katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164 
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Jan 21, 2023 0:24:29 GMT
17-18.01.2023 Olin onnistunut sopimaan terapiakertani siten, että saatoin suunnata sinne päästyämme laaksosta. Mä en ollut kertonut edes Camdenille siitä, että mihin mä olin lähdössä heti kun olin saanut hoidettua Imagen pois työpäivän jäljiltä. Toki se, että Camden oli tänään uusien ystäviensä tykönä opiskelemassa, joten saisin viettää iltani ihan vapaasti. En tiennyt, että mitä odottaa ensimmäiseltä terapiakerraltani, joten saavuin sinne hieman epäilevänä sekä jännittyneenä. Vaikka luulin saapuvani paikalle myöhässä, olin lopulta kymmenen minuuttia etuajassa, joten istuessani odotushuoneessa yritin käydä mielessäni lävitse sitä mitä seuraava tunti voisi tuoda tullessaan. Ajatusteni lävitse en kuullut askelia, jotka lähestyivät hieman sivummalla olevaa ovea, saati että se aukesi. ”Tyler Andrews?” Kuullessani nimeni lausuttavan nostin katseeni lattiasta, jonne se oli painunut ajatukseni ottaessa oman valtansa. ”Kyllä.” ”Tule vain peremmälle niin päästään aloittamaan” ystävällisen oloinen ääni kehotti ja vedettyäni vielä kerran syvään henkeä nousin ja lähdin askeltamaan kohti vastaanottohuonetta. Vaaleasävytteinen – kodikaskin – vastaanottohuone pääsi yllättämään minut, vaikka en toisaalta ollut täysin varma siitä, että mitä olin odottanutkaan. Ryley Bennett viittasi minulle nojatuolia, johon saatoin istua uudelleen alas. Ehkä hieman varovaisestikin istuin alas, ennen kuin vedin pipon pois päästäni. Istuttuaan omalle paikalleen ja nostettuaan oman tuolinsa vierellä sijaitsevalta pöydältä syliinsä saatoin kuulla sivun kääntämisestä aiheutuvan hienoisen kahinan sekä kuulakärkikynästä lähtöisin olevan klikkaavan äänen. Äänet eivät saaneet oloani ainakaan tuntumaan rennommaksi enkä lopulta ollut millään tavalla varma siitä, että olinko sittenkään valmis siihen mitä olisi edessä. Alkuun sain kuulla vähän tarkemmin siitä, mitä terapiakerrat tulisivat pitämään sisällään sekä Ryley esitteli myös itsensä paremmin. Se mitä kuulin, helpotti oloani hieman, mutta todellakaan en olisi voinut sanoa sitä rentoutuneeksi. Lopetettuaan kertomuksensa, sain aikaa miettiä ja tunnustella sitä mitä olisi tiedossa ennen kuin Ryley jatkoi kysymällä mielipidettäni. Toki ennen kuin kerkesin edes sanoa mitään, tuo mainitsi, että olisi täysin sallittavaa, että vielä en olisi varma siitä millainen oma mielipiteeni olisi. Olin kuitenkin helpottunut siitä, että minun ei tarvinnut yrittää tehdä omaa mielipidettäni vielä, vaan sain aikaa ja tilaisuuden tutustua siihen mitä terapia oli ja miten se itselleni soveltuisi. Esittelyn ollessa ohitse Ryley pyyti minua kertomaan millainen ihminen olin sekä historiastani Kanadassa ja varsinkin Waterphewssa. Kertoessani itsestäni, minusta alkoi tuntumaan kuin olisin jotenkin viallinen elämäni pyöriessä täällä töiden sekä kotielämän ympärillä. Toisaalta samaa olin tehnyt myös Texasissa, joten siinä mielessä tämä ei ollut minulle mitään uutta. Ehkä suurin syy sille, miksi sama kaava ei ollut ehkä niin toimiva Kanadassa oli se, että täälä minulla ei ollut samanlaista tukiverkkoa kuin kotona. Vaikka en asunutkaan enää lapsuudenaikaisessa makuuhuoneessani vanhempieni talossa, vaan Trevorin mökissä, tiesin jotta voisin aina mennä sisälle ja viettää aikaa vanhempieni kanssa, jos minusta tuntuisi sellaiselta. Tokihan Texasissa oli myös Charlie, jolle saatoin aina soittaa tai ajaa tuon tilalle ja viettää aikaa miehen kanssa. Tokihan kotona oli aina jotain mitä saattoi tehdä, sillä kotitila oli kuitenkin hieman isompi kuin mitä tilani täällä oli. Koska osa ajastani meni kuitenkin töissä Centereillä, en tiennyt miten suureksi minun kannattaisi omaa tilaani kasvattaa. Olinhan ajatellut, jos hankkisin muutaman lehmän, sillä niistä voisi saada niin maitoa kuin myös lihaa. Pienellä karjalla voisi myös harjoitella kilpailuihin ja ehkä samalla voisin opettaa myös Camdenille karjanajon saloja. Pääasiassa sain kertoa asioista omaan tahtiini, mutta välillä Ryley esitti kysymyksiä. Joihinkin kysymyksiin oli helppo vastata ja ne eivät välttämättä tarjonneet paljoakaan uutta tietoa siitä millainen persoona olin tai millaisia suhteeni olivat muihin ihmisiin. Toiset Ryleyn esittämistä kysymyksistä olivat sellaisia, että ne saivat minut miettimään asioita välillä useitakin minuutteja. Osaan tällaisista kysymyksistä oli helpompi vastata, mutta jotkin kysymykset olivat sellaisia, jotka saivat minutkin miettimään asioita uudelta kantilta, sillä tajusin, jotta en tiennyt niihin vastauksia sillä en ollut tajunnut ajatella niitä itsekään. Huomatessaan miten vastausten ajatteleminen noihin kysymyksiin vaikutti minuun, Ryley kertoi, jotta olisi ihan sallittavaa, jotta kaikkia vastauksia ei vielä löytyisi ja että voisimme palata näihin kysymyksiin myöhemmin, kun vastauksia olisi mahdollisesti jo löytynyt. Lähtiessäni hieman reilua tuntia myöhemmin Ryleyn vastaanotolta olin yllättävän väsynyt. En jotenkin ollut ajatellut puhumisen olevan niin raskasta kuin mitä se oli ollut. Toisaalta en myöskään ollut ajatellut moniakaan niistä asioista, joita Ryley oli laittanut minut pohtimaan mikä varmasti auttoi väsymyksen tunteessa. Palattuani omalle tilalleni oli Camden jo kotona, joten saatoimme vaihtaa nuoren miehen kanssa kuulumiset päivämme osalta, ennen kuin me molemmat suuntasimme nukkumaan. Tällä kertaa minun ei tarvinnut odottaa nukahtamistani pitkään vaan aika lailla saman tien, kun pääsin pitkälleni olin unessa. Herätessäni seuraavana aamuna en muistanut milloin olisin viimeksi nukkunut näin hyvin. Etsiessäni puhelintani käsiini, tajusin kellon olevan vasta niin vähän, että herätykseeni oli vielä reilut kymmenen minuuttia aikaa. Venyteltyäni makuullani nousin ylös ja lähdin suuntaamaan kohti kylpyhuonetta sekä pikaista suihkua. Selvittyäni suihkustani sekä puettuani vaatteet päälleni olin juuri mittaamassa kahvinporoja keittimeen, kun kuulin puisten portaiden narinan askelten alla. Pian sen jälkeen Camden asteli keittiöön. ”Huomenta. Nukuitko hyvin?” ”Jo….o” haukotuksen katkaisema vastaus kuului jostain sivultani. ”Jos haluat, voit ottaa tänään auton. Mä en sitä tarvitse, sillä mulla ei oo mitään muita suunnitelmia töiden lisäksi. Toki jos Raicyllä on jotain missä se tarvitsee apua niin sitten mulla saattaa mennä paljon pidempään Orange Woodsissa.” ”Ai Raicyllä? Vai sillä punapäällä? Gil…Gillianilla?” Seisoin onneksi edelleen selin Camdeniin nähden, joten tuo ei nähnyt ryppyä joka kulmieni väliin ilmestyi, sillä se oli kerennyt jo silenemään kääntyessäni kohti poikaa. ”Mitä Gillianista?” yritin kysyä mahdollisimman neutraalilla äänellä. ”Etkö sä oo huomannut? Se ihan selvästi tykkää susta.” Tekemiseni pysähtyi muutaman sekuntin ajaksi, sillä mä en tiennyt, että mitä mä olisin vastannut Camdenille. Yritin sivuttaa toisen huomion täysin ja kääntää keskustelumme ihan täysin uusille suunnille. Lopulta minun oli aika lähteä varustamaan HH:ta laaksoon lähtemistä varten ja Camden jäi valmistautumaan kouluunlähtöä varten. Nostaessani satulaa ruunikon orin selkään mietin kauanko meillä olisi sen kanssa yhteistä matkaa jäljellä. Trevor oli ilmoittanut, jotta tuo oli päättänyt tuotattavansa orinsa suomeen heti kun se olisi käynyt westernhevosten laatuarvostelussa. HH:n menettäminen tulisi olemaan omanlaisensa ongelma sillä se tarkoittaisi sitä, että minulle jäisi hetkellisesti vain Image käyttöön. Vaikka mustangitammasta alkoi koko ajan kuoriutumaan parempi työhevonen, en toisaalta halunnut työllistää tammaa liikaakaan. Tamman ollessa vasta viisivuotias en tiennyt paljonko se kestäisi käyttöä, jotta sillä olisi vielä pitkä ura edessään. Foreverin jäädessä varsalomalle ei siitäkään olisi käyttöhevoseksi ja Bluen sekä Pondin kanssa menisi vielä vuosia, jotta kumpaakaan niistä voisi edes alkaa ratsuttamaan. Bluen kohdalla en edes tiennyt voisinko ajatella, jotta tammasta tulisi minulle työhevonen vai pitäisikö minun alkaa etsimään itselleni uutta hevosta. Kuitenkin niin kauan kuin HH olisi luonani tulisin hyödyntämään oria työkäytössä ja yrittäisin säästellä Imagea parhaani mukaan. Matkalla Orange Woodsiin sain ajatustyöni päätökseen ja pystyin ottamaan paremmin osaa Raicyn avaamaan keskusteluun siitä mitä päivä tulisi pitämään sisällään sekä mitä myöhemmin olisi tulossa. Työn määrä kuulosti lupaavalta, sillä toivoin jotta tänä vuonna voisi olla se vuosi, kun saisin käytettyä lomapäiväni siihen, että kävisin edes lyhyellä lomalla kotona Texasissa. Tokikaan lomaani en voisi ajatella ennen kuin Camden muuttaisi pois, joten voisi hyvinkin olla, että tänäkään vuonna lomani ei onnistuisi ja että joutuisin siirtämään sen vuodelle 2024. Laaksossa ollessamme tunsin kuinka puhelimeni värähti saapuneen viestin merkiksi. Ensin ajattelin että viesti olisi Camdenilta ja mietin jo että olisiko pojalle käynyt jotain, mutta yllätyksekseni viesti ei ollutkaan tuolta, vaan Gillianilta. Jouduin lukemaan sen useampaan kertaan ennen kuin olin valmis vastaamaan. Se… se on mukava kuulla. Ei.. ei minulla ole mitään suunnitelmia loppu viikolla niin voin jokin ilta jäädä. Tai jos se vain sopii kaikille?Alexiinan kommentti:
Ihanaa, että Tyler saa apua  Hänellä on hyvä sydän, mutta voi kun hän on niin epävarma itsestään ja arvostaan ihmisenä!! Mitenhän Tylerin saisi tuntemaan olonsa turvallisemmaksi ja vahvemmin 'porukkaan kuuluvaksi', ettei hän ainakaan kokisi niin kovasti yksinäisyyttä täällä...? Toisaalta on hyvä merkki, että Tylerillä on tulevaisuudensuunnitelmia, vaikka sitten vain epämääräisiä ajatuksia.
Aaw - Camdenin pläjäytys, hah hah 
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Jan 22, 2023 13:34:07 GMT
# O-ou # 20.01.2023 Mä olin päättänyt toimia, ja hankaluuksien lähestyessä kohti, paeta paikalta. Timonin ja Pumban viisautta lainatakseni: ”Kun meno menee kovaksi, kovat pistää menoksi.” Kevinin annettua mulle ultimatumin, mä en nähnyt muutakaan mahdollisuutta kuin pedata itselleni pakoreittiä. Jos ja kun mammalle avautuisi vääristelemätön, paljas ja irvokas näkymä mun syntiseen hevoshistoriaani ja nykyhetkeeni, en haluaisi olla lähimaillakaan sen sienipilven possahtaessa. Aloin siis selata vapaita asuntoja Waterphewn alueelta. Olin todennut, että muutosten edistämiseksi elämässäni, mun täytyi vain mennä ja tehdä, eikä paljoa etukäteen niistä kenellekään kertoa – silloin ne onnistuivat parhaiten, kuten mun hoitohevosen hankkiminen, mun työn saaminen, joka sekin oli toteutunut mun vain ”vähän ensin” vilkuiltua tarjontaa ja kohta kertoessani mammalle, että joo, näin on nyt asiat, että meikä on kauppa-apulainen. Ehkä oman kämpän kanssa olisi samoin. Olin selannut asuntoilmoituksia noin viisi päivää ja jakanut niitä ”katso myöhemmin uudestaan”, ”potentiaalinen” ja ”ehdoton ei” -kategorioihin. Mutta sitten näin ilmotuksen, joka oli just lisätty minuutti sitten, solukaksiosta, johon haettiin kahta vuokralaista jakamaan kustannuksia – ja se oli vielä Bridgetweetissä. Hinta oli tosi kohtuullinen, sijainti hyvä ja kuvien perusteella asunto näytti perussiistiltä ja omat huoneet tarpeeksi tilavilta. Asunto oli paritalon toinen osa ja sillä oli yhteinen, mutta keskeltä jaettu pihaosuus toisen asunnon kanssa. Ja, kämppäkaveri, se voisi olla oikein hyvä juttu. Se voisi itse asiassa lievittää mamman paniikkia, kun nostaisin omilleni muuton tapetille, koska sitten se ainakin tietäisi, että paikalla olisi useimmiten joku muukin, joka hädän sattuessa osaisi soittaa 911 ja antaa elvytystä. Toivottavasti. Täytyisi kuulustella kyseistä tuntematonta kämppäkaveria sen EA-taidoista… En puhunu Kevinille enkä mammalle mitään. Laitoin heti välittäjälle viestiä ja parin päivän päästä hiihtelin asuntonäyttöön toiveikkaana sniikisti suoraan töistä. Olin ottanut mun parhaimmat vaatteenikin mukaan: kauluspaidan, jota olin käyttäny mamman ja Kevinin häissä, sekä puvunhousut ja juhlakengät. Mutta mun tukalle en tehny mitään. Jos mamma olisi saanut laitella mut edustuskuntoon, se olisi kammannut mun hiukset jollain työmiehen öljyllä limaisen kiiltäviksi ja päänmyötäisiksi tietysti niin, että mun takaraivolta jo harvenemaan ruvennut töyhtö paistaisi läpi. Hrrrr. Ajatus omillaan asumisesta antoi mulle itsevarmuutta: en olisi enää mammanpoika tossukka, joka äitinsä helmoissa asustelisi vielä aikuisena miehenä. Mun elämä helpottuisi menojen suhteen, sillä enää kukaan ei voisi vahdata mun tallilla käymistä. Olisin viimein melkein kuin kuka tahansa muu normaali kansalainen, joka kävi töissä, elätti itsensä ja asui omillaan. Siis minä, joka vielä 15-vuotiaana olin aika varma, että jään ikuisiksi ajoiksi peräkammarin pojaksi! Kun sitten uskoin löytäneeni oikean talon (matala ja lättäkattoinen, harmaa paritalo, asunto numero 32A), ei paikalla ollut ketään muuta kuin kauempana kivellä istuskeleva teini tupakalla ja kolme lasta, jotka pyöräili ohi vaaleanpunaisilla ja kaikenlaisia viuhkoja ja tuulessa lepattavia himmeleitä täynnä olevilla apurenkaisilla menopeleillään. Palelin puvunhousuissa, joista jääkylmä tuuli meni ilkeästi läpi mennen tullen. Oli kuitenkin kohteliasta ja luotettavuutta osoittavaa olla hyvissä ajoin. Purin hammasta. Yli kaksikymmentä minuuttia myöhässä paikalle ajoi tummansininen auto, josta nousi kiireisen ja virkaatekevän näköinen nainen hiukset tiukalla poninhännällä. ”Asuntonäyttöön tulossa?” se kysyi multa, kainalossaan kansionivaska täynnä papereita ja toisessa kädessään avaimet törröllä. Ehdin vain nyökätä. ”Pahoittelut viivästymisestä. Teitä piti olla kaksi.” Kivellä istuskellut teinipoika oli yllättäen hivuttautunut meidän luo. Nainen vilkaisi siihen kerran, selvästi arvioiden, ja päästi meidät sitten sisään asuntoon. En ollu uhrannut paljonkaan päästäni tilaa sen toisen asukkaan kuvitteluun, olin niin itsekkäästi keskittynyt vain itteeni. Mutta nyt mietin, kävisikö tässä toisin päin mitä piti: tulisiko musta lastenvahti jollekin ensi kertaa omilleen muuttavalle viisitoistakesäiselle, eikä niin, että se mun kämppis katsoisi mun perääni? Asuntovälittäjä kai esitteli itsensä nimeltä, mutta unohdin nimen samantien. ”Tunnetteko te ennestään?” Mä katsoin jätkään, mutta se ei katsonut muhun. ”Ei.” ”OK.” Välittäjä silmäili meitä hetken mietteliäästi. ”Anteeksi, pakko kysyä… kai te olette täysi-ikäisiä? Asuntoa ei vuokrata alaikäisille.” Kyllä mua vähän nipisti, mutta toisaalta olin tietoinen siitä, että näytin ikäistäni nuoremmalta. Olin laiha ja kapeakasvoinen, partaa ei ollut kuin muutama haivenkarva, jotka näki ehkä vain jos läheltä katsoi, ja finnikokoelmat otsalla, nenänpielissä ja leuassa yhdistettynä pisamiin, jotka vääristi visuaalisesti sen näyttämään siltä kuin niitä finnejä olisi todellisuutta paljon enemmän, vahvisti keskenkasvuisen vaikutelmaa. Lisäksi teinipojan rinnalla näytin seurassa tietysti varmaan myös nuoremmalta kuin oikeasti olin. Vakuutin asian olevan niin, ja mun hämmästykseksi jätkä vieressä teki samoin. Äkkiä aloin sisäisesti panikoida. Joutuisinko kiristystilanteeseen? Oliko toi hyyppä suunnitellut pääsevänsä jonkun randomin tuntemattoman siivellä asumaan keskenään ja sitten pitäisikin satapäisen lössin bileitä joka yö, perustaisi meidän kämppään pilvipuutarhan ja mä joutuisin siitä vastuuseen ja mua uhkailtaisiin pysymään hiljaa tai muuten –! ”Hyvä”, nainen sanoi ja alkoi sitten esitellä asuntoa. Koetin rauhoittua. En mä vielä ollut sitoutunut mihinkään, en ollu antanut allekirjoitustani mihinkään sitovaan… Eteinen oli pitkä ja kapea, josta lähti vastakkaisilta puolilta ovet kumpaankin omaan makuuhuoneeseensa. Kuten kuvissa oli näyttänytkin, ne huoneet oli mukavan isot. Sinne mahtuisi helposti parisänky ja silti jäisi reilusti tilaa (vaikka mulla tietysti ei ollut parisänkyä…tsh... mitä mä nyt sillä...). Käytävällä oli myös ovi vessaan, joka oli ahdas ilman suihkukoppia pelkän verhonurkkauksen takana. Toinen ei siis voisi käydä pöntöllä, jos toinen oli suihkussa. Roger. Sitten oli vielä yleistila, josta lähti ovi takapihalle, ja keittiö oli käytännöllisesti katsoen pelkkä yksi seinä yleistilan yhteydessä. Välittäjä aukaisi takaoven ja me katsottiin kumpikin jätkän kanssa siitä ulos. Olin nähny netissä kuvat kesältä, ja naapurien pihaa rajasi aika tuuheat pensaat, jotka tosin nyt oli lumesta sojottavia pelkkiä alastomia oksantörröjä. Sitten mun tuleva kämppäkaverini (oho, joko olin unohtanut uhkakuvani!) aukaisi suunsa ensi kertaa kunnolla. ”Kai tänne voi ottaa eläimiä? Ilmotukses luki, että saa.” ”Voi. Millaisia eläimiä?” ”Mulla on kaks koiraa.” ”Kyllä se varmaan onnistuu, jos eivät hirveästi häiritse naapureita. Naapurissa ei tietääkseni ole eläimiä.” ”Kai se on sulle ok?” jätkä kääntyi muhun päin. Ai niin, sen koirat olisi kai käytännössä munkin koiria, kun yhteiset tilat, tosiaan… Nyyh, Rocket. ”Joo...” Mitä muutakaan saatoin siinä tilanteessa sanoa? Nyt pitäisi vaan rukoilla, ettei sillä ole spanieleita… toisaalta, se ei näytä pikkukoiratyyppiseltä ihmislajilta. Mä aina jotenkin miellän ne kaikista ärsyttävimmät pikkupiskit naisten jutuksi. ”Voiko tonne takapihalle rakentaa aitaa, että voi pitää pihalla?” se