katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 7, 2018 12:29:05 GMT
Läksy 19.04.2016 ”Luokka, olkaa hiljaa. Meillä on täällä tänään uusi oppilas.”
Pulina vaikeni. Lotte virnisteli leveästi pulpetiltaan, kun Amy nousi punastuneena ja ujona paikaltaan opettajan viitatessa häneen. ”Esittelisitkö itsesi?”
”Hei”, sanoi Amy vaisulla äänellä. ”Mie olen Amy MacHayde. Asuin pari vuotta New Yorkissa, mutta muutin vähän aika sitten takaisin.”
”Tervehditään kaikki Amya.”
”Moi Amy”, sanoi luokka kuorossa; Lotte hymyssä suin, Ty murjottaen omalla pulpetillaan. Mutta erään ääni kuului kaikista selkeimmin: Matt Paul, söpö poika, jolla oli ruskea moppitukka, hymyili Amylle ehkä vähän liiankin ystävällisesti. Charlotten oma hymy pyyhkiytyi samassa pois ja hän töllötti tätä uskomatta silmiään tai korviaan. ”Kiitos, Amy”, mrs. Robinson sanoi. ”Sitten oletan, että kaikki ovat tehneet antamani läksyt. Olen arvostellut kirjoittamanne esseen...”
Lotte kurkki olkansa yli ja teki silmillään eleitä Amylle, liikuttaen niitä kohti Mattia ja takaisin ja nosti kämmenet kohti kattoa ihmettelevänä eleenä. Amy pudisti aivan pienesti hymyillen päätään. Ty härppi kynäänsä pyöritellen sitä laiskasti ylös ja alas ja röhnötti niin matalalla penkissään, että puolet hänen pyöreistä kasvoistaan oli kadonnut ison harmaanvihreän hupparin kätköön.
”...ja annoin sen mukaisen arvosanan. Hayley Jerkins, istu suorassa”, opettaja älähti. Äkkiä erittäin kettuuntuneen näköisenä, Ty kampesi paremmin penkissään ja mulkaisi opettajaa kuin olisi halunnut paistaa naisesta munakkaan. Kun mrs. Robinson käänsi luokalle hetkeksi selkänsä ottaakseen esseepaperit esille laukustaan, Ty näytti hänelle keskisormea. Ei hän yleensä aivan noin vihaisesti käyttäytynyt, vaikka mrs. Robinson sitkeästi kieltäytyikin kutsumasta häntä lempinimellään. Saattoi olla temppuilua valon kanssa, mutta Lottesta hänen silmänsä olivat jotenkin punaiset…
Opettaja käveli pulpettirivien väleissä ja jakoi papereita.
”Minulla ei ole kovin hyvää sanottavaa tämän ainekirjoituksen tasosta. Osalla teistä on ilmeisesti purkkaa korvissa ja aivoissa, sillä sata kertaa läpikäydyt asiat eivät siltikään ole iskostuneet teistä joidenkin päähän...” Charlotte sai oman kirjoitelmansa takaisin ja vilkaisi arvosanaa. F. Hän ähkäisi. ”Tietysti osa on ylittänyt itsensä, mistä olen hyvin tyytyväinen”, mrs. Robinson soi suopean katseen Nancylle, joka istui Lotten lähellä ja prameili sitten erittäin omahyväisesti ja itsetyytyväisesti ympärilleen silmäillen kuin kruununperijätär. Lotte näki hänen paperissaan A plussan, mikä ei ollut laisinkaan yllättävää. Opettaja laski Tyn esseen tämän eteen pulpetille. Tyttö vain vilkaisi sitä epäkiinnostuneena, kädet syvällä hupparin taskuissa. Hänkin oli saanut F:n. ”Te, jotka olette saaneet alle keskiarvon, luette uudelleen kappaleet, jotka koskevat Kanadan osallisuutta toisessa maailmansodassa ja kirjoitatte uuden esseen–” Luokassa puhkesi kapina. ”...uuden esseen”, mrs. Robinson toisti ääntään korottaen, ”niistä seikoista, jotka ensimmäisessä yritelmässänne ovat perustavanlaisesti väärin. Olen auttanut teidät alkuun merkkaamalla epäolennaisuudet ja paikkaansa pitämättömät väitteet tekstissänne...”
Charlotten kirjoitelma oli pelkkää punakynää. Hän huokaisi pitkään ja taitteli paperin kahtia.
* ”Mä vihaan koulua”, Ty kärisi ruokatunnilla. Lotte mutkitteli tarjottimineen Amy ja Candy kannoillaan samaan pöytään, jossa Ty jurotti poikien kanssa. ”Se on ihmisten riistoa, kidutusta, pakkopaidassa olemista. Istu kuin robotti tunti persuuksillasi, et saa puhua, jos sulta ei kysytä, etkä saa ajatellakaan omilla aivoillasi, vaan sun on konemaisesti hyväksyttävä ja nieltävä kaikki, mitä joku jossakin on päättänyt, että sun pitää tietää.”
”Just näin”, yhtyi Raul saarnaan. ”Sua pompotellaan kuin vähä-älyistä idioottia, sulla ei saa olla omia mielipiteitä tai opettajat tokaa: ’Älä viisastele! Asiat on niin kuin kirjassa lukee! Uskallakin kyseenalaistaa mitään!’”
”Aivopesua”, Crimley nyökkäsi.
”Olispa Droppi mennytkin lakkoon”, Ty murisi lävistäen herneitä haarukallaan murhanhimoisesti. ”Mua ei hevonreikääkään kiinnosta istua täällä kuuntelemassa jonninjoutavaa paskaa ja sietää alentavaa kohtelua.”
”Hei, minäkin sain F:n”, Lotte koetti piristää.
”Ei mua kiinnosta mitä mä saan!” Ty huusi. ”Ihan saamarin sama, ihan oikeesti. Taidan jättää koulun kesken.”
Lotte vaihtoi katseen Amyn kanssa. Ty oli todella pahalla päällä.
”No… mutta olet ollut niitä harvoja valittuja, jotka on otettu sisään. Kaikki eivät pääse. Ja kyllähän lukiotodistuksesta on hyötyä, kun haet ammattia”, yritti Candy sanoa sovittelevaisesti.
”EVVK”, sanoi Ty.
”Mutta tarvitset ammatin, että saat töitä ja tarvitset töitä, jotta saat rahaa...” Ty ei vastannut, vaan tönäisi lautasensa, josta oli syönyt tuskin mitään, poispäin itsestään. ”Ei minusta koulunkäynti ihan niin kamalaa ole. On täällä kivaakin”, Candy jatkoi. Ty loi häneen äkkiä mulkosilmäisen katseen ja Lotte huomasi nyt lähietäisyydeltä, että tällä tosiaan oli punaiset silmät. Miksiköhän?
”Kuka sanoi, että mua kiinnostaa sun mielipiteet?” hän äksyili. Candy punastui ja keskittyi sen jälkeen vain omaan ruokaansa. ”Sun olis kannattanu pysyä poissa täältä”, Ty tokaisi sitten Amylle. ”Oppilaita katoilee ja kuolee ja meitä selviytyjiä piiskataan henkisesti minkä keretään.”
Matt tuli Tonyn kanssa pöytään Raulin ja Crimleyn viereen. Lotte tuijotti tätä, katsahti sitten nopeasti Amya, joka ei ollut osannut sanoa Tyn kommenttiin oikein mitään ja, kuten oli pahasti naisen vaistollaan aavistellutkin, huomasi ruokailun aikana, että Matt ilmiselvästi vilkuili Amyn suuntaan.
Lotten vatsassa muljahti epämukavasti.
Charlotte, Amy ja Matt olivat kaikki olleet aiemminkin samalla luokalla, mutta silloin Matt oli ollut ihastunut Lotteen. Lukion alettua tämän käytös häntä kohtaan oli muuttunut täydellisesti, mutta viime aikoina – ainakin niin Lotte oli kuvitellut – Matt oli taas suonut hänellekin huomiota. Mutta entä nyt? Nytkö hän hyppäisi tuosta vain Amyn kimppuun? Pitikö hän nyt Amystä?
Lotte haukkasi leipäänsä happamena.
Koulun jälkeen, Lotte kapusi bussiin Tyn, Gillianin ja Amyn kanssa, jonka oli tarkoitus tulla tallille suoraan koulusta. Yksi äidin ideoista – tai oikeastaan yllätyksistä – oli aikeissa toteutua ja sitä varten Charlotten oli täytynyt ylipuhua Gillian mukaansa salaa käymään Orange Woodissa.
”En tosiaankaan voi olla kauaa”, Gillian hermoili. ”Äiti on tänään kotona ja jos jään tästä kiinni...”
”Sanot, että jäit koululle tekemään jotain hurjan kunniallista ylityötä, läksypiiri tai muuta vastaavaa. Ei hänen tarvitse tietää, että piipahdit tallilla.” Kun Gillian pureksi kynsiään, Lotte jatkoi Tylle: ”Isä lupasi, että hän voi auttaa meitä siirtämään soittimia Dewnin autolla, joten me voidaan tulla hakemaan ne rummut koska vain sopii.” Ty ei vastannut, vaan lysähti linja-auton takimmaisen rivin penkkiin.
”Mmh...”, Lotte sanoi, ”käykö?”
”Mähän en oo mukana enää”, Ty murahti. Lotte ei ollut kuulevinaan.
”Zack tuo loput kamat ehkä seuraavana viikonloppuna, joten me saatetaan vaikka aika pian päästä jo soittamaan ensimmäistä kertaa.” Ajatus innosti häntä. Olisi hienoa vihdoin ja viimein päästä itse asiaan.
”Onko teillä bändi?” kysyi Amy kiinnostuneena.
”Joo, Foxgallop. Dewnin keksimä nimi”, Lotte virnisti. ”No, Ty… käykö sinulle vaikka jo huomenna, jos iskä ehtii–”
”MÄHÄN SANOIN, ETTEN OO ENÄÄ MUKANA!”
Muut bussissa istujat kääntyivät katsomaan heitä.
Tyn oli ihan turha ärjyä niin. Ei hän voinut ottaa nokkiinsa noin paljon siitä, että he eivät suostuneet soittamaan psykedeelistä trancea. Hei haloo, kyllä hänen se nyt pitäisi ymmärtää.
”Tom-Tomilla on rummut”, Amy sanoi.
”Soittaako hän niitä?”
”Oi, kyllä. Hän on käynyt soittotunneillakin, hän on tosi hyvä.” Lotte muistikin kuulleensa pauketta viimeksi MacHaydeillä käytyään. Hän katsoi Tyhyn, joka oli ottanut puhelimensa esiin ja räpläsi sitä edelleen murjottaen, ja kääntyi sitten Amyn puoleen sanoen: ”Voitko kysyä häneltä, jos häntä kiinnostaisi liittyä meidän yhtyeeseen? Meillä on koossa ihan hyvä porukka, mutta ei olla vielä päästy oikein varsinaisesti alkuun.”
”Voin mie kysyä”, Amy nyökkäsi ilahtuneesti.
Kotimatkan aikana he eivät puhuneet enää paljon muuta, mutta Lotte katseli Tytä aina välillä salakavalasti: ehkä mustasukkaisuus saisi tämän muuttamaan mielensä genrekinasta?
He jäivät kolmisin pois tuhruisella pysäkillä Yellowbriskin sillan jälkeen, mutta Ty jäi istumaan takariviin ja jatkoi bussin kyydissä matkaansa Bridgetweetiin. Lotte oli riehakkaan hyvällä tuulella ja innoissaan Gilliania odottavasta yllätyksestä, joten hyppelehti ystäviensä ympärillä kuin kevätperhonen ja höpötteli kaikkea mitä mieleen juolahti. He heittivät reput ja laukut eteiseen ja suunnistivat sitten tallille. Lotte pisti päänsä toimistoon, mutta äiti ei ollutkaan siellä, ja Amyn ja Gillianin jäädessä rapsuttelemaan hevosia, haki äitinsä talliullakolta, missä tämä oli juomassa teetä ja jutustelemassa Moton kanssa.
”No niin, Gillian”, äiti sanoi ystävällisesti. ”Mennäänpä sitten.”
”Mitä oikein on tekeillä?” Gillian kuiskasi Lottelle, joka pudisti kasvot loistaen päätään, kun he kävelivät yhtenä rykelmänä pihatolle – kulkueeseen olivat liittyneet myös Lotten tavoin yhtä innokas Kitty, jostain syystä nyrpeä Billy sekä iloinen Matruusa.
He astelivat hämyisään latoon sisään, kiersivät traktorin taakse ja pihaton sisäaidan äärelle. Matruusa pinkaisi Alexiinan nyökkäyksestä muiden edelle, viipyili jossain hetken aikaa ja talutti kohta tarhasta esiin päistärikön kikkurakarvaisen tamman, jonka kaulaan oli punottu pinkki rusettinauha.
”A-Africa?” Gillian sanoi epävarmasti, edelleen ihmetellen mistä mahtoi olla kyse.
”Kun sinun syntymäpäiväsi – herranpieksut sentään nimenomaan täysi-ikäistymisesi – meni niin… niin, no, ei kuten oli tarkoitus, halusimme vähän paikata tuota onnettomuutta. Linkan menetystä ei tietenkään voi korvata, mutta mitä luulet...”, äiti levitti kätensä kohti Africaa, joka höristeli korviaan ja hamusi Matruusan sormikkaita, ”ottaisitko vastaan uuden hevosen – lahjana meiltä kaikilta?”
Gillian oli täysin typertynyt. Aluksi hän ei sanonut mitään, seisoi vain tumput suorina ja suu auki, tuijottaen Africaa kuin maailman kahdeksatta ihmettä. Sitten hän änkytti jotain ihan hiljaa, hänen huulensa väpättivät, ja lopulta hän ähkäisi: ”E-En… osaa...”
Lotte tuuppasi häntä selästä ja Gillian kumartui aidan ali African luo. Matruusa ojensi riimunnarun hänelle juhlavasti niiaten ja Gillian tarttui siihen kuin ei itsekään tietäisi mitä teki. Hän oli niin perinjuurin mykistynyt, että muut vilkuilivat jo vähän toisiaan ja Alexiinaa, mutta äiti hymyili edelleen kärsivällisesti.
”Älä ole huolissasi. Zoeyn tai Ralphinkaan ei tarvitse tietää tästä.”
Orastava ihmetyksen ja ilahtumisen hymy värisi ja hiipui Gillianin kasvoilta. Hän laski katseensa.
”Ihana lahja”, hän kuiskasi, ”mutten v-voi… Olen luvannut… olen luvannut, etten oleile nyt tallilla. Ja – ja lähden kesällä Sveitsiin. Ja syksyllä a-aloitan taideakatemiaopintoni.” Hän pyyhkäisi poskea hihaansa. Africa tuuppasi häntä hellästi turvallaan ja Gillian naurahti nuhaisesti.
”Katso, Africa on niin kiintynyt sinuun.”
”Se on i-ihana...” Gillian silitteli hevosta hellästi.
”Ota se. Lahja on ruma palauttaa!” Lotte töksäytti. Hänestä tuntui sitä paitsi turvallisemmalta ja paremmalta, jos Gillianilla olisi jokin side taas Orange Woodiin – eikös tämä ollutkin uhonnut, ettei mikään enää pidellyt häntä täällä Linkan kuoltua? Ehkä oma hevonen, Africa, saisi hänet useammin kiireisiltä opiskeluiltaankin tulemaan heidän luokseen eikä lähtemään lopullisesti maailmalle.
Gillian pohti asiaa hyvin pitkään Africaa rapsutellen.
”M-Minä…” Äkkiä hän alkoi nyyhkyttää ja painoi tärisevän päänsä. Muut katsoivat huolestuneina toisiinsa, mutta Alexiina kumartui aidan ali ja meni hänen luokseen, kietoen kätensä tytön ympärille.
”No, no...”, äiti puheli lohduttelevasti. Lotte oli hieman harmissaan, sillä yllätyksen piti olla hauska ja mieluisa eikä saada Gilliania taas parkumaan. Kitty kohautti vähän ’kaikkesi yrität, mutta minkäs teet’ -asenteella olkiaan ja lähti sitten hommiin takaisin tallin puolelle. Matruusakin maleksi hämmentyneenä poispäin ja kohta hänen perästään Billy, joka lompsi hartiat korvissa ja kädet taskuissa tiehensä. Lotte vilkaisi Amyyn.
”Miksi tämäkin meni pipariksi?” hän kysyi pettyneenä.
He viettivät päivän tallilla hoitaen hevosia ja ratsastaen kentällä. Lotte ratsasti Lunalla sekä uudella tuntiponilla Dollylla, kun taas Amy ratsasti Gingerillä. Dolly oli hurjan pehmeä ja taitava kouluponi, jonka Lotte sai hyvin koottua ja näyttämään kaunista ravia ja laukkaa Amyn jolkotellessa ikäväilmeisellä vuonotammalla uraa pitkin heidän perässään. Vaikka Lotte kaipasikin jo päästä taas treenaamaan omalla Shaliallaan, oli vaihtelu kuitenkin ihan virkistävää – varsinkin hyvillä hevosilla.
Vasta illemmalla siirtyessään kotiin syömään ja Amynkin jäädessä illalliselle, jossa jälkiruokana oli täytekakkua Raicyn syntymäpäivän kunniaksi, Lotte sai taas noottia.
”Oletteko tehneet läksyt?” isä sanoi, kun hengästyneet tytöt kalusivat äänekkäästi pöytään ja Lotte nappasi Amyn letistä pari heinänkortta.
”Juoksutit meitä tallitöissä aikaisemmin niin, ettei kotiin saanut tulla ja nyt, kun olen omasta aloitteesta koko päivän tallilla, niin sitten minun olisikin pitänyt istua täällä sisällä”, Lotte viisasteli samalla, kun kurottautui leikkaamaan itselleen mehevän palan kakkua.
”Niin, tallitöissä”, isä sanoi, ”mutten pelleilemään ympäriinsä. Mitä se oli olevinaan, kun laukkasit Lunalla kaiken maailman voltteja? Se on vanha poni ja sinulle jo liian pieni, sitä varten sait Shalian, joten älä pilaa poniparan jalkoja puhki.”
”Äifi anhfaa minu hahhattaa”, Lotte sanoi suu täynnä kermavaahtoa.
”Isä on oikeassa”, äiti sanoi säyseästi. He olivat viime aikoina ruvenneet isän kanssa olemaan asioista samaa mieltä, jolloin Lotte ei voinut valita puoliaan saadakseen toiselta tukea toista vastaan.
Lotte kohautti olkiaan.
”Ja läksyt tehdään heti koulun jälkeen”, sanoi Raicy.
”Minä teen ne aina illalla”, Lotte sanoi nielaistuaan. ”Eikä meille sitä paitsi niin paljon läksyjä edes tullut.”
”Sinun on aika alkaa suhtautumaan kouluun hieman vakavammin”, äiti sanoi ojentaessaan kakkulautasta eteenpäin Amylle. ”Jos haluat joskus päästä kollegeen, on parasta, että suoriudut lukiosta hyvin.”
”Mitä jos jätän koulun kesken?” Lotte livautti ihan vain kuullakseen, mitä mieltä hänen vanhempansa olisivat asiasta.
”No, mitä sinä sitten tekisit?” äiti kysyi rauhallisesti.
”Ratsastaisin enemmän...”
”Se on koulu tai tallityöt.”
”Joo just, teen tallitöitä, vaikka olisin koulussakin!”
”Ja niin teetkin, kuten myös käyt koulusi loppuun asti”, isä sanoi jämptisti.
”Billy ei ole koulussa”, Lotte huomautti ja katsoi serkkuaan, joka kohotti hänelle ylimielisesti kulmiaan.
”Minä aloitan syksyllä lukion”, tämä totesi viileästi, ”ja ihan vapaasta omasta tahdostani.”
”Mutta jätit koulun aiemmin kuitenkin kesken!”
”Billyn tilanne on toinen”, äiti sanoi, kun Lotte näytti Billylle kieltä.
”Miten sinun vanhempasi suhtautuvat opiskeluun?” isä heitti Amylle – oli kylläkin ala-arvoista vedota lapsen kaveriin tällaisessa tilanteessa.
”Äitini mielestä on hyvä, että opiskelen kunnolla”, vastasi Amy rehellisesti.
”Ja sinä myös opiskelet?”
”Yritän ainakin parhaani.”
”Amy olisi varmasti saanut tänään A:n esseetehtävästä, hän on hikari”, Lotte heitti. Äiti ja isä katsoivat häneen.
”Mistä esseetehtävästä?”
Ja Charlotte tajusi mokansa. Hän yritti turhaan paikata lipsahdustaan: ”Ääh… siis, no yhdestä koulutehtävästä, mutta se ei ollut mikään koe siis–”
Äidin ilme ja isän tuijotus eivät hellittäneet, joten kiemurreltuaan epämukavana penkissään, Lotten oli lopulta haettava laukkunsa ja kaivettava esseepaperinsa sieltä esiin. Irvistäen hän ojensi sen äidilleen, joka avasi taitellun paperin ja katsoi sitä, vierellään isä, jonka ilme synkkeni.
”Puhutaan tästä myöhemmin”, äiti sanoi hiljaa ja laittoi paperin pois kuin jonkin limaisen, jonka oli huomannut juuttuneen kengänpohjaan. Lotte tiesi tupenrapinoiden odottavan kakkukestien jälkeen, ja vaikka Kitty vaihtoi puheenaiheen pois toisiin aiheisiin, tunnelma ei keventynyt enää sen ruokailun aikana aivan entiselleen. ”Heippa”, Amy sanoi myöhemmin illalla taplatessaan hämärtyneelle pihamaalle ja kohti pysäkkiä odottamaan bussia, jolla pääsisi kotiin. Lotte heilutti hänelle kuistilta ja tunsi sitten raskaan käden, joka laskeutui hänen olkapäälleen. Hän ei uskaltanut katsahtaa taakseen, mutta tiesi kyllä kenelle karhea kämmen kuului.
Hiljaisessa pihassa kantautuivat vain puiden vaisut nirinät, kun ne taipuilivat hieman itsekseen sekä kaukainen koiranhaukku.
”Istu”, isän karhea ääni sanoi, ja kohtaloonsa alistuen Lotte painoi puuta kuistin penkillä. Hän näki isänsä kädessä esseepaperinsa. Raicy ojensi paperin hänelle. ”Selitä.”
Lotte katseli vähän häpeissään terävähköä punaista F-kirjainta sen yläkulmassa.
”Mitä tämä on olevinaan?” isä sanoi synkästi. ”Miksi olet saanut hylyn esseetehtävästä, joka ei ollut edes koe, johon olet saanut käyttää lähteitä ja oppikirjojasi?”
Ovi avautui ja äitikin tuli hiljaisesti kuistille.
Lotte tuijotteli lattiaan.
”Koulunkäyntisi on mennyt tasaista tahtia alamäkeen”, syytti isä.
