katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 30, 2017 7:46:34 GMT
Artist 11.3.2016
Maaliskuussa alkoivat räntäsateet. Kinokset hupenivat puoleen ja jäljelle jäänyt lumi muuttui vetiseksi sohjoksi. Paljastunut ruoho oli tumman ja elottoman näköistä. Yön pakkanen ja päiväsajan suojasää saivat aikaan vaarallisen yhtälön, kun maa muuttui mustaksi jääksi. Tomford lensi niin pahasti nurin liukastuttuaan, ettei voinut istua kolmeen päivään satulassa. Gillian tuurasi häntä tallitöissä, mihin hänen vapaa-aikansa Centereillä sitten hupenikin kovan opiskelun ja vanhempien tiukan kurin vuoksi. ”Pari hassua päivää ja niiden uhoaminen loppuu siihen”, Charlotte jaksoi muistuttaa maaliskuun ensimmäisen viikon jokaisena päivänä. ”Sitten olet yhdeksäntoista ja voit tehdä mitä huvittaa. Muuttaa vaikka pois kokonaan! Muuta meille oikeasti!”
Ajatus siitä, että hän muuttaisi asumaan Joshin kanssa Oldetowniin johonkin romanttiseen, vanhaan pieneen asuntoon kutitti Gillianin varpaita ja nosti lämmöntunteen hänen poskilleen. Mutta sitten hän ajatteli mitä äiti sanoisi, jos kuulisi hänen seurustelevan ja vielä sellaisen rutiköyhän, Zoey Wavesin silmissä taatusti epähohdokkaan ”maalaisjussin” kanssa, ja herännyt haave luhistui. Vaikka Gillian olisikin pian täysi-ikäinen, se ei muuttanut sitä tosiasiaa, ettei hän uskaltaisi uhmata vanhempiaan. ”Minä en malta odottaa, että tulen aikuiseksi ja saan vastata itse omasta elämästäni!” Lotte puristi sormensa nyrkkiin ja kohotti katseensa jonnekin kaukaisuuteen. ”Ei äitiä tai isää enää sanomassa mitä teen tai koska teen, voisin tehdä mitä itse haluan… niin kuin Dewn… hän vain lähti, eikä äidillä tai isällä ollut siihen mitään sanottavaa.”
”Mitä sinä sitten aikoisit tehdä?” kysyi Gillian kiinnostuneena, mutta Charlottella ei näyttänyt olevan suoraa vastausta. Ilmeisesti pelkkä virallinen muodollisuus aikuisiän alkamisesta ja sen suomasta lainmukaisesta vapaudesta riitti hänelle.
Mutta mitä Gillian itse tekisi uudella elämällään?
*
Maaliskuun yhdestoista Gillian heräsi omasta vuoteestaan Crittlinissä. Ulkona oli harmaata ja raskaat räntäiset vesipisarat mäiskivät matalan, modernin rantatalon ikkunoihin. Hän makasi pitkään omiaan mietiskellen, kun oveen tuli tärkeä kopautus ja heti perästä Boulice astui sisään kantaen aamiaista. ”Hyvää syntymäpäivää, Gillianne-neiti”, Boulice toivotti ranskaksi ja asetti tarjottimen Gillianin eteen sängylle, kun tämä kömpi istumaan.
”Oh… kiitos. Mi-mikä tämä on?” Kakkupalalautasen vierellä syntymäpäiväkortin alla oli iso kirjekuori. Huoli kuopaisi vatsaa: ei kai vain taas Le Grande Arthéesta?
”Lahja isältänne”, Boulice vastasi joutuisasti. Hän asetteli tuolille uutukaisen, erityisen siistin mekon ja sievät kengät, jotka Gillian tiesi joutuvansa pukemaan ylleen. ”Kun tulette koulusta, vaihtakaa näihin vaatteisiin. Vanhempanne eivät ole kotona, mutta palaavat iltapäivästä juhlaillallista varten. Tulkaa suoraan kotiin.” Boulice kiskaisi verhoja pois ikkunan edestä, vaikkei päivä siitä kauniimmaksi tullut. ”Tämä on tärkeä päivä.”
Gillian ei tuntenut oloaan tärkeäksi tai juhlalliseksi tai sen erilaisemmaksi kuin eilen tai toissapäivänäkään.
Hän tutki vanhemmiltaan saamaansa korttia uskaltamatta heti katsoa kirjekuoren sisältöä. Hän ei yleensä koskaan saanut syntymäpäivälahjaksi sitä, mitä itse toivoi. Zoey ja Ralph Waves katsoivat oikeudekseen hankkia hänelle aina jotain sellaista, mitä he uskoivat hänen tarvitsevan. Viime vuonna se oli ollut maalausteline edellisen rikkoutuneen tilalle, ja vaikka se oli tullut tarpeeseen, joskus—joskus—Gillian olisi halunnut jotain ihan muuta kuin muistutuksen siitä mitä hänen vanhempansa häneltä odottivat. Äiti osti usein hänelle lahjaksi merkkivaatteita, jotka harvoin olivat Gillianin omaa tyyliä, tai hiustenhoitoaineita ja –sampooita, koska tiesi äidinkin ärtyvän hänen mahdottomaan pehkoonsa ja haluavansa siihen kuria; ja isä saattoi varata heille matkan kaukomaille, mikä oli toki sinänsä mukavaa, muttei poikennut heidän muista spontaaneista matkoistaan mitenkään. Sitä paitsi Gillian ei oikeastaan ollut kovin innokas matkailija; hän olisi paljon mieluummin viettänyt nekin kaksi viikkoa Orange Woodin talleilla ratsastaen ja hevosia hoitaen, kuin Kiinassa sen kaamean kerran isänsä työmatkareissun vuoksi. Syötyään jotain lounasta eräästä pikkukojusta kadulla, Gillian oli saanut kuulla ateriansa olleen paistettua koiraa, ja oli joko järkytyksestä tai huonosta lihanlaadusta johtuen sairastunut hirveään oksennustautiin.
Boulice lähti ja jätti mentyään Gillianin huoneen oven auki, kuten aina. Gillian haukkasi varovaisesti kakkuaan ja totesi sen olevan suurenmoista — jos Boulice jostain sentään ansaitsi ylistystä, niin ruoanlaittotaidoistaan.
Vasta saatuaan kaiken syötyä ja noustuaan vuoteesta ja pukeuduttuaan, Gillian otti kirjekuoren vihdoin käteensä ja huokasi. Parempi katsoa se nyt ja sulatella sen sisältöä koulupäivän ajan ennen vanhempiensa kohtaamista, kun he haluaisivat kuitenkin kuulla siitä hänen mielipiteensä. Kuori ei ollut liimattu kiinni, vaan auki kuin ei olisi koskaan suljettuna ollutkaan, ja kanteen oli kirjoitettu vain hänen nimensä isän käsialalla. Se ei ollut siis tullut postissa. Gillian veti esiin tylsän valkoisen paperiarkin mustalla tekstillä. Hänen katseensa valui sen yli…
Tämä on virallinen osto- ja omistajuustodistus hevosesta Kings Calinka VH11-040-0170. Hevonen on siirretty yksinomaan Gillianne Zoey Lily Wavesin nimiin.
*
Niin onnellinen Gillian ei muistanut olleensa. Kuin vuori olisi siirtynyt hänen sydämestään, hän purskahti itkuun silkasta ilosta ja helpotuksesta. Hän olisi syöksynyt halaamaan isäänsä, jos Ralph vain olisi ollut kotona, ja halasikin sitten sen sijaan Boulicea tehdessään lähtöä kouluun. Isälleen hän lähetti koululinkusta tekstiviestin: KIITOS! Koko koulupäivän Gillian seilasi läpi kuin suuren huojennuksen ja ilon ja onnen purressa, voimatta uskoa todeksi sitä, että siitä päivästä lähtien Linka olisi kokonaan hänen. Täysin hänen. Ei enää hänen vanhempiensa nimissä, ei heidän virallisessa päätäntävallassaan. Ei enää vieraita tulossa ratsastamaan hänen ikiomaa hevostaan. Ei enää murhetta siitä, että Linka lähtisi jonkun toisen trailerissa jonkun toisen tallille. Ralph Wavesin syntymäpäivälahja tyttärelleen oli siihenastisista yhdeksästätoista lahjasta kaikkein paras.
Muutkin muistivat häntä. Roi, Gillianin luokkatoveri, joka oli myös hevostyttö ja erittäin taitava erityisesti digipiirtäjänä, antoi hänelle lahjaksi omatekemänsä hevosjulisteen. Charlotte ei kuulemma malttanut odottaa, että Gillian tulisi viikonloppuna talleille, joten oli tuonut oman lahjansa jo kouluun. Hän riemastui aivan valtavasti, kun Gillian kertoi Linkasta, ja molemmat olivat myöhästyä seuraavilta tunneiltaan jäätyään onnesta soikeina pajattamaan Gillianin isän yhtäkkisestä hyvyydestä tai ”järkiintymisestä”, kuten Lotte sanoi. Joshin ja muiden lahjoja Gillian joutui odottamaan siihen asti, että ehtisi Orange Woodiin, mutta viimeisen oppitunnin jälkeen hänet yllätti vielä eräs: Ty, joka ei ollut puhunut hänelle kuukausiin, pysäytti hänet koulun pihassa ennen kuin Gillian olisi ehtinyt bussille asti.
”Kuulin, että sulla on tänään synttärit”, Ty aloitti huolettoman oloisesti, ”öö… tossa.” Hän nakkasi pienen paketin Gillianille, joka otti sen hämmentyneenä vastaan.
”Voi… kiitos, Ty, mutta ei sinun olisi tarvinnut…”
Ty oli naamasta jonkin verran punainen, kun Gillian kääri nauhan pois ja huomasi pitelevänsä pientä rasiaa, jonka kannen hän sitten aukaisi. Sisältä paljastui hurjan kaunis turkoosi sydämenmuotoinen kivi paksussa hopeaisessa kaulaketjussa. Gillian hengähti ja otti sen sormiinsa, ihaillen sitä kirkasta täyspilvistä valkoista taivasta vasten.
”Ei se ollut mikään kallis…”, Ty mutisi ja yritti näyttää siltä, kuin ei olisi moksiskaan. ”Se oli alennuksessa. Sulla on aina paljon turkoosia, oon huomannu.”
Gillian hymyili ilahtuneena. ”Kiitos, Ty. Se on todella kaunis”, hän sanoi rehellisesti. Ty kohautti olkiaan. Gillian oli niin iloinen, ettei Ty enää ollut hänelle vihainen, ja oli jo valmiiksi niin hyvällä mielellä, että astui lähemmäs ojentaen käsiään ja tarjosi halausta. Ty kavahti kuin kauhuissaan, mutta antoi halata. ”Olen iloinen, ettet ole minulle enää vihainen.”
”Sulle vihainen?” Ty sanoi epämääräisesti katsellen kaikkialle toisaalle paitsi suoraan Gillianiin. ”En mä sulle ole ollut vihainen…”
”Ai”, Gillian sanoi. ”Luulin… et ole jutellut kanssani tai mitään aikoihin.”
Ty potkaisi pikkukiveä kenkänsä kärjellä.
”Sä halusit enemmän tilaa.”
Gillian hämmentyi ja sitten punastui nolona. Niin hän tosiaan oli kirjeessään pyytänyt, mutta ei hän ollut tarkoittanut, etteikö Ty voisi ollenkaan hänen kanssaan olla. Hänen täytyi kuitenkin jo joutua, ettei jäisi bussista.
Linja-autossa hän vielä katseli kaulakorua ja huomasi sitä tarkemmin katsoessaan, että läpikuultavan kiven sisässä näytti olevan kuin pieniä kuplia. Se oli kuin vesikivi, veden sydän. Miten Ty olikin osannut ostaa hänelle niin osuvan lahjan?
Äiti ja isä olivat jo kotona siinä vaiheessa, kun Gillian palasi laukku ja ystäviltään saamansa lahjat mukanaan. Boulice tuli eteishalliin tukkaputkella.
”Pian, pian, Gillian-neiti!” hän sanoi ja otti tältä jo toppatakkia vastaan ennen kuin Gillian oli saanut laskettua edes laukkua olaltaan. ”Aikataulu on aikaistunut, vieraat ovat täällä mitä pikimmin, teidän täytyy vielä peseytyä ja pukeutua!”
”Vieraat?” Gillian sanoi hermostuneena riisuessaan saappaitaan. Hänellä ei ollut ollut synttärikestejä kotona sitten alakouluaikojen, jotka lopulta tyssäsivät siihen, että joku lapsista aina rikkoi jotain tai sotki valkoisen sohvan tai räpläsi laitteita ilman lupaa. Kerran yksi poika oli kakannut uima-altaaseen ja Zoey oli saanut tarpeekseen, eikä Gillianille enää sen jälkeen pidetty vieraskutsuja.
Mutta Boulice ei ehtinyt selitellä, vaan hätyytti hänet eteenpäin pikasuihkuun. Gillian oli vasta pukeutunut ähkien ja pinnistellen jälleen kerran liian tiukkaan uuteen mekkoonsa, kun koko talossa raikui kumiseva ovikello. Hän katsoi itseään peilistä ja yritti kasata kiharoitaan mitenkuten siistille nutturalle, kun äiti täysin odottamatta ilmestyi huoneeseen. Hän naksautti kerran arvostelevasti kieltään ja lipui sitten lähemmäs tarttuen tyttärensä hiuksiin ja alkaen laittaa niitä itse. Gillian antoi käsiensä valahtaa sivuille ja katsoi arasti äitinsä kasvoja peilin heijastuksen kautta, miettien, miten tämä suhtautui Linkan asiaan.
Zoeyn tiukka ilme lämpeni hetkisen päästä, kun hän oli saanut omasta mielestään Gillianin hiukset laitettua paremmin. Sitten hän laski molemmat pitkäpunakyntiset kätensä tämän olkapäille ja katsoi häntä peilistä. Gillian siirsi vikkelästi omat silmänsä muualle. Ehkä äiti oli ajatellut sanovansa jotain, pitävänsä ehkä pienen puheen tai läksytyksen, muistutuksen siitä, miten vieraiden kanssa käyttäydyttiin… mutta hän ei sanonut mitään. Hetken Gilliania katseltuaan, Zoey puhalsi ilmat terävästi sieraimistaan. Oliko ohikiitävän hetken hänen ilmeensä tavallista… hellempi? Gillian ei ollut varma, hän ei nähnyt tarkasti. Zoey Waves poistui ovelle.
”Tulehan”, äiti sanoi tärkeänä, eikä Gillianin auttanut mikään muu, kuin alistuneesti seurata häntä.
Ateljeessa Ralph Waves keskusteli iäkkään pariskunnan kanssa, jonka veroista Gillian ei ollut koskaan nähnyt saati tavannut. Hän tunsi heti hermostuvansa tavattomasti, kun heidän saavuttuaan seurueeseen ja Zoeyn työnnettyä hänet näkyville painaen terävät kyntensä Gillianin hartiaa vasten, erittäin hienostuneen oloinen rouva kääntyi hitaasti kohti häntä.
Gillian ei olisi voinut uskoa kenenkään toisen pelottavan itseään yhtä paljon kuin hänen oma äitinsä joskus pelotti häntä, mutta tässä naisessa oli jotakin selittämätöntä; samankaltaista näkymätöntä, mystistä voimaa, joka pyyhki kaiken tieltään. Naisen hopeaiset ja aaltoilevat hiukset olivat auki, pitkät ja upeat, valuen valtoimenaan yli hänen turkisreunuksisen samettileninkiin piilotetun uhkean povensa. Hän oli selvästi terveyden perikuva ja erittäin hauskannäköinen, eikä ikä tuntunut tuoneen hänelle mitään muuta kuin karismaa… ja kuitenkin hänen nappisilmiensä älykäs katse tuntui Gillianista häkellyttävältä. Rouva tarkasteli Gilliania ja ojensi sitten arvokkaasti kättään, jonka pitkäkyntiset lakatut sormet oli rengastettu lukuisilla suurikivisillä ja koukeroisilla sormuksilla.
Gillian ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli jäätynyt aloilleen.
