katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 30, 2023 19:15:02 GMT
Uniaalloilla - 51
Kannoin mukin sohvapöydälle ja laskin sen pienelle asetille. Mummi kohotti hymyillen katseensa virkkuutyöstään. ”Jaa, no voi kiitosta...”, mummi mietti kasvojani pitkään pohtien ja lisäsi lopulta: ”...tyttö hyvä.” Hymyilin takaisin. Ovikello soi ja sitä seurasi hento koputus kaksi kertaa. Kohottauduin ihmetellen. Kiedoin kiharat uudelleen hiusdonitsille ja menin katsomaan, kuka siellä oli. Ovikelloa eivät koskaan soittaneet kuin virallisella asialla olevat, ensikertalaiset ranchilla tai täysin vieraat; kaikki muut tiesivät vain tulla sisään tai korkeintaan koputtaa raamiin ja huhuta tervehdystä ennen eteiseen astumista. Ja oli kuitenkin sunnuntai. Huomenna palaisin Waterphewn lukioon vuosien jälkeen. Ovilasin läpi näin sievän keski-ikäisen naisen, jolla oli haaleanpunertavat, oikeastaan oranssihtavat suorat olkapääpituiset ja tasalatvaiset hiukset tyttömäisesti ruuturusettipannalla. Yllään hänellä oli polvien alle yltävä hiekankellertävä jakkumekko, jossa vartalon keskiosan ympäri kulki nauha, ja siisti ohut violettiin vivahtava kaulaliina. Hän puristi sormikoiduissa käsissään ruskeaa käsilaukkua, kun aukaisin oven. ”H-hei”, tervehdin kysyvästi. Naisella oli hyvin sirot kasvonpiirteet: suorahko kapea nenä, ohuet huulet ja pisamia; ehostus oli hyvin minimaalista. Pidin hänestä, vaikken osannut sanoa miksi. Hänessä oli myös jotain tutunoloista, vaikken uskonut koskaan tavanneeni häntä. ”Oletteko uskossa?” Naisen ääni oli hento ja epävarma, vaikka koetti parhaansa mukaan kuulostaa vakuuttavalta. Hänellä oli hermostunut olemus ja hän oli minua lyhyempi. ”A-ai”, hämmennyin kysymyksestä täysin enkä osannut vastata mitään. ”E-en ole varma...” Nainen kaivoi laukkuaan tärisevin käsin ja veti esiin pamfletin, jota ojensi minulle. ”Olen Ristin Naisten seurakunnasta. Jos te haluaisitte kuulla Jeesuksesta tai Maria Magdalenasta...” Esitin kiitollista ja katsovani kiinnostuneena esitettä – mistä toki olinkin vähän kiinnostunut. ”E-en oikein käy kirkossa, m-mutta pidän niistä kovasti”, sanoin. Nainen ei reagoinut minkäänlaisella ilmeellä. ”Jeesus Kristus parantaa synneistä, auttaa eksyneitä hyvän paimenen lailla takaisin laumansa luo oikealle polulle, ja on ainoa tie Herrain luo.” ”Niin...” ”Teidänkin on hyvä anoa syntejänne anteeksi ja tehdä parannus. Me Ristin Naisten seurakunnassa tuemme erityisesti naisia uskossaan ja palvelemme Herraa aidosta Pyhän Marian äidillisestä rakkaudesta.” Ymmärsin, miksi pidin tästä naisesta. Hänessä oli jotain surumielistä ja säyseää – niin kuin minussa. Hän ei vaikuttanut paatokselliselta, vaan epätoivoiselta. ”M-minä tutustun siihen”, lupasin. En tiedä, miten hän oli osannut vedota juuri äidillisyyteen; ehkä minusta näki heti, että olin äiti. Ainakin pidin ajatuksesta, että välittäisin äitimäistä energiaa ympärilleni, voimaa, jota omassa äidissäni ei ollut pisaraakaan. ”Oletteko te talon rouva?” ”V-voi en, en!” pelästyin jo pelkästään niin formaalista muotoa. ”Saisinko jutella… Alexiina Centerin kanssa?” Nainen hipelöi hermostuneesti laukkunsa lukkoja. ”Hän ei ole juuri nyt täällä”, tiirailin olkani yli sisälle, vaikka tiesin, ettei Alexiina ollut talossa; television hiljaiset äänet soljuivat olohuoneen puolelta, minne olin jättänyt mummin virkkaamaan ja katselemaan visailuohjelmaa. ”H-hän on varmaan pitämässä ratsastustuntia maneesilla. V-voin käydä hakemassa hänet.” Emmin nolosti oven kanssa ensin ajatellen vain sulkea sen, sitten arasti viitaten häntä sisään, ja taas epäröiden, koska nainen näytti epäröivältä. ”Ha-haluatteko tulla odottamaan sisälle?” Nainen astui matalakorkoisin solkikävelykengin kynnyksen ylitse. Otin takkini ja laitoin omat kengät jalkaani. Kävin koskettamassa mummin olkapäätä ja sanomassa, että kävisin pikaisesti ulkona, mutta tulisin heti takaisin. Emilyllä oli onneksi yksi paremmista päivistään, vaikka kysyi vieraalta kahdesti joisiko tämä kanssaan kahvia saatuaan jo kerran myöntävän vastauksen. Kuulin Alexiinan äänen heti, kun vedin maneesin ovet auki. Hiekalla ravasivat ratsastajineen kouluvalmennustunnilla Dragon, Dolly ja rakas Xiloni, jota annoin käytettäväksi muillakin ratsastajilla, kun en itse aina ehtinyt. Seurasin sen menoa ammattimaisen näköisen hoikan ja pitkävartisen ratsastajan kanssa, jonka ruskea poninhäntä heilahteli Xilon lennokkaan askelluksen tahdissa. ”Hyvä pehmeä rento ravi siinä, anna vain vielä pidempää ohjaa niin Xilo voi venyttää kaulaansa kunnolla.” ”Um...”, yritin kutsua Alexiinaa, joka ei seisonut katsomolaidasta kovin kaukana, mutta ääneni oli liian hiljainen. Dragon ravasi editseni ohi vatsalaukustaan lähtevine hölskäävine ja kumisevine rytmeineen sekä hiekkakivien kirskahduksineen kavioissa. ”Elisellä suora istunta, oikein hyvä...” Alexiina huomasi minut silmäkulmastaan, ja nostin ujosti kättä kuin viittaisin epävarmasti koulussa. ”Selvä sitten. Ottakaa vielä kierros ravia ja voitte pyytää käyntiin ja sopivassa välissä kääntyä keskelle. Hyvin tehty kaikki!” Alexiina käveli takaperin minua kohti samalla, kun puhui. Sitten hän kiepahti ympäri. ”Niin, Gillian?” ”Talolla on nainen, joka tahtoi puhua kanssasi.” ”Sanoiko hän millä asialla hän on?” ”Hän...”, nostin peukalon alahuulelle, ”e-ei oikeastaan.” ”Odotan LVI-asentajaa tulemaan tarkastamaan tallin vesiputket”, Alexiina sanoi katsoen rannekelloaan. ”Ei kai se hän voi olla?” ”Ei”, sanoin heti. ”No, minä tulen kohta. Pyydä hänet sisään ja kysy, ottaako kahvia.” Nyökkäsin. Kuljin pidemmän kautta tallin läpi, sillä halusin tarkistaa oliko Xilon karsinassa rehunsa jo valmiina: sen piti saada ne heti liikutuksen jälkeen. Olivat ne. Kun tulin tallin toisesta päästä ulos, suljin silmäni muutaman askelen ajaksi hengitellen nautinnollisesti raikasta ilmaa, joka oli sekoitus kesän hyvästejä ja syksyn tervehdyksiä. Ennätin juuri taas nähdä ennen kuin olisin kävellyt päin lava-autoa, joka oli parkkeerattuna ladon eteen. Tyler tuli sieltä kantaen sylissään heinäpaalia. ”A-ai!” henkäisin, ja Tylerkin näytti säpsähtävän; hetken aikaa emme kumpikaan oikein tienneet mitä tehdä tai sanoa. Tylerin nenänpää oli punainen ja hänellä oli kaulassaan ruskearuutuinen kolmiohuivi sekä tankeilla hiekanvaaleilla hiuksillaan musta stetsoninsa. Koska väistimme toistemme katseita, päädyimme molemmat tuijottamaan paalia. ”Öh...”, Tyler sanoi. ”Niin”, minä sanoin, ja kokeilin epävarmaa hymyä. Kylpyhuoneen tapaus leijui välillämme vaivaannuttavana, vaikka siitä tuntui olevan ikuisuus. Kesä oli kulunut ohitse meidän juuri näkemättä tai puhumatta; en ollut tahtonut häiritä Tyleriä, joka tuntui työkiireiseltä ja, jonka olin uskonut tahtovan viettää kaiken mahdollisen vapaa-aikansa Camdenin kanssa ennen kuin poika lähtisi. Emme olleet nähneet perjantainakaan, jona Tyler ja Camden olivat olleet täällä syömässä. Mietin, mitä voisin sanoa, ja avasimme suumme yhtä aikaa: ”Joko Camden -” ”Sain Raicyltä -” Painoimme taas katseet alas. ”Sä... sano sä vain ensin”, Tyler sanoi. ”Ajattelin vain kysyä... lä-lähtikö Camden jo?” Tylerin kasvoille nousi synkän kivulias ilme. Hän koetti peitellä sitä urheasti, mutta aistin välittömästi, että häneen sattui. Hän nyökkäsi. Ja tahtoi selvästi vaihtaa puheenaihetta. ”Raicy tosiaan sanoi, jotta voin ottaa heiniä, kun oli hyvä sato tänä vuonna… Mä olin kuitenkin ajatellut, että säästäisin vähän rahoista ja koettaisin laajentaa White Dovella tallia… en tiedä, onko se mitenkään kannattavaa tai onko mun tässä kohtaa elämää järkevää tehdä niin isoja investointeja, mutta...” Nyökyttelin sympaattisesti. Sydämeni pumputti niin lujasti, että huimasi. Tylerin hengitys huurusi helmiäisenä vasten sinistä taivasta. Tänään oli ollut ensimmäinen oikeasti kylmä päivä. Syksy tuli kello kaulassa. Hitaasti, melkein kysyvästi hän lähti hivuttautumaan kohti autoaan. Hän heitti paalin muutaman muun päälle lavalle ja pyyhkäisi vuotavaa nenäänsä hansikkaan selkämykseen kääntyessään takaisin minua kohti. ”Mi-minä… kiitos niistä kukista. En ole… en ole saanut tilaisuutta kiittää kunnolla… Ne olivat kauniit.” Punastuin sanojeni myötä. Vasten viileää ulkoilmaa tunsin kuumotuksen sitäkin vahvempana, jopa korvannipukoissa asti, jotka onneksi olivat piilossa hiusteni alla. Olin toki laittanut Tylerille viestin kimpun löydettyäni – ihan vain ”kiitos, ne ovat ihania! <3”, mutta Tyler ei ollut koskaan vastannut siihen mitään. Hän ei sanonut nytkään mitään, mutta aavistuksenomainen kare vaivaantunutta hymyä ilmestyi toiseen suupieleen vaalean sängen alle. Hänen silmiinsä nousi toiveikasta loistetta, vaikka kätki sen laskemalla hattunsa lieriä alemmas ja painamalla katseen maahan. Sitten muistin, että minun pitäisi oikeastaan olla talolla. ”M-minun pitää mennä… meillä on – tai siis...” Tahdoin vielä sanoa: voisinko joskus soitella sinulle? Olisiko kamalan paha ja ajattelematonta – eikä sinun mitenkään tarvitse tietenkään, et ole minulle mitään velkaa… mutta, jos olisit joskus tahtonut lähteä kanssani kävelylle tai… tai kahville? Nämä sanat olivat vain haiku mielessäni, joten nostin kättäni ujosti ja vilkutin hänelle lapsekkaasti, ja Tyler kohotti vaisusti oman hanskansa, ja sitten lähdin pikavauhtia kävelemään haluten piiloutua. Kuulin takaani matalan manailun ja katsoin: heinäpaalit olivat kaatuneet lavalla ja osa pudonnut alas maahan. Tyler kumartui nostelemaan niitä. Olin kahden vaiheilla. Päätin palata auttamaan häntä. Tartuimme yhtä aikaa saman paalin naruihin, ja Tyler vilkaisi minuun hämillään ja yllättyneenä. Hymyilin vastaukseksi. Nostelimme paalit hiljaisuuden vallitessa, mutta se oli levollista yhteisymmärryksen hiljaisuutta. Minun oli tullut lämmin. Viimeisen paalin jälkeen naurahdimme molemmat vähän ja Tyler pyyhki taas vuotavaa nenäänsä. Olin kääntymässä, kun hansikas otti kiinni käsivarrestani. Ilotulitusraketti pirskahti rinnassani ja sädetikun kipinät sinkoilivat kyynärvarteni kohdasta, josta Tyler oli ottanut mitään sanomatta; kohotin hämmästyneenä kasvoni häneen ja hän katsoi itsekin ällistyneenä takaisin, sitten päästi nopeasti irti. ”A-anteeksi…”, hän mutisi ja hieraisi kiusaantuneena punoittavaa korvalehteään, joka pilkisti hiussuortuvien alta. Reagoin aina vahvasti yllättäviin fyysisiin kosketuksiin, varsinkin miesten, mutta Tylerin kosketus ei koskaan tuntunut pahalta tai vastenmieliseltä. Päinvastoin… Päätin olla rohkea ja otin hänen kätensä takaisin omaan käteeni. Tyler tuijotti käsiämme ja sitten tuijotimme toisiamme silmiin. Sydämeni laulaa…! Aika pysähtyi. Kuvittelinko vain, vai nojauduimmeko toisiamme kohti hienovaraisesti hapuillen, aran kysyvästi, kuin huomaamatta… Mutta Tyler raukesi lumouksesta ensin ja hänen huuliltaan purskahtivat sanat: ”Haluisitko… lähteä syömään? J-joku kerta? Milloin… milloin vain ehdit…” En voinut pidätellä: onnen hymy repesi kasvoilleni ja nostin käden kuumille poskilleni ujona. ”Oih…! Kyllä! Kyllä lähden!” Tyler näytti helpottuneelta. ”Joo. Mä… jos mä viestitän tai – tai soitan vielä tänään illalla…?” Leijuin kotiin. En edes tuntenut maata kenkien alla! Rinnassani oli kuumailmapallo, joka kohosi korkeuksiin… Minulla oli kestänyt niin pitkään, että Alexiina oli ehtinyt edelle. Televisio oli suljettu ja nyt sohvalla istui mummin tilalla Ristin Naisten seurakunnan nainen somasti ja hermostuneesti aivan reunalla, kädessään kahvikuppi asetilla ja sinapinruskea käsilaukku yhteen puristettujen polvien päällä sylissään. Alexiina tuli eteiseen vastaan ja supisi hiljaa voivotellen ja silmät pullistellen: ”Ei hyvää päivää...” Hänellä oli ruokapöydälle jättämäni esite kädessään. ”Jos olisin tiennyt...” Riisuuduin ja tulin kysyvästi olohuoneen puolelle tietämättä, sainko olla kuulemassa naisen asiaa Alexiinalle. Ajattelin kuitenkin, ettei se voinut olla mitään henkilökohtaista, mikäli nainen oli käännytystehtävissään ja tahtoi kenties vain välittää kutsumuksensa viestiä kaikille talon naisille. Alexiinakin istuutui alistuneesti alas, vaikka vilkuili ikkunoita kohti siihen malliin, että toivoi paljon enemmän pääsevänsä tapaamaan LVI-asentajaa. Tai mitä tahansa asentajaa. Tai ketä tahansa. Nainen – jonka nimeä en vieläkään ollut kuullut, tajusin juuri – piteli kahvikuppia kuin hiukan pelkäisi sitä ja liikutti sormiaan niin hitaasti ja varovasti, ettei vain saisi posliinia kalisemaan yhteen. Hänellä oli kuivat ja sirot, pisamaiset kädet, jotka olivat minusta jollain tavalla