”Se on vain yksi tehtävä. En jaksanut lukea tai tehdä sitä kunnolla”, Lotte mutisi.
”Sinä olit hyvä koulussa nuorempana”, äiti sanoi. ”Ensin jätit pianotunnit ja sitten myös numerosi alkoivat putoilemaan tasaista tahtia. Sophien seura ei tehnyt sinulle kyllä yhtään hyvää – sait koulustasi jopa käytösvaroituksen!”
Charlottesta tuntui inhottavalta kuulla Sophien nimi.
”Minusta tuntuu, että sinä olet sen tyylinen oppija, joka tarvitsee motivoituakseen selkeän päämäärän tai palkinnon”, jatkoi äiti sitten ymmärtäväisemmin ja istuutui aivan Lotten viereen penkille. Isä seisoi edelleen ristityin käsivarsin. ”Tsemppasit hurjasti ennen Power Jumpia, mutta sitten panoksesi lähti taas alamäkeen. Joten… mitä luulet? Mitä me voisimme keksiä sinulle, että saisit enemmän puhtia aukaista koulukirjat?”
Lotte leyhytti hitaasti esseepaperiaan. Oliko tämä jokin uusi psykologinen strategia saada hänet panostamaan koulunkäyntiin? Uhkailun sijaan lahjonta? Ei sillä, Lotte oli valmis neuvottelemaan, jos panokset olisivat sen mukaiset. Hän vilkaisi isäänsä, joka ei sanonut mitään, mutta katsoi totisena takaisin. Sitten hän katsahti äitiinsä, joka vastasi katseeseen heikosti hymyillen.
”No”, Lotte aloitti, ”oma auto olisi kiva.”
Isä röhäisi niin, ettei ollut selvää, oliko se peitelty naurahdus vai paheksuva korahdus.
”Entä tällainen: ulkomaanmatka kesälomalla, jos viet tämän kevään opinnot kunnialla loppuun?” ehdotti äiti.
”Ranskaan?”
”Minä ajattelin, että ehkä Englantiin. Voisimme poiketa Ninthwoodiin tervehtimään Tossahia ja Adeksia ja sitten Shropshireen tällaiseen hevostapahtumaan...”, äiti kaivoi housuntaskuaan ja veti esiin erittäin ryttääntyneen, vähän repeilleenkin esitteen, jonka ojensi Lotten nähtäväksi. Siinä luki punatiilisten rakennusten ja peribrittiläisen näköisten ratsukoiden yläpuolella:
HEMSBURY STABLES HORSE SHOW 2016 ”Voitaisiin ottaa Shalia mukaan...”, äiti tuumi houkuttelevalla äänensävyllä.
”Ja me lähdetään vai, jos minä en enää saa F:iä?”
”Nostat ne B:hen”, isä sanoi.
Lotte ähkäisi, mutta äiti silitti hänen hiuksiaan ja sanoi luottavaisesti: ”Sinä pystyt siihen. Tiedän sen.”
Ja kuten Gillian, Lottekin lankesi tähän ovelaan juoneen – jos hän panostaisi kevään koulunkäyntiin, kesällä häntä odottaisivat hauskuus, ilonpidot ja loma ankaran vuoden päätteeksi.
Miksipä ei?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Aug 17, 2018 14:38:05 GMT
Tulikoe Varhaisena aamuna, ennen kuin Executor-kukkokaan ehti vielä kiekaista, joku tuli kuorsaavan Billyn luo tämän huoneeseen ja laski lämpimän, ison kätensä hänen olkapäälleen. Billyn kuorsaus katkesi ja etäisesti hän kuuli matalan äänen sanovan: ”Tule tapaamaan minua ringin luo, kun olet herännyt.”
Ennen kuin sanat ehtivät kunnolla tavoittaa hänen tajuntaansa, puhuja oli jo lähtenyt, mutta jättänyt pöydälle lapun sekä kimpun tuoreita yrttejä, joiden vahva tuoksu virkisti ja herätti Billyn syvänunen jälkeisestä horroksestaan. Onneksi aamuheräämiset eivät olleet hänelle vaikeita ja hän oli tottunut niihin, kun oli vielä säännöllisesti noussut varhain jalkeille ja lähtenyt Raicyn kanssa karjanajoon, joten melko pian hän nousi turpeana ylös, etsi itselleen jostain sukat ja farkut, veti fleecetakin vetoketjun ylös asti, pesi kasvonsa kylmällä vedellä saadakseen silmät auki ja astui ulos uneliaan hiljaisesta talosta pihamaalle, missä ilmassa vielä viipyili aamun kosteus ja hiljaiset kanat potpottivat matalasti kuopsutellessaan maata.
Aurinko ei ollut vielä tullut esiin, tähtiäkin yhä näkyi, mutta taivas idässä vuorten yllä oli alkanut muuttua heleän turkoosiksi, kun Billy tavoitti pitkän mustan miehen kisakatsomon takaisen ringin luota. Moto oli muutoin yksin, mutta ringin keskellä seisoi pää koholla kellertävä palomino-ori, joka Billyn paikalle saapuessa pärskäisi niin lujasti, että ääni kaikui läheisistä männyistä ja ravisti varpusia niiden oksistoista taivaalle.
”Hyvä”, Moto virkkoi virkeästi, kun Billy seisahtui kasvojaan vielä hieroen hänen viereensä. Moto katseli pyörötarhassa olevaa hevosta eikä sanonut muuta. Billykin silmäili Infernoa ja haukotteli.
”No? Miksi minun piti tulla tänne?”
”Tahdon, että avustat minua tänään NHB-klinikassa”, sanoi Moto selkeästi ja kepeästi.
Billyn aivot toimivat viiveellä ja monta tyhjää sekuntia ehti raksuttaa ohi ennen kuin hän sai sanoista kiinni ja ähkäisi epäluuloisesti: ”Jaa… jaa mitä?”
Moto asteli ringin portille ja nosti sen auki. Billy seisoi paikoillaan silmiään räpytellen. Inferno, joka oli käyskennellyt omissa oloissaan aitauksen toisessa päässä, nosti taas päänsä pystyyn ja katsoi heidän suuntaansa. ”Haluan, että yrität luoda yhteyttä Infernon kanssa”, sanoi Moto rauhallisesti samalla, kun kieputti aidalla roikkuneen köyden kerälle ja nosti pois tieltä naulaan. Kun ei saanut vastausta, hän kääntyi katsomaan Billyä, joka edelleen vain tuijotti.
Moto viittasi isolla kädellään kohti pyörötarhaa ja hevosta.
Kun Billy käsitti, mitä hän ajoi takaa, hän karahti epäuskoisesti.
”Pitäisikö minun mennä rinkiin sen kanssa?” hän sanoi käheästi. ”Oletko hullu? Sehän tappaa minut!”
Mutta Moto ei hermostunut. Hän vain odotti lauhkeasti. Billy töllötti häntä päässään risteillen katkelmia ajatuksista, jotka vahvistivat hänen aikaisemmat epäilynsä Moton sekopäisyydestä – heppu ei voinut olla ihan normaali, jos kuvitteli, että Billy altistaisi itsensä hengenvaaraan menemällä verenhimoisen hevosen kanssa samaan aidattuun tilaan!
”Muista: hevonen on ihmisen peili. Sinun on päästettävä irti tunnekuohuistasi ja tasattava sydämesi syke. Aggressiivinen energiasi heijastuu hevosen kautta takaisin itseesi.”
Helpommin sanottu kuin tehty. Billyn yleinen mieliala oli alati äkäinen ja nyt siihen sekoittui pelkoa; Inferno oli vaarallinen hevonen ja Moto aikoi laittaa Billyn tieten tahtoen alttiiksi tapaturmille. Mitä jos hevonen runnoisi hänen ylitseen? Billy oli aivan varma, ettei Alexiina – tai Raicy varsinkaan – ollut antanut tälle siunaustaan. Mutta kumpaakaan ei ollut näköpiirissä pelastamassa häntä tilanteelta. Billy ei kuitenkaan tiennyt, että Moto oli jo kauan sitten sopinut kaikesta Alexiinan kanssa.
”Haluaisin käyttää Billyä sen klinikan yhteydessä, jonka pidän huhtikuun lopulla.” ”Billyäkö?” ”Olen varma, että hevonen on tällä hetkellä hänelle paras opettaja.”
”Älä pelkää”, Moton syvä ääni sanoi, mutta se oli yhtä turhaan kehotettu kuin sanoa kalalle, että älä ui. ”Luota vain minuun. Ja luota Infernoon. Se ei käy päällesi.”
”Mistä sinä sen tiedät?” Billy hermoili. ”Se potkaisi Alexiinaa ja minä näin, että se oli aikeissa polkea Lotten mössöksi, ellen olisi pelastanut häntä! Tuo hevonen on mielipuoli!”
Palomino korskui kiihtyneesti.
”Katso nyt!” Billy osoitti sitä sanojensa tueksi.
”Aiheutat itse juuri nyt virittyneen, pelon ja vihan täyteisen tilan ympärillesi. Äänesi on kimeä ja terävä, johon Inferno reagoi. Sinun on hallittava tunteesi.”
”Miten tunteitaan voi hallita?” Billy äyskähti.
Moto hymyili levollisesti.
”Hallitse itsesi. Hallitse ajatuksesi. Hallitse tunteesi. Hallitse tekosi.” Hän levitti taas kutsuvasti kättään kohti gladiaattoriareenaa. Billy loksautti leukansa kiinni ja astahti taaksepäin.
”Ei. En.”
Tuulen kuiskaus pyyhkäisi hänen ylitseen. Se oli viileä ja kirpeä, nostattaen hänen hiuksensa leudosti pystyyn. Hän ravisti päätään ja kurtisti kulmiaan. ”Inferno on vaarallinen.”
”Inferno on juuri nyt suopealla päällä”, sanoi Moto ja katsahti sen suuntaan; ori oli laskenut päänsä ja nuuhki maata. Tuuli pyöritteli senkin valkoista harjaa. Päällepäin näytti, ettei se piitannut heistä, mutta tarkkasilmäinen saattoi huomata korvat, jotka olivat alati heidän suuntaansa käännetyt, sekä silmän, jonka katse tiiraili heidän liikkeitään. ”Nyt voi olla armollinen tilaisuus vahvistaa sen luottamusta ja sidettä ihmisiin… ja haluaisin, että sinä olet se, joka avustaa minua Infernon kanssa, Billy.”
”Miksi minä?” Billy kysyi toivottomana. Miksi hänet laitettiin syötiksi, vaikka Lotte olisi varmasti ilomielien suostunut hommaan hänen sijastaan – tytönhupakko kun oli yrittänyt samaa ihan omatoimisestikin.
”Koska sinä pystyt siihen”, sanoi Moto syvällä, kieltämättä vakuuttavalla äänellä. Hän ei hymyillyt, vaan katsoi Billyä intensiivisesti ja luottavaisesti. Billy vältti hänen katsettaan, sillä se tuntui liian voimakkaalta, ja vilkaisi sen sijaan Infernoon. Ori oli alkanut lompsia aidan vierustaa kaukana heistä. ”Näetkö, kuinka rennosti se liikkuu? Pää on matalalla eivätkä lihakset pingota, se on hyväntuulinen ja rauhallinen.”
”Mutta heti, kun minä menen sinne, se hyökkää päälle”, Billy mutisi. Huomaamattaan hän oli tullut vähän lähemmäs.
”Sinulla on luontainen ote eläimiin”, Moto sanoi. ”Ymmärrät niitä – ehkä paremmin kuin ihmisiä – ja se on hieno lahja. Inferno on sosiaalisesti rajoittunut. Se valitsee tarkasti ne ihmiset, jotka päästää lähelleen ja joihin on valmis luomaan yhteyden. Alexiinan energia ei ole sille sopiva. Ei myöskään Charlotten, eikä Raicyn. Mutta sinusta se saattaa pitää. Etkö tahtoisi ottaa siitä selvän?”
Vaalea hevonen käänsi tyynesti toista korvaansa ja kuulosteli sekin Moton puheääntä, mikä tuntui miellyttävän sitä. Myös Billystä Moton äänessä oli jotain mystistä, sillä kuin vastoin parempaa tietoaan, Billy oli tullut jo aivan portin ääreen ja otsa rypyssä tarkkaili Infernoa.
Kieltämättä ajatus kutkutti: että hän olisi ainut, johon Inferno luottaisi – ainut, joka saisi sen kesytettyä…
Hän sipaisi hiuksiaan.
Se olisi kamalan riskialtista… mutta, jos hän jollain keinolla saisi todistettua asemansa ja arvonsa Centerien perheen ja Orange Woodin jäsenenä, se olisi tämä. Villin Infernon kesyttäminen, johon kukaan muu ei ollut pystynyt... Tomford sai käyttöönsä Sunnyn. Gillianille oli lahjoitettu Africa. Koska olisi Billyn vuoro?
Billy otti ensimmäisen askelen ringin sisäpuolelle. Tämä olisi hänen tulikokeensa.
Moto antoi hänelle viipaleen omenasta, laittoi loput omaan suuhunsa ja työnsi portin Billyn takaa kiinni, muttei sulkenut sitä kunnolla siltä varalta, että Billy pääsisi nopeasti aitauksesta ulos.
”Kävele vielä hieman lähemmäs sitä ja kyykisty sitten”, Moto opasti aidan toiselta puolelta. Billy nielaisi ja asteli lähemmäs. Inferno oli pysähtynyt ja seisoi sivuttain hänen suuntaansa, sisäkorva käännettynä tarkasti kohti Billyä. Sen sieraimet suurenivat ja hevonen näytti vetävän kuin pitkän henkosen, saadakseen kiinni Billyn hajusta. Hermostuneena, Billy seisahtui ja epäröi.
Tuntui itsemurhalta käydä kyykkyyn. Jos Inferno yhtäkkiä pimahtaisi ja laukkaisi pukitellen häntä kohti, hänen olisi vaikeampi pinkaista karkuun.
”Sinun täytyy luottaa”, Moto sanoi taustalta. ”Jos sinä et luota siihen, kuinka Inferno voisi luottaa sinuun?”
”Eeenpä tiedä...”, Billy sanoi väräjöivällä äänellä pohtien levottomia ennen kuin epävarmasti kumartui. Inferno seisoi epäilyttävästi yhä paikoillaan ja melko jännittyneenä. ”Se ei näytä ilahtuneelta, kun tulin samaan kehään sen kanssa.”
”Ole vain rauhassa. Inferno vain tarkkailee tilannetta ja koettaa ottaa selvää, mitkä tarkoitusperäsi ovat.”
Billy oli kyykyssä keskellä rinkiä. Taivas haaleni korkealla yläpuolella asteittain. Kohta aurinko nousisi. Varhaisten lokkien äänet kuuluivat jo merilaitumen takaa rannalta. Tunnelma oli samaan aikaan taianomainen ja jännittävä. Billyn kädet hikosivat ja hän pelkäsi kuollakseen. Moto seisoi turvallisen oloisena aidan toisella puolella hänen takanaan, Inferno kellertävässä karvapeitteessään muutaman reilun metrin päässä Billyn edessä.
”Nyt, sulje silmäsi.”
Billy ähkäisi vastustelevasti ääneen uskomatta korviaan. Musta mies oli totisesti vimpsahtanut. ”En tasan taatusti ummista silmiäni tuolle!”
”Sinun täytyy luottaa.”
Häntä ei huvittanut laisinkaan päästää pelottavaa hevosta näköpiiristään. Hän laski leukaansa ja koetti sulkea silmiään, mutta kohotti sitten taas päätään, sulki silmät taas lyhyeksi hetkeksi ja jälleen nopeasti vilkaisi sen suuntaan.
”Koeta vain rentoutua.”
Inferno korskahti. Billy säikähti ja nousi liian nopeasti takaisin ylös – Inferno hermostui ja kuopaisi maata, inahti ja heilautti päätään tehdessään aidan vierellä U-käännöksen.
”Ei hätää. Tee hitaita, vakaita liikkeitä.”
”En pidä tästä”, Billy mumisi epävarmana. Hän seurasi silmä kovana hevosen jokaista liikettä ja elettä. Se oli alkanut taas kävellä edestakaisin, mutta yhtäkkiä seisahtui ja jäi taas patsastelemaan Billyä tuijottaen.
”Käy hitaasti vain takaisin kyykkyyn”, Moton ääni neuvoi rauhallisesti. Billy koukisti polviaan ja hyvin hitaasti kyykistyi. Hän laski myös hieman päätään.
Kului pitkä hetki; kuin pojan ja hevosen välillä olisivat näkymättömät telepaattiset aurat värähdelleet, Infernon tehdessä hänestä ratkaisevaa arviota ja Billyn odottaessa jännittyneesti, sydän kurkussa hakaten lopputulosta. Tulkitsisiko Inferno hänet makupalaksi vai potentiaaliseksi toveriksi?
”Hienoa!” Moto sanoi sitten ilahtuneesti. Billy kohotti katsettaan ja näki Infernon taas haistelemassa maata kaikessa rauhassa. ”Hyvin tehty. Koeta nyt kutsua sitä luoksesi.”
Billy äännähti taas hätäillen.
”Älä huoli: jos Inferno ei pitäisi sinusta, se olisi osoittanut sen jo. Se on päättänyt antaa sinulle mahdollisuuden.” Billy silmäsi voikkoa oria ja hänen sydämensä jumputti. Oliko Moton sanomassa perää? Voisiko tämä todella onnistua? Hänellä oli vain se aamupäivä aikaa päästä sinuiksi itsensä ja Infernon kanssa, jotta voisi toimia avustajana klinikan aikana, johon olisi tulossa yleisöä ja katsojia. Jos Billy sen tekisi – jos hän tähän pystyisi – hän saisi varmasti osakseen kunnioitusta ja arvonantoa, jota oli niin pitkään janonnut. Hänen olisi pakko malttaa mielensä, uskoa Motoon ja yrittää luottaa Infernoon, vaikka se häntä arveluttikin.
Hän veti niin pitkään syvään henkeä kuin keuhkot suinkin antoivat periksi ja huokaisi sitten ulos. Hän ojensi hitaasti oikean kätensä eteenpäin, sormet kevyesti koukussa ja katsoi Infernoon.
”Puhu sille, jotta se tottuisi pehmeään ääneesi”, Moto kannusti.
Billy ei tiennyt mitä sanoa.
”Ööh… hei, I-Inferno. Mitä kuuluu? Kaunis päivä tulossa, vai mitä? Ööh...” Billy puraisi kieleensä. Ori ravisteli vähän päätään. ”Ha-haluatko tulla tänne? Katsomaan, mitä minulla on?” Billy ojensi kämmentään, johon oli ottanut omenanviipaleen. Hevonen tuijotti häntä, haisteli ilmaa. Sen turpa oli koholla, kun se sai vihiä omenantuoksusta. Billy pidätti hengitystään ja puri huuleensa.
Äkkiä aurinko lankesi heidän ylleen; kultainen valon verho pyyhkäisi maiseman, ratsastuskentän ja ringin halki ja sai Infernon kerta kaikkisesti säihkymään: tuuli liehutti valkeita jouhia ja hevosen ruskeat silmät näyttivät eloisilta kuin meripihka. Se näytti äkkiä niin kauniilta ja lumoavalta, kuin enkeleiden pegasokselta, että Billy aivan henkäisi.
Se hetki jäisi ikimuistoisesti hänen mieleensä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Aug 21, 2018 7:53:43 GMT
Lapsista ja aikuisista 22.4.2016 Väkeä ei tullut niin paljon, kuin olisi voinut tulla, mutta tuli kumminkin. Alexiina istui Oliver sylissään katsomossa kevyesti vuoratussa toppatakissa, sillä ilma oli kirpakkaan kolea, ylhäällä muiden joukossa tuntien ensi kertaa kotonaan olonsa ulkopuoliseksi vierailijaksi ja sivustatarkkailijaksi, joka vain seuraisi tapahtumia ottamatta niihin itse osaa. Ja yllättävää kyllä, hän suorastaan nautti tästä erilaisesta roolistaan. Moto ottaisi kaiken vastuun kannettavakseen Natural Horse Backing -klinikan kulusta ja ehdottanut, että Alexiina kerrankin höllentäisi otettaan ja vain nauttisi esityksestä. Raicy oli sanonut samaa, mutta vaatinut sitä hieman suorasukaisempaan tyyliinsä, eikä Alexiinalla oikeastaan ollut paljon siihen vastaan hangoittelemista. Hieman huolissaan hän silti oli, sillä esityksen päätähti olisi Inferno ja Moto oli pyytänyt Billyä avukseen esitykseen – sitä saattoi vain toivoa, ettei kentällä roihahtaisi kiirastulta kummankaan osapuolen taholta.
Oliver jaksoi kerrankin istua hänen sylissään ihan rauhassa möyrimättä ja hyörimättä. Klinikka ei ollut vielä alkanut ja osa ihmisistä parveili etsimässä itselleen vapaata paikkaa, Charlotte perässään Amy muiden joukossa. Alexiina kohotti kättään huomioksi. Tytär todennäköisesti kyllä huomasi sen, mutta istuutui kuitenkin muualle. No niin. Kukapa sitä nyt äitinsä vieressä tahtoi istua... Mutta vasta sitten hän huomasi, että syy taisikin olla toinen: Lotte oli istahtanut nauravaisena tutun näköisen nuoren naisen viereen, jonka pipon alta valui pitkä suora vaaleanmahonginruskea poninhäntä. Ellei tämä olisi kääntänyt kasvojaan Amya halatessaan niin, että Alexiina saattoi erottaa hänen profiilinsa, hän ei varmasti olisi tunnistanut tätä toiseksi niistä tyttärensä parhaista ystävistä, jotka molemmat olivat muuttaneet aiemmin Yhdysvaltoihin. Kaikkien kolmen suut kävivät kuin rasvatut ja vaikkeivät heidän sanansa kantautuneetkaan Alexiinan korviin ympärillä olevan hälinän seasta, äidin sydäntä ilahdutti katsella heidän iloisia eleitään ja nauravia kasvoja. Nuoret olivat tietenkin innoissaan lähestyvästä kesästä ja lomasta, mutta niin oli Alexiina itsekin. Kun hevoset olisi laskettu laitumille ja hommat tallilla vähenisivät alle puoleen, Alexiinan oli täysi aikomus viimeistään silloin kunnolla heittäytyä laakereilleen ja maata päivät pääksytysten liikauttamatta eväänsäkään. Ah, tulisipa kesä jo!