Äidin ote hänen olkapäästään koveni, ja sen aiheuttama kipu sai hänet taas jotenkuten käyntiin: hän tarttui naista pelokkaasti kädestä.
”Erityisen miellyttävä tavata, Gillianne”, sanoi herrasmies rouvan viereltä kätellessään Gilliania seuraavana. Hän puhui ranskaa sujuvasti. Hän ei näyttänyt aivan yhtä iäkkäältä kuin rouvansa, ja oli pitkä ja raamikas tyylikkäässä, yksinkertaisessa graniittiharmaassa puvussa. Gillian vain nyökkäsi ujona ja mykkänä.
Kauempana ateljeen toisella puolella olivat omia aikojaan Gillianin maalauksia tarkastellut mies. Hän kääntyi miellyttävästi hymyillen ja lähestyi tarttuen Gilliania molemmin käsin, onnitellen häntä juhlapäivän johdosta. Vieraat puhuivat kaikki ranskaa. Tämä mies ei ollut laisinkaan yhtä arvokkaan oloinen kuin vanhempi pariskunta, vaan hänestä huokui omalaatuista huolettomuutta ja boheemisuutta. Hän ei myöskään ollut kovin muodollinen, vaan siinä missä muut olivat vaiteliaina vain tarkastelleet Gilliania jostain syystä merkittävän kiinnostuneina, hän alkoi heti rupatella niitä näitä ateljeen tauluista.
”Hienoa jälkeä, hienoa jälkeä… Kyllä minä ymmärrän, mitä Zoey tarkoitti. Tuossa maisemataulussa tuolla varsinkin, tuo tuolla, siinä olet erityisen hyvin onnistunut perspektiivissä ja valon ja varjon leikittelyssä. Upea tuo toispuoleinen heijastus lammessa, nerokas oikein! Kyllä sinulla on lahjoja, on on.”
Gillian sai suustaan pihahduksen, jonka oli tarkoitus olla kiitos, mutta josta ei kyllä ottanut selvää, ja tiesi olevansa kiehuvan kirkuvanpunainen. Mies oli Raicyä nuoremman oloinen, mutta eleiltään ja olemukseltaan kuin virkeä parikymppinen. Hänellä oli ruskeanmustat harteille valuvat komeat hiukset ja syväntummat silmät ja kaksi selkeää hymykuoppaa, jotka vangitsivat katseen miehen nauraessa hyväntahtoisesti. Gillian oli hengästynyt.
Hän ei edelleenkään tiennyt keitä he kaikki olivat, mutta he selvästikin tiesivät hänestä yhtä sun toista. Onneksi isä astui lähemmäs ja laski oman, paljon pehmeämmän ja lämpimämmän kämmenensä Gillianin toiselle hartialle.
”Gillian, tässä ovat von Zughtit. He ovat tulleet Sveitsistä saakka osoittaakseen tukensa ja onnittelunsa sinulle sen kunniaksi, että täytät tänään yhdeksäntoista. Tässä ovat herra ja rouva von Zught…”, Ralph viittasi vanhaan pariskuntaan, joista nainen yhä katseli Gilliania tarkkaavaisesti, ”ja tässä heidän poikansa Wolfgang”, jutustellut mies teki hovikumarruksen. ”Vierailimme heidän luonaan viime syksynä silloin, kun sinä olit siellä Ranskassa, ja sinäkin tulit tietysti puheeksi. Wolfgang kiinnostui tapaamaan sinua ja keskustelemaan kanssasi taiteesta—hänhän on itse tavattoman arvovaltainen taidemaalari Keski-Euroopassa.”
Mies heilautti vähän kättään kuin mitätöidäkseen tiedon, mutta kääntyi sitten taas jo asiantuntevasti ateljeen tauluihin päihin. Ralph nyökkäsi rohkaisevasti Gillianille, joten hän liittyi kehotuksesta kauhusta kankeana miehen seuraan (arvovaltainen taidemaalari!), kun muut sillä välin lähestyivät pöytää, jolle Boulice oli kattanut mokkapaloja ja kirsikoita ja tarjoili parhaillaan kahvia.
”Le Grande Arthéen?” Wolfgang sanoi, kun he kävelivät seinän vierustaa kahden. Hänen äänensä oli miellyttävä, pehmeä, ja hänen rento olemuksensa rauhoitti Gilliania, joka tunsi saavansa ääntään taas takaisin. Hän nyökkäsi arasti. ”Se on varmasti hyvä valinta, tiedän Le Grande Arthéen maineen. Samanniminen taideinstituutti on myös Ranskassa, olen opettanutkin siellä.”
Gillian ymmärsi kyllä, että von Zughtit olivat tulleet vierailulle vain tästä syystä: puhuakseen Gillianin ympäri ja suostutellakseen hänet taidekouluun. Sen tajuaminen ei vihastuttanut häntä tai tuntunut petkutukselta. Hän oli yhä niin kiitollinen Linkasta, ettei ajatus taideopinnoista oikeastaan aivan niin mahdottomalta juuri nyt vaikuttanut – etenkään, kun Wolfgang von Zught osoittautui mainioksi, hauskaksi ja selvästi hyvin älykkääksi, ja antoi niin rohkaisevaa palautetta Gillianin töistä, että Gillian tunsi yhtäkkiä syttyvänsä inspiraatioon ja tarvitsevansa pensselin käteen.
Juhlapäivällinen oli todellinen viiden tähden kattaus. Boulice oli pistänyt parastaan huiman koreasta syntymäpäiväkakusta pääruokaan ja neljän eri variaation salaatteihin, alkukeittopalaan ja leipomuksiin, mutta enemmän kuin ruokaan, Gillian keskittyi keskustelemaan Wolfgangin kanssa ja nauramaan vapautuneesti miehen nokkelalle huumorille ja nerokkaille sananparsille. Itse asiassa, Gillian ei ollut edes varma mitä suuhunsa laittoi, sillä niin syventynyt hän oli vieressään istuvaan taiteilijaan. Hän ei edes huomannut, että äiti loi häneen paheksuvia, hillitseviä katseita, kun Gillian nauraa heläytti useammankin kerran, ja hänen kielensä kävi vikkelämmin kuin ikinä ennen. Hetkiseksi hän unohti tyystin missä oli, ja kun Zoey lopulta korahteli arvokkaasti siihen malliin, että häneen oli pakko kiinnittää huomionsa, Gillianista tuntui ikävästi kuin hän olisi palannut huimalta matkalta aivan yhtäkkiseltään takaisin ruokapöydän ääreen. Hänen kasvojaan kuumotti kauttaaltaan ja häntä hymyilytti kamalasti, vaikka äidin tuiman tärkeilevä ilme sai sen pian hieman hyytymään.
”No niin, Gillianne”, äiti sanoi viileästi siemaillen konjakilla terästettyä mokkaa pikkurilli hienostuneesti pystyssä, ”olet ollut epäkohtelias. Keskittymisesi on ollut hyvin yksipuolista tämän ruokailun ajan.” Gillian punastui. ”Et ole keskustellut rouva ja herra von Zughtin kanssa laisinkaan.” Gillian laski nolona katseensa.
”Anteeksi, meillä oli niin makeat jutut. Hurmaava nuori nainen, kerta kaikkiaan”, Wolfgang sanoi vilpittömästi, ja Gillian tunsi punastuvansa yhä syvemmin ja valuvansa hieman tuolillaan. Hän huomasi ylevän rouvan katselevan häntä taas, samalla lailla tarkkaillen kuin aiemmin, ja se vaivasi häntä. Hän olisi halunnut jatkaa luisuntaa alas lattialle pöydän alle saakka, piiloon kaikilta noilta häntä tarkastelevilta katseilta. Hänen oli ollut yllättävän helppoa jutella Wolfgangin kanssa; itse asiassa hän ei ollut koskaan ennen kokenut sellaista täysin mennessään vievää virtausta jonkun kanssa keskustellessaan; mutta nyt, kun hänen olisi pitänyt puhua tämän pelottavan pariskunnan kanssa, hän meni jälleen lukkoon.
”Kerrohan hieman itsestäsi”, herra von Zught sanoi rouvan irrottamatta tummien silmiensä tuijotusta Gillianista.
Gillian ei kyennyt sanomaan mitään. Aivan kuin hänen kielensä olisi kadonnut. Hän istui siinä pitkään täysin vaiti katsoen käsiään.
”Gillianne!” Zoey Waves tiuskaisi hiljaa pöyristyneeseen, moittivaan sävyyn. Gillian vilkaisi Wolfgangiin, joka maisteli leivonnaistaan rauhallisena iskien vähän silmää, ja hänen tyynen seesteinen läsnäolonsa valoi Gillianiin urheutta.
”Minä…”, hän aloitti, ”minä…”, hän laski katseen lautaseensa, ”minä ratsastan”, hän sitten sanoi ensimmäisen mieleensä tulleen asian. Hän ajatteli taas Linkaa ja sen ajatuksen helpotus lievitti hänen ahdistunutta oloaan. ”Minulla on oma hevonen.” Sen sanottuaan, hän kohotti päätään ja katsoi Ralphiin, joka hymyili aivan pikkuriikkisen lasinsa takaa.
”Sysimusta, kiharahäntäinen?”
”N-niin”, Gillian sanoi hämmästyneenä, kun herra von Zught oli osunut kuvauksellaan juuri oikeaan. ”Sen nimi on Linka.”
”Näimme taulun, joka esitti sinua ja mustaa hevosta”, herra von Zught sanoi. ”Sangen vaikuttava.”
”Siitä näki selvästi, että olit käyttänyt siihen paljon tunnetta ja aikaa”, Wolfgang nyökkäsi ja hymyili Gillianille sydämellisesti. Gillian tunsi kasvonlihastensa hymyilevän takaisin.
”Missä sinä käyt ratsastamassa?” rouva von Zught sitten kysyi yllättäen. Rouva puhui ensimmäistä kertaa niin, että Gillian kuuli: tämä oli ollut suurimmaksi osaksi ylvään hiljainen ja, vaikka oli kai osallistunut pöytäkeskusteluihin, Gillian oli ollut niin Wolfgangin lumoissa, ettei ollut kiinnittänyt mihinkään muuhun mitään huomiota. Rouva von Zughtin ääni oli täyteläinen ja matala, vähän rahiseva. Siinä oli kummalla tavalla tuttu sointi.
Gillian mietti pienen hetken. Pitäisikö hänen sanoa ’perhetuttavien’ luona? Vai ’sukulaisten’? Centerit olivat sukulaisia, mutta äiti ei todennäköisesti haluaisi sen tulevan ilmi, ja taas toisaalta pelkkä ’tutuilla’ kuulosti aivan liian tunteettomalta…
”Tuolla noin… yhdellä hevostilalla…”
”Voisitko näyttää hevosesi meille?”
Mitä? Gillian ällistyi niin, että osasi vain tuijottaa. Rouva von Zught katseli häntä älykkäillä silmillään, pitkät sormet kevyesti puristaen pitkävartista juomalasia. Gillian vilkaisi vaistomaisesti äitiinsä: Zoey oli varmasti järkyttynyt ja sanoisi heti, ettei se missään nimessä tulisi kysymykseenkään tai olisi edes mahdollista; että tilalliset olivat vain etäisiä tuttuja ja siellä haisi ja vaatteet likaantuisivat ja…
Zoey Waves laski haarukan ja veitsen huolellisesti aseteilleen, ja vaikka hänen ilmeensä oli jäykkä, hän sanoi koruttomasti: ”Sinulle esitettiin kysymys, Gillianne, ole hyvä ja vastaa siihen.”
”Mutta…”
”Minusta se on loistava ajatus”, Wolfgang sanoi intoutuneena, ”on upeaa päästä näkemään juuri ne paikat, jotka ovat innostaneet taiteilijoita parhaimpiin töihinsä. Niistä voi usein ammentaa itselleenkin uutta inspiraatiota.”
Gillian oli täysin mykistynyt. Hän istui aloillaan suu auki kuin kala. Vihjasiko äiti, että hänen pitäisi suostua, vaikka eihän tämä tietenkään missään nimessä sellaista haluaisi? Että Gillianko veisi tämän pelottavan, ulkomaalaisen ja hurjan hienostuneen pariskunnan käymään talleilla?
”Kyllä se varmasti sopii”, Ralph Waves vastasi Gillianin puolesta. ”Von Zughtit viipyvät täällä viikonlopun yli. Gillian on todennäköisesti joka tapauksessa huomenna menossa Centereille juhlistamaan syntymäpäiväänsä, etkö olekin?”
”O-olen”, Gillian henkäisi. Kun kukaan muu ei sitä huomannut, isä vinkkasi hänelle aivan pienesti silmää.
Päivällisen jälkeen Wolfgang pyysi Gilliania iltakävelylle Crittlinin rannalle ihmettelemään vuoristoseudulla asuvien silmissä kummallisen hassunkurisia venetaloja, mikä sopi Gillianille paremmin kuin hyvin, ja hän lähti oikein mielellään mahdottoman mukavan miehen matkaan jatkamaan syväluotaavaa keskustelua paitsi taiteesta ja taidehistoriasta, myös filosofiasta ja ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta: siitä henkisestä elämän puolesta, johon oikein kukaan ei koskaan halunnut kunnolla syventyä hänen kanssaan. Kun he puolitoistatuntia myöhemmin tulivat takaisin viileästä säästä virkistyneinä, Boulice odotti valmiina eteisessä Gillianin puhelin kädessään.
”Gillian-neiti”, taloudenhoitajatar sanoi, ”tämä on soinut alinomaa siitä lähtien, kun lähditte ulos. Olkaa hyvä ja ottakaa puhelut vastaan, tai hermostutatte äitinne.”
Gillian antoi takkinsa Boulicelle vaihtokauppana kännykästä.
”Innokkaiden ystävien ja ihailijoiden synttäritoivotuksia?” Wolfgang kysyi hyväntuulisesti ja laittoi ihan itse omat vaatteensa pois välittämättä Boulicen tyrkyllä olevista käsivarsista.
”Niin kai sitten…” Gillian hymyili vienosti. Hän katsoi soittajien nimiä. Monta puhelua Alexiinalta. Erikoista… Vastaajaan oli tullut myös yksi viesti. Gillian tunsi epäluulon ja huolen tulon jo, kun nosti kännykän korvalleen, painoi numeroa yksi ja kuunteli automaattivastaajan teknisen äänen jälkeen, kuinka kuului hento piippaus, ja sitten niin äärimmäisen totinen Alexiinan ääni, että se säikäytti Gillianin pahanpäiväisesti. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän sai huonoja uutisia Alexiinalta puhelinviestissä.
”Gillian”, Alexiinan vakava ääni sanoi. Ei onnentoivotuksia. ”Yritin soittaa. Jotain ikävää tapahtui… sinun olisi hyvä tulla tallille niin pian kuin suinkin. Asia koskee Linkaa…”
*
Siitä päivästä ei myöhemmin jäisi Gillianille mieleen juuri mitään. Yksityiskohtaiset keskustelut Wolfgangin kanssa pyyhkiytyivät pois, niin kuin hävisivät mielestä myös täytekakun maku ja sen korea ulkomuoto… Kaikki tapahtui epätodellisessa usvassa, kuin kangastuksessa, joka jälkeenpäin tuntui pelkältä harhalta. Eihän Linka mitenkään ollut voinut noin vain kuolla. Hänen hevosensa. Hänen ainokainen hevosensa, jonka oli juuri sinä päivänä saanut virallisesti ikiomakseen, muka olisi juuri sinä samaisena päivänä, Gillianin syntymäpäivänä, päättänyt noin vain potkaista tyhjää. Hän ei uskonut sitä Alexiinan todetessa tapahtuneen vastaajaviestissä. Hän ei uskonut sitä soittaessaan tälle heti perään ja Alexiinan vahvistaessa asian vielä suoraan puhelimitse. Eikä hän uskonut sitä, kun Boulice vielä sinä iltana vastoin äidin pahennusta, ajoi hänet sekä Wolfgangin ja rouva ja herra von Zughtin Orange Woodiin, missä tarha, jossa Linka normaalisti maleksi, oli yhtä mustaa hevosta tyhjempi. Ja hän kiisti sen vielä silloinkin, kun Kitty tuli jostain ja halasi häntä lujasti.