viehättävät. Katsoin vaivihkaa omia pulleita, turpeita ja kalpeita käsiäni, joiden kynsinauhat olivat rumasti jyrsityt ja kynnet olemattomat. Nyin hihansuita alaspäin. ”Eli”, Alexiina sanoi, ”luulin, että puhuimme asiat jo puhelimessa. Mutta voimmeko vielä olla jotenkin avuksi?” Ihmettelin Alexiinan sanoja ja tekoystävällistä asiakaspalvelusävyään, jonka taustalla oli väsynyttä viileyttä. Ja mitä hän tarkoitti puhelimessa jo puhumisella? Nainen näytti äkkiä päättäväiseltä ja laski kahvikuppiasetin hitaasti sohvapöydälle. ”Olen kuullut ystävältäni… täällä tapahtuu kamalia asioita...” Alexiinan kulmat kohosivat epäuskoisesti. ”Anteeksi?” Minäkin olin hämilläni. ”Ystävältä?” ”Ann Jerkinsiltä”, nainen köhäisi hiljaa ja nosti käden kaulalleen kuin häntä kuristaisi. (”Ah…”, Alexiinalla oli epämieluisan ymmärryksen ilme.) ”Onnettomuuksia, rikoksia, vaarallisia tilanteita… ja täällä käy niin paljon lapsia – näin tänne tullessani lapsia, viattomia Jumalan lapsia, jotka väistämättä altistuvat ja joutuvat uhriksi – viattomin aina kärsii...” ”Me puhuimme juristin kanssa, rouva Peterson, ja heidän mukaansa meillä ei ole vastuuvelvoitetta maksaa teille tapahtuneesta. Luulin, että tämä tuli selväksi puhelinkeskustelussa, jonka kävimme ja, jossa annoin teille kyseisen juristin yhteystiedot asian varmistamiseksi –” ”Tulin puhtaasti hyvin tarkoitusperin”, nainen – rouva Peterson – sanoi henkäisten. ”Teilläkin on mahdollisuus saada uusi tilaisuus. Me Ristin Naisten seurakunnassa –” ”Mitä te tarkalleen ottaen haluatte meistä, rouva Peterson? Ei muuten, mutta odotan putkiasentajaa kohta saapuvaksi tarkistamaan tallin vesivahinkoja, joten minulla ei ole tässä hirveästi aikaa –” ”Käykö Crid yhä täällä?” Suuni avautui: tämän oli pakko olla Cridin äiti. Ja niin tosiaan, olihan hänellä Cridin silmät ja oranssinpunertavat hiukset ja pisamaiset ohuet kasvot. Rouva Petersonin ääni oli ollut tuskin kuuluva ja siinä oli surullinen, herkkä sävy. Hän laski katseensa ja sormeili levottomana käsilaukkuaan. Alexiina, joka oli ollut kylmä ja torjuva, pehmeni. Hänen hartiansa laskeutuivat ja hän lakkasi paljon puhuvasti katselemasta ikkunaan. (Näin, miten ulkona Tyler nousi autoonsa ja ajoi pois lasti täynnä heinäpaaleja - olin taas paisua onnen ihanasta kutkuttavasta lämmöstä...!) ”Käy hän”, Alexiina vastasi, nyt äänensä ystävällisempänä. Jane Peterson huokaisi. ”Mutta ei teidän kannata olla siitä huolissanne”, Alexiina jatkoi, ”hän pärjää hienosti. Ehkä voisitte joku kerta tulla katsomaan, kun hän ratsastaa?” ”Ra-ra-ra-ratsastaa?! E-en ymmärrä”, rouva Peterson kallisti epätoivoissaan päätään taa ja hieroi hienoisen helttamaisesti roikkuvaa kaulaansa, ”hevoset ja hevosurheilu on niin kovin vaarallista... Ja Crid on… hän on… hänellä on sairauksia, hän on heikko ja…!” ”Juuri se tekee hänestä mitä sisukkaimman taistelijan, vahvan, ei heikon. Huolimatta vaikeuksista, hän silti tekee rakastamaansa asiaa eikä anna minkään estää. Se on suorastaan ihailtavaa.” ”Oletteko te äiti, rouva Center, tehän olette?” ”Olen”, Alexiina totesi ja alkoi taas näyttää uupuneelta. ”Ja kyllä: pelkään lakkaamatta lasteni puolesta, heidän terveytensä ja onnensa puolesta. Se tauti ei potemalla parane. Mutta ei: en estele heitä elämästä elämäänsä, tekemästä asioita, joita he todella haluavat tehdä vaikka sitten vastoin minun näkemyksiäni, sillä loppu viimein heille on annettava tilaisuus myös erehtyä – vasta virheistä oppiminen kasvattaa. Ja sanon tämän äitinä, jonka poika oli todella pahassa ratsastusonnettomuudessa Cridin ikäisenä ja, jonka pelkäsimme menettävämme...” Jane Peterson oli henkäissyt kauhuissaan, mutta sulki hitaasti suunsa. ”Juuri sitä minä pelkäänkin…! Kuinka - kuinka te selvisitte siitä?” Koin, että minun oli parempi tässä kohtaa poistua. Olin liikuttunut Alexiinan sanoista itseni kyyneliin: en voinut olla ajattelematta Hugoa ja Dianaa, ja miten totta oli, että tulisin koko loppuelämäni ajan pelkäämään heidän puolestaan. Se oli äitiyden ihana, kamala taakka. Alexiinan ja Janen keskustelu jatkui pitkään, kunnes Alexiinan puhelin soi: LVI-asentaja oli saapunut. Olin ymmärtävinäni, että he pääsivät jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja toivottivat lämpimämmin toisilleen hyvää päivänjatkoa erotessaan pihamaalla. Minusta oli koskettavaa, että Cridillä oli niin huolehtivainen äiti. Miten onnekas hän oli. Minun pitäisi muistaa seuraavalla kerralla sanoa se hänelle; muistuttaa häntä arvostamaan sitä, mitä hänellä oli. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita sen suhteen, mihin perheeseen olivat syntyneet.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 29, 2023 13:54:32 GMT
Uniaalloilla - 50
Hävetti ja nolotti ja itketti. Minua harmitti niin paljon, etten voisi jäädä näille päivällisille, joihin Tyler ja Camdenkin olisivat vielä tulossa – harmitti niin, että vihaiset kyyneleet valuivat poskilla ja sai Dianan ihmettelevän uteliaasti taputtelemaan niitä pehmeällä, räkäisellä kämmenellään. En ollut pukenut sinistä uutta hienoa paitaani silkasta katkeruudesta. Olin ostanut paidan Tyleriä varten, en äidin illallisille. En silti ollut valmis kuulemaan äidiltä arvostelevia kommentteja ulkonäöstäni ja vaatevalinnoistani, joten koetin pukea muuten mahdollisimman paljon hänen makuaan ennakoivan asun. Kaikilla oli kiire päivällisten valmisteluiden parissa, etenkin kun en voinut enää siinä autella, joten keltään ei liiennyt aikaa surkutteluun puolestani pikaisia ohimennen lausuttuja sanoja tai myötätuntoisesti mutristettuja huulia lukuun ottamatta. Seisoin apeana ja tientukkeena Alexiinan ja Kittyn suhahdellessa ulos ohitseni mitä milloinkin kädet täynnä, missä Dewn ja Raicy asensivat ruokapöytää, ja Roi viihdytti lapsia sekä koiria. Emily oli koonnut lasimaljakkoon kukkakimpun puutarhansa antimista, ja jopa Josh, joka oli myös kutsuttu, auttoi kantamaan tuoleja. Hivuttauduin surullisena ja ahdistuneena porteista tienvarteen odottamaan. Mielessäni taakse jäävä loppukesän juhlapäivällinen ulkosalla oli täynnä lämpimiä, raikkaita värejä: kermankeltaista, syyslehden oranssia, nurmikon vihreää, taivaansinistä. Se tuoksui kukkasilta, paistetulta kalalta, omenapiiraalta ja vaahterasiirapilta. Se kuulosti naurulta, iloiselta rupattelulta, kiinnostuneilta kysymyksiltä toisen elämästä, linnunlaululta. Se tuntui hitaasti merelle valuvan auringon haikean lämpimiltä halauksilta, perheenjäsenen ja ystävän kädeltä, pehmeän huovan suomalta turvalta. Mutta vanhempieni luona tuleva illallinen olisi aivan toista. Se olisi kylmiä, teräviä värejä mustasta metalliseen harmaaseen, elottomaan valkoiseen, häiritsevän punaiseen. Se ei tuoksuisi millekään tai tuoksuisi liikaa äidin parfyymille ja isän puolihuolimattomasti lätkimälle partavedelle. Se kuulostaisi kireältä keskustelulta, piikittelevän ivallisilta kommenteilta, lautasta vasten vihlovasti kirskuvalta veitseltä. Se tuntuisi yksinäiseltä, vieraalta, kovalta ja teennäiseltä. Isä kaappasi minut kyytiin ja kurottautui avaamaan auton sisältä käsin matkustajan puoleisen oven. ”Käyhän sisään, ratsu reimain kyytiin”, hän sanoi hilpeästi. Hän odotti, että sain turvavyön kiinni ja lähti vasta sitten liikkeelle kohti Yellowbriskin siltaa. Isä ajoi aina hitaasti ja vakaasti kuin vanha mies, mitä minä arvostin. ”Ymmärsin, että sinulla oli jotain muuta tälle päivälle”, hän rikkoi pitkään jatkuneen vaiteliaisuuden lopulta hiljaisilla, myötätuntoa viestittävillä sanoilla. ”Olen pahoillani, että nämä osuivat päällekkäin, mutta tiedäthän sinä äitisi… ja, no”, hän piti tauon, ”nyt sattui niin, että tämä oli ainoa sopiva päivä.” En kysynyt mitään siitä, mitä isä tarkoitti ainoalla sopivalla päivällä. Olin yhä katkera. En ollut saanut tilaisuutta nähdä Tyleriä ja olla hänen tukenaan juuri ennen kuin ottopoikansa muuttaisi kotoa ja White Dove Farm varmasti jäisi Tyleristä tyhjäksi ja ankeaksi. Se olisi varmasti Tylerille vaikea paikka, enkä saisi olla osoittamassa hänelle myötätuntoa ja lohtua. Oi, miksi äidin piti aina tehdä näin? Pilata onneni ja iloni – ! ”Tämä on hänelle tärkeää”, isä yritti selittää. ”Sinulla on kiltti, lempeä sydän, Gillian, niin tiedän, että ymmärrät… Äitisikin on tänään kiltti, lupaan sen. Me… me olemme myymässä taloa. Ensi viikolla on asuntotarkastus kiinteistövälittäjän kanssa. Muutamme vielä ennen kuin vuosi vaihtuu Pekingiin.” ”Luulin, ettet haluaisi lähteä Waterphewstä. Olet sanonut, että kaipaat kaupunkityön vastapainoksi maaseutua ja rauhaa.” ”Niin, aivan, aivan…”, isä hymyili alistuneesti itselleen. ”Äitisi sai minut muuttamaan mieleni. Kuinkas muuten.” Hän naurahti kuin ainakin mies, joka tietää, että nainen määrää tahdin. ”Hän esitteli pörssisuhdanteet ja potentiaalin, joka Kiinan markkinoilla on, jos keskitämme yhtiön keskustoiminnan sinne. Hän osaa olla aika vakuuttava, kuten varmasti tiedät…” ”Entä unelmasi eläkepäivistä jossakin hiljaisessa paikassa järven äärellä, kuten teillä nyt on Crittlinissä?” ”Eläkepäivistä?” isä naureskeli melkein surullisesti. ”Olenko joskus puhunut sinulle eläkepäivistä? Voi tyttöiseni… enpä usko, että äitisi antaa minun jäädä eläkkeelle – hänessä se vauhti vain kiihtyy, kun vuodet vierii!” Isän kepeästä sävystä huolimatta olin pahoillani hänen puolestaan. Äiti oli saanut isän luopumaan haaveistaan ja mukautumaan taas siihen, mitä äiti itse halusi. ”Jaa, jaa…”, isä vakavoitui hajamielisesti. ”Mitenkäs sinulla… Oletteko... oletteko te lähentyneet sen – sen… Andrew Taylorin kanssa?” ”Tyler Andrewsin…”, kuiskasin. ”Niin, niin, Tylerhän se taisi ollakin.” ”Emme me…”, epäröin ja sydämeni alkoi tykyttää; mitä voisin sanoa? ”O-olemme ystäviä.” ”Jaa, jaa, niin, niin…”, isä sanoi, ja oli tämän lyhyen Tyler-keskustelumme jälkeen taas hyväntuulisempi, suorastaan hilpeä, mitä etäisesti ihmettelin. Ehkä heillä meni pariterapian avustuksella äidin kanssa taas jo niin hyvin, että isä tuli siitä onnelliseksi? Tulimme perille ja hämmästyin sekä kieltämättä ilahduin avotulista, joita oli aseteltu hienostuneissa lasiruukuissa jätkänkynttilöin siistin hiekkapihapolun molemmin puolin. Illan hämärtyessä ne olisivat oikein tunnelmalliset. En ollut odottanut vanhempieni kodista näin miellyttävää viimeistä vaikutelmaa. Katsoin taloa aivan uusin silmin, tietäen, että tämä olisi viimeinen kertani sen sisätiloissa. Ikävistä muistoista huolimatta sekoittui siihen haikeaa sentimentaalisuuttakin, mutta myös kuin kahleista vapautumisen helpotusta. ”En vielä sanonutkaan, mutta näytät oikein viehättävältä”, isä totesi kävellessään takanani kohti ovea. Kiitin hiljaa. Minulla oli valkoinen ilmava puuvillapaita, turkoosi sydänkivikaulariipukseni ja matalakorkoiset siistit juhlakengät. Hiukset olivat löyhällä massiivisella poninhännällä niskassa. En harmitukseltani kotoa lähtiessä ollut vaivautunut tekemään niille mitään sen hienompaa kampausta. Jo eteishalliin soljui klassista musiikkia matalalla volyymillä. Isä johdatti minut kohteliaasti olohuoneeseen, jossa äiti istui keskustelemassa vieraan kanssa – näin tästä vain vaaleiden hiusten peittämän takaraivon ja tumman kauluksen alle jääneet hartiat. ”Sieltä he tulevat”, äiti maiskautti ja laski jalallisen viinilasin sohvapöydälle. Vieras nousi seisomaan napittaen puvuntakkiaan ja kääntyi. Vatsaani kivisti. Hän oli viehättävä nuorimies, korkeintaan kolmenkymmenen, muttei luultavasti yhtään sen enempää. Hänellä oli pehmeännäköiset vaaleat, tattimaisesti ja sivuun taittuvat ilmavat hiukset, jotka eivät kuitenkaan olleet liian pitkät tai mitenkään epäsiistit. Hän oli siloposkinen ja sinisilmäinen ja hymyillessään hymyili valkoisin hampain. ”Tyttäreni, Gillianne”, äiti esitteli vaivautumatta nousemaan tuolista, ”ja Timeo Fuchs.” Nuorimies tuli käsi ojossa kättelemään minua raikkaasti hymyillen. ”Äitinne kehui teitä juuri maasta taivaaseen.” Hänellä oli saksalainen aksentti. Olin liian mykistynyt vastatakseni mitään. ”Menkäämme salonkiin. Teillä on varmasti paljon yhteistä puhuttavaa.” En vieläkään ymmärtänyt, kuka Timeo Fuchs oli. Hän käveli rinnallani äitini perässä salonkiin ja puhui innostuneesti: ”Olen kuullut teistä paljon, neiti Gillianne, ja olen nähnyt töitänne Château Echlouvessa. Ilmeikkäitä ja eloisia, joskin olen kiinnostunut kuulemaan, keiden taiteilijoiden nimeen erityisesti kuuluttaisitte…” Istuimme ruokapöytään ja olin yhä sanaton. Timeo istuutui viereeni ja kiirehti kohteliaasti vetämään minulle tuolin. Kiitin hiljaa, hämilläni