jatkoi välittäjälle. ”Kyllä varmaan… uskoisin, jos ei mistään hirveän korkeasta aidasta ole kyse. Varmistan asian vielä. Vai teenkö sen heti?” hän otti kännykän käteensä. Sillä välin, kun välittäjä oli puhelimessa, jätkä meni vielä tutkimaan keittiön hyllyjä ja jääkaappia. ”Onneks on kunnon pakastin”, se sanoi ehkä mulle, mutten osannut vastata kuin piipahtamalla jotain hiljaa. Ruumiinpaloittelua varten? ”Toivottavasti sä et sitä kauheesti tartte, koska tuun laittaan sinne lihanpaloja ja ne vie aika lailla tilaa.” I knew it!! Mietin jo, että jättäisin tän vuokrasopimuksen kyllä tekemättä. Not worth my life. Jossain olisi varmasti mulle tarkoitetumpi kolo. Mun piti mennä vaaroja karkuun, ei niistä seuraavaan. ”Teetsä miten ruokaa –” ”No niin”, välittäjä ilmoitti ja jätkän kysymys mulle jäi kesken, ”kyllä se sopii, mutta kannattaa kysyä vielä naapureilta asiasta, ettei sitten tule erimielisyyksiä jälkikäteen tai riitaa asiasta. En kuitenkaan usko, että heillä on mitään aitaa vastaan, etenkään, jos rajaatte omalta puoleltanne.” ”Me otetaan tää.” Mulla valahti tunto polvista. Jätkä oli noin vain ilmoittanut asian. Ehkä mun kasvojen kalpeus ja järkyttynyt ilme näkyi selvästi, koska asuntovälittäjä katsoi muhun varmistaen ja kysyi: ”Oletteko siis kumpikin varma?” Mun aivoihin oli noussut usva. Mä en ollut varma mistään. Tunsin kummankin odotukset kuin hiljaa yhä enemmän ja enemmän rutistavat puristimet, jotka liiskasi mua pannukakuksi. ”...Joo.” ”Selvä sitten. Te olitte nopeat yhteydenotossanne. Minun puolestani voimme kirjoittaa vuokrasopimuksen vaikka tässä samantien ja saatte avaimet. Tarkistamme tietysti muut tiedot, ja meillä on purkusopimus siihen asti –”, nainen oli ottanut paperikansionsa auki. Ne käveli jätkän kanssa ikkunalaudan luo, jossa mahtuisi vähän kirjoittamaan, ja mä seisoin edelleen jäykistyneenä samassa kohtaa keskellä olohuoneen lattiaa. Mitä mä olin tekemässä? N-näin vaanko se kävisi? Munhan oli pitänyt tulla vain vähän katsomaan, että millaista olisi käydä asuntonäytössä itsekseen, mutta en mä nyt ihan oikeasti ollut visualisoinut, että tästä näin sitten jonkun kämpän ottaisin… jonkun ventovieraan kanssa… ja nytkö jo piti allekirjoittaa sopimuksetkin? E-enhän mä ollut vielä edes puhunut tästä kotona! E-ei tää näin nopeasti voinut edetä, m-meille piti antaa pari päivää aikaa miettiä ja palata sitten asiaan, jolloin olisin voinut kohteliaasti ilmoittaa, että olin löytänyt jonkun toisen paikan (vaikken olisikaan)… E-ei mua saanut tällä tavalla yllättää rysän päältä ja pakottaa tekemään nopeaa ratkaisua kaikkien tuijottaessa, silloin mun suu aina sanoi päinvastoin kuin mun muu pääni halusi! Nyt oli jo liian myöhäistä vetäytyä ja ottaa sanoja takaisin. Jätkän kynä liikkui omalla sopimuskappaleellaan, niin huolettomasti ja tyytyväisesti. Otin pari kankeaa askelta niitä kohti. Ryhdistäydy, Crid… Mikä olisi pahinta, mitä tästä voisi seurata, kuin se, että joutuisin sekaantumaan tahtomattanikin laittomiin puuhiin ja mahdollisesti teurastetuksi ja omaan pakastimeeni? Mamman hysteria? Kevinin pettynyt ilme, kun se aavistelisi, että koetin vain vältellä vastuunottoa? Ei, nyt Crid, mieti positiivisempia. Mitä hyvää tästä voisi seurata? (Melkein) oma kämppä, omat vapaat aikataulut, humalluttava vapaudentunne ja egobuusti siitä, että olisin nyt niin kuin oikea aikuinen… helpommat mahdollisuudet treffailla tyttöjä… ehkä tää jätkä tunsi porukkaa, ehkä se kutsuisi meille pimuja, jolloin voisi kirjaimellisesti toteutua yksi mun elämäni epärealistisimmista unelmista, että tyttö tulisi hakemaan mut suoraan kotoa… Ja tän itsepetoksen sokaisemana tartuin mulle ojennettuun kynään, silmäsin mitään ymmärtämättä sopimuspaperin sokeasti läpi, täytin tietoni ja sohaisin vapisevalla käsialalla lopuksi nimitöherrykseni sivujen alalaitaan. ”Hyvä. Tässä on kummallekin teistä kopiot vuokrasopimuksesta ja tämä kappale jää meille. Tässä on avain sekä vara-avain. Autotalliahan tai varastoa tähän asuntoon ei kuulu, mutta bussipysäkki ei ole kovin kaukana –” ”Mä asun Bridgetweetissä”, jätkä sanoi. Robottimaisesti yhdyin: ”Niin mäkin.” ”Ahaa, no sitten on tuttua aluetta. Voitte olla yhteydessä, jos tulee jotain kysyttävää. Tässä on numero”, nainen antoi meille kummallekin käyntikortit. Sitten hän katsoi tehokkaan ja kiireisen näköisenä rannekelloaan. ”Minun on nyt jatkettava seuraavaan paikkaan.” Me siirryttiin kaikki pihalle asunnosta. Nainen viiletti autoonsa ja kaahasi tiehensä. Seisoin avain roikkuen löysistä sormista enkä vieläkään tajunnut, mitä viimeisen tunnin aikana oikein oli tapahtunut. Mulla oli oma kämppä. Mä olin juuri papereissa muuttanut. Ensimmäistä kertaa ikinä. Itse. Yksin. Jätkä meni menojaan erikseen mulle mitään sanomatta. Mä en tiennyt edes sen nimeä. Mun olo oli niin epätodellinen, että meinasin unohtaa heilauttaa kättä oikealle bussille, ja kyytiin käydessä mun aivot löi edelleen vain tyhjää. Vasta vähän ennen kotia todellisuus iski ja ensin aloin hillittömästi hihittää, sitten haukkoa henkeä ja kohta köhin ja yskin ja räin kämmenet polvia vasten, kun olin vetänyt sylkeä henkitorveen ja pakkanen teki muutenkin mun keuhkoista luovuttajat elämän suhteen. Kun sain itteni koottua, katsoin avaimia ja virnistin. Ei saakeli. Mulla oli edelleen leveä, epäuskoinen hymy, kun menin sisälle ja potkin kengät jaloista. ”Moi, mä tulin!” Oli yllättävän hiljaista. ”Tuletko käymään täällä, Crid, kun ehdit?” Kevinin ääni kuului keittiöstä. Mun hymy pyyhkiytyi pois. Jotain oli pielessä. Kevinin äänessä oli outo vire. Kelasin nopeasti: joko ne tiesi tästä? Miten ne olisi voineet? Olinko tehnyt jotain muuta väärin viime aikoina? Oliko… oliko Kevin mennyt kertomaan mammalle siitä…?! Tungin avaimet piiloon pukuhousujen taskuun ja vuokrasopimuksen taittelin niistä toiseen taskuun. Sitten nielaisin ja astelin keittiöön odottamaan tuomiotani. Mamma ja Kevin istui pöydän ääressä molemmilla kahvimukit esillä. Pöydällä oli papereita, ainakin yksi näytti joltakin abstraktilta mustavalkoiselta valokuvalta. Kevin oli totinen. Mamma oli itkenyt. Jotain oli pielessä. En uskaltanut mennä ihan pöydän ääreen, joten jäin seisomaan keittiön keskelle. Koetin näyttää viattomasti huolestuneen kysyvältä. Kevin kohotti katseensa ja hätkähti hiukan. ”Kävitkö jossain?” se kysyi. Se katsoi mun epätavallisen siistiä asukokonaisuutta. Sen ääni ei ollut syyttävä, joten tulkitsin sen vain yritykseksi olla ystävällinen ja myös aidosti yllättynyt. ”Ööh, töissä oli joku kokous...” Miksi valehtelin? Pitäisihän mun kertoa totuus asunnosta ennemmin tai myöhemmin, ja todennäköisesti paljon ennemmin, kuin tykkäisin. ”Ai”, Kevin näytti yllättyneeltä. ”Vai kokous? Teitkö hyvät kaupat?” hän vitsaili helpottaakseen kireää tunnelmaa mamman niiskaistessa. Mun valheenpaljastuskorvia alkoi kuumottaa. Möngersin jotain epäselvää, kun en keksinyt mitään näppärää vastattavaa. Joo, kyllä kai. Yhdestä asunnosta. Jonkun jätkän kanssa, joka todennäköisesti valehteli ikänsä ja, jonka nimeä en ees tiiä. Tai kai se lukisi siinä sopimuspaperissa. Täytyisi tutkia se tarkemmin ajan kanssa ilman paineita. Siirsin katseen Kevinistä mammaan. Se ei ollut katsonut muhun päin vielä ollenkaan, mikä oli outoa (ja pahaenteistä). Se piteli talouspaperinpalaa punertavalla nenällään ja silmäsi hiljaisesti ikkunan suuntaan. ”Ööh”, mä sanoin, tarkoittaen kysyä, mitä oli meneillään. Mamma niiskutti taas. Kevin ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui mamman käteen, koetti saada katsekontaktia ja sitten nyökkäsi rohkaisevasti. ”Ei se ole niin paha juttu”, hän vakuutti matalalla, rauhoittavalla äänellä. Mamma tuijotti sitä silmät selällään. Mua alkoi nyt kuumottaa muualtakin. Tervemenoa, Crid-poika… Mamma kääntyi mua kohti. ”Crid...”, se kähähti ja näin sen vaaleanruskeisiin silmiin kihoavat uudet kyyneleet, ”m-meillä on asiaa…” Mä nielaisin. Rummut soimaan ja alttari päälle, täältä tullaan… Kevin puristi mamman kättä kovempaa, kun se veti henkeä ja sanoi, mun suureksi ällistykseksi: ”S-se… se koskee vauvaa.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197 
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 22, 2023 14:16:49 GMT
Uniaalloilla - 14 22.01.2023
Äitini valitti, kuinka eväsin häneltä oikeuden nähdä lapsenlapsiaan, kuinka kuulemma tein sen tahallani, vaikka olin monta kertaa yrittänyt selittää kiireistäni ja sanoa, että jos he joskus haluaisivat kaksoset vaikka viikonlopuksi… mutta silloin puheenaihe aina nopeasti vaihtui toiseen, yleensä ulkoisen olemukseni tai äitiyteni arvosteluun. Tänään olin kuitenkin päättänyt käydä heidän luonaan. Kai minun oli pakko. Menimme bussilla, Diana ja Hugo leveissä kahden lapsen rattaissa, jotka vanhempani olivat ostaneet. Olin yrittänyt miettiä etukäteen kaikkia pieniä yksityiskohtia ja seikkoja, joista äiti saattaisi pahastua tai huomauttaa, ja välttää ne parhaani mukaan, mutta enhän minä siinä koskaan täydellisesti onnistunut. Huolimatta omista väleistäni vanhempiini – tai äitiin – en halunnut lasteni jäävän paitsi isovanhempiensa seurasta ja mahdollisuudesta tutustua heihin. Olin kasvanut enemmän isovanhempien hoivassa (tarkalleen ottaen isotätini ja -setäni, mutta minulle Emily oli mummini) ja rakastin vanhojen ihmisten seuraa siinä, missä lastenkin. Tietysti, omat vanhempani eivät olleet niin vanhoja eivätkä millään muotoa tyypilliset isovanhemmat muutenkaan. Minulle isovanhemmuus tarkoitti harmaata kiharaa tukkaa, niin kuin Emilyllä, käsinkudottuja nuttuja, aina lempeää hymyä kasvoilla, vaarin puun ja savun tuoksua ja paljon nähneitä ryhmyisiä käsiä, levollisia nojatuolihetkiä takkatulen lämmössä… viisautta ja neuvoja, hyväksyntää ja rakkautta. Minun vanhempani olivat kylmiä ja laskelmoivia bisnesihmisiä. Äiti oli perfektionisti, vaikka tiesin hänessä olevan luovempikin puoli; hän vain oli tukahduttanut sen itsessään. Isä oli hellämielisempi, mutta hajamielinen ja poissaoleva, ja myötäili vain kaikkea, mitä äiti sanoi ilman omia mielipiteitä. He olivat aina töissä. Heidän oli pakko: isä omisti lentoyhtiön ja äiti oli siellä johtoasemassa. Heillä oli koko ajan tärkeitä puheluita, laskelmia, rahakurssien seurantaa, investointeja, kokouksia ympäri maailman. Yksi pieni ihminen – minä – en ollut siinä kaikessa painanut yhtä paljon, kuin Skylier Wavesin osakkeet ja menestys, joten minut oli lapsena tuupattu sukulaisten hoidettavaksi Centereille. En katunut sitä, sillä olinkin ollut siellä onnellisimmillani. Joskus mietin, miten huonosti olisi voinut käydä, jos olisin kasvanut yksin kotona vain taloudenhoitaja seuranani. * Soitin ovikelloa. En koskaan mielelläni kertonut kenellekään, että vanhempani asuivat Crittlinissä. Se ei minusta ollut mikään ylpeydenaihe. Crittlin oli Waterphewn kalleinta hienostoaluetta, jossa suurin osa asukkaista asui vain lomakausina ja vuokrasi taloaan huvilakäytössä. Minunkaan vanhempani eivät olleet kotona usein, ja muina aikoina talosta vastasi heidän taloudenhoitajansa. Oven aukaisi vieras tyttö siistissä asussa. Hämmennyin niin, etten osannut heti sanoa mitään. Tyttö hymyili ystävällisen odottavasti, joten niin minäkin vaistomaisesti tein. Hän ei voinut olla kovin paljon minua vanhempi, jos olikaan. Kaunis luonnollisella tavalla: punertavanvaaleat latvoista kihartuvat lapaluupituiset hyvin kammatut hiukset, vaaleankullertavat silmät, ei ylimääräistä meikkiä. ”Neiti Gillianne?” tyttö sanoi varmistaen. ”Gillian...”, korjasin hiljaa. ”Tulkaa sisälle, siellä on varmasti kylmä”, tyttö jatkoi ja teki minulle tilaa. ”K-kiitos...” Oli hassua tulla tuntemattoman kutsumaksi omaan kotiinsa. Paitsi, ei tämä ollut minun kotini. Ei enää, ei ollut koskaan ollutkaan. ”Ah, Gillianne”, äidin matala, mutta korea ääni kuului ja sai minut jännittymään. Hän saapui ylväästi ruutukuviolattiaisen eteishallin poikki pohjepituisessa tiukassa viininpunaisessa hameessa ja musta muhkea samettihuivi laskostettuna lämmikkeeksi nappipaidan hartioille, mikä voimisti tiukkaan muottiin leikattujen lyhyiden hiusten sävyä. Hän oli luonnostaan punapää, kuten minäkin, mutta värjäsi omat hiuksensa voimakkaan kirkkaanpunaiseksi, samansävyiseksi kuin terävät tekojalokivikoristellut silmälasinsa sangat. ”Joko olet saapunut? Sehän kesti.” Aina, kun hän saapui, huoneeseen lankesi jäykkä viileys. Mietin joskus, olinko ainoa, joka tunsi sen. Hänen äänessään ei ollut lämpöä, kun hän sivuutti minut katsoakseen kaksosia. ”Eikö heillä ole kaulahuiveja? Ulkona on pakkasta, tuotko sinä pienet lapset noin vähissä pukeissa tuossa hyytävän kylmässä tuulessa?” En vastannut nostaessani heidät kärrystä yksitellen lattialle. Kummallakin lapsellani oli leukaan asti napitetun ja hupullisen toppatakin alla kaulurit, mutta äiti teeskenteli, ettei niitä nähnyt. ” Tsh. Ja katso nyt, miten paljon toit luntakin renkaiden mukana.” ”Minä siivoan, rouva”, minulle oven avannut tyttö sanoi ja huiteli menemään. Vilkaisin hajamielisesti hänen jälkeensä. ”Hän on Sharon”, äiti vastasi ylimielisesti kysymykseen, jota en ollut ääneen lausunut. Boulice Antonios, joka oli ollut äidin taloudenhoitaja monen monta vuotta, oli viimein saanut säästettyä niin paljon, että oli sen suuremmitta jäähyväisittä irtisanoutunut ja ottanut lopputilin. Nykyään hän asui kuulemma Jamaikalla tai Havaijilla tai Kanariansaarilla, en ollut aivan varma missä niistä, mutta jossain lämpimässä paratiisisaarella, kuten isä oli vähän vinosti salaa hymyillen minulle supattanut. Isän mielestä Boulice oli ollut älykäs ja tehnyt fiksusti, osannut lopettaa oikeaan aikaan ja nauttia elämästä, toisin kuin hän ja äiti, jotka kuolisivat varmaan kiiltonahka- ja korkokengät jalassa kesken työpäivänsä. Niin isä oli miedon hilpeästi sanonut. Tietenkin äidin kuulematta. Äiti oli ollut musertunut Boulicen petturuudesta. Ajattelin, että ehkä äiti omalla etäisellä ja kylmällä tavallaan oli kuitenkin välittänyt Boulicesta ja kenties pitänyt tätä jopa ystävänään, kunnes Boulice vain yhtäkkiä lähti. Siitä pitäen äiti oli muutaman kerran valitellut minulle, kuinka vaikeaa tänä päivänä enää oli löytää luotettavaa ja tunnollista kotiapulaista, joka ei pyytäisi naurettavia summia, ja jonka uskaltaisi jättää talosta vastuuseen myös yksinään. Ilmeisesti Sharon oli nyt koeajalla tehtävään. Minun kävi häntä sääliksi. ”Sinä autat vieraan vaatteet yltä, ennen kuin lähdet tekemään mitään muuta!” äiti kivahti, kun Sharon tuli moppiämpärin ja parin lattialiinan kanssa takaisin. ”Anteeksi!” tyttö henkäisi, punastui vähän ja laski ämpärin kädestään. ”Älä jätä sitä siihen, keskelle lattiaa, joku saattaa kompastua siihen!” ”Anteeksi!” hän nosti ämpärin juuri, kun Diana oli juosta sitä päin, ja siirsi sen huoneen seinustalle. Äiti nosti nenäänsä ja pyöritteli näkyvästi silmiään. Sharonin ottaessa ulkotakkiani laittaakseen sen lattiasta kattoon asti ulottuvista peilivaatekaapeista yhteen, äiti laski pitkäkyntisen kätensä hartialleni. Väristys kiri niskassani, mutten sanonut mitään. ”Sharon, tässä on Gillianne, tyttäreni, josta olen puhunut.” ”Hauska tutustua”, Sharon sanoi nyt jo vähän hengästyneenä ja kätteli minua. Äiti mulkoili häntä, kuin ele olisi ollut sopimaton, ja käänsi minut sitten hartiasta ohjaten pois eteishallista johtavalle oviaukolle. Pitelin toisesta kädestä Hugoa, joka ujosteli kovasti, ja toisella silmällä seurasin Dianaa, joka puolestaan ei ujostellut, vaan meni edeltämme olohuoneeseen ja suoraan isäni syliin. ”Kappas, onko se hunsvotti!” isäni sanoi yllätettynä iskusta. ”Oletko ollut kiltti tyttö? Hops, hops, hops...” Diana oli vahingossa potkaissut lasipöydällä olevaa kannettavaa tietokonetta ja isä kiiruhti pelastamaan sitä. Näin äidin arvostelevan katseen. Hän ei pitänyt Dianan toisinaan villistä käytöksestä, vaikka kyseessä oli alle kolmivuotias lapsi. Hänestä lasten tuli olla hiljaa ja somasti ja aina totella vanhempiaan kyselemättä. Muutoin oli kasvatus mennyt pahasti pieleen. Äitini, eikä isänikään, ollut hyväksynyt raskauttani tai suhdettani Brodyyn. Heistä suhteemme oli ollut laiton ja säädytön, ja he melkein tekivät siitä ilmoituksenkin, mutta onneksi sain sen estettyä. En olisi antanut sitä heille koskaan anteeksi, ja se taisi olla yksi harvoja ja ainoita kertoja, kun todella olin suuttunut ja noussut heitä kumpaakin vastaan. Yhä edelleen he arvostelivat Brodya silloin tällöin, mutten koskaan antanut heidän tehdä sitä sanomatta mitään. ”Sukumme ikävät kertavahingot tuntuvat periytyvän”, äitini oli rumasti töksäyttänyt. Hän itse oli tullut vahingossa raskaaksi, joskin oli toki ollut naimisissa isän kanssa. Hän ei olisi halunnut lapsia, jos olisi itse voinut valita, mutta isä halusi. Samoin isoäitini, Lily, oli tullut vahinkoraskaaksi ja niin sitten myös minä. Isä oli siihen koettanut vitsailla ”kuumista punapäistä”, mutta nähtyään äidin raivoisan katseen, oli painanut päänsä ja ollut hiljaa koko lopputapaamisen ajan. Isä katsoi minuun ja hymyili. Hymyilin ilahtuneesti takaisin, kunnes äkkiä tajusin, että hän katsoikin ohitseni. Sharon tuli olohuoneeseen. ”Laitanko kahvia?” Sharon kysyi ja koetti parhaansa mukaan olla vilpittömän kohteliaan kuuloinen. ”Laita vain. Kiitos, Sharon”, isä sanoi lempeästi ja