katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 3, 2021 16:00:58 GMT
Hyvän ja pahan enkelit 14.8.2016 Tässä sitä taas oltiin. Mukana jonkun selän takana juonimassa, teeskentelemässä. Charlotte katsoi peiliin, mutta takaisin sieltä häntä katsoi Petos. Miksi oli niin vaikeaa elää rehellisen avoimesti kuten normaalit hyvät ihmiset? Ja ennen kaikkea, miksi hän oli niin manipuloitavissa ja heikko, että sortui tähän samaan kuvioon kerta toisensa jälkeen?
Se on eri asia nyt, hänen pirunsa mumisi korvaan. Jos Nora oli edes yhdessä asiassa syytöksissään oikeassa… tämä olisi Dewnin parhaaksi. Ja jos kaikki menisi päin mäntyä, kuten niillä tapana oli, Charlotte aikoisi surutta heittää Noran susille oman nahkansa pelastamiseksi sillä tiesi, että Nora toimisi aivan samoin.
Mutta ehkä Nora olikin oikeassa kaikessa – ehkä tarkoitus pyhitti keinot – ja silloin Charlotte todellakin halusi, että joku tekisi jotain ja pelastaisi Dewnin. Ja eihän hänen osuutensa nyt niin paha ollut? Hänen ei tarvinnut kuin kannustaa Dewniä takaisin satulaan, minkä olisi halunnut tehdä joka tapauksessa, ja Dewn oli aina toivonut, että hän olisi… Mischan… ystävä…
Dewnillä ei olisi mitään syytä epäillä tai suuttua hänelle.
”Saako tulla?” Siinä paha missä mainitaan kurkisti oven raosta.
”Senkus, jos et pelkää saavasi tartuntaa”, Charlotte mutisi. Dewn tuli peremmälle ja istuutui vuoteelle. Jos kerran oli syytön, miksi hänen sydämensä sitten sykki niin?
”Tulin katsomaan miten voit.”
Charlotte vältteli Dewnin katsetta. ”Kuulemma vilustuit.”
”On jo parempi olo… sain vain vähän kylmää.”
”Miksi olit kaatosateessa? Inkkaritanssihimo iski?”
”Kuulostaa enemmän Mischan jutulta. Jonkun hevoset piti sisälle tuoda.” Charlotte kiepahti tietokonetuolillaan häntä kohti. ”Missäs itse olit? Judith sanoi, että oli soittanut sinulle ja sinun piti olla auttamassa häntä alas satulasta. Minäkin olisin kaivannut apua.” Omatuntoni on puhdas.
”Jeah… sori siitä”, Dewn hieroi takaraivoaan. ”Unohdin kokonaan… ja lähdin sitten katsomaan, että Pisara on kunnossa. Täytyy pyytää Judithiltakin anteeksi, että häivyin sillä tavalla.”
”Hän ratsastaa hyvin...” Charlotte katsoi taas muualle. ”Pararatsastajaksi siis...” Hän vilkaisi salakavalasti Dewniin, joka ei vastannut, vaan katseli hajamielisesti seinien bändijulisteita. Qiastro oli saanut pitkälti väistyä ja tilalle oli tullut Sonata Arctican susiaiheisia kuvia sekä Doctor Hammerin valkonaamioisia tohtorijulisteita.
Tykin kuunteli Doctor Hammeria…
Charlotte puristi huulensa yhteen. Hänen olisi pitänyt olla ystävänsä tukena...
”Oletko saanut aikaiseksi uusia kappaleita?”
”Jotain… se ei ole vielä valmis.” Charlottea harmitti, että Dewn oli vaihtanut puheenaihetta ja yritti johdatella sitä takaisin. ”Judithkin hävisi jonnekin. Me jouduttiin perumaan Shalian valmennuskerta. Ehkä… ehkä Judith voisi valmentaa sinua ja Fifiäkin…?”
”Kiitti, mutta minusta on mukavaa puuhailla Fifin kanssa kaksin. Se on meidän juttu”, Dewn sanoi rennosti.
”Niin, mutta entäs, kun laidunloma loppuu? Kai Fifiä pitäisi jonkun… ratsastaakin?”
Dewn rapsutteli leukapartaansa. Charlotte tarttui hänen hetken mietiskelyynsä ja jatkoi: ”Ei sille liikunnaksi pelkkä maastakäsintyöskentely riitä. Kitty ei varmasti ehtisi ratsastaa. Tai äiti vielä vähemmän.”
”Tuskin Judith ilmaiseksi rupeaa Fifiä liikuttamaan”, Dewn epäili.
”No, ei Judith…”
Dewn hymyili äkkiä.
”En tiennytkään, että tykkäät Fifistä noin paljon.”
”Häh?”
”Voithan sinä sillä kokeilla ratsastaa, jos haluat. Tai siis, jos äiti ja isä antaa luvan – mutta kyllä se minulle käy.”
”En minä sitä tarkoittanut...” Ole hienovarainen. ”Sinä voisit… itse ratsastaa...”
Dewnin hymy hyytyi. Niin mikä hienovaraisuus? Charlotte nipisti itseään Dewnin huomaamatta.
Dewnin äänessä oli kireyttä, joka ei jäänyt epäselväksi. ”Mistäs tämä kumpuaa?”
”Miten niin?” Charlotte kääntyi pois muka selatakseen tietokonettaan.
”Miksi sinä tuollaisia puhut?”
”Puhun mitä?” Turha käyttää väistelytaktiikkaa. Charlotte pakotti väkisin itsensä hymyilemään ja kääntyi takaisin. ”Ajattelin vain, että siitä on aikaa, kun viimeksi koetit taas ratsastaa… Ajattelin, että ehkä haluaisit… tai voisit taas yrittää. Kun Fifi tulee tarvitsemaan paljon liikuntaa, äiti ja isäkin on varmasti samaa mieltä. Teillä on niin läheinen suhde Fifin kanssa, se menisi varmasti hyvin. Ja sitten mekin voitaisiin vaikka yhdessä maastoilla ja–”
Dewn oli ravistellut päätään useita kertoja.
”Lotte, ei. Luulin, että olin selittänyt tämän sinulle jo. Minä en aio enää ratsastaa. Ikinä. Se on minun päätökseni ja olen sinut sen kanssa.”
”Mutta entä Fifi?” intti Charlotte hermostuen.
”Enköhän minä huolehdi omasta hevosestani. Tee sinä samoin omastasi.” Dewn nousi ylös. Peli oli hävitty.
Charlotte oli hiukan epätoivoinen.
”Oliko Pisara kunnossa?” hän ähkäisi saadakseen Dewnin vielä jäämään. Tämä kääntyi ovella ja katsoi kulmat rytyssä häneen. ”Myrskyn jälkeen. Että… eihän sille käynyt mitenkään?”
”Ei, se oli kunnossa.”
”Hyvä… kun–kun sinähän lupasit ottaa minut sille ensipurjehduksellesi, muistatko? Kai se vielä on voimassa?”
”Minähän vein sinut jo kerran purjehtimaan”, Dewn sanoi – Charlotte pelkäsi, että Dewn oli alkanut nähdä hänen lävitseen – ”mutta toki voin viedä vielä uudestaankin.”
”Joo, se olisi kiva!” Charlotte hätäili. ”Ja–ja Mischa voi tulla mukaan!” Hän tuskin uskoi omia korviaan. Eikä ilmeestä päätellen uskonut oikein Dewnkään.
”Onko sinulla jotain mistä haluat puhua?” hän kysyi ja nojasi hartian ovenkarmiin.
”Ei?” Charlotte hymyili edelleen epäluontevaa virnettä. ”Kaikki on hyvin!”
”Onko?” Dewn ei uskonut sekuntiakaan. ”Käyttäydyt oudommin kuin mummi liian vähäisten unien jälkeen. Ihan totta, olen isobroidisi, voit kertoa minulle kaiken. Tai… ainakin melkein kaiken. Ihan syvimpiin naisten salaisuuksiin en välttämättä halua ottaa osaa.”
”Kaikki on hyvin”, Charlotte toisti tällä kertaa rauhallisemmin. ”Haluan vain… tutustua Mischaan paremmin. Minulla on ollut huono omatunto kaikesta ikävästä, mitä olen tehnyt. Haluaisin, että… pidät minusta taas.” Huoneessa oli hetki hiljaista. Charlotte painoi katseensa mattoon, koska pelkäsi silmiensä kirkuvan: PETOS, PETOS, PETOS.
Sitten Dewn liikahti. Hän tuli lähemmäs ja painoi lämpimän kämmenensä Charlotten pään päälle. Charlotte uskalsi kohottaa katseensa, jolloin Dewn hymyili ja ravisteli hänen tukkaansa – Charlotte samaan aikaan sekä inhosi, että rakasti sitä elettä.
”Olet pöhkö”, Dewn totesi. ”Ei sinun tarvitse tehdä mitään erityistä, jotta pitäisin sinusta, koska pidän sinusta jo ihan tuollaisenakin – outona, ärsyttävänä, raivostuttavanakin...” Sen oli tarkoitus piristää, mutta Charlotte painoi katseensa takaisin mattoon. ”Hei, minä lupaan, että vien sinut vielä purjehtimaan. Ihan kaksin. Jeah? Ja minä tarkoitin sitä, kun sanoin, että saat ratsastaa Fifillä, jos haluat. Olet ihan oikeassa; se tarvitsee liikuntaa. Sinä voisit sitä kentällä välillä pyörittää ja teettää sille aivojumppaa vaikka jostain westernesteistä, mitä Shalian kanssa olet mennyt. Jeah? Kun Billy palaa, hänkin saa ratsastaa Fifiä. Hänhän pitää Fifistä.”
Charlotte nyökkäsi vaisusti. Dewn taputti häntä vielä päähän ja jätti sitten itsekseen. Charlotte katsoi huokaisten ulos ikkunasta tihkusateeseen.
Tämä oli naurettavaa. Eivät he ikinä saisi Dewniä ratsastamaan.
Et kuitenkaan varsinaisesti tee väärin, jos yrität saada itsellesi sen lipun, piru kuiskutti ovelasti. Et yritä sabotoida Dewnin elämää.
Mikä saa sinut kuvittelemaan, että voit luottaa Noraan? Eihän sitä lippua anna kuitenkaan. Se oli se toinen ääni, joka silloin tällöin puhalsi toiseen korvaan.
Charlotte painoi otsan kämmeneen. Jos hän saisi Gillianin kiinni, hän saisi tietää oliko tällä ollut onnea lippujen kanssa ja oliko Charlottella mitään muuta mahdollisuutta nähdä Lucasia kuin salaliittoilla vihollisen kanssa. Mutta Gillian oli yhtä hankalasti tavoitettava kuin Ty – oikeastaan jopa kaukaisempi…
Äkkiä hän ponkaisi tuolistaan.
”Dewn!”
”Jeah?” Dewn oli ehtinyt alakertaan, mutta jäänyt juttelemaan isoäidin kanssa takkahuoneeseen.
”Tuota… voisitko heittää minut Bridgetweetiin? Haluaisin käydä Tyn luona ja viedä hänelle hänen rumpunsa. Voin jo ihan hyvin”, hän lisäsi isoäidille. Sanoi äiti mitä sanoi, Charlotte ei jaksaisi enää istua ja odotella. Jos ystävät eivät ottaneet häneen yhteyttä, hänen oli itse väkisin puskeuduttava heidän muuriensa lävitse. Ehkä joskus vaihteeksi hän voisi olla se pelastava enkeli!
”Toki. Käyn hakemassa lavan lähemmäs ja pressun ladosta, siellä nimittäin sataa edelleen.”
Charlotte roikkui kaiteessa hajamielisenä.
Toisella kädellään hänen piti kannatella ystäväänsä vajoamasta ja toisella kädellä pidellä veljeään leijumasta turmioon. Milloin hänestä oli tällainen majakka myrskyn silmään tehty?
* Stormhillin majakka seisoi saaren kivikkoisessa kärjessä hiljaisena ja melankolisella tavalla tuon kurjan ja synkän saaren ainoana valonlähteenä. Charlotte neuvoi missä Jerkinsit asuivat ja Dewn ajoi rivitalojen eteen. Tyn äiti istui katon reunan alla juuri ja juuri saderajan ulkopuolella valkoisessa muovituolissa ja poltteli savuketta. Kouru lorotti vettä hänen vieressään olevalle haljenneelle lasipöydälle. Hänen seurassaan oli punertavatukkainen samanikäinen nainen pilkullisessa keltaisessa sadetakissa kauppakassi jalkojensa juuressa. Molemmat tuijottivat, kun Charlotte ja Dewn astuivat ulos autosta.
”Ööh… moi”, Charlotte sanoi vaivaantuneena. ”Tulin käymään… me – ööh – tuotiin Tyn rummut. Onko hän kotona?”
Ann Jerkins painoi tumpin tuhka-astiaan ja viittasi vähätellen kohti taloa. Sadetakkinen nainen nosti muovikassinsa maasta.
”No, minun täytyy tästä lähteä. Poikani varmasti jo odottaa, että tuon hänen suosikkejaan suklaamuroja – onhan äidin toteutettava lastensa tarpeet!” Nainen naurahti kimakasti. Hän puristi Tyn äidin olkaa. ”Nähdään, Ann, koeta jaksella. Ja muista, että jos haluat jutella lisää tästä aiheesta, voit koska tahansa soitella. Lapsen sairaus on raskas taakka...”
”Kiitos, Jane.”
Sadetakkinainen lähti, mutta Charlotte ja Dewn seisoivat edelleen ulkona.
”Ottaisin mielelläni nuo rummut nopeasti sisälle ennen kuin uivat lammikossa”, Dewn huomautti ystävällisesti ja vinkkasi peukalollaan lavalla olevaa pressumötikkää kohti.
Ann Jerkins nousi – ja valitti niin tehdessään – ja aukaisi heille oven.
”Hayley!” hän huusi sisälle mennessään. Ovi meinasi heilahtaa takaisin kiinni, joten Charlotte iski nopeasti jalkansa sen väliin ja piteli ovea sitten auki, jotta Dewn sai tuotua lavalta nostamansa rummut nopeasti eteiseen. Eteisessä haisi koirankakka ja -pissa ja ahdas tila pursusi lattialla sekaisin olevia likaisia kenkiä. Muuta ei paljoa ehtinytkään merkille laittaa, sillä kaksi isoa koiraa tukki näkökentän hyppimällä, haukkumalla ja läähättämällä äänekkäästi.
”Hayley!!” Ann Jerkins huusi laiskasti jostain toisen huoneen suunnalta uudestaan.
Charlotte rapsutti Faunaa korvan takaa. Exel nuuhki hänen kenkiään intensiivisesti. Molemmat alkoivat haukkua uudelleen, kun Dewn toi rumpujen kapulat ja lautaset.
”Siinä oli koko paketti. Pärjäätkö?” Dewn kysyi. ”Terve”, hän lisäsi koirille, jotka molemmat haistelivat nyt hänen punttejaan. ”Tuoksuu kaverille varmaan. No, minä lähden tästä nyt sitten. Moido. Soita, jos tarvitset kyydin takaisin.”
”Joo, kiitti”, Charlotte sanoi. Ovi painui kiinni ja siinä hän seisoi yksin tukalassa pimeässä eteisessä tuntien olonsa tunkeilijaksi, jota ei haluttu paikalle. Fauna ja Exel olivat häneen kyllästyttyään remunneet pois, Tyn äidin yskintä kuului todennäköisesti keittiöstä ja Tytä itseään ei näkynyt. ”Ööh...”
Katse osui eteisestä lähtevään suljettuun oveen, johon oli teipattuna Zirkinin punainen kieltotaululogo. STAY AWAY. DOGS ONLY. Tyn huone – ei epäilystäkään. Charlotte pujotteli kenkien ja koiranlelujen yli, veti syvään henkeä ja koputti.
Kukaan ei avannut.
Hän oli uskaltautunut jo näin pitkälle eikä enää antaisi Tyn pelotella itseään tiehensä. Hän tarttui kahvaan ja aukaisi oven.
Silmillä kesti tottua siihen ylenpalttiseen räjähdyksen jälkeiseen sekaisuuteen, joka huoneessa vallitsi: se oli pahempi kaatopaikka kuin Andrewnkään huone. Lattiaa ei näkynyt tuumaakaan, vaan vyöryi eri korkuisia likavaatekasoja, kenkiä, kyniä, laatikoita, lehtiä, koiranpuruleluja, spraypulloja, omituisia esineitä, nyrkkeilyhanskoja… Oli joukossa rullaluistimetkin, joista toisesta puuttui yksi pyörä, ja lattialla oleva vanhan ajan putkitietokone, DVD-kansia pienten pilvenpiirtäjien korkuisiksi keoiksi asti, CD:itä sekä koteloissaan että yksinään sitäkin enemmän, ruoantähteitä ja likaisia lautasia... Hän ei heti edes huomannut Tytä, joka maastoutui tunkkaisen värimaailman sekaan harmaassa hupparissa ja vihreissä housuissaan makoillen punaruskeanlaikukkaalla sängyllä jalat ylhäällä repsottavien maalarinteipillä kiinnitettyjen julisteiden peittämää seinää vasten, suuret kuulokkeet korvillaan.
Charlotte kompastui rullalautaan, jota ei huomannut lattialla ja kaatui rähmälleen, mutta ainakin hänet otti vastaan pehmeä pudotus löyhkäävien vaatekasojen sekaan.
Ty ilmeisesti kuuli kolahduksen, sillä vilkaisi häneen pää ylösalaisin.
Ei edes silmää räpäyttänyt.
Charlotte kömpi puuskuttaen takaisin ylös.
”Moi...”
Ty sulki taas silmänsä. Charlotte pyrki (vaivalloisesti) lähemmäs. ”Me tuotiin ne rummut. Ne on tuolla eteisessä.” Hän ei ollut eläissään nähnyt vastenmielisempää saati sotkuisempaa huonetta. Huoneen kattokin ja osa seinistä oli täynnä graffitikuvioita, jotka hallitsivat tilaa ja lisäsivät sen sekavaa tunnelmaa. Charlotte oli itse niin siisti ja halusi pitää huoneensa aina järjestyksessä, ettei voinut käsittää miten kukaan kykeni elämään sellaisessa tilassa. Mutta ehkä sekaisuus heijasti Tyn mielentilaa – sen verran Charlottekin oli empaattinen, että kykeni sen hyvin käsittämään.
Hän istahti osaamatta sanoa oikein yhtään mitään sängynreunalle. Yhdessä valokuvassa seinällä Ty rapsutteli Fungia.
”Hayley!” rouva Jerkins työnsi pitkän ja roikkuvan kaulansa sisään huoneeseen. ”Rummut tukkivat eteisen, ota ne pois.”
”Anteeksi”, Charlotte sanoi ja ponkaisi seisomaan. ”Minä voin siirtää...”
Ty riisui kuulokkeensa ja tuli kohta auttamaan; he kantoivat rummut peremmälle Tyn ensin raivattua niille tilaa yhdestä nurkasta heittämällä pienen kaatopaikkakuorman kokoisen läjän vaatteita ja pyyhkeitä sängylleen.
”Olis ne voinu jättää teillekin”, hän mutisi kiinnittäessään lautaset takaisin paikoilleen ja napauttaessaan niitä rystysellä. ”En mä niillä täällä mitään tee. Naapurit valittaa heti, jos vähän meluaa.”
”No miksi sitten olit hakemassa niitä meiltä?”
Ty kohautti olkaansa.
”Siks.”
Charlotte huomasi vasta nyt hänen sormensa; ne olivat aivan punaiset. Hän mietti johtuiko se sairaudesta. Ihan kuin sormenpäät olisivat olleet vereslihalla.
Mutta kuin yhteisestä sopimuksesta, kumpikaan ei puhunut edes aiheen ympärillä yhtään mitään. Ty oli yllättävänkin rauhallinen ja Charlotte saattoi olla hänen kanssaan melkein luontevasti; rummuista puheenaihe siirtyi ylipäänsä musiikkiin, kuten Tyn löytämään uuteen trash-yhtyeeseen Supplementiin, ja sitten Foxgallopin asioihin.
”...ja ollaan melkein saatu loppuun niistä yksi. Olen miettinyt sanoja jo pariin uuteen biisiin, mutta Billy olisi siinä parempi.”
”Se kirjottaa sellasta ällöimelää kuraa, että aivot valuu korvista.”
Charlotte nauroi, mutta vaikeni äkisti; sitten pakotti väkisin naurun jatkumaan peittääkseen epävarmuutensa – hän ei halunnut Tyn huomanneen, että oli tullut taas ajatelleeksi syöpää.
”No… mitä sinä olet puuhaillut?” Oliko sitä sopivaa kysyä? Charlotte vilkaisi Tyhyn hermostuneena, mutta tämä heittäytyi selälleen vuoteelle ja alkoi heitellä sukkapalloa kattoon.
”En paljon...”
Hän… hän hymyili? Charlotte tuijotti hämmästyneenä ja helpottuneena virnettä, joka kiipi Tyn kasvoille salakavalasti.
”Etpä – ilmeesi kertoo muuta!”