Katsomon yläpuolella oleva kaiutin röhäisi ja melutaso laski hivenen. Ihmiset olivat löytäneet paikkansa ja asettuneet istumaan, kun pitkä mies tarpoi kentälle mikrofoni kiinnitettynä räikeänvärisen kauluspaitansa ja sen päällä olevan viininpunaisen liivin kaulukseen. Matala ja mieluisa ääni soljui kaiuttimista kaikkien korviin: ”Tervetuloa Orange Woodiin… ja kiitos, että olette valinneet käyttää aikanne esitykseemme tänään. Kentällä on nyt alkamassa Natural Horse Backing klinikka… Jos et vielä ole löytänyt itsellesi paikkaa, tuolla on edelleen paljon tilaa.” Moto viittilöi mahtavalla kädellään. ”Minä olen Moto Hotch. Olen energiaterapeutti ja autan hevosia ja heidän ihmisiään kaikenlaisten elämän ongelmien kohtaamisessa ja niiden voittamisessa. Sellaista täydellistä elämää, jossa ei koskaan tulisi minkäänlaista konfliktia vastaan, ei ole kellään. Ongelmat ovat suunnannäyttäjiä, tienviittoja, sillä yksikään elämä ei ole suora tie. Näin ajatellaan afrikkalaisessa werdusin filosofiassa, johon Natural Horse Backingin hevosiin kohdistuva oppi perustuu...”
Alexiina tajusi hymyilevänsä itsekseen ja hitaasti sulkevan luomensa. Hänestä oli vain niin nautinnollista kuunnella Moton ääntä. Kuuma, pahvinen kahvimuki kämmentensä välissä ja lämpöiset villasukat jalassa olo tuntui kotoisalta ja mukavalta. Kun Alexiina seuraavan kerran taas aukaisi silmänsä katsellakseen tapahtumia, Inferno oli päästetty rajatulle kentälle vapaaksi ja Moto selitti hevosesta yleisölle. Ori oli valpas ja selvästi ihmeissään ihmismäärästä, muttei kuitenkaan pois tolaltaan; se ravasi korskahdellen jopa ylpeän oloisena ympäriinsä ja haisteli pää ylhäällä ilmaa ja, vaikka se oli hoikka, se oli terveen ja hyvän näköinen. Äkkiä Alexiinan valtasi vahva varmuus siitä, ettei ollut mitään hätää. Inferno selviäisi ja siitä tulisi kunnon hevonen, ihan niin kuin Ififlammastakin.
Yksinäinen hahmo näkyi aidan toisella puolella suklaanruskeassa stetsonissaan. Häntä katsellessaan sisäinen rauhan tunne kohdistui myös Billyyn. Billykin selviäisi. Ei ollut mitään hätää.
”Inferno on vielä nuori ja ratsukouluttamaton. Sen kokemukset ihmisistä ovat olleet ikävät...” Samalla kun selitti, Moto alkoi kävellä kentällä laajaa ympyrää ja antoi rauhoittavan äänensä jatkua sopivien taukojen rytmittämänä. Inferno alkoi vastata hänen liikkeeseensä liikkuen itsekin samaan kierrokseen suurta kehää levollisena, eivätkä sen eleet tai ilmeet – niin pitkälti kuin Alexiina osasi tulkita – ilmaisseet hermostusta tai jännitystä. ”Pyydän nyt kentälle avustajani, Billyn, joka koettaa luoda Infernon kanssa yhteyden. Seuratkaa tarkasti kummankin elekieltä.” Billy kapusi aidan yli itsevarman ja rohkean oloisesti ja noudatti Moton ohjeita toimiessaan Infernon kanssa. Muutama katsomorivi alempana Charlotte oli kääntynyt Amyn puoleen ja sanoi jotakin vaikuttaen närkästyneeltä.
Billy jatkoi Moton aloittamaa ringinkiertoa ja Moto itse jättäytyi siitä pois sivummalle. Se muistutti erikoista tanssia; hevonen laajan näkymättömän kehän toisella ja ihminen toisella puolella, kuin kaksi viisaria suuressa kellotaulussa. Infernon liike ei pysynyt aivan yhtä tasaisena kuin Moton kanssa liikkuessaan; se alkoi heiluttaa päätään ylös ja alas tarttuen välillä raviin, välillä lompsien käyntiä.
”Billyn huomio on nyt täysin Infernossa ja hevonen vastaa energialataukseen liikkeellä, väistääkseen sitä, sillä se tuntuu siitä pakottavana. Muutoin rento olemus kertoo meille kuitenkin, että tilanne on vielä sen mukavuusrajoissa. Jos ylittäisimme tuon mukavuusrajan, Inferno alkaisi osoittaa merkkejä hermostumisesta ja stressistä. Hevosten normaalin kanssakäymisen välinen energia on aina liikkeessä. Hevonen symboloi vapautta. Jos sen vapaan energiakulun katkaisee tai koettaa estää, aiheutuvat siitä monet ongelmat, jotka ilmenevät hevosen käytöshäiriöinä. Ihminen voi ohjata tätä energiaa haluamaansa suuntaan, muttei saisi koskaan pysäyttää sen liikettä. Riippuen ihmisen mielentilasta ja ajatuksen puhtaudesta, hevonen vastaanottaa kuin hienovaraisin antenni tunnetilan ihmisen olemuksesta ja reagoi siihen välittömästi, mutta usein nämä reaktiot, peilaukset, jäävät meiltä tyystin tajuamatta. Omien tunteiden tasapaino ja hallinta on avainasemassa, kun olemme hevosten kanssa tekemisissä. Tunne on energiaa liikkeessä. Energy in motion. E-motion. Emotion.”
Moton merkistä, Billy pysähtyi äkkiä. Ja heti myös Inferno pysähtyi. Oriin korvat kääntyilivät, sen huomio oli ihmisessä. Billy kääntyi ympäri ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Inferno kääntyi hyvin nopeasti ympäri sekin ja lähti ravaamaan hänestä pois päin.
”Psst!”
Alexiina ei kiinnittänyt heti huomiota supinaan, kunnes joku nykäisi häntä hupusta. Hän kääntyi katsomaan olkansa yli, mutta hänen takanaan tyhjällä ylimmällä penkkirivillä ei ollut ketään. Hämmentyneenä, Alexiina kääntyi taas oikein päin ja unohti pian kaiken keskittyessään jälleen siihen, miten Billy lähestyi Infernoa pienentämällä heidän kiertämäänsä rinkiä joka askeleella. Mutta vähän ajan kuluttua sama toistui ja joku veti häntä taas hupusta, häiriten katselua. Tällä kertaa heti perään kuului tukahtunutta kikatusta ja Alexiina ehti kääntyä tarpeeksi nopeasti huomatakseen veitikkamaisen vaalean pojan, joka virnuili piilostaan ylimmän penkkirivin alta. Alexiina tapitti häntä.
”Sinäkö minua nyit takista?”
”Joo”, poika sanoi. Hän nousi piilopaikastaan ja kävi istumaan penkille. ”Mikä sen nimi on?” hän kysyi katsoen Oliveria. Alexiina käänsi taaperoa sylissään niin, että pojat näkivät toisensa.
”Tässä on Oliver. Mikäs sinun nimesi on?”
”Joey”, poika vastasi. ”Osaako se leikkiä?”
”Osaahan hän, omalla tavallaan.”
”Voidaanko me mennä leikkimään?”
Alexiina hymyili äidillisesti.
”Nyt ei ole oikein hyvä hetki, kun esitys on vielä kesken.”
Joey heilutteli jalkojaan ja katseli kentälle.
”Miksi tuo hevonen on keltainen? Eikö hevosten pitäisi olla ruskeita?”
”Hevosia on hyvin monen ja kaiken värisiä”, Alexiina virkkoi ystävällisesti. Hän katseli vähän ympärilleen katsomossa; pojan oli ollut pakko tulla seuraamaan esitystä jonkun kanssa, sillä vaikutti niin nuorelta, ettei voisi olla yksin. ”Oletko sinä ihan itseksesi?”
”Olen”, sanoi poika polleasti, ”tai siskon kanssa. Mutta hän ei huomannut, kun livistin tänne. Hän on liian kiireinen.”
”Vai niin”, sanoi Alexiina ja tiirasi taas päiden joukkoon, mutta kukaan ei näyttänyt siltä, että etsisi ketään.
”Minä olen nähnyt mustan hevosen”, poika sanoi.
”Aivan. No, istuhan siinä ja katsele sinäkin esitystä.”
Billy oli kentällä kyykyssä käsi ojennettuna kohti Infernoa, joka seisoi vain parin metrin päässä ja tarkkaili häntä. Ehkä hevosen oli ollut tarkoitus lähestyä, mutta vaikka tähän pisteeseen asti pohjatyötä oli tehty pitkään, Inferno heilautti kohta päätään ja lompsi Billystä kauemmas. Moton ääni sanoi sen silti olleen edistysaskel verrattuna aiempaan ja Billy nousi ja kumarsi yleisölle, sillä klinikka alkoi olla lopuillaan.
Ihmisten taputtaessa (ja Infernon hermostuessa siitä ja laukatessaan häntä koholla kauemmas kentän toiseen laitaan), Alexiina laski Oliverin maahan ja nousi seisomaan ympärillään hälinä, kun ihmiset alkoivat tehdä katsomosta lähtöä. Alexiina kääntyi sanomaan taakseen Joeylle, että tulisi heidän kanssaan etsimään sisartaan, mutta tämä oli taas kadonnut.
”Johan on vikkeläkinttuinen ja vekkuli poika”, Alexiina mumisi ottaessaan Oliveria kädestä kiinni ja auttaessaan tämän verkkaisesti portaita alas. Ihmisiä kävi jutustelemassa Moton kanssa, joka vastaili kaikkeen hymyssä suin ja hyväntuulisesti, kätteli ihmisiä ja otti vastaan kiitoksia kiinnostavasta klinikasta. Kitty, Raicy ja Billy olivat sillä välin ohjaamassa Infernoa takaisin pyörötarhaan.
Väkijoukon hajotessa edestään, Alexiina näki Charlotten ja tämän ystävät, jotka lörpöttelivät aitaan nojaillen keskenään. Alexiina käveli Oliverin kanssa heidän luokseen.
”Hei Emma”, hän sanoi lämpimästi punertavatukkaiselle tytölle, joka oli kasvanut aivan silmissä. Emma halasi häntä takaisin vähän yllättäen, mutta kovin ilahduttavana eleenä, ja kumartui sitten tervehtimään Oliveria, joka nauroi iloisesti, kun Emma kutitti häntä poskelta kuin pientä söpöä koiranpentua. ”Kuinka sinä olet tänne jo nyt tullut, kun kesäkään ei ole vielä alkanut?”
”Piti tulla järjestelemään vähän asioita ja isän muistotilaisuutta”, sanoi Emma aikuismaisesti.
”Oi… voi ei, otan osaa. Onpa ikävä kuulla.”
Emma huiskaisi kättään kepeästi, mutta Alexiina katseli häntä huolestuneena.
”Sillä oli maksakirroosi. Ei se nyt sinänsä niin yllätyksenä tullut.” Huolettomasta sävystään huolimatta, Alexiina kumartui halaamaan Emmaa vielä lohduttavasti uudelleen.
”Äiti, miksi Billy oli esityksessä mukana?” keskeytti Lotte hetken hartaan hiljaisuuden välittämättä tippaakaan tunteista tai tahdikkuudesta. Alexiina puristi vielä Emman olkaa tätä ystävällisesti katsoen ja kääntyi sitten Lotteen päin.
”Mitä sanoit?”
”Että miksi Billy oli Infernon kanssa klinikassa mukana?”
”Motosta se oli hyvä ajatus.”
”Aha.” Lotte silmäsi miehen suuntaan äkkiä kapein katsein.
”Joey”, taustalla hiljaisesti seisoskellut Amy yhtäkkiä sanoi. ”Missä sie olet ollut?”
Heidän luokseen oli pelmahtanut vaaleapäinen, kirkassilmäinen poikalapsi.
”Tutkimusmatkalla”, poika vastasi, ja Alexiina tunnisti tämän samaksi veitikaksi, joka oli vedellyt häntä katsomossa hupusta.
”Hei Joey – onko Amy sinun siskosi?” Alexiina hämmästeli.
”Joo”, poika sanoi ja virkkoi hänelle sitten heti perään suurin silmin: ”Tiesitkö, että Lotte tykkää Lucasista?”
Kaikki hämmentyivät. Charlotte punastui.
”Sinä senkin–!” tämä kirahti ja ojensi käsivartensa eteenpäin, kuin napatakseen kakarasta otteen, mutta poika livahti karkuun.
Alexiina ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Totta kai Lotte pitäisi kissastaan.
”Joey!” Amy käski, kun nuo kaksi kirmasivat kehää heidän ympärillään.
”Lotte”, Alexiina toppuutteli ja tyttö pysähtyi kädet ristissä rinnan päällä. ”Onkohan tuo nyt ihan sopivaa nuoren naisen käytöstä?”
”Hölösuu”, tyttö mutisi posket yhä punaisina ja mulkoili Joeytä.
”Tomaatti”, poika sanoi takaisin.
”Anteeksi”, Amy sanoi pahoitellen veljensä käytöstä. ”Joey, pyydä siekin anteeksi.”
”Anteeksi”, poika sanoi avuliaasti, mutta niin robottimaisesti, että selvästi matki vain Amyn ääntä. ”Anteeksi, anteeksi, anteeksi...”
Billy liittyi heidän seuraansa ja Alexiina onnitteli häntä heti sydämellisesti onnistuneesta klinikasta.
”Jaa… no en minä paljon mitään tehnyt, noudatin vain Moton ohjeita”, hän vähätteli, mutta Alexiina oli hänestä kovin ylpeä; Billy näytti olevan mielissään ja silmissään oli eloa, jollaista niissä ei ollut pitkään aikaan näkynyt. Moto se sitten tiesi, kuinka käsitellä ketäkin.
”Miksi sinä sait luoda Infernon kanssa yhteyttä ja minä en?” Lotte hyökkäsi nyt hänen kimppuunsa.
Billy sanoi hiukan omahyväisesti: ”Inferno ei pidä sinusta, mutta minusta se pitää.”
”Niin varmaan!”
”Jos on valittamista, osoita ne Motolle”, Billy virkkoi ja suoristi sitten stetsoniaan. ”Näkemiin, neidit. Minulla on nyt muuta puuhaa.” Ja selvästi tyytyväisenä itseensä, Billy marssi heistä pois päin.
”Molopatti”, Lotte murahti tämän suuntaan.
Alexiina ärähti. Lottella oli vielä pitkä matka aikuiseksi.
”Jo riittää muiden nimittely”, hän kivahti. ”Emma, Amy… Joey”, hän lisäsi viimeiselle hellästi, ”oli hauska nähdä.” Ja sitten hänkin lähti Oliverin kanssa kotia kohti, sillä olisi hänen oman pikkupoikansa ruoka-aika.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 21, 2018 9:35:33 GMT
Keväthurmaa 1.5.2016 Charlotte oli aivan unohtanut miltä hyvin soljuva, miellyttävä ja kaikin puolin iloinen elämä tuntuikaan. Hän ei ollut varma mitä oli itse tehnyt oikein vai oliko maailmankaikkeus vain lopulta tullut siihen päätökseen, että hänen kiusaamisensa ja rankaisemisensa saisi riittää, sillä viime aikoina kaikki oli alkanut mennä oikeaan suuntaan. Moton harjoitus kiitollisuudenaiheiden listaamisesta päiväkirjaan oli nyt huomattavasti helpompaa, yhtä helppoa kuin ärsytyksen aiheiden kerääminen ja kiroaminen, sillä hyviä asioita oli yhtäkkiä enemmän kuin koskaan. Shalia varsoi ihanan ja terveen mustan orivarsan, jolle Charlotte sai päättää nimen: Ashrikk. Amy oli muuttanut pysyvästi takaisin Waterphewhen ja tullut Charlotten kanssa samalle luokalle. Emmakin tuli – edes joksikin aikaa – takaisin ja he saattoivat yhdessä viettää kolmisin hauskaa aikaa niin kuin ennen vanhaan. Yksi iltapäivä isä oli ollut ihana ja hyvällä tuulella tuulimyllyn viimein valmistuttua ja rahdannut heidän bänditavaroitaan alas kellariin, josta tällä hetkellä puuttui oikeastaan muutamien pikkuasioiden lisäksi vain Dewnin kitara, joka sekin asia korjaantuisi kesällä, kun veli vihdoin ja viimein vuoden odotuksen jälkeen palaisi kotiin. Ty oli nöyrtynyt takaisin yhtyeeseen rumpaliksi, sillä tarvitsi kuulemma muuta ajateltavaa koiransa Fungin loukkaannuttua tappelussa sen järkälemäisen susikoiran kanssa, jonka Lotte oli nähnyt metsässä, ja ollessa vielä toipumassa eläinklinikalla. Vaikka Ty ei sitä koskaan myöntäisi, varmasti potentiaalinen uhka siitä, että hänen paikkansa bändissä veisi joku muu, oli jouduttanut häntä pyörtämään kovissa periaatteissaan olla koskaan soittamatta mitään punkkia kevyempää musiikkia. Ensimmäiset viralliset bändiharjoitukset olisivat siis ihan oven takana!
Mutta juuri nyt, kaikkein eniten, Charlotte oli innoissaan omista sweet sixteen -syntymäpäiväjuhlistaan. 16 vuotta täytettyään hän saisi suorittaa ajokortin ja – jos hyvin kävisi – saisi lahjaksi oman auton.
Äiti oli kysellyt jo kauan sitten häneltä ideoita ja toivomuksia juhlien suhteen. Hän oli ilmeisesti vähän petaillut jotain kotikutoista, mutta Charlotte oli ehdottomasti halunnut pistää ranttaliksi: kunnon bileet tai ei meinata! Onneksi äiti oli kai etukäteen vähän sitä aavistellutkin ja todennut vain, että katsotaan mitä keksitään ja antanut Lottelle tehtäväksi kirjoittaa suunnitelmansa paperille. Sen hän oli toimittanut sitten äidilleen ja he olivat aikuisten kesken Lotte joukossaan lyöneet päät yhteen ja alkaneet asiallisen loogisesti pohtia, mitä olisi järkevää toteuttaa, mikä edes mahdollista ja mistä Lotte joutuisi luopumaan. Lopputulema oli, että juhlat pidettäisiin Tamulissa (jota Charlotte oli ensin empinyt viime syksyn kauhukokemukset huomioon ottaen) ja ne olisivat nuorten bileet – aikuisten hillitymmät kestit järjestettäisiin toisena päivänä ihan vain kotona. Charlotte olisi halunnut päästä isoon kaupunkiin hotelliin ja kylpylään kaikkineen, mutta joku raja oli ilmeisesti vedettävä, sillä kesällä olisi kuitenkin tiedossa ulkomaanmatkaa ja muuta mukavaa. Niinpä hän tyytyi siihen, että juhlat olisivat paikallisessa latodiscossa. ”Kai olet jo lähettänyt kutsun kaikille kavereillesi?” äiti kysyi tullessaan ratsastamasta ja taluttaessaan Mollya talliin. Charlotte roikkui Shalian karsinalla ja katseli onnellisena sen pientä varsaa, joka lepuutteli jalkojaan makoilemalla heinissä.
”Joo, nehän on lauantaina.”
”Kunhan varmistin. Sinulla on tapana jättää asiat joskus viime tippaan.”
”Eikä ole. Sinulla on”, Lotte sanoi. ”Billy kysyi, voisiko hän saada Ashrikin.”
Alexiina kiinnitti Mollyn pesupaikalle ja työnsi valkoisen stetsonin päästään niskaansa.
”Ei”, äiti sanoi heti. ”Mitä hän varsalla tekisi? Ei, kyllä Ashrikk myydään.”
”Hööh! Minäkin olisin halunnut pitää sen”, Charlotte harmitteli. Varsa oli niin suloinen uinuessaan silmät ummessa. Shaliakin torkkui ja näytti väsähtäneeltä, kun Lotte kurkotti rapsuttamaan sitä turvalta. Tamma vain huokaisi raskaasti.
”Billy vihoittelee siitä, ettei hänellä ole hevosta”, Charlotte jatkoi. ”Nyt kun me annettiin Gillianille Africa, eikö se ollut vähän niin kuin suolaa Billyn haavoille?”
Äiti riisui raskaan lännensatulan Mollyn selästä.
”Tiedän. Olen puhunut siitä Moton kanssa. Sitä varten Moto on työstänyt häntä Infernon kanssa.”
”Häh?” Lotte kääntyi järkyttyneenä. ”Saako hän Infernon?”
”Ei tietenkään.” Äiti heitti satulan telineeseen, astui Mollyn viereen ja vetäisi suitset tamman päästä. ”Mutta Inferno on ollut hyvä opettaja. Billyn on täytynyt osoittaa, että on tarpeeksi kypsä ja valmis omaan hevoseen. Jos hän selviää Infernon kanssa ja Moto toteaa niin minulle, alamme keskustella asiasta Billyn itsensä kanssa hänelle oman hevosen hankkimisen mahdollisuudesta. Kyllä se on ollut minulla mielessä jo pitkään, että jossain vaiheessa asia on ajankohtainen.”
Lotte oli röyhistänyt omahyväisesti rintaansa; hän oli ollut tarpeeksi kypsä ja valmis omaan poniin jo ala-asteikäisenä.
”Älähän ylpisty. Kyllä sinunkin olisi jokin kurssi varmaan täytynyt ennen Lindaa ja Shaliaakin käydä, sillä aina välillä mietin, että et kyllä ole tarpeeksi vastuuntuntoinen hevosenomistaja.”
”Miten niin en ole!” huudahti Lotte loukkaantuneena. ”Minä hoidan Shalian aina itse, sillä ei edes ole hoitajaa, koska en anna kenenkään muun hoitaa sitä!”
Äiti väänsi hanan auki ja suihkutti letkulla vettä ämpäriin.
”Hän on hyvä poika...”, hän mumisi itsekseen solinan yli, ”mutta jokin ei ole täsmännyt. En ole ollut varma mikä. Hän on ollut aina avulias ja huomaavainen, mutta jotenkin… Ensin en tullut ajatelleeksi sitä, että hän edes haluaisi omaa hevosta. Hän sai ratsastaa tallin hevosilla ja oli niin paljon muiden eläinten kanssa, etten tajunnut… ja totta puhuakseni, Billyn käytös on ollut Katin poismenon ja Williamin tempauksen jälkeen epävakaata – mutta ei häntä siitä voi oikein syyttää. Mutta kyllä se on viime aikoina alkanut olla aika selvää, että sitä hän tarvitsee: omaa hevosta. Onhan se ihan eri asia ja erilainen vastuutehtävä ja kuten Moto sanoi, hevonen jos mikä on mahtava opettaja. Voihan olla, että olemme pitäneet Billyä melko itsestäänselvänä. Hän on asunut kanssamme kuitenkin jo kaksi vuotta, eikä marissut kertaakaan.” Hajamielisesti, äiti kastoi pyyhkeen ämpäriin, jonka oli täyttänyt ja alkoi sivellä sillä hionnutta hevostaan.
