katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 21, 2024 15:14:23 GMT
Uniaalloilla - 61
”Gillianne, kerro minulle mitä pidät Timeosta. Oletteko tavanneet, kuten teidän piti? Oletko näyttänyt hänelle paikkoja ja oletteko maalanneet yhdessä?” ”Hän on oikein mukava, äiti. Pidän hänestä kovasti.” ”Hyvä. Kuten sinun kuuluukin. Mikä hänessä ei olisi pitämisen arvoista? Varakas isä ja taideasiantuntija. Wolfgangin itsensä suosittelema. Juuri heidän kaltaistensa pariin sinun tulee päästä, Gillianne. Muuten et koskaan tee läpi alalla, jos et verkostoidu. Olen edelleen sitä mieltä, että koko se fiasko, mitä Château Echlouvessa silloin tapahtui, olisi saanut jäädä tapahtumatta. Se peruuttamattomasti pilasi mahdollisuutesi. Wolfgang oli erittäin, erittäin pettynyt sinuun. Onneksi hän suopeudessaan auttaa sinua kuitenkin tällä tavoin ja saattaa sinut toisten hyödyllisten ihmisten pariin. Timeosta on sinulle paljon hyötyä. Se, että maalailet huviksesi jossain lasten teletappikerhossa, ei vie sinua millään muotoa eteenpäin urallasi –” Annoin äidin puhua. Kerrankin saatoin olla hänen seurassaan neutraalein mielentiloin, sillä puheenaiheena Timeosta saatoimme olla yhtä mieltä: hän oli ihana. Tai, äitini ei toki käyttänyt sellaista, niin epähienoa ja epäkorrektia sanaa. Mutta minä saatoin sanoa sen: ihana. Emme olleet vielä suudelleet kertaakaan, ja minusta oli ihanaa, että Timeo oli niin kärsivällinen suhteeni ja jaksoi odottaa. Hänellä oli ihana ääni – siihen aivan erityisesti olin jostain syystä ihastunut – niin hunajainen ja pehmeä ja kuitenkin rouhea kuin keksi, saksalaisella korostuksellaan. Hänellä oli ihanat silmät kuin vesipisarat tai lähteet. Ja ihana hymy, joka alkoi ensin toisesta kulmasta ja vasta sitten veti myös toisen suunpuolen mukaansa ja minä huokailin hänen ihania kaarevia huuliaan mielessäni suudellen… En ollut koskaan ollut näin hupsu ja näin rakastunut! En Joshiin, enkä Tyleriinkään! Enkä tasan varmasti Wolfgangiin. En ehkä edes Brodyyn… en ole varma, se oli Brodyn kanssa erilaista. Olin aina tiennyt, etten voisi koskaan saada häntä, mutta Timeon… En tiennyt, mikä Timeossa sai minusta ulos tällaisen varomattomuuden. Olin niin fantasioissani, että saatoin katsella äitini puhuvia kasvoja kunnolla häntä kuulematta, ja vain hymyillä tälle – hymyillä tyhjää, typerää, vastarakastuneen pölhöä hymyä. ”...ja luotan siihen, ettette ole sen maalaistollon kanssa enää missään tekemisissä tämän jälkeenkään ja asia on sillä selvä. Eikö niin?” Voi Timeo… hetkinä, joina en ole luonasi, kaipaan sinne missä olet… Maalaatko nytkin kuvia merenaalloista rakkauden ulapalla, vai mitä teet? Ajatteletko minua? ” Eikö niin?” ”Ky-kyllä!” sanoin hätkähtäen, tietämättä lainkaan mitä äiti oli juuri kysynyt tai mihin myönnyin. Hän silmäsi minua kahvikupin yli silmät viiruina, mutta tuntui sitten hyväksyvän vastaukseni. ”Olen sangen tyytyväinen”, hän myönsi laskien kupin takaisin asetilleen. ”Enkä usein sano niin. Mutta olet vihdoin alkanut ymmärtämään, millaista kaltaisesi naisen elämän tulisi olla. Timeolla on selvästi suotuisa vaikutus sinuun.” Nyökkäsin. ”Ja sinä teet kaikkesi, että olet hänen arvoisensa. Kohtelet häntä kunnioittavasti ja myönnyt kaikkeen, mitä hän sinulta pyytää. On ehdottoman tärkeää, että laitat Timeon nyt kaikissa toimissasi etusijalle. Kunhan olette naimisissa, huomaat kyllä, mikä etu siitä sinulle on –” Olin juuri yrittänyt juoda teetäni, mutta kuppi kalahti vasten hampaita. Tiesin leimuavasta tunteesta korvissani ja poskillani, että puna oli kohoamassa kiireenvilkkaa. Valehtelisin, jos en olisi jo kuvitellut niin pitkälle: minua kokovalkoisissa, Timeo rinnallani… Satumaisen kauniit mielikuvani unelmahäistä merenrannalla… Sillä olin salaa kateellinen kaikille, joiden hääonnea olin saanut olla todistamassa: Dewn ja Mischa, Billy ja Amy, Lotte ja Michael. Ja nyt pian Dewn olisi lähdössä vanhan ystävänsä Rosan häihin. Milloin olisi minun vuoroni? Kaksi kolmesta suurimmasta unelmastani olivat jo toteutuneet: olin äiti, sain maalata ja tehdä sitä työkseni. Ainoa, mikä puuttui, oli rakkaus. Pysyvä kumppani vierelleni jakamaan arjen ja juhlan ilot ja surut. ”Voimmeko siis hyvillä mielin jättää teidät ja otaksua, että vielä tämän vuoden puolella vahvistatte suhteenne vakiintumisen?” äiti kysyi kuin keskustelisimme bisnessopimuksesta. Mitä saattaisin siihen sanoa? Toivon niin. Toivon todella niin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 20, 2024 18:35:43 GMT
Uniaalloilla - 60
Istuin entisen Crittlinin huoneeni vuoteella, kun Timeo esitteli minulle taulujaan. Vanhempani eivät olleet kotona. Olin aistinut talossa erilaisen tunnelman sinne tullessani nyt, kun Timeo asui siellä. En ehkä kodikkaamman, mutta… Hän puhui kovasti, mitä työsti ja mitä suunnitteli, mutta ei koskaan maalannut kanssani. Olin ehdottanut yhteistä maalaushetkeä, mutta hän väitti läsnäoloni herpaannuttavan hänen keskittymisensä. Se oli romanttisesti sanottu, mutta tunsin hiertävän kiven vatsanpohjassani sanojen tuodessa mieleeni Wolfgangin. ”Haluaisin kertoa meistä jo perheelleni. Jos… ha-haluaisitko tulla käymään Orange Woodissa ja tavata lapseni?” Timeo heittäytyi vuoteelle vierelleni. Sänky keinahti ja niin keinahti vatsanikin. Hän nojautui kyynärpäänsä varaan. ”Tietysti haluan, mutta oletko sinä valmis?” ”Se vain…” En viitsinyt kertoa, miten tärkeää minulle olisi nähdä tuleva kumppanini lasteni kanssa; miten hän toimisi ja tulisi heidän kanssaan juttuun – miten Hugo ja Diana hänestä pitäisivät... ”Emme kai ole edenneet liian nopeasti?” Timeo oli äkkiä huolestunut. ”E-ei…! En minä sitä...” ”Tosirakkaus ei ole sidottu ajan tai paikan ulottuvuuksiin”, Timeo mietti ja rypisti otsaansa kääntyessään katsomaan tauluja. Hän oli... kaunis... ”Voisit olla runoilijakin, taidemaalarin lisäksi.” ”Dichter, sagst du? Klassinen ja kliseinen renesanssiromantikko. Hyvä. Toimiiko muuten se skootterisi nyt?” Nyökkäsin kiitollisena. Menopeliini oli tullut jokin vika aikaisemmin, ei ollut suostunut enää käynnistymään lähtiessäni Timeon luota, ja sen takia paluuni kotiin myöhästyi. Olin taas saanut outoja sivukatseita, mutta kukaan ei ollut kysynyt mitään. Olin tullut lopulta bussilla ja skootteri oli jäänyt Crittliniin, sillä Timeo oli vakuuttanut voivansa katsoa ja korjata sen puolestani. Hän tosiaan oli Ihmemies MacGyver. Ja hän kyllä puhuikin kaikkea kaunista ja romanttista… mutta hän ei koskenut minuun. Joskus hän ikään kuin oli ottavinaan minua kädestä, muttei sitten tehnytkään niin. Hän oli niin käsittämättömän hienotunteinen ja herkkävaistoinen… Hän aisti miestenpelkoni ja antoi minulle aikaa ja tilaa – ja vaikkei sitten itse pitänyt sitä rakkautena, niin minusta se oli. Toki toisinaan olisin ollut valmis ja halunnut hänen rohkaistuvan enempään… pitämään kädestäni… suukottamaan… Olin vielä liian ujo suudellakseni häntä itse. Yritin nytkin hänen vieressään katsoa häneen silmät avoimina ja viattomina, vilkuilla voimakkaasti kaartuvia huuliaan kuin Cupongin kukkulat… mutta hän ei koskaan tuntunut tulkitsevan kainoja vihjeitäni rohkaisuksi. Niinpä jäin vain haaveilemaan hänen huultensa tunnusta, kun hän kädet pyörien innostui selittämään minulle jostakin muusta aiheesta. Lähinnä taidemaalareista. Toiset maalarit tuntuivat olevan hänen suurin kiinnostuksenkohteensa. Välillä hän puhui niin samankaltaisesti ja elehti niin Wolfgangin tavoin, että olostani tuli erittäin epämiellyttävä, mutta tunne katosi aina, kun hän katsoi minua silmiin ja ne olivat niin kauniin siniset ja viattomat – Minun oli puhuttava ajatuksistani ja tunteistani ja kokemastani Timeon kanssa edes jollekulle. Jollekulle luotettavalle ystävälle. Ja keneen olisinkaan eniten luottanut näissä asioissa, kuin Lotteen, jolle olin avautunut myös Tyleristä. ”Aloita alusta. Aikojen alusta. Siis kuka tämä tyyppi on?” ”Timeo”, nimen sanominen ääneen aiheutti perhosia vatsaan, mutta ehkä enemmän siitä, että minua jännitti viimein kertoa tästä. Kerroin Lottelle kaiken. Olin välillä jäädä vailla happea. Tiesin Lotten sanovan suoraan mielipiteensä, mutta jotenkin toivoin, että hän sanottaisi sen kauniisti ja olisi tällä kertaa herkkätunteinen sekä iloinen puolestani. Hän ei ollut. ”Hetkinen nyt – te olette tunteneet vasta pari viikkoa ja aiot jo tutustuttaa hänet kaksosille?” ”Kuukauden, oikeastaan... Se tuntuu luonnolliselta seuraavalta askelelta...” ”En halua kuulostaa ilonpilaajalta –” Yritin valmistautua. ”– mutta en ihan hirveän paljon luottaisi vanhempiesi tuttuihin. Ja se on Wolfgangin oppilas? Öö – hälytys, hälytys?” ”Minäkin olin...” ”Ja mitä siitäkin seurasi?” Hiljaisuus. Lotten sanat olivat viiltäneet syvältä; kuin olisi räjäyttänyt jääkuulan rintani läpi. Miten hän saattoi noin kylmästi laukoa aiheesta, joka oli ollut elämäni synkin ja pimein käännekohta? Hän oli nostanut esille juuri ne epävarmuudet, joita minulla Timeon suhteen oli ja, joita vastaan koko ajan kamppailin, koska en halunnut tuomita tätä asioista, jotka eivät ehkä – eivätkä liittyisikään! – millään häneen. ”Saan tästä vain huonon viban”, Lotte jatkoi tyynesti. ”Mutta oma on elämäsi. Voin olla väärässäkin, en sitä sano, mutta vaistoan jotain negatiivista koko kuviosta.” ”Et ole edes tavannut häntä!” parahdin ja säikähdin itsekin, miten tunteella se tuli. Lotte oli vaiti hetken aikaa. ”En niin. No, okei, ehkä olen sitten väärässä. Ehkä hän on hyvä tyyppi. Mutta entä Tyler? Onko teidän juttu sitten ohi?” En halunnut puhua Tyleristä. Tyler ei kuulunut tähän millään lailla. Kaduin, että koskaan soitin Lottelle ja avauduin asiasta. ”En sitten muuten sanonut tätä mitenkään ilkeyttäni”, Lotte jatkoi, mutta siinä hetkessä minun oli vaikea uskoa. Lotte laukoi mielipiteitään karusti, toisen tunteista välittämättä ja teki sen tahallaan. Hän voisi valita olla kaunopuheisempi, mutta ei tahdo. Se oli silkkaa ilkeyttä. ”Voin nostaa teistä ja siitä Timeosta tarotit?” hän vielä ehdotti. ”Ei tarvitse”, tokaisin. ”Hei vain.” Tuijotin kännykän taustakuvan Hugon ja Dianan kasvoja eräältä kesäiseltä rantaretkeltä meri taustanaan, kunnes kuva sumeni; raivostunut pettymyksen vedenpaisumus. Tunteiden ristiaallokko heittelehti sisälläni. Selasin kalenteriin ja tarkistin, oliko se aika kuukaudesta. Oli, mutta ei tämä ollut pelkästään sitä. Otin oman tarokkipakkani. Sekoittaessani kortteja mieleni tyyntyi. Suljin silmät ja hengitin hitaasti ja syvään muutaman kerran. Käteni pysähtyi intuitiivisen ohjauksen saattelemana erään kortin kohdalla. Aukaisin silmät ja vedin kortin hitaasti pois pakasta. Tuijotin sen lilansinertävää selkämystä. Pidätin hengitystä. Käänsin kortin. Maljojen Lähetti. Vaaleatukkainen nuorimies seisoo merenrannalla, toisessa kädessään malja, josta kurkistaa kala. Mies on kiltti ja viaton haaveilija, taiteilijasielu, jolla on leikkimielisyyttä ja vilkas mielikuvitus. Hän on romanttinen, mutta toisaalta seuraa aaltojen mukana väliin kauemmas ja taas lähemmäs ja taas kauemmas, kuten vuorovesi. Kala maljassa symboloi intuition ääntä, jota lähetti tarkkaavaisesti kuuntelee. Lähetin ja kalan tuoma sanoma on, että jotain uutta on tulossa elämääsi; ole avoin yllätyksille ja uusille mahdollisuuksille. Se kaikki oli niin selvää, että nauroin ja itkin ääneen. Mikä voima meitä tässä maailmassa ohjasikin, se oli todellinen. Olin nostanut aiemmin kesälläkin tämän Maljojen Lähetin Lotten pakasta. Olin ajatellut sitä silloin Tyleriksi, mutta nyt… Ainoa vain, että tämän kortin olin nostanut väärinpäin. Maljojen Lähetin varjopuolia ovat lapsellisuus, liian herkkä lapsenuskoisuus, kiukuttelu ja teeskentely. Hän voi tuoda vahvoja, syviäkin tunteita nopeasti pintaan, kuten salamarakastumisia, jolloin niillä voi olla riski ajaa karikoille yhtä nopeasti. Älä jää vellomaan tunteisiisi ikuisesti. Kiukuttele mieluummin peilikuvallesi, kuin maailmalle. Kehoni läpi kulki väreitä. Käsivarsien iho oli noussut kananlihalle. Kuin olisin ollut piilokamerassa ja joku näkymätön tuntisi minut itseänikin paremmin. Vähän ajan päästä sain Lottelta kuvaviestin. Nostin noitapakasta ketun. Tässä on siitä tulkinta. En olisi halunnut lukea sitä, mutta katsoin Lotten ottamaa kuvakaappausta, jossa siluettimaisessa ketunpäässä viirusilmät hohtivat uhkaavasti. Kettu on jekkuilija ja silmänkääntäjä. Kettu edustaa naamioitumisen, tarkkailun, mukautuvaisuuden taitoja, sekä perhettä, matkustamista, muodonmuutosta, oveluutta ja näkymättömyyttä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 20, 2024 18:18:58 GMT
Uniaalloilla - 59 En voi tulla ihan vielä…
Miksi et? ”Gillian, voitko sinä ottaa – jaa niin, sinulla on tietysti kaksoset, ei mitään...” Alexiina oli ollut ojentamassa minulle pahvilaatikkoa, mutta muuttikin mielensä ja tyrkytti sitä sen sijaan Oliverille. ”Se on ihan kevyt, siinä ovat paperilyhdyt. Ja, jos joku muu voisi ottaa tulitikut kaiken varalta, minulla on kyllä takkasytytin –” Jatkoin viestiä Timeolle: Täällä on muistohetki, jonka pidämme. Tulen sitten sen jälkeen.
