katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 16, 2018 10:32:56 GMT
Laidunkauden päätösmaasto Tervetuloa maastoretkelle Suonperän kylään! Kylän hevosten laidunkausi alkaa olla ohi, mutta luonto on kauneimmillaan - miksei siis lähteä maastoon ihmettelemään kuusikkojen ketunleipiä ja kukkivaa hiirenvirnaa hiekkateiden pientareilla? Vanhassa havumetsässä saattaa kasvaa myös neidonkenkää, vaikka vanhat ja viisaammat ovatkin käskeneet olemaan hiiskumatta kukasta kenellekkään.REITTI: Suurimmaksi osaksi reitti kuljetaan käynnissä, luonnon rauhassa. Maastoreitti kulkee kylän läpi, ja retki kestänee noin kaksi tuntia. Pidämme lyhyen tauon Metsälammin tilalla. Retki alkaa Loitsulan tilan pihasta, ja jatkuu siitä puron yli kohti Harmiojärven rantaa. Rannassa pääsee kahlaamaan halutessaan. Vanhan metsän läpi kuljetaan poluilla, sen jälkeen poiketaan tielle. Hiekkatietä pitkin pääsemme Metsälammin tilalle viettämään pienen tauon ja tutustumaan sen tiluksiin. Koska laitumet ovat tyhjät ja niiden pohja on hyvässä kunnossa, saavat ratsukot halutessaan käydä ottamassa spurtteja laitumilla! Tilalta suunnataan kohti Ruisahoa, jossa hiekkatien varressa laiduntaa vetonaula Mötkylä. Tieltä poiketaan taas metsikköön, kunnes saavutaan vanhalle kyäntalolle. Autio, yli sata vuotta vanha rakennus kierretään tien kautta, ja tiellä kulkua jatketaankin niin kauan, että päästään takaisin Loitsulan pihalle. Retken suosio oli valtava, maanantaisena aamuna Loitsulan piha suorastaan pursusi kaiken näköisiä ja kokoisia ratsukoita. Matkaan päätettiinkin lähteä kahdessa erässä, jottei maastoletka olisi aivan hillittömän pitkä. Gillian sekä hauskannaköinen curlytamma Africa kulkivat tutun ratsukon, Amyn ja Gingerin perässä jonon etupäässä. Kiltti mutta rohkaisua kaipaava tamma tykkäsi tutusta seurasta, poluilla se kulki rauhallisesti ja tarkkaavaisena siitä, mihin kavionsa laski. Harmiojärveen sen porhalsi innoissaan, ja räiskytteli vettä kavioillaan ympäriinsä niin, että ratsastajakin taisi kastua. Tarhassa rallittelevat pienet shettikset se ohitti innokkaan näköisenä, korvat tarkasti höröllä niiden suuntaan. Metsälammin tilalla toisten taukoillessa lähtivät Gillian ja Africa laidunlaukkaporukan matkaan, mutta Africa ei innostunut irrottelemaan, vaan ratsukko eteni ravissa toisten laukkakisaa katsellen. Karjaan tottunut Africa terästäytyi kun matka jatkui Mötkylä-naudan aitauksen ohi - ehkä suuri eläin herätti sen sisällä palon töihin. Paluumatka Loitsulaan mentiin pitkillä ohjilla, Africa vaikutti rennolta ja tyytyväiseltä retkeen!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 1, 2018 7:53:40 GMT
Worry 6.4.2016 Gillian oli odottanut monta päivää kauhulla milloin äiti kutsuisi hänet luokseen ja pitäisi hirvittävän saarnan siitä, että hän oli livahtanut Centereille vastoin lupaustaan olla tallille menemättä. Hän piti päänsä tavallistakin matalammalla, söi aamupuuronsa mukisematta ja tuli suoraan koulusta kotiin läksyjen pariin ja iltapäivästä maalasi. Hän olisi uskonut äidin syöksyvän kiinni hänen kurkkuunsa välittömästi tempauksesta kuultuaan, mutta hiljaisuuden jatkuessa Gillian alkoi pelätä, että ehkä tämä petasikin jotain paljon pahempaa rangaistusta pitäessään häntä alati piinaavassa jännityksessä.
Mutta tuomionpäivää vain ei tullut. Zoey Waves palasi työmatkaltaan, käyttäytyi normaalisti eikä vaivannut Gilliania kuin illallisilla kyselemällä – kuten tavallisesti – mitä hän oli ehtinyt maalaamaan, kuinka paljon oli lukenut, millä tolalla asiat koulussa olivat. Hämmentyneenä, Gillian vilkaisi Boulicea, joka siivosi heidän ruoka-astioitaan pinoon ja kantoi keittiöön. Eikö tämä ollutkaan juorunnut hänestä äidille?
Isä levitti sanomalehden eteensä ja katosi sen taakse vaiteliaana hänkin. Gillian oli lähestynyt häntä Kittyn kotiutuspäivänä tämän työhuoneessa ja sanonut: ”Isä, jos pyydän oikein kauniisti... Saanko käydä nopeasti Centereillä? Asia on tärkeä. Hyvä ystävä oli pulassa… mutta nyt hän on päässyt kotiin ja haluaisin mennä tervehtimään häntä. Tulen sitten takaisin.” Ralph Waves oli kohottanut vähän yllättyneenä katseensa ja sanonut: ”Kuulostaa tärkeältä. Mene vain. Mutta älä ole kauaa.” Ja niin Gillian oli jo kahdesti käynyt Orange Woodissa, vaikka hänen olisi pitänyt pysyä kotona.
Hän tunsi olonsa vähän tuhmaksi.
Hänellä oli ollut toinenkin syy päästä tallille. Rasia oli vaivannut häntä niin paljon, että lopulta hänelle oli tullut pakkomielteinen tarve uskoutua siitä jollekulle – hän ei yksinkertaisesti kestänyt enää. Se piinasi häntä yhä enevissä määrin, kaikki siinä: mikä sen sisältö oli ollut? Kuka rasian oli vienyt? Miksi se oli viety? Missä se oli nyt? Ennen kaikkea hän oli huolissaan, että isoisän henki oli uskonut rasian hänen huomaansa, eikä hän kuitenkaan ollut kyennyt pitämään siitä huolta.
Ja kenelle muullekaan hän uskoutuisi, kuin Charlottelle, jolle oli kertonut myös oudoista kuulemistaan äänistä ja muista mieltään painavista asioista. Kittyn paluun jälkeen hän oli ujona lähestynyt Lottea, joka istui pitämässä Matruusalle seuraa talliullakolla.
”Täytyy kysyä isältä sukunimeä”, Lotte sanoi kalutessaan puukyniä pöydällä etsien jotain tiettyä väriä. ”Felix… niin ihana nimi. Minkähän maalainen hän on?”
”Tytöt puhuu tallilla, että sillä oli sormus sormessa”, Matruusa sanoi samalla, kun itse kirjoitti Lunan hoitovihkoon. ”Eli se on silloin naimisissa tai kihloissa.”
”Eeeih…! Toivottavasti ei. Oliko se varmasti nimettömässä?”
”En minä nähnyt. Mutta niin ne väittää.”
Gillian otti tuolin Lotten toiselta puolelta ja istuutui.
”Ai, etkö lähtenytkään vielä kotiin?” Lotte sanoi vilkaistuaan häneen.
”En minä ihan vielä”, Gillian sanoi.
”Se on tosi hottis se uusi kengittäjä, eikö olekin, Gillian?” Matruusa liversi. Gillian ei ehtinyt sanoa siihen mitään, kun Lotte tokaisi: ”No huh huh, ei kolmetoistavuotiaan sovi tuollaisia puhua!”
”Joo just”, tyttö sanoi virnistäen ja paiskasi hoitovihon kiinni.
Se saattoi olla kuvittelua, sillä Charlotte puhui ja suhtautui häneen näennäisen normaalisti, mutta kuitenkin jollain tavoin Gillian aisti hänestä värähtelevän viileähkön energian häntä kohtaan. Lotte ei katsonut häntä silmiin edes hänelle puhuessaan ja oli kiinnostuneempi railakkaasti jutustelemaan ja nauramaan poninsa hoitajan, kuin Gillianin kanssa, joka istui hiljaa hieman ulkopuolisena ja kuunteli heidän keskusteluaan. Hänen oma olonsa muuttui levottomaksi ja surulliseksi.
Matruusa nojasi tuolinsa takajalkojen varaan ja venytteli makeasti.
”Kysyin Alexiinalta ja saan osallistua Gingerin kanssa niihin maastoestekisoihin...”, hän tuumi itseensä tyytyväisenä. ”Harmi, kun joku toinen ei saa...”
”Painu ulos”, Lotte murahti piirustuksensa ylle kumartuneena osoittaen talliullakon ovea. Tuolin jalat paukahtivat takaisin lattiaan ja Matruusa kaappasi leveästi virnistäen Lunan hoitovihon ja nousi pöydästä.
”Mitä sinä teet?” Gillian kysyi ystävällisesti kurkistaen katsomaan lähempää, kun Lotte väritti kuvaa kieli poskella. ”Onko tuo…?”
”Joo”, hän sanoi reippaasti vähääkään nolostumatta, ”mutta ei se kyllä näytä ihan sellaiselta, kuin halusin. Minulla on huono kasvomuisti, oliko hänellä partaa?”
”Mitä varten sinä piirrät hänestä kuvaa?” kysyi Gillian, mutta Matruusa huikkasi ullakon eteisestä, jossa oli vetämässä saappaita jalkaansa: ”Felix Fanclub” ja teki ankka-ilmeen.
”Ihan muuten vaan”, Lotte sanoi luoden huoneen poikki Matruusaan katseen, joka näytti hänelle takaisin kieltä. ”En vain osaa piirtää... Parasta, että jynssäsit Lunan ruokakipon kiiltäväksi!” hän lisäsi huutaen nenäkkään tytön perään, ennen kuin ullakon ovi heilahti kiinni.