”Hmh.” Ty yritti osua graffitin keskellä olevaan pyöreään kehään. ”En mä jaksa kertoa...”
Charlotte risti käsivartensa. Sukkapallo kimmahti katosta ja putosi alas osuen Tytä naamaan; hän heilautti sen pois ja keinahti takaisin istumaan. Hän hymyili häijysti. ”Mutta mä voin näyttää.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 13, 2021 12:03:35 GMT
Bubbles 14.8.2016 ”S-saanko nähdä?”
Tyttö pitkät punertavankultaiset hiukset kahdella letillä hymyili hänelle surumielisesti. Gillian näki siinä utuisessa, haikeassa katseessa ja hajamielisessä hymyssä itsensä. Maidonvalkeat hentoisen pisamaiset kasvot olivat kuin posliinikoriste. Gillian punastui. ”S-sinä maalaat… kauniisti.”
Gillian oli jo neljä päivää katsellut salaa kauempaa hänen maalaamistaan; tyttö oli aina ankkalammen luona, mutta Gillian ei ollut kaukaa nähnyt mitä hän maalasi eikä ollut uskaltanut aikaisemmin tyttöä lähestyä. Tänään hän oli kuitenkin tullut oman telineensä ja taulupohjansa kanssa patiolta lammelle ja pysähtynyt tytön kohdalla.
Tyttö jatkoi rauhallisesti maalaamistaan. Hänen otteensa siveltimestä oli herkkä, mutta kuitenkin vakaa. Hän maalasi kuvaa lammesta ja ankoista, lumpeenlehdistä. Hänen taulussaan satoi.
Gillian unohtui tuijottamaan. Maalaus hurmasi hänet. Se oli niin puhdas väreiltään kuin asetelmaltaan, tunnelmaltaan. Puhdas kuin vesi, kevyt kuin keväinen sade, joka huuhtoo kaiken lian, rumuuden ja synkkyyden pois. Ja silti maalauksessa oli jotain melankolista, joka kosketti Gillianin sielua.
”Rakastan maalata vettä”, tyttö sanoi ja siveli yhtä taulunsa ankkaa siveltimellään kuin olisi hyväillyt sitä. Hän puhui saksalaisella korostuksella. ”Mutta sateen saaminen oikein on vaikeaa.” Hänen äänensä oli lempeä, mutta hento kuin voisi särkyä tuhansiksi palasiksi, jos puhuisi yhtään kovempaa.
”Minäkin!” Gillian innostui. ”Rakastan merimaisemia. Ja minustakin sade on hyvin vaikea, mutta sinä olet onnistunut siinä niin hyvin!”
Tyttö hymyili hajamielisesti.
”Mitä sinä maalaat?”
Gilliania ujostutti näyttää tauluaan – se tuntui hyvin henkilökohtaiselta – mutta käänsi sen sitten kuitenkin oikein päin. Hän piti tästä tytöstä. ”Kaunis”, tyttö sanoi. ”Onko se peura?”
”S-saksanhirvi”, Gillian sanoi. ”Se… se eläin pu-puhuttelee minua. Minun oli maalattava se, e-en saanut mielikuvaa muuten p-pois mielestäni.” Hän yllättyi itsekin, että avautui niin nopeasti sielunmaisemastaan tytölle, jota ei edes tuntenut. Saksanhirvi oli symboli hänen vapautukselleen, hänen paolleen.
Tyttö katseli maalausta hetken aikaa ja kääntyi sitten jatkamaan omaa tauluaan. ”Mi-minä olen muuten Gillian.”
”Liv”, tyttö sanoi.
”O-oletko ollut täällä kauan?”
Liv sekoitteli värejä hetken aikaa keskenään, pyyhkäisi sivellintä ja teki sitten tarkan pisteen taulukankaaseen ankan silmäksi.
”Kolme vuotta.”
Gillianin vatsaa väänsi. Kolme vuotta! Joutuisiko hänkin olemaan täällä niin pitkään? ”Pidän tästä paikasta. Täällä on rauhallista.”
Aurinko paistoi, siistissä nurmikossa kasvoi siellä täällä iloisen keltaisia ja lilansävyisiä pikkukukkasia. Vanha mies, joka oli pukeutunut kuin herrasmies, istui puun alla penkillä lukemassa kirjaa (hän teki niin joka päivä samaan aikaan). Kaksi mintunvihreässä puvussa olevaa hoitajaa rupatteli keskenään toisen puhallellessa silloin tällöin saippuakuplia, joita harvahampainen iäkäs nainen läimäytteli innoissaan kämmenten väliin. Pitkäsäärinen saksalainen nuorukainen, jonka Gillian oli nähnyt usein ruokailussa, jumppasi nurmikolla liian lyhyissä valkoisissa kaprihousuissa ja purppurassa pienessä topissa hikinauha otsalla. Nainen, joka ei koskaan puhunut muuten kuin itsekseen mutisten, ravasi etuportaita ylösalas väännellen samalla toista kättään.
Gillian käänsi katseensa takaisin seesteiselle lammelle. Lammenpinta oli lähes tyyni ja sorsat kaakattivat hiljaa. Lumpeet näyttivät keltaisilta keijukaisilta.
”Tiedän mitä tarkoitat... S-sopiiko, jos minäkin jään tähän?”
Liv hymyili vaisusti. Gillian pystytti maalaustelineensä muutaman metrin päähän taaemmas ja asetteli siihen taulunsa. Mutta sen sijaan, että olisi ryhtynyt työhön, hän unohtui taas katselemaan Livin maalaamista.
La Colombe Célestessä kaikki kunnioittivat toisiaan ja toistensa henkilökohtaista tilaa. Ehkä se oli sveitsiläinen tapa, ehkä La Colombe Célesten oma juttu, mutta täällä Gillian tunsi pitkästä aikaa saavansa vapautta hengittää ja olla ilman pelkoa, että joku hiipii yllättäen selän taakse tai koskee häneen ilman, että hän olisi tuollaisen läheisyyden kanssa sinut. Sen vuoksi hän piti kunnioittavaa väliä myös Liviin. Tämä ihmisten välinen fyysinen etäisyys ei kuitenkaan tuntunut kylmältä tai torjuvalta; se tuntui turvalliselta yhteisymmärrykseltä.
Toki Gillian kaipasi myös läheisyyttä. Ilman Igloota hän itki joka ilta ilman halinalleaan ja joutui halailemaan vain tyynyä. Mutta Wolfgangin intiimin läheisyyden jälkeen täällä olo tuntui raikkaalta ja vapauttavalta – niin kuin hän pystyisi pitkästä aikaa olemaan taas oma itsensä.
”Pyh.” Saksalainen nuorukainen oli lopettanut jumppansa ja tullut hengästyneenä katsomaan heidän touhujaan. ”Warum malst du einen Elch vor dem Teich? Es gibt keinen Elch. Halluzinierst du?”
Gillian punastui, muttei sanonut mitään. Nuorukainen alkoi kiertää ympäri Gilliania ja hänen maalaustelinettään – välimatkan päässä tosin. ”Das ist blöd. Liv malt zumindest, was sie sieht.”
Gillian koetti olla välittämättä hänestä. Hänen saksan kielen taitonsa oli niin auttava, ettei ymmärtänyt pojan puheita. Tämän äänensävy oli kuitenkin ylimielinen. Nuorukainen siirtyi Livin luo tiirailemaan hänen työtään. ”Nein, du malst Regen. Aber es ist sonnig!” Hän pudisteli päätään ja heilutti honteloita pitkiä kalpeita käsivarsiaan. ”Was ist los mit euch beiden?”
Saippuakuplia puhallellut hoitaja oli havainnut rannalla tapahtuvan jotain ja lähestyi. ”Albert, willst du ein paar Blasen blasen?”
Albert risti käsivartensa.
”Nein!”
”Hyvin kaunis, Gillian”, hoitaja sanoi. ”Sehr schön, Liv.”
”Ki-kiitos”, Gillian henkäisi. ”Tuota… vo-voisinko minä puhallella niitä?”
”Totta kai”, sanoi hoitaja ja ojensi saippuakuplakapselin hänelle. ”Albert, vielleicht möchtest du mit mir kommen, um Kiril Gesellschaft zu leisten.”
”Warum ich? Ich will nicht. Er bellt mich an wie ein Hund!”
Hoitaja vain hymyili ja viittasi kädellään. Albert maiskutti suutaan ja löntysti hoitajan perässä pois.
Gillian kastoi tikunpään pulloon ja nosti huulien eteen. Hän veti keuhkoihin ilmaa ja puhalsi: värisevä, hentoinen kupla kasvoi ja kasvoi, kunnes päästi renkaasta irti ja leijui keinahdellen ilmaan. Gillian näki hailakan kuvajaisen omista kasvoistaan saippuakuplan vetisessä pinnassa.
Hän tunsi suurta riemua ja kastoi tikun heti uudelleen.
”Saisinko minäkin?” kysyi Liv, jonka ohi yksi saippuakupla oli kepeästi tanssahdellut.
Gillian antoi pullon ja Livkin yritti, mutta hänen kuplansa poksahtivat heti rikki.
”Puhalla oikein hitaasti”, neuvoi Gillian, ”ja varovaisesti tunnustellen. Jos haluaa pieniä kuplia paljon, pitää puhaltaa nopeasti, mutta silti hellävaroen.”
Heillä oli hauskaa. Kun yksi sorsista ponkaisi vauhdilla kohti lähelle vedenrajaa tullutta saippuakuplaa koettaen napata sen nokkaansa, Gillian nauroi iloisemmin ja vapautuneemmin kuin koko aikanaan Sveitsissä. Ankatkin riehaantuivat läiskyttelemään siipiään ja roiskeet lensivät tyttöjen päälle.
Gillian nosti katseensa kohti poutapilvistä taivasta ja sineä vasten leijailevia värikkäitä kuplia ja tunsi itsekin leijailevansa niiden mukaan keveän huolettomana.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 24, 2021 13:17:19 GMT
Pelastakaa vankitornin prinsessa Charlotte ja Ty ylittivät tien. Fauna nyki pannassaan kiinnostavan hajun perässä, mutta he kääntyivät toiseen suuntaan ja pysähtyivät linja-autopysäkille odottamaan bussia.
Ty katsoi puhelintaan.
”Kolmen minuutin päästä tulee kakkonen.”
”Minne me mennään?”
Ty ei vastannut.
Sade oli muuttunut sellaiseksi ärsyttäväksi tihkuksi, joka osuu aina silmiin ja pörröttää hiukset. Charlotte aivasti ja toivoi, ettei tulisi uudestaan kipeäksi. Ei nyt, kun hänen piti aloittaa työt. Ehkä hän olisi voinut pukeutua vähän lämpimämmin.
Bussi saapui ja Ty heilautti sille kättään. Fauna odotti kiltisti, että sai kavuta portaat ja Charlotte tuli perässä. Ty meni aivan bussin perälle – kuten tavallista – ja lösähti keskipenkille. Kolme pikkupoikaa tuijotti häntä hävyttömästi montut auki. Ty mulkaisi takaisin ja näytti heille keskisormea. ”No, joko nyt voit sanoa minne me mennään?” Charlotte istuutui hänen viereensä.
”Crittliniin.”
”Hmm… miksi?”
”Mä haluan nähdä joko ne on tehny sille jotain.”
”Ketkä? Ja mille–” Charlotte pelästyi; Ty oli yhtäkkiä voihkaissut ja nojautunut eteenpäin pää polvien välissä, painaen molemmilla käsillään ohimoitaan. ”Mi…” Charlotte vilkuili pelästyneenä ympärilleen – pitäisikö hänen huutaa apua – eikä tiennyt mitä tehdä, kunnes Ty hitaasti taas suoristautui. Hänen ilmeensä kuvasti tuskaa, jonka kuitenkin nopeasti piilotti. ”Mitä tapahtui?”
”Päänsärkyä”, hän mumisi, nyki hupparinkauluksen leukansa yli ja nojasi silmät kiinni taa. Sillä tavoin hän oli hiljaa koko matkan.
Sade vihdoin loppui, kun he kävelivät pysäkiltä rantatietä pitkin. Oikealla puolella oli harvakseltaan moderneja luksustaloja suurine lattiasta kattoon olevine ikkunoineen, kummallisine littanine kattoineen ja siisteine tylsine pihoineen. Vasemmalla puoliksi vedessä nökötti eri värisiä venetaloja. Charlotte oli jäänyt niin pohtimaan ja sivusilmällä tarkkailemaan Tytä, ettei tajunnut heidän vääjäämättä lähestyvän yhtä tuttua taloa.
”Miksi meillä on Fauna mukana?”
”Ei näytetä koiran kanssa niin epäilyttäviltä. Hah – mä arvasin, ettei ne sitä vielä ole saanu jynssättyä.”
Charlotte havahtui maisemiin. He olivat pysähtyneet hieman sivuun tien toisella puolella vastapäätä olevaa Wavesien mustavalkoista lättänää taloa. Ulko-oven eteen oli kiinnitetty valkoinen suuri kangas, mikä näytti aika kummalliselta sisustuselementiltä.
Charlotte ei ymmärtänyt.
”Tuo on Gillianin talo...”
”Kato”, Ty oli kaivanut kännykän käteen, selasi sitä hetken ja näytti hänelle: kuvassa oli Wavesien ovi ja punaisella siihen oli kirjoitettu TE SEN TEITTE.
”Sinäkö tuon teit?”
Ty hymyili häijysti. Charlotten selkäpiitä karmi. ”Onko tuo… verta?”
”No ei”, ärähti Ty. ”Spraytä. Veri olis kyllä ollut cool efekti, mutta ei mulla ole ylimääräsiä kanyylejä tai veripusseja käsilaukussa.”
Charlotte tuijotti yhä kuvaa ja sitten peitettyä ovea. Miksi, oli tietysti ensimmäisenä mielessä, mutta ei uskaltanut kysyä. Ty näytti niin tyytyväiseltä itseensä – kuin olisi tehnyt jonkin suuren ja henkevän teon ihmiskunnan hyväksi. Ei sillä, että Charlotte olisi pistänyt pahakseen Wavesien talon suttaamista. Vastenmielisiä ihmisiä. ”Okei… olet siis siirtynyt julkisten kohteiden tuhrimisesta yksityiskoteihin?”
”Mä vaan aattelin antaa niille varoituksen”, Ty tunki puhelimen takaisin housun takataskuun. Charlotte kohotti kulmiaan. ”Se oli Gillianin puolesta. Ja niin on tääkin”, äkkiä Ty juoksi tien yli, kumartui ottamaan naapurin kukkapenkistä maasta kaksi kiveä ja viskasi ne peräkanaa kohti taloa. Toinen ei osunut, mutta toinen kopsahtaa kilautti äänekkäästi ikkunaan – lasi ei onneksi mennyt rikki.
”Jessus!!” Charlotte pelästyi. Hän ehti nähdä tummat kasvot, jotka ilmestyivät ikkunaan.
”Juokse!” Ty painui matalaksi ja Faunankin riehaantuessa pinkoivat he tietä pitkin karkuun.
”Olet ihan pimeä!” Charlotte painoi hengästyneenä kylkeään heidän pysähdyttyä omasta mielestään tarpeeksi kauas puitten suojaan. ”Minä en halua hankaluuksiin!”
”Pah”, Ty tuhahti. Hän irvisti ja painoi kädet samassa taas päänsä molemmin puolin; Charlotte vaikeni. Kasattuaan itsensä, Ty jatkoi: ”Se oli niille oikein. Hiton kotityrannit. Ne pitää Gilliania jossain Echiloven vankilassa.”
”Anteeksi missä?”
”Echiloven vankilassa”, Ty toisti, mutta punastui. Hän näytti aika rumalta punastuessaan. ”Kai sä sen nyt tiiät?”
”En tosiaankaan. Gillian on Sveitsissä, sukulaisten luona opiskelemassa maalaamista.”
”No se laittoi mulle Chatterissa, että haluaa sieltä pois, että sen pää sekoaa.” Ty oli ristinyt käsivartensa vihamielisesti.
Charlotte tuijotti. Hän ei tiennyt pilailiko Ty vai mistä tässä oli kysymys; tietysti hän oli samanlaista heitellyt ilmoille äidilleen, mutta ei hän nyt ihan oikeasti ollut ollut tosissaan, että Gillian olisi jossain vankina… Wolfgangin ja Wavesien orjana…
He tuijottivat toisiaan.
”Älä sitten usko”, Ty päätteli ja nykäisi Faunan hihnaa. ”Kysy siltä ite.”
”Kysyisin”, Charlotte mutisi, ”jos voisin. En ole saanut Gillianiin yhteyttä pitkään aikaan… ei kukaan ole.”
He tuijottivat Faunaa. Koira nosteli etutassuaan ja vinkui hiljaisesti. Pelottava kuumotus alkoi ahdistella rinnassa. Mitä jos…?
”Koska puhuit hänen kanssaan?” Charlotte kuuli äänensä etäisenä kuin joku muu olisi puhunut.
”Ehkä viikko sitten–”
”Viikko sitten? Meistä kukaan ei ole kuullut hänestä kuukauteen! Mitä hän sitten sanoi?!”
”Ei me varsinaisesti chätätty”, Ty kieputti koiranhihnaa sormen ympäri, ”mut se laittoi ihan sekopäisen viestin, jonka jälkeen ei oo kuulunu mitään... Ja halusin tehdä jotain hauskaa, joten aattelin mennä kuumottelemaan siitä sen vanhempia.” Hän kohautti olkaansa.
”Mitä hän siis sanoi?” Charlotte tivasi.
”Johan mä sanoin”, Ty kivahti takaisin. ”Jotain Echilovesta ja siitä, että haluaa sieltä kotiin!”
Charlotte painoi kädellä otsaansa. Kaikki tämä aika hän oli ollut huolissaan Mischasta, huolissaan Tystä… mutta oliko todellisessa vaarassa ollutkin koko ajan Gillian?
”Meidän pitää saada häneen yhteys!”
”Ei onnistu”, Ty kohautti taas olkaansa. ”Oon koettanut, ei mene puhelut läpi. Ja Chatterissa se ei ole enää ollut ja kun soitin niille kotiin, sain luurin korvaan heti, kun kysyin sitä–”
”Sinulla on Wavesien kotinumero?”
”No joo. Olinhan mä niillä silloin tuuraamassa Gilliania. Jätin niille vastaajaan pienen pilan kans”, Ty hymyili taas häijyn tyytyväisenä.
Charlotte oli alkanut ravata edestakaisin. Fauna lekutti hermostuneen kysyvänä häntäänsä.
”Tule”, Charlotte sanoi sitten ja tarttui Tytä käsivarresta.
”Häh–?”
”Me mennään suoraan ovelle ja kysytään!”
Ty ravisteli itsensä irti.
”Ei varmana. En mä voi niiden ovelle mennä, mähän maalasin siihen uhkauksia ja heittelin juuri kiviä ikkunaan. Ne aattelee vielä, että rikollinen palaa rikospaikalle...”
”Niinhän niillä on tapana. Hyvä on, minä menen. Sinä odotat Faunan kanssa.”
Ty tuijotti Charlottea kuin tämä olisi hullu, mutta hän ei ymmärtänyt, että Charlotte oli muuttunut; hän oli Uusi Charlotte, ja uusi Charlotte teki hyviä tekoja. Jaloja, epäitsekkäitä tekoja. Auttoi ihmisiä hädässä. Varsinkin ystäviään.
”Oota”, Ty sanoi ja tunki kätensä rispaantuneeseen laukkuunsa. ”Ota tää.” Hän veti jotain sen pohjilta esiin. ”Sano, että haluut antaa sen Gillianille.” Se oli pieni ja huonosti paketoitu lahjapaketti, joka oli melkein pelkkää maalarinteippiä. ”Valmistujaislahja...”, mumisi Ty ja hänen poskensa rusottivat taas rumasti.
Wavesien pihassa oli yhä vain hiljaista. Melkein pahaenteistä. Charlotte vilkaisi taakseen puskaan jäänyttä Tytä, sitten taloa ja nielaisi. Kävellessään soratietä kohti ulko-ovea, hän näki sälekaihtimen räpsähtävän; no, nyt hänet sitten oli nähty. Turha enää kääntyä takaisin.
Hän painoi ovikelloa.
Odotellessaan hän vilkuili taas hermostuksissaan taa, mutta Tytä ei sinne asti erottunut.
Ovi avautui ja Boulice seisoi siinä hänen edessään ryhdissä ja silmät epäluuloisen vaarallisesti vilkkuen.
”Öh, moi”, Charlotte sanoi ja punastui, ”voisinko tulla sisään? Minulla on jotain… ööh, Gillianille.”
Boulicen katse laskeutui hitaasti Charlotten kädessä olevaan surullisen kurjaan pakettinyyttiin.
”Gillianne ei ole palannut.”
”Ai eikö? K-kuulin, että hän olisi jo tullut takaisin...” Charlotte ei tiennyt mikä sai hänet valehtelemaan, mutta jostain syystä se tuntui turvalliselta idealta. Boulice osasi olla aika pelottava.
”Voin välittää sen hänelle.”