kaikesta. ”Timeon halusin sinun tapaavan Sveitsissä”, äiti ilmoitti, kun hämmennykseni alkoi olla kaikille vaivaannuttavaa. ”Hän on Wolfgangin suojatti ja oppipoika.” ”Kuten kuulin sinunkin olleen”, Timeo lisäsi minulle yhä vilpittömästi hymyillen valkoisin hampain. Olin jäykistynyt hänen nimensä kuullessani ja vilkaissut vaistomaisesti taakseni kohti oviaukkoa peläten, että hänkin kohta marssisi sieltä, vaikka isä oli vakuuttanut, ettei Wolfgangia oltu kutsuttu. ”Asuit Weyrithissä von Zughtien luona – oliko se 2016?” Timeo vilkaisi vanhempiani, joista isä vain mollotti hajamielisesti hymyillen, mutta äiti nyökäytti kopeasti ja pienesti leukaa. Minä en halunnut puhua tai muistella aikaani Château Echlouvessa. En toisaalta myöskään halunnut olla epäkohtelias Timeolle. ”Se on hieno paikka ja ymmärrän hyvin, että siellä on mukava maalata, mutta itse lähdin liikkeelle saadakseni perspektiivivaihtelua. Pidän matkustelusta”, Timeo kertoi; hänen suuret vaaleat silmänsä olivat vilpittömän avoimet ja kätensä hiukan värisi, kun hän siirsi sen lasinsa päälle estämään isää kaatamasta hänelle viiniä. ”Ah kiitos, sir, mutta en juo.” ”Et ollenkaan?” isä ihmetteli. ”Se ei tullutkaan Echlouvessa ilmi.” ”Olen epätoivoinen romantikko, pasifisti ja absolutisti”, Timeo naurahti, enkä voinut olla vilkaisematta häneen uudenlaisella uteliaisuudella. ”On hyvä, kun on arvoja, joiden mukaan elää”, isä sanoi täyttäessään omaa lasiaan viininpunaisen nesteen pulputtaessa. ”Pidän sinusta jo paljon enemmän.” Äiti oli ollut alun esittelyiden jälkeen epätavallisen hiljaa. Se vaivasi minua hiukan – kuin nurkassa olisi mörkö, josta ei olisi harmia niin kauan kun sinne päin ei katsoisi – mutta tunsin myös helpotusta sekä pystyväni olemaan paremmin oma itseni, kun äidin ego ei täyttänyt huonetta piripintaan. Timeo oli liikuttava; hän tuntui yrittävän tehdä minuun itsestään myönteistä vaikutelmaa niin hanakasti, että tuli pudottaneeksi veitsen lattialle ja melkein kolkanneeksi vesipikarin nurin. Ihmettelin, ettei äiti reagoinut tai puuttunut sellaiseen käytökseen mitenkään – jos minä olisin ollut kyseessä, äiti olisi ollut raivosta helisemässä ja nälvimässä. ”Taide ja meri – siinä sydämeni molemmat puoliskot”, Timeo sanoi, ja tunsin oudon kiepahduksen sisuksissani. Isä hymyili herttaisesti ja katsoi minuun. ”No mutta, sehän kuulostaa aivan Gilliannelta.” Punastuin. Timeo kääntyi innoissaan puoleeni – ja tönäisi lautastaan vahingossa. ”Olen nähnyt merimaisemataulujasi – ja, tämä kuulostaa varmaan kliseiseltä ja naurettavalta – ne saivat minut kyyneliin!” Olin enemmän häkeltynyt kuin kiitollinen ja otettu moisista kehuista. Olin pyörällä päästäni: mitä oli tekeillä? Timeo… Timeo vastasi aivan liian tarkasti unelmamiestäni: herkkää ja tunteellista, vähän kömpelöä, vaalean suloista, taiteellista, romanttista, rakasti merta kuten minäkin… Olinko unessa? Nukuinko tosi asiassa juuri nyt vuoteessani Centereillä, eikä tämä päivä ollut vielä edes alkanut? Pian heräisin ja tajuaisin, ettei mitään illallista vanhempieni luona Crittlinissä oltu koskaan sovittukaan. Tapaisin Tylerin kesäpäivällisillä, hän kehuisi minua ujolla, mutta hiljaisen intohimoisella tavallaan, ja illan päätteeksi suutelisimme kummankin kainostellessa auringonlaskussa… ”Tuota hän tekee”, äidin ääni havahdutti minut. ”Puhut hänelle ja yhtäkkiä hänelle tulee tyhjä ilme eikä kuule enää sanaakaan siitä, mitä sanot.” ”En usko, että hän teeskentelee”, Timeon ääni sanoi epävarmasti ja katseeni tarkentui hänen kasvoihinsa, jotka olivat kumartuneet aivan eteeni. Hätkähdin kohtuuttoman rajusti ja läiskäisin häntä vahingossa kasvoihin. ”Gillianne!” äiti kirkaisi. Nostin käden suulleni ja tuijotin silmät suurina Timeonia, joka oli nostanut oman kätensä nenälleen. Sydämeni jyskytti kurkussa – olin oikeasti pelästynyt, kun hän oli tullut niin lähelle huomaamattani. ”Eh…”, Timeo naurahti ja irvisti tavoitellen hymyään, ”ei se sattunut, minun vikani, kun tulin liian lähelle…” ”Mitä ihmettä sinä puuhaat, Gillianne? Pyydä häneltä heti anteeksi! Ruveta nyt lyömään –!” Mutta vaikken mitenkään ollut tarkoittanut tehdä niin tai satuttaa Timeonia, en kyennyt pyytämään anteeksikaan. Hänessä ei ollut mitään vikaa… päinvastoin, hän oli liian… liian… Änkytin jotain nenän puuteroinnista ja pakenin kylpyhuoneeseen. Lukitsin oven ja sitten istuuduin kylpyammeen reunalle painaen kasvot käsiin. En ymmärtänyt enää yhtään mitään. Kuka tämä Timeo oikein oli? Mistä hän oli tullut? Niin – Sveitsistä, äiti oli poiminut hänet von Zughtien huostasta… mutta miksi? Ja miksi hän oli täällä?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 29, 2023 13:30:58 GMT
Uniaalloilla - 49
Suuret päivälliset olivat tulossa. Loppukesä oli vielä lämmin, vaikka alati lyhenevä, ja tuulten mukana tuli syksyistä viileyttä. Roi ja Camden olivat muuttamassa pois ja lähtemässä opiskelemaan, joten heidän kunniakseen pistettäisiin pöytä koreaksi vielä ulkosalle. ”Se on sinulle myös, saithan töitä”, Alexiina hieroi käsivarsiani äidillisesti. ”Ja kaksosille, kun aloittavat päiväkodissa, ja mitäs vielä keksisi...” Minä ehdotin itse, että kävisin kaupoilla hakemassa kaiken tarvittavan. Alexiina yritti ottaa ruoanlaitosta vastuuta, kun tiesimme sanomattakin, ettei Emilyn varaan voinut enää laskea sellaista urakkaa, mutta toivoin muutenkin saavani auttaa. Jännitin sitä, että Tyler tulisi. Tahtoisin olla parhaimmillani, vaikka hän ei katsoisikaan minuun enää sillä tavalla. Kukkaset lämmittivät yhä sydäntäni, joten elättelin toivetta siitä, että hän kuitenkin katsoisi… ja enemmänkin… Kaupoilla tein jotain poikkeuksellista. Astuin vaateliikkeeseen. Ostaisin jotain nättiä, mitä voisin laittaa ylleni. Käteni hienovaraisesti hypistellessä mekkoja ja tunikoita pohdin, millaisesta Tyler mahtoi pitää. Millainen hänen unelmanaisensa oli? Miltä hän tykkäisi, että minä näyttäisin? Ongelma oli, etten ollut ollenkaan kotonani vaateostoksilla. Jo pelkkä ajatus siitä, että valitsisin jotain, mikä rekissä näytti hienolta, mutta sovittaessani sitä ahtaassa kirkasvaloisessa pukukopissa ylleni ja katsoessani peiliin tajuaisin sen muuttuneen päälläni kammottavaksi karikatyyriksi… Käteni valahti sievän kevyesti röyhelöisen helmenpunertavan mekon hihansuulta. Turhaan minä tuotakaan pukisin. Se olisi varmasti kaunis ja ihana jollakin hoikalla, pitkäsäärisellä neidolla, mutta minä tekisin siitä pikkutyttömäisen ja irvailevan. ”Voinko olla avuksi?” myyjä kysyi kohteliaasti. ”Ei kiitos, ka-katselen vain.” Olin jo kävelemässä ulos, kun silmiini osui paita. Ihan vain paita, ei mikään iltamekko tai viehkeä hame. Paita oli löysä, muttei muodoton; se näytti ja tuntui sametinpehmeältä, ja siinä oli mielenkiintoinen leikkaus. Yönsininen väri toi juhlavuutta, kuten myös aavistuksen omainen kimallus, josta en osannut sanoa oliko se glitteriä vai kiiltolankaa ujutettuna minimaalisten punosten väleihin. Nostin paidan ja koetin sitä rintaani vasten. Sitten katsoin hintalappua (ei edullinen, mutta kohtuuden rajoissa) ja kokoa. XL. Pohdiskelin hetken aikaa, mutta päätin sitten rohkaistua. En nimittäin voinut olla jo kuvittelematta, miten tämä paita ylläni näyttäytyisin Tylerille… Ahtauduin sovituskoppiin tuntien heti sen ahdistavan tosiasian, että minua oli liikaa. Rintojani oli liikaa, reisiäni oli liikaa, mahaani oli liikaa, hiustani oli liikaa… Sähelsin kassien kanssa ja yritin mahtua riisumaan kevyttä kesätakkiani sekä sen alla olevaa neulepuseroa. Henkari putosi, raapaisin olkapääni kipeästi koukkuun, suortuvia meni silmiin ja suuhun… Paita solahti pään läpi helposti, sillä kaula-aukko oli suuri ja kolmiomallinen. Se jätti aika ison, hm, tissivaon näkyviin, mutta voisin pitää alla aluspaitaa. Vaate hiukan kiristi selkäpuolelta liivien alta ja pelkäsin, että kuuluisi raksahdus, jos nojautuisin etukumaraan. Katsoin itseäni peilistä. En mielelläni katsonut itseäni peilistä. Pidin paidasta, sen sinisensävystä, jota en usein – jos koskaan – ollut sattunut pukemaan, ja miten se korosti hiusteni punaisuutta. Tämä voisi jopa olla vaate, jonka äitini hyväksyisi. Ajatus ei tosin ilahduttanut. Loppujen lopuksi kokeilin kokoa suurempaa XXL. Kävelin kassalle ja laskin paidan tiskille sydän ilosta ja odotuksesta hyppien. En kokenut edes häpeää, kun kannoin kauniin paperikassin kyynärtaipeessani ulkoilmaan… ...kunnes kuulin äänen. ”Gillianne?!” Säpsähdin, mutta jatkoin pysähtymättä kävelyä. Ei, voi ei, voi ei…! Se ei voinut olla todellista…! Puristin ostoskasseja korkeammalle käsissäni ja toivoin, että hän vain häviäisi väkijoukkoon tai oli ollut silkkaa mielikuvitustani… Vaan ei. Jopa korkojen kopina, joka lähestyi perässäni, oli tuomitseva, kun en pysähtynyt kuten kunnollisen kuuliaisen tyttären kuului. ”Gillianne, seis siihen paikkaan!” Jalkani seisahtuivat, vaikken antanut niille sellaista käskyä. Ne oli liian hyvin koulutettu. Ei – alistettu. Äiti käveli minua kohti jylhänä ja objektiivisesti upean näköisenä naisena, joka hän toki oli; uhkuen voimaa ja tulisuutta, tyyliä ja rahaa. Hänen mustat piikkikorkonsa liukuivat mustaan tiukkaan tummien sukkahousujen verhoamana hameeseen ja punaiseen muodokkaaseen, mutta tyylikkään asialliseen jakkuun. Hän seisahtui eteeni ja katsoi minuun alaspäin nenänvarttaan pitkin sieraimet väreillen. ”Etkö kuule, kun sinua kutsutaan? Olet liian tottunut nimesi lyhennettyyn versioon. Gillianne on aivan kelpo, siivo nimi. En ymmärrä, miksi aina esittelet itsesi Gillianina.” Äiti huomasi kassini, etenkin vaatekassini ja tunnisti siihen painetusta logosta, mistä oli kyse. ”Oletko ollut vaateostoksilla? No, kerta se olisi ensimmäinenkin. Hyvä vain, että hankit parempia rynttyitä kuin ne, joissa kuljet siellä maatilalla. Näytä minulle.” Vedin kassia pois päin hänen pitkäkyntiseltä kädeltään. ”M-mitä teet Cherrinissä?” Äiti paheksui, etten esitellyt hänelle ostoksiani. Hänestä oli aina ollut erityisen kieroutuneen miellyttävää valita minulle vaatteita, joissa en missään nimessä itse viihtyisi, ja arvostella niitä, joissa tunsin oloni hyväksi. Hän teki kuitenkin jotain yllättävää, ja veti kätensä takaisin. Hämmästyin. Ele oli hienovarainen ja kesti vain sekunnin tai kaksi, mutta sen taustalla oli väläys aivan uudenlaisesta puolesta äidissä: kunnioituksesta minua kohtaan. ”Olemme täällä isäsi kanssa.” Äiti palasi taas ylväyteensä, mutta hänessä oli yhä tämä uusi vivahde, jota en aivan osannut sormella osoittaa… Herkkyyttä? Kuin terävimmässä kulmassa olisi hiotumpi särmä. Äiti nipisti voimakkaasti punattuja huuliaan suppuun ja lisäsi sitten jopa ylpeästi: ”Pariterapiassa.” ”Aah… M-missä isä sitten on?” ”Eiköhän hän kohta tule, kun ymmärtää, että lähdin perääsi. Olimme juuri autolle menossa. Ah, no niin, tuolla hän on.” Isällä oli harmaa miesten kangastakki, jossa oli suuret napit, samansävyiset housut ja nauhattomat nahkakengät. Hän tuli jalkakäytävää meitä kohti. ”Pikku prinsessani!” hän ilmoitti ja halasimme, vaikken minä niin pieni ollut. Hän oli ilahtunut, mutta myös häpeissään. ”Mikäs sinut tänne on tuonut näin pitkälle kaupunkiin?” ”Kaupunkiin, pah”, äiti kommentoi. ”Hän on ollut ostamassa vaatteita, joten jotain hyvää sentään on hänenkin elämässään tapahtunut.” ”Niin… aivan, aivan... kertoiko, krhm, äitisi jo…?” ”Minusta siinä ei ole mitään salailtavaa. On kunniallista ja kertoo luonteenlujuudesta, tahdonvoimasta ja silkasta ihailtavasta jääräpäisyydestä taistella avioliittonsa eteen. Minä en sitä aio häpeillä. Ja muistuttaisin, Ralph, että sinun tyypillisen miehen tavoin heikon luonteenlaatusi johdosta ylipäänsä olemme pariterapiassa.” Olipa äidillä ääni kellossa muuttunut. Minä muistelin hänen päinvastoin valitelleen, miten kiusallista ja häpeällistä oli, että ihmiset kaduilla katsoivat heitä kuin ketä tahansa alhaisen kaltaistaan epäonnistunutta paria. Isä painoi säyseästi ja nolona päänsä. ”On hyvä, että törmäsimme sinuun”, äiti jatkoi minulle. ”Sinua kun ei enää soitoilla saa kiinni. Meillä on erittäin tärkeää asiaa. Tulet kanssamme nyt kahville. Eiköhän tässä lähellä ole jokin siisti kuppila.” ”M-minun pitäisi oikeastaan –” ”Ja tulet tietenkin sen jälkeen kanssamme kotiin. Vai oletko täällä jonkun kanssa?” Äiti alkoi samassa melkein haistella ympäriinsä, silmänsä välkähtäen lasien takana, kun hänen kotkankatseensa viisti satunnaisia ohikulkijoita ja liikkeiden ikkunoita. ”E-en ole...” ”Mihin olet kullanmurut jättänyt?” isä kysyi hempeästi. ”He ovat