”Minä voin yrittää”, Gillian tarjoutui, sillä koki suurta tarvetta olla mahdollisimman nöyrä ja kiltti nyt, kun Lotte tuntui epäsuorasti vihoittelevan hänelle. Lotte väritti kuvaansa keskittyneesti eikä reagoinut tarjoukseen. Gillian vetäytyi henkisesti haavoittuneena ja häpläsi kaulakoruaan, turkoosia sydäntä, jonka oli saanut Tyltä. Hänestä oli kauheaa, kun joku huusi ja oli suuttuneella päällä, mutta vaitonainen passiivisaggressiivisuus oli aivan yhtä kamalaa, ellei pahempaa. ”Lotte...”, hän kuiskasi, kun ei kestänyt enää, ”oletko… oletko sinä vihainen minulle jostain?”
”...En”, tuli töksähtävä vastaus, mutta se ei kuulostanut kovin vakuuttavalta. Lotte suoristautui piirroksen yltä, tarkasteli sitä ja laski sitten punaisen värikynän kädestään. ”Oletko sinä minulle?” hän kysyi tekokepeästi.
Gillian häkeltyi.
”Minäkö?” hän ihmetteli. ”En… miksi minä olisin sinulle vihainen?”
”En minä tiedä”, Lotte sanoi vältellen yhä katsomasta häntä silmiin. ”Jotenkin sellainen vaikutelma vain on tullut. Et ole käynyt tallilla–”
”Mutta minähän kerroin, lupasin vanhemmilleni.”
”Joo, mutta et puhu minulle koulussakaan ja käyttäydyt, kuin olisin ilmaa–”
”Voi ei!” parahti Gillian kauhuissaan, äkkiä tajutessaan kaiken. ”Olen pahoillani! En tajunnut… en ajatellut, että ottaisit sen sillä tavalla. Minä vain… olen yrittänyt välttää kanssasi – mutta myös muiden kanssa – puhumista, koska pelkäsin, että jos te puhutte hevosista ja kaikesta, minun tekee ihan kamalasti mieli tänne e-enkä voi vastustaa kiusausta ja sitten minulla on paha mieli, jos täällä tapahtuu kaikkea enkä itse ole mukana… En tarkoittanut sitä mitenkään niin, että olisin sinulle vihainen!” Hän puhui niin vilpittömästi kuin taisi ja tapitti ystäväänsä suurin silmin, mutta tämä katseli edelleen piirustusta Felixistä ja järjesteli hajamielisenä puuvärikyniä riviin.
”Eli...”, Lotte sanoi hitaasti, ”sinä et ole minulle vihainen mistään?”
”Oi, en!”
Lotte oli hetken vaiti.
”Et edes siitä, mitä sanoin Wolfgangista?”
Gillian ei ollut varma, mistä hän puhui. Lotte vilkaisi häneen, huomasi Gillianin kasvoilta kuvastuvan kysymysmerkin ja mutisi: ”Kun sanoin, että minusta hänellä ei ole puhtaat jauhot pussissa...”
”No, en minä siitäkään suuttunut”, sanoi Gillian. ”Mutta Wolfgang on hyvä. Hän on enoni.”
Lotte ei vastannut enää, vaan laitteli pitkään kyniä millintarkkaan riviin. Gillian ajatteli, että ehkä heidän välillään ollut jää oli nyt murrettu, ja alkoi kertoa rasiasta – aiheesta, joka hänen oli pakko vuodattaa sydämeltään, sillä siitä oli tullut liian raskas yksin kantaa. Hän jätti kuitenkin kertomatta mistä tai mikä rasia oikeasti oli, kertoi vain, että se oli tärkeä ja sen sisällä oli jotain arvokasta. Se ei ollut varsinaisesti valehtelemista, sillä valehtelua Gillian inhosi yli kaiken, vaan ennemminkin vajaavainen ja avoin totuus – Lotte voisi vetää itse omat johtopäätöksensä, kuten tämä ilmeisesti tekikin.
”Mitä? Sanoitko, että Tomfordin veli vei sen?” Lotte nosti päänsä ja katsoi silloin viimein Gilliania suoraan silmiin: hämmästyneenä ja kiinnostuneena, kaikki vihamielisyys olemuksestaan tyystin kadonneena. ”No… niin kai... mutta rasiaa ei löytynyt varastettujen tavaroiden joukosta, niin Alexiina kertoi.”
”Sittenhän sinun pitää laittaa Tomford asialle!”
”Mi-mitä tarkoitat?” säikähti Gillian.
”Laitat hänet puhumaan ja kysymään veljeltään siitä.”
”En mitenkään voisi tehdä sellaista!” Gillian henkäisi, sillä tiesi kuinka paljon Josh pelkäsi veljeään.
”Jos sinä et, niin minä laitan”, Lotte uhosi. ”Voisinpa pistää samaksi syyksi myös Dewnin korun katoamisen. Se hukkui enkä koskaan enää löytänyt sitä, en voi tajuta, minne se joutui. Koska Tomford on tulossa takaisin sieltä isovanhemmiltaan?”
”Hän ei ole ollut minuun yhteydessä...”, sanoi Gillian hiljaa ja surullisesti. Hänellä oli ollut huono aavistus Joshin suhteen siitä lähtien, kun oli sairastunut – aivan kuin jotain olisi tapahtunut, josta hän ei ollut tietoinen. Ehkä Joshkin oli hänelle vihainen?
”Hän kävi katsomassa sinua, kun olit sairaana. Sitten äitisi sai hepulin.”
Gillianin vatsassa muljahti. Hän katsoi pelästyneenä Charlotten silmästä toiseen.
”Tapasiko äiti Joshin?!”
”Etkö… etkö muista?” Lotte ihmetteli.
Gillian pudisteli kiharoitaan. ”En muista paljon mitään, kaikki on vain yhtä usvaa enkä ole varma, mikä tapahtui unessa ja mikä ei – en muista edes miten jouduin kotiin täältä. Mutta…”, hän alkoi purra kynsiään hermostuneena. Äitikö oli nähnyt ja tavannut Joshin? Voi ei… ”Mi-mi-mitä hän sanoi…?”
”Sanoi? Hän huusi. Kuin harpyija. Kutsui Tomfordia maajussiksi ja käski pysyä sinusta kaukana.”
Kuin Gillianin pahimmat pelot olisivat käyneet toteen; se muodoton, vaivaava tunne jostain kauheasta voimistui. Se ei ollutkaan ollut unta. Äiti karjumassa ja haukkumassa Joshia – se olikin ollut ihan totista totta. Oliko Josh oikea syy siihen, ettei hän saanut enää tulla Orange Woodiin, eikä niinkään hevoset?
”Hei, älä sure”, Lotte sanoi äkkiä nähtyään, miten kalpeaksi ja kauhistuneeksi Gillian oli valahtanut. ”Ei Tomford sitä itseensä ottanut. Tai ainakaan en usko. Eikä hän Zoey Wavesin takia täältä lähtenyt, vaan sen veljensä.”
”Miksei hän sitten vastaa soittoihini?” kysyi Gillian itku silmässä. Hänellä oli paha olo. Kuinka hänen äitinsä oli saattanut nimitellä ja puhua sillä tavalla Joshille? Sillä noita-akalla ei ollut aavistustakaan, miten hyvä ja lämminsydäminen tämä oli!
”Noo… jaa.” Siihen Lottella ei ollutkaan selitystä.
”Hän vihaa minua nyt”, Gillian kuiskasi.
Charlotte keräsi kynät kasaan ja tunki ne peltirasiaan. ”Pöh. Miksi hän niin tekisi?”
”Koska...”, Gillian nieleksi, ”k-koska minulla on niin kamala äiti...”
Lotte kääntyi antamaan hänelle laiskan katseen.
”No ei todellakaan. Et sinä ole valinnut vanhempiasi. Älä ole pöljä.”
Vaikka Charlotte oli tietenkin oikeassa, Gillian ei silti saanut pahaa mieltään kuriin. Häntä pelotti, ettei Josh haluaisi enää seurustella tai olla hänen kanssaan missään tekemisissä tämän jälkeen. Ja miksi haluaisikaan? Kenenkään ei tarvinnut hyväksyä tai alistua sellaiselle epäkunnioittavalle käytökselle. Asia kerrallaan Zoey Waves tuntui vievän hänen elämästään kaiken, millä oli hänelle merkitystä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 29, 2018 15:36:11 GMT
Power Jump 2018 120 cm, sij. 2/5 28.-29.7.2018 Jännittävä viikonloppu on takanapäin. Kotitallilla useita kuukausia etukäteen hulinaa, työtä, stressiä, mutta myös iloa tuottaneet Power Jumpin mestaruuskilpailut hypättiin hiki otsalla ja rystyset valkoisina - mutta yllättävällä menestyksellä! Sijoituin karsinnoissa metrikahdenkymmenen Privileged-luokassa Dodon kanssa toiseksi, muttemme valitettavasti päässeet sunnuntain finaaliin mukaan 4 virhepisteellä. Huolimattomuusvirhe, jollaisia välillä sattuu... Teknisesti ratsastuksessamme ei valmentajan mukaan ollut mitään vikaa. Olen tosi tyytyväinen sijaan ja myös Dodoon, joka teki parhaansa ja se riittää. Ilman ruusukkeita ei sen kanssa yleensä tarvitse mistään kilpailuista kotiin lähteä. Se oli radalla herkkä ja ajoi ehkä vähän edelle, mutta oli koko ajan kuulolla ja iloisella mielellä. Dodolla alkaa olla jo reippaasti ikää, eivätkä nämäkään olleet sen ensimmäiset, vaan peräti kolmannet Power Jump -kisat. Näillä näkymin enää vuoden 2019 kilpailuihin emme ota osaa ja Dodo tästä jättäytyy pian eläkkeelle. Radan jälkeen se puuskuttikin aikaisempiin kokemuksiin nähden enemmän... Dodo pääsi pitkälle jäähdyttelykävelylle ja sai sen jälkeen kunnon heinäaterian, muutaman lempiherkkunsa ja lepoa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 25, 2018 13:24:02 GMT
Warning 1.4.2016
Koulusta oli vapaapäivä. Vaikka hänen olisi tietenkin pitänyt hyödyntää se entistä tehokkaampaan opiskeluun, Gillian päätti viettää päivän kerrankin ainakin osittain hemmotellen itseään. Äiti tai isä ei ollut kotona, vain hän ja taloustöiden parissa kiireinen Boulice, ja Gillian sai lekotella ja kellua elementissään heidän uima-altaassaan tuntitolkulla. Sää oli vielä keväisen viileä, mutta Wavesien uima-altaan vesi oli kevyesti lämmitettyä, jotta siinä tarkeni jopa talvella – allas oli vain ollut poissa käytöstä siitä lähtien, kun Billy lorautti sinne sangollisen sammakonkutua ja mutaa, ja Zoey Waves oli määrännyt koko altaan tyhjennettäväksi, desinfioitavaksi ja pestäväksi ennen uudelleentäyttöä.