”Tuota… niin, kun, oikeastaan olen yrittänyt ottaa häneen yhteyttä–” Charlotte katsoi taas vaistomaisesti olkansa yli. ”Koskakohan hän palaa?”
Boulicen ilmettä oli mahdoton tulkita. Sitten kova katse hänen silmissään hiukan pehmeni ja hänen kätensä notkahti melkein kuin olisi avannut ovea enemmän, mutta eleen katkaisi terävä ääni sisältä talosta: ”Boulice? Kuka siellä on? Onko se poliisi?”
”Ei, rouva, partiolainen vain myymässä arpalippuja.”
”Käske lähteä! Me emme osta mitään!”
Charlotte ei ehtinyt kuin äännähtää suu auki, kun Boulice kumartui häntä kohti ja kuiskasi: ”Soittakaa siihen numeroon”, otti paketin Charlotten kädestä ja sulki oven tämän silmien edestä.
Charlotte oli niin hämmentynyt, ettei tajunnut heti edes lähteä pois. Vasta sihisevä: ”Pssssst!” puskasta sai hänet kääntymään kannoillaan ja kiiruhtamaan sinne, missä Ty oli kyykyssä Faunan kanssa piilossa. ”No?” tämä sanoi ja pidätteli Faunaa iloisesti hyppimästä nuolemaan Charlotten kasvoja.
Charlotte pudisti päätään.
”Olit oikeassa… jotain tosi outoa on tekeillä. En päässyt yhtään puhumaan Gillianista, kun sain oven jo naamalle.” ”Siks ne pitääkin pelotella paljastamaan totuus!”
Mutta Charlotte oli ajatuksissaan. Mistä numerosta Boulice oli puhunut? Hän otti kännykän esiin, haki Gillianin numeron ja koetti soittaa, mutta – kuten siihenkin mennessä – tuuttasi se heti varattua ja yhteys katkesi.
He lähtivät hajamielisinä kävelemään poispäin.
”Öö”, sanoi Ty pitkän hiljaisuuden jälkeen. Äänensävy oli muuttunut; nyt se oli arka ja epävarma. ”Tota… voisitsä… tulla mun mukaan huomenna?” Charlotte katsoi häneen hämmästyneenä. ”Lääkäriin… mulla on kuvaukset.”
Charlotte seisahtui. Hänen työnsä muistomaalla alkaisi huomenna.
Ty nyki hermostuneena hihnaa ja vältteli katsetta.
”Totta kai”, sanoi Charlotte, ja helpotus ja ilahtuminen Tyn kasvoilla kevensi Charlottenkin mieltä. Ystävykset jatkoivat rinnatusten tiellä. Pilviverho rakosi ja kaunis auringonpaiste laskeutui pehmeästi taivaista maahan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Säänkestävä stetsoni ja hyvä hevonen - siinä on kaikki, mitä cowboy tarvitsee.
Viestejä: 134
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Mar 10, 2021 17:22:29 GMT
Nuija ja tosi nuija 15.8.2016 William.
Hän katsoi kuinka William pakkasi kireänä laukkuaan.
”Minne sinä lähdet?”
”Takaisin Ruotsiin.” William nosti kasan kirjoja syliinsä ja tunki ne laukkuun. ”Isän on turha vihoitella. Kerroin päätöksestä hänelle jo viime keväänä.”
”Lähdetkö pysyvästi?”
William suoristi selkänsä, suoristi silmälasinsa ja näytti pidättyväisen päättäväiseltä.
”Lähden.” Hän tarttui matkalaukkujaan kahvoista, vilkaisi vielä nopeasti taakseen jäävää huonetta ja marssi ohi. Hän pysähtyi hetkeksi. ”Pidä… äidistä huolta, Raicy. Tiedän, että tämä on hänelle kova paikka, mutten aio jäädä tänne. Enkä enää palaa. En voi. Olen… Tällainen elämä ei vain sovi minulle. Olen pahoillani, etteivät vanhempamme voi ymmärtää sitä.” Hän painoi lasit nenälleen ja riensi alakertaan.
Raicy seurasi hetken kuluttua perässä.
”William – et-ethän sinä oikeasti lähde, et voi lähteä?” Äidin ääni ei ollut koskaan kuulostanut niin musertuneelta. Hän roikkui Williamin käsipuolessa ja koetti tarttua laukkuun. ”Isä rauhoittuu kyllä ja te voitte sopia riitanne!”
”Äiti – ei, päästä irti –”
”Ole kiltti, ethän sinä voi lähteä – George”, äiti oli kääntynyt isän puoleen, joka istui takkahuoneessa poltellen piippua. Hän tuijotti loimottavaa tulta eikä ollut liikahtanutkaan. Jäykkä leuka ja hatun alle varjoon pahaenteisesti jäävät silmät olivat mykkä julistus periksiantamattomuudesta. ”George, sano nyt, ettei William voi lähteä! Ei hän voi lähteä, kun olette riidoissa, se tietää pahaa onnea! Kyllähän sinä voit antaa hänelle anteeksi, voitte antaa toisillenne anteeksi, eikö niin?”
Raskaan hiljaisuuden rikkoivat vain isoisoisän kaappikellon naksahdukset.
William tempaisi laukkunsa äidin epätoivosta höllentyneestä otteesta.
”Hyvästi, äiti.”
”Voih!”
Williamin jälkeensä jättäneen oven paukahdus ja ikkunalasin helinä jäivät vielä pitkäksi aikaa soimaan Raicyn korviin. Hänen oli noustava istumaan. ”Oletko sinä hereillä?” Alexiina tuijotti hämäryydestä silmät päässä seisoen. Raicy hieroi kämmenellä kasvojaan. ”Ei ollut tarkoitus herättää. En oikein saa unta.” Alexiina kierähti toiselta kyljeltä toiselle ollakseen oikein päin. Hän kohottautui kyynärpään varaan. Ääni oli unen jäljiltä käheä ja huolestunut. ”Mikä sinun on?” Se kunnon poika, hyvä poika, lakia lukenut sivistynyt poika. Centerien suvun älykkö, menestykseikäs ja kirjaviisas. Syntyäkseen karjatilallisten sukuun oli William kuitenkin oikea kaupunki-ihminen. Mikään maatilan töissä ei ollut koskaan viehättänyt häntä. Hän ei osannut arvostaa aikaisin aamulla idän vuorten yli nousevaa aurinkoa; ei muuttohanhiparvea, joka hyvästejä toitotellen lensi pellon yli; ei heinäntuoksua tai mullantuntua; ei pitkiä työntäyteisiä, mutta antaumuksellisia päiviä, joiden jälkeen olo oli hyvällä tapaa uupunut ja onnellinen. William ei ymmärtänyt siitä mistään yhtään mitään. Kaikki täällä oli ollut hänelle vain työleiriä, kurjaa ja raadollista alkukantaista elämää. Ja Raicy oli ollut tyytyväinen nähdessään hänen menevän. ”Ei mikään.” Raicy laskeutui takaisin makuulteen ja veti peiton leukaan, teeskennellen nukkuvaa. Hän tunsi vaimonsa tuijottavan vielä jonkin aikaa suuntaansa, sitten kävi hänkin takaisin nukkumaan. Raicy aukaisi silmänsä ja tuijotti mustaa kattoa. Miksi hän siis oli täällä taas?!
* Virkeä tuulenviri pyyhki miellyttävästi huonosti nukutun yön raskauden kasvoilta. Raicy nautti raskaasta fyysisestä työstä. Hän oli aamulla käynyt laaksossa, mutta palannut jo tavallista aikaisemmin ja päättänyt käyttää iltapäivän myllymäen valaistuksen asentamiseen. Maakellarikin oli edelleen avaamatta, mutta se sai nyt odottaa. Kanalassa oli ollut muutama lauta ja orsi korjattavana, ja äiti oli toivonut, että hän voisi rakentaa uuden mehiläispesälaatikon hedelmätarhaan. Lisäksi orilaitumella oli kaatunut pätkä aitaa ja työpisteellään ladossakin oli yhtä sun toista hommaa traktorin ja työvälineiden huollosta muutaman suitsen korjaukseen sekä Oliverille tarkoitetun keinuhevosen nikkarointiin. Hommaa oli kertynyt ainaisen laaksossa vietetyn kiireen takia. Oltuaan useamman päivää poissa karjatöistä, Raicy oli huomannut, että vaihtelevampi pikku nikkarointi ympäri ranchia tuntui jopa melkein tyydyttävämmältä. Oikeastaan hän tarvitsisi melkein erillisen oman työpajan, lato kun alkoi olla jo aika täynnä kaikkea sinne vyörynyttä roinaa.
Ehkä hän ei ollut vielä ääneen valmis sitä myöntämään, mutta hänen vaimonsa oli alusta alkaen saattanut olla oikeassa: Raicyn elämässä ei ollut enää juuri mitään muuta kuin lehmät. Raicy iski rautakangen syvälle maahan ja pyöritti. Auringon lämpö nosti terveen hien pintaan, mutta tuuli viilensi kuumuudelta. Dewn kiersi mustaa paksua johtoa ja pyyhkäisi vähän väliä otsatukkaa kasvoiltaan; rannalla ja merellä pitkiä aikoja vietettyjen tuntien myötä ne olivat ruskettuneet kullertaviksi. Pojan tukka oli hujahtanut jo niin pitkäksi, että sen sai takaa pienelle ponnarinysverölle. Kärryissä oli tolppia ja sähkölyhtyjä, joita he liikuttivat mäkeen sitä mukaa, kun etenivät johdon ja tolppien upottamisessa maahan. Tuulimyllyn siivekkeet pyörivät vehreän puuston takana. ”No? Miltä on tuntunut asua omassa kodissa?” Dewn nosti tolpan kärryistä ja pisti sen pystyyn Raicyn osoittamaan kohtaan. ”Mikäs siinä, aika jees.” Hän hymyili.
”Pidä suorassa… noin, siinä.” Raicy kohotti nuijan päänsä yläpuolelle ja löi tolppaan. Kumahtava ääni kimmahteli puista. ”Hyvä sitten. Se on rakkaudella rakennettu. Paras kelvata.” Raicy löi niin monta kertaa, että tolppa upposi kunnolla. ”Seuraava.” Dewn tuuppasi kärryt eteenpäin merkittyyn kohtaan. Meri nousi näkyviin kaukana alhaalla sinertävänä ja kimmeltävänä. Oli hänkin unelmoinut sen yli joskus seilaavansa. Sen yhden ja ainoan kesän.
”Etkö ikinä ajattele, että ’kunpa täältä pääsisi pois’?” Hänen pitkät hiuksensa hulmusivat. Säteet tuntuivat takertuvan niihin kuin hämähäkinverkkoon; ne pilkahtelivat samettisen mustien suortuvien seasta. Hän nojautui taa – niin taa, että Raicy pelkäsi hänen kohta keinahtavan kiveltä – ja nosti suu auki hymyillen kasvonsa kohti taivasta.
”En.”
”Et yhtään? Koskaan? Edes sekunnin verran? Ikinä?”
Raicy tuijotti häntä. Miksi hän haluaisi täältä pois? Waterphew oli maailman paras paikka.
”En.”
”Kylläpäs, Ray, et vain viitsi myöntää.” Hän nauroi ja sai vastauksen siihen korkealla liiteleviltä lokeilta. ”Meidän pitäisi lähteä yhdessä. Joku päivä. Pöllitään vähän rahaa vanhemmilta ja hypätään ensimmäiseen laivaan. Se olisi seikkailu.” Hän oli kaunis jollain alkukantaisella, koruttomalla tavalla - etenkin nyt, puhuessaan hulluja. Ja kyllähän Raicy saattoi sen kuvitella tapahtuvan: he kaksin, laivan kannella, seilaamassa kohti suurta tuntematonta. Raicy ei saanut silmiään irti hänestä. ”Niin kuin William.”
Kiihtynyt syke vaimeni, tunnekuohu viileni heti. Hän kääntyi katsomaan rantaan huuhtoutuvia vaahtopäitä. Ne toivat mukanaan puista irronnutta moskaa, levää. Limaista, inhottavasti varpaisiin takertuvaa levää.
Miksi William. ”Onko tämä tarpeeksi syvä?” Dewn oli lapioinut kuoppaa ja pyyhkäisi nyt kasvojaan. Niihin jäi multatuhru. Raicy nosti rautakangen ja iskeä jymäytti sen kuoppaan. Se humahti syvälle. Väännellessään sitä reiässä ja Dewnin upottaessa johtoa, hän mietti elämänmenoa. Se meni, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta jotkin asiat palasivat vanhoihin uomiinsa. Kuten hän itse, palattuaan takaisin kotiin vuosia maasta toiseen muutettuaan. Kuten poikansa, joka ehkä vielä tunsi vetoa täältä pois, mutta joka kuitenkin aina tulisi löytämään tien takaisin. Kotia ei mikään voittanut. Jos se oli heille kummallekin oikein ja oikea paikka, miksei se voinut olla oikein Williamille? Kaikesta huolimatta… olihan tämä tila hänenkin lapsuudenkotinsa. ”Se, kun kävit kartanolla...” Dewn oli istahtanut lepäämään maahan jalat ristissä ja pyöritti vesipullon korkkia auki. Raicy väänsi kankea kuopassa. ”Etkö todellakaan nähnyt vilaustakaan siitä omistajasta? Et yhtään mitään?”
Dewnin kulmat kurtistuivat, mutta vastasi: ”En.” ”Kai sinä nyt jotain näit?” Raicy sanoi äreänä. ”Sait kutsun illallistamaan, mutta sitten siellä oli vain se Fedellin mummo.”
Dewn otti kulauksen. ”Olihan se aika epäkohteliasta...”
”Epäilyttävää se oli”, murahti Raicy. Hän nosti kangen niin korkealle kuin pystyi ja iski sen täydellä voimalla maahan. Se kirahti kiveen. ”Olit niin vaitelias aiemmin, mutta haluan kuulla kaiken. Mitä te puhuitte, millaista siellä oli? Anna tolppa.” Dewn kampesi jaloilleen ja nosti kärryistä uuden tolpan. Se suhahti reikään. Dewn ojensi nuijan isälleen. ”Ei siinä mitään kerrottavaa sen enempää ole… Juteltiin vähän, yritin kysyä kartanon omistajasta… En ollut siellä kuin hetken, käväisin vain.” ”Et jäänytkään illalliselle?” ”Niin, no siis –” Dewn hieraisi niskaansa Raicyn katsoessa tolppaa suoraan. ”Jeah… tai siis en, en oikeastaan–”
”No, minkä syyn he antoivat peruuntumiselle?” ”Öh – h-hänelle kai tuli jotain muuta. En oikein saanut selvää.” ”Oliko Fedellin mummo siis jotenkin erikoinen, salakähmäinen? Tuliko olo, että siinä oli jotain hämärää?” Raicy oli jäänyt käsi tolpalle ja tuijotti tiukkana Dewniä, joka puolestaan näytti muuttuvan yhä levottomammaksi ja levottomammaksi. ”En… tai no, ehkä, mutten osaa sanoa–”
Raicy mojautti tolppaa nuijalla. ”Sain nääs tietää jotain”, hän sanoi ja löi uudestaan. Dewnille hän voisi kertoa. Hän saattoi luottaa omaan poikaansa. Heillä ei ollut salaisuuksia. Jos Raicy jotain oli oppinut omalta isältään, se oli salailun kauheus. Hän ei koskaan haluaisi olla sellainen mykkä, vähäpuheinen isä lapsilleen kuin hänen oma isänsä oli ollut. ”Älä puhu tästä muille. Älä vielä. Haluan varmistua ensin asiasta. Sain tietää ketkä ovat kartanossa osaomistajia.” Tolppa oli tukevasti. Raicy siirsi katseensa Dewniin, joka katsoi takaisin hämmästyneellä ja pysähtyneellä ilmeellä. Raicy nyökkäsi kohti seuraavaa paikkaa. ”Hämmästyt vielä enemmän kun kuulet ketkä… En ollut itsekään uskoa, enkä varmaan uskoisikaan, ellen olisi kuullut niin vuorenvarmalta lähteeltä. Dirk Davies… ja minun veljeni.” Dewn oli kesken kaiken ehtinyt avata suunsa ja sanoa: ”Isä, minä–”, mutta vaikenikin nyt. Hänen kasvoilleen nousi hyvin sekava ilme, eikä suotta. ”...William-setä?” Raicy tarttui lapioihin. ”Vannon kautta näiden maiden ja tämän tuulimyllyn, että selvitän tämän asian.” Hän iski metallikärjen maahan. Dewn seurasi johdon saatuaan pian esimerkkiä perässä. Tuli mitä tuli, tapahtui mitä tapahtui... Raicy selvittäisi tämän asian. Mikään ei herättänyt hänen epäluulojaan yhtä paljon kuin veljensä yhteistyössä verivihollisensa kanssa, ja siihen päälle joku ulkopuolinen, jonka motiivit olivat kaikista epäselvimmät. Davies halusi heiltä maat, William halusi heiltä maat. Mutta oliko siinä kaikki? ”En koskaan sanonut, mutta...”, Raicy mumisi maan ropistessa sanojen seassa, ”mutta olen pahoillani siitä hevosesta. Infernosta. Ja tarkoitan sitä… Tiedän, että se oli iso pala teille. Inferno oli kuitenkin Fifin varsa.”
”Ei se mitään”, Dewn sanoi hiljaa. ”Jonain päivänä ymmärrätte, että ratkaisuni oli loppujen lopuksi kaikkien parhaaksi. Se hevonen oli vain yksinkertaisesti aivan liian vaarallinen. Näethän sen?” Jonkin aikaa he hutkivat puhumatta mitään. Lopulta Raicy oli tyytyväinen. Hän oli iskemässä kankea, mutta Dewn otti sen häneltä ja halusi tehdä viimeisen reiän. Raicy avasi sillä välin vesipullon ja joi. ”En ole ollut ihan rehellinen.” Raicy oli jäänyt katselemaan merta, mutta kääntyi nyt poikaansa päin. Dewnillä oli keskittynyt ilme iskiessään rautaa uudelleen ja uudelleen maahan. Tuo kurttu otsalla… oli niin tuttu. Jos hän jatkaisi tuohon malliin, se jäisi pysyväksi niin kuin Raicyllä. ”Mitä tarkoitat?” ”Siitä, kun olin siellä kartanolla… kyllä minä sen kartanonherran tapasin.” Tuuli voimistui samassa ja suhisi oikein äänekkäästi haavanlehdissä. Korpit rääkäisivät liitäessään alas kohti hevosten laidunta. Raicyn luita kouristi tavalla, joka oli sekoitus kylmää tietämystä, jännitystä… jopa pelkoa. Dewnin kädet olivat kiinni kangessa, kun hän huokaisi oikein raskaasti. ”Tapasin hänet. En voinut kertoa, sillä hän ehdottomasti kielsi… ja tunnen hänet – tai ainakin luulin tuntevani.” Dewn irrotti toisen kätensä pyyhkiäkseen taas hiuksia otsaltaan. ”Kartanon omistaa Daniel Clinton – musiikkiprofessorini kollegesta.” Raicy väänsi hitaasti pullonkorkin kiinni. Hän tuijotti Dewniä yhä; tuijotti ja koetti käsittää. ”Daniel Clinton?” hän toisti nimen sen sanomatta päässään mitään. ”Olenko tavannut?”
”En usko...” Dewn tavoitteli vesipulloa ja Raicy nakkasi sen hänelle. ”Mutta hän oli… tuota – yhden kaverini veli. Joka kävi siis täällä. Hoiti Fifiä.” Raicy huomasi ärtyvänsä. ”Minulle ei ole kukaan puhunut mitään.”
”Se oli sitä aikaa”, Dewn vaikeni hetkeksi juodakseen. ”Lähdin aika pian sen jälkeen sille maantiereissulle.” ”Mitä tekemistä tällä Clintonilla on Daviesin ja veljeni kanssa?” sylkäisi Raicy. Dewn kohautti harteitaan. Hän otti tolpan, laittoi sen reikään ja alkoi moukaroida. Raicy seurasi hänen urakointiaan mielessään kolme naamaa: pyöreä ja hikinen sikarisuinen Davies, kireä ja terävän kulmikaskasvoinen William sekä tuntematon, jonka piirteet olivat sumussa ja jonka ympärillä kieppui kysymysmerkkejä. Kuka helkkari…? ”Vai niin...”, hän mumisi. Tämähän ei tähän jäisi. Dewn sai tolpan hakattua ja nojasi hetken hengästyneenä polviinsa toinen silmä sirrillä. Paidan rintamus oli tummunut hiestä, kun hän nyppäsi siitä kiinni ja koetti leyhyttää itseään. ”Hei – sinulta on pudonnut jotain”, hän sanoi osoittaen huohottaen maahan. Raicy katsahti jalkoihinsa. Vaelluskengän vieressä lojui paperilappunen. Raicy kumartui nostamaan sen.
”Ei tämä minun ole”, hän sanoi. ”Varmaan sinun”, ja ojensi lapun Dewnille. Raicy kokeili tolppaa. Se oli hyvin kiinni. ”Se oli siinä. Kilautapa nyt sille morsiuksellesi ja käske kääntää virta päälle niin nähdään tuliko tästä mitään.” Dewn hymyili vinosti. ”Mischalla ei ole puhelinta...”