Charlotte mietti kitkerästi, että ehkä niin, mutta ei Billy mikään kultapoika silti ollut. Vaikka hän oli antanut tälle väkivaltapuuskat anteeksi, hallaa se oli heidän suhteelleen tehnyt ja sen paikkaaminen veisi aikaa. Toisaalta, Charlotte ei jaksanut ainaista riitelyäkään, joten jokin kompromissi olisi hyvä saada aikaiseksi.
Hän lähti päätallin puolelle katsomaan vielä Candyä, puoliveritammaa, joka oli viimeisillään tiineänä sekin. Odotettavissa olisi siis kaikkien muiden ilonaiheiden lisäksi vielä toinenkin kevätvarsa. Ennennäkemätöntä keveyttä askelluksessaan, hän hyppelehti joustavasti pihalle ja päätti lähteä suunnittelemaan, mitä laittaisi ylihuomenna bileisiin ylleen. Ulkona aurinko paistoi, pilviä purjehti taivaalla ja linnut lauloivat. Charlotte levitti kätensä sivuilleen ja nosti katseensa nauravaisena kohti taivaita: hän sitten rakasti kevättä!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 21, 2018 13:19:14 GMT
Sweet Sixteen 7.5.2016 ”Ilta discossa? Älä unta näe!”
Gillian laski harmistuneena katseensa. Hän oli pyytänyt lupaa saada osallistua Charlotten syntymäpäiville jo kaksi viikkoa sitten, jota äiti oli luvannut harkita. Gillian ei ollut uskaltanut kuin kerran niiden kuluneiden viikkojen aikana udella hienovaraisesti asiasta saadakseen vastausta, mutta äiti oli selvästi piruuttaan jättänyt päätöksensä viimeiseen hetkeen saakka. Ja nyt vastaus oli…
”Ei. Sinä pysyt kotona. Viimeksi lähdit omin lupinesi – luuletko, Gillianne, etten sitä muista?”
”Mutta Lotte täyttää kuusitoista – ne ovat hänen sweet sixteen -juhlansa!”
”Teinien hörhöilyä. Kyllä minä tiedän, mitä sellaisissa juhlissa tehdään. Nyt, istu alas ja lue minulle ääneen. Päätäni kivistää ja silmiä kirvelee.”
Gillian lysähti sohvalle. Hänen olisi niin tehnyt mieli vähän juhliakin välillä ankaran opiskelun vastapainoksi. Zoey Waves makasi vastapäisellä tahrattoman valkoisella sohvalla ja hieroi terävää nenänvarttaan kärsivän näköisenä. Sitten hän raotti silmäänsä ja tarkasteli Gilliania punasankaisten silmälasiensa takaa. ”Katso nyt, sohvahan menee ihan kuopalle, kun istut siinä.”
Gillian punastui mielensä pahoittaen ja nousi seisomaan kuin olisi äkkiä noussut tulikuumasta penkistä. Hän tiesi, että oli lihonut. Ei äidin tarvinnut noin piikikkäästi aina huomautella siitä.
”No, lue nyt”, Zoey sanoi kärsimättömästi. ”Deleroy Portmanin Viisaus ei tule itsestään. En juuri nyt jaksa mitään liian raskastempoista, vaikka isäsi hyllyt pursuavatkin sitä lajia tai aivan kamalia Dickensejä.”
Gillian laahusti kirjastoon ja haki sieltä äitinsä toivoman kirjan. Mutta ennen kuin hän ehti palata takaisin olohuoneeseen, tumma hahmo ilmestyi ovensuuhun.
Boulice ojensi mitään sanottamatta hänelle kirjelappusta, jonka Gillian otti hämillään vastaan.
”Lukekaa se täällä”, taloudenhoitajatar sanoi ja hävisi sitten yhtä yllättäen, kuin oli siihen ilmestynytkin. Gillian aukaisi paperin.
Jos haluatte lähteä tänä iltana juhliin, teen tiettäväksenne, että äitinne käy levolle kello viiden aikaan ja on tämän jälkeen menevä omiin juhlallisuuksiinsa, eikä täten ole teitä valvomassa. Hyvin, hyvin hämmentyneenä Gillian tapitti tekstiä. Hän nosti katseensa, mutta Boulice oli mennyt.
”Gillianne!” hänen äitinsä kärkevä kutsuhuuto kaikui hoputtaen. Gillian sulki paperin ja laittoi sen piiloon taskuunsa ja palasi sitten olohuoneeseen miettien, mitä se oikein tarkoitti ja oliko hänen tulkittava salamyhkäinen viesti niin, että taloudenhoitajatar suorastaan kehottaisi häntä uhmaamaan äitiään ja lähtemään Tamuliin?
Hän luki äidilleen tunnin, jonka jälkeen – kuten Boulice oli kirjeessä luvannut – Zoey käski hänen tuoda itselleen lasillisen brandya vuoteeseen ja lähti päivänokosille nukkumaan päänsärkyään. Boulicen oli viihdytettävä häntä siellä vielä jonkin aikaa, joten Gillian vielä silti epäröiden, riensi omaan huoneeseensa laittamaan mekkonsa ylleen ja kiinnittämään hiuksiaan. Hän ehti ottaa pienen käsilaukkunsa ja laittaa sinne puhelimen, kun Boulice oli jälleen ovensuussa.
”Nyt on hyvä hetki, Gillianne, olen lähdössä asioille ja voin ajaa teidät suoraan Tamuliin.”
”Mutta… mutta miksi?” Gillian änkytti. Boulice ei kuitenkaan vastannut, viittasi vain kädellään häntä pitämään kiirettä ja niin Gillian heilautti poleron vielä ylleen, nappasi laukkunsa ja Lotten lahjan ja seurasi Boulicea hiipien kuin olisi karannut kotoaan – niin kuin hän tavallaan olikin. Mutta miksi Wavesien taloudenhoitajatar, joka oli aina ollut hänen äitinsä kätyri, haluaisi yhtäkkiä auttaa Gilliania olemaan kapinallinen?
Boulice laittoi eteisessä knallihatun päähänsä ja aukaisi ulko-oven kuin houkuttelevan portin vapauteen; Gillian tunsi voimaannuttavan ja innostuneen tunteen kutittavan sisällään, kun hän astui autotalliin ja istuutui autoon. Hän katsoi vielä auton ikkunasta kohti matalaa modernia mustavalkoista taloa, kun he peruuttivat pihalta tielle. Auton huristaessa pehmeästi kohti keskustaa, Gillian uskalsi jo hieman hymyillä.
”Kiitos… Boulice, kun autoit minua”, hän kuiskasi mustalle naiselle, joka piti ratista vakaasti kaksin käsin.
”Ei kestä, Gillianne-neiti”, tämä vastasi, ja ensimmäistä kertaa Gillian tajusi todella, että Boulice Antonioskin oli ihminen. Ehkä heidän välillään aivan pienen hetken ajan oli jonkinlainen yhteys, syvemmin kuin koskaan ennen, mikä sai Gillianin näin ajattelemaan. ”Hauskaa iltaa. Olen hakemassa äitiänne yhdentoista aikaan, joten noudan teidät tästä kymmeneltä.”
”Selvä. Ki-kiitos”, Gillian sanoi vielä noustessaan autosta Tanssivan Muulin edessä. Boulice kaasutti tiehensä ja ennen kuin Gillian ehti kunnolla edes järjestellä ajatuksiaan, Kitty kutsui häntä jo latodiscon ovilta.
”Kato, sä pääsit! Olishan se ollut jysäys, jos et olisi tullut!” Kittyllä oli melko uhkarohkea vaaleankeltainen hopeapaljetein koristeltu lyhykäinen ja ohut mekko, joka ei ihan sopinut yhteen hänen lihaksikkaiden käsivarsiensa ja muhkeiden pohkeidensa kanssa. ”Mä olen järjestyksenvalvoja, ainoa aikuinen katsos, kun nää on ipanabileet. Baaritiskillä tosin on vielä joku palkattu mehumikko ja ammattikuvaaja, mutta muuten… tervetuloa teinilandiaan”, hän virnisti ohjaten Gillianin juhlallisesti sisään Tamuliin. Heti alkajaisiksi silmiin osui salin katosta roikkuva iso banderolli, jossa luki violetein tikkukirjaimin ja kultaisin tähdin:
ONNEA CHARLOTTE SWEET 16 Musiikkina parhaillaan soi Swedish House Mafia ja suuri discopallo pyöri katossa luoden väripilkkuja pitkin seiniä. Normaalisti pöytinä toimivat heinäpyöröpaalit oli siirretty reunoille ja niiden tilalle tuotu siistejä pitkiä muovipöytiä sekä tuoleja. Pöytäliinakin oli Lotten mieliväriä eli violettia ja kattauksen somisteena oli pirteitä keltaisia kukkia. Toisella seinustalla oli erikseen buffettipöytä tarjoiluineen. Itse synttärisankari patsasteli onnellisen näköisenä valkokankaan edessä, jossa hänestä otettiin jokaisen juhlakalun kanssa valokuvia. Charlotte oli tyrmäävän näköinen. Hänellä oli ihonmyötäinen syvänpurppura mekko ja hiukset korkealla nutturalla sekä niin tummat silmämeikit, ettei häntä ollut tunnistaa. Hän näytti monta vuotta kuuttatoista vanhemmalta siinä olomuodossaan. Gillian lähestyi Kittyn juhlallisesti saattamana.
Lotte oli juuri poseeraamassa jonkun luokkatoverinsa kanssa. Salamavalot vain räpsyivät ja kuvaajan noustua taas kameransa takaa, Lotte hoksasi Gillianin ja pomppasi pieneltä korokkeelta alas.
”Gills! Tule kuvaan.” Hän tarttui niin riemukkaasti tätä molemmista käsistä, että Gilliankin puhkesi hymyilemään, vaikka oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei haluaisi valokuvaan. Hänen olonsa omassa mekossaan oli epävarma, vaikka se olikin sen verran röyhelöinen, ettei toivon mukaan liikaa paljastaisi ylimääräisiä makkaroita.
”E-ei kiitos… Tässä”, hän sanoi häveliäästi ja ojensi pakettia.
”Kiitti!” Lotte vastasi musiikin yli. ”Kerään kaikki lahjat ensin tuonne. Kitty”, hän huikkasi ja ryhdikkäänä kuin sotilas, Kitty teki kunniaa käsieleellä ja otti paketin lennosta kiinni vieden sen sivupöydällä olevan pienen kukkuraisen lahjakasan päällimmäiseksi. ”Tule, sinun täytyy tulla kuvaan. Kaikkien on pakko!” Ja haluamatta olla epäkohtelias tai pilaamatta toisen iloa, Gillian seurasi nöyrästi kädestä vedettynä korokkeelle valkokankaan eteen ja ennen kuin ehti edes asennoitua jotenkinpäin edustavasti katsomaan kameraan, välkähtivät jo kirkkaat salamavalot, joista hän sokaistui ja kuvaussessio oli ohi. Charlotte oli selvästi kiireinen, sillä uusia kutsuvieraita saapui katkeamattomana jonona ja niinpä hänen huomionsa Gillianista vaihtui pian seuraavaan tulijaan, ja Gillian pääsi sen varjolla livahtamaan aulasta peremmälle.
Itsevarmimmat olivat jo vallanneet tanssilattian. Gillian katsoi sinne päin haikeana. Täällä hän oli tanssinut Joshin kanssa pukeutuneena norsuksi ja tämä lehmäksi ja juuri Tamulissa he olivat aloittaneet seurustelunsa. Mutta mikä heidän tilanteensa nyt oli? Gillian ei tiennyt.
Hän ilahtui tunnistaessaan Roin, luokkalaisensa, joka oli kimpassa seisoskelemassa ja juttelemassa joidenkin muiden tyttöjen kanssa.
”Oletko sinä saanut kutsun tänne?” Gillian kysyi häneltä, sillä ei tiennyt Roin tuntevan Lottea. Roi oli pitkä, tummaihoinen tyttö, jolla oli tummanpunaiset rastat ja kova ääni sekä tällä hetkellä räikeän oranssi mekko päällään, joka pisti muista silmään; se kuvasti hyvin hänen ulospäinsuuntautunutta ja vähän omituistakin persoonaansa. Hän oli kuitenkin tosi hyvä piirtäjä ja piti hevosista, joten Gillian oli päätynyt koulussa hänen kaverikseen.
”Joo tai oikeastaan tulin puoliksi kuokkimalla”, tämä vastasi huiskaisten rastalettiään. ”Candy hölötti koulussa, että hänen luokkalaisensa pitää bileet – hey sweet sixteen! – joten kysyin voinko minäkin tulla. Perkele jeah!” Hän pukkasi vaaleaa tyttöä vieressään, jolla oli söpö kukikas ja rusettinen mekko. ”Haluan ehdottomasti tulla katsomaan joku kerta hevostasi.”
”Se olisi kivaa”, Gillian vastasi sydän hypähtäen ajatellessaan, että Africa oli nykyään hänen omansa. Niin kauniisti tehty Alexiinalta ja muilta, vaikka sen salassapitäminen vanhemmilta kuumottikin hänen mieltään… ainakin siihen asti, että lukiosta olisi päästy yli.
Kun kaikki vieraat olivat saapuneet ja joutuneet heti paparazzin pommitukseen, oli ohjelmanumerossa seuraavaksi lahjojen arviointitilaisuus. Hieman kiusallisella tavalla Charlotte avasi ja kävi läpi jokaisen pakettinsa ja lopuksi julisti, mikä niistä oli hänen suosikkinsa. Gillianin antama maalaus ei yltänyt ykköseksi, vaan kaikista eniten innoissaan Lotte oli lahjasta, joka saapui vasta paria tuntia juhlien alkamisen jälkeen myöhässä eikä ollenkaan käärepaperiin laitettuna…
Siihen mennessä porukka oli omatoimisesti syönyt ja tilaillut tiskiltä holittomia cocktaileja omaan piikkiinsä, tanssinut ja laulanut karaokea. Vielä odotettavissa olisi yhteispelejä sekä Lotten yllätykseksi tilattu pieni vielä melko tuntematon rokkibändi Double Phoenix Down esiintymään, kuten Kitty supatti mistään mitään tietämättömän Gillianin korvaan. Lotte oli kovassa nosteessa nauraessaan itsensä kieroon pelatessaan Emman, Billyn ja muutaman muun kanssa perinteistä aasinhäntää. Hän hosui juuri itse huivi silmillään yrittäessään tähdätä oikeaan kohtaan muulin takapuoleen eikä siis voinut nähdä, kuinka latodiscojen ovista oli yllättäen livahtanut sisään vielä eräs mattimyöhänen, joka lähestyi nyt onnellisen tietämätöntä synttärisankaria…
Gillian katseli kohtausta innoissaan hengitystään pidellen. Hiipivä tulija kaappasi Charlotten takaapäin syliinsä ja nosti korkealle ilmaan niin äkkiarvaamatta, että tyttö kiljaisi. Häntä kieputettiin ympäri monta kertaa, kunnes saatuaan jalkansa takaisin lattiaan, Lotte repäisi kiihkeänä liinan silmiltään paljastaakseen kuka uskalias oikein oli kehdannut juuri tehdä hänelle noin.
Kun hän räpytellen aukaisi silmänsä, Gillian tunsi samaa riemua ja onnea kuin mitä Lotten kasvoilta paljastui: Lotte kiljaisi uudelleen, sillä kertaa paljon kovempaa ja heittäytyi nyt itse kuokkavieraan syliin. Muut lähelläolijat ja tapahtumaa todistaneet yltyivät nauramaan ja taputtamaan.
”Oletko se todella sinä?!” Lotte henkäili Gillianin ja Billyn tultua lähemmäs, jotta hekin pääsisivät puhe-etäisyydelle.
”Jeah, minähän se”, Dewn sanoi niin leveästi virnistäen, ettei Gillian muistanut koskaan nähneen tämän hymyilevän sillä lailla. ”Onnea syntymäpäiväkalulle!”
”Olet paras lahja IKINÄ!” Lotte huusi ja alkoi kohta nyyhkyttää, niin liikuttunut ja niin villeinä hänen tunteensa varmasti kävivät – Gillian saattoi sen hyvin ymmärtää.
”On minulla sinulle pakettikin”, sanoi Dewn yhä hymyillen, taputteli siskoaan tyynnyttelevästi nutturaan ja otti taskustaan pienen pienen paketin, jonka ojensi Lottelle sormiensa välissä. Lotte ei piitannut sen koosta; tuskin koko lahjasta, sillä hänen säkenöivät silmänsä tarkastelivat veljeään edelleen kuin jumalallista ilmentymää maan päällä.
”Joko palaat kotiin? Tietääkö äiti? Koska oikein olet tullut?” sateli Lottelta kysymyksiä. Dewn tervehti Billyä ja Gilliania, jotka olivat tulleet ilahtuneina viereen seuraamaan tapahtumia.
”En ihan vielä. Tämä oli erikoistapaus. Mikä se sellainen isoveikka on, joka missaa sisarensa sweet sixteenit?” hän sanoi veljellisesti.
”Eli lähdetkö sinä sitten vielä takaisin?” Lotte sanoi vähän pettyneenä.
”Joo. Otin junan ja linkun ja tulin suoraan tänne, mutta lähden illalla vielä takaisin. Jätin asuntoauton ja Edin Chetwyndiin. Täytyy mennä vielä takaisin, mutta–”, hän huomasi muiden nuupahtaneen olemuksen, ”olen ihan loppusuoralla ja kohta tulen ihan virallisesti takaisin.”
”Miten jätit Edin yksin?” Billy ihmetteli.
Dewn punastui ihan vähän.
”Ööh… kyllä se–kyllä se pärjää. Sillä on dogsitteri.”
”Tosi kiva nähdä sinua”, Gillian sanoi pehmeästi.
”Niin sinuakin – teitä”, Dewn vastasi. ”Äiti ei tiedä, että olen täällä… ei kukaan tiedä. Mutta älkää kertoko, etteivät he pahoita mieltään siitä, etten poikennut ollenkaan kotona. Minun täytyy vastustaa kiusausta enkä halua käydä kotona ennen kuin palaan oikeasti, sillä muuten en saa itseäni enää koti-ikävältä hakemaan Ediä.” Hän virnisti taas. ”No? Mikä täällä on meininki?”
”Hitsi vie, kun ammattikuvaaja lähti jo, en saa sinun kanssasi yhteiskuvaa!” Lotte huokaisi.
”Hätä ei ole tämän näköinen”, sanoi Billy avuliaasti ja kaivoi kännykän esiin. ”No niin! Hymyä sitten!”
Dewn kaappasi Charlotten rutistukseen ja kuvasta tuli vähän… no, sellainen hiukan tärähtänyt ja ei ehkä edustavin Lotten kannalta, joka oli litistyksissä veljensä kainalossa kuin kumiankka, mutta toisaalta hän näytti niin onnelliselta, että siitä valokuvasta tulisi hänelle varmasti kaikkia kauniita, hienosti poseerattuja muotokuvia tärkeämpi.
Dewn väitti olevansa niin janoinen, että joisi koko mehutiskin tarjoilun tyhjäksi, jos häntä yllytettäisiin ja lähti siis sitä kohti jonkin coctailin tilatakseen, käsikynkässä toisella puolella seuranaan Charlotte, joka pulppusi puhetta ja katseli tätä niin lumoutuneena, että vaikutti aivan ylpeältä tyttöystävältä, ja toisella puolellaan Billy, joka yhtä lailla oli halukas keskustelemaan Dewnin kanssa ja kuulemaan tämän tarinoita matkaltaan. Gillian ei seurannut heitä, sillä joku oli tarrautunut häntä ranteesta ja pyytänyt vielä jäämään. Kun hän kääntyi, Josh seisoi hänen edessään.
”Josh!” Gillian henkäisi. Poika hymyili arasti ja otti stetsonin päästään.
”Hei Gillian”, hän sanoi hiljaa. Vähän kömpelösti ja vaivaantuneesti Gillian halasi Joshia, mutta vetäytyi äkkiä takaisin, sillä tämä tuntui niin laihalta; vai oliko Gillian itse vain niin isokokoinen, että Josh siinä rinnalla muistutti lähinnä lakaisuluutaa? Hehkuen kasvot hämmennyksestä ja nolostumisesta varmasti liekkimerenä, Gillian räpytteli hämillään silmiään eikä tiennyt mitä sanoa.
Josh ei sanonut mitään, häpisteli vain lakkiaan ja katseli häntä sivusilmällä, mutta vähän itsekin katsetta vältellen ja punastuneena hänkin.
”Palasitko jo isovanhempiesi luota?” kysyi Gillian kohteliaasti, kun tuntui siltä, ettei kumpikaan näistä kahdesta ujosta olennosta saisi muuten mitään aikaiseksi.
”Kyllä”, Josh sanoi vähän reipastuen ja laittoi stetsonin taas päähänsä.
”Lotte on iloinen, että tulit hänen juhliinsa.”
Taas kumpikaan ei puhunut vähään aikaan. Musiikki jumputti taustalla ja jengi poikia, joilla oli selvästi ollut jotain omaakin juomaa bileissä mukanaan, ohitti heidät vähän huojuen matkalla ulos.
”No, tuota...”
”Haluaisitteko tanssia?” Josh kysyi sitten, otti taas hatun päästään nostaen sen rintaansa vasten, jotta saattoi herrasmiesmäisesti hieman kumartaa ja ojentaa vapaata kättään Gillianille.
Gillian punehtui mielihyvästä ja oli niin ikionnellinen Joshin saattaessa hänet tutulle tanssilattialle, että sydän oli rinnassa pakahtua.
Kaiken kaikkiaan, Gillian oli todella iloinen, että oli päättänyt tulla.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 27, 2018 11:27:04 GMT
Sankari 7.5.2016 Mehutiskiltä he löysivät mielenkiintoiseen limenvihreään pukuun sonnustautuneen Zackin, joka päästi hassun ja kimakan äännähdyksen vanhan toverinsa nähtyään ja pomppi Dewnin luo kuin vieteriukko. Charlotte oli kutsunut hänetkin syntymäpäivilleen, sillä olihan Zack Foxgallopin jäsen. Poikien siinä rupatellessa niitä näitä mättäitä, Charlotte siemaili mustikkasoodaa ja vain katseli hiljaa vierestä veljensä sivuprofiilia onnensa kukkuloilla kykynemättä vieläkään oikein sisäistämään, että tämä todellakin oli siinä ja, ettei hän vain uneksinut kaikkea. Aina välillä hänen oli koskettava tämän käsivartta tai tökättävä lapaluuhun – ihan vain varmuuden vuoksi.
”Kuinka sinä tiesit tulla tänne tänään?” Charlotte kysyi, kun Billy ja Zack purjehtivat viimein vessan suunnalle. ”En varsinaisesti kutsunut sinua...”
Dewn näytti ovelalta.
”Minulla oli kätyri”, hän sanoi viekkaana. Kun Lotte näytti uteliaalta, Dewn jatkoi: ”Kyselin jo hyvissä ajoin Billyn kautta millaisia suunnitelmia teillä mahtaa sinun osallesi olla ja loin tämän kuokintaskenaarion sen pohjalta. Joko avasit lahjani?” Dewn sanoi sitten nyökäten mehumikolle tiskin yli kiitokseksi saamastaan kirsikka-persikkacoctaillasista.