Gillian ui allasta päästä päähän hitaasti ja kaikessa rauhassa. Välillä hän sukelsi, katosi toiseen todellisuuteen. Vedenalainen maailma oli oma valtakuntansa. Kun pää painui pinnan alle, tuntui kuin olisi siirtynyt unitilaan. Äänet muuttuivat etäisiksi ja pehmeiksi, liikkeet hitaiksi, ajan ja paikan määreet epäselviksi… Jopa valo käyttäytyi eri tavalla, kun se siivilöityi pinnan läpi. Karanneet ilmakuplat tutisivat ja kiemurtelivat toistensa ympäri kuin tanssien tangoa kohotessaan takaisin pintaan.
Gillian piti silmiään veden alla auki, ja vaikka niitä kirvelsi, hän tahtoi nähdä sen valojen salaperäisen välkkeen ympärillään.
Vain vedessä hän tunsi olevansa todellinen oma itsensä. Hän tunsi olevansa kevyt kuin höyhen, saattoi tanssahdella pohjassa kuin elegantti ja tyyni ballerina, eikä hänen tarvinnut surra liikakilojaan, joista Boulice oli alkanut huomauttelemaan, tai kömpelyyttään, josta Zoey Waves aina valitti ja vaikeroi. Veden alla kukaan ei voinut tulla sättimään tai komentelemaan häntä, hän oli vapaa, hän oli täydellinen.
Äkkiä ihmeellinen näky välähti Gillianin silmien edessä. Tumma varjo pyyhkäisi uima-altaan reunoja pitkin, väisteli auringonvalon välkähdyksiä ja pilkkeitä. Gillian aukaisi silmänsä ammolleen, kun musta hahmo, muodostuen ikään kuin pelkästä nesteestä tai savusta, kohottautui hänen edessään ja sen pitkä kiharainen harja liehui kaikkialla Gillianin ympärillä. Gillian kohotti kättään sitä kohti, mutta siinä samassa varjo oli jo kadonnut. Se oli ollut tuskin silmänräpäystä pidempi hetki.
Samassa voimakas kipu tarttui Gillianin jalkaan kuin piikkilanka – hän ähkäisi ja suusta karkasi suuri kupla. Puristaen silmänsä tiukasti kiinni, Gillian tunsi hapen vähenevän keuhkoistaan. Hänen aivonsakin alkoivat jo vettyä, ja hän yritti sätkiä takaisin pintaan, mutta kipu raastoi hänen jalkaansa niin, että se oli täydessä krampissa eikä hän pystynyt potkimaan sillä itseään pintaan.
Venyvän pitkältä tuntuvan ajan ja karmeuden sekaisen pinnistelyn jälkeen hänen päänsä lopultakin puhkaisi vedenpinnan. Ihana, täyttävä happi valtasi hänen keuhkonsa uudelleen ja ähkien Gillian kauhoi nopeasti altaan reunaan ja nosti jalan ylös voidakseen puristaa jalkapöytäänsä. Suonenveto ei hellittänyt vielä hetkeen, mutta kun se lopulta lauhtui, Gillian kampesi itsensä pois altaasta ja kaatui huohottaen yhteen aurinkotuoleista.
Hän raotti luomiaan ja katsoi uima-altaan kimaltavaa pintaa.
Ehkä hän oli uinut liian kauan.
Hän kääriytyi viluissaan muhkeaan purppuranpunaiseen pyyhkeeseensä ja värisi. Äsken leikinlasku oli ollut kaukana. Uima-allas oli syvä ja hän oli yksin – hänen olisi voinut käydä todella huonosti.
Järkytys kesti pitkään ja vasta sen jälkeen hän kykeni ajattelemaan näkyään. Mutta enää hän ei voinut olla varma, johtuiko hänen sydämensä kiihkeän raskas syke siitä vai hetkestä, jolloin hänen koko elämänsä oli vilahtaa silmien editse. Ja mitä kauemmin aikaa kului, sitä epävarmemmaksi Gillian tuli siitä, oliko hän sittenkään nähnyt mitään vai oliko hahmo ollut vain puun tai talon varjo, tai ehkä happivajauksen aiheuttama valvetilan unikuva.
Jostain syystä myös mystinen rasia, jonka hän oli talvella löytänyt tuulimyllyn raunioista ja jota ei ollut saanut auki, oli pulpahtanut hänen mieleensä kuin uistin, jonka saalis on päässyt karkuun. Hän oli pohtinut sitä kyllä viime päivinä paljon, murehtinut ja ihmetellyt sen katoamista, mutta oli erikoista, että rasia oli ollut ensimmäinen asia hänen mielessään kriittisellä hetkellä veden alla. Alexiina oli viestitellyt hänelle, ettei minkäänlaista Gillianin kuvaileman kaltaista rasiaa tai mitään rasiaa ylipäänsä ollut löytynyt takavarikoitujen varastettujen tavaroiden joukosta. Ehkä Tomfordin veli oli ehtinyt jo myymään sen tai ehkä hän oli piilottanut sen eri paikkaan – kenties tajunnut sen mahdollisen arvon itsekin?
Uskaltaessaan taas laittaa painoa jalalleen ja kävellä sillä, hän tassutteli sisälle ja kuumaan suihkuun huuhdellakseen kloorin pois kehostaan ja hiuksistaan. Näky hälveni hänen mielestään suihkuveden mukana ja kuivaillessaan itseään, hän ajatteli jo ihan muita asioita, kuten kesää ja tulevaa matkaansa Sveitsiin tapaamaan taas Wolfgangia. Harjatessaan hiuksiaan, Gillian levitti jälleen kerran Le Grande Arthé -koulun kutsun eteensä ja hänen sydämensä pamppaili. Lukiota olisi enää pari kuukautta jäljellä ja sitten hän valmistuisi ja jatkopolut aukeaisivat hänelle: mitä hän tekisi isona? Mihin hän suuntautuisi?
Kaikki merkit tuntuivat osoittavan häntä yhteen osoitteeseen: taidealalle, taideakatemiaan, Vancouveriin. Se oli hänen vanhempiensa harras toive ja oli ylipäänsä erittäin epätavallista, että he olivat niin valmiita tukemaan Gilliania jossakin hänelle itselleen tärkeässä asiassa – hevoset eivät sitä olleet, mutta sen sijaan molemmat, varsinkin Zoey Waves, olivat inspiroituneita taiteen arvostajia. Lisäksi Gillian oli jo teoriassa katsoen hyväksytty tähän huippuhienoon kouluun ja sitten hän oli saanut tietää enostaan, joka oli itse Euroopassa arvostettu maalari. Synkkä ja surullinen, vaikkakin käytännöllinen totuus oli myös se, että Linka oli kuollut juuri sopivasti – ilman hevosta Gillianilla ei olisi aikaavieviä velvoitteita, vaan hän voisi täysin keskittyä maalaamiseen, opiskeluun ja taiteeseen. Tulevaisuus näytti olevan hyvin selkeä ja teräväpiirtoinen, mutta oliko se sitä, mitä hän todella sydämessään aidosti halusi?
Hän keräsi irtohiuksenpätkät harjan piikeistä ja kävi heittämässä ne roskiin sekä pyyhkeen kuivumaan ja palasi huoneeseensa juuri, kun kuuli heleän soittoäänen loppuvan. Hän kahmaisi kännykän käteensä painaen sen paluusoitolle toivoen posket lämmeten, että soittaja oli ollut Josh, mutta sen sijaan hän kuuli Lotten hengästyneen kireän äänen.
Kuultuaan mitä Kittylle oli käynyt, Gillian alkoi hätäisesti pukeutua hiukset vielä kosteina. Hän ei tiennyt mitä voisi tehdä sen hyväksi, että Kitty oli napattu, mutta hänestä tuntui itsestäänselvältä, että tämä oli hetki olla oikean perheensä, Centerien, luona heidän tukenaan. He olivat auttaneet häntä Linkan kanssa ja pitäneet hänestä kuumehoureisena huolta, joten nyt oli hänen vuoronsa olla ainakin läsnä – hän ei ollut ollut Joshin tukena, mutta hän voisi ainakin yrittää paikata sitä nyt.
Vääntäessään peilin ääressä hiuksiaan nutturalle, hän katsoi itseään ohikiitävän hetken silmiin ja tuon hetken aikana äidin ääni kirskahti hänen mielessään: ”Gillianne! Sinä lupasit!”
Vähän syyllisenä, Gillian vilkaisi koulukirjoihinsa päin, mutta ryhdistäytyi sitten. Hän oli yhdeksäntoista. Hän oli täysi-ikäinen. Ja tämä oli vakava asia. Paljon tärkempi asia, kuin opiskelu tai edes taidekouluun pääseminen – nyt oli kyse perheestä ja ystävistä.