”Missä Linka on?” Gillian kysyi ontosti. Tyhjyys kaikui hänen sisuksissaan. Kitty niiskaisi ja osoitti olkansa yli. Kentälle. Mutta Gillian ei mennytkään sinne. Hän ei halunnut nähdä, mitä muurin takana olisi. Makaisiko hänen rakas, rakas hevosensa elottomana ruhona jäisessä hiekassa?
Kitty pudisteli epätoivoisena päätään ja huomasi sitten von Zughtit. ”Gills… keitä… keitä noi on?”
Gillian ei voinut vastata. Hän räpytteli hurjasti silmiään ja monikulmainen pala kipristeli hänen kurkussaan. Oliko tänään todellakin hänen syntymäpäivänsä? Ei siltä tuntunut… Päivän tapahtumat olisivat yhtä hyvin voineet olla viime viikolta, edelliskuulta. Tai toisen elämästä. Kitty taputti häntä myötätuntoisesti hartialle. Gillian seisoi siinä missä seisoi, ja antoi kyyneltensä valua äänettöminä molemmille poskille.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 25, 2017 14:00:50 GMT
Treasure 23.2.2016
Moto kyykisteli ringin sisäpuolella. Pari metriä hänen edessään maassa oli omena. Muutama metri omenasta edempänä seisoi talvikarvainen, vähän likainen, mutta elinvoimaa uhkuva palomino, joka sieraimet suurina hengitti pakkasilmaan höyrypilviä.
Charlotte seisoi hiljaa aidan takana tarkkailemassa. Moto ei näyttänyt tekevän oikein mitään; hän oli vain aloillaan ja piti katseen suunnattuna maahan. Inferno puhisi itsekseen ja silmäili miestä epäluuloisesti, ihmetellen, muttei hyökkinyt tai muutoin uhonnut. Charlottekin oli sangen keskittyneen näköinen.
”Moto on ollut tuolla jo puoli tuntia”, hän sanoi Gillianille, joka saapui paikalle katselemaan. ”Ei ole liikkunut tai tehnyt mitään sen jälkeen, kun laittoi tuon omenan tuohon.”
”Inferno ei näytä vihaiselta”, Gillian arvioi.
”Ei enää, mutta kyllä se äkäinen oli aluksi. Luimi ja yritti näykkimällä ajaa Motoa pois, mutta hän ei välittänyt. Nyt sitten se jäi tuonne toiselle puolelle vain mulkoilemaan häntä.”
”Oletko koskaan miettinyt, miksi se on niin aggressiivinen?” Gillian kuiskutti. ”Tai siis… ne kasvoivat eläinklinikalla ja –hoitolassa, mutta mitä kummaa niille siellä tehtiin, että siitä tuli noin kiukkuinen? Oletko pohtinut…?”
Charlotte ei vastannut, mutta näytti kyllä miettivän huomautusta.
”Jos se vain on sellainen”, hän lopulta sanoi. ”Raivopää.”
”Ei kukaan hevonen synny sellaisena.”
Inferno pärskähti ja heilautti vähän päätään.
”Koska teillä on seuraava tunti?” Gillian kysyi Charlottelta – hän tarkoitti tietysti elämänoppitunteja, joita Moto piti Lottelle.
”Pian, kuulemma. Niitä ei olekaan ollut vähään aikaan.”
Tytöt seisoivat liikkumatta, jotta eivät häiritsisi, ja katselivat vielä jonkin aikaa, kunnes hevonen yllättäen, hyvin pitkään mietittyään, otti muutaman askelen omenaa kohti. Se nyökytteli päätään ja hamuili huulillaan ilmaa selvästi niin, että mieli teki kovasti, mutta kohta se jo kuitenkin muutti mieltään ja kääntyi taas poispäin. Moto nousi lopulta ylös ja tuli ulos ringistä. Hän sulki haan, mutta näytti tyytyväiseltä, vaikka oli vaikuttanut siltä, ettei oikein mitään edistystä ollut äsken tapahtunut. Inferno ei ollut hakenut omenaa.
”Hei, Gillian”, musta mies tervehti, mutta ennen kuin Gillian ehti kuin vain ähkäistä, Charlotte sanoi pettyneenä: ”Miksi lopetit jo nyt? Se oli niin lähellä! Inferno melkein tuli jo luo.”
Moto hymyili, muttei vastannut.
”Miten sinulla on mennyt?” hän kysäisi Gillianilta, joka laski katseensa ja hamuili toisen käden lapasella peukaloaan.
”Ihan… hyvin…”
Gillian yllättyi, kun Moto käveli hänen luokseen ja tuli niin liki, että kietoi isot kätensä hänen ympärilleen. Pitkän aikaa he vain halasivat talvisessa maisemassa. Charlotte seisoi sivussa ja odotti hivenen kiusaantuneena. Gillianin valtasi lämmin ja turvallinen olo, kun hän haistoi Motosta lähtevän heinäisen ja kukkaisen tuoksun. Halaus kesti pitkään, ehkä kokonaisen minuutin. Gillian tajusi, että hänellä oli ollut suunnaton halipula. Tunteenvoima sai hänet melkein nyyhkyttämään, vaikka hän hoki mielessään itselleen: Älä nyt itke, älä aloita taas, ei… Kuitenkin, kyynelet kirposivat itsepintaisesti silmäkulmiin.
Kohta Gillian huomasi jo itkevänsä, eikä Moto päästänyt hänestä irti. Charlotte näytti vaivaantuvan entisestään ja lähti hiljalleen peruuttamaan poispäin, jättäen heidät kahden, mumisten mennessään jotain Shalian harjaamisesta.
Gillian itki kuin hänen sydämensä olisi pakahtumaisillaan eikä jaksanut siitä kiusaantua; Moto ei sanonut mitään, piti vain häntä tukevasti ja lohduttavasti itseään vasten. Gillianin itkeminen ei tuntunut suoranaisesti tuskalta eikä surulta; se oli lohduttomuutta ja uupumusta.
Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen hän lopulta nikotellen pakotti itsensä kokoon ja pyyhki hätäisesti nenäänsä tumppuunsa. Moto taikoi hänelle hetkessä paperia monitaskuisen takkinsa kätköistä ja Gillian pyyhki niihin kosteat kasvonsa.
”Parempi?”
Gillian nyökkäsi ja paineli silmiään. Pieni itkukohtaus ja suuri halaus olivat todellakin auttaneet ja olo oli jo paljon rauhallisempi, parempi. Moto käänsi hänet ystävällisesti harteista ja ohjasi takaisin pyörötarhan aidalle katselemaan Infernoa. Ori tarkkaili heitä sivusilmällään, kuoputtaen jalallaan lunta toisessa päässä.
”Mitä sinä luulet, miksi tämä hevonen on aggressiivinen?” kysyi Moto ja hänen hymystään Gillian tajusi, että tämä oli kuullut heidät äsken keskustelemassa aidalla Infernosta.
”Minä…” Gillian tarkkaili hevosta huolestuneena: se ei näennäisesti välittänyt heistä, mutta toinen korva oli kokoajan heidän suuntaansa. Sen häntä oli takkuinen, mutta kunnon setvityksellä ja harjauksella olisi varmasti kaunis hulmuavan kermanvalkoinen. Yrityksiä sukia ja pitää sitä puhtaana ei enää juuri tehty, sillä se tuntui stressaavan hevosta tavattomasti. Keltaisessa karvassa olikin tuppomaisia kohtia kasaan mennyttä irtokarvaa. Puolivilli harja heilahteli Infernon liikahdellessa; sekin oli epätasainen ja suttuisen näköinen. Mutta silmät – ne hevosella olivat kirkkaat ja syvän tummat. Ne näyttivät suorastaan viisailta, ja yhtäkkiä Gillian epäili oliko hevonen sittenkään niin hullu kuin antoi käytöksellään ymmärtää. ”En osaa sanoa.”
Moto ei painostanut häntä tai näyttänyt olettavan, että hän olisikaan tiennyt. Sen sijaan hän laski ison kätensä Gillianin hartialle hetkeksi ja sanomatta sanaakaan, lähti kävelemään pois. Hämmentynyt Gillian vilkaisi olkansa yli miehen menoa, kun tämä kiersi kisakatsomon takaa kohti hiekkatarhoja. Yksikseen jäänyt Gillian kääntyi taas Infernoon päin ja mietti kuumeisesti olisiko hänen pitänyt sanoa Motolle rasiasta. Hän vilkaisi tuulimyllymäelle. Toisaalta, isoäiti oli selvästi sanonut: Pidä se piilossa! Mutta miksi?
Gillian päätti, että hänen olisi kysyttävä siitä Emilyltä uudelleen.
*
”Rasia, kultaseni?” Emily näytti hajamieliseltä puuhatessaan kanalassa, vaihtamassa likaisia olkia uusiin puhtaisiin. Uniset kanat tuhisivat orsilla ja kopeissaan, muutaman nappisilmän tarkastellessa hermostunutta Gilliania, joka seisoi kanalan ovella ja häpisteli taas lapasiaan.
”Niin… sellainen punainen vanha, jonka näytin sairaalassa… etkö—etkö muista?”
Emily oli selkä häneen päin, kyykyssä lattialla haromassa olkia pussiin.
”Voi voi, kultaseni, en taida muistaa juuri mitään siitä kamalasta ajasta. Olin kovin väsynyt ja tokkurainen.”
”Niin…”, Gillian myönsi hiljaa. ”Jos minä… jos minä näytän sen sinulle uudestaan? Sinä sanoit, että minun pitäisi pitää se piilossa. Ehkä muistat ja tunnistat sen taas, jos minä—”
Isoäiti oli noussut seisomaan yllättävän vetreästi. Hän ei vieläkään kääntynyt Gillianiin päin, jotta tämä olisi nähnyt isoäidin kasvot.
”Nyt ei taida olla hyvä hetki, Gillian… olen hieman kiireinen.”
”Mutta—” Gillian aloitti, sillä eihän rasian näyttämiseen menisi kuin hetki.
”Minun täytyy mennä kaupungille asioille. Olisitko ystävällinen, kultaseni, ja veisit tämän pussin mennessäsi?” Isoäidin sävy ei ollut ollenkaan niin hunajainen ja hajamielinen; siinä oli terävähkö särmä, jonka hämmentämänä Gillian ei osannut sanoa vastaan. Niinpä hän masentuneena otti olkipussin ja jätti Emilyn rauhaan, sillä sitä isoäiti ilmeisesti halusi – ei halunnut, että häntä vaivattaisiin tuolla kummallisella, salaperäisellä rasialla.
Gillian kiipesi yläkertaan ja meni huoneeseen, joka Centereillä oli kuin hänen omansa. Hän käveli valkoisen työpöydän ääreen ja avasi avaimella, jota piti kynäpurkissaan, lipaston laatikon. Sen sisällä oli hänen tarokkikorttinsa, ametistikiviä, pieni valokuva isoäidistään Lilystä—Emilyn kaksoissisaresta—ja laatikoston perällä arvokkaan oloinen punakultainen metallirasia. Gillian ei ollut uskaltanut uskoa tärkeimpiä aarteitaan kotona huoneeseensa, sillä tiesi Boulicen pääsevän käsiksi mihin tahansa. Hän ei olisi yhtään ihmetellyt, vaikka taloudenhoitajatar olisi aika-ajoin lukenut hänen päiväkirjaansa ja kielinyt siitä Gillianin äidille. Tyn urkittua sitä salaa, Gillian oli havahtunut ja tuonut päiväkirjansakin turvaan Centereille.
Hän nosti varovaisesti painavan rasian käsiinsä ja ravisti sitä hellästi. Jotain helisevää hölskyi sen sisässä. Mitä kummaa se voisi olla?
Timantteja?
Ei kai sentään… Peläten, että saattaisi todella pidellä käsissään jotain aarrearkun arvoista, hän laittoi varovaisesti rasian takaisin laatikkoon, sulki sen, lukitsi ja tiputti avaimen kynäpurkkiin.
*
Tallissa Charlotte varusti juuri Shaliaa käytävällä. Tamma oli samannäköinen kuin aina, mutta Lotte väitti kivenkovaan, että Shalia oli jo pyöristynyt. Hän tuntui olevan hurjan innoissaan hevosensa tulevasta varsasta, ja niin tuntui olevan eräs toinenkin — Billy oli useampaankin kertaan kysynyt mitä Yvonne oli sanonut tiineystarkastuskäynneillään, ja itse arvioinut Shalian vatsan kokoa.
”Gilly”, Charlotte sanoi varovaisesti kuin arvioiden näkyisikö Gillianin kasvoilla merkkejä uudesta itkupurskahduksesta—Gilliania vähän nolotti—, ”haluatko lähteä seuraksi maastoon?”
Gillian pysähtyi käytävälle ja mietti hetken. Linka oli Alexiinan ehdotuksesta levossa, sillä sen kunto tai mieliala ei näyttänyt kohentuneen. Alexiina arveli, että jos Linka saisi rauhallista tarha-aikaa ja lomaa, se piristyisi ajanoloon. Linkahan oli normaalisti aktiivinen ja liikunnallinen hevonen, joten moinen vetämättömyys oli sille epänormaalia. Hassua kyllä, yhtäkään uutta ostajaehdokasta ei ollut hetkeen näkynyt, ja Gillian mietti oliko Alexiina kuitenkin tehnyt jotain asian suhteen.
”Ky-kyllä se kai käy. Mutta Linka…”
”Kitty säätää jotain tuvassa, käy kysymässä siltä, mikä hevonen kaipaa liikuntaa.”
Gillian meni tallitupaan, eräänlaiseen eteiseen, joka oli talliremontin yhteydessä rakennettu. Kitty oli tosiaan siellä seisomassa sohvan päällä ja näemmä järjesteli hevostietokirjoja, pokaaleja sekä valokuva-albumeita hyllyille ihmisten katseltavaksi. Kitty ehdotti, että Gillian ottaisi African, ja niinpä hän käveli pihaton luo sanottuaan asiasta ensin Lottelle.
”Zack ratsasti Africalla eilen”, sanoi Charlotte, kun he ylittivät autotien toisen puolen pientareelle ja lähtivät kapuamaan lumista mäkeä kohti metsää. ”Yritettiin saada Tytäkin, mutta sitten äiti sotki kuvioita.”
”Tytä?” Gillian nielaisi. Hän ei ollut jutellut tytön kanssa sitten sen jälkeen, kun oli jouluksi jättänyt hänelle maalaamansa taulun ja sen mukana kirjeen, jossa halusi rehellisesti kertoa epämiellyttävästä olostaan tämän seurassa. Ilmeisesti Ty oli siitä loukkaantunut, sillä ei ollut tullut puhumaan hänelle enää koulussa. ”Oliko hän täällä eilen?”
”Joo, bändiä varten. Kun aletaan harjoittelemaan aktiivisemmin, niin hän tulee olemaan varmaan useammin. Kyllä minä vielä sen ratsastamaan laitan!”
”Onko… vaikuttiko hän… tai siis”, Gillian mietti miten oikein asian muotoilisi, ”onko hän sanonut mitään, että olisi… olisi minulle vihainen?”
”Vihainen? Sinulle?” Charlotte kääntyi satulassa katsoakseen kummissaan taakseen Gillianiin. ”Miksi hitossa Ty olisi sinulle jostain vihainen?”
”Kunhan ajattelin.”
”Tehän olitte hyvää pataa. Vai?”
Gillian nipisti huulensa yhteen. Charlotte katseli häntä hetken, kunnes taas suoristautui. ”Ei, ei mistään sellaisesta ollut puhetta.”
He kiersivät tuuheiden kuusenoksien ohi, etteivät saisi niistä lumiryöppyä niskaansa. Gillian haroi hajamielisesti sormillaan African ihanaa kiharaista karvaa.
”Hei muuten”, sanoi Lotte jonkin ajan kuluttua, kun he ratsastivat taas rinnakkain. Hän madalsi jostain syystä ääntään, vaikka he olivat talvisessa metsässä yksin. ”Oletko kuullut vielä niitä kuiskauksia?”