Otan osaa. Kuka on menehtynyt? ”Mennään sitten!” Alexiinan ääni ilmoitti. Rahisevat askelet vyöryivät pihan läpi, kun seurue kulki hevostarhojen ohi, tallin ja maneesin välisen kujan kautta myllymäen polunvarteen. Diana ja Hugo olivat riehakkaalla tuulella, kummallakin pyöreän punaiset posket kuin syysomenat ja silmät kirkkaat. He juoksivat koirien – Demin ja Edin – kanssa ja kirkuivat ilosta. Taivas oli liila ja muutamin valkoisin kimmeltävin timantein somistettu. Dewn ja Windy, Kitty, Raicy ja Robert, Emily – jopa Judith kulkivat kahisevien ruskalehtien yli. Alexiina työnsi pyörätuolia, sillä siihen tarvitsi apua päästäkseen pehmeäpohjaista ylämäkeä. Oliver kantoi pahvilaatikkoa ylpeästi eturintamassa. Jäimme epätarkkaan puolikaareen muistolehdon ympärille. Uusin kivi oli lisätty vain viikko sitten. Kings Watership R. Kitty oli löytänyt Chippyn nukkumasta kerälle kiertyneenä heinäkasasta. Se oli näyttänyt aivan normaalilta, muttei herännyt enää. Se oli vain mennyt levolle ja nukkunut pois. ”Luonnollinen kuolema, se oli jo vanha kissa”, Alexiina oli sanonut Yvonnen käynnin jälkeen. Oliver oli itkenyt, Kitty oli itkenyt, minä olin itkenyt. Nyt Witch jäisi yksin tallikissaksi, kun Lucas asui vain talolla. Eräs tallityttö, joka kävi täällä monta vuotta… Hän kuoli vuosi sitten. Alexiina, Oliver, Kitty ja Dewn olivat avaamassa pahvilaatikkoa ja vetämässä lyttyyn pakattuja paperilyhtyjä esiin. Raicy puhui jotain Judithin kanssa laaksosta, sillä näytti silmäkulmastani viittoilevan siihen suuntaan. Cattle Camp ja parisenkymmentä ja ei enää. Keskityin sormet kylminä saamaan oikeaa kirjainta painettua. Taustalta kuului itkunkaltaista, ehkä lasten kinastelua. ”Hugo ja Diana…! Katsokaa joku, etteivät he putoa… Gillian – missä Gillian on?” Havahduin omaan nimeeni ja kohotin päätä. ”Ai siellä”, Alexiina havaitsi minut rungon takaa, ”laitatko puhelimen pois ja katsot, etteivät he juokse jyrkänteeltä alas?” Vatsani muljahti. Alexiina oli jo takaisin neuvomassa Oliveria, miten varovasti vetää lyhdyt auki, mutta hänen kommenttinsa taustalla minulle oli ollut toru. ”Diana! Hugo.” Lapset olivat jahdanneet Ediä, joka kieli pitkällä keppi suussaan juoksi lähellä aidannetta. ”Älkää menkö niin lähelle…” Laitoin häpeillen kännykän taskuuni ja vedin kynsikkäitä sormenpäiden peitoksi. Nolotti, että olin jäänyt kiinni jatkuvasta puhelimen kuikuilusta Timeonin viestejä intoillessani, mutta myös, että hajamielisyyteni oli herpaannuttanut minut vahtimasta lapsiani. Olin myös ollut epäkunnioittava tilaisuuden luonnetta kohtaan... Tunsin kännykän värähtävän, mutta pidättäydyin ottamasta sitä enää esiin. Jokainen sai ottaa yhden lyhdyn. Ei ollut pakko lausua sanoja, mutta jos halusi ääneen jotain puhua, sai. ”Emmalle”, Alexiina sanoi ja päästi omastaan irti. Se kohosi hitaasti keltaisena hehkuen violetista siniseen muuttuvaa kangasta vasten. Hän laski myös toisen. Se oli Charlotten puolesta. Minä olin seuraava. Hugo ja Diana katsoivat tarkkaavaisesti, kun sytytin kynttilää. ”Ooh...”, he huokasivat, kun paperi pullistui lämmön voimasta. ”Päästetäänkö yhdessä?” Kohotimme kaikki kolme kätemme ja laskimme irti. Lyhty leijui taivaansineen jatkoksi muiden perään, kuin rikkoontunut helminauha. Kitty oli vaisu ja niiskutteli ja oman lyhtynsä kohdalla alkoi parkua. Alexiina taputteli ja silitteli häntä selkään. Kaikkien laskettua omat kynttilänsä Emman muistoksi, seisoimme hetken hiljaa laakson yllä taivaalla leijuvia valotäpliä hartaudella katsellen, ja sitten se oli ohi. Dewn ja Windy lähtivät Edin kanssa mäkeä ylös, muut alas kunnioittavan matalasti mumisten, epäselvien sanojen sekoittuessa huokaavaan tuuleen, joka leyhytti harmaiden haavanoksien viimeisiä sinnitteleviä keltaisia lehtiä. Talvi oli tuloillaan. Iltailmassa oli pakkasen maku: pisteliäs, raikas, hiljainen. ”Sitten syömään”, Alexiina ilmoitti. ”Lettuja ja kuumaa kaakaota.” ”Jee!” Oliver lähti juoksemaan ja Robert yritti kampittaa hänet. ”Voisiko –”, aloitin, mutta kukaan ei kuullut. Olin viimeinen ja otin Alexiinan ja Judithin kiinni. He olivat puhumassa Emmasta; Judith muisteli tätä ratsastustunneiltaan. ”Anteeksi”, keskeytin heidät, ”vo-voisiko joku ottaa kaksoset, jos minä menen…” Hugo ja Diana olivat juosseet Oliverin mukaan toistellen: ”Lettuja! Lettuja!” ”Toki”, Alexiina sanoi, mutta oudosti. ”Oletko kauankin poissa? Et kai koko iltaa?” ”E-en varmaan...” ”Yksinhuoltajana kahdelle tuon ikäiselle. Ei mahda olla helppoa. Oletkos miettinyt, että menisit uudelleen naimisiin?” Judith aivan yllättäen kysyi. Tavalla, jolla hän kysymyksen esitti, ei ollut sanottavissa mitä hän itse oli mieltä. Judith oli puheissaan kuivakka ja suoraan asiaan. Tiedän, että punastuin. Ainahan minä punastuin. Ajattelin Timeota, kun kännykkä taas värähti taskussa. ”Gillian on kyllä lähentynyt erään Raicyn apulaisen kanssa...”, Alexiina sanoi. Hän tarkoitti olla ystävällinen, uskoisin, mutta sanoistaan rintaani viiltyi aukko, jonka läpi kylmä syystuuli puhalsi. ”Tyler on ollut välillä lastenvahtina ja hänellä oli omakin ottopoika tuossa jonkin aikaa. Ajatella – niin vain majoitti luokseen vieraan nuorukaisen ja nyt Camden on hyvässä koulussa opiskelemassa ja menemässä elämässään eteenpäin! Tuskin olisi ilman Tylerin luomaa turvaa ja tukea. Sitä lapset ja nuoret ehdottomasti tarvitsevat. Aikuisten tärkein tehtävä on luoda heidän kasvulleen ja kehitykselleen turvallinen ympäristö, koti.” ”No häntäkö nyt olet menossa tapaamaan?” Judith kysyi minulta. En ymmärrä, olinko niin läpinäkyvä. Miksi en olisi voinut lähteä vaikka kauppaan? Olin saanut kosteutta silmiini, mutta ne eivät olleet vain surua – ne olivat myös kiukkua. Olin viime aikoina alkanut tuntea yhä useammin tuota itselleni jokseenkin vierasta tunnetta. Kiukkua siitä, että minun rakkauselämääni puututtiin liiaksi muiden taholta. Mitä se Judithille – tai Alexiinallekaan – kuului, ketä olin menossa tervehtimään iltaisin? Olimme nähneet Timeon kanssa jo monesti sitten ravintolatreffien. Saatoin hakea kaksoset töiden jälkeen päiväkodista ja pyytää jotakuta huolehtimaan heistä sen aikaa, että ”kävisin jossain.” Tiedän, että menoni ”jonnekin” yhä useammin herättivät muiden mielissä kysymyksiä ja uteliaisuutta, mutta vielä toistaiseksi kukaan ei ollut suoraan kysynyt, ketä oikein tapailin tai mitä tein. Vain Kitty tiesi, että tapailin ”jotakuta”, joka ei ollut Tyler. Ja Tyler… Vatsaani väänsi oksettavasti, kun mietin, että Tyler oli saanut tietää minun peruneen tapaamisemme jonkun toisen miehen tähden. Olisin halunnut selittää hänelle, mutten kuitenkaan osaisi. Minulla ei ollut selitystä. En vain voisi suoraan sanoa hänelle, että satuin tapaamaan jonkun muun, juuri minun ja Tylerin tapailuyrityksen alkumetreillä. Se olisi ollut niin rumaa ja kauheaa. En ollut reilu ja toimin kuten pelkuri – välttelin Tyleriä. Mutta onneksi oli Timeo, jonka pelkkä ajattelu sai sydämeni taas käyntiin ja lämpimäksi, hyppimään jälleennäkemisen odotuksesta ylösalas, ylösalas. ”Menen vanhempieni luo illalliselle, heillä on tärkeää asiaa.” Sanat tulivat suustani kuin joku muu olisi lausunut ne. Kaiken lisäksi ne tulivat ärhäkästi, painokkaasti. Ja ne olivat valetta. Olin juuri valehdellut päin Alexiinan ja Judithin kasvoja, mitä en tehnyt koskaan. ”Missä he asuivatkaan?” Judith uteli liiaksi. Alexiina ei enää puhunut. Vilkaisin häneen ja näin hänen suupielensä tiukkoina yhdessä, kulmat alaspäin. Oliko hän aistinut valheeni? Hätäännyin. ”Kiinassa. S-siis eivät vielä…! Crittlinissä, mutta he ovat muuttamassa Pekingiin...” ”Ai niin, ne crittliniläiset. Miksi ihmeessä he sinne muuttavat?” ”He laajentavat yritystoimintansa sinne...” ”Mitä he sinne aikovat?” En olisi jaksanut käydä keskustelua vanhemmistani. ”No heillä mahtaa sitten rahaa riittää!” Judith totesi kerrottuani lyhyesti isän lentoyhtiöstä. ”Eipä siinä yksinhuoltajuus sitten haittaa, jos rahahanat ovat auki. Ei muuta kuin palkkaamaan vakituinen lastenhoitaja!” ”Saisiko sieltä myös vakituisen vanhustenhoitajan?” Alexiina kysyi raskaasti, kun Emily oli pysähtynyt keskelle pihaa sen näköisenä, että oli hetkeksi unohtanut mitä oli tekemässä. Judith pystyi jo pyörittämään itse renkaitaan, joten Alexiina vei kätensä isoäidin selän taa ja ohjasi tämän kohti taloa. Minä erkaannuin ja lähdin kohti latoa. Hain skootterini ja pian ajoin tietä kohti keskustaa, katulamppujen samanaikaisesti syttyessä valaisemaan kulkuani. Varjo ja valo. Varjo ja valo. Miksi suhteeni Timeon kanssa oli sekin varjo ja valo? Valo sydämessäni, mutta salaisuus varjoissa…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 8, 2024 21:05:12 GMT
Uniaalloilla - 58 Olen kamala ihminen! Tuskin näin minne ajoin. Kyynelsumussa olinkin ajaa ulos tieltä, mikä sai lopulta minut kokonaan pysähtymään ja tunkemaan tumppua kypärän sisään. Miten saatoin toisaalta olla onneni kukkuloilla ja toisaalta tuntea hirveää kipua ja kauhua siitä, mitä olin tehnyt? Olinko todella sanonut sen – kieltänyt Tylerin? Kieltänyt Tylerin? En voinut ajatella sitä… Mutta en ollut voinut satuttaa Timeota. Tiesin millaista oli, kun sydämen lauluun ei vastattu ja se jäi ontosti kaikumaan sisällesi… Tiesin, että Tyleriinkin sattui. Meihin kaikkiin sattui. Jos Tyler kuulisi Timeosta ja minusta, hänen jo valmiiksi vajaakuntoinen sydämensä – ei. En kestänyt ajatella sitä. Ja juuri sen takia, Tyler ei missään nimessä saisi tietää Timeosta. Kitty ahdisteli minua, jopa Dewn oli udellut. Ymmärsin kyllä, että olin käyttäytynyt oudosti viime päivät ja itsepähän herättänyt huomiota, mutta vastedes minun olisi oltava varovaisempi. Saatoin vain toivoa, ettei Tyler ollut kehittänyt liian voimakkaita tunteita minua kohtaan, jotta pääsisi minusta yli nopeammin ja mahdollisimman pehmeästi. En uskonut, että hän oli... En missään nimessä tahtonut, että hän minun ja tämän takia kovettaisi taas sydämensä kuoreen, jota olin uneksinut voivani silitellä ja raottaa, vaan että hän yhä jaksaisi uskoa rakkauteen ja ennen kaikkea siihen, että hän ansaitsisi onnen siinä missä minäkin. Timeo oli puhunut niin kauniisti, pyytänyt niin koskettavasti minulta vahvistusta… Mitä olisin siinä tilanteessa voinut tehdä? Sillä… sillä minäkin olin rakastumassa häneen. Vedin väristen henkeä. ”Olen rakastumassa häneen”, sanoin ääneenkin. Halusin kuulla oman ääneni, enkä vain päänsisäisten ajatusteni, sanoittavan nuo tunteet – nuo pelkojen ja kuiskailevien toiveiden ja epävarmuuksien värisevät huokaukset. Se ei tarkoittanut, että