Hän nosti vaatekaapista kevyen poleron ja veti sen ylleen, laittoi sitten peilioven kiinni vilkaisemattakaan siihen enää ja suunnisti eteishalliin hakemaan ulkovaatteitaan. Hän veti takin päälleen, kengät jalkaansa, otti skootterikypärän sekä avaimet ja kiersi autotalliin. Työntäessään purppuraista menopeliään rahisevaa valkohiekkaista pihakujaa kohti tietä, Boulice ilmestyi pensasaidan takaa suuret leikkurisakset käsissään. ”Minä menen nyt!!” Gillian huudahti silmät kiinni puserrettuina, koska uskoi siten voivansa pitää pintansa paremmin, ennen kuin hovimestari ehti älähtääkään. ”Tämä on tärkeää! Jotain kamalaa on sattunut! Minun… minun on mentävä! Tulen takaisin, mutten voi luvata milloin!” Ja hän pisti juoksuksi, työnsi kaikella tarmollaan skootterin tielle asti ja pomppasi sen kyytiin, väänsi sen käyntiin ja päristeli tiehensä tuntien hyvällä tavalla olonsa vähän kapinalliseksi, sillä tiesi tekevänsä oikein.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 9, 2018 9:18:36 GMT
Gloom Bloom 27.3.2016 Sillä välin Crittlinissä.
”Menen käymään Centereillä”, ilmoitti Gillian. ”Olen tänään opiskellut taidehistoriaa ja maalannut, sekä lukenut filosofiaa ja matematiikkaa. Järjestelin huoneenikin.”
Zoey Waves ei kohottanut katsettaan tietokoneensa ruudusta.
”Eikö meillä ollut sopimus, ettei sinulla ole mitään menemistä talleille ennen kuin olet läpäissyt loppukokeet kiitettävin arvosanoin?”
Se sopimus oli isän, ei sinun kanssasi, ja kiitettävistä ei ollut puhetta, sanoi Gillian mielessään, mutta ääneen hän vakuutti: ”Menen katsomaan vain mummia. Tiedäthän”, hän sanoi äänen kerrankin värisemättä, vaikka laski luikuria, ”että hän on ollut huonommassa kunnossa sydänkohtauksen jälkeen ja Raicy sanoi, ettei sitä koskaan tiedä...”
Zoey nosti terävän, arvioivan katseensa.
”Olet juonitteleva pikku manipuloija, joka yrität säälimättömästi vedota poloisen äitisi herkkään sydämeen.” Gillian hymyili sisäänpäin. Se oli samaan aikaan niin väärin ja samalla oikein.
”Mutta...”, Zoey jatkoikin yllättäen ja keskittyi taas työasioihinsa kannettavallaan, ”olet ollut tyydyttävän ahkera ja, en tiedä miten Ralph sai sen aikaan, mutta kapinointisi on vähentynyt. Olen myös tyytyväinen, että tulit vihdoin järkiisi Le Grande Arthéen suhteen, joten...”
Gillian tapitti äitiään uskaltamatta uskoa korviaan.
Zoeyn huulet suipistuivat. ”Hyvä on, voit käydä tapaamassa Emilyä—”
Voimatta itselleen mitään, Gillian hihkaisi, mutta puri heti kieleensä ja koetti niellä kasvoilleen vääntyvän hymyn nopeasti piiloon, sillä äiti mulkaisi häneen paheksuen. Silti; myönnytykset eivät olleet jotain sellaista, mitä Zoey Wavesilta helposti sai.
”Kiitos, ä-äiti!” Epäröivä änkytys paljasti, ettei Gillian ollut iäisyyksiin kutsunut äitiään äidiksi.
Zoeyn terävästi meikattu kulmakarva kohosi.
”Mutta”, hän sanoi painokkaasti, kun Gillian oli jo ehtinyt peitellyn innokkaana kääntyä kohti hallia hakeakseen takkinsa ja skootterin avaimet sekä kypärän, ”menet suoraan talolle etkä käykään talleilla. Minä haistan sen kyllä, jos käyt.”
Gillian pysähtyi. Nyökkäsi.
”Tulet takaisin ennen iltakuutta.”
”Centereillä syödään silloin, enkö saisi jäädä heidän luokseen—?”
”Et!” Zoey tiuskaisi. ”Tulet takaisin ajoissa ja nautit illallisen minun seurassani.”
Gillian huokasi äänettömästi.
”Hyvä on...”
”Ja”, lisäsi Zoey Waves vielä ja hänen silmälasinsa välkähtivät, ”Boulice tulee mukaasi.”
* Gillianilla oli olo kuin vangilla, joka on korvaukseksi hyvästä yhteiskuntapalvelusta saanut luvan lähteä vanginvartijansa kanssa katsomaan maailmaa sellin ulkopuolellekin – mutta vain kapoisesta, rajatusta ja tarkoinvaltotusta vinkkelistä. Boulice ajoi hänet Orange Woodiin eikä jäänyt edes autoon odottelemaan, niin kuin Gillian oli toivonut, vaan ihan totta seurasi häntä Centerien kotiovelle. Kaihoisasti Gillian katsoi tarhoissa lompsivien hevosten ja tallin suuntaan, mutta nyt ei auttanut. Oli parasta pysyä käsikirjoituksessa, kerta äiti oli kerrankin hieman joustanut.
Juje tuli tervehtimään häntä, mutta Boulice huiskutti koiran nyrpistellen käsilaukulla tiehensä. Kuistilla tyhjässä keinutuolissa lojui viltti ja takorautaisella, lasisella terassipöydällä makasi kirja ja tyhjä teekuppi. Emily oli jo nostanut valkoisia freesioita kasvamaan ikkunalaudalle ja ne tuoksuivat ihanalta keväältä.
Jostain syystä Gillian painoi ovikelloa. Hänellä oli vieras olo, jollaista hän ei ollut koskaan Centereillä kokenut. Hän tiesi kyllä, että oli täysin normaalia, että hän vain tulisi sisään ja olisi kuin kotonaan, mutta nyt hän ei pystynytkään toimimaan niin. Ehkä osasyy oli hänen pitkä poissaolonsa; tai se, kuinka hän oli lähtenyt viimeksi täältä, paareilla ja kuumehoureissaan; tai siinä, että Boulice hengitti hänen niskaansa ruma knallihattu päässänsä.
Ovi avautui ja Alexiina seisoi siinä näyttäen kohteliaasti yllättyneeltä. Hän kätki vastenmielisyytensä Boulicen näkemisestä kuitenkin taidokkaasti.
”Gillian! Kuinka sinä voit?” hän kumartui halaamaan häntä lämpimästi ja päästi sitten edeltään sisälle. Lucas tassutteli vastaan ja puski Gillianin sääret kertaalleen läpi. ”Olen ollut huolissani sinusta”, Alexiina tunnusti tarkastellen myötätuntoisesti Gillianin kasvoja. ”Onko kaikki varmasti hyvin?”
Kurkkuun yhtäkkiä noussut pala esti Gilliania saamasta sanoja suustaan, joten hän vain nyökkäsi hätäisesti. Hänen sydämessään tuntui hassulta. Alexiina silitteli häntä vielä äidillisesti selästä, kun Gillian kumartui riisumaan kenkiään ja antoi kiharoidensa valahtaa kasvojen peitteeksi, räpytellen katseilta piilossa nopeasti silmiään.
Boulicen Alexiina jätti tyylikkäästi huomiotta, mutta se ei Wavesien taloudenhoitajaa hetkauttanut.
”Missä Emily on?” Gillian kysyi tuntiessaan Boulicen läsnäolosta, että tämä piti tarkkaa havaintoa hänen kaikista liikkeistään Centereillä voidakseen myöhemmin raportoida ne Gillianin äidille.
”Jaa—ulkona varmaan, puutarhassa todennäköisesti. Meillä oli ajatuksena, että voisimme rakennuttaa kasvihuoneen; Emily kun niin rakastaa kasvien kanssa puuhailua ja mitä minä olen lukenut, puutarhanhoito lisää merkittävästi terveyttä ja hyvinvointia. Mitäs sanot?”
”Ku-kuulostaa hyvältä ajatukselta”, Gillian nyökkäsi hätäisesti.
”Ottaisitko jotakin?” Alexiina käyttäytyi kuin Boulicea ei olisi ollut olemassakaan.
”Voisin minä varmaan mehua”, sanoi Gillian hennosti. Hänellä oli yhä olo kuin vieraalla.
”Otatko pannukakkuakin? Tässä olisi vielä ja kermavaahtoa ja hilloakin löytyy, vaikka Lotte ja Billy hyvin järjestelmällisesti yrittivät kaiken eilen syödä.”
Gillian oli sanomaisillaan: ”Kyllä kiitos!”, sillä Emilyn pannukakut olivat taivaallisia eivätkä vetäneet vertoja heidän hovimestarinsa vähäkalorisille hyytelöille, mutta jokin Boulicen arvostelevassa asennossa tai olemuksessa sai Gillianin sen sijaan änkyttämään hiljaa: ”Ki-kiitos, mutta en minä tarvitse...”
”Oletko varma?” Alexiina varmisti kohteliaasti. ”Nämä häviävät tästä kyllä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta vielä kun ehtisit pääsemään apajille.”
Gillian ei oikein saanut perusteltua epävarmaa kieltäytymistään ja ennen kuin ehti murehtia lisää, pannukakku ja mehulasillinen olivat jo ilmestyneet hänen eteensä.
”Käy käsiksi”, Alexiina sanoi iskiessään lusikan kermavaahtokulhoon. ”Ja ottaisiko rouva Boulice vaikka kahvia?” Hän pakottautui olemaan ystävällinen, vaikkakin vähän takakireästi.
”Voisin ottaakin”, sanoi Boulice yllättäen, ”mutta rouva en sentään ole.”
Gillian katsahti tähän hämillään; Boulice puhui eri äänellä kuin kotona Gillianin äidille tai ylipäänsä Gillianille – itsevarmana ja hivenen pöyhkeään sävyyn.