”Ai niin!” Lotte otti esille pikkuruisen pakettinsa ja kääri sen nopsasti auki; se oli musta rasia, jonka sisältä paljastuivat korvakorut, joista kummastakin roikkui lasista tehty pieni musta arabianhevonen. Hän kohotti toisen niistä silmiensä eteen katsoakseen sitä lähempää. Hevonen oli hieman läpikuultava ja hohkasi tummansyvänsinisenä, kun discovalot heijastuivat siihen.
”Ne on käsintehdyt”, Dewn sanoi maireasti ja kohotti lasin huulilleen. ”Ostin ohimennen eräästä pikkuputiikista mustalaiselta Ohiossa. Hän sanoi, että hevonen edustaa vapautta, voimaa ja kauneutta ja musta arabialainen intohimoa.” Charlotte ei ollut varma, että mikään niistä adjektiiveista varsinaisesti sopi häneen, mutta ainakin korut olivat kauniit.
”Kiitti”, hän sanoi, mutta Dewn taisi kuulla alakulon sävyn hänen äänestään, sillä laski lasinsa pöydälle ja katsoi sisartaan kummastellen.
”No? Etkö pidä niistä?”
”Pidän, ne on tosi kivat”, hän sanoi päätään riiputtaen ja laittoi hevoset huolellisesti makaamaan takaisin samettityynylle rasian sisään. ”En minä sitä… kun...” Korut olivat muistuttaneet häntä mokastaan. ”Kun minä kadotin sen”, hän sitten tunnusti pää yhä painuksissa. Dewn katseli häntä ymmällään. ”Sen sinun kaulaketjusi, jonka annoit minulle. Missä oli se kultainen hevonen.” Kauhean pahoillaan ja nöyränä, kuin saaden hirveät sätit niskaansa, Lotte vältteli veljensä katsetta. Dewn oli vannonut pukittavaa hevosta esittävän korun hänen huostaansa ja hän oli ollut niin huolimaton, että oli sen mennyt hukkaamaan!
”Jaa...”, sanoi Dewn hitaasti. ”No… jonkun ensin kadottamana minäkin sen sain.” Hän yritti kuulostaa reilulta Charlotten tähden, mutta kyllä Lotte aisti, että Dewn oli harmistunut.
”Minä kyllä etsin sitä kaikkialta… varmasti etsin, ihan kunnolla! Mutta ei sitä vain löytynyt. En tiedä missä tai miten se on hukkunut, mutta pidin sitä kyllä paljon kaulassa.”
”Lukko varmaan meni vain rikki.”
”Anteeksi”, hän vikisi. ”Lupaan ostaa sinulle uuden, mahdollisimman samanlaisen, heti kun vain jostain sellaisen löydän.”
”Ei sinun tarvitse.”
Mutta Lotte halusi jotenkin korvata sen, ettei ollut ollut luottamuksen arvoinen ja suorastaan paloi halusta hyvittää asia. Hän riiputti päätään niin maansa myyneenä, että Dewnin oli pian pakko koettaa keksiä jotain häntä piristävää, ettei syntymäpäiväsankari aivan musertaisi kaikkien muidenkin juhlamieltä.
”Kuule, voin kertoa sinulle salaisuuden”, hän kuiskasi salaperäisesti nojautuen lähemmäs. Lotte kohotti hieman päätään ja tapitti häntä arasti. ”Haluatko tietää, kenen se koru alunperin oli?”
”No?” sanoi Lotte ihmetellen.
Dewn hymyili saatuaan Lotten pois ankeudestaan ja nojasi hitaasti taaksepäin tarttuen taas juomalasiinsa. Hän siemaisi sitä ja sanoi: ”Se oli Maxin.”
Charlotte yllättyi.
”Oliko?” Hän siristi silmiään. ”Maxhan kuoli...” Niin Zack oli kertonut.
Dewnin katse jäätyi joksikin aikaa kirsikkaan lasinsa pohjalla. Charlotte toivoi, että hän puhuisi aiheesta, mutta Dewn ei vaikuttanut siltä, että haluaisi.
”Joo. Niinhän siinä kävi.”
”Miksi koru sitten oli sinulla?”
”Gillian löysi sen maasta. Se oli pudonnut tallipihaan ja minä otin sen... Myöhemmin Max kertoi, että se on hänen – tai niin hän ainakin väitti – mutta sain kuitenkin pitää sen. Tiedätkö”, Dewn lisäsi kepeästi, ”minusta tuntuu, että se oli ihan oikeaa kultaa. Harmi siis sinänsä, että se hukkui, sillä sillä oli varmaan vähän rahallistakin arvoa.” ”No nyt minusta tuntuu kaksinverroin pahalta!” Charlotte huudahti valittaen ja hautasi kasvot käsiinsä, mutta Dewn vain nauroi lempeästi.
”Älä suotta. Hely mikä hely.”
”Hei herra!” heidät keskeytettiin aika napakalla äänellä. ”Nää on yksityiset syntymäpäiväjuhlat, enkä edes muista saattaneeni teitä sisään–” Kitty oli kävellyt juomatiskin ohi ja pysähtynyt heidän taakseen moittivan kuuloisena kuin tuohtunut kanaemo. Hän otti roolinsa Lotten juhlien järjestyksenvalvojana hyvin vakavasti, sillä viime kerralla, kun hänet oli Raicy laittanut Tamuliin heistä vastuuseen, oli Kitty elänyt osan kauhunhetkistään jonkin aikaa luullen, että Charlotte oli kuollut. Dewn kääntyi hitaasti ympäri kulmat koholla; Kitty lehahti samantein vaaleanpunaiseksi, Dewn vain hekotti ja Lotte kaakatti huvittuneena: ”Kitty, se on Dewn!”
”En mä… mä en tajunnu… oi hitsi”, nainen sopersi lysähtäen viereiselle baarijakkaralle, kun he nauroivat hänen ilmeelleen ja hämmennykselleen. ”Voi pojat, sori Dewn... En yhtään tunnistanu sua. Ja oisko mun pitänyt, koska mitäs sä täällä teet!”
”Kunhan tulin ohimennen kilistelemään”, sanoi Dewn leveästi hymyillen ja kohotti lasiaan tervehdykseen. Kitty ravisteli tarmokkaasti Dewnin kättä ja suurin elkein pälpätti tälle juhlista, siitä miten oli ollut linnassa ja mitä Chocolle ja Fifille kuului, ettei Dewn saanut sanaa tai äännettä väliin. Heti perään tämä pomppasikin taas ylös ja totesi pahoitellen, kuin olisi joutunut kieltäytymään huisista huvista, että hänen oli taas mentävä, sillä asioita oli huolehdittavana, jotta järjestys ja kohtuus bileissä säilyisi.
”Mä kun olen näistä ipanoista vastuussa… No niin, adios taas!” Ja Kitty viiletti tiehensä.
”Huh huh”, totesi Dewn ja oli pyyhkäisevinään hikistä otsaansa. Lotte virnisti. He naureskelivat hyväntahtoisesti Kittylle vielä pitkään tiskin ääressä.
”Kuule, Lotte. Ehkä sinun kannattaisi viihdyttää välillä muitakin vieraita?” huomautti Billy, joka oli heidän huomaamattaan ilmestynyt istumaan baarijakkaralle Charlotten toiselle puolelle tilaamaan itselleen limetti-vaapukkacoctailia.
Lotte kohotti koppavasti oman lasin huulilleen.
”Sinä haluat vain omia Dewnin itsellesi.”
”Ei, mutta sinä olet juhlasankari, se, jonka vuoksi kaikki ovat tänne tulleet, joten olisi kohteliasta osoittaa huomiotaan tasapuolisesti muillekin. Olet samalla hosti ja se on vähän niin kuin sinun hommaasi viihdyttää vieraita”, valisti Billy ärsyttävän kaikkitietäväisenä.
”Billy on ihan oikeassa”, Dewn sanoi, kun Lotte oli ollut aikeissa vähät välittää serkkunsa neuvoista. ”Mene vain. Käyn itse tässä välissä vaikka ulkona kävelemässä.”
”Mutta minä halusin kuulla tarinoita matkoiltasi”, sanoi Charlotte, joka ei millään olisi hennonnut päästää Dewniä kynsistään nyt, kun oli tämän niin odottamattomasti saanut edes hetkeksi takaisin. Rehellisesti sanottuna kenenkään muun seura ei häntä juuri nyt kiinnostanut.
”Kuulette kaikki niistä sitten, kun tulen kotiin, jeah?”
”No höh… okei sitten.”
”Kerrottavaa kyllä on, lupaan sen.” Ja Dewn hymyili valloittavasti noustessaan seisomaan. Hän kieltäytyi kohteliaasti Billyn tarjouksesta lähteä seuraksi sanoen, että tahtoi fiilistellä Waterphewtä pitkästä aikaa omissa oloissaan, ja koska Dewnin erakkomaisuus tiedettiin, hänen annettiin läksiä yksin ulos aika hiostavaksi ja meluisaksi muuttuneesta latodiscosta.
Lotte ei halunnut jäädä siihen istumaan kaksin Billyn kanssa, joten liukui alas jakkaralta ja lähti drinkki kädessään vaeltamaan muiden joukkoon. Emma ja Amy istuivat syömässä kakkua pöydän ääressä ja katselivat tanssijoita. Lotte suunnisti siis sinne.
Emman katse oli seurannut Dewnin selkämyksessä, kun tämä oli kävellyt ohi ja siirtyi sitten toiseen.
”Kuka toi on?” hän kysyi tervehtimättä Lotten vetäessään itselleen hänen ja Amyn välistä tuolin, ja osoitti muovihaarukallaan Zackin ohi, joka huojui korkean voileipäpinon kanssa Billyä kohti, tyttöön, joka ehkä ainoana muista naispuolisista vieraista ei ollut pukeutunut minkään sortin mekkoon tai hameeseen – ei juhla-asuun oikeastaan ollenkaan, vaan reisitaskuhousuihin ja harmaaseen T-paitaan. Hän oli yksin, istui nurkassa kännykkä kädessään.
”Ty”, Charlotte sanoi vilkaistuaan vain kerran päälakea, josta kasvoi vihreää hiusta. ”Hän on meidän bändissä rumpalina.”
”Tom-Tom pettyi vähän, ehdin jo kertoa häälle siitä”, sanoi Amy.
”No”, sanoi Lotte joviaalisti, ”hän voi tulla käymään, kun me saadaan homma käyntiin.” Hän katsahti Tyhyn, joka oli epäsosiaalisen oloinen ja lisäsi: ”Ehkä me voidaan pitää koesoitot.”
Rumpuja taottiin jo sinä iltana, kun Charlotten yllätykseksi järjestetty bändi saapui esiintymään Tamulin ulkolavalle. Double Phoenix Down oli uusi ja yllättävän hyvä tulokas, mutta Lotte ei voinut täysin nauttia siitä. Hänen huomionsa oli muualla: vähän väliä hän kuikuili ympärilleen ja kyseli muilta, Kittyltä ja Billyltä, olivatko he jo nähneet Dewnin palaavan, mutta kumpikin pudisteli päätään.
Huolestuneena hän vilkuili alati olkansa yli erottaakseen Dewnin kasvot muiden joukosta, mutta tämän kullertavia laineita tai sumunharmaita silmiä ei näkynyt missään – vain fiilisteleviä luokkakavereiden, tuttujen ja ystävien naamoja, jotka jammasivat musiikin tahtiin tai heiluttelivat hieman päitään.
”Chillaa nyt. Ei Dewn tekisi niin törkeästi, että lähtisi ilmoittamatta mitään vain takaisin”, ärähti Billy, kun Lotte kysyi samaa asiaa häneltä jo kolmatta kertaa. Se ei kuitenkaan ollut todellinen syy hänen hermoiluunsa.
Charlotten mielessä välkkyi väkisinkin muistot Sophiesta kuolleena Dewnin kummituslakana yllään Tamulin pihamaalla…
...Andrewn varoitukset: ”Ei se välttämättä ole hän, mitä ne haluaa. Se voi olla jotain, mitä sillä on.”
Hermostuneisuus alkoi muuntautua paniikiksi.
Kun viisi biisiä oli jo laulettu ja soitettu, Lotte alkoi toden teolla huolestua ja puskeutui muiden ohi aikeenaan lähteä etsimään Dewniä – mikä ei ollut yhtä yksinkertaista tehdä kuin sanoa, sillä hänelle oli varattu kunniapaikka aivan ulkolavan ja esiintyjien eteen ja kaikki muut tuuppivat häntä yhä edemmäs.
Charlotten suussa maistui hätä. Mustat Ruusut ovat tehneet hänelle jotain, hän ajatteli kauhuissaan ja oli saada paniikkikohtauksen, kun ei päässyt heti ihmisten ohi, vaan kaverit tarttuivat häntä olkapäistä ja sanoivat hyväntuulisesti ihmetellen: ”Minne olet menossa? Etkö tykkää?”
”Dewn!” Lotte huusi irrottauduttuaan väkijoukosta. Hänen katseensa kiersi vauhkona niitä yksittäisiä maleksijoita, jotka eivät olleet niin innostuneita bändistä. ”Dewn! Dewn!” hän huuteli välittämättä supinoista ja oudoista katseista, joita sai osakseen. Käsi tarttui häntä olkapäästä ja Lotte käännähti huojentuneena, vain pettyäkseen täydellisesti, kun olikin vastakkain Kittyn kanssa.
”Lotte, kuomaseni, missä palaa?”
”Oletko vieläkään nähnyt Dewniä?” Lotte tivasi.
”En, mähän–”
”Dewn on pakko löytää, nyt heti!”
”Hei–rauhotu”, Kitty oli aivan ymmällään, ”sä pelotat mua.”
”Hyvä!” Lotte puuskahti. ”Koska Dewn saattaa olla pulassa, hänet on voitu vaikka–”
Hänet katkaisi Billyn ääni, joka sanoi aivan Lotten korvan vierestä tyynesti ja kyllästyneesti: ”Dewn on ladon takana.”
Charlotte käännähti äkisti ympäri ja hänen sydämensä hakkasi vinhasti, eikä järki siinä hetkessä ehtinyt rauhoittaa sitä sillä tosiasialla, ettei Billy puhuisi noin rauhallisesti, jos Dewnillä olisi jokin hullusti.
”Miksi? Mitä hän siellä tekee?”
Billy levitti käsiään ja odottamatta vastausta, Lotte pinkaisi juoksuun. Hän juoksi ihmisten ohi ja puskien ohi ja sinne hiljaiseen, syrjäiseen kolkkaan Tamulin pihaa, jonne kukaan tuskin eksyi paitsi ehkä virtsaamaan, jos vessat olivat varatut. Siellä Dewn tosiaan oli; istui maassa selkä ladon seinää vasten – muttei yksin. Hänen vieressään oli punapehkoinen nuukahtanut pää hänen olkaansa vasten, puristaen hänen kättään. Heitä olisi voinut tuntematon luulla hempeää hetkeä omassa rauhassaan viettäväksi pariskunnaksi, ellei Lotte olisi välittömästi tunnistanut punaisia kiharoita Gillianin pääksi.
”Mitä te… teette?” hän sanoi hengästyneesti ja laahusti epävarmana lähemmäs, pälyillen varmuuden vuoksi ympärilleen ja tiheän puska-aidan suuntaan. Hän oli lopettanut juoksunsa kuin seinään heti heidät nähtyään. Vaikka hän oli syvästi huojentunut nähtyään Dewnin olevan yhä tallella, yhtenä kappaleena ja vahingoittumattomana, hän aisti pian, ettei kaikki silti ollut aivan kunnossa.
Gillian kuivaili poskiaan; hän oli itkenyt.
”Mikäs tässä. Mikä sinut siihen niin nopsaan lennätti?” Dewn virkkoi. Toinen hänen käsivarsistaan oli lohdullisesti Gillianin ympärillä.
”Olin huolissani minne menit”, Lotte sanoi äkkiä syyttävästi. ”Sanoit käveleväsi vain korttelin ympäri, muttet tullut yli tuntiin enää takaisin!”
Dewn kohotti hämmästyneenä kulmiaan.
”Öh… no, anteeksi. Pidin Gillianille seuraa”, hän sanoi vähän sellaiseen aikuismaiseen sävyyn, joka kieli Lottelle, että älä ole tökerö. Se sai Charlotten vihdoin vähän paremmin järkiinsä ja niinpä hän kyykistyi ja hetken kuluttua sanoi arasti: ”Mikä Gillianilla on?”
Dewn antoi Gillianin itse kertoa, joten kerättyään hieman voimia ja niiskaisten, tämä sanoi käheällä äänellä, silmät turvoksissa: ”Josh… mmh… Josh ja minä–” Mutta uudet kyynelet pyrkivät hänen silmiinsä. ”Josh… me e-e-erottiin”, Gillian henkäisi. Lotten otsa rypistyi. Hän tuijotti Gilliania tiukasti. Tytön huulet vapisivat. ”H-hän… hän jätti mi-minut…”, Gillian veti henkeä ja yritti kuulostaa urhealta sanoessaan: ”keskellä tanssilattiaa.”
Musiikin jumputus ja kaiku kantautui sinne saakka. Charlotte suoristautui hitaasti ja hänen mielentilansa vaihtui raivoisaksi ystävänsä puolesta.
”Tomford on ääliö”, hän mutisi, ”kaiken sen jälkeen… Missä hän on? Onko hän vielä täällä? Pidän hänelle puhuttelun.”
”Ei–älä”, Gillian henkäisi.
”Taatusti pidän. Mokoma pelle hermanni. Hän ei tajua omaa parastaan. Enkä minä salli, että kukaan pahoittaa parhaan ystäväni mieltä!”
Gillianin kasvoilla värähti pieni, ilahtuneen onnellinen hymynhäivä sen kuullessaan.
”Tomford on pelannut jotain ihme on ja off -peliä pitkään! Se on toisen tunteilla leikkimistä ja tosi nynnyä!” Lotte paasasi. ”Mikä hänen syynsä edes oli?”
Sivellen yhä silmänalusiaan, Gillian sanoi hiljaa: ”Hän vain sanoi, että hänestä meidän on parempi... ettei olla niin läheisiä. Olin oikeassa, ettei hän enää pidä minusta. Hän on vain niin hyvä ja kohtelias, ettei ole viitsinyt sanoa sitä suoraan...” Hän niiskautti taas syvään ja murheellisesti. Saatuaan juuri rukkaset, hän edelleen piti Joshia suuressa arvossa ja puhui tästä pelkkää hyvää. Lotte mulkoili häntä, vaikka vihainen silmäily oli oikeastaan tarkoitettu Tomfordin mokomalle.
”Se pelkuri...”, hän ärisi.
”Lotte, anna olla. Se on heidän välisensä asia”, sanoi Dewn vakaasti ja viisaasti.
”Mikä parisuhdeasiantuntija sinusta on tullut?” Lotte tokaisi äkkiä, sillä häntä edelleen kirvelsi turha hätäännyksensä Dewnin puolesta ja se, että tämä oli alkanut puhutella häntä alentuvaan sävyyn kuin itse olisi yhtäkkiä reissun päällä muuttunut fiksuksi aikuiseksi ja Charlotte olisi edelleen typerä ja lapsellinen pikkulikka. Hän ei ollut koskaan Tomfordia edes tavannut!
Dewn ei vastannut mitään, vaan kampesi itsensä ylös maasta ja pudisteli housujaan. Billy ja Kitty kaartoivat rakennuksen kulman takaa.
”Tässä alkaa tulla pehvalle kylmä”, Dewn sanoi ja ojensi auttavaisesti kättään Gillianille. Charlotte katsoi siihen mustasukkaisena ja katui äksyä sävyään. ”Mennään katsomaan, millainen bändi siellä oikein soittaa.”
”Koska ehdit osallistua meidän bändikokoukseen?” Lotte sanoi sovittelevaisemmin. Dewn auttoi Gillianin seisomaan.
”Jaa-a, katsotaan sitä sitten kesällä.”
Kitty ja Billy liittyivät heidän seuraansa, mutta Gillian mumisi päänsärystä, toivotti Charlottelle vielä vaisusti onnea ja sanoi, että soittaisi Boulicen hakemaan häntä kotiin. Dewn lähti saattamaan häntä tienvarteen Kitty mukanaan, joka otti Gilliania juhlallisesti käsikynkästä.
Charlotte huomasi taas jääneensä kaksin Billyn kanssa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Sept 5, 2018 9:36:29 GMT
Oli jo aikakin 9.5.2016 Hän ei näyttänyt edes häpeävän.
Billy katseli pojan luisevaa olomuotoa ja nuhruista hattua, joka keinahteli heidän edellään pitkin mutaista polkua, jota hevoset mutkittelivat. Gillian ansaitsisi parempaa, kuin tuollaisen luuserin. Salaa Billy oli tyytyväinen heidän eroonsa, vaikka esittikin sympaattista – se tuntui menevän läpi kaikille muille, paitsi veitsenterävälle serkulle, jonka haukansilmät tuntuivat alati etsivän Billystä vikoja tai motkotettavaa. Tänään olivat asiat kuitenkin poikkeuksellisesti toisin. Lotten asenne oli eri: hän oli pahasti loukkaantunut siitä, että Tomford oli kehdannut jättää Gillianin hänen syntymäpäivillään ja oli vakaasti päättänyt, että korjaisi tilanteen vaikka mikä tulisi, eikä siinä vimmainpuuskassaan ehtinyt kuristaa Billyä kaulasta, vaikka hyvin tiesikin tämän olevan tekopyhä. Hänen kohteensa oli Lieriö ja siihen Billyllä ei ollut mitään vastaan sanomista. Oli jo aikakin, että takkinsa niin petturimaisesti aiemmin kääntänyt Charlotte palaisi takaisin hänen puolelleen. Niinpä Lieriö oli täytynyt pyytää mukaan maastoon eikä Billy ollut tyhmä, vaan ymmärsi yskän varsin nopeasti. Tuskin talli oli hävinnyt mäen taa näkymästä, kun Lotten ratsu jo kaartoi kiinni Sunnyyn ja omalla sarkastisella, ei-niin-salakavalalla tavallaan tyttö aloitti piikittelynsä.
”Kaunis ilma tänään, vai mitä, Tomford?”
Billy näki Lieriön katsovan taivaalle: melkoisen ikävän harmaat pilvet olivat tukkineet taivaansinen näkymästä. Sen verran monta tappelua oli Billy serkkunsa kanssa käynyt, että tiesi vallan mainiosti mitä tuleman piti: ja salaa nautti siitä, sillä kerrankin heillä oli sama sävel, yhteinen paheksunnan kohde.