lopettaisin siihen paikkaan Tyleristä välittämisen kuin veitsellä leikaten. Rakastaisin silti häntäkin ja aina tulisinkin, niin kuin kaikkia muitakin, joihin olin joskus rakastunut. Brody. Josh. Timeo vain oli toiminut nopeiten ja rohkeiten. Ehkä sitä olin odottanutkin… jotakuta, joka veisi minulta jalat alta ennen kuin ehtisin liikaa murehtimaan, epäröimään, pelkäämään. Oli vaikea uskoa, että jostakin äitini aikaansaamasta – hänen yrityksistään saada minua tapaamaan Timeota jo Sveitsissä – olisi seurannut jotain näin uskomattoman ihanaa. Ehkä, jos minusta ja Timeosta nyt todella tulisi jotakin, voisin antaa ainakin osittain pienen osasen äidille anteeksi kaikesta hänen ilkeydestään minua kohtaan koko elämäni ajalta… Mutta tästä hurmioituneesta rakastumisestani huolimatta, olin myös murskana. Tyler parka… Miksi en voisi rakastaa teitä kumpaakin, pitää teidät molemmat? Miksi täytyi valita? Ja Josh – hän myös. Sydämeni olisi kyllä kyllin iso rakastamaan heistä jokaista aivan yhtä suuresti! ”Haluan Tyler!” Diana kiukutteli toisena iltana, kun laittelin heitä Hugon kanssa nukkumaan. Olin ottanut yösatukirjan esiin, mutta Diana kiemurteli jatkuvasti pois vuoteesta ja rynni kehää huoneessa niin, että matto meni kupruille. ”Tyler lukee! Tyler lukee!” Pidättelin limaista nykivää palaa kurkussani. ”Rakas, kun Tyler ei voi oikein tulla nyt… Äiti lukee teille sen sijaan –” ”Ei! Tyler!” “Tyler!” Hugokin meni siskonsa kuoroon mukaan. “Kopskeikkaa”, ovi sanoi ja Kitty tuli lastenhuoneeseen. Hänellä oli (räpytin silmiäni sen nähdessäni) pienellä tarjottimella kolme maitomukia. ”Saisko olla vielä yömyssyt lapsiystävälliseen tyyliin?” ”Kitty…” Kitty vain hymyili, mutta ei normaalia leveää virnuiluaan, vaan rauhallisemmin ja lempeämmin. ”Toin äipällekin. Toivottavasti en keittäny niitä liian kuumaksi… yritin kattoo, että ne olis suhteellisen sopivalla.” Kiitin hiljaa, yhä hämilläni. Kitty laski tarjottimen vapaalle tuolille. ”Teit… kovin kiltisti.” Kitty huiskaisi kättään. Sitten virnisti Dianalle. ”Mitä mä olin kuulevinani? Missä mun hurraahuudot luuraa? ’Kitty, Kitty, Kitty!’” Ojensin maitomukit Hugolle ja Dianalle, jotka kumpikin ottivat ne innoissaan – kai heistä oli eksoottista saada maitoa sänkyyn ilman, että kukaan oli ehdottanut tai kertonut siitä etukäteen. Yleensä minä kysyin heiltä, jos he haluaisivat ja sitäkin vain toisinaan, en mitenkään jokailtaisena rutiinina. Joskus myös mummi toi heille maitoa silloin, kun nukutti heitä puolestani. Mutta se, että Kitty teki niin ja oma-aloitteisesti, oli ennenkuulumatonta. Kitty tuli toki mainiosti eri ikäisten lastenkin kanssa toimeen, mutta hän ei ollut aivan sellaista tyyppiä, jota voisi kutsua… äidilliseksi tai vaistonvaraisesti hoivaavaksi. Ja maitokupillisten tuominen rauhattomien lasteni vuoteeseen oli juuri sitä: vaistomaisen huomaavaista. Otin oman mukini ja kostutin huulet lämpimään. Maidon lohdullinen tuoksu oli ihana. ”No niin, nyt kun saitte oikein maitoakin, käytte takaisin peiton alle. Luen teille sadun ja sitten –” ”Mä voin kertoa sadun!” Kitty sanoi. ”Joo!” Diana hihkaisi. ”O-oletko varma…?” ”Tietty! En mä sitä –”, Kitty torjui tarjoamani kirjan, ”mä kerron kuule ihan omasta takaa! Täällä”, hän koputti päätään, ”on kuulkaas, ipanat, semmoinen tarina-arkku, että kuuntelette vielä aamullakin silmät pyörien!” ”Tarkoitus on saada heidät nukahtamaan, Kitty…”, sanoin varovasti, mutten voinut olla vähän hymyilemättä. Diana ja Hugo nimittäin tuijottivat Kittyä niin tarkkaavaisesti ja silmät selällään kumpikin, etten olisi ikinä itse saanut heitä kiinnostumaan mistään niin syvällisesti. Vedin peiton kummankin leukaan, suukotin heitä otsalle ja vetäydyin hiljaisesti sivumpaan, kun Kitty aloitti: ”No niin! Olipa kerran sammakko, jolla oli niin iso suu, että tuli usein möläyttäneeksi semmoisia kuplia kidastaan, että toiset taikalammen asukkaat välillä vähän pahoitti niistä mielensä…” * ”Hei, Gills… nukutsä?” Havahduin takaisin pystympään. Lastenhuoneen valot oli himmennetty. Hahmo häälyi yläpuolellani kämmen olkapäälläni. Kitty kallisti päätään ja virnisti, kun sain unisen katseeni tarkennettua häneen. ”N-nukahtivatko he…?” ”Jo vain. Ja niin nähtävästi säkin. Onko mun jutut tosiaan noin pitkästyttäviä?” Kitty pihisi hiljaa hykertäen. ”Voi… saat minun puolestani tulla lukemaan – tai siis kertomaan heille tarinoitasi useampanakin iltana”, ähkin pyrkiessäni tuolilta pystyyn; jalkani olivat puutuneet ja niitä alkoi ilkeästi pistellä. Vuoteesta kuului vaivaista pientä tuhinaa, kun hiivimme kumpikin sieltä ulos. Kitty sulki oven hitaasti ja huolellisesti ja kääntyi sitten leveä hymy huulillaan puoleeni. ”Tässä”, hän sanoi ja antoi puhelimeni. ”Älä unohda tätä. Se voi vaikka soida ja herättää kaikki.” ”Ah… kiitos”, sanoin hämilläni, yhä jotenkin tokkuraisena. Kaatuisin omaan vuoteeseeni heti. ”Hyvää yötä, Kitty…” ”Höh, eihän kello niin paljon ole että aikuisten nukkumaanmenoaika vielä on!” ”Minun on… kun olet äiti, ymmärrät…” Tajusin vasta huoneeseeni mentyä mitä olin tullut sanoneeksi ja puna levisi kasvoilleni. Toivottavasti Kitty ei ollut loukkaantunut – en ollut ajatellut sanojani loppuun asti! Katsoin hajamielisesti kännykkääni. En tiedä miksi jäin tuijottamaan sitä näkemättä oikeasti mitään. Taisin nukkua silmät auki, seisten. Räpyttelin. Niin… jokin ajatus oli yrittänyt tehdä tuloaan, mutta mennyt pois… jotain Tyleristä… Väsyneesti avasin Tylerin ja minun viestikeskustelun. Hän ei ollut vastannut viimeisimpään, pieneen arkaan kuulumisten kysymykseeni, jonka olin laittanut viikonlopun jälkeen. Siirryin Timeon keskusteluun. Häneltäkään ei ollut uusia viestejä. Hetkinen… Mikä tämä oli? En muistanut mitään tällaista viestiä Timeolta. Ja… se oli tullut – tänään. Olinko ollut niin horroksessa, että olin avannut viestin ja sitten unohtanut lukea sen? No, olihan se mahdollista… oloni oli pökkelöinen. Laitoin hänelle vain sydämen. En pystynyt muuhun, vaikka rintani hyrräsi mielihyvästä hänen kauniista sanoistaan. Kapusin oman peittoni alle ja, kuten uumoilinkin, nukahdin heti, kun pääni kosketti untuvatyynyä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 8, 2024 13:33:48 GMT
Uniaalloilla - 57 ”Anteeksi vielä se yksi ilta…” “E-ei se mitään… Mi-minun pitäisi pyytää anteeksi, odotit varmaan pitkään…” “En ollenkaan, en itse asiassa edes päässyt lähtemään.” ”N-niinkö?” Jostain syystä kummastuin asiaa paljonkin. ”Voinko korvata sen sinulle? Oletko vapaa tänään?” Oli sunnuntai. Ulkona oli kirkas, kaunis sää. Annoin Xilon kulkea löyhällä ohjalla metsäpolulla. Kuulokkeiden kautta kuulin Timeon äänen; olimme jutelleet jo varttitunnin niitä näitä. Se oli mitä maalauksellisin hetki: hänen äänensä tulivat huulilta, joiden muistin olevan yhtä punertavat kuin ympärilläni pilkahteleva ruska vasten kuulaan sinistä taivasta, niin kuin olivat hänen silmänsäkin… Hän oli ensin laittanut pahoitteluviestin ja sitten soittanut minulle. Se oli ollut vain väärinymmärrys. Hän oli luullut, etten pääse ollenkaan tulemaan ja sitten hänelle oli tullut jokin este. En ollut aivan ymmärtänyt, mikä se este oli, mutten udellut enempää. Ei se ollut minun asiani – ja hän oli jo pyytänyt anteeksi, moneen kertaan. Jännitys ryhtyi taas räpyttelemään siipiään. Pieni hymy veti huuliani taivaisiin kenenkään näkemättä syksyisen rauhallisessa metsässä. ”Mitä sinulla on mielessä?” ”Kyselin vähän, että mikä on paikallisesti paras paikka viedä tärkeä ihminen syömään… Sain suositukset sellaisesta ravintolasta kuin Colt Amen Villa. Tiedätkö paikan?” Henkäisin äänettömästi. “T-tiedän! Mutta se on kamalan kallis…” “Älä siitä murehdi.” “Kävin siellä juuri isäni kanssa… se on hieno –” “Kävitkö? No jaa, onko se sitten liian ikävystyttävää, jos vien sinut sinne taas uudelleen?” ”Ei”, sanoin, vaikka tosi asiassa en hirveästi pitänyt ravintoloista. En pitänyt julkisilla paikoilla syömisestä. Mutta olihan tarjous ja ele romanttinen, koko Colt Amen Villa oli omalla traagisellakin tavallaan romanttinen... ja Timeon kanssa, huomasin ajattelevani vaaleanpunaisiin hattaroihin uponneena, lähtisin minne tahansa. ”Haen sinut siis tänä iltana. Seitsemältä.” Oli ihme, että pysyin Xilon selässä maastolenkin loppuun asti takaisin talleille, sillä niin kevyeksi oli oloni muuttunut! Harjasin hevoseni hyräillen, annoin sille suukon turvalle ja satulaa pois kantaessani pysähdyin rapsuttamaan Chippyä hupsu, onnellinen ilme naamallani enkä pahastunut, vaikka kissa sähisi kiitokseksi takaisin. ”Mami iloinen”, Diana sanoi, kun toin hänet ja Hugon ulos leikkimään hetkeksi, nauttimaan kauniista säästä. Tytön kasvoilla oli yllättyneen ilahtunut ilme – tajusin, että olin ollut niin pitkään alakuloinen ja alati väsynyt, että mahdoin heidän silmissään näyttää nyt poikkeukselliselta. ”Olenkin. En ole tuntenut oloani näin… hyväksi pitkään aikaan, nuppunen.” ”Diana aina iloinen!” Diana ilmoitti. ”Oletko? Silloinkin, kun lyöt suutuksissasi veljeäsi? Tai, kun olet kiukkuinen aamulla etkä suostu syömään puuroasi? Oletko silloinkin iloinen?” ”Kyllä!” ”Hyvä on sitten. Olet minun iloinen, pieni ihmeeni.” “Ihme! Ihme!” Diana hyppi ilmaan ja tömisytti jalkojaan, juosten ympyrää. Hugo leikki palikoilla syrjemmässä terassin vieressä kasvavan männyn alla. Palikat olivat oikeastaan aivan vauvoille tarkoitettuja, mutta Hugo oli kiintynyt vauva-aikaisiin asioihinsa kuin rapu, erityisesti tuttiinsa. Päiväkodissa lapsia kehotettiin jo jättämään tutit ja kasvamaan niistä pois. Diana oli tipauttanut omansa helposti jo ennen Smileysiin menoa, mutta Hugo edelleen halusi omansa; se totta kyllä piti hänet levollisempana. Katselin heitä rakkauden lämmön paisuessa rinnassani kuin syvään henkeä vetävällä valaalla… He olivat niin erilaisia, kaksoseni, erilaisia luonteeltaan… Kuinkahan Timeo tulisi heidän kanssaan toimeen? Ja laajentunut sydämeni päästi äkkiä uloshenkäyksen, jonka myötä tunsin itsekin vajoavani. Tajusin nimittäin äkkiä, ettemme olleet vielä puhuneet lapsistani. Tiesikö Timeo edes heistä? Olivatko vanhempani kertoneet? Ei se varmasti olisi ongelma, ajattelin hiukan hätääntyneenä, kun Diana tuli näyttämään minulle männynkäpyä. Totta kai hänkin ihastuisi heihin… Olin liian kaukana fantasiamaailmani utuisessa tulevaisuudessa. Palasin tähän hetkeen ja koetin sanoa jotain kannustavaa kävystä, joka lepäsi Dianan kämmenellä; tarkastelin sitä kiinnostuneesti ja silitin hänen päätään. Mutta mieltäni yritin hillitä kuten vauhkoon laukkaan lähtenyttä hevosta. En