sai Dianan hutkivasta kädestä tällin niin, että hänen neliskanttiset silmälasinsa menivät vinoon. Tunsin oloni alakuloiseksi. Äiti silmäili Hugoa. ”Ruokitko heitä liikaa?” Äiti heitteli aina sillä tavoin piikkejä minulle, kunnes reagoisin niistä johonkin. Hän oli ikävä kyllä siinä liian taitava. Vaikka aina sanoin itselleni, etten pahoittaisi niistä mieltäni, pahoitin silti. Tämä kommentti satutti erityisesti, sillä Hugo – tai oikeastaan Dianakin – olivat kummatkin niin hankalia syömään. ”Se on lapsenpyöreyttä...” ”Et kai enää ole rintaruokinnalla? Se kerryttää ylimääräistä rasvaa, sinulle, että heille. Et kai halua, että heistä tulee ylipainoisia jo alakoulussa, vaikka huonot geenit siinä mielessä sinulta ovatkin saaneet. Oliko se mies hyväkuntoinen, millainen hänen sukunsa painoindeksi mahtaa olla?” Mies. Niin äiti sanoi Brodya, välinpitämättömän persoonattomasti. Ei voinut häntä edes nimeltä kutsua. ”Minun geenini ovat teidän geenejä”, sanoin hiljaa. Olin erityisen loukkaantunut painokommenteista. Se oli heikko kohtani – ja äiti tiesi sen. ”Annetaan sen olla, varmasti he syövät ihan hyvin. En minä huomaa mitään”, isä yritti, ja vaihtoi sitten puheenaihetta, kun Sharon saapui taas tarjottimella kuppeja ja teekeksejä. ”No niin –” ”Älä tuo niitä tänne, menemme salonkiin”, äiti tiuskaisi, ja nolo Sharon kääntyi kannoillaan. Yritin olla huomaamaton istuessamme pöydän ääressä. Se meni, kuten tavallisestikin: vain äiti lähinnä puhui, kopeasti ja arvostellen ja teräviä mielipiteitään jakaen kenenkään kysymättä. Isällä oli kännykkä kädessä ja selasi sitä intensiivisesti, hörpäten sivusuulla kahviaan ja vastaten vain nimeltä puhuteltaessa: ”Kuinka? Jaa… niin, voi olla...” Minä koetin olla mahdollisimman hiljaa, mutta jos olin liian hiljaa, äiti huomautti siitäkin. ”Ja mikä sinua vaivaa?” hän nyrpisti nenäänsä. ”Ei tarvitse olla noin kiittämätön. Isäsi sanoi juuri, että jos tarvitset rahaa lainaan lastentarvikkeisiin, sen kun kysyt.” ”E-en usko, että nyt on mitään akuuttia tarvetta...” ”Ei ole tarvetta? Aivan pian nuokin vaatteet käyvät heille pieneksi. Tuossa iässä kasvetaan nopeasti, joudut uusimaan aivan kaiken alusta alkaen.” Diana virnisti koko naaman leveydeltä suu täynnä keksimössöä. Äidin nenänyrpistys syveni. Hugo loi minuun kysyvän, ujon katseen, ja silitin hänen ohuita kihartuvia hiussuortuviaan. ”He eivät ole kovin kauniita”, äiti huomautti. ”No, mitä toisaalta voi odottaa. Ethän ole itsekään mikään kaunotar, ja lapsena varsinkin olit isonenäinen, kalpea ja aina niin rasittavan surullisen näköinen, vaikka kaikki oli elämässäsi hyvin.” Hän huokaisi teatraalisesti. ”Joitakuita vain ei sitten voi mitenkään miellyttää, vaikka kaikkesi teet ja taitat itsesi kahtia heidän vuokseen...” En olisi voinut olla kiitollisempi viestin värähdyksestä, jonka tunsin housuntaskussani. Katsoin sitä ja hämmästyin lähettäjää, mutta ainakin sain syyn lähteä. ”M-minun täytyy mennä...” ”Älä nyt jaksa”, äiti sanoi ylimielisesti. ”Kasvata kovempi nahka ja hyväksy se, että elämässä tulet aina saamaan kritiikkiä –” ”Ei, vaan minun täytyy mennä”, toistin kovemmalla äänellä. Olin jo noussut seisomaan. ”Tuli jotain muuta...” Äiti katsoi minuun kuin olisin loukannut häntä, eikä toisin päin. ”Et koskaan ajattele vanhempiasi, sinua saa kuukausikaupalla houkutella käymään ja sitten lopulta, kun tulet, olet täällä viisitoista minuuttia? Et anna meille lainkaan tilaisuutta kasvattaa lapsenlapsiamme –” ”Voisin jättää heidät siksi aikaa tänne”, sanoin uhkarohkeasti. Sharon veti jo tuoliani, jotta pääsin poistumaan pöydästä. ”Jos sopii. Haen heidät sitten paluumatkalla…” ”Tämä ei ole tarha, jossa käyt töissä”, äiti kivahti. ”Saatte enemmän aikaa olla heidän kanssaan. Niinhän sinä äsken sanoit, äiti. Ette halua nähdä minua, vaan lapsiani...” ”Älä ole naurettava”, äiti sanoi taas. Isä kohotti yllättyneenä päänsä puhelimeltaan. ”Joko sinä lähdet?” ”Eräs vanha y-ystävä kysyi, jos tahtoisin nähdä. Käyn nopeasti tapaamassa häntä...” ”Ahaa, vai niin, sehän on mukavaa.” ”EI ole, Ralph!” äiti kimpaantui. ”Hän tuli tänne teeskennellen, että välittää meistä, mutta todellisuudessa jättääkin meidät lapsenvahdeikseen…!” Suukotin Hugon ja Dianan ja kävelin jo ulos salongista. ”Äijiii!” Hugo alkoi itkeä. ”Minä tulen pian takaisin hakemaan teitä. Viettäkää sillä välin aikaa isoäidin ja -isän kanssa...” ” ÄiJIII!” ” Ah”, äiti henkäisi ja näin hänen nostavan käden kärsien otsalleen. ”Saan migreenin tällaisesta...” Sharon kiiruhti perääni. Hän hymyili epävarmasti ottaessaan takkini ja auttaessaan sen ylleni. Hetken aikaa tuntui, että ymmärsimme toisiamme. Hänen katseessaan oli senkaltaista merkityksellisyyttä. Hymyilin takaisin, vaikka oloni olikin sisältä käsin kamala. Tuntui kamalalta vain lähteä ja jättää kaksoset tänne. Taloon, jota olin itse lapsena aina inhonnut ja kammonnut. Hugon nyyhke raateli sydäntäni, ja olin jo melkein menossa takaisin heidän luokseen, mutta sitten Sharon sanoi: ”Oli kiva tutustua. Anteeksi, excusez-moi… miellyttävä tutustua”, hän hihitti hermostuneesti. ”Rouva Waves ojentaa minua usein, etten puhu tarpeeksi formatiivisesti ja ranskani on surkea.” ”Minustakin oli mukava tavata. Anteeksi, että joudun jo lähtemään.” ”Oi, ei se mitään. Lupaan, että katson heidän peräänsä”, Sharon sanoi, ja tiesin hänen tarkoittavan lapsiani. Loin häneen kiitollisen katseen.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 23, 2023 16:09:49 GMT
Uniaalloilla - 15 22.01.2023
Otin taas bussin ja ajoin keskuspuistoon. Ihmisiä liikuskeli hajanaisesti asioillaan tai sunnuntaikävelyillään, mutta muutoin oli rauhallista ja hiljaista. Näin pian hahmon nojailemassa aitaan. En nähnyt hänen kasvojaan, sillä huppu oli vedetty pään yli ja katse oli luotu alaviistoon kädessä olevaan kännykkään, mutta ei se voinut olla kukaan muu. Hahmon vierellä seisoi valppaana ja tarkkaavaisena mustanruskea iso koira. Se oli erinomaisesti koulutettu, eikä tehnyt elettäkään liikkuakseen omistajansa viereltä, vaikka oli vain löyhästi roikkuvan nahkaremmin päässä. Koira iskosti katseensa minuun, kun lähestyin heitä. Se murahti kerran. ”Hiljaa”, omistajansa sanoi heti vilkaisemattakaan koiraan tai minuun, ja koira vaikeni, vaikka tarkasteli edelleen huolella lähestymistäni. Vasta, kun olin jo heidän edessään pysähtyneenä, laittoi hän puhelimensa ison kuusenvihreän takkinsa valtavaan taskuun, joka näyttikin jo ennestään pullottavan ties mitä tavaraa. ”Moi”, hän sanoi neutraalisti. ”H-hei, Ty.” Olin vaivaantunut, mutta samalla kuitenkin ilahtunut Tyn näkemisestä. Emme olleet nähneet tai pitäneet yhteyttä sen kummemmin vuosiin. Hän oli aina ollut enemmän Lotten ystävä kuin minun, mutta kuitenkin. Koira astahti lähemmäs ja nuuhkaisi minua arvioivasti. ”Onko se…?” ”Exel”, Ty sanoi. Rapsutin Exeliä vähän korvan takaa. ”Kiva, kun laitoit viestiä. O-oletko käymässä Waterphewssä vai…?” ”Jouduin muuttaan takasin”, Ty sanoi ja lähdimme verkkaisesti kävelemään eteenpäin. Exel oli jo menettänyt mielenkiintonsa minua kohtaan ja haisteli nyt sen sijaan vastaantulevaa lähipuuta. ”Mutsi ei pärjää yksin, sen fibro on niin pahana taas ja muuta. Sain kämpän suht läheltä, niin käyn sit hoitamassa asioita sen puolesta.” ”Kuulostaa kurjalta...” ”Pitää vissiin hakea täältä töitä, en oo vielä saanu aikaseks. Mitä sä teet, ootko vielä jossain koulussa?” ”En. O-olen töissä päiväkodissa.” ”Kummassa?” ”Bebble Owlissa.” ”Nice. Sittenhän mä voin joskus poiketa, kun pääset sieltä.” ”Mitä sinä olet tehnyt nämä vuodet?” kysyin vuorostani. Tiesin Tyn lähteneen Vancouveriin sairastumisensa jälkeen, mutta siinä se sitten aika lailla olikin. Siellä hänen oli ollut tarkoitus aloittaa sukupuolenvaihtoprosessi, joka kestäisi vuosia. Minun äitini ei missään nimessä olisi hyväksynyt sellaista. Hänen mielestään sellaiset ihmiset olivat luonnonoikkuja, jotka tahtoivat vain väenväkisin loukata vanhempiaan ja olivat keksineet siihen kauheimman mahdollisen tavan: oman syntymäidentiteettinsä täydellisen vaihdon. Äitini oli suoraan sanonut, että hänestä oli parempi, että lapsi olisi kuollut, kuin tekisi itselleen jotain sellaista. En puhunut äidilleni sen kommentin jälkeen yli kuukauteen. Katsoin Tytä uudelleen nyt, kun näin paremmin. Hänellä oli yhä samat pienet ja pyöreät – minusta ihanat – vauvankasvonsa, mutta nyt niistä kasvoi hentoa tuskin näkyvää vaaleaa partaa. Hän oli vetänyt hupun alas, mutta hänellä oli sen alla vielä harmaa pipo, jossa luki mustalla paksulla fontilla WANTED DICK. Kun hän puhui, hänen äänensä oli matalampi kuin mihin olin tottunut, mutta silti yhä persoonallinen: hänellä oli aina ollut kimeä puheääni. Ty oli joskus ollut ihastunut minuun. Se oli valitettavasti ollut yksipuolista, mutta kovin kilttiä silti. Ty. Tyler. Punastuin, kun tajusin nimiyhteyden. ”Asuin vähän aikaa Kuubassa –” ”Kuubassa?” yllätyin täysin. ”Joo, mutta se on pitkä juttu… ja niin, sitten olin Vancouverissa ja kävin tätä vaihetta siellä”, hän viittasi kädellä yleisesti itseensä, ”ja nyt oon täällä, taas. Jee.” Hänen äänensä oli sarkastisen sävytön. ”Aattelin, että olis ollu hauska nähdä Lottea, mutta eihän se asu täällä enää.” ”Niin, ei...” ”Oon seurannu somesta jotain sen postauksia. Joistain kummituksista ja ties mitä, se on ihan tärähtäny siis nykyään. Joten kelasin, että ketä täällä enää on jäljellä, ja sä tulit mieleen.” En ollut varma, oliko se otettava kohteliaisuus vai ei, että olin ollut hänen 'viimeinen ajatuksensa'. ”Mitä sä ees teet tääl vielä? Eikö sun pitäis olla jossain Sveitsissä tai Ranskassa tai jotain, joku kuuluisa taidemaalari Gillian de Vinci yms.” ”Ei...”, sanoin epävarmasti, ”täällä on hyvä, enkä voisi lastenkaan takia lähteä –” Ty päästi pyrskäyksen ja köhäisyn välimaastosta kontrolloimattoman äännähdyksen. ”Ai niin vattu, sulla on kersoja”, hän päivitteli pienet silmänsä pullistuen. ”Mitkä niiden nimet oli? Oon kyllä nähny niistä somepäivityksiä, mutta lapsijutut ei kiinnosta, niin en muista –” ”Hugo ja Diana”, sanoin äidillinen lämpö rinnassani hehkuen. ”He ovat ihania. Kaksoset.” ”Jaiks.” Ty kääri itselleen tupakan. Aloin taas tuntea epävarmuutta siitä, olisiko meidän viisasta olla ystäviä sen kummemmin enää. Ehkä hyvänpäiväntuttuja. Olimme kovin erilaisia. ”Onko sulla nyt sitten joku mieskin?” hän kysyi etsiessään oletettavasti sytytintä suurten ja täynnä olevien taskujensa uumenista: näin hänen nostavan esiin hetkiseksi ainakin pussillisen koirankeksejä, jonkinlaisen lyhyen piikkiremmin, paristoja ja tennispallon. Lämpö levisi kasvoilleni ja nostin vaistomaisesti tumpun poskelle. ”E-ei…” Ty tyrskähti taas, mutta laimeammin – melkein epäuskoisesti. Sitten hän katsoi minua tarkastelevasti ja pitkään yrittäessään sytyttää savuketta tuulelta suojassa paljaiden käsiensä välissä. ”Narutat, kai?” hän tokaisi. Olin hämilläni. ”E-en?” ”Siis sulla ei oo ketään?” hän vänkäsi. ” Sulla? Mistä ne kersat sitten tuli, Pyhästä Pehtoorista? Sä nyt olisit viimenen tyyppi maailmassa, jonka uskosin harrastavan irtosuhteita. Vai onko se ollu joku keinosiemennys? Vai lähtikö se jätkä käveleen? Miten sä voit olla yksinhuoltaja?” Olin sekä nolostunut, loukkaantunut, hämmentynyt, että vähän ilahtunutkin, kaikkea sekaisin, etten oikein tiennyt mihin niistä tunteista tarttua. Ty oli sanonut niin monta asiaa ja tehnyt niin monta omituista väitettä, että minun olisi pitänyt reagoida niistä jokaiseen eri tavalla. Hän odotti silmät yhä pyöreinä kattavaa selitystä, aivan kuin olisin tehnyt jonkin hirveän rikoksen, josta minua nyt kuulusteltiin ja minun oli juurtajaksain selitettävä, kuinka se oli tapahtunut. Tai taikatempun, maagisen ihmeen, johon oli löydyttävä looginen selitys... ”H-heidän isänsä… m-meillä oli lyhyt suhde, mutta hän... ei voi olla aktiivisesti nyt mukana...”, yritin saada jotain sanottua. En halunnut mennä yksityiskohtiin. Mitä minun ja Brodyn välillä oli, oli meidän asiamme. Minun ei tarvinnut selitellä sitä kenellekään muulle, paitsi mahdollisesti Hugolle ja Dianalle sitten, kun he olisivat tarpeeksi vanhoja ymmärtämään. ”Joo just”, Ty töksäytti. ”Oman elämänsä supersankari varmasti. Panee naisen paksuks ja sitten –” ”En oikeastaan haluaisi puhua siitä”, keskeytin hänet normaalia kovemmalla äänellä. Äidin piikittelyt Brodysta olivat nekin kestämistä, mutta kuulla sitä vielä jonkun toisen suusta saman päivän aikana… johonkin minun oli raja vedettävä. Rakastin Brodya, eikä mikään asia maailmassa muuttaisi sitä. Vaikka hän olikin valinnut vaimonsa, pidin häntä silti suuressa arvossa. Ty oli pahastunut, aistin sen, mutta antoi sitten näennäisesti olla ja kohautti harteitaan. Hän keskittyi hetken aikaa yksinomaan Exeliin ja tarjosi minulle kylmää olkaa. En halunnut hänen olevan vihainen, joten koetin pehmentää syntynyttä kiusallista tilannetta. ”Muistelin, e-että sinulla oli useampi koira…?” ”Oli”, Ty sanoi tarttuen helpotuksekseni aiheenvaihtoon. ”Fauna piti lopettaa. Sille tuli niin paha lonkkavika, ettei pystyny enää kunnolla käveleen ja takajalat petti välillä alta.” Kuulin värinän Tyn äänessä, vaikka hän koettikin selvästi vaikuttaa siltä, kuin asia ei olisi niin iso juttu. Selvästi se kuitenkin oli. ”Eikö sinulle tullut se yksi koira, joka oli hetken Raicyllä, Sora...?” ”Joo, mut se ei tullu toimeen Exelin kanssa”, Ty murahti. Äkkiä hän kaivoi kännykän käteensä ja näytti pirteämmältä näyttäessään siitä minulle kuvaa hyvin pulleasta mustanruskeasta, teräväpiirteisestä koirasta. ”Mulle tulee uusi pentu. Malinois. Oon aina halunnu belggua. Pitää vaan toivoo, että se tulee sitten Exelin kanssa toimeen. Täs on sen emo, Tutti Frutti Passion of Aoire, ihan viimesillä ja kasvattaja sano, että saattaa käynnistyä minä hetkenä hyvänsä...” ”Suloinen...” ”Foxglove Miss Right”, Ty sanoi ylpeästi. ”Tulee nimeks. Vixen. Joo.” Hän laittoi puhelimen pois. ”Muistan, kun Centereillä oli se musta groku.” ”Jujea ei ole ollut enää moneen vuoteen”, sanoin surumielisesti, ”mutta heillä on nykyään siperianhusky. Zen.” ”Husky”, Ty sanoi, ”ne on hauskoja. Turhan vaativia, eikä oikein sovi yleiseks seurakoiraks, mutta muuten joo jees. Se ulvominen”, Ty pyöritti silmiään. ”Mä en kestä, että koirat pitää turhaa meteliä. Viereen”, hän huikkasi kauemmas ehtineelle Exelille ja vislasi; se jättäytyi heti jälkeen ja odotti kuuliaisesti, että Ty pääsi rinnalle. ”Dewnillä on yhä Ed ja sitten Kittyllä on Demi, dalmatiankoira. Demi on aika äänekäs...” ”Dalmatiankoira”, Ty toisti jostain syystä kuin inhoamansa ruoan nimen. ”Ihan liian yliarvostettuja. Usein niillä on kaikenlaisia pahoja sairauksia, ihojuttuja varsinkin, ja niitä ei jakseta kouluttaa kunnolla, koska ’nehän on vaan helppoja perhekoiria’. Huoh. Mä tiiän useemman dalmatialaisen, jotka on purru ihmisiä hengiltä tai vähintään sairaalakuntoon, lapsiakin. Että pistää vihaks ihmiset, jotka ei kouluta koiriaan kunnolla. Varsinkaan pikkupiskejään, chihuja ja muita, saatana jaksa kuunnella tai kattella sitä päätöntä räkytystä ja ihmisten yli kävelemistä. Ihminen on aina koiran yläpuolella, koska ihminen on lauman pomo. Ihmiset on niin vatun nynnyjä nykypäivänä, ettei ’uskalleta’ tehdä tai komentaa yhtään. Kaikkien pitäis vaan olla tasavertasia, mutta elämä ei toimi niin. Aina on joku, joka on vahvempi kuin sä, ja sen vahvemman vastuulla on sillon myös huolehtia heikommista. Ongelmat tulee vaan sillon, kun se ’johtaja’ on itekin epävarma tai jotenkin vinksallaan päästään – kuten nykypäivän nynnerönyyhkijät usein on – että haluaa vaan hyväksikäyttää muita ja sitä rataa. Ei siinä oo mitään ihmeellistä tai ’syntistä’, että joku on ’pomo’, mutta saatana nykypäivänä se on suorastaan kirosana varsinkin eläinten kanssa puhuttaessa. No, sori nyt vaan herkkikset, mutta koirat on laumaeläimiä, jotka tarvii johtajan laumaansa, ja sen johtajan on oltava ihminen tai kaikki tulee kuseen, voin kertoo. Sitten itketään, kun on ’ongelmakoiria’, vaikka ne ongelmat on kyllä aina ihan vaan siitä ihmisestä kii.” Minulla ei ollut lisättävää. Aihe oli selvästi Tyn intohimo, enkä olisi halunnut kiistellä siitä, vaikka minulla olisikin ollut jotain sanottavaa. Pidin toki koirista, kuten kaikista eläimistä, mutta en ollut lähellekään niin koiraihminen kuin Ty. Ty kaivoi kiihtyneessä mielentilassa taas taskujaan ja häneltä putosi jotain hankeen: lyhyt nahkaremmi, jossa oli metallisia tylppiä ja paksuja rautapiikkejä. ”M-mikä tuo on…?” kysyin puolivahingossa. Ty nosti remmin maasta ja pudisteli lumet pois. Hän kietoi sen käteensä rystysten kohdalle ja näytti. ”Nyrkkirauta.” Järkytyin. ”E-eivätkö ne ole laittomia…?” ”Ei tää oo oikee. Se on itsepuolustukseks. Nää ei oo oikeeta rautaa, mutta jotain metallia. Kokeile vaikka. Ei tällä mitään oikeeta vahinkoo saa aikaan, mutta tällä kun iskee ikävään paikkaan – vaikka munille – niin kyllä se pikkasen kirpasee.” Hän hymyili kuin ajatus väkivallasta olisi mieluisa. Olin entistä varmempi siitä, etten välttämättä haluaisi tavata Tyn kanssa enää uudelleen. ”Et kai sä luullu, että mä lyön mun koiria tällä?” hän äkkiä ärähti. ”Mi… e-en!” ”Parasta olis. Vaikka joskus nenille hyppivälle koiralle pitää näyttää paikkansa asiaankuuluvalla fyysisellä voimalla, niin vaan luuserit hakkaa