kotona… Itse asiassa he menevät päiväkotiin aivan pian.” ”Ihanko totta?” isä hymyili herttaisesti. ”Kuinka somaa.” ”Mihin päiväkotiin?” äiti halusi heti tietää. ”Smileysiin...” Äiti ei varsinaisesti nyökännyt, mutta piti sitä ilmeisesti ainakin Bebble Owlsia parempana vaihtoehtona. Minulla sen sijaan ei ollut vaihtoehtoja, kun äiti tarrautui käsikynkkääni tiukasti ja etsimme lähimmän äidin silmissä siedettävän pikku kahvilan. Isä maksoi minulle kaakaon. ”Olemme juuri palanneet Sveitsistä”, äiti aloitti. ”Sinun olisi pitänyt olla mukana. Wolfgangin näyttely oli suurmenestys. Olisit varmasti saanut sieltä ideoita ja uusia verkostoja.” Hengitin pinnallisesti ja rutistin mukia kämmenten välissä vastaamatta. Äiti pyöritti kahvilusikkaa kupissaan ja se kilisi hienoisesti. ”Ensi perjantai. Laitat jotain asiallista päällesi – kenties sen, mitä tänään ostit –”, äiti osoitti kynnellään vaatekassiani, ”– ja tulet meille illalliselle. Tämä ei ole pyyntö. Tällä kertaa haluan, että tulet, enkä kuule mitään vastaväitteitä.” Isä hymyili leppoisasti ja nyökytti vieressä. ”Ensi perjantai...”, minä epäröin, ”se… s-silloin on jäähyväispäivälliset Centereillä, kun Roi ja –” ”Gillianne Zoey Lily Waves”, äiti kivahti. ”Et tullut Sveitsiin, vaikka se olisi ollut äärimmäisen tärkeää. Näille illallisille tulet. En pyydä sinua kahdesti. Isäsi tulee hakemaan sinua, jotta olet ajankohtana paikalla. Saat varmasti lastenhoitajan – Centereistä tai heidän lapsistaan jonkun – katsomaan heitä sen illan.” Purin alahuuleeni. ”Se on minuakin varten...” ”Tämä illallinen on nimenomaan sinua varten. Asia on tärkeä.” Isä hymyili edelleen huolimatta ahdingostani tämän pakotetun menon suhteen. Pakokauhu hulmahti vatsaani, kun tajusin: Wolfgang. Äiti olisi kutsunut Wolfgangin tänne, heille, ja minun olisi… minun olisi – minun olisi tavattava –! ”Wolfgang?” äidin kulmat kohosivat, kun sain pelkoni ulostettua hyvin vaikeasti. ”Luuletko, että hänellä on aikaa tulla Kanadaan vain sen takia, että sinulla nenäkkäällä ei ollut muka aikaa lähteä hänen näyttelyynsä, vaikka mitään et tee ja matkat olisivat ilmaisia sinulle olleet, tulleet kuin tarjottimella? Milloin edes olet viimeksi maalannut jotain kunnollista? Jotain näyttelykelpoista? Kaikki aikasi menee lasten kolmiopiirroksia kansioihin niitatessa. Heität synnynnäiset lahjasi hukkaan, olen aina sanonut –” ”S-se… h-h-hän siis ei ole tu-tulossa…?” Isä pudisti päätään ja uskalsin laskea hitaasti ilmat keuhkoistani. ”Että sinä jaksat”, äiti tokaisi tarkkailtuaan ilmeitäni. ”Vieläkö väität hänen seksuaalisesti hyväksikäyttäneen sinua? Sinua? Ja oma enosi? Luoja, miten röyhkeän pöyristyttävä vale, jota minä en kyllä –” ”No mutta Zoey”, isä häkeltyi ja katsoi nolona viereisiin pöytiin. Äiti oli kaivanut käsilaukkuaan, otti esiin pienen pullon ja nuuhkaisi siitä silmät puoliummessa. Hän värähti nuuhkaisun voimasta, sulki korkin ja sujautti sen takaisin laukkuun. Minua oli vihlaissut jääpuikon kaltainen kylmä terä. Se, että äiti ei vieläkään – vieläkään – uskonut minua, vaan uskoi Wolfgangia, teki minut pahoinvointiseksi ja myös raivoisaksi. Hän mitätöi kokemukseni. Vaikka olin Wolfgangin tekojen tähden sairastunut psykoosiin, bulimiaan ja ollut kuukausia sveitsiläisessä yksityisparantolassa, äiti kehtasi edelleen syyttää siitä kaikesta minua! ”Sinä varmaan viettelit hänet, arvaan”, hän jatkoi häijysti. ”Niin kuin sen miehenkin - ja katso nyt, mitä siitäkin seurasi: vahinkolapset, liian nuorena tehdyt. Ja taas hän heittäytyy marttyyriksi, jolle kaikki paha maailmassa tapahtuu”, äiti huokaili tekodramaattisesti, mutta terävä katseensa yllytti minua riitaan, kun olin keho täristen noussut seisomaan. ”Eipä puhuta enää siitä”, isä ehdotti. ”Puhutaan sen sijaan siitä, että milloin aloitat ne uudet työt, Gillianne?” Hitaasti, istuuduin takaisin alas. Äiti siemaili kahviaan tekopyhästi, mutta jätin hänet huomiotta ja puhuin vain isälle. ”Seuraavana maanantaina.” ”Aivan, aivan… ja ne olikaan missä?” ”Waterphewn lukiossa. Vedän taidekursseja, valinnaisia kaikille avoimia piirtokursseja.” ”No, mutta sehän kuulostaa ihan sopivalta. Ainakin se on lähempänä taidealaa, vai kuinka, Zoey?” Äiti puuskahti. ”Kai saat siellä itsekin taiteilla, etkä vain arvioi muita?” isä jatkoi. ”Luullakseni...” Isä kyseli vielä Centerien kuulumisia, missä vaiheessa äiti alkoi avoimesti esittää epäkiinnostuksen merkkejä nyrpistelemällä kahvitilkalleen ja tyytymättömästi ympäri kuppilaa katsellen. ”E-Emily… mu-mummi ei ole ihan kunnossa...” ”Mitä tarkoitat?” äiti sähähti, jopa vähän säikähtäneenä, mutta selvästi myös epäili sanojani. ”Hänellä on muistin kanssa… ongelmia...” ”Vanhuus ei tule yksin”, isä totesi hajamielisen haaveilevasti. ”Minkäs ikäinen hän jo olikaan?” ”Ensi vuonna 88 vuotta.” ”Se on jo hieno ikä se. Äitini eli vain 69-vuotiaaksi, ja isäpappa meni sitäkin aiemmin, vain vähän päälle viisikymmenvuotiaana… Et taida muistaa Eleanoria, ethän?” Pudistin päätäni. Isän puolen isovanhemmat olivat minulle tuntemattomia, joskin olin nähnyt kuvia ja isä oli kertonut heistä jonkin verran. ”Hieno nainen, äitini… Sairaanhoitaja, mutta isäni silti nai hänet.” Wilhelm Wavesilla oli ollut unelma, kuten isä yhtiön tarinan tapasi kertoa. Unelma lentämisestä taivaan aalloilla. Hän ponnisti köyhistä oloista silkalla tahdonvoimalla ja kovalla työnteolla, kävi läpi monet epäonnistumiset ja toteutti lopulta haaveensa perustamalla oman lentoyhtiön usean mutkan kautta. Sen yhtiön isäni peri. Jäin mietteliääksi. Mitä Skylier Wavesille tapahtuisi, kun vanhempani siirtyisivät eteenpäin? Ei kai isä ollut missään vaiheessa suunnitellut, että minusta olisi yhtiön seuraavaksi johtajaksi? Mistään sellaisesta ei koskaan ollut ollut puhe, ei lapsuudessani tai aikuisiällä. Isä ei ollut koskaan yrittänyt saada minua kiinnostumaan lentokoneista tai lentämisen koukeroista, yritysmaailman asioista ja rahoista sen enempää, kuin mihin luontaisesti olin osoittanut kohteliaisuudesta pientä uteliaisuutta. Mutta entä lapseni? Diana tai Hugo? Olisiko heistä? Ainakin toivoin, että he joskus vielä hyötyisivät vanhempieni varallisuudesta, vaikka minä en niin hyötynytkään – enkä halunnutkaan. En pyydellyt heiltä taloudellista tukea tai tahtonut heidän rahojaan. Oli kuitenkin lohdullista ajatella, että lapsillani olisi sellainen turvaverkko, johon kasvaa; mahdollisuus tavoitella omia unelmiaan ja haaveitaan hinnasta riippumatta.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 26, 2023 15:57:47 GMT
Uniaalloilla - 48 ”Tanssii nuo nallet… maalatuin siivin… kaiken sen melkein niin muistan… ja tuo laulu, jota lauloi...” Vaikenin äänettömästi huokaisten. Viimeinkin. Kaksi kullanmuruani yhdessä, yhtä aikaa, kauniisti ja levollisesti unessa hiljaisen lauluni saattelemina. Nousin niin hiljaa kuin kykenin jakkaralta ja hiivin hengittämättä lastenhuoneen ovelle. Vielä ennen kuin työnsin oven enemmän kiinni, jättäen siihen pikku raon, katsoin heitä siitä: purppuraisten peittojen ja pehmolelujen alta juuri ja juuri näkyviä punertavia suortuvia. Niinhän se meni, että silloin, kun olisi ollut tilaisuus päästä itsekin ajoissa nukkumaan onnistuneen nukutusillan jälkeen, en kokenut itseäni ollenkaan uniseksi. Käytävän päässä mummin makuuhuoneen ovi oli auki ja sen lohduttavan pehmeä keltainen valo pöytälampusta, jossa oli vihreä hapsuinen varjostin, kutsui luokseen. Menin tutkimaan, mitä mummi puuhasi hyöriessään siellä. Olin huolissani hänestä. Mummi oli niin usein ajatuksissaan ja poissaoleva – jopa enemmän kuin minä – ja minusta tuntui, että olin ainoa, joka kiinnitin siihen huomiota. Alexiinakin toki joskus kurtisteli kulmiaan miettiväisesti Emilyä katsoessaan ja kysyessään, kuinka tämä voi, mutta tuntui tyytyvän saamiinsa vastauksiin mummin vakuuttaessa – yleensä turhautuneen ja ärtyisän kuuloisena – ettei hän tiennyt, mitä kaikki hössöttivät. Minä aistin kuitenkin, että jotain oli vialla. Mummi availi vaatelipastonsa laatikoita yksi kerrallaan ja jätti ne auki. Seurasin häntä hänen huomaamattaan. Hän ei ottanut laatikoista mitään. Aukaisi sen vain, tuijotti hetken sisään ja sitten avasi toisen, taas tuijotti. Hän ikään kuin etsi jotakin, mutta samanaikaisesti ei näyttänyt ollenkaan tietävän mitä etsiä. ”Mu-mummi…?” Hän ei kääntynyt heti, vaikka nosti päätään aran ääneni kuullessaan. Näin hänen kasvojensa harmaanvaljun heijastuman vasten ikkunaruutua, jonka edessä hän seisoi käsi lipastolaatikon nupilla. ”M-mitä sinä etsit sieltä?” ”Kuka siellä?” mummi kuiskasi käheällä äänellä, joka sekä hämmästytti, että pelästytti minua. Hän toljotti ikkunaan; oliko hän luullut kuulleensa ääniä päässään vai eikö kenties kunnolla hahmottanut hahmoani heijastuksessa hänen takanaan? Tulin lähemmäs ja myös puhuin selkeämmin. ”Minä tässä.” Mummi kääntyi ja katsoi minuun hämmästyneenä. Ohikiitävän hetken tunsin sisuksieni kellistävän – mummi katsoi minua, kuin ei tietäisi kuka olen – mutta sitten valo pilkahti hänen ruskeissa pilkullisissa silmissään ja hän puhkesi hymyyn. ”Ai Gillian.” Hymyilin pakostakin helpottuneena takaisin. ”N-niin.” Mummi tarttui käsiini ja puristi ne omiensa väliin. ”Olet sinä hieno tyttö. Kasvanut niin isoksi ja kauniiksi. Sinussa on Lilyn näköä.” ”Ki-kiitos”, sanoin ja aloin taas tuntea epämääräistä hermostuneisuutta; ne olivat omituisia sanoja mummin suusta. Puhua Lilystä, sisarestaan, josta hän ei koskaan oikeastaan puhunut? Tai ylipäänsä puhutella minua yhtäkkiä kuin emme olisi nähneet vuosiin… ”Milloin sinä oikein tulit?” ”T-tulin? Ihan vasta, hetki sitten –” ”Mennään laittamaan teetä.” ”O-olitko sinä… tarkoitan – etsitkö sinä äsken jotain?” ”Mitä?” ”E-ei mitään...”, vaikenin hämilläni. Mummi otti minut käsikynkkäänsä ja vaikutti hyväntuuliselta. Kävelimme yhdessä käytävän pitkää mattoa pitkin kohti alakertaan johtavia portaita. Mutta niiden yläpäässä mummi yhtäkkiä pysähtyikin ja jäi tuijottamaan omituisesti alas kohti takkahuonetta ja sen nojatuoleja. ”M-mummi…?” kysyin taas hiljaa, toivoakseni rohkaisevasti. ”O-onko kaikki –?” ”Täytyy… varmaan jossain niistä…” Hän kääntyi ympäri, päästi minusta irti kuin olisin ilmaa ja lähti mumisten laahustamaan käytävää pitkin takaisin kohti makuuhuonettaan. Sydämeni takoi. Menin hänen peräänsä, koska en tiennyt mitä muutakaan tehdä. Mummi oli ehtinyt edeltä ja oli taas lipastonsa ääressä avaamassa ja sulkemassa sen laatikoita. Menin hänen viereensä ja hän hätkähti minua, kuin olisin säikäyttänyt hänet. Silmänsä olivat suuret ja hämmästyneen torjuvat soikioiden linssien takana, kun hän tapitti minua suu raollaan. Se sekä nolostutti, että suretti minua. ”Meidän piti mennä laittamaan teetä”, muistutin selkeästi, mutta lempeästi, ja otin häntä kädestä, sillä koetin epätoivoisesti saada hänet taas takaisin. Mummi tarkasteli kasvojani pitkään, mutta se tuttu ja turvallinen valo hänen silmistään oli poissa. Suljin omat silmäni ja kyynelvirrat puskivat luomiani vasten. Voi mummi… Tunsin ryppyisen käden taputtelevan omaani ja uskalsin katsoa: mummin vanhoilla maksaläikikkäillä kasvoilla oli laupea hymy ja silmiensä takana jossain kaukaisuudessa jälleen kotoisa lamppunsa päällä. ”Voi mummi!” parahdin ja halasin häntä. ”No, no”, mummi taputteli selkääni, ”mikäs nyt on vialla?” Yritin niin kovasti olla itkemättä, mutta oli liian myöhäistä. En kuitenkaan saanut sanottua, pyyhin vain poskiani ja, kun mummi naksautti kieltään ja nosti yhdestä avoimesta laatikosta (hän seisahtui hetkeksi hämmentyneenä huomatessaan ne valmiiksi auki oleviksi) nenäliinan, naurahdin. ”Olet aina ollut tuommoinen…” ”Tu-tuommoinen…?” ”Isot alakuloiset ja vetiset silmät… surusilmä”, mummi löysi oikean sanan ja nyökkäsi tomerasti perään, kuin sillä sipuli. Naurahdin nuhaisesti uudestaan ja taputtelin ripsiä liinankulmaan. Hän kääntyi poispäin ja työnteli kömpelösti ikään kuin minulta huomaamatta (vaikka huomasin kyllä) lipaston laatikoita kiinni. Katselin yöpöydällä olevaa kehystettyä valokuvaa, jossa vaari oli ravihevosen kanssa pidellen sitä ohjaksista. Mummi palasi luokseni, kosketti kättäni ja hypisteli hetken pitelemääni nenäliinaa. Hän kohotti kasvonsa hämmästyneenä minua kohti, naksautti sitten taas kieltään ja sanoi: ”Olet sinä Gillian tuommoinen...” Kallistin päätäni. Mummin suu liikkui, mutta sanoja ei tullut. Hän rypisti itselleen suuttuneesti kulmiaan. ”...Surusilmä…?” ”No, surusilmä!” Mummi nauroi, taputti minua poskelle ja laahusti ohitseni ulos