saisi mennä asioiden edelle. Pitkään alkuillasta kylvyn jälkeen mietiskelin mitä pukisin päälleni. Sormeni pysähtyivät hivelemään uuden, sinisen paitani hihoja. Olin säästellyt sitä Tylerin tapaamiseen, mutta… Jatkoin vaatekertani läpikatselua, mutta vaikka kokeilin useampaa eri kombinaatiota peilin edessä, silmäni palasivat aina heijastuksen kautta rekissä riippuvaan siniseen paitaan. En tietenkään voinut lähteä salaa – taaskaan. Olin jo menossa onnistuneesti livahdettuani talosta, mutta Kitty tuli Demin kanssa lenkiltä vastaan pihatiellä. Mitään mahdollisuuksia väistää ja piiloutua ei ollut. Näin jo kaukaa portinpielen valohehkussa Kittyn kasvot, joille nousi näkemisestäni innostunut, äärimmäisen leveä avoin hymy, kun hän huomasi juhlavaatetukseni sekä käsilaukkuni ja korkealle päänpäälle vesiputouksen kaltaiseksi solmimani hiukset. ”Oho!” hän ilmoitti. Punastuin enkä osannut sanoa mitään, millä pääsisin sujuvasti tilanteesta. ”Jaa, jaa…” Kittyn äänensävy muuttui kermaisen tietäväiseksi. Aukaisin suuni änkyttääkseni, mutta hän nosti kämmenen ilmaan. ”Ei! Ei sun tartte mitään selitellä, kyllä mä tiedän…” Hän iski teatraalisen salaliittolaismaisesti silmää. ”Oon vaan tyytyväinen, että se pisti vipinää toimintaan ja kerrankin otti vinkistä vaarin… Äläkä tyydykään mihinkään puolikutoiseen anteeksipyyntöön sitten, tyttö! Pitäkää hauskaa…” Ja hän jatkoi vihellellen matkaa. Olin hiukan typertynyt äskeisestä; mistä Kitty puhui? Eihän hän voinut mitenkään tietää mitään – en ollut puhunut Timeosta vielä kenellekään? Ajatukseni kuitenkin katkesivat, kun kuulin lähestyvän vauhtiaan hidastavan auton olevan tuloillaan ja niin kiirehdin tienvarteen noustakseni kyytiin. * Vaikka miten monta kertaa tulisin Colt Amen Villaan, se sykähdytti joka käynnillä yhtä paljon. Timeo viittasi minut edeltään ja löydettyämme pöydän ja istuuduttuamme, hän jäi katselemaan minua kirkkain silmin. Ravintolassa oli lämmin, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä sen lämmön kanssa, joka levisi hitaasti poskilleni. ”Näytät kauniilta tänään”, hän sanoi. Nostin kämmenet kasvoilleni ja piilouduin niiden taakse. ”Se on totta.” ”Si-sinäkin näytät… h-hyvältä, tarkoitan…” Timeo nauroi. Kurkin häntä häkellyksissäni, pää pyörällä. Ilta oli ihana. En vain osannut oikein sanoa mitään. Kuuntelin Timeonin miellyttävää ääntä, jonka saksalainen korostus viehätti korviani. Hän kertoi, miten vanhempani olivat tarjonneet asuntonsa hänen käyttöönsä, joten suunnitelmiinsa oli tullut muutos ja hän jäisikin joksikin aikaa Kanadaan. Hän kyseli paljon minustakin, mikä osoitti aitoa kiinnostusta. Lopulta näin sopivan hetken tulleen kertoa totuuden. ”Timeo…”, minä sanoin, arastellen katsomatta häneen, ”m-minä… vanhempani ovat varmaan jo kertoneet… että olen äiti.” Suljin silmäni. Timeo ei vastannut heti. Kun lopulta uskalsin vilkaista häneen, hän piteli viinilasia kädessään ja katseli sitä. ”Niin ymmärsin viestistäsi.” Viestistäni? “Olet aika nuori äidiksi”, hän jatkoi. “Niin, mikä olikaan ikäsi?” “Olen kaksikymmentäkuusi…” ”Ihan totta?” Timeo näytti niin yllättyneeltä sen kuullessaan, että tunsin jostain syystä häpeää. Olin ollut kaksikymmentäkolme, kun sain kaksoset. Oliko se kovin nuori? Ajatteliko Timeo minusta pahaa sen johdosta? Koin tarvetta selittää. “R-rakastan olla äiti, se on… s-se tuntuu kutsumukselta, niin kuin minut olisi tarkoitettu siihen rooliin aina… v-vaikka se oli vahinko, en ole katunut sitä hetkeäkään!” Timeo tuijotti minua ilmeettömästi, mutta sitten hammashymy valaisi hänen kasvonsa. Hän kohotti lasiaan. ”Sinulle ja minulle?” hän ehdotti. Huojennuin. Uutinen lapsistani ei ollutkaan hänelle järkytys… Illallisen jälkeen olimme jälleen autossa ja oletin hänen vievän minut kotiin, mutta Timeo kysyikin tiesinkö mikä olisi Waterphewn romanttisin paikka. Sydämeni hakkasi niin, että pelkäsin voivani pian pahoin. ”Näytätpä pelästyneeltä!” hän nauroi. ”Anteeksi – saan vain usein inspiraatiota kauniista, romanttisista paikoista maalaamiseen. Merta romanttisempaahan ei olekaan!” ”N-niin, se on totta…”, sanoin huojentuneena. ”Tosin nyt taitaa olla liian pimeää aaltojen katselulle.” Hän kääntyi silmät vilkkuen puoleeni. ”Taidan katsella vain näitä Aaltoja…” Hän oli niin lähellä, että olin varma, että hän tuntisi kasvoiltani hohkaavan kuumuuden. Hetken luulin hänen suutelevan minua(!), mutta hän laski leukansa rintaan, suoristi takaisin ryhtinsä ja väänsi avainta virtalukossa. ”Onko mitään muita ehdotuksia?” Olisimme puolestani voineet lentää kuuhun – niin vahva kehosta ulkona leijumisen tunne oli minut vallannut. Päädyimme ajamaan observatorion mäelle. Sinne mutkittelevalla kapealla vuoristotiellä oli matkan varrella näköalatasanne, josta saattoi ihailla maisemia ja näin pimeällä tähtitaivasta. Oli uskomattoman hiljaista, kun jätimme auton ja kävelimme puhumatta tasanteelle. Waterphewn rannansuuntaiset kaukaiset valot vilkkuivat pisteinä, lohdullisina ja kauniina, kuin tähtinä maan päällä. Sen lisäksi yläpuolellamme kaareutui varsinainen taivas. Tärisin, mutta vaikka oli viileä ilta, en kylmästä. Timeo asetteli oman takkinsa harteilleni kuin aito herrasmies ja seisoessamme vieretysten, ujutti käsivartensa ympärilleni. Hätkähdin. ”Anteeksi”, hän sanoi vetäytyen. ”E-ei… minä vain…” Kehoni oli reagoinut ennen minua. Kaiken sen huuman ja jännityksen ja onnen seassa oli mukana myös rippunen pelkoa… En nähnyt Timeon kasvoja tarkasti hämäryydessä, mutta ne heijastuivat kalpeina mustaa kuusten taustaa vasten. Vain tuuli hymisi mennessään omissa ajatuksissaan ja jossain kaukana pöllö huhusi kysyvästi. ”Voinko puhua suoraan?” Timeo yhtäkkiä sanoi. ”Sanoit minua sitten hölmöksi tai epätoivoiseksi romantikoksi… mutta päästä minut epätietoisuuden kärsimyksestä. Ensi hetkestä lähtien… ei, itse asiassa jo ennen kuin näin sinut, kun vasta olin kuullut sinusta… Tunsin jotain erikoislaatuista, Gillianne. Rakkaudessa ei ole ollut onnea, sydämeni on revitty irti ja paloiteltu liian monia kertoja… Jos kompuroin täällä pimeydessä, niin ole kiltti ja sano niin. Ymmärrän ja jätän sinut rauhaan. Mutta totuus on… taidan olla rakastumassa sinuun, ja niin mahdottoman nopeasti.” Olin unohtanut hengittää. Olin unessa. Tämä ei voinut oikeasti olla tapahtumassa, ei minulle… Varmistuakseni, että Timeo oli siinä – että tämä todella oli totta – hain hänen kättään omaani. Painoin sen vasten poskeani ja toivoin, että eleeni riittäisi korvaamaan sanojen kadon. ”Minun täytyy tietää”, hän jatkoi, puhuen hiljaa ja pehmeästi, melkein epätoivoisesti. ”Onko joku toinen, josta minun pitäisi olla tietoinen? Tarkoitan, että olet äiti ja… Sydäntäni on poljettu ja heitelty niin huolimattomasti aiemmin, etten voisi mitenkään kestää sitä enää…” Sisälläni kävi humina. Nieleskelin pakonomaisesti. Timeo odotti minun vastaavan, vakuuttavan… Hänen siluettinsa oli kuin enkelin; seisoi edessäni kaikki korttinsa avanneena, niin haavoittuvaisena… Sydän löi jo nielussa asti, kun lopulta kuiskasin: ”Ei ole. Ei ole ketään.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 30, 2023 17:18:37 GMT
Uniaalloilla - 56 22.09.2023@Tyler
Keräsin rohkeutta tekstata – ei, en tekstata – vaan soittaa Tylerille koko viikon. Timeo oli sanonut palaavansa sunnuntaina Sveitsiin, muttei ollut lähettänyt minkäänlaista hyvästelyviestiä. Otin sen rauhallisesti vahvistuksena järjenäänelle: mitään ei ollut tekeillä. Olin kuvitellut kaiken. Se oli vain ollut taas hölmö liian-romanttinen-omaksi-parhaakseni väritetty fantasioiva mielikuvitukseni ja lapsekas sinisilmäinen sydämeni, jotka saivat perhoset aikaan vatsassani Timeota ajatellessani tai hänet nähdessäni. Tuo yhdistelmä kipua ja toivoa samalla kertaa. Ja Timeon flirtti minulle… se oli ollut vain hänen tapansa olla mukava. Ehkä äiti oli pakottanut hänet tekemään tuttavuutta kanssani. Ehkei hän ollut alun perinkään oikeasti ollut minusta kiinnostunut juuri missään muodossa.
Ehkei kukaan ollut. Ei edes Tyler. Mutta minun oli selvitettävä se. Oli oltava urhea. Minun oli… pakko kysyä. Olin juuri aikeissa soittaa Tylerille päivänpäätteeksi, vietyäni lapsia taas päiväkotiin ja takaisin ja ratsastettuani Xilon, kun puhelin ehti edelle. Olin hermoillut Tylerille soittoa koko päivän, joten sydämeni lensi kurkun läpi ja pudotin harjakamman kädestä tallin lattialle. Kun näin soittajan, tunneskaalani kävi läpi aivan sekalaisen sotkun, josta en voinut sanoa mitä tunsin päällimmäisenä: helpotusta, pettymystä, jännitystä, ihmetystä, toivoa, pelkoa? Se oli Timeo. Olin tallentanut hänen numeronsa. Sunnuntaista oli jo aikaa, joten hänen täytyi olla takaisin kotonaan. Nostin luurin ja sanoin epävarmalla pienellä äänellä: ”Haloo?” ”Hallo”, hän vastasi, kuulostaen innostuneen iloiselta päästessään taas puhumaan minulle. Tai ehkä vain kuvittelin niin. Enkä aio valehdella: olin itsekin iloinen kuullessani hänet… “Oletko… takaisin kotona?” ”Kotona”, hän naurahti, ”määrittele kotona, Gillianne. Voisihan sitä tavallaan niin sanoa. En Sveitsissä, tosin.” “Etkö?” “Tavataanko?” Epäröiden katsoin kelloa tallikäytävän toisessa päässä. Se oli melkein kahdeksan. ”Minä… e-en – tarkoitan…”, änkytin hämmennyksissäni. ”En taida ymmärtää…” ”Päätin jäädä. Kaikki kävi niin sopivasti.” ”O-oh?” ”Mr. ja Mrs. Waves vuokrasivat talonsa käyttööni.” Olin nostanut pudottamani harjan, mutta nyt pudotin sen melkein heti uudestaan. Timeoko asui nyt vanhempieni luona? “Se onnistui loistavasti. He tarjosivat sitä käyttööni siksi aikaa, kun tahtoisin viipyä. Vasta sitten he laittavat sen myyntiin. Eikö olekin loistavaa, Gillianne? Sinun ei tarvitsekaan hyvästellä minua ja kotiasi aivan vielä, niistä kumpaakaan. Olet tervetullut tänne koska tahansa niin kauan, kuin täällä päätän oleilla.” En vieläkään tiennyt mitä sanoa. ”Minä… sehän…” ”Joten… haluatko tavata? Tuletko käymään? Näytän, mitä olen lähtenyt hahmottelemaan. En maalaa sinua – lupaan!” Timeo nauroi. “On… melko myöhä…” Lily nuoli polveani ja aloin tuntea kosteuden housukankaan läpi. “Voin, kuule, tulla hakemaan. Sain autonkin lainaan, niin ei enää bussiajeluja!” Olin niin heikko. En saanut suutani auki sanoakseni ei. Taivuin jälleen. Timeo kuulosti intomieliseltä, lupasi lähteä tulemaan viipymättä. ”Minne?” hän kysyi. ”Ei tullut aivan selväksi missä asut nykyään. Äitisi ei ollut kovin selväsanainen asiasta.” ”Asun… sukulaisten luona, hevostilalla rannikolla. Orange Wood Ranchilla.” ”Enköhän löydä sen jollain karttasovelluksella. Nähdään kohta.”
