasvoilla muuta kuin hämmennystä ja ahdinkoa. Raicy oli jo ehtinyt lähteä alalaaksoon eikä onneksi ollut huolinut Billyä mukaan.
”Ei, minun täytyy päästä ajattelemaan tätä. Ja mennä töihin. Mutta sinä et ole nukkunut, kyllä minä pärjään Thomasin kanssa.”
Todellisuudessa setä halusi mahdollisimman pian pois Williamin lähettyviltä, kyllä Billy sen tiesi.
Häntä hävetti isänsä takia. Vaikka Billyn ei tarvinnut tuntea syyllisyyttä isänsä teoista, silti se tuntui henkilökohtaisesti hänen taakaltaan. Niin kuin hänen pitäisi selitellä niitä jotenkin muille, pyytää anteeksi isänsä puolesta tämän petosta.
Alexiina ja Kitty tutkivat palaneita lautoja kauempana ja supisivat keskenään kuin epäilisivät jonkun heidän joukostaan syyllistyneen tuulimyllyn polttamiseen. Mutta kuka nyt myllyn olisi halunnut tuhota…?
Billyn katse osui hänen isäänsä, joka istui yksinään kaikista kauimpana Dewnin kivillä, kasaan lysähtäneenä, kuulaalle merelle toljottaen. Billy nielaisi pakonomaisesti. Entistäkin kamalampi ajatus nousi väkisin hänen mieleensä.
”Täältä tulee aamiaista…” Isoäiti taapersi ylös lumista mäkeä mukanaan eväskori ja Juje, joka kirmasi tervehtimään heitä kaikkia häntäänsä heiluttaen. Tomford lohdutteli sivummalla nikottelevaa Gilliania; tämä oli ainut, joka oli kyynelehtinyt yöllisen katastrofin tähden. Mutta toisaalta, Gillian pillitti nykyään alati.
”Mahtaa sinua nyt hävettää”, piikikäs ääni sanoi, ja Billy kääntyi katsomaan. Charlotte oli tullut seisoskelemaan hänen lähelleen ja kumartunut antamaan Jujelle rapsutuksia. Tyttö ei katsonut häneen, mutta Billyn sisuksissa muljahti: mistä Charlotte tiesi?
”Mi-miten niin?” Billy tokaisi, kun sydän jyskytti kylkiluita vasten.
”Kun valittelit kissankarvoista”, sanoi Charlotte suoristautuessaan ja ojentaessaan kätensä Emilyn eväskorin suuntaan ottaakseen sieltä leivän, ”ja sillä välin meidän tuulimylly paloi maan tasalle.”
Billyn pelko muuntui ärtymykseksi.
”Mistä minä olisin voinut sellaista tietää?”
Tyttö nakkasi olkaansa.
”Jätä minut rauhaan”, Billy ärähti ja otettuaan itselleenkin leivän, käveli mahdollisimman kauas Charlottesta. Alexiina ja Kitty keskustelivat jostain hiljaa ja synkkinä, analysoivat tuhoa. Billy epäröi hetken, mutta käveli sitten miltei itsekään sitä tajuamatta lähemmäs kiviä, joilla hänen isänsä istui. Juuri kun hän ajatteli sittenkin kääntyä pois, William kohotti päätään ja katsoi taakseen.
”Billy”, isä sanoi melkein kuristuneella äänellä. Hän näytti paljon vanhemmalta kuin Billy muisti. Hänellä oli taatusti enemmän harmaita hiuksia. ”Kuule…”
”Minä en halua kuulla mitään, mitä sinä aiot sanoa”, sanoi Billy, vaikka miksi hän sitten oli kävellyt sinne, missä hänen isänsä istui yksinään? Ehkä hän oikeastaan halusikin kuulla, halusi isän selittävän kaiken, ottavan taakan itselleen, jotta Billyn ei tarvinnut olla enää vastuussa mistään tapahtuneesta…
”Billy…”, isä sanoi hiljaa ja näytti niin toivottomalta, niin lannistuneelta. Se ei sytyttänyt Billyssä myötätuntoa; se suututti häntä vain enemmän. Mistä lähtien isästä oli tullut noin selkärangaton?
”Poltitko sinä sen”, Billy tokaisi. Hän ei ollut tarkoittanut pärskäyttää kysymystä niin, etenkään niin syyttävästi, mutta se vain tapahtui, tuli suusta ulos omia aikojaan. Hän tuijotti isäänsä silmä kovana.
William räpytteli hölmistyneenä ja häneltä vei hetki koota itsensä.
”…Mi-minä? Kuinka sinä tuollaista… miten sinä—?”
”Vastaa!”
”Billy, en… en todellakaan…”
Leipä tärisi Billyn kädessä. Hän katsoi sitä ja tajusi, ettei oikeastaan ollut nälkäinen. Hänen vatsassaan kaihersi jo jokin niljainen ja lonkeroinen, joka vei ruokahalun. Hän laittoi kääreen takaisin ja sulloi eväsvoileivän takin taskuun.
”Ilmestyt tänne kutsumatta ja heti käy näin—”
Isä katseli häntä ahdistuneena.
”Kuinka v-voit uskoa minusta sellaista? Että polttaisin isäni, sukuni tärkeän myllyn?”
”Ennen en voinut uskoa sinusta, että kiristäisit Raicya ja Alexiinaa ja mummia heidän kodistaan!”
Se oli selvästi isku: William lysähti entistä enemmän kumaraan. Billyä raivostutti katsella isänsä avuttomuutta. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja alkoi huutaa tahtomattaankin: ”Sinä olet luuseri! Saan hävetä silmät päästäni takiasi! Olet itsekäs, et ole koskaan välittänyt perheestä pätkän vertaa—”
”Minäkö en välitä perheestä?” William kähähti. ”Se ei ole totta.”
”SINÄ JÄTIT MINUT AINA VASTUUSEEN ANNASTA, BELLASTA JA BOBISTA, KUN LÄHDIT MUUALLE!”
”En ole siitä ylpeä, mutta minulla oli—”
”ÄITI OLI IHAN SEKAISIN JA MINUN PITI LEIKKIÄ ISÄÄ SILLÄ VÄLIN, KUN SINÄ OLIT POISSA. OLIT AINA POISSA.”
Muut olivat kuulleet korotetut äänet ja tulivat hieman lähemmäs. Charlotte sanoi melko omahyväisesti taustalla: ”Kiva, kun se en ole aina minä, joka raivoaa.” Billy ei välittänyt heistä. Hän näki vain isänsä ja se mörkö, joka asui hänen sisässään, karjui päästä sanomaan kaiken, mikä oli kaihertanut häntä lapsuudesta asti.
”Sinun takiasi Bob on nykyään sellainen kuin on! Sinä et huolehtinut meistä, et uskonut äidin sairauteen, kun mistäs sinä olisit siitä voinut tietää, KUN ET OLLUT IKINÄ PAIKALLA NÄKEMÄSSÄ MITEN HÄN KEKSII, ETTÄ MAAILMA ON VAARALLINEN PAIKKA JA BELLANKIN ON PAREMPI JOS ALIENIT VIEVÄT HÄNET—”
”Billy!” Williamin ääni särkyi.
”ANNA NUUSKAA JA TEKEE TIES MITÄ MUUTA, TIESITKÖ SIITÄ? JA SITTEN KUN VIIMEIN PÄÄSEN TÄNNE JA ELÄMÄ ON PAREMMIN, SINUN PITÄÄ PILATA SEKIN. SEKIN! ENSIN PILAAT LAPSUUTENI, MEIDÄN PERHEEN, JA SITTEN HALUAT PILATA VELJESIKIN PERHEEN!”
Alexiina kääntyi ympäri ja hätisti kaikkia poispäin.
”Minä haluan kuunnella!” Charlotte marisi, mutta Alexiina loi häneen ehdottomasti ei -katseen. William oli noussut seisomaan, muttei yrittänytkään enää keskeyttää Billyä: hän otti kaiken vastaan, tuijotti tätä kuin zombi, melkein yhtä kalpeana kuin lumi heidän ympärillään. Ja hän näytti syylliseltä, juuri niin syylliseltä, että tiesi kaiken olevan totta eikä aikonutkaan kiistää siitä mitään.
Billy huohotti kuin olisi juossut myllymäkeä ylös ja alas. Hänen hengityksensä huurusi ilmaan, kurkkua poltteli. Vaaleanvihreä taivas ulapan yllä oli kaunis, meri näytti melkein nestemäiseltä teräkseltä, mutta Billy oli juuri nyt sokea kaikelle, sillä hänen sisällään ulisi tuska.
”Olet paska isä”, hän sanoi. ”Tosi paska.”
William näytti murtuvan kyyneliin; Billy ei sietänyt sellaista. Hän kääntyi poispäin, hän oli vieläkin raivoissaan, mutta myös järkyttynyt ja hirveän suruissaan. Mutta suruaan hän ei hyväksynyt. Hän halusi mahdollisimman kauas ja riensi nopeasti eteenpäin ohi tuulimyllyn hiillokset, mustuneet seinät ja lautakasan; ohi kauemmas aamiaiseväitä syömään kerääntyneiden uteliaat katseet. Juje laukkasi hänen rinnalleen, haukahti kerran, heilautti häntäänsä, mutta Billy ei pysähtynyt tervehtimään koiraa. Hän syöksyi paljaiden puunrunkojen lomasta mäkeä alas, potki lunta tieltään ja oli vihainen, niin hirveän vihainen…
Mistä lähtien hänestä oli tullutkin niin vihainen?
Mistä saakka viha oli ollut yksi hänen perusmielialoistaan?
Ei hän ollut aina ollut sellainen, niin aggressiivinen. Hän oli joskus ollut sangen säyseä ja miellyttävä, ainakin omasta mielestään. Mutta siitä tuntui olevan todella kauan, niin kauan, ettei sitä voinut muistaa...
Nykyään hän oli yhä enemmän ja enemmän vain raivoissaan kaikesta ja kaikille.
*
Hän istui suu tiukkana viivana Axen karsinan perällä ja silppusi heinänkorsia ruunan aamiaiskasasta pieneksi karikkeeksi. Lämminverinen ei pahemmin piitannut hänestä, mutta Tofun karsinassa olisi ollut liian vaarallista, sillä percheron olisi todennäköisesti vain halunnut tallata hänet kavioihinsa. Billy myös ajatteli, ettei häntä löydettäisi Axen karsinasta yhtä helposti kuin suosikkihevosensa luota, mutta ilmeisesti hän erehtyi. Joku löysi hänet kumminkin.
”…Billy?” arka ääni kuului Gillianille. Tämän tukkapehko näkyi kalterien välistä ennen silmiä, jotka olivat vuolaasta itkemisestä punertavareunaiset. Billyn teki mieli käskeä hänet hiivattiin, muttei sanonut mitään. Gillian oli aina ollut mukava, eikä Billy halunnut loukata tätä, vaikka toivoikin tämän jättävän hänet yksin.
Gillian epäröi pitkään sanomatta mitään muuta, piti tumpuilla kiinni kaltereista kuin sellin takana ja selvästi jahkaili uskaltaisiko puhua ollenkaan. Lopulta Billy päätti sanoa jotain, jottei tyttö vain luulisi hänen itkevän.
”Jännä miten aina, kun isä on tullut käymään, se saa vereni kiehumaan.” Hän kumartui eteenpäin ottamaan uuden heinänvarren ja alkoi repiä sitäkin palasiksi.
”Minä…”, Gillian empi. Billy ei halunnut kuulla lohduttavia sanoja, ei kaivannut sympatiaa. Ainut, mitä hän kaipasi oli, että isä lähtisi lätkimään Orange Woodista niin pian kuin suinkin.
”Joko hän lähti?”
”Wi-Williamko? Ei… hän…” Gillian vaikeni, ikään kuin ei uskaltaisikaan kertoa. Sitten hän jatkoi melkein pelästyneen kuuloisena: ”Hän itki ja jäi juttelemaan Alexiinan sekä mummin kanssa.” Billy pidätti halveksuvaa tuhahdustaan vain vaivoin. Gillian oli hetken ajan hiljaa. ”Hän… oli aika poissa tolaltaan.”
”Pah. Kerjää sääliä, että saisi tekonsa anteeksi.”
”Ei, kyllä hän oli minusta ihan oikeasti todella pahoillaan.”
”No, sitten sinäkin olet väärässä!” Billyn tarkoitus ei ollut ollut huutaa. Hän näki, että Gillian oli säikähtänyt ja vetäytynyt taemmas. Billy jatkoi heinän repimistä, tunsi suonissaan kohisevan veren kihisevän taas.
”Minä… minunkaan vanhempani eivät olleet koskaan kotona, kun olin pieni”, Gillian sanoi sitten. Billy sulki hetkeksi silmänsä: häntä ei kiinnostanut pätkääkään kuunnella ruikuttavaa tarinaa, jonka päätteeksi Gillian varmaan pillittäisi taas. Tietenkään Billy ei sanonut sitä ääneen, ja niinpä Gillian jatkoi: ”He eivät olleet kovin kiinnostuneita elämästäni, kuin vasta opinnoistani sitten, kun menin kouluun… ja minullekin täällä olo oli se oikea koti. Ja myös minun vanhempani ovat päättäneet pilata elämäni täällä, myymällä hevoseni… ja vaikka”, tyttö veti vavahdellen henkeä, mutta hänen äänensä pysyi kuitenkin vakaana, ”ja vaikka he toimivat väärin, minä tiedän, että he kyllä ajattelevat parastani… ainakin luulen niin. He toivovat minulle hyvää, että menisin kouluun, joka auttaisi minua eteenpäin elämässä, mutta samalla he unohtavat kuunnella mitä minä haluan.”
Axe pärskähti ja Billy lakkasi silppuamasta. Hän jäi tuijottamaan hevosen syömistä mitään näkemättömin silmin.
Gillian tuntui rohkaistuneen Billyn hiljaisuudesta, sillä hän puhui entistä varmemmin: ”Minulla ei ole tietenkään ollut sisaruksia, joista olisin joutunut huolehtimaan, mutta… Minä uskon, että sinunkin isäsi tarkoitusperä on varmaan ollut hyvä, vaikka hänen toimensa eivät olekaan sitä osoittaneet…”
Billy ei sanonut mitään. Hän tuijotti lasittuneesti yhtä ja samaa kohtaa, Axen liikkuvaa tummanruskeaa leukaperää, joka jauhoi ja jauhoi heinää… Liikkuiko hevosen päässä mitään muuta? Muuta kuin ruoka? Murehtivatko hevoset ikinä mitään? Varmaan ainakin sitä, että naapuri ei saa kauroja ensin, ja sitä, että kaveri lähti ulos, mutta itse on vielä sisällä… Niillä ei ollut kaunoja vanhempiaan kohtaan. Tuskin tiesivät edes, kuka niiden emä tai isäori oli. Tunnistaisivatko ne sisaruksiaan, jos törmäisivät jossain? Tiesikö Fifi, että sen poika Inferno oli palannut Orange Woodiin?
