katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170 
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jul 17, 2017 18:44:55 GMT
Monta eitä
22.02.2016
Billy, joka seisoi flyygelin ääressä, näki ikkunasta, että Charlotte tarpoi lumisella pihamaalla laukkuaan raskaannäköisesti kantaen päästyään juuri koulusta. Kohta tämä tulikin kotiin, heitti ensitöikseen laukun niin pitkälle eteiseen kuin jaksoi ja puuskahti: ”Uaaagh!” Kun hän riisui takkiaan selkä olohuoneeseen päin, Billy vilkaisi kaveriin vieressään ja nyökkäsi. Tämä virnisti iloisesti ja pomppasi sitten Charlotten niskaan.
”MUISTATKO MINUT?!”
Tyttö toimi yllättävän nopeasti; Charlotte nappasi laukkuaan hihnasta ja heilautti sen lattialta säikäyttäjän päälle kuin kuulanheittäjä. Zack vinkaisi ja nosti kädet pään suojaksi.
”…Ai sinä.” Charlotte pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan eikä näyttänyt edes pahoittelevalta siitä, että oli juuri yrittänyt melkein tyrmätä pienen ja hentorakenteisen pojan painavalla repullaan. Zack kurkisti arasti käsiensä lomasta.
”Sinä muistat siis”, hän henkäisi ja hieroi kylkeään, ”se on kiva.”
”Ihme ylireagointia”, Billy sanoi Charlottelle.
”Ei se haittaa, olen tottunut siihen, että minua paiskotaan”, sanoi Zack nopsaan ja hymyili. ”Moi!” hän lisäsi aurinkoisesti Charlottelle.
”Anna arvaan, miksi olet täällä”, Charlotte sanoi.
”Billy kutsui! Olen teidän manageri”, Zack sanoi.
Charlotte katsoi Billyyn moittivasti – ilman kyllä mitään syytä.
”Mikset kertonut minulle etukäteen? Meidän kaikkien pitää olla paikalla, jos on bändikokous”, hän sanoi. Billy tiesi sen, mutta häntä ei ollenkaan haitannut, jos Ty ja Tomford jäisivät jostain paitsi. He menivät yhdessä olohuoneeseen, ja Billy kävi niskojaan nakellen hakemassa nuotit, joita olivat Zackin kanssa kokeilleet pianon ääressä. ”Näistä asioista pitää sopia yhdessä, Billy! Minä olen yhtyeen perustaja!”
”Etpäs. Minä olen.”
”Me molemmat ollaan!”
Billy kääntyi ympäri ja aukaisi suunsa.
”Krhm”, rykäisi Zack ja näytti jostain syystä hirveän innostuneelta jostakin. ”Minulla olisi vain yksi kysymys ennen kuin aloitetaan…” Hän iski kädet yhteen kuin rukoukseen ja pinnistellen lopulta parahti: ”Voinko kokeilla ratsastamista?!”
*
”Ei!” Charlotte näytti tuohtuneelta kävellessään heidän perässään tallin käytävää kohti satulahuonetta. ”Miksi minun Shalialla?!”
”Se on juuri sopiva”, Billy sanoi imelästi. ”Se sopii Zackille; molemmat ovat siroja, tummia ja… itämaisia.”
Zack kohotti kulmiaan, mutta Billy iski hänelle silmää Charlotten näkemättä.
”Shalia on tiineänä!”
”Zack menee vain vähän käyntiä, ei se siitä rasitu.”
”Sinä teet tämän vain ärsyttääksesi minua”, Charlotte nupisi, kun he puskeutuivat ovesta varustehuoneeseen.
”Älä ole epäystävällinen. Annoithan sinä minunkin sillä mennä”, Billy muistutti ja mittaili jo katseellaan satulaseinää oikeaa satulaa etsien.
”Enpä tee toista kertaa samaa erehdystä!”
”Hei, kyllä minä voin mennä jollain muulla”, Zack puuttui puheeseen. ”Vaikka sillä… sillä mitä kokeilin viimeksikin. Sitä föönattua ponia!”