”Luulen, että sade lähestyy, neiti”, vastasi horisonttia arvioiva Tomford sen sijaan täysin tietämättömänä siitä, että giljotiinia oli teroteltu hänen kaulaansa varten.
”Minä tiedän missä sataa jo nyt”, sanoi Lotte. Tomford katsoi häneen kysyvästi. ”Crittlinissä”, sanoi Lotte pisteliäästi, mutta vihjaus ei mennyt läpi: Lieriö se sitten osasi olla tyhjäkalloinen.
”En usko, neiti”, oikaisi Tomford hyväntahtoisesti, ”luulisin, että sade on tulossa etelästä, sillä tuossa suunnassa pilvet ovat–”
”Tiedätkö… jos aiot olla tuollainen törppö, ei sinun olisi sieltä tarvinnut takaisin tullakaan”, napsautti Lotte kesken Lieriön puheen. Billy hymyili omahyväisesti heidän takanaan.
Lieriö punastui ja katsoi Charlotteen hämmentyneenä lippansa alta, ilmeisesti ihmetellen, mistä päin nyt tuuli puhalsi. Eikö hän tosiaankaan tajunnut?
Lotte oli saanut tarpeekseen tekoleppoisasta puhesävystä ja oli hetkessä muuttunut piikikkääksi kuin vihainen siili. ”Gillian itki silmänsä irti sinun takiasi. Ja jos satutat häntä, vastaat siitä henkilökohtaisesti minulle!”
Pojan puna levisi nyt myös korvanlehtiin ja hän laski päänsä – nyt hän häpesi.
”On sinulla otsaa lempata hänet minun juhlissani! Dewn sai sinusta toosi hyvän ensivaikutelman”, Lotte jatkoi tylytystään. ”Ehdottaisin, että suuntaat tästä suoraan Crittliniin ja anelet Gillianin anteeksiantoa verisillä polvillasi. Hän on niin hyväsydäminen, että tiedän, että hän antaa sinulle anteeksi sinä silmänräpäyksenä, mutta minun kanssani saat tehdä paljon enemmän! Olet loukannut paitsi kunniaani, niin sympatiaani Gilliania kohtaan ja kaiken päälle saan hävetä, että lokasit koko bändimme edustuksen Dewnin silmien edessä!” Ränttiä seurasi mahtipontinen nenän nosto pystyyn ja ylväs hiljaisuus. Billystä Lotte oli mennyt jo ehkä vähän liiankin pitkälle osassa syytöksiään, muttei mistään hinnasta puolustelisi Lieriötä, joten nojasi vain taaksepäin satulassaan ja nautti esityksestä.
Maa litisi, kun hevoset jatkoivat käymäjalkaa märällä polunpientareella ja sen lotinaan sekoittui Tomfordin hiljaista muminaa, jonka sanoista Billy heidän kolmipäisen letkan viimeisenä ei saanut selvää, mutta joka kuulosti anteeksipyynnöltä.
”Unohditko kaiken, mitä opetin sinulle jouluna?” tokaisi Lotte riidanhaluisesti. Jos hän olisi tuohon tapaan äksyillyt Billylle, Billy olisi antanut samalla mitalla takaisin. Mutta Tomford tyytyi ilmeisesti ottamaan kaikki sätit niskaansa eikä yrittänytkään puolustella tai sovitella tekoaan, hän ei kerta kaikkisesti tehnyt tai sanonut enää mitään. Siitäkös reipas serkkutyttö kimpaantui, kun ei saanut haluamaansa vastakaikua; Lieriö ikään kuin sulki näennäisen oven hänen edestään eivätkä haukut menneet läpi.
Charlotte jatkoi räksytystään ja läksytystään vielä pitkän ratsastustaipaleen, eikä häntä olisi varmaan saanut kumpikaan pojista lopettamaan, ellei hänen puhelimensa olisi alkanut soida. Luoden vielä kimpaantuneen silmäyksen mykkään Tomfordiin, hän otti kännykän liivintaskusta.
”Joo”, hän vastasi siihen samaan aikaan ärtyisästi ja tylsistyneenä, äänellä, mistä Billy tiesi soittajan olevan täti. ”Olen ratsailla… Olet sanonut, etten saa puhua silloin kännykkään.”
Hevoset kampesivat parhaillaan mäkeä ylös.
”Joo. ...Miksi minä? ...Mrrh… selvä...” Lotte veti kännykän kauemmas korvastaan, kääntyi katsomaan taakseen Billyyn, joka tasapainotteli jalustimilla, ja laiskasti sanoi: ”Pidätkö huoneestasi?”
”Täh?”
”Niin: pidätkö huoneestasi, äiti kysyy.”
Billy nosti toista kulmakarvaansa. ”Joo… joo kai?” Hän oli aika hämmentynyt kysymyksestä.
”Joo kai”, Lotte sanoi taas käteensä. Sitten hän pyöräytti silmiään ja kysyi taas Billyltä: ”Tykkäätkö asua siinä?”
”Mistä on kyse?” sanoi Billy epäileväisenä, mutta Lotte kohautti olkiaan ja kiskaisi sitten nopeasti yhdellä kädellä ohjasta, sillä Isaac oli toiveikkaasti koettanut nykäistä puusta maukkaasti nupuillaan olevan oksan.
”Ei mitään valitettavaa?” kysyi Lotte, kuin hivenen tympääntyneenä, että joutui olemaan tulkkina.
”No… Oliverin itkeminen kuuluu toisinaan seinän läpi”, sanoi Billy rehellisesti; oikeastaan hän oli joskus heräillytkin kesken yöunien, kun Oliver mankui, ja se oli totta kyllä rasittanut häntä. Hän oli kyllä tottunut pikkusisarusten vikisemiseen, joten ei se nyt niin paljon häntä häirinnyt, mutta kerran jos kysyttiin ja jotain piti keksiä...
”Hän sanoo, että se on ihan ok”, totesi Lotte äidilleen puhelimessa. Hän kuunteli taas, kunnes kääntyi jälleen Billyyn päin ja sanoa pamautti: ”Haluatko Dewnin huoneen?”
Billy kohotti nyt kumpaakin kulmaansa.
”Hmm-ymmh… entäs Dewn?” hän sanoi. Lotte laittoi luurin korvalleen, kuunteli hetken ja tokaisi sitten: ”Äh, puhu itse hänelle!” ja kurkotti ojentamaan kännykkäänsä satulastaan Billylle, joka kurotti vastaan. Hän nosti sen korvanlehdelleen ja sanoi: ”Haloo.”
”Niin, Billy”, tädin ääni kuului kuin jostain kaukaa ja kuitenkin suoraan korvaan, ”mitä sanot siitä, että siirtyisit yläkertaan Dewnin huoneeseen?” Täti kuulosti samaan aikaan mietiskeleväiseltä ja innostuneelta.
”Jaa… no, en minä tiedä”, Billy epäröi.
”Katso, kun minulla kävi mielessä… Pääsisit yläkertaan Charlotten ja Gillianin kanssa, eikä sinun tarvitsisi homehtua meidän vanhusten seurassa alhaalla. Sieltä on kivat näkymät tallin suuntaan, tosin se taitaa olla hitusen pienempi kooltaan kuin vanha leirihuone, mutta...”
”Missä Dewn sitten asuu, kun hän tulee takaisin?”
”No, kun minulla on ajatus, että Dewn voisi muuttaa uuteen tuulimyllyyn…”
Axe ravisteli niin antaumuksella päätään, että metallisoljet kilahtelivat.
”Se alkaa pian olla siinä kunnossa, että kaikki on valmista ja se rakennettiin asuinkelpoiseksi… Dewn on jo ikämies, hän varmaan itsekin haluaisi enemmän omaa rauhaa ja tilaa. En ole vielä kysynyt asiasta, sillä se voisi olla hänelle kotiinpaluuyllätys, mutta olen varma, että hän ilahtuu. Siinä tapauksessa hänen vanha huoneensa jäisi tyhjilleen, joten jos sinä haluaisit vaikka muuttaa sinne...”
Billy ajatteli asiaa. Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä paremmalta idea kuulosti. Alakerrassa hänellä oli aina ollut vähän ahdistunut olo. Ehkä se johtui siitä, että joskus äänet tädin ja sedän huoneesta kuuluivat liiankin hyvin; tai siitä, että häntä häiritsi oven takana jatkuva ramppaus, kun Kitty heräsi aamulenkeilleen Billyn vapaapäivinä; tai Raicy nousi ja meni suihkuun, jonka ääni kohisi Billynkin huoneeseen; tai juurikin siitä, että Oliverin itkeskelyt herättivät hänet kesken unien. Ja totta kyllä, olisi paljon mielenkiintoisempaa nähdä ikkunastaan avautuvan maiseman tallille ja hevosten tarhoille – tuntea voivansa seurata pihan tapahtumia, toisin kuin nykyisestä ikkunastaan, josta näkyi takapihan kivimuuri ja vähän puutarhan puskia.
”Joo no, kai se voisi olla jees”, hän sanoi ilahtuneemmin.
”Kiva juttu!” täti lisäsi ystävällisesti. ”Mutta ei tietenkään, jos et ole varma, että haluat–”
”Kyllä se minulle sopii, jos se vain käy Dewnillekin”, Billy sanoi. Täti oli viime aikoina suhtautunut häneen erityisen hienotunteisesti ja äidillisesti, mistä Billy oli ehkä vähän hämmentynyt, mutta toisaalta aika mielissään. Kun hän ojensi kännykän takaisin Lottelle, hän huomasi tytön tarkastelevan hänen ilmettään huolellisesti. Billy koetti piilottaa itseimartelevan tyytyväisyyden ja näyttää normaalilta.
”Onhan se ihan käytännöllistä”, hän kohautti olkaansa. Lotte katsoi häntä yhä, ravisti sitten vähän päätään ja keskitti huomionsa jälleen ensimmäisenä ratsastavaan Lieriöön: tosin enää hän ei heitellyt tätä verbaalisilla keihäillä, vaan koetti sen sijaan polttaa tappavalla katseellaan pojan raidalliseen kauluspaidanselkään reikää.
Billy sitä vastoin jäi ajatuksiinsa hyväntuulisena ja mietti jo uutta huonettaan. Jo oli aikakin, että hän saisi ylennyksensä Centerien perheen jäsenenä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Sept 5, 2018 15:19:36 GMT
Uusi mylly 15.5.2016 Kevään musta varsakaksikko, Shalian sirpakka Ashrikk ja Candyn romuluinen BJ, mennä kirmasivat nurmella niin riehakkaina ja iloisina, että hevoslapsia katsellessa sydän aivan keveni ja suupielet väkisinkin kääntyivät kohti pohjoista. Kuten Charlotte oli tietänyt tuumailla jo etukäteen, Billy oli hivuttautunut eräs iltapäivä toimistoon muina miehinä, rupatellut Alexiinan kanssa ensin niitä näitä ja sitten hienovaraisesti alkanut udella arabivarsan tulevaisuudensuunnitelmista. Koska Alexiina oli jo tietoinen Billyn kiinnostuksesta varsaa kohtaan, hän oli vakaasti, mutta ystävällisesti todennut, että se lähtisi myyntiin – tehden kerralla selväksi, että varsan perään haikailu, tuli se sitten Charlotten tai Billyn tai kenenkä heidän taloudestaan hyvänsä taholta, ei kannattanut. Pettymys oli ollut päivänselvä pojan kasvoilla, mutta sitä pehmittääkseen Alexiinalla oli äidillinen valtti hihassaan. ”Kunhan Dewn piakkoin palaa – ja varmaankin palaa, sillä kuulin nimittäin juoruja tallimme hölösuulta, kaikella rakkaudella Kittyä kohtaan”, hän naurahti, ”että poikaani oli nähty Tamulissa – alamme heti miettiä muuttoasi yläkertaan.” Hän hymyili ystävällisesti tietokoneen ruudun ohi Billylle, joka seisoi ja tarkasteli epämääräisesti hyllyillä olevia palkintopokaaleja, ja jatkoi sitten naputteluaan. ”Dewnin kamppeet täytynee ensin siirtää pois alta ennen kuin sinun tavarasi voidaan sinne laittaa. Meitä ei sitten alakertaan juuri ketään jääkään.” Tähän lausumaan hän sai kummastuneen katseen, joten Alexiina selitti: ”Kitty on ilmoittanut etsivänsä itselleen asuntoa, omasta aloitteestaan ja halustaan. Luulen, että syynä on se Jared-jupakka… Kitty on potenut niin huonoa omatuntoa varsinkin Raicyn seurassa, ettei taida kestää sitä. Harmihan se on”, hän puheli myötätuntoisesti. ”Hänen huoneensa sitten saa jäädä sellaiseksi, sitä voi käyttää leirihuoneena tai vierashuoneena, jos ja kun kuitenkin meillä välillä kävijöitä ramppaa. Sisaruksesi esimerkiksi, joita odotamme kesävieraiksi.”
”Entä minun vanha huoneeni?” kysyi Billy hajamielisesti.
”Siitä ajattelin tehdä lastenhuoneen Oliverille”, vastasi Alexiina iloisesti. Billy nyökkäsi epämääräisesti ja sörkki yhden seinältä roikkuvan suuren ruusukkeen silkkinauhoja. Alexiina katsahti häneen taas ruudun yli. ”Onko mielenpäälläsi jotakin, Billy, josta haluaisit vielä keskustella kanssani?” hän sanoi luottamuksellisesti. Hetken mietittyään, poika pudisti vähän päätään. Alexiinan vaisto kuitenkin arveli muuta ja niinpä hän sanoi: ”Yksi juttu vielä… Näin, miten hienosti toimit Infernon kanssa ja Moto on puhunut edistymisestäsi hyvää.” Billy kohotti päätään ja kuunteli äkkiä tarkkaavaisemmin. ”Olen jo itse katsellut, mutta sinä voisit jatkaa… Me voisimme setäsi ja mummin kanssa sponsoroida sinulle oman hevosen, jos vain–”, tässä kohtaa Billy oli pelkkää suurisilmäistä tapittavaa katsetta ja hörökorvia, ”–suinkin olet valmis sellaiseen vastuuseen.” Alexiina katsoi häntä lämpimästi hymyillen ja häntä ilahdutti nähdä terve puna, joka kohosi innostuksesta Raicya niin kovasti muistuttavan nuorukaisen poskille; Billy oli aika liikuttunut, mutta kokosi itsensä nopeasti ja sanoi miellyttävimmällä äänellään: ”Se olisi hurjan hauskaa, kiitoksia erittäin paljon!”
”Lotte se jotain vihjaili, että kaipaisit jo ihan omaa ratsua”, Alexiina sanoi nähden tilanteessa hyvän välin paikata vähän entisestään nuorten välejä.
Billy vain nyökkäsi pontevasti.
”Netissä on paljon myynti-ilmoituksia. Mitä, jos alottaisit selailemalla niitä ja katselemalla vähän tarjontaa? Ja pitää toki miettiä tarkasti, minkälaista hevosta tarvitsisit ja haluaisit. Minulla on muutama vakiopaikka, joiden hevosvälityksen ja maahantuonnin kautta olen monta kopua meille hankkinut, odotahan hetkinen...”
Billyn täytyi aivan istuutua ja hän puristi polviaan onnensa kukkuloilla, jännityksestä turtana. Alexiina kirjoitti hänelle muutaman internettiosoitteen ylös. ”Varmaankin jokin vakaa ja kokenut peruspolle”, sanoi Alexiina ojentaessaan paperilappusta. ”Hevoskokoinen, mutta kylmäpäinen ja varma. Mitäs luulet?”
Billy vain nyökkäsi tuijottaen paperia kädessään kuin avainta ihmemaahan ja Alexiina ymmärsi vapauttaa hänet, sillä poika ilmiselvästi paloi halusta rynnätä suoraa päätä talon puolelle tietokoneelle kaluamaan hevosmarkkinoiden ihastuttavia syvyyksiä.
Huokaisten helpottuneena, Alexiina kääntyi tietokoneen näyttöpäätteen ääreen Billyn halattua häntä herttaisesti kiitokseksi ja hävittyä toimiston ovesta huomattavasti kevyemmällä kengällä, kuin sisään astuessaan. Hän oli aivan varma, että pojan tauti ja synkkämielisyys saataisiin vielä kitkettyä oikeilla rohdoilla ja resepteillä, joista – Moton sanoin – hevonen on hoitomuotojen aatelia.
Uuden tuulimyllyn avajaiset pidettiin parin viikon päästä Charlotten sweet sixteen -syntymäpäiväjuhlista. Siihen mennessä nuoret olivat jo kasanneet kaikenlaisia johtoja roikkuvia romppeita ja isoja mustia mötiköitä kellariin Raicyn isällisellä avustuksella, mutta soiton alkuun ei vielä oltu päästy, sillä olihan se oletettavaa, että jotain ongelmia ja erimielisyyksiä teinien välillä taas syttyisi. Mitä Alexiina ulkopuolisena ymmärsi, joku oli vihainen jollekulle jonkin toisen puolesta, jotkut kaksi eivät sietäneet toisiaan, rumpalin paikasta oli purnausta ja joku kolmas oli työntänyt väärän johdon väärään liittimeen ja aiheuttanut laitteisiin vikaa. Sen selvittelyyn meni oma aikansa ja niin tuittupäinen Charlotte oli siitä, että bändin aloittaminen oli niin kamalan paljon hankalampaa, kuin oli unissaankaan kuvitellut, ettei Alexiina uskaltanut pistää päätään kellariin tai kysellä edes ohimennen, miten siellä alhaalla heillä homma edistyi.
Kevät muuttui kesäksi aivan huomaamatta, keskellä toukokuuta. Eräänä aamuna vain tajusi, että ikkunat saattoi leväyttää selälleen ja antaa pehmeän tuoksun leijailla sisätiloihin; kuistilla ja tallilla tarkeni ilman päällystakkia ja päivät olivat pidempiä ja aurinko lämpimämpi ja suurempi. Moton ohjauksessa Alexiina aloitti taas joogan paljain jaloin ulkona ruohikolla sekä virkistävät istuntatunnit ilman satulaa ja, kun Oliver oli sanonut ensimmäisen sanansa ”anna” sekä saanut ensimmäisen ystävänsä Amyn pikkuveljestä Joeystä, joka silloin tällöin kävi Orange Woodissa hevosia ihmettelemässä ja samalla sitten halusi leikkiä myös pikkutenavan kanssa, kaikki tuntui Alexiinan sielunmaisemassa olevan mallillaan. Malttamaton ja sanaton odotus esikoisensa paluusta tiheni päivä päivältä ja, vaikkei kukaan sitä enää sanonutkaan ääneen, he kaikki olivat nyt aivan vakavissaan alkaneet silmäilemään pihatien päähän tietäen, että Dewnin virallinen paluu olisi aivan nurkan takana.
* Aallot löivät alhaalla rantakiviin ja tervehdyksiään toisilleen huudahtelevat lokit kaartelivat komeiden siivekkeiden ympärillä: siinä se nyt viimein oli, pyöreä, tummasta puusta rakennettu tuulimylly tukevasti kivijalan päällä. Kaunis päivä syleili myllyn avajaisväkeä, joka kuhisi merenlahdenpoukaman harjanteella. Raicy oli halunnut muistaa kaikkia rakennusprojektiin osallistuneita vapaaehtoisia talkoolaisia koreasti ja nyt kuplivia laseja kilisteltiin yhteen ja Raicyn kiitospuheen jälkeen Alexiina hivuttautui myllyn ovelle ja astui sisään sitä ihailemaan.
Rakennuksessa tuoksui erittäin voimakkaasti puu ja ehkä terva, mutta Alexiina arvioi Dewnin vain pitävän aromarikkaasta tunnelmasta. Hän katseli tyytyväisenä ympärilleen aulatilassa, josta jyväsin oli lähtenyt: vain tukipylväs ylös myllyn kattoon asti oli pystytetty takaisin ja vinttiosassa pyörivät siivekkeiden ratakset, joiden raskas humina ja lievä nitinä kuului alas sisätiloihin asti. Lattia oli siinä kerroksessa kiveä ja aika kylmä, mutta sen voisi vuorata lämpimillä matoilla. Alakerrassa oli vain yksi toinen ovi ulko-oven lisäksi. Myllyyn oli vedetty sähköpiuhoitukset ja upotettu ne seinän sisään, jotka generoisivat energiaa suoraan myllysiipien liikkeestä – näin pieneen, sievään keittiönurkkaan olisi mahdollista saada pienet tarpeelliset sähkövempaimet ja lamput. Vielähän mitään sisustusta ei oltu tehty eikä Dewnin tavaroita tänne tuotu, mutta Alexiina mittaili jo kokeneen sisustajan katseellaan nurkkia ja seiniä ja ideoi toimivia ratkaisuja huonekaluille. Hän tiesi poikansa pitävän yksinkertaisuudesta ja ennen kaikkea käytännöllisyydestä, joten vaikka tilaa ei ollut kovin paljon, sen käyttö pitäisi ajatella järkevästi. Asunnoksi mylly oli jäänyt ehkä pieneksi, mutta siinä oli useampi kerrosta, jotka hyvittivät vähäistä lattiatilaa.
”Huh, täällä haisee”, tokaisi Charlotte, joka oli myös puikahtanut ovesta tutkimaan sisätiloja jäljessään Billy, joka katseli uteliaasti ympärilleen.
”Siihen tottuu ja kyllä se laskee, nythän täällä tuoksuu vielä tuore puutyö”, Alexiina sanoi kiiveten tikkaita yläkertaan.
”Dewn tulee olemaan superinnoissaan”, Charlotte sanoi itsevarmasti ja kurkkasi sisäovesta mitä sen takaa paljastuisi: hyvin yksinkertainen kuiva wc.
”Toivotaan”, sanoi Alexiina pää jo seuraavan kerroksen puolella.
”Hän on aina rakastanut tätä paikkaa”, jatkoi Lotte kiiveten ketterästi hänen jäljessään. Alexiina kampesi seisomaan yläkerrassa, mikä oli samanlainen avoin, mutta alakertaa hieman isompi ja puulattiainen tila ilman muita huoneita. Hän käveli seuraaville tikapuille. Charlotte pyyhki lastupölyä vaatteistaan ja seurasi äitinsä vanavedessä. ”Olen ehkä vähän kateellinen. Oma talo olisi tosi nasta. Nyt saan Billyn seinänaapuriksi.”
”Ei parane olla korkeanpaikankammoa, jos meinaa täällä vierailla alakertaa enemmän”, pojan ääni kuului sanovan heidän alapuoleltaan. ”Onneksi Dewnillä ei enää ole jaloissa vikaa tai hänen voisi olla aika ikävä kiivetä yläkerroksiin.”
”Se on kyllä totta, tuota en tullut ajatelleeksi… Olisikohan pitänyt rakennuttaa portaat?” Alexiina huolestui kavutessaan taas puolapuita pitkin. ”Ottaahan tämä aika kunnon päälle, jos näitä ravailee edestakaisin.”