”Eipä tietenkään”, Raicy tuhahti. Dewn suoristi selkänsä, veti keuhkot täyteen, nosti kaksi sormea huulilleen – ja vislasi: ääni juoksi puitten välistä ja kajahti kaukana rakennusten seinistä. ”Johan oli”, hämmästyi Raicy. ”En tiennyt, että osaat vislata noin. Paremmin kuin minä, en ole koskaan oppinut sitä kunnolla.” ”Opin itse asiassa itsekin vastikään. Oscar opetti. Se on kuulemma hyvä taito osata merillä.” ”En voi kuvitella mihin vislaamista merellä tarvitaan, paitsi viheltelyä aikansa kuluksi. Tuskin sillä kalojakaan narraa, ennemmin karkottaa. Kuulikohan hän?” Tuskin Raicy oli saanut sanat suustaan, kun alkoi kuului pientä rätinää; pian perästä sähkölyhdyt alkoivat räpsyä ja syttyivät lähes peräkanaa alhaalta maneesin suunnalta sinne ylös asti myllyn partaalle. ”Katsos vaan. Toimii.” Hän taputti valotolppaa. ”No… nyt on sitten polku valaistu ja äitisi nukkuu rauhassa yönsä pelkäämättä, että astutte pimeydessä harhaan ja luiskahdatte kalliolta.” ”Jees. Kiitti.”
”Sinä teit ison osan. Tässä kesti vähän pitkään, kun sähkökaapin kanssa oli takkuamista, mutta nyt se on tehty. Ei muuta kuin tavarat takaisin.”
Dewn tarttui kärryihin. ”Ai joo – jos käy, ethän puhu siitä mitä kerroin? Siis siitä, että Colt Amen Villan omistaja on Daniel… kun hän nimenomaan painotti, etten kertoisi kenellekään.” Raicy oli asiasta sataa ja yhtä muuta mieltä, mutta nosti vain kämmenensä poikansa hartialle ja taputti. Se riitti sillä erää.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 12, 2021 9:59:45 GMT
Onnellisia loppuja 15.8.2016 Charlotte istui limenvihreän penkkirivistön siinä nurkassa, jossa saattoi puoliksi kätkeytyä suuren silkkilimoviikunan katveeseen. Vaikkei olisi halunnut tuijotella kelloa, se veti hänen katsettaan puoleensa sijoitettuna hänen päänsä taakse. Ainakin jo kuudesti hän oli kiertänyt kaulaansa ja päätään kuin korkkiruuvi katsoakseen, montako minuuttia, montako tuntia oli menettänyt ensimmäisestä työpäivästään. Vastaus: kaksi tuntia, neljäkymmentäkolme minuuttia. Aika oli rahaa. Ei hän silti huolissaan ollut. Neiti Fedell ei ollut ollut millänsäkään, kun Charlotte oli ilmoittanut pakollisesta terveysmenosta, jonka vuoksi ei pääsisikään aloittamaan sovittuna ajankohtana muistomaalla. ”Voi, ei se mitään, tule sitten kun ehdit”, oli neiti Fedell sanonut, joten Charlotten ei tarvinnut pelätä, että kesätyönsä kariutuisi ennen kuin ehti alkaakaan. Niin, ei hän huolissaan työpaikastaan ollut. Mutta hän oli vähän huolissaan ystävästään, joka oli paraikaa tohtori Mahmethin vastaanotolla ja ollut jo hyvän tovin. Mitä siellä tapahtui, sitä ei Charlotte tiennyt. Hän kääntyi taas katsomaan kelloa, ihan ajattelemattaankin: kaksi tuntia, neljäkymmentäviisi minuuttia. Se oli sairaala ylipäänsä, joka sai hänet toivomaan, että aika tikuttaisi nopeammin. Vaikka kaikki oli täällä tehty mahdollisimman viihtyisäksi tekokasvein ja ystävällisin luonnonläheisin värein – jopa suuri kokonaisen seinän kokoinen aidosta valokuvasta maalattu metsäpuro oli tarkoitettu potilaita rauhoittavaksi – Charlottea syyhytti nousta ja lähteä tiehensä minä hetkenä hyvänsä. Jos joku väitti pitävänsä sairaaloista, oli umpihullu. Siellä haisi kuolema ohikulkevan hoitajan käsidesissä, siivoojan kärryissä, lääkärin takissa. Aika täällä muuttui raskaaksi taakaksi, jonka painoarvo puristi rintaa. Missään muualla ei ymmärtänyt ajan painoa ja tärkeyttä yhtä konkreettisen inhottavalla ja ahdistavalla tavalla kuin sairaaloissa. Joko odotit hartaudella taivaan porttien aukenemista, jotta pääsisit tästä elämäksi kutsutusta piinasta, tai sitten odotit tuomiota kadotukseen kauhulla valkotakkiselta viikatteenkantajalta. Tai sitten olit – kuten Charlotte – yksi niistä muista onnekkaan onnettomista, jotka olivat siellä hyvää hyvyyttään toisen tukena ja joutuivat joka tapauksessa odottamaan; uutisia, tietoa, tilannemuutosta. Elämää tai kuolemaa. Toisaalta, olihan Charlotte ollut sangen onnekas mitä sairaalareissuihin ja niihin liittyviin muistoihin tuli. Onni onnettomuudessa, kuten sanonta kuului. Kaikista kamalimmat sairaalamuistot olivat kaikki päättyneet onnellisesti: hänen pahimmat töppäilynsä (kuten se kerta, kun Sophie pelästytti Lunan ja hän putosi päälleen); äidin joutuminen akuuttiin hoitoon ja pelko pikkuveljen menetyksestä ennen syntymäänsä, koska Charlotte oli käyttänyt voodootaikoja; sekä Dewnin ratsastusonnettomuus, joka ei taatusti koskaan hälvenisi kenenkään heidän perheensä muistoista tai verkkokalvoilta... siinäkin tragediassa oli ollut onnellinen loppu. Dewn eli, hän kuntoutui, hän palasi hevosten pariin… Hän vain ei enää ratsastanut. Miksei hän ratsastanut? Charlotte kalvoi hampailla alahuultaan. Dewn väitti kiven kovaan, ettei ratsastus tehnyt häntä onnelliseksi; ettei hän hevosista nauttiakseen kaivannut niiden selkään. Mutta pitikö se paikkansa? Noran mielestä ei. Ja ennen kaikkea: tajusiko Dewn itse, jos olikin väärässä?
”Parantuminen on hyvin mahdollista, jopa kokonaan. Se tulee tosin ottamaan aikansa, jopa vuosia. Mutta mitään ei ole poikki eikä mikään ole lopullisesti tuhoutunut, hänellä on hyvät edellytykset kuntoutua.” Oliko parantumisprosessi Dewnin kohdalla vielä kesken? Charlotte mietti kuinka Moto oli laittanut hänet käymään läpi kaikkia naurettavuuksia ylittääkseen vesikammon, joka länsikärjessä tapahtuneen selkkauksen myötä oli häneen iskostunut. Moto oli järjestelmällisesti laittanut hänet kaluamaan tuntojaan, ajatuksiaan ja hellästi pakottanut taas uimaan – ja ennen kaikkea sukeltelemaan. Olisiko Charlotte tullut elämässä toimeen ilman uimista koko loppuelämänsä? Varmasti, mutta olisihan se ollut menetys ja jättänyt kokemuksia uupumaan, sillä Charlotte piti uimisesta. Ei se hänen mieliharrastuksensa ollut eikä elinehto, mutta olisihan se ollut kurjaa, jos ei enää koskaan olisi voinut uida, vaikka kodin lähellä oli kokonainen merenranta. Ja sama tilanne se oli hänestä Dewnilläkin. Kyllähän Dewn voisi elää ilman ratsastusta, mutta olisiko se puute, pois jostain enemmästä, hauskasta, kivasta? Taatusti. Dewn ei pääsisi maastoretkille, ei kisaamaan, ei kokemaan sitä uskomatonta yhteenkuuluvuuden ja onnistumisen tunnetta hevosen kanssa, jonka saattoi saada vain hyvin menneen ratsastushetken jälkeen. Hän ei voisi enää kokea sitä riemua ja vapautta, joka oli ominaista vain hevosen selästä käsin koettuna.
”En usko, että hän enää ratsastaa.” ”Mutta toinen lääkäri sanoi–” ”Tässä vaiheessa on liian aikaista sanoa. Jos hän ylipäänsä kuntoutuu niin, että kykenee kävelemään, se on jo voitto. En teinä kuitenkaan elättelisi liian suuria toiveita mitä ratsastusharrastukseen tulee. Alaselässä on useita nikamamurtumia, vakavia. Toinen tälli, putoaminen, voi hyvin pirstaloida sen lopullisesti, vaikka se nyt leikkaushoidolla kuntoon saataisiinkin.” ”Jos hän pystyy kävelemään, hän pystyy ratsastamaan!” Jos asui hevostilalla, muttei ratsastanut, se oli sama kuin asua rannalla koskaan kastamatta varpaitaan veteen. Miten Charlotte ja Nora saisivat Dewnin taas hevosen selkään?
* Ovi avautui ja kalpea Ty käveli ulos. Hoitaja hymyili sympaattisesti, mutta Ty ei sitä huomannut; hän kohotti päätä, kun Charlotte nousi limoviikunan alta seisomaan. Charlotte ei osannut sanoa mitään, ei uskaltanut kysyäkään, joten ojensi vain Tyn pinssejä täyteen koristeltua laukkua – Charlotte oli aikansa kuluksi käynyt ne kaikki läpi: suurin osa oli bändipinssejä, mutta oli siellä sellaisia hauskojakin, kuten kakkaemoji tekstillä NO SH*T, nenää kaivavan pojan naama, takapuoliruksia näyttävä kissa sekä aivot, joista valui mustaa nestettä. Siinä oli teksti: IDEAT OVAT EHTYVÄ LUONNONVARA. Ja juuri se pinssi takertui Charlotten hihaan hänen ojentaessaan laukkua ja tempautui irti, kun Ty tarttui olkahihnaan. Charlotte kumartui nopeasti nostamaan pinssin lattialta. Ty otti sen mitään sanomatta ja tuijotti sitä hetken. ”Tietsä mikä tää on?” ”...Aivot?” Ty mulkaisi häneen epäsuorasti. ”Niin mut tiedätsä mitä tää meinaa?” Ty käänteli pinssiä kädessään, tuki laukun reittään vasten ja alkoi kiinnittää sitä takaisin. ”Niistä valuu öljyä. You know. Fossiilista polttoainetta. Tiedätsä mitä öljy on? Ne on liiskaantuneita dinosauruksia ja eläimiä, joita kukaan ei muista tai ajattele. Mutta tarpeeks monta vuosisataa ja -tuhatta kun kuluu, ne on niin arvostettuja ja haluttuja, että niistä suorastaan tapellaan ja hinta on pilvissä. Et aivoja ei arvosteta tarpeeksi sillon, kun ne on vielä päässä. Ketä kiinnostaa mitä sä ajattelet, mitä niillä tuotat? Mutta sitten kun niitä ei enää ole, sitten niiden arvo – jälkees jättämät ajatukset tai oli se sitten vaikka taidetta tai mitä tahansa – onkin yhtäkkiä haluttua.” Charlotte tuijotti ilmeettömästi, kun Ty painoi neulaa paksun kankaan sisään. Hän ehkä päivitteli Moton juttuja, mutta kyllä Tyn horinat olivat pessimistisyydessään ja karussa realismissaan jotain ihan toista. ”Tuo moottoripyörä on kiva.” Charlotte osoitti aivojen vieressä olevaa pinssiä. Aivopinssin vieressä oli toinen pinssi, jossa kiilteli musta harrikka. Sellaisen Charlottekin joskus haluaisi. Ty irrotti pinssin. ”Sä saat sen.” Hän kiinnitti moottoripyöräpinssin Charlotten nahkatakin rintamukseen. ”Vau... kiitti!”
Ty kohautti olkaansa. Moottoripyörä toi mieleen Cassyn, Cassy toi mieleen Andrewn, Andrewn toi mieleen rahan ja raha toi mieleen neiti Fedellin – Charlotte katsahti taas seinälle. ”Minun pitäisi jo mennä, ettei ihan koko työpäivä jää välistä… Öö”, hän vilkuili varovaisesti Tytä, ”lähdetkö nyt myös vai pitääkö sinun vielä jäädä?” ”Mulla on vielä joku verikoe”, Ty rojahti limepenkkiin. ”No… voin minä tietysti odottaakin–”
”Mee vaan. Pahin on jo ohi.” Tyn ääni aaltoili, ja Charlotte oli sekä hämillään, että otettu siitä, että Ty uskalsi paljastaa hänelle pelkonsa, jotka yleensä kätki uhoamisen tai huonon asenteen taakse. Toisaalta, Ty vähän punastui ja katsoi äkkiä muualle, että ehkä se olikin lipsahdus. Charlotte huojui kahden vaiheilla – ollako ahne omaneduntavoittelija vai tosiystävä – mutta Ty kaivoi jo puhelinta ja kuulokkeita esiin hänestä enää välittämättä, joten Charlotte saattoi lipua tiehensä tuntematta ihan hirveän huonoa omatuntoa. Ei tämä itsekkyyttä ole, vaan vastuuntuntoa. Tai niin hän ajatteli omaksi lohdutuksekseen jättäessään Tyn taakseen sairaalan vihertävään, ahdistavaan ja piipittävään maailmaan rynnätessään itse ulos vapauteen raikkaaseen ilmaan.
* ”Miten meni ensimmäinen työpäivä?” Dewn hiljensi autoradiota Charlotten kömpiessä sisään. Ed oli penkkien takana pienessä tilassa, haukahti tervehdykseksi ja koetti innoissaan tunkea kirsua Charlotten korvaan. Charlotte rapsutti sitä kaulasta kahdella kädellä. ”Käytiin vain läpi mitä tulen tekemään, ei paljoa muuta ehditty.”
”Joudutko kaivamaan hautoja?” ”Ei tuolla ole enää aktiivisia hautapaikkoja.”
”Jeah, tiedän, kunhan pilailin. Sen sijaan siellä on niitä uurnia, jotka on jotenkin vielä enemmän… ahdistavia.” Dewn laittoi ääntä takaisin, kun radiossa tuli Enigman Return to Innocence -kappale. ”Muistatko, kun hain sinua pari kesää sitten täältä? Silloin olit tosin ehdonalaisessa, nyt ihan omasta tahdosta. Sillä lailla. Kyllä sitä jotain kasvua sinussakin on tapahtunut.”
”Eho eho.” Charlotte kääntyi oikein päin ja jäi tuijottamaan tietä edessä. ”Näin siellä kerran aaveen.” Ei hän tiennyt miksi otti sen puheeksi. ”Kukaan ei uskonut.” ”Millaisen?” Dewn kuulosti kiinnostuneelta. Charlotte empi hetken. ”Mustan. Se tuli ulos mausoleumista oven läpi, oli yö. Se oli ihan helkkarin pelottavaa.” Hän vilkaisi Dewniin. ”Etkö aio nauraa?” ”Miksi nauraisin? Aaveita on olemassa”, sanoi Dewn vakavalla naamalla. ”No eihän ole.”
Dewnin kulmakarva nousi. ”Miten sitten näit sellaisen, jos niitä ei ole?” Charlotte aukoi suutaan ja sulki sen pahastuneena. ”Vai epäiletkö omia silmiäsi?”
”Tiedän kyllä mitä näin! Mutta… ei niitä silti… ole...” ”Aikamoinen ristiriita noilla jutuillasi”, Dewn totesi hyväntuulisesti. ”Koeta nyt päättää. Joko näit aaveen ja niitä on, tai sitten näit väärin eikä niitä ole.” ”Kylläpäs näin! Mutta… no, sitä nyt on vain vaikea selittää, että mitä meinaan!”
”Selvästi. Anyway, haittaako, että poiketaan Big Footin kennelillä? Menen viemään Ediä kynsienleikkaukseen ja muutenkin vähän hoidettavaksi. Nimittäin usko tai älä, mutta se ei anna leikata tassunkynsiään millään enkä kestä, kun Mischa kirkuu vieressä, että vahingoitan koiraani, kun yritän saada trimmattua...” Siitä Charlotte tuli mahdottoman hyvälle mielelle. ”Uskotko oikeasti kummituksiin?” Auto nousi mäkistä mutkittelevaa tietä ylös vuorille. Kuuset kaartuivat synkästi heidän ylleen. ”Jeah.” Charlotte odotti kuulevansa lisää. ”Kun ihminen kuolee, tietoisuus – henki – siirtyy muulle kuin fyysiselle ulottuvuudelle. Kaikkihan on joka tapauksessa energiaa ja fyysinen materiakin on energiaa, se vain on tosi hidasvärähtelyistä ja näyttäytyy siksi kiinteänä. Elämä on ikuista kiertokulkua, joten kuolemakin on oikeastaan vain siirtymä toiseen muotoon – energiahan ei koskaan katoa tai tuhoudu, se vain muuntuu. Joskus, jos ihminen kuolee traumaattisesti tai ei ole valmis jättämään maallista elämää, ihmisen hengestä jää eräänlainen… jälki. Yleensä paikkaan, joka on sille tärkeä tai jossa jokin asia sen mielestä jää kesken. Nämä jälkikuvat ovat niitä, mitä jotkut ihmiset kutsuvat aaveiksi tai haamuiksi.” Charlotte oli hiljaa. ”Onko liian pölinää?” Dewn hymyili. ”Ei. Mutta mitä jos on myynyt sielunsa paholaiselle...” ”Sitten se on saatava takaisin ja kauppa purettava.” He saapuivat kennelin pihaan. Rinteillä olevaa taloa vastapäätä oli matala pitkämäinen rakennus ja sen ympärillä useita koiranhäkkejä. Mustavalkoisia, harmahtavia ja rusehtavia karvaturreja haukkui heille kuorossa eri tahtiin niin, että kaikui. Ed pörhisti turkkiaan. Dewn kytki sen hihnaan ennen kuin tuli ulos autosta. Sinitakkinen nainen tuli ulos yhdestä koiratarhasta. ”Terve! Ambrose Fey.” ”Moikka”, Dewn kätteli ja samalla pidätteli Ediä, joka tempoi narussa ja lekutti innoissaan häntäänsä. ”Me tultiin Edin kanssa hoitopöydälle.” ”Kiva”, Ambrose sanoi ja tuli tervehtimään Ediä. ”Moi sinulle! Oletpas reipas. Kauniit pihkaiset, kirkkaat silmät. Tulkaa perässä. Sally on varmaan vielä hoitolassa, mennään katsomaan.” Charlotte silmäili tarhoissa olevia koiria heidän kulkiessaan niiden ohi. Useampi sinisilmä tapitti häntä. Big Footin kennelissä kasvatettiin siperianhuskyja. ”Täällä olisi asiakas”, sinitakkinen nainen huikkasi heidän käydessään pitkän rakennuksen yhdestä ovesta sisään. Sisällä tuoksui märkä koira ja jokin muu makeanomainen haju, ja jostain kuului tasaista hurinaa. Kapealla räsymatoilla vuoratulla eteiskäytävällä tuli mies vastaan kytketyn snautserin kanssa. ”Kiva, kun kävitte, moimoi”, Ambrose toivotti hänelle miehen nyökätessä ohi mennessään. Toisessa päässä käytävää oli ovi auki ja se johti tilavaan hoitohuoneeseen. Pöheätukkainen nainen oli siellä imuroimassa lattialla kasoittain olevia mustia irtokarvoja. ”Sally, hoidokki.” Nainen laittoi imurin pois päältä. He vaihtoivat Dewnin kanssa tervehdykset ja sitten Ed sai hypätä hoitopöydälle. ”Minä menen katsomaan miten Kuu ja pennut voi, annanko sille sitä uutta sekoitusta?”
”Juu, anna vaan, jos se ripulointi helpottaisi.” ”Pentuja?” sanoi Charlotte äkkiä innostuneena. ”Onko täällä pentuja?”
”On”, Ambrose hymyili. ”Voit tulla mukaan katsomaan.” Charlotte vilkaisi Dewniä, joka nyökkäsi, ja kiirehti Ambrosen sinisen takinselkämyksen perään. ”Paljonko täällä on koiria?” kysyi Charlotte heidän siirtyessä sisätiloissa eteenpäin. ”Viisitoista tällä hetkellä, tosin neljä koiraa on varattuna ja kaksi on meidän omia eikä kennelikoiria. Pidätkö koirista?”
”Ihan juu. Meillä on kotona belgianpaimenkoira.” ”Oi, ne on tosi kivoja.” Ambrose avasi oven. He tulivat huoneeseen, jossa oli suuri sisähäkki ja siellä kotoisan näköinen sisustus pehmeitä koiranpetejä, leluja ja matonraakileita. Kimeä räkätys alkoi heti: mustavalkoisia karvapalloja tunki vasten kalteria heitä kohti, pienet vaaleanpunaiset kidat aukoen ja minikokoiset töppöhännät heiluen. Niiden takana pedillä makasi vaalea huskynarttu. ”Ihania”, Charlotte sanoi kumarruttuaan ja annettuaan sormeaan häkkiin. Siihen tarrasi nuollen ja ikenin heti useampi pehmopiraija. ”Onko näillä vielä nimiä?”