Rasia pompahti taas heti Gillianin mieleen.
”En ole”, hän sanoi. Pienen hetken hän mietti, jos uskoutuisi löydöstään, mutta Charlotte puhui jo: ”En minäkään ole enää nähnyt mitään epätavallista. Paranormaalia siis. Mummin tapaus oli tietysti outo, mutta noin muuten… Mitä luulet, voidaankohan me taas elää normaalia elämää?”
Gillian naurahti pakostakin. Hän ei muuta halunnutkaan, kuin elää normaalia elämää.
”Vaikka toisaalta”, jatkoi Charlotte ja nojasi taakse satulassaan, ”kävisihän se varmaan aika tylsäksi.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 2, 2017 13:39:39 GMT
Box 15.2.2016
”Tiedättekö mitä minä ajattelin ensimmäiseksi? Että miten selviämme kotitöistä ilman Emilyä!” Alexiina naurahti tukkoisesti ja työnsi vapisevat kätensä reisien väliin. Charlotte tai Billy kumpikaan ei vastannut. He istuivat sairaalan käytävällä kiireisen henkilökunnan suhahdellessa ohitseen. Raicy ravasi yksikseen kauempana edestakaisin. Kitty oli joutunut jäämään tallille, Thomas Jordan jatkoi talkooryhmän ohjausta ja Tomford oli luvannut vahtia Oliveria. Gillianille, joka ei ollut tänään ollut Orange Woodissa, Alexiina oli lähettänyt tekstiviestin: ”Emily sai sydänkohtauksen ja tuotiin Cherriniin keskussairaalaan. Emme tiedä vielä tilanteesta. Kerron heti, kun pääsemme katsomaan mummia.”
Ovet avautuivat ja sulkeutuivat. Yhdestä huoneesta kuului piippailuja, toisesta vetistä yskää lääkärin sieltä poistuessa. Hoitaja työnsi potilasta rullatuolissa heidän edestään.
”Vihaan sairaaloita!” Charlotte puuskahti. Kyynelet kirposivat hänen silmistään, kun kasvot vääntyivät syvään ahdinkoon ja inhoon. ”Vihaan, vihaan, vihaan…!”
”En minäkään tykkää täällä olla.” Alexiina katsoi avuttomana kumpaankin suuntaan käytävällä. Raicy ravaili edelleen ja käveli melkein erään hoitajan kumoon. Hän yritti istuutua, mutta nousi pian taas kävelemään levottomana. ”Taidan hakea kahvia… Otatteko te?” Alexiina kysyi ponnistaessaan seisaalleen. Ei hän edes juonut kahvia, kunhan todennäköisesti halusi jotain tekemistä istumisen ja hermostuttavan odottelun sijaan. Charlotte pudisti päätään, mutta Billy nyökkäsi. Alexiina sipaisi Charlotten leukaa mennessään ohi.
Billy ja Charlotte istuivat pitkään vaiti molempien tuijotellessa lattian ruutukuviointeja.
”Toivottavasti kaikki paperiasiat on nyt selvitetty”, Billy sanoi sitten karkeasti. ”Etteivät Raicy ja Alexiina menetä tilaa.”
Charlotte, jonka kasvot lepäsivät kämmenten välissä, kohottautui istumaan suorempaan. Billy leikitteli ikävänä puhelimellaan, pyöritteli sitä ympäri sormissaan. ”Jos Emilyn aika on tullut… asiat muuttuvat. Isä voi vain tulla ja laillisesti vaatia kaiken itselleen…”
Charlotte ponkaisi ylös penkistä.
”Ei mummi vielä ole kuollut!”
”Lotte!” Ahdistunut huudahdus kiri kauempaa; Gillian juoksi punaiset kiharat valtoimenaan sairaalan käytävää heitä kohti tuskaisen näköisenä. Hän syöksyi suoraan Charlotten kaulaan nyyhkyttäen lohduttomasti. Terävän korkojen kopinan saattelemana Zoey Waves asteli rivakasti, mutta ylenkatseellisesti hänen jäljessään.
Gillian rusensi Charlottea niin, että tämän oli vaikea hengittää. Lopulta tämä päästi hänet irti ja Charlotte henkäisi huojentuneena.
”Oletteko—oletteko jo kuulleet isoäidistä?” Gillian kysyi kyynelsilmin.
”Ei vielä, ollaan odotettu jo tunteja.”
”Tajuatteko mikä päivä tänään on?” huohotti Gillian raskaasti. ”En saa sitä mielestäni. Tänään on viidestoista päivä!”
Billy, joka istui toljottaen poissaolevana kenkiään, katsahti heihin.
”Mitä sitten?” sanoi Charlotte.
”Tuulimylly paloi tasan kuukausi sitten, isoäidin syntymäpäivänä, viidestoista päivä!” Gillian näytti niin järkyttyneeltä, niin kauhistuneelta tästä seikasta, että Charlotte työnsi hänet istumaan penkkiin, josta oli itse juuri noussut.
”En kestä enää yhtään… tällaisia katastrofeja… en kestä—ihan totta! Minä… minä…”, Gillian vapisi kauttaaltaan, pidätellen turhaan kyyneliä ja purren lujaa kynsiään. Charlotte huomasi tämän kynsinauhojen vuotavan jo verta ja painoi lempeästi kädellään Gillianin oman käden irti suusta.
”Sattumaa”, Billy tuhahti, mutta Gillian pudisteli päätään silmät selällään.
”Joo, älä nyt tuollaisia mieti”, Charlottekin sanoi. ”Istu siinä ja ööh… minä haen sinulle vaikka vettä. Lohduta häntä”, hän kuiskasi käskevästi Billylle Gillianin nyyhkeen sekaan. Charlotten mentyä, Billy istui jonkin aikaa jäykistyneenä, mutta hänen ei tarvinnutkaan tehdä itse mitään: Gillian kellahti poikaa vasten vollottaen antaumuksella.
Alexiina tuli takaisin mukanaan molemmissa käsissä pahvinen kahvimuki.
”Älähän nyt, Gillian”, hän sanoi, kun Billy yritti kurkottaa tytön rehevän tukkapehkon takaa kahviinsa. ”Jos se olisi huonoja uutisia, olisimme jo kuulleet siitä.”
”Hänestä tässä on mukana taikauskoa”, sanoi Billy, ”kun myllykin paloi viidestoista päivä.”
”Katsos… niin muuten taisi. Ah…” Alexiina huomasi Zoeyn kävelevän häntä kohti. Ilmeisesti Raicystä ei ollut irronnut tarpeeksi tyydyttäviä vastauksia hänen tivaamiseensa. Alexiina nousi seisomaan ja äidit siirtyivät sivummalle keskustelemaan. Gillian yritti parhaansa saadakseen itsensä kasaan. Hän tunsi raskaan painon takkinsa toisessa taskussa, ja vaikka Billy ehdotti, että hän riisuisi lämpimän toppatakin yltään, Gillian kieltäytyi. Hän puristi tiukasti kättään taskun ympärillä.
Charlotte toi Gillianille muovimukillisen vettä sekä paperia, joihin niistää nenänsä. Gillian pyyhki turvonneita punaisia silmiään ja niiskutti nenä tukossa.
”Mistä… miten se ta-tapahtui?” hän kysyi. ”Sydänkohtaus. Saiko hän sen vain yhtäkkiä vai…?”
”Isä löysi hänet. Mummi oli tuupertunut talon taa puutarhaan.”
Gillian haukkoi henkeään. ”Lumeen?! Hän… hän olisi voinut paleltua!”
”Joo, mutta et ole edes kuullut ihmeellisintä”, Charlotte sanoi äkkiä omituisena. ”Tuo sama päivä, se on jo jotain, mutta entäs, kun isän tuulimyllyltä haki Oliver? Yksin?”
Gillian tapitti ihmeissään.
”Oli siinä Jujekin”, Billy korjasi.
Charlotte kohautti vähän. ”No, koira on koira, Juje seurasi tietysti Oliveria.”
”Koirat vaistoavat tällaisia juttuja!” Billy väitti. ”Ne voivat haistaa omistajastaan syövänkin, ja ne taatusti voivat ennakoida sydänkohtauksen tulon. Juje pelasti Emilyn hengen etsimällä jonkun aikuisen paikalle!”
”Mutta Oliver taapersi myllymäelle kuitenkin yksin! Se on alle kaksi vee!”
”Kysymys kuuluu, miksi Oliver oli yksin”, sanoi Billy ja tiirasi Charlottea. ”Hmm…?”
”Mitä ’hmm’? En minä ollut hänestä vastuussa, en ollut edes kotona. Oliver oli varmaan mummin kanssa ulkona, kun se tapahtui.”
”Oi, älkää riidelkö”, Gillian parahti. Häntä alkoi taas itkettää; kaikki oli vain niin loppumattoman kauhistuttavan kamalaa!
”Ei me riidellä”, Charlotte ja Billy töksäyttivät yhteen ääneen.
”Me keskustellaan kiihtyneesti tapahtuneesta.”
”Silti…”, Gillian vaikeroi.
”Näin ei varmaan saisi sanoa… mutta minusta on jossain määrin myös jännittävää, kun koko ajan tapahtuu jotain… outoja...”, virkkoi Charlotte hiljaa, vaikkakin vakavana.
Gillian voihkaisi kärsien, ja Billy katsoi Charlottea moittien.
”Miten äitisi oikein ajoi sinut tänne asti?” Charlotte vaihtoi sitten puheenaihetta. Zoey Waves keskusteli edelleen Alexiinan kanssa. Billy taputteli ilmeisesti rauhoitellakseen Gillianin reittä toisella kädellään ja hörppi kahvia toisella.
”Boulice meidät toi”, Gillian sanoi ja niisti nenänsä. ”Kyllä äiti Emilystä välittää.”
”Mutta sinusta ei? Tuo nainen juuri on syypää Linkan myyntiin! Ja muistatko, kun pelastimme sinut hänen talostaan?”
”Ehkä nyt ei ole hyvä aika”, Billy tokaisi, kun Gillian ei saanut kurkkuaan auki. Hänellä oli paha olla. Jonkin ajan kuluttua Zoeyn hävittyä jonnekin, Alexiina riensi nuorten luo.
”Pääsemme katsomaan mummia, tulkaa!”
He nousivat heti ylös ja seurasivat perässä.
”Minne äiti meni?”
”Etsimään johtavaa lääkäriä Raicyn kanssa”, Alexiina sanoi. Eräs hoitaja johdatti heidät käytävää ja sitten toista käytävää ja sitten huoneesta sisään. Huone oli karu ja täynnä letkuja ja laitteita. Charlotte näytti ahdistuneelta. Kaksi hoitajaa tarkasteli ja sääti vempaimia sekä tippapussia vuoteen äärellä, jossa joku makasi silmät levollisesti ummistettuina.
”Voi, Emily…” Alexiina tuli sängyn viereen ja tarttui kurttuiseen pieneen käteen, joka lepäsi peitolla. Kaikki muut kerääntyivät rinkiin siihen ympärille. Hoitajat poistuivat jotain sanottuaan, Gillian ei kuunnellut. Hän tuskin kykeni katsomaan isoäitiä, joka näytti niin harmaalta, heiveröiseltä ja hauraalta. Kyynelet nousivat taas hänen silmiinsä ja ne kirvelsivät.
Kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Emily hengitti rahisten; hänellä oli happimaski kasvoillaan. Hän vaikutti nukkuvan. Ilme oli tyyni, joten ainakaan hän ei ollut kivuissa. Niin Gillian ainakin halusi toivoa. Oliko sydänkohtaus kivulias? Oli varmasti…
Muutkin niiskuttelivat hiljaa ja sivelivät poskiaan. Odotuksen kireys ja epävarmuus tuntui nyt laukeavan, kun he olivat päässeet näkemään Emilyn ja tapahtuma konkretisoitui kaikkien silmissä.
”Hän selviää”, Alexiina kuiskasi ja halasi Billyä ja Gilliania toinen käsivarsi toisen ja toinen toisen ympärillä, ”kunhan mitään komplikaatioita ei näin jälkikäteen tapahdu. Varmaahan se täysin ei tietysti ole…”
He eivät halunneet herättää uinuvaa isoäitiä, joten oltuaan vuoteen äärellä vielä tovin, Alexiina lopulta sanoi hiljaa helpottuneemman kuuloisena: ”Jätetään mummi lepäämään. Voimme tulla katsomaan häntä huomenna uudestaan.”
Muut nousivat ja kääntyivät ovelle, mutta Gillian jäi vielä empien.
”Minä… tulen kohta.”
Oven sulkeuduttua muiden mentyä ja hänen jäätyä yksin kahdestaan nukkuvan isoäidin kanssa, Gillian nielaisi. Hän laittoi kätensä taas toppatakin taskuun ja tunnusteli arasti hivellen sen sisältöä. Hän kumartui lähemmäs vuodetta ja kuiskasi tuskin kuuluvasti: ”M-mummi…?”
Hän odotti hermostuneena ja sanoi sitten uudelleen, hitusen kuultavammin: ”Mummi?”
Hänen äänensä värisi.
Emily aukaisi hitaasti silmänsä.
”…Onko se Gillian?” isoäiti sanoi voipuneesti, ääni tukahtuneena ja huurusti hengityksellään happinaamarin.
”O-olen minä”, Gillian henkäisi. ”Anteeksi, että he-herätin…”
”Tyttökulta”, sanoi Emily ilahtuneena ja kurotti hapuillen kädellään Gillianin sormia, joka tarjosi nopeasti kättään lähemmäs. Isoäiti hymyili väsyneesti.
”Kuinka sinä voit?” Gillian kuiskasi.
”…Unettaa niin kovasti…”, mummi mumisi epäselvästi naamarin läpi.
”Mummi?” Gillian sanoi taas ja samalla hän otti lopulta taskustaan esiin vanhan, punakultaisen rasian. ”Mummi, tiedätkö tästä… jotain? Löysin sen tuulimyllystä… lattialautojen alta… se—se ei aukea mitenkään, mutta sen sisässä on jotakin.” Gillian laski varovasti painavan rasian peitolle Emilyn rinnan päälle. Isoäiti tarkensi siihen katsettaan äkkiä enemmän hereillä kuin vain hetki sitten, ja toi kätensä rasialle kosketellen sitä.
”Sanoitko tuulimyllystä?” tämä kähisi, ja Gillian nyökkäsi. Emily kohotti rasiaa nähdäkseen sen paremmin, mutta sitten hän tarjosikin sitä takaisin Gillianille ja näytti äkkiä torjuvalta. Hän puisteleksi päätään ja otsa oli painunut uurteille.
”Et tunnista sitä…?” Gillian kysyi varovasti ja otti rasian syliinsä.
Emily pudisti päätään.
”Olen niin hirveän väsynyt…”, isoäiti sen sijaan pian taas sanoi ja sulki silmänsä sen näköisenä, että aikoisi jatkaa unia.
Gillian oli hieman pettynyt sujauttaessaan aarteen visusti taas takintaskuun. Hän aikoi tehdä lähtöä, nousi seisomaan ja epäröi hetkisen paikoillaan. Mummi lepäsi yhä silmät kiinni, kädet ristissä peitteen päällä.
”No… minä jätän sinut toipumaan”, sanoi Gillian hiljaa ja kääntyi ovelle.
”Pidä se piilossa!” kuului kärähdys hänen takaansa, mutta kun Gillian kääntyi hämmästyneenä katsomaan, isoäiti näytti olevan jo sikeässä unessa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Apr 11, 2017 16:08:50 GMT
Encore 9.2.2016
Kaikenkattavan valkeuden keskeltä ei erottanut milloin taivas alkoi ja mihin loppui maa. Lumisen kentän ainut ratsukko laukkasi laakeita ympyröitä. Hiljaiset hiutaleet laskeutuivat mustan hevosen huiskaavaan harjaan ja häntään, täplittivät sen puuterillaan. Gillian pyyhki omille kasvoilleen sulaneita lumihiutaleita pois märillä kintailla. Alexiina seisoi hänen vierellään tiukanoloisena.