Pannukakku oli juuri niin hyvää, kuin aina, mutta silti se ei maistunut Gillianille. Noukittuaan vilpittömästi kohteliaisuudesta ja hyvätapaisuuttaan muutaman haarukallisen, hänellä alkoi jo olla olo, että vatsamakkarat levenivät hänen paitansa alla. Posketkin tuntuivat kovin pyöreiltä ja hyllyviltä.
Boulice naukkaili kahvia tapaan, joka muistutti etäisesti Zoey Wavesin tyyliä nauttia kupposensa terästettyä pitkäkyntiset pikkurillit ylhäällä. Gillian ajatteli käyttää lapsenvahtinsa huomion herpaantumisen edukseen päästäkseen tästä hetkeksi eroon ja sanoi Alexiinalle menevänsä käymään huoneessaan.
”Tietysti. Emily on varmaan siivonnutkin siellä”, sanoi Alexiina kepeästi.
”Sinunhan piti tulla katsomaan Emilyä”, Boulice sanoi Gillianille ranskaksi. Alexiina oli kuin ei kuulisikaan; hän ei ymmärtänyt ranskaa. Oli epäkohteliasta puhua vierasta kieltä seurassa, jossa kaikki eivät sitä ymmärtäneet.
Gillian ei noteerannut Boulicea, vaan kiitti Alexiinaa pannarista ja kiersi eteisen läpi yläkertaan vieviin portaisiin. Kulkiessaan vanhojen muotokuvien ohi, tuntui kuin ne kaikki olisivat katsoneet häntä tarkasti päästä varpaisiin.
Hänen huoneensa ovi oli auki. Gillian rakasti sitä huonetta, sillä se oli niin valoisa. Hänellä oli oma pieni parveke, joka aukeni puutarhan ja pellon suuntaan ja antoi hänelle usein inspiraatiota maalaamiseen. Ikkuna oli jätetty ilmanvaihtoa varten auki; kevyet harsomaiset verhot heilahtelivat keväisestä tuulenviristä.
Gillian meni pöytänsä ääreen ja katsoi laatikkoon, jossa piti aarteitaan: tarokkikorttipakkaansa, ametistikiviään ja rannekorua, jonka oli saanut Joshilta lahjaksi.
Hän hätkähti. Punakultainen rasia ei ollut laatikossa.
Gillian katsoi läpi kaikki muutkin laatikot, kynäpurkit, hyllynsä ja vaatekaappinsa, mutta ei – rasiaa ei yksinkertaisesti ollut missään. Oliko hän voinut viedä sen kotiin? Ei, hän muisti kyllä, että oli säilönyt sen huolellisesti tähän huoneeseen, juuri tähän laatikkoon. Mutta miksi se sitten ei ollut täällä? Oliko joku vienyt sen?
Gillianin oli pakko istua vuoteensa reunalle ja puristaa polviaan. Rasia oli varmasti ollut arvokas. Sen sisällä saattoi olla vaikka timantteja, ainakin niin Gillian oli luullut. Oliko joku ehkä tajunnut saman ja ottanut sen siksi? Mutta kuka alunperinkään olisi ollut niin tökerö, että olisi tullut nuuskimaan Gillianin huoneeseen ja hänen tavaroidensa joukkoon, etenkin laatikkoon, jota hän piti lukossa?
Mutta vaikka sen sisältö olisi ollut mitä tahansa, eniten häntä kaihersi seikka, että rasialla oli ollut hänelleä paljon korvaamattomampi tunnearvo; isoisä oli tavalla tai toisella johdattanut hänet löytämään sen ja syy oli varmasti tärkeä.
”Onko jokin vialla?” tarkkasilmäinen Alexiina kysyi, kun Gillian laahusti takaisin olohuoneeseen edelleen hajamielisesti rasiaa miettien.
”Ah”, Gillian sanoi, ”luulin vain... ehkä olen kadottanut sen itse—ei, en ole voinut... Minulta on kadonnut eräs esine.”
”Millainen esine?” Alexiina valpastui ja laski kahvikupin alas. Gillian empi, mutta sanoi sitten: ”Eräs rasia. Korurasian tapainen...”
”Ja se oli sinun huoneessasi?”
”Niin, yhdessä pöytälipaston laatikossa, jonka piti olla lukossa. Mutta nyt sitä ei enää ole siellä.”
”Eikä kukaan ole varmasti ottanut sitä... meistä?”
”En usko!” Gillian hätääntyi, sillä ei voinut kuvitella kenestäkään sellaista. Lotte oli utelias, muttei röyhkeä, ja Billy oli aina hänelle mukava ja miksi kukaan aikuisista saisi edes päähänsä kaivella hänen tavaroitaan?
”Jaa”, Alexiina näytti hyvin mietteliäältä ja suhtautui asiaan vakavasti. ”Voi olla, että se on yksi varastetuista tavaroista...”
Gillian ei ollut kuullut siitä, mitä Orange Woodissa oli tapahtunut, ja toljottikin nyt suu auki, kun Alexiina kertoi hänelle taskuvarkaasta, joka oli paljastunut Joshin veljeksi. Uutinen veti hänet hätäiseksi ja hiljaiseksi – Josh parka! Eikä Gillian ollut ollut tämän tukena tällaisena kamalana aikana...
”Meiltä katosi vähän kaikenlaista, muun muassa kovalevyjä ja sen sellaista, jotka poliisi onneksi löysi ja takavarikoi. Saamme ne myöhemmin takaisin, mutta tutkimukset ovat vielä kesken. Voi siis olla, että sinun esineesi tuli myös näpistetyksi, kun Jared etsi meiltä sopivaa tarpeeksi huomaamatonta, mutta jonkin arvoista vietävää.”
”Ei kai rasiassa vain ollut joitain rouva von Zughtin sinulle jättämiä arvokkaita koruja?” Boulice narahti ranskaksi. Gillian pudisti hänelle päätään ja Alexiinalle sanoi hengästyneenä: ”Löytyikö muiden varastettujen tavaroiden joukosta punakultaista vanhaa, painavaa rasiaa?”
”Voin varmistaa asian”, Alexiina lupasi.
Gillian tuijotti ulos olohuoneen ikkunasta, muttei oikeastaan nähnyt mitään. Hirveä tuntemus lipoi monisäikeisellä kielellään hänen sisustaansa ja sen pitkäkyntiset sormet puristivat hänen sydäntään. Hän ei voinut kysyä Alexiinalta Joshista, oliko tämä kunnossa, sillä Boulicen tarkat korvat olivat lähettyvillä.
Boulice sai kahvinsa juotua ja taputteli reisiään. ”Êtes-vous prêt à partir maintenant?”
”Oui”, Alexiina tokaisi vähän tympääntyneenä. Gillianin oli pakko hymyillä pienesti.
”Voisin käydä vielä puutarhassa tapaamassa Emilyä”, hän sanoi enemmän Alexiinalle, kuin Boulicelle.
Ulkona hän katsoi taas tallin suuntaan ja toivoi näkevänsä edes vilauksen Joshista, jos tämä olisi vaikka työvuorossa, muttei ehtinyt haahuilemaan kauan, kun Boulice jo seurasi hänen vanavedessään ja painosti läsnäolollaan häntä kääntämään pään pois hevosten suunnalta.
Emily oli takapihalla kumartuneena kuopimaan multamaata makuuhuoneen ikkunan alla olevan kukkapenkin yllä. Hänellä oli huivi päässään ja isot puutarhahanskat, joista hän otti toisen pois sipaistakseen huivin alta karanneen harmaan kiharan takaisin piiloon.
Juje oli pitämässä hänelle seuraa ja makoili possutarhan edessä, mutta nousi ylös ja alkoi haukkua heidän suuntaansa tulematta kuitenkaan lähemmäs, sillä muisti todennäköisesti vielä Boulicen huiskineen sitä käsilaukullaan.
Koiran huomio sai Emilynkin suoristamaan selkänsä ja nostamaan katseensa. Hän ei ehtinyt sanomaan vielä mitään, kun Gillian jo herkesi halaamaan häntä. Emily taputti häntä hanskattomalla kädellään selkään ja naurahteli hyvillään.
”Hei vain”, Gillian sanoi vähän erkaannuttuaan. Jostain syystä kosteus oli noussut hänen silmiinsä, mutta hän hymyili onnellisena isoäidin näkemisestä. Sillä isoäiti Emily tulisi hänelle aina olemaan – enemmän ja aidommin, kuin Lily von Zught koskaan saattaisi.
Emily hymyili ja oli taputtamaisillaan Gilliania poskelle, muttei sitten tehnytkään sitä.
”Multaa kynsien alla”, hän tuumasi.
”Voitko hyvin?”
”Minäkö?” Emily hämmästyi kääntyessään katsomaan keskeneräistä puutarhatyötään. ”Mikä minulla olisi? Tässähän nuortuu parikymmentä vuotta, kun saa sormet maahan ja hiki noruu. Mutta entä, kultaseni, sinun kukintosi?”
Jo Gillianin lapsuudessa Emily oli puhutellut häntä nuppusena, ’kukkana, joka ei ole vielä auennut.’ Gillianin tuli aina syödä hyvin, jotta hänen vartensa kasvaisi pitkäksi ja suoraksi. Hänen piti toteuttaa itseään ja taiteellisia lahjojaan, jotta hänelle kasvaisi komeat lehdet. Ja kun Gillian saavutti murrosikää, Emily puhui hänelle terälehdistä, jotka olivat yksitellen aukeamassa. Aina, kun Gillian oli hyvällä mielellä ja hymyili ja nauroi kuin aurinko, Emily sanoi: ”Kukintosi on loistossaan! Ah, lempikukkani.” Kukkavertauskuvat olivat siis Gillianille tuttuja ja läheisiä ja nyt hän laski hieman päätään eikä kyennyt vakuuttamaan isoäitiä sillä viattomalla, ihmetteleväisellä lapsenomaisella hymyllään, joka hänellä oli joskus ollut.