”Siinä on Matkis – se touhukas pikku kaveri – ja se heterokrominen narttupentu on Puzzle. Tuo on Tabby ja...” Charlotte silitteli pentuja. Yksi niistä, Puzzle, imi hänen hihansuutaan kuin tuttia. ”Katsele siinä vaan, minä käyn hakemassa niiden ruoat. Hetki vain.” Koirat olivat ihan kivoja, mutta kyllä Charlotte piti enemmän kissoista. Lucas ja Shalia olivat hänelle vastuulemmikeiksi tarpeeksi. Ambrose palasi kainalossaan nappulasäkki. Charlotte sai auttaa noutamalla ruokakipot ja sitten Ambrose valmisti niihin annokset. He palasivat hoitolan puolelle missä Ed näytti kurjalta kylpyammeessa suihkutuksen alla. Dewn luki sohvalla lehteä. ”Oliko söpöjä?”
”Joo”, Charlotte rehahti hänen viereensä. ”Et kai yritä puhua äitiä ympäri, että hankitaan uusi koira?”
”En. Mieluummin otan pyörän.” ”Tuollaisen?” Dewn näytti lehdestä kuvaa lasten polkupyörästä apupyörineen. ”Joo, just tollasen.” Ed oli kuin uusi koira hoitokäsittelyn jälkeen. Karva oli tavallistakin pehmeämmän pörröinen, muttei enää niin sotkuinen. Kynnet oli leikattu, häntä föönattu, korvat puhdistettu ja tyytyväisenä se sai Sallyltä namin kiitokseksi. Dewn kävi maksamassa ja sitten he palasivat autolle. Kotimatkalla Charlotte kävi itsensä kanssa sisäistä kamppailua: koettaako taas houkutella Dewniä vai antaa hänelle hetki liinaa ennen uutta yritystä? Joo – ei, joo – ei; hän ei päässyt puusta pitkään ennen kuin he olivat jo kotona ja oli liian myöhäistä. Ehkä hänen olisi helpompi lähteä lähestymään ensin Mischaa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Mar 15, 2021 8:43:06 GMT
Toimituksia 16.8.2016 ”Sinä menit sitten kuitenkin Tyn luokse, vaikka kielsin.” ”En ollut kipeä enää.” ”Et voi ottaa sellaisia riskejä, Lotte. Mitä jos Ty olisi saanut sinulta jonkin pahan taudin ja se olisi vienyt hänet entistä huonompaan kuntoon? Eikä minusta sinun olisi tarvinnut hoppuilla sinne töihinkään, et saa rasittaa itseäsi kuumeen päälle. Olen tietysti iloinen, että olet noin innokas, mutta muista kuitenkin ottaa rauhallisesti...” ”Äiti”, Charlotte nosti toiveikkuudesta säkenöivät silmänsä häneen, ”olin Tyn mukana sairaalalla. Hän aikoo aloittaa hoidot!” Alexiinan sydän hypähti. ”Sehän on vallan mainio uutinen! Ihana kuulla.” ”Joo”, Charlotte nyökkäili ja kumartui rapsuttamaan Shaliaa harjan alta. ”Joo, niin on.”
”Hänellä on varmasti toivoa”, Alexiina sanoi ja kurkotti Lovexin satulasta puristaakseen Charlotten polvea, ”kun hänellä on noin hyvä ystävä tukemassa.” ”Saan-ko rat-sas-taa vie-lä?” Isabella ravasi heidän luokseen. Alexiina ja Charlotte olivat jo lopettelemassa ja Charlotte valuikin alas Shalian satulasta. ”Kävele vielä vähän aikaa”, Alexiina neuvoi, ”mutta sitten voisit hoitaa Lunan pois. Se on aika hionnut, joten se kannattaa varmaan pestä, mutta jätä karsinaan siksi aikaa, että kuivuu.” Hän itse sukaisi Lovexin vain pikaisesti ulkopuomilla. Ruuna ei sietänyt lääppimistä tai hoitohetkiä oikein muutenkaan, joten Alexiina teki vain välttämättömimmät ja mahdollisimman joutuisasti. Sitten hän vei sen takaisin laitumelle. Kävellessään laitumilta pois, hänen kännykkänsä soi. Numero oli tuntematon. ”Niin… haloo?” ”Historical Mythsin toimittaja, Laurent Gregs. Onko puhelimessa Orange Wood Ranchin omistaja Alexiina Center?” ”Aina hyvinä päivinä.” ”Heh – mainiota, toivottavasti tänään siis on hyvä päivä. Olisiko teillä hetki aikaa? Olisin pyytänyt haastattelua koskien Waterphewn kulta-aarretta, on kuulemma mahdollista, että–”
”Kuulehan, Laurent”, Alexiina keskeytti seisahtuen, ”en haluaisi olla epäystävällinen, mutta soititte väärään numeroon. Minä en tiedä tästä aarteesta yhtään mitään.”
”Vai niin, olisinkohan voinut saada haastatella aiheesta jotakuta muuta paikallista? Kenties miestänne? Tai–” ”En ilmaissut itseäni tarpeeksi selvästi: kukaan täällä ei tiedä mistään aarteesta mitään. Olette varmasti kuulleet vain päättömän juorun. Pahoittelen ajanhukkaa. Nyt, hyvää päivänjatkoa.”
”Olisinko voinut–”
Alexiina painoi luurin kuvaa. Sitten hän huokaisi. Hän oli yrittänyt kuulostaa aurinkoiselta. Hän jatkoi matkaansa kohti tallia. Voi Andrew. Olihan hänen anteeksipyyntönsä ollut paikallaan ja Alexiina oli antanut sen hänelle anteeksi, mutta se ei hälventänyt tätä kiusaa, joka heitä edelleen vaivasi.
”Terve”, oli Andrew sanonut heidän olohuoneessaan ja noussut seisomaan. ”Sori, että tunkeilin, mutta mulla olisi vähän asiaa...”
”Joka koskee Charlottea. Hän ei ole nyt kotona – vaikka hänen kyllä pitäisi olla”, Alexiina lisäsi hiljaa mutisten. ”Hänellä ei ole lupaa nyt tapailla oikein ketään, hän on kotiarestissa.”
Andrew siveli sileää leukaansa.
”Tää voi kuulostaa rajulta, mutta mulla on syytä epäillä, että Lotte on varastanut multa jotain.”
Alexiinan silmät räpsähtivät pari kertaa.
”Varastanut?” Kylmyys hiipi hänen rintaansa. Miksi Charlotte käyttäytyi näin? Miksi aina, kun hän oli aikuistumassa, hän teki taas jotain niin typerää ja ajattelematonta?
”Mulla oli muutaman tuhatta säästöjä, jotka ukolta jäi. Pidin niitä yhdessä laatikossa. Lotte kävi viikonloppuna mun luona ja oli jonkin aikaa itsekseen. Sen lähdettyä huomasin seuraavana päivänä rahojen olevan poissa. Mulla on syytä epäillä, että Lotte löysi ja otti ne. Se on ennenkin penkonut mun himassa ja juuri sitä lipastoa, jossa rahat oli. Sitä paitsi tiedän sen olleen menossa siitä suoraan markkinoille.” Andrew käänsi kämmenet kohti kattoa eikä Alexiina ehtinyt kuin inahtaa. ”Tiedän, että tää on raskas syytös, mutta ei olisi ensimmäinen kerta. Pahottelen, että jouduin tuleen tänne näin ikävien uutisten kera, mutta ajattelin, että parempi tulla hoitamaan asia suoraan kuin sotkea poliiseja mukaan. Ne kahdeksan tonnia oli perintö mun tyhjää potkaisseelta isäukolta ja todellakin haluan ne takaisin, jokaisen setelin.”
Alexiina veti sieraimet laajentuen henkeä. Hänen täytyi istuutua alas. Andrew naputteli sormilla oman tuolinsa puista selkämystä pää painuneena synkän näköisenä.
Alexiinan täytyi jonkin aikaa sulattaa kuulemaansa. Hänet valtasi hyökyvä pettymyksen aalto.
”Olen pahoillani Charlotten puolesta”, hän sai lopulta monotonisesti sanottua. ”Puhun hänen kanssaan heti, kun hän tulee kotiin. Tietysti saat rahasi takaisin. Meillä ei hyväksytä varkauksia.”
Andrew nyökkäsi kiitokseksi.
”Ja oikeastaan… haluisin tässä samalla pahotella...”, hän kumartui kassinsa puoleen ja nosti sieltä kimpun valkoisia unikoita heilauttaen kasvoilleen tipahtaneet mustat sileät hiustupot pois silmiltään. (”Ooh!” hämmästyi Alexiina.) ”Kuulin, että teille on aiheuttanut hankaluuksia uteliaat tunkeilijat ja vieraat, jotka kaikki etsii Waterphewn kulta-aarretta. Se lehtijuttu, se artikkeli aiheesta, oli mun tekemäni.”
Alexiina nosti päätään kauniista kukista silmät suurina, kimppu kädessään kuin morsiamella.
”Sinunko?”
”Jep. Teen töitä freelancer-toimittajana Waterpnewsissä, eri nimellä tosin, ja kirjoitan juttuja erityisesti historiaan liittyvistä aiheista. Oon tutkinut sitä Waterphewn kulta-aarteen tarinaa jo pitkään. Tarkoitus ei ollut, että juttu aiheuttaisi niin paljon harmia kuin teki. Joten pahoittelut siitä.” Andrew painui anteeksipyytävästi kumaraan.
”Kyllähän se ikävyyksiä toi mukanaan, sitä en voi kiistää”, Alexiina sanoi posket lämpiminä, ”mutta kuka sitä voi koskaan tietää, mitä mistäkin teostaan seuraa?” Sitten hän ajatteli taas Charlottea ja synkkeni. ”Eiköhän sekin kultahuuma hälvene ajan kanssa. Kiitos anteeksipyynnöstäsi. Ja kiitos kukista – aivan ihania! Kuinka tiesitkin ottaa valkoisia, valkoinen on mielivärini?”
Andrew Spencer hymyili hurmaavan vähättelevään tapaansa. Alexiina noukki maasta joltain siihen unohtuneen riimunvarren. Tuskin Andrew oli tämän takana, että nyt yhtäkkiä uusia toimittajia soitteli aarteesta. He olivat varmasti vain päässeet kärryille huhusta omin nokkineen. Niin Alexiina ainakin toivoi. Olisi kamalaa, jos tuo tarina lähtisi elämään omaa elämäänsä kauemmas Waterphewstä. Historical Myths? Eikös se ollut jonkin isomman luokan lehti – ei ainakaan paikallinen? Tuskin hän oli päässyt näistä ajatuksistaan, kun kännykkä soi uudestaan. ”No hei! Elen Vervent Pinceau Périodesta”, tekopirteä naisääni sanoi itärannikon suuntaisella korostuksella. ”Ei ole todellista”, Alexiina ei voinut olla henkäisemättä ääneen, ”johan minä yhdelle toimittajalle jo sanoin: me emme kommentoi koko aarreasiaa!”
”Pardonnez-moi, madame...?” ”Me emme anna haastattelua yhdellekään lehdelle kulta-aarreasiasta!” Alexiina oli painamassa luuria soittajan korvaan, kun nainen sanoikin: ”Koetan tavoittaa Gillianne Wavesia?” Alexiina nosti puhelimen takaisin korvalleen. ”Tämä ei ole Gillianin numero.” ”Ah bon? Kun olen koettanut jäljittää häntä, mutten ole saanut kiinni. Operaattori antoi tämän puhelinnumeron kontaktinumeroksi.” Hetken suhiseva hiljaisuus, johon Alexiina ei oikein osannut sanoa mitään. ”Oletteko ehkä hänen äitinsä?” ”En ole, mutta Gillian on perheenjäsen. Hän on tällä hetkellä Sveitsissä… Ehkä teidän olisi parasta tavoitella hänen vanhempiaan. Voin antaa heidän puhelinnumeronsa.” ”Ce serait génial! Se olisi ystävällistä.” ”Pieni hetki… olen juuri pahassa paikassa...” Alexiina heitti riimunnarun harteilleen, hölkkäsi tallille ja toimistoonsa. Hän otti nopeasti eteensä tyhjän sivun muistivihkosesta ja kynän, jonka toimivuuden testasi sivun reunaan. Lopettamatta puhelua hän selasi Wavesien numeron yhteystiedoistaan. ”No niin, eli tällainen: plus kahdeksan kuusi seitsemän… kaksi kaksi neljä neljä...” Saatuaan koko numeron eteenpäin, nainen kiitti pirteästi. ”Niin... mistä sanoittekaan olevanne?” ”Pinceau Périodesta”, Elen Vervent sanoi, ”taidelehdestä. Merci et bonne journée!”
Alexiina laski hitaasti puhelimen pöydälle. Toimittaja? Kyselemässä Gillianista? Hän istuutui tuoliinsa ja avasi uteliaana tietokoneen. Kuinka kaiken maailman lehtien toimittajat olivatkin päättäneet soittaa hänelle yhtä aikaa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 19, 2021 17:36:43 GMT
Juttuja ja numeroita 16.8.2016 Mischa ja Charlotte istuivat vastatusten, etäällä toisistaan. Asetelmassa oli jotain ulkopuolisen silmään huvittavaa. Kumpikin katseli eri suuntiin. ”Täällä on muuten… kodikasta.” ”Kiitos.” ”Olet sisustanut tosi… hienosti.”
Mischa hymyili. ”Suurin osa on itse asiassa Dewnin valitsemaa.” Sitä ei Charlotte oikein uskonut. Räikeänkirjavat matot, buddhamaiset taulut ja värikkäät helmisomistukset sekä kukkakuosit suorastaan huusivat Mischan kädenjälkeä. Ainoastaan purjeveneen pienoismalli hyllyllä ja seinää vasten nojallaan oleva surffilauta olivat enemmän Dewnin juttu. ”Ööh… miten menee Jordaneilla?” ”Hyvin. Eilen vapautimme sen nuoren suden takaisin luontoon.” Mischa neuloi samalla, kun puhui. ”Mitä sinä siitä teet?” ”Emilylle uutta pannulappua. Raicy poltti edellisen ja ne mitä Emilyllä on, on muutenkin aika huonokuntoisia. On hyvä, että tulit käymään. Dewnin syntymäpäivä on huomenna, mutten ole oikein keksinyt mitä antaa hänelle. Ei materiaa.” Mischa kohotti työtään silmätäkseen sitä paremmin. ”Onko sinulla ideoita?” ”Miten olisi ratsastusretki?” Charlotte hämmästyi miten sai sen sanottua asialliseen sävyyn ilman pilkan tai sarkasmin hohdetta – vaikka tuskin Mischa olisi tunnistanut kumpaakaan. Hänhän kun halusi aina uskoa kaikista pelkkää hyvää… Täydellinen vastakohta Charlottelle. ”Dewn on puhunut ystävälleen, jolta kuulin, että haluaisi alkaa taas ratsastamaan.” Siinä. Kerralla ja kunnolla kepillä herhiläispesään! Mitäs siihen sanot, Miss Sunshine? Mutta hämmästyneemmäksi ei Charlotte olisi voinut Mischan reaktiosta tulla, mikä ei ollut ollenkaan sitä, mitä hän oli odottanut. ”Hmm… niin... mustangiretki. Minäkin olen ajatellut sitä.” Hän sanoi sen aivan rauhallisesti ja oikeasti asiaa pohtien. ”Ai olet?” Charlotten suu loksahti auki. Ei saarnaa suitsista kidutusvälineinä? Ei motkotusta ihmisestä eläimen päällä kuin julmana orjakuninkaana? Mitä oli tapahtunut sille Mischalle, joka päästi irti vaarallisia hevosia vapautusliikkeenään tai sätti kentän laidalla ratsastajia? Nora saisi pettyä. ”Olen itsekin menossa Thomasin kanssa mustangiretkelle tarkistuskierrokselle ja menemme ratsain. Ehkä Dewn voisi tulla mukaan. Jos siis luulet, että hän on siihen valmis...” Charlotte oli mykistynyt. ”Etkö sinä… ole sitä vastaan? Ratsastamista?” ”Olen, mutta Thomas on saanut minut ymmärtämään, että joissain tapauksissa se on hyväksyttävää. Kun hevosella ei ratsasteta oman edun tavoitteluksi ja ihmisen itsekkääksi huvitukseksi, vaan hyvästä ja eläinten hyvinvointia pidemmällä tähtäimellä edistävästä syystä, silloin se voi tietyissä tilanteissa ja tietyssä tapauksessa olla hyväksyttyä.” Mischa veti henkeä. Charlotte puisteleksi päätään uskomatta korviaan. Mischa oli tekopyhimys. Sitä hän oli. Haukkua nyt muita ratsastajia, mutta itse kuitenkin ratsastaa heti, kun se jostain syystä sopiikin… Charlotte oli jo melkein murjauttamassa jotain epäkohteliasta, mutta muisti sitten, että hänen oli tarkoitus olla Mischan kanssa hyvissä väleissä. Teeskennellä ystävää… Nora ja Noran mestarisuunnitelmat… Ensimmäinen vaihe meni jo vessasta alas. Paitsi jos… Ehkä Dewn ei niin ilahtuisi ratsastusretkilahjasta? Ei ainakaan, jos sen antaisi kuka tahansa muu. Mutta miten hän reagoisi siihen, jos sen antaisi armas Mischa? ”Oletko varma, että Dewn on tosiaan sanonut sellaista? Ei hän minulle ole puhunut mitään, että kaipaisi sitä.”
”Ei tietenkään – hänhän tietää, miten vastaan olet ratsastamista… ei hän ole uskaltanut. Mutta kyllä hän oikeasti kaipaa ratsastamaan”, Charlotte kiirehti vakuuttamaan sormet ristissä pöydän alla. ”Mutta ei siten miten te ratsastatte!” Äkkiä Mischa kuulosti taas itseltään. ”Jos hevosella ratsastaa, sen tulee olla luonnollista. Ilman varusteita ja hevosen ehdoilla ja hyvään tarkoitukseen, suuremman edun puolesta.” ”Ilman muuta”, sanoi Charlotte pitäen pokerinaaman ja kurkotti taittamaan pöydällä kasvavista herneistä itselleen palon. ”Ei siten, miten te äskenkin ratsastitte”, Mischa jatkoi kimakaksi muuttuneella äänellä. ”Näin teidät kentällä. Alexiinan hevonen oli kivuissa ja peloissaan ja koetti heittää hänet selästään, mutta ette tehneet asialle mitään! Jatkoitte vain!”
”Lovex on sellainen”, Charlotte sanoi rohmuten kaikki hernepallerot kerralla suuhunsa. Olivatpa ne makeita! ”Pukkikone. Jotkut hevoset on.”
”Eivät ilman syytä! Se oli viesti epämukavuudesta, kivusta!”
”Mikset mene äitille vikisemään?” Charlottea huvitti kuvitella, miten äiti reagoisi, jos Mischa tulisi suinpäin syyttämään häntä eläinrääkkäyksestä. Saisipa äitikin kokea mitä Charlotte on koko ajan yrittänyt Mischasta heille kertoa! ”Minä uskallan seistä aatteideni takana.” Charlotte hymyili silmiä räpsytellen avatessaan toista hernepalkoa. ”Mitä pidät?” Mischa näytti neulomustaan. Se oli sahalaitaraidallinen; sähkönsinistä, lehtivihreää, kananmunankeltaista. Ei ihan Charlotten mieltymysten mukainen. ”Hieno.” ”Mitä sinä annat Dewnille?” Charlotte pudotti tyhjät hernepalonkuoret pöydälle. ”Riittäisikö lämmin kädenpuristus”, hän mutisi. ”En tiedä. Vihaan lahjahärdellejä. En ikinä keksi mitään.” ”Minulla on ehdotus”, Mischa sanoi avuliaasti, ”etkös sinä tunne sitä Rosaa, Dewnin ystävää?” Charlotte meni varuilleen. ”Tavallaan...”