kamaristaan. Uudet kyyneleet sinkosivat silmiini. Mummi oli oikeassa. Olin surusilmä, itkin kuin loppumaton virta, kunnes suolaisuus poltti punaisen kipeät uurteet kasvoihini ja huulet rohtuivat. Kerroin mummista Alexiinalle, joka kuunteli totisena rehulan suuren laarin ääressä seisten, mittakauha kädessään. ”Ei hyvä”, hän sanoi ja iski kauhan pelletteihin. ”Olen huomannut saman.” ”M-minä en… tiedä, mitä oikein pitäisi tehdä...” Alexiina kippasi kolme kauhallista ämpäreihin, heitti kauhan pois ja sulki kannen. ”En minäkään. Olen yrittänyt saada Emilyä lähtemään terveyskeskukseen, mutta ei siitä tule mitään, kun hän ei millään suostu ja loukkaantuu sydänjuuriaan myöten, mikäli kukaan vihjaa mitään sen suuntaistakaan, että hänessä olisi jotain pielessä.” ’Pielessä’ oli minusta kamalan kuuloisesti sanottu, mutta en kommentoinut. ”M-mitä me sitten teemme?” Alexiina asetteli kurttuotsaisesti pyöreitä kansia ämpäreihin. ”Sano se.” Olin levoton ja levottomuuteni tarttui Xiloon, joka tanssahteli ylivireästi pitkin kenttää tahtomatta pysähtyä noudattamaan apujani. Minun oli turha edes harkita jousella ampumista; olisin mennyt niin ohi maalista, että todennäköisesti olisin saanut sen vain katsomon seinään. Meillä meni mielipiteet mustan orini kanssa aivan ristiin ja ehkä se oli myös kesän hurmaa, joka sai Xilon päässä pyörimään aivan muunlaiset huurut, kuin se, mitä minä epätoivoisesti koetin hevoselleni viestittää. Näin takaisin tallissa ohimennen Roita, joka kuurasi karsinoiden ruokakuppeja hevosten laitumelta paluuta varten valmiiksi kuulokkeet korvillaan ja itsekseen tapaillen jotain nopeatempoista. Roi oli tarpeeksi ulkopuolinen – siis perheen ulkopuolinen – mutta kuitenkin läsnä ja läheinen, että saatoin varovaisesti udella häneltä mietteitä ja havaintoja Emilystä. ”Vai vanhasta eukosta?” hän sanoi ja kuulin kaulalle pudotetuista kuulokkeista jatkuvan musiikin räppäystä. Hän pureskeli purukumia pitkään pohtien. ”Nooo… en nyt silleen ole mitään erikoista siinä huomannut. Tai en ole ihan varma, onko se koskaan muistanut nimeänikään oikein. Se taisi alunperin kutsua Rosaksi ja musta tuntuu, että se vähän niin kuin jäi elämään.” ”Rosa oli Dewnin ystäviä”, minä sanoin ajatuksissani, ”tai ainakin luulen niin.” ”Rosa, Roi, Rupert, Rocky Boy...”, Roi luetteli laiskasti, ”ihan sama mulle. Niin kauan, kun saan mennä syömään sen pöperöitä, voin olla baby mitä tahansa.” En pystynyt hymyilemään, olin liian levoton. Roi huomasi, ettei hänen huumorinsa lämmittänyt tällä kertaa, ja vakavoitui. ”Onko sillä kaikki sitten okei vai… vai ei?” ”Ei oikeastaan...” Keskustelu jäi kuitenkin siihen, sillä Kitty kirkui, kutsui Roita ja tuli roikkumaan heinäparven kaiteeseen meihin tiiraten. Hän viskasi jonkin pötkylän alas ja se mätkähti käytävän kivilattiaan. Kitty nauroi epäuskoisen kimakasti. ”Mikä tää on, neiti Maux?!” ”Kiva”, Roi nosti pötkylän maasta, ja minä punastuin hiusjuuriani myöten äkkiä oivallettuani sen tarkoituksen. ”Sait sen ihan likaan. Tällä saa nyt kirjaimellisesti hiekkaa pil–” * ”–vistä.” ”Hm?” Tulin mummin viereen ikkunan ääreen. ”Pilvistä”, mummi toisti ja osoitti sormellaan taivaalle, kun olin kysynyt, mitä hän niin hartaasti ajatuksissaan katseli. ”Niin on”, minäkin kallistin kasvoni etukenoon. Sinertävän kankaan läpi liukui kauniita, pulleita ja monenmuotoisia valkoisia pilviä hitaasti ja unenomaisesti. ”Pidän pilvistä.” Mummi nyökkäsi. Hän otti kädestäni ja puristi; puristin takaisin. ”George tulee pian hakemaan.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 12, 2023 11:59:53 GMT
Uniaalloilla - 47
Ne olivat vieläkin elossa. Kauan ne kestäisivät? Kauan tämä hetken onneni vielä viipyilisi sulostuttamassa päiviäni? Sinertävät pallot, monikerroksinen daalia, ystävällinen auringonkukka. Häpistelin terälehtiä ja mietin taas, kuten löytäessäni yllätyskimpun Xilon karsinalta, mitä jokainen niistä tarkoitti. Se oli hupsua, sillä tulkitsin varmasti liikoja, mutta halusin leikitellä lohdullisesti jokaisen kukkasen puhuvan omaa kieltään. Siniset piikkiputket taustalla: anna anteeksi. Punertava daalia keskellä: ajattelen sinua. Keltainen auringonkukka tukena: kaikkea hyvää ja iloa elämään. Punaiset kukkaset, joita en tunnistanut, sivuilla: … Mutta niiden merkitystä en keksinyt. Tai… tunsin sen – lämmön ja paahteen sydämeni kohdalla – mutten uskaltanut antaa sille valtaa ja ihastua taas vain omiin höpsöihin päiväuniini… Kimppu oli ollut pakattuna liialla teipillä ja epätasaisesti käärittynä, kuten joltain, jolla oli epävarmat kädet niin herkkään, hellään ja tunteilla varattuun tehtävään. Se ei voinut olla keltään muulta. Olin taas saanut kukkia Tyleriltä. En oikeasti tiennyt, mitä Tyler minusta ajatteli. Merkitykset, jotka yksittäisille leikoille kimpussa annoin, olivat vain kuvitelmaani. En kertonut kenellekään. Halusin pitää saamani kukat salaisuutena, kuten pienen kauniin helmen, jonka sattumalta löytää päivää ihastuttamasta, sulkee sen nyrkkiinsä ja koskettelee ja katselee sitä aina, kun kaipaa lohdutusta. Tylerin kukat olivat minun pikku viaton, kaunis salaisuuteni. Toin ne huoneeseeni, avasin ne varovasti muovikääreestään ja asetin sievään läpinäkyvään maljakkoon pöydälleni huoneessani. Sitten katselin niitä ja huokailin poski kämmenkuopassani, kunnes havahduin höpsöyteeni. * Kaksosten huone oli valmis. Uudet tapetit seinillä, uusi verhoilu ja lasten tavarat oli tuotu tänne. Iso sänky oli vielä laittamatta, jos Raicy sen joskus meille kokoaisi, mutta heillä oli Thomasin tuoma Samuelin vanha pieni sänky sekä taitettava heteka vintiltä, johon sai kaiteet ympärille. Suurimman osan ajasta he nukkuisivat kuitenkin minun kanssani. Nyt, kun olimme kaikki kolme yläkerrassa vain pari ovea ja käytävänpätkä välissämme, Hugo ja Diana osasivat ja uskalsivat siirtyä omatoimisesti huoneestaan minun vuoteeseeni. He tekivät sen rituaalinomaisesti joka ilta. Minä peittelin heidät omiin sänkyihinsä, luin iltasadut, silittelin ja pusuttelin, jätin yövalon päälle ja lähdin. Parin tunnin päästä siitä, kun olin itsekin nukkumassa, huoneeni ovi avautui hiljaa hämäryydessä ja kohta lämmin ähkivä pieni keho ryömi kainalooni peiton alle. Hugo seurasi hetkeä myöhemmin siskoaan perästä. Se oli aina niin päin: Diana tuli ensin, sitten vasta Hugo, joka tietenkin heräsi Dianan lähtöön eikä tahtonut olla yksin. Siinä me sitten tuhisimme onneksi leveässä ja monin tyynyin sekä pehmoeläimin vuoratussa sängyssäni kuumina, mutta onnellisina. Minusta oli ihana nukkua lasteni kanssa ja hengitellä sisään heidän vauvantuoksuaan, jota oli yhä jäljellä, mutta oli se myös rankkaa. En nukkunut niin hyvin, sillä Diana kääntyili ja vääntyili ja tahtoi nukkua sivuttain jalat minun päälläni; hän myös valtasi tilaa työntämällä Hugoa pois, vaikka Hugo olisi ollut minun toisella ja Diana itse toisella puolellani. Ja sitten olivat Hugon yökohtaukset. Niitä ei tullut enää kuin harvemmin. En tiennyt, johtuiko se siitä, että nukuimme useammin yhdessä vai siitä, että ne alkoivat iän karttuessa hälvetä. Mutta kun niitä tuli, ne olivat yhä kaameita. ”WOOOOOOOOOOOOL!” hän huusi ja sydämeni lensi kurkkuun ja melkein ulos suusta. ” Wo-ho-ho-hoool! Whoool!” Diana heräsi suuttuneena ja löi häntä naamaan. ”Hys, Hugo, ei hätää, äiti on tässä – Diana, ei saa – Hugo, älä itke…” Yritin samaan aikaan unesta yhä raskaana ja epäselvänä lohdutella itkuista ja rauhoitella vihaista. Diana veti peiton kasvojensa yli ja kiemursi aivan jalkopäähän asti pakoon. ”Palaa! Palaa! Palaa!” Hugo panikoi puoliksi yhä unta nähden. ”Ei, Hugo, missään ei pala – ei mitään hätää…!” Sitä kesti varttitunnin, sitten tilanne tyyntyi. Hugo imi tuttia ja minä haukottelin silitellen hänen päätään. Diana oli yhä peiton alla ja murjotti siellä. Silitin hänenkin päätään peiton läpi, mutta hänen pieni kätensä läppäsi sitä pois kuin kiukkuinen rupikonna olisi loikannut lakanoiden alla. ”Tule takaisin nukkumaan, Diana… Hugolla on jo kaikki ihan hyvin.” En tiedä, kuka meistä nukahti ensimmäiseksi. Todennäköisesti minä. * Lapseni kasvoivat silmissä. Kun elokuu koitti, meidän oli aika käydä viimeisellä virallisella seurantaneuvolakäynnillä ja sen jälkeen tutustua tarhamahdollisuuksiin. Waterphewssä oli kaksi päiväkotivaihtoehtoa: Bridgetweetissä Bebble Owls, jota Windy kävi ja, jossa minä olin töissä, sekä keskustassa Smiley, jonka taas Oliver oli käynyt. Juteltuani töissä siitä, että syksyllä Hugon ja Dianan olisi tarkoitus aloittaa jommassakummassa, sain yllättäen ystävällissävyisen torjunnan Bebble Owlsista. ”Sen perusteella, mitä olet heistä – etenkin pojastasi – kertonut ja mitä nyt itsekin näen”, päiväkodin johtaja hymyili melankolisesti helmaani vasten piilossa olevalle Hugolle ja sitten minulle, ”olisi parempi, että he menisivät eri tarhaan, kuin missä heidän äitinsä on.” ”M-mutta –” ”Sanon tämän ihan heidän parastaan ajatellen. Heidän on opittava pikku hiljaa itsenäisemmiksi taaperoiksi valmistautuakseen esikouluikään. Se voi olla vaikeaa, jos heillä on äiti turvanaan päiväkodissakin.” Ymmärsin sen, mutta sydäntäni riipi ajatella, miten he pärjäisivät ilman minua… ”Ota siis Smileyhin yhteyttä, jos et vielä ole. Jos heillä ei ole syksyllä alkavia paikkoja vapaana, niin keskustellaan sitten uudelleen.” Kävi joka tapauksessa niin, että Smileystä meidät toivotettiin iloisesti tervetulleiksi tutustumaan. Niinpä eräänä iltapäivänä sain Alexiinalta kyydin hänen käydessä samalla kaupoilla. Oliver oli innostunut ja tahtonut mukaan ”esittelemään paikkoja” kaksosille, koska päiväkoti oli hänelle tuttu, ja astuimme sisään tarhan värikkäiksi maalatuista porteista Alexiinan hurauttaessa tiehensä. ”Odota, haluan näyttää leikkikentän”, Oliver intoili ja lähti juoksemaan. Pihalla ei ollut juuri silloin lapsia. Seurasin Hugo toisessa ja Diana toisessa kädessäni Oliverin jäljessä rajatulle hiekalle, jolta löytyi vauvakeinuja ja matalia tavallisia keinuja, liukumäki, hiekkalaatikko ja kiikkuvia ratsastettavia jousilaitteita. Oliver viipotti toisesta toiseen, höpötti ja selitti, kunnes hymyilin varovaisesti. ”Oliver, en usko, että he aivan ymmärtävät.” ”Näin, tällä voi tehdä näin”, Oliver sanoi ja seisoi takapuoli ylhäällä kiikkuvassa punaiseksi maalatussa autossa, pitäen kiinni sen puukahvoista ja hytkyttäen sitä omalla painollaan. ”Tai voi tässä istuakin, mutta sitten ei saa yhtä kovia vauhteja. Diana voi tulla kokeilemaan.” Katsoin Dianaan, mutta hän ujosteli. ”Häntä taitaa jännittää”, minä sanoin. ”Hei!” kuului silloin tervehdys takaani. Nainen, jolla oli sirot neliskanttiset silmälasit ja luonnonvaaleat sileät hiukset matalalla poninhännällä, käveli meitä kohti. ”Te tulitte varmaan tutustumaan…” Hän esitteli itsensä, tein samoin. ”Tässä on Diana… ja tässä on Hugo.” ”Hauska tutustua. Minulla on sisarenpoika, jonka nimi on myös Hugo. Onpa teillä sieviä pisamia ja kauniit punaiset hiukset. Taidattekin olla kaksosia”, nainen oli kyykistynyt puhelemaan heille. Hugo piiloutui taas taakseni ja Diana nyki hamettani näyttäen kurttuiselta, kuin ei aivan pitäisi naisesta. ”Ja sinä sitten…”, nainen nousi ja huomasi Oliverin. Hänen kasvonsa levisivät iloiseen hymyyn. ”Sehän on vilkas Oliver!” Oliver virnisti. ”Olet kasvanut isoksi. Mitä kuuluu?” Päiväkotitäti otti hänet puolihalaukseen ja hinkkasi Oliverin takinselkää. ”Olipa yllätys. Mutta mennään nyt toki sisään, niin näytän vähän paikkoja ja käydään juttelemassa…” Se meni oikein hyvin minun puolestani. Hugo unohti pian ujostella muuta ympäristöä ja keskittyi vain minuun sekä Buzz-leluunsa. Dianaa kiukutti ja hän halusi vuoroin syliin, vuoroin rattaisiin, mutta missään ei kuitenkaan ollut hyvä. Oliver kyllästyi odotteluun, vaikka koetti urhoollisesti olla näyttämättä sitä ja, kun tarkkasilmäinen sekä ymmärtäväinen tarhantäti ehdotti, että hän voisi kyllä mennä ulos vielä leikkikentälle leikkimään siksi aikaa, että he saisivat aikuisten asiat puhuttua, hän kirmasi ilomielin pihalle. ”No, syksyllä sitten tavataan”, hän lopulta sanoi kumartuen taas lasteni puoleen. ”Eikös vain? Täällä meillä tulee olemaan oikein mukavaa ja saatte paljon uusia tovereita ja mahdollisuuden leikkiä ja pelata monenmoista hauskaa!” ”Ei”, Diana tokaisi. Punastuin, mutta tarhantäti vain nauroi. Hän kätteli minut ja saattoi meidät päiväkodin portaille. Odotellessamme leikkikentällä, että Alexiinan valkoinen Countryman ilmestyisi meitä noutamaan, koetin selittää lapsilleni mistä tässä kaikessa oli ollut kysymys. He eivät tuntuneet ymmärtävän, että aloittaisivat täällä. Diana hoki ”kotiin”, ja Hugo puolestaan torkahti tutti sylissä rattaisiin. Mietin, oliko tämä liian aikaista. Ellen olisi kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että rasitin Centereillä muita lastenvahtivelvollisuuksissa silloin, kun en itse siihen pystynyt työn tai harrastusten takia, olisin pitänyt heidät kanssani kotona vaikka kouluikään saakka. Hugo varsinkin oli niin riippuvainen minusta, ja Diana muuten vain uhmakas. Alun toiveikkuuteni tarhatädin iloisuudesta ja ystävällisyydestä hälveni epäilykseen ja epävarmuuteen miettiessäni, olinko tekemässä oikein.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 4, 2023 13:00:21 GMT