Hevonen laukkasi matalassa muodossa, pää melkein polvissaan. Gillian katseli sen menoa ja tunsi rinnassaan ammottavan aukon, intuitiivisen tunteen siitä, että niin ei kuulunut olla; että joku muu ratsasti hänen hevostaan kuin omaansa.
Ja sydän vihloen hän kuitenkin ajatteli, että näin kaunis talvinen, satumaisen valkoinen päivä olisi kaunis lopetus heidän yhteiselle taipaleelleen, yhteiselle tanssilleen.
Mutta tuossa tanssissa oli riitasointuja. Koreografia ei ollut sellainen kuin piti; liikkeet olivat pois harmoniasta. Gillian näki sen heti, muttei tiennyt huomasiko kukaan muu. Toinen tanssijoista ei ollut siinä mukana täydestä sydämestään. Gillian olisi antanut paljosta, että olisi itse saanut olla mukana, olla se, joka vie esityksen loppuun saakka.
Ja sitten Linka kompuroi jo kolmannen kerran.
Alexiina rypisti huolestuneena otsaansa. Gillian puri huuleensa entistä lujempaa. Tuo toinen nuori nainen kokosi kärsivällisesti ohjat takaisin käteen ja ratsukko vaihtoi suuntaa. Uuden laukannoston aikana Linka näytti jälleen menettävän tasapainonsa: se kiskaisi päänsä alas ja tahti katkesi kesken. Meno näytti vaivalloiselta. Hevonen ei kerta kaikkiaan kantanut itseään, vaan raahusti eteenpäin voimakkaasti etupainoisena. Lopulta ratsastaja näytti väsyvän kannattelemaan käsillä ratsun päätä ja heitti ohjat kokonaan menemään.
Esitys oli ohitse, mutta esirippua ei laskettu. Aplodeja ei satanut.
Ratsastajan ilme oli sekoitus pahoittelua ja pettymystä, kun hän tuli alas satulasta ja ojensi epäröiden ohjat Gillianille, joka otti ne heti vastaan. Linka puuskutti raskaasti, kun Gillian kiirehti silittämään sen poskea.
”Olen pahoillani…”, nainen sanoi Alexiinalle. ”Kiva tamma toki, mutta ei ihan sitä mitä etsin…”
Alexiina saattoi hänet pois kentältä.
Eikä tämä ole hevonen, jonka minä tunnen, ajatteli Gillian katsoessaan apaattista hevostaan.
Hän tuijotti Linkaa suoraan silmiin, siirsi sen otsatukkaa sivuun, ja yritti tulkita noita tummia silmiä, jotka olivat puoliksi kiinni ja väsyneen näköiset. Eläinlääkärin tarkastuksesta huolimatta Linkassa ei ollut todettu mitään fyysistä vikaa. Oli silti päivänselvää, ettei Linka ollut oma itsensä. Charlotte, joka oli ollut haukkana seuraamassa koeratsastuksen päättymistä, jalkautui nyt muurilta. ”’Ei ihan sitä mitä etsin’”, hän matki. ”Hän sanoi etsivänsä lennokasta kouluratsua, joka mielellään olisi näyttävän näköinenkin, jotta sitä voisi käyttää esityksissä! Eikö Linka ole juuri sitä? Mutta en kai saisi rutista, sillä jos hän olisi hoksannut Linkan suuren potentiaalin, niin se olisi mennyttä…” ”Se ei ollut kovin lennokasta”, Gillian sanoi. Ellei lasketa sitä, että Linka oli olla lentää nenilleen useammankin kerran, joka ei laisinkaan kuulunut sen tapoihin... Linka huokaisi raskaasti ja painoi päänsä hänen syliinsä.
”Kunhan vieraat ihmiset lakkaavat tulemasta ratsastelemaan sillä jatkuvasti, se reipastuu taas”, Charlotte sanoi melkein vihaisesti. Kaikki toki tarjosivat tukensa ja sympatiansa Gillianille, mutta kukaan ei aivan niin ponnekkaasti kuin Charlotte. Nyt jo seitsemän ostajaehdokasta selätettyään, he eivät enää aivan yhtä kiinteästi seuranneet tilannetta tai olleet Linkan myynnistä aivan yhtä huolissaan kuin aluksi. Ainoastaan Charlotte oli ottanut Linkan myyntipakon sydämelleen ja tuntui kokevan sen suurena henkilökohtaisena vääryytenä itseään kohtaan. Hän ei jättänyt yhtäkään Linkan koeratsastajaa välistä, vaan halusi omin silmin nähdä heistä jokaisen, vaikka muut olivat jo palanneet takaisin omien murheidensa pariin. Hän piti huolen siitä, että arvosteli Gillianille rankasti heistä kaikki ja vaikutti aina optimistiselta vakuutellessaan hänelle lannistumatta, että Linkaa masensi vain myynti ja Gillianin oma murhe, että kunhan Gillian vain täyttäisi sen yhdeksäntoista ja saisi Linkan kokonaan omiin nimiinsä, kaikki ongelmat ratkeaisivat. Tuo pieni toivonpilkahdus, jota Gillian ei aivan uskaltanut edes kunnolla uskoa, antoi hänelle ajoittain lohtua, ajoittain pelotti, sillä hän pelkäsi toivoa ja taas pettyä. ”Kaksi kuukautta enää. … Kuukausi enää. … Muutama viikko enää”, hoki Charlotte hänelle yhä uudestaan, ja Gillian pakotti itsensä taas kokoon.
Hän keräsi ohjat kokoon.
”Voisin antaa sen rauhoittua pitkien loppukäyntien aikana”, Gillian sanoi, ja Charlotte roikkui avuliaasti toisessa jalustimessa, kun hän nousi ratsaille. ”Minunkin täytyy taas tyyntyä tästä…”
”Mutta hei, me selvittiin taas!” Charlotte käveli takaisin muurille ja jäi siihen katselemaan heitä, kuin vahtikoira valmiina puremaan ketä tahansa nilkkaan, varmistaen, ettei mitään yllättävää enää tapahdu. Gillian haroi Linkan jouhia, kun se löntysteli uraa pitkin kenttää ympäri. Kunpa hän voisi selittää hevoselleen mistä oikein oli kyse…
Hän kohotti katseensa.
Tuulimyllyn rauniot mäenpäällä olivat peittyneet lumeen ja kinostuivat yhä.
Niin kuin isoisä oli kyennyt viestimään hänelle…
Kun hän talutti muutaman kierroksen jälkeen Linkaa takaisin tallille, pihalla seisoi kiiltelevä teräksenharmaa urheiluauto. Gillianin sydän alkoi jyskyttää ja hän hyytyi niille sijoilleen.
”Taas joku ostaja?” Charlotte raivostui. ”Äiti ei sanonut, että niitä on tänään tulossa kaksi!”
Mutta kuristava tunne puristui Gillianin kurkun ympäri. Autosta nousi esiin lyhyt karvalakkinen mies, joka lähti heitä kohti tablettiaan samalla selaten. Charlotte suoristautui kuin kilveksi hieman Gillianin ja Linkan eteen. Gillian puristi ohjia huomaamattaan ja hänen päässään jyskytti vain yksi kauhistunut ajatus: ne ottaisivat Linkan häneltä pois väkisin! Ehkä ostaja oli jo löytynyt muuta kautta…
”Jaah… no niin”, sanoi Ralph Waves ja kohotti vasta heidän edessään katseensa tabletista. Hän pysähtyi epämääräisesti hämmentyneenä huomatessaan puolustusasemiin järjestäytyneen vastaanoton. ”Ajattelin, että varmaan oletkin täällä… missäpä muualla... Äitisi lähetti minut katsomaan, miten hevosenmyynti edistyy.”
Gillian ei sanonut mitään, mutta Charlotte veti keuhkot täyteen ilmaa.
”Kuinka te kehtaatte!” hän äyskähti. ”Se on Gillianin hevonen! Teillä ei ole oikeutta!”
Gillian nielaisi ja piiloutui hevosensa pään taa. Ralph Waves näytti totta kyllä nolostuvan eikä katsonut Charlotteen tai vastannut hänelle. Sen sijaan hän tarkasteli Linkaa kuin mies, joka yrittää esittää ymmärtävänsä jotain taidemaalauksesta, jota hänelle esiteltiin.
”Ja siinähän se sitten on, se hevonen…”
Gillian otti entistäkin kovemmin kiinni Linkan ohjista, kun Ralph katsoi yllättäen sivuttain häneen. Isän kasvoilla oli kumma ilme, jonka edestä Gillian olisi normaalisti laskenut päänsä, mutta Charlotten läsnäolo antoi hänelle voimaa eikä hän madaltanut katsettaan.
”Hmm… jaa jaa”, Ralph sanoi sitten kuin olisi itsekin hämillään. ”Ei ole tullut vielä kauppoja?”
”Vie Linka talliin, minä hoidan tämän”, Charlotte kuiskasi Gillianille pontevasti.
”Aah... niin... sinun täytyy olla Raicyn tyttäriä.” Ralph Waves soi viimein Charlottelle huomionsa, kun ei voinut enää esittää kuuroa tämän tuimalle sävylle. Hän hymyili epävarmasti, muttei saanut siihen vastakaikua. Gillian näki sielunsa silmillä kuinka Lottelle kasvoi härkämäiset pystysarvet ja olisi voinut vaikka vannoa, että tämä näki juuri punaista kaikkialla Ralphin ympärillä. Kaiken sen karmeuden keskelläkin Gillian meinasi päästää hihityksen ääneen, muttei sentään.
Alexiina tuli juuri sopivasti tallista ja jäi katsomaan tilannetta.
”Lotte”, hän sanoi arveluttavasti tunnistaen vaaranmerkit, ”ethän ole täällä häiriöksi? Hei, Ralph”, Alexiina lisäsi sen oloisena, että oli tämän tuloa odottanutkin. ”Mennään toimistoon.”
”Aiotteko te sopia siellä keskenänne jotain salaisia sopimuksia Linkan pään menoksi?” Charlotte tiuskaisi röyhkeästi. Gillian ei voinut olla ihastelematta serkun rohkeutta. Alexiina sen sijaan katsoi tytärtään mulkoillen.
”Käyttäydy. Tätä tietä, Ralph…” He siirtyivät talliin. Isä katsahti vielä Gillianiin ja Linkaan ja seurasi sitten vaalean naisen perässä.
”Minä en salli!” huusi Charlotte vielä, mutta Gillian laski kätensä hänen olalleen ja tämä katsahti häneen äkämystyneenä.
”Ei Alexiina tekisi sellaista. Isä varmaan haluaa vain tietää missä mennään.”
”Mutta mitä ne saavuttaa sillä?” intti Charlotte ja oli jo niin turhautumisestaan liikuttunut, että hänen silmänsä kiilsivät raivonkyynelistä. ”Mitä sitten, vaikka Linka myytäisiin? Et sinä silti mene siihen taidekouluun. Tämä on kaikki niin turhaa!”
Gillian ei sanonut mitään, mutta häntä hymyilytti jostain syystä alakuloisesti, kun Lotte iski kätensä puuskaan ja potkaisi ilmaan edessään. Linka huokaisi heidän vieressään raskaasti ja hymy haihtui hänen kasvoiltaan saman tien, kun hän kääntyi taas huolissaan katsomaan hevostaan.
Charlotte meni menojaan, mutta Gillian riisui Linkan huolellisesti käytävällä varusteista ja harjasi sitä sen jälkeen hyvin hitaasti ja perusteellisesti. Hän pyöritti kumisukaa kohdista, joista tiesi Linkan nauttivan eniten ja puheli sille rauhallisesti. Tammasta lähti hurjasti karvaa, vaikkei kevät ollut vielä edes korvalla. Se ei ollut ihan normaalia… Gillian joutui pian nyppimään tuppoja irti niin suasta kuin vaatteistaan, ja yhä vain Linka riiputti masentuneena päätään eikä jaksanut innostua edes Kittyn kaukaisesta vihellyksestä, mikä tiesi heinän tuloa. Gillian päätti, että ellei Linka kohentuisi seuraavien päivien aikana, eläintohtori saisi tutkia sen uudestaan.
Isä tuli hänen luokseen, kun Linkan hoitotuokio oli vielä kesken. Hän asetteli karvalakkia jälleen päähänsä.
”Tuletkos kotiin nyt? Pääset kyydillä.”
Gillian siisti sukaa hajamielisesti ennen kuin vastasi.
”Tulen illalla… otan bussin.”
”Vai niin. No… selvä sitten.” Isä seisoi vaivaantuneena siinä jonkin aikaa ja heilutteli käsiään. ”Mitä varten sillä tuollaiset on?” hän sitten äkkiä kysyi ja osoitti hivutussuojia, jotka Gillian oli pistänyt ämpäristä sivuun lattialle, jotta muistaisi putsata ne perusteellisesti harjauksen jälkeen.
”Ne on jalkoihin. Ne suojaavat kolauksilta”, Gillian sanoi hämmentyneenä, että isää kiinnosti sellainen arkinen hevosasia. Hän yllättyi entisestään, kun isä yhtäkkiä uskalsi ojentaa kättään Linkalle, joka nuuhkaisi sitä väsyneesti ja pitkään; Gillian ei muistanut nähneensä isää oikeastaan koskaan ennen eläinten kanssa. Ralph rapsutti Linkaa otsalta ja hymähti.
”Mitä?” Gillian kysyi hiljaa. Isällä oli omituinen, jopa hieman hempeä ilme.
”Ei mitään… Onhan se aika kaunis”, hän pohti.
Gillian meni hiljaiseksi.
”Se on kipeä, tai ainakin luulen niin…”, hän mutisi hiljaa, eikä voinut uskoa, että jutteli siinä—tallissa—isänsä kanssa hevosista; isänsä, Ralph Wavesin, jonka talossa ei auringonvalossakaan koskaan näkynyt pölyhippusta saati hiuksenpätkää lattialla, jonka pensasaidat oli leikattu millitarkkaan tasan, jonka lauseista joka toinen koski tavalla tai toisella lentokoneita, ja jonka ruokapöydässä syötiin aina kuin viiden tähden ravintolassa. Isän taskussa piipahti ja hän kaivoi kännykän esiin; hetki oli samassa jo ohi, mutta ällistynyt Gillian pohti sitä vielä pitkään jatkaessaan Linkan harjausta.
”Minun täytyy mennä… Älä ole myöhään Centerien nurkissa. Nähdään illallisella. Boulice laittaa jäätelökakkua jälkiruoaksi, mikäli hän muistaa toiveeni, jonka tuumasin ohimennen viikko sitten…”
”Kyllä hän muistaa, hän muistaa kaiken”, sanoi Gillian, ja isä naurahti. Hän vilkaisi heitä vielä, epäröi ja nyökkäsi hyvästiksi, ja lampsi sitten tabletti jo kourassaan jälleen työasioihin keskittyneenä ulos tallista.
Gillian siirtyi Linkan pään ali sen toiselle puolen ja nosti kynnet huulilleen.
Omituisinta oli, että hänestä aivan tuntui, että ehkä isä sittenkin yritti.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 31, 2017 11:18:57 GMT
Luottamuksen alkeet -leiri Maaliskuu 2017
Green Feather's Farmilla maaliskuussa järjestetyllä leirillä sain African kanssa punottua luottamusta entistä paremmaksi. Leirillä päästiin tutustumaan läheisesti farmin pelastamiin, kaltoinkohdeltuihin hevosiin, sekä useiden luentojen keskiössä olivat aiheet hevosen (ja eläinten) psykologista. Erityisen hyödyllisenä meille koin konkreettiset maastakäsinharjoitukset. Africa on kiltti kuin lammas, mutta tämän leirin myötä sain tietää, että se heijastaa toisinaan omaa herkkyyttäni. Ihmettelyni siitä, miksi jonkun toisen kanssa Africa vaikuttaa välillä jopa röyhkeältä, mutta minun kanssani on pidättyväinen, tulivat yllättäen selkeiksi. Tämä auttoi minua ymmärtää hevostani ja sen käyttäytymistä paremmin. Leirin paras hetki oli, kun onnistuin saamaan African seuraamaan itseäni ilman ohjausta. Tamma tuli sinne minne menin, pysähtyi ja kääntyi mukanani, ja siinä hetkessä jos joku olisi laittanut musiikkia soimaan, olisimme varmasti voineet kirjaimellisesti tanssia yhdessä! Hieno kokemus, josta on hyvä ammentaa tulevaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 22, 2017 11:27:39 GMT
Missä sydämesi, siellä aarteesi 26.1.2016
Isoisä vilkutti hänelle.