”Nämä on juuri hauskat”, Lotte virkkoi. ”Tämä on kuin joku omituinen ja epätavallinen hippitalo tai jotain, täällä ei ole edes varsinaisia huoneita, jos vessaa ei lasketa!”
”Täällä saattaa talvella olla kylmä, vaikka Raicy yritti tehdä vuorauksia seiniin”, arvioi Alexiina kolmanteen kerrokseen päästyään, missä odotti jälleen samanlainen avoin tila, jonka keskeltä pylväs nousi näkymättömiin kattoon. Hän käveli ikkunalle. ”Mutta näkymät ovat huimat.”
”No just! Kiva!” Charlotte huokasi nähdessään, miten kauniisti avoin merinäkymä aukeni veljensä tulevan talon ikkunoista. ”Minä muutan tänne. Ja jos Dewniä alkaa paleltaa, hän voi aina tulla takaisin kotiin.”
Alexiina katseli haaveksuen ulapan taa.
”Onko tässä vieläkin yksi kerros?” Lotte sanoi huomattuaan jälleen tikkaat pyöreän huoneen perällä.
”Se on mielestäni vintti, jonne pääsee huoltamaan rattaita.”
Billy oli tullut vähän puuskuttaen heidän jäljessään ja irvisti huomatessaan ikkunasta, kuinka korkealla he olivat. Charlotte halusi mennä katsomaan myllyrataksia ja kapusi puolat vielä ylempään kerrokseen.
”Ei, kun täälläkin on vielä huone, mutta tämä on vähän pienempi!” hän huusi. ”Ja täälläkin on ovi.” Alexiina kuuli hänen askeltensa töminän katon yli ja sitten kolahduksen ja kohta: ”Täällä on katossa luukku, jonka takana on vielä yhdet tikkaat!”
”Eikö ne lopu koskaan?” mutisi Billy, joka oli kääntänyt selkänsä merinäköalalle ja katseli vähän kalpeana puolapuita, joita pitkin hänen olisi vielä mentävä päästäkseen takaisin alas.
Charlotte loikkasi tikkaat alas niin, että tumahti. Alexiina katsoi häneen moittivasti.
”Teen lattiaan vielä toisen reiän”, tyttö virnisti. ”Mieti Billy, tästä piti tulla meidän bändipaikka.”
”Ja mikä huono idea se olisi ollut”, poika hymähti. ”Jos meillä olisi jo ollut soittimia täällä, nekin olisivat varmaan palaneet tuhkaksi vanhan myllyn mukana. Sitä paitsi, akustiikka oli perseestä ja ei sitä olisi mitenkään saanut tällaisessa tuulen läpiajamassa puuhörskässä toimimaan, vaikka seinät olisi teipattu umpeen.”
”Vetääkö täällä sinun mielestäsi?” Alexiina pisti huolestuneena väliin, sillä eihän Dewn voisi myllyssä asua, jos siellä kylmän lisäksi vielä vetäisi kamalasti. Billy katsahti häneen vähän hämillään.
”Ei… Puhuin siis tietenkin siitä vanhasta myllystä. Sehän oli aika huonossa kunnossa.”
”Huhuu!” hyvin kaukaa alakerrasta kuului.
”Olemme täällä ylhäällä!” Alexiina huikkasi, ja jonkin ajan kuluttua Raicyn sänkiset kasvot nousivat lattiassa olevasta reiästä. Nuoret palasivat tikkaiden vapauduttua taas alas, Lotten kiusatessa mennessään Billyä siitä, että tämä oli liian hidas.
”No, miltä näyttää?” Raicy kysyi hymyssä suin ja Alexiina vastasi siihen hellästi.
”Upealta, rakkaani. Hienoa työtä.”
Raicy tuli hänen vierelleen katselemaan ikkunasta haaleansinistä merta, joka pilkahteli auringonvalosta. Sitten hän mittaili ikkunan puisia karmeja, hiveli niitä ja nosti päänsä kattoon.
”Ihan hyvää työtä, vaikka itse sanonkin. Vaikka olinkin melkein pelkästään vain työnjohtaja eikä saha viuhunut kädessä aivan niin usein, että voisin kaikkea kunniaa tästä käsityöstä itselleni ottaa.”
”Mutta jos jokin menee vikaan, siitä usein syytetään johtajaa. Joten miksei saisi ottaa vähän kunniaakin hyvin onnistuneesta projektista?” Alexiina kehaisi, sillä hänhän oli usein itse se, joka laati suunnitelmat ja organisoi hommat, vaikkei fyysisesti sormeaan joka keitokseen jälkikäteen työntänytkään.
”Thomas teki helkutisti hommia”, sanoi Raicy verkkaan. ”Ihan hävettää… haluaisin jotenkin kunnolla kiittää häntä, mutten tiedä miten. Hän on niin pirun vaatimaton, ei hyväksy lahjoja eikä mitään. Ajattelin ihan maksaa palkkaa, mutta siitähän nyt ei tule mitään...”
Alexiina nosti kätensä miehensä poskelle ja kosketteli tämän partaa. Raicyn ruskeat silmät siirtyivät katonrajasta ja lattialistoista hänen silmiinsä ja niissä oli poikamainen ylpeyden paiste.
”Olet suurenmoinen”, kuiskasi Alexiina rakastavasti ja intiimistä hetkestä intoutuneena kuin teinipoika konsanaan, Raicy äkkiä kaappasi häntä vyötäisiltä ja vetäisi liki itseään.
”Lapset taisivat mennä jo”, hän kuiskasi karhealla, viettelevän miehisellä ja matalalla äänellä. Alexiina kihersi, kun Raicyn kädet harhailivat nälkäisinä hänen ympärillään ja lämpimät huulet hakeutuivat hänen omilleen.
Ulkona puheensorina ja merenkohina humisivat ja uusi, pihkainen tuulimylly naksautti voimakkaasti mereltä puhaltavasta tuulenpuuskasta siivekkeensä pyörimään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 5, 2018 16:48:54 GMT
Matters of the Heart Gillianin rytmi koko toukokuun oli hyvin tarkkaan säännöstelty ja rutiininomaista. Aamulla hän heräsi, söi Boulicen kattaman aamiaisen ilman mitään hänen tavanomaisia makeita herkkujaan, kuten pannukakkua mansikkahillolla tai vaahterasiirappisia torttuja, sen jälkeen kävi kylvyssä ja pukeutui ja meni kouluun tai viikonloppuna aloitti koti-opiskelut. Puolenpäivän aikaan hän söi terveellisen ja vähäkalorisen lounaan, kävi sen sitten virkistäytymässä kävelyllä ulkosalla tai ui pari kierrosta uima-altaassa ja jatkoi iltapäivään asti taas opintojaan. Illallisen jälkeen hän maalasi tai viihdytti äitiään, jos tämä sattui olemaan kotona eikä Ralph ollut, ja meni sitten ajoissa nukkumaan valmistautuen melko lailla samanlaiseen seuraavaan päivään. Hän totteli äidin määräyksiä, oli tunnollinen ja ahkera, ei uhmannut tämän kieltoja tai käynyt tallilla. Koulussa hän vaihtoi kuulumisia Charlotten kanssa saadakseen tietää, miten siellä päässä asiat sujuivat ja surkutteli, ettei päässyt hellimään Africaa, vaikka Alexiina kyllä tiesi tämän vallan mainiosti ja oli vapauttanut Gillianin tunnontuskista, jotta hän voisi täysin keskittyä viimeistelemään lukiotaan. Siinä kaikessa pänttäämisessä ja piirustamisessaan hän ei ehtinyt pohtimaan Joshia, kuin vain iltaisin, jolloin hän sitten steriilin ja sydämettömän kodittomalta tuntuvan Wavesien talon hiljaisuudessa surunhartaudessaan hiljaa itki syvälle tyynyynsä.
”Gillianne-neiti”, oli Josh sanonut sinä iltana Tamulissa, kieppuvien ja välkkyvien discovalojen ja hilpeiden tanssijoiden kiepsahdellessa heidän ympärillään, ja sellaisen musiikin jumputtaessa taustalla, mitä Gillian ei koskaan omin ehdoin kuuntelisi. Mutta Gillian oli ollut niin onnellinen sen pienen hetken, joka kuitenkin pian musertui alkaen jo Joshin huolestuttavan vakavasta äänensävystä ja välttelevästä katseesta sekä olemuksesta, joka kieli enemmän torjuntaa, kuin hellää läheisyyttä. Ja se onnenkupla puhkesi kuin joku olisi heittänyt ison kiven läpi heiveröisen lasiseinän. ”Tämä on kurja sanoa… ja olen kamalan pahoillani… Olen miettinyt asioita Queen Ingerissä ollessani ja… minä en taida olla teille oikeanlaista seuraa, hyvä Gillian.”
Kräts. Särkyvän lasin helinää.
Gillian oli äkkiä irrottautunut Joshista kuin tämä olisi läpännyt häntä päin näköä ja kompastui kantoihinsa astuessaan nopeasti taaksepäin. Hänen koko maailmansa tuntui tulevan rytinällä alas. Josh ei auttanut, kun hän meinasi kaatua, vaikka ehkä hänen oli ollut tarkoitus; tämän kädet olivat nytkähtäneet eteenpäin, mutta jokin oli estänyt häntä ja sen tajuaminen, ettei Josh olisikaan ottamassa häntä kiinni, kun hän putoaisi, satutti Gilliania kahta kauheammin.
”Sinäkö… sinäkö h-haluat…”, Gillian ei saanut sitä sanottua; kyynelet sumensivat samassa hänen näkönsä ja kaikki muuttui utuiseksi. Joshin hahmo seisoi hänen edessään pää riipuksissa.
”Meidän ei ole ehkä hyvä olla niin läheisiä”, poika vain sanoi, eikä Gillian mitenkään voinut ymmärtää, kuinka tämä saattoi puhua niin rauhallisesti, vaikka Gillianin itsensä sisällä myllersi kuin tuhat käärmettä olisi päästetty irti vatsaonteloon ja ne syövyttäisivät myrkkyhampaillaan tiensä ulos hänestä.
”E-erotaanko m-m-m-me nyt?” olivat Gillianin huulet hurjasti väpättäen kuiskanneet. Eikä Josh Tomford suonut hänelle edes sitä kunniaa, että olisi katsonut häntä suoraan silmiin, vaan kasvot yhä painuneen hatun alla piilossa, tämä kosketti alakuloisesti lieriään ja poistui tanssilattialta jättäen järkyttyneen tytön yksin särkyneen sydämensä kanssa äänettömien kyynelten valuessa tämän molemmilla poskilla.
Lohtua olivat suoneet toiset lämpimät miehen käsivarret, jotka odottamatta olivat kiertyneet ladon takana hänen ympärilleen Gillianin itkiessä maassa istuessaan polviinsa. Lempeät sanat ja rauhoittava olemus olivat tuudittaneet Gillianin kuin turvalliseen kehtoon ja kohottaessaan märät kasvonsa, oli hänen punaisten silmiensä katseeseen vastattu niin hyväsydämisesti ja läheisesti, että hänen pieni sydämensä oli notkahtanut hieman vinoksi menneeltä paikaltaan.
Eikä hän enää saanut noita harmaita silmiä mielestään.
Aina Dewniä ajatellessaan, valtaisa kuuma aalto lakaisi hänen koko kehonsa läpi. Tuntemus oli mukava ja miellyttävä, mutta kasvoissa se poltteli, sillä siihen sekoittui häpeää ja syyllisyyttä. Nähtyään peräkkäisinä öinä vielä unta Dewnistä, Gillian alkoi toden teolla olla vähän huolissaan itsestään ja niin nolona hän oli, että vannoi sisukkaasti itseään peilistä tuijottaen, ettei koskaan – ikinä, ikinä, ikinä – kertoisi kenellekään syvimmistä tunteistaan, jotka olivat Charlotten syntymäpäivätanssiaisissa yhtäkkiä syttyneet hänessä Dewniä kohtaan.
Voi hyvä luoja, Dewn on Charlotten veli! Gillian pullisti silmiään itselleen. Mitä minä oikein teen? Dewn on serkkuni… Oi ei, oi ei, oi ei… tämä on ihan kamalaa… Miksi tunnen näin? En saa! Se ei ole oikein. Minun… minun täytyy päästä tästä jotenkin irti.
Ja niinpä se ei ollutkaan Josh, joka eniten vaivasi hänen mieltään, vaan nyt Gillian kaksinverroin piti itsensä kiireisenä äidin määräämissä touhuissa, jottei vain ehtisi ajattelemaan Dewniä yhtään sen enempää.
Mutta Dewn ei jättänyt häntä rauhaan. Mielikuva tämän myötätuntoisesta katseesta, lämpimistä halauksista ja hellistä sanoista sekä tunne siitä, että hänen lähellään Gillianilla ei ollut mitään hätää ja hän olisi täysin turvassa, valtasivat hänet yön pimeydessä ja häveten aivan kamalasti, hän syytti itseään mokomista kuvitelmista ja päätti, että hänen olisi keksittävä tehokkaampi keino kiellettyjen fantasioidensa ja tunteidensa karkoittamiseksi.
Eihän tämä ollut ensimmäinen kerta, kun Gillian ihastui johonkuhun, johon ei saisi. Hän oli ollut kerran korviaan myöten hullaantunut Billyyn, mutta se oli ollut erilaista; Billyssä hänet oli saanut pauloihinsa pojan käytöstavat ja karismaattinen hymy. Dewnissä häntä ei sillä tavalla hurmannut ulkonäkö, vaan tunne. Billystä Gillian ei ollut koskaan haaveillut mitään, vain nauttinut tämän seurasta ja sydän aina väpättänyt, kun tämä oli suonut hänelle huomiotaan. Mutta mielikuvitus-Dewn alkoi riistäytyä häneltä käsistä. Niinpä erään erityisen syntisen yöunen jälkeen Gillian kuivaili itseään kylpyhuoneessa suihkun jäljiltä ja päätti, että rankaisisi itseään jättämällä aamupalan välistä. Ruoka oli myös hänen sydäntään lähellä ja yksi hänen pienistä iloistaan, joten ehkäpä tämän nautinnon kurittaminen auttaisi häntä näivettämään myös epätoivotut ajatukset ja tuntemukset.
Kun Charlotte sitten kertoili innoissaan koulussa, että Dewn varmasti palaisi aivan lähipäivinä, Gillian alkoi hermostua: mitä tapahtuisi, jos hän olisi kasvokkain Dewnin kanssa, nähtyään tästä unia ja haikailtuaan tätä melkein kokonaisen kuukauden? Mitä jos hän tekisi itsensä naurunalaiseksi, häpäisisi itsensä ja Dewnin, ja tekisi jotain niin typerää, josta Lotte suuttuisi hänelle niin, ettei koskaan antaisi sitä hänelle anteeksi? Gillian aivan tärisi kauhusta sitä ajatellessaan, sillä ei ollut laisinkaan varma, että kykenisi pitämään itsensä kurissa. Hänestä oli hiljalleen alkanut tuntua, ettei kyennyt enää täysin hallitsemaan itseään. Aivan kuin hän olisi hajoamassa osiin. Minä vain en saa nähdä häntä, hän totesi kiihdyksissään. Pidän etäisyyttä niin kauan, että pääsen näistä piinaavista ja kuumottavista tuntemuksista eroon. Sitten voin jälleen tervehtiä häntä kuin sukulaista, kuin veljeä ikään, ilman mitään sopimattomia ajatuksia.
Ja niin päätettyään, Gillian heitti koskemattomina kouluateriansa pois.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Sept 6, 2018 7:23:54 GMT
Käänne ”Country roads… take me home… to the place… I belong...”
Autoradio pihisi, ikkuna oli rullattu auki ja tuuli tuiversi oljenvaaleissa hiuksissa. Aurinkolasit roikkuivat rennosti nenällä, sormet löivät tahtia rattiin. Aurinko paistoi lämpimästi ja korkealta.
Dewn hymyili leveästi. Hän oli hyvällä tuulella, erinomaisen hyvällä tuulella, suorastaan täydellisen onnellinen, jos suinkin sopii sanoa! Elämä oli ihanaa. Taivas oli sininen. Ja hän oli matkalla kotiin. Ed, punaturkkinen Dewnin uskollinen matkakumppani, istui viereisellä matkustajanpenkillä läähättäen ja työnsi sitten päänsä toisesta avonaisesta ikkunasta. Ilmavirta sai koiran huulet läpsymään.
Valkohuippuiset vuoret olivat ottamassa heitä vastaan kuin jumalallinen saattojoukko. Edessä päin maisema alkoi muodostua entistä tutummaksi: kukkuloiden ja kallioiden kaarteet ja mäet olivat jo tunnistettavissa, mäntymetsät ja niiden takana – meri.
Sen kimmellys nostatti kosteuden Dewnin silmiin silkasta onnesta ja mielenliikutuksesta. Kuinka paljon hän olikaan voinut kaivata tätä näkyä, tätä tunnetta! Juuri tuo rannanpätkä ja aaltojen yläpuolella harjanteellaan häntä odottamassa pian tuttu tuulimyllynsä…
Kova prätkän pärinä sai Dewnin katsahtamaan taustapeiliin. Moottoripyöräilijä lähestyi hurjaa kyytiä. Jannu mustassa nahkatakissa väänsi kahvasta kaasua ja metallinen hevonen mylväisi oikein olan takaa kiihdyttäessään asuntoauton vierelle ja edelle. Dewn rypisti otsaansa.
”Idiootti”, hän mutisi itsekseen, muttei nyt kyllä antaisi jonkun ääliön pilata kotiinpaluun juhlamieltään. Hänen silmänsä seurasivat motoristia, kun tämä yllättäen ajoikin liian läheltä tien hiekkavallia ja pyörä lähti luistelemaan: vain muutamia sekunteja kestävän kamppailun ajan Dewn katseli, kuinka moottoripyörä luiskahti pois tasapainosta ja kaatui, kuskin lennähtäessä päistikkaa kyydistä. Hiekka pöllysi.
Dewn pysäytti auton tiensivuun ja kiirehti ulos.
Motoristijannu ei ensisilmäyksellä näyttänyt satuttaneen itseään liian pahasti; kierimisestään maata pitkin huolimatta tämä oli jo huterasti jaloillaan linkuttaen pyöräänsä kohden ja kirosi erittäin selväsanaisen kuuluvasti.
”Hoi!” Dewn huudahti ja nosti aurinkolasit otsalleen. ”Oletko OK?”
Jannu iski kätensä kypäräänsä ja kiskaisi sen pois päästään. Sekunnin sadasosan ajaksi Dewnin veri hyytyi suonissa, hänen sydämensä lakkasi hakkaamasta, kylmä hiki puskeutui pintaan… Ei, hän ajatteli täysin mielenvikaisesti, se ei voi olla. Nuorenmiehen mustat hiukset valahtivat alas ja hän haroi niitä pitkillä kalpeilla sormillaan ja huumaavan siniset silmät kääntyivät katsomaan Dewnin suuntaan—
”Jea”, jannu kärisi ja katsoi ruhjeisiin käsiinsä. Dewnin syke hakkasi silti vielä korvissa asti, vaikka järkytys oli jo mennyt ohi. Tietenkin hän oli erehtynyt. Tuon minimaalisen pienen hetken verran hän vain oli totisesti kuvitellut— ”VATTU!” motoristi karjaisi ja potkaisi pyöränsä surkeana ilmassa töröttävää eturengasta. Siellä täällä pitkin tietä lojui metallinpalasia; moottoripyörä näytti menneen aika kasaan. ”Helvetti!” Jätkä irvisti ja otti äkkiä kiinni polvestaan.
Dewn oli nyt ehtinyt kävellä tien yli.
”Se on mäsänä”, hän huomioi tuhoa.
”Ei hitossa”, jätkä irvisti sarkastisesti. ”Nyt, kerropa jotain mitä en tiedä, kuten, mistä saan lava-auton ja missä tässä on lähin sievä ja pehmeäkätinen hoitajatar huolehtimaan mun kolhuista?”
”Oletko pahasti loukkaantunut?”
Jannu irvisti taas, sitten nauroi ilottomasti.
”En, mutta jääkylmä kalja tai jotain muuta vettä vahvempaa maistuis kyllä nyt.”
”Minulla on auto”, Dewn sanoi ja nyökkäsi päällään.
”Asuntoauto?” jannu silmäsi ivallisesti Dewnin olan yli.
”Ei, vaan lava-auto. Asun tässä ihan lähellä. Voin käydä hakemassa sen, jos pystyt sen aikaa odottelemaan. Ja tuota...” Hän huomasi motoristin irvistelevän taas selvästi tuskasta, jota yritti pitää kurissa. Hän näytti myös vuotavan verta molemmista kämmenistään. ”Sinun pitäisi varmaan päästä sairaalaan. Ehkä olisi parempi, jos sittenkin veisin sinut sinne ensin–”
”Mä en lähde minnekään”, tämä ärähti, ”ja jätä pyörääni lojumaan tienposkeen, mistä joku voi sen pölliä.”
”Se on mäsänä”, Dewn sanoi taas, sillä kuka varastaisi rikkinäisen mopon?
Jätkä suoristi hieman selkäänsä ja katseli yhtaikaa haikeasti ja ärtyneesti kulkupelinsä osasia.
”Onko kukaan koskaan kertonut sulle, että toistat itseäsi, kaveri?”
Dewn nosti katseensa mieheen. Tämä mulkoili häntä. Nyt kun Dewn näki nuo siniset silmät lähempää, hän huomasi, etteivät ne olleetkaan aivan niin jäänvaaleat, kuin hän oli ensin auringon kirkkaudessa kuvitellut: ne olivat enemmänkin taivaansiniset. Miehen piirteet olivat mielenkiintoiset, ikään kuin hänen silmänsä eivät olisi halunneet olla toistensa kanssa missään tekemisissä ja sijoittuivat siksi kasvoilla kauas toisistaan antaen hajamielisen vaikutelman, joka ei sopinut yhteen karkean tumman sängen ja ärräpäiden kanssa, joita tämän suusta putoili. Hänen korkeassa otsassaan näkyi häivä vanhasta arvesta. Ilmeisesti tämä ei ole ensimmäinen onnettomuus, Dewn ajatteli.
”Mitä?” mies murahti epäystävällisesti, ja Dewn tajusi jääneensä tuijottelemaan tämän kasvoja.
Hän katsoi toisaalle.
”Anteeksi”, hän mutisi. ”Muistutit minua vain eräästä, jonka kerran tunsin.”
”Je?” jannu sanoi ja tarkkaili nyt vuorostaan Dewniä aavistuksen kiinnostuneemmin. ”Kuoliko se moottoripyöräonnettomuudessa?”
”Ei”, Dewn sanoi hiljaa ja hänen kurkkuaan kuivasi ilmassa leijuva maantiepöly, ”ei se sitä ollut. Yliannostus.” Mies yskähti. Sitten hän kumartui ähkäisten ja nosti yhden palan pyöräänsä, tutki sitä kiukkuisena ja viskasi menemään. ”Paska!”
