Fossiili
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 12 
Oma hevonen: Tiger
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Emma on Feb 7, 2022 10:04:37 GMT
X-files 2001 ”Et uskalla.”
Pojat seisoivat polkupyörineen muistomaan portilla. ”Katotaanko, se tulee itkien ulos.” Hän vilkaisi ylimielisesti pipojen alta välkkyviä pahanilkisiä silmiä, sitten mäen harjalla könöttävää mustaa mausoleumia.
”Takuulla uskallan.”
”Koko yö mausoleumissa?”
Hän käänsi uhmamielisenä selkänsä sille ja sylkäisi maahan.
”Varmana.”
”Uuuuuuu”, toiset pojat lausuivat yhdestä suusta. Grinth astui eteenpäin käsi ojossa. ”Jos pysyt siellä aamuun asti, me jätetään Marilyn rauhaan.” Hän vilkaisi olkansa yli muihin poikiin; he nyökkäilivät. ”Mutta jos et pysy… me viedään Marilyn Morty Lotiin ja tehdään sille mitä huvittaa.”
Hän pidätti henkeä. Grinth tönäisi kättään kohti.
Hän tarttui siihen ja puristi. Muut pojat puhkesivat ilkeämielisiin suosionosoituksiin. Grinth virnisti niin, että puuttuvan hampaan lovi näkyi. Se oli lähtenyt irti tappelussa, se oli ollut rautahammas. Ei koskaan kasvaisi takaisin. ”Me jätetään oven taakse kivi. Fedellin mummo ei tule ennen aamua. Jos kivi on pois paikoiltaan, me tiedetään, että sä olet lähtenyt sieltä.”
Hän nyökkäsi.
Pojat veivät hänet mausoleumin luo kuin saattojoukko, molemmin puolin. Tuuli hiipi tuijapensaiden väleissä, kivirakennuksen nurkissa suhisi ja ulvoi.
”Hei… odottakaa!”
Yksi poika tuli vielä, myöhässä, juoksi mäkeä ylös heidän jälkeensä. Joku nauroi, toinen pärskähti ärsyyntyneenä.
Grinth irvisti.
”Jimmy...”
”Minä… minä tulen myös”, Jimmy puuskutti. Hänellä oli isänsä iso metsästystakki yllään näyttäen siltä, kuin olisi pukenut päälleen muhkuraisen teltan.
Hänen vatsassaan hypähti.
”Kuka kieli?” Grinth, joukon johtajana, silmäili paheksuen tovereitaan. ”Kuka kieli tästä? Mitä sä teet täällä?” hän lisäsi Jimmylle.
”Mausoleumissa”, Jimmy sanoi hengästyneenä ja iski hänelle silmää, kun Grinth ja muut pojat vilkaisivat toisiinsa, ”haluan myös olla yön mausoleumissa.”
Grinth ei näyttänyt tyytyväiseltä.
”Oletko kannellut tästä isille, kytän poika?” Grinth katsoi tätä päästä varpaisiin. ”Tää on Andyn veto.”
”En ole puhunut mitään, varmana.”
”Ai et?” Grinth astui muristen eteenpäin, mutta Jimmy ei säikähtänyt. Ei siksi, että oli Grinthiä pidempi, vaan siksi, ettei Jimmy ollut luuseri. ”Voin murtaa sulta niskat nurin, jos olet puhunut jotain –”
”En ole puhunut mitään.” Jimmy kiersi Grinthin tullakseen hänen vierelleen. ”Vannon. Haluan vain olla yön mausoleumissa.”
Grinth katseli häntä viirusilmäisenä, sitten kääntyi tovereidensa puoleen ja he neuvottelivat hetken päät yhdessä mutisten. Grinth pelkäsi Jimmyä. Mutta vain, koska Jimmy ei ollut ikinä pelännyt häntä.
”Okei sitten”, Grinth sanoi lopulta. ”Me suljetaan teidät molemmat sinne. Mutta... jos te yritätte jotain, jos tää kivi liikkuu, me piestään teidät molemmat ja Marilyn.” Hän katsoi heihin kumpaankin pitkään ja painostavasti.
Jimmy nyökkäsi vakavana. Hän puristi huulensa yhteen.
”Muurataan ne!” joku sanoi.
”Sisälle”, Grinth kiskoi painavan vanhan oven auki. Totta kai hänellä oli mausoleumiin avain. He astuivat Jimmyn kanssa pimeään.
”Kauniita unia!” Ovi pamahti kiinni ja kuului ilkeää käkätystä, kun se naksahti lukkoon.
”Miksi tulit?” hän sanoi heti, kun ovi oli jysähtänyt raskaasti kiinni ja loittonevien poikien nauru ja rallattelu hälveni. Mausoleumissa kaikui hiljaisuus. ”Tää oli mun juttu!” Hän raapaisi tulitikun ja sen väpättävässä valossa näki Jimmyn kalpeat kasvot ja siniset silmät.
”Minäkin haluan suojella Marilyniä.”
Jimmy laski takin yltään ja alkoi kaivaa sen uumenista vaikka mitä: viltin, limupullon, taskulampun, hanskat, rapisevan pussin. Ei ihme, että hän oli näyttänyt niin naurettavalta valtavassa takissa.
Hän tuijotti. Tulitikku sihahti sammuksiin, mutta Jimmy sytytti taskulampun ja hän näki tämän virnistyksen sen valossa. ”Kaikki tarpeellinen.” Luuliko Jimmy, että nämä olivat jonkinlaiset pyjamabileet hautakammiossa?
Jimmy avasi pussin; se oli sipsipussi. ”Perunalastu?”
Vaikka häntä harmitti, että Jimmy oli sekaantunut tähän, parin tunnin päästä hän osasi arvostaa koleassa mausoleumissa lämmintä vilttiä. Hänellä itsellään ei ollut kuin faijalta varastettu sytkäri ja tulitikut. Sipsit ja pepsikin maistuivat.
He istuivat viltin ja takin päällä, kun Jimmy kaivoi esiin vielä pelikorttipakankin.
”Hei… tuo on mun!”
”Joo”, Jimmy sanoi. ”Grinth oli varastanut sen. Mutta otin sen takaisin. Äsken. Kun se katsoi muualle.” Jimmy virnisti. ”Kukaan ei huomannut mitään. Osaan olla nopea.”
”Ja lipevä”, hän sanoi, mutta oli pahastuksen lisäksi kiitollinen; hänkään ollut huomannut, vaikka hänen pitäisi huomata kaikki.
Yö ei tuntunut ollenkaan niin pitkältä tai pelottavalta, kun hän opetti Jimmylle pari korttitemppua. Se oli yksi niistä harvoista asioista, joissa hän oli tätä parempi. Hän voitti aina, mitä tuli korttipeleihin.
”Kun meistä tulee isoja”, Jimmy sanoi, ”me suojellaan heikompia Grinthiltä ja sen kaltaisilta tyypeiltä, suojellaan ihmisiä.”
”Niin kuin sun faija?”
Jimmy nyökkäsi.
”Ja sinun. Meistä tulee aikuisena sankareita. Vai mitä, Andy?”
*
14 vuotta myöhemmin
Andrew tuijotti tietokoneen ruutua.
1 kaveripyyntö, siinä luki. Marilyn Asserton. Ja kuva.
Se oli hän.
Andrew tihrusti pientä profiilikuvaa. Tummat silmät. Tummat kiharat, nekin samat. Hän ei ollut nähnyt niitä kohta viiteentoista vuoteen. Miten tämä oli löytänyt hänet?
Andrew hyväksyi pyynnön ja pääsi katsomaan profiilisivua paremmin. Marilyn oli mennyt naimisiin. Ja hänellä näytti olevan lapsikin. Kuvia oli vain kolme: tavallinen hymyilevä profiilikasvokuva, kuva hänestä oletettavan miehensä (parrakas, pitkä ja isokokoisempi, aika tavallinen jamppa) kanssa jossain näköalapaikalla poseeraten kameralle, sekä kuva hänestä, miehestä ja pienestä äitinsä hymyn perineestä tytöstä.
Marilyn Enling. Tyttö naapurista.
Andrew hymähti. Tämän elämä näytti olevan perusonnellinen. Ja hyvä niin.
Hän selasi päivityksiä, joita ei ollut kovin montaa. Ulkomaanmatkoja. Lapsijuttuja. Pari elukkaa.
Yksi (1) yhteinen tuttu: Jim Henning.
No, niinpä tietenkin.
Hän aikoi juuri kirjautua ulos, kun pieni bling ilmoitti jonkun sanoneen hänelle chatissä jotain.
Marilyn A: Andy?
Andrew S: Morjens Marilyn
Marilyn A: Uskomatonta. Löysin sinut Jimmyn kautta. Mitä kuuluu??
Andrew S: Mitäs tässä.
Marilyn A: Asutko edelleen Waterphewssä? Jimmy näyttää jääneen.
Andrew S: Jep. Mihis sitä täältä.
Marilyn A: Siitä on niin monta vuotta... Onko sinulla perhettä? Kuvista ei oikein näkynyt.
Andrew tyrskähti. No ei kai. Hänen kuvansa olivat yhdeksänkymmentä prosenttia moottoripyöriä ja vanhoja autoja.
Andrew S: Meikä vaan ja good ol’ Saxfee Leimer.
Marilyn A: Sinusta ei sitten tullut poliisia, kuten Jimmystä?
Andrewn hymy haaltui. Hän heilautti hiuksiaan ärtyneenä taa ennen kuin kirjoitti:
Andrew S: Musta kyttä? Aiheutin enemmän havokkia. Se oli mun juttu.
Marilyn A: No, en olisi osannut sinusta muuta kuvitellakaan!
Perään laitettu nauruhymiö ei saanut suupieltä värähtämään. Poikamaisen naiivi mielikuva Marilynistä oli jo saanut särön, mutta nyt se pirstoutui palasiksi.
Hän lopetti keskustelun lyhyeen vielä jonkin asteisen turhanpäiväisen kommentoinnin jälkeen, kirjautui ulos ja jäi ajatuksissaan kiikkumaan edestakaisin tuolillaan.
Se yö mausoleumissa...
Hän vetäisi kännykän kouraansa.
”Ootko vapaalla?”
”Puoliksi. Mitä nyt?”
”Tule käymään. Tarjoan pizzat.”
*
”Muistakko sen Marilynin keissin?” He istuivat faijan huoneessa katsomassa lätkää. Vanha äijä oli bissellä Oldeer Pubissa. Kuten yleensä.
”Meidän ensimmäinen rikostapaus”, Jimmy muisteli totisena suu täynnä pizzaa. ”Walter & James -salapoliisit. Valvottiin mausoleumissa koko yö.”
”Tutkittiin paikat ja löydettiin se salareitti… Eikä ne tulleet päästään meitä aamulla.”
”Grinth Cobberin sanaan ei voinut luottaa.”
”Ja ne vei Marilynin kuitenkin, vaikka meillä oli diili.”
”Hmm”, Jimmy näytti huolestuneelta ja pyyhki suutaan.
”Yritin pelastaa sen, mutta se luuli, että mä olin yksi niistä, jotka sen sinne vei. Mutta sä sait sen ulos.”
Jimmy rypisteli otsaa.
”Mistä tämä nyt tuli?”
”Ei mistään.” Andrew katsoi hetken aikaa vaiti kuvaruutua katonrajassa. ”Se löysi mut AmiGO:sta. Te olittekin tuttuja siellä jo ennestään.”
”Marilyn otti yhteyttä ihan pari viikkoa sitten. En muistanut sanoa”, Jimmy raapi otsaansa. ”Kai se sitten löysi sinutkin.”
”Näemmä.”
”Sillä näyttää olevan asiat reilassa. Mies.”
”Ja penska.” Calgary Cangaroos teki maalin. 5-2. ”Oikeita sankareita. Pepsiä?”
*
Poliisilaitoksen tunnelma oli sinä aamuna rauhallinen, mutta ehkä se oli silmänlumetta. Ja ehkä rauhallinen oli väärä ilmaus. Tunnelma oli epäuskoista tyyntä myrskyn jälkeen. Jotain oli selvästi tekeillä. Ainakin kasvot olivat tylyjä, harmaita ja ilottomia. Andrew tervehti tahallaan ärsyttävän imartelevasti Tolleria, joka mulkaisi häntä paheksuen.
”Täyttämään rikosrekisteriä?”
”Jos mulla on, niin teillä on”, Andrew purjehti kädet taskuissa kohti Jim Henningin toimistoa, ”kollega”, hän heitti vielä olkansa yli.
Hän hykerteli tietäessään, kuinka Toller alkaisi sauhuta vinoilusta, kopsautti Jimin oveen kengänkärjellä ja löntysti sisään kutsun saatuaan.
”Andrew”, Jimmy sanoi ja nousi kohteliaasti seisomaan tuoliltaan (Jimmy muuttui aina niin viralliseksi virkatehtävissään, että kutsui Andrewtäkin varsinaisella etunimellä). ”Istu, ole hyvä.”
Andrew lysähti tuoliin. Johan oli formaalista.
”Meillä olisi yksi… juttu.”
”Toller ei kai ole siinä mukana?” Andrew heilautti peukaloaan kohti ovea. ”Se ei oo kovin mielissään.”
Se, ettei Jimmy hymyillyt yhtään, vahvisti asian vakavaluontoisuutta.
”No?” Andrew jätti siis vitsailut sikseen. ”Pitääkö mun taas selvitellä jotain?”
Jim katsoi häntä pitkään ruttuotsaisena kuin miettien, ehkä epäröiden jotain ja otti sitten esiin kansion.
”Tämä jää meidän välillemme, Andy”, hän sanoi palaten lempinimen käyttöön – nyt oltiin henkilökohtaisilla vesillä. ”Sain puhuttua päällikölle puolestasi, että voit auttaa ja olet luotettava...”
”Vanha kunnon Arthur.”
”Jos tämä menee mönkään, tässä on minunkin pääni pölkyllä. Tämä oli jo sammunut juttu, eivätkä kaikki ole samaa mieltä siitä, että sitä pitäisi enää nostaa tapetille. Clara nyt varsinkaan–” (Andrew tuhahti.) ”Olet perillä kaupungin historiasta ja... tämä ehkä liittyy pitkän ajan päähän.” Jim piti tauon hivellen huuliaan ja silmäillen eteensä avaamaansa kansiota. ”Toller ei todella ole tästä hyvillään, joten varaudu.” Hän käänsi kansion kohti Andrewtä. ”Projekti SA. Mitä tiedät Mustista Ruusuista?”
”Mustat Ruusut?” Andrew toisti ja nojasi rennosti kyynärpään varassa eteenpäin silmätäkseen kansion papereita. ”Vaikka mitä. Montrealin anarkistinen kirjakustantamo, Costainin historiallinen romaani, League of Legendsissä on Mustan Ruusun salainen organisaatio...”
Jimiä ei hymyilyttänyt.
Andrew antoi käsiensä läiskähtää polvilleen. ”Mitäs siitä. Waterphewn oma pikku synkkä salaisuutensa, kuten kaikilla vanhoilla kylillä kuuluu olla. Eiköhän aika moni waterphewläinen nuori ole vähintään kuullut niistä. Muistatko, kun Grinth väitti, että mausoleumissa oli portti Mustien Ruusujen salaiseen paikkaan ja yritti aina pelotella meitä sillä, nimenomaan Mustilla Ruusuilla ja miten ne kostavat niille, jotka eivät tottele? Lasten kauhujuttuja. Poliisit pelkää Sabrinan noitateinijengiä?” Andrew huiskaisi hiuksiaan taa. Jim oli edelleen vakava. ”Vuosia täällä pyörinyt juttu, teinejä, pelkkää pilaa. Leikkivät hokkuspokkusta. Noitailu-wiccailutouhua. Ei kannata vaivata päätä asialla. Tai poliisiresursseja, jos tässä nyt siitä on kyse.” Andrew nyökkäsi hurskastelevasti kohti Jimin toimistopöytää, jolla näytti jonkinlainen raportti olevan kesken.
”Voihan se olla niinkin ja ehkä tässä ei ole mitään, mutta Darren Hastin mielestä siinä on jotain. Hän alkoi tutkia Mustia Ruusuja Samuel Madclockin hevostapauksen jälkeen. Muistatko sen? Kaksi kartanon hevosta katosi – oletettavasti varastettiin, mutta silminnäkijöitä ei ollut. Ne löytyivät pari kuukautta myöhemmin huonossa kunnossa. Herra Madclock ei nostanut syytettä, vaikka toinen hevosista menehtyi, ja totesi tapauksen loppuunkäsitellyksi ilman varsinaista syyllistä. Darrenista tekeillä oli kuitenkin jotain isompaa, varsinkin, kun hän sai jäljitetyksi linkin Mustiin Ruusuihin ja yksityiseen lastenkotiin. Kartano oli useana vuonna rahoittanut lastenkodin toimintaa… joka vuosi, lukuun ottamatta kyseistä vuotta.”
Andrew kohotti laiskasti katseensa.
”Vuotta 2011?”
”Niin. Darren oli omasta mielestään jonkin jäljillä. Lastenkotihan oli ollut otsikoissa jo vuosia sitten, sillä sieltä joskus selittämättömästi katoili lapsia ja nuoria. Mitään varsinaisesti rikollista siihen ei kuitenkaan koskaan saatu yhdistettyä. Ja nyt, samana vuonna, jona rahallinen tuki kartanolta loppui ja se joutui sulkemaan ovensa, katosi kaksi kartanon arvokasta hevosta.”
”Kiristystä?”
”Sitä Darren epäili, mutta jos oli, herra Madclock ei ollut ottanut poliisiin asiassa yhteyttä.”
”Ehkä halusi selvittää asian virkavallan puuttumatta. Kuka sitä lastenkotia piti?”
”Zarah Lynn. Ulkopaikkakuntalainen. Sanooko nimi mitään?”
Andrew pudisti päätään.
”Jos kartano ei maksanu lunnaita, se vois selittää sen, että hevoset löyty huonossa hapessa”, hän tuumasi. ”Miten ne löytyi? Joku satunnainen ohikulkija löysi?”
”Niin.”
”No, mikä se linkki Mustiin Ruusuihin on?”
”Tämä Doctor Blasen Bridgetweetissä sijaitseva yksityinen lastenkoti on aiemmin ollut nimeltään Mustaruusula.”
”Siinä kaikki?”
”Samuel oli oletettavasti saanut kirjeen.”
”Oletettavasti?”
”No, niin, suullisen silminnäkijän kertomana. Kirjettä ei ole voitu todentaa, sillä herra Madclock saman silminnäkijän mukaan poltti sen. Silminnäkijä oli kuitenkin lukenut kirjeen ja pystyi sanelemaan sen suurinpiirtein.” Jim osoitti kynällä kansion papereihin. Andrew käänsi sivua, kunnes löysi uudelleenkirjoitetun jäljitelmän, joka kuului: ’Aika on tullut ja tuuli kun käy, poispyyhkii menneet eikä hevosia näy; nuppuja sataa ja liekkikin sammuu, tiedätkö, miltä se tuntuu.’
”En ymmärrä runouden päälle, mutta joo, aika eerie”, sanoi Andrew.
”Kirje tuli ennen hevosten varastamista huhtikuussa. Hevoset löydettiin kesäkuussa. Vaikuttaa uhkaavalta, siinä selvästi viitataan hevosten katoamiseen.”
”En mä silti näe tätä suoraan liitettäväksi mihinkään Mustiin Ruusuihin.”
”Kirjeen mukana oli todennäköisesti tullut jotain. Mustia ruusunnuppuja ja -lehtiä. Sen kyllä vahvistaa mitä kirjeessä sanotaan: ’nuppuja sataa’. Varma siitä ei voi olla, mutta sen voi päätellä, sillä samankaltaisia runonomaisia ja arvoituksellisen uhkaavia kirjeitä on tullut muitakin ja niissä on aina ollut mukana mustia ruusunlehtiä.” Jim osoitti taas kansioon ja Andrew löysi valokopion kirjeestä, jossa luki tunnistamattomalla tekstauksella: ’On viisarit pysähtyneet, vaan hulluus on jatkua, jos jatkuu, siis seis. Lähestyy mustuus, oikeus ja neljäkuus.’
”No mitäs tää nyt sitten on?”
”Sen kirjeen Darren Hast sai tämän vuoden alussa. Hän oli pääasiallisin Mustien Ruusujen selvittelijä ja epäili Samuel Madclockin kuolemaankin liittyneen jotain epätavallista. Sinähän...”, Jimin silmiin tuli ontto, kylmä katse, ”tiedät, miten Darrenin kävi?”
Andrew katseli omituisia, pahaenteisen kuuloisia sanoja. Hän oikeastaan inhosi runoja. Hänellä oli vieläkin traumat koulun äidinkielentunneilta, kun heidän oli ollut pakko lukea runokokoelmia, joissa ei ollut mitään järkeä, ja sitten kirjoittaa niistä muka älykkäitä tulkintoja ja esseitä. Äidinkielentunteja siis ei ollut kiittäminen siitä, että oli eksynyt journalismin pariin.
”Tähän on merkattu”, hän sanoi tutkittuaan kirjeen sisällöstä tehtyjä tulkintoja paperilla, ”että ’neljäkuus = kuudes huhtikuuta, Darrenin keissi’.”
”Yritin nostaa asian käsittelyyn ja sanoa tästä kirjeestä ja sen tulkinnasta – sehän on tulkittavissa uhkaukseksi siihen, mitä hänelle tapahtui – mutta minut naurettiin pihalle. Ei kukaan täällä usko tähän, koska ei ole mitään konkreettista näyttöä, ei konkreettista rikollista, ei edes konkreettista motiivia, vaikka minun mielestäni tämä oli selvä varoitus Darrenille: hänen piti lopettaa Mustien Ruusujen jäljittäminen, ja kun ei uskonut, hänen kävi kuten... kävi.”
”Okei, kuuntelen”, Andrew suoristi selkäänsä. Tämähän alkoi käydä mielenkiintoiseksi.
Jimmy veti syvään henkeä. ”Sain luvan tutkia Darrenin tutkimuksia, tuota… vaikka Mustien Ruusujen asioiden käsittely on muuten teoriassa seis. Kiinnostuin siitä. Ymmärrän, miksi Darren oli niin kuumeinen sen suhteen: kaninkolo tuntuu menevän aina vain syvemmälle ja tekevän jatkuvia mutkia.” Jim nousi jännittyneenä seisomaan, mutta Andrew rypisti laiskasti otsaa.
”Voinko mä nyt kysyä mikä osuus mulla tässä kaikessa on?”
Jim otti taas asiallisen ilmeen. Ja kuitenkin – Andrew tunsi lapsuudentoverinsa sen verran hyvin – hän oli levoton.
Jim Henning – kuten ei Andrew Spencerkään – ollut koskaan peloissaan, joten tässä täytyi olla tosi kyseessä. Mutta miten se oli mahdollista? ”C’moon”, Andrew koetti rohkaista. ”Aina sä olet muhun luottanut, mä olen aina ollut sun backup, muistatko? Walter & James?”
Aivan pieni hymyntapainen käväisi Jimmyn nätinpojan kasvoillaan.
”Minä olen aina ollut se backup, joka pelastaa sinut pulasta.” Jimmy mietti vielä hetken. ”En… saisi ottaa sinua tähän mukaan, minun täytyy puhua vielä Arthurille, mutta...”
”Et tietty”, Andrew totesi tyynesti. Ja silti Jimmy otti kuitenkin, epäröiden, taas ovelleen vilkaisten. Hän avasi lukollisen laatikon ja veti esiin toisen, paksumman kansion.
”Minulla on tässä kaikki Hastin tutkimukset, sain erikoisluvan, koska halusin katsoa niitä Darrenin jälkeen...”
”Eikös tää juttu kuulu erikoisrikososastolle?”
”No, varsinaisesti Mustien Ruusujen tutkinta on ohi. ’Ei ole tapahtunut mitään rikosta’, ei ainakaan suoraan. Darren oli ainoa, joka oli aidosti kiinnostunut siitä, kukaan muu laitoksella ei oikeastaan ole. Eivätkä he… ota näitä uhkauskirjeitä vakavasti, kuten sanoin. ’Sattumaa...’ Voin olla väärässäkin, ehkä tällä ei ole merkitystä asiaan, mutten voi kiistää, etteikö mieleeni olisi noussut…”
”Että tässä on jotain isompaakin mätää?” Andrew sanoi.
”Tämä on epäammatillista”, Jimmy jatkoi synkkänä, ”mutta olet auttanut ennenkin pienissä jutuissa… Voinko siis pyytää vähän apua? Kun tämä… liittyy oikeastaan sinuunkin. Tai siis…”
”Jep”, Andrew sanoi. Mitä sitä kiertelemään. Alamaailman salamyhkäiset jutut, totisesti hänen alaansa.
”Tämä on sitten todella sotkuinen ja epämiellyttävä juttu.”
”Anna tulla.”
”Sinusta olisi tullut hyvä poliisi, Andy”, Jimmy sanoi avatessaan Hastin kansion.
*
Andrew pyyhälsi moottoripyörällään saderintaman alitse. Jätettyään pyörän parkkiin, hän loikkasi nopeat askelet kerrostalon etuoven katoksen alle suojiin ja huitaisi pisaroita tippuvat hiuksensa pois silmiltä, jotta saattoi paikantaa oikean nimen soittotaulussa. Hän painoi ovisummeria, odotti ja äänimerkin saatuaan kiskaisten kahvasta paineli rappukäytävään. Laukku valutti vettä ja jätti maiharikenkien kurajälkien lisäksi taakseen pieniä lätäköitä.
Jimmy avasi hänelle oven toisessa kerroksessa.
”Ei kai paperit kastuneet?” hän tervehti ensitöikseen nähtyään märän tulijan. Andrewn teki mieli ravistella itseään kuin koira ahtautuessaan eteiseen, jonka vaatelipaston päällä paloi suolakivilamppu ja katosta roikkui hennosti kimalteleva himmeli. Jimmy oli aina sisustanut naisellisesti. ”Neuvottelitko Arthurin kanssa?”
”Jep”, Andrew ravisti kastuneen nahkatakin yltään. Asunnossa tuoksui vastakeitetty kahvi. Se maistuisi.
Jimmy asui yksinään kolmiossa. Andrew tiesi hänen harkinneen sinne jo pitkään jotain eläintä, mutta oli niin paljon poissa kotoa ja lisäksi Casper oli karva-aineallerginen, ettei se olisi oikein onnistunut. Siitä, että asunnossa asui kerran kuussa lapsi, ei paljon näkynyt viitteitä. Andrew tosin tiesi yhden huoneen suljetun oven takana odottavan varta vasten Casperin vierailuja.
He istuivat lasipöydän ääreen. Andrew kaiveli Jimin kaapeista jotain kahvin kanssa (ja tyytyi gluteenittomiin kekseihin, kun ei muutakaan sopivaa löytänyt) ja sillä välin Jim lehteili mitä hän oli saanut aikaan.
”Ootas nyt”, Andrew murahti ja kaatoi itselleen täyden kupin. Jimmy sulki kansion kohteliaasti.
”Olet siis saanut jotain selville?”
”Mä vieläkin mietin, että aika reilua laittaa mutkin tässä vaaraan.”
”Muistaakseni kyllä naureskelit ’sille vaaralle’, kun kerroin sinulle tästä. Ja, ellen ihan väärin muista, sanoit – lainaan suoraan – ’vaarat ei ole ennenkään venettä keikuttaneet’.”
”No jaa”, Andrew murahti. Ehkä hän oli jotain sellaista sanonut. Ja kyllähän tämä aika kiinnostavaa oli, pakko myöntää. Hän oli läpi elämänsä elänyt toinen jalka hämärissä puuhissa, rikollisten maailmassa, ja toinen jalka kunniallisten kansalaisten, kuten poliisitoverinsa puolella. Kahden maailman kansalainen – omalla tavallaan.
Andrew naurahti itsekseen.
”Ja tiedäthän”, Jimmy sanoi hivellen huolissaan leukaa, ”minulla on Casper.”
”Joo joo”, Andrew huiskaisi kättään; niin, hänellähän ei ollut mitään menetettävää. Vanha äijä oli niin kaunainen kaikkia kohtaan, että sillä ei ollut väliä, ja siskopuoli eli omaa elämäänsä. Hän ei liittynyt tähän millään tavalla. Paitsi ehkä etäisesti hevosiin. ”No niin, ensinnäkään, alkuperäisiä Mustia Ruusuja ei enää ole. Vuonna 1880 Efram Madclock, Colt Amen Villan kartanon perustaja, tuli tänne laivalla, jonka nimi mielenkiintoisesti oli Black Rose. Täkäläinen alkuperäiskansa nimitti niitä, siis sen laivan miehistöä, mustiksi ruusuiksi. Siinä se alkuperäinen nimen tarina.”
”Entä nykyiset?”
”Se on niin kuin sanoit, seuraava linkki suoraan nimeen on Mustaruusula – lastenkoti, joka perustettiin Punaisen Surun taistelussa orvoiksi jääneille intiaanilapsille. Sittemmin nimi vaihtui uraauurtavan ’lastentohtorin’ mukaiseksi.” Andrew kulautti kahvia suuhunsa ja haukkasi palan keksistä. Kuin pahvia olisi syönyt. ”Oikea mukava lastentohtori se olikin. Siitä on muutamia kiisteltyjä artikkeleja, joissa kerrotaan kaikista kamalista kidutusmenetelmistä ja kokeista, joita se teetätti phew-kansan lapsille. Tänä päivänä Mustista Ruusuista puhuu eniten nuoret, mitä oon haistellut. Ikähaarukka kahdestatoista alle täysi-ikäisyyden, siltä väliltä. Kuten sanoin: nuorten kauhujuttuja.”