”Voisit pyytää hänet taas tänne. Eihän siitä kauaa ole, mutta se varmasti ilahduttaisi Dewniä. Nyt vielä, kun on kesä. Me voimme yhdessä maksaa hänen matkakulunsa.” Charlotte tajusi siinä ja nyt, ettei tuntenut Mischaa alunperinkään. Kuka hän oikein oli? Ensin hän suostui ratsastusretkeen, joka jo se oli täysin uskomatonta (ja heti toisessa lauseessa haukkui muut, jotka ratsastivat), mutta sitten vielä tarjosi itse auttavaa kättä suoraan Noran ja Charlotten (tai lähinnä Noran) suunnitelmaan. Oliko tämä jotain kieroa peliä, käänteistä psykologiaa? Charlotte tarkkaili Mischan kasvoja. Niiltä ei kuvastunut mitään, mistä olisi jäänyt kiinni Charlotten tarkalle BS-tutkalle. Saattoiko hän olla tosissaan? ”Hmm… täytyy hakea lisää lankaa. Käväisen yläkerrassa.” Mischa nousi ylös. ”Juu, ei kiirettä.” Charlotte katsoi hänen nousuaan puolapuille. Heti kadottuaan näkyvistä, Charlotte pomppasi ylös ja kiirehti astiakaapeille. Hän alkoi aukoa ovia. Hyllyllä oli erilaisia pikku rasioita, jotka olivat heti epäilyttäviä. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Mischan vaaleanvihreä kesätakki, pitkä ja nyöritetty, useilla pullottavilla taskuilla varustettu ja täynnä siihen kuumaliimattuja tai ommeltuja merkkitarroja, roikkui naulassa lähellä avointa ulko-ovea. Charlotte vilkaisi tikapuille ja hyökkäsi sen luo, penkoen sitä hätäpäissään, mutta niin hiljaa kuin mahdollista. Hänen sormiinsa osui jokin paperilappunen. Mischan jalat ilmestyivät ylimmälle puomille. Charlotte pelästyi niin, että pudotti paperin, oli mämmikoura eikä meinannut saada sitä takaisin sormiinsa ja Mischa oli jo puolessa välissä tikkaita; Charlotte tunki hätäisesti sormenpäihin napanneen lapun farkuntaskuunsa ja istahti tuoliin hengästyneenä samaan aikaan, kun Mischa loikkasi alas. ”Etsitkö jotain?” Charlotte otti luonnollisimman ilmeensä. ”Ööh – joo, olisin ottanut vettä, mutten löytänyt laseja.” ”Täällä on mukit”, Mischa käveli yhdelle korkeista astiakaapeista. Charlotte nolostui huomatessaan, että oli jättänyt juuri sen oven hiukan raolleen penkoessaan paikkoja. Huomasiko Mischa? Ainakaan hän ei sanonut mitään... ”Kiitti...” Charlottea hävetti. ”Löysitkö sitä korua, jota etsit?”
”Mitä?” Mischa juoksutti mukiin vettä ja toi sen Charlottelle. ”Sitä hopeakorua.”
”...Ai sitä”, hetken Charlotte oli luullut Mischan puhuneen Dewnin kirotusta kultakorusta, jonka Charlotte aina hukkasi yhä uudestaan. ”En… Dewn sanoi pudottaneensa sen mereen.” Oli suuri helpotus lähteä pois. Teennäinen kaveraaminen oli rankkaa. Charlotte meni puolikävelyä, puolihölkkää alas myllymäen polkua. Sen varrelle olivat nousseet lyhdytetyt valotolpat. Erään haapapuun oksalta toisen rungolle roikkui sievää valonauhaa Charlotten rientäessä sen ali. Hänellä oli kännykkä kädessään. Soita – tiedät kyllä miksi, hän naputteli mennessään.
* ”Lukekaapas tämä.” Äiti jakoi tulostettuja papereita illallispöydässä. ”Mikäs tää on?” Kitty nuoli sormiaan puhtaaksi ja tarttui ensimmäisenä paperiin. ”Hei… vau! Cool!” ”Mitä siinä on?” Isabella kuikuili Kittyn vieressä nähdäkseen. Äiti istuutui hymyilevänä alas. ”Turhaan olimme Gillianista huolissaan. Hän on jo päässyt pitämään oikeaa taidenäyttelyä!” ”Minähän sanoin”, sanoi isä kaivellessaan korista itselleen sopivaa leipäpalaa. Charlotte oli ollut omissa maailmoissaan, mutta Gillianin nimi palautti hänet ruokapöydän ääreen. ”Gillian on vankina.” Kuka sen sanoi? Ai hän – suu oli liikkunut ennen kuin oli antanut sille luvan. Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Hän oli puhunut liian vaisusti. ”Makeeta”, Kitty hehkutti ja antoi paperin eteenpäin. ”Olis kyl ollu siistiä lukea Gillianin haastattelu.”
”Se saattaa olla tulossa”, äiti hymisi. ”Sain puhelun taidelehdestä. He tavoittelivat Gilliania, joten annoin heille Wavesien numeron.”
”Mikset Gillianin?” ”No, he eivät olleet saaneet häneen yhteyttä.”
”Kuten ei kukaan meistä...”
”Ty sanoi, että Gillian on Echlouvessa vankina”, sanoi Charlotte nyt kovemmalla äänellä. Hänen äänensä värähteli epävarmuudesta. Häneen vain vilkaistiin. ”Kui vankina?” kysyi Kitty vastapäätä. ”Vankitornin prinsessaa… prinsessaa… prinsessaa”, Robert rallatti ja lusikoi perunamuusia. ”Hän oli laittanut Tylle sellaista viestiä...”
”Lottella oli hyvin vilkas tarina”, äiti sanoi ottaen salaattikulhon vastaan. ”Kerropas se uudestaan. Siinä oli ainakin vampyyrejä.”
”Ei tämä siihen liity”, Charlotten ääni muuttui muminaksi. ”Se oli pelkkää soopaa, mutta Ty sanoi...” ”Onko kellään suolaa? Anna, ojennatko suolan?” Ei kukaan uskonut eikä kuunnellut. Charlotte tunki kädet murjottaen taskuihinsa. Hänellä oli siellä jotain… Sormet tapasivat jotain kahisevaa. ”Eipä tässä paljoa mainittu”, totesi isä luettuaan äidin netistä tulostuttaman lehtiartikkelinpätkän. ”Sitä paitsi tässä on virhe.”
”Virhe? Miten niin virhe?” äiti ihmetteli. ”’Gillianne Waves, lupaava ja herkän maalaustekniikan omaava, herra von Zught vanhemman vaimon oma tyttärentytär’”, luki Raicy. ”Jostain syystä luulevat Gillianin olevan von Zughteille sukua.” Charlotte – joka oli tuijottanut pöydän alla sylissä kämmenellään olevaa paperinpalasta – ponkaisi päänsä pystyyn ja katsoi miten äiti reagoisi. Äiti tuijotti isää hetken suu auki täysin hölmön näköisenä, katsoi Kittyyn (joka ei onneksi ollut kuullut, koska lörpötteli Isabellan kanssa) ja tuntui sitten naksahtavan takaisin päälle vaisusti todeten: ”Ai… katsos vain, en edes huomannut sellaista.” ”Hmph.” Isä ojensi artikkelin Charlottelle ja tarttui haarukkaan ja veitseen.
Charlotte nosti oman löytölappunsa pöydälle. Siihen oli kirjoitettu vinolla, vapisevalla käsialalla ilmiselvästi puhelinnumero. Kenen numero se mahtoi olla? Jonkun Mischan salaisen ystävän? Charlotte luki artikkelin. ”Mistä tämä tuli?”
”Kun sain sen puhelun, selvitin netistä mikä se sellainen Pinceau Périoden lehti oikein on. Sieltä sivuilta huomasin tämän jutun, josta Wolfgangin nimi pisti silmään.” Ehkä Ty sitten kuitenkin oli erehtynyt. Charlotte ei tiennyt mitä ajatella. Toisaalta, miksei kukaan sitten saanut Gillianin omaan numeroon yhteyttä? Charlotte vilkaisi lappua pöydällä. ”Sori, että tullaan myöhässä.” Eteisestä kuului kopinaa ja melua, kun Dewn, Mischa ja Ed saapuivat. Ed laukkasi heti innoissaan tervehtimään kaikkia pöydän ääressä olijoita. Robert heitti sille palan leikkelettä leivältään. Äiti teki tilaa. ”Ehdimme vasta aloittaa.” Dewnin hiukset olivat kosteat ja posket punaiset kuin terveellisen liikunnan jäljiltä. ”Oliko töissä mukavaa?” ”Parille englantia puhumattomalle turistille piti neuvoa missä Goldminerscamp on”, hän sanoi vetäessään itselleen tuolia. Mischa sipsutti vapaalle paikalle pöydän toiselle puolen Charlotten viereen. Emily tarjosi salaattikulhoa. ”Kiitti.” ”Lukekaa tekin tämä”, äiti sanoi ja näytti artikkelia. ”Siinä on ihan pikkuinen maininta Gillianista.” Mischa kiitti Alexiinaa niin ällömiellyttävän suloisesti leipäkorista, että Charlotten teki mieli muistuttaa häntä siitä, mitä tämän pitikään sanoa. Dewn istui kuitenkin vastapäätä, joten Charlotte piti suunsa supussa. ”Eikö hänestä vieläkään ole kuulunut?” Dewn kysyi jutun luettuaan ja tarttui niin nälkäisen oloisena haarukkaan, että Charlotte mietti pitikö Mischa häntä pupunruoalla nälässä tuulimyllyllä. ”Ei, mutta oli mukava tietää hänestä edes jotakin kautta. Nyt ainakin tiedän, että kaikki on hyvin.” Charlotte pyöritteli haarukkaa perunamuusissa. Opheliac alkoi soida. ”Ei puhelimia syödessä”, äiti tuumasi. ”Sori...” Nora. Charlotte nousi pois pöydästä. ”Haloo”, hän sanoi ehdittyään ulos kuistille. Ed oli seurannut häntä. ”Mitä olet saanut selville?” Nora meni suoraan asiaan. Taustalla kaikui kuulutusten omaista melua ja hälinää, satunnaisia hevosenääniäkin. ”En minä mitään löytänyt.” ”Etsitkö kunnolla?” ”En voinut, Mischa oli paikalla… mutta nopealla vilkaisulla en kyllä löytänyt yhtään mitään.” Tai – melkein yhtään mitään. ”Oletat löytäväsi yhdellä vilkaisulla?” Nora kimitti. ”Suoranaisesti tämä ei minua edes kiinnosta. Oletko saanut mitään oikeasti merkityksellistä aikaiseksi?” ”Kyselin taustoja. Mischa on kotoisin Michiganista. Perhe asuu Chicagossa, niin kuin jo kerroin. Isänsä on sotilas, mutta ymmärsin, ettei asu enää Mischan äidin kanssa. Äiti on kampaaja. Siskot ovat viisitoista ja yhdeksänvuotiaita.” Charlotte vilkaisi kohti ovea varmistaakseen, ettei kukaan vain kuunnellut hänen selkänsä takana. Hän piti kämmentä suunsa ja kännykän edessä puhuakseen hiljaa. ”Hetkinen – sanoitko sotilas? Luin jutun kadonneesta sotilaasta, Arban Minthillistä. Hän oli sotilaslentäjä ja kommennolla ilmalennolla… missäköhän päin, en enää muista. Joka tapauksessa, hän katosi sillä lennolla omituisissa olosuhteissa. Enpä lukenut sen tarkemmin, mutta voisin etsiä sen artikkelin uudelleen.” Charlotte olisi voinut viisveisata Mischan kadonneista sukulaisista. Parasta olisi, jos tämä katoaisi ihan itse... Se oli ilkeästi ajateltu, mutta kai sitä oman mielensä sopukoissa sai ajatella mitä lystäsi? ”Muuta?” ”Ehdotin, että hän antaa Dewnille lahjaksi ratsastusretken. Se ei mennyt ihan niin kuin piti. Hänestä se oli hyvä idea.”
”Eikös hänen pitänyt olla joku eläinaktivisti?” ”Piti. Tai siis on. Ei mitään hajua.” Ulko-oven lasiin tuli koputus. Charlotte säikähti ja oli pudottaa puhelimensa. Äiti ilmeili ja suunsa liikkui muotoon: ”Tule syömään. Jäähtyy!” Charlotte ravisti nopeasti päätään. ”Minun pitää mennä, mutta vielä yksi juttu...” ”Parasta olla näiden ulkomaanpuheluiden arvoinen...”
”Niin kuin se sinun lompakkoasi polttelisi. Mutta kuitenkin – Mischan mielestä minä voisin kutsua Rosan käymään. Dewnille yllätykseksi.” ”Oli tämä puhelu sitten hintansa väärti”, Nora kuulosti olevan mielissään. ”Hienoa. Niinhän sinä tietenkin teet.” ”Eikö sinua yhtään ihmetytä?” tivasi Charlotte. ”Miksi hän sellaista pyytäisi?”
”Mitä väliä sillä on? Olen jo puhunut Rosalle asiasta, joten tällä suunnalla asia on hoidettu. Nyt sinun vain pitää pyytää häntä.” Charlotte ei kysynyt miten Nora saattoi olla toimissaan jo niin pitkällä, kun asia oli vasta tullut puheeksi pari tuntia sitten. Tutkimattomat olivat Noran tiet ja keinot… ”Dewnin synttärit on jo huomenna… tuskin hän niihin kerkeää.”
”Älä laske lintujasi ennen kuin kaikki ovat laskeutuneet.”
”Mitä?”
”Soita nyt vain hänelle. Tekstaan hänen numeronsa.” Charlotte palasi sisälle. Mischa piteli Charlotten ruokapöydälle unohtamaa puhelinnumerolappua sormissaan. ”O-ou...”, Charlotte sanoi hiljaa. ”Mistä sitä tämän sait?”
Charlotte ei voinut vastata. Päässään hän piirteli kuvioita ja ympyröitä, jotka eivät tuntuneet johdattavan ikinä minnekään. ”Löysin...” ”Hei – miten se tänne on joutunut?” Dewn kurotti kättään pöydän yli. Oli Mischan vuoro kiusaantua. ”Se oli sinun taskussasi.” ”Täh? Se oli sinun taskussasi”, Charlotte mölähti ennen kuin ehti sulkea suunsa. Dewn ja Mischa katsoivat molemmat häneen – kuten myös äiti ja Kitty, jotka seurasivat tapahtumaa sivusta. ”Ajattelin, että ehkä se on Rosan numero ja otin sen talteen...”, Mischa räpsytteli silmiään. ”Rosan?” Dewn näytti siltä kuin ei ymmärtäisi enää mitään. Charlotte valui tuolissaan alemmas ja toivoi, että voisi poistua tilanteesta. ”Ei tämä ole minun.”
”Mutta löysin sen taskustasi.”
”Joo, kun löysin sen maasta. Sen oli pakko pudota isältä, koska ei tämä minun ole.” ”Mikä on pudonnut minulta?” Raicy kysyi pöydän toisesta päästä missä oli rupatellut äitinsä kanssa. ”Tämä lappu, jossa on jonkun puhelinnumero”, Dewn nosti lapun ilmaan ja nyt kaikkien huomio oli siinä. ”En ole koskaan nähnytkään”, isä tihrusti. ”Kenen numero se sitten on?” Kitty kysyi. ”No kun ei kukaan tunnu tietävän...” ”Eikö kannattaisi soittaa siihen, sillähän se selviää”, tuli totuus Robertin suusta. ”Näin on”, äiti yhtyi ja nojasi laiskasti taa silmät puoliummessa. ”No jaa...” Dewn oli kohauttamassa olkaansa.
”Pitäähän se nyt selvittää”, Charlotte sanoi.
”Kuka haluaa soittaa?” Kukaan ei tarjoutunut, joten Dewn huokaisi. ”Lainaan kotipuhelinta…” Charlotte hotki ruokaansa pikavauhdilla ja seurasi sitten perässä eteiseen. Hän halusi ehdottomasti tietää kenen numero oli! Dewn seisoi seinäpuhelimen edessä kulmat kurtussa ja paineli siihen paperissa olevia numeroita. Kohta tuli Mischakin Charlotten taa, samoin Robert ja Isabella. Aikuiset jatkoivat arkipäiväisen tylsää jutustelua olohuoneessa; he eivät selvästikään nyt oikein ymmärtäneet, miten jännän äärellä tässä oltiin. ”Öh–”, Dewn sanoi; joku oli kai vastannut. ”Puhutteko englantia…?” Charlotte jännittyi. Mitä ihmettä? ”Anteeksi, taisi tulla väärä numero…” Dewn painoi luurin takaisin pidikkeeseen.
”Soittiko se ulkomaille?!” ”Ensin sieltä vastattiin saksaksi. En oikein saanut kunnolla selvää. Joku Celeste Comben parantola?” Muut katsoivat toisiinsa ja kohauttivat olkiaan. Dewn ravisti päätään. ”Roska varmaan.” Hän tiputti numeron roskakoriin. He palasivat Mischan ja lasten kanssa olohuoneen puolelle, mutta Charlotte – jolla oli kumma tunne – meni ottamaan lapun takaisin roskakorista. Hän ei tiennyt vielä miksi, mutta jotenkin hänestä tuntui, että asialla oli jotain merkitystä. Olihan sen numeron nyt pakko tulla jostain! Se oli käsin kirjoitettu. Miten se muutenkaan olisi heille päätynyt? Dewn oli toistanut muille soiton tapahtumat. ”Sinä siis löysit sen?” äiti, joka oli nyt tullut uteliaaksi asiasta, tarkisti. ”Maastako?”
”Kun laitettiin isän kanssa myllyn tolppia, siinä se oli. Luulin, että se oli pudonnut isältä.”
”Muistan kyllä”, Raicy sanoi, ”mutta en ole eläissäni nähnyt sitä paperia eikä se varmasti ole minun kirjoittama.” Dewn raapi takaraivoaan neuvottomana. ”Tuuli on voinut tuoda sen”, Emily tuumasi. ”Laitanko kahvia tippumaan?” Isabella ja Kitty keräsivät pöydästä astiat, Robert konkkasi ylijäämät jääkaappiin, Emily otti esille kakkua ja kupit. Äiti aukaisi television ja isä poistui hetkeksi jonnekin. Dewn, Mischa ja Charlotte jäivät pöydän ääreen. ”’Soittakaa siihen numeroon...’”
”Sanoitko jotain?” Dewn oli venytellyt makeasti ja ravistellut kaksin käsin hiuksiaan, jotka olivat kuivuneet mielenkiintoisille lainekiehkuroille suolaisesta merivedestä. Charlotte säpsähti ajatuksistaan. ”E-ei mitään...” Mutta mitä jos? Hän katsoi numeroa ja nousi hitaasti seisomaan. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota, kun hän nousi portaat omaan huoneeseensa, sulki oven ja otti kännykän esiin. Hän ei uskonut enteisiin, kohtaloon tai maailmankaikkeuden viesteihin. Ei varsinaisesti. Ei ainakaan kovin tosissaan… mutta nyt hänellä oli sellainen tunne, että isommat rattaat kuin ihmismieli olivat liikkeellä. Ja hänhän osasi saksaa. ”Hallo, das ist das Sanatorium La Colombe Céleste, Vienn Carim spricht.”
Charlotten suu oli auki, mutta sanoja ei tullut. Mutta toisessa päässä ehdittiin ensin. ”Oletteko te Boulice?” ystävällinen naisääni kysyi.
”Boulice?” Soittakaa siihen numeroon! ”Boulice Antonios?” Charlotte hengähti.
”Gillian on odottanut soittoanne!”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 26, 2021 14:26:51 GMT
In The Rain 16.8.2016 Iltapäivällä satoi. Lammen pinta väreili kauniita ympyröitä ja kaaria, lehdet napsuivat pisaroista ja kaartuivat vetten painosta. Sisältä kivitalosta raolleen unohtuneesta ikkunasta soi patiolle asti lempeästi klassista, Edvard Griegin Aamua. Gillian sai saksanhirvimaalauksensa valmiiksi. Pyyhkäisten hiuskiehkurat otsaltaan hän käveli niin monta askelta taaksepäin, että korituoli tuli vastaan ja lysähti siihen tauluaan ihailemaan. Kullankeltaista, ruskeaa, valkoista… Sarvistaan roikkuivat sulat ja helmet; kukkia, simpukankuoret ja kierteiset kotilot. Kauniit, ystävälliset silmät. Maalaus oli valoisampi ja keveämpi kuin mikään, mitä hän oli aikoihin tehnyt. Hiljaisesti ja rauhallisessa, tyynen tyytyväisessä mielentilassa Gillian kokosi maalaustarvikkeensa, telineen ja otti taulun. Hän olisi halunnut näyttää sen Liville, mutta tyttöä ei ollut näkynyt koko päivänä – ei edes aamuruokailussa. Eteiskäytävällä tuli vastaan Albert. Nuorukainen oli aina yhtä tympeän näköinen, kuten nytkin, lonksutellessaan pitkine raajoineen Gilliania vastaan pään kummallisesti nytkähdellessä edestakaisin kuin strutsilla. Strutsia hän muistutti muutoinkin; puuhkamainen huivi ja ryppyinen pöyhkeä takapuolen ylle harsottuva hihaton neuletakki tekivät huvittavan vaikutelman. Gillian hymyili. ”Was lächelst du an?” Albert pysähtyi. Hän oli tänään taas ehostanut kasvojaan poskipunalla ja vihertävällä luomivärillä. Gillian pudisti pienesti päätään, loi katseensa lattiaan, mutta hymyili yhä. Albert tykkäsi uhitella, mutta todellisuudessa hän oli sangen harmiton. Sen Gilliankin oli jo oppinut. ”Ist dein Bild fertig?” Albert osoitti luisevalla sormellaan taulua. Hän puhui aina pelkkää saksaa eikä Gillian osannut saksaa, mutta jotenkin he silti yleensä onnistuivat kommunikoimaan. Gillian näytti hänelle maalausta. ”Hmmmmmph”, sanoi Albert sitä silmäiltyään. Sitten hän pöyhisti puuhkaansa. ”Vienn will mit dir reden. Es geht wahrscheinlich um die Termine des Arztes.” Gillian ymmärsi nimen ’Vienn’ ja Albertin käden huiskauksen kohti toimistoa, kiitti niiaten ja jatkoi matkaa. Vienn oli hurjan mukava työntekijä, Gillianin lemppareita Colombe Célestessä. Hän oli aina iloinen ja vähän höslä, mutta hänellä oli aina aikaa kuunnella ja kannustaa ja tarjota lohdutusta - oikea sellainen äitihahmo. Hän rupatteli kirjapino sylissään Suzanin kanssa, jonka istui tietokoneella. ”Gillian!” Vienn ilmoitti iloisena. ”Oletko saanut taulusi valmiiksi?” ”Albert taisi sanoa, että sinulla on jotain asiaa...” Gillian näytti heillekin maalaustaan. ”Ehdottoman hieno!”