”Luulen, että se on vähän nuupahtanut”, sanoi Gillian hiljaa. Emily katsoi häntä myötätuntoisesti, muttei huolissaan, ja kohotti hieman Gillianin leukaa ylös.
”Siinä tapauksessa sitä täytyy kastella”, hän sanoi lempeästi ja kääntyi takaisin askareisiinsa.
Gillian mietti Emilyn sanoja vielä, kun Boulice ajoi heitä takaisin Crittliniin. Mitä isoäiti oli tarkoittanut kastelulla? Piristää häntä, elävöittää häntä – niin tietenkin, mutta millä tavalla ja miten?
Vai voisiko olla, että Emily oli tällä kertaa ollut paljon kirjaimellisempi?
Gillian katseli auton ikkunasta avautuvaa näkymää järvestä, jonka rannalla Wavesien talo nökötti.
Vesi oli elämän eliksiiri. Ja hänen elementtinsä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 19, 2018 10:56:01 GMT
New Future 18.3.2016 Kauniit kevätpäivät olivat menneet häneltä sivu suun. Ulkona rähmi taas kylmää märkää vasten ikkunoita ja ne auringosta kirkkaat päivät olivat menneet ohi verhojen takana pimennetyssä huoneessa. Mitä luonnonvarojen ja -kauneuden haaskausta. Gillian tunsi itsensä taas terveeksi. Viikko oli ollut tokkurainen ja sekava, ja siitä oli vaikea jälkikäteen poimia yksityiskohtia. Totta kai hän muisti, että Linka oli nyt poissa. Siitä muistutti heti ensimmäisenä suuri taulu hänen huoneensa seinällä.
Haikeana hän hiveli sormellaan sen karheanrosoista maalipintaa, pitkin mustan friisiläisen harjaa ja lapaa. Sitten hän nosti taulun seinältä ja laski sen lattialle, kuvapuoli seinää vasten.
Joku muukin oli sinä aamuna poissa.
”Herra von Zught pahoittelee, että joutui lähtemään edellisiltana hyvästelemättä. Hänelle tuli erittäin kiireellinen meno ja hän joutui palaamaan Sveitsiin.”
”Eihän”, Gillian henkäisi ja tiputti villatakin käsistään, jota oli ollut pukemassa ylleen. Boulice kattoi hänelle aamiaista keittiösaarekkeelle; tuoremehua, paahtoleipiä paistetuilla kananmunilla sekä maustamatonta jogurttia.
”Hän lupasi soittaa teille tänään ja toivotti pikaista paranemista.”
Gillian kosketti heti toiveikkaana kännykkäänsä, joka makasi laturissa pöydällä. Harmissaan hän istuutui baarijakkaralle ja huokasi niin syvään, että Boulice kohotti kulmiaan.
”Mikä… mikä päivä tänään on?” Gillian mumisi. Hänen päässään tuntui menneen pakka sekaisin pitkän sairastelun myötä; suurin osa tapahtumista oli jäänyt hämärään usvaan, kuin uneksi, josta muisti lähinnä vain sen, että oli nähnyt jotain. Kummasti hänellä oli riipivä tunne siitä, että jokin ei ollut mennyt kohdalleen. Ikään kuin jotain olisi kesken tai hänen pitäisi tehdä jotain… Mutta mitä se oli? ”Minun… minun täytyy mennä Orange Woodiin.”
”Sitä en suosittele”, Boulice vastasi kopeasti lisätessään viherjauhetta Gillianin mehuun ja sekoittaessaan sitä tehokkaasti. ”Äitinne antoi selvät ohjeet: jos vointisi on parempi, luet aamupäivän läksyjä lounaaseen asti. Sen jälkeen voit käydä lyhykäisellä kävelyllä, jonka jälkeen tulet takaisin opiskelemaan–”
”Ei”, sanoi Gillian. Painostava tuntemus rinnassa tuntui paisuvan. Oli tullut aika opetella pitämään paremmin puoliaan. ”Menen tallille. Opiskelen sitten, kun tulen takaisin.”
”Äitinne nimenomaan–”
”Äiti ei voi komennella minua enää, olen yhdeksäntoista. Sitä paitsi, hän on hirvein tuntemani ihminen maan päällä.” Se tuntui samaan aikaan huojentavalta ja oudolta sanoa; pieni epävarmuus virui edelleen jossain piilossa ja sai Gillianin huolestumaan sanomisistaan. Mutta miksei Boulice koskaan voinut pitää hänen puoliaan? ”Voisinko saada granaattiomenahillon?” hän kysyi sitten mahdollisimman asialliseen sävyyn otettuaan paahtoleivän käteensä.
Normaalisti Boulice olisi rientänyt toteuttamaan toiveen; se hänen tehtävänsä oli. Mutta jostain syystä hovimestari ei hievahtanutkaan kaapin suuntaan, vaan siirtyi tiskialtaan puoleen ja läväytti pesukoneen auki. Gillian katsoi häntä hämillään. Ottiko taloudenhoitaja nokkiinsa, kun Gillian haukkui äitiään? Kun tämä alkoi latoa tiskejä sisään, Gillian kiepautti itsensä baarijakkaralta ja siirtyi kuivakaapille.
”Äitinne määräys”, raakkui Boulice äkkiä, ”ettei teille makeaa, neiti Gillian.”
Gillian punastui käsi kurkottamaisillaan hillohyllylle. Tilanne aiheutti kipeiden muistojen vyöryn. Makea ja herkut olivat olleet jo pienenä hänen salainen paheensa; kun hän oli ollut lohduton, hän oli jemmannut itselleen kasan suklaata tai muuta hyvää ja mussuttanut niitä kyyneleet samalla valuen niin pitkään, ettei enää itkenyt. Ja jos mitään muuta hyvää ei ollut ollut tarjolla, hän oli syönyt hilloja suoraan purnukoista. Siitä johtuen hän oli ollut hieman pyöreä alakouluaikoihin, mutta jouduttuaan äidin tehokuurille ja tiukennettuun ruokavalioon, paino oli nopeasti pudonnut ja loppulapsuuden ja nuoruuden hän oli ollut normaalipainoinen, vaikka tosin aina esimerkiksi hoikkaa Charlottea huomattavasti tanakampi.
”Miksi?” Gillian henkäisi ja pisteliäs tunne kihosi silmiin. Hän laittoi kädet huolestuneena yhteen leuan alle, kuin olisi saanut karttakepistä näpeille.
”Kahtena yönä olette jäänyt kiinni syömästä jäätelöä suoraan pakastimesta, neiti Gillian.”
Puna syveni entisestään.
”En… en minä muista sellaista.”
”Neiti Gillian, te kävelette taas unissanne.”
Ahdistuneena Gillian laahusti niukaksi jääneen aamiaisen ja pitkän kylvyn jälkeen huoneeseensa. Hänellä oli kummasti poissaoleva, haahuileva olotila, jossa ei tuntenut olevansa oma itsensä. Hiukset pyyheturbaanilla, hän pysähtyi kokovartalopeilin edessä ja kääntyili katsellen itseään; oliko hän lihonut? Ehkä muutama lisäkilo oli tainnut tulla… oli vaikea arvioida silmämääräisesti… Hän kosketteli vatsaansa. Kyllä siitä makkaran sai, jos oikein puristi.
Hän käänsi selkänsä rumalle kuvajaiselleen ja pyyhkäisi poskeaan. Jatkuva itkeskely, unissakävely, lohtusyöminen… Hän oli taas palaamassa siihen noidankehään, jota poti lapsena. Joutuisiko hän taistelemaan näiden tapojen kanssa uudelleen juuri, kun hänestä oli tullut aikuinen?
Vanhat farkut oli tavallista hankalampi kiskoa reisien läpi. Vyötärökin tuntui kiristävän. Vai kuvitteliko hän vain? Yläosaksi hän puki tavallista löyhemmän paidan ihoa myötäilevän sijaan.
Kun hän etsi eteishallissa skootterikypäräänsä, ulkoa kuului autonrenkaiden rahinaa vasten pihatien soraa ja kohta puoliin ulko-ovi kävi. Gillian odotti kauhistuneena, että äiti astuisi pian sisään ja näkisi hänet, mutta tulija olikin Ralph Waves kädessään kannettavan tietokoneen laukku ja kainalossaan salkku. Boulice kiiti paikalle kuin isäntää tervehtimään tullut koira ja auttoi takin Ralphin yltä. Tämä hoksasi Gillianin.
”Oletko menossa?” isä kysyi.
Gillian haroi kiharaa korvan taakse.
”O-olen.”
”Voit siis jo paremmin? Näytät kyllä aika kalpealta. Kiitos, Boulice”, Ralph lisäsi ja siirtyi laukkuineen eteenpäin hallissa. ”Jos sinulla ei ole kamala kiire, Gillian, tulisitko kirjastoon hetkiseksi vaihtamaan muutaman sanasen?”
”Tuonko teille kahvia työhuoneeseen, herra Waves?”
”Ei kiitos, tulen suoraan lounaalle.”
Gillian epäröi, mutta laittoi sitten ulkotakin takaisin henkariin ja seurasi isän perässä. Kirjasto oli samanaikaisesti myös työhuone: pääasiassa valkoinen ja osin teräksenharmaa tila, jonka seinillä lasikaapeissa kiersi kirjavat rivit kirjoja, siellä täällä oli suuria tekoviherkasveja ja keskellä huonetta tyylikäs valkoinen työpöytä ja tietokone.
Ralph Waves laski läppärilaukun pöydälle, istuutui ja nosti salkun syliinsä. Hän kaivoi sieltä esiin papereita ja kansioita, joita latoi eteensä.
”Istu toki”, isä sanoi kohottaessaan katseensa ja huomattuaan, että Gillian seisoi sormiaan hypistellen. ”Ja kerro ensin, kuinka voit?”