”…ja minusta on aivan kamalaa, että mylly paloi, ja vielä mummin syntymäpäivänä”, Gillian sanoi viimein ennen kuin vaikeni taas, sillä kertaa sen kuuloisesti, että monologi oli ohitse.
Billy ei ollut kuunnellut juuri sanaakaan.
”Jaa. No… minua se ei oikeastaan niin paljon liikuta.”
Ja lopultakin Gillian jätti hänet rauhaan. Billy työnsi kätensä puuskaan, nojasi päätään taa karsinan laudoitusta vasten ja sulki silmänsä, kiroten maailmaa hiljaa mielessään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 7, 2016 12:04:41 GMT
Burn
16.1.2016
Aikuiset neuvottelivat vilkkaasti ja vakavina tallipihalla poliisien kanssa, jotka olivat tulleet tutkimaan tuulimyllyn paloa. Alexiina näytti pudistelevan toistuvasti ja kiihkeän tiiviisti päätään kuin ei missään nimessä suostuisi uskomaan johonkin mitä poliisit ehdottelivat. Kittykin oli siellä; hänet laskettiin aikuiseksi aina, kun jotain vakavaa tapahtui, mutta muulloin hänet katsottiin enempi osana nuorisoa. Hän ei virnuillut niin kuin yleensä, vaan kuunteli totisena vierestä, aukaisten välillä suunsa sanoakseen oman mielipiteensä.
”Tämä on hirveää…”
Gillian.
Gillian hätkähti ja vetäytyi pois tallituvan ikkunasta, josta oli katsellut kynsiään pureskellen aikuisten kokoustamista. Talliin rakennettu uusi eteinen oli vielä kesken: tallitoimistoksi kaavailtu huone oli edelleen seinistä auki ja täynnä rakennustarvikkeita, mutta tupaan oli jo tuupattu hoitajahuoneen vanhat laastipölystä tomuiset sohvat, joilla he nyt istuivat ja masentelivat. Tyhjä eväskori lojui likaisella lattialla. Muuta siellä ei sitten ollutkaan.
”Sanoitteko jotain?”
”Minä sanoin: ei voivottelu rakenna sitä takaisin”, Charlotte toisti. Hän istui polvet leuassa ja kädet niiden ympärillä, yhtä aikaa äkäisen ja välinpitämättömän näköisenä, tuijottaen silmät väsymyksestä verestäen karua kiviseinää. Tomford istui etunojassa sohvalla hänen vieressään ja pyöritteli stetsonia sormissaan. Hän peitti haukotuksen kämmensyrjällään.
”Kai sen kuitenkin voi rakentaa takaisin?” Tomford sanoi.
”Ööh, viime yönä tuhkaksi meni muutakin kuin pari kappaletta myllysiipiä ja seinät. Siinä meni esiesiesiäidistäni lähtien tämän sukutilan historia tai jotain sinnepäin…”
Tomford painoi päänsä takaisin kumaraan.
”Mistä luulette, että se syttyi?” Gillian pohti.
”Joku tuikkasi tuleen”, Charlotte sanoi armotta.
Gillian ravisti järkyttyneenä päätään. ”Ei…”
”Joo. Miten muutenkaan? Keskellä talvea?”
”Miksi joku olisi niin tehnyt?” Tomford ihmetteli.
Charlotte kohautti toista olkaansa. ”Mistäs minä tietäisin.” Sitten hän silmäsi oikeaan ja vasempaan, kuin varmistaakseen, ettei ketään muuta tosiaan ollut väijymässä laasti- ja betonivuorausten takana. ”Missä Billy on?”
”Hän oli Axen karsinassa, mutten tiedä, jos hän meni jo sisälle”, Gillian sanoi.
”Se oli William”, Charlotte sanoi.
Gillian haukkoi henkeä. Tomford lakkasi näpräämästä lakkiaan.
”Lotte, älä sano tuollaista…”
”Eikö se ole ilmiselvää? Hän kiristää meiltä tätä maatilaa, peruu mukamas haasteen, tulee yhtäkkiä käymään selittelemättä itseään ja pam—mylly on lieskoissa.”
Gillian pudisteli taas päätään. Hän ei halunnut kuulla enempää, muttei voinut estää Charlottea jatkamasta paatoksellisen hyytävällä äänellä: ”Se oli kostoisku. Tai kiero suunnitelma. Uhkaus. ’Jos ette suostu luovuttamaan, tuhoan pala palalta tämän—’”
”En voi mitenkään uskoa, että William tekisi jotain sellaista!” Gillian henkäisi.
”Ai, ja sinä tunnet hänet niinkin hyvin?”
”Hän… hän oli todella kauhuissaan Billyn huudettua hänelle! Olithan sinäkin siinä, hän murtui—”
”Ehkä hän on oiva teeskentelijä.”
Gillian ravisti päätään, kääntyi taas ikkunaan. William seisoi pihalla uupuneen näköisenä Emilyn vieressä, tuki vanhaa äitiään harteilta ja vastaili väsyneesti poliisien kysymyksiin. Silloin tällöin hän viittilöi myllymäelle päin tallin yli. Raicy ei ollut vielä palannut laaksosta.
”Voi ei”, sanoi Charlotte äkkiä hiljaa itsekseen. ”Tänään on lauantai.”
”Niin?”
”Lauantai”, Charlotte toisti. ”Hoitopäivä.”
Gillian tapitti häntä, kunnes ymmärsi. Pian talleille virtaisi pienempiä ja isompia ponihoitajia, jotka haluaisivat tietysti kuulla mitä oikein oli tapahtunut. Hän aisti Charlotten periväsyneestä katseesta sen, mitä tunsi itsekin: ajatus hoitajille yön tapahtumien selittämisestä tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Tomford haukotteli taas.
”Taidan lähteä nyt kotiin nukkumaan”, Josh sanoi ja ponnistautui seisaalleen. Hän asetteli stetsonin päähänsä, suoristi silmälasinsa. ”Näemme jälleen maanantaina, hyvät neidit.” Hän hymyili alakuloisesti Gillianille, joka yritti hymyillä takaisin, ja nyökäytti päätään Charlotten suuntaan, joka ei jaksanut vaivautua vastaamaan mitään. Sitten Tomford asteli tuvan ovelle, väänsi kahvaa ja astui ulos. Gillian meni ikkunalle katsomaan hänen jälkeensä kuinka poika taplasi tallipihan yli porteille päin.
”Mokoma”, Charlotte murahti sohvalta. ”Jätti meidät huolehtimaan ipanoista, kun itse livistää karkuun.”
”Meistä kukaan ei nukkunut viime yönä. Minuakin väsyttää hirveästi”, Gillian sanoi hiljaa.
”Minulla pitäisi olla estevalmennus tänään”, Charlotte mutisi. ”Arvaa jaksanko.”
Gillian…
Gillian pyörähti salamana ympäri.
”Kuulitko sinä?” hän hengähti. Charlotten leuka nojasi laiskasti polvia vasten. Hän kykeni vain vaivoin nostamaan kysyvästi kulmakarvojaan. ”Se ääni… ääni, joka sanoo nimeni. Se teki sen taas.”
”Joo, uskon nyt”, Charlotte näsäviisasteli, ”että sinua väsyttää hirveästi.”
Gillian kuulosteli korvat hörössä, vaikka se oli turhaa. Ääni tuntui aina kantautuvan jollain tavalla hänen sisästään, joten sen kuulemiseen ei juuri korvia tarvittu. Kuiske tuntui taas vaipuneen olemattomuuteen, se tapahtui aina niin nopeasti, että hän olisi hyvin voinut kuvitellakin sen. Mutta sydämen syke, joka oli kiihtynyt, paljasti totuuden. Hän ei kuvitellut. Hän ihan oikeasti kuuli aaveen kutsuvan häntä.
Aaveen…? Aaveen!
”Minusta tuntuu…”, Gillian aloitti ja hämmästyi itsekin, miten varmalta hänen äänensä kuulosti, ”että se on isoisä.”
Charlotten naurahdus oli kuin haukahdus.
”Älä hei, alatko sinäkin kohta käydä niitä pitkiä keskusteluja ilman kanssa niin kuin mummi?”
Gilliania ei haitannut Charlotten kylmäkiskoisuus. Hän oli äkkiä melko varma, että juuri isoisä kuiskaili hänelle, halusi hänen huomiotaan. George Centerillä oli jotakin asiaa haudan takaa.
”Heeeeeei, onko täällä ketään? Haloo? Huhuu?”
”No niin”, Charlotte huokaisi. ”Mitäs minä sanoin?”
”Hoooi—! Ai, täällä te olette. Moi!” Matruusa oli tullut tallin puoleisesta tupaovesta. Hän kantoi mukanaan muovikassia, josta pilkotti ratsastussaappaat, ja kyynärtaipeesta roikkui kypärä. ”Mitä täällä—?”
”Älä kysy mitä täällä on tapahtunut”, Charlotte keskeytti poninsa hoitajan. ”Näet vallan hyvin itsekin, mitä on tapahtunut, kun katsot kentän ohi mäen päälle. Ja välitä sama viesti kaikille muillekin uteliaille.”
Matruusa sulki suunsa. Sitten hän kysyi: ”Voinko hypätä esteitä Lunalla tänään?” Charlotten nyökättyä, tyttö kääntyi ja katosi kiireen vilkkaa takaisin talliin.
Gillian oli vaipunut omiin aatoksiinsa. Hän pureskeli taas kynsiään. Charlotte aukaisi jalkansa ja laski ne lattialle.
”Kuolen pian”, hän valitti. ”En tajua miten saan unta, jos menen nyt nukkumaan, kun on näin kirkasta, mutta kai on pakko yrittää… Tuntuu, että migreeni voisi taas tulla… En kestä kuunnella Judithin ääntä näin väsyneenä.” Ja hänkin läksi pihalle ja kohti taloa.
Gilliankin aikoi lähteä, oikeastaan hänen olisi pitänyt mennä nyt kotiin, mutta hän pysähtyi empien. Hetken pohdittuaan, hän päättikin käydä vielä tuulimyllyn raunioiden luona, sillä jotenkin hänellä oli sellainen tunne, että niin kannattaisi tehdä – vaikkei tiennytkään miksi.
Hän tarpoi kalpeiden puunrunkojen lomitse ja oli hengästynyt jo puolivälissä matkaa. Yön aikana mäkeä oli rampattu eestaas niin monesti, että sen harjalle näytti johtavan tasaiseksi tallottu hieman liukas lumitie. Sammutusvettä tuoneiden mönkijöiden jäljet olivat jättäneet isot rosoiset urat ja Gillian mutkitteli niitä pitkin aina harjanteen laelle saakka.
Näky oli yhä yhtä kamala. Pala nousi kurkkuun, kun hän katseli hiiltyneitä osin pystyyn jääneitä seiniä. Mäki näytti niin alastomalta ja autiolta ilman maamerkkinäkin tunnettua tuulimyllyä.
”Anteeksi, tänne ei voi tulla.” Raunioiden toiselta puolelta oli esiin astunut poliisi. ”Palon syttymisen syyn tutkimus on kesken.”
”Ai, anteeksi”, Gillian piipitti. Hän pysähtyi katselemaan kauempaa, miten poliisi nauhoitti rakennuksen. ”Meneekö siihen kauan?”
”En osaa sanoa”, poliisi vastasi. Hän keskittyi taas tehtäväänsä, eikä Gillian halunnut olla häiriöksi, joten haikein mielin hän lähti laahustamaan takaisin alas, miettien, olisiko uusi vuosi voinut enää polttavammin alkaa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 12, 2016 13:51:22 GMT
Katumus
17.1.2016
Tallin polttavin uusi juoru, kuuma peruna, oli, että tallipojan vankikarkuriveli oli piileskellyt tuulimyllyssä, tupakoinut siellä ja siitä rakennus oli tuikahtanut tuleen. Huomattuaan tekonsa, tämä oli hypännyt mäeltä mereen ja uinut pienelle saariluodolle, josta raketteja perinteen mukaan ammuttiin aina uutena vuotena.
Charlottea tämä puhe lähinnä kismitti.
”Naurettavaa. Niin kuin kukaan voisi selvitä siitä, että hyppää myllymäeltä mereen, kun pudotusta on toistakymmentä metriä ja alla odottaa tappokarikko. Ja tietävätkö ne edes, että meidän entinen hevostalli Englannissa paloi ihan oikeasti tupakasta?” hän jupisi Kittylle, joka oli äitiä ja isää (ja Dewniä) lukuun ottamatta Orange Woodissa ainut, joka oli asunut myös Ninthwoodissa ja tiesi siis mistä on kyse. Kolme höpöttävää hoitajaa oli juuri lähtenyt satulahuoneesta kerrattuaan ensin näitä huhuja suurella intohimolla.
”Ei, ei ne tiiä”, Kitty sanoi. ”Ai sä muistat sen?”
”Miten niin muistan? Totta kai muistan”, Charlotte tokaisi. ”Lisa-poni kuoli.”
”Juu, mutta mä aattelin… tai ehket sä niin pieni sillon enää ollutkaan.”
Charlotte mutristi suutaan. ”Olin jotain kahdeksan tai yhdeksän. Mutta kuitenkin… se ei ole hauskaa. Ja oletko miettinyt mitä Dewn sanoo, kun tulee takaisin? Hän saa hepulin.”
”Eikä oo kovin reilua syyttää Jaredia, varsinkaan, kun se ei edes polta”, Kitty sanoi omissa ajatuksissaan remmittäessään jonkun suitsia kasaan. Charlotte nosti Shalian westernsatulan tangolta ja suuntasi harjakorikaapille. Hän rypisti hajamielisesti otsaansa.
”Jaa… mistä sinä sen tiedät?”
”Tiedän minkä?”
”No sen Tomfordin veljestä.”
Kitty näytti yhtä hämmentyneeltä kuin Charlotte tunsi olevansa. Sitten tallityttö nakkasi puhdistetut suitset naulaan ja virnisti hyvin epäluuloja herättävän kittymäisesti.
”Kunhan veikkaan.”
Charlotte heilautti kaapin oven auki ja kolusi sieltä Shalian vaaleansinisen harjakorin satulan päälle. Hän muisti mitä Gillian oli sanonut Andrewlle, mietti Andrewtä säälittävänä vauvana, ja virnuili itsekseen niin, ettei Kitty nähnyt. Vaikka hän ei ollut nähnyt saati puhunut Andrewlle sanaakaan sitten tuon viimeisen kerran, jonka he Gillianin kanssa poikkesivat Spencereillä, Charlotte ei ollut ihan hirveän pahoillaan. Se, ettei Andrew enää tekstaillut hänelle ja se, mitä heillä ehkä joskus oli meneillään, oli ilmiselvästi nyt tyystin ohi, ei harmittanut häntä. Itse asiassa Charlottesta oli parempikin, etteivät he enää olisi niin läheisesti tekemisissä, sillä Andrew toisi Charlotten mieleen vain asioita, jotka hän oli päättänyt unohtaa: Mustat Ruusut, Sophie… ja vähän Emmakin. Mitähän tälle mahtoi kuulua nykyään?
