ROSAN HÄÄT
12.12.2023
Kappelissa oli kaunista. Koristeluissa oli haettu yhdistelmänä talvista häätaikaa ja joulua: kiemurtelevia valonauhoja, havuja, valkomarjaisia mistelinoksia. Matala, toiveikas puheensorina hymisi hiljaisena häävieraiden kesken, jotka seisoivat pieninä ryppäinä tai hakivat paikkaansa pitkien penkkirivien väleistä.
Koska eivät olleet hääparille sukua tai kovin läheisiä muutenkaan, Dewn, Adam ja Windy jäivät aivan viimeiseen merkittyyn penkkiin. He tuntuivat väistämättä ulkopuolisilta: Dewn ei ollut koskaan tavannut ketään Rosan perheestä tai tiennyt juurikaan edes tämän muista ystävistä. Nähdessään kuinka solakka kaunis keski-ikäinen nainen ihoa myötäilevässä nestemäisesti valuvassa hopeamekossa vastasi poskisuudelmin edempänä kahden nuoren miehen tervehdyksiin, Dewniin iski miltei fyysinen tunkeilijan syyllisyys.
Adam kumartui nostamaan ohi kulkevan vanhan pariskunnan naiselta pudonnutta käsinettä kulkukäytävän matolta.
”Hei – anteeksi, teiltä putosi tämä, rouva hyvä”, Adam nousi seisomaan.
Rouva kiitteli, mutta heidän sitten hivuttautuessaan omalle rivilleen edempänä, loi heihin kummastuneen ja epäluuloisen katseen.
”Ei olisi pitänyt tulla”, Dewn mutisi hymynsä ja nyökkäilyjensä suupielestä, kun vanha pariskunta supisi ja pari muutakin vilkuili nyt heidän suuntaansa.
”Rennosti vaan”, Adam sanoi.
”Meitä katsotaan oudosti.”
”Sinulla on kutsu.”
Dewn tapaili pukunsa povitaskua, varmisti, että hääkutsu varmasti oli vielä tallella. Ihan vain, jos joku tulisi kysymään… Epämukavana, Dewn hieraisi niskaansa. Hän ei ollut pukeutunut näin hienosti edes oman sisarensa häihin, mutta oli halunnut osoittaa vaivannäöllä kunniaa Rosalle. Se oli häneltä iso uhraus. Paitsi, että jäkitti harmaassa juhlapuvussa, joka ei ollenkaan tuntunut hänen vaatteiltaan, hän ei ollut luonteva tällaisissa formaalisissa tuntemattomien ihmisten tapahtumissa. Kateellisena, mutta ihaillen hän ihmetteli Adamia, joka kykeni sulautumaan minne tahansa ja mihin tahansa ja aina tulemaan ihmisten kanssa toimeen.
Adam huomasi hänen hajamielisen katselunsa, hymyili ja nojautui suukkoon: Dewn väisti.
”Ei… ei täällä.”
Adam kohotti kulmakarvaansa. Dewn katsoi pois.
Windy istui hiljaa Dewnin toisella puolella ja tarkasteli perusteellisesti kirkon kattoon maalattuja freskoja. Dewn oli vaistomaisesti istuttanut tytön lähemmäs seinää ja kauemmas ihmisistä hiukan piiloon. Hän kääntyi tyttärensä puoleen ja kuiskasi: ”Sano, jos rupeaa ahdistamaan. Me voidaan kyllä lähteä.”
”Perhosia.”
Dewn taivutti niskaansa takakenoon. Paratiisia esittävän suuren freskon seassa, jonka keskellä kasvoi vain yhtä omenaa oksaltaan riiputtava puu, oli siellä täällä kellertäviä ja valkoisia perhosia. Pienet pulleat enkelilapset tanssivat vänkyrätorvineen niiden seassa ja punertavahiuksinen nainen oli käsi ojossa ottamassa perhosten lomasta hedelmää.
”Tunnistatko, mitä perhosia ne on?”
Windy oli hetken hiljaa ja töksäytti sitten: ”Ei mitään.”
Dewn nauroi. Kun hänen katseensa laskeutui takaisin juhlakansaan, hän huomasi sen kohtaavan rotevan miehen kanssa, joka seisoi käytävällä Windyn ikäisen pikkutytön kanssa, jolla oli kukkakimppu kädessään.
Mies tuijotti ilmeettömästi Dewnin läpi ja lähti tulemaan kohti.
”Voi ei”, Dewn mumisi nopeasti Adamille ja hymyili sitten, kun mies lähestyi.
”No ei ole totta!” jylisevä, syvältä rinnasta kumpuava ääni nousi heti kappelin hiljaisen huminan yläpuolelle. ”Dewn Center! En ollut tunnistaa!”
”Jeah. Terve, Richard”, Dewn vilkuili ympärilleen hartaasti toivoen, ettei näin olisi käynyt; että he olisivat voineet jäädä huomaamattomina taka-alalle. Tilanne kuitenkin vaati, että Dewn nousi seisomaan ja ujuttautui Adamin kanssa pois penkkiriviltä käytävälle, jossa he saattoivat kunnolla vastata Richardin tanakasti vatkaavaan koko kädenmitan kättelyyn.