Gillian istuutui hitaasti kovalle, suoraselkäiselle tuolille. Tuoli narahti. Painoiko hän niin paljon, että sen täytyi äännellä?
”Hyvin”, hän vastasi hiljaa, kuten oli opetettu. Äiti ei ollut koskaan hyväksynyt muuta vastausta, mutta usein Gillian sanoi ”hyvin” liian epäluontevasti, jolloin äiti oli valittanut siitäkin.
Isä katseli häntä tavallista pitempään niputtaessaan monistenivaskaa.
”Anteeksi, kun sanon näin, mutta sinä et näytä vielä aivan terveeltä.”
Gillian punastui taas; huomasiko isäkin sen, että hän oli lihonut? ”Vaikutat vaisulta. Onko kuumeesi varmasti jo mennyt, onko se mitattu?”
Gillian nyökkäsi ja laski katseen käsiinsä, jotka lepäsivät kamalan paksuilla reisillä. Hän käänsi pään sivuun ja katseli sen sijaan lähintä kirjakaappia.
Isä tarkasteli häntä vielä hetken, kunnes nojasi taaksepäin tuolissaan ja kumartui laskemaan salkun lattialle.
”No niin, halusin keskustella kanssasi. Paljon on tapahtunut lyhyen ajan sisällä. Ensialkuun pahoittelen suuresti lemmikkihevosesi kohtaloa.” Ralph oli huolestuneen näköinen. ”Olin käynyt neuvotteluja Alexiina Centerin kanssa ja sovimme, että hevonen siirretään nimiisi. Halusin yllättää sinut ja järjestää sen syntymäpäivälahjaksesi, mutta nyt minusta tuntuu, että tapahtuneen huomioonottaen suunnitelma meni niin sanotusti täysin plörinäksi.”
Gillian halusi sanoa, ettei isä ollut voinut tietää, että Linka kuolisi niin, muttei kyennytkään puhumaan. Isä ei odotellut häneltä välikommentteja, vaan jatkoi suoraan: ”Joka tapauksessa, sait minut viimein ymmärtämään kuinka tärkeää tuo hevosteluharrastelu sinulle on. Olen edelleen sitä mieltä, että se on turhan vaarallista, mutta olet kuulemma todella etevä… pärjännyt erinomaisesti kilpailuissakin, niin kuulin… Tietysti, minun tyttäreni, hän on lahjakas missä tahansa.” Ralph Waves hymyili latteasti. ”En kuitenkaan haluaisi sinun unohtavan maalaamista. Kyseessä on luova ala, jolla pärjää vain, jos sille antaa kaikkensa… Ei ole itsestäänselvää, että perhe tukee niin voimakkaasti taidepyrkimyksiä, kun kyseessä on kuitenkin epävarma työ. Oletko tullut sitä ajatelleeksi, Gillian?”
Gillian nielaisi ja pakottautui sitten sanomaan: ”Olen kyllä miettinyt sitä Le Grande Arthéa, olen oikeasti.”
Isä nyökkäsi hyväksyvästi.
”Ja me kyllä tuemme sinua siinä, Gillianne. Minä ja äitisi. Meistä molemmista on äärimmäisen hienoa, että kehität kutsumustasi taiteen parissa. Se on jalo lahja. Mutta mitä tulee hevosiin...”, Ralph Waves piti levottoman tauon, ”valitettavasti olet omillasi. Jos aiot edetä ratsastusharrastuksessasi, emme voi tukea sinua siinä. Hevosen siirtäminen nimiisi oli tarkoitus olla osoitus myös siitä, että minä ja äitisi irtisanoudumme kaikesta siihen liittyvästä; tarkoitus, että otat itse vastuun kannettavaksesi hevosharrastuksestasi.”
Gillian tapitti isäänsä ja yritti ymmärtää.
”Minä siis kuitenkin saan käydä tallilla…?”
”...Saat.”
”Jopa äidin puolesta?”
”Hmm, no niin… Se vaatii hieman järjestelyjä. Lähinnä vielä tämän kevään. Jos voit rajoittaa tallilla käyntiä niin paljon kuin mahdollista siihen saakka, että valmistut lukiosta, lupaan, ettei äidilläsi ole enää mitään sanottavaa hevosharrastukseesi sen jälkeen.” Ralph hymyili epävarmasti, sovittelevasti. ”Onnistuisiko se, Gillian?”
Gillian katseli isän kasvoja ja mietti. Vain tämän kevään. Muutaman kuukauden, hänen pitäisi pysyä kotona omasta vapaasta tahdostaan ja keskittyä opiskeluun.
Antaen hänen vielä mutustella asiaa, isä jatkoi: ”Sitten, olen jutellut myös enosi kanssa. Ensijärkytys oli varmaankin suuri, kun kuulit heistä totuuden... Sen ei ollut tarkoitus mennä aivan niin…”
”Miksi?” Gillian sanoi. ”Miksei minulle ole kerrottu? Von Zughteista on aina puhuttu vain teidän perheystävinä.”
”Äitisi... Niin, no, hän oli hyvin pettynyt, kun et lähtenyt kanssamme Sveitsiin viime syksynä – olisit varmasti kuullut sen siellä. Onneksi he pääsivät tulemaan tänne tapaamaan sinua. Kyseessähän oli myös perintökäytäntö.”
Gillian kohotti päätä ihmeissään.
”Niin, täytettyäsi yhdeksäntoista, isoäitisi otti sinut huomioon testamentissaan. Sen edellytys tosin oli, että hän pääsi tapaamaan sinua. Olisi halunnut tutustua sinuun paremmin, mutta taisit olla aivan muissa maailmoissa...” Isä hymähti, ja Gillian muisteli kuinka oli käynyt pitkiä, intensiivisiä keskusteluja Wolfgangin seurassa, muttei juuri sanaakaan vaihtanut isoäitinsä tai vanhemman herra von Zughtin kanssa.
Nyt häntä vähän nolotti.
”Niin, kuten olin sanomassa, olen puhunut Wolfgangin kanssa. Hän on kuulemma kutsunut sinut kesällä Sveitsiin.”
Lämpö, toiveikas tuntemus, kohosi Gillianin rinnassa.
”Minä… minä haluaisin todella mennä! Saanhan mennä?”
Ralph tuijotti häntä ja puhkesi sitten hymyilemään iloisemmin, kuin aikoihin.
”Tottahan toki, sehän olisi vallan mainiota. Mutta sitä ennen sinun tulisi suoriutua hyvin opinnoistasi.” Aivan erilainen tunne otti Gillianin valtaansa. Yhtäkkiä elämällä näyttikin olevan suunta: hän lukisi ahkerasti kevään ja kesällä lähtisi Wolfgangin luokse. Sitten hän aloittaisi syksyllä taideopinnot, sillä Le Grande Arthé ei tuntunut enää ollenkaan niin vastenmieliseltä.
Ja yllättäen, tähän uuteen tulevaisuuden visioon ei niin paljon hevosia tai tallielämää mahtunutkaan.
”No, oliko sinulla kiire jonnekin?” isä muistutti keskustelun lopuksi. Gillian nousi seisomaan, haroi hiuksiaan ja katsoi ikkunaan.
”Ei… ei oikeastaan”, hän sanoi hitaasti. ”Ajattelin, että voisin tänään aloittaa vaikka maantiedon kertaamisella.”
Ralph Waves iski hänelle kannustavasti silmää.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 31, 2017 19:55:37 GMT
Bright Blindness 13.3.2016 Sano, että se oli pahaa unta, vain pahaa unta. Se ei voinut olla totta. Äiti ei voinut sanoa niitä sanoja Joshille. Hän ei voi kieltää minua näkemästä Joshia.
Gillian raotti raskaita silmäluomiaan. Ensimmäisenä häntä syleili kirkas valo, niin kirkas, että se häikäisi ja hän sulki silmänsä uudestaan. Oliko hän taivaassa? Kun hän yritti katsoa uudelleen, hän erotti huoneensa Crittlinissä säihkyvän: ikkunassa roikkuva kristalli loi tanssivia sateenkaarenvärejä seinille ja kaikkialla oli valkoista, valoisaa, kaunista. Keväinen aurinko hymyili suloisesti ulkona, seesteisemmin kuin koskaan.
Hänellä oli edelleen kuumeinen olo, mutta kuitenkin parempi. Ei tosin henkisesti.
Hänen sydämensä tuntui tinalta ja painoi rinnassa niin, että keuhkot supistuivat sen puristuksesta. Jostain syystä Josh pyöri levottomana hänen mielessään. Hänellä oli kuin tarve nähdä ja sanoa tälle jotain hyvin tärkeää, vaikkei tiennyt mitä se oli.
Ja sitten hänen katseensa osui seinällä tauluun: tauluun mustasta friisiläisestä ja punatukkaisesta tytöstä.
Gillian purskahti itkuun ilman kyyneliä.
Se oli kuvottavaa ja laukaisi oksennusrefleksin, senkin turhaan. Hän kumartui ja yökki vuoteen laidan yli, hengittäen pakonomaisen kauhistuneesti. Äkkiä hän ei kyennyt enää hengittämään ollenkaan; kuin olisi hukkunut ilmaan. Hän haukkoi hätääntyneenä koristen happea ja tunsi pyörryttävän tunteen yltyvän päässään…
”Ei matolle, neiti Gillian!” Boulice oli siinä yhdessä hetkessä, ämpäri toisessa. Gillianin koko rinta kutistui yhdeksi tiiviiksi atomiksi, hiukkaseksi, joka voisi koska tahansa räjähtää ydinpommin tavoin… supernovan tavoin…
”Mikä hänellä nyt on?”
”Paniikkikohtaus luulisin, rouva.”
”No, tehkää jotain. Eihän tuota kakomista voi kuunnella. Missä hajusuola on?”
Gillian rutisti silmänsä kiinni niin kovaa kuin pystyi ja yritti vain keskittyä siihen, että saisi hengitettyä, sulkien kaiken muun ympäriltään. Etenkin tuon kamalan äänen, äänen, jota hän vihasi. Vihasi. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut vihaa.