Gillian näki hänet mäen päällä tuulimyllyn juurella, sama tuttu vanha ruskea majavannahkatakkinsa ja applepatch-hattu yllään. Gillian ei voinut uskoa sitä todeksi. Hän kiirehti askeliaan nähdäkseen tämän kunnolla. Maa oli pakkautuneesta lumesta liukas ja hänen jalkansa lipsahtelivat, väliin hän valui jonkin matkaa taaksepäin yrittäessään tavoittaa tuulimyllyn vierellä seisovaa miestä.
”Vaari?”
George viittoili häntä kiihkeämmin.
Gillian yritti ja pinnisti oikein lujasti, ja sai viimein itsensä ylös asti.
George hymyili; tuota karkeaa, ruokkoamatonta ja tottumatonta hymyä, mutta se oli aitoa. Gilliankin hymyili.
Isoisä nyökkäsi päällään kohti tuulimyllyn ovea ja astui siitä sisään. Gillian seurasi. Kesti hetken, että hän kykeni erottamaan kaiken myllyn sisällä: korkeuksiin nouseva jyväsimen sauvan, pyörän, viljasäkit seiniä vasten ja epämääräiset pahvilaatikot. Isoisä oli kadonnut, mutta keskellä myllyn lattiaa lankkujen väleistä hohti kultaista valoa... Gillian meni lähemmäs ja kyykistyi. Lautojen alla oli jotain, mikä loisti ja säihkyi kauniisti...
*
Päivä oli kuin postikortista. Se näytti, tuntui ja kuulosti juuri niin talviselta kuin vain on mahdollista, puitten kimaltaessa kauniissa puuterissa ja taivaan kaartuessa meren yllä kristallisena. Purolaitumen jäätynyt pinta oli otettu käyttöön luistimet jalassa ja isoäidin kädenjälki näkyi lumilyhdyissä kuistiportaiden molemmin puolin.
”GilliAAANH!” Charlotte huusi ja luiskahti pyrstölleen jäälle, ja Kitty kikatti viilettäessään hänen ohitseen tyylikkäästi kuin rusettiluistelija. Gillian oli vielä kaukana porteilla, mutta hymyili heille ja vilkutti. Charlotte näytti viittoilevan häntä heidän luokseen, mutta Gillian pudisti päätään ja osoitti tallia.
Tallissa toimiston ovi oli auki. Alexiina oli jo alkanut pakkaamaan tarvikkeitaan suuriin pahvilaatikoihin siirtääkseen ne sitten uuteen toimistotilaan tallituvan puolelle ja mutisi parhaillaan itsekseen selatessaan mappikansioitaan ja repiessään niistä turhia tai vanhaksi käyneitä lomakkeita irti roskakoriin. Huomatessaan Gillianin, hän katsahti kelloa ja sanoi: ”Hyvä, sait tekstiviestini. Noin viiden pintaan.”
”Käyn ratsastamassa sen kanssa... pienen maastolenkin.”
”Ehdit hyvin. Linka on sisällä.”
Gillian kiirehti eteenpäin ja pysähtyi seuraavaksi hevosensa karsinalle. Linka lepuutti takajalkaansa ja näytti ikävystyneeltä. Gillian niiskaisi keräten kaiken itsekurinsa ja meni saman tein hakemaan harjat ja otti Linkan käytävälle. Se näytti olevan peruspuhdas, vain jouhet olivat vähän takussa ja kaviot ummessa tilsalumesta.
”Tämä saattaa olla meidän viimeinen yhteinen retki”, hän kuiskaili hevosen korvaan pukiessaan sille suitsia. Ehkä Linka ymmärsi, sillä se näytti tavallista alakuloisemmalta.
Hän ei laittanut satulaa, vaan talutti Linkan ulos ja punttasi itsensä sen lämpimään selkään kenttämuurin viereisiltä kiviltä. Pitkin ohjin hän antoi hevosen lähteä käyntiin sen kummemmin mitään ajattelematta.
Maneesityömaalla paukkui ja kolisi. Kypäräpäisiä ja huomioliiveihin sonnustautuneita raksalaisia huuteli toisilleen ohjeita, siirteli nostureilla pitkiä metalli- ja puupötköjä korkealle ja koikkaroi telineillä rakentamassa uutta ratsastushallia pala palalta. Gillian katseli heidän puuhiaan ohimennen ja oli onnellinen siitä, että sai sentään varmistua Linkan uusista omistajista ja huolehtia hevosensa hyviin käsiin. Se jatkaisi elämäänsä terveenä eikä joutuisi kärsimään sellaista rumaa, kamalaa loppua kuin Linda. Ajatus Lindasta näytti alitajuisesti vieneen hänet ja Linkan myllymäen puitten juureen, paikkaan, jossa tallin edesmenneillä hevosilla oli viimeinen leposijansa. Alexiina halusi kaikki hevosensa tuhkattaviksi, sillä ruhot olivat muutoin melkein ongelmajätettä, ja puolet tuhkista heitettiin tuuleen alalaakson suuntaan, osa kuopattiin tänne tulevan maneesin kupeeseen.
Gillian pysäytti Linkan ja liukui alas. Hän talutti sitä vielä lähemmäs ja pyyhki lunta kummuilta, joiden alla oli pienet luonnon muistokivet.
”Tässä on Feikin hauta”, hän puhui. ”Se oli kiva poni, Lotte oli todella pahoillaan sen kuolemasta. Ja tuossa on Waterloo... se oli minun lempiponini täältä. Hoidin sitä ennen kuin sain sinut.” Hän katseli hellästi Waterloon kiveä ja pyyhki sitten lumet muistakin. ”Hippo... Hippo on Infernon emä. Ja Toby, se on Chocon isoisä. Mandy... Linda... ja Lumbo.” Viimeisessä, uusimmassa kivessä luki ’Kings Luppen’ sekä hevosen syntymävuosi ja kuolinvuosi.
Linkan kiveä ei tänne tulisi.
Muutaman minuutin jälkeen Gillian nousi hitaasti taas seisomaan. Hän pyyhki hieman poskeaan hanskaan ja talutti Linkan sitten puitten takana oleville isoille kiville, joista pääsi takaisin selkään. ”Kaunista”, hän huokaisi hiljaa ja pysähtyi Linkan kanssa rinteille katselemaan lumisia kukkuloita laakson takana.
Hän tunsi syvää kiitollisuutta; Linka oli hänen elämänsä hevonen ja oli upeaa, että hän oli saanut omistaa sen ja kokea tällaista hellyyttä ja rakkautta niin hienoa ja ylvästä eläintä kohtaan. Hän saattoi vain toivoa, että Linka tunsi hevosentavallaan jotain samankaltaista hänestä. Ja vaikka Gillian oli pohjattoman surullinen, hän ei ollut enää toivoton. Hän hyväksyi haikein mielin sen, että oli tullut hyvästien aika. Kynsin hampain kiinnipitäminen jostakin, jonka aika oli ohi, tuotti vain tuskaa. Sen sijaan, jos osasi päästää irti hellästi ja pelkkää kiitollisuutta tuntien, muisto säilyisi puhtaana ja kultaisena aina, eivätkä katkeruus tai viha tuhrisi sitä. Eikä Gillian missään nimessä haluaisi minkään lokaavan muistoaan Linkasta.
...Ja sitten se tapahtui taas, mutta sillä kertaa entistä enemmän pikemminkin niin kuin ajatus. Kylmät väreet kirivät takin ja paidan sisällä hänen selkäänsä pitkin ja vaistomaisesti hän kääntyi katsomaan mäelle myllyn raunioiden suuntaan. Oliko joku kuiskannut hänen nimeään juuri äsken? Hän ei voinut olla varma, mutta jokin sanoi hänelle, että hänen olisi mentävä ylös asti.
Linka kohotti päätään. Gillian empi hetken, mutta käänsi sitten ohjasta ja hevonen lähti kahlaamaan matalassa hangessa puun runkojen väleistä.
Hieman ennen raunioita Gillian tiputtautui jälleen alas ja laski ohjat maahan. Hän lähestyi tuhopaikkaa suurta kunnioitusta ja hieman pelkoakin tuntien, ja sydän pamppaillen ikään kuin odotti joka askeleella jotain dramaattista tapahtuvaksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hiiltyneet ja mustuneet lautakasat ja kivenlohkareet olivat siinä niin kuin sen yön jälkeen, jolloin tuulimylly oli palanut. Ketään ei ollut käynyt siellä hetkeen, sillä pari päivää sitten satanut lumi oli koskematonta pieniä eläimen hiippailuja lukuun ottamatta.
Intuitiivinen tunne voimistui ja Gillian seurasi sitä, vaikkei tiennytkään mitä se merkitsi. Hän seisoi siinä missä myllyn ovi olisi ollut, kun hän sai äkkiä voimakkaan flashbackin edellisyön unestaan: isoisän sänkinaamainen hymy hänelle, äänettömästi auki narahtanut myllyovi, lattialankkujen alta loistanut salaperäinen kimallus...
Gillian henkäisi ääneen. Hän painoi tumpun suulleen ja tuijotti silmät pyöreinä eteensä. Hänen täytyi rauhoittua pitkä tovi ja kerrata unta järkyttyneenä mielessään. Tätäkö jo kuukausia jatkunut kuiskailu oli ollut? Että isoisä oli yrittänyt kertoa hänelle jotain, jotain siitä, että tuulimyllyssä olisi jotain?
Gillian ei kestänyt jännitystä. Se teki hänet huonovointiseksi ja niinpä hän yritti tyyntyä hengittämällä rauhallisesti ja syvään sisään ja ulos. Linka katseli häntä kauempaa puitten alta, kuopsutteli sitten pitkästyneenä lumista maata.
Gillian sai hevosensa katsomisesta rohkeutta ja niin hän astui raunioiden yli tuulimyllyn perustuksiin ja etsi tiensä suunnilleen sen keskelle. Se oli täynnä palanutta romua, joten hän veti lapaset käsistään, tunki ne taskuihin ja lähti käsin siirtelemään moskaa.
Siinä meni pitkä tovi ja pian hän oli yltäpäältä noessa. Hänen täytyi etsiä jostain vipuvarresta käypää paksuhkoa oksaa sekä työvälineeksi sopivaa kiveä, jotta pääsi irrottamaan löyhiä tummuneita lattialankkuja. Osa niistä mureni tomuksi parista kiveniskusta, mutta osa oli juntturassa ja niitä hän joutui kairaamaan oksalla irti. Lopulta hän työnsi arasti kätensä avaamaansa koloseen ja kosketteli varovaisesti hyytävän kylmää ja kovaa pohjaa lattian alta... ja osui johonkin.
Gillian kirkaisi, tempaisi kätensä vapaaksi ja kaatui takaperin pyllylleen.
Siellä todellakin oli jotain.
Hän hengitti hinkuen ja toljotti aukkoon, liian järkyttyneenä ja peloissaan laittamaan kättään sinne uudestaan.
Ei se voi olla mitään vaarallista. Isoisä ei johdattaisi minua tänne kaivamaan esiin luurankoja kaapista... Hän mietti, järkeili asiaa päässään, ja kurottautui sitten ottamaan käyttämänsä kepin lattialta. Hän työnsi sen koloon ja sohi, kunnes se kopahti jotain vasten.
Jotain kovaa.
Hän käänsi keppiä niin paljon kuin pystyi ja tunnusteli sen avulla, että mitä siellä olikin, se ei ollut kovin iso. Hän kuuli sen raahautuvan maata pitkin, kun hän työnsi oksaa ja pikkuhiljaa se jokin tuli näkyviin...
Tajuttuaan mikä se oli, Gillian heitti kepin pois ja laittoi kätensä koloon nostaen esiin jääkylmän, punakultaisen ja kauniisti koristellun rasian.
Kuinka kauan se oli oikein maannut tuulimyllyn povessa?
Gillian tuijotti rasiaa unohtaen tyystin hengittää ja hiljaksiin hänet valtasi herkkä kaipuun tunne: kuin hän olisi tuntenut rasian, itse joskus piilottanut sen tänne ja sitten unohtanut sen. Mutta ei se tietenkään mitenkään voinut olla hänen, sillä järjellisesti ajateltuna hän ei mitenkään tunnistanut sitä, ei ollut koskaan ennen sitä nähnyt. Hän ravisti rasiaa ihan varovasti. Sen sisässä kahisi jotain, kuin joitain pieniä asioita olisi liikkunut ja törmäillyt toisiinsa.
Uteliaisuus voitti järkytyksen ja Gillian koetti avata rasiaa, mutta tajusi pian, ettei se onnistunut. Rasia oli lukossa ja avaimenreikä näytti sangen omituiselta: ei aivan tyypillisen avaimen reiältä.
Tähän päätelmään tultuaan hän laski rasian huolellisesti viereensä hiiltyneille laudoille ja kumartui katsomaan reikään. Ehkä avain olisi siellä myös?
Kolossa oli pimeää, eikä hän nähnyt hyvin, mutta kopeloituaan kädellään joka suuntaan niin kauas kuin ylsi ja vielä keppiäkin käyttäen, hän totesi, ettei lattianraossa ollut mitään muuta.
Hän istui vielä pitkään lipasta hämmästyneenä katsellen ja ihmetellen, eikä saanut pois sitä osin helpottunutta, osin haikeaa tunnetta, että tavoitettuaan viimein isoisän rajantakaisen viestin, jota tämä niin sinnikkäästi oli yrittänyt hänelle välittää, tämä olisi viimein lopullisesti lähtenyt ja jatkanut matkaansa tuntemattomaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 30, 2016 14:52:13 GMT
The Night Mare 23.1.2016
Tuulimylly. Se oli jo viides kerta sillä viikolla, kun Gillian näki tuulimyllystä unta. Totta kai hän oli järkyttynyt sen palosta, joten tuulimyllyn tuleminen uniin ei ollut niin ihmeellistä, mutta se unissa oli kummaa, että ne eivät olleet painajaisia, joissa siivekkeet roihuaisivat. Päinvastoin, tuulimylly seisoi rauhallisena paikallaan vasten mustaa tähtitaivasta ikään kuin odottaen häntä, kun Gillian lähestyi sitä. Siihen mennessä aiemmissa unissa hän ei ollut päässyt perille asti eikä ennättänyt astua myllyn ovesta sisään; tällä kertaa hän oli ehtinyt ja nähnyt kullanhohtoisen loisteen lattialankkujen lomasta. Mutta juuri, kun hän oli tullut uteliaana lähemmäs kimallusta ja kumartunut katsomaan tarkemmin, hän heräsi. Puhelimen herätyskello välkkyi yöpöydällä tarmokkaasti.
Gillian aukaisi silmänsä vanhempiensa talossa Crittlinissä ja katsoi pimeään huoneeseensa. Uni oli tuntunut tärkeältä. Mitä se merkitsi? Hän makasi hetken aloillaan ja kohottautui sitten laittamaan valot päälle. Hän pukeutui yhä kimalletta ja untaan miettien, meni keittiöön, mutta pian niin tuulimylly kuin kaikki muukin pyyhkiytyi hänen mielestään.
”Huomenta, Gillian-neiti”, Boulice sanoi jämptisti samalla, kun silitti silitysraudan kanssa jotain, mikä näytti isän kauluspaidoilta. ”Vanhempasi lähtivät tänä aamuna työmatkalle. He jättivät sinulle viestin.” Boulice oli tehnyt hänelle saarekepöydälle aamiaisen. Gillian huomasi hedelmäkulhon vieressä paperilapun, jossa oli hänen äitinsä vinoa tasaista kaunokirjoitusta. Hän otti sen käteensä.
’Gillianne, ostajaehdokkaat ovat tulossa Centereille tänään iltapäivällä.’
Jogurttilusikka lipsahti hänen kädestään.