Dewn ei ollut varma, kuinka oma ikänsä näkyi hänessä, mutta Richardiin kolmekymmentä vuotta olivat tehneet lähtemättömän vaikutuksensa. Hänessä ei ollut enää minkäänlaista nuoruuden pyöreyttä tai poikamaisuutta muussa, kuin käytöksessään ja äänenpainoissaan; tankea punertava tukka oli lyhyt ja karannut ohimoilta sekä otsalta, ja silmissä sekä niiden alla oli viitteitä kaikenlaisesta.
Richard vatkasi yhä Dewnin kättä hölmistyneenä.
”Enpä odottanut näkeväni vanhaa kunnon Dewn Centeriä täällä! Kutsuiko Rosa sut? Ei puhunut mitään!”
Dewn vain hymyili vaivaantuneesti.
”Jeah… olen itse asiassa Minthill nykyään.”
Richard mollotti häntä suu typertyneeseen hymyyn jämähtäneenä eikä tuntunut tajuavan sanaakaan. Sitten hän katsoi Adamiin, ja Dewnin syke nousi. ”Joo… tässä on – ööh – Adam.”
Häntä nolotti. Töksähtävä esittely oli paitsi vajaa, jätti myös kiusaantuneen aukon väliinsä, jossa sanan ”kumppanini” olisi kuulunut olla. Adamkin aisti sen varmasti, mutta sutjakkaan luontevaan tapaansa otti tilanteen haltuun.
”Adam Puck”, hän sanoi ja kätteli Richardia vuorostaan.
Tällä kertaa Richard tarttui hänen käteensä huomattavasti hillitymmin ja epävarmemmin, mutta Adamin vakuuttava ystävällinen hymy sai Richardin nopeasti rentoutumaan.
”No terve. Richard Ramsey.”
”Ramsey...”, Adam haki, ”niin – olitte Dewnin kanssa opiskelutovereita, niinhän se oli?”
”Juu, oltiin!” Richard ilmoitti katsoen taas Dewniin. ”Kollegessa vuonna… no, jotakin.”
”Niin kauan sitten, ettei sitä kannata muistella”, Dewn hymähti. Hänen sydämensä hakkasi yhä epätasaisesti.
He kaikki kolme seisoivat hetken vaivaantuneesti ilman, että kukaan tiesi mitä sanoa seuraavaksi. Lähemmäs hiipinyt tyttö kukkineen pelasti tilanteen. Richardin huomio kääntyi häneen.
”Tosiaan, tässä on mun tyttöni Leslie.”
”Terve Leslie”, Adam sanoi tytölle. Dewn ei halunnut ajatella, että tyttö oli lihava, mutta hän oli ikäänsä nähden isokokoinen, pitkä ja pyöreäkasvoinen. Hänellä oli Richardin viattoman lapsekkaat silmät ja punertavanvaaleat hiuksensa oli leikattu epäimartelevaan kypärämäiseen polkkaan liian lyhyen suoran otsatukan kera.
”Moi”, tyttö vastasi kuuluvasti, mutta keikutti sitten kukkia ujosti. ”Olen kukkaistyttö”, hän lisäsi.
”Sehän on kiva. Tärkeä tehtävä.”
”Rosa on Leslien kummitäti”, Richard sanoi, ”ja vaimo on jossain varmaan mekkoavustajana tai muuta vastaavaa naisten juttuja”, Richard naurahti huitaisten isoa kouraansa epämääräisesti ilmassa ja äänensävyllään vihjaten, että mitäs me miehet sellaisesta ymmärretään.
”Oletteko te vielä...”, Dewn pinnisti muistiaan, ”Jennan kanssa yhdessä?”
”Ei”, Richard nyökkäsi ohi ujuttautuvalle smokkipukuiselle miehelle. ”Erottiin jo ennen Leslien syntymää.”
”Mutta olet naimisissa?”
”Joo. Alice”, hän lausui vaimonsa nimen, mutta samaan aikaan katseensa harhaili hajamielisesti penkkeihin istuutuneiden päiden yli. Sitten hän kääntyi taas katsomaan Dewniä ja arvioi tätä päästä varpaisiin. ”Mites sulla? Kuulin joskus jotakin, että se sun nainen otti ja lähti.”
Kiertyvä pistos kiskaisi Dewniä vatsanseudulla.
”Niin...”
”Täh?” Richard ei näyttänyt kunnolla uskoneen huhuja. Onneksi keskustelu katkesi siihen, että isompi lössi äänekkäästi nauravia ja hiukan lumisia vieraita saapui vielä viimeisten joukossa sisään ja ahtautui heidän ohitseen; Richard, Dewn ja Adam väistivät tieltä. Dewn vilkaisi penkin päässä istuvaan Windyyn, joka tutki parhaillaan virsikirjaa. Richardkin oli huomannut hänet. ”Onko toi sun?” hän kysyi uteliaasti, mutta ei sitten kuitenkaan niin aidon kiinnostuneena.
Dewn nyökkäsi.
”Windy”, hän kutsui, ja tyttö katsoi, muttei tullut heidän luokseen. Dewn viittasi kädellään ja Windy hivuttautui liukuen penkkiä pitkin lähemmäs.
Richard tuijotti häntä suu auki.
”Oho”, häneltä pääsi. Windyllä oli sama keltainen mekkonsa kuin Billyn ja Amyn häissä, tiiviskiharaisessa tummassa tukassaan välkkyvä paljettinen perhonen ja kaulassaan harmaanvalkoinen silmiinsä kauniisti sointuva lasikivinen kaulakoru. Richard ei edes peitellyt hämmästystään Windyä toljottaessaan jopa siihen pisteeseen, että Dewnin sisällä kuohahti vaistomainen suojelunhalu ja hänen teki mieli motata Richardia.
