katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119 
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Feb 2, 2023 15:20:09 GMT
# Uusi Chapteri Alkaa # 31.01.2023 Neuvolatäti oli yhtä pyöreäposkinen ja sinisilmäinen kuin vauvat, joista työkseen keskusteli päivät pitkät. Mä en ymmärtänyt, miksi mun piti olla täällä, mutta mamma oli vaatinut mua sen ja Kevinin mukaan tälle käynnille, jonka aiheena oli ”valmistautuminen down-lapseen; mitä sinun on vanhempana hyvä tietää”. Yritin esittää innostunutta, mutta tiesin tekeväni surkeaa työtä, kun mamma loi muhun käärmeisiä katseita ja myös käärmemäistä sihinää aina, kun ajatteli, että neuvolatäti rapisteli esitelappusiaan kovempaa. Mun olisi pitänyt ”esittää enemmän kysymyksiä” ja ”olla kiinnostuneempi, koska kyseessä oli kuitenkin tuleva pikkusiskoni.” Mutta mä oon aika varma, että kaikki selviäisi aikanaan sitten, kun se aika olisi. Mä en voinut osallistua mamman raskauteen, en voinu tarjoutua väliaikaseksi kantajaksi (ikään kuin mamma semmoiseen edes olisi suostunut, jos se tieteen ja luonnon nimissä mitenkään olisi jotenkin ollut mahdollista). Ja synnytyksessäkään musta tuskin olisi hirveesti apua (saattaisin pyörtyä: joko veren tai sitten mamman alakerran näkemisestä – en halunnu pilata seksuaalisuuden ilojani sen takia). Mitä tuli siihen, että kun vauva olisi pihalla, niin siinä vaiheessa osasin jo ennustaa mamman fanaattisen ylisuojelevaisen käytöksen ja mä vakuutan teille, että musta ei olisi siskolleni mitään iloa ennen kuin se olisi kolmekymmenvuotias, oli sillä jokin syndrooma tai ei. Niinpä mun mielestä täällä käynnillä mun mukana oleminen oli ajanhukkaa, kun olisin voinut olla kotona pakkaamassa. Eikä tässä tainnut kyse siitä vauvasta niin ollakaan, vaan nimenomaan siitä: mun pakkaamisesta, mun poismuutosta, mun irtautumisesta mammasta, jota se yhä yritti estää. Oli kiva, että Kevin oli tässä asiassa vihdoin mun puolellani, mutta olisipa se avannut suunsa silloin, kun otin tän ensimmäisen kerran konseptiksi – mulla saattaisi yhä olla Rocket. Huokaus. Kun mamman pää ei ollutkaan räjähtänyt tallipaljastuksesta palasiksi, kuten olin luullut, olin jutskannut asiasta kaksin Kevinin kanssa ja se oli sanonut, että mamma taisi ajatella mun tehneen niin vain sen kiusaksi. Mamma siis ei ollut tajunnut siihen mun tekoon ja tunnustukseen sisältynyttä implikaatiota: se ei tajunnut, että tää ei ollut ollut vain hetken päähänpisto multa lähteä tallille uhmakkaasti mököttämään, koska olin sille vihainen. ”Jane sanoi, että olet tehnyt niin joskus ennenkin...”, Kevin oli sanonut. ”Se ajattelee sitä poolojuttua”, ajattelin ääneen. ”Hm?” ”Nevermind… Joo, no, ei voi mitään. Parempi, etten väkisin työnnä sitä alas kalliolta, kun tässä on nyt jo toinenkin kriisi ja erimielisyys käsillä.” Loppujen lopuksi, mun omaisuus ei ollut kovin suuri. Tietokone ja siihen liittyvät vehkeet, tietysti tietsikkapöytä ja tuoli, lipasto, sänky patjoineen, lakanat, pari pyyhettä, mun vaatteet; julisteet, kirjat, sarjikset; pelit, musalevyt, lamppu. Sitten oli tietysti ratsastuskamat, mutta ne odotti kiltisti tallilla. Oli mulla kaksi pehmolelua vielä jossain sekatavaralaatikkoon unohtuneina: säälittävä lutkutusriepu, joka mulla oli ollut vauvana, sekä myrkynvihreä dinosauruspehmolelu, joka oli oikeastaan aika siisti ja muistutti paljon lohikäärmettä ilman siipiä. En ollukaan muistanu sitä. Ehkä voisin ottaa sen esille uudessa kämpässä. (Vai olisiko se liian nynnyä? Mullahan oli nyt kämppis, joka saattaisi arvostella...) Mamma oli julistanut mut olemassaolemattomaksi. Se ei halunnut osallistua muuttoon millään tavalla. Se ei puhunut mulle (neuvolassakin vain sähissyt) ja oli tainnut tehdä uuden ennätyksen sillä saralla: yli viikkoon mä en ollut mammalle yhtään mitään muuta kuin näkymätön, fyysinen asia, jota sen joskus tuli samassa asunnossa väistää. Kieltämättä se oli aika kurjaa. En olisi halunnut olla mamman kanssa riidoissa enkä ainakaan tällaisissa fiiliksissä lähteä lopullisesti kotoa, mutta Kevin vakuutti, että kyllä se siitä leppyisi. Mutta kuten oon ennenkin sanonut, Kevin on turhan optimisti. Me raahattiin Kevinin kanssa kahteen pekkaan pakettiautolla mun koko omaisuus yhdellä kertaa uuteen osoitteeseeni. En ollu käyny paikan päällä sisällä asuntonäytön jälkeen (oltiin vaan Kevinin kanssa ajettu ohi ja olin näyttänyt sille talon). Räpistelin avaimen kanssa hetkisen ennen kuin päästiin sisään. Ja sitten kirkaisin. Hiton iso mustanruskea koira tuijotti mua muristen eteisessä. Peruutin takaperin mun tietokone sylissäni pihalle. Mitä nyt?! Mä en tullut hyvin toimeen koirien kanssa. Rocket oli poikkeus, ja ehkä joku Ed, mutta Zen ei pitänyt musta ja mä taas en pitäny Kittyn Demistä, ja nyt joku vihainen pelottava koira oli mun UUDEN KÄMPPÄNI OVELLA. Sitten toisesta makuuhuoneesta löntysti hahmo. ”Öö –”, vinkaisin. ”Onko toi vihanen? Voitko kutsuu sen pois...” ”Exel”, uusi kämppikseni käski, ja koira meni sen luo, joskaan ei kunnolla irrottanut katsettaan musta. Kuikuilin vielä epävarmana kynnyksen yli enkä tienny, uskaltaisinko mennä pidemmälle sisälle. Kevin tuli mun taakse kantaen tuhkanharmaata mattoa. ”No?” se kysyi tietämättömänä sitsueissonista. ”Ei se teitä syö”, kämppisjäbä sanoi tylsästi. Tulin hitaasti peremmälle. En ollut ajatellut, että se olisi täällä jo, jos totta puhutaan. Ja näytti asettuneen taloksi ihan kunnolla: yleistilassa lojui tyhjiä pulloja ja pizzalaatikoita, mutta ei kunnon huonekaluja. Olinkohan tehnyt elämäni suurimman virheen tässä yhteiskämppäasiassa? ”Mä varasin jo tän”, se sanoi nojaten toisen makkareista ovenkarmiin. Mulkaisin sitä ohimennen. Monta numeroa liian iso huppari oli auki ja sen alla oli harmaa T-paita. Pää oli kalju ja karvaton, mutta katseen veti puoleensa korvalehdistä roikkuvat venytykset, joista olisin voinut työntää kyr–siis kynäni läpi. ”Sä voit ottaa ton toisen.” Ai oikein voin? Nyreänä menin vastapäiseen huoneeseen ja laskin varovasti koneeni nurkkaan lattialle. Kevin tuli perässä. Kuulin, kun se tervehti. ”Ty”, mun uusi kämppikseni sanoi sille. Ravattiin Kevinin kanssa edestakaisin ja pikku hiljaa mun uusi huoneeni täyttyi. Ei tosin merkittävästi. Ty seuraili laiskasti meidän touhuja, mutta ei tarjoutunut millään muotoa avuksi ja jossain kohtaa se hävisi koiransa kanssa huoneeseensa. Kevin auttoi mua pystyttämään konepöydän, johon sain kalleimman aarteeni aseteltua. Alkuasetelma noin muuten ei välittömästi vakuuttanut. En tiennyt kauan Ty oli täällä jo majaillut, mutta jälkiään se ei pahemmin ollut siivonnut. Nyt täytyy tunnustaa, että mä en ole itsekään mikään siisteysintoilija ja mun huoneesta löytyi useinkin sukka jostain sängyn alta tai tuoksahtavat kalsarit tuolinnojalta, mutta kun mamma oli niin näppärä kodinhoidollisissa asioissa, ei sitä sotkua ehtinyt edes ajatella tai sellaista kunnolla syntyä. Mutta nyt… asuisin omillani toisen – ilmeisen yhtä siivousinnottoman, ellei jopa vielä pahemman kuin minä – kanssa, eikä täällä ollut mammaa estämässä kaatopaikkaa vyörymästä meidän yli ja hukuttamasta meitä alleen. Dystopia welcome! Mä olin itse vastuussa omista sukistani ja tiskeistäni ja roskien viennistä. Oi voi. Kevin loi kriittisen silmäyksen sekin yleistilan sotkuun, muttei varsinaisesti kommentoinut sitä. ”Teiltä puuttuu täältä mukava sohva ja ehkä nojatuoli”, se koetti visioida positiivisesti. ”Telkkari, jalkalamppu… Otatteko sen teidän vanhan telkan tänne? Voisin tuoda.” ”Joo kai, joo”, sanoin. Tyn huoneesta oli alkanut kuulua musiikin jyskettä. Kovaa. Vaihdettiin Kevinin kanssa katseita. ”No. Mukavaa poikamiesboksielämää nyt sitten”, se sanoi ja paiskasi mua hartialle. ”Siitä se lähtee, uusi elämänvaihe.” ”Joo.” Tunsin oloni vähän orvoksi, kun Kevin kohtapuoliin asteli takaisin pihalle. ”Muista, mitä lupasit äidillesi. Soittele joka päivä – tai ainakin joka toinen päivä näin alkuun – ja muista… ottaa lääkkeesi.” ”Joo.” Kevin hymyili huulet pusertuen yhteen puoliväkinäisesti. Sitten se nousi takaisin pakuun, vetäisi kättään vielä lippaan ja ajoi pois. Olin kuin pieni koululainen, ihkaensimmäisenä koulupäivänä. Mutta mun rinnassa oli uudenviehätyksen ja jännityksen sijasta tyhjän tuntuinen haikea aukko. Vasta myöhemmin tajusin, että se johtui siitä, ettei mamma ollut saattelemassa mua tän uuden elämän alkuun – olisin vaan ehkä vielä sen viimeisen, luvallisen kerran halunnut pidellä äitiä kädestä niin kuin pienenä poikasena. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197 
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 2, 2023 15:38:08 GMT
Uniaalloilla - 18 02.02.2023
”Sinun pitää lepuuttaa sitä, eihän tästä tule mitään. Se ei parane ollenkaan tällä tavalla. Täytyy laittaa se kantositeeseen, jos et muuten ole sitä rasittamatta.” Riiputin alakuloisena päätäni. Skootterilla kaatuessa nyrjäyttämääni kättä oli särkenyt yöllä niin, etten ollut pystynyt nukkumaan edes Hugon hiljaisina tunteina. Väsymys alkoi todella syödä voimiani. Emily huomasi sen ja laittoi minulle nyt uutta sidettä hierottuaan ensin viilentävää rasvaa kyynärvarteeni. ”Minun on pystyttävä kantamaan ja pitämään Hugoa sylissä”, sanoin vaisusti. ”Nyt, tyttö, et nosta yhtään mitään painavaa tällä kädellä.” Mummi pudisteli minulle päätään. Ei tuimasti, mutta tomerasti kuitenkin. Huokaisin. Koetin totella. Roi auttoi harjaamaan Xiloa ja varusti sen minulle. Onneksi pystyin ratsastamaan sitä yhdellä kädellä, sillä jousiharjoituksissa oli muutenkin pidettävä kädet vapaina. ”Mä kuulin, että värinäyttelyissä on sateenkaariparaatiteema tänä vuonna”, Roi sanoi ja mulkoili minua Xilon selän yli. ”Saanko kysyä, että miks?” Hätäännyin. ”M-minä a-ajattelin, että o-olisi hyvä tuoda ihmisille tietoa –” ”Tää oli siis sun idea?” ”O-oli...” ”Eikä Kittyn?” ”Ei...” Roi nosti satulan Xilon selkään. Väistin pois tieltä ja otin suitset. Roi kiersi toiselle puolelle ja tarkisti, ettei huopa ollut rypistynyt. Hän laski vatsavyön ja taas orin kaulan ali mennessään taputti sitä nopeasti. ”O-onko se sinulle OK?” kysyin huolissani. ”E-ei ollut tarkoitus mitenkään tunkeilla asialla tai, jos e-et koe, että se on h-hyvä ajatus...” ”Ihan sama mulle”, Roin ääni kuului Xilon takaa. Riiputin suitsia alakuloisena. Roi ilmaantui taas näkyviin ja katseli minua hetken. ”No?” hän sanoi. Nostin hämmästyneenä pääni. ”Saanko?” hän ojensi kättään, ja tajusin puristavani nahkaremmeistä. ”A-anteeksi...” Hän heitti ohjat Xilon pään yli kaulalle. Olin edelleen vaivaantunut. ”O-oletko aivan varma, että se on OK…?” Roi mulkaisi minuun, muttei erityisen pahasti. ”Mua vartenko se nyt onkin?” Olin unohtanut Roin syntymäpäivän maanantaina, enkä ollut muistanut sitä ennen kuin hän itse ohimennen muistutti asiasta vasta keskiviikkona. Vaikka hän oli vakuuttanut, että ei se niin tärkeää ollut, minulle tuli paha mieli tahattomasti tökeröstä käytöksestäni ja tunsin, että hän oli kuitenkin vähän loukkaantunut. Pääni oli aivan sekaisin. Oli ihme, että muistin enää toisinaan edes omaa nimeäni. ”Mi… ei!” ”No, mitä sitten olis väliä?” En hämmennykseltäni osannut vastata. Roi kiinnitti hihnat näppärästi ja heilautti kättään eteenpäin. ”Mennään sitten. Mun täytyy mennä vahtimaan maneesiin Oliverin estetuntia.” Nyökkäsin ja seurasin perässä, kun hän talutti Xilon minua varten kentälle. Katsomon takana paukkui taas: Robert oli ottanut vaneerin ja tähtäili siihen aseellaan. Roi pyöritti silmiään. ”Mä en tajua, miten toi saa harrastaa tota.” ”Parempi se kai, kuin hän heittelemässä isoja kiviä, mikä oli yhdessä vaiheessa hänen harrastuksensa”, mumisin. ”O-oletko viihtynyt talliasunnossa?” ”Ei valittamista”, Roi sanoi. ”VOITKO PERKELE LOPETTAA NYT!” hän karjaisi yhtäkkiä Robertille: Xilo, joka ei yleensä pahemmin reagoinut mihinkään, oli jostain syystä hermostuneempi kuin normaalisti. ”HAISTA EMÄTINTÄS!” Robertin karjaisu kuului takaisin ja sitä seurasi kolme terävää paukausta. ”Te puhutte niin rumasti”, uikutin. Xilo väisteli, kun Roi yritti pysäyttää sitä jakkaran eteen. ”Mulla lähtee järki”, Roi ärisi. ”Putosin toissapäivänä, kun toi ääliö päätti pamauttaa just, kun ratsastin ohi. Oon sanonut tuhat kertaa, ettei se saa ampua sillon, kun joku on ratsastamassa!” ”Tiedän, Alexiinakin on kieltänyt häntä… Oletko nähnyt jo sitä lennokkia?” ”Mitä hiton lennokkia?” Roi sai tarpeekseen Xilon kiemurtelusta. ”Äh, mä vaan punttaan sut. Ota sen verran vastaan käsillä, jos pystyt –” ”E-ei, parempi, jos minä vain –” ”Yksi… kaksi...”, hän tuuppasi voimakkaasti takapuolestani välittämättä vastustelustani. Yritin parhaani räpiköidäkseni satulaan, mutta yhdellä kädellä se oli vaikeaa. ”Kiipee, kiipee!” Roi ähki allani, mutta en vain kyennyt. ”Ei, laske… l-laske minut…!” Valuin takaisin maahan pää punaisena. Hohotusta – Robert nauroi. Minulle. Minua hävetti kuollakseni. Tiesin olevani ylipainoinen. Mutta nyt myös tunsin sen, raskaammmin ja painavammin kuin pitkään aikaan. Kyynel tirahti silmääni. ”VOI VATTU NYT –!” Roi räjähti, sorvaisi ohjat käteeni ja pinkaisi juoksuun aidan takana röhöttävää Robertia kohti. ”Mä ammun sut!” kuulin Robertin huutavan hermostuneena vastaan, mutta olin kätkenyt kasvot hanskojeni alle enkä katsonut mitä tapahtui. Halusin piiloutua. Halusin kadota. Pyyhkäisin kyynelen poskeltani ja lähdin sitten taluttamaan Xiloa pää riipuksissa pois kentältä. ”Hei!” Roi huusi jälkeeni, mutten reagoinut. ”Anteeksi tästä, Xilo...” ” Hei! Oota!” Hiekkatarhojen kulmassa Roi sai meidät kiinni. ”Mitä sä teet, minne sä meet?” Välttelin häntä. ”E-en taidakaan ratsastaa tänään… k-käteni –” Roi nappasi ohjat ja esti kulkumme. ”Joo joo. Tuu nyt. Otetaan jakkara.” Silmäni kostuivat uudelleen ja vatsaani kouristi inhottavasti. Roi ei tajunnut sanoneensa jotain, mikä vain pahensi oloani. ”Tuu”, hän sanoi ja käänsi Xiloa taas ympäri; hevosparka käänteli hämmentyneenä korviaan. ” Ei, Roi!” kivahdin tiukemmin kuin oli tarkoitus. Hän pysähtyi hämmästyneenä, mutta sitten ilme vaihtui kylmäkiskoiseksi. ”Jaa, no OK sitten. Turha pyytää auttamaan uudestaan. Tee, mitä lystäät.” Hän tuuppasi ohjat minulle ja marssi tiehensä. Voi ei. Mitä olin mennyt tekemään… ”Roi...”, yritin sanoa hänen peräänsä, mutta hän ei kääntynyt katsomaan. Roi oli ystäväni. Mutta tässä asiassa hän ei ymmärtänyt, miltä minusta tuntui. Hän oli itse niin hyväkuntoinen ja urheilullinen, kun minä taas… Hän oli joskus puolihuolimattomasti, varmasti vain hyvää tarkoittaen ehdottanut, että voisin lenkkeillä hänen kanssaan nyt, kun Kittyä ei