Charlotte löi kaapinoven takaisin kiinni ja se paukahti turhan kovaa.
”Mitä mieltä olet William-sedästä?” hän kysyi ja mietti, miten muotoilisi epäilyksensä Kittylle sopivalla tavalla. Kitty kulki seinää pitkin ja tsekkaili satuloiden alle, että ratsastajat eivät olleet jättäneet märkiä tai likaisia huopia niihin kiinni.
”Mitäs mä siitä. Ihan mukava.”
Charlotte korjasi painavan satulan asentoa käsivarsillaan.
”Mitä te puhuitte poliisien kanssa?”
”Kyselivät vaan milloin palo huomattiin, arvioitiin sen alkamisaikaa ja syttymissyytä—”
”No, mihin johtopäätökseen te tulitte?” Charlotte kuuli äänestään, että oli ehkä vähän kärkäs, mutta Kitty ei tainnut noteerata sitä, sillä tämä maiskautti juuri paheksuen kieltään ja kiskoi sitten Lunan satulan alta hyvin talvikarvaisen huovan irti.
”Ei näitä tällasina jätetä satuloihin kiinni”, tallityttö marmatti päätään pudistellen.
”Kitty”, Charlotte muistutti kesken olevasta keskustelusta.
”Niin? Jaa… no, ei se vielä selvinnyt. Ne tutki sitä ja lähettää sitten vissiin Alexiinalle tai Raicylle tiedon siitä, mikä sen aiheutti.”
”Mutta kai teillä jotain epäilyksiä oli?”
”Noo... ei oikeastaan.”
Charlotte tasasi hengitystään ja sanoi sitten vakaasti: ”Olisiko se mitenkään… olisiko mahdollista, että se olisi voinut olla tuhopoltto?”
”Tuhopoltto?” Kitty jäi tutkailemaan Ewen satulaa mietteliäänä. Sitten hän pudisti päätään. ”Ei… tuhopoltto? Ei sentäs. Miksi kukaan tahallaan polttaisi myllyn?”
”Joku, jolla voisi olla meille kaunaa… tai tälle tilalle… tai jokin muu agenda…”
Kitty naurahti nakatessaan Lunan huovan pesukorin viereen.
”Oletkos lueskellu salaliittoteorioita? UFO:t lenteli mäen päällä ja tähtäsi laaserilla tuulimyllyyn”, Kitty virnuili taas, ”joo, voihan se olla.”
Charlotten kädet alkoivat jo väsyä kannattelemaan satulaa. Oli ehkä sittenkin turha puhua tästä Kittyn kanssa, ei hän kuitenkaan tajuaisi. Hän käveli satulahuoneen ovelle.
”Tuletko nyt laittamaan meille jotain kentälle?”
”Westernkamaa vai?”
”Niin. Voisin harjoitella Shalian kanssa sitä lankkua ja jos keksit jotain muita tehtäviä.”
”Selvä pyy”, Kitty heilautti kättään sotilastervehdykseen. ”Mutta hei, sano sille ponis hoitajalle, ettei toi passaa. Kun se tulee tallille seuraavan kerran, se saa luvan harjata noi villat tosta huovasta ja heittää sen pesuun.”
”Joo, minä sanon, kun näen Matruusaa”, Charlotte sanoi.
Hän suuntasi hevosensa karsinalle ja laski lännensatulan pidikkeelle, henkäisi ja pyöräytti hartioitaan. Westernsatulat painoivat satatonnia enemmän kuin kepeät estesatulat.
”Moi, Shallalaiseni”, hän tervehti karsinassa olkia hamuavaa mustaa arabialaistaan. Se oli Charlotten ilo ja ylpeys, eikä hän nytkään pidellyt leveää hymyä, joka kiri hänen kasvoilleen, kun Shalia nosti päätään ja hörähti hänelle hiljaa. Hän laski harjakorin lattialle, poimi sieltä yhden suan ja puikahti karsinaan. Shalia nuuhkaisi hänen kämmentään ja harjaa, ja Charlotte rapsutti sitä kaulalta alkaessaan puunaamaan hevostaan. Vatsan kohdalla hän hiljensi tahtia ja piti hetken kättään Shalian kyljellä. Siellä oli muotoutumassa uusi hevonen… Hänen oman Shaliansa ensivarsa… Charlotte laittoi korvansakin karvaa vasten, muttei kuullut kuin porinaa ja kuplintaa ruoansulatuskanavassa. No, eihän Shalian astutuksesta ollut kuin vasta pari viikkoa, eihän siitä tietysti vielä mitään huomaisi.
Kitty laittoi kentälle maapuomeista käytäviä, lankkusillan ja kahisevasta pressusta telttaa. Hän oli käsistään niin näppärä, ettei siinä kauan nokka tuhissut, kun esillä oli jo melkein kisoista menevä rata. Charlotte ja Shalia tulivat kentälle, kun Kitty raahasi yhtä tynnyriä lumista hiekkaa pitkin ja pyöräytti kohdilleen.
”Onkos passeli?”
”Tosi hyvä”, Charlotte nyökkäsi ja nousi satulaan. Hän asetteli ohjakset toiseen käteen ja pyysi Shalian käyntiin. ”Mitä noilla tynnyreillä meidän pitäisi tehdä?”
Kitty ei sanonut mitään, katsoi vain merkitsevästi. Kun Charlotte tuijotti häntä kauhistuneena takaisin, ymmärtäen tehtävänannon sanomattakin, tallityttö purskahti nauruun. ”Kyllä teidän pitää sitäkin ruveta harjoittelemaan.”
”En ole ikinä kiertänyt tynnyreitä”, Charlotte hermoili.
”Nimenomaan. Ei se niin vaikeaa ole.”
”Se näyttää vaikealta.”
”Alotat tietty ensin ravissa. Ja siinä on tietty kuvio, ensin ton ympäri vastapäivään ja sitten tonne…”
*
Alexiina ja William kävelivät kentän laidalle. William pyyhkäisi lunta muurin päältä ja nojasi siihen katsellessaan veljentyttärensä ratsastusta: Charlotte ravasi Shalialla jo varsin jouhevasti tynnyreitä ympäri Kittyn kannustaessa ja jakaessa neuvojaan.
”Sehän näyttää hyvältä”, sanoi William hajamielisesti, vaikkei hevosista oikeastaan juuri mitään tiennytkään. Alexiinakin katsoi sinnepäin, mutta käänsi sitten taas huolestuneet kasvonsa takaisin mieheen.
”Olen toki kiitollinen, että päätit vielä jäädä antamaan tukesi myllyjupakan jälkeen Emilylle ja meille, William”, hän aloitti ja vilkaisi vaistomaisesti mäelle, joka näkyi siihen kentälle erityisen hyvin. Karu musta kasa näytti todella ankealta ja rumalta, ”mutta Raicy ei edelleenkään ole taivuteltavissa.”
William siristi silmiään kaukaisuuteen. Taivas oli umpipilvessä, lähes yhtä valkoinen kuin maa, ja se häikäisi jollain kummallisella tavalla. ”Hän ei taida antaa minulle koskaan anteeksi. Kuten ei poikanikaan.”
Alexiina varoi sanomasta mitään hätiköityä ja oli siksi vaiti jonkin aikaa.
”Se ei tapahdu yhdessä yössä, ei.”
”Mutta vuosikausia pitkä historia voi tuhoutua vain yhdessä yössä.”
”N-niin”, Alexiina epäröi, sillä viittaus saattoi olla yhtä hyvin tuulimyllyyn kuin ihmissuhteisiin, ”niin, luottamuksen rakentaminen vie usein kauan, hyvin kauan, suhteessa aikaan, joka riittää sen romuttamiseen.”
Hengästynyt Charlotte pysäytti Shalian kauempana kentällä, taputti sitä kaulalle ja jutteli onnistumisesta innoissaan Kittyn kanssa. Pian kuului: ’Ei! Ei nyt vielä!’ ja Kittyn äänekästä tsemppausta.
”Olen tehnyt virheitä”, William puhui. ”Olen monen erehdyksen mies enkä ilmeisesti opi niistä koskaan… mutta tekisin parhaani oikaistakseni aiemmat virheeni. Toivoisin vain, että Raicy voisi antaa minulle vielä mahdollisuuden. Olen menettänyt isäni, veljeni, vaimoni ja nyt vanhimman poikanikin…”
”Askel kerrallaan, niin tikkaita kavutaan”, Alexiina sanoi totisena.
”Mitä voin tehdä?” William kääntyi häneen päin ja näytti ruttuiselta ja paljon vanhemmalta kuin oikeasti oli. ”Mitä voin tehdä, jotta Billy ja Raicy antavat minulle anteeksi? Sano.”
Alexiina häkeltyi niin epätoivoisesta pyynnöstä, mutta vaikka hän katsoi noihin ruskeisiin apua anoviin silmiin, joiden surumielinen ilme oli latistunut ja kärsivä, hän ei löytänyt ainuttakaan sanaa. Tämän kerran hänellä ei ollut laisinkaan antaa neuvoja.
William luki sen hänen katseestaan, tiesi varmaan itsekin pyytävänsä mahdottomia, ja kääntyi alistuneesti poispäin. He olivat hiljaa pitkään. Alexiinan sisällä risteili sekavia ajatuksia, hän oli kertakaikkisen sanaton. Kentän keskivaiheilla Kitty oli saanut Charlotten puhuttua ympäri ja tämä laukkasi nyt ensimmäistä kierrostaan Shalialla tynnyreiden ohi ja ympäri. Musta hevonen ja tummavaatteinen ratsastaja erottuivat erityisen vahvasti valkoista maisemaa vasten. Kentän takaisen tammalaitumen takana merikin oli kalpea ja hiljainen.
”Täällä on tosiaan hyvin kaunista, kauniimpaa kuin muistin. Olette tehneet ihmeitä täällä. Paikkaa tuskin tunnistaa samaksi kuin se, jolla vartuin, mutta kaikki on mennyt parempaan. Isä ei halunnut koskaan muuttaa mitään, kaikki piti pysyä juuri niin kuin ne olivat olleet hänen lapsuutensa aikana.”
”Kiitos”, Alexiina kuiskasi. Hän tarkasteli Williamia edelleen hyvin huolissaan, mutta kääntyi sitten itsekin katselemaan ympärilleen. ”Tämä tila on ollut ilo ja ilmeisen ikuinen projekti, sillä on edelleen kesken.”
”Hevosopisto on aikamoinen hanke.”
”Ei, en usko, että tästä tulee hevosopistoa”, Alexiina sanoi hailakasti ja William käännähti katsomaan häneen yllättyneenä. ”Lupaa ei myönnetty”, hän selitti tämän hämmästyneelle ilmeelle.
”Olen pahoillani”, William sanoi hetkisen kuluttua.
Alexiina kuittasi sen ravistamalla päätään.
”Olin ehkä hieman liian kunnianhimoinen. Oli tietysti melko epärealistista, että näissä puitteissa helposti saisi perustamislupaa niin isolle akateemiselle yritykselle, mutta minulla on jo ässä hihassa.” Hän hymyili vähän. ”Hevoskoulun kriteerit eivät ole yhtä tiukat, joten uskon melko vahvasti, että sen vaatimuksiin yllämme.”
”Voinko tehdä jotain hyväksenne?” William pukahti äkkiä. ”Myllypalo aiheutti päänvaivaa. Mutta muutenkin? Jos voin jäädä auttamaan sen loppujen purkamisessa—”
”Kiitos, mutta emme ole vielä päättäneet mitä teemme sen suhteen.” Äänensävy sanoi myös muuta, ja onneksi William tuntui ymmärtävän, sillä hän nyökkäsi aavistuksen pettyneesti. Raicy tarvitsisi enemmän aikaa.
”Niin… no, aion joka tapauksessa yöpyä Villtownissa vielä jonkin aikaa. Sitten minun on varmaankin palattava Suomeen enkä tiedä… enkä tiedä milloin voin jälleen tulla käymään.”
He hiljenivät. Molemmat katselivat poissaolevasti, kuinka Charlotte kirmasi lyhyttä laukkaa hieman liian hätiköidysti ja tynnyri meni kumoon. Lumi ja sora lensivät Shalian takakavioista pitkälle ilmaan.
”Minulla olisi vielä yksi kysymys tai pyyntö oikeastaan”, William sanoi sitten. ”Lapseni… Anna, Isabella ja Robert… voivatko he tulla tänne taas kesällä?”
”Luulin, ettei Anna viihtynyt täällä.”
”Minulla ei ole heille juuri mitään annettavaa enää, olen ollut pettymys heidänkin silmissään. Olen kuitenkin oppinut arvostamaan… tarkoitan, olen ymmärtänyt kuinka tärkeä arvo kotitilalla on lapselle. Perheellä.”
”No, onhan täällä parempi tietysti kasvaa kuin kaupungin saasteissa”, Alexiina nyökkäsi mietteliäästi. ”Raikasta ja suolaista meri-ilmaa, luonto lähellä, hevoset…”
”Nimenomaan”, William nyökkäsi kiihkeästi, ”ja haluan lasteni saavan nauttia siitä yhtä lailla kuin Raicyn—teidän—lapsenne. Olette jo ottaneet Billyn tänne, mistä olen syvästi kiitollinen, mutta... voisivatko he loputkin mitenkään… tulla tänne kesäksi? Yrittäisin järjestää asiani syksyyn mennessä.”
Alexiina pohti sitä jonkin aikaa. Olihan Billykin tosiaan täällä, hän ajatteli, miten muilta lapsilta siis voisi evätä saman mahdollisuuden?
”Eiköhän se... onnistu”, hän lopulta sanoi ja näki heti suuren helpotuksen miehen kasvoilla. ”Puhun Raicyn kanssa, mutta ovathan he olleet täällä aikaisemminkin, joten…” Alexiina muisti Bobin, melkoisen riiviö-kakaran aiheuttamat harmaat hiukset Raicylle ja irvisti itsekseen Williamin huomaamatta, ”mutta suosittelen, että tällä kertaa kysyt myös lapsiltasi itseltään haluavatko he tulla.”
William hymyili ensimmäistä kertaa—häivä jotain hymyntapaista, väsynyt ja kankea, kuin kasvonlihakset olisivat unohtaneet miten huulia liikutellaan.
Ja siihen keskustelu päättyi. William nyökkäsi tervehdyksen, jossa oli sillä kertaa enemmän yhteisymmärrystä kuin vielä kertaakaan aikaisemmin ja lähti, ja Alexiina jäi katselemaan, miten Charlotte jäähdytteli Shaliaa, mutta mielessään hän tuumi, ettei tuulimyllyn palo ehkä ollut kaikilta kanteilta niin huono asia. Ehkä vanhan palaessa, se antaisi tilaa jollekin uudelle… uuden lehden kääntämiselle yhden jos toisen elämässä.