”Sinä olet ihan oudon näköinen”, kuului yhtäkkiä. Leslie oli ilmoittanut mielipiteensä selkeällä äänellä Adamille.
Adam kyykistyi.
”Kerro toki miten.”
Tyttö mutristi otsaansa ja nojautui hieman taa, kun Adam oli tullut hänen tasolleen.
”Nämä”, hän sanoi ja osoitti Adamin kahta pitkää mustaa hiuslettiä, ”ja tämä”, hän osoitti Adamin nenää.
”Mikä niissä?”
”Letit on tyttöjen juttu”, Leslie sanoi. ”Sinä et ole tyttö.”
”Mikä vika nenässäni sitten on?”
”Se on outo.”
”Outo?”
”Se on niin pitkä ja koukkuinen.”
Dewn katsahti ärsyyntyneenä Richardiin toivoen, että tämä puuttuisi lapsensa epäasialliseen puheeseen, mutta Richard oli ottanut kännykän käteensä ja selasi sitä hajamielisesti ilmeisesti lainkaan kuuntelematta.
”Eikö sinulle ole opetettu”, Dewn hymyili väkinäisesti, ”ettei noin kuulu sanoa toiselle?”
”Miksei?”
”Se on epäkohteliasta.”
”Ei se haittaa”, Adam nauroi ja suoristautui. Mutta Dewniä haittasi. ”Minulla on kotkan profiili.” Ja hän otti asennon, jossa oli olevinaan jonkinlainen ylväs lintu. Leslie ei huvittunut leikistä, vaan mulkoili Adamia yhä arvioivasti.
”Olet outo”, hän totesi.
”Et ole edes vielä nähnyt sitä kaikista oudointa asiaa”, Adam vakuutti ja kumartui kuiskien salaliittolaismaisesti tyttöä kohti – Leslie vetäytyi epäluuloisena, ”puolet kehostani on… täynnä tatuointeja, joissa on
magiaa...”
”Ei se ole totta. Valehtelet.”
Urut paukahtivat soimaan juuri kreivin aikaan. Richard hoputti Leslietä juoksemaan ja meni hakemaan omaa paikkaansa edemmiltä riveiltä, ja Dewn ja Adam istuutuivat takaisin alas. Dewn näki vihamielisen näköisen polkkatukkaisen naisen liittyvän Richardin seuraan. Väki järjestäytyi ja puheensorina hiipui. Katseilta salassa, Dewn otti Adamia kädestä ja puristi sitä pahoitellen.
Alttarille oli noussut puku päällä mies, joka näytti viisikymmenvuotiaalta. Hänellä oli tuuheat tummanhopeaiset hiukset ja tummat kulmat, ja napinlävessä pallomaisia valkoisia kukintoja. Hetken ajatukset sekaisin Dewn ajatteli hänen olevan Rosan isä, mutta kun väki nousi seisomaan, kirkon takaosassa ovet avautuivat ja kaunis siro nuori nainen lähti hitaasti lipumaan toisen iäkkään miehen käsikynkässä kohti alttaria, Dewn tajusi tuon odottavan miehen tietenkin olevan Rosan sulhanen. Heidän edellään Leslie tanssahteli ja ripotteli terälehtiä.
Rosalla oli klassinen prinsessamaisen röyhelöinen ruusunpunertavanvalkoinen häämekko ja läpikuultava ohut huntu, jonka läpi hänen hermostunut, mutta onnellinen hymynsä loisti. Häntä saatteleva isänsä oli tyylikäs, mutta tiukan oloinen, jonka ote tyttärestään oli omistuksellisen puristava.
Vaikka Rosan näkeminen oli ilo silmälle ja sydämelle, Dewnin valtasi entistä voimakkaammin erillisyyden ja vieraantumisen tunne – tunne siitä, että huolimatta Rosan kutsusta, heidän ei olisi kuulunut olla täällä. Mitä he tekivät täällä? Entisen tyttöystävänsä häissä?
Häämarssi jatkui ja alttarin edessä Rosan isä irrotti virallisin elkein otteensa ojentaen hänet toiselle miehelle. Rosa taitteli huntunsa pään taa ja nosti katseensa hymyillen sulhaseensa. Ikäero oli silmiinpistävä. Urkujen kaikuvat loppusävelet vaimenivat.
”Hyvä juhlakansa… mikä ilon ja riemun päivä, olla Isän silmien alla todistamassa näiden kahden rakastavaisen pyhän liiton solmimista tänään täällä Pyhän Sanan kirkossa, Calgaryssa...”
Adam lomitti sormensa Dewnin sormien väleihin. Dewnin sisällä veri kohisi epätasaisesti ja hänen mielensä ja kehonsa tuntemukset olivat ristiriidassa keskenään. Windy katseli taas kattoa.
Oli kiusallista ja tunkeilevaa istua siellä kuuntelemassa Rosan ja tämän sulhasen häävalalupauksia toisilleen. Rosan heleä ääni oli kauniimpi kuin koskaan, mutta myös niin kuin kaukana usvassa meren takana alati etääntyvä pilkahteleva majakanvalo. Hänen sanansa ikuisesta uskollisuudesta, miten olisi aina miehensä rinnalla ja tämän tukena, kaiversivat jotain hyvin syvällä Dewnin rinnassa. Näkökenttä sumeni epätarkaksi.