koiriaan, koska ne ei osaa kouluttaa niitä muuten.” Hän irrotti remmin ja laittoi sen takaisin taskuunsa. Olimme tehneet kokonaisen kierroksen pienen puiston ympäri. Aloin änkyttäen sanoa, kuinka minun täytyisi varmaan lähteä hakemaan lapsia vanhemmiltani, jolloin Ty huolettoman ohimennen vain totesi, että ei haittaa ja hän voi tulla mukaan. Oikeasti olin yrittänyt päästä hänestä, mutta nyt minun oli huokaistava ja annettava hänen tulla, sillä en kehdannut kieltäytyäkään. En olisi välttämättä halunnut hänen tapaavan äitiä, sillä Ty edusti juuri sen näköistä ja tyyppistä ihmistä, jollaisia äiti piti melkein suoranaisia rikollisiakin alempana kansalaisena: käytöstavaton ja epäsiisti, työtön ja koulunsa keskeyttänyt, naiseutensa hylännyt, joka puhui kuin likainen rekkakuski. Epäilin oikeastaan, ettei Tytä päästettäisi kynnystä pidemmälle, joten ehdotin hänen jäävän odottamaan pihaan siksi aikaa, että hakisin Hugon ja Dianan sisältä. Hän katseli taloa etäisesti uteliaana. ”Voi olla, että ne ei tosiaan tykkäis, jos mut näkis”, hän virnisti ja hinkui naurua. ”Sano Boulicelle terveisiä.” ”H-hän ei ole enää...”, mumisin, mutta Ty ei enää kuunnellut, vaan selasi taas puhelintaan. Sharon aukaisi minulle oven ja hymyillen, kuin olisimme jo parhaimpia ystäviä, sanoi: ”Hei taas.” ”Hei”, hymyilin. Hän vilkaisi olkani yli kauemmas jääneeseen Tyhyn, muttei kysynyt mitään. Sharon otti takkini ja kenkäni, ja menin olohuoneeseen. Isä näytti helpottuneelta minut nähdessään. ”Zoey meni päivälevolle. Hänellä on migreeni”, hän sanoi hymyillen alakuloisesti. Sen kerran, kun äitini olisi saanut viettää aikaa lastenlastensa kanssa, hän vetosi taas herkkään päähänsä. Olisin kokenut suurempaa sympatiaa häntä kohtaan, jos olisin tiennyt sen edes olevan aitoa, mutta äidille tuli usein pyörrytys- ja päänsärkykohtauksia, kun hänen ympärillään oli hallitsematon kaaos tai oikuttelevia, jotka eivät suostuneet taipumaan hänen tahtoonsa. Diana istui isää vastapäätä pöydän ääressä ja piirteli paperiin. Oli mukava huomata, että hän ainakin näytti viihtyvän, mutta sitten jostain kuului itkuinen: ”ÄiJIII!” ja Hugo juoksi lahkeeseeni. Nostin hänet heti syliini varoen kipeää kättäni ja rutistin itseäni vasten. Hän oli sen näköinen, että oli itkenyt pitkään ja hartaasti: pienet pyöreät ja pisamaiset kasvonsa olivat rusottavat ja märät, silmät punoittivat. Isän vaaleat hiukset olivat vähän pystyssä ja nytkin hän haroi niitä hajamielisesti kynällään katsoessaan takanani odottavaisesti seisovaan Sharoniin. ”Hän ei oikein pitänyt siitä, että lähdit”, hän tunnusti. ”Voi ei, pikku-Pompoli… et kai ole itkenyt täällä koko aikaa?” Isän kohteliaasti kärsivästä ilmeestä päättelin vastauksen. ”Anteeksi”, sanoin, ”Hugo on aika kiintynyt minuun...” ”Sen huomaa”, isä huokaisi. ”Tulehan, Diana, lähdetään kotiin...” Diana totteli heti ja jätti askarruksensa sikseen. Isä hymyili hänelle. ”Nähdään taas, prinsessa.” Diana juoksi vapaaseen käteeni ja menimme eteiseen, missä Sharon auttoi meitä pukeutumaan. Olisin halunnut sanoa hänelle jotain, mutten tiennyt mitä. Ehkä tsemppiä, voimia kestää äitiäni? En ollut varma. Emme olleet puhuneet kuin muutaman sanan, mutta jo nyt minusta tuntui, että meistä voisi vielä tulla ystäviä. Ehkä minulla olisi siis edes yksi hyvä syy käydä Crittlinissä useammin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Jan 24, 2023 15:10:06 GMT
# Napanuorasyndrooma # 24.01.2023 Ceit Peterson on erityinen lapsi. Sitä sanotaan, että kaikki lapset on erityisiä (until, suddenly, they are not... aikuisuus se vasta on mukavaa), mutta mun pikkusiskosta Ceitistä tulee – jos tulee – sitäkin erityisempi. Yritän olla kallistumatta liian synkkiin ajatuksiin, mutta minkäs teet, mun sisäinen maailmani on musta ja pimeä, ja niinpä on otettava huomioon, että Ceit Peterson ei välttämättä koskaan tule näkemään pitkää päivänvaloa eli maailmaa äidin pil– ööÖÄHKRÖH–piltin ulkopuolella. Eli juhlapuheista arkikieleen: mamman sikiöllä on todettu kromosomimuunnos. Toisin sanoen, jos se selviää ja syntyy, sillä tulee olemaan Downin oireyhtymä. Kun mamma kyynelehtien kertoi siitä mulle, ja Kevin jaksoi vakuuttaa, että ei se haittaa, mä en osannut tehdä tai sanoa yhtään mitään. Olin ollut taas niin keskittynyt itseeni ja omiin ongelmiini ja omaan elämääni – hitto, asuntooni – että oli vaikea asettaa aivot asentoon, jossa muisti muillakin olevan omat elämänsä ja ongelmansa. En ollutkaan päähenkilö ja kaiken keskiö kenenkään tarinassa! En edes omassani! Ja sitten taas toisaalta… anteeks, jos kuulostan karulta, mutta itseironia kuuluu tähän mukaan – ei ole ensimmäinen kerta, kun mamman tekele on jostain kohtaa vähän... hmm, loppusilausta vailla. Kyllä, osoitan itseäni ja satoja vaivojani. Tän uutisen saatuani, menin tietokoneelle ja aloin lukea netistä, että niin mistä tarkalleen ottaen onkaan kyse. Kevin ja mamma kävi molemmat vuorotellen, erikseen, vielä juttelemassa mulle, lohduttelemassa ja tukemassa, ikään kuin mä tässä olisin se kärsivä osapuoli ja menettänyt jotain. ”No… ei kai siinä”, sanoin, kun mitä hittoa mun pitäisi sanoa?! Olin tosiaan samalla saanut tietää tulevan sisarukseni sukupuolen: tyttö. Ja nimen: Ceit. Toinen nimi oli vielä auki, ja multakin kysyttiin ideoita kuin lääkäri, joka ojentaa lapselle tikkukaramellia kivuliaan operaation päätteeksi. Mutta en mä nyt tiedä, onko se niin iso asia. Tai siis... joo, komplikaatioriskejä on kai aika paljon (niistä mä tiedän kaiken) ja sitä rataa, mutta noin muuten... miksei mun siskoni voisi elää ihan semmoista kelpo elämää, kuten mäkin? Menestyviä ja pystyviä Downin oireyhtymäisiä näytti olevan paljon, ainakin netin mukaan. Ehkä isompi ongelma olisikin mamma ja sen suhtautuminen: jos sen lapsella todettaisiin mahdollisesti asioita hankaloittava sairaus tai syndrooma, hell is loose, koska siitähän mamma saisi erinomaisen syyn uhrata koko elämänsä tän lapsen paapomiseen ja paketointiin. Kaiken tän hyvin tunteellisen ja oudon tapahtumaketjun ympärillä, mun omat suuret uutiseni vähän niin kuin unohtui. Tai ei ne unohtuneet, mutta missään kohtaa ei tuntunut siltä, että nyt olisi hei tosi hyvä hetki pamauttaa, että muutan pois. Ajattelisiko ne, että halusin muuttaa, kun sain tietää tästä erityissiskostani (mikä ei tietysti pitäny paikkansa, olinhan tehnyt sopparit jo ennen koko uutista)? Mulle jäi vähän epäselväksi, oliko Kevin ja mamma tietäneet tästä Downin mahdollisuudesta jo kauan sitten, mutta salanneet sen syistä tai muista multa taitavasti. Mamma nyt ei tietenkään ottaisi vatsahuuhtelua, vaikka henkensä riippuisi siitä, joten vaikka tieto riskistä olisi niillä aikaisemmin jo ollutkin, se ei olisi muuttanut mitään. En ainakaan usko. Mamma oli jo rakastunut uuteen vauvaansa, nyyhkytellen heijannut itseään Kevinin sylissä ja ulissut, kuinka Jumala tahtoi lähettää sille yhden ikuisista pullaposkisista ja hymykuoppaisista pikku enkeleistään, ja mulla kieltämättä oli olo, että mun aikani poistua kuviosta oli tullut. Tässä oli mun ikkunani avata omat siipeni. Mammalla olisi uusi huolenaihe ja taivasteltava oikein urakalla, joten mua ei tarvittaisi enää täyttämään sen hoivaviettiä. Tehtäväni oli suoritettu. Olin pysyny hengissä aikuisuuteen. Tän ajatuksen turvin päätin vihdoin lähestyä niitä asiallani, mutta aloitin turvallisemmin ensin Kevinistä. ”Öö… tää voi nyt tulla aika yllättäen, mutta mä tarvisin mahdollisesti muuttoapua ehkä… tällä tai ens viikolla?” Kevin nosti hitaasti katseen hampurilaisesta. Se oli vienyt mut katsomaan jääkiekkomatsia Cherriniin (siitä oli sovittu jo kauan sitten, joten ei liittynyt mitenkään mihinkään muuhun, paitsi ehkä mamman yritykseen "pistää paremmaksi" mun ja mun "uuden" isän kanssa, kuin Simon ja sen rokkikonsertit), ja nyt me istuttiin kaukalon yläkerran ruokapaikassa tahmaisen pleksipöydän ääressä. Kirkkaat keinotekoisen värittömät valot täällä ei tehny Kevinille hyvää, ja se näytti niiden loisteessa kuusikymppiseltä, väsyneeltä ja epäedustavalta. ”Sanotko uudestaan.” ”Mä tein vuokrasopimuksen yhdestä paritalonpuolikkaasta… se on solu, periaatteessa, ja asuisin siinä yhen toisen jätkän kanssa –” Kevin antoi mun selittää koko jutun keskeyttämättä, mutta ei toisaalta ollut ottanut enää uutta puraisua tuplajuustostaan. Sen otsa rypistyi. ”Ja Jane ei tiedä”, se enemmin totesi, kuin kysyi. Irvistin. ”No… kieltämättä tämä tuli yllättäen, mutta toisaalta… olet kyllä varmaan ollut valmis asumaan omillasi jo pitkään. Käyt töissä. Äitisi vain aina sanoo, että olet niin – tuota, että tarvitset periaatteessa aina jonkun, joka katsoo perääsi... sairauskohtausten varalta. Astmakohtauksesi voivat viedä tajunkin.” Kevin näytti vähän nololta joutuessaan sanomaan sen. Ehkä se yhä ajatteli, että mun vaivat ja viat oli osittainen tabu, mutta ei mua haitannut niistä puhua. Ne oli mitä oli, mulla oli mitä oli ja mä olin mitä olin, minkäs sille mahtoi ja niiden kanssa nyt vain oli elettävä. Ne oli osa mua, mun alkava reumani ja hinkuhengitykseni ja ihottumani ja ärtynyt suoli ja heikko luulaatuni ja... ”Voitsä pedata mammaa tähän?” anelin. Kevin rypisteli lisää otsaa. ”Kuule, kyllä on parempi, että kerrot ihan itse, jätkä. Olet itse hoitanut itsellesi töitä ja nyt asunnonkin, niin kyllä sinä siihen pystyt. Ei Jane ole tyhmä, Crid, eikä hän pure”, hän muistutti – tosin epäröiden viimeisten sanojen kohdalla – ja vihdoin haukkasi oikein valtavan palan purilaisestaan. Ja rohkea väite se olikin, mutta menkööt: Kevin oli tietyssä mielessä kadehdittavan optimistinen ja ehkä sinisilmäinenkin mamman aivojen tilavuuden, siellä sijaitsevien ruosteisten rattaiden toiminnan sekä mamman vesikauhuisuuden suhteen. Söhäisin masentuneena ranskalaisia omaan suuhuni. ”Ja samallahan voisit kertoa sen toisenkin salaisuutesi, vai mitä luulet, kerralla kaikki ulos”, Kevin vinkkasi hörpätessään limutölkistään. Loin siihen lohikäärmeen katseen. Tanssisin ilkosen alasti tulessa ja kykkisin viikonkin jalkapuussa mieluummin. * Mulla oli ilkeä olo mennä kertomaan uutiset että lähtisin moikkamoi, mammalle, joka näytti maailman ressukaimmalta pieneltä (paitsi mahavalta) hytisevältä olennolta sohvan viltin alla meidän tullessa Kevinin kanssa kotiin. Pehmenin heti. Kesken jäänyt kutomatyö lojui jalkarahilla ja mamma oli nukahtanut päiväunille käppyrälle. Sen punertavat hiukset oli kampaamattomat ja hamppuiset. Kävin painamassa suukon sen otsalle ja siihen se utuisesti heräsi. ” ...mon…?” se mumisi epäselvästi ja suhisevasti, ja mun vatsassa vihlaisi. ”Mamma, mulla olis vähän asiaa...” Kevin oli hienotunteisesti jättänyt meidät kahden ja mennyt toiseen huoneeseen. Tai ehkä se ei ollut hienotunteisuutta, vaan pelkuruutta. Thanks, man. ”Kun tota…”, emmin. Mamma nousi istumaan paremmin ja näytti aika pöljämystyneeltä. Oli tainnut nukkua sangen sikeästi siinä. ”Mikä hätänä, Crid?” se kirahti. ”Oletko kunnossa? Onko jotain sattunut??” ”Joo, ei mulla mitään ole… tai siis, ei mitään hätää… öö…” Mua alkoi taas kuumotella paikoista, jotka kieli syyllisyydestä: korvannipukoista, niskasta. Jos poismuuton kertominen oli näin vaikeaa, miten ikinä voisin keskustella asiallisesti mamman kanssa hevosharrastuksesta? ”Lupaa, ettet nyt hepuloi, mamma, mutta –” Mamman silmät kapenivat epäluuloisesti viirulle, ”– mutta mulla vähän niin kuin olisi paikka, minne mennä. Siis… kämppä. Vuokra...kämppä. Jonne ajattelin muuttaa…” Uneliaisuus oli kaikonnut mamman silmistä ja eleistä jokaisella mun sanalla yhä enemmän. Nyt se suoristi selkäänsä käsi vatsakummullaan ja oli kaikkea muuta kuin väsähtänyt. ”Mitä tarkoitat!?” ”Sitä vaan, että tuolla olis yks vuokrakämppä. En asuisi yksin, siellä olisi yksi toinenkin –” ”Crid!” mamma viskasi päiväpeiton pois ja painoi käden otsalleen. Se näytti järkyttyneeltä enemmän kuin vihaiselta. ”Crid… m-minä en juuri nyt jaksa tällaista...” ”Jaksa mitä?” mä tivasin. ”Ei sun tarvi mitään jaksaa, mä tässä oon muuttamassa –” ”Muuttamassa”, mamma toisti jotenkin poissa tolaltaan, ”muuttamassa, muuttamassa... muuttamassa minne??” ”Yhteiseen soluun yhden toisen jätkän kanssa. Bridgetweetissä, ihan...” Mamma vain puisteleksi päätään kuin ei haluaisikaan kuulla. ”Me juuri muutimme tänne…”, se mutisi fanaattisesti, ”juuri muutimme… minne sinä menet, miksi… ei, ä-älä, en jaksa nyt –” ”Mamma, mä tein jo vuokrasopimuksen!” Mun ei ollut tarkoitus huutaa. Mutta mamma ei tuntunut käsittävän muuten mitään mun sanoista. Se vaikeni muminaltaan ja tuijotti nyt suoraan mua silmiin. Pysyin tiukkana. Tää oli mun elämä, mun päätös. Mä olin aikuinen. Mamma oli kalpea. Sekunnit tikitti ohi. Mamman alahuuli värisi. Se aukoi suutaan, mutta ääntä ei kuulunut. Ja sitten: ”Peru se.” ”Mitä?” ”Peru se!” mamma kivahti. ”Vedä se takaisin! M-minun pieni Cridini… ei, et voi mitenkään asua yksin… et voi, kukaan e-ei tiedä, mitä jos… ei, ei missään nimessä, ei missään nimessä!!” Mamma oli ponkaissut seisaalleen ja, no, nyt se näytti vihaiselta. Mäkin nousin. ”En mä sitä peru! Se on allekirjotettu jo, mulla on avaimetkin!” ”EIKÄ OLE!” Kevin tuli huoneeseen huolestuneena. ”Jane”, se koetti sanoa järjenäänellä, ”Crid on täysi-ikäinen. Hän voi muuttaa omilleen, jos haluaa –” ”EI VOI!” mamma kiljui. ”Cridillä on paha sairaus, vaarallinen tauti ja hän on heikko, kukaan ei tiedä mitä pitää tehdä, jos hän saa kohtauksen, hän ei saa olla liian pitkään valvomatta, hän –” ”Meistä kumpikaan ei voi olla hänen käsitukinaan lopun ikäänsä”, Kevin sanoi. ”Crid on pystyvämpi moneen enemmän kuin tiedätkään.” Irvistin varoittavasti, mutta mamma oli jo napannut Kevinin sanoista kiinni kuin kissa hiirestä. ” ’Kuin tiedänkään’?” se toisti. ”Mitä se tarkoittaa? ’Kuin tiedänkään’? Tiedän mitä? Tiedän pienokaisestani kaiken! Crid?” mamma kääntyi mulkoilemaan mua. (Huom: mamma ei to-del-la-kaan tiedä musta niin paljon kuin kuvittelee, ja mä annan sen pysyä siinä uskossa; kaikkien maineen ja mielenterveyden parhaaksi.) Kevin loi mamman selän takana pahoittelevan eleen, mutta mun mielestä se ei ollut kyllä aivan sincere. Tuijotin mamman pähkinänruskeisiin silmiin, joissa oli vaaleammankullertavia juonteita. Ne oli ihan kauniin väriset silmät. Ainakin oikeassa valossa. Tai olisi ollut, ellei ne olisi sinkoilleet juuri nyt jääpuikkoja. Mä en voisi kertoa. En ollut valmis. Mamma oli raskaana, mitä, jos se pökertyisi tai saisi sellaisen kohtauksen, että siitä olisi lisähaittaa…? ”Mä pelaan jääkiekkoa, mamma”, koetin pitää ääneni niin uskottavana ja vakuuttavana kuin ikinä elämässäni olin pitänyt. ”Se on aika rajua urheilua loppujen lopuksi. Tänäänkin yksi luistelija kaatui ja törmäsi –” ”Tarkoitin sitä, että Crid – haasteistaan huolimatta – on selviytynyt hienosti elämässään tähän asti ja on sinun hellän huolenpitosi ansiosta nykyään itsenäisesti toimeentuleva, työssäkäyvä nuori mies”, Kevin jatkoi. Mamma ei halunnut kuunnella meistä kumpaakaan. Se puisteleksi taas päätään. Ja siinä se pian tuli perässä: mamman luiseva käsi, joka alkoi kavuta rinnuksille ja pian kohti kaulaa. Hysteria. ”Jane”, Kevin tarttui sitä olkapäästä ja karanneesta ranteesta (oli se sentään jotain oppinut), ”ota nyt ihan rauhallisesti ja keskustellaan tästä kaikessa rauhassa. Kukaan ei ole vielä lähtenyt minnekään –” ”Mutta mä lähden”, jankutin, koska mua oli alkanut ärsyttää mamman käytös taas. Miksi aina, kun oli kyse jostain mulle tärkeästä isosta asiasta, mamma onnistui kääntämään kaiken huomion itseensä tekemällä hirveän show’n niin turhasta asiasta. En mä ollut muuttamassa Afrikkaan tai jonnekin konfliktialueelle, en edes mantereen puolelle, ffs. Lotte lähti hemmetti Pohjoismaihin saakka, ja sen vanhemmat vaan vilkutti verannalta! Miksei mun äitini voinut olla yhtään kannustavampi ja tukea mua mun itsenäisissä valinnoissa? Lopulta ilta meni siihen, että mamma pillitti, Kevin lohdutteli ja mä jouduin vakuuttamaan samat asiat noin sata kertaa: kyllä, mulla olisi ensiapupakkaus siellä. Kyllä, mamma saisi tulla käymään koska tahansa (no, tän toteutuminen katsottaisiin sitten, kun se olisi ajankohtaista…..). Kyllä, siellä oli toinen elävä ja kädellinen ihminen, joka voisi auttaa mua, jos jotain sattuisi (ellen mä päinvastoin ollut sen uhri…). Kyllä, tulisin usein käymään itsekin ja pitäisin yhteyttä, soittelisin ja niin edelleen, kuten aina ennenkin tähän mennessä. Mamma ei siltikään vielä hyväksynyt ajatusta eikä suoranaisesti antanut lupaa, omin sanoin: ”En pidä tästä”, mutta ainakin se alkoi vähitellen rauhoittua, ja Kevin loi mulle mamman näkemättä rohkaisevan hymynpuolikkaan. Mä en jaksanut vastata siihen. Mamman kohtaus ja tää koko juttu oli imenyt mut kuiviin ja kaipasin vaan omaan huoneeseeni, omaan rauhaani pelaamaan ja lataamaan akkuja. Mikä helpotus se sitten olisikaan, kun pääsisin omilleni. Mamman hyysääminen ja draama oli aina ollut ärsyttävää, mutta ei kyllä koskaan yhtä uuvuttavaa. Olinko vaan tulossa vanhaksi? Ehkä tää oli merkki siitä, että napanuora oli virallisesti katkennut ja mun oli päästävä tästä symbioosista ennen kuin se tukehduttaisi mut hengiltä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 27, 2023 14:32:33 GMT
Uniaalloilla - 16