”Darren Hast sanoi samaa. Tässä”, Jim otti esiin listan. ”Tutki näitä. Tässä on muutama paikallisnuori, jotka ovat olleet tekemisissä lastenkodin kanssa ennen sen sulkemista. Jos voisit perehtyä heihin hiukan... ehkä haastatella. Vaikka ikään kuin lehtijuttuun.”
Andrew otti paperin.
”Ja sitten on yksi toinen asia...”, Jimmy jatkoi, ”ne hevoset ja kartano. Darren oli vakuuttunut, että niillä varastetuilla hevosilla on oleellista merkitystä.”
”Ne nyt vaan sattui käyttämään niitä kiristyksessä.”
”Ei välttämättä. Tämä”, Jimmy osoitti yhtä nimeä äsken antamassaan listassa, ”oli toisen niistä hevosenhoitaja. Hän oli epäiltynä isäpuolensa taposta viime toukokuussa. Kotiväkivaltaa. Sitten kävi ilmi toinen siihen linkittyvä juttu. Hevosten varkaudesta epäilty tallin henkilökunnan jäsen löytyi kuolleena Villtownista. Hänelle vahvistui myöhemmin alibi syyttömyyteensä hevosten katoamisen suhteen. Selvästi tapettuna, sitä edelleen tutkitaan myös mahdollisena murhana. Darren ja Toller olivat tutkinnassa läheisesti mukana.”
”Maxmiliam Clinton”, Andrew luki paperista. ”Mikäs tän tilanne nyt on?”
”Hän oli ensin kateissa. Ja kun hänet löydettiin, hän oli sekavassa kunnossa. En näyttänyt sinulle tätä viimeksi”, Jim otti taas esiin valokopion samankaltaisesta kirjeestä kuin aiemmat, ”mutta hän oli se Samuel Madclockin kirjeen silminnäkijä. Ja hänellä oli tällainen kirje myös ja se on Darrenin muistiinpanojen mukaan samaa sarjaa edellisten kanssa. Kirje on tullut ennen Samuel Madclockin kuolemaa viime vuoden huhtikuussa.” Jimillä oli paljonpuhuvan merkityksellinen ja synkkä katse. Andrew luki oudon runomaisen kirjeen puoliääneen mutisten: ”’Maxmiliam, kello käy hulluksi, numerot eivät ole sitä miltä näyttävät. Neljä, yksi, nolla, kaksi, seitsemän, yksi, neljä. Varo: Mitä kelpaa ihastella, sen aromaa ja kauneutta,vaan ahneus leikkaa ja toisinpäin, altain eläväisen tärkein virtaa.’ ” Andrew nosti katseensa. ”Okei?” Hän viskasi paperin vastenmielisenä pois. ”Pitäiskö tosta ottaa jotain tolkkua?”
”Hänen edunvalvojansa ei pitänyt kirjettä minään, ei tunnistanut sitä tai osannut muutenkaan varsinaisesti auttaa tutkinnassa. No… hän on tietysti poissa tolaltaan ymmärrettävistä syistä.”
”Ja sä haluat nyt, että mä vakoilen jotain paikallisia teinejä ja niiden tekemisiä?” Andrew ei edes yrittänyt peittää äreän turhautuneisuuden äännettä sanoissaan. Mikä ylennys! Tutkimusmielessä murtautuminen eri paikkoihin ja ihmisten roskistenkin tonkiminen oli oma lukunsa, mutta se, että hän joutuisi lastenvahdiksi, ei houkuttanut yhtään. Systerissä oli tarpeeksi.
”Selvittele vähän mitä he tietävät. He ovat paras ja selvin linkki”, Jim totesi. ”Tee se hienotunteisesti, Andy. Sophie Lynn – hän on lastenkodin Zarah Lynnin adoptoitu tytär. Hän on todennäköisesti vaikeasti lähestyttävä, mutta toisaalta mahdollisesti paras tietolähde, sikäli mikäli lastenkodilla on todellakin tekemistä Mustien Ruusujen kanssa. Patricia Icemond – hän on asunut lastenkodissa ja Fedellien luona. Äiti kuoli tulipalossa, isästä ei ole tietoa. Minulla lukee täällä, että tyttöä on nimitetty... ’riivatuksi paholaiseksi’ Pablo Fedellin mukaan; hän ei halua olla missään tekemisissä tytön kanssa, jos se antaa kuvaa... sinähän tiedät... Fedellit…”
”Kummajaisia”, Andrew nyökkäsi.
”Molemmat käyvät Waterphewn lukiota. Sitten on epävarmempi linkki Anna Center. Hän ei ole täkäläisiä, ei pysyvästi. Hän asuu ulkomailla, ei ole tällä hetkellä täällä, joten et ehkä pääse hänen kohdallaan eteenpäin. Hän käy satunnaisesti sukulaisten luona, kuten viime kesänä. Hänen isänsä on ollut aktiivisesti yhteyksissä Maxmiliam Clintonin veljen, Daniel Clintonin kanssa.”
”Entäs tää, jotain sukua?” Andrew näytti listan viimeistä nimeä.
”Niin, Charlotte Center. Annan serkku. Heidän luonaan Anna on asunut. Hän on lähinnä ollut läheisesti tekemisissä kaikkien edellämainittujen kanssa. Hänen veljensä omistaa nykyään toisen niistä Samuel Madclockin hevosista.”
Andrew tuijotti vielä hetken listaa, sitten tunki sen laukkuunsa.
”Selkis. Vakoile teinityttöjä, unelmaduuni.”
Jim loi häneen nuhtelevan katseen.
*
”Sä tunnet sieltä rantakallioilta ne farmerit?”
”Hm?” Systeri makasi sängyllään lukemassa naistenlehtiä ja syömässä hedelmätoffeekarkkeja ja kuuntelemassa kamalaa radiopoppia. Sen jalka heilui laiskasti taitettuna toisen jalan polven yli.
”Sieltä hevostilalta.”
”Mh?”
Andrew astahti lähemmäs ja tempaisi lehden systerin käsistä.
“Voitsä vastata?”
”Niin mihin? En kuunnellut, korvat suodattaa paskapuheesi automaattisesti.”
”Sieltä rantakallioilta ne farmerit, se hevostila, sä tunnet ne, sen perheen, eikö niin? Etkö sä käy siellä ratsastamassa?”
”Siis Centerit? Joo, tunnen tietty.”
”Kuinka hyvin?”
Emma kääri toffeen paperista ja laittoi sen suuhunsa.
”Lotte on mun bestis. Tavattiin koulussa, kun ne muutti tänne Englannista. Hyi, ei tämä ollutkaan persikkaa…”
”Muita, ketä siellä asuu?”
”Miksi? Teetkö niistä jotain lehtijuttua, vai?”
”Ei kuulu sulle, vastaa nyt vaan.”
”No… Lotten vanhemmat. Sen mummo. Sen isoveli. Mmm”, Emma laittoi uuden karkin suuhunsa ja maiskutteli nautinnollisesti. ”Banaania…”
”Ei muita?”
”Ei varsinaisesti. On siellä sitten niitä, jotka käy päivittäin, Kitty ja Gillian, hevosenhoitajia…” Emma katsoi häntä äkkiä silmät suurina. ”Aiotko aloittaa ratsastuksen?” Emma kikatti. ”Voin kuvitella sinut jonkun pikkuponin selkään… ei, kun enkä voi!”
Andrew ärähti systerin pelleilylle.
”Mun hevosharrastus mahtuu jääkaappiin. Eikös joku niistä kartanon hevosista päätynyt sinne?”
Emma oli hamuilemassa käteensä toista lehteä sängyltään ja vastasi epäkiinnostuneena: ”Joo, voi olla, Dewnillä on hankala ongelmahevonen, Fifi. Se tuli kai sieltä.”
Andrew sipaisi hiuksiaan, heitti kädessään roikottamansa roskalehden takaisin siskon syliin ja kalppi huoneesta, jonne Emma jäi taas omiin turhanpäiväisiin tyttöjen juttuihin uppoutuneena.
*
Rautainen aita piikkikärkineen, tummine korkeine kuusikujineen ja kivisine pihoineen ei varsinaisesti kutsunut vierailemaan. Andrew hidasti pyörällään porttien kohdalla ja katsoi vanhan kivisen kartanon pihaan. Vanha hengenmies ei ollut maailman sosiaalisin mies – eikä kyllä hurskainkaan. Andrew oli itse asiassa kuullut, että tämä olisi ajanut viattoman postinjakajan kerran haulikon kera pois pihaltaan. Eipä siis kai ollut mikään ihme, että ukko oli heittänyt tytön lastenkotiin, vaikka talossaan olisi kyllä ollut tilaa vaikka muille jakaa.
Andrew läiskäisi visiirin alas ja kaasutti pois.
Inger Fedell sen sijaan oli vieraanvaraisempi.
Andrew otti kourallisen vohvelikeksejä hyvillä mielin lautaselleen. Aamupala olikin jäänyt, kun Emma oli taas vaihteeksi kiukutellut, vaikkei Andrew ymmärtänyt mitä suuttumista siinä oli, että pyysi makkaramunakasleipiä kolme yhden sijaan ja systeriä keittämään uuden satsin kahvia, kun se oli aivan liian laihaa?
”Anteeksi, mitä sanoit?”
”Kysyin Patriciasta. Tiedätkö, mistä sen vois tavoittaa, asuuko Blackrock Hillissä vai Bridgetweetissä vai…?” Andrew piti äänensävynsä rupattelevaisen kevyenä.
”Oletko hänen ystäviään?” neiti Fedell kääntyi viemään kahvipannua takaisin keittiöön.
”Tavallaan.” Andrew lipaisi huuliaan posket täynnä keksiä. ”Tai systerin oikeastaan. Kuulin, että Blackrock Hillissä ei asu kuin herra Fedell yksinään.”
”Patricia muutti sinne vähän aika sitten.”
Andrew hymyili teeskennellen sympaattista. Hän antoi katseensa kiertää tummanpuhuvan sisustuksen pientä asuntoa heti, kun mummon huomio kiinnittyi muualle. Seinää koristi iso karvainen matto, täynnä köynnöskuviointeja ja ruusuja.
”Oot Waterphewn historian asiantuntija”, Andrew jatkoi sitten, ”sulla on täällä jonkin verran mielenkiintosia kirjoja.”
”Ah”, neiti Fedell näytti innostuvan, ”ah, kyllä, kyllä vain… Tämän kylän historia on ehdottoman tärkeää säilyttää… jälkipolvillekin... Tässä – missäs se… tuossa, tämä, tämä kirja on esimerkiksi tärkeä: Kuinka Waterphew perustettiin, niin, se kertoo herra Madclock ensimmäisestä...” Andrew otti paksun opuksen mummon tutisevista käsistä. ”Ja tässä”, hän veti hyllystä toisen kirkkaanpunakultaisen kirjan, ”Colt Amen Villa – Legacy.” Andrew lehteili kirjoja. ”Ne ovat Blackrock Hillin kirjastosta, Pablo on innokas antikvaari.”
”Voisin sanoa itestäni samaa. Tosin”, Andrew laittoi kirjat pöydälle kahvikuppinsa viereen ja otti nauhurin esiin, ”mua on aina kiehtoneet ihmisten omakertomat tarinat – ja salaisuudet – kirjoitettua sanaa enemmän.” Hänen ei tarvinnut katsoa neiti Fedelliin suoraan. ”Waterphewn kulta-aarre on aika yleinen myytti. Tiedätkö siitä jotain mitä ei kaduilla kuule?” Nyt hän nosti katseensa. Neiti Fedell tuijotti pysähtyneesti kahviinsa ja sipaisi kupin reunoja kuivakoilla ryppyisillä sormillaan.
”Siitäkö kirjoitatte lehteen juttua?”
”Siitäkin. Sitä sanotaan, että Efram Madclock olis piilottanut kultansa jonnekin eikä koskaan kertonu minne, ei edes jälkeläisilleen. Osan mielestä kyse ei ole sen louhimasta kullasta, vaan koskemattomasta legendaarisesta kultasuonesta, jonka sijantia vaan ei tiedetä. Se sai alkuperäisasukkaat pidettyä hiljaa… sillä oli varmaan hintansa. Tapettuja –”
”Herra Madclock ensimmäinen oli kunniakas ja teki alueen väestön kanssa yhteistyötä!” neiti Fedell pöyristyi.
”Phew-kansa karkotettiin vuorille.”
”He – he hävisivät reilun taistelun...”
”Maanvaltaajat tulee väkivalloin ja kehittyneemmin asein, täkäläisiä ihmisiä ja kulttuuria pätkääkään kunnioittamatta – reilu oli siitä kaukana.”
Inger Fedellin ruttuinen naama tutisi mielipahasta. Andrew katsoi häntä kylmästi. Moraalintajuttomat ihmiset.
”Tämän kaupungin historia on kiinni tärkeässä menneessä, joka ei ole vailla verenvuodatustakin. Joskus on tehtävä uhrauksia ja katsottava, mitä hyvää on syntynyt. Herra Madclock ensimmäinen oli erittäin antelias mies – hän perusti lastensairaalan, joka oli auki myös intiaaniväestölle –”
”Mustaruusula, eikö niin?”
”Hän auttoi parhaansa mukaan heidän lapsiaan, orvoksi Punaisen Surun taistelussa jääneitä, antoi rahaa koko kaupungin perustamiselle. Ilman häntä, ei olisi koko kylää!”
”Mistä nimi tulee, Mustaruusula?”
”Hänen laivastaan. Laivan nimi oli SS Black Rose.”
”Ja nykyiset Mustat Ruusut?”
Neiti Fedell puristi huuliaan yhteen.
”Siitä en tiedä mitään.”
”Jos palataan vielä siihen aarteeseen… sen sijainnistahan on useampia spekulaatioita?”
Neiti Fedell näytti rauhoittuvan, kun puheenaihe vaihtui.
”Redairea on pidetty mahdollisena alueena tai sitten rannikkoseutua, onhan siellä vanha kaivoslouhoskin. Tietysti osa väittää – kuten siinä”, (hän viittasi kirkkaanpunaiseen kirjaan Andrewn käden vieressä pöydällä) ”että todennäköinen haudatun kulta-aarteen paikka on Om’hum-saari. Se oli phew-kansalle pyhä paikka.”
”On”, Andrew korjasi. ”On pyhä paikka. Sinne kaavailtua huvilaa vastustetaan aika… voimakkaasti. Mutta mainitsit rannikkoseudun?” hän lisäsi.
”Sinicoast on aina herättänyt mielenkiintoa”, neiti Fedell esitelmiöi nyt arvokkaan viileästi, ”onhan siellä vanhat autioituneet kullankaivajien talot, kaivos ja paikka, jonne herra Madclock ensimmäisen laivan, Black Rosen, tiedetään ensimmäistä kertaa rantautuneen.”
Andrew kumartui nuhjaantuneen mustan reppunsa puoleen, veti sen syliinsä ja repusta rullalle käärityn kangasrievun. Neiti Fedell ei liikahtanutkaan, kun Andrew pyöräytti rullan auki ja nosti sen sormenpäistään ilmaan.
”Tää?” hän sanoi. ”Sanooko mitään?” Neiti Fedell ei vastannut. ”Tää löyty länsirannikolta. Vähän niin kuin laivanlippu. Näyttää merirosvolipulta. Revenny… jos löytäis toisen puolen vois tarkistaa asian, mutta voiko toi olla... ruusu?”
”M-mitä tarkalleen ottaen haette tällä?” neiti Fedell kivahti ja nousi vapisten seisomaan.
”En mitään kai”, Andrew kohautti hartiaansa ja tunki lipunriekaleen takaisin reppuunsa. ”Mitä oon selvittänyt, Mustan Ruusun lippu oli valkoinen mustalla ruusulla. Tässä lipussa on päinvastaiset värit. Valkoinen ruusu…?”
”Jos ei ole muuta, minun täytyy lähteä tekemään kierros hautuumaalla...”
”Tietysti.” Andrew hymähti itsekseen. ”Kiitos kahvista. Jos ei haittaa, voisin lainata näitä kirjoja.”
”Ota pois...”
”Ne voi varmaan palauttaa kirjakauppaan?”
”Kyllä, kyllä.” Mummo tuntui jo toivovan, että hän lähtisi ja äkkiä.
Neiti Fedell salaili selvästi jotain.
*
Valaistessaan taskulampulla mauseoleumin kivisiä, pölyisiä seiniä, Andrew palasi väistämättäkin siihen jännittävään yöhön viisitoista vuotta sitten Jimmyn kanssa. Miten vähän häntä ylipäänsä oli pelottanut – tai pelotti edelleenkään. Harva asia aiheutti hänessä pelkoa. Epämääräisen välinpitämättömyyden kanssa oli helpompi elää. Kaikentuntevat, empaattiset ja herkän ylitunteelliset ihmiset… nepä ne eniten kärsivät.
Jotain hän oli siitä illasta ja Jimmyn esimerkistä ottanut opikseen: tällä kertaa hänellä oli työkalut mukanaan.
Järjestelmällisesti hän siirtyi kerros kerrokselta alemmas. Jos hautausmaan hoitajalla oli salattavaa, se salaisuus saattaisi hyvinkin löytyä täältä – sillä Andrew tiesi, että pohjakerroksen jämäkän lukitun oven takana oli aivan varmasti ollut joku.
Seuraava selvitettävä asia vain oli… kuka?
*
”Seukkaatteko te?” Emmalla oli tuo maailman ärsyttävin, mairein hymy, jonka Andrew olisi halunnut tintata tämän kasvoilta naaman sisään.
”Kunhan pidetään hauskaa.”
”Lotte pitää sitä vakavana.”
”Ei oo mun ongelma.”
”Lotte kertoi teidän öisestä seikkailusta. Se väittää nähneensä kummituksen. Noinko isket naisia?”
”Voin iskee sulta turvan umpeen, jos et kohta lähde vetään. Mä teen töitä.”
”Parempi Lotte kuin se neljätoistavuotias –”
”Voi jumalauta. Sadannen kerran. Alice oli kakskytneljä, sillä oli pienikasvuisuushäiriö.”
”'Pienikasvuisuushäiriö'! Miten vaan, mikä auttaa öisin nukkumaan.” Emman suu oli muikea. ”Mistä muuten kirjoitat?”
”Ei sua kiinnosta kuitenkaan.”
”Ei niin. En tajua miten jaksat kirjoittaa jotain elokuva-arvosteluja ja kanaspagettiohjeita… eikö siellä toimituksessa ole omia osastoja eri jutuille?”
”Mä oon kirjoittanu tasan kerran jonkun ruokaohjeen ja se oli hätätapaus, kun lupasin tuurata. Anna nyt olla, mun pitäis keskittyä tähän!”
”Sienimurekelihapatasörsseli?” Emma ehdotti vinoillen ennen kuin liukeni paikalta. Sitten hän huusi vielä jälkeensä: ”Reseptikokemuksesi perusteella voisit itse joskus sitä konkreettista ruokaa laittaakin!”
Andrew hieraisi otsaansa. Ruudulla keskeneräinen tekstipohja odotti vaivaantumatta täyttämään itse itseään. Joskus lehtijuttujen kirjoittaminen oli yksi rautakuula jalassa, mutta pakko oli rahaa nyhtää kaikista lähteistä, joista irti sai. Pakinat ja satiiri olivat oma lukunsa, jos niissä uskalsi oikeasti avata myrkkyhappoisen sanaisen arkkunsa, mutta sitten oli näitä puuduttavan kuolettavan tylsiä lätinöitä paikallisen kauppiaan remonttiuudistuksista tai tiedotteita kaupungin koirankakkojen keräysohjeista. Sen siitä sai, kun suostui olemaan se jokapaikan höylä, mankeli, jonka läpi tuupattiin välttämätön silloin, kun joku muu ei ehtinyt, jaksanut, viitsinyt tai halunnut sitä tehdä. Andrew oli jostain syystä alalla kuin alalla aina delegointijonon alimmaisena; se viimeinen tuhkakuppi.
Hän kohotti äkkiä päätään.
Toisaalta… joskus tuhkasta kasvoi yllättävän rehevä ja maukas juttu.
Hän deletoi kaiken siihen mennessä kirjoittamansa (se oli täyttä kuraa muutenkin) ja aloitti alusta. Hetken makusteltuaan, hän näpytti: Tuliko kultavarsa taivaasta ja mikä olikaan sen hinta? Colt Amen Villan vaiettu menneisyys.
*
Waterpnewsin toimituksesta soitettiin.
”Tämä juttusi Colt Amen Villan kartanosta ja sen kaupunginhistoriasta…”
”Je?”
”Halusimme kunnioittavan muistokirjoituksen Samuel Madclockista ja hänen sukunsa tarinan – tiivistetysti.”
”Tiivistetty se olikin. Ja vähän muuta päälle.”
”Tuota noin… päätoimittaja ei ole aivan varma, että haluaa julkaista spekulaatioita suvun – öh – ’kirouksesta’ tai mystisestä tunnelista salaseuran tiloihin mausoleumissa, saati sitten kaupungin syntyhistoriaa mustamaalattuna. 'Alkuperäisväestön kokemat vääryydet?' Se ei kuulosta hyvältä...”
”Herättää lukijoiden mielenkiinnon.”
”Nämä eivät ole asiallisia tai kunnioittavia vanhaherra Madclockia ja hänen sukuaan kohtaan. Siivoa ne, Spencer. Ja kirjoita jotain… kevyempää.”
”Sokerikuorrutuksella”, murisi Andrew. ”Mä en rupea kaunistelemaan faktoja –”
”Niin, faktoja – hm – mielenkiintoinen sanavalinta, herra Spencer. Joka tapauksessa, siivoa artikkelista pois kaikki – tuota – epätavallisuudet, muun muassa ja erityisesti tuo viimeinen esitetty spekulaatio siitä, ovatko Madclockit ihmissusien ja vampyyrien sukua – nyt ei ole edes halloween – tai juttua ei julkaista eikä muita juttuja sinulle ole ihan äkkiä enää tulossakaan.”
Andrew löi puhelun pahantuulisesti kiinni.
*
”No mitä nyt?” Andrew paukahti taas Jimmyn toimistoon. Tämä oli kuulostanut levottomalta puhelimessa, käskenyt Andrewn tulla heti asemalle. ”Mulla on muitakin töitä, tiekkö.”
”Tämä meni henkilökohtaiseksi.” Tervehtimättä tai muuta sanomatta, huulet tiukasti yhteenpuristettuina, Jim osoitti työpöydälleen. Andrew löntysti lähemmäs. Pöydällä oli pullottava avattu kirjekuori sekä taitettava kuvaton kortti. Andrew nosti kirjekuorta ja vilkaisi sen sisään: selvästi kuivuneita, tummia kukanlehtiä. Hän otti kortin käteensä. Siitä oli leikattu keskeltä epämääräinen iso pala pois kohdasta, johon teksti olisi kuulunut kirjoittaa. Kortissa ei ollut sanaakaan.
”Mitä tästä nyt pitäis ymmärtää?”
”Ruusunlehtiä. Viesti. Tämä on samanlainen kuin se, jonka Darren sai”, Jimmy sanoi tiukkana.
”Tässä ei lue mitään”, Andrew huomautti ja nakkasi kortin takaisin pöydälle. Jimmy ylireagoi. Miten reikäinen kortti voisi olla uhkaus?
”Ne tietävät, että poliisi tutkii taas juttua.”
”Miten ne vois? Mähän tässä olen kenttätyötä tehnyt enkä ole poliisi.”
”Andrew”, Jimmy keskeytti käden puristuen nyrkkiin. Andrew vaikeni. Jimmy oli todellakin hermostunut. ”Tämä –”, hän aukoi hetken suutaan ja avasi sitten taas nyrkkinsä koettaen hillitä itseään. ”En usko, että tutkimuksia voidaan jatkaa enää.”
”Siis – c’moon!” Nyt Andrewkin turhautui. ”Mikä tässä nyt on hätänä? Pari kukanlehteä? Eikä edes mitään suoraa viestiä? Tää voi olla vaikka vitsi.”
”– Vitsi?” Jimmyn äänensävyssä oli kireä epämääräinen sävy; sävy, jolla hän kertoi, ettei ollut tyytyväinen Andrewn suhtautumistapaan. Hän veti syvään henkeä. ”Jäädytän tutkimukset toistaiseksi. Palaa… palaa normaaliin, Andrew. Katsotaan myöhemmin uudestaan.”
Andrew toljotti.
Hänelle oli heitetty syötti, mahtava kala nappasi… ja nyt hänen oletettiin päästävän sen takaisin veteen?
Hän kohautti harteitaan. Tappio tappion perään.
*
Se oli jäänyt lehden väliin, sen takia hänellä meni useampi päivä huomata sitä: pientä leikeltyä palasta korttipohjasta, johon oli kirjattu tyylittömällä mustalla:
Anna Meidän Olla, Olla Meidän Anna
Andrew käänsi kortinpalan ympäri.
Marilynin Tähden
*
He katsoivat kumpikin hiljaa, kun Jimmy asetti palasen saamaansa korttipohjaan. Se istui täydellisesti. Oli ilmiselvää, että ne olivat yhtä ja samaa korttia.
Andrewllä ei ollut mitään nasevaa tai nerokasta sanottavaa. Hän tuijotti vaiti.
Jimmy suoristautui hitaasti.
”Kuten… näet. Se oli uhkaus. Ei vain poliiseille tai minulle. Vaan myös sinulle.” Andrewn päässä raksutti. ”Ketä olet kuulustellut? Mitä olet tehnyt, kenelle olet puhunut?” Jimmy loi häneen pitkän katseen. ”Puhuit Marilynistä...” Andrewn silmät siristyivät. Jimmyn äänensävy oli johdatteleva, ”...ja muistutit siitä yöstä mausoleumissa, kun olimme poikia…”
Etäisesti Andrewstä tuntui kuin jokin uhka häämöttäisi aivan hänen niskansa takana.
”Luuletsä… vihjaatsä...”
Jimmy katsahti ovelle ja Andrewkin katsoi. ”Toller - te - epäilette... mua?”
”Toller ei tiedä tarkkoja yksityiskohtia. En ole kertonut kuin isälle. Mutta kuka muu tietää siitä yöstä ja Marilynistä?”
”No vaikka kuka”, Andrew ärähti loukkaantuneena epäsuorasta syytöksestä ja heilautti käsivarsiaan. ”Grinth, Herman, Benit… Marilyn voinut puhua ties kelle.”
”Olen käynyt heidät läpi. Grinth Cobber kuoli vuonna 2011 romuralleissa Pennsylvaniassa. Ben Brighton asuu Vancouverissa ja on elokuvaohjaaja, Ben Osman muutti ulkomaille jo kauan sitten. Herman Faith on kyllä edelleen täkäläisiä, työskentelee satamassa, mutta häneltä ei ole minkäänlaisia rikkeitä paria sakkoa lukuun ottamatta rekisterissä.”
”Eka kerta koittaa kaikille.”
”Outoa vain, että… se tapaus tuli jokin aika sitten puheeksi – ja nyt tämä”, Jimmy sanoi pohdiskellen. ”Tyyli on sama kuin Darrenin kirjeessä, oletettavasti myös kirjeessä, jonka herra Madclock oli saanut. Kaikissa tuli mukana mustia ruusunlehtiä kuin signeerauksena.”
Kieltämättä yhteensattuma oli outo: Andrew oli sattunut ajattelemaan ja juttelemaan taas vuosien jälkeen Marilynin, heidän kummankin nuoruuden ihastuksensa kanssa, ja sitten Jimmy saa tällaisen uhkauksen, jossa nimenomaan viitataan Marilyniin. Tai ei ehkä Marilyniin, vaan Marilynin tapaukseen. Heidän ensimmäiseen rikosjuttuunsa, joka innosti heitä entistä enemmän rikosetsivien urasta ja leikistään Walter & James.
Andrew tuijotti korttia ja sen sanoja kokonaiset kolme sekuntia.
”Nääh”, hän totesi sitten ja nojasi taa, ”joku vaan pilailee teidän – meidän kustannuksella.”
”Tämä ei tunnu pelkältä pilalta”, Jim sanoi äänessään selvää vakavuutta. ”Otin Darrenin työn vastuulleni jatkaakseni siitä, mihin hän jäi, ja saan samankaltaisen uhkauskirjeen?”
”Mulla ei oo menetettävää”, Andrew sanoi ontosti. Systeri oli Kaliforniassa. Sillä ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Faija ryyppäisi itsensä hengiltä minä päivänä tahansa. ”Mä otan tästä selvän.”
Jimmy näytti olevan kahden vaiheilla. ”Kävin yks päivä mausoleumissa”, Andrew jatkoi valaakseen toveriinsa taas uskoa. ”Teki mieli tutkia niitä kellareita. Muistatko, kun tutkittiin niitä penskana?”
”Muistan”, Jimmy sanoi tyynesti. ”Kuten itse sanoit, eivätköhän kaikki waterphewläislapset käy sen uskallusriitin.”
”Mutta sitten on se ovi, jonka taakse kukaan ei ole päässyt. Tiedätkö minne se tunneli johtaa?”
”Sinä ilmeisesti tiedät”, Jimmy sanoi.
”Kartanolle. Tiedän myös, että joku on majaillut siellä. Otin kuvia”, hän kaivoi kännykän taskustaan ja näytti. ”Tyhjiä pusseja ja pulloja, matto.” He katsoivat toisiaan merkitsevästi. ”Ei niitä kummitus tartte...”, Andrew mutisi itsekseen.
”Vai niin...”, Jimmy sanoi hitaasti.