”Rosa Elle Livingreen… tahdotteko, Jumalan silmien edessä, vannoa aviovalan ja ottaa François Benoît Loisellen ainoaksi aviomieheksenne, tukea ja rakastaa häntä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, niin terveydessä kuin sairaudessakin, kaikkina hetkinä elämänne loppuun asti?”
Rosan ääni värähteli, mutta siinä ei ollut hippuakaan epäröinnistä.
”Tahdon.”
François vakuutti samoin ja kumartui sitten suutelemaan morsiantaan. Dewn katsoi alas heidän yhtyessään taputuksiin.
”Hyvät naiset ja herrat… saanko esitellä: herra ja rouva Loiselle!”
François auttoi Rosan alas alttarilta ja heidät piiritti heti lähin ydinperhe: Dewn näki ainakin saman kauniin siron naisen sulavassa hopeamekossa suukottamassa Rosaa kummallekin poskelle ja leyhäyttelemässä viehkeää kättään ilmassa; liikkeessä oli jotain tuttua - naisen oli oltava Rosan äiti.
Hääpari poistui kirkosta ja muu juhlaväki lähti valumaan perästä. Dewn tarkisti taas saamistaan ohjeista, missä juhlat oli tarkoitus pitää. Pihamaalla ihmiset huutelivat toisilleen ja nousivat ajoneuvoihinsa.
”Äiti, tuolla se intiaani on!”
Leslie osoitti Adamia vieressään se happaman näköinen nainen, joka oli istunut kirkossa Richardin vieressä. Dewn odotti naisen moittivan lasta, mutta tämä ei sanonut mitään; Richard puolestaan hoksasi heidät ja lähti taas tulemaan kohti. Hän pompotteli autonavaimia kämmenellään.
”Onko teillä kyytiä Loisellejen kämpälle?”
Dewn olisi mieluummin mennyt taksilla, mutta Adam vastasi rehellisesti. ”Jos Alice ja Leslie menee Frankin kanssa, mä voin ottaa teidät”, Richard sanoi. Niinpä he nousivat Richardin autoon, joka niin isolle miehelle oli hassun pieni ja punainen. Richard peruutti, odotti parin muun auton lähtöä edestä ja käänsi rattia. ”No”, hän naputti rennosti vaihdekeppiä; auto ei ollut automaatti, ”mä oon vähän tässä miettinyt, että olisi kiva muuttaa jonnekin toiseen paikkaan, enemmän ehkä maaseudulle. Onneksi on sellainen myyntityö, että sitä voi tehdä aika mistä vaan. Se Waterphew oli jepuli paikka, jos muistan oikein. Eikös se ollut ihan merenrannalla?”
Dewn hymyili takapenkiltä, vaikka irvisti sisäänpäin.
”Jeah, onhan se.”
”Onko siellä lapsille millaiset mahdollisuudet, koulut ja muut?”
”Hyvä koulu”, Dewn sanoi. ”Windy aloitti juuri esikoulun. Waterphewn lukio on ilmeisesti palkintojakin saanut.”
”Sä et ole käynyt sitä, vai?”
”En. Siskoni kävi.”
”Nooo… ehkä, jos löydetään sieltä kiva kämppä… Täytyy vähän puhua Alicen kanssa.”
Richard oli kutsunut Loisellejenkin taloa kämpäksi, mutta se ei olisi voinut olla harhaanjohtavampi sana. Ilta oli jo pimentynyt, kun he ajoivat sisään korkeista porteista osaksi autojonoa loivasti kaartuvalla pihatiellä, jonka päässä kymmenin valaistuin ikkunoin seisoi suuri etelähenkinen talo, miltei kartano. Dewn katsoi kulmat koholla Adamiin.
He nousivat avotulin valaistuja kiviportaita pitkälle pylväin somistetulle terassille, jonka lasiset sisäänkäyntiovet olivat auki ja klassinen musiikki lainehti heitä vastaan. Hovimestari tarkasti heidän kutsukorttinsa ja viittasi peremmälle.
Dewn ei ollut ollenkaan kotonaan missään niin hienossa paikassa, mutta Adam purjehti huolettomasti tarjoamaan heidän takkinsa narikkaan. Salissa oli kaareva katto ja lasiruutuja täynnä olevan seinän syvennyksissä vuorotellen palmumaisia viherkasveja tai ihmispatsaita ja veistoksia. Toiset avoimet ovet veivät suureen katettuun ruokailusaliin, jossa kattokruunun alla olivat kahdessa pitkässä rivissä valkoliinaiset pöydät ja vaaleanpunaisin kankain somistetut tuolit. Ruokailuvälineet olivat ruusukultaa, kuten myös kukka-asetelmien astiat ja vaasit. Ihmiset jutustelivat hyväntuulisesti ja elegantisti rykelmissään, joista Dewn, Adam ja Windy jäivät auttamatta ulkopuolelle kuin vieraan planeetan kansalaiset.
Rosa oli mennyt rikkaisiin naimisiin.
Windyn täytyi päästä vessaan, joten Dewn lähti viemään häntä. Richard oli jo kadonnut toiseen seuraan, todennäköisesti perheensä luo. Rosaa ei näkynyt missään. Epäröiden, Dewn pysähtyi hovimestarin kohdalla puristaen isoa koristeltua kirjekuorta.
”Häälahjat, annetaanko ne vai…?”