ollut juoksuseuraksi. Ja kerran, kun oli nähnyt minun maistavan pientä palaa kakusta, jota olin testannut Tylerin leipomukseksi, todennut: ”Ei ehkä kannata syödä tota kokonaan.” Vaikka hän oli saattanut tarkoittaa sillä mitä tahansa kuten, että olisi itsekin halunnut ottaa kakkua, pahoitin silti mieleni pitkäksi aikaa. En lähes koskaan syönyt omia leivoksiani muutenkaan ja oletin, että Roi tiesi sen. Vai tiesikö? Yritin epätoivoisesti riisua Xiloa tallissa yhdellä kädellä satulasta. Otteeni kuitenkin petti ja se luiskahti lattialle. Koettaessani jotenkin saada sitä takaisin ylös, toinen pari käsiä kurottui yhtäkkiä esiin ja nosti satulan puolestani. Kohotin kiitollisena katseeni. Tomford nyökkäsi pienesti. ”Tarvitsetteko apua, Gillian-neiti?” ”K-kiitos, Josh… M-minulla on tämä käsi”, kohotin oikeaa olkaani. Josh kantoi satulan puolestani satulahuoneeseen omalle paikalleen ja lupasi sitten pestä myös Xilon kuolaimet ja ristittää suitset. Hän ei puhunut paljoa, kuten ei yleensäkään, mutta kuohunut mieleni rauhoittui heti hänen seurassaan. Hän oli samaan tapaan herrasmiesmäisen avulias ilman meteliä itsestään, kuten Tyler. Olin juuri aukaisemassa suuni kiittääkseni häntä vielä uudestaan kunnolla, kun Tomford ehti ensin. ”Haluaisin vain ilmoittaa, että hän ei voikaan hoitaa tehtäväänsä näyttelyissä...” ”Mitä?” olin hämilläni. Tomford ei katsonut minua silmiin. Mietin hetken, mitä hän oli sanonut ymmärtääkseni. ”T-tarkoitatko… ettet pääsekään...?” Tomford nyökkäsi katseensa yhä kengissäni. Hänen oli ollut tarkoitus toimia sihteerinä ystävänpäivän värinäyttelyissä. ”Ah...”, sanoin pahoillani. ”S-selvä sitten…” Seisoimme hiljaa vastakkain. Koetin lukea hänen kasvojaan. Häntä selvästi vaivasi jokin. Joskus uskoin, että olin yksi harvoja ihmisiä, joka ymmärsi Joshia. Minusta hän oli hyvin väärinymmärretty, mutta minä olin aina vain tiennyt, mitä hän tunsi ja ajatteli. ”V-voinko kysyä… miksi?” kysyin mahdollisimman huomaavaisesti, sillä juuri nyt aistin, että hän halusi sanoa enemmänkin. Ja näin sen: aivan hento punerrus kohosi hänen kasvoilleen kauttaaltaan. Edelleenkään hän ei nostanut silmiään minuun. ”Ei uskoisi sen olevan sopivaa”, hän mumisi, ”eikä oikein. Ei olisi oikein. Pahoitteluni, neiti. Hän toivoo, ettei se tuota liikaa vaikeuksia ja löytää tilalle jonkun toisen. Hyvää päivänjatkoa.” Hän otti hatun päästään kumartaen kevyesti. Sitten hän käveli pois. Katselin hämmentyneenä hänen jälkeensä. Mitä hän oli mahtanut sillä tarkoittaa?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 4, 2023 15:54:13 GMT
Uniaalloilla - 19
” Vau, sä näytät pahalta!” Kittyn harmittomasti heitetty aloitustervehdys sai oloni kurjaksi, vaikka tiesin, ettei hän – kuten ei Roikaan – tarkoittanut sillä mitään. Ja olihan se varmasti totta: olin väsynyt, tänään oli huono hiuspäivä, olin ylirasittunut… Kitty totesi vain totuuden. Hän näytti itsekin sairaalta – kuten olikin – mutta en sanonut sitä ääneen. ”O-olen nukkunut vähän huonosti… Hugolla on uniongelmia –” Kittyn aivastus keskeytti minut enkä jatkanut loppuun vaisua selitystäni, sillä Kitty jatkoi sujuvasti pärskäyksestään eteenpäin. ” Tiekkö, mulla on niin hassu olo, haha!” ”K-kuinka kipeä olet…?” ” Kuumetta on vielä jotain muutama astetta, tuntuu kehossa kyllä ja vähän pyörryttää. Kurkku on käheä”, hän virnisti tukkoisesti, ” kuulee varmaan äänestä?” ”Missä sinä olet nyt?” ” Lo–lo-lontoOOSSA!” Kitty aivasti taas niin, että kameran linssiin tuli pisaroita. ” Meidän piti mennä käymään Tossahia ja Adea moikkaan, mutta ootellaan nyt, että tää menee ohi.” ”N-niin, sinä ja Carrot?” ” Jeps.” Kitty oli iloisella mielellä kuumeesta huolimatta. ” Hei!” hän sitten sanoi kovaan ääneen. ” Ystävänpäivä! Ootteko kartalla, että se on kohta! Värinäyttelyt on sentään perinne, että ette kai jätä sitä pois vaan siksi, että mä en ole siellä johtamassa sitä!” ”O-oi, ei, älä huoli… M-minä suunnittelen sitä...” ” Ai sä?” Kittyn äänen olisi voinut yhtä lailla tulkita hyväksyväksi, kuin myös hämmästyneeksi. En ollut aivan varma, kumpaa se oli… ”Meillä on tänä vuonna oheisteema mukana”, kiiruhdin kertomaan, koska halusin Kittyn jatkajana tässä tehtävässäni totta kai saada hyväksyntää. ”M-minä… minä pyysin LGBTQ+edustajaa tulemaan ja puhumaan seksuaalivähemmistöistä, kun ajattelin –” En taaskaan saanut puhuttua loppuun: Kitty oli kirkaissut – tällä kertaa aivan selvästi riemusta – ja kuva heilui ja tärisi hänen heiluttaessaan kännykkäänsä niin, etten nähnyt kuin värisumua. ” Eikä! Ihan mahtavaa! Vau! Loistoajatus!” Hymyilin. Tiesin, että Kitty olisi idean puolella. ” Siitäs saat, Raicy!” hän koukisti kättään voitoneleeseen ja nauroi; minäkin naurahdin. ” Dewn on varmaan innoissaan. Tuleeko se sinne Adamin kanssa?” ”Ai… ööh, e-en tiedä. Ei hän varsinaisesti puhunut siitä mitään...” ” Ja sulla”, Kitty jatkoi kuuntelematta kunnolla vastaustani, ” onko sulla heila, oma valentiinisi jo valmiina?” Miksi Kitty kuvitteli, että olisi? Punastuin. En halunnut vastata, mutta sen kerran, kun Kitty olisi saanut lennossa jatkaa toiseen aiheeseen, hän päättikin pysyä ja tivata minulta selkeämpää vastausta. ” No? Come on… sun on aika hankkia joku! Ootko pyytäny Tomfordia?” ”Josh ei tule ollenkaan. Hän perui...” ” Mitäää? Ai perui treffit?!” ”Ei… Ei ole mitään treffejä, Kitty. M-minulla… Hänen piti tulla sihteeriksi tapahtumaan, mutta perui ja sanoi vain, ettei se olisi oikein...” Kitty ei ymmärtänyt mitä puhuin. ” Se ei sitten kuitenkaan kai saanut ketään siitä ohjelmasta, eikö? Mutta koska se on vapailla markkinoilla, sä olet vapailla markkinoilla, teillä on historiaa takana… kaikki vaan täsmää, en ymmärrä mitä te yhä vaan kaartelette kuin kissa kuumaa puuroa!” Minun piti kysyä, mitä Kitty tunsi Tyleriä kohtaan. Nyt en enää voinut tehdä sitä. Annoin Kittyn jatkaa perusteluja, joiden mukaan minut ja Tomford oli luotu toisillemme, enkä keskeyttänyt häntä. Kyse ei ollut siitä, ettenkö yhä olisi pitänyt Joshista. Pidin hänestä paljonkin. Mutta olin myös varma, ettei se ollut molemminpuolista. Me olimme yrittäneet, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Se oli ollut täysin Joshin päätös, ja minun tuli kunnioittaa sitä. En koskaan ahdistelisi tai pakottaisi häntä asiassa. En koskaan. Kittystä minä toimin liian vetelästi. ” Vahvat itsenäiset naiset ottaa kenet haluaa ja tekee asian eteen töitä”, hän vakuutti, mutta virnisteli samalla. ” Kuten minäää...” Hän iski silmää. ”Ai?” havahduin tilasta, jossa olin henkisesti hetkiseksi poistunut tästä keskustelusta. ”O-oletko tavannut sitten jonkun?” ” Oon!” Kitty kiljaisi riemastuneena, aivan kuin olisi koko videopuhelumme ajan odottanut, että kysyisin. Ja hän unohti kokonaan aikaisemman intohimoisen puheensa minusta ja minun rakkauselämästäni. Oloni muuttui hassuksi. Tarkoittiko tämä siis sitä, että Kitty oli mennyt konkreettisesti eteenpäin? Toipunut erosta? Olisiko Tyler… vapaa, kuten Kitty ilmaisua käytti? ” No okei, kerron kaiken”, hän jatkoi, vaikken ollut vaatinut selitystä. ” Siis... eräs Tom. Me tavattiin yökerhossa, täällä Lontoossa, ja – no, oikeastaan sain varmaan sieltä tän flunssan, koska se tapahtui juuri ennen kun tulin kipeeksi eikä me olla sen jälkeen tavattukaan, mutta siis hengattiin ja juteltiin siellä ja se on tällainen oikein iso kalju tatskamies – sä tiedät, miten mä pidän juuri sen tyyppisistä – ja se kehui, kun lauloin karaokea ja tarjosi parit juomat, ja illan päätteeksi me päädyttiin samaan punkkaan...” Annoin Kittyn tuskin henkeä väliin vetämättä kertoa koko tarinan. Kun oletin hänen lopettaneen, sanoin vain: ”S-se on kiva.” ” Eikö ookin?! Se on niin hyvännäkönen… hei, mä lähetän sulle sen kuvan! Otettiin parit yhteisselfiet siellä baarissa. Oon niin täpinöissäni, ollaan nyt tekstailtu tässä ja sovittu jo, että tavataan uudestaan heti, kun tää pöpö lähtee...” ”Gillian, ehtisitkö tulla käymään toimistossa, kun saat puhelun loppuun?” Alexiina sanoi melko totisena Xilon karsinaan. ” ...se on siis ihan kotoisin Lontoosta, treenaa ja käy salilla –” ”Kitty, minun pitäisi nyt mennä...” ” – ja on rakennusalalla… jaa, aa!” ”Alexiinalla on jotain asiaa minulle...” ” Okei! Tsättäillään taas. Ja laita kunnon sateenkaarilippu liehumaan sitten ystävänpäivänä!” Vakuutin, että niin tekisin, ja helpottuneena sain vihdoin puhelun päättymään. Rapsutin Xiloa vielä poskelta kiitokseksi kärsivällisyydestä, ja suuntasin tallitupaan. Alexiina lehteili papereita toimistossaan otsa kurtussa. ”Niin?” kysyin varovaisesti, sillä hän ei näyttänyt heti huomanneen tuloani. ”Gillian”, Alexiina laittoi kansion kannen heti kiinni. ”Siitä ystävänpäivän värinäyttelystä. Oletko saanut vastausta siltä edustajalta, jolle laitoit viestiä?” Pudistin päätäni. ”Minun pitäisi pian saada tietää, että onko tänne tulossa joku. Pystytkö löytämään hänen numeronsa ja soittamaan, jotta asia varmistuu?” ”V-voin katsoa...” ”Hyvä. Sitten vielä… Josh ilmoitti minulle, ettei aiokaan olla kirjurina.” ”H-hän sanoi niin myös minulle.” Alexiina kallisti jostain syystä päätään. ”Tämä ei sitten mennytkään noin vain...” Hän sanoi itsekseen ja alkoi hivellä leukaansa mietteliäästi, kynä pyörien sormissaan. ”K-kuinka niin?” kysyin arasti. ”Kertoiko Josh sinulle syyn, miksei tule? Hän ei siis tule ollenkaan. Koko päivänä.” ”E-ei…?” Alexiina katseli minua pitkään. Minusta alkoi jo tuntua, että olin tehnyt jotain sopimatonta, vaikken tiennytkään, mitä se oli. En mielestäni ollut tehnyt mitään… En ollut tietoisesti loukannut Joshia mitenkään, emmehän olleet erityisemmin puhuneetkaan. Olin käynyt Little Moose Farmilla viimeksi ennen joulua. Ja järjestelyvastuun Alexiina oli antanut minulle, kun oli kysynyt vapaaehtoisia, ja olin ajatellut, että se voisi olla mukavaa puuhaa saada ajatukseni pois Hugon vaikeuksista… Kitty oli ollut innoissaan… Kännykkäni värähti. Kitty oli lähettänyt lupaamansa kuvan. ”No”, Alexiina lopulta sanoi ja laski kynän pöydälle, ”eipä siinä. Raicy ei myöskään osallistu millään tavalla, mutta se nyt ei ole uutta. Joku varmaan saadaan kyllä paikkaamaan Joshia. Viime vuonna taisi olla… Crid, onkohan hänellä menoa…? No, on ystävänpäivä, joten mahdollisesti...” Alexiina puhui taas jo ennemminkin itselleen, kuin minulle. Odotin kuitenkin yhä, jos hänellä oli vielä muuta. Hän nousi ylös ja veti villatakin vetoketjun kiinni. ”Kello on jo sen verran, että lupasin käydä White Dove Farmilla –” ”White Dovessa?” hämmästyin. Alexiina katsahti minuun yllättyneenä. ”Eikö sinulle ole kerrottu?” hän sanoi. ”Tylerin tamma varsoi orpovarsan...” Nostin käden suulleni. Olin itkeä. ”Eihän! Forever…?” Alexiina nyökkäsi alakuloisesti. Kyynel vierähti poskelleni. Se oli kamalaa… kamalaa… Tylerin rakas Forever Shine… voi ei, miltä Tyleristä mahtoi nyt tuntua? ”Hän on nyt niin sanotusti… vähän pulassa, ja lupasin auttaa parhaani mukaan. Vien nyt ainakin hänelle sinne aputarvikkeita ja varmaan täytyy käydä hänen puolestaan kaupassakin. Ajattelin”, Alexiina vilkuili minua sivusilmällä, mutta en nyt pohtinut sen merkitystä, sillä mietin vain yhä kauhuissani Foreveriä ja Tyler-parkaa. ”...jos olisit tullut mukaan? Ehditkö?” Alexiina avasi toimiston oven ja seurasin häntä lamaantuneena. ”Kuka hoitaa kaksosia?” ”E-Emily...” ”Siihen ei mene varmaan kauaa, siis siellä White Dovessa käyntiin. Tarvitsisin todella lisäkädet. Jos ajan sinut tilalle ja viet Tylerille tämän kassin”, Alexiina nosti tuvan nurkassa lojuneen suuren kassin, ”ja sillä välin minä käyn hänelle kaupassa.” Suostuin ajattelematta asiaa sen enempää. Halusin auttaa, totta kai, jos se mitenkään helpottaisi Tyleriä… hänkin oli auttanut minua… Alexiina nyökkäsi hiljaiselle samanmielisyydelleni ja lähdimme yhdessä Alexiinan Countrymania kohti. Purin kynsiäni ja toivoin, että Tylerin kohdatessani keksisin vain oikeat sanat.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Feb 4, 2023 16:47:50 GMT
# Koneistu # ”Kolmekymmentäkuusi, kolmeviisi. ...Kiitos. Kuittia? Päivänjatkoa. … Terve. Se tekis kaks, viiskymmentä. Kiitti. Kuittia? Päivänjatkoa...” Kyllä, kyllä vaan. Kuulitte ihan oikein. Teen yhä osa-aikatöitä Bridgetweetin marketissa ja se on nyt tärkeämpää kuin koskaan, kun mulla on oma vuokra maksettavana (vaikka Kevin oli vakuuttanut, että saisin niiltä aina taloudellista tukea kun tarvitsisin – mutta tää oli myös miehen kunniakysymys; mä halusin pystyä ja pärjätä itsenäisesti). Olin saanut ylennyksen – no, ei se oikeasti ollut ylennys, mutta vaan työtehtävien monipuolistuminen – ja päässyt kunnolla kassalle. Olin aina ajatellut, että mihinkään asiakastyöhön musta ei ainakaan koskaan olisi, eikä varsinkaan kassalle. Olin ajatellu, että kun oon niin tolvana hyypiö ja sosiaalisesti rajoittunut (kuten vähän kaikki nykypäivänä tuntui olevan, tbh…), en mä ikinä pystyisi sellaiseen niin ihmiskeskeiseen työhön. Mutta tiettekö, ei se niin vaikeaa ollutkaan. Alkuun jännitti ja totta kai mä sähläsin ekat viisi asiakasta ihan urakalla, mutta pikku hiljaa se siitä lähti soljumaan ja menee jo niin robotismilla, että ellei kassakone olisi vieläkin uusi ja outo vekotin, voisin nostaa aivot hyllylle odottamaan seuraavaa taukoa tai kotiinlähtöä. Totuus nimittäin on, että kun oot kassalla, ei asiakkaat katso sua. Tai katsoo, kyllä ne sut toki näkee, että et sä kassatyöstä mitään supervoimaa näkymättömyyteen saa (saispa), mutta ne ei näe sua – sä et ole Sinä, Persoona, vaan osa koneistoa, jonka tehtävänä on antaa niille tavarat mitä ne rahaa vastaan haluaa. Sä teet sen, mitä asiakkaat sulta olettaa ja niin kauan kuin kaikki menee kuten öljytyt rattaat, ne ei kaupan ovista ulos kävellessään enää muista edes, millaiset kasvot mulla oli. Niin se menee. Kassatyö on siis tietyllä tapaa immuniteetti. Misan kanssa me ei juteltu kuin välttämättömyyksiä. En sanois, että me oltiin mitenkään riidoissa tai huonoissa väleissä, koska eihän mitään ollut tapahtunut, mutta se suhtautui muhun pääasiallisesti kuin olisin ilmaa – samaan tapaan siis, kuin asiakkaat. Meillä oli myös tosi eri vuorot. En ollu varma, oliko se sattumaa, vai… ”Crid?” Havahduin yhtäkkiä automatisoidusta transsistani siihen, että asiakas puhutteli mua nimeltä. Mulla oli kyllä nimikyltti rintapielessä, mutta ei kukaan asiakas koskaan puskista vain sillä ketään kutsunut. Me oltiin lähempänä oliota, kuin nimellisiä yksilöitä. Nainen valkoisessa takissa ja vaaleissa nutturahiuksissa tarkentui samassa talliomistaja Alexiinaksi. ”Oletko sinä täällä töissä?” se sanoi. Nähtävästi, mun teki mieli