”Siihen aikaan tehtiin kartanoista ja linnoista salakulkureittejä, joita pitkin pystyi pelastamaan arvoisat asukkaat vaikka sodan, ryöstöjen tai kapinoiden tieltä. Colt Amen Villan salakäytävä vie mausoleumiin, mikä käy järkeen, koska kartano rahoitti hautausmaan mausoleumin rakentamisen alunperinkin.”
”Ja toinen pää kartanolla on…?”
”Tallirakennuksessa”, Andrew sanoi. ”Sieltä oli muitakin haaroja, en tiiä, onko käyttökelvollisia tosin. Voi olla ummessa.”
”Kytkös Bridgetweetin tunneleihin?”
”Ne vasta outoja onkin. Viime vuosisadalla, kun ne löydettiin, niistä tehtiin viemäriverkosto, mutta enpä usko, että ne oli viemäreitä sitä ennen. Ne oli salaisia kulkuväyliä saaren alueella. Se saarihan oli vankisaari. Inkkarit - muutkin kuin lapset - roudattiin sinne.”
*
Charlotte oli älytön. Hän muistutti liikaa Marilyniä. Samanlainen tuima katse, tumma tukka, jääräpäisyys, retkahtaminen renttuihin… Kun hän sen tajusi, hän halusi lyödä jarrua koko touhulle.
Ja samaten jarrua myös tälle touhulle.
Jimmy hölkkäsi täydellisessä ryhdissä, täydellistä tahtia, täydellisten pakaroidensa kanssa puhtaina loistelevine uusine lenkkitossuineen. Hän pyörähti ympäri ja juoksi sitten selkä edellä luodakseen Andrewlle kuvottavan täydellisen ja valkoisen hammashymyn.
”Olen sanonut, että sinun pitäisi lopettaa tupakanpoltto.”
Andrew nipisti kädellä kylkeään toinen silmä ummessa ja puuskutti. Hän ei kyennyt edes saamaan sen verta henkeä kasaan, että olisi voinut sanallisesti vastata, joten heilautti vain äreästi kättään. ”Tarvitsetko tauon?”
Mokoma laupias samarialainen.
Andrew seisahtui ja veti hiukset kelmeiltä kasvoiltaan. Jimmy jäi hölkkäämään hetkeksi paikalleen ennen kuin seisahtui ja tarkisti sykemittarinsa. ”Mm”, hän vain sanoi. Andrew tuijotti häntä toinen silmä edelleen kiinni (sitä oli alkanut nykiä elohiiri) ja koetti voittaa pistävän polttavan paineen keuhkoissa. Oli parempi katsella harmaaverkkapukuista timmi-Jimmyä, kuin miettiä Charlottea ja tämän pisamia nenänvarrella, näsäviisaita kommentteja, matalankarheaa ääntä…
”Lotte…”, Andrew pihisi äkkiä. Kylmä väristys, jolla ei ollut mitään tekemistä hyhmäisen syyssään kanssa, vilisti pitkin selkäpiitä ja kouristi vatsasta. ”’Marilynin tähden’… ne... ne ei taida puhua Marilynistä.”
Sykemittariaan räpytellyt Jimmy kohotti nopeasti katseensa.
”Mitä, Andy?”
”Se kirje. Se uhkaus. Mitä, jos se koskee Charlottea?” Andrewtä kylmäsi. Charlotte ei ollut luvannut jättää Mustien Ruusujen tutkintaa sikseen. Ja jos Andrew yhtään tätä tunsi, hän jatkaisi hamaan tappiin asti, kunnes joko selvittäisi sen tarpeeksi tyydyttävällä tavalla – tai hänen kävisi kalpaten. ”Katoilevia penskoja, kaikki mustahiuksisia niin kuin Marilyn. Charlotte... saattaa olla seuraava.”
Jimmy ei sanonut heti mitään. Hän oli juuri muutama päivä sitten saanut pitää Andrewlle saarnan siitä, kuinka tämä oli lähtenyt liian henkilökohtaiselle ja läheiselle linjalle Andrewn tunnustettua Charlotten olevan jokseenkin perillä siitä, mitä hän teki – ja siitä, että hän auttoi poliiseja. ”Se on ainoo keino saada se ottaan mut vakavasti”, Andrew oli silloin ärissyt puolustuksekseen. ”Muuten se saattaa tehdä mitä tahansa. Mutta jos se ymmärtää, että tällä nuuskimisella voi olla oikeasti seurauksia –”
Jimmy tarkasteli vakavasti Andrewn kasvoja.
”Hän taitaa olla sinulle tärkeä. Eikä enää vain tutkimuksiin liittyen.” Sanat sisälsivät kai kysymyksenkin, Andrew vain ei tahtonut vahvistaa sitä ääneen. Ei voinut.
Jimmy katseli taivaalle. ”Meidän kannattaa ottaa hänet kuulusteltavaksi. Varmuuden vuoksi. Valottaa hänelle, ettei kannata jatkaa tämän asian kanssa… se voi olla vaarallista. Sinun myös. Parempi tosin, jos käynnille ja kuulustelulle on jokin... peitesyy.”
”Hoituu”, Andrew sanoi heti. Sillä vastoin parempaa tietoaan ja vastoin sitä, mitä sisarelleen tai muillekaan väitti, Charlotte oli luikerellut hänen paatuneeseen tunteettomaan sydämeensä itsepäisellä ja ärsyttävällä tavallaan.
”Yksi ongelma tosin tulee...”, Jimmy sanoi yrittäen huolettomampaa sävyä, vaikka otsansa oli edelleen rypyillä, ”Arthur on määrännyt tutkimukset auki ja Tollerin mukaan nyt, kun minäkin olen saanut uhkauskirjeen. Eikä Toller – kuten tiedät –”
”– pidä musta”, Andrew päätti hänen puolestaan.
*
Andrewn suu oli täynnä sämpylää hänen vastatessaan tahmeilla sormilla kännykkään, joka oli soinut reisitaskussaan tavallista pidempään ja tavallista aggressiivisemmin.
”Andy – mitä teet? Jätä se ja tule heti asemalle. Patricia Icemond on löydetty.” Jimmyn äänessä oli hengästyneisyyttä ja helpotustakin – olihan se hyvä uutinen.
Andrew nieli suunsa tyhjäksi.
”Mistä te sen nappasitte?”
”Mistä luulet?” Jimmy kuulosti oudolta. ”Bridgetweetistä, sieltä orpokodista. Hänet on tuotu asemalle, mutta hän ei suostu puhumaan kenellekään. Ehkä sinä saat puhuttua hänelle.”
”Ja mä saan sen tehdä?”
”No”, Jimmy epäröi, ”sait luvan kuulustella.”
”Ensimmäinen kerta.” Andrew nousi pöydästä ja kippasi lautasen tiskialtaaseen. Faija murahti jotain huoneestaan, mutta Andrew ei välittänyt. ”Selkis, tuun kohta.”
”Andy”, Jimmy sanoi ja piti pienen tauon, ”tämä voi olla ratkaisevaa. Hänellä… no, näet sitten.”
”Mihin sä meet?” faija mölisi Andrewn hakiessa huoneestaan kansionsa, paremman nahkatakkinsa ja kypäränsä.
”Töihin.”
”Tuo kaljat, kun tuut takasin.”
Andrew ei tyytynyt vastaamaan, pyyhälsi vain ulos asunnosta moottoripyörälleen ja kaasutti menemään.
Patricia istui äänettömänä ja liikkumattomana kuulusteluhuoneessa, kuin aave. Toller oli siellä hänen kanssaan ja yritti jutella ja kysellä häneltä missä hän oli ollut, mutta tyttö ei vastannut mihinkään. Hän ei ollut koskenutkaan edessään pöydällä olevaan vesipulloon. Jimmy seisoi lasin toisella puolella tarkkailemassa heitä ja odottamassa Andrewtä.
”Andy –”, hän huokaisi, kun Andrew kiirehti paikalle.
”Sori, komplikaatioita. Muutama pollaritoverisi on sitä mieltä, ettei mulla ole tänne mitään asiaa eikä meinannut päästää sisään.”
”Tiedän. Tunnelma on vähän kireä. Mutta Arthur luottaa arviointikykyyni ja minä luotan sinun.”
”Oon otettu.” Andrew heilautti mustina noroina silmillä riippuvat hiukset tieltään. ”No, mikä tilanne?”
”Toller tai minä tai kukaan muukaan ei ole saanut häntä kommunikoimaan.”
”Ketä projekti SA:ssa on mukana nyt?”
”Ei meidän lisäksi ketään”, Jimmy madalsi ääntään, ”Patricia on täällä syystä, että oli kateissa. Jos saisimme hänet vastaamaan edes peruskysymyksiin, silloin voisimme… ehkä saada kyseltyä muutakin.” Jimmy katsoi merkitsevästi. Toller luovutti ja nousi huoneessa, kävellen ovelle ja tullen ulos.
”Sinä taas”, hän ärähti Andrewn nähdessään. ”Sinulla ei ole asiaa tänne!”
”Minä pyysin hänet. Hänellä on ylemmältä taholta lupa”, Jimmy sanoi nopeasti. Toller mulkoili heitä molempia.
”Jos te sössitte tämän – jos teette yhdenkin virheliikkeen… Urasi on vaakalaudalla, Henning.”
”Clara, c’moon”, Andrew sanoi, ”kaikkihan me tässä yritetään vaan auttaa.”
”Me emme ole sinutteluväleissä”, Toller ärähti marssien tiehensä.
”Älä välitä”, Jimmy sanoi hiljaa Tollerin kadottua näkyvistä. ”Toller on jo pitkään yrittänyt hiillostaa minuakin ulos tästä tutkinnasta.” Kumpikin kääntyi taas katsomaan tyttöä yksinään huoneessa. Tämä ei ollut edelleenkään liikahtanutkaan: katse oli tyhjä ja tuijotti pöytää ilmeettömästi. ”Jos hän ei puhu… ei häntä voi täällä pitääkään. Bright jatkaa tästä, sitten on sinun vuorosi. Tule, Andrew, minun täytyy näyttää sinulle ensin jotain.”
Jimmyn toimistossa Andrew sai käteensä valkoisen tekokukan, taiteltuna huopakankaasta. Hän käänteli sitä kämmenellään.
”Valkonen ruusu.”
”Se oli Patricialla.”
”Se valkonen ruusu -lippu. Toinen puolikas löyty Bridgetweetin viemäritunnelista, nousuvesihän aina nousee sinne ja todennäkösesti huuhtoi puolet lipusta mukanaan kerta toinen puoli löyty merestä. Ja mä olen tutkinut niitä tunneleita tässä nyt jonkin aikaa, koska mulla on vahva teoria, että yksi niistä haaroista vie suoraan sinne orpokodille. Jos nää kadonneet nuoret on eläneet tunneleissa maan alla ja liikkuneet niitä pitkin paikasta toiseen…” Andrew kohautti harteitaan. ”Siellä tääkin varmaan on ollut. Ja se taas tarkoittaa sitä, että myös Mustat Ruusut käyttää niitä tunneleita ja liikkuu niiden kautta.”
”Sehän voi tarkoittaa sitä, että siellä ovat myös muut kadonneet nuoret.”
”En mä ihmettele, että ne haluaa väliin kadota – varsinkin yläastelukioikäset. Kyllä mäkin katosin aina väliin, kun ei huvittanut.”
”Andrew.”
”Kuhan totesin. Mutta mikä tää valkonen ruusu sitten on?”
”Tuo ei ollut ainoa asia hänellä.” Jimmy näytti: taas kortti, kirjekuori täynnä mustia ruusunlehtiä. Kortissa luki aivan samanlaisella tekstauksella kuin aiemmissakin:
Au – hevonen. Maksa – toinen kadonnut katoaa iäksi.
”Ei niin hienoa kieltä enää, joko riimit loppu.”
”Sanoin heille, että sinä saattaisit pystyä ratkaisemaan, mitä tämä tarkoittaa. Jos se on taas uhkaus, varoitus jostain, meidän on päästävä heidän jäljilleen.”
”Ei paineita.” Andrew veti tuhahtaen itselleen tuolin ja istuutui siihen rypistäen sanoille kulmiaan. ”Tiekkö. Mä vihaan runoutta.” Hän hiveli otsaansa, sitten leukaansa: sänki oli piikikäs ja venähtänyt, hän ei ollut jaksanut pahemmin partaansa trimmailla. Eipä sillä ollut enää väliäkään, kun ei ollut ketään, jonka vuoksi sen olisi tehnyt…
”Annan sinulle valokopion”, Jimmy sanoi, kun Andrew oli hetken aikaa korttia katseltuaan murahtanut turhautumisen merkiksi, ”mieti rauhassa.”
”Jos tää oli sillä likalla, sen kun puristatte totuuden siitä ulos. Ties vaikka olis sen kirjottama.”
”Sen haluaisin selvittää, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Emme voi pitää häntä täällä. Ja tutkintalupaa ei ole.”
”Eli mä olen taas mankeli.” Andrew viskasi kortin pöydälle ja heilautti käsivartensa taakse. Niinpä niin.
*
Artikkeli oli myöhässä, deadline häämötti, mutta Andrewn aika meni pitkälle yöhön tietokoneen ääressä etsimässä kaikkea mahdollista tietoa liittyen valkoiseen ruusuun (”puhtaus, viattomuus, naisellisuus, kuu, rakkaus”), mustaan ruusuun (”kuolema, suru, petos, musta magia, kosto”) ja niiden symboliikkaan, sekä Patrician uhkauskortin arvoituksen ratkaisemisen tulkintaan.
Kello oli puoli seitsemän aamulla, kun Andrew viimein veti verestävät silmänsä näytöltä, sen vieressä rivi tyhjiä energiajuomatölkkejä sekä suklaapatukan papereita, ja otti kännykän esiin.
”Lähetin jotain. Tsekkaa se”, hän jätti Jimmylle ääniviestin, nousi tietokonetuolilta ja kaatui sänkyynsä vaatteet päällä.
Lopputulema: tsekkaa kultainen hevonen; toinen niistä kadonneista – se, joka vielä oli hengissä.
*
Andrew, Jimmy ja Toller nousivat seisomaan, kun poliisipäällikkö Arthur Henning astui huoneeseen. Toisin kuin poikansa, hän oli mahakas ja alkukantaisemman näköinen; lähes feminiinisen kauneutensa Jimmy oli perinyt äidiltään.
”Spencer, Toller”, Henning örähti ja lisäsi vasta pienen tauon jälkeen: ”Henning.” Hän kiersi heidän eteensä ja työnsi painavaa, massiivista leukaa koholle. ”Sophie Lynnin tapauksen myötä tämä tutkinta on jäissä, kunnes kuolemantapaus selviää.”
Jimmy ja Andrew katsahtivat toisiinsa. Toller mulkaisi heitä.
”Mutta herra –”, Jim aloitti. Arthur Henning nosti kämmenen ilmaan.
”Tämä juttu siirtyy eteenpäin, mikäli Lynnin kuolema ei ollut luonnollinen. Siihen asti, kaikki siihen liittyvä on jäissä. Tämä pelleily saa nyt riittää.” Poliisipäällikkö loi erityisesti Andrewhen tiukan katseen. Toller ryhdistäytyi tyytyväisenä. ”Onko selvä?”
”Kyllä, herra”, Jimmy-poika sanoi nopeasti ja painoi päänsä alas. Andrew narskutteli hampaitaan ennen kuin nyökkäsi.
”Mä olen jäljillä!” Andrew kirosi, kun he jokin aika myöhemmin poistuivat poliisiasemalta. Jimmy oli tavallista hiljaisempi; hänellä oli tuo hienostuneen varovainen epäilyksen ja pohdinnan uurre otsallaan. ”Mä olin jäljillä!”
Ulkona alkoi sataa rakeita. He kiiruhtivat Jimmyn siniseen Citroëniin Andrewn kirotessa henkäystensä alta.
”Sinun kannattaa varmistaa, että tyttö on kunnossa”, Jimmy sanoi siirtäessään auton lähimpään suojaan katoksen alle ja siihen pysäyttäessä. Rakeet rummuttivat tasaisena huminana ulkona maata ja kattopeltejä. ”Centerin tyttö.”
”Mun ois pitäny olla tarkkaavaisempi”, Andrew murisi itseensä pettyneenä. ”Mä en nähnyt mitään.”
”Ehkei… ollut mitään nähtävää”, sanoi Jimmy hiljaa.
”Sen mitä saitte Patriciasta ulos – sen, mitä ne haluaa – ’sen pojan hevosen’?
Jimmy rypisti mietteliäänä kulmiaan tuijottaessaan ulos harmaaseen sumuun. ”Ne varasti kartanon hevoset ja haluaa ne takasin... tai sen hevosen, joka vielä on hengissä. Oon lukenut Colt Amen Villasta kertovasta kirjasta, että Efram Madclock innostui kasvattamaan ’palominohevosia’ ja kantahevoset se toi mukanaan Euroopasta ja risteytti niitä paikallisten intiaanien hevosten kanssa, mutta ehkä kun en ymmärrä hevosten päälle, en tajua mitä ihmeellistä muutamassa yksilössä voi olla. Hevonen kuin hevonen, neljä jalkaa ja reikä molemmissa päissä.”
”Siitä puheen ollen”, Jimmy sanoi vaiteliaana, ”sain siirron takaisin kiertävään ratsupoliisiyksikköön. En siis… jatka enää tämän tutkinnan parissa... enää ollenkaan. Edes pöydän alla.”
Andrewkin tuijotti suoraan ulos ikkunasta rakeiden ja rännän läpi.
”Aikamoinen arvonalennus.”
”Hm...” Rakeet alkoivat hellittää ja muuttua yhä vetelämmiksi, joten Jimmy kumartui kääntämään avaimia virtalukossa. ”Joten huolehdi, että tyttö on kunnossa ja sitten… on parempi, että annetaan tämän olla.”
Vastaamatta mitään, Andrew pureskeli vihaisena ylähuultaan. Jimmy ehkä antoi olla. Hän ei.
Oli hänessä jotain samaa Charlotten kanssa.
Teknisesti ottaen hän ei siis enää ollut yhteistyössä kyttien kanssa, joten nyt hän voisi sooloilla. Ainakin teoriassa. Oli aika olla taas Walter Kidd.
*
Kaikkialla oli miellyttävän pimeää ja äänetöntä. Tunneleissa oli kylmä, painostavan kylmä. Andrew heilautteli taskulampun valokiilaa kivisiä seiniä pitkin, toisessa kädessään pohjustava kartta. Hiukset valahtivat silmille hänen tarkastellessa sitä. Hän taitteli kartan taskuun ja huitaisi kädellä tukan taas taa.
Niskavillat nousivat väreillen pystyyn. Aivan kuin joku olisi tarkkaillut häntä…
Andrew käännähti nopeasti ympäri ja osoitti valolla suuntaan, josta oli juuri tullut. Seurasiko joku häntä?
Ei ketään…
Aavemainen humina ulvoi jossain kaukana näkymättömissä. Hän vilkaisi kännykkää. Näin maan alla ei ollut taajuutta. Oliko hän vielä oikeassa suunnassa, se oli kaksi vasempaan, kolme oikealle, eikö ollutkin…?
Andrew siristi silmiään tiiratessaan taas esiin taiteltua tunnelikarttaa. Kaivostunnelien, kartanon pakotunnelien, mauseoleumin kellaritunnelin ja uudistetun viemäriverkoston yhdistelmä oli oikea hämähäkinseitti suoraan Waterphewn alla… jos hän löytäisi oikeat yhdyskohdat... hän olisi varmasti oikeilla jäljillä… tietenkin tunneleissa oli oma vaaransa, ne saattoivat sortua… täydenkuun aikaan täyttyä nousuvedellä…
Taustalla jo jonkin aikaa kaikunut humina kuului nyt kovempaa. Kartta tärisi. Siitä Andrew tajusi kohottaa katseensa juuri oikeaan aikaan: takanaan katosta irtoili kivenpalasia, jyrinä voimistui – tunneli oli sortumaisillaan…!
Hän ryntäsi juoksuun suoraan eteenpäin; kartta luiskahti kädestä ja jäi vyöryvän kivenmurskeen ja -palasten alle; hän paineli täyttä vauhtia taskulampun valon heilahdellessa rajusti; hän ei ikinä selviäisi tästä –
*
”Sinulla oli onnea, jalka ei ole murtunut. Koeta ajaa vastaisuudessa varovaisemmin.” Lääkäri kirjoitti hänelle reseptin kipulääkettä jalkaan. Jäätyään puoliksi sortuneen kiviryskeen alle, toiseen jaloista oli jäänyt jomottava, jyytävä kipu, joka ei lakannut vielä sittenkään, kun muutoin kolaukset olivat enää pelkkä ruhjekirjo vain.
Andrew nilkutti taksitolpalle, pisti tupakaksi ja nojasi tolppaan kädet puuskassa. Hänellä olisi voinut ottaa ohraleipä. Sattumaa? ”Niille, jotka jatkavat Mustien Ruusujen tutkintaa… käy kalpaten.”
Hän puhalsi pitkän henkosen ulos pakkasilmaan. Ehkä olisi parempi ottaa hissuksiin vähän aikaa… antaa pölyn kirjaimellisesti laskeutua.
Taksi lähestyi. Andrew tamppasi tumpin vasten tolppaa ja nakkasi sen roskalaariin.
Mutta mitä vaarallisemmaksi leikki kävi, sitä varmemmin Andrew Spencer, Walter Kidd, ryntäisi sitä päin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 126 
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Mar 12, 2022 17:30:24 GMT
Am I, Will I? William ”Nyt haluan, että kuuntelet tarkkaan. Tällä tilalla on aarre ja meidän tehtävämme on suojella sitä ja pitää se salassa. Se on Centerien suvun velvollisuus. Et saa puhua tai kertoa siitä kenellekään. Se on salaisuus, jonka perheen vanhin lapsi saa tietää, kun oikea aika on.”
”Tietääkö äiti?”
Isä oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi: ”Ei.”
”Entä Raicy?”
”Ei! Etkä puhu siitä kenellekään, ymmärrätkö?”
”No, missä se sitten on?”
”Sillä ei ole väliä. Riittää, että tiedät, että se on ja pidät sen salassa. Olet nyt Centerien aarteen vartija, muistakin se, se on kunniatehtävä.”
*
Tuo outo keskustelu isän kanssa oli tullut Williamin mieleen niin monen vuoden jälkeen. Hän oli tietysti pitänyt sitä hölynä, isän keksimänä keinona, jolla saisi Williamin kiinnostumaan enemmän ranchin asioista. Ei se kovin hyvin ollut toiminut. Tietysti monta kertaa, kun hänelle oli Raicyn kanssa tullut veljesriitaa, hän oli melkein lipsauttanut sen. ”Minäpä tiedän jotain, mitä sinä et tiedä!” ,”Isä on uskoutunut minulle.” ,”Meidän suvun salaisuus on minun hallussani.” Hän tiesi paremmin kuin hyvin, että juuri niillä sanoilla hän olisi saanut pikkuveljen leimahtamaan kateudesta. Raicy oli aina ollut niin mustasukkainen Williamin ja isän viettämästä yhteisestä ajasta ja huomiosta, jota isä antoi Williamille, eikä hänelle.
Mutta kun vuodet kuluivat, alkoi käydä entistä enemmän selväksi, ettei se ollut ainoa Centerien suvun salaisuus. Isällä tuntui olevan niitä yllin kyllin. Tilalla oli paikkoja, joista ei saanut puhua; paikkoja, jonne ei saanut mennä. Eikä hän koskaan perustellut mitään. ”Koska sanon niin!” Koska sanon niin…
Lopulta William sai tarpeekseen. Hän ei jaksanut nähdä itseään viidenkymmenen vuoden päässä samassa tilanteessa, kuin George oli. Raharikkona, säälittävänä, änkyräisenä vanhana ja katkerana ukkona, joka ei ollut onnistunut pitämään tilaa sellaisessa loisteliaassa kunnossa, kuin omat isovanhempansa. William tiesi olevansa älykäs ja kunnianhimoinen. Hän ei voinut tyytyä sellaiseen kohtaloon; rapistumaisillaan olevan hevostilan ylläpitoon. Hänestä oli niin paljon enempään. Oikeisiin, tärkeisiin asioihin.
Ja niin hän lähti ulkomaille lukemaan lakia.
Totta kai oli asioita, joita hän katui. Hän katui töykeää lähtöään. Isän ja äidin olisi kuulunut tulla hänen luokseen taloudellisessa ahdingossaan. Hän olisi voinut auttaa heitä. Ja tila kuului hänelle; isä oli luvannut sen hänelle jo pikkupoikana, ja olihan hän veljeksistä vanhempi. Jos hän olisi lähtenyt sovinnolla, ehkä he olisivatkin tulleet hänen luokseen, eivätkä Raicyn.
Hän katui myös vaimonsa laiminlyöntiä. Hän oli rakastanut Katia. Ei ehkä heti ensisilmäyksellä, eikä vielä toisellakaan, mutta se oli tapahtunut hiljalleen ja varmasti, kuten eroosio kulutti merenrannan kalliota; mursi ja söi sitä pala palalta, mutta toisaalta myös silotti ja kaunisti yhtä lailla. Kati oli ollut kuin aallot, jotka palasivat aina uudelleen hänen kovaan ja jäykkään rantaansa, hellivät ja sivelivät aina ja aina uudestaan, kunnes hän – joka oli kuvitellut olevansa koskaan liikkumaton ja järkähtämätön kuin kivikallio – myöntyi niiden tuudittavasta kosketuksesta. Kati oli ollut kuin maanpäällinen enkeli vaaleassa, hennossa kauneudessaan ja väräjävällä, huumaavan puhtaalla lauluäänellään varmasti nyt kirkkain tähti Jumalan kunniaa veisaavassa enkelikuorossa pilvien päällä.
Toisaalta, se oli ollut kaikkea muuta kuin ruusuinen tie. Katin rakastaminen. Katin vanhemmat eivät pitäneet heidän seurustelustaan. He olivat vanhoillisia ja epäluuloisia. Bengt ei ollut varma, olisiko Williamista mihinkään ja olisiko tämä tarpeeksi uskollinen puoliso heidän tyttärelleen; Katja pelkäsi Katin unohtavan henkisen kasvatuksensa, jos lähtisi liian kirjaviisaan ja akateemisen tunneviileän nuorukaisen heilaksi. Mutta kerran menetettyään sydämensä – sillä kyllä hänelläkin sellainen oli; ei ehkä yhtä intohimoinen ja kuuma, kuin Raicyllä, mutta tunteva sydän yhtä kaikki – hän aikoi todistaa olevansa Katin arvoinen. Hän otti tämän uskonnon itselleen. Lupasi palata, tulla hakemaan hänet, olla aina hänen kanssaan.
Se kesä valmistumisensa jälkeen ei mennyt hyvin. Isä oli raivoissaan. Äiti oli suruissaan. Raicy oli kummissaan. Isoäiti oli juuri kuollut. Hän pakkasi tavaransa ja lähti kotoa ilman pitkiä jäähyväisiä, puheita tai selityksiä. Sitä hän katui. Hän olisi voinut tehdä lähtönsä paremminkin, mutta siinä vaiheessa hän oli jo lyönyt kotioven takanaan kiinni mielessään, enää sama piti tehdä oikeasti. Hän ei nähnyt itseään maatilan isäntänä – ei ollut koskaan nähnyt.
Hän haki Katin, kuten oli luvannut, ja teki paljon töitä; opiskeli, luki, sivisti itseään tullakseen Katin arvoiseksi ja hyväksytyksi tämän vanhempien silmissä. Kolme vuotta he asuivat Ruotsissa, menivät naimisiin, saivat tyttären, muuttivat naapurimaahan. Hän sai hyviä töitä suoraan valmistuttuaan, kaikki suunnitelmat olivat tähtäimessä: hyväpalkkainen työ, nousukiitoinen urakehitys, parempi ja isompi talo – sellainen, kuin Kati oli aina haaveillut; vaaleansinivalkoinen omakotitalo ja suuri piha, juuri sellainen, kuin hänen lapsuudenkotinsa Ruotsin saaristossa oli ollut.
Ei mennyt montaakaan vuotta, kun pikkuveli tuli perässä laukkuineen: vihaisena, riidanhaluisena, rapaisena ja aivan pihalla. William ja Kati majoittivat hänet hyvää hyvyyttään luokseen siksi aikaa, että tämä saisi päänsä selvitettyä. Raicy ei suostunut puhumaan siitä, mutta oli ilmiselvää, että hänenkin suksensa olivat menneet isän kanssa viimeisen kerran ristiin. William teki kaikkensa auttaakseen hänet jaloilleen ja itsenäiseksi: kannusti opiskelemaan, etsimään töitä, unohtamaan epärealistiset haaveet ison maatilan pyörittämisestä. Ei sillä elänyt, se oli tuhoon tuomittu tie. Äiti ja isä – jälkimmäinen lähinnä – veisi tilan turmioon ennen pitkää. Ei kannattanut ripustautua siihen, ei mennä uppoavan laivan mukana, kun rantaa oli näkyvissä. Tämä olisi pikkuveljelle siunaus enemmän, kuin tappio; hänellä olisi nyt tilaisuus alkaa tekemään elämällään oikeasti jotain, mikä kannattaisi. Oikeita töitä. Hankkia oikea ammatti.
William sai hänet puhuttua ympäri opiskelemaan liiketaloutta ja kirjanpitäjän koulutukseen, Raicy hankki itse töitä ravitallilta ja sai vuokra-asunnon. Valitettavasti heidän tiensä siinä vaiheessa erkanivat ikävissä merkeissä. Kipeitä, satuttavia sanoja sanottiin puolin ja toisin. Sitäkin hän katui. Senkin lähdön hän olisi voinut hoitaa paremmin. Raicy oli yhtä kaunainen, kuin isäkin.