”Africaa?” Billy sanoi. Charlotte tapitti Zackia epäillen.
”Milloin sinä olet Africalla mennyt?” hän kysyi.
”No silloin siellä discossa! Kävin vain selässä”, Zack hymyili leveästi ja uneksuen. Charlotte näytti äkkiä vähän jäykältä. Billy tiesi miksi.
”Okei, okei”, hän huokasi ja antoi periksi. ”Selvä sitten. Africa. Onhan sekin kiltti. Mutta se on pihatossa, meidän pitää mennä sinne.”
Puolen tunnin päästä Billy talutti jännittynyttä Zackia African lännensatulassa ympäri lumista kenttää. Poika nojasi hurjasti eteenpäin ja puheli tammalle hermostuneiden virneidensä lomasta, rauhoitteli sitä, vaikka Africa ei olisi tuosta voinut lauhkeammaksi enää käydä muuttumatta lampaaksi.
Charlotte seisoskeli sen aikaa muurin takana Tomfordin kanssa. Hän oli tekstannut myös Tylle, joka lampsikin kohtapuoliin paikalle hartiat korvissa.
”No nytkö meillä vihdoin ja viimein on jotain sen bändin kanssa”, hän tokaisi tervehdykseksi ja tuli Charlotten vierelle. Tomford tervehti häntä nostamalla hattuaan, jolloin Ty vaihtoi Charlotten toiselle puolen.
”Joo, niin ilmeisesti. Paitsi Dewn tietysti puuttuu yhä.”
”Kuka toi on, toi, jota Herra Hilpeä taluttelee?”
”Zack. Se Billyn meille hankkima 'manageri', muistatko. Hän on Dewnin kavereita.”
”Aha, ookoo.”
He olivat jonkin aikaa puhumatta. Ty selasi kännykkäänsä. Billy ja Zack tulivat taas kierrokseltaan.
”Riittääkö jo vai haluatko mennä raviakin?”
”Ehh… kyllä tämä riittää!” He pysähtyivät ja Zack loikkasi alas. Hänen polvensa löivät kuulemma vähän loukkua, mutta pian hän jo rehvasteli itseensä tyytyväisenä, miten hurja ritari olikaan ollut urhean hevosensa satulassa. Billy myhäili. Sitten hän kääntyi tyttöihin päin.
”Hoi, puskapää sitten.”
”Puhutsä mulle?!” Ty karjaisi.
”Sinun vuoro ratsastaa.”
Tyn kasvoille nousi pahastunut puna, siis ihan oikeasti nousi kuin lämpömittarissa. Billy piti ilkeänä näkemästään. Hetkeen Ty ei näyttänyt edes saavaan kieleltään takaisin mitään nasevaa. ”Ellei pelota?” Billy härnäsi tyytyväisenä.
Ty ei vieläkään saanut sanoja ulos, vaikka hänen suunsa oli auki ja leuka liikkui irvistellen.
”Mitä? Ty, et kai oikeasti pelkää noin paljon hevosia?” Charlotte hämmästyi ja kääntyi oikein töllistelemään tyttöä.
Ty oli jo hyvin punainen ja vihainen.
”Ne ovat ällöttäviä, häijyjä otuksia!” hän kärisi.
”Oh, älä ole tuommoinen vauva”, Billy murahti ja tuli African kanssa lähemmäs heitä.
”Ä-älä tuo sitä tänne!” Ty rääkäisi ja pakeni kauemmas kivimuurista. Tomford, Charlotte ja Zack katsoivat kaikki häntä hämmästyneinä. Tyn inhonsekainen pelko oli aivan liioiteltua. Africa oli helpoin ja kiltein hevonen koko Orange Woodissa.