Minulla ei ollut aavistustakaan mitä juuri äsken oli tapahtunut. Tai mitä ylipäänsä oli tapahtumassa. Koin epämääräistä pahoinvointia, kun kiirehdin kokoamaan Lilyn harjatarvikkeita takaisin kasaan ja taluttamaan ponin pittaan. Woody vinkui tyttöystävälleen hassusti, mutta se ei saanut hymyä nousemaan huuliini. Olin liian hermostunut ja ahdistunut. Olinko oikeasti tekemässä näin? Menossa taas ulos – Timeon kanssa? Olin yhä ratsastusvaatteissani, ilman meikkiä ja hiukset sähköstyneinä kypärän jäljiltä. En missään nimessä näyttänyt parhaimmaltani – jos ylipäänsä koskaan näytin. Puolijuoksin talolle, kompastellen mennessäni. Toivoin, ettei kukaan puhuisi minulle mitään. Lucas pelästyi yhtäkkistä sisääntuloani ja piiloutui lautaskaapin alle. Robert pelasi videopeliä televisiosta. Ketään muuta ei näkynyt, onneksi. ”Kuka sua perseeseen potki?” ”Anteeksi?” En ollut kuullut kunnolla. Robert rypisteli pelille. Hänellä oli kuulokkeet, joten ehkä hän ei ollut edes puhunut minulle. Etenin kylpyhuoneeseen käytävän päässä edelleen lievässä alati kasvavassa paniikissa, pesin kasvoni ja koetin kammata tukkaani. Kynsien alla oli sitkeää likaa, jota yritin hinkata pois. Hinkkasin ja hinkkasin ja hankasin ja hankasin, kunnes sattui niin, että lopetin. Kynsinauha oli alkanut vuotaa verta. Minun täytyisi rauhoittua. En tahtonut Timeon tulevan talolle. En halunnut kenenkään tapaavan tai näkevän häntä. En halunnut vastata kysymyksiin. Minulla ei ollut vastauksia. En halunnut tietää. Juoksin ylös ja kävin levottomasti vaatteideni kimppuun. Hugon ja Dianan piti jo olla nukkumassa. Ovi lastenhuoneeseen oli rakosellaan, pehmeä himmeä valo kiipien sen raosta, mutta huoneessa oli hiljaista. Kiitos siitä. Puhelimeni soi taas, kun ahdoin pehkoani kapeasta vaaleansinertävän poolopaidan kaula-aukosta. ”Niin?” vastasin hengästyneenä. ”Olen täällä”, hän sanoi. ”Porteilla. Toivottavasti se on tämä. Puukyltissä sanotaan: Orange Wood Ranch.” “Kyllä… kyllä! Minä – minä olen tulossa…!” “Ajanko sisään –?” “Ei! Tarkoitan… o-odota minua porteilla tienvarressa. Tu-tulen… tulen aivan kohta.” Kiireesti nappasin käsilaukun ja pikakävelin huoneesta. Olin jo menossa alas portaita, kun kuulin: Hugo itki. Se oli hänen painajaisitkuaan. Ei! Ei nyt! Epäröin, vasen jalkani askelman päällä ilmassa… “Äittä!” hän kutsui. Hitaasti, vedin jalan takaisin, käännyin ja kiipesin ylös. Kurkistin heidän huoneeseensa. ”Hugo… älä itke, kaikki hyvin…” ”Putoan!” hän kähisi. “Ei, et putoa… kaikki on hyvin, olet turvassa sängyssä. Avaa silmät. Tässä… possu antaa sinulle voimahalin.” Hugo pullisti silmänsä suuriksi. Nostin hänen pyjamaista käsivarttaan ja laitoin possupehmolelun sinne hänen kainaloonsa. ”Kaikki hyvin. Nukuhan taas… Katso, Dianakin nukkuu.” ”Äittä ei mene.” “Äidin täytyy… ystävä odottaa äitiä.” “Ei äittä!” Istuuduin vuoteenreunalle. “Hyvä on. Olen tässä. Mutta sulje nyt silmät.” “Äittä ei mene?” “Ei. Äiti on tässä.” Hän huokaisi ja epäröiden ummisti luomensa. Ahdistuksen jännite pamahteli sisälläni kuin raketit. Ole kiltti, Hugo… nuku nyt…
Kurkistin kännykkääni varovasti, ettei sen kirkas valo häikäisisi himmeässä huoneessa. Naputtelin: Anteeksi. Poikani heräsi yöuniltaan, menee hetki että saan hänet taas nukutettua, joten en voi lähteä tästä. Noin viidentoista minuutin kuluttua, Hugo vihdoin hengitti hitaasti tavalla, joka kieli syvästä unesta. Kohottauduin pystyyn ja poistuin varpaisillani, melkein astuen Buzz-lelun päälle. Valitettavasti alakertaan oli tällä välin ehtinyt kokoontua koko joukko. Alexiina väitteli Emilyn kanssa jotain siitä, missä valkaisuainetta säilytettiin. He olivat kumpikin kumartuneina päät portaiden alla olevaan tilaan, jossa siivousvälineitä pidettiin. Oliver leikitti Ediä eteisessä, joten Dewnin ja Windynkin täytyi olla täällä. Kitty astui juuri sisään touhun keskelle ilmoituksen kera. ”Siellä oli joku outo auto tyhjäkäynnillä!” hän melkein huusi kimeällä äänellä. ”Porteilla! Kuka vakoilee meitä?” ”Varmaan vain jotain tuntiratsastajaa haettiin”, Dewnin ääni kommentoi. Väistin Emilyn takamuksen, joka sojotti portaiden alta Alexiinan nykiessä tämän kyhmykäsistä moppausämpäriä. Ed törmäsi minuun. Koira heilutti häntäänsä, sitten ampaisi Oliverin pitkälle olohuoneeseen heittämän pallon perään niin, että matto meni mytylle. ”Oliver, ei sisällä!” Alexiina kirahti. ”Emily – sanoin, että pääsit juuri kotiin, ei sinun tarvitse heti ruveta –” ”Olen kunnossa!” ”Taivaan vallat!” Alexiina kuulosti todella stressaantuneelta. ”Sinä ET ole kunnossa, sinä olet –!” Mutta hän sai itsensä kiinni kesken lauseen. ”Ah… en pysty tähän. Gillian, ole kiltti”, hän kääntyi anelemaan. ”Ota isoäiti ja… en minä tiedä. Jotain. Vie hänet yläkertaan ja pakota kutomaan vaikka sukkaa, mitä tahansa, missä hän ei höösäisi jatkuvasti…” ”Minä –” Alexiina loi minuun toisen katseen heti perään, sillä kertaa hämmentyneen. Tajusin, että hän oli huomannut huulikiiltoni. Nolostumisen aalto vyörähti ylitseni. ”Tule”, sanoin isoäidille ja otin häntä käsipuolesta. ”Mitä kaikki hössöttävät taas?” Emily mutisi. ”En ole kuollut!” ”Mummi, muistatko mitä lääkäri sanoi sinulle?” ”Mikä lääkäri? Oletko kipeä?” Alexiina loi minulle mutruhuulisen ilmeen Emilyn selän takana työntäessään portaiden alta lattialle levinneitä siivousvälineitä takaisin paikoilleen. Se vei aikansa, että sain isoäidin suostuteltua valvomaan Hugon ja Dianan unia ja samalla virkkaamaan. Mummi suostui, mutta vain, koska sain tehtävän kuulostamaan tärkeältä ja isolta avulta minulle. Mutta kun ehdin taas alakertaan, kello oli jo melkein yhdeksän. Niin näkymättömästi kuin mahdollista, puin saappaita hiljaa eteisessä. Olohuoneen puolella Kitty keskusteli Dewnin kanssa. Dewnillä näytti olevan muuta mielessään hivuttautuessaan pikku hiljaa kohti vanhempiensa makuuhuonetta, mutta Kitty piti hänet ansassa jutunjuoksullaan. Robert pelasi yhä videopeliään. Aukaisin ulko-oven, joka valitettavasti piti liian rämisevää ääntä. Kitty huusi heti perääni: ”Minnes sä olet livahtamassa?” Hän tuli kädet lanteilla ja näki asuni. ”Hetkinen…”, uteliaisuus kirkasti hänen kasvonsa. Panikoin. Tiedän, että se teki asiasta vain entistä epäilyttävämpää, että pakenin. Se sai minut näyttämään ja ennen kaikkea tuntemaan oloni rikolliseksi, joka karkaa paikalta. En kuitenkaan tiennyt mitä muutakaan tehdä. En voinut jäädä vastailemaan kysymyksiin. Minun oli mentävä. Oloni oli niin epäselvä, kun juoksin pihan läpi kohti portteja. Ankat vaakkuivat unisesti hämärissä. Kompastelin pihatien pätkän kohti katulamppujen alla valaistua tietä… En nähnyt autoa. Pysähdyin hengästyneenä ja katsoin oikeaan ja vasempaan. Oli hiirenhiljaista. Meri loiski kaukana kuin aavemainen mutina. Ei ketään. Otin kännykkäni. Ei viestejä tai puheluita. Epävarmoin sormin kirjoitin: Anteeksi. Olen täällä nyt. Seisoin siinä, heikkenevässä syyskuunlopun illan valossa, yksinäni, viluissani, tuntien oloni koko ajan tyhmemmäksi, kunnes viimein käännyin allapäin. En ymmärtänyt. Timeolta ei tullut vastausta. En uskaltanut soittaa. Oliko hän lähtenyt, koska minulla oli kestänyt liian kauan? Masentuneena astuin laahustaen takaisin sisälle. Kaikki vaikenivat ja kääntyivät tuijottamaan minua. Alexiina, Dewn, Kitty, Oliver. Robert vilkuili minuun ja taas ruutuun ja taas minuun. Tunsin kyynelten kipunoivan silmien takana kuumina kuin geysirit. ”Mi-minä…” En kestänyt enää. Käsi kasvoillani, juoksin itkien yläkertaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 29, 2023 13:25:14 GMT
Uniaalloilla - 55 Miten kaksi viatonta pientä kirjainta saattoi painaa niin paljon, että tuskin jaksoin kannatella kännykkää kädessäni? Ok. Siinä kaikki, mitä Tyler vastasi. Ylitseni valui silkkaa hyistä, jäänsiruista vettä. Lapset aistivat, että olin poissa tolaltani, kuten he aina aistivat. Diana käytti heikot hetkeni surutta hyväkseen riehuakseen, kun Hugo puolestaan kiinnittyi minuun rasittavuuteen asti, saaden minut kaipaamaan yksinäisyyteen, omaan olooni ja kolooni kuin haavoittunut eläin. Syyllisyys niistä tunteista löi kuitenkin heti takaisin ja rutistin pojan rintaani vasten, upottaen nenäni pehmeään kihartuvaan tukkaansa. Hengitin mansikkasampoon ja lapsen viatonta tuoksua syvälle sisääni. Tajusin, tuon yhden tunteettoman kylmän sanan luettuani, että olin tehnyt virheen. Oli kuitenkin liian myöhäistä. Tapaisin Timeon parin tunnin päästä. Ellen olisi niin pelkuri… Vakuutin itselleni, että korvaisin tämän Tylerille. Pyytäisin häntä itse ulos. Heti, kun Timeo olisi poissa, palannut Sveitsiin. Minun ei toivottavasti tarvitsisi tavata häntä enää. Ei ainakaan pitkään aikaan. Se olisi kaikkein parasta. En saisi rakastua, sillä olin jo rakastunut. Olin rakastunut Tyleriin. Kuinka moneen osaan sydämeni oikein saattoi jakautua, kuinka monia käsiä kohti kurkottaa? Minun oli oltava lujempaa tekoa. Minun oli valittava ja sitten pysyttävä valinnassani. Ja juuri nyt, syyllisyyden musertamana, vannotin itseäni valitsemaan Tylerin. Timeo oli vain tämän päivän ajan tässä, yhden hetken. Työasioissa. Olisin hänelle kiltti, koska ei minulla ollut syytä olla muuta. Ajoin Crittliniin skootterillani. Timeo oli jo ulkona odottamassa, seisoi tien toisella puolen vanhempieni taloa katselemassa maisemaa. Miksi hänen piti olla niin hyvännäköinen...? ”Hei!” hän hihkaisi ja kasvoillaan oli pikkupoikamaista pirteyttä. Painoin katseeni alas. ”Mitä nuo talot ovat? Hauskoja. Puoliksi veden päällä.” ”Ne ovat venetaloja”, vastasin. ”Eräänlaisia lauttoja, joita voi liikuttaa hiukan veden päällä eri paikkaan.” ”En ole koskaan nähnyt. Miten ne toimivat?” ”En… oikeastaan tiedä.” En ottanut kypärää päästäni, vaan odotin hiljaa, kun Timeo tuli luokseni. Vasta sitten hän huomasi kunnolla skootterini. ”Tälläkö kuljet?” Nyökkäsin. ”M-minulla on vain yksi kypärä, joten meidän täytyy ottaa bussi…” ”Etkö aja autoa?” ”En…” ”Minullakaan ei ole täällä autoa käytössä. Mutta mennään vain julkisilla. Mitä vain sinun seurassasi.” Hän hymyili niin, että valkoiset hampaat näkyivät. Voi itku... Jätin skootterin pihaan ja kävelimme läheisimmälle pysäkille. Välillämme oli kiusaantunut hiljaisuus, kun Timeokaan ei enää tuntunut keksivän tarpeeksi sanottavaa. Oma vähäpuheisuuteni varmasti hankaloitti asioita. Nousimme linja-auton kyytiin ja matkalla Timeo kyseli Waterphewstä, joten vastailin sen mukaan mitä osasin. Erityisesti häntä kiinnostivat turistinähtävyydet sekä alkuperäisasukkaiden vaikutus kaupungin asioihin. Kerroin phew-reservaatista Redairessa ja siitä, että heillä oli oma kaupunginsisäinen politiikkansa päättäjineen Huokausten Liitossa. ”Paljonko heitä on, kaiken kaikkiaan?” ”Kaiken kaikkiaan? E-en ole varma, mutta Waterphewssä pari sataa…” ”Eli aika vähän. Tunnetko heitä henkilökohtaisesti?” ”Ky-kyllä… Yksi taidekurssillani oleva tyttö, joka osti myös vanhan hevoseni varsan... ja Dewnin – serkkuni, siis – hänen kumppaninsa Adam –” Olimme taas hiljaa. Jäimme pois rantatiellä, josta jatkoimme jalan de Layhin. Timeo intoili merestä ja alkoi kuvailla minulle laajalla skaalalla maalaustekniikoista ja taiteilijoista, joiden töitä piti hienoina. Yritin hymyillä, vaikka sisälläni kaiversi koko ajan tunne siitä, että olin väärässä paikassa, väärään aikaan, väärän ihmisen kanssa. Kuljimme rantaa pitkin ja toistelin mielessä itselleni: ei tässä ole mitään, kaikki hyvin, näytän hänelle vain paikkoja, nämä eivät ole treffit, tässä ei ole mitään, nämä eivät ole treffit – kun Timeo yhtäkkiä käännähti minua kohti ja otti kädestäni kiinni. Sydämeni pysähtyi. Hän hymyili innokkaasti. ”Sinä olisit siinä –”, hän siirsi minua hartioista vasten maisemaa, ”maalaisin sinut