”Ostajaehdokkaat?” hän toisti kuiskaten. ”Mu-mutta... Linka…”
Gillian ei aikaillut. Hänen ruokahalunsa oli mennyt, joten Boulicen nurinasta huolimatta hän jätti aamiaisen kesken ja riensi kyynel silmäkulmassaan hakemaan tallivaatteensa, skootterin kypärän ja nouti kulkupelinsä autotallista. Hän ajoi rannikkoa pitkin kohti Orange Woodia vauhdikkaammin kuin tavallisesti ja pyrki sinnikkäästi estämään kyyneliä valumasta, jotta ne eivät sumentaisi hänen näköään. Hän toivoi, ettei tiellä olisi jäätä. Jätettyään skootterin vakiopaikkaansa puskaan siiloon taa, hän juoksi poskiaan kämmensyrjillä pyyhkien mäen ylös.
Hän olisi yhdeksäntoista kahden kuukauden kuluttua... voisivatko hänen vanhempansa todella tehdä näin ilkeästi ja myydä Linkan ennen sitä?
Gillian ei voinut enää itselleen mitään, kun näki Linkan torkkumassa tarhassa kevyt toppaloimi yllään, lainehtiva kiharainen harja takussa ja lumipaakut vuohiskarvoista sekä häntäjouhista riippuen. Hänen oma, rakas hevosensa... Itkien hän tipautti kantamukset käsistään siihen paikkaan, koukkasi tarha-aidan ali ja meni suoraan Linkan luo kietaisten kätensä tamman kaulaan.
Hevonen ei ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta sen lauhkea ja vielä unelias olemus rauhoitti Gilliania, joka pyyhki kasvojaan vasten sen mustaa karvaa ja rutisti jouhia käsissään. Linkan hyvästeleminen tulisi olemaan niin vaikeaa...
”Gillian”, lempeä ääni kutsui. Alexiina oli kävellyt tarhan ohi Oliver sylissään ja pysähtynyt katselemaan häntä. Alexiinan myötätuntoisesta ilmeestä näki, että hän tiesi, eikä siksi kysynyt mitään. Sen sijaan hän huokaisi kuin sanojen sanominen olisi välttämätön paha: ”Noin kello kaksi.”
Gillian nyökkäsi nyyhkäisten ja oli purskahtaa uuteen itkuun.
Alexiina jatkoi matkaa, mutta pysähtyi vielä. Hetken mietittyään, hän sanoi: ”Minulla ei ole valtaa estää heitä myymästä Linkaa... tiedäthän, tekisin sen kyllä, jos voisin. Mutten aio tehdä sitä mitenkään helpommaksi.” Sitten hän jätti Gillianin yksin Linkan kanssa.
*
Charlotte oli hyvin tuohtunut kuultuaan uutisesta. Satulahuoneessa pidettiin hätäkokous.
”He eivät voi tehdä sitä! Luulin, että he eivät enää tekisikään sitä!”
Billy katsoi häntä tympeänä. ”Tekivät jo. Usko huviksesi, vanhemmat voivat tehdä mitä vaan niin kauan kuin niiden muksut on alaikäisiä.”
”Niin, mutta silti! Eikö tässä maassa kellään ole mitään käsitystä moraalista? Ihan perus inhimillisyydestä? Linka on Gillianin, se kuuluu Gillianille!” Charlotte valitti. ”Äiti saa luvan tehdä jotain.”
”Ei hän voi”, Gillian sanoi kosteudesta sumein silmin. Tomford rutisti häntä. ”Mutta Alexiina sanoi, ettei aio helpottaa myyntiä.”
”Joo, hyvä idea”, Kitty älähti äkkiä ovenpielestä, ”liataan Linkaa vielä lisää niin, että se on oikea mutakakku, mahdollisimman epäedustavassa kunnossa!”
Asiaa puntaroitiin hetki.
”No, minusta se oli hyvä idis”, Kitty sanoi sitten.
”Yrittänyttä ei laiteta?” Charlotte sanoi. ”Joo, tehdään se ainakin.”
Gillian tunsi hyytävää kauhua sisällään ja hänen olonsa oli hervoton. Vaikka kaikki muut ympärillä kihisivät ja puhisivat hänen puolestaan, yrittivät kuumeisesti keksiä toimintasuunnitelmaa, hän itse oli jo melkein luovuttanut. Kukapa ei Linkaa ostaisi, vaikka se olisikin vähän likainen? Tamma oli muutoin hyvin kaunis, sopusuhtainen, siitoskelpoinen, kisamenestynyt, ihana luonteeltaan... Toivo oli jo menetetty. Kuka tahansa ostaisi Linkan ensi näkemältä.
Silti Gillian arvosti heidän kaikkien sinnikkyyttä ja tukea, oli heille kiitollisempi kuin sanat koskaan riittäisivät kertomaan. Ja kuitenkin hän oli jo mielessään hyvästelemässä hevostaan.
”Kunpa Linka olisi yhtä pahansisuinen kuin Castro ja yhtä hurja kuin Inferno”, Kitty tuumi. ”Sitten sitä ei varmana kukaan ostaisi.”
”Ehkä vain piilotetaan koko hevonen ja väitetään, ettei täällä sellaista olekaan”, Billy heitti.
”Ei”, Gillian sanoi käheästi, ”äiti ilmoitti tänne ostajaehdokkaista, Alexiina joutuisi hankaluuksiin. Enkä tietenkään halua sellaista.” Hän pudisti päätään. Tomford piti häntä kädestä ja siihen lohtuun hän tarrautui kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.
”Hmph. Saisivat itse tulla tänne myymään sitä kerta niin aikovat.”
”No... tehdään nyt kuitenkin jotain. Mennään sotkemaan se.”
Muut ponnistivat ylös. Gillian viivytteli, jäi Tomfordin kanssa viimeisinä satulahuoneeseen muiden jo mentyä.
Joshkaan ei löytänyt sanoja, mutta niitä Gillian ei tarvinnut. Hän tarvitsi vain pitkää halausta.
*
Hieman kello kahden jälkeen saapui tallille pulska mies ja nuori tyttö, joka toi nopeasti mieleen Nora Norringtonin siisteissä laadukkaanoloisissa ratsastusvaatteissaan, putipuhtaissa saapikkaissa ja viimeisen päälle laitetuissa blondeissa hiuksissa, nukkemaiset kasvot huolellisesti meikattuina. Gillian oli päättänyt, ettei jänistäisi piiloon ostajaehdokkaita eikä myöskään olisi heille epäkohtelias, vaikka Charlotte ja Billy koettivat kannustaa häntä töykeyteen sujauttelemalla sopivia tylytyksiä Gillianin sanottavaksi tytön ja tämän isän lähestyessä heitä. Gillian ei kuitenkaan ollut sellainen ihminen, joka voisi olla törkeä muille, varsinkaan, kun eivät he edes tienneet mitään mielipahasta, jonka saivat aikaan. Mies oli ulkomaalainen ja puhui kehnosti englantia.
”Hevoinen, musta hieno friisi?” hän sanoi kättäpäiväät vaihdettua.
”Niin, Kings Calinka”, Alexiina sanoi. ”Tässä on Gillian, jonka hevonen on kyseessä. Tätä tietä.”
Nokkava tyttö loi heihin ylemmyydentuntoisen katseen ja seurasi leuhkasti Alexiinaa talliin.
”Tyttärelleni”, mies sanoi viittilöiden tyttöön, joka silmäili epäluuloisesti karsinoita, ”hän koulua kisaa.” ”Minkä tasoinen se on?” tyttö kysyi ja puhui itse selvää englantia.
”Linka on korkeatasoinen, vaativa B:tä kisannut”, Alexiina sanoi, kun he pysähtyivät ketjuihin käytävälle otetun friisiläisen eteen. Tytön ilme kirkastui heti, vaikka Linka olikin tarkoituksellisesti kurattu tarmokkaiden auttajien toimesta. Alexiina oli kuin ei olisi tietääkseen.
”Aika suttu”, mies huomioi. ”Lunta maa... missä kuralammikko?” hän hämmästeli.
”Kaunis”, tyttö sanoi mudasta välittämättä kierrettyään Linkan ympäri ja annettuaan sen haistaa käsiään. ”Liian lyhyt harja tosin. Haluan kokeilla sitä.”
”Kestää kuurata”, hänen isänsä sanoi äänessään nyt moittivaa mielipahaa. ”Miksei laitettu valmiiksi, kun tietää me tulemme?”
”Oi voi, minulla on ollut hirveästi kiireitä”, Alexiina sanoi rauhallisesti. ”Enpä tiedä mitä tallipojat ja –tytöt ovat sillä välin puuhailleet.”
Charlotte, Billy ja Kitty vaihtoivat virneenpuolikkaat heidän selkänsä takana.
”Kuritonta...”, mies mutisi.
Gillian ja tyttö harjasivat Linkan yhdessä, ja pian Charlotte ja muut totesivat harmikseen, ettei Linkan kuraaminen ollut sittenkään ollut hyvä ajatus. Tyttö näytti nauttivan päästyään tositoimiin mahdollisen uuden hevosensa kanssa ja pitkä harjaussessio vain lisäsi hänen intoaan Linkasta.
Gillian ratsasti Linkan kentällä ensin. Hän huomasi heti, että tammalla oli tänään huono päivä. Jo käynnissä se viskeli epätavanomaisesti päätään ja ravin aikana se tuntui ontuvan, joten Gillian ei ehtinyt sen kanssa nostamaan laukkaakaan.
”Linka ontuu...”, hän sanoi Alexiinalle taluttaessaan hevosen heidän luo kentän kivimuurille.
”Niin näkyy. Mikähän sillä on?”
”Rikki hevonen”, mies pudisteli jo äreänä päätään. ”Yrittä myydä nyt likainen ja jalkapuoli. Ei kiitos.” Tyttö näytti syvästi pettyneeltä. Gillian tunsi jopa pienen myötätunnon piston tämän puolesta, joten joutui muistuttamaan itselleen, että hänenhän pitäisi olla iloinen; yhdet ostajaehdokkaat selätetty. Kun mies ja tytär lampsivat matkoihinsa kumpainenkin niskoja nakellen, Alexiina kumartui tutkimaan Linkan jalkaa. Charlotte ja Kitty löivät ylävitoset onnistumisen merkiksi.
Gillian silitteli hevosensa päätä hajamielisesti ja katsoi sen kauniisiin, syvänruskeisiin silmiin. ”Etkö sinäkään tahdo lähteä?” hän kuiskasi sille. Ja kuin vastaukseksi, Linka ravisteli korviaan. Gillian hymyili kyynelten läpi. Hänen ovela, yönmusta tammansa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 27, 2016 11:21:53 GMT
African joulu Joulukuu 2016
Africa oli varma, että tämänkertainen joulu olisi pilalla. Siinä olisi ensinnäkin kolme asiaa erittäin huonosti: yksi – Africalla oli juuri hiljan ollut ähky, ja omistaja oli täten uhannut, että jouluiset namit piparkakkuineen ja lesepuuroineen saisi jäädä välistä; kaksi – latotontut olivat juoruilleet, että joulupukki olisi tänä vuonna hyyyvin kiireinen eikä ennättäisi käydä Orange Woodissa laisinkaan; ja kolme – Africa oli hevonen. Kipeänä olo ei tietenkään ole kenestäkään hauskaa, poloisesta Africasta nyt ainakaan, mutta oli jo silkkaa kohtuuttomuutta evätä siltä jouluaattoillan ilot, kun muut pihattokaverit saisivat rouskutella porkkanoitaan ja karamellejaan. Omistajan mielestä Africa oli muutenkin vähän punkea, mutta sehän oli optinen harha: Africalla vain sattui olemaan erittäin paksu ja kiharainen turkis, joka sai sen näyttämään laiheliini-Fifin rinnalla ehkä vähän muhkuraiselta. Arvon omistaja hyvä riisuu vain untuvaiset toppatakkinsa ja karvakaulurinsa itse ja tulee sitten kertomaan miten pärjää ilman kunnon vuorausta Kanadan paukkupakkasissa! Mitä tulee tonttuihin, noihin ihmehiippareihin, joita joulukuussa tuntuu notkuvan joka puolella ja kaikkialla, mutta silti ihmiset eivät ilmeisesti huomaa niitä ollenkaan (mokomat tylsämieliset), niin nehän voivat tietysti aina huijata. Gingerin mielestä ne olivat erittäin epäilyttävää väkeä, niin salamyhkäisiä ja kaiken lisäksi vakoojia kaikki tyynni, ettei niiden sanaan ole välttämättä luottamista. Silti Africaa harmitti jo valmiiksi: se oli odottanut joulupukin näkemistä hurjasti! Olisiko pukilla sarvet? Kulkisiko se sorkilla vai kavioilla, siitä kun oli tullut Chocon kanssa kinaa? Entä olisiko joulupukin mukana todella tuo legendaarinen Rudolph, jonka loistelias turpa häikäisisi läpi pikimustan talviyön? Rudolphin ja joulupukin porojen ajatteleminen tekikin sitten loppusilauksen African kurjuuteen. Oli nimittäin niin, että African suurin ja salaisin toivomus, toive, jonka se olisi halunnut joulupukille esittää henkilökohtaisesti, oli tämä: Africa halusi olla yksi joulupukin poroista! Mikä olisikaan sen upeampaa kuin viilettää tähtivyötä pitkin taivaiden halki yhdessä hauskassa ja vitsailevassa poroporukassa, vetää pukin rekeä ja katsella miten paketit putoilevat joulupukin harjaantuneen tarkalla sihdillä suoraan savupiipuista sisään? Ei mikään, huokaisi Africa harmissaan, mutta nyt joulu olisi auttamattomasti pilalla, sillä Africa oli hevonen, ei poro, eikä joulupukkikaan tulisi. Voi surkeus! Omasta mielestään Africa olisi läpäissyt porokokeen leikiten. Se ei ehkä osannut vielä liitää, mutta oppisi varmasti, jos lentokouluun pääsisi, ja olisi oikein mallioppilas, ahkera ja tunnollinen. Se oli sitä paitsi ihan poron värinenkin, kun karvaa löytyi niin ruskean ja harmaan, vähän valkoisen ja tumman sävyissä! Se ei ollut niin pitkäjalkainen hujoppi, että olisi mennyt enempi hirvestä, muttei niin matalasäkäinen, ettei olisi jaksanut kyyditä joulumuoria. Se oli juuri sopivasti oikeaa kokoa ja sulautuisi erinomaisesti porojoukkoon! Ja koska Africa rakasti lapsia, sen luonteenlaatukin kelpaisi mitä parhaiten tähän jaloon tehtävään. Ei ketä tahansa jukuripäätä voinut ottaa hyväntekeväisyyskierrokselle, sillä joulupukin toimenkuvaan aina ehtimisiensä rajoissa kuului myös lasten rekiajeluttaminen — niin Africa oli kuullut. Kukapa ei haluaisi tunkea pieniä töppösormiaan sen kikkuraiseen talvivillakarvaan? Näitä pohti Africa koko joulukuun, pohti ja murehti, vaikka yrittikin toki myös hevosenhymyä. Joulutunnelma ei läpäisisi synkkää mieltä, vaikka jouluvalot synkkää talvea piristivätkin, eikä Africa halunnut tyystin pilata muidenkin joulumieltä. Torkkuessaan pihaton katoksen alla jouluaattoa edeltävänä yönä, alkoi taas sataa lunta. Sitä leijaili hissuksiin mustuudesta ja muodosti pian uuden kinoksen ladon ja tallin katoille, kuorrutti tarha-aidat ja peitti syömättä jääneet ulkoheinät. Africa nukkui ja uneksi lentämisestä, kuten jokaisena yönä siihen mennessä sitten kuultuaan ensimmäisen kerran joulutontun kertomukset joulupukin hurjimmista rekiretkistä läpi Afrikan mantereen helleaallon ja väijytyksen, johon se oli joutunut tunkeuduttuaan Venäjän ilmatilaan. ”Hrrnh… prrh… pärsk”, sanoi Africa toiveensa unissaan ja samaan aikaan tuikahti taivaan laella kaikista kirkkain tähti. Jouluaaton aamu valkeni niin