Uniaalloilla - 46
Ruokapöydän yli ojenneltiin kulhoja ja ottimia, kaadettiin vettä ja maitoa laseihin. ”Niin se aika taas juoksi vain jonnekin ja kiljui mennessään”, Alexiina loi ystävällisen hymyn Mannylle antaessaan tälle voirasiaa. ”Toivottavasti olet viihtynyt meillä nämä kaksi kuukautta.” ”Todella hyvin. Toivottavasti musta on ollut edes jotain apuja, että oon ollut ylläpidon arvoinen.” ”Vielä mitä, olet ollut korvaamaton.” Raicykin soi Mannylle hillityn nyökkäyksen vakuutuksen ja hyväksynnän merkiksi. ”Korvaamaton – korva… maton… korvamato...”, Oliver alkoi itsekseen leikitellä sanoilla kaivaessaan leipäkoria. ”Eikö susta oo yhtään kurja lähtee?” Kitty nyyhkäisi ja väänsi suupieliään niin kurttuun alas, että leukansa muuttui kuoppaiseksi. Mannyn katse käväisi nopeasti Kittyn vieressä istuvassa Roissa ja painui sitten takaisin voitelemaansa rieskaan. ”Onhan tää vähän haikeeta, täällä on ollut mukavaa. Te - kaikki - ootte olleet mukavia.” Kittyn suupielet ponkaisivat yliampuvasti takaisin ylös ja hän räpsi Mannylle ripsiään. Roi pyöritti Kittylle silmiään. Minä olin hiljaa. En halunnut pilata kenenkään mieltä ja tunnelmaa, joka Mannyn sanoin oli haikea, mutta levollinen, omalla pahalla tuulellani. Hermojani kiristeli huonosti nukutut yöt ja Dianan entistä vaikeammaksi muuttunut käytös, jossa hän heitteli tavaroita ja hakkasi paitsi veljeään, myös minua. Äiti oli soittanut uuden kiihkeänvihaisen puhelun, vaatinut minua heidän mukaansa Sveitsiin. Sanoin ei yhä uudestaan ja uudestaan, mutta jokainen kerta vei ääntäni yhä heikommaksi, vaisummaksi, murretummaksi... Lopulta äiti oli kirkunut minun olevan riiviö, joka ei ymmärrä mistään mitään. Painoni oli noussut, vaikka olin syönyt vähemmän. Tiesin sen, vaikken enää vahtinut numeroita. Oli parempi, etten edes tiennyt, missä puntaria täällä pidettiin. Mutta riitti, että näin kehoni kokovartalopeilistä. Riitti, että kaksoisleukani oli leveämpi, kasvoni vähänkin turpeammat, vaatteissa kireyttä, vaikka käytin kuinka löysiä sellaisia. Kamala akne oli puhjennut selkääni ja kasvoihinikin, se kutisi ja hinkkasin selkääni unissani vereslihalle. Riiputin päätä pöydässä ja koetin kätkeä punaiset paiseet hiusteni verhoon. ”Miksei Dewn ole täällä?” Oliver kysyi ja katsoi äitiinsä, kuin Alexiinan pitäisi aina tietää kaikki ja olla kartalla jokaisen tarkasta sijainnista joka hetki. ”Kysy isältäsi”, Alexiina vastasi kasvot tyyninä, mutta sanoissa paheksunnan taustaväriä. Oliver käänsi päänsä toiseen suuntaan. ”Miksei Dewn ole täällä?” hän toisti kysymyksen täsmälleen samalla tavalla, täsmälleen samalla sävyllä. Kaikki, paitsi minä ja Alexiina, odotimme Raicyltä vastausta häneen katsoen. Vasemmalla puolellaan Emily istui poissaolevan näköisenä, kädet sylissään, tuskin lainkaan ruokaan koskeneena. Raicy oli hakemassa lisää ja nousemassa pöydänpäästä. Hän pysähtyi lautanen kädessään, vilkuili Oliverista Alexiinaan ja sitten muiden läpi. Hän sipaisi leukaansa ja suoristi selkäänsä. ”Jaa, taidanpa sittenkin mennä tyhjentämään sadevesitynnyrin.” ”Onko Dewn siellä tynnyrissä uimassa”, Oliver virnuili. ”Pulipuli, lumi suli, Dewn sanoi -” ”On vielä Gillianin tekemää kinuskikakkua ja mokkaleivoksia”, Alexiina hämmästyi. ”Nii! Ja mitä, kesken juhlien!” Kitty moitti. ”’Hilpeät’ juhlat”, Roi pyöritteli taas silmiään. Hän oli taitellut nyreissään servietistä palloa ja heitti sillä nyt kevyesti Mannya, joka yllätti nopealla refleksillään napaten lautasliinasta kiinni ilmassa. Roikin yllättyi ja hymyili huvittuneena. ”Ei saa leikkiä ruokapöydässä”, sanoi Oliver heille. Manny laski serviettipallon pöydälle ja painoi kämmenensä isoveljellisesti Oliverin pään päälle. ”Aamuyöllä pitäisi tulla rankka sadekuuro ja tynnyri on nyt jo täynnä”, Raicy sanoi, kuin maailman itsestään selvimmän asian. ”Ihan oikeasti?” Alexiina yritti pahastuneena, kun Raicy kulki hänen ohitseen, mutta tämä jätti hänen mulkosilmänsä huomiotta. Raicy ei ollut hyvä hyvästeissä ja kaipa hän oli ehtinyt tykästyä Mannyyn; olihan tämä ollut pääasiassa nimenomaan Raicyn (tai sitten Dewnin) työtehtävissä mukana. Peitin haukotukseni kämmenselkään. En halunnut kenenkään kiinnittävän minuun mitään huomiota. Olin väsynyt, rasittunut ja kaipasin yksinäisyyteen hiljaisuuteen. Mietin, voisinko minäkin vain poistua jollain verukkeella. En kuitenkaan söisi jälkiruokiani, joten ei minua kai sen pidempään kaivattu. Kotipuhelin eteisessä pärähti. Alexiina voihkaisi, laski haarukan tyhjälle lautaselle ja nousi vaivalloisesti seisomaan painaen kädellä selkäänsä. Oliverin suu kävi, kun hän kertoi Mannylle, Kittylle ja Roille jotain hauskaa juttua, joka kuulosti kalastustarinalta ja oli ilmeisesti jatkoa hänen tynnyrijutulleen. Isoäiti istui edelleen omituisena, kaukaisuuteen tuijotellen. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja nousin minäkin. Menin mummin luo ja kumarruin hänen puoleensa. ”Onko kaikki hyvin, mummi?” Kosketin hänen käsivarttaan. Emily havahtui ja tarkensi katseensa kananmunanmuotoisten linssien läpi minuun. Sitten hän katsoi lautastaan, jota oli tuskin syöty. ”Eikö sinun maistu?” ”Mitä?” ”Kysyin vain, että onko kaikki hyvin.” ”Niin, niin…” Alexiinan kohonnut ääni kuului eteisestä. Hän kuulosti kiihtyneeltä, joten nostin päätäni. Kukaan muu ei tuntunut välittävän; Kittyn pikahtunut porsaannauru peitti Alexiinan sanat eteisestä alleen, kun hän löi melkein ruokaan tukehtuen nyrkillä rintaansa ja Manny ja Roi naureskelivat edellämainittu huolestuneen huvittuneena, jälkimmäinen vahingoniloisena. ”Minä tulen heti”, Alexiinan ääni totesi ja luuri napsahti takaisin paikalleen. Hän alkoi kiskoa valkoista tuulitakkia päälleen. Menin katsomaan. ”Honeyllä on ähky”, Alexiina sanoi minulle ja painoi jalan saappaaseen. ”Dewn on tuomassa sitä pois laitumelta yöksi talliin.” ”Voi ei!” Olisi kauheaa, jos Honey… Alexiina paineli ulos. Pihalta tuli oven mukana viileä ilmavirta, ja nostin kämmenet käsivarsilleni. Silmiä kiristi, kuin ne olisivat täynnä hiekkaa. En kestänyt muiden rupattelua, enkä se halunnut olla minä, joka kertoisi ikävät uutiset. Niinpä kiipesin suoraan yläkertaan ja menin kylpyhuoneeseen laskemaan itselleni ammeeseen vettä. Mikään ei auttaisi pahaan oloon ja murheisiin niin kuin lämmin vesi, kumiankka ja saippuakuplat.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 3, 2023 10:58:50 GMT
Uniaalloilla - 45
”Mä oon saanut tarpeekseni deittailusta!” Säikähdin Kittyä, joka kajautti tämän julistuksensa niskani takana lujaa kuin gramofoniin. Suoristauduin ja annoin Xilon laskea puhdistetun takakavionsa pesukarsinan kumimatolle. Kitty seisoi kädet lanteilla, mutta myhäillen, joten ei ollut tarkoittanut sanojaan täysin tosissaan. ”Neljättoista treffit, eikä vieläkään! Waterphew on nähty ja mulla loppuu kohta aika!” ”Miksi sinulta loppuu aika?” ”Kuuden kuukauden päästä oon kolkytkuus!” hän kiekaisi. ”Kuka mua muka sitten haluaa, toinen jalka jo haudassa? Yli kolmevitonen on yhtä kuin neljäkymmentä! Neljäkymmentä, keski-ikä! Ja keski-ikä on naisen tuomio, lopullinen ei-oo, jonka jälkeen oot pelkkä tantta ja loppualamäki vieritään tasan niissä asetelmissa! Jos oot naimaton ja lapseton nainen, kun täytät neljäkymmentä, oot sitä loppuelämän! Vanhapiika! Musta tulee vanhapiika!” ”E-en usko, että se aivan niin menee...” ”Menee se!” ”Kuule, Kitty”, sanoi Alexiina, joka oli kuullut avoimen taukotilan oven takaa laitellessaan ilmoitustaululle syksyn ratsastustunneista tiedotteita. ”Näin yli viisikymmenvuotiaana naisena sanoisin, että höpönlöpön ja kuten oma äitini tuumaisi: katinkontit.” ”Te ette täytäkään niitä ehtoja!” Kitty voivotteli. ”Te ootte äitejä kumpikin, ja vaikka Gillianilla ei miestä ookaan, sulla on vielä aikaa. Mulla ei ole kumpaakaan virstanpylvästä tsekattuna, vaan jään vanhaksipiiaksi lopun ikääni kitumaan...!” ”Entä onko vanhana piikana – se on kyllä kamalan ruma termi – olemisessa jotain vikaa?” ”On! Ei!” Kitty sekaantui ajatuksissaan; hän vain nautiskeli dramaattisesta kohtauksestaan, kylvi itsesäälin teatraalisessa putouksessa toinen käsi kasvoilla, toinen ilmaan levitettynä yrittäessään selittää meille, jotka hänen mielestään olimme pelastetut. ”Minusta on kyllä erikoista, että sinä arvotat naisena olemassaolon noin kapeakatseisesti ja patriarkkaisesti, kuin sen mukaan, onko hän äiti ja miehen omaisuutta”, sanoi Alexiina tympääntyneenä, nyt omatkin nyrkkinsä lanteita vasten. ”Ihanko totta siinä on naisen tehtävä? Sinulta, Kitty, jos keltä en olisi luullut kuulevani moista.” Piilouduin Xilon taakse. En halunnut Alexiinan katsovan minuun, sillä olivathan Kittyn haaveet minunkin haaveitani: omat lapset (joista olin ikionnellinen) ja mies, joka rakastaisi minua juuri sellaisena kuin olin – toisin sanoen oma perhe. Olivathan Centerit toki perheeni myöskin, mutta ymmärsin Kittyä; hänkin varmasti halusi jotain omaa, jotain, mihin olisi verikytkös. En halua sanoa, että veri on vettä sakeampaa, sillä en väheksy vähääkään löydetyn perheen arvoa ja rakkautta (varsinkaan, kun omat vanhempani eivät ole minulle läheskään yhtä läheisiä), mutta saatoin toisaalta aavistaa, miltä verisiteen puuttuminen tuntuisi Kittystä, jolla ei ollut sitä suhdetta edes omiin lapsuusvanhempiinsa. Minä sentään olin Centereiden sukua, vaikka sitten kauempaakin. Eikä ollut mitään väärää siinä, että halusi lapsia, miehen, talon – kaikkea sitä, mistä ihmiset normaalisti unelmoivat. Ehkä Alexiina hiukan väheksyi asiaa, siltä minusta tuntui. Kitty oli vääntänyt kasvoilleen ilmeen, mutta Alexiina ei heltynyt. ”Ja, jos saan nyt mennä ihan toisiin aiheisiin… Viikon päästä täällä pitäisi aloittaa uusi kengittäjä. Hän majoittaa myös hevosensa meille, joten tiedoksi –” ”Uus kengittäjä?” Kittyn ilme muuttui avoimen intomieliseksi. Hän kääntyi kohti minua ja virnisti flirttailevaan tapaan. ”Muistatko, Gills, Felixin? Ggrrrau...” Alexiina katsoi häneen pettyneesti, kun minä taas soin Kittylle nopean pienen hymyn. Hymyni tosin katosi yhtä nopeasti, kun Alexiina yhtäkkiä töksäytti minulle (vaikka ei varmaan tarkoittanut jatkaa yhtä kovalla äänensävyllä): ”Gillian, miten sinulla meni siellä työhaastattelussa, ovatko he vastanneet sen jälkeen, että saitko paikan?” ”S-sain”, nyökkäsin hätäisesti. ”M-minulle soitettiin sieltä, että pa-paikka on minun. A-aloitan neljäs päivä.” Alexiina nyökkäsi hyväksyvästi. Ja sitten Kitty (joka oli keskittynyt kännykkäänsä tämän sananvaihdon aikana), ulvaisi. ”Eiiiii! Kattokaa nyt, miten vanhalta mä näytän!” Hän käänsi puhelintaan ensin minua, sitten Alexiinaa kohti (joka rypisti otsaansa torjuvasti). Kitty oli ottanut itsestään selfien ja oli nyt järkyttynyt näkemästään. ”Kaksari! Onko mulla oikeesti täällä heltta?” Hän siveli leukansa alta. ”Ja mitä nää rypyt on! Katsokaa näitä! Oon kun mikäkin muumiomummo, valmiina arkkuun ja multiin –!” ”Ihan totta, Kitty”, Alexiina sanoi, ja oli oikeasti vihainen (piilouduin taas Xilon taa), ”alan väsyä kuuntelemaan tätä ainaista valitusta iästäsi. Niin kuin elämässä tässä ei olisi vakavampiakin murheita. Vanheneminen tulee vastaan kaikille, ja sitä et pääse karkuun, vaikka kuinka... Et vielä edes ole neljäkymmentä, että saisit luvan hermoilla keski-iästä. Nyt lopetat tämän naurettavan hölmöilyn. Olemme puhuneet siitä kanssasi useita kertoja ja haluan, että keskität energiasi vastaisuudessa muuhun, kiitos.” Hän marssi pois ja toimiston ovi napsahti kiinni. Kuikuilin Xilon selän yli. Se olikin ollut tiukkaa tekstiä Alexiinalta. Ehkä hänellä oli omia huolia ja stressiä jostakin. ”Mitä mää nyt tein?” Kitty kysyi viattomasti. ”E-ehkä voisit laittaa sen puhelimen pois… Olet ka-kaunis ja nuorekas, Kitty, älä huoli...” ”Joo? Enkö ookin?” Kitty innostui ja otti muutaman poseeraavan