laskeva aurinko takanasi ja vaaleanpunaiset pilvet… Hiuksesi leimuaisivat upeasti, ne ovat niin punaiset!” ”Mi-minä – minua ei saa maalata.” Värähdin ja nostin kädet olkavarsilleni. Kuten en syönyt koskaan omia leivoksiani, vaikka pidin leipomisesta, en tahtonut enää koskaan olla kenenkään maalattavana mallina. Timeo katseli minua yhä hymyillen, mutta myös ihmetellen. ”Miksi ei?” Punastuin, kun en tiennyt minne katsoisin, kunhan en ainakaan häneen. Hän oli suloinen vaaleiden hiusten liikahdellessa tuulessa kuin niiden alla möyrisi pieni hiiri. Siniset silmänsä olivat yhtä siniset kuin taivas niiden takana. Ei, Gillian! Tyler – ajattele Tyleriä… Mutta Tylerin kylmä ”ok” sattui yhä, ja Timeon käsi oli ollut niin lämmin äskeisen pienen ohimenneen hetken… ”Miksi et?” Timeo toisti ja kumartui kallistaen päätään, saadakseen vilauksen silmistäni, jotka väistelivät häntä kainosti. ”Mutta olet niin maalauksellinen. En yhtään ihmettele, että herra von Zughtilla on sinusta niin monta maalausta –” Vatsani kierähti ympäri ja loin Timeoon järkyttyneen ilmeen. Hänen vaaleat kulmansa kohosivat yllättyneinä nopeasti reaktiostani. ”O-o-oletko nähnyt…?” ”Etkö tiennyt…? Niitä on hänellä Château Echlouvessa, kokonainen näyttely sinusta ja joistain muista oppilaistaan –” Käteni nousi suun eteen. Olin varma, että oksentaisin. Äkkiä tiesin, etten haluaisi olla Timeo Fuchsin kanssa missään tekemisissä. Kävelin polvet täristen poispäin, epätoivoisena ja aivot sumussa, ajatukseni jäätyneinä. Oliko Timeo nähnyt niitä? Maalauksia… minusta... alasti…? Ketkä kaikki niitä olivat nähneet? En kyennyt hengittämään kunnolla. Huohotin suu kuin kalalla kuivalla maalla auki, hiekalle erehtyneestä virtauksesta ajautunut hauki, sisältä pirstaloituneena. Tajusin, että päätön kävelyni pakoon... Oli vain yhdet käsivarret, joiden suojaan olisin juuri nyt halunnut käpertyä piiloon maailman katseilta ja arvosteluilta. Mutta hän olisi minuun juuri nyt pettynyt. Ehkä vihainenkin. Timeo tuli perässäni, muttei koettanut puhua. Kävelin hänen edellään monta askelta, hytinä luissa ja ytimissä. Ehdin rauhoittua sen verran, että ymmärsin, ettei mikään sisäisestä kamppailustani ollut hänen vikansa. Hän oli varmasti hämillään käytöksestäni. Kuinka paljon hän mahtoi tietää mitään siitä, millainen mies mentorinsa von Zught nuorempi oikeasti oli? Olivatko vanhempani puhuneet siitä mitään? Varmasti eivät... äitihän puolusti tätä... Timeo oli tahtomattaan kuin perkuuveitsi Wolfgangin kädessä: ei veitsi itsessään ollut pahantahtoinen, mutta viilsi minua silti. ”Anteeksi…”, kuiskasin pää painuksissa. Kun en kuullut mitään, vilkaisin varovasti viereeni ja sitten taakseni – Timeo olikin jäänyt jälkeen katselemaan merta kädet lanteillaan. Nolostuin itsekseni. Hän ei ollut kuullut, joten palasin hänen luokseen. Hän katsahti minuun rauhallisin, yhä hyväntuulisin ilmein. ”Olen kaivannut tätä”, hän sanoi elehtien ulapalle, aivan kuin äskeistä tilannetta suhteeni ei olisi tapahtunutkaan. Hymyilin voimattomasti. Olin kiitollinen siitä, ettei hän tuntunut pitävän minua omituisena. Minäkin katselin aaltoja. Niiden edestakainen liike tyynnytti sydämeni epätasaisuuden. Päätin olla siitä edespäin ystävällisempi Timeolle ja unohtaa Wolfgangin. ”Kuinka tulit… rakastuneeksi mereen?” tahdoin varovasti tietää. ”Hyvä kysymys. Luin poikana paljon merirosvokirjoja. Varmaan jostain sieltä se lähti! Olisin halunnut merimieheksi, mutta olen merisairas.” ”Voi ei… Entä maalaaminen?” ”Isäni oli aika ehdoton. Olin lapsesta asti tykännyt piirrellä ja leikkiä väreillä. Kerran hän sitten sanoi, että jos aion tehdä jotain taiteellista, siihen pitää panostaa täysillä. Luovat alat eivät elätä, jos niihin ei panosta sataprosenttisesti. Hän hommasi minut taidekouluun nuorena ja sittemmin tutustuin von Zughteihin, tapasin Wolfgangin eräässä hänen näyttelyssään ja pääsin esittelemään hänelle omia teoksiani. Hän piti niitä tarpeeksi hyvinä, että voisin tulla maalaamaan hänen luokseen Château Echlouveen.” Olin nielaissut karvaasti, mutta pakottauduin keskittymään vain Timeoon. ”Ti-tiedän millaista se on ollut… ä-äitini on myös hyvin tiukka... Hän olisi itsekin ollut taiteellinen, muttei koskaan päätynyt kehittämään taitojaan… kai kostoksi omalle äidilleen…” Timeo vilkaisi minuun sivusilmällä. ”Mutta hän kuitenkin kannustaa sinua.” ”Niin…” Pakottaa, olisi ollut osuvampi sana. Mutta oli vaikea selittää, miten joku saattoi pakottaa tekemään jotain sellaista, mitä olisi tehnyt muutenkin ja mitä rakasti… eihän se kuulostanut pahalta, mutta se oli painostavaa ja ahdistavaa eri tavalla. Se melkein vei omasta itsestäni kumpuavan luomisen ilon. Timeo siristi silmiään horisontille. ”Meillä on aika paljon yhteistä, Gillianne.” Niin on, Timeo. Niin on.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 28, 2023 18:25:55 GMT
Uniaalloilla - 54
Käteni tärisivät. En voisi ikinä soittaa Tylerille ja kertoa… kertoa, etten pääsisi lauantaina. Mutta pakko minun oli viesti hänelle siitä laittaa. Istuin pöntönkannella nyyhkyttäen ja painaen kädellä otsaa. Mitä voisin sanoa hänelle? En voinut kertoa totuutta, se… hän ei ymmärtäisi… minäkään en ymmärtänyt… Tyler ottaisi sen väärin... Asia oli niin, että kesken päivällisen kännykkäni oli värähdellyt taskussani. Se oli ensin ilmeisesti ehtinyt soimaan, mutten ollut huomannut; huomasin vasta ohi menneen puhelun jälkeen tulleet tekstiviestit numerosta, jota ei ollut tallennettuna tietoihini. Olin lukenut viestin hämilläni. Pyyhin sormet lautasliinaan – Raicyn hampurilaispihvit oli marinoitu niin, että oranssi neste valui niistä – ja koetin kirjoittaa sotkematta. Pöydässä käytiin keskustelua maailmanpolitiikasta (Dewnin mukaan Yhdysvalloissa käytiin urbaania sotaa kansalaisiaan vastaan myrkyttämällä kauppojen ruokia lisäaineilla ja haitallisilla aineilla, jotka aiheuttivat syöpää sekä liikalihavuutta – Raicy vahvisti itsetehdyn ruoan olevan perusterveyden ytimessä; sitten jotakin vegaaniudesta), mutten ottanut osaa. Uusi viesti tuli. Huuleni raottuivat. Timeo? Hänellä oli numeroni? Miksi…? En ehtinyt vastata, kun häneltä tuli taas: Pääni ponkaisi pystyyn. ”Mitä nyt, Gillian?” lähimpänä istuva Alexiina huomasi säikähdykseni. ”E-ei mikään… mi-minä... anteeksi, en taida syödä enempää…” Nousin pikaisesti ylös ja kiiruhdin eteisen vessaan. Lukitsin oven takanani ja jäin sydän jyskyttäen tuijottamaan puhelinta. Se soi. Hitaasti, toin sen kiharoideni alle. ”Ha-haloo?” ” Hei taas”, Timeon ihana – tarkoitan, ihan miellyttävä – ääni kuiskasi korvaani. Ja korvani sauhusi. Katsoin varomattomasti itseäni peilistä ja näin pinkin punerruksen poskillani. Käänsin kuvajaiselle selkäni. Ei. En saisi. Minun pitäisi ajatella vain Tyleriä…! ” Vanhempasi antoivat numerosi.” Tauko. Minun pitäisi sanoa jotain, mutta en saanut edes pihahdusta ulos. ” Oletko siellä?” ”M-hm…!” ” Sanoivatko he… Mrs. Waves –” Timeo puntaroi hetken aikaa. Minä pidätin hengitystäni ja toivoin vain hänen puhuvan lisää; miksi hänen äänensä tuntui puhelimen kautta hunajaisemmalta, kuin muistin sen ensitapaamisella ollenkaan olevan sellainen? Olinko kunnolla sitä edes kuunnellut? ”Oli puhetta, että sinä kuulemma voisit opastaa ja neuvoa minua. Gillianne.” Tuskin kuulin Timeon sanoja suhinalta korvakäytävissäni. Totuus nimittäin oli… en olisi halunnut enää tavata tai kuulla Timeosta. En siksi, ettenkö olisi erityisemmin pitänyt hänestä. Osin se johtui siitä, että hän tunsi Wolfgangin. Mutta toinen osa… en uskaltanut olla liian pitkään hänen lähellään, sillä sydämeni oli herkkä ja heikko enkä halunnut tehdä sitä itselleni taas: rakastua päätä pahkaa ilman järjen hiventäkään, ilman toivoa ja ilman vastakaikua. Ei nyt. Ei juuri nyt, kun olin menossa Tylerin kanssa syömään. Mistä tulit, Timeo? Miksi juuri nyt? ”N-niin…” ”Se siis käy? Näkisin mielelläni paikkakuntaa jonkun paikallisen opastamana tarkemmin. Erityisesti merta.” Nielaisin. Minun oli pakko suostua. Olin luvannut äidille. ”Ky-kyllä minä voin… tehdä sen.” ”Das wäre schön. Vielä ennen kuin lähden takaisin.” ”M-milloin lähdet?” ”Sunnuntaina.” ”A-aah…” Hätkähdin rajusti, kun vessanoveen tuli koputus. ”V-varattu!” ähkäisin käsi luurin suojana. Kuka siellä olikin, meni toivottavasti pois. ”Jos lauantaina…?” ”La-lauantaina?” Vatsastani tuli ontto ja sen läpi kävi kylmä veto. ”Kai se käy?” Kyykistyin hitaasti pöntönkannelle istumaan. Ei… ”Mi-minulla on… Eikö huominen…?” ”Äitisi vie minut huomenna Calgaryyn näyttelyyn. Etkö saisi lauantaita onnistumaan, olisit niin kiltti, Gillianne? Sinulla ei kuulemma ole töitä silloin, ja äitisi sanoi sen varmasti onnistuvan.” Minun oli pakko luvata Timeolle. Hän pyysi sitä niin kauniisti ja sitten hän lähtisi ja… Ja nyt olin tässä. Puhelu oli ohi. Lauantain treffejä Tylerin kanssa ei tulisikaan. Sen sijaan, näyttäisin Timeolle Waterphewtä. Kävelisimme rannalla ja hän ottaisi pari valokuvaa, jotta voisi niiden pohjalta alkaa työstämään jotakin meriaiheista maalaustaan. Minua yrjötti. Olin itkenyt, mutta olin myös niin väsynyt, etten jaksanut itkeä enää. Mitä sanoisin Tylerille? Voisimmehan me mennä toiste, vaikka heti sunnuntaina, eikö niin? Olisin mieluummin vaikka juossut alasti lumisateessa kuin tehnyt niin Tylerille, mutta minun oli pakko. Hirveintä oli, etten voinut kertoa hänelle todellista syytä; hän ei varmasti ymmärtäisi, ei käsittäisi miten minun täytyi totella äitiä ja, että halusin nähdä Timeota, vaikka en halunnut, mutta halusin ja en halunnut, mutta… Sydämeni petti minut. Petti hypähtämällä ajatellessani Timeota. Miten se saattoi? Painoin silmät kämmenkuoppiin. Minun täytyi ajatella tätä järjellä, ei tunteella, sillä tunteet vievät minua aina niin helposti kuin pientä kaarnalaivaa suurissa aalloissa, onnettomana ja vastuuttomana kohtalonsa suunnasta… Kunpa olisin niin kylmän rationaalinen kuin Billy, tai niin viisas ja hallittu kuin Dewn, tai niin vahva ja rohkea kuin Lotte… mutta olin vain minä ja typerä, typerä hölmö sydämeni, joka juuri nyt oli taas antamassa itsestään liikaa eikä osannut sanoa ei. Läimäisin itseäni poskeen. Tein sen hyvin hiljaa, tosin. En edes tuntenut Timeota. Mitä kuvittelin? Miten saatoin olla jo ihastunut, kun olin puhunut hänelle äskeisen lyhyen puhelinsoiton lisäksi vain sen kerran vanhempieni luona? Wolfgang. Pakotin itseni ajattelemaan häntä. Ajattele häntä ja ajattele, miten minun kävi silloin, kun lumouduit hänestä! Olin oksentaa. Laskeuduin polvilleni pehmeälle, upottavalle kermanväriselle kylpymatolle. Timeo ei ole Wolfgang!
Tyler… minun pitäisi ajatella Tyleriä…
Mutta Timeolla ja minulla… meillä on enemmän yhteistä…
Tyler on kiltti ja luotettava, olin jo menossa ulos hänen kanssaan, hän keräsi viimein rohkeutensa kysyäkseen!
Mutta entä, jos Timeo on se oikea? Vessan ulkopuolelta kuului ääniä. Olin ollut täällä jo liian kauan. Kompuroin pystyyn, haroin hiukset pois suustani ja katkaisin rullasta palan paperia, jolla kuivasin nenäni. Ulkopuolella olivat Kitty, Oliver ja Robert. Väistin Kittyn utelut siitä, miksi olin itkenyt, mutta kun hän mainitsi muuten vain Tylerin, en voinut olla parahtamatta taas ääneen. Puristin kännykkää ja se poltti kämmenteni ihoa kuin tulikuuma, syyllistävän häpeällinen pala jotakin syntistä, rikollista, väärää. Koko illan ja alkuyön mietin, mitä tekisin. Ja seuraavan päivän. Vasta perjantai-iltana minun oli pakko tehdä se; en voinut enää siirtää Tylerille ilmoittamista tai keksiä itselleni tekosyitä, miksi minun ei tarvitsisi mainita hänelle mitään. Pakkohan minun oli. Käteni vispasivat, kun kirjoitin hänelle maailman pisimmältä tuntuvan tekstiviestin, kaksikymmentäkahdeksan sanaa.