Olinko kamala äiti? Olinko yhtä kylmä ja välinpitämätön äiti, kuin minun äitini? Kuinka olin saattanut sillä tavalla vain lähteä ja jättää lapseni heille? Ja nyt Hugo vain huusi ja huusi, eikä tuntunut kuulevan minua; antaisiko hän minulle ikinä anteeksi? Sieluni oli raastimessa ja jokainen Hugon kauhunsekainen huuto viilsi sitä, irrotti siitä pitkiä verisiä jänteitä. Kun olin tullut lastenhuoneeseen, hän oli istunut kehdossaan jäykkänä ja kiljunut – se oli ollut kamala näky ja vielä kamalampaa kuulla. Olin nostanut hänet syliini ja heijasin häntä hitain askelin edestakaisin huoneessa, lohdutellen ja keinutellen, mutta hän vain itki. Itki ja huusi. Itki ja huusi. En saanut hänen huudonsekaisista sanoistaan kunnolla selvää. Oveen tuli kertakopaus ja Alexiina pisti vaalean päänsä sisään kuin kummitus. ”A-anteeksi...”, sanoin itsekin itkun partaalla, käteni täynnä huutavaa epätoivoista lasta ja silti niin kädettömäksi tunsin itseni, sillä en osannut häntä auttaa. Alexiina pudisti päätään. ”Mikä hänellä on hätänä?” hän kysyi ja tuli lähemmäs, ääni paksuna yöheräämisen jäljiltä, mutta ilme myötätuntoisena. ”E-en ole varma, h-hän vain huutaa”, keinutin Hugoa, joka pärski ja kyynelehti tukahtuneesti kuin jotain olisi jäänyt poikkiteloin kurkkuun. En tiennyt mitään niin hirveää, kuin oman lapsen hätä ja kauhu, jota en kyennyt vain ottamaan pois. Tunsin itseni epäonnistuneeksi äitinä, lasteni suojelijana… ”Voi pientä… onko sinulla ollut taas painajaisia?” Alexiina puheli hänelle lempeästi ja silitti Hugon hiestä päähän liimautuneita hiuksia. ”Anna hänet minulle. Sinun pitäisi varoa kättäsi.” Epäröin, mutta vaihdoimme sitten kantajaa ja Alexiina otti Hugon syliinsä. ”Äiti, Hugo huutaa taas.” Oliver oli tullut lastenhuoneen ovelle nyrkki hieroen unisena silmäänsä. ”Anteeksi...”, sanoin hiljaa. ”Hae isän yöpöydän laatikosta korvatulppia”, Alexiina opasti, ”mutta varovasti, jos hän yhä nukkuu.” Oliver hävisi. ”Anteeksi”, kuiskasin taas. ”Älä hupsi”, Alexiina sanoi kuin ohimennen, ja heijasi ja supatteli lempeästi Hugolle. Huuto oli vaihtunut lohduttomaksi itkemiseksi. ”E-ehkä pitäisi siirtää lastenhuone yläkertaan… s-sitten se ei häiritsisi teitä niin paljon…” Nukuin itse yläkerrassa, mutta minulla oli huoneessani vauva-ajoilta hälytysradiopuhelin, jolla kuulin, jos Hugolla tai Dianalla oli jokin yöaikaan hätänä. Jos heidät olisi siirtänyt nukkumaan esimerkiksi Lotten tai Billyn vanhaan huoneeseen, Hugon yölliset huudot eivät herättäisi välttämättä enää kaikkia. En saanut ehdotukselleni vastausta. Hugon itku vaimeni hiljaiseksi nyyhkeeksi. ”Noin… joko helpottaa?” Diana käänsi omassa pinnasängyssään poskea. Ainakin hän yritti nukkua metelistä huolimatta. ”Mene nukkumaan jo vain, Gillian”, Alexiina sanoi taputellen pehmeästi Hugon selkää, kun tämä nikotteli hänen olkaansa vasten. ”Kyllä se jo tästä. Jään tähän siksi aikaa, että hän nukahtaa uudestaan.” ”Niin, m-mutta...” Alexiina nyökkäsi painostavasti. ”Maistuisiko lämmin maito?” Alexiina taivutti päätään nähdäkseen Hugon kasvot. ”Mitä sanot?” Hugo laittoi peukalon suuhunsa ja alkoi imeä. ”Emmeköhän me pärjää”, Alexiina totesi. Vastahakoisesti, mutta toisaalta myös huojentuneena, suukotin pienokaistani vielä ennen kuin lähdin takaisin yläkertaan. Kello oli juuri tasan kaksi yöllä, ja vaarin vanha kaappikello kumahti hiljaisesti toistamiseen mennessäni sen ohi takkahuoneen portaisiin. Hugon heikko nukkuminen ja pahat unet olivat iso ongelma. Olin puhunut niistä joskus neuvolassa, mutta sieltä oli ensin ehdotettu vain päivärytmin ja ruokailun tarkkailua, sitten mahdollisten verikokeiden ottoa ja lisätutkimuksia, mikäli kyse olisi jostakin fyysisestä kivusta. Windykin oli ollut huono nukkumaan pienempänä. Hänellä oli ollut vatsakipuja jo vauvana, mutta sittemmin ne olivat laantuneet – hänellä oli laktoosi-intoleranssi. En kuitenkaan muistanut Dewnin koskaan puhuneen, että Windy olisi saanut suoranaisia… yökauhukohtauksia. Kuten minäkin joskus. * Olin unohtanut, että Tyler oli luvannut jäädä seuraavana päivänä päivällisen jälkeen talolle. En ollut vieläkään leiponut hänelle mitään sellaista, mikä olisi ollut valmis ja hyvä, mutta olin vetänyt itselleni takarajan ystävänpäivään. Veisin hänelle silloin jotain mukavaa. Ihan kiitokseksi... ”Säkin näytät väsyneeltä”, Tyler sanoi kysyvään sävyyn ja sitten näytti heti sanojensa perään vaivaantuneelta. ”Hugolla oli painajaisia”, huokaisin vaisusti. ”Itki. Yli tunnin yöllä. Heräili vielä monta kertaa...” Tyler näytti yllättyneeltä ja sitten huolestuneelta. ”Onko se tavallista?” Syvä, pitkä huokaukseni sai hänet liikahtamaan levottomana. ”Ei hän yleensä huuda noin pitkään, mutta kyllä hän sen tapaisia... pelkotiloja on saanut. Yleensä hän herää kahdesta viiteen kertaan yössä itkuun, mutta se on ollut lievempää. Ei aivan näin… kamalaa.” Pelkkä Hugon epätoivon muistelu sattui sydämeen, vaikka poika olikin juuri nyt rauhallinen ja leikki hiljaisesti suuren palapelin ääressä lattialla Windyn kanssa. ”Kuulostaa… aika raskaalle”, Tyler epäröi sanojaan. En kiistänyt, etteikö se olisi. Se oli hyvin raskasta. ”Onko tutkittu, jotta hänellä on ehkä jotain kipuja tai…?” ”On sitä tutkittu, mutta ei mitään ole oikein osattu sanoa. Ja, kun Dianalla ei ole mitään, ja he ovat kuitenkin syömisen suhteen samalla ruokavaliolla…” Emmin. Kumpikin lapsistani söi huonosti, mutta eri syistä: Diana nirsoili Raicyn mielestä ’ihan kiusakseen’ ja oli niin sokerihiiri, että tahtoi aina vain jälkiruokia sekä herkkuja, mutta Hugolle taas vain ei ylipäänsä maistunut mikään muu kuin maito. Ja nimenomaan rintamaito. Tyler raapi otsaansa. ”Hmm… jos kyse olisi allergiasta, olisi tietysti ehkä todennäköistä, että kumpikin siihen reagoisi… luulisin. On se varmasti hyvä kuitenkin tutkia huolella, että selviää… tai en niin tiedä, miten lasten kanssa sellaisia asioita käsitellään, mutta jotta ainakin voi sitten poissulkea mahdolliset sairaudet...” Hän jäykistyi ja vaikeni. Oli kilttiä häneltä kantaa kaksosista noin huolta. Lämmin läikähdys heilahti rinnassani ja lämpö levisi poskilleni kuin puuteri. Painoin katseeni lattiaan. Istuimme sohvalla ja Tylerin jalka oli lähellä omaa jalkaani; farkkujen väri oli haalistunut polven kohdalta. Kun katselin hellämielisesti hänen jalkaansa, polvi alkoi nytkähdellä. Tyler liikahteli, kuin koettaisi kovasti miettiä, mitä seuraavaksi sanoisi. Minulla oli kuitenkin hyvä ja rauhallinen olo näinkin, ihan vain hänen lähellään, vaikkemme sen kummemmin puhuisi tai tekisi mitään erikoista. Diana juoksenteli keittiön, olohuoneen ja eteisen väliä ja jollotti jotakin laulua vetäen perässään jonkun kylpytakista irrotettua vyötä ja siihen sidottua pehmolelupossua. Alexiina tiskasi keittiössä ja hyräili itsekseen. Dewn istui yhä päivällisen jäljiltä ruokapöydän ääressä meistä välittämättä ja luki sanomalehteä käsi hajamielisesti pörrötellen hiuksiaan; ranchille tuli vain yksi Waterpnewsin lehti, ja hän tuli toisinaan lukemaan sen tänne Alexiinan, Raicyn ja Emilyn selattua sen jo aamulla tai päivällä läpi. Vilkaisin sivusilmällä Tyleriin ja toivoin saavani hänet kiinni yhtälaisesta katseesta, mutta hän tuijottikin poissaolevasti Hugoa ja Windyä. Minäkin sitten katsoin, kätkien hiljaiset sisäiset tunteeni. Diana oli kyräillyt Hugon ja Windyn touhuja ja marssi nyt heidän luokseen. Hän kiskaisi talutusnauhaansa ja löi sen päässä olevalla possulla Hugoa kasvoihin. ”Diana!” huudahdin yllättyneenä. ”Ei noin saa tehdä.” Diana ei uskonut, vaan oli aikeissa toistaa saman, kun Tyler minua lähempänä kurotti kättään ja tarttui vyöhön. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään; Diana vilkaisi häneen kerran ja päästi irti ja juoksi karkuun. ”M-minun täytyy varmaan alkaa heidän kanssaan iltatoimiin...”, huokaisin. ”Diana on selvästi jo yliväsynyt...” Tyler käänteli possulelua kädessään. ”Haluatko… tai siis, jos tarvitset jonkun nyt katsomaan meitä, niin… jos, vaikka autan siinä tai...?” Nostin ilahtuneena katseeni. ”Tekisitkö sen?” En ollut kehdannut pyytää, sillä en halunnut vaikuttaa epätoivoiselta tai vaatia Tyleriltä jotain, mistä hän ei välttämättä kehtaisi kieltäytyä, sillä oli niin mukava. Hän näytti itsekin nimittäin uupuneelta. Tyler nyökkäsi otsa kurtussa possulle. ”Seurasin viimeksi, kun Emily laittoi heitä nukkumaan, niin kai jonkinlainen idea jo siitä on, jotta lapset saa vuoteisiin. Pääsisit aiemmin levolle, jos jään heille lukemaan...” ”Diana p-piti kovasti tarinoistasi”, sanoin innoissani. ”S-siitä olisi suuri apu...” Kun Tyler jonkin ajan päästä koordinoimieni iltapesujen jälkeen oli lastenhuoneessa kirjan kanssa ja kaksi pyjamapukuista taaperoa seuranaan, en voinut kuin rakastua näkyyn. Olisin voinut jäädä siihen heitä katselemaan koko yöksi, tulevaksi viikoksi, vuodeksi, loppuelämäksi. Otin siitä hetkestä mentaalisen muotokuvan, jonka vielä jonain päivänä maalaisin. Siihen asti pitäisin sitä sydämeni salaisella seinällä. Ovenraossa muodostin vielä huulillani sanan: ” Kiitos”, kun Tyler kohotti katsettaan, ja näin hänen kasvoilleen nousevan pienen ”mitäpä tuosta” -hymyn; hymyn näkeminen sai vatsassani pulpahtamaan, kuin sinne olisi puhallettu saippuakupla, joka nyt hennosti jäi sisälleni leijumaan. Se myös oli ollut Tylerin ensimmäinen hymy pitkään aikaan, ja se oli ollut minulle tarkoitettu.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Jan 27, 2023 15:49:48 GMT
# Suhteiden verkossa # Parisuhteessa olevien mamman ja Kevinin suhtautuminen mun suhtautumiseen siinä, mikä mun kantani mamman vauvan suhteen oli, oli suhteellisen erilainen. Kevin kehui, että otin sen kypsästi ja asiallisesti, mutta rehellisesti sanottuna ei se nyt paljoa vaatinut. Mamman mielestä taas (ihan koska oli muhun muutenkin loukkaantunut) en ottanu sitä tarpeeksi vakavasti, kun olin vaan ”kohauttanut olkaa.” No. Mitä se halusi mun tekevän? Ryömivän itkien lattialla ja puivan nyrkkiä taivaalle siitä, että mamman uudella lapsella tulisi olemaan kehitysvammaisuutta? Eikö se olisi vähän nihkeää ja itsekästäkin, albeistista vai mikä se termi on. Mä en tajunnut mamman omaa suhtautumista: se voivotteli ja tuntui kieriskelevän itsesäälissä asian tiimoilta, surkuttelevan ”pienokaisen kohtaloa”, mutta toisaalta olin nähnyt sen hymyilevän melkein innostuneesti ja epäinhimillisellä kärsimyksen kaltaisella onnella? Is it okay to be creeped out by your own mother? Se taisi oikeastaan nauttia marttyyrin roolistaan, minkä selvästi nyt omaksui täydellä teholla, koska hänellä tulisi olemaan erikoistukea ja -tarpeita omaava lapsi. Mä sitten olin kai ollut vain jonkinlaista etukäteislämmittelyä… Voi hyvin olla, että haistelen Kevinin ajatuksia väärin, mutta musta tuntuu, että sitä vähän nolottaa mammasta paljastunut hurskaus. Tai siis, ei sen kai niin yllätyksenä olisi pitänyt tulla, ottaen huomioon, että mamma on raahannut Keviniä useita kertoja rukoushetkiin ja tapaamaan kirkkopiirin ystäviään, sekä lukee iltaisin aina yhden psalmin tai jeesustelupätkän Raamatusta ääneen ennen nukahtamista? (Luojan kiitos - oho, ironia - että mä olen välttynyt pidemmälti sellaiselta. Joskus, kun olin pieni, mamma vei muakin kuuntelemaan kuivimpia ja pitkäveteisimpiä hölinöitä mitä kuvitella saattaa, mutta kai se jossain vaiheessa alitajuisesti tajusi mun olevan lähempänä antikristusta kuin Messiasta - ja täten niitä, joita ei mikään enää pelasta - joten jätti konvertaatiot sikseen.) Mutta ehkä Keviniä nolottaakin se, että sille on vihdoin paljastunut kaikessa komeudessaan mamman kieroutunut mielihyvä, kun joku, johon sillä on täysi valta, on selkeässä altavastaajan asemassa. Take that as you may, my man. Not my marriage. ” Rajuu”, Tom-Tom sanoi, kun kerroin sille. ”No emmä nyt tiiä.” ” Juu.” ”Jos multa ihan rehellisesti kysyttäis, sanoisin, että mamma suunnitteli koko jutun.” ” Vauvan?” ”Ei kun – tai siis joo, mutta sen, että se on erityislapsi. Jolla on jonkinlainen sairaus tai muu juttu. Niin kuin mulla.” ” Juu. Onks sulla kehitysvamma?” ”Kiitti.” ” Juu.” Naisen ääni keskeytti: ” Dire victory.” Sipaisin tyytyväisenä näkymättömiä viiksihiutuloitani. Goodbye, Axe. Long live Shadow Fiend and the eternal darkness... Gg, T0MAT0MA-STER kirjoitti chättiin. Sitten sen ääni kähisi taas kuulokkeista: ” Koska muutat?” ”Oon maksanu jo takuun ja ensimmäisen vuokran, että… pian. Miten sulla menee siellä koulussa?” ” Sillai juu.” Mun kaverin aina yhtä vivahteikkaat artikuloinnit. Peli palasi aloitusikkunaan. ” Vielä?” ”Mmm… emmä oikein tiiä, täytyis varmaan lähteä käymään tallilla. En oo käyny kun tunneilla ja ehkä vähän lintsannu Dragonin hoitohommista. Ei oo jotenkin natsannu.” ” Juu. Ai nii”, Tomin ääni sanoi hienonhienolla, vain sen hyvin tuntevien tulkittavissa olevalla sävymuutoksella viitaten jonkin asian yhtäkkiseen muistamiseen; mun kaverilla oli aina samanlainen tasapaksu ääni kaikissa tilanteissa ja tunnekuohuissa, se oli vankka kuin kallio ja ihailtava ominaisuus. ” Mä en kai lähettäny sulle videoita sieltä Floridasta.” ”Et.” ” Juu. Otin videoo sieltä hevostallilta. Ei olis kai saanut.” ”Ai?” aloin kiinnostua. ” Meidät kai heitettiin ulos.” ”Ne haistoi, ettet sä oo hevosihmisiä.” ” Juu. Mutta lähetän sulle, jos haluut.” ”Hell yeah, haluan.” Totta kai mä haluaisin nuuskia ja tunkea pitkän vinon nenäni Billyn ällöttävän täydelliseen elämään. En seurannu sitä enkä Amyä aktiivisesti somessa, koska üüü nüüb se olis ollut noloa, jos ne tai joku tietäisi, mutta joskus kun muistin, stalkkasin pikkasen. Amy ei tehnyt kovin mua kiinnostavaa matskua, koska… joku teistä nyt varmaan kyllä järkyttyy, mutta mua ei iiihan niinku mielettömästi kiinnosta korut tai sisustus tai vaatteet tai... Amy on ihana ja mielelläni katselisin sen kauniita kasvoja puhumassa hennolla rauhallisella äänellään japanilaisista korukivistä, mutta se nyt vain ei ole mun juttu noin niin kuin sisällöllisesti ja muista syistä en viitsi muuten sitä tuijotella, koska Amy on kuitenkin varattu ja naimisissa oleva nainen, ja mä olen kunnian mies, vaikka moni voisi muuta väittää. Mutta on siellä välillä ollut enemmän hevosaiheisiakin juttuja, ainakin jotain ratsasteluja rannalla ja vähän Billyn treenien ja hevosarjen kuvailua, mitkä on ollu inasen uteliaisuuttani enemmän ruokkivaa materiaalia. Billyn somessa on oikeastaan pelkästään tylsiä mustavalkosia otoksia milloin ilmeisen suurella ajatuksella asetelluista, mutta mulle niiden runollisuus jääden tyystin aukeamatta (paitsi että ”omakehu ja raha haisee”), esineistä, kuten drinkeistä terassilla vasten auringonlaskua, tai kahvikupista ja savuavasta sikarista, tai sen ökyrikkaasta kellosta ja ratsastusruusukkeista ja ilmeisistä merkkivaatteista otettuja siluettimaisia potretteja. Joskus mukana on maisemakuvia tai abstrakteja heijastuksia tai vastaavia, mutta ei nekään herätä mussa suurta tunteenpaloa. En silleen ymmärrä valokuvauksen päälle, ja ehkä ne jonkun asiantuntijan mielestä on hienoja ja oivaltavia ja mitä ikinä, mutta mulle ne on vaan meh. Eikä ne muka hillityt selfiet peilin edessä miesmallimaisissa poseasennoissa käsi hiuksissa tai tyylikkäästi takinkauluksessa tee mua kosteeksi nekään. Yök. Enkä ees tiedä miksi katselen sen somea, koska aina rupeaa niin penteleesti vaan vtuttamaan. Addiktoivaa itsekidutusta. Ja, jos nyt ootte silleen, että no mitä sä sitten postaat, Crid, jos kerran oot niin kärkäs arvostelemaan muita, niin tiedoksenne, että mä laitan superharvoin Mëmageen itse yhtään mitään. Ja, jos laitankin, ne on lähinnä meemejä. En mä nyt omaa pärstää laittaisi kaikkien pilkattavaksi kuin julisteeseen vilkkaimman kaupan ikkunaan. En mä ihan tyhmä tai delusional tai huomionhakuinen ole. Mitä sisältöä mun elämässä muka on, että se ketään kiinnostaisi? Mua ei kiinnosta kuvat ja päivitykset mun elämästä. ”Hei kaikki, tänään kakka kulki tosi hyvin ja vatsa tuntui hyvältä, vitsit on loistava olo!”, ”Moi, ajattelin vaihtaa lakanat, kun en kai kuukauteen oo, mutta sitten taas toisaalta, eikö samoissa lakanoissa pitkään nukkuminen oo enemmänkin ekoteko?”, ”Onko kenenkään koskaan onnistunu pokata vakavaa suhdetta ja tyttöystävää bordellista...? Asking for a friend --” ...Paljonko sataisi tykkäyksiä? Tom-Tom ei ole somessa ollenkaan. Viisas teko. Kännykkä karjaisee hiiren vierellä. Tomin lähettämä video latautuu ja painan play. Ensin on tärisevää kuvaa, kun Tom kävelee kohti oletettua tallirakennusta. Vaikka se ei ookaan mitenkään tahallista, jotenkin sen onnistuu jäämään kuvaamaan edessä kävelevän - kenenkäs muunkaan - kuin Mister Perfectin tyköistuvaa perää. I swear to god, oon joutunut Billyn ahterin uhriksi liian monta kertaa yhden elämän aikana. (That doesn't sound right...) Yritän tihrustaa, että ymmärtäisin mitä tapahtuu ja miltä Sunny Horsessa näyttää, mutta Tomin mielestä on parempi kuvata nyt Billyn uuden oloisia putipuhtaita kenkiä, jotka aivan varmasti joku mustaihoinen nuolee siellä joka ilta puhtaaksi. Sori. Oon kauhee ihminen. Sitten näen Deluxen pään. Se on kyllä nätti hevonen, myönnän. Ja sen vieressä karsinassa vilahtaa jotain... musta, valkopäinen varsa. Wait, what? Billy selittää jotain, mutta taustalla kolahtaa ja kitisee jotain metallista niin lujaa, että se vähän särkee audiota. Mikä tomaatti Tomilla on puhelimena vielä