Billy tunsi syvää tyydytystä. Vihdoin hän oli löytänyt keinon, jolla kiristää tyttöä. Hän kääntyi arvokkaasti heistä poispäin ja sanoi viileästi: ”Foxgallopin toisena perustajana ehdotan virallisesti, että hänet hyllytetään yhtyeestä. Tämä on kuitenkin tallibändi.”
”Eikä! Te vaan satutte asuun täällä!” Ty kirkaisi.
”Mutta etkö voisi edes kokeilla?” Charlotte aneli hämmentyneenä. ”Africa on ihan supertuberyber ihana. Zackin meni sillä äsken ensimmäistä kertaa—”
”Mä vihaan hevosia!”
”Lähde sitten”, Billy ärjäisi äkkiä kiukkuisesti. Hänelle oli aivan sama, jos Ty lähtisi kävelemään ja jättäisi heidät. Ei, se olisi hyvä. Mitä he tekisivät bändijäsenellä, joka suhtautui tuolla tavalla hevosiin? He kaikki muut olivat hevosihmisiä – Zackista ainakin voisi myös tulla, hän vaikutti aidosti kiinnostuneelta. Mutta Ty… hän ei vain sopinut kuvaan. Ei kuulunut heihin.
”Okei nyt! Liian paljon vihaa, liian vähän rakkautta”, sanoi Zack, joka kohotti kätensä ylös ja hymyili tyynnytellen molemmille; Billylle ja Tylle, joka vain mulkaisi poikaa kuin umpihullua. ”Väliaika! Managerinanne kutsun istunnon!”
Ja niinpä tästä hieman myöhemmin he olivat kaikki kasassa kellarissa; Tyn ja Tomfordin väliseen tyhjään tuoliin oli lykätty puuttuvaa jäsentä edustamaan pehmolelunalle, johon oli teipattu paperilappu: DEWN.
Billy, Charlotte ja Zack seisoivat sivummalla päät yhdessä supisemassa ja keskustelemassa. Tyn katse kohtasi vahingossa Tomfordin kanssa, joka kosketti tervehdykseksi lippaansa, ja Ty siirtyi heti kaksi tuolia tästä kauemmas. Sitten tyttö nosti närkästyneenä päätään ja tokaisi heille kovaan ääneen: ”Ö-höm! Mitä tää nyt on? Miks teillä on siellä joku privaattikokous, eikö tän pitänyt olla yhteinen istunto?!”
”Sori. Pikku hetki”, Lotte sanoi.
”Mulla on ulkosiideri olo!” Ty valitti ja lyyhistyi tuolillaan alemmas, potkaisten toisen tuolin jalkaa.
”Jos kismittää, tuossa on portaat ylös ja siellä ovi, josta voi poistua”, Billy sanoi. Hän pyöritti ärtyneenä silmiään; tyttö oli maanvaiva. Hän oli jo ehdottanut, että tämän annettaisiin vain mennä, mutta tietysti Lotte vastusti.
”Ty osaa soittaa rumpuja. Ja hänellä on omat rummut, jotka saadaan tänne. Ja hän on ystäväni.”
”Sillä on asennevamma”, Billy valitti.
”Mitenkäs sellainen ajatus kuin, että…”, Zack sanoi, ja Billy ja Charlotte kumartuivat lähemmäs kuuntelemaan.
”Hyvä on. Olemme sopineet…”, Billy katsoi Zackiin, kun he olivat saaneet yhdessä puhuttua ja tulivat takaisin Tomfordin ja Tyn luo.
”Jokaisen, joka haluaa olla yhtyeessä mukana, täytyy läpäistä testi!” Zack ilmoitti ja löi kädet yhteen. Ty tuijotti. Lieriö näytti lauhkealta ja hyväksyvältä, vaikkei ollut vielä kuullut mitä tämä testi sisältäisi.
”Testi?” tokaisi Ty lopulta.
”Tämä on tallibändi, inisitpä siihen mitä tahansa”, sanoi Billy, ”ja kaikkien jäsenten tulee sentään kokeilla ratsastusta.”
”Et oo tosissas!”