asennon. ”Mä menisin vielä kaksvitosesta, jos oikein yritän, vai mitä, enkö meekin?” Vakuutin, että totta kai. ”Eiköhän aloteta toinen deittikierros! Toiset päälle tusina! Pakko se joskus on lykästää muakin! Pari villtownilaistakin otti yhteyttä, mutta ne mä tyrmäsin siltä istumalta – sieltä en treffaile kyllä ketään!” ”Miten… sinä edes löydät heitä?” En voinut edes käsittää neljäätoista treffiä. Minulla oli vaikeuksia edes sen yhden kanssa, jota kohtaan parisuhdetoiveita elättelin, jos maastoratsastustamme silloin keväällä Tylerin kanssa nyt edes treffeiksi saattoi kutsua – se, kun oli käynyt vain vahingossa. Tapahtumat olivat vain seuranneet toisiaan… Punastuin heti, kun mietin Tyleriä. Siitä oli tullut niin kiusallinen ja hankala oire, etten tiennyt, miten pääsisin ainaisesta noloilustani eroon. Miksi kasvojeni piti reagoida niin voimakkaasti ajatukseenkin Tyleristä? Se ei ollut koskaan ollut näin paha edes Joshin kanssa. ” TwinFlamesin kautta. Mitä? Etkö tiedä sitä? Deittisovellus?” Kitty kauhistui, vaikka tiesi aivan hyvin, etten ollut semmoisissa. Ja sitten hän alkoi kertoa. ”Parhaat jutut oli yhellä Danilla. Sanoin meillä olleen sen nimikaimana hanhi, joka puri miehiä haaroista, ja Danista se oli niin hulvaton juttu, että me matkittiin kilpaa kumpi saa pidettyä huulia näin –”, Kitty demonstroi ankkailmettä, ”– ja samalla kaakatettua ihan täysiä KWAAK! Oli superhauskaa ja meillä synkkas, mutta sitten loppuvaiheessa ilmeni pari seikkaa… Danin mielestä sateenkaariväestö on roskaa ja on vaan poliittinen aivopesu ja niiden pitäis saada selkäsauna, että suoristuu.” Hengähdin, ja Kitty mutristi huuliaan taas ankkamaiseksi nokaksi. ”Jooooten vastasin, että kyllä mä voin heittää sen tatamiin pari kertaa ja oikee suora perään, niin katotaan paraneeko kierot puheet. Se ei oikein tykänny. Enihuu”, hän jatkoi nopeasti, vaikka vaistosin hänen olevan aidosti pahoillaan, ettei juttu Danin kanssa ollut onnistunut, ”sitten oli pari vanhempaa äijää – neli- tai viiskymppisiä… ei ikä välttämättä muissa oo se ongelma”, hän lisäsi, korottaen ääntään (tavoittaakseen toimiston seinän taa Alexiinan korvat), ”mutta ne oli turhan tylsiä ja kähmäsiä. Jokunen nuorempi, yks ihan teinipoika, joka väitti luulleensa mua 19-vuotiaaksi kuvan perusteella”, Kitty röyhisti tyytyväisenä rintaansa. ”Pari naista kokeilumielessä, oli meillä hubaa, muttei mitään sen enempää, ihan kaverimielessä.” Hän oli jäänyt katselemaan käytävän toiseen päähän, missä Manny näkyi liikuskelevan hitaasti ja hankalasti. ”Jossain on varmasti joku –”, aloitin, tarkoituksenani koskettaa lohdullisesti Kittyn herkempää puolta, jonka hän kätki teatraalisuuden ja vitsailun varjoon, mutta hän ei enää kuunnellut. Hän huikkasi huvittuneena kesken puheeni Mannylle: ”Tarviitko apuja?” Manny oli yrittänyt taiteilla samanaikaisesti painavan lännensatulan, suitsien ja hoitopakin kanssa, josta tipahteli harjoja käytävälle, kun Chippy vielä hyökki hänen punttiinsa. Siltä seisomalta Kitty jätti minut ja paineli Mannya kohti. ” Man-ny pulassa kuin neitokainen”, hän räkätti, liehutellen käsivarsiaan ilmassa, ”annas kun prinsessa pelastaa!” En pahastunut. Kittyllä oli lyhyt keskittymismittari ja hän purjehti asiasta ja ihmisestä toiseen tilanteiden mukaan kadehdittavan vapaasti. Kunpa minäkin osaisin. Sen sijaan minä jäin hautomaan ja mietiskelemään menneitä iäisyyksiin, jäin kiinni yhteen ihmiseen pitkäksi aikaa; jos pääsin kerran rakastumaan, tuo rakkaus ei katoaisi kokonaan koskaan, vaan kantaisin sitä mukanani aina, olipa tuo rakkaudenkohteeni siitä tietoinen tai ei. Nyt oli jo varmaa, että tulisin aina rakastamaan lasteni isää, Joshia ja Tyleriä, vaikka kukaan heistä ei minua milloinkaan haluaisi. Minun rakkauteni ei syttynyt ja sammunut, vaan kerran roihahdettuaan palamaan, olisi ikuinen liekki.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 2, 2023 10:58:52 GMT
Uniaalloilla - 44
” Egjk shbyb pkesala muhhe?” Väripyörre tarkentui kuin kaukaa kaleidoskoopin toisesta päästä hitaasti vaaleahiuksiseksi läpileikkaantuvaksi monituiseksi hahmoksi, jonka käsi ojentui kohti ja otti veitsen höllentyneestä otteestani. Räpyttelin silmäni näkemään taas todellisuuden: keittiö, leikkuulauta. Mummin avoin omenahillopurkki, puolikas paahtoleivänpala. Olin unohtunut niin syvälle ajatuksiini, että olin lähes nukahtanut seisaalleen kesken voitelun. Huolestuin sisäisesti. Mitä minulle oli tapahtumassa? ”A-anteeksi… sa-sanoitko jotain?” Alexiina oli jatkanut rivakasti leivän voitelua puolestani. ”Eikö sinun pitäisi mennä?” hän toisti, sillä kertaa ymmärrettävillä sanoilla. ”Eikö teillä pitänyt olla kuudelta rannalla nuorten ilta?” ”Ai”, hätkähdin; olin aivan unohtanut. ”Mi-mitä kello on…?” ”Se on yli”, Alexiina sanoi, kippasi leivän lautaselle ja alkoi voidella toista. Hugo ja Diana höpöttelivät ruokapöydän ääressä odottaen iltapalaansa. Oliver tapitti myös iltapalalautasensa yli kaiteen raoista televisiota, josta pyöri urheilua. ”Minä hoidan heidät”, Alexiina vastasi sanomattomaan ajatukseeni. ”Mene. Ja pitäkää hauskaa.” Nyökkäsin hajamielisesti ja lähdin eteiseen kasaten kiharoitani uudelle poninhännälle. Olin kuolemanväsynyt, enkä oikeasti varmaan jaksaisi seurustelua, mutta toinen osa minusta kaipasi muiden iloisia nauruja viemään ajatuksiani muualle. Tai ei, ei muualle, sillä se ongelmani juuri oli… vaan ankkuroimaan ne tähän hetkeen, jotta pysyisin paremmin läsnä enkä ajelehtisi pääni sisällä yhtä vaarallisesti, kuin hetki sitten. Mitä, jos harhautuisin huomaamattani tuolla tavalla kesken jonkin oikeasti keskittymistä vaativan asian äärellä, vaikka skootterilla ajaessani? Yhdistettynä synnynnäiseen kömpelyyteeni, lopputulos ei olisi nätti. ”Äittä lähtee”, Hugo hermostui. Alexiina kiiti keittiöstä harhauttamaan poikaa, jotta pääsin lähtemään ilman itkuja. Aurinko oli jo laskussa ja oli todella lämmin, seisovan mukava ilmanala; kuin lämmin peitto tai takki. Lähestyessäni rantaa kävi kuitenkin mereltä viilentävää happirikasta tuulta, ja vetäessäni keuhkot täyteen, huomasin menneeni pitkään hyvin pintapuolisella hengityksellä. Muutama syväänhengitys sai jopa huimaamaan. Vein käden niskaani ja puristin kaularankaa, joka tuntui kipeältä ja jäykältä. Kuulin heidän rattoisan rupattelunsa ja musiikin jo ennen kuin mäen takaa näin heitä. Nuotiopaikka oli pidemmän matkan päässä rantaviivalla, juuri ennen kuin hiekkapätkä loppui kivikkoon, ja siellä he istuivat: Dewn risti-istunnassa, Adam hänen vieressään tekemässä käsillään jotakin, Manny etukenossa Roin tummanpunainen pää takanaan, sekä suurieleisesti elehtivä Kitty, jonka ääni ja naurunpyrskeet olivat kaikista raikuvimmat. Mieleni teki ottaa sandaalit jalasta ja niin teinkin. Hiekka oli vielä lämmintä varpaiden väleissä, kun jätin jälkeeni janan vaisuja jälkiä, jotka kylmä merivesi pian huuhtoi olemattomiin. Ehdin heidän luokseen, ja Kitty ponkaisi heti vastaan niin tarmokkaasti, että olin säikähtää. Demi reagoi samalla innolla, ja myös muut koirat – Ed, Jackie ja Bonnie – kävivät tervehtimässä minua ja hyväksymässä minut pienen sekalaumansa jäseneksi. ”Vihdoinkin!” Kitty kiskoi minua käsivarresta piiriin. Hymyilin varovasti kaikille. Seppelepäisen Dewnin takaisinhymyssä oli erityistä ymmärtäväisyyttä; hän taisi aistia uupumukseni ja melankoliani muita herkemmin. Manny, joka ei voinut hirveästi liikutella päätään, sillä Roin kädet olivat täynnä hänen mustia hiuksiaan, kohotti pulloaan tervetuliaisiksi. Istuuduin vapaalle vilttipaikalle polvilleni, mutta hätkähdin, kun Kitty pyllisteli aivan vieressä kylmälaukun luona. ”Siis eikä, unohdinko mä ottaa ne maissit? Miksei kukaan sanonut mitään!” Unohduin hajamielisesti katselemaan Roin käsiä, jotka kieputtivat, haroivat ja taas kieputtivat tottuneesti lettiä. Roi oli aina letittänyt minunkin hiukseni kouluaikoina. Ajattelin haikeasti, että olivatpa he läheisiä… Olin niin rakkaudenkaipuinen, että se teki aivan kipeää. ”No… on täällä kuitenkin tomaatteja, kanavartaita, herkkusieniä – Manny, haluatko näitä, jotka on tulisessa marinadissa vai miedossa?” Mieleni teki hirveästi vaahtokarkkeja, mutta en kehdannut ottaa sellaista ensimmäisenä. Vasta, kun Kitty alkoi paahtaa kolmea yhtä aikaa samassa vartaassa, otin minäkin yhden ja pujotin sen tikunpäähän voimatta olla tuntematta asiasta häpeää. Vaikeat muistot Sveitsistä olivat palanneet vaivaamaan ja tuijottaessani vaaleanpunaisen pehmeän pinnan hiljalleen ruskistumista, kuvotus valtasi sisimpäni. Kun kukaan ei katsonut, pyyhin tahmean vaahtokarkin talouspaperiin syömättä sitä. Ilta oli kuitenkin lohdullinenkin. Adam kertoi jännittävää tarinaa Egyptin katakombeista, joissa oli käynyt, ja Kitty viihdytti meitä esittämällä koirien kanssa temppuja. Dewn soitti kitaraa ja lanseerasi kappaleen, jonka oli säveltänyt aivan hiljattain. Jutustelu oli kevyttä ja mukavaa, vaikka olinkin pääasiallisesti itse hiljaa. Nautin vain muista. Kun Manny ja Dewn puhuivat sisarrakkaudesta, ja Kitty oli yhtä vinhaa nyökyttelyä, iski taas erilainen haikeus minuun. Millaista olisi, jos minulla olisi sisko? Uskottu, jolle voisin kertoa kaikista huolistani, avautua pimeimmistä ja kipeimmistäkin asioista… tai isoveli, sellainen kuin Dewn oli Oliverille ja Lottelle, joka suojelisi kaikelta maailman pahuudelta ja olisi tukeni ja turvani? Joku, joka ymmärtäisi kaiken mitä olin kokenut, sanoittakin. Vilkaisin huomaamatta puhelintani, sillä olin tuntenut sen värähtäneen taskussani. Olin saanut viestin Tyltä (sydämeni hypähti sekunniksi, kun ehdin toivoa lukeneeni näytöltä Tyler), joka kyseli mitä kuuluu ja koska nähdään. En osannut tässä hetkessä vastata tai halunnut valehdella, joten sujautin puhelimen vain takaisin taskuun. Musiikki sammui yhtäkkiä. Roi ja Kitty kinastelivat. He olivat itsekin kuin siskokset; samassa asunnossa asuminen loi varmasti aivan erityisen läheisyyden, vaikka Kitty olikin jo pitkään vitsaillut Roin häädöllä. Kesä oli yli puolen ja hyvästejä läheni: Manny palaisi kotiinsa, Roi lähtisi opiskelemaan. Ja minäkin vastaanottaisin työni erilaisena taidekurssiohjaajana; se olisi yhdistelmä sekä uutta, että vanhaa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 24, 2023 12:50:18 GMT
Uniaalloilla - 43
” Äitisi on huolissaan. Olet kuulemma ollut sairaana…” Äitikö huolissaan minusta? ” ...ja tiedäthän sinä”, isä piti pienen hiljaisen hetken, sitten jatkoi ääni vaimentuen, ” miten vakavasti otettavaa se on, kun sairastut...” ”V-voin jo ihan hyvin”, minä sanon, vaikka epäröintini tarttui ääneeni. Kuumetta ei ollut, mutta tunsin pysyvää heikotusta ja väsymystä. Voinko silloin sanoa voivani hyvin? En ole enää vatsataudissa, mutten toisaalta täysin tervekään. En tiedä, tulenko koskaan enää olemaankaan. Uupumuksesta on tullut pysyvä, alituinen tila, uusi normaali. ”Aivan, aivan...”, isä sanoo, vaikkei selvästi ole saanut asiasta täyttä varmuutta. ”Ja pikkutenavat…?” ”Dianalla on vähän flunssaa, Hugo on aivan kunnossa.” ”Se on hyvä, se on hyvä...” Taas hetki hiljaista. Tuijotin kaukaisuuteen metsänlaitaan saunan ja leiriaitan suuntaan. Näin Robertin maleksivan siellä, välillä pysähtelevän ja kumartelevan maahan kuin jotain keräillen. Nojasin parvekkeen kaiteeseen oikeastaan mitään ajattelematta. ”Tietysti se on omanlaisensa… ja vaikka sittenkin, mutta jos olisikin... kyllähän se auttaisi, olisi oikein hyvä...”, isä puhui hajamielisesti puoliääneen puhelimeen omia ajatuksiaan. ”Mitä sanoit, isä?” kysyin verkkaisesti, vaikkei hän puhunutkaan oikeastaan minulle. Silmäluomeni olivat raskaat. Tuijotin yhä mäntyjen neulasrypäisiin, suoriin karheisiin runkoihin. ”Saakohan sinua mitenkään ylipuhuttua, tyttöiseni…? Harkitsemaan…?” Vatsani muljahti. Tiesin äkkiä, miksi isä soitti; ei kysyäkseen minun tai kaksosten vointia, ei pelkästään, vaan äidin käskyläisenä. ”E-en lähde Sveitsiin”, sanoin heti. Pidin kiinni kaiteesta ja minua huimasi. ”Sanoin jo niin äidille.” ”Aivan, aivan...”, isä rauhoitteli, mutta miettiväisenä. ”Pikkutenavat voivat tulla mukaan, toki toki, tai ottaa lomana, miten vain tahdot –”