Ihmiset voisivat muuttua. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Dec 21, 2016 19:28:28 GMT
Joistain haavoista
18.1.2016
Tädin ja sedän korotetut äänet purkautuivat seinän läpi pitelemättömästi. Billy makasi vuoteellaan yksin huoneessaan lueskelemassa Dewnin vanhoja villin lännen sarjakuvalehtiä, mutta hänen oli vaikeaa keskittyä. Riita kantautui olohuoneesta selkeästi, ja hän sekä halusi, että ei halunnut kuunnella sitä. Hän puristi huomaamattaan lehden sivuja niin kovaa, että ne alkoivat rypistyä.
”—ja sanon tämän TASAN VIIMEISEN kerran: hän tai hänen mukulansa eivät tänne tule!”
”Voi hyvä tavaton sentään, kuuntele nyt itseäsi! Mikset sinäkin vain voi antaa hänelle mahdollisuutta—”
”Mahdollisuutta? Mahdollisuutta?! William on saanut tuhansia mahdollisuuksia ja hän on jättänyt ne kaikki käyttämättä!”
”Etkö voi antaa hänelle anteeksi?”
”Hän ei ansaitse sitä.”
”Eikö? Mitä niin peruuttamatonta hän on tehnyt, ettet sinä voi—”
”ALEXIINA, ANNA JO OLLA. Tämä on minun asiani!”
”Olen sitä mieltä—”
”Ole sinä mitä mieltä lystäät!”
”—että olet tekemässä pahan virheen! William haluaa todella hyvittää aiemmat tekonsa—”
”Niinkö? Niinkö hän sanoi? Ja sinä uskoit? Hän on selvinnyt niin lapsuudesta asti, hän tietää miten puhua surkuttelemalla kenet tahansa ympäri, mutta MINÄ EN SIIHEN HALPAAN MENE. Etkö ymmärrä mitä hän yrittää? Hänellä ei ole enää varaa kikkailla muutoin, mutta hän ei aio luovuttaa niin vähällä: hän aikoo soluttautua perheeseeni ja ennen kuin kukaan huomaa, hän onkin yhtäkkiä tämän tilan perijä ja haltija!”
”Raicy, älä nyt VIITSI jaksaa!”
”Sinut hän on jo saanut siihen ansaan, huomaan sen. Ja sitten hän tuo tänne lapsensa, niin kuin hänellä ei muka muuta paikkaa olisi minne heidät laittaa, ja saa siten lujemman jalansijan täällä olemiseen—”
”Pyhät taivaat! Raicy, olet aivan mahdoton, Katin sukulaiset eivät enää halua olla hänen kanssaan tekemisissä—”
”JA MIKSIKÖHÄN EIVÄT? EHKÄ HEKIN YMMÄRSIVÄT WILLIAMIN TODELLISEN LUONNON, SEN, MITÄ SINÄ, ETTEKÄ ÄITI KUMPIKAAN NÄE, KOSKA TEILLÄ ON NIIN VIMMAINEN TARVE USKOA KAIKISTA AINA HYVÄÄ.”
”SINÄ SEN SIJAAN TAHDOT VIMMAISESTI PITÄÄ KIINNI ENNAKKOLUULOISTASI! Raicy, mitä lapset ovat tehneet, kun syytät heitä Williamin teoista?!”
”William käyttää heitä hyväkseen, aseenaan päästäkseen tänne!”
”Hän toivoo vain lastensa voivan elää hyvää elämää ja nähdä useammin isoäitiään! Mieti tätä Emilynkin kannalta!”
”Älä sinä ala—älä edes yritä…”
”Uhkailetko sinä?”
”Ne lapset aiheuttivat hirveästi harmia…!”
”HE OVAT BILLYN SISARUKSIA!”
Oli ollut vain ajan kysymys milloin hänen nimensä tipautettaisiin riitaan mukaan. Billy nosti toisen kuulokkeennapin takaisin korvalleen ja yritti otsa rypyssä lukea lehteä, mutta tuijotti vain samaa ruutua, samaa kuvaa, samaa pysähtynyttä hetkeä, jossa cowboyn lasso pyöri ikuisesti ilmassa.
Hän ei halunnut sisaruksiaan tänne. Hän ymmärsi Alexiinan pitävän hänen puoliaan, mutta täti erehtyi siinä suhteessa, että Billy olisi ollut isänsä tai edes sisarustensa puolella, koska ei hän ollut. Hän ei kaivannut heitä. Hän oli jo tehnyt velvollisuutensa ja huolehtinut heistä, mitä hän ei enää halunnut tai jaksanut tehdä. Hän ei pitänyt Annasta, joka hävetti häntä. Bobista hän piti, tai oli ainakin ennen pitänyt, mutta tämän muuttunut käytös muistutti häntä äidin laiminlyönneistä ja äidin ajatteleminen teki hänet raivoisaksi. Bella… Bellaa Billyllä oli kyllä vähän ikävä, oikeastaan paljonkin, mutta hän ei kuitenkaan halunnut häntäkään tänne, sillä ei halunnut olla hänelle isänkorvike, ei edes isoveli juuri nyt. Anna, Bob ja Bella muistuttivat häntä entisestä elämästä, elämästä, jota Billy ei halunnut sotkea uuteen elämäänsä täällä. Elämästä, jossa äiti oli mielisairas ja isä aina poissa.
Joskus Billystäkin tuntui, että hänellä oli lasso kaulallaan; että hän yritti pyristellä vapaaksi näkymättömistä köysistä, jotka tukahduttivat häntä…
Hän tunsi jonkin osuvan jalkapohjaansa ja katsoi lehden yli: Charlotte oli tullut hänen kuulemattaan huoneeseen ja kiivennyt Billyn huomaamatta puolapuut kerrossängyn ylävuoteelle. Hän notkui nyt sen jalkopäässä katsellen Billyä äreänä.
”Moi”, sanoi Charlotte passiivisaggressiiviseen sävyyn (mikä johtui todennäköisesti kinastelusta olohuoneessa), kun Billy oli suvainnut poistaa napin korvastaan. Billy kohotti toista kulmaansa ylenkatseellisesti ja nosti lehden takaisin kasvojensa eteen.
”Häivy.”
”Kilttiä. Toin sinulle kirjeen.” Charlotte heitti ruskean kuoren Billyn päälle. Hän katsoi siihen sivusilmällä: se oli iso ja yläkulmassa oli Cherrinin lukion tunnus. Billyn syke kiihtyi hieman, mutta hän salasi sen taitavasti sanoessaan välinpitämättömän viileästi: ”Mitä haluat?”
”Anteeksi?”
”Jonkin vastapalveluksen?”
Serkkutyttö esitti loukkaantunutta. ”Olin ystävällinen ja palvelin sinua vuoteeseen. Kirje se vain on, eteisen piirongin päältä postikasasta. Pelkkä kiitos riittää.”
Billy tarkasteli häntä hetken. Charlotten tummat kulmat olivat notkolla ja ruskeat silmät närkästyneet, mutteivät niin uhmakkaat kuin yleensä. Oliko niissä häivä alistuneisuutta?
”Kiitos”, Billy sanoi sitten kuivakasti, odotti pari sekuntia Charlotten tekemättä elettäkään ja tiuskaisi sitten mulkaisten jälleen lehden yli: ”No, mitä teet siinä nyt vielä?”
Mutta Charlotte ei vastannut heti: hän kuunteli mitä sanaharkassa puitiin seinän toisella puolella. Jokin räsähti samassa rikki, ehkä lautanen. Tyttö huokaisi kireästi.
”Pahin riita ikinä… tai… no, suunnilleen sitä luokkaa kuin viimeksi Dewnin onnettomuuden jälkeen. Ne kaikki kolme riiteli jatkuvasti, huusivat naamat punaisena ja äiti itki lähes joka ilta…” Charlotte irvisti.
Billy ei sanonut mitään. Hän nosti kirjekuoren käteensä.
”Haluatko tietää tuloksen?” hän kysyi epäystävällisesti—juuri Charlottehan oli kaivellut hänen roskakorejaan ja tunkenut nenänsä joka paikkaan, ja se kismitti häntä edelleen.
Charlotte pyöritti silmiään.
”Ei minua kiinnosta kuule pätkääkään pääsitkö johonkin tyhmään kouluun vai et. Haluaisin vain, että me… lakataan olemasta näin.”
”Ai miten näin?”
”No näin”, Charlotte huokaisi. Olohuoneesta kuului siihen asti kovinta rääkynää, Alexiina tuntui menettäneen totaalisesti malttinsa ja Raicyn rähjäys vavisutti melkein seiniä. Kuului paukaus ja sitten tuli hiljaista. Äidin itkemiseen sekoittui Oliverin itkeminen viereisessä makuuhuoneessa. Charlotte teki ilmeen. ”Niin kuin nuo. Kyllästyttää olla epäkypsästi riidoissa. Teennäisiä. Häijyjä.”
”Puhu omasta puolestasi.”
”Etkö ihan oikeasti voi edes yrittää?” hän kimpaantui. ”Hei, en minä voi mitään sille, että sinun isäsi on ääliö.”
”Olenko joskus jotenkin väittänyt, että sinun pitäisi voida sille jotain?”
”Ei minunkaan vanhempani kamalan ihanilta juuri nyt kuulosta.”
Billy ei noteerannut siihen mitenkään. Hän laittoi kuoren tyynynsä alle ja nosti lehden taas kasvojensa eteen.
”Meidän piti perustaa bändi”, Charlotte jatkoi ihmeen sinnikkäästi ja rauhallisesti. ”Vai oletko enää mukana? Minua on alkanut taas pitkästä aikaa tehdä mieli soittaa, mutta olen surkea keksimään lyriikoita, sinä olet siinä parempi… hei—haloo, puhun sinulle.” Hän läppäsi lehden alas. Billy mulkoili häntä.
”Joo, suunniteltu bändipaikka vain mureni tuhkaksi pari päivää sitten, huomasitko?” hän äksyili.
”On niitä muitakin paikkoja”, Charlotte sanoi hitaasti.
”Kuten?”
”No… isä vihjasi, että kellarissa voisi olla tilaa…”
Billy kiskaisi sarjakuvalehden vapaaksi.
”Miksei siitä puhuttu sitten jo silloin, kun se oli ajankohtaista?”
”Koska luulin, ettei sinne mahtuisi. Sehän on täynnä jotain muinaisromua. Mutta isä sanoi, että—hei, kiinnostaako vai ei?”
”Kyllä minä kuulen”, Billy tokaisi lehden takaa, jota oli alkanut taas lukea. Charlotte oli hetken aikaa hiljaa kuin jääden tutkimaan jotain.
”Villin Lännen Rajamailla… onko tuo Dewnin lehti? Hän luki noita joskus… niin… siis, isä sanoi, että jos sitä siivoaa ja vie turhat romppeet pois, kyllä sinne varmaan mahtuisi.”
Billy käänsi sivua.
”Minä en jaksa enää tapella kanssasi. Voidaanko vain tehdä sovinto? Pliis?”
Billy ei vastannut.
”Huoh.” Luovuttaen, Charlotte lähti laskeutumaan tikkaita alas. Billy odotti, että tämä oli lähtenyt huoneestaan ennen kuin heitti lehden sivuun (hän ei ollut oikeasti edennyt lassoruudusta pidemmälle) ja kaivoi kirjekuoren tyynynsä alta. Hän tuijotti sitä kuin voisi lukea vastauksen avaamatta kuorta. Ilme totisena, hän repi sen auki…
”Jes! Jes!”
Hän pelmahti pian huoneestaan kirje korkealla kourassaan ja juoksi olohuoneeseen huutaen: ”PÄÄSIN SISÄÄN!”
”Jeeeeeees!” huusi joku muukin tismalleen samaan aikaan, mutta tuskin hänelle. Billy pysähtyi hämmästyneenä.
Hän oli unohtanut äskeisen riidan; koulun kirje oli pyyhkinyt kaiken muun hänen mielestään, mutta nähdessään ahdistuneen oloisen Alexiinan ikkunan edessä tuijottelemassa poissaolevana ulos mustasta ikkunasta pimeyteen, johon olohuoneen valot heijastuivat; Charlotten lohduttelemassa nyyhkivää Oliveria sylissään; ja isoäidin lakaisemassa särkyneen lautasen sirpaleita pois keittiössä, siinä skenaariossa tuntui epätodennäköiseltä, että kukaan hurraisi.
Ja kuitenkin, olohuoneen toisella puolella luminen Kitty, joka oli sännännyt ilmeisesti sattumalta samalla hetkellä ulkoa sisään kuin Billy huoneestaan, oli yhtä virnistystä.
”MULLA ON TREFFIT!” tämä kailotti kurkku suorana polkiessaan saappaanvarsia nopeasti jaloistaan.
Billyn into jumittui kurkkuun: kaikkien päät kääntyivät Kittyyn päin. Tämä räpytteli silmiään ja pomppi innoissaan paikoillaan, riemastuneena pääsemään kertomaan uutisestaan. Billy tunsi harmistuksen piston, kun kaikkia näytti kiinnostavan Kittyn uutinen enemmän. Tämä oli juuri varastanut Billyn loisteliaan hetken.
”Niin! Ettekä ikinä arvaa kenen kanssa!”
”Tomfordin veljen”, Charlotte mutisi irrottamatta katsettaan Oliverista, jota piti sylissään.
”Ei kai?” Alexiina hätkähti ja kääntyi ikkunasta. Hänen äänensä oli nuhainen ja kasvot vieläkin punaiset. ”Kitty, ethän sinä—?”
Kitty näytti harmistuneelta vain ohikiitävän sekunnin. ”No voi mykerö, mistä tiesit?”
”’Kunhan veikkaan.’”
Kittyn kasvot levisivät entistä isompaan virneeseen, mutta Alexiina näytti vakavalta. Totta oli tietysti, ettei hänellä olisi Kittyn henkilökohtaisten asioiden suhteen mitään sanottavaa. Kitty riensi olohuoneeseen ja näytti tekevän naurettavia piruetteja matolla, mikä innosti Jujenkin riehumaan.
”Ensimmäiset treffini sitten… sitten varmaan yli kymmeneen vuoteen!”
”Miten ihana uutinen”, isoäiti hymyili seesteisesti ja kippasi astianmuruset roskiin.
”Uuden vuoden toiveeni kävi toteen—jo näin nopeaan! Vitsit oon innoissani!”
Kitty ei ilmeisesti lainkaan huomannut riidan jäljiltä huoneessa yhä leijuvaa kireyttä tai sitä, että Billylläkin oli jotain tähdellistä kerrottavaa.
”Oletko nyt aivan varma, Kitty?” Alexiina sanoi tavoitellen mahdollisimman neutraalia sävyä, mutta tallityttö ei joko kuunnellut tai välittänyt: hän kiepsahteli vielä lisää aerobisia liikkeitä Jujen ravatessa läähättäen perässä.