herran vuonna 2023?! Joey vilahtelee välillä näkyviin. Taputtaa Deluxen poskea. ”Voinko ratsastaa sillä?” ”Et!” Naurahdan ääneen. Oikea Billy-vastaus. Pätkä loppuu, mutta Tom-Tom on jo pistänyt toisen tulemaan heti perään. ”...No niin, missä on se murhapaikka?” Joeyn ääni kajahtaa kirkkaana ja häijyn odottavaisena. Mun hermopinkeet kiristyy. Tom-Tom kuvaa awkwardisti Joeyn ohi ja sitten tallikäytävän kumpaakin päätä, ikään kuin siellä tapahtuisi jotain kiinnostavampaa; tai kenties etsien Sitä Paikkaa. Mua alkaa äkkiä oudosti nipistelemään ja yrjöttämään. En oo varma, haluaisinko nähdä - sen paikan, missä mun koulukiusaajani teurastettiin... - vai en. Koska osin kuitenkin haluan, mun parempi puolisko tuntee asiasta kuvottavaa tuomitsevaisuutta. Joku isompi mies lähestyy kuvaruudun kulmassa, mutta Tom kääntyy juuri poispäin niin, että kuulen vain matalan äänen murahtavan jotakin. Billykin puhuu. Tuijotan Deluxen karsinan tummanturkoosinsinisiä kaltereita, koska muuta mulle ei esitellä. ”Täällä ei meluta eikä huudella asiattomuuksia. Tämä on ammattilaistalli, ei ratsastuskoulu!” Miehen ääni taustalla on aika vihainen. ”Tänne ei myöskään tuoda asiattomia vierailijoita. Mitä asiaa?” ”He halusivat vain tulla käymään ja katselemaan paikkoja –”, Billyn ääni puhuu, ja Tom kääntää kännykkäänsä niin, että näen Billyn selän ja palan isosta parrakkaasta miehestä seisomassa käytävällä. ”Ei! Tallikierroksista on aina sovittava etukäteen ja sen suorittaa joku henkilökunnasta. Ei yksityisvierailuita ilman erillistä lupaa.” Billy väittää vastaan, mutta se tuntuu menevän kuuroille korville. Miehen naama näkyy Billyn ruskean tukan takaa, mutta Tom kuvaa Deluxea, jonka luona seisoo vieras silmälasipäinen mies. ”Ei yksityisvierailuja! Kuvaatko sinä?” partamies ärskäisee yhtäkkiä, ja Tomin kamera heilahtaa. ”Lopeta välittömästi! Täällä ei kuvata!” Mies lähestyy vinossa olevaa kuvaa valtava koura koholla, maailma tärisee - Video päättyy. ”Lol.” ” Juu.” ”Kova juttu. Mutta se varsa oli kyllä sairaan makee. Näytti tosi oudolta.” Tyypillistä. Totta kai Billy Centerin ensimmäinen kasvatti olisi jonkinlainen überharvinainen väri-ilmestys, vaikken hevosten väreistä mitään (edelleenkään) niin tajunnutkaan. Samalla, kun kippasin loput limutölkin pohjalta kitaani, avasin kännykällä Mëmagen ja hain Billimasin tilin. Jep, siellähän sillä oli siitä (mustavalkoinen) kuva: hämmentävän näköisestä sinisilmäisestä varsasta, jolle joku näytti kaataneen maalipurkin päähän. Kuvatekstinä luki: Deluxen ensimmäinen varsa, Jin-Gitaxias. Tyrskäytin soodat nenästä. ”Pelaako se Magic: The Gatheringiä?!” ” Jaa mitä?” ”Mee kattoon sen somesta. Sen videolla olevan varsan nimi on Jin-Gitaxias!” ” Jaa. Cool. Hyvä nimi.” Jin-Gitaxias oli cool. Sininen Phyrexian. Mä olin aina all in edes etäisesti liskoa muistuttaviin magiaörkkeihin, vaikka niiden statsit ei sitten mitään parhaita aina oliskaan, joten hell yeah!! En olis ikinä uskonut, että Billy oli MTG-fani. Se ei vaikuttanu niin nörtiltä. Siis: se ei vaikuta ollenkaan nörtiltä. Hyvin anti-nerd. No Nörde. Ja mä taas olin The Nörtti, joten Billy siis oli mun täydellinen vastakohta. Tykkäsin MTG:stä ja pelasin sitä joskus Tomin kanssa, mutta meidän muu D&D-porukka ei ollu yhtä innostunut, joten meitä oli vaan kaksi. Hetken kuvittelin, miten Billy olisi meidän peliporukassa ja kuinka löisin sen lohikäärmeiden armeijalla… tai ei sen tarvi olla edes pelissä, oikea maailma kävisi hyvin sekin... ”Pelaako Amy?” kysyin käsi kurotellen puoliksi näppäimistön päällä lojuvan sipsipussin sisään. ” Ei. Mun tietääkseni.” Tunsin jotain olkapäällä ja säikähdin; riuhtaisin kuulokkeet päästä ja tuijotin mamman totisiin, tiukkoihin kasvoihin. Sen huulet kaartui molemmista päistään alas tavalla, jota se useimmiten oli tehnyt vain Simonista puhuessaan. Viime päivät se oli tehnyt niin musta puhuessa. Se ei ollut kauheen imartelevaa, jos totta puhutaan. ”Taasko syöt niiden päällä?” hän kivahti ja siirsi sormensa mun hartialta osoittamaan sipsipussiin ja näppäimistöön. ”Tiedäthän, muruset menevät sinne väleihin ja itävät siellä kammottavia bakteeripesäkkeitä, ja sitten koskettelet niitä ja laitat sormet suuhusi ja saat tappavan taudin, sillä immuniteettisuojasi on niin heikko –” Hivuttauduin laittamaan mikkiä äänettömälle. Tom-Tom oli jo oppinut, että jos yhtäkkiä kuuluisi mamman narinaa ja lakkaisin vastailemasta, kannatti vain vaieta, kunnes palaisin henkiin. ”En ollenkaan usko, että se onnistuu, Crid”, mamma totesi ja jotenkin sen oli taas onnistunut tulla SIPSEISTÄ siihen johtopäätökseen, että mä en voisi asua siitä erilläni. ”Mitä sinun yksinasumisestasi oikein tulee, saat ruokamyrkytyksen –” Tyynesti nostin kuulokkeet takaisin päähäni. Ehdin nähdä mamman loukkaantumisen sen silmissä, kun käänsin sille selkäni, mutta ihan totta. Oli vain niin ja niin pitkä aika, kun mies jaksaisi niin alentavaa puhetta ja säälivää katsetta. Mä en ollut rampa tai jotenkin vajaa (no offense to anylessbody) kuin ehkä siinä, miten parittelukumppaneita houkuteltiin, ja mamman asenne alkoi ihan totta olla MUSTA loukkaavaa. Oliko se edes tullut ajatelleeksi sitä? ...Jaha. Mamma oli tällä tuulella: se jatkoi jurputustaan, vaikka tein selväksi, etten kuuntele. Sen ääni kuului tasaisena, mutta epäselvänä mölinänä. Laitoin Sunrise Avenuen Fairytale Gone Badin soimaan. Näin silmäkulmasta mamman elehtivän vihaisesti. Se tarttui sipsipussiin, nosti sitä ja levitteli käsiään. Ummistin omat silmäni. Menis jo pois. ”CRID.” Avasin silmät. Mamma tuijotti mua hyytävästi. Vedin kuulokkeet taas kaulalle. ”Mitä??” Mutta mamma ei sanonutkaan mitään. Se tuijotti mua selvästi syvästi loukattuna ja kosteus lisääntyi sen silmissä kuin kihomadot arsen reiässä. Kyllä se vähän pahaa teki, koska loppuviimein olin mammanpoika enkä halunnu sitä satuttaa, mutta ai että se oli joskus niin rasittava. ”Ei mitään”, mamma sanoi marttyyrimäisesti, vaikka sen elekieli huusi kaikkea muuta. Se laski sipsipussin takaisin mun pöydälle ja lähti huoneesta. Jättäen oven auki. Mihis kärpässieni pilkuistaan… Laitoin Tom-Tomille poistumisviestin ja kirjauduin ulos. Olin vaihtamassa pitkähihaista lyhythihaisen T-paidan tilalle, kun Kevin kopautti rystysillä mun oveen ja astui sisään. ”Saako tulla?” Kohautin välttelevästi hartiaa ja haistoin toista sukkaani arvioiden, vieläkö ne kestäisi käyttöä tän tallireissun. Kevin asetteli sovittelevaista ilmettä. ”Riitelittekö te Janen kanssa?” ”Mamma riitelee, en mä.” Olin heti puolustuskannalla. ”Sainko mä sen taas itkemään?” ”Noooo...”, Kevin venytti (eli sain). ”Jane nyt herkistyy monista asioista, varsinkin… näinä päivinä.” Olin vetänyt sukat jalkaan ja napannut reppuni ja käännyin happamana Keviniin päin. ”Mä muutan kotoa, piste. Mamma pitää mua edelleen nelivuotiaana. Se on noloa ja se on ärsyttävää.” ”Ymmärrän.” ”Mutta se ei. Ja mä en jaksa joka kerta vängätä ja vakuutella sille, etten aio kuolla. Kuka sellasta edes voi luvata? Ei siihen voi kokonaan vaikuttaa. Jos joku rattijuoppo ajaa tänään tiellä päältä niin, että mun suolet lentää, minkä mä sille voin?” Mulkoilin Keviniä, vaikka en mä sille vihainen ollut. Enkä mä kai ollut mammallekaan, tavallaan, olin vaan turhautunut. Ja pikkuriikkisen pettynyt, ettei mamma nähnyt mua sellaisessa valossa kuin olisin toivonut, että se mut näkisi. Kevin ei hyssytellyt tai muutenkaan koettanut kumota mun sanojani, ja pidin siitä. Pidin siitä, että Kevin antoi mun joskus päästää suustani aika sensuroimatontakin materiaalia, eikä se pelästynyt tai tuominnut mua niiden perusteella. ”Tiekkö mitä”, lisäsin yhtäkkiä nelivuotiaan uhmassa, joka muhun oli iskenyt, ”jos mä nyt meen ja kerron mammalle minne oon oikeesti menossa, mitä sitten? Mitä se sille voi? Jos mä nyt kerron, että meen tallille, mitä se…” Sain hulluudenpuuskan. ”Mä sanon sen sille.” Ja painelin Kevinin ohi odottamatta sanaakaan. Mulla oli kädet nyrkeissä ja suu tiukkana viivana ja marssin suoraan keittiöön, missä mamma tiskasi. Ja se tiskasi aika vimmalla, joten ainakin oltiin emotionaalisesti samalla aaltopituudella: vihaisia ja varmoja omasta oikeassa olemisesta. ”Ihan vaan sullekin tiedoksi”, julistin ja perse kun ääni alkoi väristä, vaikka tiukkuudesta pidin yhä kiinni, ”että mä lähden nyt tallille ja sä et voi sitä estää!” Mamman vaahtopeitteiset kädet pysähtyi kesken hankausliikkeen. Töllötin sen kasvoprofiilia, pienen ja aika ruman surkastuneen näköisen korvan taakse harottujen punertavien suorien hiusten reunustamana. Sen olkapäät nousi. Äkkiä ajattelin, että suuremman vaikutuksen oikeastaan tekisi kävellä pois, ja niin tein; ennen kuin mamma ehti tehdä mitään, marssin eteiseen välittämättä hiljaisesta Kevinistäkään, tungin kengät jalkoihin ja otin takkini ja piponi ja painelin pihalle, poistuin näyttämöltä. Bussissa noin puolimatkassa Orange Wood Ranchille se vasta taas iski: mitä mä olin juuri mennyt tekemään?! |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Jan 30, 2023 16:45:48 GMT
# Musta komedia # Tätä te varmaan ootte odottaneet. Mä en niinkään, mutta tiesin, että joskus se tulisi. Elämä oli ihan kivaa niin kauan kuin sitä kesti, ja kieltämättä mäkin sorruin optimismiin toisinaan uskoen, että ehkä mä voisin elää vanhaksi ja päästä haudan lepoon vasta mamman jälkeen, enkä sitä ennen. Jos mun elämäni olisi kirja tai tarina, joku voisi sanoa, että koko sen tarkoitus on alusta asti ollut johdattaa tähän suureen kliimaksiin, draaman kaaren huippukohtaan, tarinan keskeisimpään konfliktiin, jossa mamma saa viimein tietää mun harrastaneen siltä salaa ja ratsastaneeni hevosilla 15-vuotiaasta asti. Ja kuten kerrontarakenteeseen kuuluu, sen jälkeen alkaisi alamäki kohti loppuratkaisua. Se olisi luisua vaan, ei enää pieniä hypähdyksiä toivonpilkahdukseen, koska mun tarinani olisi tragedia. Tai musta komedia. Mamman näkökulmasta kuuluisin kauhugenreen. Eikä mun tarinassani olisi mitään kivaa ”yhdeksäntoista vuotta myöhemmin” -epilogia, jossa saisin saatella lapseni onnellisena kouluun, eikä astma ole vaivannut enää koskaan, kaikki on hyvin. Ehkä kaikista koomisinta ja ironisinta koko jutussa/lopussa on se, että aiheutin sen ihan itse. Mistä sen tietää, mitä kohtalo oli suunnitellut mun tarinani sivuille, mutta mä kolmenkymmenen sekunnin idiotismissani päätin varastaa Kohtalottaren kynän ja vetää mustalla tussilla suunnitelmien yli: CRID MÖLISEE ITSENSÄ KUSEEN. Asento. Käsi lippaan. On ollut ilo palvella teitä, rakkaat ja läheiset mielikuvitusystäväni, jotka olette jaksaneet kuunnella mun edesottamuksiani tähän asti. Mutta tähän se on jäävä. Crid Malbor kiittää ja kuittaa. * Mietin vakavissani erilaisia keinoja tappaa itseni nopeasti ja kivuttomasti, kun pääsin tallille. Helppoja keinoja oli vaikka joka sormelle ja varpaalle mistä valita, eikä siihen mun kohdalla paljoa vaadittu: sen kun menisin imppaamaan vähäksi aikaa heinäparvelle oikein kunnolla, saisin maailman luokan tukkokeuhkokohtauksen ja tukehtuisin tai putoaisin sieltä niskoilleni alas (ehkä Kohtalotar/Grim Reaper säälisi mua edes sen verran, että ajoitukseni osuisi yksiin Misan kävelyn alapuolella kanssa ja se olisi viimeinen asia minkä näkisin – sen kauniit kasvot – ja se veisi mut mennessään kuin Shinigami). Oon kuitenkin sen verran nössö, etten pidä ylimääräisestä kivusta, kun koko elämä on ollut muutenkin pelkkää kipua, joten en mitenkään erityisen innoissani halua maksimoida sitä kuolemankaan hetkellä. Dragon oli tunnilla maneesissa, joten menin tuijottamaan sitä kuin se voisi kertoa mulle miten kohdata loppujen loppu (sillä ratsastava noin 14vee tyttö varmaan kuvitteli, että tuijotin sitä – ainakin se näytti suhteellisen pelästyneeltä yhdessä kohtaa ja mulkoili mua tunnin päätyttyä tuodessaan Dragonia tallin puolelle). ”Haluutsä ottaa tän?” se kysyi ja melkein tunki jo ohjia mun suuhuni. Sitten se puolittain juoksi karkuun, heittäen muhun vielä katseita olkansa yli. Mutta mä en nyt välittänyt kenestäkään tai mistään muusta, kuin turrasta paniikista, joka jäädytti mun suonia ja samaan aikaan kuitenkin myös kiihdytti sykettä. Inhottava kombo. ”It’s you and me, buddy”, kuiskasin Dragonille, joka luimisti Dollylle, jota toinen tyttö vei meidän ohi. ”Ja kohta pelkästään sä, yksin sinä...” Niiskaisin, kun sierainta kutitti. Hoidin Dragonia niin paatuneen hitaasti ja yksityiskohtaisesti, etten koskaan edes Savannahin kanssa kilpaillessani tehnyt niin huolellista työtä. Ah… ne ajat tuntuu nyt kaukaisilta ja melkein kirpeän suloisilta. Jos Savannah justiinsa nyt tähän tulisikin, katsoisin sitä ihan uusin kuolevan miehen silmin ja ehkä sanoisin jotain kaunista… kehuisin sen hiuksia tai paitaa tai mistä naiset nyt yleensä tykkää, että miehet niitä huomioi… saattaisin jopa antaa sille halauksen; joko se hyväksyisi sen ja tietäisin, ettei maailma niin paha paikka loppujen lopuksi koskaan ollutkaan, tai sitten saisin toivomani armomestauksen nopeammin kuin ehtisin sen kurvikkaasta kehosta otettani kunnolla irrottaa… Mutta ketään ei tule. Kukaan ei huikkaa tallikäytävällä: ”Hei, onko kukaan nähnyt Cridiä?” Kukaan ei tule Dragonin karsinalle rupattelemaan tai edes sanomaan, että muista laittaa sille viltti, kun se hikosi tunnilla… Miten silloin sen ainoan kerran, kun ilahtuisin ihan kenen tahansa seurasta, ketään ei ole missään? HEL-LO? Mitä ihmisen pitää tehdä, että joku välittää tässä kylmässä julmassa maailmassa!! Tää on mun viimeinen päiväni täällä ja koko pallolla!! No, ainakin mulla on Dragon, jota tosin kiinnostaa paljon enemmän heinänsä kuin mun tunteenpurkaukseni, kun heittäydyn sen kaulaan ja haistan lohdullisen hevosentuoksun. Se tolvana ei edes ymmärrä, että mä tulen kuolemaan sen puolesta, sen takia. Vietin valehtelematta kaksi tuntia hoitsuheppani luona harjailemassa ja haromassa sen mustia jouhia, kunnes sen heinät alkoi ehtyä ja sitä rupesi ärsyttämään, että hengasin niiden päällä ja tiellä, kun se oli tehnyt päivän työnsä ja halusi vain ladata akkujaan ihmisvapaana. Ymmärrettävää. Huokaisten haikeana, keräsin sen harjat laatikkoon, suljin boksin ja lähdin laahustamaan satulahuonetta kohti. En ollut vielä katsonut puhelinta kertaakaan (se oli tallilla mulla aina äänettömällä), ja nyt hyvin varovaisesti vilkaisin siihen kellon myötä. Ei yhtään puhelua. Mamma ei ollut soittanut…? Ei kertaakaan? Pysähdyin, koska musta se oli niin yllättävää. Oliko se hyvä asia? Paha asia? Tosi paha asia? Päässä myllersi ja oli kamalaa, etten tiennyt; en tiennyt pitäisikö huolestua vielä lisää vai viritellä koukkuun minimaalista onnenmatoa... Ehkä Kevin oli asialla. Se, tai sitten mamma oli pyörtynyt mun lähdettyä ja oli yhä taju siunatusti kankaalla. Aukaisin satulahuoneen oven ja tajusin parin sekunnin viiveellä, että jotain oli off: huoneessa istuvat huopia karvoista muka harjaavat tytöt oli vaiti suut vihaisesti supussa, vaikka olin aika varma, että täältä oli kuulunut säpäkkää kälätystä juuri ennen ja mun avatessa oven. Vasta, kun olin työntäny Dragonin harjapakin omalle paikalleen sen kaappiin, kuulin supinaa ja ehdin kääntyessä nähdä toisen tytöistä puhuneen toiselle käsi suun edessä; se lopetti, mutta molemmilla oli yhä arvosteleva kireä tuijotus, jota ne ei erityisemmin peitelleet. Tajusin, että toinen tytöistä oli se Dragonin tuntiratsastaja. ”Moi”, sanoin sen kummempia miettimättä. Olin huomionkipeä, what can I say. En tienny ketä ne oli, mutta olin saattanut kyllä nähdä kumpaakin tallilla ohimennen ennenkin: mulla oli surkea kasvomuisti, eikä nimipää paljoa sen kehuttavampi. Tyttö, joka puolestaan taisi olla sama, joka vei aiemmin Dollya mun ja Dragonin ohi (tunnistin vaan erikoisen glitterisinisestä hupparista, en ollu muuten katsonu sen kasvoja ollenkaan, tosin jotain tuttua niissä oli...), vastasi: ”Moi”, mutta ei mitenkään iloisella tai kovin ilahtuneellakaan sävyllä. Ja sitten, nähtävästi rohkaistuneena tai ärsyyntyneenä – en ollu varma – musta ja mun ilmeisen epätoivotusta reagoinnista niiden läsnäoloon, se töksäytti suoraan: ”Ootsä ihastunut Jennyyn tai jotain?” ”Täh?” ”Niin, ootko. Jennyyn.” ”Kuka se on?” mä mestari sanoin: mulla oli nyt pikkasen enemmän mielen päällä, eikä mikään niistä ollut liittynyt kehenkään Jennyyn tai näistä tytöistä kumpaankaan edes etäisesti. (Miks musta tuntui, että ton glitteripaidan nimi oli joku Erin... Ellie...?) Glitterihuppari aukaisi suunsa ja henkäisi ääneen diivojen pöyristymistyyliin, ihan kuin olisin haukkunut sen äitiä naispuoliseksi koiraksi tai jotain. Ne katsoi toisiinsa ja vaihtoi musta kommentteja pelkällä katseella tavalla, johon kundit ei tuu koskaan pystymään. Se on puhtaasti naisten taito. Sitten ne katsoi taas muhun tutkivasti. ”Miks sä sitten tuijotit sitä koko ridatunnin?” ”En mä siihen oo...”, möläytin. Ja korvannipukoita alkoi heti savuttaa. Ne kohotti kulmiaan. Saamarin tytöt, ne huomaa aina kaiken ja lukee sua kuin olisit pöydälle unohtunut avonainen eilisen lehti. ”Sä tuijotit mua”, Dragonin ratsastaja yhtyi. ”Niin kriipyä.” Siinä vaiheessa osasin vihdoin yhdistää, että aah jaa, niin, sä oot siis Jenny? Samaan aikaan sen glitterikaveri jatkoi: ”Kehen sä sitten oot?” ”Ai mitä oon?” Tytöt katsoi toisiinsa ja kikatti