Joku koski häneen. Kosketus oli lämmin ja tiivis, kietoi hänet turvaan.
”Ei hätää, se menee kyllä ohi. Koeta kestää. Hengitä vain rauhallisesti sisään… ja ulos… sillä lailla, ei mitään hätää, Gillian.”
Hiljalleen pahanolon voimakas aalto tuntui lievittyvän. Gillian huohotti vielä pitkän tovin Wolfgangin sylissä ennen kuin kykeni rauhoittumaan. Kun hän kohotti katsettaan, äiti seisoi huoneessa yhä tuijottamassa. Gillianin teki mieli kirkua, että tämä painuisi helvetin jäisimpään kolkkaan, mutta oli liian voimaton. Ja tuskin se olisi Zoey Wavesia hätkähdyttänyt–hän itse oli niin kylmä ihminen, että helvetti olisi juossut karkuun häntä eikä toisinpäin.
”Joko se on ohitse?” Zoey kysyi laiskasti. ”Tulehan sitten, Wolfgang, brunssinne jäi kesken. Boulice ottaa Gilliannen hoitoonsa.”
”Kiitos, mutta taidan jättää aamiaisen välistä. Minun ei oikeastaan olekaan niin nälkä. Voin aivan hyvin jäädä Gillianin seuraksi vielä toviksi.”
”Hmph”, Zoey sanoi, mutta lähti. Vihdoinkin.
”Vie minut pois täältä”, Gillian sanoi ensimmäiset sanansa takaisin kotiin jouduttuaan. ”Vie minut pois, Wolfgang, tästä kamalasta talosta. Tuon kamalan akan luota, jota en halua nähdä enää koskaan.”
Miehen kulmat kohosivat, mutta hän hymyili.
”Olet vähän tokkurainen vielä.”
”Ei, tiedän mitä sanon. Uskotko minua?”
”Tietysti. Mutta minne sinä sitten haluaisit mennä?”
”Orange Woodiin. Takaisin Centerien luo. Kotiin.”
Wolfgang tarkasteli hänen kasvojaan. Niissä oli ripaus huolta.
Ovenkarmiin tuli kopaus ja Boulice ilmestyi esiin.
”Lääkäri on tulossa tarkistamaan vointinne, Gillian-neiti”, hän ilmoitti. Wolfgang auttoi Gillianin takaisin makuuasentoon. Kauniit värit ja säteet tanssivat yhä seinillä.
”Tarvitsetko jotain? Minä voin hakea.”
”Ei...”, Gillian sanoi heikosti. ”Pysy siinä, kanssani. Älä… älä jätä minua.”
Ja hieman levottomana, Wolfgang vastaanotti Gillianin ojentaman käden ja piti siitä kiinni, kun lääkäri tuli. Piti kiinni, kun lääkäri lähti. Ja piti kiinni, kun Boulice kävi napisemassa jostain, ja vielä silloin, kun Zoey tuli taas.
”Wolfgang, ettehän te vain aio jättää lounastakin välistä? Kyllä Gillianne jo pärjää itsekseenkin. Minä vaadin.”
Wolfgang katsoi Gillianiin. Tyttö oli taas nukahtanut ja hengitti tasaisen rauhallisesti. Wolfgang hymyili anteeksipyytävästi, sipaisi vähän tytön pisamaisia kasvoja ja varovasti irrotti tämän otteen sormistaan. Hän poistui huoneesta jättäen Gillianin yksin nukkumaan…
*
”Olet hävytön. Mikä maajussi! Mikä juntti! Katso itseäsi, millaiseksi se sinut on tehnyt!” ”Josh on hyvä! Hän pitää minusta… ja minä pidän hänestä!” ”Hän ei ole arvoisesi, hän on mitätön, mitätön!” ”Sinä et tunne häntä!” ”Etkä sinä näe häntä enää koskaan!” ”Ei!” ”Ei...”, kuiskasi Gillian unissaan. ”Et ymmärrä… ei… Josh...”
”Hmh?” Wolfgang hätkähti hereille ja nosti päätään käsiensä päältä, katsoen pöllämystyneenä ympärilleen ja sitten vuoteessa makaavaan tyttöön. ”Kappas, taisin torkahtaa. ...Hmm?”
”Josh… odota...”
”Josh?” Wolfgang katseli Gilliania, joka mutisi ja voihki unissaan. Hikikarpalot kimalsivat tytön ohimoilla. Hän kuunteli hiljaa, mutta Gillian vaikeni ja alkoi hengittää syvään. Mitä lie unia näkikin, ei ilmeisesti kovin nautinnollisia.
Tyttörukka.
Wolfgang nousi tuolista sängyn ääreltä ja poistui hitaasti huoneesta.
”Kuinka voin auttaa herraa?” Boulice oli vastassa heti toisella puolella.
”Haluaisin vain jutella Ralphin kanssa, jos sopii”, Wolfgang sanoi. ”Mieluusti kaksin.”
”Herra Waves on työmatkalla, mutta koetan järjestää etäyhteyden. Pieni hetki. Jos voisitte ystävällisesti odottaa kirjastossa...”
Wolfgang meni siis kirjastoon ja istuutui odottamaan. Hetkisen kuluttua hovimestari palasi puhelimen kanssa. ”Yhteys onnistui, herra von Zught. Olkaa hyvät.”
”Kiitos”, Wolfgang otti kännykän vastaan. ”Katsoisitteko, ettei kukaan tule häiritsemään kesken kaiken?”
”Selvä se.” Boulice poistui ja veti kirjaston ovet perässään kiinni. Wolfgang nosti puhelimen korvalleen.
”Ralph? Wolfgang tässä… Minulla olisi asiaa Gilliannesta.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 29, 2017 18:40:46 GMT
Koulukilpailut kimalluksella Helppo A, sij. 3/9 30.12.2017 Dewnin ja Mischan häiden yhteydessä pidetyt koulukisat Dollyn kanssa menivät hyvin ja ruusuke saatiin! TEHTÄVÄNANTO: Kerro tai piirrä, mitä kilpailuiden juhlateeman mukaista kultaista teiltä löytyi radalla. Oliko se sinulla kultainen knalli vai hevosella ehdat kultakengät? SUORITUS: "Dollyn hopeanharmaan peitinkarvan kanssa olisi ehkä paremmin sopinut hopea, mutta kilpailuetiketin mukaisesti tamman kokonaisluukki viimeisteltiin ripauksella kultaa. Ei liioitellen, vaan hyvän maun rajoissa. Toisaalta, keltaisen ollessa ponin varusteväri, ei kultainen ehostus mennyt laisinkaan metsään. Radalle käydessämme Dollyn leitetyssä harjassa kimalsivat kullatut kumilenkit, kullattu otsapanta sekä kullatut kaviot – jälkimmäisestä kiitos erikoismaali. Lopputulos oli ihanan boheemi, mutta juhlallinen. Ratsastajalle vielä kultaista huulipunaa (en suosittele arkikäyttöön) ja kultaiset napit kisatakkiin, ja ah! Bueno! Vielä yhteinen selfie ja Instagramiin: ”Kullannuput tänään havittelemassa kultamitalia kotiin!”" TUOMARIN KOMMENTTI: Kultainen huulipuna! Kaikenlaista! Kokonaisuus oli juuri töydellisesti sopivan rajalla, hippunenkin lisää olisi ollut ylilyönti.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 19, 2017 9:57:37 GMT
12.11.2017 Dodo oli Gillianin mukaan innokas hyppääjä ja muutenkin energinen kaveri. Siispä olin rakentanut kentän keskiosaan tehtävän, joka sopi loistavasti hieman hätäisille ja malttamattomille hevosille. Tehtävä rakentui pituushalkaisijalla olevan kolmoissarjan ympärille. Sarjan ensimmäisen ja viimeisen esteen molemmin puolin oli vielä yhdet vinottaiset esteet, eli yhteensä esteitä oli seitsemän kentän keskiosassa. Ideana oli, että sarjan voi ratsastaa lukuisilla eri tavoilla, jolloin hevonen ei pysty ennakoimaan, vaan sen on pakko odottaa ratsastajan käskyjä. Ratsastajan itsensä tulee puolestaan olla varma siitä, mille esteelle on menossa. Aloitimme pienillä esteillä ratsastamaan useita erilaisia reittejä, ja haimme näin Dodoa kuulolle. Esteiden välit olivat aika lyhyet ja reitit kaarevat, joten aluksi Gillian tuli kääntäneeksi hieman liikaa esteiden välillä, mutta pian hän huomasi, että todellisuudessa tarvitaaan lähinnä vain ajatus siitä, mille esteelle ollaan menossa. Ratsastajan katse ja pohje vievät hevosen oikealle esteelle. Aluksi Dodo oli hämillään, kun ei tiennyt, mihin ollaan menossa, mutta Gillianin saatua varmuutta tehtävään ja reittien viemiseen loppuun asti, hevonen alkoi luottaa enemmän ratsastajaan. Niinpä tunnin lopuksi meillä oli rento ja luottavainen hevonen, joka malttoi kuunnella ratsastajan ohjeita.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 4, 2017 6:08:47 GMT
OMISTAJAN VAIHDOS 4.12.2017
Mozaic v.d. Zelos vaihtaa omistajaa! Loci palaa Saksaan ja, koska hänellä ei ole omalle hevoselle juuri nyt aikaa, siirtyi Misse myynnin kautta Gillianin omistukseen Gillianin isän rahoittamana hankintana. Tavoitteellisena ratsastajana Gillian tarvitsi osaavan ratsun, jollainen Misse todellakin on. Hyvällä lykyllä Misse auttaa Gilliania kehittymään ratsastajana entistä paremmaksi ja taitavammaksi. TALLIVÄKI KIITTÄÄ JA TOIVOTTAA LOCILLE KAIKKEA HYVÄÄ JATKOON!
|
|