Mutta kun Zack ja Charlotte seisoivat Billyn vierellä samanmielisinä, Ty, joka oli ponnistanut uhkaavaan etukenoon penkistä, kaatui siihen takaisin. ”En varmana suostu.”
”Minusta se on reilu vaatimus”, Charlotte sanoi tyynesti.
”Ja jos musta ei?”
”Saat potkut”, Billy sanoi.
Ty mulkoili heitä kaikkia. Tomford nousi seisomaan.
”Minulle järjestely sopii. Hetikö?”
”Ei sinun tarvitse, Tomford”, Charlotte naurahti. ”Sinähän ratsastat meillä melkein joka päivä.” Poika kosketti taas stetsoniaan kiitokseksi ja käveli Zackin rinnalle kuin tullakseen heidän puolelleen. Viimeinen penkissä oli vastustelevan näköinen Ty, jota he muut nyt katsoivat.
”Ei!” tämä sanoi heidän hiljaiseen painostukseensa.
”Kyllähän sinä kuitenkin haluat soittaa meidän kanssa?” Charlotte maanitteli. ”Puhuit siitä, miten joskus yritit saada bändiä kokoon, mutta se menikin mönkään… tässä olisi uusi tilaisuus…”
Tyn kädet olivat tiukassa puuskassa, kun hän röhnötti tuolissa tuiman näköisenä.
”Tää on kiristystä!”
”Ei siihen kuole”, Billy sanoi äreänä.
”Riittää, että nouset vähäksi aikaa satulaan ja kävelet muutaman askelen!” Lotte kannusti.
”Se on tosi kivaa!” Zack intoili.
”On hyväksi ylittää pelkonsa, neiti”, Tomford sanoi.
”Ei!” Ty määkäisi.
”No, ei häntä kai voi pakottaa...”, Zack lopulta sanoi pettyneenä.
”Kyllä voi”, Lotte tölväisi ja tarttui äkkiä ilkikurisesti virnuillen Tytä käsivarresta. Hän yritti kiskoa sitä auki puuskasta vetääkseen tämän irti tuolista. Tyttö haritti vastaan. ”Come on! Minä vaikka talutan sinut sinne ja nostan selkään, mennään vaikka molemmat yhtä aikaa!”
Kohta Zackin reipastui ajatuksesta ja tuli auttamaan Lottea; he molemmat kiskoivat Tytä käsivarsista, mutta tämä edelleen piti vastaan. Sitten mukaan meni Lieriökin, kun Charlotte pyysi. Billy seisoi sivussa ja katseli heidän ponnistelujaan otsa kurtussa. He saivat kuin saivatkin Tyn jaloilleen. Tämä nimitteli heitä paheksuen, mutta kaikki vain hymyilivät partaansa ja Charlotten ja Tomfordin taluttaessa sekä Zackin työntäessä tyttöä selästä, ohjasivat hänet kohti kellarin portaita ja ylös Alexiinan ja Raicyn makuuhuoneeseen, sieltä käytävään, olohuoneeseen, eteiseen ja aina ulos asti.
”Ei! Ei, ei, ei, ei, EI!” Ty marisi koko matkan. ”Tää on ihmisoikeusrikkomus! Pahoinpitelyä! Kiristystä! Kiusaamista!”
Valitettavasti täti tuli heitä vastaan kohti tallia. Hän nosti kädet lanteilleen ja näytti äimistyneeltä sekä ihmettelevältä.
”Mitähän—?”
Charlotte hymyili vain ohimennen, keskittyen vetämään kaveriaan perässä. ”Moi, äiti. Ty haluaa kokeilla ratsastusta, ei kai haittaa?”
”Haluaako?” sanoi Alexiina epäuskoisesti, kun Ty mylväisi: ”MÄ EN TAHOOO!”
”Ette te voi pakottaa toista”, täti moitti. Ty riuhtautui silloin yllättäen muiden otteesta ja riensi Alexiinan taakse, puristaen tätä liivistä, mikä tädin ilmeen perusteella oli vähän sopimatonta käytöstä.