vastata, mutta väänsin sen sijaan hymyn, joka oli enemmän varmaan irvistys. ”En normaalisti käy täällä kaupassa”, Alexiina jatkoi kaivaen lompakkoaan. ”Kortilla, kiitos”, hän lisäsi ennen kuin ehdin sanoa ostosten yhteissumman. ”Neljäkuusi, kahdeksankymmentä”, sanoin joka tapauksessa. Vessapaperia, käsidesiä, valmistölkkiruokia, kahvia. Hmmh. Alexiina vilautti korttiaan lukijaan ja tarttui muovikasseihin. Se oli jo tervehtinyt ja lähtemässä, kun huomasi, ettei seuraavaa asiakasta ollut ja kääntyikin takaisin. ”Kuule, Crid… onko sinulla millaiset suunnitelmat kahden viikon päästä tiistaina?” Tuijotin tyhjään. En kai mä niin pitkälle miettinyt elämääni etukäteen, hyvä kun selvisi päivä kerrallaan? ”Se on ystävänpäivä, siis”, talliomistaja selvensi hyväntahtoisesti. ”Tuli vain mieleeni, kun olit joskus värinäyttelyiden kirjurina… muistatko? Meillä olisi taas tarve siihen hommaan”, hän jatkoi hymyilyään, sillä kertaa toiveikkaan kysyvästi. Mun pää oli täysin tyhjä. Paitsi, että mut oli yllätetty kesken tyhjäkäyntirobotismimoodini ja tunnistettu Ihmiseksi haavoittuvaisessa tilassa, nyt odotettiin vielä nopeaa sitovaa päätöstä johonkin, mikä liittyi mun arkkivihollisjuhlaani. Se toi liikaa muistoja. Kaikenlaisia muistoja. ”Öö –” Asiakas saapui kassalle ja alkoi laskea tuotteita hihnalle. ”No, mieti sitä ja palaa asiaan”, Alexiina sanoi. ”Jos voisit laittaa minulle vielä tänään tai huomenna viestiä, niin olisi kiva juttu. Nähdään”, ja se jätti mut rauhaan. ”Hyvää työtä, Crid. Voit lähteä tänään vähän aikaisemmin”, esimies – anteeksi, siis esi henkilö (*pyörittää silmiä*) – sanoi, kun parin tunnin päästä toinen työntekijä tuli ottamaan mun paikkani. Marketissa oli vain tasan yksi kassa. ”Tuletkos maanantaina?” ”Joo.” ”Hyvä. Nyt tarvittaisiin kyllä sunnuntai-illaksikin joku, kun kaksi irtisanoutui…”, pomo vihjaili, mutta mä luistelin äkkiä takahuoneeseen kauhuissani, että multa vietäisiin tässä vielä pyhä pelisunnuntaikin. Mä en ollut vieläkään tottunut siihen, että palasin ihan jonnekin muualle kuin normaalisti ja, ettei mamma olisi siellä vastassa. Tai Kevin. Tuskin olin ehtiny kunnolla omaksua uuden reitin edelliseen kolmioon, kun nyt olin taas toisella tiellä. Yksin mun ei kuitenkaan kotona tarvinnut olla: vastassa oli usein iso seefferi, jonka silmässä oli yhä epäluuloa, mutta ainakaan se ei enää murissut. Mä annoin sen olla ja se antoi mun olla, joten suhde toimi. Me ei oltu tutustuttu kämppikseni kanssa sen kummemmin eikä oikeastaan puhuttu sitten asuntonäytön. Se oli tiukkaan huoneessaan ja mä omassani ja, kun se ei ollut kotona, se oli aina ottanut rakkinsa mukaansa. ”Olohuoneessa” oli aavistuksen enemmän kamaa kuin mun muuttaessa: nyt sieltä löytyi Kevinin tuoma meidän vanha telkka ja iso sanomalehdillä ja pyyhkeillä pehmustettu häkki, jossa ei ollut mitään. Vielä. Olin miettinyt mikä hiivatti se oli ja ketä varten (oliko toi jätkä jotenkin kinky), kun muistin, että se oli sanonut sille olevan tulossa koiranpentu. Ja ilmeisesti se oli ottanut multa kysymättä oikeuden majoittaa sen meidän yleistilaan. Sohvaa ei vielä ollut, mutta Kevin oli luvannut katsella mulle sellaista. Sanoin, että ei sillä varmaan mikään kiire ollut. Tuskin tulisin viettämään hirveesti aikaa olohuoneessa, jonka jakoi mun kanssa joku tuntematon, pelottava koira ja uliseva pissanhajuinen pentu. Tulin siis töistä kotiin armaaseen rauhaan. Kämppis ei ollut paikalla. Mä en muistanut sen nimeä, vaikka olin kyllä kuullut sen, joten mun mielessäni kutsuin sitä ”nuijapääksi”. Sillä oli niin outo naama: kalju pää ja pienen vihaisen vauvan piirteet. Mulla oli tänään ratsastustunti illalla, joten aloin heti vaihtamaan vaatteita. Tein sen edelleen vähän salaillen. Mun mieleni ei ollut kunnolla sisäistänyt, että mitään salattavaa ei enää ollut. Paitsi ehkä Nuijapäältä. En tiennyt mitä se ajattelisi, jos kuulisi mun olevan heppapoika. Pitäisikö se mua ihan homppelina? Ehdin lämmittää itelleni jonkun valmisruoan ja hotkia sen kitaani, ja sitten lähdinkin taas samaa reittiä bussipysäkille odottamaan linja-autoa. Bridgetweetissä oli aina jäätävä tuuli, kesälläkin, puhumatta sitten täystalvesta, joten mun nokkani valui kuin naisten kuukautiset värjötellessäni ja jalalta toiselle vähän pompahdellessani. Ranchin portilla kaivoin kännykän käteen ja soitin mammalle. Se meni vastaajaan. Jätin viestin: ”Moi mamma. Aattelin vaan soitella kuulumisia. Töissä pomo kehui, että olin ahkera. Joku oli voittanut kymppitonnin arvasta, jonka oli ostanut meidän marketista. Pitäis varmaan itsekin alkaa kokeilemaan niillä onnea… Oon just menossa kotiin. Oot rakas. Terveisiä Kevinille. Moi.” Laitoin puhelimen takaisin taskuun. Mamma ei ollut vastannut yhteenkään mun soittooni muuton jälkeen, mutta Kevin oli luottamuksellisesti kertonut, että niistä kieltäytyminen sai mamman aina itkemään, ja kannusti mua jatkamaan (”kyllä hän vielä hellittää”), joten mä jätin mammalle joka tapauksessa viestit, joilla se voisi lohduttaa ristiriitaisia tunteitaan. ”Moi Crid!” Oliver ja kolme muuta lasta oli menossa samaan suuntaan tallille ja meidän polut kohtasi. ”Moro.” ”Menetkö ratsastamaan, Crid?” Oliver kysyi innoissaan. ”Jep. Estetunti.” ”Me tullaan katsomaan!” ”Kiva…” ”Minä menen kisoihin maaliskuussa”, Oliver röyhisti rintaansa. ”Ne on ekat oikeat kunnon kilpailut. Koulua ja esteitä.” ”Lykkyä pyttyyn.” ”Ja sitten saan varmaan uuden ponin...” ”Taas?” mä möläytin. Muistan, kun Pony tuli. Ei siitä nyt niin kauan vielä voinut olla… luoja aika meni nopeasti. Pysäyttäkää joku se! ”Kasvan nopeasti”, Oliver sanoi kuin järkevä aikuinen – todennäköisesti juurikin toistaen jonkun aikuisen perustelut. ”Niin tarvitsen isomman.” Olimme päässeet tallitupaan sisälle ja menin ilmoitustaululle katsomaan kenelle mut oli tänään laitettu. Oliver jatkoi kavereineen suoraan tallin puolelle. Crid – Rico Okei, käy. Olin kerran mennyt Ricolla ja silloin se oli ollut ihan toimiva menopeli. Lähdin nousemaan kapeita portaita yläkertaan tallivintille. Myöhemmin varustaessani Ricoa kylmässä yksinäisyydessäni (se oli jostain syystä ulkotallissa Apassin karsinassa, en tiedä missä Apassi oli), kuulin aivastuksen. Kurkistin uteliaana ovenpuolikkaan yli. Mun teki niin mieli sanoa: ”Terveydeks” ihan muina miehinä, mutta halusin ensin nähdä, kuka se oli ollut. Ihan kaikille ei kannattanut puhua yhtään mitään. Vaara oli kuitenkin olematon: pieni tyttö, ehkä yhdeksänvuotias tai jotain sitä luokkaa, oikein niin pikkutyttömäinen kuin mahdollista kahdella harmahtavanruskealla hiusletillä, soikeissa silmälaseissa ja lilassa toppatakissa seisoi vähän matkan päässä. En kuitenkaan viittiny sanoa mitään, koska se tuijotti mua pelästyneen näköisenä kun olin noussut hiljaisesti näkyviin, joten painuin takaisin alas ja aloin laittamaan suitsia Ricon päähän. Kun kohta talutin Ricon pilttuusta ja tallin ja kentän väliä maneesiin päin, jossa meidän tunti olisi, näin tytön siirtyneen katselemaan hiekkatarhan hevosia. Se oli turhan lähellä Lovexia ja meinasin sanoa, että varoisi vähän, mutta Alexiinan huuto: ”ESTETUNTILAISET VOIVAT TULLA!” sekoitti ajatukset. Joo joo, tulossa ollaan… Käänsin Ricon kentän keskelle Taigan ja Pollyn väliin. Oliver ja kumppanit oli katsomossa supisemassa. Alexiina korjasi mikrofonia liivinkauluksessaan pikakahvimuki toisessa kädessä. Se hymyili mulle tavalla, jolla hymyilet tutulle, jonka oot samana päivänä yllättäen jo tavannut yllättävässä paikassa, mutta ei vaatinut mua uudelleen sitoutumaan tarjottuun työtehtävään. En vielä tiennyt, mitä vastaisin. Tai siis tiesin, mutta en tienny miten sanoa sen tarpeeksi kauniisti. Laskin Ricon jalustimet ja näin heti, että ne oli aivan liian lyhyet mun pitkille ja kapeille säärilleni – varmasti jonkun lapsen jäljiltä. Suoristin käsivarren ja tungin kylmän raudan kainalooni, sitten pidensin hihnaa useamman reikää. Alexiina toi Pollyn ratsastajalle jakkaraa, mutta mä pääsin Ricon selkään helposti. Keikautin lantioita vähän, että sain munat asettumaan oikein ja taputin Ricoa ruskeavalkoiselle kaulalle. Se oli niin… pyöreä. Ja pieni, kun oli tottunut katselemaan maata yläilmoista lohikäärmeen selästä. Nenä vuoti taas. Pyyhin sitä hihaani. ” Kun olette valmiita, lähtekää vain uralle kävelemään...”, Alexiinan ääni kuului maneesin kaiuttimen kautta. ” Crid, toinen jalustin taitaa nyt olla eri pituinen.” Täh? Katsoin mun oikeaa ja vasenta jalkaa ja pysäytin käyntiin lähteneen Ricon uudelleen. Alexiina käveli mua kohti ja painoi mikkiään niin, että toisto meni hetkeksi pois päältä. Normaalilla äänellä se sanoi: ”Oikea jalustin näyttää reiän verran pidemmältä… otahan jalka pois, niin korjaan sen nopeasti.” Tottelin. Samaan aikaan ärsytti, että tuntui mukavalta. Siis se, että taas mua hyysättiin äitimäisesti. Olisin mä itsekin voinut sen korjata, mutta toisaalta… Niiskautin pitkään. Olinko ollut liian tottunut mamman paapomiseen ja nyt, kun en enää saanut sitä, tajusin jossain määrin kaipaavani sitä…? Jalustimet korjattuina Rico taapersi suopeasti uraa pitkin Pollyn luikun takapuolen jäljissä. Alexiina kokosi puomeja ja tolppia ja silmäilin arvioiden tunnin tulevaa haastavuutta. ” Lyhentäkää ohjia...”, se sanoi olkansa yli, ” ja ottakaa kevyttä ravia...” Ricolla oli pehmeän pomputtava ravi, mutta keventelin ilman ongelmaa, vaikka tahti kyllä oli paljon nopeampi kuin Dragonin hitaassa ravissa ja, jos hetkekskin otin pari askelta harjotusravia korjatakseni rytmiä, olin sinkoutua pois tasapainosta. Rico pärskähteli, joten ainakin se oli tyytyväinen. Ravasin katsomoseinustan ohi, ohi Oliverista ja sen ystävistä ja siitä samasta pikkulikasta, jolla oli lasit ja lila paksu toppatakki. ” Taigalla on siinä hyvä tahti. Ottakaa sopivissa kohdin voltteja ja muistakaa asettaa… myös kulmissa...” Pärsk! Pärsk! Pärsk! Muakin alkaisi kohta aivastuttaa Ricon räkäisiä tyrskähtelyjä kuunnellessa. ” Crid muistaa taas ne varpaat eteen...” Ärrh. Käänsin nilkkoja ja polvia. Ja käänsin Ricoa. Ulkopohje, sisäohja, katse… ” Tehkää tässä päässä iso ympyrä kaikkien näiden puomien yli. Yrittäkää osua mahdollisimman keskelle, mutta säilyttää sama tahti… sieltä Uniquen kanssa voi aloittaa...” Ricon pienet töppökorvat kääntyi pysyvästi eteen puomit nähdessään. Tunsin, että sen vauhti reipastui. Koetin pysyä kaksitahtisen liikkeen tahdissa ja keventää, mutta kyllä sitä vatsasta alkoi jo nipistää. Ponilla ratsastus oli sittenkin rankempaa kuin hevosella… ” Hyvä Crid”, Alexiinan ääni kaikui hallissa kaikkien kuultavana. Hyvä Crid. Alkuverryttelyiden jälkeen me pysäytettiin ratsut jonoon ja Alexiina kertoi, miten tulisimme sen rakentaman radan. Esteitä oli viisi, eli me hypättäisiin ihan ratarataa. Tässä kohtaa alkoi jännittää. Pidin esteistä, mutta en ollut taitava ratsastaja niillä. Jalustimet valahti helposti kantapään kuoppaan, ohjat valahteli käsistä, tasapaino horjui, etuilin ponnistuksissa… Koettelin terveyttäni, kun silti jatkoin näillä estetunneilla, mutta minkäs teit. Kouluratsastus oli tylsää, maastoilu pelottavaa ja vaarallista, westerniin en ollu koskaan syttyny tai perehtyny kunnolla ja poolosta ei puhuta. Mutta esteissä oli sitä jotakin… tarpeeksi jännitystä ja se oli laji, jossa tuntui, että oikeesti osasi jotain, jos se meni hyvin. Jos se ei mennyt hyvin… no, sitten olo oli kuin paskaläjällä. Ota tai jätä, se ei pelaa, joka pelkää. ” Sitten Crid”, Alexiina sanoi. Nielaisin ja lyhensin Ricon ohjia. Pyysin sen raviin ja sitten nostin laukan: sisäjalkaa eteen, ulkopohjetta vähän taa… Rico lähti jo melkein pyytämättä menemään – sekin piti hyppäämisestä niin paljon. ” Hyvä. Ei tarvitse mennä niinkään kovaa… tuo suorassa...” Puristin huulet yhteen ja ohjasin Ricon kohti karkkikepin väristä punavalkopuomipystyä. Jos 8-vuotias Oliver pystyi tähän, niin totta hitossa mäkin! Ja se… tuntui mahtavalta! Oikea aika nousta jalustimille tuli luonnostaan ilman, että mun tarvitsi sitä liikaa miettiä. Kuulin Alexiinan kehuvan ja kehottavan vain jatkamaan. Niin tein. Ricon korvat oli yhä höröllä, kun laukattiin kohti ristikkoa. Yli! ” Käännä, muista katse ja istu hiljaa!” Koetin pidättää yläkehoa veivaamasta niin paljon. Ojensin vähän käsiä ja Rico ponkaisi okserin yli helpon tuntuisesti. Sydän hakkasi kurkussa, mutta ei huonolla tavalla. Ainoo, että aloin hengästyä. Käänsin ja vähän horjahdin satulassa, mutta kurssiin takaisin… jalustin oli hulahtanut jalassa ja häiritsi, mutta nyt ei ollut aikaa sitä korjailla… Kaksoissarja lähestyi… ” Istu rauhassa… hyvä… oikein hyvä, Crid!” Alexiinan iloinen ääni lävisti mun tajuntani, kun jännityskupla laukesi radan jälkeen ja hengästyneenä pyysin Ricon pysähdyksiin jonon perään. Huohotin ja tärisevällä kädellä kaivoin inhalaattorin taskusta, mutta olin yhtä hymyä. Vitsit, se vasta oli ollut jotain! Tunnin jälkeen olin pelkkää vapisevaa spagettia, mutta adrenaliini virtasi yhä ja olo oli loistava. Olin niin ekstaasissa parhaimmasta ridatunnista pitkään – jos koskaan – aikaan, että virnuilin kuin seinähullu itekseni vielä Ricon karsinassakin siltä satulaa riisuessa. Olisin halunnut hehkuttaa jollekulle, jakaa tuntifiiliksiä, mutta mulla ei ollut ketään sellaista kaveria. Olin kuitenkin ottanut kännykän esiin ikään kuin joku sellainen toveri mulla olisi, kun huomasin Kevinin soittaneen parikin kertaa. Jättäneen ääniviestin. Nostin puhelimen korvalle. ” Crid. Olen ajamassa terveyskeskukseen… Jane haettiin ambulanssilla… Soita… soita, kun pystyt. Kevin.” Kaikki se hyvä olo, mikä mulla oli onnistuneen ratsastustunnin jälkeen ollut, valahti vatsanpohjaan revenneen kuilun kautta maahan ja hautautui näkyvistä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Feb 5, 2023 13:27:27 GMT
# Kultaakin kalliimpi # 05.02.2023 Olin tottunut siihen, että mä olin se, joka makasi sairaalalakanoissa. Se oli oikein, jollain tapaa, tarkoituksen mukaista, normaalia, oletettua. Mä olin sellainen: heikko ja viallinen ja vaivainen ja usein tiputuksen tai astetta vahvemman lääkityksen tai kipsin tarpeessa. Mutta nähdä mamma mun paikalla… siinä ei ollut mitään järkeä. Se oli väärin. Mamman oli tarkoitus olla se, joka hoivasi sairaalloisia, ei itse olla tossa tilassa avuttomana ja heiveröisenä ja n-niin… niin kalpeana ja pienenä… Olin yrittänyt olla niin urhoollisesti itkemättä, että mun naama vain rypisteli ja kurttuili ja vääntyili kuin loisin Michelangelon taideteosta suolistossani. Mamma lepäsi sängyssä hitaasti hengitellen, unessa. Sen suuri vatsakumpu nosti valkoista peittoa