Vuodet kuluivat. Raicy oli saanut elämänsä raiteilleen, oman perheen alulle. He eivät olleet enää puheväleissä. Williamin oma ura eteni hurjaa vauhtia, asianajajille oli aina kysyntää. Kymmenen vuotta ensimmäisen lapsen jälkeen, he saivat pojan. Oli vaikea arvioida, missä kohtaa Katin ominainen omalaatuisuus oli alkanut hitaasti muuttua omituisuudeksi. Hänen sairautensa tuli hiipien, ja raskaasti sen myöntäen, William ei ollut ollut sitä tarpeeksi ajoissa huomaamassa, sillä hän oli paljon poissa. Työ vei häntä milloin minnekin, myös maailmalle. Kati jäi pitkiksi ajoiksi yksin lasten kanssa. Sairaudella oli aikaa itää ja versoa. Sitäkin hän katui. Ehkä enemmän kuin mitään muuta. Hän oli luvannut olla aina tämän tukena.
Kun Kati sai diagnoosin ja joutui hoitoon, hän oli jo aivan eri realiteeteissä. Hän vaati eroa, vaati päästä eroon Williamista, väitti tämän olleen paholaisen ruumiillistuma, syypää kaikkeen. Tietenkin hän houraili. Mutta lopulta Williamin oli päästettävä hänestä irti, sillä Kati ei halunnut nähdä häntä, ei kuulla hänestä. Joka kerta, kun William oli yrittänyt käydä hänen luonaan, Kati oli saanut paniikki- ja raivokohtauksen. Ei hän voinut laittaa tätä käymään sellaista läpi. Oli parempi… pysyä poissa, jotta hänen mielenrauhansa olisi säilynyt. Totta kai hän silti jatkoi tämän tukemista rahallisesti, huolehti hänen asioistaan, saamastaan hoidosta ja lääkityksestä… Se oli vaikeaa aikaa. Hyvin vaikeaa. Ei sitä voinut kukaan käsittää, joka ei sellaista ollut itse kokenut; elänyt läheltä katsoen, kuinka rakas ihminen murtuu… Kati oli itse muuttunut kallioksi, jäävuoreksi, joka lohkeili ja vajosi hiljalleen meren syvyyksiin. Eikä sitä voinut mitenkään estää. Kunnes jäljellä ei enää ollut mitään.
William oli tuntenut itsensä avuttomaksi, autiolle saarelle rannalle jääneeksi haaksirikkoutuneeksi – ja meri hukkui hänen silmiensä edessä.
Katin vanhemmat tai sukulaiset eivät auttaneet. He eivät olleet koskaan pitäneet Williamista, vaikka välit olivatkin vuosien varrella muuttuneet asiallisiksi. Etäisiksi ja viileiksi, mutta Katin ja lasten tähden asiallisiksi. Katja ei sitä koskaan suoraan sanonut, mutta William oli kuullut hänen uskoneen Katin viime hetkissä olleen taustalla totuuden siemen; että Williamin oli täytynyt tehdä jotain anteeksiantamatonta kerta Kati oli niin perusteellisesti halunnut hänet pois elämästään. Ja nyt, kun Williamin asiat olivat lähteneet jyrkkään luisuun pois raiteiltaan, he eivät äkkiä halunneet olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä.
William ei keksinyt muuta, kuin viedä lapset äidilleen. Tämä oli tärkeää, hänen koko uransa oli tästä työkuviosta kiinni! Raicy oli perheineen muuttanut vanhalle kotitilalle, jonka olisi kuulunut kaiken lain oikeellisuuden ja sanottujen sanojen mukaan tulla Williamille. Oli vastapalveluksen aika. Hän oli auttanut Raicyä nousemaan jaloilleen – toivottavasti tämä muistaisi sen ja auttaisi vuorostaan häntä.
Muut lapset sopeutuivat. Anna ei. Hän oli lapsista eniten kuin Kati paitsi ulkoisesti, myös sisäisesti; hän ei kokenut kuuluvansa joukkoon – ei ehkä kunnolla edes tähän maailmaan.
Ja sitten tuli kirje.
Häneltä pyydettiin rahaa, jotta Annan ei kävisi huonosti. Jos hän hälyttäisi poliisit, jos hän puhuisi kellekään, edes Annalle itselleen… Hän oli jo menettänyt vaimonsa. Hän oli menettämässä työnsä, oli menettämässä kotinsakin. Hän ei voisi menettää tytärtäänkin.
Työpaikka meni. Sitä oli ollut ilmassa jo jonkin aikaa, mutta hän oli uskonut kykyihinsä. Työ ja ura olivat ne asiat, jotka eivät olleet häntä koskaan pettäneet. Ne kantaisivat häntä tämänkin yli. Niiden oli pakko.
Mutta niin sekin vähäinen kallio, jolla hän vielä oli paljain jaloin varpaat hyytävässä vedessä seissyt, sortui ja vei hänet mukanaan. Paniikin omaisesti hän yritti pelastautua, otti lainoja, jäi velkakierteeseen. Rahaa paloi enemmän kuin tuli enää mistään. Hän oli aina ollut tuhlailevainen muutoinkin, elänyt leveästi ja luottanut siihen, että rahaa sai aina lisää – kunnes yhtäkkiä ei enää saanutkaan.
Epätoivoisina aikoina epätoivoiset ihmiset tekivät epätoivoisia tekoja. Mitä muutakaan hän olisi voinut? Siinä hetkessä se tuntui ainoalta vaihtoehdolta… kyllähän hänen olisi muutenkin kuulunut periä kotitila. Isä oli luvannut sen hänelle jo pikkupoikana. ”Sitten, kun sinä vastaat tästä tilasta...”, oli hän aina sanonut. Ei se tietenkään ollut ollut mikään unelma… ei sitä, mihin hän oli pyrkinyt tai halunnut... mutta pahan paikan tullen, kun muuta ei enää ollut jäljellä…
Ja isän puheet Centerien aarteesta palasivat hänen mieleensä. Jos hän saisi tuon aarteen käsiinsä… se olisi varmasti jonkin arvoinen. Sillä hän saisi velkansa maksettua. Ja jos hän saisi tilan myytyä, sillä hän pelastaisi itsensä – ja perheensä.
Myllyn palo ei ollut hänen syytään, hän vannoi sen. Epäilys silti kalvoi... Hän oli kyllä etsinyt aarretta sieltä juuri sinä iltana, juuri sitä ennen… mutta miten se olisi voinut olla kytköksissä palon syttymiseen? Varmastikaan ei... Isä oli pitänyt tuulimyllyä arvossa, kieltänyt sinne menemästä (ja silti kuriton Raicy oli tehnyt juuri niin ja vieraili myllyllä jatkuvasti). Vasta myöhemmin William ajatteli, että ehkä siinä oli ollut muutakin kuin vain sukuperinne tai tunnearvo.
Mutta hän ei ollut löytänyt mitään. Ja sitten mylly paloi hänen silmiensä edessä, kuin isä olisi tiennyt hänen pettäneen luottamuksensa jälleen kerran jopa haudan takaa – se oli kieltämättä saanut hänet pois tolalta pitkäksi aikaa. Hän oli pelännyt, että jotenkin hänet yhdistettäisiin paloon; että poliisit saisivat tietää hänen olleen siellä; jos joku olisi nähnyt… Onneksi hankeen painuneet jäljet olivat kadonneet niin monien tallottujen jälkien alle, kun kaikki olivat kiitäneet sammuttamaan lieskoja. Ei siinä pimeydessä ja paniikissa kukaan ollut huomannut ylimääräisiä jalanjälkiä, jotka johtivat myllylle ja sieltä pois…
Ja kun asiat näyttivät synkemmiltä kuin koskaan, hän näki äkkiä majakan valoa. Yhteydenotto. Tiedusteluita hänen asianajajaosaamisestaan. Sana oli kiirinyt. Voisiko hän auttaa selvittämään huoltajuusasioita, hoidonalaisuuksia? Mies halusi siirtää sairastuneen veljensä kotihoitoon pois laitoksesta. Williamilla oli siitä kokemusta; olihan hän ollut vaimonsa omaishoitaja, järjestellyt tämän asioita, riidellyt tämän oikeuksista, varmistanut, että kaikki meni lain kirjaimen mukaan.
Menetettyään työnsä ja loputkin rahansa hävittyä oikeuskäynteihin, tämä oli pelastusköysi, jonka joku heitti hänelle myrskyävän meren aaltoihin. Totta kai hän tarttui siihen. Niin kuin hukkuva muutakaan voisi.
Ei hän ollut voinut tietää, että tuo köysi ehkä pitäisi hänet pinnalla, mutta olisi samaan aikaan kiedottuna hänen kaulaansa…
Hän sai asiakkaan tahdon vietyä läpi. Sai tältä lisää töitä; pääsi henkilökohtaiseksi asianajajaksi. Ja sitten osakkaaksi.
Niin hän hirtti itsensä.
Työkuviot muuttuivat aika tavalla siitä, mihin hän oli alunperin ryhtynyt. Hän alkoi saada mitä kummallisimpia tehtäviä ja, ellei hän suostunut niihin…
Ei hän ollut tarkoittanut sotkea lapsiaan mukaan. Mutta Anna oli sotkeutunut itse sellaisiin asioihin, joihin hänen ei olisi missään nimessä pitänyt. Ja nyt, voidakseen pitää hänet turvassa, kuten uhkaukset pelottelivat, Williamin olisi löydettävä se isän kätkemä aarre... |
|
Fossiili
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 12
Oma hevonen: Tiger
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Emma on May 23, 2022 9:06:30 GMT
Sankarin tarina - osa 1 Sivutarina 2016 Marilyn Asserton.
Andrew löi nimen UNCLEKNOWS:iin. Kuvia löytyi, samoja kuin hän oli jo nähnyt AmiGO:ssa. Tummapiirteinen nainen vauvan kanssa; kilistelemässä viinilasia ravintolan kesäterassilla; hymyilemässä kameralle jostain korkealta näköalapaikalta taustanaan kumpuilevaa maisemaa.
Andrew pyyhki sukunimen ja korjasi: Enling.
Ensimmäisen sivun hakutulokset eivät liittyneet Marilyniin mitenkään. Hän klikkaili aina uutta sivua… Kuin tyhjiö olisi käynyt netissä, oikein mitään ei löytynyt. Yksi tai kaksi samaa kuvaa kuin Assertonina, 1800-luvulla eläneen William Enlingin sukupuu (tuskin oli samaa sukua), kuvia Marilyn Monroesta, koirasta, jonkun lähes identtisen nimikaiman hautajaiset… Marilynin elämässä syntymänimiaikanaan oli näennäisen iso tyhjyys. Oli jonkin verran outoa, ettei Enlinginä hänestä löytynyt juuri mitään. AmiGO:n tietojen perusteella kihlaus Sebastian Assertoniin oli kuitenkin suhteellisen tuore ja uusi asia, ei yli kahta vuottakaan. Ja kuitenkin Marilynistä löytyi netistä enemmän tietoa Assertonina, kuin omalla nimellään. Nykyään lähes kaikki olivat sentään jossain sosiaalisessa mediassa tai muuten esillä internetissä, joten oli turhauttavaa, ettei mitään enempää irronnut. Andrew ei pääsisi mitenkään käsiksi lastenkodin entisiin asukkaisiinkaan, niihin lapsiin, jotka siellä olivat varttuneet, sillä hänellä ei ollut sellaiseen tietoon oikeuksia. Jimmy ehkä saisi luvan, mutta se saattaisi olla Jimmylle riskialtista.
Andrew rypisti otsaansa ja nojautui lähemmäs ruutua. Vain, koska halusi tonkia kaiken mahdollisen mitä irti sai, Andrew tuli napsauttaneeksi linkkiä, jonka esikatselutekstissä mainittiin Donna Engling ja Yukon ja, joka löytyi monta hakukoneen selaussivua kauempaa. Emma piti häntä pilkkanaan, kun hän edelleen käytti vanhaa kuvaputkinäyttöä ja melkein kymmenen vuotta vanhaa pönttöä, mutta Andrew oli epäluuloinen uuden teknologian suhteen. Mitä uudempia ja hienompia ja kehittyneempiä vehkeistä tuli, sitä epävakaampia ja epäluotettavampia ne myös olivat – niistä oli helppo tehdä aikataulussaan hajoavia ja pettäviä ja niihin oli helppo asentaa jo tehtaalla huomaamattomia vakoiluohjelmia mukaan. ”Käyttökokemuksesi parantamiseksi käytämme evästeitä.” Paskanmarjat. Urkkijat. Mitä enemmän kaikki siirtyi onlineen, sitä enemmän yksityisyyden rajoja häivytettiin, eikä kukaan tuntunut piittaavan. Andrew oli tarkka yksityisyydestään. Kännykän kameran edessä oli huomaamaton musta teippi. Hän käytti vain salattua verkkoyhteyttä. Ei koskaan ladannut tai liittynyt mihinkään, mikä vaati rekisteröitymistä tai, jos oli pakko, antoi väärät tiedot tahallaan. Hän oli ainoastaan AmiGO:ssa, jossa oli saanut profiilinsa suojatuksi ja rajatusti näkyväksi, eikä sinnekään laittanut pärstäkuviaan. Ihmiset jakelivat henkilökohtaista infoaan niin lavealla kädellä pitkin ja poikin, että jos he tietäisivät mitä sillä kaikella datalla joku epäystävällinen taho saattoi tehdä... Ainakin Andrew tunsi oman pöytäkoneensa läpikotaisin ja luotti siihen; useammalla tuunauksella hän oli saanut siitä ihan hyvin rullaavan, asiansa ajavan vekottimen.
Juttu ei ollut millään virallisella sivustolla. Se oli sattunut hakukoneen haarukkaan jostain netin pimennoista, vanhalta jo lopettaneelta keskustelupalstalta ja sivustolta, jolla oli yhdeksänkymmentäluvun unohtunut musta koruton ulkoasu ja otsikko: ”Yukon’s Unsolved”. Epäilyttävän oloinen nettisivu latautui hitaasti koristeltuna liikkuvilla huonolaatuisilla gif-animaatioilla. Selvästikään se ei enää ollut päivitettävänä; sivuston alalaidassa oli päiväys 17.11.2007.
”Donna Engling, 17v, kadonnut 2006, Waterpeew”, luki Andrew mutisten ääneen. Hän hapuili energiajuomatölkin siihen vilkaisematta käteensä ja heitti hörpyn. Mikä tämä juttu oli? Ei ihme, ettei hakukone ollut näyttänyt tätä aiemmin, kun hän oli kalastellut tietoja: Waterphew oli kirjoitettu väärin. Sitä paitsi sivusto ei ollut kovin luotettavan oloinen. Jonkun harrastelijan ilmaissivustolla ylläpitämä ja perustama todennäköisesti, vilisten muitakin kirjoitusvirheitä. Ihme, että oli yhä pystyssä netissä. Andrewn leukaperät kiristyivät, kun glitterinkimaltava sinertävänmusta ruusugiffi aukeni ja sulkeutui nupustaan valikkolinkkipalkin alapuolella. ”Donna... Engling? Vai Enling?” hän mumisi itsekseen.
”Donna Enling?” toisti myös Jimmy, kun Andrew kohta soitti hänelle.
”Tiesitsä, että Marilynillä olis ollut siskoja? Serkkuja? Täällä?”
”Oli hänellä kai sisko”, Jimmy muisteli. ”Oli jonkin verran Marilyniä vanhempi, luulisin, häntä ei ikinä nähnyt oikein missään.”
”Miten mä en tienny? Marilyn ei ikinä puhunut, että sillä olis sisaruksia. Ne asu hitto meidän naapurissa, kai mä nyt olisin ne nähnyt?”
”Hmm… Eivätkö Enlingit… tuota noin, olleet vähän erikoisia?” Jimmyn äänessä oli varovaisuutta.
Andrewn leukaluu narskui.
”Mitä meinaat?”
”Muistelin vain sellaista. Grinthin porukka puhui, että Enlingit…”
”Grinth ja muut nyt puhui mitä paskaa tahansa, ne piti Marilyniä muutenkin silmätikkuna”, Andrew ärisi.
”Totta”, Jimmy totesi joviaalisti.
Andrew oli pahalla päällä. Hänestä tuntui, kuin jokin oleellinen, tärkeä asia oli jäänyt häneltä pimentoon, vaikka se oli koko ajan pomppinut hänen ympärillään. Hän joutui kitsaasti toteamaan, ettei tiennyt Marilynistä loppujen lopuksi oikeastaan mitään.
”Oliko sen nimi Donna? Sen siskon?”
”En tiedä. Voihan se olla.”
”Löysin nettisivun: Donna Enling – tai siinä on ehkä typo – ja maininnan, että on kadonnut vuonna 2006. Se on sama vuosi, kun Enlingit muutti yhtäkkiä pois ilman mitään varotusta. Hiukan nyt hämmentää.”
”Muistan, kun he lähtivät”, Jimmy sanoi. Hän ei sanonut: ”Ja sinä otit sen aika raskaasti.” ”Sanoitko kadonnut? Outoa.”
”Pikkukylä, teinityttö katoaa, mutta kukaan ei tiiä mitään? Tai en mä ainakaan ole tällaisesta kuullut –” (Toisaalta, Andrew muisti, hänellä oli juuri tuohon aikaan mennyt huonosti ja oli ruvennut rötöstelemään; Marilynin lähtö oli ollut viimeinen isku pirstaloimaan hänen tiensä kohti poliisiuraa Jimmyn kanssa – Marilynin lähdöstä alkaen hän oli tuhonnut tulevaisuutensa sillä saralla ja ruvennut pahantekoon.)
”Voisin kysyä isältä”, Jimmy sanoi, ”hän varmasti tietää. Hän oli virassa siihen aikaan.”
”Hyvä, sitä mä vähän ajoinkin takaa.”
Oliko tässä Mustien Ruusujen uhri, taas yksi kadonnut teini-ikäinen, yli kymmenen vuoden takaa? Andrew hiveli ryppyotsaisena leukasänkeään.
Donna Enling.
*
Bridgetweetin kivisellä, metsäisellä saarella tuuli vinkui ja merituuli heitti aaltoja kylmästi vasten teräviä, harmaita rantakallioita. Andrew oli ajanut katsomaan lastenkotia, joka oli nyt tyhjillään, ja sen jälkeen majakkaa. Hänellä oli siellä sovittu tapaaminen. Saaren kärjessä valkomusta majakka tönöttikin kuin aikaan jähmettyneenä. Sen lähellä oleva vanha farmi näytti rapistuneelta suolaisen ja jatkuvan merituulen syövyttämänä. Andrew heilautti jalkansa alas pyörän selästä ja vedettyään kypärän päästään ja laskettuaan sen satulan päälle, lähestyi kunnioittaen Stormhillin majakkaa. Se rakennettiin sen jälkeen, kun laivaliikenne Waterphewn kaupunkiin vilkastui ja nimettiin tuon viereisen rapistuneen farmin perheen mukaan – tosin tietysti englantilaisittain. Tarina oli traaginen ja tietyllä tapaa jotenkin imelän kuvottava. Majakka oli ollut kaupungin pahoittelu heidän ja monen muun paikallisen alkuperäiskansalaisen kokemasta kohtelusta ja menetyksestä; kuvottava hienosteleva ele, jolla ei kuitenkaan loppujen lopuksi tuotu heidän menettämiään perheenjäseniään, lapsiaan ja kotejaan takaisin. Majakan toiminta oli kaupungin rahoittamaa, mutta sen vartijuus oli silti kulkenut sukupolvelta toiselle tuon nimetyn perheen sisällä.
Andrew otti valokuvan majakan kyljessä olevasta hopeaisesta kyltistä: ’Stormhillin majakka, rakennettu 1903. Punaisen Surun taistelussa menehtyneiden muistolle.’
”Tuulinen päivä.”
Andrew kääntyi. Ryhdikäs, virkeän ja ikäisekseen hyvin energisen oloinen Harry – Har’ko – Stormhill seisoi mokkanahkatakissa ja nauhakengissä, harmaat pitkät hiuksensa poninhännällä niskassa. Andrewn katse osui suureen korvarenkaaseen hänen vasemmassa korvalehdessään. Siitä roikkui jonkin eläimen torahammas.
”Andrew Spencer”, Andrew esittäytyi kätellen. ”Lehtijuttua varten Waterpnewsin toimituksesta. Paikallisen historian palstalle.”
Harryllä oli älykäs katse. Hän oli ansainnut Andrewn kunnioituksen jo tältä ensisilmäykseltä.
”Ja sinua kiinnostaa majakka?” hän sanoi viitaten Andrewtä kiertämään perässään rakennuksen ympäri.
”Tiiän jo perusasiat”, Andrew sanoi, ”mutta mua kiinnostaisi kuulla enemmän siitä puolesta, mistä ei niin kuule. Ehkä jotain sellaista, mitä tavallinen tallaaja ei… tiedä.”
”M-hm”, Harry vain sanoi ottamatta kantaa sen enempää puolesta tai vastaan tähän rohkean suorasukaiseen ehdotukseen.
”Tehän ootte jo vuosia hoitaneet majakkaa?” Andrew päätti ainakin toistaiseksi luottaa muistiinsa; nauhuri olisi turha vehje täällä ulkona voivottelevan viheltävässä tuulessa.
”Kolmessa polvessa. Isoisäni, Gangan Kakumako, otti majakan vastaan vuonna 1903 ja vannoi pitävänsä siitä hyvää huolta.”
”Mutta eikö se oo loukkaavaa, miten kaupunki periaatteessa varasti ja vei maat kansalta, ja sitten koettaa paikata sitä lahjoittamalla rakennelman, johon pistää ’lahjan saaneet’ vielä töihin sitä vahtimaan?” Andrew tunsi myötääreyttä asiasta.
Harry hymyili. Andrew ei voinut olla objektiivisesti ihailematta hänen kasvonpiirteitään; ne olivat kuin puuveistos, mutta erittäin erinomainen ja onnistunut sellainen.
”Isoisä ei nähnyt asiaa niin. Hänellä oli henkilökohtaiset syyt.” Harry oli pysähtynyt majakan ovelle. Sen ikkuna oli rikki. ”Nuoriso”, hän totesi, kun Andrewn katse oli käväissyt särkyneessä lasissa. ”Majakka kokee ilkivaltaa. Se on helppo kohde; pääosin vartioimaton rakennus melko syrjässä. Toki se herättää monenlaisia intohimoja.”
”Tänne pitäis hankkia valvontakamera”, Andrew sanoi silmäillen jo, minne kohtaa sopivasti saisi yhden laitettua. Harry helisti avaimia ja aukaisi oven hänelle. Majakka oli kurjan näköinen sisältä; ankea ja mitenkään sisustamaton, muutamaa käytännöllistä huonekalua lukuun ottamatta. Seinustaa pitkin kapusi metallikaiteinen kierreportaikko kohti ylempiä kerroksia.
”En tiedä, miten jatkossa majakan käy. Jos se ei pysy suvullamme enää, se palaa kaupungille ja todennäköisesti se uudistetaan täysin.”
”Lapsia ei ole jatkamassa sen kanssa?”
”Tyttäreni asuu kaupungissa. Ei hänellä ole aikaa. Ja lapsenlapsistani kukaan ei ole kiinnostunut katsomaan vanhan, pölyisen ja nuhruisen majakan perään ja sitomaan elämäänsä tänne. Heillä on kaikilla niin suuria suunnitelmia tai ei suunnitelmia ollenkaan. Ja hyvä niin, vielä tässä vaiheessa. Vaikka toki toivon, että he vielä muuttaisivat mielensä.”
”Sanoit, että isoisälläs oli jotkin henkilökohtaiset syyt”, Andrew sanoi heilauttaen armeijalaukun reittään vasten. Nyt hän viitsi jo kaivaa nauhurin esiin.
Harry oli lähtenyt nousemaan kierreportaita, mutta pysähtynyt niille tarkastelemaan seinää. Andrew oli kiireinen etsimään nauhuriaan, ettei huomannut katsoa, mitä tämä silmäili. Harry oli nostanut kätensä koskettamaan hellästi majakan seinää.
*
Lumi oli muuttunut peilijääksi ja paikoitellen vetisiksi sohjokasoiksi. Se enteili kevään tuloa, vaikka vielä siltä ei näyttänytkään. Eikä tuntunut. Viima jatkui yhä hyisenä, mennen läpi vaatekerroksista kuin jääpuikoilla lävistettynä. Ei ollut paras keli kurvailla, joten Andrew otti poikkeuksellisesti bussin ajaessaan käymään Jimmyn luona. Tällä oli taas isäviikonloppu, joten ei voinut lähteä bisselle tai tulla Goosejaw’han.
Isänsä kirkkaansiniset silmät perinyt, hymykuoppainen pieni poika avasi oven, kun Andrew koputti.
”Moro Casper.”
”Andy”, poika sanoi; hän äänsi Andrewn lempinimen pehmeästi kunnon äng-äänteellä, ja hymyili leveästi. Andrew potki kengät jalastaan ja tallasi upottavan pehmeän maton läpi olohuoneeseen.
”Laitan ruoan ensin Casperille, ja syödään ja jutellaan sitten”, Jimmy huikkasi keittiön puolelta; Andrew huiskaisi kättään hänelle keittiösaarekkeen yli ja heittäytyi sohvalle. Hän huomasi lehden lasipöydällä – moottoriurheilulehti – ja kaappasi sen käteensä. ”En ole kuullut sinusta hetkeen”, Jimmy sanoi kutsuttuaan Casperin keittiön pöydän ääreen iltapalalle ja tuodessaan sitten olohuoneen puolelle Andrewlle kaljan ja kuumia voileipiä. Andrew heitti lehden pois ja tarttui niihin ahneesti; ilman Emmaa syömäpuoli jäi usein mikroeineksiin ja muroihin. ”Mitä olet… puuhaillut?” Jimmyn empivä tauko kysymyksessä ja vilkaisu keittiössä rallattelevaan, jogurttia syövään Casperiin kertoi, että halusi kuulla vain pintapuolisesti, arkiasioista.
”Töitä”, Andrew vastasi juuri tarpeellisen epämääräisesti. ”Ai joo”, hän sitten lisäsi, kaivoi vähän housuntaskuaan ja kippasi Jimmylle ilman halki voimakkaasti helisevän pussukan, ”onnea, 28vee, tai jotain sinne päin.”
”Kiitti”, Jimmy sanoi ilahtuneena työnnettyään naamansa pussiin. Hän noukki pari keräilypullonkorkkia sormiinsa. ”Onpa hyväkuntoisia.”
”Kai mä nyt katsoin, etten ihan roskaa osta. Löyty markkinoilta. Jos siinä setissä olis jotain, mitä sulla ei vielä ole.”
”Täytyy käydä kaikki huolellisesti läpi. Tässä on varmaan ainakin kolmisenkymmentä?” Jimmy helisti tyytyväisenä pussia ja käveli sille seinustalle lähelle televisiota, jossa seinällä oli koristeena taulu. Kaukaa ja nopeasti katsottuna se näytti modernilta taiteelta, metallipalloista tehdyltä pinnoitteelta, mutta tarkemmin silmäiltynä tajusi koko komeuden olevan pullonkorkkeja. Jokainen erilainen.
Jimmyn lapsuudesta asti mukana kulkenut keräilyintohimo.
Andrew otti jo toista leipää naamariinsa. Juusto oli ihanasti pehmennyt väliin, tomaatit polttivat kieltä ja mustapippurin pihahdus yhdistettynä nakkeihin… suussasulavaa.
”Kyhyithä enlingeihtä?” hän sanoi suu täynnä. ”Henningiltä?”
Jimmy istuutui hänen viereensä. Keskittynyt ilme nousi kasvoille.
”Keskustelu ei mennyt odotetusti.”
Andrew katsoi toveriinsa uteliaana. Jimmy raapi poskeaan. ”Terso Enling sai tuomion väkivaltaisuuksista ja lasten...”, Jimmy ei viimeistellyt lausetta, vaan nytkäytti päätä vähän keittiöön päin ja teki synkän ilmeen.
”Jaha”, Andrew ymmärsi.
”Mutta kun kysyin Donnasta, kuten pyysit, isä muuttui äkkiä vihamieliseksi ja vaati saada tietää, mitä varten kaivelen vanhoja juttuja ja – no – hän veti sinunkin nimesi mukaan, kielsi tekemästä mitään lehtijuttua Enlingien tragediasta.”
”Mä ole tekemässä mitään lehtijuttua –”
”Tiedän, mutta… isä ei suostunut puhumaan aiheesta enempää. Tämä kieltämättä herätti uteliaisuuden. Ajattelin, että koetan päästä arkistoon tarkistamaan asian itse.”
Jokin siis ei täsmännyt. Jos Marilynillä oli ollut sisko, jonka Mustat Ruusut olivat vieneet… se saattaisi olla ratkaisu millä heidät saisi kiinni ja estettyä tekemästä niin nykyisille nuorille. Sophie Lynn, Patricia Icemond, Maxmiliam Clinton... Charlotte Center…
Jimmy voisi toki etsiä tietoa byrokratiareittiä, johon pääsi Andrewtä helpommin, sillä välin, kun Andrew kokeilisi käytännönläheisempää tietä…
”Näytä minulle se nettisivu, josta sen löysit”, Jimmy sanoi, ja Andrew lupasi lähettää osoitteen hänelle.
”Oon kaivellu muutakin”, Andrew sitten jatkoi tarttuen rasvaisilla sormillaan kaljapulloon huuhtoakseen ruoan alas. ”Oon etsiny taas Waterphewn aarretta. Jututtanu paikallisia. Sitä sattuu kuulemaan yllättäviä asioita, kun on oikeassa paikassa korvat auki...”