”Häälahjat voi jättää yläkerran huoneeseen numero viisi, herra”, hovimestari vastasi ranskalaisella aksentilla.
”Sillä välin, kun käyt vessassa, vien tämän yläkertaan, sopiiko?” Dewn kumartui Windyn puoleen. ”Älä lähde kylpyhuoneen edestä. Tulen takaisin hakemaan. Jeah?”
Windy kiepahti ovesta ja ahersi kultaisen nupin kanssa pitkän tovin laittaessaan sitä lukkoon. Dewn palasi hallikäytävään ja lähti nousemaan kiemurtavia marmoriportaita, joita seurasivat mustat lehtikuvioidut takorautaiset käsikaiteet. Yläkerrassa oli avoin parvi ja kaide alas lasitettuun aulaan; vieraita lipui yhä sisään. Kappeli oli ollut liki täynnä, joten heitä oli varmasti paikalla ainakin sata, enemmänkin. Dewnillä ei ollut aavistustakaan kuinka iso prosentti juhlaväestä oli Rosan puolelta ja kuinka iso tämän Françoisin. Hän ei tiennyt Rosan miehestä mitään. Puheensorina alhaalla oli ainakin suurimmaksi osaksi ranskaa.
Dewnin juhlakenkien askelet pehmenivät käytävän purppuraiseen mattoon. Sama vanha nainen, jolle Adam oli kirkossa nostanut hansikkaan, tuli vastaan huoneesta viisi. Hän ei katsonut Dewniin. Dewn meni sisään: mahtavalla kaksoisvuoteella oli jo kasa lahjoja. Hän epäröi kuoren laskemista muiden jatkoksi ja päättikin pistää sen sen sijaan yöpöydälle. Se ei olisi mitään ihmeellistä. Itse asiassa, kaikkien näiden varmasti kalliiden lahjojen rinnalla hänen sävellyksensä tuntui äkkiä lapselliselta. Hän halusi kuitenkin uskoa, että taiteellinen Rosa arvostaisi eniten jotain itsetehtyä ja luovaa, kuin mammonaa, jota hänellä puitteista päätellen tästä lähtien riittäisi. Eikä siinä mitään, hän olisi kaiken hyvän ansainnutkin.
Ja poistuessaan huoneesta varmana siitä, että puhuisi Adamin ympäri heidän lähteäkseen juhlista varhain, kehenkäpä muuhunkaan hän käytävällä törmäsi kuin morsiameen itseensä.
”Dewn!”
Dewn pysähtyi ja kääntyi. Rosa liihotti käytävän perältä toisesta huoneesta; hän oli vaihtanut häämekkonsa yksinkertaisempaan, mutta edelleen juhlavaan vaaleanpunertavaan mekkoon ja leukapituisissa vaaleanruskeissa raidoitetuissa hiuksissaan oli tiara.
Hän toi Dewnin mieleen ensi kerran, kun oli nähnyt Rosan: Richardin halloweenbileissä Barbieksi pukeutuneena.
”Rosa.”
Rosa epäröi, mutta kapsahti sitten Dewnin kaulaan. Hän tuoksui nimensä mukaisesti ruusuilta.
”Ihanaa, että tulit”, Rosa kuiski hänen korvanjuuressaan. ”En ollut ollenkaan varma…” Halaus kesti pitkään. Lopulta hän päästi irti ja tarkasteli Dewniä onnellisen melankolisesti hymyillen. ”Sinä näytät hyvältä.”
”Eikö se ole minun repliikkini? Sinä suorastaan loistat.”
Rosa säkenöi hänen kehuistaan. Hän tarttui Dewniä käsikynkästä ja lähti ohjaamaan kanssaan takaisin alakertaan.
”Onhan Windy mukanasi? Minä niin haluan tavata hänet! Lapsille on aivan oma pöytä ja kemut erillisessä huoneessa ruokasalin vieressä, huomasitko sen jo? Voi…! Olen niin iloinen, kun vastasit kutsuun myöntävästi. Totta puhuakseni, vaikka toivoinkin, että saisin myöntävän vastauksen, en odottanut sitä… Lähetin kutsun, koska en voinut ajatella, etten lähettäisi, mutta olin varma...” Rosa epäröi. ”Tarkoitan, että tiedän sinun… ettet ole oikein tämän sortin juhlijoita ja...”
Rosan parhaimpia puolia oli aina ollut se, että hän oli tuntunut vaistomaisesti ymmärtävän Dewniä – heti, kun Dewn vain oli oppinut olemaan rehellisempi tunteistaan, mikä ei ollut hänelle kovin helppoa kenenkään kanssa.
”Rehellisesti ottaen, en aluksi aikonutkaan tulla. Adam puhui minut ympäri.”
”Adam”, Rosa toisti ja hänen silmissään oli kirkas, tutkiva katse. ”Odotan, että pääsen tapaamaan myös hänet.”
He olivat laskeutuneet takaisin halliin ja siirtyivät yhä käsikynkässä ruokasaliin. Juuri ovilla Dewn kuitenkin ujuttautui hienovaraisesti Rosan otteesta ja rykäisi hiljaa, mutta samaan aikaan salissa puhkesi reipastunut hälinä morsiamen saavuttua seurueeseen. Useampi tuli puhumaan Rosalle ja onnittelemaan ne, jotka eivät olleet kappelissa saaneet siihen tilaisuutta. Dewn keinahteli huomaamattomasti tiehensä hakemaan Windyä.