”On, Gillian.” ”Ajattelin, että… ajattelin, että voisin jättää sen tänne. Antaa teille.” ”Antaa meille?” Vienn oli yhtä ilahtunutta hymysuuta. ”Niin… Colombe Célestelle.” ”Kuinka kaunis ajatus, Gillian. Kiitos, otamme sen mielihyvin tänne.”
”Sehän sopisi aivan suurenmoisesti teidän käytävän seinälle!” Vienn innostui ja rupesi jo huitomaan kirjoja täynnä olevilla käsillään. Gillian laski taulun lattialle nojatuolia vasten. ”Täytyy heti pian käydä se pystyttämässä sinne!” ”Oliko teillä jotain asiaa…?” Suzan klikkaili tietokoneella. ”Lääkäriaikoja tässä varailimme. Sopisiko sinulle ylihuomenna aamupäivällä kello 10?” ”Onko tohtori Blez?” Blez oli tiukanoloinen ja varmaotteinen, mutta hyvin ammattitaitoinen iäkkäämpi naislääkäri, joka oli tutkinut Gillianin hänen tultuaan parantolaan sekä määrännyt hänen lääkityksensä. ”Ei, tohtori Blez on lomalla. Tohtori Claus Franksten tuuraa häntä.” Se turvallinen, rauhallinen kupla Gillianin sisällä poksahti äkkiä rikki. ”H-hän on mies…?” ”Hän on mies”, Vienn remahti nauramaan. ”Herrasmies oikein – naistenmies suorastaan!” Suzan loi Vienniin katseen, joka pyysi hillitsemään itseään, mutta vanhempi hoitaja vain jatkoi nauruaan ja marssi kirjoineen ulos toimistosta. Gillian puri huolestuneena kynsiään. ”Onko jokin vialla, Gillian?” Suzan kysyi. ”Onko… onko Boulice vieläkään soittanut?” Suzan näytti sympaattiselta. ”Ei ole. Joko olet päättänyt haluatko itse soittaa hänelle?”
”Ei”, Gillian sanoi nopeasti. ”Ei sen… ajattelin vain...”
* Mutta vain kaksi tuntia myöhemmin…
”Gillian, sinulle on puhelu.” Gillian oli syömässä vanukasta. Se oli ensimmäinen kerta siellä, jolloin hän oli nauttinut myös jälkiruoan. Albert oli ampunut häntä oman lusikkansa avulla hyytelöpläjäyksillä, kunnes Kiril oli hermostunut niin, että oli ravistellut pöytää ja kaatunut lattialle. Hänet oli pitänyt taluttaa pois ruokalasta rauhoittumaan.
Suzan kumartui Gillianin pääpuoleen ja kuiskasi: ”Ehditkö tulla, vaikka ruokailusi on vielä kesken vai pyydänkö soittamaan uudelleen?” ”Ku-kuka siellä on?” Vanukas tutisi hänen ajatellessa kauhulla äitiään. Tai ehkä se olisi isoäiti. ”Boulice.” Lusikka oli pudota suusta. ”J-joo – minä tulen…!” Gillian sai jäädä rauhassa puhelimen kanssa huoneeseen. ”H-haloo?” hän vastasi siihen varovaisesti; Boulicesta ei koskaan tiennyt auttaisiko hän Gilliania vai toimisiko Zoey Wavesin kätyrinä. ”Gills?!” ”L-Lotte??” Gillian ei ollut uskoa korviaan tunnistaessaan tutun äänen. ”Oletko se s-sinä?”
”Ei, vaan oletko se sinä?” Lotte pihisi. ”Minä arvasin! Minä vain tiesin, että tämä liittyy jotenkin sinuun!” ”Ku-kuinka…? M-miten osasit soittaa tänne?” ”Se on pitkä juttu. Kerro sinä ensin, missä oikein olet? Mikä hemmetin paikka se on? Mikset vastaa puhelimeen etkä ole ollut enää Chatterissa?!”
Gillian oli onnellinen kuullessaan Charlottesta, mutta nyt hiljaiseen riemuun hiipi mukaan jokin puristava, kuristava, ahdistava pieni tunne. ”E-en ole voinut...” ”Mitä? Linja särkee”, Lotte rääki. ”Oletko vielä siellä? Haloo?!” ”Olen. Minä… Minä olen eräässä parantolassa.” Äidin hirmuiset kasvot uhkaavalla äänensävyllä julistamassa: ”Etkä kerro kenellekään missä olet tai miksi!” nousivat pintaan, mutta Gillianin oli kerrottava; edes jonkun oli tiedettävä. ”Täällä Sveitsissä. Minä… voin jo ihan hyvin.” ”Parantolassa...?” Lotten ääni tihkui epäuskon, pahan aavistuksen ja uteliaisuuden sekoitusta. ”En usko, että joudun olemaan enää pitkään”, Gillian sanoi nopeasti. ”Mutta kerro mitä teille kuuluu! En ole kuullut teistä kenestäkään mitään kuukauteen… Miten hevoset voi? Mitä Oliverille kuuluu? Kittylle ja muille?” Kai Charlotte ymmärsi, että Gillian oli tässä tilanteessa enemmän puhekaverin tarpeessa, koska antoi tarkentavien jatkokysymysten toistaiseksi olla ja kuuliaisesti kertoi typistetyn version kaikesta, mitä sillä hetkellä mielenpäälle muistui. ”Sehän on kamalaa!” Gillian henkäisi kuultuaan Tystä. ”Voi ei… minun täytyy maalata hänelle jotain lohdutukseksi.” ”Me luettiin se juttu sinusta – tai se maininta, enemmänhän siinä puhuttiin Wolfgangin näyttelystä.” Gillianin vatsassa heitti. Lievä kuvotuksen kaltainen maku nousi kielelle, suuta kuivasi. Hän ei kyennyt sanomaan kuin: ”Ai.” ”Äiti varmaan haluaa puhua kanssasi nyt, kun sinut vihdoin sai kiinni. Odotatko hetken niin–”
”Ei”, Gillianin ääni värähti, ”ei… Minä… älä kerro kenellekään missä olen. Ole kiltti. En… olisi saanut kertoa sinullekaan...”
”Miten niin et saa kertoa?” Lotte sanoi tiukasti. ”Kuka sen kieltää?” ”Minä en vain halua...” Gillian puri poskeaan ja hiveli hajamielisesti sormella karkeaa seinää. ”Ole kiltti äläkä puhu kenellekään. Sano vain, että minulla on kaikki hyvin. Lupaatko?” Charlotte oli painostavalla tavalla hiljaa. ”Lupaathan, Lotte?” ”No selvä sitten. En kyllä ymmärrä miksi.”
Gillianin piti sanoa ”kiitos”, mutta pala kurkussa tyrehdytti sanat kuin koskeen pistetty pato. Häntä pisti sydämestä, mutta ei halunnut, että kaikki alkaisivat spekuloimaan mitä hänelle oli tapahtunut. Asiat olivat nyt... hyvin. Kaikki oli kunnossa. Ja kun hän lähtisi täältä, hän unohtaisi Sveitsin ja Echlouven ja palaisi entiseen elämäänsä. Entiseen elämäänsä… Ennen puhelun loppumista, Charlotte tiedusteli vielä Duvellin esityslipuista. ”Ajattelin vain… että saitkohan niitä koskaan...?” Gillian katsoi ulos. Sadepisarat olivat tehneet lasiruutuun kuvion, joka muistutti hologrammia; monta pikku-Gilliania toistui niiden kirkkaista helmiäismäisistä pinnoista. ”En. Anteeksi.”
”Juu… niin vähän arvelinkin. No… voin varmaan soittaa tähän numeroon uudestaan, jos haluan jutella?”
”Voit”, Gillian sanoi helpottuneena. ”Kiva, kun soitit.” Hän laski puhelimen korvaltaan ja unohtui tuijottamaan sateeseen. ”Wer war das?” Albert oli seisonut nurkan takana olka seinää vasten nojaten. Gillian punastui pahastuneena, että joku oli kuunnellut hänen yksityistä keskusteluaan. Hän ei vastannut, vaan asetteli puhelimen takaisin paikalleen. ”Weißt du wo Liv ist?” Albert jatkoi. Hänellä oli luurankomaisissa sormissaan jotain limaista ja kirkkaanvihreää, jota venytteli kuin aikansa kuluksi. Kuin jättimäistä myrkyllistä räkää. ”Man sieht ihr nie, wenn es regnet. Ich wundere mich warum.”
Gillian ei halunnut olla epäkohtelias, mutta reagoimatta Albertin puheisiin aikoi poistua huoneesta. Se ei kuitenkaan käynyt aivan niin yksinkertaisesti. Albert astui lähemmäs oviaukon eteen Gillianin tielle. Vaikka hän oli laiha, hän oli pitkä kuin puu ja tuntui yltävän luisevine raajoineen lattiasta kattoon asti. Ja hän jatkoi tuon limanuljaskan venyttelyä aivan kuin olisi muuten vain sattunut tulemaan vähän tielle. ”Väistäisitkö, Albert”, sanoi Gillian hiljaa. ”Ich habe gefragt, warum sie nie hier ist, wenn es regnet.” Albert venytti limanuljaskaa niin pinkeäksi, että Gillian pelkäsi sen kohta napsahtavan poikki ja iskevän tätä kasvoihin. ”Aber sie werden es nicht sagen.” ”Päästä minut pois, Albert.” Lima kimposi Albertin kiristyneestä otteesta, lätsähti seinään ja jäi siihen kiinni. ”Sag ihr, sie soll aus dem Versteck kommen!” Albert oli yhtäkkiä laskenut molemmat kätensä Gillianin olkapäille; ne olivat kylmät, kylmät kuin jääpuikot, ja samaan aikaan, kun tuo kosketus lävisti Gillianin kuin satatuhatta tikaria, huoneen täytti kirkuna. ”Gillian! Albert!” ”Sie ist verrückt!” Suzan ja Vienn molemmat ryntäsivät paikalle. He löysivät Gillianin itkemästä huoneen nurkasta ja Albertin hämmentyneenä naksuttelemassa sormiaan ja kohauttelemassa olkiaan. Vihreä lima valui hitaasti pitkin seinää kohti lattiaa. ”Gillian...”, Vienn tuli lempeästi Gillianin luokse ja auttoi hänet pystyyn. ”Albert, was ist hier passiert?” Suzan sanoi tiukasti. ”Ich habe gerade mit ihr gesprochen. Ich weiß nicht, warum sie ausgeflippt ist...” Albert kiersi päätään. ”Gillian, onko kaikki hyvin?” Viennin halaus rauhoitti. ”Tulehan, mennään sinun huoneeseesi...” He ohittivat Albertin ja Suzanin, joka irrotti liman seinästä ja tiputti sen roskakoriin. Viimeiseksi Gillian kuuli Albertin valitukselta kuulostavan narinan. Vienn toi Gillianille kamomillateetä ja sitten he istuivat juttelemaan. Gillian ei osannut kertoa mitä oli tapahtunut. ”Albert… puhui minulle...” ”Sanoiko hän jotain, mikä sai sinut pois tolaltasi?” ”En… en ole varma… En aina ymmärrä, mitä hän sanoo...” ”Oliko hänen äänensävynsä uhkaava?” Gillian piteli mukia kämmentensä välissä ja tuijotti villasukkiensa kärkiä. Ne olivat valkoiset, hieman vaaleanpunertuneet, ja törröttivät nöyhtöpallukoita, jotka teki mieli nyppiä irti. ”Ei… hän taisi kysyä jotain, mutta minä en vastannut. P-pyysin häntä väistymään sivuun, mutta hän tuli vain enemmän tielle. J-ja sitten… sitten oli se kuvottava limaklöntti, jolla hän leikki...” ”Koskiko hän sinuun?”
Gillianin huulet puristuivat yhteen. Hän oli vaiti. Lopulta hän nyökkäsi.
Hän oli ajatellut olevansa jo kunnossa. Parantunut. Ajatellut olevansa kohta lähtövalmis. Mutta ehkä hän ei ollut…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Mar 29, 2021 12:48:25 GMT
Kultalusikka Tuuli otti takaa kiinni niin tiukasti, että oli vaikeaa ohjata suuntaansa. Ja miksi pyristelläkään vastaan, kun helpompaa oli mennä virran mukana? Dewn makasi vatsallaan laudalla ja koetti kohottaa itseään käsiensä varaan, mutta ilma painoi hänet littaan kuin kärpäsen. Ristiaallokko löi edessä, sivuilla ja takana miten sattui ja kohosi toisinaan niin korkeiksi seinämiksi hänen ympärilleen, että näköyhteyden ja suuntavaiston rantaan hukkasi tyystin.
Hän oli luonnon armoilla, yksi mitätön tippa loputtomassa valtameressä; kaikumaton huuto tyhjyydessä; häviävä jälki hämäryydessä. Samaan aikaan de Layn rannalla Mischa heitti lelua Edille. Ed oli vesipeto, kuten omistajansakin, ja kävi suinpäin tyrskyyn turhia pelkäämättä noutaakseen aallon kahmaiseman kumipallon. Saatuaan pallon suuhunsa, se pysähtyi hetkeksi tuijottamaan ulapalle kuin hakien katseellaan jotain. ”Ed, tuo!” Koira kääntyi kauhoen, ja tassujen yltäessä pohjaan laukkasi itseään ravistellen Mischan luokse. Oranssi turkki ruiski ilmaan tuhansia pisaroita. Dewn oli päässyt polvilleen. Surffilauta tuntui huteralta alla. Aallot veivät sitä keinuttaen mennessään kuin kuoppaisella tiellä. Hitaasti Dewn auttoi itsensä kyykkyyn ja siitä horjahdellen pystyasentoon. Etukäsi irrotti kosketuksen laudasta ja molemmat käsivarret levitettyinä hän tunsi itsensä maailman herraksi – noin viiden sekunnin ajan. ”Oliko hauskaa?” Mischa oli odottamassa häntä turkoosi pyyhe valmiina. Dewn värähti kylmästä hiukset vettä tippuen ja tarttui siihen kiitollisena. Päivä oli pilvessä ja oli melko viileää. ”Mahdotonta. Huono aallokko, ei oikein pääse päälle. Tulipahan peseydyttyä.” ”Tiedätkö… minulla olisi yllätys.”
”Aijaa?” Dewn nappasi pallon Ediltä ja heitti sen pitkälle rannalle, jonka perään koira ampaisi niin, että santa lensi. ”Ei kai synttäriyllätys? Mehän sovimme, ettei niitä juhlita. Ja olit samaa mieltä.” ”Ehkä, mutta sitten näin miten Mary ja Thomas viettivät Maryn syntymäpäivää. Mary oli niin otettu ja yllättynyt, vaikka olikin sanonut minulle etukäteen, että heillä se oli aina sama tapa; Thomas teeskentelisi viimeiseen asti, ettei tietäisi mistään mitään, mutta sinä aamuna toisi hänelle aamupalan vuoteeseen ja kukkia ja päivällä he menisivät kalastelemaan. Minusta se oli kaunista. Ei kalastaminen! Se on kauheaa. Sanoin Thomasille siitä, mutta hän ei oikein kuunnellut...” Dewn hymyili vinosti pörröttäessään tukkaa pyyhkeeseen. ”Joka tapauksessa, sellaista perheidylliä… ja minusta oli ihanaa, kuinka Thomas halusi ilahduttaa häntä, vaikka se ei ollut mitään erikoista hänen omien sanojensa mukaan. Mutta oli se Marystä. Joten ajattelin, että minäkin haluan ilahduttaa sinua. Jollain, mitä et osaa odottaa.”
”No, nyt olen ainakin tullut uteliaaksi”, hymyili Dewn kuivatessa niskaansa. ”Varasin mustangiretken meille molemmille.” Dewnin kädet valuivat hitaasti alas. Epämääräisen odottavan hiljaisuuden heidän välillään rikkoi taustalla kuohuva ja valittava meri. ”Siis mitä?” Dewnin hymy oli muuttunut epävarmaksi värinäksi. Hän halusi ymmärtää heti kerralla oikein, mutta hän ei ollut voinut ymmärtää oikein –
”Et ole halunnut sanoa siitä mitään, koska olet ajatellut minun pahastuvan ajatuksesta.” Mischa laittoi kädet sievästi yhteen. ”Viikonloppuna. Thomas sanoi, että mielellään pääset mukaan. Olet kuulemma joskus ollutkin.” ”Olen joo...” Dewn noukki paitansa ja veti sen pään yli. Hänen piti hetki kelata. ”Mischa… kyllähän sinä tiedät, etten ratsasta.” ”Tiedän. Mutta jos olet sitä kaivannut, ei se minua tässä yhteydessä haittaa. Lotte sanoi–”
”Ai Lotte sanoi?” Samassa Dewn tunsi ärtyvänsä. Mitä sisko oikein pelleili? Mitä tämä oli? Hän tuntui joka suunnasta viettelevän Dewniä ratsastamaan. Miksi hemmetissä? ”Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?” karkasivat viimeiset ajatukset hänen huuliltaan ääneen. ”Miksei minun päätöstäni ja mielipiteitäni voi kunnioittaa?” Dewn nakkasi laukun olkansa yli ja lähti paljain jaloin tarpomaan märän hiekan yli. Hän kihisi muutaman metrin ajan, mutta kohta tunnekuohu, joka oli noussut kuin merellä kohoilevat aallot, laantui – aivan kuten meri kutsui ärhäkästi rantakiviin tuuppaamansa vaahtopäät takaisin. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen. Mischa oli jäänyt rannalle ja katseli horisonttiin. Ei hänen ollut Mischalle ollut tarkoitus äksyillä. Dewn huokaisi ja Ed kannoillaan jatkoi kotiin. ”HÄPI BÖÖHTDEI!” Intopiukeana naaman eteen hyppäävä Kitty ei ollut ihan sitä, mitä Dewn siinä hetkessä kaipasi. Hän väisti kireästi. Mistä Kitty oli tuollaisen paperihatunkin löytänyt? ”Älä hoilota, etteivät kaikki asiaa muistaisi...” ”Mulla on sulle paketti”, Kittyn kädessä oli pussukka, jota ei oltu sen kummemmin paketoitu – mitä nyt lahjanaru siihen solmittu. Dewn otti sen vaivaantuneena vastaan. ”Olen sanonut: ei lahjoja–”
”Älä ruikuta. Kato se nyt!” Dewn aukaisi pussin. Hän kauhoi sieltä esiin jotain pientä – ja veti esiin kultaisen kaulaketjun. Etujaloillaan seisova kiemurainen hevosen siluetti roikkui ketjun päästä Dewnin silmien edessä. Aivan kuin hän olisi yhä keikkunut aalloilla. ”Kitty...” Dewn tuijotti riipusta, ”mistä sinä sait tämän?” ”Liikesalaisuus”, Kitty iski silmää ja näytti luulevan Dewnin tyrmistyneen hiljaiseksi, koska lahja oli niin hieno. ”Okei, totta puhuakseni Bob löysi sen. Mun piti käyttää aikamoisia lahjonnan ja suostuttelun ja diplomatian kykyjäni saadakseni sen siltä, mutta lopulta se suostui vaihtokauppaan yhtä videopeliä vastaan, jonka siltä kerran takavarikoin… Aattelin, kun sulla oli jo se hopeinen, niin eikös tää olekin ihan kuin samaa sarjaa? Vähän niin kuin match?” Kyllä. Ne olivat kuin pari. Dewn näki sen nyt selvästi, vain vähän aika sitten hopeaisesta versiosta tietoisesti luovuttuaan ja sen maahan haudattuaan. Näiden kahden korun erona oli vain se, että toisessa hevonen oli takajaloillaan, tässä etujaloillaan. Ja toinen oli hopeaa ja toinen kultaa. Kitty odotti innoissaan, että Dewn sanoisi jotain. ”Öh… jeah. Kiitti. Se on...”, mutta Dewn ei tiennyt mitä koru oli. Juuri sillä hetkellä se tuntui kuin vainaja olisi noussut haudasta, siltä se tuntui. Hänen oli pakko hymyillä, jotta Kitty päästäisi hänet piinasta. ”Jees! No mut, mitä sä aiot tänään tehdä?” ”En mitään tavallisesta poikkeavaa”, Dewn tunki korun nopeasti taskuunsa. ”Onko Bobia näkynyt?”