”Sinun mielestäsi se on totta ja sitä kannattaa etsiä?” Klondike-leikit ja kulta-aarteen etsintä olivat yksiä waterphewläisten lasten lempitouhuja. Tuttu hänelle ja Jimmyllekin. Mutta lapsuudenleikit olivat muuttuneet aikuisten oikeaksi.
Andrew räkäisi limaa irti kurkustaan. Keittiössä Casper jalkautui tuolilta ja tapsutti katsomaan heitä. ”Jaaha, uniaika sitten”, Jimmy sanoi kääntyen poikaa kohti. ”Pesulle ja petiin.”
”Iltasatu?”
”No, ehkä yksi. Lyhyt tänä iltana.”
”Andy lukee!”
Jimmy katsahti pahoitellen Andrewtä, mutta Andrew suoristi selkäänsä.
”Vai iltasatu? Voinhan mä sellasen kertoa.”
Jimmy näytti epäilevältä, mutta patisti Casperia kohti kylpyhuonetta.
”Kuulitko? Saat Andy-sedältä sadun, mutta vain, jos käyt nyt nopeasti pesulla.”
Casper hihkui ja kipaisi vessaan.
Andy-setä.
Andrew tuhahti ja pyöritti vähän päätään. Jimmy oli eronnut ex-vaimonsa, Harrietin, kanssa tämän ollessa raskaana. Harriet ei ollut velvoittanut Jimmyä isäksi – raskaus oli muutenkin ollut tahaton – tai oikeammin, ei olisi halunnut Jimmyn ottavan osaa. Jimmy sai hänet kuitenkin puhuttua ympäri ja vakuutettua, ettei tahtonut mitään maailmassa yhtä paljon, kuin olla läsnä ja isä tulevalle lapselleen. Ja jos Jimmy jotain lupasi, hän piti lupauksensa, vaikka loppu tulisi. Siitä Andrewlläkin oli henkilökohtaista kokemusta. Ja Casper oli Jimmylle kaikki kaikessa.
”Sori”, Jimmy sanoi Andrewlle, kun kylpyhuoneen avoimen oven takaa kuului reipasta hampaiden harjausta.
Andrew huiskaisi laiskasti kättään.
”Ota tää vaikka toisena synttärilahjana. Mutta mihinkään sänkyyn en sitten peittele.”
”Casper voi kuunnella tässä.”
Casper tuli pikakävelyä kylpyhuoneesta ja tapitti heitä odottavaisesti.
”No niin, Casper”, Andrew rykäisi ja painoi kyynärpäät polvia vasten, sormet ristissä kasvojen edessä. Casper kiipesi pyjamassaan hänen viereensä sohvalle. ”Olipa kerran kaks poikaa, jotka oli parhaita kavereita...” Jimmy katsoi Andrewtä pitkään tietäväisesti, muttei keskeyttänyt. ”Ne piti aina toistensa puolta, tapahtuipa mitä tahansa. Ei koskaan jättäny toista pulaan. Ja ne koki kaikenlaisia – öö – seikkailuja. Joo, kerran ne autto mummon jäisen tien yli ja mummo halusi maksaa niille viiskymppiä mieheen, mutta toinen näistä pojista oli sellainen Mister Moraali, ettei suostunut –”, Andrewn katse kävi vain nopeasti Jimmyssä. Ehkä Jimmyä oli hirvittänyt, että Andrew kertoisi jotain sopimatonta, mutta pian hänen ilmeensä pehmeni ja häntäkin alkoi hymyilyttää.
”Supelsankali!” Casper sanoi innoissaan.
Andrew jäätyi sekunniksi.
”Joo, toinen niistä oli. Oikea sankarien sankari. Siitä tulikin isona ihmisten suojelija ja pelastaja. Punainen viitta ja kaikki.”
”Mikä toisesta pojasta sitten tuli?” Jimmy kysyi lempeästi.
”No jaa...” Andrew nojasi sohvan selkämystä vasten, ”semmonen tosi cool myytinmurtaja.”
”Mikä on myytti?” Casper kysyi lapsenomaisen pehmeästi kirjaimet ääntäen.
”Myytti on niin kuin nyytti; pussi tai arkku tai kaappi tai rasia… täynnä salaisuuksia, joista vain puhutaan, mutta kukaan ei niitä löydä.” Andrew virnisti. Casper ei näyttänyt ymmärtävän. ”Joka tapauksessa, kerran nää kaksi päätti näyttää pahiksille ja pelastaa prinsessan. Ne lukittautu linnan kellariin ja etsi tien ulos ja sai prinsessan vietyä turvaan.” Andrew sulki suunsa. Prinsessoja, hirviöitä, yksisarvisia, kultapatoja sateenkaarien päässä... Jimmy ja Casper tuijottivat häntä kumpikin.
Andrew mulkoili heitä. ”Sen pitunen se”, hän ärähti, kun viesti ei muuten mennyt perille.
”No niin, nyytti, sitten nukkumaan”, Jimmy sanoi ja kaappasi Casperin sohvalta käsivarsilleen. ”Kiitä Andy-setää iltasadusta.”
”Kiitoh, Andy-tetä.”
Andrew murahti ja tarttui pulloon.
”Nyt täytyy kyllä polttaa rööki.”
”Mene parvekkeelle”, Jimmy sanoi olkansa yli kantaessaan Casperia kohti tämän huonetta. Andrew kampesi jaloilleen kaivellen taskujaan, naksautti parvekeoven lukkoa ja astui viileään iltaan. Sunportin valot olivat syttyneet. Jimmyn kerrostalokolmion parveke antoi muutaman korttelin takana satamaan päin. Andrew nosti sätkän huulilleen, sytytti sen ja veti pitkän henkosen. Savuvana viiletti tuulen mukana kohti itää.
Kun hän palasi, Jimmy siivoili leipälautasia olohuoneen lasipöydältä.
”Vai semmoista”, hän sanoi hyväntuulisesti, mutta jotenkin äänessä oli outo sävy, josta Andrew ei pitänyt. Ei ehkä sääliä – varsinaisesti – mutta jotain ällöttävää empatiaa kuitenkin.
”Kunhan puhuin paskaa, mitä mieleen tuli.”
”Älä nyt, se oli oikein hyvä.”
”Mulla ois enemmänkin tarinoita.” Hän heittäytyi takaisin sohvalle ja kohotti tyhjää kaljapulloa. ”Jos saan vielä toisen tällasen.”
Jimmy nappasi pullon ja vei tiskit keittiöön, tullen takaisin uuden korkatun juoman kera. Itselleen hän keitti vahvaa vihreää teetä.
”Antaa palaa.”
Andrew mietti haluaisiko kertoa Jimmylle siitä, mitä aikoisi. Ehkä myöhemmin. Ehkä vasta sen jälkeen, kun olisi jo liian myöhäistä, jottei tulisi katumapäälle.
”Vuonna 1896 englantilainen hienostomies Efram Madclock seilasi SS Black Rosen laivallaan tänne etsimään kultaa Klondiken kultakuumeryntäyksen myötä. Tän tietävät kaikki. Tästä jo sanoin sullekin. Mutta se ei ollut ensimmäinen kerta, kun äijä täällä kävi. Se oli pyörinyt nykyisen Waterphewn alueella jo kymmenen vuotta aikaisemmin etsimässä, no, tiettävästi sitä kultaa.”
”Jaha”, Jimmy keskeytti. ”Historiakatsaus à la Spencer.” Andrew loi häneen synkän katseen, mikä sai Jimmyn nauramaan. ”Sori. Kerro vain. Aikuisten iltasatu. Historiaa.”
”Paikallishistoriaa. Ite kysyit, onko se aarre totta.”
Se sai Jimmyn vaikenemaan. ”Ton yli kymmenen vuoden poissaolon aikana”, Andrew siis jatkoi, ”siitähän on kirjotettu vaikka ja mitä traagisesta rakkaustarinasta ja kohtalokkaista käänteistä – Efram nai luokattoman ei-valkoisen naisen, mikä aiheutti skandaalin. Grace oli ollut töissä Eframin Englannin kartanossa. Yhtenä yönä Eframin läheinen ystävä ja Black Rosen kapteeni, Ernest Hampur, sieppasi Gracen. Ruumista ei koskaan löydetty, eikä Ernest koskaan paljastanut minne oli sen kätkenyt, joten Grace ei saanut kunnon hautajaisia. Epäiltiin, että heitti sen mereen laivaltaan. Pari vuotta myöhemmin Ernest saatiin kiinni, tunnusti, tuomittiin ja hirtettiin murhasta 1893. Epäiltiin, että se olis itse ollut rakastunut Graceen ja, että taustalla oli jotain kaunoja Eframia kohtaan. No, kolme vuotta sen jälkeen Efram saapui Alaskan ja Yukonin alueelle ja – kuten me kaikki ollaan satoja kertoja lapsuudesta asti kuultu – löysi kasapäin kultaa, perusti Waterphewn kaupungin, rakennutti tännekin kartanon jäljitellen englantilaista taloaan, järjesti koulut ja perusti orpokodin Redairen taistelussa ja tauteihin vanhempansa menettäneille lapsille... Legenda jäi elämään, että sitä kultaa olisi vielä paljon jäljellä jossain täällä, piilossa, salaisessa paikassa, jonka vain se tiesi, muttei koskaan kertonut kenellekään. Tää on aika lailla kaikki, mitä suurin osa tietää.”
Jimmy nyökkäsi epämääräisesti. ”Se, mikä mua kiinnostaa, on Eframin vielä varhasempi ja vähemmän tunnettu historia. Miten se tiesi tulla tänne kymmenen vuotta ennen Klondiken kultakuumetta? Kuten sanoin, oon tutkinu sitä. Mua kiinnostaa, mikä tän aarteen taustalla oikein on. Tiesitkö sä, että Madclock on keksitty sukunimi, jonka Efram otti itelleen joskus 1870-luvulla samassa yhteydessä, kun siirtyi Englannin Villenhallin kartanon omistajaksi? Siihen asti se oli Efram Lemer.”
”M-hm?” Nyt Jimmy näytti yllättyneeltä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän kuunteli Andrewn pitkää selontekoa jostakin historiallisesta tapahtumasta. Andrewn ominta erikoisalaa sillä saralla olivat tarinat ja historiankuvaukset, jotka eivät menneetkään aivan niin, kuin kaikki uskoivat; hän tykkäsi etsiä, pohtia ja paljastaa seikkoja menneisyydestä, jotka saattoivat joskus olla aivan päinvastoin, kuin historiankirjoissa kerrottiin. ”History. His story. Historia on aina voittajan, jonkun sellaisen sanelemaa, joka saa oman agendansa välitettyä ja pidettyä yllä jälkipolvillekin”, Andrewllä oli tapana pahantuulisesti sanoa.
”Efram Lemer synty 1836 korkealuokkaiseen perheeseen. Ja mitä ei moni tosiaan tiedä, se oli vähän aikaa kihloissa sveitsiläisen hienostotyttären, Roselýn Lieceburghin kanssa. Se nimi on varmaan tuttu?”
Jimmyn viattoman kysyvä ilme sai Andrewn tuhahtamaan. ”Oonko mä oikeasti ainut, jota nää asiat kiinnostaa ja joka tutkii juttuja? Etkö muka oo ikinä kuullut Lieceburghin mysteeristä? Aristokraattisuvun tyttärestä, joka katosi merillä?” Kun Jimmy pudisti päätään, Andrew jatkoi: ”Roselýn Lieceburgh oli innokas näkemään maailmaa. Se lähti vuonna 1867 merille tarkoituksenaan nähdä Pohjois-Amerikka, mutta kyseinen alus katosi miehistöineen päivineen jäljettömiin. Se on yksi tämän päivän edelleen selvittämättömistä mysteereistä. Ja, no, tässä se tulee: sen aluksen nimi oli SS White Rose.”
Jimmy vetäytyi suorempaan. ”Ja laivan omisti…”, Andrew jatkoi, ”no, siihen aikaan vielä Lemer-nimellä, Efram Madclock.”
”Ja tätä ei tiedetä?”
”Ei. Ehkä ei, kun nimi oli eri. Ja huomio kiinnitty laivan mukana menneisiin, ei niinkään siihen, joka sen omisti… Efram katsos kun ei ite ollut sillä matkalla mukana. Se peri Roselýnin vanhempien kartanon, joka itse asiassa on esikuva Colt Amen Villalle.”
”Black Rose oli Eframin laiva… mutta hänellä oli sitä aikaisemmin ollut myös laiva nimeltä White Rose?”
”Jep. Osaat varmaan yhdistää: Roselýn… White Rose. Se laiva nimettiin Roselýnin kunniaksi ja se laivamatka, jolla neitokainen hävis, oli kihlajaislahja. Löysin vanhan lehtiartikkelin netin arkistoista, tosin se oli saksaksi. ’Sveitsin merihelmi’. Jutussa kerrottiin, että matka oli kihlajaislahja ’hänen mukaansa nimetyllä laivalla’. Efram mainitaan pelkältä sukunimeltä Mr. Lemer.” Andrew oli selannut puhelimestaan kuvakaappauksen kyseisestä artikkelista ja näytti sitä.
”Miksi hän vaihtoi nimensä?”
”Ehkä se jotenkin sekosi. Olihan se aika ilkeä juttu. Ehkei halunnut tulla yhdistetyksi laivan ja koko miehistön, tuleva vaimonsa mukaan lukien, katoamiseen jäljettömiin.” Oliko tämä Mustiin Ruusuihin liittynyt ensimmäinen katoaminen vai pelkkää sattumaa?
”Hän oli kihloissa korkealuokkaisen naisen kanssa, joka katoaa. Kuinka siitä ei tiedetä siitäkin huolimatta, että hän vaihtoi nimensä? Luulisi hänestä kirjoja kirjoittavan historioitsijan –”
”Kyllä se joskus mainitaankin, mutta lyhyesti, mutta kuten sanottua, ei ne historioitsijatkaan varmaan halua hirveesti alleviivata sitä tragediaa. Täällä päin on kieltämättä tietty ilmapiiri mitä tulee siihen, miten koko Madclockin suku ja erityisesti Efram esitetään: hyssytellään kaikki ei-ei-jutut vähän taka-alalle piiloon. Että kai ne kirjottajat on ajatelleet, ettei viitti paneutua Lieceburghien tarinaan, kun se on niin lyhyt ja huono vaihe Eframin elämässä, ja sitä paitsi Lieceburgheista on kirjotettu omat eepoksensa. Ne haluaa keskittyä Eframiin ja erityisesti sen kunnialliseen elämään täällä. Kaivaa tosin saa, jos haluaa tarkkaan tietää ja yhdistää pisteet, että niin, Efram peri Villenhallin Roselýnin katoamisen ja tämän vanhempien kuoleman jälkeen. Eframista kertovissa kirjoissa annetaan ymmärtää, että se nyt vain omisti Villenhallin ja siinä se, mutta ei avata, miten ja mihin tapaukseen liittyen se sille siirty. Mun piti tilata Euroopasta asti kirja Lieceburgheista. Ja Emma luulee mun kaikkien rahojen menevän bensaan… Mutta se oli mielenkiintonen seikka”, Andrew jatkoi laitettuaan puhelimen takaisin reisitaskuun, ”että tiedätkö mistä Lieceburghit oli tunnettuja? Ja Roselýn erityisesti – paitsi intohimosta maailmanmatkaamiseen? Hevosista”, Andrew totesi. ”Niitä kasvatettiin Villenhallissa jo paljon ennen Colt Amen Villaa, nimenomaan sellasia keltasia. Palominoja.” Se oli seikka, jota hän ei aivan kyennyt ymmärtämään. Kuinka jotkin hevoset olivat niin isossa roolissa tässä kaikessa? Efram Madclock oli kasvattanut – oikeastaan jatkanut – samankaltaisten hevosten kanssa Colt Amen Villassa. Mutta miksi? Palominot olivat olleet Lieceburghien ylpeys; Villenhall oli osin tunnettukin hienoista hevosistaan. Mutta miksi Efram, joka ei ollut kasvattanut niitä Englannissa, jatkoi samaa perinnettä Villenhallin kanadalaisella kartanollaan? Gordon C. Heemswayn kirjassa Colt Amen Villa – Legacy oli luku ’Kultaiset hevoset’, jossa mainittiin kartanon kantahevosten tulleen meren yli Euroopasta – siis Englannista, toisin sanoen Villenhallista. Kaikki niistä eivät edes selvinneet uuvuttavan, raskaan ja erittäin vaikean merimatkan yli. Miksi juuri niitä hevosia piti kuljettaa niin kaukaa ja niin vaarallinen matka tänne asti?
Yksi teoria Andrewllä oli. Mahdollisesti se oli kunnianosoitus. Ele Roselýnin muistolle. Ehkä Efram kaipasi ensimmäistä kihlattuaan niin paljon, että tahtoi varjella tämän rakastamia kullankeltaisia hevosia ja pitää ne hengissä, ikään kuin Roselýniä varten, jopa uudessa maassa. Efram oli risteyttänyt niitä paikallisväestön mustangien kanssa ja niin oli saanut alkunsa Colt Amen Villan oma palominolinja.
Mutta seuraava kysymys oli: miksi ne olivat yhä niin tavattoman tärkeitä joillekuille – Mustille Ruusuille? Jos he olivat kartanolta varastettujen hevosten takana ja sitten olivat yrittäneet saada sitä epäonnista tyttöä viemään sen saman hevosen uudelleen… Miksi? Tuskinpa he näkisivät moisen vaivan edelleen vain kunnioituksesta ja muistosta jotain valkoihoista naista kohtaan.
Andrewlle hevoset olivat... no, vain hevosia. Ehkä vähän eri värisiä ja eri kokoisia, mutta tarpeeksi samanlaisia silti. Mikä niissä – juuri näissä Colt Amen Villan hevosissa – oli niin ihmeellistä?
”Hyvä on. Mutta entä se Waterphewn aarre?”
Andrew leikitteli pullolla pyöritellen sen pohjaa lasipöytää vasten.
”No, mitä jos se ei ole varsinaisesti kultaa.”
”Mitä tarkoitat?”
”Mä olen vähän funtsinut”, Andrew heilautti hiuksiaan ja antoi toisen kätensä roikkua hervottomana sohvan selkänojan yli. Ajatus oli oikeastaan alkanut kyteä toden teolla kuunneltuaan systerin hevosjuttuja, mutta niin moni asia tuki sitä jo muutenkin. ”Tossa kirjassakin niistä hevosista toistellaan vähän väliä: miten ne on niin hienoja ja ihmeellisiä, niin helkkarin komeita ja mitä ikinä, nimenomaan niin kullanhohtoisia. Tää voi kuulostaa kaukaa haetulta ja oikeastaan suoraan sanottuna typerältäkin… mutta mitä jos se aarre on ne hevoset? Villenhallin alkuperäiset, Colt Amen Villan kasvattamat hevoset?” Tai joku tietty hevonen, Andrew lisäsi mielessään perään.
Jimmy hiveli hitaasti teekuppinsa reunoja.
”Ovatko ne arvokkaita? Niin kuin kilpahevoset – onko niillä merkittävää rahallista arvoa?”
”En tiiä, tuskin.” Andrew kohautti hartiaansa. Toisaalta, mitä hän hevosbisneksistä mitään tiesi? Jimmy oli ratsupoliisi. Hänen pitäisi olla enemmän perillä asiasta. ”Ja jos onkin, on aika kummallista näännyttää ne nälkäkuolemaan.”
”Jos Samuelia kiristettiin maksamaan hevosten lunnaat lastenkodin rahoitusta varten –”
”Mieti nyt: kuka varastaa ja kiristää motiivinaan lastenkodin pyörittäminen?” Andrew pyöritti silmiään. ”Kovin jaloa ja kaikkea, ja ehkä oon kyyninen paska, mutten ihan niele sellasta ihmishyvyyttä. Mikä epäitsekäs filantrooppi, totta tosiaan.”
”Pääsemme siis siihen, että Darren oli oikeassa ja näillä hevosilla on isompi merkitys kuin vain sattumanvarainen kiristyskeino.”
”Siihen johtopäätökseen oon tullut. Joku täs kuitenkin mättää. Ne hevoset… ne varastetut hevoset, sä näytit mulle sitä pöytäkirjaa missä oli sen poliisin muistiinpanot, joka ne ensimmäisenä näki ilmoituksen tultua. Ja miten se kuvasi niitä… miten se nyt menikään? ’Elottomia, mutta hengissä. Huonossa kunnossa – tyhjä olemus, ontto katse, toinen ei reagoinut lähestyttäessä ärsykkeisiin.’ Ja samaa oli kirjannut se eläinlääkäri, joka ne tutki. Kuvaili ’epätavalliseksi’ sitä, millaisia ne oli. Ei siis niinkään nälkiintymistä ja laiminlyöntiä, vaan niiden hevosten olemusta. Henkistä puolta. Että siinä oli jotain outoa.”
Andrewllä oli kyllä jo omat teoriansa siitäkin, muttei ollut varma olisiko Jimmy valmis kuulemaan niitä.
”Patriciasta kirjattiin samantapaista”, Jimmy sanoi yllättäen. ”Minäkin kuvailin hänet oudoksi, jotenkin elottomaksi ja poissaolevaksi tyhjän katseensa kanssa.”
Ehkä Jimmy olisikin valmis.
”Mä palaan nyt vielä siihen kadonneeseen Roselýniin”, Andrew sanoi hitaasti ja harkitusti. ”Oon siis jututtanut paikallisia. Myös phew-kansaan kuuluvia. Niillä on omia tarinoita ja kansantaruja, oma näkökulmansa historiasta, mutten oo saanut ketään oikein kunnolla kertomaan niistä. Ilmeisesti niistä puhuminen on jonkinlainen tabu tai kielletty asia, ainakin heimon ulkopuolisille. Se on harmi, koska oon varma, että ne tietää tästä kaikesta enemmän kuin kertoo ja antaa ymmärtää. Ratkaisun avain voi olla niillä. Jos haluun syvällisempää lisätietoa niiden historiasta ja uskomuksista, mun pitää päästä Silver Coochin puheille ja toistaiseksi se ei ole ottanut vastaan. Oon kuitenkin jutellut Har’ko Stormhillin kanssa – Bridgetweetin majakanvartija –” Jimmy nyökkäsi: hänkin tunsi Harryn, ”– joka kerto ja näytti jotain aika mielenkiintosta.” Andrew antoi pullonkorkille luunapin ja se singahti pöydän yli, kimposi Jimmyn teemukista ja kipsahti lattialle. ”Jos puhutaan uskonnoista, phew-kansalla on omanlaisensa kulttuurinäkemykset ja riittimenonsa, kuten millä tahansa kansalla. Sen verran Har’ko mulle kerto, että ne uskoo seitsenkerroksiseen Taivaaseen, Uvsakiin. Jokainen noista kerroksista myös asuttaa olentoja, me ei olla ainoita. Tää maailma, joka me nähdään, on seitsemäs ja alin ja viimeisin kerros – putapaba.” Andrewllä oli erinomainen nimi- ja termistömuisti; Jimmy näytti aina yhtä hämmästyneeltä siitä, miten hän siihen kykeni. ”Se ja kolme alinta kerrosta on tiettyjen luonnonvoimien elementtien lähteitä. Fyysinen maailma on maanvoimat, toinen kerros vedenvoimat, kolmas kerros ilmanvoimat ja neljäs kerros tulenvoimat. Viides ja kuudes kerros on ylielementtejä, valonvoimat, ja seitsemäs kerros on tuntematon.”
Jimmy kohotti kulmiaan. ”Mysteerikerros”, Andrew kohautti, ”kukaan ihminen ei tiiä, mikä tai mitä seitsemännessä kerroksessa on. Siinä noin niin kuin lyhyt katsaus phew-kansan maailmankatsomukseen.”
”Kiintoisaa”, sanoi Jimmy, joka tosin ei sitä kovin kiinnostavana pitänyt; Jimmy tuli kristitystä perheestä, vaikkei ollut itse tunnustanut uskoaan koskaan. Kaikki siihen liittyvä sai hänet varuilleen, Andrew tiesi sen. Heillä meni oikeastaan päinvastoin: Jim oli saanut kristillisen kasvatuksen ja ahdistunut sen tuomasta painostuksesta, paeten kaikkea uskonnolliseen viittaavaa. Andrew oli saanut täysin vapaamielisen, henkisyyttä ja uskontoja suorastaan pilkkaavan kasvatuksen, ja kiinnostunut niistä osin senkin takia kahta enemmän – kapinahenkisenä hän teki aina toisinpäin, kuin häneltä odotettiin. Miksi ihmiset uskoivat mihin uskoivat? Miksi oli niin monia erilaisia – ja kuitenkin lähemmin tarkasteltuna samanlaisia piirteitä sisältäviä – uskontoja ympäri maailman? Sitä sanotaan, että jokaisessa tarinassa on totuuden siemen… ja Andrewtä kiinnosti löytää tämä siemen. Häntä kiinnosti totuus. ”Ja… mitenhän tämä nyt sitten liittyy... Waterphewn aarteeseen?” Jimmy kysyi epävarmasti.
”No, Har’ko ei kovin paljon muuta voinu puhua, koska ilmeisesti seuraava on niiden salatiedettä, mutta kuten alkuperäiskansoilla usein on ollut, phew-heimoon kuuluu aina vähintään yksi tyyppi, joka ammentaa niin sanotusti viestejä tai voimia ’henkimaailmasta’, eli näiltä eri ’taivaan tasoilta’. Ja mun mielestä seuraava oli aika oleellista: Har’ko sanoi, että riippuen tällaisen shamaanin tai tietäjän tai mikä lie nimitys sitten onkaan viestintuojan omasta harjaantuneisuudesta, se voi yhdistyä eri elementtitasoille ja vetää alas tänne fyysiseen kyseisen tason voimia tai viestejä.”
Jimmy ei sanonut mitään, mutta Andrew näki tämän silmien kutistuvan. Se ärsytti Andrewtä. Miksei Jimmy voinut suhtautua asiaan avoimemmin? Miksi hänen piti olla noin ahdasmielinen? Andrew jatkoi silti: ”Tavoite on olla mahdollisimman puhdas mieleltä ja tarpeeks taitava kyvyiltä, että kykenee tavottamaan viidennen tai kuudennen taivaskerroksen, mutta se vaatii shamaanilta – kowita tai powita – paljon töitä; koko elämän mittasen omistautumisen henkiselle yhteydenpidolle, eivätkä ne silti välttämättä siihen koskaan pysty yhden elämän aikana. Ja kun kysyin Har’kolta, onko niiden uskonnossa jonkinlaista ’helvetin’ konseptia, kuten kristinuskossa ja monissa muissakin maailmanuskonnoissa vain eri termeillä, niin se sanoi, että on. Se on toisen kerroksen ja tän meidän maallisen kerroksen välissä oleva välitila, luola, jota ne kutsuu Swinmaraksi ja, jota asuttaa Ilsipu – yön peto.”
Keittiössä jääkaappi naksahti päälle ja alkoi hurista. Andrew oli huomaamattaan nojautunut etukumaraan sormi pystyssä. Aihe oli mitä mielenkiintoisin, mutta Jimmy oli vaivaantunut.
”Sinusta tulisi hyvä satusetä”, Jimmy naurahti lyhykäisesti ja kampesi jaloilleen ottaen teemukinsa pöydältä. ”Yön petoja… taivaiden välimaailmoja, satulinnoja...”
”Tää on joidenkin ihmisten totinen uskomus”, Andrew ärähti, kun Jimmy meni naureskellen keittiöön, ”show some respect.”
Hän mulkoili pahantuulisena kaverinsa perään. Ehkä Jimmy ei vielä ollutkaan valmis kuulemaan. Hän oli yhä liian… ahdasmielinen.
Andrew heilautti itsensä jaloilleen ja poikkesi vessaan. Tullessaan takaisin, Jimmy oli tutkimassa jalkalampun valossa korkkeja, jotka Andrew oli tuonut. Hän nosti katseensa ja hymyili leppoisasti, mutta Andrew oli edelleen hapan. Hän heittäytyi takaisin sohvalle. ”Et ehkä ollu kuullu Lieceburgheista, mutta kai nyt sentään Yinio Jossuban tiiät?” hän päätti vaihtaa puheenaihetta.
Tällä kertaa rauhoittavan vakuuttava hymy pysyi Jimmyn kasvoilla.
”Valkoinen Kukka. Kuuluisa phew-intiaani 1800-luvun loppupuolella, joka auttoi kullankaivajia. Eikö hänen sanota olleen juuri se, joka auttoi Efram Madclockia löytämään kullan, jolla tämä vaurastui huomattavasti?”
”Ja heimo kiisti ja karkotti sen sittemmin, varmaan surmasikin. Yhessä kirjassa, jonka lainasin Fedelliltä, Valkosta Kukkaa kuvattiin: ’aalloista syntyneeksi meren lapseksi’.” Merihelmi, Andrew mietti nyökäten mielessä itselleen. ”Mikä tässä on mielenkiintosta, on se, että Har’kon mukaan tänne rannikolle ajautui haaksirikkoutunut laiva joskus 1860-luvulla ja täkäläiset pelastivat siitä tasan yhden ihmisen.”
”Tarkoitatko…?”
”Tiesitsä, että Stormhillin majakkaan on maalattu kuva valkosesta ruususta?” Andrew nojasi taa ja haroi hitaasti hiuksiaan. ”Har’ko näytti sen. Se on kuulemma Valkosen Kukan merkki. Se kun rakennutti Sinicoastin länsirannan kallioille alkuperäsen majakan... missä siis on viime vuosikymmenet ollut tuulimylly, joka paloi pari kuukautta sitten maantasalle. Ja mikä on majakoiden tehtävä?”
”Ohjata laivoja”, Jimmy vastasi kuin koulupoika.