kuin luminen tunturi. Mä en oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Kevin oli sanonut, että Jane oli saanut epileptisen kohtauksen. Ja ilmeisesti oli ollut jotain verenvuotojakin, ei vain selvinnyt mistä kaikista ruumiinrei'istä, mikä oli myös huolestuttavaa. Tiesin vaan, että näin tän ei kuulunut olla. Otin mamman peiton päällä lepäävästä kädestä kiinni. Mun käteni oli kylmä ja pelkäsin, että se olisi huono asia, mutta mamman käsi ei hätkähtänyt. Jotain märkää valui ja kutitti poskilla… Sairaalahuoneen ovi kolahti, ja pyyhin nopeasti naamani paitaan. ”Tässä”, Kevin sanoi kävellessään sisään ja ojensi mulle pahvimukillisen kahvia. ”Hoitaja tulee kohta.” Nyökkäsin kykenemättä puhumaan. Kevin oli rauhallinen, mutta huolestunut ilme pysyi sen kasvoilla eikä lähtenyt edes useamman kahvihörppäyksen huuhtelemana. Mamma yhä makasi hiljaa silmät kiinni, mutta olin näkevinäni luomien välillä pienesti värisevän. En uskaltanut edes kysyä mitään. Hoitaja tuli sisään ja tervehti. Sitten se kosketti varovaisesti mamman olkaa. ”Rouva Peterson, oletteko hereillä? Avaisitteko silmänne hetkeksi...” Mamma totteli ja tajusin, että se oli tainnut olla jo jonkin aikaa hereillä. Ehkä se oli teeskennellyt nukkuvaa mun läsnäollessa. Ajatus tuntui pahalta. Kun kuulin Kevinin ääniviestin, olin tietysti pelästynyt. Olin heti soittanut takaisin, ja Kevin oli lyhyesti ja epämääräisesti vain sanonut, että mamma oli ”saanut kohtauksen” ja Kevin oli soittanut sille ambulanssin. Mä olin tietysti sitten ajatellut, että tää oli jokin mamman temppu taas. Keino saada mun huomioni ja säälini puoleensa, koska se yhä vihoitteli mulle. Kyllä mä mamman hysteriakohtaukset ja oletetut paniikit tiesin. Mutta mitä en ollut tiennyt tai edes uskaltanut ajatella, oli se, että ehkä kyseessä oli paljon totisempi juttu; että ehkä tässä ei kerrankin ollut mitään tekemistä mun kanssani, vaan mammalla ihan oikeasti oli jokin hullusti. ”Miltä tuntuu?” hoitaja kysyi ystävällisesti kumartuen mamman pääpuoleen. ”H...heikolta”, mamma kähisi, nielaisi ja sanoi uudelleen vähän vahvemmin: ”Päähän koskee paljon...” ”Saat pian lisää kipulääkettä. Katsoisitteko hetken aikaa tähän… hyvä, seuratkaa sormea… oikein hyvä.” Hoitaja laittoi pitkän metallikynää muistuttavan valon takaisin taskuunsa. ”Lääkäri tulee vielä myöhemmin katsomaan vointianne.” Mä katsoin avuttomana mammaan, joka ei katsonut muhun. Se koski. Sitten katsoin hoitajaan. ”Mitä siis niin kuin tapahtui?” ”Poikansa”, Kevin selvensi hoitajalle mun selän takana. Hoitaja nyökkäsi. ”Epileptinen kohtaus. Onko todettuna sairaustaustaa epilepsiasta?” Koska ei ollut sataprosenttisen selvää, keneltä meistä hoitaja kysyi, me vastattiin Kevinin kanssa molemmat yhtä aikaa. Mä: ”Ei?” Kevin: ”On.” Käännyin katsomaan Keviniä. Se loi muhun vain nopean sivusilmän, katsoi sitten mammaan, joka oli taas sulkenut silmänsä eikä osallistunut keskusteluun, ja jatkoi hoitajalle: ”Mutta ei ole ollut vuosiin, joskus nuorempana hänellä on ollut kohtauksia.” Hoitaja nyökkäsi ja merkitsi asian kädessään olevaan paperiin. ”Entä vauva?” Kevin kysyi ja kuuli selvästi, miten sen ääni vavahti, vaikka esitti urheasti tyyntä. ”Lääkäri tulee pian puhumaan tarkemmin”, hoitaja toisti mitä jo aiemmin oli sanonut. ”Olemme ottaneet näytteet ja odotamme labratuloksia, mutta mitään akuuttia hätää ei pitäisi olla. Tarkkailuaika jatkuu vielä, kunnes saamme varmuuden. Muistakaa juoda vettä, rouva Peterson”, se sanoi mammalle ja sitten lähti. Mä olin hämilläni. Mammalla epilepsia? Kevin oli kumartunut mamman puoleen ja ne vaihtoi hiljaisesti mumisten sanoja, joista en saanut selvää enkä edes yrittänyt. Olin valahtanut istumaan seinää vasten olevaan tuoliin, jossa meidän takit lojui, ja tuijotin käsiäni. ”Crid?” Kevinin ääni kutsui lempeästi. Katsoin, ja se vinkkasi mua tulemaan lähemmäs niiden luo. ”Jane haluaa sanoa sinulle jotakin.” Loin varovaisia katseita mammaan, mutta olin edelleen mykkä. Hämmentynyt. Melkein loukkaantunut. Mutta mamma oli niin sääliä herättävän näköinen siinä maatessaan, etten voinut ruokkia negatiivista tunnetta. Mamma vältteli mun katsetta yhtä kovaa kuin mä sen. ”Minulla saattaa olla epilepsia, Crid...” ”Joo, no niin mä äsken kuulin.” ”En ole kertonut sinulle…” Mamma ummisti silmänsä ja piti tauon. Koska nyt se ei katsonut muhun, saatoin tuijottaa sitä tuimasti. Kevin piteli mammaa kädestä ja näytti ymmärtäväisen lempeältä. Mä en. ”En halunnut, koska… en halunnut, että ajattelet, etten olisi hyvä äiti, jos tietäisit...” ”Mitä helvettiä?” mä ärähdin, ja koetin sitten madaltaa ääntä: me oltiin sentään sairaalassa. ”Miks mä ajattelisin, että epilepsia tekis susta huonon äidin?” Siinä ei ollut mitään järkeä. Mamman sekavassa höpinässä ei ollut järkeä. ”Mullahan on vaikka mitä, reumaa ja astmaa ja diabetesta ja osteoporoosia. Tekeekö se sitten musta huonon ihmisen??” En tajunnut mitään, mutta loukkaantunut kyllä olin. Sekä siitä, että mamma oli salannut tollasen asian multa kaikki nää vuodet, että sen, että se oli kuvitellut asian jotenkin muuttavan mun käsitystäni siitä. Niin kuin… mitä??? Mamma oli avannut silmät, mutta tuijotti kattoon. Niihin oli noussut kyyneliä. Se oli edelleen niin itsepäinen. Ja Kevinkin oli tiennyt, mutta mä en! ”Olit niin kipeä ja huolehdittava, pelkäsin, etten voi pitää sinusta kunnolla huolta, että sinut otetaan pois, jos itselläni on jotain”, mamman ääni tärisi ja sitten se nyyhkytti ja mä tuijotin yhä ja yritin ymmärtää, miten mamman yksinkertaisessa päässä tällainen logiikka koskaan oli näyttäytynyt sille mistään suunnasta järkevänä. ”Mamma, en mä välitä, että sulla on joku epilepsia tai vaikka olis syöpä. Öö –”, mietin sanojani uudelleen, kun Kevinin kulmat kohosi, ”meinaan siis sitä, että mitä väliä, jos sulla on jokin… jotain, joku krooninen sairaus tai juttu. Tai siis… kun mullahan niitä on miljoona. Jos jotain, niin nyt tuntuu, että ollaan ehkä enemmän samalla puolella ja kärsitään yhdessä. Mutta miten mä olisin voinut koskaan sua tukea ja auttaa, jos sä et kerro, että sullakin on jotain?!” Miks muakin alkoi nyt itkettää, prkl… ”Mitäs minä sanoin...”, Kevin sanoi hiljaisen tyytyväisesti Janelle. Mamman peuran silmät selällään oli kääntyneet tuijottamaan mua. Sitten se rääkäisi helpotuksen ja onnen ja marttyyrin kärsimyksen kaltaisesta tunteesta kurkottaen kätensä mua kohti ja itkien nyyhki: ” Voi Crid! Oma poikani! Oma pieni pienokaiseni!”, ja yhtäkkiä olin sen ohuiden, mutta hämmästyttävän tiukasti rusentavien käsivarsien alla puristuksissa – ja se tuntui paremmalta kuin mikään. Kiedoin omat käteni mamman ympäri ja me halattiin ja mamma itki oikein kunnolla kovaa vauvaääneen parkuen ja Kevin koetti sekä olla tukena, että vähän hyssytellä ja taputteli satunnaisesti mammaa käsivarteen tai mua selkään. En mä silti tajunnut, miksi mamma oli tehnyt niin suuren numeron asiasta. Eihän tässä ollut mitään. Joskus tuntui, kuin mamma olisi pitänyt mua paljon kriittisempänä ja tuomitsevampana ihmisenä kuin mitä todellisuudessa edes olin… Minä, jos kuka ymmärsin, että ihmiset oli kaukana täydellisestä ja ennen kaikkea täydellisestä toimivuudesta. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä tai mitään tabun aihetta. ”Crid, olet minulle tärkein asia maailmassa! Koko maailmassa! Koko Luojan luomakunnassa, koko –!” mamma houraili, ja nyt alkoi jo mennä vähän yli. Kiemurtelin ystävällisesti irti sen otteesta. ”Joo. Mäkin rakastan sua, mamma.” Se pillahti uudestaan itkuun. Vasta piiiitkän tovin kuluttua, mihin oli mennyt melkein kokonainen paketti nenäliinoja ja Kevinin tuomat kahvit jäähtyneet ja vieras hoitajakin käyneenä kurkistaan, oliko jokin hätätapaus, mamma vihdoin alkoi asettua ja nosti sitten käden taas otsalleen ja voihki päänsärkyään. Lääkäri kävi ja meni, antaen siihen lääkettä ja selittäen tilanteen sekä mitä kokeita ne vielä ottaisi, mitä ne uumoili, mikä oli status quo. Vauvalla ei kuulemma niiden mukaan ollut akuuttia hätää, edelleenkään, joskin ne aikoi vielä varmistua asiasta. Sitten me puhuttiin vielä tästä mamman ”salaisuudesta.” ”Ne loppui, kun sain sinut”, mamma kertoi silmät kiiltäen ja nyt kasvoilla paistaen uupumuksen rinnalla syvä rakkaus, joka suuntautui auringonsäteiden lailla suoraan muhun. Kylvin niissä kuin janoon kuoleva vesiputouksen alla. Vasta nyt kunnolla tajusin, miten kamalaa oli ollut, kun mamma oli ollut mua kohtaan niin kylmä ja välinpitämätön. Mamma oli syntynyt Äidiksi, se oli sen Juttu ja sen vahvuus, ja nyt olin varma, että vaikka uusi vauva oli tulossa, olisin mamman silmäterä vielä papparaisenakin (tai siis… vanhemmalla iällä sitten, kun mammakin olisi ryppyinen mummo… en halunnut nyt enää ajatella mamman kuolemaa, y-ym, ei). ”Ihan pienenä tyttönä niitä kohtauksia oli, sitten harvemmin ja sinuun ne loppuivat...” ”Mä varmaan imin kaikki taudit itteeni”, tuumasin mustasti. ”Minäkin tiedän vain, kun tuli puheeksi, että yhdellä tädeistäni on epilepsiaa”, Kevin sanoi. ”No, aiheutinko mä sen nyt taas”, kysyin lapsekkaasti. ”Sen kohtauksen?” Kevin ja mamma katsoi mua hämmästyneenä. ”E-et tietenkään?” mamma vavahti kuin olisi saanut nuolesta ja pyrki tuohtuneena istuma-asentoon. ”E-ei sillä ollut mitään tekemistä sinun kanssasi, rakas kultapieni nuppuseni...!” ”No mä aattelin, kun muutin kotoa ja se tallijuttu, että jos aiheutin sulle niin paljon stressiä ja huolta...” Mutta mamma puisteli päätään ja Kevinkin puisteli päätään ja… no, niin kai sitten. Kai mun oli uskottava se, eikä täältä lähtiessä tarvitsisi hypätä sillalta, koska olin ollut Paska Lapsi. ”Raskaushormonit saattoivat laukaista”, Kevin sanoi sillä ilmeellä, että oli lukenut mun exit-suunnitelmat ajatuksistani. Kevin ajoi mut sittemmin kotiin ja vakuutti vielä autossakin, etten kantaisi huolta tai mitenkään syyttelisi itseäni, vaan keskittyisin nyt vain nauttimaan uudesta elämäntilanteesta. ”Soitan heti, jos jotain tapahtuu ja siitä, mitä labrassa selviää”, se vakuutti, ja vaikka oli varmasti itsekin vielä tosi hermostunut (olihan kyse sen omasta syntymättömästä lapsesta ja sen terveydestä), se kykeni esittämään tarpeeksi rauhallista ja järkevää, jotta mun oma paniikkini ei pahentuisi. Nyökkäsin ja löin oven kiinni ja laahustin ankeana sisälle. Mä en ehkä uinut rahassa, niin kuin Billy, tai tuntenut miljonäärejä. Mulla ei ehkä ollut kallista merkkiautoa tai kaunista vaimoa (tai vaimoa, tyttöystävää, naista ylipäänsä) tai omaa taloa ja rantaa, ei omaa hevosta eliittitallilla ja sellaista esteosaamista… mutta mä olin silti yhdessä asiassa Billyä rikkaampi, nimittäin siinä, että mulla oli ihana äiti, joka rakasti ja välitti musta, ja jolle mä olin kultaakin kalliimpi. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Feb 13, 2023 23:25:12 GMT
03.02.2023
Yvonnen lähdettyä suuntasin suoraan ostamaan tammanmaidon korviketta sekä tuttipulloa, jotta saatoin alkaa ruokkimaan Staria. En tiennyt miten onnistuisin pitämään varsan elossa, mutta olin päättänyt ainakin yrittää parhaani. Tamma olisi kuitenkin ensimmäinen orpovarsa, jota hoitaisin. Palattuani omalle tilalleni ja juotettuani varsan suuntasin sisälle hakemaan hetekaani, jonka raahasin talliin, jotta saattaisin edes yrittää nukkua joitain pätkiä Starin juottamisen välissä. Olin asettanut puhelimeeni tunnin välein herätykset, jotta en varmasti unohtaisi juottaa pikkutammaa. Päiväni löysi jonkinlaista rutiinia, enkä tiennyt mitä kello oli, kun Camden ilmestyi talliin. ”Onko kaikki hyvin?” nuoren miehen äänestä kuului huoli. ”Ei täysin. Forever on menehtynyt yöllä ja nyt varsa on mun huolehdittavana. Mä oon juottanut sitä tunnin välein.” Nuoren miehen ilmeestä näki, jotta toinen ei uskonut sanojani todekseni ja Camden alkoi etsimään Foreveriä. Tiesin jotta toisen etsiminen oli turhaa, sillä Thomas ja Raicy olivat käyneet aamulla auttamassa tamman ruhon siirtämisessä. En tarkalleen edes tiennyt mihin Forever oli siirretty, sillä olin yrittänyt olla katsomatta tamman elotonta ruumista silloin kun miehet olivat siirtämässä tammaa ulos karsinastaan. Lopulta Camdenin katse palasi minuun ja tuo taisi oikeasti ymmärtää, jotta ruunikonkirjava tamma oli poissa. Kuitenkin ennen kuin tuo kerkesi edes sanomaan mitään puhelimeni hälytys, pärähti soimaan. ”Mun pitää juottaa Star” puoliksi mutisin nuorelle samalla kun nousin ylös ja suuntasin kohti pientä rehutilaa, jotta saatoin valmistaa Starille juomansa. ”Saanko auttaa?” kysymys kuului jostain selkäni takaa enkä tiedä millaisella eleellä Camdenille edes vastasin, mutta lopulta kerroin tuolle ohjeet, miten valmistaa pikkutammalle juoma ja lopulta näytin kuinka Star juotettiin. Varsan ollessa hoidettuna suuntasin sisälle ensimmäisen kerran viettääkseni siellä pidempään kuin viisi minuuttia. Vaikka ajatukseni olivat jossain muualla, yritin silti parhaani mukaan tehdä jonkinlaista ruokaa minulle ja Camdenille vaikka oma ruokahaluni olikin ihan nollissa. Saatuani ruuan valmiiksi ja kerettyäni vielä annostelemaan itselleni jonkinlaisen ruoka-annoksen sain suunnata takaisin talliin juottamaan Starin uudelleen. Palattuani takaisin sisälle yritin syödä edes pienen osan annoksestani. Yritin kysellä Camdenilta tuon päivästä ja siitä millaisia suunnitelmia tuolla oli viikonlopulle. Keskittyminen nuoren miehen puheisiin oli hankalaa, mutta yritin silti parhaani mukaan keskittyä siihen mitä Camden sanoi. Nuorella miehellä ei ollut mitään suunnitelmia, joten toivoin että tilanne ei vaikuttaisi Camdenin innokkuuteen tarttua eteen tuleviin tarjouksiin tehdä jotain ystäviensä kanssa. En edes tiennyt miltä vajaa tunti oikeasti tuntui mutta lopulta puhelimeni taas ilmoitti, jotta olisi aika siirtyä talliin hoitamaan pikkutamma. Camden lähti mukaani talliin ja tuo halusi taas hoitaa pikkutamman ja palattuamme takaisin sisälle Camden ehdotti, että tuo voisi ottaa vastuun Starin hoitamisesta siksi ajaksi, jotta saisin nukuttua enemmän kuin ehkä puoli tuntia kerralla. Vakuutin kuitenkin nuorelle miehelle, jotta voisin kyllä hoitaa orpovarsan itse ja että Camden voisi viettää iltansa ihan vapaasti. 