”Anteeksi, jos keskeytän”, Billy rykäisi, ”mutta minullakin on kerrottavaa. Pääsin Cherriniin lukioon!”
Alexiina irrotti huolestuneen katseensa ilakoivasta Kittystä. Billyn uutisesta hän ilahtui selvästi enemmän.
”Todella? Onneksi olkoon, Billy!” Kyynelten kuopimat jäljet näkyivät yhä poskilla, kun hän hymyili.
Mummi pisti rikkalapion sivuun. ”Sitähän täytyy juhlia.”
”Meidän arki ei muuta olekaan kuin juhlaa”, Alexiina vinoili tukkoisesti ja taputteli sitten huomaamattomasti poskiaan nenäliinalla kääntyessään taas ikkunaan. ”Cherrin on aika kaukana...”
”Puolentoistatunnin ajomatkan päässä”, sanoi Billy, joka oli ottanut asioista jo etukäteen selvää. ”Koulu alkaisi syksyllä tosin vasta.”
Täti taputti häntä hymyillen poskelle.
”Alexiina…”, Billy mutisi, kun kaksinpuheluun sopiva hetki myöhemmin tuli: Charlotte oli lähtenyt käymään vielä myöhäisessä iltatallissa katsomassa Shaliaa ja sen ”vatsaa”, ja isoäiti laitteli makuuhuoneessa hermostunutta Oliveria takaisin nukkumaan. Alexiina odotti itselleen kahvia keittiön tiskipöydän ääressä — kinan oli tosiaan täytynyt olla melko rankka, sillä Alexiina oli teenjuoja. Kahvinkeitin porisi ja valo sammui, Alexiina tarttui kannuun ja kaatoi siitä itselleen mukiin. Hän oli yhä poissaolevan näköinen. ”Eikö ole vähän myöhäinen ajankohta kahville?”
”Mmngh… voi olla, tekee yllättäen vähän mieli. Halusitko puhua jostain?” Alexiina nosti kupin huulilleen ja kääntyi nojaamaan tiskitasoon Billyyn päin. Hän oli kamalan näköinen.
”Minun ei ollut tarkoitus kuunnella, mutta kuulin kuitenkin, kun huusitte tässä aikaisemmin—”
”Niin”, Alexiinan silmät leimusivat, ”olen pahoillani, että kuulit sen, Billy. Olen todella. Mutta haluan sinun tietävän, että Raicy ei ole täällä ainut, joka voi päättää tällaisista asioista. Täällä asuu myös hänen äitinsä ja minä, ja kyllä me majoitamme sisaruksesi tänne, jos muuta—”
Billy keskeytti hänet pudistamalla päätään. Alexiina tuijotti häntä mukinsa yli.
”Minä olen oikeastaan samaa mieltä kuin setä”, hän sanoi, ja näki Alexiinan hämmästyneen ilmeen, joten kiirehti jatkamaan: ”Olen tietysti kiitollinen tuesta, mutta… en halua siskoja tai veljeä tänne. Enkä liiemmin isääni. Hän ei ole käyttäytynyt hyvin perhettänne kohtaan.”
Alexiina oli jonkin aikaa sanaton. Sitten hän kähisi karheasti: ”Me olemme sinunkin perheesi.”
Sen Billy oli halunnutkin kuulla. Hän hymyili, mutta Alexiina tarkasteli häntä yhä huolestuneen epäuskoisesti. Sitten hän laski kahvimukin kädestään kuin miettien tarkkoja seuraavia sanojaan ja kääntyessään taas Billyyn päin, hänellä oli asiallisen totinen, jotenkin äidillinen ilme, joka Billystä enteili pahaa.
”Billy, ymmärrän, jos olet vihainen isällesi…” Billyn hymy hyytyi. Onnenkupla, joka hänen sisässään oli äsken syttynyt, jäätyi jääpalloksi ja putosi kovaa. ”…ja olen pahoillani äidistäsi, se on varmasti ollut hirvittävää ja niin rankkaa…” Billy hengitti pinnallisesti ja kiristeli hampaitaan, hänen katseensa tuijotti tiskitason alareunaan ohi Alexiinan vasemman valkoraidallisen villasukan. ”…enkä todellakaan tiedä, mitä voisin sanoa... En ole äitisi, enkä halua, että luulet, että yrittäisin olla… mutta voisitko ajatella antavasi isällesi vielä mahdollisuuden? Hän vaikuttaa minusta vilpittömältä parantamaan tapansa, hän katuu virheitä, joita teki teidän kanssanne ja haluaisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Miltä se sinusta tuntuisi?”
Billy nielaisi karvaan palan alas kurkustaan. Hän ei nostanut katsettaan, mutta tunsi Alexiinan huolestuneen tarkastelun itsessään.
Iänikäisyydeltä tuntuneen painostavan hiljaisuuden jälkeen Alexiina kääntyi ympäri tiskialtaan eteen.
”Kahvi ei kyllä sovi minulle”, hän sanoi päättäväisesti ja jännite laukesi. Billy uskalsi nostaa päätään. ”Se pistää närästämään.” Alexiina kaatoi loput ruskeasta litkusta viemäriin. Billy hivuttautui jo poispäin. ”Billy…”, täti sanoi vielä, ”olen iloinen puolestasi, että pääsit kouluun. Mutta…”, hän epäröi hieman, hymyili epämääräisesti, ”...mitähän Raicy siihen sanoo, kun et enää ehdi auttamaan häntä karjan kanssa aamuisin?” Sen jälkeen hän toivotti hyvät yöt ja Billy samoin, mutta laahustaessaan takaisin huoneeseensa, häntä häiritsi tismalleen sama kysymys. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 30, 2016 14:52:13 GMT
The Night Mare
23.1.2016
Tuulimylly.
Se oli jo viides kerta sillä viikolla, kun Gillian näki tuulimyllystä unta. Totta kai hän oli järkyttynyt sen palosta, joten tuulimyllyn tuleminen uniin ei ollut niin ihmeellistä, mutta se unissa oli kummaa, että ne eivät olleet painajaisia, joissa siivekkeet roihuaisivat. Päinvastoin, tuulimylly seisoi rauhallisena paikallaan vasten mustaa tähtitaivasta ikään kuin odottaen häntä, kun Gillian lähestyi sitä. Siihen mennessä aiemmissa unissa hän ei ollut päässyt perille asti eikä ennättänyt astua myllyn ovesta sisään; tällä kertaa hän oli ehtinyt ja nähnyt kullanhohtoisen loisteen lattialankkujen lomasta. Mutta juuri, kun hän oli tullut uteliaana lähemmäs kimallusta ja kumartunut katsomaan tarkemmin, hän heräsi.
Puhelimen herätyskello välkkyi yöpöydällä tarmokkaasti.
Gillian aukaisi silmänsä vanhempiensa talossa Crittlinissä ja katsoi pimeään huoneeseensa. Uni oli tuntunut tärkeältä. Mitä se merkitsi? Hän makasi hetken aloillaan ja kohottautui sitten laittamaan valot päälle. Hän pukeutui yhä kimalletta ja untaan miettien, meni keittiöön, mutta pian niin tuulimylly kuin kaikki muukin pyyhkiytyi hänen mielestään.
”Huomenta, Gillian-neiti”, Boulice sanoi jämptisti samalla, kun silitti silitysraudan kanssa jotain, mikä näytti isän kauluspaidoilta. ”Vanhempasi lähtivät tänä aamuna työmatkalle. He jättivät sinulle viestin.”
Boulice oli tehnyt hänelle saarekepöydälle aamiaisen. Gillian huomasi hedelmäkulhon vieressä paperilapun, jossa oli hänen äitinsä vinoa tasaista kaunokirjoitusta. Hän otti sen käteensä.
’Gillianne, ostajaehdokkaat ovat tulossa Centereille tänään iltapäivällä.’
Jogurttilusikka lipsahti hänen kädestään.
”Ostajaehdokkaat?” hän toisti kuiskaten. ”Mu-mutta... Linka…”
Gillian ei aikaillut. Hänen ruokahalunsa oli mennyt, joten Boulicen nurinasta huolimatta hän jätti aamiaisen kesken ja riensi kyynel silmäkulmassaan hakemaan tallivaatteensa, skootterin kypärän ja nouti kulkupelinsä autotallista. Hän ajoi rannikkoa pitkin kohti Orange Woodia vauhdikkaammin kuin tavallisesti ja pyrki sinnikkäästi estämään kyyneliä valumasta, jotta ne eivät sumentaisi hänen näköään. Hän toivoi, ettei tiellä olisi jäätä. Jätettyään skootterin vakiopaikkaansa puskaan siiloon taa, hän juoksi poskiaan kämmensyrjillä pyyhkien mäen ylös.
Hän olisi yhdeksäntoista kahden kuukauden kuluttua... voisivatko hänen vanhempansa todella tehdä näin ilkeästi ja myydä Linkan ennen sitä?
Gillian ei voinut enää itselleen mitään, kun näki Linkan torkkumassa tarhassa kevyt toppaloimi yllään, lainehtiva kiharainen harja takussa ja lumipaakut vuohiskarvoista sekä häntäjouhista riippuen. Hänen oma, rakas hevosensa... Itkien hän tipautti kantamukset käsistään siihen paikkaan, koukkasi tarha-aidan ali ja meni suoraan Linkan luo kietaisten kätensä tamman kaulaan.
Hevonen ei ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta sen lauhkea ja vielä unelias olemus rauhoitti Gilliania, joka pyyhki kasvojaan vasten sen mustaa karvaa ja rutisti jouhia käsissään. Linkan hyvästeleminen tulisi olemaan niin vaikeaa...
”Gillian”, lempeä ääni kutsui. Alexiina oli kävellyt tarhan ohi Oliver sylissään ja pysähtynyt katselemaan häntä. Alexiinan myötätuntoisesta ilmeestä näki, että hän tiesi, eikä siksi kysynyt mitään. Sen sijaan hän huokaisi kuin sanojen sanominen olisi välttämätön paha: ”Noin kello kaksi.”
Gillian nyökkäsi nyyhkäisten ja oli purskahtaa uuteen itkuun.
Alexiina jatkoi matkaa, mutta pysähtyi vielä. Hetken mietittyään, hän sanoi: ”Minulla ei ole valtaa estää heitä myymästä Linkaa... tiedäthän, tekisin sen kyllä, jos voisin. Mutten aio tehdä sitä mitenkään helpommaksi.” Sitten hän jätti Gillianin yksin Linkan kanssa.
*
Charlotte oli hyvin tuohtunut kuultuaan uutisesta. Satulahuoneessa pidettiin hätäkokous.
”He eivät voi tehdä sitä! Luulin, että he eivät enää tekisikään sitä!”
Billy katsoi häntä tympeänä. ”Tekivät jo. Usko huviksesi, vanhemmat voivat tehdä mitä vaan niin kauan kuin niiden muksut on alaikäisiä.”
”Niin, mutta silti! Eikö tässä maassa kellään ole mitään käsitystä moraalista? Ihan perus inhimillisyydestä? Linka on Gillianin, se kuuluu Gillianille!” Charlotte valitti. ”Äiti saa luvan tehdä jotain.”
”Ei hän voi”, Gillian sanoi kosteudesta sumein silmin. Tomford rutisti häntä. ”Mutta Alexiina sanoi, ettei aio helpottaa myyntiä.”
”Joo, hyvä idea”, Kitty älähti äkkiä ovenpielestä, ”liataan Linkaa vielä lisää niin, että se on oikea mutakakku, mahdollisimman epäedustavassa kunnossa!”
Asiaa puntaroitiin hetki.
”No, minusta se oli hyvä idis”, Kitty sanoi sitten.
”Yrittänyttä ei laiteta?” Charlotte sanoi. ”Joo, tehdään se ainakin.”
Gillian tunsi hyytävää kauhua sisällään ja hänen olonsa oli hervoton. Vaikka kaikki muut ympärillä kihisivät ja puhisivat hänen puolestaan, yrittivät kuumeisesti keksiä toimintasuunnitelmaa, hän itse oli jo melkein luovuttanut. Kukapa ei Linkaa ostaisi, vaikka se olisikin vähän likainen? Tamma oli muutoin hyvin kaunis, sopusuhtainen, siitoskelpoinen, kisamenestynyt, ihana luonteeltaan... Toivo oli jo menetetty. Kuka tahansa ostaisi Linkan ensi näkemältä.
Silti Gillian arvosti heidän kaikkien sinnikkyyttä ja tukea, oli heille kiitollisempi kuin sanat koskaan riittäisivät kertomaan. Ja kuitenkin hän oli jo mielessään hyvästelemässä hevostaan.
”Kunpa Linka olisi yhtä pahansisuinen kuin Castro ja yhtä hurja kuin Inferno”, Kitty tuumi. ”Sitten sitä ei varmana kukaan ostaisi.”
”Ehkä vain piilotetaan koko hevonen ja väitetään, ettei täällä sellaista olekaan”, Billy heitti.
”Ei”, Gillian sanoi käheästi, ”äiti ilmoitti tänne ostajaehdokkaista, Alexiina joutuisi hankaluuksiin. Enkä tietenkään halua sellaista.” Hän pudisti päätään. Tomford piti häntä kädestä ja siihen lohtuun hän tarrautui kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.
”Hmph. Saisivat itse tulla tänne myymään sitä kerta niin aikovat.”
”No... tehdään nyt kuitenkin jotain. Mennään sotkemaan se.”
Muut ponnistivat ylös. Gillian viivytteli, jäi Tomfordin kanssa viimeisinä satulahuoneeseen muiden jo mentyä.
Joshkaan ei löytänyt sanoja, mutta niitä Gillian ei tarvinnut. Hän tarvitsi vain pitkää halausta.
*
Hieman kello kahden jälkeen saapui tallille pulska mies ja nuori tyttö, joka toi nopeasti mieleen Nora Norringtonin siisteissä laadukkaanoloisissa ratsastusvaatteissaan, putipuhtaissa saapikkaissa ja viimeisen päälle laitetuissa blondeissa hiuksissa, nukkemaiset kasvot huolellisesti meikattuina. Gillian oli päättänyt, ettei jänistäisi piiloon ostajaehdokkaita eikä myöskään olisi heille epäkohtelias, vaikka Charlotte ja Billy koettivat kannustaa häntä töykeyteen sujauttelemalla sopivia tylytyksiä Gillianin sanottavaksi tytön ja tämän isän lähestyessä heitä. Gillian ei kuitenkaan ollut sellainen ihminen, joka voisi olla törkeä muille, varsinkaan, kun eivät he edes tienneet mitään mielipahasta, jonka saivat aikaan.
Mies oli ulkomaalainen ja puhui kehnosti englantia.
”Hevoinen, musta hieno friisi?” hän sanoi kättäpäiväät vaihdettua.