”Ja se revennyt laivalippu, jonka löysin? Valkonen kukka – valkonen ruusu? No, Har’ko tiesi siitäkin: jotkut täkäläiset vanhukset rakentaa kerran kymmeneen vuoteen pienen laivan puusta, ompelee siihen White Rosen lipun ja laskee sen Bridgetweetin majakkakärjestä mereen Yinio Jossuban muistolle. Itse asiassa siitä on ollut pieni juttu Waterpnewsissäkin aikana ennen kuin mä olin kiinnostunut tutkivasta journalismista.”
Jimmy siveli miettien omaa suoraa nenänvarttaan.
”Yritätkö nyt sanoa... että Valkoinen Kukka ei ollut täkäläinen... vaan matkustaja… White Rosen laivalta?”
Ei Jimmy aina ihan saapas ollut. Andrew levitti käsiään. Jimmy pudisteli hitaasti päätään. ”Ei kai sentään...”
”Sanon vaan, mitkä asiat täsmää. Ajankohta. Symboliikka. Eri lähteiden kertomat tarinat. Efram tuli tänne vuosia ennen kultakuumeaikoja. Miks? Jos se oli saanut vihiä, että laivansa oli haaksirikkoutunut tai viimeksi nähty tai siitä oli viimeksi kuultu näillä seuduin? Ja lähti tutkimaan asiaa? Ja mitä se mahtoi löytää; tavata phew-kansan keskuudessa elävän valkosen naisen… ehkä kadonneeksi ja hukkuneeksi luullun kihlattunsa?”
Tuli hiljaista. Jimmy tuijotti häntä selvästi epäillen. Andrew ei välittänyt. Tämä oli vain yksi spekulaatio. Kieltämättä aika villi… vai oliko sittenkään?
Ranskalaissukuinen sveitsiläinen ylimystötytär, kenenkään tietämättä selviytynyt surman suusta ja elänyt elämäänsä pohjoisessa alkuperäisheimon keskuudessa. Olihan siinä juttua kerrakseen. Jos se siis piti paikkansa. Tietysti, saattoihan olla, että laiva oli ollut jokin ihan toinen. Tai vaikka se olisikin ollut SS White Rose, paikallisten pelastama nainen saattoi olla joku muu. Ei välttämättä juuri Roselýn. Tai sitten koko jutussa ei ollut mitään perää. Mutta kuten jo aiemmin tuli todettua: kaikissa tarinoissa on totuuden siemen…
Jimmy katsoi häntä pitkään silmiin.
”Sinä luulet, että hän on… tämä Lieceburghin –?”
”Se kuuluisa kadonnut suurin piirtein kuninkaallinen, joka eli loppuelämänsä täällä muun maailman luullessa kuolleeksi? Joo, se on iso juttu. Tosi iso. Eikä sitä voi oikein todistaa millään muulla, kuin tekemällä Yinio Jossuban jälkeläisistä DNA-testi. Mutta oliko sillä jälkeläisiä? Se onkin seuraava tarina. Olishan se tietysti vähän outoa, jos ei tähän mennessä kukaan muu olis keksinyt tätä”, Andrew kohautti hartiaansa, ”mutta silleen se välillä menee. Aikaa kuluu koko ajan, todisteet häviää, silminnäkijät katoaa, muistot vääristyy.”
”Oliko hänellä jälkeläisiä?” Jimmy innostui.
Andrew vetäytyi hitaasti taaksepäin.
”Kolme, kaiken tiedon mukaan. Poika Tojoban, tytär Kagukiwwa ja toinen poika Luhehe. Tojoban sai surmansa taistelussa, Kagukiwwa ja Yinio Jossuban mies tapettiin Eframin toimesta –”
”Mitä?” Jimmy älähti. Andrew katsoi toveriaan alentuvasti.
”Niinpä niin, eipä yleiset paikalliset historiakirjat kerro herra Madclock ensimmäisestä ihan kaikkea.”
”Mistä sinä olet sen tiedon saanut?”
”Har’kolta. Kuten sanoin, paikalliset muistaa ja ne muistaa pitkän ajan päähän. Paljon pidemmän, kuin me uudisasukkaat...”
”Niin mutta”, Jimmy sanoi haluamatta selvästi uskoa; Andrew loi häneen tympääntyneen ilmeen – tällaista se sitten oli: kun ihmiset kerran olivat päättäneet uskoa johonkin asiaan, oli tuo asia sitten vaikka kuinka valhe ja epätosi tahansa, he eivät millään halunneet myöntää olleensa väärässä tai muuttaa käsityksiään edes saadessaan uutta tietoa, joka muutti kaiken. ”Kuinka olet varma, että hänen kertomansa on luotettavampi kuin kirjaan painettu sana?”
”Luuletsä, että sanat tulee kirjoihin joltain pyhältä hengeltä, joka ei koskaan voi olla väärässä?”
”No, mutta kyllähän historioitsijat tekevät valtavaa taustatyötä, tutkivat, varmistavat ja nojautuvat moneen eri lähteeseen ennen kuin painavat kirjaan mitään, mikä –”
”Ja luuletsä, että mä en sitä tietäis?” Nyt Andrew alkoi jo pahastua. ”Mähän tätä teen.”
Jimmy tajusi menneensä liian pitkälle ja koetti nyt parhaansa mukaan paikata asiaa pehmentämällä ilmettään ja äänenpainoaan.
”Tietysti. Mutta voi olla vaikeaa – siis uskoisin, en tietenkään sano mitään, sillä en ole sinä… aina tietää, mikä sitten loppujen lopuksi todella tapahtui joskus kauan sitten ja mikä ei.”
”Onnittelut, oot päässyt historiantutkimisen ytimeen”, Andrew tokaisi ilman huumorinsävyä. ”Mitä se historia lopulta muuta onkaan kuin spekulointia, jossittelua? Tapahtuiko vai eikö tapahtunut? Kenen sanaan voi luottaa? His story. Historia kirjoitetaan aina –”
”– voittajan, eniten siitä hyötyvän toimesta, tiedän”, Jimmy hymyili vähän. Siitä häntä oli sivistetty jo monen monituista kertaa, joten oppi oli mennyt perille. ”Mutta kai aidosti objektiivisiakin historiantutkijoita on olemassa? Esimerkiksi niin kuin – sinä.”
Andrew ei lämmennyt imartelusta.
”Ei ole. Edes mä en ole täysin objektiivinen. Ihminen ei voi koskaan olla sata prosenttia objektiivinen, ihminen on subjektiivinen otus, näkee kaiken aina tietynlaisten linssien läpi. Toisilla vaan on vahvempi ja tietoisempi agenda taustalla, kuin toisilla.”
”No...”, Jimmy uteli varovaisesti, ”mikä sinun agendasi tässä kaikessa sitten mahtaa olla?”
Ulkona oli hetki sitten alkanut sataa. Nyt se kuului selvästi, kun molemmat olivat hiljaa; räntäläiskät löivät pimeässä parvekkeen lasioveen.
”Totuus”, murahti Andrew.
Casperin huoneesta kuului isi-kutsu. Jimmy loi Andrewhen vielä sen saman oudon katseen – empaattisen ymmärtäväisen ja vähän säälivän – ennen kuin nousi ja meni lastenhuoneeseen katsomaan. Yksin jäätyään Andrew tuijotti jäykästi parvekelasia ja siihen aika ajoin ilmestyviä harmaita laikkuja, kuin haamun kädenjälkiä, jotka hetken päästä taas haihtuivat näkymättömiin.
Olipa taas hieno ja ylemmyydentuntoinen vastaus, Andrew ajatteli kitsaasti itsestään. Totuus. Mikä helvetti edes oli totuus? Mitä on totuus? Oliko olemassa jotain ylimaallista, aina oikeaa, koskaan erehtymätöntä totuutta kaikkien niiden subjektiivisten totuuksien takana, joista ihmiset saivat kaikki maailman kinat, riidat, erimielisyydet ja sodat aikaiseksi?
Se siemen, jota hän niin hartaasti etsi jokaisen kiven ja kannon alta… oliko sitä loppujen lopuksi edes olemassa?
Jimmy palasi.
”Jos jatketaan vielä niistä hänen lapsistaan”, hän sanoi ja meni kaatamaan itselleen vedenkeittimestä uuden kupillisen. Keittiön puolelta hän huhuili: ”Miten sen kolmannen kävi, Ukulelen?”
”Luhehe”, Andrew ärähti ja räpytteli sitten silmiään, joita oli alkanut jomottaa pitkä tyhjään toljotus, ”ja ilmeisesti sen jälkipolvet jatkoi eloaan ja, jos hyvin käy, niitä on elossa edelleen. Ehkä täällä Waterphewssä. Jos siis haluaa todistaa mun teoriani paikkansapitävyyden, pitäis ensin jäljittää ketkä ja missä on Luhehen jälkeläiset.”
”Ja aiot nyt sen tehdä?” Jimmy kysyi tullessaan karvatossuissaan takaisin olohuoneeseen muki kämmenten välissä. ”Etsiä heidät?”
Andrew hieroi kämmenellä otsaa. Hänellä alkoi olla liian monta rautaa tulessa – ja lehteenkin piti ehtiä kirjoittamaan vaadittavia liibalaaboja aina, kun käsky kävi. Ja vielä Emma, joka vähän väliä vinkui häneltä rahaa, niin kuin Andrew olisi joku saamarin pyhä samarialainen, aina auttamassa kaikkia hädässä… Ehkä hänen pitäisi opetella kiinnostumaan vain omista asioistaan, kaivelemaan sohvalla röhnöttäen ja kaljaa kitaten vain omaa napaansa, niin kuin äijänmokoma. ”Eikö hän”, Jimmy jatkoi, kun ei saanut vastausta, ”ollut heidän joidenkin silmissä petturi? Yinio Jossuba? Sanoit, että hänet häädettiin yhteisöstä?”
”Oli. Joidenkin. Ei kaikkien. Se eli täällä edelleen karkotuksen jälkeenkin kuolemaansa saakka, mutta eristyksissä ja yksin.”
”Muistan kuulleeni tai lukeneeni, että hän kuoli… palossa?”
Andrew katseli käsiään. Kynsien alla oli mustaa, sormissa oli kuivahtaneita öljyjälkiä. Hän alkoi hinkuttaa niistä yhtä, mutta se ei lähtenyt.
”Waterphewn alkuperäisen majakan palossa, jep.”
”Sen, jonka hän myös itse rakensi?”
”Jep.”
”Hmm…”
”Ja”, Andrew lisäsi ja suoristi nyt selkäänsä, ”joka, kappas kummaa, oli samalla paikalla kuin oli se tuulimylly, joka tammikuussa tuhoutui – taas palaen.”
”Alan pikku hiljaa ymmärtää...”, Jimmy sanoi verkalleen ja hänen silmiinsä oli syttynyt tuike. Andrew vilkaisi häneen jurona.
”Ymmärtää mitä?”
”Mikä sinua tässä kiehtoo”, Jimmy hymyili. ”Historian tutkimisessa. Kieltämättä se on aika monia yllättäviä, jännittäviä ja kummallisia sattumuksia täynnä. Mutta sinä oletkin aina pitänyt tarinoista, jo silloin, kun oltiin nuoria. Ainahan kerroit kaikkia jännäri- ja kauhukertomuksia, kun olimme toistemme luona yökylässä.”
Andrew tarkkaili Jimmyä. Hän voisi kertoa Jimmylle. Ehkä hänen pitäisi kertoa Jimmylle.
Heidän katseensa olivat lukkiutuneet; Jimmy edelleen hyväntahtoisena, Andrew jäykkänä, sillä hänen päässään raksutti, sanat melkein nousivat jo kielelle… Mutta sitten hän ajatteli Casperia.
Oli parempi, että hän vastasi tästä täysin yksin.
”Jep jep. Mutta mun fokus on just nyt vähän eri jutussa, kuin tässä.” Andrew kohautteli taas harteitaan ja nosti pulloa rennosti huulilleen. ”Monarkki melkein tai ei, se saa nyt hetkisen odottaa. Oon nimittäin menossa tapaan vanhaa tuttua.”
*
Oliko se kohtalon ivaa vai tarkoituksellista, että siinä hän nyt seisoi, hänen edessään, kuin täydellinen kopio nimikaimastaan Monroesta – ainoastaan tummana versiona. Marilynin tähden. Andrew puristi kättään nyrkkiin taskussa ennen kuin lompsi lähemmäs, huitaisi toisella kädellä hiuksiaan tavalla, josta tiesi tyttöjen tykkäävän, ja venytti suunsa rentoon hymyyn.
”Andy”, Marilyn kääntyi ja virnisti ilkikurisesti. He halasivat. ”Totta vie, näytät… niin samalta.”
Marilyn ei näyttänyt. Ei sinnepäinkään samalta. Tai näytti – oli hänellä samat tummat hiukset ja tummat, syvälliset silmät, samansuuntaiset kasvonpiirteet. Mutta olivatko vierineet vuodet tehneet hänelle jotain uutta vai olivatko omat muistelmat – kieltämättä fantasian ja lapsen silmien sävyttämät – vääristäneet totuutta? Jälleen kerran sitä subjektiivista, epäluotettavaa totuutta. Heti Marilynin avattua suunsa, Andrew huomasi, ettei tämän äänessä ollut enää samaa painotusta, sanoilla ei samaa vaikutusta häneen kuin joskus nuorena pojannulikkana niillä oli ollut. Ehkä tämä oli sitä aikuistumista. Kasvamista erilleen. Andrew tosin tunsi jääneensä jälkeen jostain tällaisesta ”aikuistumisesta”; Marilyn vaikutti paljon vanhemmalta ja kypsemmältä kuin hän.
Andrew kohautti harteitaan.
”No, kierrelläänkö vai bisselle vai?”
Marilynillä oli harmaa paksu kangastakki ja korkeat nauhasaapikkaat, jotka eivät näyttäneet aivan tähän sateiseen säähän sopivilta.
”Jos syömään”, Marilyn sanoi ja kaiveli käsilaukkuaan ohuilla valkoisilla nahkahansikkaillaan. Hän veti esiin pienen sateenvarjon, joka auetessaan kuitenkin paisui kuin ihmeen kaupalla tarpeeksi leveäksi peittääkseen heidät tihkulta. Naisten käsilaukut – se oli yksi mysteeri, jota Andrew ei ajatellut koskaan yrittävänsä ratkaista.
Andrew jättäytyi kuitenkin sateensuojan ulkopuolelle. Liian lähellä voisi tulla ahdasta. ”Vai olet sinä kova mies, pieni sade ei haittaa?” Marilyn kiusoitteli. ”No niin, onko Black Cat vielä olemassa? Sieltä saa maailman parasta keittoa lounasaikaan.”
Pari tuntia myöhemmin he istuivat baariravintolan nahkaistuinsopperossa. Marilyn oli tilannut itselleen lohikeiton, mutta Andrew tyytyi olueeseen.
”Luulin, ettet sä pidä kalasta.”
Marilyn vilkaisi häneen huvittuneena – ja ehkä vähän mielissään, että Andrew oli muistanut sellaisen yksityiskohdan hänestä vuosienkin jälkeen.
”Sebastian on intohimoinen kalastaja ja kokki. Oli pakko opetella.” Marilyn nauroi ja tarttui lusikkaan. ”Mitä kotiin kuuluu?”
Andrew murahti. Äijä oli aina pitänyt Marilynistä, vaikkei sitä niin avoimesti ollutkaan näyttänyt. Oli se silti ollut selvää. Se ei ollut yhden, ei kahdenkaan kertaa, kun vanha ukko oli suoraan pamauttanut, että Andrewn pitäisi ottaa tämä – ja samaan lauseeseen heti perään lisännyt, että eipä Andrew ollut hänen arvoisensa.
Muisto kiristi Andrewn kasvoja. Hän nosti lasin taas huulilleen osin peittääkseen sen ja sitten ravisti railakkaasti päätään, mutta se ei olisi kannattanut; vesipisaroita roiskui mustalle tekosamettipöytäliinalle ja kohti Marilynin keittolautasta.
”Mitä uhmasit luonnonlakeja!” Marilyn heläytti nostaessaan nopeasti menulistan suojaksi ruokansa eteen. ”Mutta sellainenhan sinä olet aina ollut. Pakko esittää pahaa poikaa, niin kovaa äijää.”
”No niin”, Andrew ärähti toivoen, että Marilyn vaihtaisi jo levyä, häijysti salaa hyvillään tempustaan. Hän kuunteli, kun Marilyn kertoili elämästään. Hänellä oli eläväinen tapa pyörittää rannettaan ilmassa säestääkseen sanojaan, ja hänen naurunhelkkeensä kilahteli yhtä korkeasti, kuin lusikka, joka välillä iski lautasen reunaan. Vähän ajan päästä Andrew pani itsekseen merkille, että sitä oli oikeastaan ärsyttävä kuunnella. Se oli outoa. Hän muisti edelleen elävästi, miten varhaisteininä oli jumaloinut jokaista henkäystäkin, joka Marilynin huulilta koskaan pääsi. Ja nyt…? Andrew haukotteli. Eikä häntä suoraan sanottuna kiinnostanut, mitä mainio Sebastian oli tehnyt viime ulkomaanreissulla tai mitkä heidän lemmenhedelmänsä ensimmäiset sanat olivat olleet. Se tuntui ja kuulosti kaikki niin feikiltä. Teennäiseltä.
”Muistatsä sen kerran, kun sut vietiin Morty Lotiin?”
Marilynin rupattelu tyrehtyi Andrewn kesken kaiken töksäyttämään kysymykseen. Hymy pysyi kasvoilla, mutta silmistä jonkinlainen kiille valahti pois. Marilyn tarttui serviettiin ja painoi sen hetkeksi huulilleen kulmakarvat kipristyen. Vasta, kun oli laskenut liinan takaisin pöydälle, hän sanoi: ”Sitä ei ole kovin helppo unohtaa.”
”Vieläkö sä luulet, että mä olin yksi niistä?”
Marilyn katsoi häntä pitkään silmiin.
”Senkö takia halusit tavata? Saada jonkinlaisen… synninpäästön siitä, mitä tapahtui, kun olimme lapsia?”
”Mä haluun vaan tietää, mitä sä ajattelet.”
”Mitä ajattelen?” Marilyn naurahti kolkosti. Hän katsoi Black Catin läpi hivellen lusikkaa kireäilmeisenä. ”Saatoin kyllä ajatella, että olit siinä mukana –” Andrew urahti, mutta Marilyn jatkoi: ”– mutta Jimmy vakuutti, ettei sinulla ollut sen kanssa mitään tekemistä.”
”Jaloa”, Andrew mutisi ivallisesti. Marilyn silmäsi häntä uteliaasti, muttei muuten tarttunut mutinaan.
”Jimmy vietti koko yön mausoleumissa takiani, hän kertoi.” Marilyn hymyili – Andrewn mielestä epäsopivan haaveksuen, ottaen huomioon, että oli perheellinen nainen.
”Me vietettiin molemmat.”
”En ole kehdannut udella häneltä, mutta millainen tilanne hänellä on… parisuhdesaralla? Onko hän löytänyt ketään? Ainakin hänellä on lapsi, näin AmiGO:ssa kuvia, mutten ketään naista. Suloinen. Näytti aivan häneltä.”
”Eronnut.”
”Aah...”
Andrew saattoi hyvin uskoa, että Marilyn oli kytännyt Jimmyä sosiaalisessa mediassa suurella mielenkiinnolla ja pettynyt, kun ei ollut saanut irti niin paljon, kuin olisi halunnut. Vähän niin kuin Andrew oli pettynyt, kun ei ollut saanut Marilynistä netissä irti niin paljon, kuin olisi halunnut. Andrewn teki mieli huomauttaa, että nykyään Jimmy oli vaihtanut parisuhdesaralla kiinnostuksenkohteitaan, mutta jätti kuitenkin sanomatta. Se oli Jimmyn oma asia.
Sitä vastoin hän heitti kohon suoraan syvään veteen.
”Mitä sun systerille kuuluu?” Hän nosti tuopin muina miehinä huulilleen, silti alati tarkkaillen Marilynin reaktioita. Marilynin kasvot olivat ilmeettömät. ”Me tossa jutusteltiin Jimmyn kanssa, muisteltiin tosiaan vanhoja”, Andrew jatkoi laskien lasin huolellisesti takaisin asetilleen, ”ja eikö sulla ollut sisko, ainakin niin Jimmy muisteli.”
Marilynin – juuri nyt elottomat – mustat silmät liikkuivat nopeasti edestakaisin, kun hän selvästi mietti jotain. Kasvot olivat kalvenneet.
”En halua puhua hänestä”, hän kähähti. Aikaisempi helke oli poissa. Nyt oli parempi; ei fasadia, ei teeskentelyä. Andrew halusi nähdä hänet alasti – ei fyysisesti (vaikkei olisi sitäkään pistänyt pahakseen), vaan henkisesti; halusi nähdä ja kuulla kaikki ne raa’at ajatukset ja tunteet, jotka ihmiset piilottivat muilta sisäänsä. Ehkä se oli osa hänen totuuden- ja aarteenmetsästystään. Ihmisten aitous oli jotain niin harvinaista, että se oli kuin myytti, jonka tahtoi murtaa.
Sen sijaan, että olisi jaksanut kuunnella Yellowstonen lämpötiloista tai vauvan vaippaihottumasta, hän halusi kuulla, mitä Marilyn juuri nyt ei halunnut sanoa.
”Sen nimi oli Donna, eikö niin?”
Marilyn säpsähti; ehkä hän ei ollut olettanut, että Andrew tietäisi näin paljon. ”Ja se katosi vuonna 2006”, Andrew edelleen painosti. Marilyn katsoi miltei vauhkona baarissa muita asiakkaita ja tarttui hermostuneena lautasliinaan.
”Andy, kiltti, en halua puhua siitä.”
”Mutta mun pitää tietää”, Andrew ärähti takaisin; äkkiä pikkupoikamainen pistos – pettymys, ettei häneen oltu luotettu – iski kylkiluiden väliin. ”Mikset sä koskaan kertonut, Marilyn? Mulle – tai Jimmylle”, hän lisäsi nihkeästi hampaiden välistä. ”Mä olisin kuunnellut. Mä olisin ymmärtänyt, meillä oli molemmilla sellaiset isät, jotka –” Marilynin sieraimet laajenivat niin, että olisivat voineet iskeä kipinää. ”Me oltais voitu auttaa –”
”Auttaa?” Marilyn kirahti ja heti perään taas pälyili muita asiakkaita ja melkein tärisi ja madalsi patoutunutta ääntään: ”Ei, ettette olisi.”
”Koska se liittyy Mustiin Ruusuihin?”
Nyt Marilyn oli aivan pöyristynyt. Hän tuijotti Andrewtä kuin tämä olisi sanonut jotain julkeaa ja rasistista päin hänen naamaansa. Ja sitten – aivan Andrewn silmien edessä – tapahtui muodonmuutos. Marilynin terävä olemus retkahti, hän painoi kyynärpään pöydälle ja kasvot lautasliinaan kämmenessään. Siinä nyyhkyttäessään, Andrewn katse liukui lähimmässä pöydässä oleviin nuoriin naisiin pikkumekoissaan ja suurissa korvarenkaissaan, jotka siihen asti olivat kikatelleet omille juoruilleen, mutta nyt silmäsivät heitä epäluuloisina ja uteliaina; luulivat varmaan, että he olivat pariskunta ja Andrew oli juuri sanonut haluavansa ottaa eron. Andrew mulkoili heitä, kunnes he käänsivät verkkaisesti päänsä pois.
”Siitä on kymmenen vuotta”, Andrew sanoi hiljaa; Marilyn oli yhä kätkenyt kasvonsa. ”Senkö takia sä halusit tulla käymään Waterphewssä taas... ja otit yhteyttä? Miksä otit yhteyttä?”
Marilyn kuivaili silmiänalusiaan serviettiin ja otti käsilaukustaan peilin, jolla tarkisti, oliko ripsiväri levinnyt. Hänen äänensä oli itkusta paksuuntunut, kun hän koetti saada sanat hiljaisesti ja varovaisesti ulos.
”Et voi mitenkään ymmärtää, mitä…”
”Mitä ’mitä’?” Andrew ärähti, kun Marilyn ei jatkanut lausettaan loppuun. Ja sitten Marilyn katsoi häntä äkkiä suoraan silmiin. Hänen leukansa liikkui, suu oli raollaan, mutta ääntä ei kuulunut. Andrew nojautui lähemmäs. ”Nuoria katoilee taas, Marilyn”, hän painosti matalalla äänellä (ne samat naiset tarkkailivat heitä välillä juttelunsa lomasta), ”ja, jos sun systeri koki saman kohtalon, mun pitää tietää siitä kaikki, mitä sä voit kertoa; mä yritän auttaa näitä nuoria”, Andrew vetosi. ”Et kai sä halua, että niille käy kalpaten? Että niille käy niin kuin Donnalle?” Marilynin alahuuli oli alkanut vapista. Hän katsoi lautastaan. Noukki pitkään perunanpalaa. Hän tiesi, että Andrew osasi lukea valheen hänen silmistään, jos tekisi sen virheen, että katsoisi tätä liian pitkään. Andrewn olisi saatava hänet murrettua. Saatava puhumaan. ”Ei sun tarvi pelätä”, hän kähähti ja hämmästyi etäisesti itsekin, että jostain syystä sanoihin tuli mukaan tunnelatausta. ”Tää jää meidän väliseksi.”
”Hah”, Marilyn sanoi heti perään, ilottomasti. ”Älä pidä minua tyhmänä, Andy. Tiedän kyllä, että kerrot kaiken Jimmylle.”
”Tää ei liity Jimiin. Sooloon omia tutkimuksia.”
”Tiedän, että siihen lastenkotiin liittyy asioita, hämäriä asioita, ja poliisin kiinnostus on herännyt –” Marilyn veti väristen henkeä. Joko hän oli erinomainen näyttelijä, tai sitten hän oli aidosti kauhuissaan. ”Vannon, että minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa!”
”Ei kukaan oo niin väittänytkään.”
”En tiedä, mitä hän –”, Marilynin huulet puristuivat tiukasti yhteen, mutta Andrew oli ehtinyt napata kiinni hänen lipsautuksestaan.
”Et tiedä mitä… kuka?”
”En tiedä mitä he tekevät”, Marilyn puuskahti ja viskasi lautasliinan pöydälle. Hänen kätensä vapisivat. Tällä kertaa Marilyn uskalsi kohdata Andrewn katseen väistelemättä ja näyttää uhmamieliseltä.
Se katse toi mieleen erään toisen; erään itsepäisen, uhmamielisen ja mahdottoman rasittavan naisihmisen, jolla kuitenkin oli Andrewtä kiehtovia piirteitä – erityisesti heidän Andrewn kanssa yhteinen ominaisuutensa ottaa aina totuudesta selvää. Mutta kuten sanonta kuuluu: uteliaisuus se kissankin tappoi.
Puinen, mustalla nahalla päällystetty tuoli natisi, kun Andrew hitaasti suoristi selkäänsä.
”Mä pyydän vaan, että kerrot kaiken mitä tiiät”, hän sanoi rauhallisesti, vakavalla äänellä. ”Niiden muksujen tähden.”
Marilyn laski tuiman katseensa hänestä ja uitti hetken aikaa liemessä perunaa, jota ei ollut koskaan nostanut suuhunsa. Lopulta hän ähkäisi silminnähden kärsien. Hiljainen painostus – tai ehkä se muisto, pelko, jota oli jo pidempäänkin kantanut – tuntui murentavan häntä sisältä käsin. Hän nosti levottoman katseensa ja tarkasteli jälleen kerran epäluuloisena Black Catin asiakaskuntaa. ”Jos…”, hän aloitti, mutta ääntä ei tullut, ”jos”, hän rykäisi hiljaa ja aloitti uudelleen kuiskausäänellä, ”kerron sinulle… lupaatko, että se jää välillemme, Andy?” Hänen kuoriaisen silmänsä olivat kauhusta suuret ja pyöreät. Andrew toivoi välittävänsä toivomaansa tyyntä luotettavuutta.
”Niinhän mä sanoin.”
Marilyn epäröi vieläkin. Hän puri punattua huultaan etuhampaillaan. ”Jos he saavat kuulla…” Hän tarttui käsi täristen maitolasiin ja joi sen kerralla tyhjäksi. ”Puhutaan muualla, täällä on liian vaarallista.” Marilynin katse oli pysähtynyt niihin samoihin läheisimmässä sopissa syöviin nuoriin naisiin. Andrewstä he olivat vain tavan porukkaa, ehkä vanhat ystävät chillaamassa perjantai-illan ratoksi – vähän kuten he – mutta Marilynin silmät siristyivät. ”Heillä on korvia kaikkialla…” Äkkiä hän nappasi käsilaukkunsa. ”Esitä, että riitelemme. Nähdään Goosejaw’n kaatopaikalla puolen tunnin sisään.” Andrew oli tuskin ehtinyt rekisteröidä nuo sanat – kaatopaikalla? – kun Marilyn jo heitti suivaantuneena ruokalistan häntä päin. ”Ettäs kehtaat!” hän kajautti. Muutama asiakas ravintolassa vilkaisi; naiset, jotka olivat selvästi odottaneet, että jotain mehukasta heidän pöydässään vielä tapahtuisi, toljottivat heihin suorastaan virnuillen. ”Tuot minut tänne syömään vanhojen aikojen muistoksi, ja sitten haluatkin vain sänkyyn? Miten alamaista! Jopa sinulta!” Marilyn oli noussut kipakasti seisomaan. ”Turha soitella perään. En halua enää nähdä tai kuullakaan sinusta!” Hän kääntyi, nosti takkinsa ja sateenvarjonsa naulasta ja lähti jo marssimaan kohti uloskäyntiä ennen kuin Andrew oli kunnolla edes ymmärtänyt koko tilannetta.