04.02.2023Mä en edes tiedä, että olinko mä nukahtanut omaan sänkyyni ennen kuin olin päätynyt taas talliin ja hoitamaan Staria. En mitä kello oli, kun kuulin auton ääniä pihamaalta. Mitään muistikuvaa minulla ei ollut siitä, että oliko Yvonne luvannut tulla tänään käymään tai olinko pyytänyt jotain käymään vai olisiko joku hakemassa Camdenia kouluun. Lopulta tallin ovelta kuului ääntä ennen kuin kuulin ujon tervehdyksen ja kääntyessäni katsomaan kuka oli saapunut, hämmennyin nähdessäni Gillianin tallin ovella. ”H…hei? Olenko... Enkai… Unohdinko jotain?” ”E…Et. Alexiina… Alexiina pyysi tuomaan tämän”. Puhuessaan Gillian nosti kädessään pitelemäänsä pussia. ”A…ai. M…Mä jo…” en oikeastaan tiennyt mitä olin sanomassa ja jouduin kääntämään päätäni hieman oikealleni, jotta sain peitettyä haukotuksen, joka karkasi yllättäen. Varmistettuani jotta en haukottelisi ainakaan heti uudelleen, palautin katseeni kohti Gilliania joka oli siirtynyt talliin sisälle, pidellen edelleen kädessään pussia. Punakiharainen huomasi, jotta katseeni oli hakeutunut pussia kohden. ”Alexiina… Alexiina oli kerännyt tarvikkeita, joita saattaisit tarvita varsan kanssa”. ”Ai. Se… sen voi viedä varstehuoneeseen. Mä… Mä voin laittaa ne sitten paikalleen. Siivoan vain tämän karsinan ensin” viitoin varustehuoneen suunnalle ennen kuin jatkoin karsinan siivoamista. Aamun rytmini oli ihan sekaisin ja heti vain, kun ulkona oli tarpeeksi valoista olin laittanut Bluen, Pondin sekä Imagen ulos. Sen jälkeen mulla ei ollut mitään selkeää suuntaa ja ideaa sille mitä mä olin tekemässä. ”O…Okei. Alexiina…Alexiina tulee pian. Se… Se meni kauppaan”. Nostin katseeni kohti Gilliania hieman ihmetellen, mutta tuo oli jo kerennyt kääntymään kohti varustehuonetta. Saatuani juuri Imagen karsinan siivottua, puhelimeni muistutti siitä, että olisi aika huolehtia Starista. Olin juuri saanut varsan juotettua ja unohduttuani hetken silittämään sitä kuulin Alexiinan äänen tallin ovelta tuon jutellessa Gillianin kanssa. ”Hei Tyler. Miten täällä on pärjätty?” Alexiinan ääni kuului karsinan ulkopuolelta. ”Ai hei. En mä tiedä. Mä oon yrittänyt pärjätä parhaani mukaan” puhelin enemmänkin varsalle kuin viljanvaalealle naiselle. ”Olen pahoillani Foreverin puolesta. Toin sinulle tarvikkeita, joita ajattelin sinun tarvitsevan varsan kanssa.” ”K… kiitos. Mä… mä toivon, että en ajanut Raicya kovin pahaan paikkaan, kun mä jouduin jäädä näin yllättäen pois. Ei mun… vasta kesällä... jos mä olisin silloin… kotona. En mä nyt sitten...” puoliksi mutisin sanani samalla kun rapsutin hajamielisesti ruunikonkirjavaa tammaa. Olin suunnitellut kysyväni kesän lähestyessä mahdollisuutta pitää pari viikkoa vapaata, jotta olisin päässyt käymään kotona ensimmäisen kerran sitten vuoden 2020. Toki se, miten asiat Camdenin kanssa olisivat menneet vaikutti toki siihen, milloin olisin voinut kotiin lähteä käymässä. Jos aikataulu olisi vain sallinut mielessäni kävi myös se, jos olisin käynyt myös Trevorin luona. En tiennyt kuinka kauan naiset luonani olivat ennen kuin nuo palasivat takaisin Orange Woodsille. 05-13.2.2023Se, että tallissa oli yksi hevonen vähemmän, tuntui helpottavan elämääni edes vähän, vaikka koinkin huonoa omaatuntoa siitä, että minulla ei ollut aikaa tai jaksamista tehdä mitään Imagen kanssa. Toivoin että tamma ei olisi ihan kauhea ratsastaa sen jälkeen, kun se ei liikkuisi kunnolla pitkään aikaan. Gillian oli käynyt muutaman kerran tilallani viimeisten päivien aikana ja pariin kertaan tuolla oli ollut myös lapset mukana. Vaikka olisinkin halunnut tarjota paljon enemmän huomiota kaksosille, en kuitenkaan pystynyt tarjoamaan niin paljoa huomiota kuin olisin halunnut ja jos vain muistaisin yrittäisin korjata asian jotenkin heti kun vain varsa ei tarvitsisi niin paljon huomiota kuin mitä se nyt kaipasi. Trevor oli myös ilmoittanut, jotta HH:n muutto suomeen ei ollut mennyt sellaisella tavalla kuin tuo oli toivonut ja ori oli menehtynyt kuljetuskuumeeseen vain muutama päivä Suomeen saapumisensa jälkeen. Mua harmitti isoveljen puolesta, sillä ori mukava hevonen ja olisi ollut mielenkiintoista päästä kuulemaan myös sen mietteet orista. Yvonne oli käynyt myös parikertaa katsomassa Staria ja ottamassa tammasta verikokeet, jotta saatoimme seurata tamman kehittymistä. Olin myös päätynyt myimään Pondin ja ori löysikin kotinsa Syringa Ranchilta. Koska mulla oli jo Blue sekä nyt myös Star, en mä tiennyt riittikö mun aika kolmelle varsalle. Ehkä mä olin omalla tavallani myös itsekäs, mutta Pond ei missään vaiheessa ollut tuntunut niin erityiseltä varsalta, ettenkö mä olisi voinut olla ajattelematta sen myymistä. Toisaalta yksittäisen orin pitäminen tammojen seassa ei muutenkaan olisi ollut helppoa joten ehkä oli vain parempi jotta tallissa oli tällä hetkellä pelkkiä tammoja. Viimeinen muutos joka tähän aikaan oli mahtunut tuli Charlien muodossa, miehen saapuessa perjantaina luokseni ainakin pariksi viikkoa näin alkuun. Vaikka Camdenistakin oli ollut apua tallissa ja varsan kanssa, en ollut viitsinyt pyytää nuorelta liikoja, sillä en mä halunnut aiheuttaa toiselle tunnetta siitä, että tuon olisi pakko auttaa. Parin ruokinnan jälkeen, kun Charlie oli saanut vain paremman käsityksen siitä, kuinka Starin ruokinta menisi, tuo oli oikeastaan pakkottanut minut nukkumaan. Maatuani ensin hereillä ajan, joka tuntui usealta tunnilta, sain onnekseni nukahdettua ja nukuttua jopa yllättävän hyvin tilanteeseen nähden. En mä tiennyt että kauanko menisi siihen jotta uskaltaisin luottaa varsan selviävän ja jatkuva epävarmuus tuntui nakertavan minua pala palalta sisäisesti. Alexiinan kommentti:
Tämä oli hyvä kelaus kaikesta, mitä Tylerin mielenpäällä juuri nyt on! Jotenkin välittyy hyvin hämmennys, mikä varmasti on surun lisäksi eniten vallalla. Isyyskoetus kolahti sitten tällä tapaa - ei ehkä ihan niin, kuin olisi suunnitellut, mutta... Ja MITÄ! HH:kin vielä! Nyt kyllä on kovat pommit räjähdelleet yksi toisensa perään!
Jos Tyler missään kohtaa harkitsee esimerkiksi oman osuutensa Bluesta myymistä syystä tai useammasta, sovitaan vain asiasta! (Minä siis kyllä olen siitä kiinnostunut, mutta en ehkä tarinallisesti näe sitä juuri Kittyn alla - osin tästä historiasta Tylerin kanssa johtuen... - mutta varmasti jotain kivaa sitä keksii!)
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 16, 2023 13:07:19 GMT
Uniaalloilla - 20
Puheensorinaa, vieraiden hevosten hirnahduksia, minun valitsemaani musiikkia, serpentiiniä. Ihmisiä oli tullut ilahduttavan paljon paikalle. Olin hermostunut, mutta hyvällä mielellä. Halusin tapahtuman onnistuvan. Kitty oli luonnonlahjakkuus ohjaamaan ja innostamaan ihmisiä yhteen, mutta itse en ollut ollut ollenkaan varma, että kukaan edes tulisi, jos minä vastaisin Ystävänpäivän Värinäyttelyistä. Näytti kuitenkin siltä, että kaikki menisi kuten pitääkin. Olihan tämä kuitenkin jo paikallinen tuttu perinne, joten moni aiemmin mukana ollut tuli taas uudelleen, kuten joka vuosi. Järjestelin ruusukkeita pitkällä pöydällä tallipuodin sisäikkunan alla ja, kun kohotin siitä katseeni sisään, Dewn hymyili minulle puodin puolelta ja nosti kämmenselkäänsä, sitten osoitti yläkertaan. Hänellä oli siinä purppuranviolettisiniset raidat. Minulla oli poskessani sydän. Nyökkäsin. Dewn virnisti ja joutui sitten kääntymään pois, sillä asiakas tuli hänen kassalleen strösselimuffinin kera, joita olin leiponut yli sata kappaletta tätä päivää varten. Hymyilin. Tämä oli rakkauden, ystävyyden ja oman identiteetin juhlistamisen päivä! Matruusa, joka toimisi kirjurina näyttelyissä, pöllähti viereeni tikkukaramelli miehennaamaksi maalatussa poskessaan. ”Katso nyt tätä”, hän sanoi huvittuneena ja osoitti kuvaa. ”Sano, miltä se näyttää. Näyttääkö se Romeolta? Sanoin hänelle, että tekee siihen Romeon, siis ponin – duh – ja katso nyt, mitä se teki. Leonardo diCaprion naaman!” ”A-ai, sekö se on”, sanoin, sillä en olisi tunnistanut. Vaikka nyt, kun Matruusa sanoi, oli siinä ehkä jotain samaa: vaaleat hiukset, siniset pyöreät silmät. Roi oli hyvä piirtämään, mutta kasvomaalaus oli vaikeaa. Tiesin sen omasta kokemuksesta. Matruusa pyöritteli silmiään ja imaisi tikkarin suustaan. ”Nyt sitten kävelen koko päivän tämän naaman kanssa ja kaikki luulee, että olen urpo.” ”Vai Julia?” hymähdin. & Julia. Se oli yksi Rusko-kehään osallistuvan ponin nimi. Matruusan silmät suurenivat. ”DiCaprio on jo vanha ukko, iy!” Alexiina tuli Matruusan taakse tämän juuri kähähtäessä niin, ja nosti kulmiaan. ”Roi kielsi pesemästä sitä tai nylkee minut”, Matruusa jatkoi tarkastellen punaisen tikkukaramellinsa kiiltävää pintaa. Hän hätkähti, kun Alexiina laski käden hänen olalleen ja sanoi: ”Oletteko valmiita? Dominantti Valkoinen alkaa kymmenen minuutin kuluttua… menen koppiin tekemään kuulutukset ja olen sitten siellä. Pärjäättekö te?” Matruusa näytti laiskasti alustaa ja papereita ja painoi kuulakärkikynän päätä teatraalisesti. ”Kyllä”, minä hymyilin. Mutta Alexiina ei hymyillyt. Hän katsoi huolestuneesti ja ryppykulmaisesti maneesiin ja sitten katsomoon, jossa istuskeli jo ihmisiä odottamassa näyttelyn ensimmäisen kehän alkua. ”Jos tulee ongelmia… tulkaa hakemaan”, hän sanoi. Sitten hän katsoi Matruusaa tarkemmin. Näin hänen poissaolevasti silmäävän tytön poskea, muttei kommentoinut mitään. ”Niin, olen siis yläkerrassa. Kymmenen minuuttia.” Ja hän lähti. ”Alexiinakin tuijotti, että mikä tämä on”, Matruusa nurisi, mutta minä seurasin vielä Alexiinan loittonevaa selkää. Jos tulee ongelmia? Ehkä hän tarkoitti yleisesti, mitä tahansa: laitteistohäiriöitä, osallistujien peruuntumisia ja myöhästymisiä, kadonneita papereita tai rikkoontuneita palkintoja. Hän vastasi kaikesta sellaisesta, mutta… miksi hänen sävynsä oli melkein vihjannut jotakin muuta…? Mistä ongelmista hän oli mahtanut puhua? En ehtinyt miettiä sitä sen enempää, sillä Sarah Canva oli tullut maneesiin ja minun oli mentävä häntä vastaan. ”Sarah…?” kysyin varovaisesti, ja hän kääntyi. Hänellä oli lyhyet vaaleat, unenomaisesti lilaan taittavat kauniit hiukset, asiallinen jakkutakki, mutta sen alla kepeä sinertävä tunika sekä paksut talvisaappaat. ”Ah, no hei, olihan tämä sitten oikea paikka”, hän sanoi; hän oli ehkä hiukan päälle kolmenkymmenen. ”Anteeksi, olen aika myöhässä. Matkaan meni kauemmin, kuin etukäteen olin katsonut.” ”E-ei se mitään. Ensimmäinen luokka alkaa aivan pian –” ” Kehä Dominantti Valkoinen alkaa hetken kuluttua. Viisi ensimmäistä osallistujaa pyydetään saapumaan maneesiin”, Alexiinan kuuluttajaääni kaikui juuri sillä hetkellä puolestani. Sarah Canva nyökkäsi. Hänellä oli laukku mukanaan. ”Ja tarkoitus oli, että…?” ”Puhe olisi ensimmäisen tuomarikierroksen jälkeen ennen yleisöäänestystä”, neuvoin. Sarah nyökkäsi totisena. ”K-kiitos, kun pääsit… m-minusta oli tärkeää saada LGBTQ+yhteisön ääntä kuuluviin.” ”Se on nykyään oikeastaan LGBTQIA+”, Sarah hymyili. ”Ei unohdeta inter- ja aseksuaaleja, sukupuolettomia sekä aromantikkoja. Eikä siinä mitään. En ole ennen ollut tällaisessa tapahtumassa. Vaikuttaa mielenkiintoiselta kokemukselta. Ratsastin pikkutyttönä –” Opastin Sarahin katsomon yläkertaan ja sitten tapasin Matruusan kanssa takaisin kentällä, missä ensimmäiset hevoset - pääasiallisesti kaikki valkoisia tai kimon eri sävyissä - jo kiersivät esittäjineen kehää. Kiiruhdin paikalle sillä olin toinen tuomareista. Päätuomari oli ulkopuolinen mies, jolla oli lysähtäneet hartiat, mutta iloiset kasvot. Hän vihelteli hyväntuulisesti ja se tarttui minuunkin, vaikken osaakaan viheltää; sen sijaan hyräilin, sillä tunnistin kappaleen samaksi, joka aiemmin oli soinut maneesissa taustamusiikkina. Tuomari pyysi yksi kerrallaan esittäjiä uralta tuomaan hevosen keskelle ja sitten kiertelimme sitä ympäri tutkien, silitellen ja arvioiden. Minä merkitsin omat arvioni, mutta Matruusa varjosti päätuomaria ja otti ylös kaiken, mitä tämä sanoi. Pidin itse erityisen paljon pienestä kimosta shetlanninponista, jonka nimi oli Frosty the Snowman. Päätuomari taas ihaili hyvin pisamaista arabitammaa, jonka esittäjällä oli asianmukaiset näyttelyvaatteet siististä valkoisesta kauluspaidasta suoriin mustiin housuihin. Sama toistui, kunnes kaikki hevoset kaikista kehistä oli käyty läpi. Minun ja päätuomarin yhteisarvion perusteella puolet jokaisesta luokasta pääsi etenemään. Katseeni harjaili silloin tällöin yleisön joukossa, etsien tiettyjä kasvoja. Tylerin ystävänpäivälahja odotti kotona, mutta miestä ei näkynyt... hänellä oli tietysti yhä kiire Forever Shinen varsan parissa... minun täytyisi illalla mennä käymään White Dove Farmilla... Koetin taas keskittyä olennaiseen ja palata nykyhetkeen.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Feb 16, 2023 13:50:47 GMT