”Niin, Kings Calinka”, Alexiina sanoi. ”Tässä on Gillian, jonka hevonen on kyseessä. Tätä tietä.”
Nokkava tyttö loi heihin ylemmyydentuntoisen katseen ja seurasi leuhkasti Alexiinaa talliin.
”Tyttärelleni”, mies sanoi viittilöiden tyttöön, joka silmäili epäluuloisesti karsinoita, ”hän koulua kisaa.”
”Minkä tasoinen se on?” tyttö kysyi ja puhui itse selvää englantia.
”Linka on korkeatasoinen, vaativa B:tä kisannut”, Alexiina sanoi, kun he pysähtyivät ketjuihin käytävälle otetun friisiläisen eteen. Tytön ilme kirkastui heti, vaikka Linka olikin tarkoituksellisesti kurattu tarmokkaiden auttajien toimesta. Alexiina oli kuin ei olisi tietääkseen.
”Aika suttu”, mies huomioi. ”Lunta maa... missä kuralammikko?” hän hämmästeli.
”Kaunis”, tyttö sanoi mudasta välittämättä kierrettyään Linkan ympäri ja annettuaan sen haistaa käsiään. ”Liian lyhyt harja tosin. Haluan kokeilla sitä.”
”Kestää kuurata”, hänen isänsä sanoi äänessään nyt moittivaa mielipahaa. ”Miksei laitettu valmiiksi, kun tietää me tulemme?”
”Oi voi, minulla on ollut hirveästi kiireitä”, Alexiina sanoi rauhallisesti. ”Enpä tiedä mitä tallipojat ja –tytöt ovat sillä välin puuhailleet.”
Charlotte, Billy ja Kitty vaihtoivat virneenpuolikkaat heidän selkänsä takana.
”Kuritonta...”, mies mutisi.
Gillian ja tyttö harjasivat Linkan yhdessä, ja pian Charlotte ja muut totesivat harmikseen, ettei Linkan kuraaminen ollut sittenkään ollut hyvä ajatus. Tyttö näytti nauttivan päästyään tositoimiin mahdollisen uuden hevosensa kanssa ja pitkä harjaussessio vain lisäsi hänen intoaan Linkasta.
Gillian ratsasti Linkan kentällä ensin. Hän huomasi heti, että tammalla oli tänään huono päivä. Jo käynnissä se viskeli epätavanomaisesti päätään ja ravin aikana se tuntui ontuvan, joten Gillian ei ehtinyt sen kanssa nostamaan laukkaakaan.
”Linka ontuu...”, hän sanoi Alexiinalle taluttaessaan hevosen heidän luo kentän kivimuurille.
”Niin näkyy. Mikähän sillä on?”
”Rikki hevonen”, mies pudisteli jo äreänä päätään. ”Yrittä myydä nyt likainen ja jalkapuoli. Ei kiitos.”
Tyttö näytti syvästi pettyneeltä. Gillian tunsi jopa pienen myötätunnon piston tämän puolesta, joten joutui muistuttamaan itselleen, että hänenhän pitäisi olla iloinen; yhdet ostajaehdokkaat selätetty.
Kun mies ja tytär lampsivat matkoihinsa kumpainenkin niskoja nakellen, Alexiina kumartui tutkimaan Linkan jalkaa. Charlotte ja Kitty löivät ylävitoset onnistumisen merkiksi.
Gillian silitteli hevosensa päätä hajamielisesti ja katsoi sen kauniisiin, syvänruskeisiin silmiin.
”Etkö sinäkään tahdo lähteä?” hän kuiskasi sille. Ja kuin vastaukseksi, Linka ravisteli korviaan. Gillian hymyili kyynelten läpi. Hänen ovela, yönmusta tammansa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 11, 2017 10:39:28 GMT
Kellarikaverit
24.1.2016
Kellari näytti yllättävän isolta, kun sitä tosiaan vähän raivasi. Näin isä sanoi autettuaan heitä raahaamaan makuuhuoneen kautta muualle laatikoittain ikivanhoja kirjoja ja muita tavaroita, koinsyömiä räsymattoja, Emilyn unohtuneita neulontatöitä, muinoin kasaan menneen kirjahyllyn paloja, rikkonaisia keramiikka-astioita, Georgen entisiä tavaroita, VHS-kasetteja monta jätesäkillistä sekä jostain oudosta syystä kellariin joskus jemmattuja hillopurkkeja. Löytyipä sieltä hunajaakin.
”Ovatkohan nämä vielä syötäviä?” Charlotte mietti katsoessaan pölyisiä purnukoita.
”Hunaja ei mene koskaan vanhaksi”, isä sanoi saapastellessaan hänen ohitseen pitkä rullamatto käsivarsillaan. ”Vie ne mummille.”
Äidillä oli kiire tallille, mutta hän ehti kuitenkin ihan hyvin taivastelemaan kaaosta.
”Ja noita ei sitten jätetä kuistin portaiden eteen!” hän valitti. ”Minne oikein meinaat kaiken tämän krääsän tyrkätä?”
”Latoon?”
”Latoon! Se on jo ennestään ihan täynnä roipetta.”
”No, et taatusti uskonut, että me tosiaan tehdään tämä”, Charlotte sanoi maireasti Billylle, joka seisoi tyhjentyneen kellarin portaiden juurella katsellen seinille. ”Perustetaan bändi, siis.”
”Tästä on vielä bändi ja soittaminen kaukana”, Billy sanoi. ”Katso miten likaista.” Hän pyyhkäisi sormellaan seinästä ja näytti sitä.
”Joo... ja tuo siirtokamiina vai mikä onkaan on noennut ihan hirveästi. Mutta kyllä tämän saa siivottua.”
”Mitäs sitten?” Billy sanoi. ”Kun tämä on siivottu.”
Charlotte ei ehtinyt vastata. Kitty sipsutti alas ja kurkkasi kellariin.
”Voo, täällähän näyttää jo... joltain. Aika ankea paikka kyllä soittoryhmälle.”
”Kitty, etkö sinä osaa soittaa mitään?”
”En, rakkaat. Skotlannin kansallissävelmän alun ehkä pianolla, jos muistan vielä.”
”Ai pianolla? Ettet säkkipillillä?” Billy virnisti. ”Miksi näytät noin oudolta?” hän lisäsi tarkkasilmäisenä tiiratessaan Kittyä. ”Onko tuo mekko?”
Tallityttö röyhisti rintaansa, vaikka olikin aavistuksen pahastunut. ”Joo, on se mekko. Erotit sentään hameesta.”
”Sinulla on huulipunaa. Ja silmäsi jopa erottaa kasvoista...”
”Hee hee, kiitos miehisestä palautteesta! Olen menossa treffeille, joten en tohdi tulla ihan sinne asti nokeamaan helmojani.”
Charlottekin katsoi Kittyä tarkemmin. Tämän hiuksetkaan eivät sojottaneet harakkamaisesti pystyssä, vaan pehmeännäköisesti tasaisina. Totisesti, tämä näytti aivan erilaiselta meikattuna ja jotain niin leidimäistä kuin mekko yllään. Kitty kun oli vähän sellainen ikuinen sporttityttö.
”Minne te menette?” Charlotte uteli. ”Tomford ei pitänyt ajatuksesta, kun kuuli sinun tapailevan Jaredia.”
”Me mennään Cherriniin leffaan ja syömään”, Kitty sanoi tärkeänä. ”On tullut munkin aika hankkia heila itselleni.”
Cherrin toi Charlotten mieleen omat ensimmäiset treffinsä Andrewn kanssa autonäyttelyssä. Hän jäi hetkeksi omiin aatoksiinsa muistelemaan niitä.
”Muista, että se on vankilajannu”, Billy sanoi hiljaa, mutta Kitty ei kuullut, sillä hän kääntyi jo kiivetäkseen takaisin yläkertaan.
”Ciao, pitäkää hauskaa kellarissa!”
*
Ty ilmestyi puolituntia myöhemmin. Hän lampsi kellarin portaat alas ja katseli ympärilleen niin kuin Kitty oli tehnyt, mutta nyökkäsi sitten tyytyväisenä.
”Kyllä tästä mesta saadaan.”
”Moi”, Charlotte huokaisi ilahtuneena ja helpottuneena, kun sai lakata hetkeksi jynssäämästä seiniä ylös alas juuriharjalla. Billy ei vaivautunut tervehdyksiin. ”Joo... eiköhän. Haluatko auttaa? Voisit käydä vaihtaan nuo vedet.”
Ty tarttui heti tuumasta toimeen ja liittyi pian heidän seuraansa kuuraamaan ikilikaista kellaria.
”Keitä meitä nyt on sitten mukana?” hän kysyi dipatessaan moppia sankoon.
”No... me, ehkä Dewn—”
”On se”, Billy keskeytti.
Charlotte katsoi häneen. ”Mistä sinä sen tiedät?”
”Kysyin”, poika sanoi välinpitämättömästi. ”Tekstasin hänelle ja kysyin.”
”Sinä kysyit.” Charlotte oli jotenkin hämmentynyt. ”Mutta... Dewnhän sanoi, ettei hänelle saa soitella—”
”Oletko kuuro? En soittanut, lähetin viestiä. Ja minä nyt tuskin olen niin sydäntä lähellä, että retki menee sen takia pilalle...”
Kun Charlotten aivot viimein käsittivät tämän, hän riemastui.
”No?? Mitä hän sanoi siihen?”
”Että: ’kuulostaa hauskalta, kaipa voin olla mukana’, jotenkin silleen.”
”Mahtavaa!” Charlotte hihkui. ”Tiesin, että hän suostuu!”
”Hianoo, meitä on nyt neljä”, sanoi Ty.
”Entäs se mustatukkainen tyttö, Patricia?” Billy kysyi ja yritti selvästi tavoitella edelleen välinpitämätöntä sävyä. Ja kuitenkin hän taisi ihan pikkiriikkisen punastua.
”Patricia on... öh...”, Charlotte vilkaisi Tyhyn, joka vastasikin hänen puolestaan: ”Sitä ei kiinnosta enää.”
Billy näytti pettyneeltä.
”Hyvä. Eli meitä on nyt se neljä”, jatkoi Charlotte sitten pontevammin ja epäröityään hetken heitä kumpaakin silmäillen, päätti sörkätä muurahaispesään, ”tai minulla on kyllä viideskin mielessä...” Molemmat katsoivat häneen odottavaisesti. Charlotte veti syvään henkeä ennen kuin pamautti: ”Tomford.”
Reaktiot olivat välittömiä.
”Ei varmana!” Billy närkästyi.
”Lieriö?! Vedätkö höplästä?” Ty raakkui.
”Kuulkaa—hei, hän soittaa tosi hyvin, sinäkin tiedät sen”, Charlotte sanoi Tyhyn vedoten.
”Mut se on... Lieriö. Se on... dorka.”
Billy ei sanonut mitään.
Charlotte tunsi poskiaan alkavan loimottaa puoliksi syyllisyydestä, kun hän alkoi puolustella Tomfordia.
”Hän on ihan mukava, ei hän ole tyhmä. Eikä tässä siitäkään ole kyse, vaan musiikin tekemisestä! Meitä on liian vähän ja hän olisi tyrkyllä—”
”Miten niin tyrkyllä? Joko kysyit häntä mukaan?”
”No... en varsinaisesti, mutta pistin Gillianin kysymään epäsuorasti, että jos jonkinlaista bändiä koskaan tehtäisiin, niin olisiko häntä voinut kiinnostaa tulla mukaan... ja hän oli sanonut, että joo.”
Billy teki tuskastuneen kärsimättömän eleen.
”Eli teoriassa menit hommaamaan hänet messiin, vaikket ollut puhunut siitä ensin minun kanssani!” hän rähisi. ”Minä olen toinen perustajista!”
”Älä kiihdy...”
”Joo, pysy housuissasi, Elvis.”
”Puhuinko sinulle?”
”Hei!” Charlotte heitti Tytä rintaan juuriharjalla, jotta tämä sulkisi suunsa eikä jatkaisi huvittuneena Billyn pilkkaamista (Tytä siksi, että Billy olisi varmasti loukkaantunut siitä verisesti). ”Voitaisiinko pysyä aiheessa?”
Billy ja Ty katselivat toisiaan halveksuen. Charlotte hyväksyi sen lähimmäs rauhantarjousta mitä saisi, ja kävi poimimassa harjan takaisin käteen.
”Niin siis”, hän jatkoi suoristautuessaan: kaksi muuta olivat kääntäneet toisilleen selkänsä, ”jos äänestetään Tomfordin liittymisestä?”
”Sori vaan, mutta musta se on huono idea”, Ty sanoi.
”Eli ei?”
”Ei.”
Charlotte kääntyi Billyyn päin. Tämä liikutteli ärtyneenä leukaansa ja vilkuili heitä kulmiensa alta. Hänellä mahtoi olla vaikeuksia päättää, kumpi olisi isompi paha: olla Tyn kanssa samaa mieltä vai hyväksyä Tomford. Pitkään pohdittuaan, hän lopulta sanoi: ”Meitä on vielä liian vähän, että tästä mitään edes tulisi, ja joka tapauksessa ei ole varmaa, että koskaan päästäänkään tätä pidemmälle... joten...”, hän puristi hampaat yhteen, ”joo.”
”Eli annat ’kyllä’ Tomfordille?” Charlotte varmisti ja yritti parhaansa mukaan olla paljastamatta mitään äänessään tai kasvoiltaan.
Billy tarkkaili häntä tiiviisti kuin juurikin jotain voitonriemunpilkahdusta etsiäkseen, jotta voisi peruuttaa päätöksensä, mutta kohautti viimein hartiaansa. Charlotte hurrasi salaa mielessään.
”Ja minä äänestän ’kyllä’. Sori, Ty.”
”Hei hetkinen”, tyttö sanoi, ”entäs se sun veli? Me tarvitaan siltäkin ääni.”
”Hyvä yritys, mutta turha vaivautua. Hän ei ole ikinä Tomfordia tavannut, mutta tunnen hänet sen verran hyvin, ettei hänellä varmasti ole mitään häntä vastaan.”
”Hmmmmmph”, Ty sanoi, mutta antoi olla.
Charlotte nyökkäsi yleismaallisesti. He jatkoivat lattian ja seinien kuuraamista.
”Entäs sitten... ootteko jo miettiny nimee?” Ty kysyi motkoteltuaan tarpeeksi kauan. ”Tuntuis vähän aidommalta, jos meillä olis edes joku betanimi.”
”’Kellarikaverit’”, Billy sanoi ivallisesti.
”’Charming Typo’”, sanoi Ty. ”Charming Lottelle, Ty mulle... ja poo sulle.”
Charlottea nauratti, mutta Billyn vaarallinen katse sai hänet nielemään hymynsä ja pitämään pokerinaaman. Hänen sopunsa serkkupojan kanssa oli vasta alkutekijöissään, joten sitä ei todellakaan kannattanut nyt pilata tai se tuskin menisi enää ikinä ennalleen.