Adam oli löytänyt heille merkityt istumapaikat oviseinustan puoleisesta pöydästä.
Siro käsi luiskahti Dewnin kyynärtaipeeseen, ja Rosa oli jälleen siinä ja räpytti silmiään.
”Tule, esittelen sinut mamalle.”
”Rosa, tässä on Adam –”
”Ah!” Rosa ja Adam tervehtivät.
”
Deitsi. Loistat kuin keskitalven yön kirkkaan samettitaivaan kuu”, Adam lausui runollisesti, ja Rosa sirritti mielissään silmiään kauniisti kiitokseksi. Sitten hän huomasi Windyn ja henkäisi.
”Olen odottanut, että saisin tavata sinut! Sinun täytyy olla Windy. Miten ihana perhoskoriste, onpa se soma!” Jotenkin Rosa oli taas osannut kiinnittää juuri oikeaan asiaan huomiota: poispäin katsellut Windy soi Rosalle samassa huomionsa.
”Se on monarkkiperhonen”, Windy sanoi totisena.
”Monarkkiperhonen”, Rosa toisti ja nyökkäsi asiallisesti, ”aivan, niin onkin.” Dewnille hän iski silmää ja nojautui kuiskaamaan: ”Hän on ihastuttava!”
Dewn hieroi hyvillään, mutta vaivaantuneena takaraivoaan. ”Windy”, Rosa sanoi, ”tiedätkös, lapsille on ihan omat juhlat tuossa viereisessä huoneessa, minne on ovi auki. Tuletko mukaani, niin vien sinut sinne?”
Windy lähti muitta mutkitta. Rosa tarjosi hänelle kättään, mutta veti sen takaisin, kun Windy ei ottanut siitä kiinni. Dewn katseli heidän menoaan ja oli vaikuttunut Rosan tahdikkuudesta olla koskematta Windyyn, mitä monet aikuiset usein menivät tekemään lapselta lupaa kysymättä.
Sitten Dewn katsahti Adamiin.
Adam nojasi leukaa rystysiinsä ja hymyili merkitsevästi.
”Mitä?”
”Näkisit kasvosi.”
”Mitä niistä?”
”En viitsi sanoa, ettei sulhanen ole kuulolla.”
Dewn tuhahti, mutta Adam vain nauroi.
Hetken päästä Rosa tuli takaisin ja vastaväitteistä huolimatta tahtoi itsepintaisesti, että Dewn tulisi tervehtimään vanhempiaan, mistä Dewn olisi ehdottomasti tahtonut kieltäytyä: ei tylyyttään, vaan epämukavuuttaan ja siitä, ettei tuntenut sen olevan täysin asiallista. Mitä ystävällisempi Rosa oli hänelle, sitä enemmän Dewnin teki mieli viittoa Adamille salaisia
hätäpoistuminen-viestejä.
Rosa veti Dewniä perässään pöydän kauimmaiseen päähän, jossa istuivat hopeamekkoinen viehkeä nainen ja Rosaa alttarille saatellut tuima herrasmies.
”Mama, papa”, Rosa sanoi, ”tässä on Dewn, Dewn Minthill.” Rosa muisti kysymättäkin mainita Dewnin oikealla nimellä, jolla Dewn oli hänen kutsuunsa vastannut. Se teki jälleen Dewniin vaikutuksen.
Kumpikaan heistä ei noussut. He taukosivat elegantista keskustelustaan ja käänsivät ylväästi päänsä kuin kuninkaalliset. Dewn ojensi kättään ja kätteli heidät molemmat: rouva Livingreenin ote oli löysä ja tuntui pelkältä linnunsiipien hipaisulta sormenpäillään, kun taas herra Livingreen puristi jämäkästi. He olivat mielenkiintoisen näköisiä. Ninette Livingreenin syvänruskeiden silmien luomet olivat vain puoliksi avoinna, mikä sai hänet näyttämään haaveksivalta ja toisaalta pehmensivät hänen hienostuneesta olemuksestaan pois koppavuutta. Dewn sai hänestä miellyttävän, joskin etäisen vaikutelman. Herra Livingreen tuijotti Dewniä tarkasti kuin tämä olisi työhaastattelussa.
”Olen kuullut sinusta niin paljon”, rouva Livingreen kehräsi pehmeällä äänellä. ”Olet Rosan vanha, ’yvä ystävä.”
”Toivon ainakin niin”, Dewn sanoi. ”Emme ole ehkä pitäneet yhteyttä niin tiiviisti vuosien varrella, mutta…”
”Tärkeintä on, ettei koskaan unohda”, rouva Livingreen vakuutti ja hymyili uneliaasti.
”Mitä teet työksesi, herra Minthill?” herra Livingreen kysyi.
”Papa”, Rosa moitti.
”Dewn vain… ja koulutan hevosia vanhempieni tilalla sekä autan mukana perheyrityksessä.”
”Perheyrityksessä? Mikä se on?”
”Isä on yritysjohtaja, häntä kiinnostaa kovasti tällaiset asiat”, Rosa supisi Dewnille, mutta hänen vanhempansa kuulivat kyllä.
”Heillä on matkailumaatila ja ratsastuskoulu, jonkin verran karjaa...”
”Aitoja cowboyita”, Rosa ilmoitti seesteisesti ja puristi Dewnin käsivartta.