”Eikö sitä voi korjata?” Dewn kysyi antaen muistonsa Maxista mennä lämpimän kesätuulahduksen mukana ulapan suuntaan.
Jätkä nauroi ilottomasti, niin kuin Dewn olisi ollut vähän yksinkertainen. Dewn rypisti kulmiaan. ”No… minusta sinun pitäisi mennä sairaalaan näyttämään noita ruhjeita. Mutta kuten sanottua, asun tuossa ihan lähellä noiden puiden ja mäkien takana, ja voin heittää sinut sinnekin. Isoäitini varmaan voi katsoa ainakin noita käsiäsi.” Ryppyinen vanha mummo ei ehkä ollut se, jonka hellään huomaan tämä nuorukainen oli toivonut pääsevänsä, mutta hän vilkaisi kämmeniään ja pyyhki niitä sitten puolihuolimattomasti housunreisiinsä. Hän kohautti hartiaansa.
”OK. Mutta sairaalaan en lähde. Enkä jätä pyörää.”
“Selvä. Tulen kohta takaisin ja tuon lavan”, Dewn sanoi ja ylitti tien takaisin asuntoautolleen. Hän antoi aurinkolasien valahtaa takaisin paikoilleen. Puolimatkassa hän kääntyi vielä ympäri kävellen takaperin ja huudahti: ”Niin… mikä nimesi olikaan?”
Motoristi oli jäänyt silmäilemään rojua ympärillään, kivuista hieman kyyryssä. Hän kuitenkin suoristi selkänsä Dewnin mielestä aika uhmakkaasti ja heilautti huolettomasti mustaa tukkaansa otsalta taa.
”Andrew.”
Dewn nyökkäsi, aukaisi kuljettajan puoleisen oven ja istui takaisin sisään.
* Hän ei halunnut laskea tätä vielä kotiinpaluuksi. Hän oli suunnitellut sen ihanuutta, että hän nautiskelisi täysin siemauksin tallin, kotitalon ja pihan sekä laitumella näkyvien hevosten näkemisestä, eikä halunnut rynniä paikalle ajatusten askarrellessa tuossa motoristinuorukaisessa verta valuvana tienposkessa – ties vaikka tämä oli oikeastikin pahasti loukkaantunut, muttei halunnut näyttää sitä. Hän saattaisi vaikka mennä shokkiin nyt, kun Dewn ei ollut läsnä, ja se ajatus piti hänet kiireessä. Hän vältti tarkoituksellisesti katselemasta ympärilleen jättäessään asuntoauton siilon viereen alaparkkipaikalle, päästi Edin ulos ja kurkkasi vain nopeasti auton asuintilan puolelle sisään, että siellä kaikki oli hyvin. Sitten hän puolihölkkää koira edellään tutuista tuoksuista hurmaantuneena juoksi tien mäen ylös ja kääntyi oikealle Orange Wood Ranchille, mäntyjen reunustamalle hiekkaiselle pihatielle, jonka päässä puinen porttikyltti kiikkui. Hän kääntyi kuitenkin jo sitä ennen pihaton parkkipaikalle, missä (kuten oli toivonut ja otaksunut) näki rakkaan hieman lommoisen ja ruosteisen valkoisen lava-autonsa odottamassa.
”Ed, vapaa”, Dewn sanoi koiralleen, joka höristi korviaan ja lähti sitten täyttä laukkaa tutkimaan kotiseudun paikkoja. Dewn sen sijaan kokeili autonsa ovea: se oli lukossa.
”…Dewn?”
Tuttu ääni sai Dewnin nostamaan päätään. Isä oli astunut ulos pihaton varustehuoneesta, jonka ovi oli auki, sylissään obersekki ja muuta ajurirompetta. ”Katsos ihmettä! Olet tullut takaisin!”
Hymy repi väkisinkin kasvoille, niin iloisen näköiseksi isä hänen näkemisestään tuli. Siksi seuraavien sanojen sanominen oli epämukavaa.
”Joo, ja nyt lähdössä. Tarvitsen lavaa, onko avaimet missä?”
Raicy seisoi aloillaan katsellen häntä hämmentyneenä, mutta tuntui sitten aavistavan, että Dewnillä oli syystä kiire. Hän kaiveli taskujaan.
”Tässä”, isä heitti avaimet Dewnille. “Mitä on tekeillä?”
“En ehdi selittää, yksi jannu kaatui mopolla ja on loukkaantunut, menen auttamaan häntä.”
”Mopolla?” isän ääni kirahti hieman. ”Tarvitsetko apua?”
Dewn epäröi, mutta ajatteli sitten, että isä oli jo nähnyt hänet: paluuyllätys oli siltä osin pilattu. Ja kyllä, apu varmasti olisi tarpeen.
Dewn nyökkäsi. Raicy heitti varusteet heti käsistään ja istuutui pelkääjänpaikalle, ja he kaasuttivat takaisin tielle. Motoristijannu odotteli heitä samassa kohtaa, johon Dewn oli hänet jättänytkin. Dewn huokaisi helpotuksesta nähdessään, että tämä oli yhä tolpillaan eikä näyttänyt menneen shokkiin tai pyörtynyt vaikka sisäisen verenvuodon johdosta: hän istui kaikessa rauhassa pyörän rungon päällä polttelemassa tupakkia. Raicyn ilme oli totinen, kun he nousivat autosta.
Andrew pyrki jaloilleen, mutta aika kivuliaan näköisesti.
”No sehän kesti… noin seitsemän minuuttia. Terve”, tämä sanoi yllättävän asiallisesti tunnistettuaan Raicyn. Isä nyökkäsi. Yhteistuumin miehet tarttuivat irto-osiin ja alkoivat nostella niitä lavalle. Itse pyörän runkoa he eivät jaksaneet nostaa tarpeeksi, joten se täytyisi taluttaa jalkaisin. Andrewkin yritti auttaa ontuen pahasti, hammasta purren ja varmasti rennompaa esittäen kuin olonsa tunsi, kunnes yhtäkkiä horjahtikin melko pahasti ja mutisi, että häntä huippasi vähän päästä. Isä sai hänet puhuttua ympäri sairaalareissua varten ja lähti ajamaan tätä sinne samointein Dewnin autolla – Dewn sen sijaan tarttui pyörään ja lähti hitaasti työntämään sitä kotia kohti.
Ei tämän ihan näinkään pitänyt mennä, hän tuumi ähkiessään ja puuskuttaessaan jyrkässä ylämäessä painavan moottoripyörän ohjaustankoon nojaten. Että tulisin kotiin hikisenä ja tällaista romua taluttaen, mutta sellaista elämä on… täynnä odottamattomia käänteitä.
Hän jätti Andewn moottoripyörän nojalleen siiloa vasten ja nousi sitten taas asuntoautoon. Hän yritti ottaa ilon irti vielä viime metreistä, jotka sai vihdoin ajaa takaisin kotiporteille niin, kuin oli suunnitellut. Talon edessä pihalla hän jalkautui, paiskasi oven kiinni ja veti keuhkot täyteen ilmaa, antaen silmiensä kiertää näkymää: mutta näkymä ei ollut ihan sellainen, kuin hän muisti.
Talli oli muuttunut ja suurentunut sitten viime näkemän. Vieras, vielä keskeneräinen rakennus nousi sen takana. Uusia tarhojakin näytti olevan ja niissä tuntemattomia hevosia, jotka tapittivat tulijaa uteliaina.
Mutta hänen hymynsä hyytyi vasta, kun hän oli kohottanut katseensa korkeuksiin. Tallin ja ratsastuskentän takaisella mäellä lehtipuut havisivat vihreinä ja siinä autuaan onnellisessa, kirkkaassa auringonpaisteessa harjanteen laella häntä olisi kuulunut tervehtiä kaunis näky vanhasta, tummasta tuulimyllystä.
Paitsi, että tuttua tuulimyllyä siellä ei enää ollut.
Sinistä taivasta vasten kohosi sen sijaan täysin vieras, tuntematon tuulimylly. Se ei ollut Dewnin mylly. Se oli kuin arpi läheisen ihmisen kasvoissa; kuin rakkaan muiston irvikuva.
Dewn ei saanut sanaa suustaan.
”DEWN! SE ON HÄN!”
Talon ulko-ovi lennähti voimalla auki ja pamahti rämisten seinään.
Dewn oli edelleen sen verta järkyttynyt, ettei kyennyt varautumaan siihen, että ensin Charlotte ja sitten Kitty peräkanaa olivat juosta hänet kumoon kiriessään kilpaa tervehdyshalauksiin. Hänen korvansa täyttyivät molempien kimakoista kiljahduksista ja iloisista sanoista, joita ei erottanut toisistaan; kumpainenkin alkoi pomppia kehää hänen ympärillään ja lopulta heidän riemunsa oli niin tarttuvaa, että Dewnkin puhkesi leveästi virnistelemään.
”OLET KOTONA! OLET KOTONA! OLET KOTONA!”
”Jeah, niin taidan olla.”
”DEWN ON KOTONA! DEWN ON KOTONA!”
”Näemme sen!” äidin nauru kuului. Tuo ääni sai onnellisuuden tunteen taas paisumaan Dewnin sydämessä, sen tuntemuksen, jonka hän oli hetkeksi ehtinyt kadottaa moottoripyöräskenaarion ja tuulimyllyn aiheuttaman järkytyksen takia. Kittyn takaa kuistilta Alexiina käveli suoraan Dewniä kohti, hiukset avoinna ja niin lempeä ilme kasvoillaan, että jokin liikahti syvästi Dewnin rinnassa.
”Äiti”, Dewn sanoi lämpimästi ja Alexiina kietoi kätensä esikoisensa ympäri.
”Miten ihanaa, että olet tullut takaisin, rakas”, äiti kuiskasi hänen korvaansa. ”Tervetuloa kotiin, Dewn.”
”Anna, haluan halata häntä uudestaan!” Lotte huudahti ja kaikki nauroivat.
”Moi, pikkusisko”, Dewn ähkäisi, kun Charlotte rutisti häntä niin lujaa kuin jaksoi. Hän mumisi jotain epäselvää vastaukseksi vasten Dewnin paidanrintaa eikä suostunut irrottamaan pihtiotettaan. ”Joko unohdit, että me nähtiin jo synttäreilläsi?”
”Olen vanhentunut sata vuotta, koska sinulla on kestänyt niin kauan”, tyttö valitti ääni muminana Dewnin rinnuksia vasten uponneena.
”Niin voisi käydä, jos seuraavan kerran teenkin astronauttimatkan”, Dewn vitsaili.
”Älä edes puhu!”
He nauroivat. Dewn pörrötti sisarensa hiuksia, ja tämä näytti kieltä.
”Me nähtiin Ed ja ihmeteltiin voiko se olla totta”, Kitty raakkui yhtä suurisuisena kuin aina ennenkin. ”Että nähdäänkö me näkyjä, onko se todella Ed vai vain joku naapurin karannut koira–”
”Sinulla on kamala parta”, Lotte huomautti epäkohteliaaseen tapaansa tiiratessaan alhaalta ylöspäin Dewnin kasvoja. ”Onko tuo jenkeissä muotia?” Dewn hekotti. Kaikki tuntui niin kotoisalta.
”Missä tavarasi ja tuliaiset on? Asuntoautossa?” Kitty kysyi ihan pistoksissa, Lotten roikkuessa onnensa kukkuloilla Dewnin käsipuolessa.
”Öh–joo, siellä.”
”Hienoa, me voidaan auttaa matkakassien kanssa!”
”Ei!” Dewn hengähti. ”Siis… ei ihan vielä, haluan ensin ihan vain nauttia tästä hetkestä. Teistä.”
”Antakaa hänen nyt edes kunnolla sisäistää, että hän on todellakin päässyt perille asti”, äiti hymyili, ja Dewn hymyili kiitokseksi takaisin. Sitten hän näki sen taas. Se häämötti tämän ikionnellisen ja riemullisen jälleennäkemiskohtauksen taustalla kuin synkeä pilvi.
”Mutta tuota… t-tuulimylly...”
Hymyt lauhtuivat hieman. Äiti katsoi häntä myötätuntoisesti.
”Se paloi”, Lotte ilmoitti roikkuen edelleen hänen kyynärtaipeessaan.
Dewnin hyvänolontunteeseen kiertyi jokin epämiellyttävä puristava tuntemus.
”...Paloi?”
”Tammikuussa”, äiti sanoi.
”Emilyn synttärinä!” huudahti Kitty dramaattisesti. ”Ja kuulitko jo Linkasta!”
”Mi-miksi? Miten?” Dewn henkäisi äidilleen.
”Ilotulitusraketeista todennäköisesti”, äiti huokaisi.
Dewn joutui pyyhkäisemään otsaansa vapaalla kädellään. Hän oli rakastanut sitä tuulimyllyä, ja oman hevosensa Fifin sekä perheensä lisäksi se oli ollut yksi hänen eniten ikävöimistään asioista maantiereissullaan.
”Mutta me rakensimme sen tilalle uuden”, äiti lepytteli. Hän tarkoitti hyvää, mutta se ei silti paikannut tätä raskasta painontunnetta sydänalassa. Jokin palanen, jonka olisi pitänyt loksahtaa paikoilleen nyt, kun hän oli kotona, olikin iäksi kadonnut.
”Odotas, kun näet sen sisältä!” Lotte sanoi.
”Ooh, joo, ja etenkin, koska siitähän tulee sin–”
”SHHH!” äiti ja Lotte sihisivät Kittylle yhteen ääneen, joka läpsäisi nopeasti kämmenen suunsa eteen ja virnisti. Dewn tosin ei välittänyt tästä salaperäisestä supinasta, vaan käänsi väkipakolla päänsä pois tuosta tuntemattomasta tuulimyllystä. Häntä pelotti jo valmiiksi mitä muuta liian mullistavaa kotitilalla oli tapahtunut hänen muualla viettämänsä vuoden aikana.
”Maneesi ei näytä olevan vielä valmis”, hän totesi ohjatakseen aiheen toisaalle.
”Voi, ei sinne päinkään. Mutta ehkä syksyllä tai talvesta jo alkaa näyttää toiselta”, äiti sanoi kepeästi. Tallin suunnalta kuului tervehdyshuuto ja Billy lampsi heitä kohti kauempana perässään laiha cowboyhattuinen poika, jonka Dewn muisteli ehkä nähneensä Charlotten juhlissa.
”Nuuskamuikkunen on palannut etelästä”, Billy sanoi virnistäen ja he paiskasivat kättä. Vaaleahiuksinen, silmälasipäinen poika tarttui stetsoniinsa ja tervehti Dewniä kohteliaasti.
”Josh Tomford”, tämä sanoi ja he kättelivät.
”Aa, joo. Niin tietysti, sinä olet se isän uusi cowboy”, Dewn sanoi. ”Hauska vihdoin tavata! Me ei taidettu kunnolla nähdä aikaisemmin Tamulissa?” Hän tajusi kyllä, että tämä oli se heppu, joka oli tehnyt ikävästi Gillianille, muttei antanut sen hämärtää ystävällisyyttään.
”Samoin teitä, olen kuullut teistä paljon ja pelkästään ylistävää.”
Dewn naurahti vähän vaivaantuneesti. Josh asetteli hatun takaisin päähänsä.
”Mennäänkö sitten sisään kilistelemään vai haluatko purkaa ensin matkatavaroitasi?” äiti kysyi. ”Ja mihin Raicy on mennyt, kun ei ole tullut sinua tervehtimään?”
”Me nähtiin jo isän kanssa ohimennen. Öö...”, Dewn vilkaisi asuntoautolle päin, ”ehkä kohta. Kylmä limonadi tosin todellakin nyt maistuisi.” Hän empi vielä, mutta Lotte kiskaisi häntä käsivarresta saatellakseen sisään.
”Mennään! On niin paljon kaikkea kerrottavaa, etten edes tiedä mistä aloittaa!”
”Hei, ei sulla ole mikään etuoikeus varata Dewniä kokonaan itellesi!”
”Onpas! Hän on minun veljeni.”
”Mäkin haluan rupatella sen kanssa ja kuulla kaiken matkoilta!”
”Ja minä”, lisäsi Billy väliin.
”Ja minäkin”, sanoi äiti hymyillen.
”Niin, koska kerrot meille kaiken reissustasi? Sinä lupasit! Missä kaikkialla kävit? Onhan kuvia? Ja tietysti tuliaisia?” Charlotte käänsi suuret ruskeat silmänsä häneen.
”Juuh… kaikki aikanaan”, Dewn toppuutteli, äidin nauraessa sydämellisesti käydessään edeltä avonaisesta ovesta peremmälle eteiseen.
Sisällä sitten olikin juuri sellaista, kuin Dewn oli muistellut. Vain Centerien kodin tuoksun hän oli ehtinyt seikkaillessaan unohtaa.
Isoäiti oli katellut pöytää sillä välin, kun he olivat jutustelleet ulkosalla, mutta Alexiina ehdotti, että he ottaisivat tarjoilut kuistille kerta ilma oli niin ihanan lämmin ja kesäinen. Tervehdittyään isoäitiäkin lämpimin halauksin, Dewn ja muut noukkivat limonadilasinsa ja ahtautuivat terassille. Emily istuutui keinutuoliin, Alexiina kuistikaiteelle, kuten Kitty ja Billykin, ja Charlotte halusi istua Dewnissä kiinni kuin iilimato kuistin penkillä. Ed näytti juoksentelevan pitkin pihamaita Jujen kanssa ja lintujen lauluun sekoittui koirien haukahduksia sekä kaukaista hevosten hirnuntaa. Dewn ajatteli heti Fifiä ja uusi polttavan syyhyttävä tunne päästä äkkiä talleille virisi hänessä.
Raicy palasi pian, yksin. Dewnin ei tarvinnut kuin luoda häneen kysyvän katseen.
”Jäi sinne”, isä vastasi lyhykäisesti. Sitten hän tuli Dewnin eteen ja laski kätensä tämän hartialle. Dewn nousi seisomaan. ”No… nyt vielä parempi tervetulotoivotus”, Raicy sanoi karheasti ja kiskaisi Dewnin miesmäiseen halaukseen. ”Mukavaa, että olet taas täällä.”
”Aaw”, Kitty ääntelehti.
Dewn hymyili isälleen heidän erkaantuessaan ja istuutui takaisin alas. Raicy taputti häntä vielä olalle ja nosti sitten itselleenkin juomalasin pikkupöydän tarjottimelta.
”No”, hän sanoi. ”Kerrohan nyt meille jotakin reissunpäältä.”
Dewn hengitti syvään ja katsoi taas asuntoauton suuntaan.
”Joo! Sinun pitää esitellä meille kuvia!”
”Hyvä on”, Dewn sanoi lopulta, asetti jalallisen lasinsa huolellisesti kaiteelle ja ponnisti taas ylös. ”Mutta sitä ennen minun on varmaan aika esitellä teille jotain paljon… tuota noin, tähdellisempää.” Hän tunsi lämpöaallon, jolla ei ollut mitään tekemistä varhaiskesäisen iltapäivän kanssa, kirivän niskasta kasvoilleen. Hän tunsi kaikkien tuijotuksen selässään astuessaan porrasaskelmien yli ja kiersi auton toiselle puolen sen asunto-ovelle, jonne kuistilta ei nähnyt.
Kohta hän palasi takaisin mukanaan pienikokoinen punahiuksinen tumma tyttö, joka hymyili sädehtivästi ja käveli hiekkaisen pihan yli paljain jaloin kohti kuistilla odottavaa vastaanottoa: seitsemää uteliasta silmäparia.
”Anteeksi, että tämä menikin vähän näin”, Dewn kuiskasi tytölle ottaen häntä kädestä. ”Juu. Tuota. Kaikki… haluaisin esitellä teille Mischan.”
Kaikki vain toljottivat, Charlotte tyypillisen kohteliaasti suu tyrmistyksestä auki. Äiti toipui ensimmäisenä ja nousi seisomaan hymyillen ystävällisesti.
”Hei Mischa! Dewn on maininnut sinusta kirjeissään, mutta ihana vihdoin tavata oikeasti.”
”Hei Alexiina!” Mischa liversi heti aurinkoisesti ja halasi Alexiinaa hetkeäkään epäröimättä. Äiti naurahti hämmästyksissään, mutta otettuna. Muut tyytyivät tervehtimään häntä vain nyökkäämällä tai kättelemällä ja kertomalla nimensä. Charlotte oli vähän nihkeä, muut oikein asiallisia – Kitty turhankin reipas ja huokaili ääneen Mischan olevan suloisin pikkuotus, jota hän oli koskaan nähnyt, kun tämä oli halannut häntäkin.
Dewn seisoskeli sen aikaa sivussa tuntien edelleen kuumotusta poskissaan ja kohtasi kaiken taustalta äitinsä tietäväisen katseen, josta siirtyi sitten isän kasvoihin, joissa kulmakarva kohosi juuri sillä tavalla, miten isä vinkkaisi pojalleen, kun tämä tuo ensimmäisen tytön kotiin. ”Teillä on aivan ihana koti!” Mischa sanoi onnellisena. ”Niin kaunista!”
”Voi kiitos”, äiti ilahtui, ja mummikin hymyili sydämellisesti.
”Me tavattiin Mischan kanssa Alabamassa, Mountain Brookin liepeillä...”
”Miten te tapasitte?” Kitty halusi heti tietää. Hän oli revetä liitoksistaan.
Dewn ja Mischa katsoivat toisiaan ja heidän välisensä katseen täytyi näyttää ulkopuolisille romanttisen hellältä, sillä Kitty tarttui sydänalaansa ja huokasi äänekkäästi voihkaisten: ”Eih… mä en kestä...”
”Dewn sattui parkkeeraamaan asuntoautonsa meidän kommuunin lähelle”, Mischa kertoi edelleen Dewniä hellästi katsoen. Hänen silmänsä säkenöivät ja hän oli niin hurjan kaunis, että Dewn ei saanut silmiään tästä irti.
”Kommuunissa?” isä kohotti kulmiaan.
”Tutustuin muutamiin kavereihin matkan varrella”, Dewn sanoi.
”A-haa...”
”Olen niin onnellinen puolestasi”, äiti kuiskasi Dewnille, otti tätä kädestä ja puristi nopeasti. Charlotte mökötti kädet puuskassa.
”Toivottavasti näemme sinua tästä lähtien enemmän, jotta voimme tutustua paremmin”, äiti sanoi Mischalle. ”Olet kovin kaukana kotoa.”
”Jooh… ööh”, Dewn ähki ja punastui viimeistään nyt kunnolla. Hän hieroi kiusaantuneena niskaansa. Mischa silitti hänen kämmenselkäänsä pehmeillä sormillaan ja valoi Dewniin luottamusta syvällä, sykkivällä katseellaan. ”Kun oikeastaan...”, Dewn kokosi itsensä, ”Mischa on siis kihlattuni.”
|
|