# Naamanesteet # Mitä, jos se oli Misa? Mun silmät rävähti auki yön hämäryydessä. Mitä jos se oli Misa, josta ne tallitytöt puhui? Mä tervehdin Misaa aina nähdessä… mä olin auttanut sitä, muun muassa siinä tietokonehommassa ja töissä useampia kertoja… Ponkaisin jännittyneenä istumaan. Eikä! Innostuin niin, että väreitä kulki pitkin nahkaa. Olin nähny unta Misasta ja herännyt lähes suoraan tähän Suureen Oivallukseen. Toki, toki, ei se ollut osoittanut sen kummempaa aktiivisuutta meidän suhteen etenemiselle kaupassa, mutta jos se olikin vain niin ujo, ja koki tallin helpommin lähestyttäväksi paikaksi viritellä romanssia...? Kävin takaisin makuulle ja suljin silmät. Vatsassa kipristeli kivasti. Voi veljet, jos se olisikin niin….. Ja sitten pamautin silmät uudestaan auki. Eeiii helkkariiii… Unohdin vastata talliomistajalle! Kun piti murehtia mammaa sairaalassa (se on muutes jo takaisin kotona, kaikki hyvin), ei nyt voi olettaa, että sellainen nopeasti ohimennen tapahtunut lupaus jäisi mun oletettu-autismikirjon läpivaluvaan mieleeni. Ehkä, jos teeskentelisin tarpeeks, ettei koko encounteria kassalla koskaan tapahtunutkaan, Alexiinakaan ei muistaisi sitä - eikä sitä silloin tapahtunut. Oon 21-vuotias ja näin ratkaisen ongelmatilanteet, ottakaa oppia, younger generation. Nää kaksi yhtäkkistä oivallusta oli iskeneet muhun lähes peräkkäin ja kietoutui yhteen yhdistävän tekijän, ystävänpäivän, ympärillä. Nyt oli liian – paitsi auttamattoman noloa – myös myöhäistä vastata, koska tänään oli ystävänpäivä… Mä oon aina valittanut ystävänpäivästä ja miten se vaan jotenkin joka vuosi tulee aina uudestaan, koukkaa nurkan takaa odottamatta ja taklaa epämukavalla tavalla. En ollut taaskaan siihen valmistautunut sen erityisemmin, paitsi olin kyllä ajatellu mennä katsomaan värinäyttelyitä. Mutta kehtaisinko enää? Mua kun oli pyydetty sinne taas kirjuriksi… ei sillä, että välttämättä olisin halunnut tehdä siellä mitään, olisin vaan mennyt kurkkimaan… Jahkailin koko aamun lähdenkö vai enkö lähde tallille. Näyttelyt alkaisi kahdelta. Mulla oli töissä iltavuoro, mutta vasta viideltä. Netistä vilkaistessa siellä näytti olevan ainakin lapsille kaikenlaista kasvomaalauksista poikkeukselliseen hattarakoneeseen ja tallina tietysti poniratsastusta (Ponylla) ja poniajoa (Lillyllä). Nuijapää ei ollut kotona, kun sen kengät ja takki oli poissa eteisestä, samoin koira, jonka nimeä en enää muista (joku X:llä alkava...). Oli yllättävää, että se oli jo lähtenyt, koska olin havainnut sen nukkuvan paljon myöhempää kuin mä. En voi kieltää, ettenkö olisi kokenut jonkinlaista paremmuutta siitä, että olin enemmän normaali aikuinen, koska mulla oli töitä (ja senkin takia jouduin joskus heräämään aamulla, enkä iltapäivällä) ja mulla oli kodin ulkopuolisia harrastuksia ja mulla oli parempi siisteyskäsitys (mikä on paljon sanottu se). Epäilin yhä, että se oli tosi asiassa kotoaan karannut teinipoika, joka vain valehteli ikänsä. I mean!! Sen ääni oli kimeä, eli ei ollut edes äänenmurrosta saanut, ja olihan se nyt kooltaankin mua paljon lyhyempi (enkä mä ole koskaan ollut kovin pitkä). Muitakin asioita olin ohimennen oppinut mun huonetoverista, jonka kanssa oltiin nyt vaihdettu muutaman kerran jopa keskusteluiksi luettavia lauseenparsia ja melkein jopa ”tutustumisia”, kaikki oikeastaan samanlaisen kaavan mukaan. Sillä oli tapana nimittäin tulla mun ovelle ihan vain kysyäkseen ehkä yhtä asiaa tai tehdäkseen jonkinlaisen ilmoituksen, ja sitten taas mennä pois. ”Mulle on sitten tulossa koiranpentu, että tiiät. Haen sen joskus keväällä.” ”Okei...” Ja: ”Voinks mä syödä ton jääkaapissa olevan viimesen makkaraleikkeleen?” ”Ööh… joo, no kai.” Sekä: ”Minkä ikänen sä oot?” Olin sillon ollut just luurit päässä odottamassa, että Tom-Tom ilmaantuisi paikalle ja voitaisiin alottaa pelisessio. Nuijapää oli pölähtänyt mun huoneeseen noin vaan, vaikka ovi oli kiinni. Sillä oli ylisuuri harmaa huppari polviin asti, mutta hihat käärittyinä kyynärtaipeiden yli. Reisitaskuhousuista roikkui ketju ja se nojasi kädet puuskassa hartialla karmiin. Kalju pää oli pyöreä kuin kananmuna ja se näytti vieläkin nuoremmalta ilman (kieltämättä aika hauskaa) WANTED DICK -pipoa, jota oli siihen asti pitänyt melkein uskonnollisesti päässään. ”Kakskyt...” ”Aattelin, että ehkä just kaheksantoista tai yheksäntoista. Sä näytät vähän tutulta. Mikä sun sukunimi oli?” ”Malbor. Minkä… ikänen sä sitten olet?” uskalsin nyt kysyä, koska se kysyi ensin. ”23.” ” Täh!” multa pääsi. ”Mä luulin –” Sen koira murahti yhtäkkiä, ja se sai mut sulkeen suuni. Se oli pelottava rakki: susimaiset silmät ja sellaisen vihaisen poliisikoiran näkönen, joka voisi täsmällisesti iskeä mua valtimoon ja yhdellä puraisulla tehdä musta veristä silppua. Nuijapää oli päästänyt sen yhtenä päivänä haistamaan mua paremmin, jotta saisin hyväksynnän osana ”tiimiä” tai ”laumaa” tai ainakin luvan tulla ”samalle reviirille” ilman, että pelkäisin sen käyvän kiinni mun kurkkuuni joka kerta, kun tulin kotiin. En oo koskaan ollut kiitollisempi siitä, että mun testosteronitaso on niin matala. Ehkä se haistaisi sen ja toteaisi, etten olisi minkäänlainen uhka, vaan aika mid beta uros… ”Mitä sä pelaat?” se oli sivuuttanut mun lipsahdukseni täysin ja tuli nyt lähemmäs avaten kädet puuskasta ja tuijottaen näyttöön. ”Dotaa?” ”Öö, joo.” ”Pelaatsä jotain muutakin?” ”Diablo kakkosta, CS:ää… Ori and the Blind Forestia nyt uusimpana...”, mumisin nolona. Olin törmännyt siihen Amyn yhden seuraajan suosittelemana (ei mulle, mutta yleisesti muille), ajatellu huvikseen kokeilla ja olin koukuttunu. En yleensä pelannu mitään sen tyyppisiä kertapelejä, mutta siinä vaan oli ihan spesiaali fiilis… vaikee niiku selittää. ”COD:ia?” ”Joskus, mutta en sitä niin.” ”Ootsä ikinä pelannu Hotline Miamia?” Nuijapää jatkoi. ”Mä kävin Vancouverissa yhessä retropelikaupassa ja ostin sieltä sen levyn. Helvetin hyvä.” Mussa heräsi toiveikkuus. Peliseura kelpasi aina… Meillä oli siis edes jotain yhteistä Nuijapään – tai siis Tyn kanssa. (Joo, tarkistin sen nimen.) Ehkei tästä yhteiselosta niin kamalaa tulisikaan. Ehkä mä voisin saada uusia kavereita vielä tässä iässä, mistä sitä ikinä tiesi? Vaikka sitten teinipojasta, joka valehteli ikänsä ilmeen värähtämättä… Kuka mä olin tuomitsemaan? Kaikilla meillä oli omat salaisuutemme ja pimeät puolemme ja historia, josta ei halunnut toisen – uuden tuttavuuden varsinkaan – välttämättä heti kättelyssä tietävän… ”Mä aattelin, että sä oot joku nössö”, se sitten sanoi suorasukaisesti, ”tai joku hikipinko pakkomielteinen akateemikko.” Pärskäisin räät nenästä, kun räjähdin epäuskoisena nauramaan. Mitä?!? Mistä hitosta se oli sellaisen mielikuvan musta saanut! Ensimmäisestä väittämästä voitaisiin neuvotella, mutta se toinen taas… voisiko todellisuus kauempana musta ollakaan? Lol. Ty ehti lähteä pois mun huoneesta ennen kuin keksin mitä olisin voinut sanoa vastaan. Ihan huumorilla. Mutta, no jaa. Tom-Tom nimittäin kirjautui just sisään. … Pakkasin itelleni eväsleivät rasiaan ja keksipaketin. Meillä oli jo kahvinkeitin, 90-luvun mikro ja kaatopaikalta löytynyt ihan kohtuukuntoinen sohva, joka puhdistamisen ja parin paikkauksen jälkeen oli tarpeeksi kelvollinen ainakin mulle ja ilmeisesti myös Tylle, koska yhtenä iltana löysin sohvan raoista jo sipsinmurusia. Kyllä se tässä siis pikku hiljaa alkoi tavallisemmalta kodilta näyttää. Katoin mihin aikaan bussi menisi ja sitten menin eteiseen pukeutumaan. Tyn huoneen suljetussa ovessa oli punainen kieltomerkki. Mä en ollut jaksanut koristaa omaa oveani mitenkään. Ihax teinixii... Huolimatta siitä, että Ty oli jo useasti käynyt mun huoneessa, mä en ollut kertaakaan nähnyt sen huonetta. Uteliaisuus heräsi. Ty ei ollut kotona, sen vahtikoira ei ollut kotona, se oli tullut pyytämättäkin mun yksityistiloihin… tottahan mä voisin ainakin vilkaista, saada vähän paremman käsityksen siitä, kenen kanssa oikeastaan elin, eikö niin… Nostin käden kahvalle. Sitten painoin sitä ihan hitaasti alas. Ainakin hämärää siellä oli. Sälekaihtimet oli käännetty kiinni. Toinen asia: huh huh, mikä lemu! Arvioin, että Tyn valtakunnassa haisi noin kolme pääasiallista kohdetta: useampi likaisia sukkia, hienhajuisia paitoja sekä ruoantähteitä – ahha, jep, pöydällä lojui pikkukärpäsiä täynnä oleva omenanraato. Vau. Edes mä en saisi kuukaudessa aikaan tällaista läävää, olin aika varma (tai ehkei kannata lipaista ennen kuin tipahtaa). Oli vielä neljäskin makea haju, ihan omanlaisensa hirveysluokassaan ja toisaalta myös todella tuttu: märkä koira. Yhden nurkan myllätyt likapyyhkeet oli siihen todennäköisin syypää. Ty ei selvästi ollut koskaan edes kuullut käsitteestä "vaatekaappi" tai "henkari". Kaikki sen omistamat vaatekappaleet oli kolmessa läjässä. Niissä oli varmaan oma logiikkansa, en epäile. Sänky oli petaamaton ja lakanat poissa paikoiltaan muutenkin. Lattia tuntui sukkien läpi tahmaiselta ja koirankarvoja oli joka paikassa. Varoin astumasta puoliksi kalutun ison ja paksun luun päälle, joka oli varmaan jonkun reisiluu. Katselin julisteita ja yritin etsiä meille lisää yhteistä puhuttavaa, mutta en tunnistanu yhtäkään bändeistä, joita Tyn seinällä oli. Olin sen verran kuullutkin toisaalta sen musiikkia oven läpi, että tiesin meidän olevan hyvin eri makuisia sen suhteen: Tyn musiikki kuulosti 70% rikkinäisiltä epäsovinnaisilta soittimilta, 20% kynsiltä liitutaululla ja vinkuvalta styroksilta ja 10% teurastamolta – sekä 100% karsealta. Mä en ollut musaihminen. En siinä mielessä, miten moni oli. Mä en ollut koskaan ollut kiinnostunut bändeistä kokonaisuuksina: ei mua kiinnostanut opetella yhtyeen jäsenten nimiä tai edes opetella yleisimpien genrejen eroja. Musa oli kaiken kaikkiaan mulle aika olkienkohautus. Kyllä mä sitä kuuntelin, mutta suhteellisen vähän, enkä ollut mitenkään uskollinen millekään tietylle lajille tai laulajalle tai bändille. Jos kappale oli kiva, se oli kiva yleensä jonkin aikaa ja jostain syystä sopi mun elämäntilanteeseen tai toi mieleen jotakin, ja kohta mä jo unohtaisin sen enkä kuuntelisi sitä enää ehkä vuosiin. Tyn huonetta tutkiessa alkoi vahvistua oletus, että Tylle taas musiikki oli uskontomuoto. Bändijulisteiden lisäksi oli läjäpäin ihan konkreettisia CD-levyjä sekä semmoinen minimuotoinen sähköpiano, mikskä sitä sanotaan, sellainen millä varmaan voi tehdä omaa musiikkia. Oli myös rummut, joita totta kai mun piti käydä näpäyttämässä, koska of course. Olin nähnyt tarpeekseni. Harpoin ulos kammiosta ja suljin oven. Nyt ymmärsin, miksi se oli koko ajan kiinni – ja hyvä niin. Oli siis selvää, ettei Tyllä ollut mitään käsitystä yleisesti hygieniasta tai siivouksesta. En olisi voinut uskoa, että joutuisin joskus tilanteeseen, jossa mä yritin saada järjestystä jollain lailla aikaan. Olin jo siivoillu vaivihkaa sen jättämiä roskia ja tiskejä sieltä täältä ja siirtänyt niitä lavuaariin tai roskapussiin. En halunnu tehdä asiasta hirveän isoa meteliä, koska me vasta tutustuttiin toisiimme ja oli ehkä yleisesti tulevaisuuden ja potentiaalisen ystävyydenkin kannalta parempi, jos en heti rupeaisi nalkuttamaan… Toinen sotkun syy oli tietysti se koira. Ty jätti eteiseen usein sen lelut ja joskus jopa täynnä olevan kakkapussinkin haisemaan. Kerran rakki kiikutti mun kengän sohvalle ja jouduin laittamaan eri kengät, koska en uskaltanut hakea sitä siltä, ja se oli syy miksi yhtenä kertana olin koko päivän märissä sukissa jäätymässä ulkona. Olin siis ehkä paennut mamman tyrannian alta, mutta toisaalta olin joutunut ikätoverini ja sen koiran pompoteltavaksi. Lady-ajat tuli mieleen… Ty tosin ei saisi koskaan tietää mun rikkoneen sen yksityisyyttä. Sen koira kyllä saisi tietää… mutta onneksi koirat ei osanneet puhua  Check mate. Parin tunnin päästä olin harhailemassa värikkäillä lipuilla ja viireillä koristellussa Orange Woodissa ja toivoin, etten törmää Alexiinaan. Kävin kattoon Dragonia tarhassa. Lapsiperhe rattaineen oli siinä myös. ”Onko isoja hevosia?” perheen isä sanoi pienelle pojalle, jota kannatteli sylissään. Vieressä oli äiti ja vähän isompi pikkutyttö. ”Isoja hevosia...” ”Hei, kannattaa varoa”, mun oli pakko huomauttaa, koska pikkutyttö tarjosi aika vaarallisesti kättään aidan ali uhrilahjaksi Lovexin suuntaan. Miksi kaikki pikkutytöt tunki väkisin itseään lounaaksi tähän tarhaan? ”Ne hevoset voi purra.” ”Ai”, äiti hätkähti ja tarttui tyttöä käsivarresta, ”älä koske, Kelly, katsotaan vain kauempaa...” ”Kiitos”, isä nyökkäsi mulle hyväksyvästi. Hölmöt alamaiset. Ei-hevosihmiset usein kuvitteli, että kaikki hevoset oli vain söpöjä polleja, joita voisi mennä lääppimään miten mieli teki… Tunsin loisteliasta ylemmyyttä ja ammattimaisuutta, kun pujahdin portista hiekkatarhaan ja kävelin Dragonin luo korjaamaan sen vinoon notkahtanutta loimea. Mun egoni sai vain lisäbuustia, kun kuulin sen saman pikkutytön sanovan vanhemmilleen: ”Mutta toi poikakin meni sinne!” Niin, pikku-Kelly. Mutta Crid-setä onkin kokenut hevosmies ja tän komean ruunivoikon henkilökohtainen hoitaja. ” Orja”, Dragonin luimuilme sanoi ja se makkaran persläpi ehti näykkäistä mua toppatakin rinnuksesta ennen kuin ehdin reagoida. Kiitti, Dragon. Sen yhden kerran, kun olisit voinut edes esittää mukana… Dragonin karsinaa ei oltu siivottu, olettaen, että tänään oli muutenkin vähän kiirettä, joten minä sen siitä nopeasti kippasin mennessäni ja sen jälkeen suuntasin maneesiin, missä oli ensimmäiset kehät jo varmaan pitkälle pyörineet. Olin just menossa katsomo-ovista sisään, kun tuohtunut pariskunta tuli niin yllättäen toiselta puolelta, että ovi kopahti muhun. Näin vähän aikaa valotäpliä ja nenään sattui samoin kuin kerran ala-asteella, kun vedin chilipippuria sieraimeen (yllytyshullu, mikä yllytyshullu). Lasit ei onneksi menneet rikki. Seisoin siinä leuka vinosti auki ja silmät vuotaen ja kuulin vaan, kuinka nainen sanoi: ”...verssiä, ja tämän piti olla ystävänpäivätapahtuma –” ”Tosi romanttista, tosiaan”, mieskin mutisi. Niiden äänet loittoni ja näin pelkät sumeat hahmot. Kumpikaan ei ollut joko huomannut törmänneensä ovella muhun, tai eivät olleet suuremmin välittäneet. Sohin sokeasti kahvaa ja hivuttauduin sisään. Saamari, että kirvelikin nenää. Käynnissä oli – utuisesti hevosta vain kaukaa ja abstraktisti muistuttavien muotojen sekä värien perusteella – Rusko-luokka. Kompastuin vielä omaan kantaanikin silmälasit huurussa, kun yritin päästä tyhjälle paikalle katsomopenkeillä. Se sattui olemaan Emilyn ja Gillianin natiaisten vieressä. Väkeä ei ollut ehkä ihan niin paljon kuin olin tottunut tavallisesti näkemään. ” Seuraavana esiintyy Midnight Star, esittäjänään...”, Alexiinan ääni sanoi ja hätkähdin, mutta se kuului kaiuttimesta. Gillian ja joku ulkopuolinen tuomari seisoi kentän keskellä ja oli kääntyneet tarkastelemaan uralla hölkkäävää jäpäkkää möhkälettä, jolla oli neljä jalkaa, ja joka kohta kääntyi tuomarien eteen. Matruusakin oli siellä tuttu kirjoitusalusta ja kynä kädessään. Ah hah, tossa hommassa juuri mäkin olen ollut. No, ne löysi jonkun muun, kun nolo unohtelija-Crid ei koskaan vastannutkaan… Emily vilkaisi muhun hymyillen, kääntyi taas pois ja sitten takaisin äkkiä huolestuneena. ”Mikäs… sinulla tulee nenästä –” ”Mitä?” mä nostin pelästyneenä käden naamalle: tunsin jotain märäntahmeaa ja lämmintä sormissa. Voi pers… niinpä tietysti. ”Öh”, sanoin ja nousin seisomaan. ”Otapas tästä”, Emily sanoi ja ojensi mulle useampaakin nenäliinapalaa laukusta, joka oli varmaan pullollaan vauvakatastrofeja varten pakattuja oheistuotteita. ”Laita kylmää siihen, hae vähän lunta ulkoa.” ”Kiiddi”, sanoin paksulla äänellä nipistäen nenänvarresta. Kiirehdin ulos, etsin puhtaan kohdan ja nostin lunta paperin sisässä naamalle. Se oli niin kylmää, että väreitä räjähti pitkin selkärankaa. Seisoskelin siinä sitten maneesin ovien ulkopuolella pää takakenossa ja punanenäisenä, paperia sieraimessa kuin mikäkin klovni. Ihmisiä meni ohi ja loi muhun outoja katseita. Mitäs siinä tollotatte? Rakkauden päivä. Tottahan nuori uros saa nenäverenvuotoa? (Ei sillä, että aihetta sille olisin vielä missään muodossaan kaksimielisesti saanut, kun ei näkynyt Misaa tai muitakaan hyvännäköisiä tyttöjä.) Tuijottelin seinään ripustettua sateenkaaren väreissä olevaa lippua ja sitten irrotin varovasti paperin ja kokeilin, tuliko verta vielä. Se tuntui tyrehtyneen. Palasin sisälle, mutta pidin varuilta päätä yhä vähän taakse ja kokeilin toistuvasti sieraimia sormenpäillä. Emily hymyili nähdessään, että asia oli kunnossa. Hymähdin takaisin. Tämmöistä perusminää tässä taas. Ruskot oli ehtineet mennä ohi ja Mansikki alkamassa. Haukottelin. Se ei ollut statementti, mutta kai