”Vieläkö sellaista karjataloutta nykypäivänä tosiaan ylläpidetään? Luulin, että se on ollutta ja mennyttä aikaa ja kaikki on nykyään teollistettua navettatoimintaa.”
”Niin, no, jeah… isäni suvussa se on ollut elämäntapa usean sukupolven ajan ja ainakin vielä toistaiseksi voimissaan...”
”Eli sitten se yhä kannattaa, tai eivät he sitä tappioksi tekisi”, herra Livingreen päätteli, mikä tosin ei ollut ihan totta. Rouva Livingreenin viereen tyhjälle tuolille saapui aivan Rosan näköinen nainen, joka esitteli itsensä Dollyksi.
”Minthill...”, hän sanoi Dewnin nimen kuullessaan. ”Olemmeko tavanneet?”
”Suunnittelit heidän hääpukunsa”, Rosa sanoi innoissaan.
”No se. Nyt muistan... kultaa molemmille. Onko vaimosi täällä kanssasi?”
”Dewn tuli kumppaninsa ja tyttärensä kanssa”, Rosa ehätti vastaamaan, ”hän on kerrassaan suloinen!”
Dolly ja Ninette hymyilivät, mutta herra Livingreen oli jo kääntynyt keskustelemaan jonkun muun kanssa. Rosa veti Dewnin pois. ”Se meni hyvin!” hän kuiski. Dewn hymyili väkinäisesti.
”Eikö sinua kaivata muualla?”
”Jaa, ehkä! Mutta tänään on minun juhlapäiväni ja tahdon viettää sen niiden lempi-ihmisteni seurassa, joita en usein näe.”
Dewn vei käden hämillään hiuksiinsa.
”Kuulin Emmasta...”, Rosa jatkoi sitten surullisesti. ”Hirveä tarina. En ollut uskoa, kun luin siitä netistä.”
Kohta hän hymyili taas ja tarkasteli Dewnin kasvoja onnellisena. Onneksi itse François bestmaninsa kanssa saapui, ja Dewn päästi Rosan mielihyvin varsinaisen miehensä luokse.
Ruokailua edelsi lyhyt hääparin puhe. Dewnin olo oli hajamielinen. Cateringin tarjoilijat ottivat tilaukset suoraan pöydistä, ja Dewn valitsi kevätkääryleet eksoottisessa tulisessa kastikkeessa. Hänen oli pakko mennä lasten luo varmistamaan, että Windy saisi jotain, mitä suostuisi syömään; menu-listalla ei välttämättä olisi mitään hänelle sopivaa.
Rosa oli kiertämässä kaikkia vieraita läpi ja jäänyt juttelemaan Adamin kanssa, kun Dewn palasi lasten luota. Rosa nojaili kiinnostuneena eteenpäin kuunnellen ja kikattaen Adamin kertomukselle Egyptin pyramideista.
”Kertooko hän sitä juttua, kun kiersi hautakammiossa kehää kolme kertaa ennen kuin tajusi, että oli jo kuvannut samat asiat?”
Rosa kääntyi silmät sikkuralla. Adam hymyili.
”Se on hyvä tarina.”
”Tuota…”, Dewn sanoi, ”halusin vain sanoa häälahjasta... Se ei ole mikään kummoinen. Jätin sen yöpöydälle, niin että...”
”Mikä se on?” Rosa innostui.
”Yksi sävellys vain –”
Rosa huudahti liikuttuneena: ”Teitkö minulle sävellyksen?”
”Sinun pitäisi soittaa se hänelle. Liveshow”, sanoi Adam avuliaasti, mutta oikeasti Dewniä härnätäkseen.
”En ottanut kitaraa mukaan”, Dewn mutisi; hän oli pohtinut asiaa kotosalla ääneen Adamille, mutta päättänyt, että se olisi liikaa.
”Françoisin veljellä on kitara!” Rosa ilmoitti yhtäkkiä ja ponkaisi pystympään. ”Tule”, hän veti innoissaan Dewniä kädestä. ”Mennään heti!”
Alistuneesti, Dewn loi katseen Adamiin ja seurasi Rosan perässä hallin matolla pehmennettyihin kivisiin kierreportaisiin, Rosa yhä häntä kädestä vetäen. Syyllisyys sai Dewnin katsomaan kiusaantuneena taakseen, varmistamaan, ettei kukaan vain näkisi. Hän ei voinut mitään sille, että ajatteli heidän näyttävän epäilyttäviltä karatessaan kesken juhlien kahdestaan käsistä pidellen ja kiireessä yläkertaan pois muiden silmien alta…
”Tapasin jo Richardin”, Dewn puhui hengästyneesti, vain saadakseen heidät keskustelemaan jostain asiallisesta.
”Tapasitko! Mitä hän sanoi, oliko hän kunnolla?”
Dewniä nauratti Rosan äkkiä nuhtelevan äitimäinen ilme, joka suli sitten lempeään yhteneväiseen nauruun hänen kanssaan. ”Tapasitko myös Leslien?”
”Tapasin. Hän… piti Adamia outona.”