”Joo!” Andrew huusi kiusallisesti liian myöhään. ”Joo – suksi vaan sinne…!” Black Catin kello helähti oven niksahtaessa Marilynin heilahduksen perässä kiinni.
Andrew istui sormi ojossa ja tajusi, että viereisen sopen naiset supisivat hänestä ilman epäilystäkään viitsimättä peitellä paheksuntaansa, ilkeämielisiä ja vahingoniloisia katseita luoden. Sitten toinen heistä iski hänelle hitaasti silmää. Andrew vei käden tukkaansa ja käänsi kasvonsa pois päin, kohti ikkunaa. Hän kulautti loput oluensa kurkkuunsa ja vinkkasi tarjoilijalle laskun merkiksi.
*
Puoli tuntia myöhemmin hän kaahasi kohti Goosejawta ikään kuin olisi ollut menossa kotiin. Hän silti ihmetteli tapaamispaikkaa, mutta toisaalta nyt näytti siltä kuin hän olisi huonosti menneiden treffien päätteeksi vain lähtenyt kotiin. Sateet olivat sulattaneet pahimmat jäämatot pois teiltä, mutta tihkun yltyessä näin kaatosateeksi, ei sekään ollut kovin kiva ajokeli.
Hän kurvasi kaatopaikan pihaan. Hän tunsi Harrisin, romuttajan, joka pyöritti paikalla myös käytettyjen ajoneuvojen myyntiä. Siis kaatopaikkakaman myyntiä, suoraan sanoen. Harris ei ollut maailman tingittävissä olevin miekkonen, ja Andrew oli edelleen katkera hänelle, kun ei ollut saanut tältä haluamaansa varaosaa pyörään, vaan oli joutunut tilaamaan sen kolme kertaa kalliimmalla ulkomailta.
Andrew katseli ympärilleen, mutta onneksi ukkoa ei näkynyt. Sen sijaan hän näki hahmon värjöttelemässä katoksen alla. Hän juoksi Marilynin luo kypärä vielä päässään ja oli aikeissa vetää sen pois tämän luokse ehdittyään, kun Marilyn nosti kättään.
”Älä. Pidä se päässä.”
Andrew antoi käsiensä valahtaa alas.
”No?” hän sanoi. ”Aikamoisen shown heitit. Olikse tarpeen?”
Marilyn nyökkäsi kireästi. ”Tiiän ainakin mitkä juorut lähti liikkeelle. Että oon epätoivonen pesälle pyrkijä.” Marilyn katsoi häntä alentuvasti. Hän tuntui saaneen tuttua habitustaan takaisin, eikä vaikuttanut enää yhtä pelokkaalta – tosin levottomalta yhä edelleen.
”Olen varma, että elät asian kanssa.” Hän katsoi kumpaankin suuntaan kaatopaikalla, mutta ketään muuta ei ollut missään. Sadekin oli sen verran rankkaa, että loi paitsi ääniturvan, myös näkösuojaa. ”Mitä siis... haluat tietää?” hän värähti ja nosti kädet olkavarsilleen.
”Sen, mitä sä tiiät”, Andrew sanoi ja raapi nenäänsä kypärän sisällä. ”Mustista Ruusuista –”
”Hys!” Marilyn älähti. ”Älä puhu niin kovaa.”
”Ei meitä kukaan kuule.”
”Siltikin.”
”Kaatopaikka?” Andrew heilautti jo vähän turhautuneena kättään.
”Ajattelin, että tänne he eivät ainakaan oleta minun tekevän kotiseutumuisteluretkeä”, Marilyn sanoi ja kiristi harmaan takkinsa vyötä. ”Hyvä on. Mutta sinun on luvattava, että kaikki mitä sinulle kerron… erityisesti se, että minä kerron nämä asiat –”
”Joo joo.”
”Andy, olen tosissani”, Marilynin katseessa kävi jotain outoa; taas pelkoa, kenties. ”Haluan, että tämä loppuu ja hänet pysäytetään, mutta jos sinä et ota tätä vakavasti, minä lähden.”
Andrew painoi kämmenensä nahkarotsin rintamusta varten.
”Vannon kautta Pyhän Marian –”
Marilyn loi varoittavan katseen, mutta Andrewn pokka piti. ”Alotetaan nyt tosta, mitä äsken sanoit taas. Haluat, että ’hänet pysäytetään’? Pysäytetään kuka?”
Marilynin huulet vaalenivat ja nipistyivät tiukasti yhteen.
”Zarah Lynn?” Andrew arvaili. Marilynin silmien katse – joiden tenhoa Andrew oli odottanut koko tapaamisajan, mutta se ei vain enää toiminut – välkähti. ”Eli kyllä”, Andrew päätteli. ”Sä siis tunnet sen, tietysti?”
Marilyn nyökkäsi kireästi.
”Liittyykö se jotenkin sun siskon katoamiseen? Zarah ja Mustat Ruusut?” Andrew jatkoi kuulustelua. Marilyn empi sekunnin – ja nyökkäsi jälleen. ”Okei. Kerro nyt omin sanoin.”
Marilynin ilme valahti, kuten oli valahtanut ravintolassa. Hänen suuriin silmiinsä ilmestyi epämääräinen murheellinen sävy.
”M-meillä... oli kotona vaikeuksia, ja Donna oli… hankala. Lopulta hänet sijoitettiin lastenkotiin. Siellä h-hän... kiinnostui tietynlaisista… tietynlaisesta… toiminnasta.” Sade ryöppysi katoksen rännin yli kiinteinä vesimassoina, kuin kaiken vääristävinä lasilevyinä. ”He kokoontuivat Bridgetweetissä, vaikka heillä oli salaisia tapaamispaikkoja muuallakin kaupungissa. Ja Donna… hän ajautui heidän joukkoonsa ja tahtoi liittyä heihin.”
”Mustiin Ruusuihin siis”, Andrew selvensi leuka kireänä.
”Mustat Ruusut ovat mustan magian kultti, jossa he ammentavat phew-intiaanien shamaanitietoudesta. Mutta sillä, mitä he näillä tiedoilla ja taidoilla tekevät, ei ole mitään tekemistä kansanoppien alkuperäisyyden kanssa; Mustien Ruusujen käytössä ne ovat täysin vääristettyjä, haitallisia, vaarallisia –” Marilyn hengitti nopeasti, katkonaisesti ja pinnallisesti. ”He kutsuvat energioita toisesta maailmasta erilaisin rituaalein ja voivat tuoda siten materiaaliseen maailmaan itselleen asioita, kuten rahaa, valtaa…”
Se kuulosti sopivan siihen, mitä Har'ko oli kertonut. Silti Andrew murahti: ”Toisesta maailmasta?”
”Seitsemän taivasta”, Marilyn sanoi hiljaa katse tarkentumatta oikein mihinkään. Rännit kuohuivat yli äyräiden. ”He syövät elämää… he tuovat matalampien kerrosten ja erityisesti Swinmaran energioita tänne itseensä, missä vääristävät ne. Mutta he maksavat siitä kalliin hinnan. Meillä kaikilla on kaksi elinaikajanaa: toinen on tämä maallinen, Putapaban kehon aikajana, ja toinen on ikuinen todellisen itsemme – henkisen itsemme – aikajana. Mitä he tekevät… he siirtävät tuolta henkiseltä aikajanaltaan vuosia tähän kehoonsa. He saavat ehkä pidemmän elämän täällä, mutta ajavat samalla itseään kohti Putalaa, sillä kuollessaan… jos he ovat käyttäneet henkisen aikajanansa loppuun… he eivät voi palata tuohon elämään, tuolle janalle, vaan heillä ei äkkiä ole kumpaakaan janaa enää jäljellä… ja silloin he vajoavat Putalaan, missä he katoavat kokonaan olemasta olemassa. Ja se on kauheinta, mitä voi tapahtua.” Marilyn vaikeni värähtäen. ”Tai niin meille opetetaan.”
”Miks ne niin tekee?”
Marilyn käänsi kasvonsa häntä kohti, mutta hänen silmänsä näyttivät katsovan hämmentyneenä Andrewn läpi kuin ei olisi tätä nähnytkään.
”He yrittävät tavoittaa ikuisen elämän.”
Ikuisen elämän? Andrewn loogisen mielen mielestä toiminnassa – uskoipa siihen kokonaisuudessaan tai ei – ei ollut mitään järkeä. Andrew ei ollut koskaan ymmärtänyt tätä pakkomiellettä, joka joillain suuruudenhulluilla ihmisillä oli. Kuka haluaa elää ikuisesti, Alphaville? Hän ei ainakaan aina malttanut odottaa, että pääsisi täältä pois. Maailma, joka oli niin täynnä väkivaltaa, ankeutta, ahneutta, kurjuutta, sairautta ja kärsimystä… kuka tahtoi pysyä täällä ikuisesti?
”Okei”, hän sanoi karvas maku suussaan. ”Mennään nyt siihen sun siskoon. Mitä Donnalle sitten tapahtui vuonna 2006?”
Auto ajoi kaukana porteista sadeverhon läpi kaatopaikalle. Marilyn ei vastannut, vaan tuijotti sitä tiukkailmeisenä. Andrewkin tarkkaili autoa – joskin myös kärsimättömästi odotti, että Marilyn vastaisi. He näkivät mieshahmon, joka nopeasti heitti takalavalta vanhan pesukoneen maahan, palasi lähes samalla heitolla takaisin autoonsa ja ajoi pois. ”Joku tunari vaan”, Andrew sanoi, kun punaiset takavalot hävisivät näkymästä. ”Joten?”
Marilyn ryhdistäytyi.
”Jos haluat liittyä, se ei ole ilmaista. Sinun on… annettava uhrilahjus liittymismaksuna. Ei, ei rahaa”, Marilyn lisäsi nopeasti Andrewn ilmeeseen. ”Rahaa he saavat muitakin reittejä. He tarvitsevat… yiniota, energiaa, lisätäkseen voimiaan ja elinvuosiaan.”
”Tarkoitatko…?”
”Myyt kirjaimellisesti sielusi paholaiselle liittyessäsi. Hintana on henki – mutta ei omasi. Sinun on uhrattava jonkun toisen henki, jos haluat tavoitella ikuista elämää. Kun Donna kuuli siitä, hän…” Marilynin silmät täyttyivät kyynelistä. Hänen kätensä nousivat syvältä takintaskuista ja hamusivat käsilaukusta nenäliinaa. ”E-en nähnyt Donnaa sen jälkeen, sen illan jälkeen, jona hän kertoi osallistuvansa liittymisriittiin. Jonkin on täytynyt mennä pieleen. Ehkä hän ei suostunutkaan siihen. En tiedä. Kukaan ei ole kuullut hänestä sen jälkeen.”
”Eikä poliisi puuttunu asiaan?”
”Totta kai. Häntä etsittiin kyllä. Jonkin aikaa… häntä ei koskaan löydetty.” Marilynin huulet olivat puristuneet yhteen, kun hän katseli sormissaan pyörittämää nenäliinaa.
He olivat hiljaa. Sade kohisi edelleen, räpsähteli peltikattoon ja tiputteli pisaravanaa asfaltille, johon oli muodostunut jo laajoja, likaisia lammikoita. Andrew sytytti itselleen tupakan ja tunki sen kypärän sisästä suuhunsa. Hänen piti miettiä jonkin aikaa.
”Eli hypoteettisesti, jos joku haluaisi liittyä Mustiin Ruusuihin –”
”Uudella jäsenellä tulee olla suosittelija, joku, joka on jo ennestään ryhmän jäsen. Sillä jos tuo uusi jäsen myöhemmin tekee jotain – rikkoo sääntöjä tai puhuu Mustista Ruusuista ulkopuolisille… myös suosittelija maksaa siitä rangaistuksen.”
”Etkö sä joudu nyt pulaan, kun olet puhunut mulle?”
”Kyllä… ehkä”, Marilyn liikahteli levottomana, ”jos he saavat tietää.”
”Miten sä tiedät niistä niin paljon?” Andrew nojasi hartiallaan katoksen terästolppaa vasten. ”Ethän sä ole niiden jäsen ollut… vai?”
”En”, Marilyn hengähti. ”Donna… Donna kertoi heistä.”
”Eikä niistä eroon pääse, jos kerran liittyy?”
”Se on yksi säännöistä. Ne, jotka lähtevät… heistä on päästävä eroon, jotteivät he levitä ryhmän salaisuuksia eteenpäin.”
”M-hm”, Andrew puhalsi savua ilmaan.
”Saisinko…?” Marilynin ääni värähteli, kun hän ojensi valkohanskaista kättään.
”Jaa, sori, tietty.” Andrew kaivoi nahkarotsin etutaskusta askin ja ojensi hänelle. Marilyn veti yhden savukkeen ja Andrew tarjosi sytytintä. He molemmat vetivät pitkät henkoset ja katselivat saderintaman läpi epämääräisiä törky- ja tavarakasoja, verkkoaidan takana näkyviä autonromuja ja ruosteisia vanhoja polkupyöriä. Marilyn taputteli nenäliinalla poskipäitään.
Andrew tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Jonkun oli pakko uhrautua, pakko kaveerata paholaisen kanssa. Pidä ystävät lähellä, viholliset vielä lähempänä, ei ollut koskaan tuntunut näin konkreettiselta neuvolta. Jonkun se oli tehtävä. Skidit oli vaarassa. Jimmy oli liian viaton, eikä Andrew voisi laittaa tätä vaaraan. Ei… parempi oli, että hän tekisi sen yksin.
Hänen olisi itse liityttävä Mustiin Ruusuihin. |
|
Fossiili
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 12
Oma hevonen: Tiger
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Emma on Jul 14, 2022 11:06:40 GMT
Sankarin tarina - osa 2 Sivutarina 2016 Elämä on kaunis, elämä on lyhyt, elämä jatkuu, elämä on ikuinen.
Elämä on tässä, täällä ja nyt, aina, huomenna, tänään ja eilen.
Andrew laski puhelimen hitaasti kädestään viestin luettuaan. Marilyn lähetteli hänelle runonpätkiä silloin tällöin, siitä asti, kun he olivat tavanneet niin monen vuoden jälkeen. Andrew ei ikinä vastannut niihin mitään, eikä hänen kai tarvinnutkaan. Hän ei ymmärtänyt runouden päälle, mutta Marilyn selvästi ymmärsi.
Hän naksutteli kieltä suussaan ja antoi kännykän tipahtaa.
Se oli ainoa mahdollisuus. Jos hän voisi soluttautua heihin, hän pääsisi näkemään konkreettisesti mitä Mustat Ruusut olivat ja mitä ne tekivät. Muutama asia häntä kuitenkin epäilytti; oliko hän liian vanha? Mustat Ruusut tuntuivat keräävän vain nuoria. Ei hänkään mikään vanha ollut, vaikkei toisaalta ollut tuntenut oloaan nuoreksi enää pitkään aikaan.
Andrew oli saanut tehtäväkseen vahtia paikallisia nuoria, joilla oli kytköksiä lastenkotiin. Maxmiliamin kanssa oli liian myöhäistä, hän oli kuollut, tehnyt itsemurhan. Surullinen tapaus. Sophien kanssa hän oli myös epäonnistunut. Sairaskohtaus, kuolema. Ehkä hän olisi voinut estää sen silloin sinä iltana Tamulissa, ehkä ei. Charlotte oli käytetty, eikä Andrew vetäisi häntä mukaan enää mistään hinnasta – ei, kun Mustaruusulaan liittyvien kuolleisuusprosentti oli tätä luokkaa. Patricia… Patricia oli vielä työn alla. Tyttö oli lipevä kuin nieriä; Fedellit pitivät häntä salassa, mikä oli epäilyttävää, eikä tyttö koskaan puhunut mitään. Hän oli ehdottomasti outo. Ja Anna oli ulkomailla, hän tuskin liittyi mihinkään millään oleellisella tavalla. Ainakaan juuri nyt.
Lisäksi häntä mietitytti, miten hän pääsisi Mustien Ruusujen puheille. Hän voisi jäljittää Zarah Lynnin – se tuskin olisi niin vaikeaa, jos hän saisi siihen Jimmyn apua – mutta entä sen jälkeen? Marilyn oli kertonut, että heihin päästäkseen täytyi olla suosittelija jo ennestään kultin sisältä. Andrewllä ei sellaista ollut. Jos hän vain pamauttaisi asian suoriltaan Zarahille, joutuisiko hän mustalle listalle ilman pienintäkään mahdollisuutta päästä vakoilemaan heitä sisältä käsin? Se oli mahdollista.
Andrewtä vaivasi myös Sophie ja se, mitä tytölle oli tapahtunut. Tyttö oli ollut Zarah Lynnin ottotytär. Hän oli saanut Jimmyltä tiedot tytöstä ennen kuin tutkinta oli lopetettu – nyt Andrewllä ei ollut enää pääsyä poliisin tietoihin, vaan hän joutui luottamaan omiin autenttisiin kaivelutaitoihinsa. Olivatko Mustat Ruusut kostaneet Sophielle, koska hän oli puhunut liikaa? Vai, koska hän oli epäonnistunut suosittelijana? Kenties… Charlotten suosittelijana?
Liian moni asia oli oma lankansa ja ne kaikki tuntuivat menevän samaan sotkuun, solmuun keskenään niin, että oli mahdoton seurata yhtä lankaa eksymättä harhapoluille toisia lankoja pitkin. Kuinka siitä kaikesta pystyi kukaan mitään selvää ottamaan?
Välillä Andrew mietti, mikä hänen motiivinsa enää edes oli. Miksi hän teki tätä? Miksi käytti aikaansa, aivojaan tällaiseen? Jimmy oli kieltämättä syöttänyt hänelle sellaisen pommin, ettei kerran sen kanssa räjähdettyään osannut enää kasata itseään ja palojaan yhteen ja lopettaa. Mitä syvemmälle kaivoi, sitä enemmän alkoi paljastua toinen toistaan hullumpia juttuja. Kuinka moni tähän Waterphewn pimeään salaisuuteen oikein liittyi? Ja olivatko ne kaikki edes samaa juttua?
Andrew hieroi uupuneena sänkistä leukaansa.
Saattoihan tässä olla monta eri juttua sekaisin. Se olisikin sitten ihan oma vyyhtinsä avattavaksi.
Ja sitten se saapui – kirje. Odottamaton, nimetön, tuntematon kirje. Ja juuri sinä päivänä, jolloin vanha äijä oli päättänyt olla toimelias ja itse löntystää nostamaan eteisen lattialta aamun postin tullessaan vessasta, mikä – on tarpeen mainita – oli erittäin harvinaista se.
”Mikä tää on?”
Andrew kohotti katseen murolautaseltaan, kun keittiön pöydälle lätkähti sanomalehden ja laskujen lisäksi musta siisti kirjekuori. Andrew näki oman nimensä ja osoitteensa printattuna valkoisella sen pintaan. ”Ei kai verokarhult?”
Andrew nappasi kuoren käteensä. Hänellä oli paha aavistus – musta kuori enteili huonoa – mutta revittyään sen auki sisältä ei onneksi purkautunut ruusunlehtiä. Sen sijaan siellä oli pieni kortti, johon oli sinisellä painettu: Sinulla on suosittelija. Morty Lotissa perjantaina kello 22. In æternum vive.
”Onks joku kuollu, vai?” Mark töksäytti kahisteltuaan aamulehden auki ja käännettyään heti sen puoliväliin; hän ei ikinä lukenut kuin urheilu-uutiset.
”Ei... vielä”, Andrew mutisi. Hän työnsi tuolin taa ja nousi seisomaan ajatukset raksuttaen, murot vielä syömättä, ja painui huoneeseensa läimäyttäen oven kiinni takanaan. ”’Sinulla on suosittelija’?” Hän käänsi korttia ympäri kädessään, mutta mitään muuta siinä ei lukenut; takapuolella oli ainoastaan siluettikuva kameleontista.
Outoa.
Oli selvää, mistä kortti puhui, mutta miten... se saattoi tietää?
Oliko Marilyn ollut oikeassa ja joku oli sittenkin kuullut heidän keskustelunsa? Baarissa? Vai kaatopaikalla? 'Heillä on korvia kaikkialla…'
Andrew kaivoi kännykän käteensä ja otti kortista kuvan. Peukalo häälyi ilmassa. Hän ei voinut kertoa tästä kenellekään. Ei edes Jimmylle. Jimmy ei tiennyt hänen aikomuksistaan – ei olisi antanut hänen tehdä sitä. Ja, jos Jimmy tietäisi, hän saattaisi olla itse vaarassa – Casper voisi olla vaarassa.
In æternum vive. ?
Andrewn oli tehtävä tämä yksin.
Perjantaina, Morty Lotissa.
Päättäen kohtalostaan, Andrew tunki kortin reisitaskuun samaan paikkaan linkkuveitsen kanssa.
*
Häntä melkein kolhosti nauratti perjantain tuomat mustanuhkuvat pilvet ja koventunut pahaenteinen tuuli, joka kävi puuskittain ympäriinsä ulisten ja voivotellen. Tihkusade jatkui aina iltaan asti, kun hän hämärän tultua ajeli vettä renkailla loiskuttaen pitkin Ox Roadia; mikä klisee, miten sopivaa. Oldetownin vanha kauppakatu oli joskus muinoin ollut Waterphewn vilkas keskusta, mutta nykyisillään hiljainen, muutaman putiikin muhkurainen tie. Katulamppujen oranssinkeltaiset keilavalot eivät riittäneet aivan tien päätyyn asti, vaan loppuivat sitä ennen; siellä, pimennoissa, häämötti uhkaavan oloinen hylätty vanha rakennus. Se oli joskus ollut hieno kunnantalo, missä epäilemättä moni lainrikkoja – syytön tai syyllinen – oli saanut kuulla kohtalostaan; moni alkuperäiskansalainen erityisesti. Nyt rakennukseen oli pääsy kielletty osin sen huonon kunnon ja siten vaarallisuuden vuoksi, osin, koska rakennus oli suojeltu eikä sitä haluttu turmeltavan.
Andrew ajoi sen verran sivuun ja syrjään, että sai pyöränsä piiloon, ja jätettyään kypärän istuimelle vilkaisi synkkää mustaa rakennusta. Ulkopuolelle ei näkynyt minkäänlaisia elonmerkkejä, ei yhtäkään valon pilkahdusta erottamattomista ikkunoista. Hän laittoi kätensä taskuun ja kokeili, että linkkuveitsi oli vielä tallella, ja lähti sitten suunnistamaan pääovia kohti. Hän ei ollut turhan huolissaan. Häneltä oli lapsesta asti puuttunut jonkinlainen uhkarohkeuden (joka häälyi toisinaan tyhmänrohkeuden rajamailla) jarru aivoista, eikä useinkaan tuntenut pelkoa edes silloin, kun ehkä olisi pitänyt. Ei ainakaan omasta puolestaan. Mitä sitä turhaan suremaan, kaikki he kuolisivat ennemmin tai myöhemmin ja samantein voisikin sitten elää ilman pelkoa. Kukaan ei elänyt ikuisesti.
Morty Lotin kivirappuset löytyivät ja Andrew asteli ne hitaasti, samalla kuulostellen ympärilleen. Tihku tiplitti edelleen ja tuuli kuiski oksistoissa, mutta hassusti ne olivat vaimentuneet hänen saavuttuaan perille. Tai ehkä se johtui siitä, ettei moottoripyörä enää pärrännyt alla. Andrew kohotti katseensa ylös, mutta näkymättömän mustat pilvet möyrivät taivaalla niin tiiviisti, ettei tähden tähteäkään näkynyt.
Tietämättä sen tarkemmin mitä hänen pitäisi tehdä, Andrew nosti nyrkkinsä ja paukutti muutaman kerran rakennuksen puiseen oveen. Siinä oli joskus nähtävästi ollut kolkutin tai ovikoriste, hän näki juuri ja juuri läheltä tihrustettuaan, mutta se oli auttamatta jossain kohtaa irronnut. Tai irrotettu. Nuoriso teki tuhojaan täälläkin, paremman toimeliaisuuden puutteesta.
Hän jyski vielä uudelleen varmuuden vuoksi (ei uskaltanut turhan kovaa, ettei käsi menisi ovesta läpi; puu tuntui ajansaatossa hapertuneen) ja jäi sitten odottamaan. Toinen käsi veitsitaskussa häpisteli korttia.
Hän oli yhä epäileväinen. Ainahan tämä saattoi olla pilaa. Ehkä hänen tutkintansa Mustista Ruusuista oli jotenkin päätynyt jonkun ulkopuolisen tietoon, joka koki hauskana vitsinä laittaa hänelle heidän nimissään viestiä. Suosittelija-juttu saattoi olla pelkkää sattumaa, tai perustua jonkun omakohtaiseen tietoon. Andrew olisi voinut harkita Tolleria jäynän tekijäksi, ellei olisi tiennyt naiselta puuttuvan tyystin huumorintajun. Ja, jos tämä olisi joku penskojen kepponen, hän antaisi heille opetuksen…
Hiljalleen sade hellitti. Kukaan ei tullut avaamaan. Andrew lähti kiertämään taloa, kieltämättä ärtyneenä ikään kuin olisi tullut vierailulle eikä isäntäväki ollutkaan sovittuna aikana kotona. Hän kurkotti katsomaan ensimmäisestä kohdalle osuvasta mustasta ikkunasta sisään, muttei nähnyt mitään. Talon takana kasvoi jonkinlaista ohdakepusikkoa niin tiheästi, ettei läpi oikein päässyt; Andrew tuli saaneeksi kämmenselkäänsä naarmut piikeistä yritettyään työntää niitä sivuun. Hän katsoi kännykästä kelloa – se oli jo vartin yli – ja oli juuri kääntymässä takaisin etupihalle, kun näki silmäkulmastaan väräjöivää valoa pusikon toisella puolella. Hän jäykistyi kuulostelemaan. Hienoinen kahistelu ja väpättävä valo lähestyivät; Andrew erotti epämääräisen huppupäisen hahmon kiemuraisten, piikikkäiden köynnösoksien takana.
”Kuka siellä?” nuorelta kuulostavan miehen ääni kysyi.
”Mulla on tapaaminen.”
Lyhtyä pitelevä hahmo lähestyi, muttei voinut tulla aivan Andrewn luo pensaan takia. Hän kohotti valoa kädessään ylemmäs ja yritti selvästi hahmottaa Andrewtä paremmin varjoista. ”Yksi teikäläisiä?” Andrewkin yritti nähdä tätä tarkemmin, mutta hahmon kasvot jäivät kaapumaisen viitan hupun kätköön. ”Mustia Ruusuja? Mä haluan liittyä, jos passaa.”
Hahmo oli pysähtynyt käsi koholla.
”Olen pahoillani, en voi auttaa”, hän sitten sanoi hetken punnittuaan ja Andrew näki hänen kääntyvän ympäri. ”Ole hyvä ja lähde.”
”Hei, hetkinen –”, Andrew ärähti ja koetti taas työntää pisteleviä oksia sivuun. ”Mulla on kutsu! Mulla on suosittelija.”
Hahmo pysähtyi taas. Hän sanoi jotain latinaksi – Andrew osasi sen verran latinaa, että ymmärsi hahmon kysyneen häneltä merkkiä. Tunnussanaa?
”In æternum vive”, Andrew vastasi; niinhän kutsussa oli lukenut. Hahmon lyhtykäsi kohosi taas korkealle Andrewn suuntaan.
”Hyvä on. Tule peremmälle. Rakennuksen toiselta puolelta pääset kiertämään tänne, sisäänkäynti on takaovella.”
Andrewn sydän jyskytti, kun hän hölkkäsi takaisin etupihalle, etuoven ohi ja kiersi Morty Lotin takapuolelle. Kaapuhahmo seisoi odottamassa häntä mustassa kaavussa, pidellen lyhtyä ja osoittaen sillä murattien peitossa olevaa kellariovea. Andrew pysähtyi. Hahmo ojensi toisen kätensä, ja tuijotettuaan sitä hetken Andrew ymmärsi ojentaa hänelle kutsukorttinsa. Hän työnsi käden taskuun, tunsi linkkuveitsen viileän metallin, ja kaivoi kortin esiin. Hahmo tutki sitä lyhtyvalossa; Andrew ei vieläkään erottanut tämän kasvoja. Hän oli jonkin verran itseään lyhyempi ja aiemmasta äänestä päätellen nuori, tuskin ainakaan Andrewtä vanhempi. Hahmo tuntui hyväksyvän kutsun, mutta ojensi kättään taas. ”Puhelin”, hän sanoi varjoista. Andrew irvisti, mutta työnsi kätensä taas toiseen taskuun ja antoi kännykkänsä. Tämä viittasi lyhtykädellään ovelle Andrewtä menemään edeltään sisään. Andrew veti syvään henkeä. Tässä sitä nyt sitten mentiin.
*
PROJEKTI SA – MUISTIINPANOT 19.03.2016
Niin kuin arvelin, kyseessä on taikauskoinen kultti, samantyyppinen kuin monet Euroopassa keskiajalla vaikuttaneet salakerhot. En tavannut mitään erityisen epätavallista. Jäsenyys edellyttää äänettömyyden valaa, suosittelijaa (suosittelijan identiteetti yhä tuntematon) sekä uhrilahjusta – Marilynin mukaan ihmishenkeä, joskin en oikein usko. Se odottaa seuraavalla kerralla. En tavannut Zarah Lynniä. Jäsenet puhuttelevat toisiaan eläinnimityksin, joka todennäköisesti juontaa phew-kansan tavoista, mutta muutoin mitään kulttuurillisesti ominaista en havainnut, mikä herättää kysymyksiä. Mustat Ruusut eivät vaikuta alkuperäiskansan menoilta, vaan – karkeasti sanottuna – jonkun keksimältä taikauskoiselta pilipalikerholta, joita tuskin tarvitsee ottaa kovin vakavasti, elleivät peittele sillä taakseen jotain muuta mahdollisesti rikollista toimintaa.