äskönen hapenpuute sen aiheutti, kun en ollut uskaltanut kunnolla hengittää hetkellisten naamakuukautisten aikana. ”Jos haluat saada muutakin kasvoväriä, yläkerrassa on maalauspiste”, Emily kumartui mulle sanomaan. Dianalla ja Hugolla olikin tosiaan poskissa yksisarvinen sekä tähti. ”Nääh… punainen on paras väri”, vitsailin, vaikka oikeastaan paras väri on tummansininen. Katselin kehät loppuun ja sitten ajattelin hakea puodista kaakaon ja syödä eväsleivät, kun tulikin jokin väliohjelma. Ihan vieras nainen mikrofoni kädessä käveli kentälle, josta hevoset oli poistuneet ja esitteli itsensä. ” Hyvää päivää ja oikein ihanaa ystävänpäivää kaikille… Minä olen Sarah Canva, ja minua on ystävällisesti pyydetty tänne tänään kertomaan teille hieman sateenkaarivähemmistöistä...” ”Tämä ei ole lapsille sopivaa sisältöä”, joku yleisössä sanoi niin, että kuulin. Pari muutakin mutisi ja nousi sitten paikoiltaan ja poistui. Okay, then. Ei muakaan kiinnostanut. Nousin siis ja hipsin tieheni, koska haaveilin jostain lämpimästä ja lohduttavasta, kuten siitä kuumasta kaakaosta… Puotikahvila olikin tupaten täynnä. Hyvä, että sisään mahduin. Vedin olematonta vatsaa kylkiluiden alle ja sujahdin kolmen naisen takaa katselemaan herkkuja, joita oli nostettu vitriiniin esiin: strösselimuffineita, suklaavaahtokarkkikeksejä, omenapiirakkaa… Nam nam. ”Terve”, Dewn sanoi, kun vihdoin oli mun vuoro. ”Moro. Ottaisin yhden kaakaon ja tämmösen”, kohotin pahvilautaselle ottamaani keksiä. En halunnu yllyttää diabetesta kaikilla noilla muilla sokeripommeilla. ”Jeah. Ne on Gillianin leipomia. Seitsemän, kahdeksankymmentä.” ”Mäkin oon kassalla”, sanoin ja ojensin käsirahaa. ”Aijaa?” ”Joo… Bridgetweetin marketissa.” Enempää ei pystytty smalltalkkaamaan, kun seuraava halusi jo ottaa itselleen hattaraa. Yläkertaan johtavien portaiden seinään oli kiinnitetty iso nuolikyltti osoittaen toiseen kerrokseen: KASVOMAALAUSTA Oliverin kavereita tömisteli askelmia alas nauraen ja kaikilla näytti olevan erilainen kuva poskessa. Oliver ei nähnyt mua, vaan ne meni suoraan ulos niin, että tiukukello helähti ja yksi mies hätkähti pois tieltä. No, voisinhan mäkin tietty käydä kurkkaamassa… Sormet lämpimän mukin ympärillä ja keksi suupielessä kiipesin ylös. Ihmisiä istui pyöreiden pöytien ääressä korituoleissa nauttimassa herkkuja ja seuraamassa ikkunoista alhaalla kentällä tapahtuvaa. Esitelmöijän ääni kuului. Roi oli toisessa päässä huonetta. Sille oli varattu pöytätilaa ja kaksi tuolia. Pöydälle oli levitettynä paperia ja maalivärejä, paksuja öljyliiduntapaisia sekä pensseleitä. Pöydän vapaassa kulmassa istui Windy jakkaralla piirtelemässä omiaan. Juuri sillä hetkellä ei ollut ketään jonossa, ja Roi pyyhki käsiä pyyhkeeseen. ”Mitäs sä haluat”, se kysyi mulkaisten muhun, mutta ilme ei kuitenkaan ollut häijy; oikeastaan se vaikutti ihan hyväntuuliselta. ”Emmä –” ”Istu”, se käski. Vastahakoisesti tottelin, koska Roilla oli käskevä ääni; mitäs minä heikko poika sille mahtaisin? ”Saisko olla jotain teemalippua”, Roi kysyi ja leväytti mulle tulostetun paperiarkin, eräänlaisen kasvomaalauskatalogin, käteen. ”Jos oot koskaan halunnut tulla ulos kaapista, tänään on se päivä. Ootko homo? Trans? Vai vaan allo-cis?” ”Mä… en tiedä mistä sä puhut. Enkä mä usko, että mulla on kaapissa muuta kuin vanhat lenkkarit ja pari miestenlehteä”, yritin vitsailla heikosti. Roin ulkoneva silmä katsoi mua arvostelevasti. ”Mikä itte oot?” sitten kysyin ja vertasin sen omissa kasvoissa olevaa raitalippua saamaani esitteeseen. ”Aromantikko…? Sua ei sitten tää päivä varmaan innosta kauheesti”, jatkoin vitsailua. Roin ilme ei värähtäny. ”No... jos teet ilmaseks, voisin ottaa lohikäärmeen.” ”Se maksaa vitosen.” ”...Aha.” Kaivoin taskua. Mut oli kyllä epäsuorasti pakotettu tähän, mutta… Annoin setelin ja Roi alkoi sekottaa värejä. Katselin nolostuneena huoneen muita ihmisiä, mutta ei kukaan kai tuijotellut tai supissut ilkeästi, että mitä tän näkönen ja ikänen jätkä haluaa lasten kasvomaalauksesta… Kun Roi alotti piirtämään, se tuntui kylmältä ja kutitti. Miellyttävämpää se kumminkin oli, kuin mun naamalla valunut aikaisempi tahmaneste. Hävetti, että Roi katseli mun finninaamaa niin lähietäisyydeltä. Se taatusti pystyi laskemaan jokaisen näppylän... Koska tunsin oloni epävarmaksi sen takia, menin möläyttään: ”Niistä tulis suomut sille, vai mitä...” ”Mistä?” Roi oli kieli keskellä suuta keskittyneenä työhönsä. ”Hei, älä heilu.” ”Sori…” Aina, kun Roi otti lisää väriä tai muuta, hörppäsin kaakaota. Esitelmä maneesin puolella loppui ja Alexiinan kuulutusääni ilmoitti: ” Yleisökierros alkaa viiden minuutin kuluttua… Tuomari on päästänyt jatkoon puolet osallistujista jokaisesta kehästä. Jos et ole vielä saanut äänestyslomaketta, niitä jaetaan katsomon yläkerrassa toimiston vieressä –” ”Valmis”, Roi sanoi ja suoristi selkänsä. Se osoitti kohti peiliä ja mä nousin ja menin varmistamaan, ettei se varmasti ollut tehnyt kirkkovenettä tai jorppelia. Vihreä puolittain kerälle kiertynyt, mutta yksi jalka ojossa ja oranssilla sekä keltaisella tehdyt lieskat suustaan tullen kurotellen mun tänään jo muutenkin poltetta kokenutta nenänvarttani, lohikäärme komisti mun luisevaa oikeaa poskeani. Punaiset rillinrangat sopi hyvin vastavärinä yhteen sen kanssa. ”Aika hieno”, myönsin ja kääntelin päätä, että näin sitä eri kulmista. ”Tattis.” Roi kiersi maalipurkinkannen kiinni. No, nyt jos verta sattuisikin tulemaan sieraimesta lisää, ehkä siihen ei kiinnitettäisi huomiota, kun mun lärvissä oli kerrankin jotain miellyttävääkin katseltavaa. Ja sopisihan se jatkoksi liekeille, haha. Palasin katsomoon seuraamaan näyttelyiden edistymistä, kun taas epähuomiossa tulin kompastuneeksi jonkun jalkaan. En onneksi lentänyt rähmälleni, mutta otin useamman balettiaskeleita hakiessani tasapainoa ja sitten mumisin nolona anteeksipyyntöni. Kun pääsin tukevasti istumaan ahterilleni, vilkuilin syrjäkarein kuinka moni tuijottaisi vihaisesti tai pilkallisesti äskeistä esitystäni. Ja sitten näin tutun muotoisen hahmon tulevan maneesiin ylisuuressa harmaassa hupparissa, kädet syvällä taskuissa ja huonossa ryhdissä, WANTED DICK -pipo silmillä… |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 20, 2023 16:30:41 GMT
Uniaalloilla - 21
Olin luullut päivän sujuneen hyvin. Vasta jälkikäteen sain kuulla, että se olikin synnyttänyt yleistä närää ja jopa mielipahaa. Alexiinan vain oli onnistunut suodattaa valitukset niin, etteivät ne kesken värinäyttelyiden olleet kantautuneet korviini. Ihmiset, etenkään useat vanhemmat, eivät olleet halunneet tuoda lapsiaan tapahtumaan saadessaan tietää, mikä oli oheisteema. Yleisö oli jäänyt aiempia vuosia pienemmäksi, vaikka olin luullut muuta. ” ’Tämän piti olla hauska heppakisa, miksi täytyy sotkea sellaisia asioita joka paikkaan, koko perheen tapahtumaan, minne ne eivät millään muotoa kuulu? Mitä seksuaalisuudella on tekemistä kivan näköisten hevosten kanssa, kysynpähän vain! Mautonta. Emme tule jatkossa tähän tapahtumaan.’” Roi sulki suunsa toistettuaan sanasta sanaan, mitä eräs nainen oli valittanut miehelleen Roin maalatessa heidän lapselleen pegasosta. ”Ja näin myös, miten joku perhe kääntyi ovilta saatuaan esitteen käteensä”, Roi, jolla itsellään oli yhä identiteettiliput molemmin puolin kasvojaan, lisäsi kuin heitä ei olisi muutenkaan kaivattu. Mutta minä olin pahoillani. Tiesin, etteivät kaikki pitäneet asiasta ja aihe jakoi ylipäänsä mielipiteitä, mutta siksi olinkin halunnut liittää sen jonkin mukavan ja harmittoman tapahtuman yhteyteen, josta kaikille jäisi hyvä mieli. Olin aidosti tarkoittanut hyvää, mutta nyt tuntui, että olin pilannut päivän useammalta kuin auttanut heitä. ”He ovat aivan oikeassa”, Raicy murahti. ”Tällaisilla asioilla ei olekaan mitään tekemistä hevosten kanssa –” ”Pidetään tapahtumia, joissa lisätään tietoutta milloin mistäkin, vaikka AIDS:ista tai mielisairauksista, jotta ennakkoluuloiset juntit oppisivat, että maailmassa on muunkinlaisia ihmisiä kuin neurotyypillisiä!” Roi kivahti aika rohkeasti päin Raicyä. Raicyn kulma kohosi. ”Mielisairauksista, niin.” Roin suu aukeni uhkaavasti ja silmät pullistuivat vihaisesti. ”Raicy ei halunnut loukata tunteitasi, Gillian rakas”, Alexiina sanoi ja katsoi minua huolestuneena, ”mutta hän ei halua vastaavaa mailleen enää.” Painoin pääni. Mieleni teki itkeä. En halunnut, että joku olisi minulle vihainen tästä hyvästä. Olin aidosti halunnut vain auttaa ja tukea… Tytä, Dewniä, Roita, Kittyä. Se oli ollut heitä ja kaikkia muitakin varten. Se oli ollut vähän myös minua varten. ”Josh kieltäytyi jopa töistä vähään aikaan ja otti palkatonta vapaata”, Raicy murahti ärtyisästi. ”Nyt, kun Tyler on vapaalla hoitaessaan orpovarsaa ja saitte Joshin suututettua –” ”O-onko hän suuttunut?” henkäisin kauhuissani. Raicy silmäsi minuun, mutta kaartelematta tokaisi: ”Hän ilmoitti, että ei halua olla Orange Wood Ranchin kanssa missään tekemisissä, jos tuemme tällaisia arvoja.” ”Siis ihmisarvoja?!” Roi suorastaan räjähti seinille. ”M-mitä hän sanoi...?” ”En ota kantaa hänen arvoihinsa tai näkemyksiinsä, ne ovat hänen omansa, niin kuin kaikilla. Mutta haluan pitää työntekijäni politiikasta viis, joten en halua, että pelottelette heidät pois muutaman kummallisen ihmisen oikun huutelun tähden –” ”Niin minkä tähden?!” Häpesin, etten ollut ymmärtänyt ajatella asiaa Joshin näkökulmasta. Joshin oli täytynyt kokea olonsa kamalan epämukavaksi... Minun takiani… sillä tämä oli ollut minun ideani... ”Mikseivät ihmiset voi enää olla vain normaaleja, mikä siinäkin on –” ” ’Normaaleja?’” Roi oli kerännyt Raicyn jokaisen lauseen myötä lisää vettä myllyynsä. ”Mikä hitto on ’normaali’ ja kuka sen määrittelee?” Raicy ei vastannut. Alexiina yritti laimeasti kättään vähän heilauttaen laannuttaa kinatilannetta, mutta vaistosi saman kuin minä: tähän ei kannattaisi puuttua, ja luovutti heti. Hän nosti takin tuolilta ja puki sen päälleen tehden elkeillään selkeäksi, että aikoisi nyt poistua keskustelusta. Minäkin halusin lähteä. En inhonnut mitään niin, kuin riitoja ja huutamista. Varsinkaan jostain, jonka olin epäsuorasti itse aiheuttanut. ”Kato nyt! Et edes osaa sanoa, mikä on normaali!” ”Jaaha”, Alexiina sanoi, ”minä menen katsomaan, miten Dewn pärjää. Älkää unohtako käydä jättämässä kortteja hoitajahuoneessa Ystävänpostiin; huomenna on niiden jako.” Hän puristi vielä hartiaani ja hymyili hyväksyvästi yksinomaan minulle. ”Hoidit homman hienosti tänään, Gillian.” ”Normaali on se, mitä on aina ollut ja mikä on luonnollista. Nainen ja mies –” ”Hohhoijakkaa! Patriootti puhuu, lalalaa!” Roi äyski ivallisesti. ” ’Nainen ja mies menee naimisiin, ostaa talon ja saa kaksi lasta...’” ”Nyt et taida tietää, mitä sana 'patriootti' edes tarkoittaa. Ja se on normaali. En tiedä, mikä teitä nykynuoria riivaa, kun kaikki hyvä ja vakaa on pilattava.” Raicy pyöritteli päätään oikeasti tuskastuneen näköisenä. ”Kaikki ei halua tai edes voi saada lapsia, onko ne sitten jotenkin viallisia, kun ei täytä sun ’normaalia’?” Rintaani vihlaisi. Kitty… ”Tiedät kyllä”, Raicy ei alentunut vastaamaan. ”Niin mitä? Sano. Mä en halua ikinä lapsia, oonko siis jotenkin huono ihminen?” Roi intti. Olin hämilläni. Roi, joka ei aiemmin ollut vaikuttanut piittaavan koko LGBTQIA+ideastani, oli yhtäkkiä sotajalalla puolustamassa sitä. Raicy katsoi häntä pitkään. Alexiina oli jo kadonnut tallipuodin portaat alas, mutta minä olin yhä siinä ja seurasin keskustelua suu auki. Olin yllättynyt, miten rauhallisesti Raicy yritti artikuloida – toisin kuin Roi, joka oli selvästi kiihtynyt ja raivoissaan. ”On asioita, jotka ovat henkilökohtaisia yksityisasioita syystä. Niitä ei ole tarkoitettu huudeltaviksi tai juhlittavaksi kadulla. Kuten intiimiasiat. Mitä ne kenellekään muulle kuuluvat? Miksi niistä pitää pitää meteliä? Tässä ei ole kyse mistään moraalisesti hyvästä tai huonosta ihmisestä tai edes ihmisyyden arvosta”, Raicy sanoi kireästi ja väkinäisen rauhallisesti. ”Kyse on siitä, että teillä on jonkinlainen tarve olla erilaisia väen väkisin, nostaa itseänne jalustalle ja kuvitella, että olette sen myötä valveutuneempia. Biologia –” ”Siis kai sä ymmärrät, että tää ei ole mikään ’valinta’, vaan synnynnäinen ominaisuus, jonka tiedekin on todennut tosiasiaksi? Että älä rupea suoltamaan jotain soopaa biologiasta, vai mitä muunsukupuoliset sitten on?” Roi tiuskaisi. ”Minä en puutu siihen, miten kukin elää elämäänsä, ellei se ole joku, jonka elämästä erityisesti välitän. Kuten lasteni. Tai perheeni.” Raicy piti yhä äänensä vakaana, kuin isä, joka yrittää selittää uhmaikäiselle lapselle miksei tämä voi toimia niin kuin toimii. Olin kiitollinen, etteivät he äyskineet vihaisina toisilleen. Minä olisin aiheuttanut sen, ja ahdistuin jo nyt tästä konfliktista, jota en ollut halunnut… ”Mutta olen myös sitä mieltä, että meillä on oikeus olla tulematta mukaan kaikkeen ja jokaiseen nuorten hörhöilyyn, jonka käyvät läpi. Tämä on nyt joku vaihe, joka teillä on. Seuraavalla sukupolvella – toivottavasti – se on jotain muuta. Tämä koko juttu on naurettava. Ette te ole mitään transuja tai homoja, te olette vain hämmentyneitä –” ”Ei jumalauta”, Roi kähähti ja kääntyi poispäin, kuin ei kestäisi enää katsoa Raicyä. ”Äläkä kiroile minulle, nuori neiti.” ”Kunnon potaskaa. Dewnillä on poikaystävä. Sekin on varmaan 'hämmentynyt'?” ”Niinhän hän on.” (Roi aukaisi suunsa järkyttyneenä.) ”Mutta se ei muuta sitä, että hän on silti poikani, oli hän sitten vaikka avaruusolion pauloissa. Hän on myös isä ja hän on ollut naimisissa naisen kanssa, joten tiedän, että hän on todellisuudessa aivan normaali mies –” ”Sitä sanotaan biseksuaalisuudeksi!” Roi rääkäisi. Hän köhi epäuskoista ja ilotonta naurua. ”Ootko tosissasi, äijä? Ihan oikeasti?” Ensimmäinen suutahduksen ele välähti Raicyn kasvoilla. ”Älä puhuttele minua tuohon sävyyn tai saat lähteä. Jos et pysty kunnioittavasti keskustelemaan eriävistä näkemyksistä, tämä keskustelu oli nyt tässä.” Roi puhisi ja mutisi epäselviä itsekseen vielä, kun Raicy jo käveli Alexiinan aiemmissa jäljissä alakertaan. ”Siis voitko uskoa...”, hän toisteli minulle, ”voitko uskoa, mitä paskaa –” ”Roi”, sanoin harkiten, ”s-sinun kannattaa hillitä itsesi tai Raicy saattaa… vaikka erottaa sinut.” ”Millä perusteella? Ihmisten oikeuksien puolustamisesta, kieltäytymisestä vaieta epäoikeudenmukaisuuden ja syrjinnän edessä? Hah, sen kun yrittää! Alexiina on paperilla mun työnantajani.” Mutta Roi ei tiennyt, että Kittylle oli