”Teidän pitää yrittää tulla toimeen”, hän sanoi heille kummallekin. ”Tässä ei ole mitään järkeä, jos olette toistenne kimpussa kokoajan. Billy”, Charlotte kääntyi tämän puoleen topakasti, mutta mahdollisimman rauhanaikeisin elkein, ”sinä lakkaat olemasta marttyyri ja pessimismin irvikuva—ja Ty, sinä...”
Ty hymyili silmät tapillaan.
”...et ärsytä Billyä tahallasi.”
”Vai marttyyri?” poika kiekaisi kireällä äänellä. Se tuntui olleen huono sanavalinta, sillä hän viskasi harjan kädestään — se osui tyylikkäästi suoraan likavesisankoon ja vedet loiskahtivat siitä yli. ”Hiton kiva!”
”Älä taas kimpaannu.”
”Kukaan ei huomioi minua tässä jutussa ollenkaan!” valitti Billy.
”Pidät sellaista meteliä, että on mahdoton olla huomaamatta”, livautti Ty suupielestään ennen kuin Charlotte ehti luoda häneen varoittavan katseen.
”Minusta meidän pitää äänestää tästäkin”, jatkoi Charlotte sinnikkäästi heidän päälleen, jottei uutta sanasotaa taas syttyisi. ”Jos jokainen keksii vähintään yhden nimen meidän bändille, laittaa sen ylös vaikka johonkin vihkoon... ja sitten lopuksi pidetään virallinen äänestys parhaasta nimestä.”
”Ja me kaikki äänestetään omaa ehdotusta.”
”Eipäs. Omaa ei saa äänestää. Ja me otetaan muitakin mukaan: mummi ja äiti, Gillian, Kitty...”
”Se on ihan hyvä”, Ty reipastui. ”Sopii mulle. Ja varmaan Herra Draamakuninkaallekin?”
Kiristeltyään vielä hetken hampaitaan, Billykin nyökkäsi vastahankaisesti. Charlotte huokaisi helpottuneena.
”Jes. Hienoa. Tuon vaikka jo heti huomenna vihon kouluun, johon sinä ja Tomford saatte laittaa ehdotuksenne.”
Ja saatuaan viimein edes jotain päätettyä, kaikki kolme ryhtyivät jälleen siivoamaan entistä tarmokkaammin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jan 20, 2017 13:07:03 GMT
Mustia sukkia
25.1.2016
Charlotte oli viimein päässyt hyppäämään Shalian kanssa Judithin valmennuksessa. Judith tuntui olevan sitä mieltä, että kenttää oli kierretty nyt tarpeeksi ja Charlotte olisi valmis oikeasti treenaamaan esteitä. Billy katseli heitä kateellisena pyörötarhasta, jota oli parhaillaan siivoamassa jäätyneistä hevosenkakoista. Osan joutui suorastaan kaivamaan irti roudasta, vaikka lunta ei niin paksulti ollutkaan. Jokaisen kirahtavan lapioniskun väliin hän silmäsi taas kentälle ja näki, miten kauniisti Shalian musta karva ja harja kiilsivät, kun se hyppäsi suoraa kolmen esteen pystyrataa, josta korkein, viimeisin, oli todennäköisesti seitsemänkymmentäsenttinen.
Billy ei oikeastaan osannut hypätä. Hän ei tietysti ollut kertonut kenellekään, että hän pelkäsi esteitä, ja olikin aina teeskennellyt, ettei hän nyt voinut selkäkipujen takia tai että hän nyt vain halusi höntsäillä lännensatulassa mieluummin. Tosiasiassa hänkin olisi halunnut valmentautua rataesteillä (ajatus maastoesteistä oli vielä hurjempi) oman hevosensa kanssa.
Grrrr, miten raivostuttavaa oli myöntää itselleen, että oli jostain kateellinen serkulleen!
Eikä henkilökohtainen estevalmentaja, ratsastustaidot tai vielä Shaliakaan ollut kaikki. Billy oli vietävän kateellinen Charlottelle kaikesta muustakin: koulusta, tämän perheestä, vanhemmista, jotka oikeasti tekivät parhaansa ja välittivät, tästä hevosten täyttämästä ihanasta kotitilasta...
Tunti näytti olevan loppumaisillaan. Charlotte taputteli Shaliaa ja pyysi sen ravista käyntiin; upea arabi pärski tyytyväisenä ja kaartoi kaulaansa. Judith katseli ympärilleen, hoksasi Billyn ja lähti rullaamaan lähemmäs. Billy painoi päänsä alas ja iski lapionterän syvempään maahan.
”Hoi”, Judith sanoi kärkevästi jo kaukaa, ”tallipoika, tule siivoamaan esteet kentältä. Minä katsos en voi.”
Billy kohotti katseensa.
Tallipoika?
Kiukku nosti sykkien päätään. Billy ei ehtinyt edes sanoa mitään, kun Judith oli jo vastausta odottelematta veivannut itsensä tuoleineen poispäin kentältä.
Häpeä nosti lämmön niskaan. Vai että tallipoika?!
Billy viskasi vihaisena lapion kädestään ja se kolahti yllättävän äänekkäästi kovaan maahan. Charlotte näki tapahtuman ja käänsi Shalian häntä kohti. Billy kiroili henkäyksensä alta, käänsi selkänsä ja kumartui.
”Mitä nyt?” Charlotte huikkasi. ”Etkö osaa enää lapiotakaan käyttää?”
Billy kiroili äänekkäämmin. Charlotte kohotti kulmiaan ja pysäytti Shalian aidan toiselle puolen. Hänen läsnäolonsa ärsytti Billyä entisestään; hän pystyi silmäkulmastaan ajattelemaan, kuinka ylväästi serkkutyttö istui hienon hevosensa selässä, omahyväisenä, oli niin olevinaan kuin prinsessa...
Todellisuudessa Charlotte oli vain ihmeissään siitä, että Billy vaikutti jälleen kerran olevan ilman syytä kuin ampiaisen pistämä.
”Jätin sen satulahuoneeseen, että sitten kun ehdit, niin käy laittamassa omasi ylös”, Charlotte sanoi hetkisen kuluttua.
”Minkä?” Billy äyskähti.
”No sen bändivihon. Se on vain sinun ehdotuksiasi vaille, ja sitten pidetään se äänestyskierros.”
”Nyt jo?” Billy sanoi ja katsoi viimein Charlotteen, joka ei ihan niin koppavalta satulassa näyttänytkään. ”Mikä kiire? Entä jos en ole keksinyt vielä hyvää nimeä?”
”Se on vain betanimi, niin kuin Ty sanoi. Sitä voidaan kyllä vaihtaa myöhemminkin, jos keksitään parempi.”
”Aha.”
Billy katsoi lapiota käsissään, Charlotte häpisteli ohjia.
”Joo. No... tule sinne sitten, kun ehdit.” Shalia lähti taas käyntiin. Billy ei voinut pidellä kieltään.
”Joo, katsotaan jos ehdin. On tässä vähän kiireitä, kun pitää lantoja kaivaa irti maasta ja siivota toisten harjoitusjälkiä kentältä!” Hän tiesi olevansa vähän epäreilu, mutta silti. Charlotte katsoi vielä taakseen, muttei sanonut mitään. Ärsyyntyneenä ja turhautuneena myös itseensä, Billy iski lapion seisaalleen maahan.
Mutta Charlotte käänsikin yllättäen Shalian vielä ympäri ja ratsasti takaisin. Billy kohotti katseensa: tytön kasvoilla oli kummallinen sekoitus hämmennystä itseään kohtaan ja päättäväisyyttä.
”Haluatko ratsastaa Shalialla?”
”Mitä?”
Charlotte kurtisti kulmiaan ja nyökkäsi sitten pienesti, kuin vakuuttaakseen itsensä.
”Niin. Voit mennä sillä loppukäynnit, jos haluat, sillä aikaa kun minä siivoan puomit kentältä.”
Billy tajusi, että hänen suunsa oli auki. ”Oletko tosissasi?”
”Joo”, Charlotte sanoi ja luisui jo alas satulasta. ”Haluatko?”
”Miksi annat minun mennä Shalialla?” Billy kysyi epäluuloisena, vaikka olikin tullut lähemmäs. Charlotte ei koskaan päästänyt ketään rakkaan arabinsa selkään. Ei edes Kittyä. Tai äitiään.
”Hetken mielijohde varmaan”, sanoi Charlotte kevyesti. Hän ojensi Shalian ohjia häntä kohti. ”No?”
Billy empi. Häntä kyllä kiehtoi ajatus ratsastaa Shalialla, olihan se tosi hieno hevonen ja kerta sillä ei kukaan muu koskaan päässyt, mutta noin odottamaton ja avokätinen tarjous tuntui toisaalta epäluonnolliselta ja epäilyttävältä. Samalla kun hän yritti keksiä, mikä koira tässä olisi haudattuna, hän oli jo kiertänyt aitojen ali ja ottanut Shalian ohjat käteensä. Charlotte hymyili hieman surumielisesti. ”Tarvitsetko jakkaraa tai punttausta?”
Billy katsoi satulaan. Jalustimet olivat korkealla esteharjoitusten jälkeen.
Hän astui Shalian vierelle ja koetti nostaa jalkaansa jalustimeen, muttei ylettänyt. Charlotte risti sormensa ja teki niistä kupin, johon Billy taittoi polvensa.
”Yksi, kaksi...”
Billy kapusi satulaan ja suoristautui siellä. Charlotte katsoi häntä alhaalta ja hymyili edelleen tuota erittäin epätavanomaista, alaviritteistä hymyä. ”Joo... pärjäät jo varmaan.”
Billy ei vastannut. Hän haki jalustimet varpaisiinsa; ne olivat aivan liian lyhyet. Hän kumartui pidentämään niitä reilusti. Shalia käänteli korviaan ja katseli uteliaana, kun Charlotte käveli sen edestä siivoamaan esteitä. Se otti pari askelta emäntänsä perään luullen, että oli talutettavana, mutta pysähtyi, kun Billy otti vähän ohjasta. Saatuaan jalustimet hyvin, hän siisti ohjat oikeinpäin käsiin ja painoi hiljaa pohkeita. Arabi lähti kuuliaisesti käyntiin.
Se tuntui kapealta ja kevyeltä. Billy piti siitä tunteesta.
Yleensä hän ratsasti Axea, joka oli myös aika kapeaselkäinen, mutta toisaalta ’laatikkomainen’ ja liikkui epätasaisesti ravitaustastaan johtuen. Shalia oli juuri päinvastoin; sen käyntikin tuntui melkein leijumiselta. Nemo oli pyöreärunkoinen, vaikkakin pehmeä; ja Tofu nyt tietysti leveä kuin silta pituussuunnassa.
Totta kai Billykin haaveili omasta hevosesta. Hän oli farmilla ainut, jolla ei sitä ollut (mummia ei laskettu, sillä tämä ei muutenkaan ollut juuri hevosten kanssa tekemisissä). Charlottella oli ollut Linda ja hänellä oli Shalian lisäksi Lunansa; Kittyllä oli ollut Jupiter ja nyt Choco; Gillian omisti ainakin vielä toistaiseksi Linkan ja Dewnillä oli Fifinsä. Kuultuaan joulun aikoihin, että hänellekin ostettaisiin oma lemmikki, Billy oli totisesti ehtinyt luulla ja innostua suuresti, että nyt hän saisi hevosen. Tai edes koiran, niin kuin Dewn oli saanut. Vaan ei... Billylle ostettiin hamsteri.
Se saattoi tietysti olla vain hänen omaa kuvitelmaansa, mutta Billyn mielestä hevosen saaminen Orange Woodiin oli eräänlainen kunniamerkki, ikään kuin tae tai todiste siitä, että tämän yksityisen omistaja kuului tallille ja oli osa perhettä. Tomfordilla ei ollut omaa hevosta, sillä tällä ei siihen olisi edes varaa ja hän oli muutenkin Orange Woodissa vielä keltanokka – Billy sen sijaan oli asunut tilalla nyt melkein kaksi vuotta ja oli verisukua... mutta hän ei ilmeisesti vieläkään ollut tarpeeksi sisäpiiriläinen.
Vai ei vain tarpeeksi hyvä hevosten kanssa?
Hän katsoi alas Shalian mustaan harjaan ja alkoi sitten kerätä ohjia lyhyemmiksi. Arabi kohotti päätään sitä mukaa, sen korvista toinen kääntyi kuulostelemaan tarkkaavaisesti taa.
Billyn ei tarvinnut kuin ajatella ravia, kun tamma jo keinahti hitaaseen hölkkään. Ravi oli niin pehmeätempoista, että siinä oli helppo istua, mutta Billy kevensi kuitenkin. Hän nosti leukaansa ja painoi kantoja alas, piti tasaisen tuntuman. Shalia kaartoi kaulaansa tavalla, mitä kukaan muu hevonen ei ollut koskaan Billy selässään tehnyt. Se tuntui mahtavalta. Aivan kuin hän olisi huippuratsastaja.
Hän ravasi kentän ympäri vain kerran, sillä Charlotte oli jo kasannut puomit pois ja vienyt ne kenttäportin vieressä olevaan koloseen, jossa kenttäkalustoa pidettiin. Hän seisoi portilla kädet lanteillaan ja Billy koki parhaakseen ottaa takaisin käyntiin ja ratsastaa vähän harmissaan tytön luo.
”Puhe oli kyllä vain loppukäynneistä”, Charlotte sanoi, mutta lähinnä puolihuvittuneeseen sävyyn. ”Oliko kivaa?”
Billy silitti tammaa hitaasti kaulalta, muttei vastannut mitään. Hän ei halunnut ylistää serkun hevosta liiaksi, ettei tämä kuvittelisi Billyn kadehtivan Shaliaa häneltä tai mitään sellaista...
”Ratsastan tallinoville asti”, hän sen sijaan sanoi. Charlotte virnisti ja avasi portin heille. Shalia pärskähti ja venytti kaulaansa alas.
Tallin edessä Billy loikkasi alas ja taputti hevosta lämminhenkisesti, kun Charlotte ei huomannut. Hän vilkaisi tamman vatsaa ja kutkuttava ajatus pulpahti hänen päähänsä: ehkäpä hän voisi saada Shalian varsan...?
Charlotte otti tamman ohjat itselleen. ”Nähdään satulahuoneessa ASAP.”
Billy meni siis sinne odottelemaan ja lisäsi yhtyeen nimiehdotusten perään omansa (Black Socks), kunnes Charlotte tuli jonkin ajan kuluttua Shalian satula ja suitset mukanaan, ja he molemmat kävivät katsomaan bändivihkoa.
”Tässäkö kaikkien?” Billy kysyi.
”Juu, minun, Tyn ja Tomfordin ehdotukset. Laitoitko nuo kaksi? Minulta on kolme, sai laittaa useammankin, jos keksi.”