Andrew nakutti kuulakärkikynällä pöytään. Hän nosti polven koukkuun ja potkaisi jalallaan pöydänreunasta vauhtia; tuoli liukui renkaillaan pysähtyen kevyesti tuupahtaen lattialla lojuvaan vaatekasaan ja kierähti kaksi ja puolikierrosta hitaasti ympäri. Hän heittäytyi kuin hylje siitä laiskasti vuoteelleen, pompahtaen kerran vähän ilmaan, ja taittaen toisen nilkan koukussa olevan polvensa päälle, käsi pään alla, jäi siihen makoilemaan kynän heiluessa suupielessään.
Kokemuksensa Mustien Ruusujen kanssa eivät olleet vakuuttaneet. Hän oli oikeastaan aika pettynyt. Ehkä hän oli toivonut, että pääsisi näkemään jotain todella häkellyttävää, jotain yliluonnollista ja selittämätöntä. Marilynin juttujen perusteella Andrew oli odottanut vähintään ilmassa leijuvia ihmishahmoja, kaksipäisiä olioita ja haudasta nousevia ruumiita. Eihän hän tietysti sen takia ollut pyrkinyt sisäpiiriin, että pääsisi näkemään jotain yliluonnollista. Hän oli siellä, koska hänen piti selvittää, mistä Mustissa Ruusuissa oikeasti oli kyse. Päivänselvästi kaiken maailman hokkuspokkus oli vain peitettä viemässä huomion pois heidän oikeasta agendastaan – ja sen Andrew aikoisi selvittää. Mitä he halusivat Waterphewn nuorista?
*
Andrew seisoi makuukamarin ovella ja silmäsi Markia, joka istui vuoteensa laidalla ja ryki taas vaihteeksi keuhkojaan irti. Aikoinaan jatkuva altistus savulle oli jättänyt jälkensä.
”Oon muutaman päivää vaan.”
”No mene, perkele.”
”Jätin jääkaappiin safkaa. Ja siellä on uusi olutpäkki, tuon toisen kun tuun.”
”Oo mikään invalidi, saatana. Painu nyt helvettiin siitä töllöttämästä!” Mark nojautui etukumaraan ja yski entistä voimallisemmin. Andrew sipaisi leukaansa.
”Oke. Pärjäile.”
”PPRRYÄÄT spruit! Perkele...”
Lattialla lojui postia. Andrew nakkasi ne keittiön pöydälle. Avaamattomia laskuja. Onneksi heillä ei ollut takkaa, tai äijä olisi taatusti pistänyt ne tulenpitimiksi. Kyllä sillä rahaa jossain oli jemmassa, jollain tilillään nimettömässä pankissa (niin ainakin oli aina uhonnut), jonka tunnusluvut unohtuneet. No jaa, antoi vanhan ukon unelmoida. Ei tainnut vain huvittaa maksaa yhteiskunnalle enää penniäkään, kun jätti hänet puille paljaille vuosien urotöiden jälkeen.
”Otan sun toisen takkis!”
Vastaukseksi kuului limanräkimistä.
Andrew sulki vaiteliaana oven.
Hänellä oli edessään liittymisriitti, johon kuului kolme vaihetta, kuten hänelle oli kerrottu. Äänettömyysvala kielsi puhumasta tai kertomasta Mustista Ruusuista ja kokouksista kenellekään, ja siihen kuului myös näkymättömyys – liittyjän oli kadottava muun maailman parista ja vetäydyttävä annetuksi ajaksi yksikseen. Se sopi Andrewlle. Hän ei ollut koskaan ollutkaan mikään seuraveikko. Lopuksi oli vielä uhrilahjus, jonka tarkemmat menot olivat hänelle yhä epäselvät. Häntä ei oltu ohjeistettu siihen etukäteen.
Hän iski kypärän päähänsä, potkaisi pyöränsä käyntiin, odotti, että valkoinen hitaasti ajava auto (varmaan joku ikäihminen ratissa) meni ohi ja rullasi sitten pihalta tielle ja kaatopaikan ohi kohti rannikkoa ja Bridgetweetiä.
Hän ei ollut turhan huolissaan. Totta kai oli aina mahdollista, että Mustien Ruusujen takana oli jonkinlaista järjestäytynyttä rikollisuutta, eikä hän siis kevytkenkäisesti lähtenyt liikkeelle (linkkuveitsi ja Jimmyltä lainaamansa sähkölamautin olivat visusti matkassa), mutta toivoi, että kykenisi tarpeen tullen pärjäämään pelkällä notkealla kielellään ja nopealla ajattelullaan. Mitään niin outoa heidän parissaan hän ei vielä ollut nähnyt, että olisi yöunensa menettänyt.
Bridgetweetin sillalle kääntyessä hän näki peilistä, että valkoinen auto, joka oli näkynyt perässä myös Yellowbriskin sillalla, oli edelleen hänen takanaan. Andrew rypisti kypärän alla otsaansa. Auto oli sama, joka oli madellut ohi jo, kun hän lähti kotoa.
Hän päätti testata teoriaansa ja ajoi saaren ympäri sen rantateitä pitkin. Ajaessaan Stormhillin majakan ohi, auto oli yhä siellä, vaikka välillä katosikin mutkan ja rantakallion kivikon taakse pois näkyvistä. Andrew tuli takaisin sillalle ja ajoi liittymän lähellä olevan ruokakaupan pihaan. Hän tarkkaili peiliä; valkoinen auto ajoi hitaasti kaupan pihan ohi pysähtymättä, mutta se ei hälventänyt Andrewn epäluuloja. Joku oli selvästi ajanut hänen perässään tarkoituksella, sillä auto oli tehnyt täyden kokonaisen turhan lenkin saaren ympäri ja tullut Andrewn moottoripyörän perässä aina Goosejawsta asti. Se ei ollut sattumaa.
Pitivätkö Mustat Ruusut häntä silmällä, jotta hän ei lipeäisi sovitusta? Epäilivätkö he häntä? Andrew oli alunperinkin olettanut, että ainakin jonkun täytyi tietää kuka hän oli, sillä olihan hän saanut heiltä aiemmin uhkauskirjeitäkin. Mutta kysymys kuului… miksi hänet silti oli otettu mukaan?
Ansa, kenties?
Hän jätti pyörän siihen ja kävi nopeasti marketissa ostamassa lisäaskin tupakkaa ja yhden limsapullon. Hän tarkkaili ikkunoista näkyisikö samaa valkoista mersua vielä. Hän maksoi käteisellä, jätti vaihtorahat ja palasi ulos. Päivä oli sillä tavalla pilvinen, että melkein satoi, muttei kuitenkaan.
Andrew katsoi kumpaankin suuntaan tiellä kävellessään takaisin pyöränsä luo.
Joku vakoili häntä. Hän tunsi sen nahoissaan. Mutta kuka?
*
”Jimmy tässä. Yritin soittaa pari kertaa. Olen saanut tietää lisää Enlingeistä. Mitä sain tietää voi tulla sinulle järkytyksenä… Soita.”
”Jimmy tässä taas. Sinun pitää kuulla tästä. Soita, niin tavataan.”
”Jimmy taas. Missä olet, Andy? Olen käynyt jo kolmesti luonasi, muttet ole koskaan kotona. Et vastaa kenenkään puheluihin... Onko kaikki okei?”
”Andy. Mark on kuollut. Missä hiiskatissa sinä oikein olet?!”
*
Kylmää ja märkää. Kohinaa. Andrew aukaisi hitaasti ja irvistäen silmänsä; jotain iljaista iski tasaisesti hänen kasvoilleen ja hän nosti käden torjuakseen tuon inhottavan tunteen, joka oli herättänyt hänet.
Aivot tokkurassa, mikä oli hänelle epätavallista, hän koetti saada jonkinlaista tajua ajasta ja paikasta takaisin pitkän pimeyden jälkeen.
Hän kosketti sormilla kasvojaan; niillä oli jotain märkää. Se ei haissut miltään, mutta sitä tippui tasaisesti jostain hänen yläpuoleltaan hänen päälleen. Lip. Lip. Lip. Vettä.
Hän taittoi kyynärpäät alleen ja kohottautui istumaan. Pää kumisi ja tuntui omituisen kevyeltä ja tyhjältä. Hänen täytyi olla hetki liikkumatta ja vain tuijottaa mitään ymmärtämättä hämäryyteen edessään. Sitten hän ravisteli päätään, koetti selvittää sen.
Hitaasti kysymys muotoutui puudutetuilta tuntuviin turtuneisiin aivoihin: missä hän oli?
Hän ei nähnyt mitään. Hän oli sisätiloissa, säkkipimeässä, eikä kyennyt mitenkään ymmärtämään miksi tai missä; ei ainakaan omassa huoneessaan. Hän makasi kylmällä ja vetoisella lattialla. Tasaisen tip, tip, tip -äänen lisäksi kuului taustakohinaa jostain kauempaa, kenties ulkoa. Paikassa haisi makea puumainen mädännäisyys ja home. Suu oli kuiva kuin hiekkapaperi ja kieli liimautui kitalakeen.
Hermostuneisuus epätietoisuudesta ja tilanteen epätavallisuudesta sai hänet kohoamaan jaloilleen nopeammin kuin keho tai pää olisi tykännyt, ja häntä huimasi ja hän kompuroi sivuttain – olisi kaatunut, ellei seinä olisi tullut vastaan. Hän rojahti sitä vasten hartia edellä ja piteli päätään.
Outo paikka päätyä rankan bilebaarikeikan päätteeksi... Hän ei muistanut mitään.
Mitä hänelle oli tehty?
Andrew alkoi haparoiden etsiä kännykkää taskuistaan, mutta sitä ei löytynyt. Linkkuveitsi, jota kantoi aina mukanaan… sitäkään ei ollut. Saamari, se oli ollut ukon vanha. Todettuaan tilanteen täksi, hän kasasi itseään vielä muutaman sekunnin ja alkoi sitten seinänvierustaa pitkin raahautuen etsiä jonkinlaista ovea, ulospääsyä.
Vuotava sisäkatto tiputteli edelleen vettä hänen takanaan. Kuulosti siltä, että ulkopuolella rakennusta, johon oli joutunut, satoi kaatamalla. Lopulta hän tunsi sormiensa alla seinän muuttuvan; karheat ovenraamit ja sitten säpäleisen aukkokohdan, jossa kahvan olisi kuulunut olla. Ovi oli kuitenkin löyhä, puolilaho, ja auki, joten hän tuuppasi sen selälleen ja tuli toiseen huoneeseen. Tämä huone ei ollut aivan yhtä pilkkopimeä, sillä tässä huoneessa oli kaksi ikkunaa – umpeenlaudoitettua kylläkin, mutta niiden raoista tihkui sen verran heikkoa vaaleutta, että hän hahmotti huoneen muodot ja kykeni suunnistamaan oletetulle ulko-ovelle. Ovi oli tiukassa ja ensin hän luuli, että hänet oli lukittu sisään, mutta hetken kamppailtuaan ja sitten kunnolla sitä potkaistuaan, ovi narskahti auki ja hän kompuroi ulos sateeseen melkein kaatuen nenälleen.
Andrew kääntyi katsomaan taakseen taloon, josta oli juuri tullut pihalle; se oli yksi vanhoista, lahoista autiotaloista Sinicoastin rannikolla. Hän tuijotti sitä pitkän tovin tyrmistyneenä – ilman minkäänlaista mielikuvaa siitä, miksi täällä oli – ja järkyttyneenä takaperin haparoiden linkutti poispäin. Mitä hittoa oli tekeillä?
Kaatosade pieksi häntä. Taivaan aavistuksenomaisesta hailakkuudesta päätellen yö oli juuri alkanut kääntyä aamuksi; hän näki tarpeeksi hyvin ympärilleen siinä hämäryydessä erottaakseen kaikki autiotalot kuin huonossa kuvassa, josta värit oli imetty pois.
Hän nosti käden kasvoilleen ja irvisti kuvottavasta onttouden kivusta, joka jäyti otsalohkoa.
Jotain hänelle oli tapahtunut.
Aurinko oli jo noussut ja sade muuttunut pehmeäki harvaksi tiputteluksi siinä vaiheessa, kun hän vihdoin löysi bussipysäkin ja kaatui sen penkille melkein nääntyneenä. Hän oli litimärkä, nälkäinen ja olonsa sairas, mutta kaikista kamalin tunne oli se epämääräinen tunne, jonka hänessä synnytti epätietous. Siinä pysäkillä värjötellessään hän lopulta tunnisti sen – se oli pelkoa. Eikä Andrew Spencer pelännyt koskaan.
Hän tiesi Orange Wood Ranchin olevan melko lähellä tällä rannikolla, mutta ajatus sinne menemisestä tuntui ylitsepääsemättömän mahdottomalta. Mielikuva Charlottesta antoi hänelle kuitenkin uutta puhtia. Niinpä hän ähki siinä odotellessaan vilunväreissään linja-autoa ja kaivellessaan kaikki taskunsa kolikoiden varalta lävitse. Hänen kätensä osui johonkin pehmeään ja hän veti pusakan taskusta kankaasta tehdyn aidonnäköisen tekokukan – valkoisen ruusun.
*
Kaukana kuului tasaista jyskettä, pirinääkin. Hän kankesi itsensä ylös sängystä ja raahusti avaamaan oven.
Päivänvalo ei ollut koskaan ollut sellaista, niin sietämättömän… kirkasta.
Jim seisoi kynnyksellä virkapuvussaan – mikä kunnia – silmät suurina ja yhtä sinisinä kuin taivas takanaan. Ruoho vihersi, linnut lauloivat. Milloin kesä oli alkanut?
”Andy!” hän ilmoitti äänensä huojennuksen ja huolen coctailina. ”Vihdoinkin!” Hän asteli pyytämättä peremmälle ja kipristi nenäänsä, muttei kommentoinut likaisuutta, sotkua ja sekaisuutta – saati sitten tukkeutuneen viemärin ja lattialla päivä tolkulla lojuneiden roskapussien tuoksahdusta sen enempää. ”Olen yrittänyt... Mitä on tapahtunut?” Hän kääntyi veljellinen välittäminen kasvoillaan ympäri takaisin Andrewn puoleen.
Andrew yskäisi karheasti. ”Sinä…” Mutta ehkä Jimmy ei hennonnut sanoa miltä hän näytti tai vaikutti, koska jätti lauseenalun roikkumaan.
Andrew laahusti kohti pöytää ja mätkähti istumaan tuolille, otsa nojaten kämmeneen. ”Missä olet ollut?” Jimmy kysyi hiljaa. ”Et vastannut soittoihin etkä viesteihin. Olen käynyt ovellasi jo useita kertoja. Eikö Emmakaan ole kotona?”
”Mulla”, Andrew kähähti – ääni oli tosiaan karkea ja hilseilevä. Hän yritti uudelleen: ”Mulla ei oo ollut mitään sanottavaa.”
Hänen Saxfee Leimerinsä oli löytynyt kaatopaikan parkkipaikalta. Hänellä oli ollut hirveä tappelu ja kädenvääntö Harrisin kanssa (se oli saattanut päätyä käsirysyyn, oli vaikea muistaa, hänen päänsä oli ollut autiotalosta herättyään yhtä puuroa), kun oli koettanut selittää, ettei hän sitä ollut sinne tuonut tai tarkoituksella siitä luopunut, saadakseen pyöränsä takaisin. Harris ei ollut osannut kertoa, kuka sen sinne sitten oli kipannut, mutta pulitti hävyttömän kiskurihinnan pyörän palautuksesta. Kännykkä oli löytänyt etukäteen omaa tietään kotiin sammutettuna ja pudotettuna postiluukusta kynnysmatolle. Hänen pitäisi antaa se Jimmylle tutkittavaksi johtolankojen osalta... jos jaksaisi välittää...
Kotona häntä oli nimittäin odottanut puhelimen lisäksi kumiseva tyhjyys ja kammottava keskeneräisyys: tyhjät kaljapullot olivat kumollaan lattialla, yksi puoliksi juotuna keittiön pöydällä. Tuoli oli nurin. Televisio oli päällä, vaikkei kukaan katsonut sitä ja Andrewn könytessä vetisenä, likaisena ja päästään pyörällä kotiin, sieltä oli tullut piirrettyjä kuin irvokkaassa satiirissa.
Hän oli taistellut puhelimensa päälle etsittyään akkulaturia ensin aivan liian pitkään ja siitä hermostuneena potkaistuaan lattialla lojuvaa roskapussia, joka aukesi sisällöt pitkin ja poikin lattiaa leviten. Hän ei tähänkään päivään mennessä ollut kerännyt niitä takaisin.
Vain yksi viesti uppoutui hänen sumeaan päähänsä muiden joukosta – Mark Spencer oli yksin kotona ollessaan saanut sairaskohtauksen; Jimmy oli löytänyt hänet keittiön lattialta, kun oli tullut kolkuttelemaan Andrewtä tavatakseen, mutta siinä vaiheessa oli enää myöhäistä.
”Andy...”, Jimmyn ääni oli vakava, ”mitä on... tekeillä?”
Andrew kaatoi kurkkuunsa melkein koko loppupurkillisen särkylääkettä eikä pitänyt kiirettä vastatakseen. Monta päivää hän oli ollut niin; vaihtamatta vaatteita, pesemättä tukkaansa, laittamatta ruokaa. Valkoinen ruusu taskussaan. Missään ei ollut enää mitään järkeä.
Jim veti itselleen tuolin ja istuutui lähelle häntä, tarkastellen hänen kasvojaan kuin lääkäri potilasta. Hän oli aina ollut empaattinen – piirre, joka joskus häiritsi Andrewtä ja tuntui jopa raskaalta, tungettelevalta. Hän ei aina pitänyt siitä, että Jimmy yritti luodata hänen tuntojaan herkillä tuntosarvillaan. Joskus, oikeastaan useimmiten, Andrew halusi pitää tuntemuksensa yksin omana asianaan.
Jimmyn mukana tuli tuulahdus ulkomaailmasta: suihkunraikkautta, partavettä, ihanaa bensiiniä. ”Oletko…”, Jim empi hetken, muttei sitten osannutkaan muotoilla kysymystään loppuun asti.
Päätä jomotti. Andrew tökki sormella yhtä tahmeaa jälkeä muovipöydän pinnassa.
”Kusin sen.”
”Mitä?”
”Kusin sen.”
Jimmy halusi kuulla lisää, tietää lisää, mutta Andrewtä ei huvittanut puhua. Tarkemmin ajateltuna… häntä ei huvittanut olla edes olemassa. Elossa. Sellaisia ajatuksia hän oli pyöritellyt mielessään viime päivät. Mitä järkeä missään ylipäänsä oli? Ei pelkästään tässä koko jutussa... vaan missään? Helpompaa olisi vain, jos kävelisi alas jyrkänteen reunalta… lopettaisi sen kaiken kuin seinään...
Sinun on uhrattava jonkun toisen henki, jos haluat tavoitella ikuista elämää.
Oliko hän nyt murhaaja? Mutta ei hän halunnut tavoitella ikuista elämää... päinvastoin... Ja, jos hän antaisi oman elämänsä pois... saisiko kuollut siinä tapauksessa oman elämänsä takaisin?
”Andy, hiljaa”, Jimin ääni sanoi äkkiä kovaa. Andrew kohotti kuolemanväsyneen katseensa. Oliko hän puhunut ääneen? Hän oli ollut niin pitkään yksin synkkine ajatuksineen kommunikoimatta kenenkään kanssa, ei edes Emman, ettei enää erottanut mitkä tapahtuivat sisä- ja mitkä ulkopuolella päätä. ”Lähde ulos. Tai ensin suihkuun. Sitten lähdetään lenkille.”
”Lenkille”, Andrew tuhahti avoimen halveksuen. ”Sun täydellisen pinkeän perseen katselu nostattaakin mielialaa.”
Jim rypisti otsaa, mutta myös pieni hymynhaive kävi kasvoilla kuullessaan Andrewn kykenevän masennukseltaan sentään vitsailuun.
”Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu... Haluat esittää kovapintaista, vaikka Mark... mutta olet jäänyt liian yksin. Minun olisi pitänyt olla enemmän tukenasi, kamu. Olemme nähneet kuluneet kuukaudet vain työasioissa… Mutta sinun on nyt vain sinniteltävä. Pääset tästä kyllä yli. Se… helpottaa vielä.” Hän puristi Andrewn hartiaa. Aivan sama. Turhaa sanahelinää… ”Sillä välin, kun olet suihkussa”, Jim sanoi nyt reippaammalla äänellä ja nousi ylös, ”siivoan täällä vähän. Okei?”
”Sulla on virkapuku.”
”Olen ruokatauolla. Ajattelin taas vain poiketa käymään katsomassa, jos olet tällä kertaa kotona ja vastaat ovikelloon.”
”Et sä sitten voi tänne jäädä.”
Mutta Jimmy oli jo vetänyt kännykän käteensä.
”En jätä sinua yksin nyt, kamu. Koeta tsempata. Ja kun pääsen töistä... lähdetään viihteelle.”
*
”Andy.” Jimmy oli löytänyt hänet Oldeer Pubin baaritiskiltä ja taputti häntä lapaan tervehdykseksi. Nuori mies ja nuori nainen riitelivät suhdekuviostaan tiskin toisessa päässä. Andrew oli kuunnellut heitä jo jonkin aikaa; ilmeisesti naisella oli ollut syrjähyppy miehen parhaan ystävän kanssa. Se klassinen tarina. Muutama vanhempi mies istui pöydässä laiskasti ja kevyessä humalassa väittelemässä kaupungin kuumasta perunasta: Oldetownin kerrostalorakennushankkeesta.
Andrew kulautti tuopista kitaansa.
Jimmy istuutui hänen viereensä. Andrew huljutteli kullertavaa, vaahtoavaa juomaansa. Televisio pyöritti kansallisia uutisia: luonnonkatastrofeja, ryöstöjä, ketjukolareita. Maailma oli pahuutta ja onnettomuuksia täynnä. Ja kuolemaa. Andrew mietti miten turhaa kaikki loppujen lopuksi oli. Yrittäminen. Eläminen, sinnittely… ja minkä vuoksi? Jotta lopussa makasi mullan alla muiden kuseskeltavana.
Jos elämällä ylipäänsä oli jokin merkitys, se oli hienosti piilossa. Harva tiesi, että hänkin oli käynyt lyhyen vaiheen elämässään, jossa se pieni ja ei-vielä-niin-kyynistynyt Andy halusi pikkupojan viattomuudellaan uskoa aarteeseen sateenkaaren päässä, ikuiseen elämään ja onneen. Ehkä sen ultimaalisen totuuden etsiminen oli syy, miksi häntä olivat salaisuudet, mysteerit ja arvoitukset aina niin vetäneet puoleensa.
Vanhojen miesten kiistelynnaihe oli vaihtunut tammikuiseen Sinicoastin tuulimyllypaloon. Heillä tuntui olevan erimielisyyksiä palon syystä. Toinen väitti tuhopoltoksi. Toinen sähköviaksi. ”Pöljä”, toinen mies kähähti, ”ei siellä ollut sähköjä tai mitään lämmityksiä, mikä voisi syttyä!” Andrew kippasi pitkän kulauksen kurkkuunsa. Ärsytti kaivata sitä. Mokomaa haisevaa ukonrähjää. Se oli omaa hautaansa kaivanut jo vuosikaudet, miksi hän otti tämän niin raskaasti... Koska hän oli syypää? Ei, mahdotonta. Eloonjääneen syyllisyyttä. Hän oli vain irrationaalinen.
Ja siltikin... Ajatellessaan tulevaa muistotilaisuutta, missä saisi kuunnella kaikkia niitä jalouksia, mitä Mark Spencer oli saanut aikaan... Viimeiset elinvuotensa ei kylläkään ollut tehnyt muuta kuin rähjännyt, komennellut, valittanut, maannut ja porsastellut.
Mutta ei se aina ollut ollut sellainen. Joskus Mark Spencer oli ollut lähes paikallinen sankari. Ainakin monen mielestä. Jopa kaupungintalon mielestä. Silloin joskus, kun nuori Andy oli katsonut isäänsä ihaillen ja ajatellut, että hänestäkin tulisi isona sankari. Ihmisten pelastaja.
Andrew ei tiennyt mitä olisi tehnyt kunniamerkeille. Emma oli käskenyt heittää ne pois tai huutokaupata. Mutta Andrew säilytti niitä nyt muiden omien tärkeiden kamojensa seassa. Ehkä se oli sentimentaalinen heikkous. Tai muistutus itselle siitä, että sankarin hinta oli usein kova.
”Miten jakselet?” Jimmyn äänessä oli huolta, kun hän nakkasi setelin pöydän yli ja tilasi itselleen holittoman siiderin.
Andrew irvisteli ja kallisteli tuoppia kädessään; seurasi, miten keltainen neste liukui puolelta toiselle.
”No se nyt oli tulossa.”
Kuolemasta puhuminen sai Andrewn irvistämään taas ja sitten upottamaan huulensa olueen. Jimmy huokaisi vaisusti.
”Sanoivatko lääkärit…?”
”Maksakirroosi.” Andrew kolautti tuopin pöytään.
Jimmy äännähti myötätuntoisesti. Andrew tunsi iljettävän möykyn rinnassaan, oikein suuren ja räkäisen limaklöntin. Hänen oli vaikea saada mielestään vaivaamasta rumaa ajatusta, joka sinne oli pesiytynyt. Minä olen murhaaja. – Ei, hän ajatteli sinnikkäästi heti perään. Ukko ryyppäsi itsensä hengiltä, hän toisteli painokkaasti. Se teki sen ihan itse itselleen. Ajankohta... se – se oli sattumaa. ”Sä sait jotain selville?” hän sanoi vain jotain sanoakseen, laittaakseen tuon syyllisyyden ja ajatuksensa kuriin. ”Enlingeistä.”
Jimmy kiitti baarimikkoa siideristään.
”Ei se… unohda se. Ei se ole mitään.”
”Kuulosti se muulta kuin 'ei mitään'.”
”Sinun pitää ensin kertoa minulle”, Jimmy kääntyi niin, että oli kokonaan Andrewhen päin, ”ja ole rehellinen. Missä olit silloin? Sinuun ei saanut mitään yhteyttä. Olin oikeasti huolissani, hyvä, etten lähettänyt jo partiota perääsi. Varsinkin, kun Mark...” Hän oli myös epäluuloja täynnä; Andrew tajusi, että Jimmy aavisteli jotain ja todennäköisesti oikeansuuntaisesti. Andrew joi taas pitkän kulauksen, viivytteli. Hän laski tuopin hitaasti takaisin pöydälle.
”Niiden kanssa.”
”’Niiden’ niin kuin…?”
Hän nyökkäsi. Jimmyn sormet puristuivat tiukemmin pullon ympärille ja hän suoristi ryhtinsä hermostuneesti. Hän nojautui lähemmäs. ”Sinun ei pitänyt! Mikset kertonut minulle?”
”Tää oli ihan mun oma juttu”, Andrew tokaisi puolustellen. ”Mä päätin, että otan niistä kunnolla selvää kerralla ja lopetan tän pelleilyn. Sain suosittelijan ja pääsin sisään –”
”Suosittelijan? Kenet?”
Andrew puristi huulensa yhteen; hän tiesi kuulostavansa juuri niin holtittomalta, mitäänajattelemattomalta ja uhkarohkealta kuin olikin ollut, ja tiesi myös, ettei Jimmy pitänyt siitä laisinkaan. Hänelle muistui taas mieleen kaikki ne kerrat, kun kakaroina hän oli tehnyt jotain typerää ja harkitsematonta, mistä tuli ikäviä seuraamuksia, huolimatta siitä, että Jimmy oli monta kertaa etukäteen varoittanut ja koettanut saada hänen päätään käännetyksi. Niin se oli aina mennyt. Jimmy mietti ja toimi vasta sitten, hän toimi ja mietti vasta sitten. Mutta koskaan hän ei ollut suostunut ottamaan syyllisyyden tai häpeän takkia siitä hyvästä; ei suostunut katumaan tekojaan tai pyytelemään jälkikäteen anteeksi.
Paitsi nyt.
Hän irvisti taas itsekseen ja nosti tuopin jälleen huulilleen.
Jimmy oli tarkkaillut häntä.
”Andy”, hän sanoi matalalla, hiljaisen varovaisella äänellä vältellen ulkopuolisia kuulemasta (vanhat miehet tekivät lähtöä ja riidelleestä pariskunnasta mies oli jäänyt masentuneena ryyppäämään tiskin ääreen) ”mihin olet mennyt sekaantumaan?”
Kun Andrew ei vastannut, Jimmy huokaisi. Hän hieroi hetken aikaa otsaansa etusormellaan ja peukalollaan. ”Ennen kuin kerron, mitä sain tietää Enlingeistä, sinun on syytä vilkaista tätä...” Ja hän veti jotain laukustaan ja laski baaritasolle Andrewn eteen. Andrew vilkaisi siihen vain etäisesti: se oli jonkinlainen kopio raportista, lääkärinlausunto. Jimmy katseli tarkkaavaisen valppaasti heidän ympärilleen, kun Andrew nosti paperin hitaasti käteensä. Se oli Maxmiliam Clintonin kuolintodistus.
”Tämä –”, hän kärisi ihmeissään.
”Huomaat”, Jimmy puhui hiljaa, ”että jokin ei täsmää.” |
|