Kaikista vähiten maailmassa tahdoin rikkoa hänen sydämensä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 11, 2023 14:17:03 GMT
Uniaalloilla - 53
Tuuppailin rattaita edestakaisin pihamaalla. Chippy jolkotti matalana ja varauksellisena pois talon takaa, korvat luimussa. Ettei vain olisi ollut kanalalla aiheuttamassa paniikkia… Executor piti melko hyvin vartiota valtakunnassaan, mutta toisinaan ollessaan seikkailuillaan muualla ranchilla, Chippy saattoi sillä välin yrittää onneaan kanojen suhteen. Diana kiusasi taas Hugoa. Hän piti kaksin kiinni veljensä pulleista poskista ja venytti niitä. ”Diana, anna Hugon olla.” ”Plruuu!” ”Diana, ole kiltti…” ”Gillian –” Vilkaisin taakseni ja näin Dewnin kävelevän kohti pidellen Buzz-lelua kädessään. ”Tämä on tainnut pudota teiltä.” ”Ah, voi ei… kiitos. Diana”, kumarruin rattaisiin irrottamaan tytön kädet Hugon naamalta. ”Mitä äiti jo monta kertaa sanoi? Älä kiusaa Hugoa.” Annoin lelun takaisin pojalle. ”Oletko lähdössä jonnekin?” Dewn uteli, Windy ja Ed vierellään. Hän oli huomannut pitkän takkini alta näkyvät matalat tyttömäiset juhlakengät. ”Tarvitsetteko kyytiä? Olen heittämässä Windyä Jordaneille ja ajan sitten Little Mooseen.” ”I-isäni tulee hakemaan. Hän vie minut syömään.” Hymyilin varovaisesti. Olin ollut iloisen yllättynyt, kun isä oli soittanut ja kysynyt, lähtisinkö hänen kanssaan kahville. ”Vain me kaksi”, oli hän sanonut. ”Tahtoisin nähdä sinua vielä kunnolla ja jutella, ennen kuin muutamme.” ”Jeah?” Ennemminkin aistin, kuin kuulin Dewnin miettiväisen sävyn. Tiesin, mitä hän ehkä ajatteli: en ollut sillä tavoin läheinen vanhempieni kanssa, ja vuosien saatossa Centerit olivat jo oppineet, että mikäli vanhempani tahtoivat nähdä minua, siihen liittyi aina jokin ehto tai koukku. Mutta olin varma, että tällä kertaa asia oli toisin. Näkisin vain isää ja olimme lähentyneet sitten hänen ja äidin aviokriisin. Hän tahtoisi nähdä minut vielä, kun ehtisi. Ja niin minäkin hänet. ”Kitty lupasi katsoa kaksosten perään sillä aikaa. Hän vie heidät pienelle lenkille. Eikö niin? Lähdettekö Kitty-tädin kanssa ulkoilemaan?” Heti sen sanottuani, Kitty ilmestyi suunnistaen talleilta meitä kohti reippain askelin kirkkaan värisissä vaatteissaan. Demi kiskoi vyötärölaukkuun kiinnitettyä hihnaa, joka vapautti Kittyn kädet. Ed inisi hiljaa malttamattomana ja lekutti kaverille häntäänsä. ”No, morjensta”, Kitty ilmoitti tavoitettuaan meidät. Purppuranpunainen hikipanta kiristi vaaleanpunaista tukkaa ja kuminen juomapullo killui vyötärölaukun klipsistä. ”Lähteekö Derttukin vähän – hop hop hop hop”, hän nosteli paikallaan hölkäten polvia rintaan. Dewn kallisti päätään. ”En. Menen auttelemaan Tomfordia tänään, hänellä on siellä jotain, johon tarvitsee auttajaa.” ”Niin kuin mitä?” ”En tiedä sen tarkemmin.” ”Tiekkö, jos ei koskaan tee mitään aerodynaamista ja raataa vain raksahommaa, vanhempana nivelet pettää!” ”Aamulla jooga riittää. Aerobic ei ole ihan… minun juttuni.” ”Mikä voi olla parempaa, kuin pistää eurodance soimaan ja hytkyttää lanteita?!” ”Kitty…”, minä epäröin; oliko hän nyt ymmärtänyt ihan oikein, että menisi lasten kanssa lenkille, eikä kilpajuoksutapahtumaan? Kitty tuuppasi minut tieltään ja otti kiinni rattaista. ”Helppo nakki! Ootteko valmiina hupiajoon?” hän kumartui virnistämään taaperoille. Diana hymyili innokkaasti takaisin, mutta Hugo loi minuun epävarman, pelästyneen katseen. ”Ei hätää”, kuiskasin hänelle. ”En halua”, Windy yhtäkkiä sanoi. ”Hm?” Dewn kääntyi tyttäreensä päin. ”Ai mitä et halua?” ”Hupiajelua.” Kitty oli jo lähtenyt hölkkään rattaiden renkaat vauhdikkaasti rapisten, Dianan hihkuessa. Nostin huolissani etusormen huulilleni ja nakersin kynttäni. Mitä, jos jotain sattuisi? Jos Kitty päästäisi rattaista irti alamäissä ja antaisi lasten rullata vapaapudotuksella, rattaat kaatuisivat ja Hugo löisi päänsä…? ”Puhutko nyt jostain heittoistuimesta?” ”En halua, että heitetään.” Windyn ja Dewnin keskustelu takanani jäi voimistuvan rahinan ja moottorin jylinän alle, kun isän auto saapui viimein pihaan. ”Gillianne, prinsessani”, isä sanoi lempeästi avatessani oven. Aioin vielä tervehtiä Dewnin ja Windyn, mutta Dewn oli kyykistynyt puhumaan niin keskittyneesti katsettaan välttelevän Windyn kanssa, etteivät he huomanneet minua. ”Saitko kullannuppuset hoitoon siksi aikaa?” isä kysyi. ”Ky-kyllä.” Vedin turvavyön kiinni ja hameen polvieni yli. Isä oli ohjeistanut, että laittaisin jotain siistiä ylleni. ”Oikein hyvä. Menemme Colt Amen Villaan. Vain kaupungin parasta tyttärelleni.” ”Oih.” ”Oletko käynyt siellä, kun sinne on ravintola avattu?” Pudistin päätäni. Olin unelmoinut sinne pääsemisestä – hyvin piankin – mutta toisessa seurassa… En vielä tiennyt, minne Tyler suunnitteli vievänsä meidät syömään treffeillämme. Hän oli tuonut aikoinaan Kittyn Colt Amen Villaan… Haluaisiko hän tehdä niin minunkin kanssani, vai olisiko se hänelle epämukavaa ja toisi liiaksi vanhoja muistoja mieleen? ”Mu-mutta olen kyllä kuullut, että se on k-kamalan hieno…” Ajoimme ohi Kittystä, joka yhä juoksi tienpientaretta rattaiden ja Demin kanssa; ehdin nähdä Dianan heiluvat kädet surauttaessamme heistä ohi. Hetken sydämeni paisui onnesta, että saisin viettää kahden isän kanssa aikaa – vain me kaksi – kun hänen puhelimensa soi. Näyttöruutu ohjauspöydällä välkytti ZOEY RAKAS ja vatsalaukkuni tipahti penkin läpi ja jäi tienvarteen. ”Kyllä, rakas”, isä vastasi kiltin miehen äänellä, nykyään entistäkin sopuisampana. ”Kyllä. Selvä on. Totta kai.” Puhelu päättyi. ”Äidiltäsi terveisiä.” Emme ehtineet edes Redaireen asti, kun isän puhelin soi uudelleen. Näytöllä välähti minulle vieraan miehen nimi. Isän vastauksista päätellen kyseessä oli joku töistä. Alakuloisena katsoin ulos ikkunasta ja mietin, olisiko hänelle sittenkään minulle aikaa tänäänkään. Pienen pieni toive sydämessäni odotin, jättäisikö isä kännykän autoon noustessamme Mercedeksestä ulos Colt Amen Villan parkkipaikalla. Hän näytti itsekin harkitsevan sitä, mutta sujautti sen sitten kuitenkin puvuntakkinsa sisärintataskuun. Isä kaarsi käsivartensa harteitteni ympäri noustessamme portaat ravintolan oville. ”Varaus kahdelle, nimellä Waves”, hän ilmoitti hovimestarille. Meiltä autettiin päällystakit ja ohjattiin pieneen pöytään melko keskelle salia. Haroin vapaata kiharaa pois kasvoilta istuutuessani tuoliin. Saadessani samettikantisen ruokalistan eteeni, kiepahti kurkunpäässäni taas hätäisesti. Tajusin vasta nyt, että olin ravintolassa – minun olisi pakko syödä täällä, julkisesti, isäni seurassa. Minkä kokoisia annokset olisivat? Voisinko kieltäytyä jälkiruoasta? Pystyisinkö syömään kaiken? Etsin listalta mahdollisimman kevyen oloisen aterian – liemiyrttikeiton leivänpaloilla – ja toivoin, ettei isä huomaisi siinä mitään ihmeellistä, vaikka kyseessä oli pelkkä alkupala. Hän tilasi muskottipähkinäkastikkeen kera kalkkunaa ja kysyi, ottaisinko minäkin punaviiniä vai mitä tahtoisin juoda. Tyydyin ottamaan vain kivennäisvettä ilman hiilihappoja (jotka aiheuttivat närästystä). ”No”, isä sitten sanoi, kun käytännöllisyydet oli hoidettu pois, ”miten olet viihtynyt siellä uudessa työssäsi? Nuoret ovat kai vähän vaativampia, kuin lapset? Se vaatinee sinultakin enemmän tietotaitoa? Pääsetkö paremmin hyödyntämään osaamistasi ja koulutustasi?” ”O-olen viihtynyt… Ku-kurssillani on yhdeksän tällä hetkellä, osa lukiolaisia ja muutama muu. Mia Stormhillkin”, sanoin, ennen kuin ajattelin tarkemmin, ettei isä tainnutkaan tuntea Stormhillejä. Hiljainen, totinen tyttö oli taitava piirtäjä, vaikka myös varauksellinen eikä halukas esittelemään tai näyttämään töitään. En ollut painostanut häntä, vaikka koetin hiukan vilkuilla tilaisuuden tullen, mitä hän sai aikaan. Ensimmäinen viikkoni taideohjaajana oli vasta käynnistynyt. Olin antanut oppilaiden aloitella heille tutuimmalla, ominaisimmalla taiteilutyylillään ja –välineillään. Mia oli valinnut hiilen. ”Muistivatko vanhat lehtorisi sinut?” ”Muistivat. Kuvaamataidon opettaja on ollut tukenani.” ”Se on hyvä, se on hyvä…” Isä poimi puhelimen rintataskustaan ja vilkaisi sitä puolihuolimattomasti. Tarjoilija toi vesikannun pöytään ja kaatoi viiniä. Katselin ympärilleni, ihailin ravintolasalin kaunista koristeellista sisustusta ja kattokruunua ja vanhoja tauluja seinillä, esittäen Colt Amen Villan vaiheita vuosien varrella. Useammassakin kuvassa oli vaaleita, luonnossa kellertäviä hevosia laitumilla. Myös uudempia kuvia. Olikohan jossain niistä Inferno? ”Miten… oletteko saaneet talon jo m-myytyä?” Se ei varmasti olisi vaikeaa sellaiselle, jolla olisi rahaa. Crittlinistä oli erittäin vaikea saada kiinteistöä, sen verran minäkin tiesin, mutta ne olivat haluttuja. Isä laski viinilasin ja puristi huulia yhteen. ”Niin… tosiaan... Voisihan sen niinkin sanoa…” Mutta hänen lauseensa keskeytyi puhelimen pärinään. Annoin katseeni vajota, kun hän innostui jaarittelemaan käteensä jostakusta herra Kwongista, XMF-raportista ja kokousajankohdista. Ruoka tarjoiltiin, kiitin ja isä nyökkäsi kännykän yli tarjoilijalle. Vaaleanvihertävän keittoni pinnalle oli ripoteltu siemeniä ja tuoreita lehtiä, sekä kuivattuja leivänpaloja. Taitoin höyryävästä korista sen pulleasta pehmeästä leivästä palasen. ”Ah… anteeksi”, isä sanoi vihdoin kännykästä irrottautuessaan. ”Tässä on paljon asioita hoidettavana ennen kuin siirrymme Kiinan markkinoille ja vanhat kuviot täytyy saada päätökseen”, hän hymyili hyväntuulisesti ja tarttui ruokailuvälineisiin. ”Meillä jäi juttu kesken. Niin… kerrohan, mitä muuta elämääsi kuuluu. Pikku natiaisille?” ”Heillä on kaikki i-ihan hyvin…” Emmin. Jännitys, onni lämmitti vatsaani maukkaan keiton lisäksi. Se lämpö nousi myös kasvoilleni ja haukkasin hämilläni leivästä. Ja sitten kerroin. ”O-olen… olen menossa s-syömään myös ensi lauantaina…” Isän kulmat nousivat, mutta silmänsä olivat edelleen hajamieliset. ”Se on hyvä. Syödä kannattaa joka päivä, muuten voi sairastua.” ”Me-menen… T-Tyler Andrewsin kanssa. H-hän kutsui...” Sanoin sen sen verran hiljaisesti, etten ollut varma kuuliko isä. En tiedä, miksi kuiskin. Läheisissä pöydissä ei ollut ketään tuttuja, ei ainakaan minun tuttujani. Isän otsalle muodostui muutama huolestunut, mietteliäs ryppy. ”Tyler Andrews… aivan, aivan… niin, hän, se, josta silloin joskus mainitsitkin.” Sydämeni oli kiihtynyt ja koetin saada sen takaisin rauhalliseksi juomalla vettä. Isä naputteli pöydän toisella puolella viestiä. Käteni tärisi, kun laskin lasin hitaasti alas. Isä ei laittanut puhelinta enää taskuunsa, vaan jätti sen lautasen viereen pöydälle. ”Tämä Andrews… Oliko hän se maatilallinen, jonka kerroit olevan vain ystäväsi?” En ollut varma, miten vastata. Isän ääni oli leppoisa, kun hän keskittyi leikkaamaan pihviään. ”Ehkä…” Toivoisin, että olisimme niin paljon enemmän… Join äkkiä lisää. Isä sai viestin ja luki sen pyyhkien samalla suutaan ruokaliinaan. ”Sanoitko, että ensi lauantaina?” hän kysyi. ”N-niin...” ”Ette sentään Colt Amen Villaan uudestaan?” hän naurahti. ”E-en usko”, punastuin. En nimittäin uskonut, että Tylerillä olisi tänne varaa – enkä missään nimessä haluaisi, että hän maksaisi meidät näin kalliiseen ravintolaan, kun minä olisin onnellinen vaikka vain hänen kanssaan kaakaomukillisista takkatulen äärellä. ”Minun… minun täytyy vastata vielä tähän –”, isä viittasi jälleen kerran soimaan puhjenneeseen kännykkäänsä, nousi ja poistui. Söin sillä välin keittoani yksinäni, mikä oli toki hyvää, mutta aavistuksen liian suolaista. Olin niin tottunut lastenruokiin ja siihen, ettei niissä koskaan ollut suolaa, että kaikki vähänkin suolainen maistui nykyään liian voimakkaalta. Isä tuli takaisin, juttelimme vielä niitä sun näitä, ja väistin jälkiruoan, joten lähdimme pian syötyämme. Näin kuvia heidän tulevasta talostaan Pekingissä, kolmikerroksinen ja moderni, jossa oli paljon lasipintaa, sillä siitä äiti piti. Isän hyväntuulisuudesta ja sävystä, jolla äidistä puhui päättelin, että heidän asiansa olivat taas mallillaan. Avioero ei varmaankaan ollut enää tapetilla. Äiti oli jälleen kerran saanut tahtonsa läpi, kuten aina. En vain vielä siinä tilanteessa täysin ymmärtänyt, mikä äidin tahto todella oli ja mitä hän varalleni suunnitteli...