”Voi ei! Älä välitä. Hänen äitinsä… tarkoitan, Alice, hänen äitipuolensa, on hiukan… hmm”, Rosa mietti selvästi kuinka ilmaisisi mielipiteensä Richardin vaimosta mahdollisimman kauniisti, ”hän on hiukan ennakkoluuloinen ihminen. Minusta Adam on mahtava! Olette komea pari”, hän lisäsi aavistuksen ujommin, mutta yhä kujeilevasti hymyillen. Dewn ei varsinaisesti punastunut, mutta nosti silti hämillään mumisten käden takaraivolleen. Helkkyvä nauru purskahti Rosan huulilta. ”Teet noin yhä!” Ja hän katsoi Dewniin silmät palaen. He olivat pysähtyneet lahjahuonemakuuhuoneen oven edessä ja laskivat nyt yhtä aikaa katseensa käsiinsä, joista pitelivät toisiaan.
Dewn irrotti otteensa.
”Tekin näytätte hyvältä… yhdessä”, hän sanoi ajattelematta kunnolla ulos tulevia sanoja.
”Niinkö?” Rosalla oli toiveikas, kysyvä ilme. ”Tiedän, että ikäero Françoisin ja minun välillä on suuri, mutta rakastan häntä ja hän on minulle hyvä.”
Dewn nyökkäsi. Hiljaisuus heidän ympärillään yläkerran käytävällä paisui pehmeänä, mutta tukahduttavana; kaukaisuudessa miljoonien kilometrien päässä alakerrassa kohisi juhlaväki, kilisevät ruokailuvälineet ja kauniin musiikin soinnut. Sitten Rosa ikään kuin säpsähti. ”Niin, kitara!” ja hän katosi käytävällä eri huoneeseen.
Dewn hieroi vaisusti kämmeniään. Rosan pitelemä oli hionnut, vaikka Rosan oma käsi oli ollut kuiva ja suloinen hänen otteessaan, niin hento, että tuskin oli uskaltanut pitää siitä kiinni.
Rosa tuli edelleen innostuneen ylivirittyneenä takaisin tummanpunaisen kitarakotelon kanssa. Dewn empi, kun he kävivät lahjahuoneeseen, vilkaisten taas käytävällä kumpaankin suuntaan. Rosa ei tuntunut välittävän. Hän ei laittanut hämärässä huoneessa valoja, jonne lankesi valtavien parvekelasi-ikkunoiden läpi kylmää kajastusta ulkoa. ”Onko se tämä?” hän kysyi löydettyään yöpöydältä kirjekuoren.
”Jeah.”
”Mennään parvekkeelle.”
He astuivat kirpakkaan kylmään. Makuuhuoneen parveke oli onneksi kattolipan alla ja lumeton, mutta kivinen kaide ja lattia hohkasivat jäisinä. Parvekkeelle tuli tarpeeksi valoa, että Dewn näkisi lukea nuotteja. Rosa intoili ja hääräili, avasi kitarakoteloa ja nosti esiin punaisen kitaran, jonka antoi Dewnille. Sitten hän aukaisi huolellisesti kirjekuorta, henkäisi ja tuijotti huulet hitaasti liikkuen nuottirivejä.
”
Meri...”, hän kuiskasi, ja Dewn tajusi hänen äänessään uuden muutoksen – suuren tuntemattoman tunteen painon.
”Tanssisi silloin –”
”Niin...”
”– se on… siihen. Melodia.”
Rosa katsahti häneen ja tunnelmallisessa, salamyhkäisessä valaistuksessa hänen pähkinänsärkijän silmänsä kimalsivat.
Hän ei osannut sanoa liikutukseltaan mitään, joten hetken päästä asetteli nuotit kitarakotelon kantta vasten auki.
Dewniä pakkanen hytisytti ja sormet olivat kankean kohmeiset, mutta halusi tehdä Rosalle mieliksi. Hän hönki käsiinsä saadakseen niihin eloa, jolloin Rosa tarttui hänen käsiinsä kuin arvokkaisiin aarre-esineisiin ja puhalsi niihin hänkin hennosti. Dewnin teki vaistomaisesti mieli nykäistä ne takaisin itselleen, mutta järjestä huolimatta keho ei suostunut tottelemaan. Hän tuijotti Rosaa. Silmäripset värähtivät, kun hän nosti katseensa. Dewn rykäisi ja veti sormensa kitaran kielille.
”Älä odota liikoja”, hän varoitti ja alkoi soittaa. Rosa kuunteli aluksi hartaasti, sitten alkoi liikahdella ja lopulta tanssahdella mekossaan pitkin parveketta elegantein, kauniin kaarevin liikkein.
Hän pyörähteli Dewnin vierelle. Kuiskaus oli timantteja, kimmeltävää huurua ilmassa: ”Tiedäthän… olen rakastunut sinuun, aina ollut.”
Dewn soitti väärin ja lopetti. Aataminomena nytkähti. Rosa ei antanut liikkeensä katketa; hymyili vain itsekseen silmät suljettuina kuin musiikki yhä soisi. ”Voi! Älä lopeta…”
Epävarmasti, Dewn taivutti sormensa takaisin kielille. Hänellä oli ahdistunut olo. ”Saatoin sanoa sen pelkäämättä”, Rosa jatkoi tyynnytellen, ”sillä olen hyväksynyt sen, ettei mitään voi koskaan tapahtua sen enempää… ja rakastan Françoisia. Sinä tulet aina olemaan vain unelma, eikä se haittaa… Pysymmehän aina ystävinä, Dewn? Toivon niin.” Hän teki monta piruettia. ”Toivon niin!”
Ja niin Rosa tanssi Dewnin soittoon omissa häissään, sen pienen taianomaisen hetken, joka oli vain heidän kahden viimeistä kertaa.