”Minä...” Ajatuskin Wolfgangin tapaamisesta näiden vuosien jälkeen kiersi suoleni tiukkaan rullaan, joka esti vetämästä kunnolla henkeä. ”Se vain… olisihan se hieno tilaisuus, tyttöiseni…” ”E-en voi”, kuiskasin, ääni väristen. ”E-en vain voi.” ”Hmm...”, isä puntaroi asiaa. ”Ovathan ne toki menneitä, ne...” ”Hän –”, aloitin, ja itsehäpeän ja -syyttelyn paino poltti kasvoilleni kyyneleet. Isä tiesi. Miksi hän ei nyt enää välitä siitä, mitä minä koin? En saanut sanottua sitä. En saanut sanottua, mitä Wolfgang teki minulle. En koskaan voinut todistaa sitä. Olin ollut tajuttomuuden rajamailla, kun se tapahtui. Minulla ei ollut mitään. Olin sairastunut, en ollut kyennyt tolkulliseen ajatteluun. Kukaan ei ollut uskonut. Wolfgangin olisi pitänyt olla enoni, mentorini, joku johon voisin luottaa ja tukeutua. Hän oli liian hurmaava ja miellyttävä, kietonut äitinikin pikkusormensa ympärille. Niin kuin oli kietonut minut. Olin todella luullut, että meillä oli aito yhteys, jotain kaunista ja hienoa. Ja sitten hän olikin paljastunut pelkäksi hirviöksi. Sydämeni hakkasi, halusi pakoon. Se muisti kauhun, hätäännyksen, avuttomuuden. Vaikka mieleni ei muistanutkaan, mitä kaikkea hän minulle teki, kehoni muisti. ”Jos nyt kuitenkin vain lähtisit, tyttöiseni. Annetaan menneiden olla… se on varmasti erilaista nyt. Vain taidetta, siitähän sinä pidät. Tapaat uusia ihmisiä, saat vaihtaa luovia ajatuksia ja innoittua… maalata uuden mestarityösi!” Isä koetti virittää minua ajatukselle hyvillä mielin. Halusin kirkua; huutaa EI, ja jossain mieleni sopukoissa niin teinkin. Mutta huuliltani ei lähtenyt ääntäkään. Äiti oli laittanut isän tähän, pyörtämään minut lähtemään heidän kanssaan Sveitsiin. Isä totteli, koska tahtoi olla äidille mieliksi. Mutta minä en voinut. Isän ääni etääntyi. Puhelin putosi kädestäni. Sydämeni pysähtyi. Näin sen juuri… en ole nähnyt sitä pitkään aikaan, mutta nyt näin sen taas: merkkini vaarasta, eteni noiden runkojen ja pusikoiden takana...! Tuijotin sinne hengittämättä, kauhusta jäykistyneenä. Ja, kun musta hevonen astui puiden siimeksestä päivänvaloon ratsastaja selässään, olin lahota polvilleni parvekkeen lattialle helpotuksen vyöryessä ylitseni kuin hyökyaalto. Se olikin vain Rocky, Manny ratsailla, palaamassa maastolenkiltä. Koirat kulkivat vierellä ja vähän ajan päästä myös Dewn ja Honey tulivat näkyviin oksiston lomasta stetsoni hiuksillaan. Olin niin helpottunut äskeisen pelästykseni jäljiltä, että voisin itkeä. Ja itkinkin. Manny ja Dewn ratsastivat pellon reunaa taloa kohti, rautatuuliviirimyllyn ali. Dewn huomasi minut ylhäällä ja tervehti. Vastasin tervehdykseen naurahtaen kyynelten läpi. Sen hetken olin luullut Rockya ennenäkyjeni mustaksi friisiläiseksi. Kuten silloin, kun olin ollut suuressa vaarassa Château Echlouvessa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 21, 2023 15:10:02 GMT
Uniaalloilla - 42 11.07.2023
Hätkähdin hereille ulkopuoliseen ääneen. Hugo nukkui, Diana nukkui. Nukuimme kaikki alakerran lastenhuoneessa, me kaikki kolme vatsatautista, kuin karanteenissa. Dianalle oli noussut kuume pian minun jälkeeni. Jos en siis ollut herännyt tukalasta unestani lasteni ääniin, mihin olin havahtunut? Koko kehoani särki uuvuttavasti. Luut suorastaan sykkivät. Jomotus oli raukeaa, mutta piinallista. Kopeloin juomalasia lattialta patjani vierestä, mutta se oli tyhjä. Minun pitäisi nousta ja hakea vessasta vettä. Nousin hitaasti istualleni, varoen tekemästä liian äkkinäisiä liikkeitä, jotka saivat pään humisemaan ja huimaamaan. Laahustin ovelle ja raotin sitä. Yhdistin aiemman äänen aivoissani tajuntaan vasta, kun näin phew-perinteisesti kudotulle käytävämatolle hajonneen vihreän mukin. Pahantuulinen päivittely lähti mummista, joka seisoi lipaston vierellä huomaamatta minua, pölyhuisku koholla kädessään. ”Alexiinako tuon tuohon jätti”, hän jupisi itsekseen, ”että varmasti siitä putoaa… kaikkea kanssa… no, siivotahan se sitten pitää ennen kuin menee jonkun lapsen jalkaan tai elukan tassuun... rikkalapio hakea täytyy...” Siirryin vessaan, kun mummi oli mennyt, ja täytin vesilasini. Join sen tyhjäksi ja täytin uudelleen. Sitten roiskuttelin viileää vettä kuumille poskilleni ja otsalleni, mutta varoin katsomasta itseäni kuvajaisesta. En halunnut nähdä, miten kamalalta näytin, kasvot turpeina, silmänaluset varmasti sinertävinä ja suupielet verillä ja nenä punaisena. Mummi ei ollut ehtinyt tulla takaisin, joten livahdin lastenhuoneeseen. En halunnut sairastuttaa häntä tai ketään muutakaan talossa. Hugon silmät olivat auki ja hän tapitti minua huolissaan. Hän oli aina niin huolestuneen näköinen, kuin ei olisi lainkaan varma, että tulisin takaisin, jos hetkeksi katoaisin hänen näkökentästään toiseen paikkaan tai nurkan taa. Mietin, miksi niin pieni ihminen oli syntynyt niin raskas ainainen murhe taakkanaan. Ei kolmivuotiaan pitäisi sellaisia surra; aikuisten tehtävä oli huolehtia kaikesta, jotta hän saisi vain tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi. Olinko siis tehnyt jotain väärin? Oliko minun vikani, että Hugo pelkäsi jatkuvasti, että katoaisin? ”Nuku vain”, sanoin käheällä äänellä hänelle ja sipaisin pyöreää poskea. ”Äiti haki vain vettä. Otatko sinä vettä?” Autoin Hugoa juomaan nokkakannusta. Juodessaan hän piteli kiinni peukalostani, mikä oli niin hellyyttävää, että olin kyynelehtyä. Supisin hänelle hipihiljaa ja hän kuunteli, imien välillä omaa peukaloaan. Koska Hugo nukkui niin paljon huonommin ja vähemmän kuin Diana, meillä oli usein Dianan nukkuessa yhteisiä salaisia supatuksia. Saatoin kuiskutella hänelle mietteistäni, keksiä ja kertoa Lillyn ajatuksista ja puuhista, kuinka poni olisi juuri nyt nauttimassa makoisia heiniään Woodyn kanssa, tai mitä olin tehnyt sinä päivänä Xilon kanssa. Hugo piti myös piirtämiseni katselusta, joten joskus, kun hän ei millään nukahtanut edes unisatuun, otin värikynät ja paperia ja piirsin hänelle samalla, kun kerroin pientä tarinaa. Joskus Diana heräsi siihen ja äkkiä virkistyi, halusi itsekin tulla mukaan sotkemaan, ja yritykseni epäonnistui, sillä sen sijaan, että olisin saatellut kaksi lasta untenmaille, sainkin kaksi pidettyä pahasti hereillä yli nukkumaanmenoajan. Kosketin Hugon otsaa. Se tuntui huomattavan viileältä oman lämpimän kämmeneni alla. Otin kuumemittarin ja laitoin sen pojan kainaloon tähtikuvioidun pyjamapaidan kaula-aukosta. Muutaman minuutin kuluttua mittari piippasi hiljaa, otin sen pois ja katsoin tulosta. 36,5 astetta. ”Kuume on laskenut”, sanoin helpottuneena. ”Äittä mittaa”, Hugo sanoi ja osoitti kainaloani. Laitoin mittarin oman käsivarteni alle ja odotellessani haroin hänen hiuksiaan, kun hän hajamielisesti hali possupehmoleluaan. 37,6. ”Äidillä sitä vastoin on yhä lämpöä.” Seuraavalla kerralla heräsin taas ääneen, sillä kertaa puhelimeeni. Äiti soitti. En millään jaksanut häntä edes tolpillani, saati sitten kuumeisena, mutta vastasin kuitenkin ehtimättä ajatella sen tarkemmin. ” Ja mikä sinua vaivaa, kuulostat omituiselta. Oletko juovuksissa?!” ”Olen kipeänä… Hugolla ja Dianalla on vatsatauti –” ” Äläkä vain missään nimessä alakaan juomaan. Se ei sovi sinun kehollesi, alkoholi lihottaa ja vanhentaa. Minä juon vain lasillisen punaviiniä tai konjakkia silloin tällöin, auttaa hermoihin, mutta sinun ei parane tehdä edes sellaista, sinulla on varmasti huono viinapää, niin kuin isälläsi.” ”Soititko jostain asiasta?” Yritin, aivan todella yritin, kuulostaa ystävälliseltä. ” Vai asiasta! Ei tarvitse kuulostaa noin kylmältä, niin kuin ei äitisi saisi muuten vain soittaa, vaan pitää oikein olla asiaa! No, oli minulla asiaa. Isäsi ja minä olemme menossa ensimmäiseen istuntoon huomenna. Voitko kuvitella, millaiset jonot pariterapiaan on? Olen edelleen sitä mieltä, että jos isäsi vain ei olisi sellainen lumppu, meillä olisi kaikki hyvin ja niin kuin ennenkin. Ja nyt saan hävetä silmät päästäni, että meitä kylillä katsotaan kuten keitä tahansa epäonnistuneita avioliittopareja. Sen lisäksi, että sinä olet saattanut meidät häpeään juuri sen onnenonkijahupakon kaltaisena kotirauhan ja avioliiton rikkojana! Kyllä niin olet isääsi tullut…” ”Ehkä sinun pitäisi jättää nämä sinne terapiaan –” ” Älä rupea nenäkkääksi omalle äidillesi. Sinulla ei ole mitään oikeutta neuvoa minua, kun olet epäonnistunut omassa elämässäsi. Sanoitko heidänkin olevan sairaana? Niinpä niin, taatusti sen miehen puolelta tulleet heikot geenit ja huono immuniteetti –” Suljin puhelun. Olin omaksunut tämän tavan, jossa löin luurin korvaan heti – sanomatta mitään tai varoittamatta – kun äiti alkoi puhua pahaa joko lapsistani tai Brodysta. Kumpaakaan en sietäisi, eikä minun tarvitsisi sellaisia kuunnella. Olin pitkään antanut äidille varoitusmerkkejä, pyytänyt olemaan hiljaa ja puhumasta sellaisia minulle, mutta kun ne eivät auttaneet, olin siirtynyt suorempaan keinoon: suora yhteyden katkaisu. Äiti ei sietänyt sitä, että hänet keskeytettiin, joten tiesin hänen soittavan pian uudelleen kiehuen kiukkua. Mutta näin tulisi jatkumaan, kunnes hän oppisi kunnioittamaan minua paremmin. Ja aivan totta, meni vain muutama sekunti ja puhelu tuli taas. Epäröin, mutta jos en enää vastaisi, äiti voisi heittäytyä pitkäkaunaisemmaksi. Hän oli pitkävihaisinta ihmistyyppiä, jota koskaan olin tavannut; hänen kaunansa omaa äitiään kohtaan olivat olleet jotakin, mitä en ikinä voisi käsittää. ”Niin...” ” Löit luurin korvaani! Äläkä taas sano, että yhteys muka katkesi itsekseen tai painoit vahingossa jotakin!” ”En”, myönsin, ”sinä puhuit taas rumasti Brodysta ja kaksosista, ja tiedät, kuten olen monta kertaa pyytänyt, ettet niin tekisi.” ” En sanonut mitään sen suuntaistakaan.” ”Sanoit. Mutta ei jatketa siitä enää. Älä kuitenkaan jatkossakaan puhu heistä ilkeästi, tai minun ei tarvitse sitä kuunnella.” Äiti puhisi linjan toisessa päässä. Lopulta hän jatkoi kopealla, viileällä äänellä toiseen aiheeseen. ” Saimme kutsun Sveitsiin, minä ja isäsi. Se on tarkoitettu sinullekin.” Hän sanoi sen äkkiä aivan erilaisella, nyt tärkeämmällä ja mielissään olevalla äänellä. ” Wolfgangin uusin näyttely, sen kutsuvierasavajaiset. Paikalla on useita kuuluisia nimiä, joten sinun olisi hyvä olla siellä myöskin levittämässä nimeäsi laajemmalle. Olet jättänyt kunnianhimosi sen jälkeen, kun sait heidät. Minä en koskaan luopunut urastani äidiksi tultuani, en uhrannut itseäni, toisin kuin sinä, ja sen takia olenkin päässyt pitkälle. Päiväkodin piirtokerhon vetäjä? Pah! Mikä pyhäinhäväistys sinunlaisellesi, joka on valmistunut huippuluokan taideakatemiasta ja pitäisi olla pyrkimässä maailman huipulle, pitämässä omia kritiikoiden ylistämiä taidenäyttelyitä! Sinulta on aina puuttunut oma-aloitteellisuutta ja kunnianhimoa, mutta sen sijaan sinulla olisi suhteita, jotka auttaisivat kapuamaan tikkaita, vaikket niitä osaa arvostaa. Kaikilla ei sellaisia ole, joten saisit olla kiitollinen, että Wolfgang edelleen ajattelee parastasi ja tahtoo tarjota sinulle väylän tuoda luovaa taiteellisuuttasi ihmisten tietouteen –” Joka kerran, kun äiti oli maininnut hänen nimensä, olin sävähtänyt kuin piiskan iskusta. Äiti jatkoi yhä edelleen puhumista, ujuttaen sopiviin väleihin solvauksia minua kohtaan, mutten kuullut mitään. Kuulin vain raskaan huohotuksen, pedon huohotuksen, sekä sydämeni hätääntyneen sykkeen, huminan korvissani. Miten kaiken sen jälkeen, kaiken sen jälkeen, mitä hän oli minulle tehnyt ja mitä äidilleni hänestä olin kertonut – vaikken ollut kyennyt kertomaan koko tarinaa – äiti yhä kuvitteli minun haluavan olla missään tekemisissä oikean isoäitini miehen pojan kanssa? ” – ja on myös eräs, joka sinun on ehdottomasti tavattava, hän on Wolfgangin uusin suojatti ja erityisen lahjakas. Voisit oppia häneltä yhtä sun toista, ja voisitte tukea toisiamme matkalla maineeseen –” Olin jäykistynyt, hengitin pinnallisesti. Äiti puhui ja puhui, kunnes ei enää puhunutkaan, enkä ollut edes tajunnut hänen lopettaneen, sillä olin mennyt lukkoon. Sveitsi. Taidenäyttely. Château Echlouve. Wolfgang. ” Löitkö taas luurin korvaani?!” äidin suuttunut ääni kivahti. ”E-en lähde sinne...” ” Mitä mumiset, puhu selkeästi, kun olet puhelimessa!” ”En...”, käteni tärisivät, ”lähde sinne.” Hetki hiljaista. ” Centerit voivat varmasti järjestää lapsenvahdin siksi aikaa.” Se ei ollut ystävällinen ehdotus, vaan vaativa käsky. ” Tämä on tilaisuus, jona –” ”En lähde Sveitsiin. En v-voi. E-en halua…!” Paniikki. Kehoni oli menossa paniikkiin. Sydän hakkasi epätahtia, oli vaikea hengittää, kuin huoneilmasta olisi äkkiä imetty pois happea. Minua pyörrytti ja painoin käteni otsaan; se oli nahkea. Hugo alkoi itkeä. Hän kurotti käsiään minua kohti, aistien hätäni. ” Ja sinähän lähdet!” äiti rääkäisi ja lopetti itse puhelun kesken kaiken. Annoin kännykän valahtaa patjalle. Ei. En lähtisi. En lähtisi. En. En. En!
|
|