kerran käynyt niin: hän oli tehnyt erittäin pahan virhearvion Raicyn suhteen – ei pahantahtoisuuttaan, mutta kuitenkin – ja se… oli ollut kammottavaa. Roi ei todellakaan haluaisi joutua Raicyn mustalle listalle. Kuten en minäkään. Ja niinpä en enää puhuisi tästä asiasta tallilla, en toisi aiheenkäsittelyä enää Orange Wood Ranchille. Roi kiroili ja raivosi Raicyn kantaa pitkään seuraten minua päätalon suuntaan, ja annoin hänen puhua, sillä tiesin höyryjen pääsyn helpottavan hänen oloaan. Totta kai olin Roin kanssa samaa mieltä, mutta ymmärsin myös Raicyn ja Joshin ja niiden poistuneiden vierailijoidenkin näkökulman; saatoin ymmärtää, miksi se pelotti ja ahdisti monia, ja ymmärsin myös, että mikään asia – varsinkaan näin lähelle ihmisyyttä tuleva – ollut koskaan vain joko musta tai vain valkoinen. Kun Diana ja Hugo oli saatu ajoissa nukkumaan (päivän hulina oli väsyttänyt heidät, ja myös Hugo nukahti nopeammin kuin tavallisesti), päätin käydä vielä White Dove Farmilla. Tyleria ei ollut näkynyt ystävänpäivätapahtumassa, mutta tahdoin viedä lahjan hänelle henkilökohtaisesti, sillä se oli minulle tärkeää. Ajoin pimenevässä pakkasillassa jännitys vatsassa, mutta tietäen, että tahdoin tehdä tämän. Skootterissani oli yhä pieni kolhu siitä, kun olin ajanut sillä nurin, ja se lisäsi urheuttani kohdata Tylerin salaisista tunteistani huolimatta muistellessani, miten huolehtivainen hän oli minua kohtaan ollut. Tie White Dove Farmille oli pimeä ja hänen pikku tilansa puitten takana piilossa, etten nähnyt lohduttavia valoja kuin vasta pihatielle kääntyessä. Toivoin hänen olevan kotona. Hän ei ollut sieltä juuri poistunutkaan, vaan hoivasi Forever Shinen orvoksi jäänyttä varsaa sellaisella isällisellä lempeydellä ja hiljaisella päättäväisyydellä, että se sinkautti vahvoja tunnekierteitä sisälläni ja rinnassani joka kerta, kun näin tai ajattelin hänen helliä käsiään, huolestuneita kasvojaan ja vaatimattoman nöyrää olemustaan. Hahmo liikkui sivummalla, tarhojen reunassa, kun saavuin pihaan. Sammutin moottorin ja skootterin ajovalo pimeni. Silmilläni kesti tottua varjoihin tallin takana, sieltä verkkaisesti lähestyvään hahmoon, kunnes se astui tallirakennuksen seinästä lähtevään valokaistaleeseen: Tyler saapui ratsastaen pihaan Imagella. Vatsanpohjassani hypähti. Jalkauduin ja nostin käsi vapisten lahjakassin skootterin kahvasta. Ratsukko pysähtyi. Lähdin kävelemään heitä kohti. Tyler laskeutui alas satulasta. ”Hei…?” hän sanoi ennen minua. ”H-hei.” Tylerin uupunut olemus särki sydäntäni. ”Olet myöhään käymässä”, hän sanoi väsyneesti, ei jaksanut olla edes kovin utelias syistäni. ”M-minä… t-tänään oli ystävänpäivänäyttelyt, joten en päässyt päivällä...” ”Aivan”, Tyler sanoi, muttei tainnut olla niistä tietoinen tai oli unohtanut ne. En syyttänyt häntä siitä. Hänellä oli paljon harteillaan juuri nyt. ”H-halusin vain”, henkäisin ja ojensin äkkiä kättäni, ”t-tuoda… a-antaa sinulle tämän.” Hiljaisuus. ”Minulle?” Hänen kasvoilleen nousi vaisu yllättyneisyys. ”Ai… no, k-kiitos.” Hän tarttui hämmentyneenä lahjakassiin. Sen sisällä olisi vanha kaunis keksipeltirasia, jonka kannessa olisi sininen taivas, pilviä ja pääskysiä. Rasian sisällä olisi leipomiani kuorrutesiirappikeksejä, sydämen mallisia. Olin lopulta päätynyt johonkin sangen yksinkertaiseen, mutta panostanut koristeluun: kekseissä olisi erilaisia ja eri värisiä abstrakteja sekä geometrisiä kuorrutuksia. Toivoin, etteivät ne olleet liian päällekäyviä, mutta halusin kuitenkin, että ne välittäisivät edes jollain tapaa lämpimiä ajatuksiani häntä kohtaan… Sydämeni läpätti. ”H-hyvää ystävänpäivää...” Tyler tuijotti yhä kassiin melkein poissaolevana. ”Niin… hy...hyvää ystävänpäivää”, hän toisti. Olin purskahtaa itkuun. Tyler ei katsonut minuun, ei katsonut silmiini, ei edes ystävänpäivää toivottaessaan. Hän tuijotti antamaani kassiin, eikä hänen kasvoillaan ollut oikein minkäänlaista ilmettä. Jo toisen kerran tänään, eleeni ja tarkoitusperäni hyvään saivat torjuvan ja kielteisen vastaanoton. ”M-minun täytyy nyt me-mennä takaisin… h-halusin vain tuoda sen sinulle suoraan… t-tänään on ollut pitkä päivä…” Tyler nosti hitaasti päätään. ”O-onhan varsalla k-kaikki hyvin?” kysyin sitten nopeasti, helpottaakseni Tylerin vastuuta olla vastaamatta tai reagoimatta eleeseeni, joka selvästi oli ollut hänestä – jos ei nyt aivan vastenmielinen – niin ainakin täysin odottamaton. Se oli tehnyt hänet likimain sanattomaksi. ”O-on”, hän sanoi, ja oli yhä niin ilmeetön, hämmentynyt, että tahdoin paeta paikalta. ”H-hyvä.” Emmin ja vilkaisin taakseni jättämääni skootteriin. ”N-no… minä menen nyt. H-hyvää yötä, Ty-Tyler...” ”Hyvää… yötä...” Olin jo lähtenyt kävelemään takaisin, hänestä pois päin, kun kuulin vielä hiljaisen perään lisätyn: ”...Gillian.” Nimeni kuuleminen, vaikka niin vaimeana melkein kuin aavistus, karkotti lyhykäisen vuoropuhelumme aikana kerääntyneen häpeäni ja sitä vastoin täytti minut heliumin lailla keveydellä ja lämmöllä. Nimeni oli lausuttu niin pehmeästi. Nostin kävellessäni kasvoni ylöspäin kohti kirkasta tähtitaivasta ja hengitykseni höyrystyi huuruksi sen pintaa vasten. Ehkei Tyler ollutkaan täysin pahastunut lahjastani. Kun hän avaisi sen, kassin sisällä olisi myös pieni ystävänpäiväkortti: Halusin kiittää, että olet ollut tukenani ja apunani. Olet ihana ihminen, ja toivottavasti tiedät sen.
Sinulla on kiltti sydän. Kaikkea hyvää.
– Gillian. 
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Feb 20, 2023 16:50:10 GMT
# Salainen ihailija # 15.02.2023 Mun kämppäkaverini oli täällä? Ällistys, kun olin nähnyt Tyn livahtavan Orange Wood Ranchin maneesiin, harppovan kaksi askelta kerrallaan aivan ylös asti ja istuutuvan mahdollisimman kauas kentästä – oikeastaan siihen samaan katsomonurkkaan, jossa ensimmäisen kerran olin nähnyt Misaen. Mun kämppäkaverini… täällä? Tallilla? Oliko se hyvä asia? Ehkei sitten olisikaan niin kamalan kiusallista, jos paljastuisi, että harrastin ratsastusta? Vai oliko se paha asia? Oliko se jollain yliluonnollisella tavalla nähnyt mut, vakoillut mua, ja halunnut tietää, missä kävin, kun en mennyt töihin? Irrotin nopeasti katseeni siitä ja suuntasin kasvot suoraan kohti hiekalla ohi ravaavaa hevosta, jota esittäjä juoksutti riimunvarresta. ” Numerolla 12, Tolstoy Tang”, Alexiinan ääni kuulutti ja mun vieressä istuva kohotti äänestyslipukettaan ja rustasi siihen jotakin. Mulla ei ollut tuommoista äänestyslappua, mutta sama se. Oli tosi outoa nähdä Ty tallilla. Sitten sain itteni kiinni ennakkoluuloisuudesta, samasta, jonka kohteeksi olin itse usein joutunut. Miksi se oli outoa? Koska se ei näyttänyt hevosihmiseltä? Se ei pukeutunut, kuten hevosharrastajien kuului? Saisin mennä peilin eteen uudelleen kalamatelija poskessa ja rehellisesti silmiin itteäni katsoen kysyä: Really, Crid? Really? Ehkä se ei ollut täällä hevosten takia laisinkaan. Olihan tää kaupungillakin mainostettu julkinen tapahtuma. Mutta jos ei ollut kiinnostunut hevosista, miksi muuten olisi tänne tullut… Seuraavana päivänä olin taas tallilla, sillä kertaa ratsastustuntini takia. En ollut kotona kysynyt tai sanonut mitään siitä, että olin bongannut Tyn Orange Woodissa, mutta ei se myöskään ollut sanonut mulle mitään, joten ehkä se ei ollut stalkannut mua tai edes nähnyt mua. Silti päähän jäi pyörimään toiveikkuus, että pelien lisäksi toinen meidän yhteisistä kiinnostuksenkohteista voisi olla hevoset. Mä en pitänyt koirista, mutta Dragonista saisinkin pidemmäksi aikaa jutunjuurta. Mutta jänistin. Salaa jäin toivomaan, että ehkä se ottaisi sen joku kerta puheeksi mun puolesta. Olisiko vain pitänyt rohkeasti näyttäytyä silloin, kun siihen luonteva tilaisuus tallilla oli ollut? Näin jälkikäteen olisi vain tosi awkwardia enää sanoa: ”Hei, näin sut, mutta en aiemmin sanonut mitään, koska ylimietin asiaa.” Hämmennyin kikattelua, joka vallitsi hoitajahuoneessa mun saapuessa sinne hakemaan kaapista saappaita. Huoneessa oli vielä eilisen jäljiltä ystävänpäiväkoristeluja: vaaleanpunaisia pahvisydämiä naruilla ripustettuina ja ilmavirrasta hitaasti pyörteilemässä. Teinityttöjengi istui pöydän ääressä jakamassa pinoihin punaisen ja violetin eri sävyisiä kortteja. Niillä näytti olevan tavattoman hauskaa tehtävässään. Alexiinakin oli paikalla ja tajusin, että se vahti niiden puuhaa samalla, kun pyöritti mattoa pois TV:n edestä ja tökki rikkaharjalla sohvan alle, mistä kieri esiin kilisevä pieni kissan lelupallo. Witch syöksyi sen kimppuun kuin nuoli ja taas karkuun. Ja vasta sitten näin pahvilaatikon pöydällä tyttöjen edessä. Sekin oli koristeltu teemaan ja sen kyljessä luki: YSTÄVÄNPOSTI. Jaajaa, I get it now. Eilen sai askarrella ja jättää jollekin toiselle tallilaiselle ystävänpäiväkortin, tipauttaa sen laatikkoon ja tänään ne jaettaisiin vastaanottajilleen. Olihan toi ollut edellisinäkin vuosina, mutta eipä se ollut mua juuri liikuttanut, koska (te tunnette mut jo niin hyvin, ettei harmita myöntää) ei mulle ollut koskaan tullut yhtäkään. Olin kerran ajatellut laittaa jotain Lottelle, mietin jopa runonalkua, mutta en koskaan tehnytkään sitä. Pelkäsin liikaa, että joku tunnistaisi mun käsialani ja osaisi yhdistää nolon rakkaudentunnustusraakileen muhun, enkä koskaan eläisi yli siitä häpeästä. Keskenään hihittelevistä tytöistä siis välittämättä vaihdoin kengät ja etin toista kadonnutta ratsastushanskaani, kunnes se löytyi heinää ja purua täynnä olevan fleecetakkini sisätaskuun tungettuna. Olin käyny jo tarkastamassa tunnin menon ja ratsun, ja meillä olisi rauhallinen maastolenkki Dewnin vetämänä. Mut oli laitettu Rockylle. Siitä ei ole sen kummempaa sanottavaa. Lunta satoi vähän loppuvaiheessa, Rocky oli kiltti, ja oli ihan jees. Meitä oli vaan kolme, joten retki oli aika intiimi. En kuitenkaan aloittanut tätä tarinaa kertoakseni siitä, vaan siitä mitä tapahtui maastolenkin jälkeen. Rocky hoidettuna ja palautettuna omalle paikalleen, kiipesin taas hoitajahuoneeseen. Alexiina imuroi siellä ja Witch mulkoili sitä pahasti hyllyn päältä. Olin aika nälkänen ja omissa ajatuksissani avatessani kaappini oven, kun jotain tipahti lattialle. Ehkä mun pääni oli vähän paleltunut ulkona, koska kävin tosi hitaalla. Katsoin alaskin kuin hidastetussa filmissä ja sitten vaan jäin tuijottamaan, aivojen rekisteröimättä pätkääkään mitä näin. Silmät katsoi jotakin, joka oli sievästi tipahtanut mun vasemman kenkäni päälle ja nojasi nyt sitä vasten. Jotain, mikä oli neliskulmainen, hyvin ohut, tasaisen lilan värinen. Siinä meni jonkinlainen kolmiomainen haalea viiva. Tuijotin. Ja tuijotin. Imurin hurina täytti mun korvani tyhjää humisevalla taustakohinalla. Sitten ymmärsin sentään kumartua ja tarttua tohon ulkoavaruuden outoon kapineeseen. Ja samalla, kun mun kylmät sormeni kosketti sitä, vihdoin lamppu syttyi: kirjekuori! Suoristauduin, painoin valuneet lasit takaisin nenänvarrelle ja käänsin kuoren ympäri. Cridille Siinä luki Cridille. Miten vieraalta mun nimi kuulosti. Crid. Crid. Oliko mun nimi aina ollut Crid? Olinko mä Crid? Mä olin täysin turta. Turta joka puolelta, joka tavalla. Siinä oli liimattuna sydäntarroja ja pari tähteä. Mitä tää oli? Kuori oli tungettu kaapinovessa olevien tuuletusritilöiden ohuesta raosta sisään. Sen kaksi kulmaa oli vähän rypistyneet. Hivutin vapaata kättä, joka oli toimettomana roikkunut kylkeä vasten, ja sitten revin kuorta auki. Sain nopean mentaalisen pistoksen, ja vilkaisin äkkiä, ettei kukaan vain ollut tirkistelemässä mua jostain – mutta ei, hoitajahuoneessa ei tosiaan ollut juuri nyt ketään muuta, kuin talliomistaja, joka yhä imuroi väliseinän toisella puolella ja kolinasta päätellen siirteli parhaillaan puupöydän tuoleja pois tieltään. Tungin pitkät luisevat sormeni avatun kuoren sisään ja liu’utin kortin esiin. Se oli neliskanttinen, valkoinen, mutta siinä oli valtava punainen sydän ja sydämen keskellä painettuna taiteellisella kultaisella kohokuviofontilla: I need to tell you… Mun sydän teki pa-PAM-jytkäyksen, kuin olisi vasta herännyt shokkikoomastaan. Suolistokin notkahti, ja äkkiä mua paskatti kamalasti. Jännityskakka. Tää ei voinut olla totta………… Kortti oli taitettava, joten aukaisin sen henkeä pidättäen. Sisäpuolella luki, käsin kirjoitettuna: Olet söpö. Sinulla on kivat silmälasit. Mi..... VII-UUU! VIII-UUU! Punainen valo pyöri mun päässä ja silmissä ja ulisi hälytyssireenin lailla: RED ALERT. CODE: IMPOSSIBLE. RED ALERT. A VALENTINE’S DAY CARD. RED ALERT. Mun sydän bailasi irrottaen kaksi mun kylkiluista ja hakaten niillä haimaan kuin rumpuun. Virne levisi kuin sienipilvi mun naamalle, hitaasti ja mielipuolisesti. Mä. Sain. Ystävän.päivä.kortin. Ja sitten kylmyys levisi yhtä nopeasti, niin nopeasti, että värähdin ihan oikeasti koko keholla. Hurina sammui; Alexiina oli saanut imuroitua. Kyyni-Crid astui vaaleanpunaisen esiripun takaa esiin synkkänä ja ilkeänä. Tää on pila. Ei kukaan oikeasti antasi mulle ystävänpäiväkorttia. Näin silmissäni ne aiemmat tytöt tänään tossa pöydän ääressä, näiden korttien ja kuorien ylle kumartuneena kikattelemassa – eikö niiden sävyssä ollutkin ollut jotain pahanilkistä? Ne oli nähneet mut juuri, kun olivat siinä kortteja laatikosta muka jakaneet viedäkseen ne saajilleen… Vaikka Alexiina oli puolittain operaatiota vahtinut, mitä jos ne oli saaneet idean tehdä mulle sellaisen jäynän? Masennuin. Ja sitten suutuin itselleni, että olin ehtinyt edes nostattaa toiveikkuutta niin isoille kierroksille, että takaisin alas pudotessa tuntui kahta kauheammalta. Mutta hei, yritin sitten positiivisemmin asennoitua, mitä väliä? Voisinhan mä leikkiä, että se oli oikea kortti. Kuka kieltäisi, etten saisi lohduttautua edes utopistisella pienellä ajatusleikillä siitä, että mulla voisi olla salainen ihailija? Olet söpö.
Sinulla on kivat silmälasit. Vaikka kortti olisikin pilaa, ei sen sisältö ainakaan mikään häijy ollut. Ellei se ollut tyttöjen kieroilua, missä ne tarkoitti päinvastaista kuin mitä sanoivat. Kortti siis oikeasti kuuluisi: Olet ruma.
Sinulla on karseat rillit. Masennuin uudestaan. Se kuulosti, valitettavaa kyllä, enemmän oikealta. Talliomistaja meni imuria raahaten ohi. Jäin yksin hoitajahuoneeseen. Vilkaisin itteeni peilistä. Toivoapa nyt, että joku huomaisi mut…? Huokaus. Lohikäärme poskessa, vähän halkeilleena, mutta tarkoitettuun muotoonsa silti yhä liitettävissä (olin kuitenkin maksanut siitä, niin en ollut viitsinyt näin nopeasti pestä sitä vielä pois), saattaisi kohta alkaa valua kohti leukaa. |
|
Check mate.