valkoisena, ettei taivasta ja maata erottanut toisistaan. Vain siellä täällä näkyi tummia ääriviivoja, joilla saattoi jaotella puut, aitalankut ja rakennusten kulmat toisistaan. Africa hätkähti hereille siihen, että joku puri sitä pyllystä. ”Inngghh… hirn!” käski Ginger sitä väistymään, sillä aamun heinät tuotaisiin kohta siihen missä Africa vasta räpytteli pitkiä ripsiään. Nöyrästi se väisti ja tallusteli ulos hankeen haistelemaan jouluaaton tuoksuja. ”Prrrrhh?” kysyi Choco ja tuijotti African korvien suunnalle. ”Hrh?” ”Pärsk pärsk!” sanoi Choco kiivaasti. Africa kallisti kummissaan päätään: mitä ruuna nyt muka väitti, että Africa oli omituisen näköinen? Katsoisi itseään, kun oli aivan täpliä täynnä! Africa köpötteli silti jäätyneen lammikon partaalle ja kurkisti siitä kuvajaistaan – ja raikuvat rodeot sentään! Eikös sille ollut yön aikana kasvanut sarvet! Totisesti, Africa hämmästeli kuvaansa tarkastellen, sarvet ne olivat. Eivätkä mitkään hirvensarvet tai pukin sarvetkaan, vaan poronsarvet! Africa teki piruetin takaosan ympäri ja laukkasi pukitellen pitkin tarhaa niin, että lumi ryöppysi. Africasta oli tullut poro! Katoksen alla kolme muuta pihattolaista söivät juuri saamiaan heiniä ja pyörittelivät sille silmiään. Mutta Africa oli niin innosta soikeana, ettei se malttanut pysähtyä aamupalalle – nyt oli juhlan aika! Tarhan aidalle ilmestyi tuttu hahmo: Africa haistoi omistajansa ominaistuoksun jo ennen kuin tämän punakutrinen pää pipon alle hautautuneena tuli näkyviin. Innoissaan se ravasi heti tätä vastaan kertoakseen riemu-uutiset. Omistaja hymyili ja Africakin hymyili: se nosti ylähuultaan korkealle ja paljasti niin monta keltaista hevosenhammasta kuin suinkin pystyi. Omistaja työnsi käden taskuunsa. Africa höristi heti korviaan: oliko omistaja sittenkin päättänyt perua namikiellon ja tarjoilisi nyt salaa ja yksityisesti kaikista parhaimman jouluherkun suoraan suuhun muiden saadessa pelkkää olkea? Ei, ei se ollutkaan mitään syötävää. Omistajan kämmenellä oli punainen pallo. Africa nuuhkaisi sitä, totesi sen kai ihan turvalliseksi ja salli omistajan kohottaa tumppunsa pujottaakseen ohuet kumilangat African riimuun. Pallo jäi African turvan päälle. ”Noin”, omistaja myhäili, ”nyt olet ihan Rudolphin näköinen.” Rudolphin? Africa kääntyi ja ravasi nopeasti takaisin lammikolle, katsoi itseään sen jäätyneestä pinnasta. Toden totta! Punainen palloturpa ja poronsarvet… Africasta oli tullut ihka oikea joulupukin poro! Sitten se äkkiä tajusi, mitä puuttui. Eihän joulupukin poro ollut mitään, jos se ei päässyt vetämään rekeä. Hätääntyneenä Africa ravasi taas omistajan luo ja lumi pöllysi sen takana. Se hirnahti tämän tähdellisen huomionsa, ja omistaja nyökkäsi. Se otti Africaa riimusta ja talutti ulos tarhasta ladon toiselle puolen… Ja mitä siellä odottikaan? Kelkka, upouusi ja kiiltelevä, kullalla silattu ja punaiseksi maalattu – juuri sellainen, kuin joulupukin Rudolphin vetämä reki olisi! Eikä Africa ollut pysyä kavioissaan, kun omistaja valjasti sen pulkan eteen, istui kyytiin ja pyysi liikkeelle. Eikä Africa ehkä osannut vielä lentää, vaikka sekin päivä varmasti vielä joskus koittaisi, mutta jolkotella se osasi ja hyvin osasikin, hangesta nietokseen ja kinosten ohi, ja aisakellot helkkää, kuten lauluissa lauletaan. Niin tuli Africasta poro… tai ainakin melkein. Ja vaikka poronsarvet putosivatkin kovassa vauhdissa ja nenäkin meni vinoon, aidon jouluporon tunnistaakin joulunhengestä, ei niinkään ulkoisista tekijöistä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 7, 2016 12:04:41 GMT
Burn 16.1.2016
Aikuiset neuvottelivat vilkkaasti ja vakavina tallipihalla poliisien kanssa, jotka olivat tulleet tutkimaan tuulimyllyn paloa. Alexiina näytti pudistelevan toistuvasti ja kiihkeän tiiviisti päätään kuin ei missään nimessä suostuisi uskomaan johonkin mitä poliisit ehdottelivat. Kittykin oli siellä; hänet laskettiin aikuiseksi aina, kun jotain vakavaa tapahtui, mutta muulloin hänet katsottiin enempi osana nuorisoa. Hän ei virnuillut niin kuin yleensä, vaan kuunteli totisena vierestä, aukaisten välillä suunsa sanoakseen oman mielipiteensä.
”Tämä on hirveää…”
Gillian.
Gillian hätkähti ja vetäytyi pois tallituvan ikkunasta, josta oli katsellut kynsiään pureskellen aikuisten kokoustamista. Talliin rakennettu uusi eteinen oli vielä kesken: tallitoimistoksi kaavailtu huone oli edelleen seinistä auki ja täynnä rakennustarvikkeita, mutta tupaan oli jo tuupattu hoitajahuoneen vanhat laastipölystä tomuiset sohvat, joilla he nyt istuivat ja masentelivat. Tyhjä eväskori lojui likaisella lattialla. Muuta siellä ei sitten ollutkaan.
”Sanoitteko jotain?”
”Minä sanoin: ei voivottelu rakenna sitä takaisin”, Charlotte toisti. Hän istui polvet leuassa ja kädet niiden ympärillä, yhtä aikaa äkäisen ja välinpitämättömän näköisenä, tuijottaen silmät väsymyksestä verestäen karua kiviseinää. Tomford istui etunojassa sohvalla hänen vieressään ja pyöritteli stetsonia sormissaan. Hän peitti haukotuksen kämmensyrjällään.
”Kai sen kuitenkin voi rakentaa takaisin?” Tomford sanoi.
”Ööh, viime yönä tuhkaksi meni muutakin kuin pari kappaletta myllysiipiä ja seinät. Siinä meni esiesiesiäidistäni lähtien tämän sukutilan historia tai jotain sinnepäin…”
Tomford painoi päänsä takaisin kumaraan.
”Mistä luulette, että se syttyi?” Gillian pohti.
”Joku tuikkasi tuleen”, Charlotte sanoi armotta.
Gillian ravisti järkyttyneenä päätään. ”Ei…”
”Joo. Miten muutenkaan? Keskellä talvea?”
”Miksi joku olisi niin tehnyt?” Tomford ihmetteli.
Charlotte kohautti toista olkaansa. ”Mistäs minä tietäisin.” Sitten hän silmäsi oikeaan ja vasempaan, kuin varmistaakseen, ettei ketään muuta tosiaan ollut väijymässä laasti- ja betonivuorausten takana. ”Missä Billy on?”
”Hän oli Axen karsinassa, mutten tiedä, jos hän meni jo sisälle”, Gillian sanoi.
”Se oli William”, Charlotte sanoi.
Gillian haukkoi henkeä. Tomford lakkasi näpräämästä lakkiaan.
”Lotte, älä sano tuollaista…”
”Eikö se ole ilmiselvää? Hän kiristää meiltä tätä maatilaa, peruu mukamas haasteen, tulee yhtäkkiä käymään selittelemättä itseään ja pam—mylly on lieskoissa.”
Gillian pudisteli taas päätään. Hän ei halunnut kuulla enempää, muttei voinut estää Charlottea jatkamasta paatoksellisen hyytävällä äänellä: ”Se oli kostoisku. Tai kiero suunnitelma. Uhkaus. ’Jos ette suostu luovuttamaan, tuhoan pala palalta tämän—’”
”En voi mitenkään uskoa, että William tekisi jotain sellaista!” Gillian henkäisi.
”Ai, ja sinä tunnet hänet niinkin hyvin?”
”Hän… hän oli todella kauhuissaan Billyn huudettua hänelle! Olithan sinäkin siinä, hän murtui—”
”Ehkä hän on oiva teeskentelijä.”
Gillian ravisti päätään, kääntyi taas ikkunaan. William seisoi pihalla uupuneen näköisenä Emilyn vieressä, tuki vanhaa äitiään harteilta ja vastaili väsyneesti poliisien kysymyksiin. Silloin tällöin hän viittilöi myllymäelle päin tallin yli. Raicy ei ollut vielä palannut laaksosta.
”Voi ei”, sanoi Charlotte äkkiä hiljaa itsekseen. ”Tänään on lauantai.”
”Niin?” ”Lauantai”, Charlotte toisti. ”Hoitopäivä.”
Gillian tapitti häntä, kunnes ymmärsi. Pian talleille virtaisi pienempiä ja isompia ponihoitajia, jotka haluaisivat tietysti kuulla mitä oikein oli tapahtunut. Hän aisti Charlotten periväsyneestä katseesta sen, mitä tunsi itsekin: ajatus hoitajille yön tapahtumien selittämisestä tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Tomford haukotteli taas.
”Taidan lähteä nyt kotiin nukkumaan”, Josh sanoi ja ponnistautui seisaalleen. Hän asetteli stetsonin päähänsä, suoristi silmälasinsa. ”Näemme jälleen maanantaina, hyvät neidit.” Hän hymyili alakuloisesti Gillianille, joka yritti hymyillä takaisin, ja nyökäytti päätään Charlotten suuntaan, joka ei jaksanut vaivautua vastaamaan mitään. Sitten Tomford asteli tuvan ovelle, väänsi kahvaa ja astui ulos. Gillian meni ikkunalle katsomaan hänen jälkeensä kuinka poika taplasi tallipihan yli porteille päin.
”Mokoma”, Charlotte murahti sohvalta. ”Jätti meidät huolehtimaan ipanoista, kun itse livistää karkuun.”
”Meistä kukaan ei nukkunut viime yönä. Minuakin väsyttää hirveästi”, Gillian sanoi hiljaa.
”Minulla pitäisi olla estevalmennus tänään”, Charlotte mutisi. ”Arvaa jaksanko.”
Gillian…
Gillian pyörähti salamana ympäri.
”Kuulitko sinä?” hän hengähti. Charlotten leuka nojasi laiskasti polvia vasten. Hän kykeni vain vaivoin nostamaan kysyvästi kulmakarvojaan. ”Se ääni… ääni, joka sanoo nimeni. Se teki sen taas.”
”Joo, uskon nyt”, Charlotte näsäviisasteli, ”että sinua väsyttää hirveästi.”
Gillian kuulosteli korvat hörössä, vaikka se oli turhaa. Ääni tuntui aina kantautuvan jollain tavalla hänen sisästään, joten sen kuulemiseen ei juuri korvia tarvittu. Kuiske tuntui taas vaipuneen olemattomuuteen, se tapahtui aina niin nopeasti, että hän olisi hyvin voinut kuvitellakin sen. Mutta sydämen syke, joka oli kiihtynyt, paljasti totuuden. Hän ei kuvitellut. Hän ihan oikeasti kuuli aaveen kutsuvan häntä.
Aaveen…? Aaveen!
”Minusta tuntuu…”, Gillian aloitti ja hämmästyi itsekin, miten varmalta hänen äänensä kuulosti, ”että se on isoisä.”
Charlotten naurahdus oli kuin haukahdus.
”Älä hei, alatko sinäkin kohta käydä niitä pitkiä keskusteluja ilman kanssa niin kuin mummi?”
Gilliania ei haitannut Charlotten kylmäkiskoisuus. Hän oli äkkiä melko varma, että juuri isoisä kuiskaili hänelle, halusi hänen huomiotaan. George Centerillä oli jotakin asiaa haudan takaa.
”Heeeeeei, onko täällä ketään? Haloo? Huhuu?”
”No niin”, Charlotte huokaisi. ”Mitäs minä sanoin?”
”Hoooi—! Ai, täällä te olette. Moi!” Matruusa oli tullut tallin puoleisesta tupaovesta. Hän kantoi mukanaan muovikassia, josta pilkotti ratsastussaappaat, ja kyynärtaipeesta roikkui kypärä. ”Mitä täällä—?”
”Älä kysy mitä täällä on tapahtunut”, Charlotte keskeytti poninsa hoitajan. ”Näet vallan hyvin itsekin, mitä on tapahtunut, kun katsot kentän ohi mäen päälle. Ja välitä sama viesti kaikille muillekin uteliaille.”
Matruusa sulki suunsa. Sitten hän kysyi: ”Voinko hypätä esteitä Lunalla tänään?” Charlotten nyökättyä, tyttö kääntyi ja katosi kiireen vilkkaa takaisin talliin.
Gillian oli vaipunut omiin aatoksiinsa. Hän pureskeli taas kynsiään. Charlotte aukaisi jalkansa ja laski ne lattialle.
”Kuolen pian”, hän valitti. ”En tajua miten saan unta, jos menen nyt nukkumaan, kun on näin kirkasta, mutta kai on pakko yrittää… Tuntuu, että migreeni voisi taas tulla… En kestä kuunnella Judithin ääntä näin väsyneenä.” Ja hänkin läksi pihalle ja kohti taloa.
Gilliankin aikoi lähteä, oikeastaan hänen olisi pitänyt mennä nyt kotiin, mutta hän pysähtyi empien. Hetken pohdittuaan, hän päättikin käydä vielä tuulimyllyn raunioiden luona, sillä jotenkin hänellä oli sellainen tunne, että niin kannattaisi tehdä – vaikkei tiennytkään miksi.
Hän tarpoi kalpeiden puunrunkojen lomitse ja oli hengästynyt jo puolivälissä matkaa. Yön aikana mäkeä oli rampattu eestaas niin monesti, että sen harjalle näytti johtavan tasaiseksi tallottu hieman liukas lumitie. Sammutusvettä tuoneiden mönkijöiden jäljet olivat jättäneet isot rosoiset urat ja Gillian mutkitteli niitä pitkin aina harjanteen laelle saakka.
Näky oli yhä yhtä kamala. Pala nousi kurkkuun, kun hän katseli hiiltyneitä osin pystyyn jääneitä seiniä. Mäki näytti niin alastomalta ja autiolta ilman maamerkkinäkin tunnettua tuulimyllyä.
”Anteeksi, tänne ei voi tulla.” Raunioiden toiselta puolelta oli esiin astunut poliisi. ”Palon syttymisen syyn tutkimus on kesken.”
”Ai, anteeksi”, Gillian piipitti. Hän pysähtyi katselemaan kauempaa, miten poliisi nauhoitti rakennuksen. ”Meneekö siihen kauan?”
”En osaa sanoa”, poliisi vastasi. Hän keskittyi taas tehtäväänsä, eikä Gillian halunnut olla häiriöksi, joten haikein mielin hän lähti laahustamaan takaisin alas, miettien, olisiko uusi vuosi voinut enää polttavammin alkaa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Nov 22, 2016 14:51:24 GMT
Koulukilpailut tarinaluokassa, vaativa B (sij. 1/7) 6.11.2016
Adinassa oli Halloween-teemaisten koulukilpailuiden yhteydessä tietysti perinteinen pukuluokka, johon ratsastaja ja ratsu vaihtoivat paikkaa... Tuli kyllä kuuma maskissa ja kypärän pysyminen Dodon päässä oli haasteellista, mutta kannatti voiton tähden! Tehtävänanto: Osallistutte omaan koulurataanne Halloween-teemaan pukeutuneena, millaisen puvun olet loihtinut itsellesi ja hevosellesi? Voit piirtää, kirjoittaa, tehdä runon tai vaikka etsiä netistä kuvan, mikäli piirustustaidolla ei ole siunattu. Tuomari: Jannica Suoritus:
|
|