”Mä en tiedä, kysäse Alexiinalta. Näin sen just toimistolla.” Dewn lähti malttamattomana päästä Kittystä eroon ja suuntasi kohti tallia. Kultakoru poltteli hänen taskussaan ja päässään ajatukset kiehuivat. Lotte oli kadottanut korun. Niin hän oli sanonut. Äiti siivosi tallitupaa. Matto oli käärittynä sivuun ja sohvaa siirretty, kun hän lakaisi niiden alta harjalla ja rikkakihvelillä. ”Siinähän sinä, kultaseni”, äiti puhkesi lämpimään hymyyn hänet nähdessään. ”Älä livahda minnekään…” Hän suoristi selkänsä, laittoi harjan nojalleen seinää vasten ja poikkesi avoimesta ovesta tallitoimistoon. Pian hän tuli takaisin pikkuruisen paketin kanssa. ”Minä tiedän”, hän ehti sanoa Dewnin avattua suunsa, ”tiedän, ettet halua lahjoja… etkä juhlia merkkipäivääsi… Emme järjestä mitään. Mutta ajattelin antaa sinulle edes jotain pientä. Tämä on kuitenkin vähän erityinen juttu.” Dewn huokaisi koettaen näyttää kiitolliselta ja aukaisi paketin. Ensin Mischa, sitten Kitty ja nyt äiti. Toivottavasti yllärilahjat jäisivät tähän. Paketista paljastui pieni kullattu lusikka. Se näytti vanhanaikaiselta – ja oli kieltämättä komea. Dewn nosti lusikan esiin. ”Onko tämä vihjaus siihen, että olen syntynyt kultalusikka suussa?” ”Olethan sinä – ainakin onnellisten tähtien alla”, äiti halasi häntä ja painoi suukon Dewnin otsaan. ”Katsohan, mitä sen takana lukee.” Dewn pyöräytti lusikkaa sormissaan ja toi sen lähemmäs silmiään. ”Dewn Nicholas Center, 17.8.1992, 12:02.” Hän hymyili melankolisesti. ”Syntymälusikka.”
”No – se oikeastaan kuuluu sinulle, joten nyt sen saat. Se tuli yksi päivä vastaan laatikoita siivotessa ja ajattelin, että on aika antaa se sinulle. Se on itse asiassa kummitätisi, Tossahin, aikoinaan ostama.” ”Kiitos.” Dewn tarkoitti sitä.
”Kun sinä synnyit, olivat ajat aika toiset”, äiti nosti käden poskelleen ja näytti matkaavan muistoissaan kauas aikojen taa. ”Olin niihin aikoihin kamalan kiireinen. Silloin jouduin hoitamaan niin montaa asiaa yhtä aikaa, talliyritys oli tuore ja rahoitus loppunut, edessä iso muutto ja kaikenlaista hässäkkää. Se oli ihan uutta elämää, johon piti totutella ja oppia. Mutta kyllä sitä vain niistäkin ajoista jotenkin selvisi. Aina selviää.”
Dewn hiveli lusikan sileää pintaa peukalolla. ”Ainakaan et tuhlannut taas rahoja minuun, kun juuri sain sinulta Pisaran.” ”Ne rahat eivät olleet minulta. Ne olivat sinun – teidän. Tehän Infernon pelastitte.” Äiti antoi hänelle vielä toisen suukon ja tarttui sitten takaisin harjaan palatakseen siivousurakkaan. ”Onko tietoa missä päin Bob juoksee?” Dewn kysäisi vielä. ”Hän lähti MacHaydeille leikkimään Joeyn kanssa nyt, kun sai kipsinkin pois.”
”Ah. No, ei sitten mitään...” Dewn käveli hitaasti myllymäelle. Mischa oli ehtinyt kotiin häntä ennen ja istui kalliokivillä ruohostamassa. Hän tarjosi Dewnillekin, mutta Dewn torjui jointin. ”Mitä nyt?” Mischa luki hänen kasvoiltaan hämmennyksen ja järkytystäkin kuvaavan ilmeen. Dewn lysähti istumaan häneen viereensä lempikivelleen. Miten? Miksi? ”Olit ystävillesi puhunut, kuinka haluaisit taas alkaa ratsastamaan”, Mischa puhalsi hiukan ilmaan. ”Lotte vakuutti, että mustangiretki olisi sinusta mieluisa lahja.”
Dewn puristi silmänsä kiinni; hän ei juuri nyt ajatellut sitä asiaa ollenkaan. ”En tiedä mistä ja keneltä Lotte muka sellaisen käsityksen oli saanut, kun olen ainakin sata kertaa väittänyt hänelle muuta”, hän kiristeli hampaitaan. ”Sanon Thomasille, ettet tulekaan.” Dewn ei vastannut. Pian hän ei kestänyt enää, vaan kiskaisi kaulaketjun taskustaan esiin. Mischa vilkaisi siihen sivusilmällä. ”Ai, siinä se nyt sitten on.” ”Miten niin?” Dewn sanoi nopeasti. ”Se koru, mitä Lotte on kysellyt.” ”Onko Lotte kysellyt tästä?” Dewn tuli yhä hämmentyneemmäksi. ”Ei se taidakaan olla sama”, sanoi Mischa katsottuaan tarkemmin. Hän puhui raukeasti. ”Puhe taisikin olla siitä hopeasta… onko tuo uusi?” Dewn pyöritti ketjua sormiensa välissä. Juuri, kun oli päässyt edellisestä eroon, toinen ilmaantui. Ja tällä kertaa se aito ja alkuperäinen. Maxin koru. Dewn toi hevosen aivan silmiensä eteen ja katsoi sitä oikein tarkkaan. Ei sillä ollut sarvea. ”Lahja Kittyltä”, Dewn laittoi korun takaisin taskuunsa. ”Toi vain… muistoja mieleen.” Ehkä hän oli kuulostanut surulliselta ja ahdistuneelta, sillä Mischa ojensi jointtia uudelleen. Hetken epäröityään Dewn otti sen ja laittoi huultensa väliin. Onneksi syntymäpäivä oli vain kerran vuodessa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Apr 5, 2021 14:09:37 GMT
Käännetyt selät 17.8.2016 Cassy oli yksinkertaisesti cool. Hän oli siistein naispuolinen ihminen, jonka Charlotte oli koskaan tavannut. Hän kuului moottoripyöräjengi Firing Tigerseihin, joka koostui pelkästään naisista. He olivat Cassyn sanoin: ”iloisia feministianarkisteja”, jotka ajelivat jatkuvasti pitkiäkin välimatkoja ympäri Kanadaa osallistuen sopiviin tapahtumiin tai tehden tempauksiaan oikeaksi katsomiensa asioiden eteen. Viimeksi he olivat protestoineet ihmisoikeusrikkomuksia vastaan – rauhanomaisesti – vaikka tilanne muiden osallistujien osalta olikin lopulta äitynyt mellakaksi. Tulitiikerit auttoivat vanhuksille kauppatavaroita, pelastivat hädässä olevia eläimiä, kyydittivät vakavasti sairaita lapsia heidän ilokseen, jakoivat tärkeää tietoa ja tempauksistaan keräämät varat lahjoittivat vähäosaisten hyväksi. Sen lisäksi Cassy oli mukava ja hauska ja sellainen aikuinen, joka oli samaan aikaan nuorekas, että kypsä. Hänellä riitti hurjiakin tarinoita kerrottavaksi ja muille opetukseksi; hän oli ehtinyt kokea kaikkea, vaikka oli vasta kolmenkymmenen.
Cassy oli siis esimerkillinen esikuva eikä Charlotte voinut millään ymmärtää, kuinka isä ei voinut sitä käsittää. ”Et.” ”Olen kuusitoista!”
”Iässä, jossa tilastollisesti eniten onnettomuuksia tapahtuu.”
”Cassy on luotettava! Et anna edes mahdollisuutta, et ole edes tavannut häntä! Miten voit tuomita tapaamatta?”
Isä ei vastannut, vaan jatkoi nikkaroimistaan. Charlotte mulkoili isän nahkaliivistä selkää ja piteli pihisten kuohuntaa sisuksissaan. Häntä loukkasi, että isä oli tuollainen. Niin tuomitseva. Asenteellinen. Epäreilu. ”Cassy opettaa minua ajamaan ja sillä hyvä.”
”Minä en hyväksy moottoripyöriä, ja niin kauan kuin sinä asut minun kattoni alla tai olet alaikäinen, sinulla ei ole niiden satulaan mitään asiaa.”
”Lupasit, että saan jonkun kuusitoistavuotislahjan!”
”Puhe ei ollut moottoripyöristä.” Isä kolisteli työkalupakkia. ”Eikä varsinaisesti mistään tavaralahjasta muutenkaan... Ajatus oli, että minä järjestän meille jotain. Meille kahdelle.” Charlotte avasi suunsa. ”Jos saan tietää sinun istuneenkaan jonkin kaksipyöräisen selkään, jossa on moottori, voit unohtaa yllätyslahjan – oikeastaan voit unohtaa autokortinkin.” Isä ei voinut edes kunnioittaa Charlottea sen verran, että olisi puhunut suoraan hänelle eikä vasarointinsa lomasta selkä käännettynä. ”Mieluummin olen Cassyn kuin sinun kanssasi!” Charlotte marssi ulos ladosta ja lysähti istumaan lähimmälle kivelle, joka vastaan tuli tarpeeksi kaukana isän valtakunnasta. Oli vaikeaa käyttäytyä sivistyneesti, kun toinen oli tuollainen. Isä tässä kyllä oli se lapsellisempi osapuoli… Charlotte nosti oksan jalkojensa juuresta. Oliko hän sanonut pahasti? Hän ei ollut jäänyt katsomaan isän ilmettä. Mutta totuus oli, että jos isä aikoi taas olla tuollainen, Charlotte ei todellakaan nöyrtyisi mihinkään. Cassy oli pyytänyt häntä seuraansa viikonloppuna ja tarjoutunut opettamaan Charlottelle moottoripyöristä. Isä oli sattunut näkemään, kun Cassy oli tuonut Charlotten Timmithillä tänään kotiin töistä ja suuttunut taas. Hän oli muuttunut uudelleen kireäksi ja lyhythermoiseksi heti, kun oli palannut laaksoon. Kaikki oli niiden pirun lehmien syytä. Hän piirteli hajamielisesti kuvioita hiekkaan ja mietti, uskaltaisiko riskeerata paikatut välinsä isään ja siinä sivussa menettää lahjan, jota isä oli hänen varalleen petaillut; vai olisiko kiltti tyttö ja odottaisi kärsivällisesti, että jonain päivänä (kuten Cassy ja äiti olivat molemmat lohdutelleet) isä hyväksyisi, etteivät moottoripyörät olleet mitään giljotiinejä. Charlotte pyöritti maahan kysymysmerkin kaarta. Mitä uusi Charlotte tekisi? Hän painoi hiekkaan pisteen.
* Pahantuulisuus jatkui, kun tuuli toi mukanaan korvaan käyvää kimeää, ärsyttävää kitinää. Mischa siellä sätti vaihteeksi jotakuta muuta. Charlotte mietti mikä oli mahtanut saada Dewnin kultakimpaleen noin kiukkuiseksi. Ehkä joku hevonen oli kompastunut talutellessa silkkaa laiskuuttaan ja nyt Mischa julisti sen johtuvan siitä, että se oli ratsastettu puhki? Tai ehkä hän oli saanut tietää Dewnin vieneen Edin koirahoitolaan – herran tähden kenneliin! – ja räksytti moisesta eläinrääkkäyksestä nyt Dewnille kuin itse mikäkin pahapäinen narttu. Siitä Charlotte muisti mitä oli puhunut Mischan kanssa Dewnin lahjasta. Hänen oli pakko kiertää tallin taakse nähdäkseen mistä oli kyse. Jos Mischa raivosi Dewnille, siitä olisi päästävä nauttimaan. Tallin ja kenttämuurin väliseltä haapakujalta Mischan ääni kuului. Hän oli selin Charlotteen ja edessään seisoi Lunaa ohjista pidellen Isabella – tyttö näytti olevan purskahtamaisillaan kyyneliin. Äkkiä Charlotten vahingonilo haihtui ja sen sijaan hän suuttui. Millä oikeudella Mischa tuolla lailla puhui Isabellalle?! ”...suusta, miltä luulet, että se sinusta tuntuisi? Metallia, kylmää metallia, vasten hampaita ja herkkää kitalakipintaa ja ikeniä! Hevonen on monta kertaa herkempituntoisempi eläin kuin ihminen! Katso noita kiristäviä remmejä ja solkia, ja sano minulle, ettet näe niissä mitään väärää? Se ei saa suutaan auki, hyvä, jos kykenee hengittämään!” Mischakin melkein itki – mutta ne krokotiilinkyyneleet eivät herättäneet myötätuntoa. Hän availi Lunan suitsiremmejä sormet täristen. ”Ja minkä tähden sinä löit sitä raipalla? Se teki parhaansa, ihmisellä ei ole mitään oikeutta lyödä eläintä koskaan! Tämä on vanha poni, näetkö miten väsynyt ja uupunut se on?!” Isabella oli kasvoista aivan punainen. Charlotten oli puututtava touhuun. ”Sori, Mischa, mutta Luna on minun ponini.” Mischa loi häneen niin leimuavan katseen, ettei Charlotte ollut koskaan moista nähnyt. Tunne siitä, että Mischa oli paljon muutakin kuin kepeä iloinen kesätyttö, vain vahvistui. ”Miten edesvastuuton omistaja siinä tapauksessa.”
”Anteeksi mitä?” Mischa aikoi vetää suitset Lunan päästä (poni parka oli sangen hämmentynyt siitä, mitä oli tekeillä), mutta Charlotte esti tarttumalla häntä ranteista. ”Et sinä voi sitä tässä riisua, millä Bella sen talliin taluttaa?” ”Te olette liittoutuneet minua vastaan!” kiljui Mischa kuin olisi menettänyt järkensä. ”Te – te kaikki! Ky-kyllä minä sen näen! Kukaan teistä ei halua minua tänne, ette ymmärrä miten nämä eläimet kärsivät, miten voitte olla niin sokeita…!”
Luojan kiitos Dewn tuli jostain; hän hölkkäsi heidän luokseen pelastamaan kirjaimellisesti käsistä riistäytyneen tilanteen. ”Mischa, mitä sinä teet?” Dewn irrotti hänen sormensa Lunan remmeistä ja veti ne rinnalleen. Hänen äänensä oli ystävällinen, mutta painokas. ”Eikö me sovittu, ettet puutu enää siihen, miten meillä hevoset hoidetaan?”
”...minun oli pakko...”, mumisi Mischa ja käänsi päänsä pois Dewnistä, vältteli kaikkien katseita kyynelet silmäkulmissa. Charlotte tuijotti häntä. Kuuseen Noran suunnitelmat. Charlotteko Mischan ystävä? Edes hän ei voisi teeskennellä sellaista, ei Lucasin, ei Dewnin eikä kyllä kenenkään tähden. Hän oli sanonut sen ennenkin, mutta Mischa oli tärähtänyt. ”Tule”, Dewn sanoi Mischalle. Hän loi Isabellasta Charlotteen kysyvän katseen, johon Charlotte nyökkäsi. Heidän mentyään, Charlotte ojensi Lunan ohjat takaisin tytölle. ”Viedään se talliin.” ”Hän alkoi huutaa, että minun pitää tulla alas selästä”, sanoi Isabella väristen itkusta painavaa henkeä vetäen, kun Charlotte nosti tallissa satulan Lunan hiestä tummuneesta selästä. ”Hän sanoi minua eläinrääkkääjäksi...”
”Sitä titteliä hän jakaa lepsulla otteella”, mutisi Charlotte hampaitaan kiristellen. ”Älä välitä. Vie Luna pesupaikalle. Tulen sinne, kun olen vienyt nämä.”
Äidin pitäisi puuttua tähän. Hetken aikaa Charlotte suunnitteli vievänsä asian korkeampaan oikeuteen, eli äidille ja isälle, mutta tuli kuitenkin toisiin ajatuksiin; hän murjotti nyt isälle, joten tälle ei puhuisi. Ja äiti oli kuitenkin vähän Mischan puolella eikä varmaan ottaisi asiaa niin vakavasti, jos Lotte siitä valittaisi. Parempi olisi, jos Isabella puhuisi. Niin. Hänen täytyisi saada Isabella vakuutettua, että puhuisi tädilleen. Dewn ei tuntunut saavan Mischaa kuriin… Näitä Charlotte mietti vaahdonneet kuolaimet huuhtoessaan, suitset ristittäessään ja nakatessaan tappiin satulahuoneessa. Hän hipaisi Shalian estesatulaa. Nahkapintaan oli jäänyt lievää rosoista kupruilua Robertin merkkauksesta. Luna kuoputti pienellä etukaviollaan betonia pesupaikalla Charlotten palatessa. Isabella suihkutti sitä letkulla ja näytti yhä kurjalta. ”Kuule”, sanoi Charlotte, ”se on ihan sama mitä Mischa sanoo. Luna on minun ja sinun tulee kuunnella minua. Jos minä sanon, että saat ratsastaa sillä ja käyttää kuolaimia, asia on sillä sipuli. Mischalla viiraa päästä. Hän on väittänyt jopa äidin ratsastavan aivan väärin. Ja kuitenkin nyt haluaa itse alkaa ratsastamaan mustangiretkillä.” Charlotte puhalsi niin terävästi huuliensa välistä, että tuli vahingossa viheltäneeksi. Luna höristi suloisia pikku korviaan. Isabella ei vieläkään aivan vakuuttunut, vaan käänsi letkua suu tiukkana viivana kohti Lunan takajalkoja. ”Voit tietty puhua äitille. Tai siis tädille. Siitä, miten Mischa käyttäytyi.”
Niin paljon ongelmia ihmisistä. Joskus Charlotte mietti, että maailma olisi parempi paikka ilman ihmiskuntaa. Mutta olihan se toisaalta sosiopaattisesti ajateltu; olihan hänkin ihminen. Ja ihmiset, joista hän välitti ja piti, hekin olivat ihmisiä. Välittämistään ihmisistä puheen ollen… ”Mischa on pahoillaan.” Dewn oli tullut merilaitumelle, jonne Charlotte oli jäänyt Isabellan kanssa Lunan talutettuaan. Charlotte nojasi Shalian lapaa vasten ja koetti siinä hengailla rennosti, mikä oli hankalaa, sillä hänen tammansa vaihtoi jatkuvasti paikkaa. Ashrikk pomppi villisti kauempana kuin sillä olisi ollut näkymätön mielikuvitusvarsa ystävänä. Charlotte tuhahti. Sen kun näkisi. Dewnin ilme rypistyi. ”Hän pyytää Bellaltakin anteeksi, kunhan rauhoittuu.” ”Jos rauhoittuu…” Dewn oli vaiti. Charlotte aisti hänen pahoittaneen mielensä, joten koetti siloitella tunnelmaa unohtamalla Mischan hetkeksi. ”Hyvää syntymäpäivää.” Hän nosti käden varjostaakseen silmiään ja hymyili väkinäisesti. Dewn kääntyi kohti merta ja nosti molemmat kätensä vyötärölle. ”Sitä kuulee.” ”Minulla… Saat lahjasi vasta huomenna.”
Shalia käveli häntä huiskien taas eteenpäin ja Charlotte konkkasi yhdellä jalalla perässä.
”Minkä takia sinä menit sellaista Mischalle sanomaan?” Dewn tuntui pidätelleen kysymystä, sillä se tuli häneltä aika yllättäen. Charlotte hämmentyi. ”Sanoin mitä?” Dewn tarkasteli hänen silmiään. Katseessa oli kovuutta. ”Etköhän sinä itse tiedä, mitä olet puhunut.”
Charlotte koetti nopeasti kelata mielessään oliko sanonut Mischalle jotain loukkaavaa, mutta mitään ei tullut mieleen. Paljonhan hän oli omassa päässään ajatellut, mutta eikös hän ollutkin panostanut ystävällisyyteen Mischan kanssa ja ollut tälle mukavampi kuin tämä ansaitsi? ”Eeen…?” ”Minä en halua taas aloittaa samasta asiasta. Mutta, Lotte, oikeasti. Älä puutu asioihini, kiitos.” Ja muuta sanomatta, Dewn käveli heinikon halki pois ilmassa pyörivien mustien öttiäisten, mehiläisten ja perhosten saattelemana. Charlotte jäi töllöttämään hänen jälkeensä. Dewnin äänensävy oli satuttanut häntä, vaikkei se ollut ollut erityisen vihainen eikä hän ollut korottanut ääntään. Silti se oli viiltänyt syytöksellään syvältä. Charlotte riuhtaisi päänsä takaisin oikein päin ja lukitsi vihaisen katseen ruohikkoon. Oli hänen vuoronsa tirauttaa kyynel.
|
|