hiljaa. ”Niin, kehen sä oot ihastunu. Koska me tiedetään yks, joka on ihastunu suhun!” Vanhalta Cridiltä – eli kirjaimellisesti eilisen Cridiltä – olisi voinutkin vielä pudota pöksyt nilkkoihin sen kuulemisesta. Ja kyllähän se itsetuntoa nytkin hiveli, että joku naispuolinen lajitoveri sanoi mulle jonkun ihastuneen muhun – mikäli siis tää ei ollut jokin tyttöjen kiero peli ja kusetus, koska kaikkihan sen tietää, että ne janoaa testosteroniltaan vajaavaisempien miesten verta nujertamalla ne valheellisilla vihjailuilla ja toiveenmurusilla lemmestä tai edes vain keskitason välittämisestä. Ne haistaa sellaiset heikot miehet, ja mä olen sellainen heikko mies. Joten olisin tällaisten mulle liian terävien ja ovelien femme fatalien riistaa kuin peura rekan puskurissa. ”Ei sitä saa kertoo”, Jenny yritti kaverilleen, mutta ei kovin tosissaan, ja taas molemmat hihitti. ” ’Crid on niin söpö’”, Glitteri matki jonkun kimittävää ääntä. Mun vatsanpohjaa kouraisi – aika mukavalla tavalla. ’Se vaikuttaa kivalta, se aina moikkaa ja auttaa, kun tarvii apua.’” Joo, niinpä …. – hetkinen, hold on… Ketä mä muka moikkailen? En mä tietääkseni ole ton kuvauksen kaltainen joviaali joka paikan pelastaja. Se on Dewn. Voi paska. Onko nää tytöt erehtyneet vai onko mun tuntematon ihailija erehtynyt…? Vai huijaako noi? Siristän silmiä epäluuloisena. Joku ei nyt täsmää. Ensinnäkin tietysti se, että joku muka olisi muhun ihastunut – joo, haha, hyvä vitsi, tätä en oo ennen kuullu – mutta myös se, että olisin muka niin hieno ja ihmeellinen tyyppi… Mähän menen tallilla pää painuksissa tai hupun syvyyksissä, välttelen kontakteja jos mahdollista, mä olen se, joka aina apua tarvii… Mä en aikoisi jäädä tähän pilkattavaksi. Lähdin vaan kävelemään. Mulla oli elämäni viimeinen päivä menossa, eikä siihen kuuluisi se, että jotkut pahuksen talliteinit vielä nolaisi mut viimeisinä elonhetkinäni. Ei tule kauppoja! Ilta ei ollut vielä tarpeeksi myöhäinen mun makuun, mutta kuten vanha viisaus tietää, niin routa porsaan kotiin ajaa. Muhun iski jäätävä heikotus ja nälkä ja, kun en ollu ottanu mitään evästä kotoa dramaattisesti lähtiessäni niin… Olisin voinu hakea tallipuodista jotain, mutta eihän mulla tietenkään ollut yhtään rahaa mukana eikä tallipusakankaan taskuihin ollut unohtunut kolikoita… Voisin mennä kotiin kuolemaan, mutta toisaalta saisin varmaan syödä ensin, ettei tyhjällä vatsalla tarvitsisi tyhjää potkaista. Viimeinen ehtoollinenhan on pyhä toimitus, kyllä mä mammassa voisin siihen vedota. Jos Jeesuskin sen sai, niin kai mäkin voisin ainakin pyytää. Kävin vielä yhden viimeisen kerran Dragonin luona. Se mulkaisi mua: Etkö jo kerran lähtenyt? I’m gonna miss you, too… Vingutin bussikorttia ja poiketen normaalista, jäin etupenkkiin. Siinä sitten hytisin ja jokaisen renkaiden rullaaman metrin myötä mestausterä välkähti sieluni silmissä. ”Tunsitkos sinä sitä tyttöä?” bussinkuljettaja alkoi yhtäkkiä ja pyytämättä puhumaan mulle. Ehkä mä sitten kuitenkin välitin jotain sääliä herättävää tuoksua, joka sai ihmiset hellittämään kielenkantojaan, koska enhän mä kohta voisi niiden salaisuuksia enää muutenkaan kellekään kertoa. ”Sitä tyttöä, jolle kävi ohraisesti. Tosi kamala tarina. Kun tuolta hevostilalta kuitenkin tulet ja siellä tunnut usein käyvän, sehän oli tyttö sieltä, eikö ollutkin? Kamala juttu.” Hetken kauniin ajan olin jotenkin kuvitellut, että ehkä se oli ruvennut puhumaan samasta henkilöstä, joka muka oletettavasti oli muhun ihastunut (ja siten siinä huhussa olisi voinut jotain perää ollakin, jos random bussikuskikin asiasta tiesi), mutta eipä tietenkään. Masennuin. ”Öö. Joo... joo, voi sitä kai niinkin sanoa.” ”Kyllä täytyy jollain viirata päässä ja pahasti, että sellaista tekee. Nuorelle ihmiselle, melkein lapsi vielä. Sääliksi käy vanhempia ja perhettä, miten mahtavat siitä selvitä? Ei sellaisesta kai ikinä selviä. Äitiä varsinkin käy sääliksi. Kamala tarina.” Nyökkäsin ja puristin huulia yhteen, mutta onneksi mun ei kauheasti tarvinnut osallistua keskusteluun. Yhden asian kuskin random yksinpuhelu mulle Emma Spenceristä kuitenkin herätti: aloin miettimään, oliko mun ihan ookoo heittää läppää tällaisista asioista, kuin oma (itseaiheutettu) kuolema ja äidin kunniamurhat. Joku, jonka mäkin olin oikeassa elämässä tuntenut ja tiennyt, oli ihan oikeasti lahdattu, eikä se ollut mikään vitsinaihe. Mutta mun huumori oli mustaa ja asiatonta ja heikoilla kuin somali jäillä, eikä kukaan toivottavasti ottanut sitä liian tosissaan. Ainakin anelen niin. Oikeasti oon ihan kiltti ja avulias ja söpö (not just my words anymore, you know!). Eikä mamma mua oikeasti murhaa. Mutta oon silti kyllä aika huolissani siitä, miten tää asia ratkeaa parhain päin: olisi masentavaa muuttaa kotoa entistä pahemmissa väleissä. Ja, ettei mamma aiheuta itse itselleen jotain turhaa stressiä nyt tän johdosta. Ehkä mä olin ollut osin häijyillä tarkoitusperillä, kun olin menny sen tölväisemään lähtiessäni, mutta mamma, vaikka olikin välillä raskas, oli myös rakas ja raskaana ja sillä oli omat huolensa sen vauvankin tulevaisuuden ja terveyden suhteen, että se tuskin tarvitsi ala-arvoisesti ja ikäistään parikymmentä vuotta nuoremmin käyttäytyvän poikansa lisäävän tuskaa. Ehkä pyytäisin anteeksi, kun menisin kotiin… heti ensitöikseni. Ja tulipahan vain mieleen, että olisin mä voinut mennä omaan kämppääni yöksi. Mullahan oli tätä nykyä asunto. Olisin voinut paeta sinne ja pitkittää kohtaloani mahdollisesti seuraavaan aamupäivään asti. Mutta toisaalta, ei mulla ollut siellä asunnossa mitään ja kylmällä kovalla lattialla nukkuminen olisi ollut aika epämukavaa… eikä se olisi ollut oikein. Ei aikuisen käytöstä. Kiitin kuskia ystävällisemmin kuin yleensä, ja näin sen ilahtuvan. Siitä tuli mullekin hyvä mieli. ”Pidäs sinä kuitenkin huolta itsestäsi”, se huikkasi ennen kuin liukuovet kelautui kiinni. Lähdin kävelemään pysäkiltä kotia kohti. Mulla oli rauhallinen olo. Vitsit alkoi olla lopussa. Ei enää sarkastisia, itseironisia heittoja; ei mukahauskoja sanaleikkejä tai mustaa huumoria. Oli vain minä ja tyyni ilta punertavalla taivaalla ja mamman ja Kevinin koti joka näkyi jo. Herra Perks työnteli lumia pihatieltään. Kumarruin nostamaan roskapönttöä pois tieltä, jotta se saisi paremmin hankeen työnnettyä – ihan vain ohimennen sen tein hyvää hyvyyttäni – ja se mulkaisi muhun kuin olisin heittänyt sitä lumipallolla takaraivoon. Huokaisin viimeisen kerran, väänsin avainta lukossa ja astelin sisään. Ensimmäinen merkki siitä, että olin tehnyt oikein ja universumi palkitsi mut siitä hyvästä, oli vieraan kengät eteisessä. Lisäaikaa. Ulkopuolinen, toivottavasti puolueeton tuomari. Saisin sittenkin oikeudenkäynnin. Ne oli tasapohjaiset, pehmeänlampaanvillaisen vuoratut tohvelimaiset talvimonot. Toinen merkki oli niiden kanssa yhteen kuuluva tuntematon violetinpunainen toppatakki naulakossa. Kolmas merkki oli nimettömän naisen ääni keittiössä. Ja naurua. Keittiöstä kuului naurua, useamman ihmisen naurua. Ei kuulostanut siis ollenkaan niin pahalta, kuin mitä olisi voinut kuvitella. Riisuin omat kenkäni ja takkini ja piponi. Kävin pesemässä kädet ja haistoin nopeasti paitaa, oliko se imenyt itseensä kaiken Dragonista, heinistä ja lannasta. Tein myös jo tavaksi muodostuneen ruumiintarkastuksen itselleni paljastavien johtolankojen varalta, kuten eksyneen korren tai nenässä olevan turvetuhrun osalta, kunnes muistin, että eihän sillä enää ollut väliä. Salaisuus oli ulkona. Ja tietyllä tapaa, mä olin vapaa mies – vihdoinkin. Loin itselleni hyväksyvän katseen peilistä ja sitten menin keittiöön. Mamma, Kevin ja langanlaiha nainen istuivat kaikki pöydän ääressä. Ne olivat nautiskelleet pakastekakkua ja kahvia, koska siitä oli todisteita pöydällä yhä jäljellä. Odyn ja Timmyn leikkivät äänet kuului olohuoneesta: olin unohtanut, että nyt oli taas Kevinin viikonloppu tenaviensa kanssa. Siitä voisi olla hyötyä, että ne oli paikalla. Kaikki kolme aikuista kääntyi mua kohti viipyilevät hymyt yhä kasvoillaan jostakin juuri puhutusta hyvästä jutusta. Mä en kuitenkaan välittänyt kenestäkään muusta, en edes vieraasta, ja niinpä katsoin suoraan mamman kasvoihin. Teeskennelty hymy värähti, muttei hävinnyt huulilta, mutta se ei hämännyt mua yhtään. Näin kovuuden sen silmissä vieraskoreuden takana. ”Ann tuli käymään, Crid”, mamma lausui ja kuulin, kuinka sanat tuli sen yhteenpurtujen hampaiden lovista. ”Muistathan rouva Jerkinsin, Crid? Naapurista?” ”Vanhasta naapurista”, rouva Jerkins sanoi natisevalla, tylsistyneellä äänellä. ”Vaikka kai tässä voi melkein yhä naapureista puhua, ei tämä saari niin iso ole.” ”Eipä totta!” mamma vastasi ja kikatti mielistelevästi. Joo, olin rouva Jerkinsin joskus varmasti nähnyt, mutta toistan itseäni sanoessani, että mulla ei ole maailman parasta lärvi kautta nimiarkistoa. Yksi se on niistä mamman ”kavereista”, joiden kanssa joskus harvoin on käynyt laivalla tai bingokerhossa tai missä tuon ikäiset kuivahkot, monella tapaa jo elämänsä mehukkaimmat ja jännittävimmät päivänsä nähneet naishenkilöt nyt sitten käykään keskenään. ”Annin tytär muutti juuri takaisin Waterphew’hen”, mamma kertoi asiasta mulle jostain syystä. Rouva Jerkins suoristi hitaasti selkäänsä. ”Nimenomaan tuli auttamaan äitiään –” ”Mulla on kaikenlaisia vaivoja”, rouva Jerkins huokaisi, ”pahoja.” ”Niin, aivan kuten meidän Cridilläkin, jolle olen yrittänyt kertoa, miten huono idea hänen on olla omillaan kroonisten sairauksien kanssa...” Tuijotin. En jaksanut edes uskoa tätä. Olin tullut kotiin henkisesti täysin valmistautuneena raivoon ja huutoon, itkuun ja aneluun, sekä potentiaalisesti sovintoon ainakin omalta osaltani – mutta siihen, että mamma ei reagoisi mun tallipaljastukseen mitenkään, vaan jatkaisi samaa rataa jankutusta tästä muuttoriidasta, mä en… ”No, ei Hayleykään nyt kotiin takaisin muuta. Vuokrasi oman asunnon, mutta tarpeeksi läheltä kuitenkin, että pääsee tarvittaessa auttamaan. Kaupassakäynnit esimerkiksi, voitteko kuvitella, eihän siitä tule kerrassaan mitään, kun ranteet eivät kestä sellaisia kantamuksia… ja tänne, tänne näin… tästä särkee joka yö, varsinkin näin talviaikaan, kylmä. Kylmä on paha. Ei kestä yhtään.” ”Niin, no teillä on tietysti hiukan erilainen tilanne siinä suhteessa, että sinä, Ann, olet toki selviytynyt yksinhuoltajanakin monta vuotta –” ”Eikä muuten ole ollut helppoa!” rouva Jerkins innostui kyynisesti. ”On ollut todella vaikeaa. Mitään ei pysty itse kunnolla tekemään, en saa purnukoita auki tai jaksa ripustaa pyykkejä narulle –” ”Mutta Crid on kuitenkin vielä niin… kokematon –” Mamma oli aivan varmasti sanomassa ’nuori’, mutta oikaisi sanojaan viime hetkellä. ”Ja astma esimerkiksi hänellä on niin paha, että voi saada aivan yhtäkkiä ja varoittamatta kohtauksen, johon on monta kertaa tarvittu välitöntä hoitoa ja ambulanssia, ja, jos joku ei ole siinä tilanteessa auttamassa, kun häneltä hapenpuutteesta taju –” ” Sen kanssa nyt vielä pärjää, kun eikö heille ole astmapiippuja tai muita välineitä, joilla helpottaa asiaa, mutta mitä fibromyalgiaan on? Ei mitään apukeinoja. Joka ilta kuumia vesikääreitä tai lääkkeitä ja voiteita, mutta eivät ne nosta tavaroita lattialta –” ”JOKA tapauksessa”, mamma korotti melkein hätäisenä ääntään rouva Jerkinsin yli (Kevin pyöritteli naisten takana päätään), ”Cridin on ehdottomasti liian varhaista muuttaa yksin –” ” MAMMA”, mä ärjäisin. Kaikki vaikeni. Rouva Jerkins nosti ensimmäisen kerran kunnolla katseensa muhun ja silmäili uteliaana. Tuijotin äitiä ja levitin käsiä. ” Tiedätsä edes, missä mä tänään olin? Tajusitsä mitään siitä, mitä aiemmin päivällä sanoin?” Mamman suu kiristyi. Se alkoi näprätä teekupin korvaa. ”Meillä oli sanaharkkaa hieman ja lähdit… ulos. Muuta minun ei tarvitse tietää, ellet joutunut vaikeuksiin.” ”Mä olin TALLILLA”, kähähdin. ”Tallilla. Hevostallilla. Missä on hevosia, mamma.” Uskomatonta. Miten se ei sitä ymmärtänyt? Vai teeskentelikö, koska rouva Jerkins ja Kevinin lapset oli meillä? Annoin mun harteiden valahtaa alas. ”No, ihan sama. Mulla on karsea nälkä. Onko päivällisestä jääny jotain?” ”Täällä on”, Kevin sanoi nopeasti ja tarttui toiminnallisempaan hetkeen. Kun se mukamas esitteli mulle pöydästä kauempana lieden luona kalapataa (rouva Jerkins oli taas alkanut voivotella omista vaivoistaan), se kuiskasi: ”Kaikki hyvin?” Väläytin jonkinlaisen ilmesotkun, koska en ollut varma oliko se kysymys, että menikö mulla hyvin, vai oliko se lohdutus, että mamman suhteen kaikki oli hyvin? Pistellessäni haarukallisia suuhun ja kuunnellessani väsyneenä toisella korvalla "oikeiden aikuisten" kuivaa jutustelua, kunnes rouva Jerkins lähti, kaikki pelko mussa oli poissa. Tapahtuipa mitä tapahtui, mitään niin kamalaa se ei voisi olla, että mä en siitä selviäisi. Ja yhtäkkiä se tulostui takaraivokoneistosta keskusyksikköön ja hihkaisin ääneen, en heureka, vaan: ” ERICA!” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Feb 1, 2023 21:16:43 GMT
27.01.2023 Tuorein tapaamiseni Ryleyn kanssa oli saanut ajatukseni taas liikkeelle ja kaikki ajatukset eivät olleet sellaisia, joita olisin välttämättä halunnut edes ajatella. Osa asioista oli saanut minut ymmärtämään jotain asioita menneisyydestäni sekä näkemään sen, kuinka ne vaikuttivat minuun tänäkin päivänä. Pienempien asioiden kohdalla oli helppoa joko antaa anteeksi tai siirtää käsiteltyjen kategoriaan, kun taas osa isommista oli jäänyt kummittelemaan ajatuksiini. Ajatukset, jotka päässäni mylläsivät eivät saaneet minua tuntemaan oloani kotoisaksi ja rentoutuneeksi omalla tilallani. Hevoset sekä Camden, jotka tilallani olivat, pitivät minut kuitenkin sidottuna sinne. Olinkin viettänyt enemmän aikaa tallissa sekä hevosten parissa sillä siellä tunnuin keskittyvän vain siihen mitä oli käsillä enkä kaikkeen siihen mitä päässäni pyöri. Ehkä omalla tavallaan se oli tehnyt helppoa päätöksestä jäädä Centereille perjantaina päivällisen jälkeen. Monesti olin saattanut suunnata kotiin heti vain, kun koin että se ei olisi töykeää työnantajiani kohtaan. Kaikkien alettua hiljalleen hairahtumaan omille toimilleen, me olimme Gillianin kanssa päätynee istumaan sohvalle. Hiljalleen puheemme siirtyivät punakiharaisen kaksosiin. En voinut mitään myöskään sille huolelle, joka yritti nostaa päätänsä jossain sisälläni, vaikka en ollut varma, että olisiko minulla edes oikeutta huolestua sillä kaksoset eivät kuitenkaan ollut minun, saati että olisin ollut edes mitään sukua heille. Vaikka olisin halunnut sanoa jotain, en tiennyt mitä olisin voinut sanoa ja välillämme vallitseva hiljaisuus sai oloni tuntumaan hieman hankalaksi. Yrittäessäni jättää ahdistavan tunteen taakseni katselin lattialla leikkiviä lapsia. Dewn oli jäänyt päätalolle tyttärensä kanssa ja Windy sekä Hugo olivat löytäneet yhteisen sävelen leikilleen. Katsellessani parivaljakon leikkiä, mietin että tältäkö tuntuisi, jos joskus minulla olisi oma lapsi jonka kasvamista saisin seurata. Yhtä nopeasti kuin ajatus päähäni ilmestyi, ravistelin sen pois sillä en halunnut seurata sitäkään ajatusreittiä. Jos jo pelkästään tieto siitä, että omasin geenivirheen, joka alisti minut samalle taudille kuin isän oli saanut minut unohtamaan ajatuksen siitä, että minulla joskus saattaisi olla biologinen lapsi, oli ero Kittyn kanssa tuntunut lyövän viimeisen naulan siihenkin arkkuun. Ajatukseni keskeytyivät kuitenkin yllättävällä tavalla, sillä omissa leikeissään viihtynyt Diana suuntasi kaksoisveljensä luokse ennen kuin löi tuota mukanaan kantamallaan pehmopossulla. Tytön suunnitellessa toteuttavansa tekonsa uudelleen kurottauduin ottamaan pehmeästä nauhasta kiinni. Hetken tuijotimme toisiamme silmästä silmään, kunnes tyttö päästi narusta irti ja lopulta juoksi karkuun. Hämmennyin tytön reaktiosta, sillä enhän minä oikeastaan ollut edes tehnyt mitään? Samalla se sai minut miettimään, että olisiko tämä juuri sellainen asia, joita isät saisivat kohdata lastensa kanssa? Gillianin sanat siitä, että tuon täytyisi alkaa laittamaan kaksosia yöpuulle sai minut hereille ajatuksistani. En oikein tiennyt mistä ehdotukseni sai vauhtia, mutta lopulta sanat vain soljuivat ulos huuliltani ja yllätyksekseni nainen tarttui niihin. Vahvasti neuvottuna onnistuin auttamaan Hugon valmiiksi yöpuulle ja molempien kaksosten ollessa omissa sängyissään peiteltynä istuin alas lattialle satukirja käsissäni. Yritin lukea kirjan mahdollisimman rauhallisella sekä tasaisella äänensävyllä jotta en pidättelisi kaksosia hereillä, vaan nuo saisivat parhaan mahdollisuuden nukahtamiselle. Hiljaisuuden laskeutuessa huoneeseen sekä kaksosten hengityksen tasaantuessa ja syventyessä istuin mahdollisimman hiljaa paikoillani. En tiennyt kauanko loppupeleissä lastenhuoneessa istuin, ennen kuin uskalsin nousta mahdollisimman hitaasti ja varovaisesti ylös. En edes tajunnutkaan miten puutuneita lihakseni olivat ja kuinka hankalaa ylös nouseminen olikaan. Hiivittyäni mahdollisimman hiljaisesti ulos kaksosten makuuhuoneesta etsin Gilliania katseellani mutta sain tietää, jotta nainen oli jo siirtynyt yläkertaan omaan makuuhuoneeseensa. Kiitettyäni tiedosta toivotin viimeisillekin hereillä olijoille hyvät yöt, ennen kuin siirryin takaisin pihalle ja omaan autooni. Ajaessani kohti omaa tilaani tiesin, että seuraavan yön unista ei mahdollisesti tulisi parhaat mahdolliset enkä ollut täysin varma haluaisinko käydä lävitse niitä ajatuksia, jotka mieleni valtaisivat sillä hetkellä, kun vain pääsisin rauhoittumaan omaan sänkyyni ja odottamaan makaisinko koko yön hereillä vai saattaisinko jopa nukahtaa jossain kohtaa. Alexiinan kommentti:
Olisi mielenkiintoista kuulla tarkemmin, minkälaisia ajatuksia Tyler ei mielellään ajattele ja mitä terapiassa on puheeksi tullut. Onko taustalla ehkä muutakin, kuin huoli omasta sairaudesta ja pelko siitä, ettei oma lapsi koskaan tule olemaan todellisuutta? Jotenkin aavistelisin, että Tyler olisi isänä kyllä ihan luonnonlahjakkuus, kunhan vain saisi itsevarmuutta ja luottamusta itseensä lisää!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 2, 2023 15:02:03 GMT
Uniaalloilla - 17
Hugo huutaa! Heräsin valmiiksi kauhuissani. Radiohälytin yöpöydällä rahisi itkua. Katsoin kelloa: puoli yksi. Työnsin jalkani karvaisiin puputossuihin ja kiirehdin portaat alakertaan. Olin jo niin virittynyt Hugon pihahduksiin, että heräsin usein jo hänen ensimmäiseen älähdykseensä, mutta radiopuhelin ei rekisteröinyt kaikkea. Yritin aina olla nopea rauhoittelemaan häntä, totta kai hänen itsensä takia, mutta myös, etteivät muut heräisi ja hermostuisi. Juoksin äänettömästi eteisen ja olohuoneen läpi ja pujahdin lastenhuoneen raosta sulkien oven nopeasti perässäni kiinni. ”Hugo, Hugo, Hugo...”, kiirehdin hänen luokseen ja nostin hänet pinnasängystä syliini. ”Pompoli pieni, ei ole mitään hätää...” ”Heinäk-kaahuu...” ”Se oli paha uni, ei hätää, äiti on tässä...” Diana ei aina reagoinut Hugon huutoihin, vaan usein onneksi nukkui niiden läpi, mutta nyt hänkin nousi istumaan sängyssään ja yhtyi itkemään. ”Diana… kaikki on hyvin, Hugo… Diana...” Väsyneenä ja epätoivoisena kahden itkevän lapsen keskellä tunsin jo jonkin asteista pakokauhua. En univajeissani enää nähnyt itse unia ollenkaan, mikä oli minulle erittäin epänormaalia. Rakastin uneksimista ja kauniita yökuviani, joten koin myös surua niiden katoamisesta. Mutta äitinä en nukkuisi enää koskaan, jos sen avulla lapseni vain saisi rauhallisen, unettoman levon. Ja minäkin pillahdin itkuun. * Näin tuskin mitään. Lilly oli jossakin löyhän narun toisessa päässä. Luminen mäkipolku vain jatkui, jatkui ikuisuuksiin. Horjahtelin uupuneena ja pysähdyin ottamaan hetkeksi tukea puun rungosta. ”Äiti, pian”, Diana komensi tomerasti. Hän istui Lillyn selässä innoissaan ja heilutteli pieniä monojaan tyytyväisenä. Hugo oli torkahtanut olkapäätäni vasten ja hänen kätensä roikkuivat velttoina. En ollut varma olinko edes todellisessa ulottuvuudessa vai jossain muualla. Kaikki jotenkin… väreili. Vihdoin perillä myllyn luona, Dewn loi vain yhden silmäyksen minuun ja totesi: ”Teetä.” Kuivatuista lehdistä lähti aivan ihana unettava tuoksu ja pinnistelin, etten torkahtaisi pyöreän raakapuupöydän ääreen hänen mitatessaan niitä siivilään. ”M-miten sinulla ja… Adamilla menee?” kysyin varovaisesti. Dewn laski kuparikannun puuhellalle. ”Mitäs siinä… ihan jees.” Kuvittelin näkeväni näkyjä. Otin silmälasit kasvoiltani, puhdistin niitä ja laitoin takaisin. Seinällä oli korkkiruuvitaulu; kauniita, surullisia perhosia lävistettynä pienellä naulalla. Dewn huomasi minun katselevan sitä ja hymähti. ”Joo… Windy keräili kesällä perhosia. Oli pakko laittaa ne esille, hän halusi.” ”Hän pitää paljon perhosista”, minäkin tiesin. Windy ei ollut viime aikoina piirtänyt päiväkerhossakaan mitään muuta. Aivan erityisesti hän taiteili aina suruvaippoja, joka oli hänen suosikkinsa. Se oli kaunis perhonen minunkin mielestäni. ”En kuitenkaan tiennyt, että hän… keräilee niitä. Fyysisesti...” Dewn vilkaisi perhostaulua. ”Jeah. Mischa olisi kauhuissaan”, hän naurahti, mutta suupielissä oli kireyttä. Dewn kaipasi häntä varmasti yhä paljon huolimatta siitä, että oli tavannut jonkun uuden. Kaipasikohan Tyler samalla tavoin yhä Kittyä? Olisiko Tyler valmis edes harkitsemaan jotakuta muuta tai menemään eteenpäin? ”No, sinulla on sitten ystävänpäivä mielessä, vai”, Dewn sanoi ja sai minut säikähtämään: mistä hän tiesi? Hän näki nolostuneen ja hämmästyneen ilmeeni ja nauroi. ”Siis… värinäyttelyt… sinähän kai niistä vastaat tänä vuonna?” ”Aah”, henkäisin ja punastuin ymmärrettyäni niin väärin. ”K-kyllä, Alexiina tilasi jo ruusukkeet ja on tulostanut minulle ilmoittautuneiden listat… Minä…” Epäröin. Dewn hymyili hajamielisen kysyvästi, joten en uskonut, että hän suuttuisi. ”Minulla oli mielessä, jos tänä vuonna niissä olisi ollut mukana… muutakin.” ”Jeah?” ”N-niin… sateenkaari ja ystävänpäivä... o-olisin halunnut yhdistää siihen jotain tärkeää, jakaa ihmisille tietoa seksuaalivähemmistöistä. M-mutta halusin sinun mielipiteesi ensin”, lisäsin nopeasti. Dewn räpytti hitaasti pitkiä ripsiään. Hänen suunsa työntyi hyväntahtoiselle törrölle. ”Okei... No, ei se minua vaivaa.” ”Ah”, huokaisin helpottuneena. ”H-hyvä. Alexiinankin mielestä se oli hyvä idea. Laitoin sähköpostia LGBTQ+järjestön edustajalle Whitehorseen ja kysyin, pääsisikö sieltä ketään lyhyellä varoitusajalla tulemaan tapahtumaan ehkä puhumaan, mutta en ole saanut vielä vahvistavaa vastausta.” Käteni oli kohonnut kaulalle vesisydänkivikoruni päälle. Ajatus oli tullut minulle mieleen Tyn tapaamisen jälkeen. Raicy ei edelleenkään hyväksynyt Adamia. Roi ei voinut tulla kaapista vanhemmilleen. Kittyllä oli ollut kaksi äitiä. Minusta asia oli tärkeä ja sille piti saada enemmän hyväksyntää: kaikki rakkaus oli kaunista, aina. ”Oliko muuta, mistä halusit keskustella?” Dewn nojasi rennosti taa tuolissaan. ”Olisit voinut kysyä tuota koska tahansa vaikka ohimennen, ettei sitä varten tarvinnut tänne asti henkilökohtaisesti tulla. Mutta kiitos kuitenkin, olen ihan otettu.” Vastasin väreilevästi hänen hymyynsä, mutta sitten vakavoiduin. ”O-oli minulla. Mmm… e-eikö Windyllä ollutkin vauvana vaikeita uniaikoja?” ”Oli joo.” ”H-hän nukkui huonosti? Löytyikö siihen j-jotain syytä tai ratkaisua…?” Dewn raapi toista kulmakarvaansa. ”Se helpotti iän kanssa, mutta kyllä hän edelleen on herkkäuninen. Ei voi nukkua, jos huoneessa on jotain erilailla, mihin on tottunut.” ”M-miten teidän matkoilla se toimi?” ihmettelin; Dewn oli ottanut Windyä paljon mukaansa purjehtimaan ja ulkomaillekin. ”Se on helpompaa jossain ihan muualla, mutta hän ei tykkää, että kotona asiat on eri tavalla”, Dewn kohautti harteitaan. ”Muualla auttaa, että hänellä on silmälaput ja korvatulpat, hän on valoherkkä ja pienikin valo estää häntä nukahtamasta.” ”Aah...” Mietin syyllisenä Oliveria – ja Raicyä ja Alexiinaakin – jotka joutuivat nukkumaan tulppien kanssa Hugon yöhuutamisten takia. ”Ja siis niistä vauva-ajan oireista, niin hänellähän todettiin laktoosi-intoleranssi, joka osittain oli niihin syynä. Hän sai maitotuotteita talolla, mutta ei täällä, kun minä en niitä syö, joten meni hetki yhdistää asia.” ”Niin, niin muistelinkin. S-se on kyllä kerhossakin huomioitu.” Dewn laski kätensä hiuksistaan pöydälle ja mutristi suutaan. ”Hugolla edelleen sitä samaa?” hän kysyi. Tiesin väsymyksen paistavan kasvoiltani. Nyökkäsin pää painuksissa. Jos kyse olisi ruokavaliosta, ainakin syy olisi käsinkosketeltava ja siihen helpompi siten puuttua, vaikka se sitten vaikeuttaisi Hugon jo valmiiksi huonoa syömistä. Mutta en uskonut kyseessä olevan mitään sellaista. ”Hän puhuu unissaan”, tunnustin yhtäkkiä. En ollut kertonut siitä kenellekään. En tiedä miksi. Unissakävely oli minulle tyypillistä, etenkin stressaantuneena, ja ehkä pelkäsin… pelkäsin, mitä se muille kielisi, jos lapseni oireilisi samoin. Pelkäsin, mitä se kertoisi minusta. Dewn kohotti kiinnostuneena kulmiaan. ”Käveleekö hän unissaan?” ”En ole varma. Ei hän ainakaan vielä ole sillä tavalla kävellyt, mutta heillä on vielä pinnasängyt… E-en uskalla siirtää Hugoa normaaliin vuoteeseen, jos h-hän… jos hän kauhuissaan tai unissaan l-lähteekin vaeltelemaan ja s-satuttaa itsensä…”, purin alahuultani. Unissakävelyyn liittyi paljon häpeää. Äkkiä minua itketti. Työnsin sormet lasien alta silmilleni ja päästin pitkän värähtelevän huokauksen vapaaksi. ”E-en vain tiedä, mitä voin enää tehdä… hänellä ei ole todettu mitään. Neuvolassa sanovat vain pitämään kiinni tarkasta arki- ja unirytmistä… m-minä…” Annoin kyynelten valua. Kämmenten pimeys rauhoitti. Kuin olisin hetkiseksi mennyt jonnekin muualle, jonnekin turvalliseen piilopaikkaan. ”Ensimmäiset vuodet on vaikeimmat”, Dewnin ääni vakuutti pimeyden tuolta puolen. Vedin kädet hitaasti alas ja aukaisin raskaat silmäluomeni. ”Kyllä se helpottaa. Kunnes alkaa kysely- ja uhmaikä”, hän virnisti. Teepannu vihelsi, ja Dewn nousi nostamaan sen liedeltä sekä ottamaan meille isot kupit. Samalla hän toi minulle paperia. ”K-kiitos...” Kaukana yläkerrassa lapset äännähtelivät epäselvästi. Hugo ja Diana leikkivät Windyn vinttihuoneessa, ja sekin paransi mieltäni ajatellessani, että vaikka yöt olivat vaikeita, päivisin Hugo kykeni olemaan muidenkin kuin vain minun kanssani. Ainakin sen vähän aikaa. Saisi nähdä miten sitten kävisi, kun he menisivät päiväkerhoon... ”Sori, ei ole tarkoitus nyt udella”, Dewn sitten sanoi epämääräisen näköisenä ja kaatoi mukini täyteen höyryävää vettä. ”Voit suoraan sanoa, jos et halua kommentoida, mutta… ymmärsin äidin ja – no, oikeastaan isoäidin – puheista, että Tyler on jonkin verran auttanut sinua heidän kanssaan?” hän vinkkasi peukalollaan kattoon. Tuijotin hämilläni kuumaan veteen. ”O-on hän. Pari kertaa. H-hän on ollut sillä tavalla oikein… kiltti.” ”M-hm. Okei.” Upotin siivilän veteen ja hämmensin sitä vaisusti. Kellanvihreys levisi ja sekoittui läpinäkyvään nesteeseen. Mukipohjan auringonkukka peittyi näkyvistä. Nostin kupin huulilleni ja suljin silmäni taas hetkiseksi. Tee maistui pehmeältä, poltti hiukan kieltäni. ” Äijiii!” Hugo kutsui. ”M-minun täytyy käydä katsomassa...”, sanoin ja aioin nousta, mutta Dewn kohotti kättään. ”Ei hänellä kuulosta hengenvaaraa olevan.” Kallistin päätäni. Epäröin. Hugo huusi uudelleen: ” Äijiii!” ”K-kyllä minun täytyy –” Dewn kohotti muina miehinä mukin huulilleen ja kohautti hartiaa. Kiirehdin puolapuille ja aloin kavuta niitä ylös. Windyn huone oli ylin vinttikerros, joten jouduin nousemaan useammat tikasparit. ”Hugo, mikä on?” sanoin huolissani päästessäni lopulta ylös asti. Aukaisin turvaportin. Diana ja Windy piirtelivät matalan lastenpöydän ääressä (tai Diana vain suhersi), mutta Hugo istui pehmolelujen kanssa keskellä lattiaa. Hän hymyili kohdatessaan kasvoni ja kohotti kätensä. ”Syliin...” Kumarruin nostamaan hänet. Käteeni sattui, mutta en välittänyt. Hän laittoi peukalon suuhunsa ja painoi posken olkapäätäni vasten, näyttäen tyytyväiseltä. Ei kolhuja, ei mustelmia, ei kyyneliä silmissä. Helpotus. ”Äiti”, Diana komensi huomiotani ja nosti suttaamaansa piirrosta. Kävelin lähemmäs ja painoin käden hänen kiharoille hiuksilleen. ”Oikein hieno, Diana. Mikä siinä on?” ”Poni.” ”No, niin onkin... onko se Lilly-poni?” Dianakin näytti tyytyväiseltä. ”Mitä sinä piirrät, Windy?” ” Pyrgus scripturaa”, Windy vastasi irrottamatta totista katsettaan paperista. ”Se on paksupää, niitä asuu Albertassa, se on sininen ja siipienväli 16-22 millimetriä.” ”A-aivan...” Dewnkin oli noussut yläkertaan ja nojasi hymyillen kyynärpäillä kaiteeseen turvaportin takana. ”No? Oliko hätä sen näköinen?” ”E-ei hänellä tainnut mikään olla”, myönsin ja katsoin varmistuakseni vielä Hugoon, joka imi peukaloaan sylissäni tyhjään tuijottaen. ”Paitsi taitaa hän olla väsynyt. Meidän täytyy varmaan lähteä takaisin… päiväuniaika...” ”Jeah. Olisitteko halunneet tulla katsomaan, kun ruokin Circuksen? Haluatteko tulla katsomaan papukaijaa?” Dewn vinkkasi Windylle ja Dianallekin. ”Papukaija!” Diana riemukiljaisi. Dewn otti hänet kainaloonsa ja kantoi puolat alempaan kerrokseen, minä toin Hugon, ja Windy tuli omin avuin. Dewnin oleskelukerroksen nurkassa oli suuri lintuhäkki. Hän aukaisi sen viheltäen ja tarjosi kättään sisään. Circus, Dewnin sinikeltainen arapapukaija, katsoi kättä ja siirtyi sitten oksaltaan siihen pitkäkyntisine varpaineen. Dewn veti kätensä pois häkistä lintu mukana kököttäen. Diana taputti. ”Katsokaas tätä. Päivää”, Dewn sanoi linnulle selkeästi. Circus käänteli vähän päätään ja tuijotti meitä kaikkia vuorotellen kermanvaalealla, kajaalimaisesti rajatulla silmällään. ” Paivaa”, se rääkäisi. Diana nauroi ja taputti innoissaan lisää. Minäkin hymyilin. Dewn antoi linnulle pienen makupalan. ”Papukaija! Papukaija!” Diana sanoi ja kurkotti varpailleen. ”Okei. Kokeile sanoa –” Mutta Circus ehätti edelle ja kajautti: ” Peaceman.” Lapseni pirskahtivat kimakasti nauramaan ja minuakin nauratti. Dewn virnisti ja raapi takaraivoaan. ”Otetaas uudestaan. Kokeile sanoa sille: ’Minun nimeni on Diana.’ Osaatko jo sanoa niin?” Diana nyökkäsi näyttäen keskittyneeltä. ”Minun nimeni...Diana”, hän toisti linnulle. Tuijotimme kaikki sitä ja odotimme… Circus käänsi taas päätään, katsoi meitä ja Dianaa nyt toisella silmällään. ”Kokeile vielä uudelleen –” ” Mina olen”, Circus naksutti. ” Mina olen. Mina olen.” ”–Diana”, Dewn avitti ja iski lapsille silmää. ” Ei”, Circus vastasi, ja taas kaikki purskahtivat nauramaan. Hugo piti kovasti Circuksesta. Hän toisteli sille: ” Näk. Näk. Näk”, Dewnin täyttäessä linnun ruoat ja vedet. Circus oli hypähdellyt jalalta toiselle ja toistanut hetken perästä: ” Nak! Nak!” ”Mikä tuolla lentää?” Windyn ääni sanoi yhtäkkiä. Circus sai verrytellä siipiään ja lentää vapaasti huoneessa, mutta Windy seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti siitä ulos taivaalle. ”Lintu?” Dewn käveli hänen luokseen ja kurotti kaulaansa. Minä koetin tarjota Hugolle tuttipulloa, mutta hän vaati rintaa. En kuitenkaan viitsinyt ruokkia häntä nyt ja tässä. ”Mennään ulos katsomaan”, Dewn sanoi otsa rypyssä. Kuulin vaimean hurinan, josta taisi olla kysymys. Menimme kaikki alakertaan. Ed innostui näkemisestämme taas ja meni valmiiksi ulko-ovelle odottaen, että ovi avattaisiin. Dewn ja Windy menivät edeltä, mutta minun piti ensin pukea Hugolle ja Dianalle talvivaatteet takaisin ylle. Kun lopulta pääsimme mekin pihalle, Dewn ja Windy seisoivat kallion reunalla aidan tuntumassa katselemassa taivaalle merilaitumen yllä. Ilmassa kuului kummaa suhahtelevaa hurinaa, kuin aivan valtavasta hyttysestä. ”Tuolla”, Dewn sanoi minulle ja osoitti. Pilvistä taivasta vasten surahteli jonkinlainen laite, jossa paloi vihreä valo. Se muistutti minikokoista helikopteria, paitsi oli sirompi ja neliskanttisempi. Hurina oli lähtöisin useammasta pienestä propellista laitteen siivekkeiden eri päissä. ”Se on drone”, Dewn totesi. ”Se on drone”, Windy toisti. ”Kauko-ohjattava lentävä kamera”, Dewn selvensi. ”Mutta kenen se on...” Hän ei kuulostanut asiasta ilahtuneelta. Se oli ymmärrettävää. Kyseessä oli yksityisyyden rikkomus, jos lennätti kameraa toisen kodin päällä. Ed haukkui. Laite notkahti ilmassa melkein kuin pudoten, kiihdytti hurjasti vauhtiaan ja teki tiukan mutkan. Se kaarsi jonnekin myllyn taakse ja käännyimme mukana pitäen silmiämme siinä. Puristin Hugoa sylissäni. Drone lainehti taas esiin paikallaan olevien myllysiipien välistä ja meitä kohti. Se tuntui uhkaavalta. Diana pillahti itkuun. Kurotin vapaata kättäni, painoin hänet lähelleni ja lohdutin silittelemällä hänen hiuksiaan. Samalla keinutin Hugoa sylissäni. ”Älä pelkää, älä itke...”, hyssytin kummallekin. Mutta ei Hugo itkenyt, ei edes näyttänyt siltä, että aikoisi. Hän tuijotti dronea ilmeellä, jonka saatoin tulkita vain kiinnostuneeksi. Hämmästyin. Diana itki pelosta reittäni vasten, mutta Hugo katseli lentävää esinettä suu raollaan. ”Menetkö pois”, Dewn huusi sille ja huitaisi kättään. ”Tuolla”, minä sanoin ja osoitin ratsastuskentän suuntaan. Siristin silmiäni: kisakatsomon edessä seisoi kaksi hahmoa, jotka näyttivät olevan meidän suuntaamme päin kääntyneitä. Lyhyemmällä oli kädet taskuissa, pidempi taas selvästi piteli jotakin käsissään, aivan kuin olisi ajanut kauko-ohjattavaa autoa. ”Joey ja Robert”, tunnistin. ”Niinpä tietysti”, Dewn murahti. Hän viittilöi taas dronelle ja minä irrotin varovasti käteni Hugosta ja vilkutin sille. Diana nyyhki ja kurkisti varovasti jalkani takaa. ”Ei hätää, Diana, se on vain Bob...” Drone värähti ilmassa ja lähti siksakkimaisesti lentämään pois päin. ”Nykyteknologia...”, kuulin Dewnin mutisevan dronen hurinan vaimentuessa liitäessään yhä kauemmas kohti kisakatsomoa. Hymyilin pienesti. Dewn kuulosti vanhalta papparaiselta. Pian tämän hurjan tapahtuman jälkeen kävin irrottamassa meitä odottaneen Lillyn ja asetin Dianan taas ponin selkään. Dewn tuli kanssamme samaa matkaa turvaksemme siltä varalta, että robottidinosaurus tai eksynyt androidi sattuisi tiellemme… niin hän vakuutti.
|
|
Hänellä on hyvä sydän, mutta voi kun hän on niin epävarma itsestään ja arvostaan ihmisenä!! Mitenhän Tylerin saisi tuntemaan olonsa turvallisemmaksi ja vahvemmin 'porukkaan kuuluvaksi', ettei hän ainakaan kokisi niin kovasti yksinäisyyttä täällä...? Toisaalta on hyvä merkki, että Tylerillä on tulevaisuudensuunnitelmia, vaikka sitten vain epämääräisiä ajatuksia. 