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Nov 10, 2023 16:03:31 GMT
Uniaalloilla - 52
Waterphewn lukio. Miten kummallista on kävellä sen käytävillä ja katsella laukkuineen ja reppuineen kulkevia oppilaita, ajatella miten joskus olin yksi heistä. Kummallista ja omalla tavallaan haikeaa. Olen nostalginen ihminen ja tutut vanhat luokkahuoneet, ruokala ja piha tuovat muistoja pintaan. Se on myös erilaista. Saan mennä opettajien huoneeseen ja nähdä siellä minuakin opettaneita opettajia: rastatukkainen musiikkilehtori James Hillberg kohottamassa kahvikuppia tervehdykseen pyöriessään tuolilla ja tehokkaan tuiman näköinen liikunnanopettaja Kathy Sims vilkaistessa minua ylös alas ja nyökätessä. Biologian opettaja, Suzanne Flatters, tulee halaamaan ja ilahdun eleestä - hän oli luokanvalvojani ja pidin hänestä aina. Ensimmäinen päiväni on orientaatio- ja perehdytyspäivä. Käymme rehtorin kanssa läpi nivaskan asiakirjoja ja allekirjoitamme papereita. Rikosrekisteriote, suositukset, aikataulut, koulun säännöt. Käytössäni on kuvaamataidon luokka. Vedän erityistaidekurssia, joten lähiopetustunteja on vain kahtena päivänä viikossa. Osa-aikatyönä se sopii yhteen tarhatyöni rinnalle. Tuntien ulkopuolella minun on kuitenkin tehtävä myös valmisteluja: mietittävä taideprojekteja ja ohjausta, arvioitava oppilaiden töitä, huolehdittava materiaaleista ja niiden lisäyksestä, sekä vastattava viestinnästä kurssilaisille. Osa oppilaistani tulee olemaan lukiolaisia, jotka ovat viime keväänä valinneet syksyllä alkavista ylimääräisistä opinnoista syventävän taidekurssin. Osa taas tulee olemaan ulkopuolisia. En voi olla ajattelematta, että teen nyt lähes samaa kuin Brody, lasteni isä: olen taideopettaja. Päivä oli uusi ja jännittävä myös siinä mielessä, että oli Hugon ja Dianan ensimmäinen tarhapäivä. Aamulla ennen kouluun lähtöä vein heidät Smileysiin. Diana oli alkuun epäluuloinen, mutta sitten lelumeri, toiset lapset leikkeineen ja innostavat tarhaohjaajat saivat hänet unohtamaan minut. Hugosta eroaminen ei ollut yhtä helppoa. Hän huutoitki, kun lähdin ja sydäntäni kirveli vereslihalla. Tunsin itseni julmaksi huolimatta lepyttelevistä, rauhoittelevista ja vakuuttelevista sanoista, joita koetin sanoa hänelle: äiti tulee takaisin. Kaikki on hyvin. Sisko on täällä. Saat ystäviä. Buzz on tässä. Katso, miten paljon leluja tuolla on. Ei hätää. Äiti tulee kyllä takaisin. Ajattelin työpäiväni ajan lakkaamatta heitä ja hermoilin, kuinka siellä sujui. Kun viimein kello tuli tarpeeksi, suorastaan ryntäsin heitä hakemaan. Päiväkodista oltiin oltu ystävällisiä, että sain jättää rattaat heille siksi aikaa; olisi ollut hankala liikkua niillä edestakaisin, kun minulla ei ollut autoa tai edes ajokorttia, jotta voisin lainata ranchilta kenenkään toisen autoa. Järkytyksekseni äiti oli ehtinyt ennen minua. ”Ä-äiti?” Zoey seisoi korkeissa saapikkaissa ja hameessa päiväkodin pihamaalla lelujen, potkuautojen, jalkapallojen, lapsien keskellä pistäen silmään kuin piru enkeliparvessa. Hän kääntyi keskustelemasta miespuolisen tarhaohjaajan kanssa ja paikansi minut nenänvarttaan pitkin. ”Sinunhan piti olla töissä!” ”P-pääsin aiemmin, minulla oli orientaatiopäivä…” ”Vai niin”, äiti sanoi sieraimet soikeina. ”Yritin soittaa sinulle ja kertoa, että voin hakea heidät.” Puhelimeni oli ollut äänettömällä koko päivän ja tauolla tulleen puhelun huomattuani, en soittanut takaisin. ”E-en… tiennyt.” ”Et kai, kun et harrasta sellaista kuin vastaaminen puheluihin! No, joka tapauksessa –” ”Ei sinun o-olisi tarvinnut…” Olin edelleen hämmentynyt. Äiti, joka ei pitänyt lapsista, minusta ei erityisemmin edes omista lapsenlapsistaan, ja jolla oli aina työkiireitä sekä tärkeämpääkin tekemistä… mitä hän teki täällä? ”Millä sinä edes heitä kotiin viet?” äiti tokaisi. Hän katsoi minua tuohtuneena. ”Et kai sentään skootterisi kyydissä…?!” ”En tietenkään”, punastuin pahastuneena. ”Tulemme bussilla –” ”Bussilla! Taivas varjele”, äidin nahkahansikkaat nirskuivat, kun hän koukisti sormiaan. ”Eiköhän sinun olisi jo aika hankkia auto. Eihän tuosta mitään tule, kahden päiväkoti-ikäisen kanssa bussilla…” Hän asteli ohitseni leuka ylväästi koholla ja kutsui hiekkalaatikon suuntaan: ”Diana. Hugo. Tulkaahan sitten, niin lähdetään.” Kun näin, miten onnellinen ilme kummankin lapseni kasvoille levisi heidän huomatessaan minut, sydämeni oli lentää ulos rinnasta. He hylkäsivät hiekkalapionsa empimättä ja juoksivat kädet levällään minua kohti. Kyykistyin vastaanottamaan heidän pusunsa ja lämpimät hengityksensä vasten poskiani kyynelten virratessa pysäyttämättä silmistäni. Rutistin heidät itseäni vasten toisen toisella ja toisen toisella kädelläni. ”Äidillä oli teitä aivan kamala ikävä…” Kuulin oman äitini maiskauttavan paheksuen kieltään taustalla, mutten välittänyt; halusin olla omille lapsilleni sellainen äiti, joka ei pelkäisi avoimesti näyttää tunteitaan ja sitä, kuinka syvästi heitä rakasti. He olivat onnellisia, mutta eri syistä. Hugo oli onnellinen minun paluustani ja siitä, että pääsisi kotiin. Diana puolestaan oli onnellinen, koska hänellä oli ollut hauskaa ja kysyi, saisiko tulla tänne joskus uudestaan. Kun kerroin, että he tulisivat tänne tästä edespäin melkein joka päivä, Dianan kasvot puhkesivat aurinkoiseen hymyyn, mutta Hugo puhkesi itkuun. ”No niin, tulkaahan jo, pian nyt”, äiti hoputti. Hugo ei suostunut päästämään minusta irti, joten nostin hänet syliini. ”R-rattaat… voin viedä heidät nyt kotiin –” ”Ja menisitte jollain haisevalla, meluisalla ja aina myöhässä olevalla linja-autolla? Millainen äiti sinä oikein olet, Gillianne, poikakin itkee ja heillä on varmasti nälkä. Ei, te tulette nyt autolla, kuten minä varta vasten tulin itse teitä hakemaan.” ”Autolla, autolla!” Diana hihkui, joten minun oli suostuttava. Ihmettelin kyllä edelleen äidin vieraanvaraisuutta ja yhtäkkistä käytännön kiinnostusta lasteni arkielämään. ”En oikein tiedä… h-heillä pitäisi olla –” Vaikenin. Äiti oli avannut auton takaoven ja näin sinne oikeaoppisesti asennetun kaksoisturvaistuimen, upouuden. Rattaat hujahtivat taiteltuina tilavaan takakonttiin, eikä minulla ollut enää syitä vastusteluun. Hugo nyyhkytti, mutta hiljaa ja nuhaisesti koko matkan kotiin Orange Woodiin. Äiti puolestaan koetti keskustella kanssani jopa sivistyneesti. ”Mitä sinä pidit Timeosta?” hän kysyi. Sisälläni kumisi tyhjyys. Vastasin rehellisesti. ”En tiedä…” ”Miten niin ’et tiedä’? Eikö hän ollut sinun kaltaisesi?” Ajattelin oudolla epämääräisellä, ristiriitaisella olotilalla Timeo Fuchsia, jonka olin tavannut vanhempieni luona. Päältäpäin viehättävä, käytökseltään herttainen, vakuuttanut kiinnostustaan samoihin asioihin kuin joita itse rakastin. Sivelin hajamielisesti kännykkäni linjoja takintaskussa: siinä puhelimessa olivat viestit Tyleriltä, sopimamme ajankohta yhteisille treffeille seuraavana lauantaina. Tylerin näkeminen lämmitti mieltäni ja rinnanalaani ja sai minut hymyilemään. ”Ah-ha. Tiesin sen”, äiti virkkoi terävästi. ”Oli myös varmaan itsestään selvää, että Timeokin piti sinusta.” ”M-mitä?” Mielikuvissani olin siinä uudessa sinisessä paidassani miehen ottaessa minua kädestä ja auttaessa ylös portaita salaperäiseen tunnelmalliseen ravintolaan, jonne olimme nousemassa… kun yhtäkkiä Tylerin kasvot paljastuivat hämäryydestä ja niiden tilalla minulle hymyili kirkashampaisesti Timeo Fuchs. Äiti tuhahti. Puristin huuleni yhteen. Ei ollut Timeon vika, että hän… että hän oli hänen oppilaansa. Se se oli. Se yksi yhdistävä tekijä välillämme, joka ei ollut positiivinen, vaan päinvastoin aiheutti tämän ahdistavan hämmentävän olotilani. Hän. ”Miksi… Timeo oli täällä?” Rutistin puhelinta kouristuksenomaisesti äidin katseelta piilossa taskussani. Muistot hänen tapaamisestaan vanhempieni luona ensimmäistä kertaa… Miten naiivi ja romanttinen olin silloin ollut, juuri ja juuri vasta aikuinen… Hänen hurmaava hymynsä, karismansa ja asiantuntevuutensa… avoin kiinnostuksensa minua kohtaan… ”Eikö hän muka sanonut? Hän tuli hakemaan inspiraatiota. Hän haluaa maalata merta. Sveitsissä siihen ei ole mahdollisuuksia.” Äiti oli hetken painokkaasti hiljaa ja lisäsi sitten: ”Sinä voisit opastaa häntä, Gillianne.” ”Mi-minä?” hätäännyin; enhän minä voisi – en minä osaisi…! ”Etkö sinä nyt ole kuvaamataidonopettaja?” ”Olen vain taidekurssiohjaaja…” ”Käytännössä sama asia, toisesta maksetaan vain enemmän.” ”Tarkoitatko, että Timeo tu-tulisi kurssilleni…?” Äiti tyrskähti paheksuvasti ja katsoi minuun hetkeksi silmälasiensa reunan yli. ”En todellakaan. Mitä oikein kuvittelet? Sinne nuorison sekaan, tavalliseen kouluun? Puhumme nyt Timeo Fuchsista, Wolfgang von Zughtin suojatista. Tiedätkö millaisesta suvusta hän tulee? Kaikkea sitä…” Äiti naksautti kieltään. ”Tarkoitin, että pidät hänelle yksityistunteja. Hän ei ole yhtä kokenut kuin sinä.” ”E-en usko, että hän tarvitsee sellaisia…” Itsehän juuri painotit, että hän on hänen oppilaansa… Mitä minä muka voisin opettaa, jota hän ei jo taitaisi? Äiti huokaisi tuskastuneesti ja nosti sormet otsalleen. ”Miksi sinun pitää takertua toissijaisiin seikkoihin? Opettaa, opastaa, mentoroida, yhdessä maalata… Ei sillä ole merkitystä mitä sanaa siitä haluaa käyttää, vaan se, se on tässä ydin, että sinä, Gillianne, olet hänen tukenaan ja oppaanaan niin kauan kuin hän tahtoo Kanadassa viipyä. Saatte varmasti ammennettua toistenne lahjakkuudesta omiin taiteisiinne. Voisit alkaa taas aktiivisemmin maalata.” ”Mistä sinä tiedät, etten minä maalaa?” Äiti ei katsonut minuun, vaan tiehen edessä. ”Tiedän vain. Olen äitisi ja aistin sen.” Olin vaiti. Rehellisesti… en halunnut tavata Timeonia enää. Ei hänen itsensä takia, vaan… no... se oli monimutkaista… ”Vanno minulle, Gillianne”, äiti sanoi, ”olet hänelle ystävällinen ja avulias. Lupasin jo, että neuvot häntä.” Totta kai lupasit. Nyökkäsin. Syvällä sisimmässäni silti toivoin, että Timeo viipyisi täällä vain hyvin vähän aikaa…
|
|