Billystä muiden ehdotukset olivat aika laimeita, muttei jaksanut sanoa sitä ääneen. Joku (Ty) oli ihan totta lisännyt joukkoon sen Kellarikaverit.
”Selvä. Pidetään se äänestys sitten.”
”Viivaa vaan perään?” Charlotte meni harjakaapille ja kaivoi sen uumenista mustekynän. Hän testasi sitä vihon reunaan. ”Ei tämä ole niin vakavaa”, hän sanoi iskiessään viivan jonkun ehdotuksen perään. Billy oli samaa mieltä, kunhan lopputulos olisi jokin muu kuin Charming Typo. Hän otti kynän seuraavaksi ja äänesti omasta mielestään parasta vaihtoehtoa.
”Nyt kierrätän tätä sitten kaikilla”, Charlotte sanoi päättäväisesti kerätessään vihon itselleen. ”Ai niin, Ty halusi nähdä mitä sanoituksia me ollaan jo aikaisemmin tehty. Lyriikkavihot on sinulla.”
”Me sitten oikeasti yritetään tätä, vai?” Billy sanoi.
Charlotte pysähtyi ja katsoi häntä jonkin aikaa totisena.
”Ei, ei yritetä”, hän sanoi, ”vaan tehdään.” Ja viiletti sitten tiehensä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 22, 2017 11:27:39 GMT
Missä sydämesi, siellä aarteesi
26.1.2016
Isoisä vilkutti hänelle.
Gillian näki hänet mäen päällä tuulimyllyn juurella, sama tuttu vanha ruskea majavannahkatakkinsa ja applepatch-hattu yllään. Gillian ei voinut uskoa sitä todeksi. Hän kiirehti askeliaan nähdäkseen tämän kunnolla. Maa oli pakkautuneesta lumesta liukas ja hänen jalkansa lipsahtelivat, väliin hän valui jonkin matkaa taaksepäin yrittäessään tavoittaa tuulimyllyn vierellä seisovaa miestä.
”Vaari?”
George viittoili häntä kiihkeämmin.
Gillian yritti ja pinnisti oikein lujasti, ja sai viimein itsensä ylös asti.
George hymyili; tuota karkeaa, ruokkoamatonta ja tottumatonta hymyä, mutta se oli aitoa. Gilliankin hymyili.
Isoisä nyökkäsi päällään kohti tuulimyllyn ovea ja astui siitä sisään. Gillian seurasi.
Kesti hetken, että hän kykeni erottamaan kaiken myllyn sisällä: korkeuksiin nouseva jyväsimen sauvan, pyörän, viljasäkit seiniä vasten ja epämääräiset pahvilaatikot. Isoisä oli kadonnut, mutta keskellä myllyn lattiaa lankkujen väleistä hohti kultaista valoa... Gillian meni lähemmäs ja kyykistyi. Lautojen alla oli jotain, mikä loisti ja säihkyi kauniisti...
*
Päivä oli kuin postikortista. Se näytti, tuntui ja kuulosti juuri niin talviselta kuin vain on mahdollista, puitten kimaltaessa kauniissa puuterissa ja taivaan kaartuessa meren yllä kristallisena. Purolaitumen jäätynyt pinta oli otettu käyttöön luistimet jalassa ja isoäidin kädenjälki näkyi lumilyhdyissä kuistiportaiden molemmin puolin.
”GilliAAANH!” Charlotte huusi ja luiskahti pyrstölleen jäälle, ja Kitty kikatti viilettäessään hänen ohitseen tyylikkäästi kuin rusettiluistelija. Gillian oli vielä kaukana porteilla, mutta hymyili heille ja vilkutti. Charlotte näytti viittoilevan häntä heidän luokseen, mutta Gillian pudisti päätään ja osoitti tallia.
Tallissa toimiston ovi oli auki. Alexiina oli jo alkanut pakkaamaan tarvikkeitaan suuriin pahvilaatikoihin siirtääkseen ne sitten uuteen toimistotilaan tallituvan puolelle ja mutisi parhaillaan itsekseen selatessaan mappikansioitaan ja repiessään niistä turhia tai vanhaksi käyneitä lomakkeita irti roskakoriin. Huomatessaan Gillianin, hän katsahti kelloa ja sanoi: ”Hyvä, sait tekstiviestini. Noin viiden pintaan.”
”Käyn ratsastamassa sen kanssa... pienen maastolenkin.”
”Ehdit hyvin. Linka on sisällä.”
Gillian kiirehti eteenpäin ja pysähtyi seuraavaksi hevosensa karsinalle. Linka lepuutti takajalkaansa ja näytti ikävystyneeltä. Gillian niiskaisi keräten kaiken itsekurinsa ja meni saman tein hakemaan harjat ja otti Linkan käytävälle. Se näytti olevan peruspuhdas, vain jouhet olivat vähän takussa ja kaviot ummessa tilsalumesta.
”Tämä saattaa olla meidän viimeinen yhteinen retki”, hän kuiskaili hevosen korvaan pukiessaan sille suitsia. Ehkä Linka ymmärsi, sillä se näytti tavallista alakuloisemmalta.
Hän ei laittanut satulaa, vaan talutti Linkan ulos ja punttasi itsensä sen lämpimään selkään kenttämuurin viereisiltä kiviltä. Pitkin ohjin hän antoi hevosen lähteä käyntiin sen kummemmin mitään ajattelematta.
Maneesityömaalla paukkui ja kolisi. Kypäräpäisiä ja huomioliiveihin sonnustautuneita raksalaisia huuteli toisilleen ohjeita, siirteli nostureilla pitkiä metalli- ja puupötköjä korkealle ja koikkaroi telineillä rakentamassa uutta ratsastushallia pala palalta. Gillian katseli heidän puuhiaan ohimennen ja oli onnellinen siitä, että sai sentään varmistua Linkan uusista omistajista ja huolehtia hevosensa hyviin käsiin. Se jatkaisi elämäänsä terveenä eikä joutuisi kärsimään sellaista rumaa, kamalaa loppua kuin Linda. Ajatus Lindasta näytti alitajuisesti vieneen hänet ja Linkan myllymäen puitten juureen, paikkaan, jossa tallin edesmenneillä hevosilla oli viimeinen leposijansa. Alexiina halusi kaikki hevosensa tuhkattaviksi, sillä ruhot olivat muutoin melkein ongelmajätettä, ja puolet tuhkista heitettiin tuuleen alalaakson suuntaan, osa kuopattiin tänne tulevan maneesin kupeeseen.
Gillian pysäytti Linkan ja liukui alas. Hän talutti sitä vielä lähemmäs ja pyyhki lunta kummuilta, joiden alla oli pienet luonnon muistokivet.
”Tässä on Feikin hauta”, hän puhui. ”Se oli kiva poni, Lotte oli todella pahoillaan sen kuolemasta. Ja tuossa on Waterloo... se oli minun lempiponini täältä. Hoidin sitä ennen kuin sain sinut.” Hän katseli hellästi Waterloon kiveä ja pyyhki sitten lumet muistakin. ”Hippo... Hippo on Infernon emä. Ja Toby, se on Chocon isoisä. Mandy... Linda... ja Lumbo.” Viimeisessä, uusimmassa kivessä luki ’Kings Luppen’ sekä hevosen syntymävuosi ja kuolinvuosi.
Linkan kiveä ei tänne tulisi.
Muutaman minuutin jälkeen Gillian nousi hitaasti taas seisomaan. Hän pyyhki hieman poskeaan hanskaan ja talutti Linkan sitten puitten takana oleville isoille kiville, joista pääsi takaisin selkään.
”Kaunista”, hän huokaisi hiljaa ja pysähtyi Linkan kanssa rinteille katselemaan lumisia kukkuloita laakson takana.
Hän tunsi syvää kiitollisuutta; Linka oli hänen elämänsä hevonen ja oli upeaa, että hän oli saanut omistaa sen ja kokea tällaista hellyyttä ja rakkautta niin hienoa ja ylvästä eläintä kohtaan. Hän saattoi vain toivoa, että Linka tunsi hevosentavallaan jotain samankaltaista hänestä. Ja vaikka Gillian oli pohjattoman surullinen, hän ei ollut enää toivoton. Hän hyväksyi haikein mielin sen, että oli tullut hyvästien aika. Kynsin hampain kiinnipitäminen jostakin, jonka aika oli ohi, tuotti vain tuskaa. Sen sijaan, jos osasi päästää irti hellästi ja pelkkää kiitollisuutta tuntien, muisto säilyisi puhtaana ja kultaisena aina, eivätkä katkeruus tai viha tuhrisi sitä. Eikä Gillian missään nimessä haluaisi minkään lokaavan muistoaan Linkasta.
...Ja sitten se tapahtui taas, mutta sillä kertaa entistä enemmän pikemminkin niin kuin ajatus. Kylmät väreet kirivät takin ja paidan sisällä hänen selkäänsä pitkin ja vaistomaisesti hän kääntyi katsomaan mäelle myllyn raunioiden suuntaan. Oliko joku kuiskannut hänen nimeään juuri äsken? Hän ei voinut olla varma, mutta jokin sanoi hänelle, että hänen olisi mentävä ylös asti.
Linka kohotti päätään. Gillian empi hetken, mutta käänsi sitten ohjasta ja hevonen lähti kahlaamaan matalassa hangessa puun runkojen väleistä.
Hieman ennen raunioita Gillian tiputtautui jälleen alas ja laski ohjat maahan. Hän lähestyi tuhopaikkaa suurta kunnioitusta ja hieman pelkoakin tuntien, ja sydän pamppaillen ikään kuin odotti joka askeleella jotain dramaattista tapahtuvaksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hiiltyneet ja mustuneet lautakasat ja kivenlohkareet olivat siinä niin kuin sen yön jälkeen, jolloin tuulimylly oli palanut. Ketään ei ollut käynyt siellä hetkeen, sillä pari päivää sitten satanut lumi oli koskematonta pieniä eläimen hiippailuja lukuun ottamatta.
Intuitiivinen tunne voimistui ja Gillian seurasi sitä, vaikkei tiennytkään mitä se merkitsi. Hän seisoi siinä missä myllyn ovi olisi ollut, kun hän sai äkkiä voimakkaan flashbackin edellisyön unestaan: isoisän sänkinaamainen hymy hänelle, äänettömästi auki narahtanut myllyovi, lattialankkujen alta loistanut salaperäinen kimallus...
Gillian henkäisi ääneen. Hän painoi tumpun suulleen ja tuijotti silmät pyöreinä eteensä.
Hänen täytyi rauhoittua pitkä tovi ja kerrata unta järkyttyneenä mielessään. Tätäkö jo kuukausia jatkunut kuiskailu oli ollut? Että isoisä oli yrittänyt kertoa hänelle jotain, jotain siitä, että tuulimyllyssä olisi jotain?
Gillian ei kestänyt jännitystä. Se teki hänet huonovointiseksi ja niinpä hän yritti tyyntyä hengittämällä rauhallisesti ja syvään sisään ja ulos. Linka katseli häntä kauempaa puitten alta, kuopsutteli sitten pitkästyneenä lumista maata.
Gillian sai hevosensa katsomisesta rohkeutta ja niin hän astui raunioiden yli tuulimyllyn perustuksiin ja etsi tiensä suunnilleen sen keskelle. Se oli täynnä palanutta romua, joten hän veti lapaset käsistään, tunki ne taskuihin ja lähti käsin siirtelemään moskaa.
Siinä meni pitkä tovi ja pian hän oli yltäpäältä noessa. Hänen täytyi etsiä jostain vipuvarresta käypää paksuhkoa oksaa sekä työvälineeksi sopivaa kiveä, jotta pääsi irrottamaan löyhiä tummuneita lattialankkuja. Osa niistä mureni tomuksi parista kiveniskusta, mutta osa oli juntturassa ja niitä hän joutui kairaamaan oksalla irti. Lopulta hän työnsi arasti kätensä avaamaansa koloseen ja kosketteli varovaisesti hyytävän kylmää ja kovaa pohjaa lattian alta... ja osui johonkin.
Gillian kirkaisi, tempaisi kätensä vapaaksi ja kaatui takaperin pyllylleen.
Siellä todellakin oli jotain.
Hän hengitti hinkuen ja toljotti aukkoon, liian järkyttyneenä ja peloissaan laittamaan kättään sinne uudestaan.
Ei se voi olla mitään vaarallista. Isoisä ei johdattaisi minua tänne kaivamaan esiin luurankoja kaapista...
Hän mietti, järkeili asiaa päässään, ja kurottautui sitten ottamaan käyttämänsä kepin lattialta. Hän työnsi sen koloon ja sohi, kunnes se kopahti jotain vasten.
Jotain kovaa.
Hän käänsi keppiä niin paljon kuin pystyi ja tunnusteli sen avulla, että mitä siellä olikin, se ei ollut kovin iso. Hän kuuli sen raahautuvan maata pitkin, kun hän työnsi oksaa ja pikkuhiljaa se jokin tuli näkyviin...
Tajuttuaan mikä se oli, Gillian heitti kepin pois ja laittoi kätensä koloon nostaen esiin jääkylmän, punakultaisen ja kauniisti koristellun rasian.
Kuinka kauan se oli oikein maannut tuulimyllyn povessa?
Gillian tuijotti rasiaa unohtaen tyystin hengittää ja hiljaksiin hänet valtasi herkkä kaipuun tunne: kuin hän olisi tuntenut rasian, itse joskus piilottanut sen tänne ja sitten unohtanut sen. Mutta ei se tietenkään mitenkään voinut olla hänen, sillä järjellisesti ajateltuna hän ei mitenkään tunnistanut sitä, ei ollut koskaan ennen sitä nähnyt.
Hän ravisti rasiaa ihan varovasti. Sen sisässä kahisi jotain, kuin joitain pieniä asioita olisi liikkunut ja törmäillyt toisiinsa.
Uteliaisuus voitti järkytyksen ja Gillian koetti avata rasiaa, mutta tajusi pian, ettei se onnistunut. Rasia oli lukossa ja avaimenreikä näytti sangen omituiselta: ei aivan tyypillisen avaimen reiältä.
Tähän päätelmään tultuaan hän laski rasian huolellisesti viereensä hiiltyneille laudoille ja kumartui katsomaan reikään. Ehkä avain olisi siellä myös?
Kolossa oli pimeää, eikä hän nähnyt hyvin, mutta kopeloituaan kädellään joka suuntaan niin kauas kuin ylsi ja vielä keppiäkin käyttäen, hän totesi, ettei lattianraossa ollut mitään muuta.
Hän istui vielä pitkään lipasta hämmästyneenä katsellen ja ihmetellen, eikä saanut pois sitä osin helpottunutta, osin haikeaa tunnetta, että tavoitettuaan viimein isoisän rajantakaisen viestin, jota tämä niin sinnikkäästi oli yrittänyt hänelle välittää, tämä olisi viimein lopullisesti lähtenyt ja jatkanut matkaansa tuntemattomaan. |
|