”Auta!” Ty sanoi Alexiinalle.
”No hyvänen aika sentään…” Tädin vaarallinen katse kääntyi heihin muihin päin, erityisesti Charlotteen ja – Billyyn. Billy hämmentyi, sillä ei hän ollut riepottanut Tytä tai tehnyt muuta kuin kävellyt tässä vieressä. Ei hän olisi edes pakottanut tätä, jos Ty olisi suostunut lähtemään bändistä.
”Enpä voi uskoa sanovani tästä puoliaikuisille kuin lapsille ikään”, Alexiina suutahti, ”mutta lopetatte heti tuollaisen kiusaamisen. Kukaan ei nouse kenenkään meidän hevosen selkään ilman lupaani.” Ja niine hyvineen hän marssi tuohtuneena tiehensä.
”Katso nyt”, Billyn oli pakko sanoa Lottelle, koska häntä harmitti, että Alexiina oli syyttänyt myös häntä. Charlotte kohautti vain olkaansa, ei ollut millänsäkään nuhtelusta. Tomford sen sijaan oli myös nolon näköinen, kuten vähän myös Zack.
”Anteeksi, neiti, se oli rumasti tehty”, Lieriö pahoitteli Tylle.
”Juu, niin, sori kauheesti!” Zackin sanoi nöyrästi. ”Ihan leikilläänhän me vain.”
Charlotte ei ollut tyytyväinen ja Billy arvasi, ettei hän jättäisi tätä tähän. Lotte halusi Tyn mukaan yhtyeeseen ja halusi, että tämä kokeilisi ratsastusta – hänen vain piti keksiä miten saisi Tyn siihen suostuteltua. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161 
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 25, 2017 14:00:50 GMT
Treasure
23.2.2016
Moto kyykisteli ringin sisäpuolella. Pari metriä hänen edessään maassa oli omena. Muutama metri omenasta edempänä seisoi talvikarvainen, vähän likainen, mutta elinvoimaa uhkuva palomino, joka sieraimet suurina hengitti pakkasilmaan höyrypilviä.
Charlotte seisoi hiljaa aidan takana tarkkailemassa. Moto ei näyttänyt tekevän oikein mitään; hän oli vain aloillaan ja piti katseen suunnattuna maahan. Inferno puhisi itsekseen ja silmäili miestä epäluuloisesti, ihmetellen, muttei hyökkinyt tai muutoin uhonnut. Charlottekin oli sangen keskittyneen näköinen.
”Moto on ollut tuolla jo puoli tuntia”, hän sanoi Gillianille, joka saapui paikalle katselemaan. ”Ei ole liikkunut tai tehnyt mitään sen jälkeen, kun laittoi tuon omenan tuohon.”
”Inferno ei näytä vihaiselta”, Gillian arvioi.
”Ei enää, mutta kyllä se äkäinen oli aluksi. Luimi ja yritti näykkimällä ajaa Motoa pois, mutta hän ei välittänyt. Nyt sitten se jäi tuonne toiselle puolelle vain mulkoilemaan häntä.”
”Oletko koskaan miettinyt, miksi se on niin aggressiivinen?” Gillian kuiskutti. ”Tai siis… ne kasvoivat eläinklinikalla ja –hoitolassa, mutta mitä kummaa niille siellä tehtiin, että siitä tuli noin kiukkuinen? Oletko pohtinut…?”
Charlotte ei vastannut, mutta näytti kyllä miettivän huomautusta.
”Jos se vain on sellainen”, hän lopulta sanoi. ”Raivopää.”
”Ei kukaan hevonen synny sellaisena.”
Inferno pärskähti ja heilautti vähän päätään.
”Koska teillä on seuraava tunti?” Gillian kysyi Charlottelta – hän tarkoitti tietysti elämänoppitunteja, joita Moto piti Lottelle.
”Pian, kuulemma. Niitä ei olekaan ollut vähään aikaan.”
Tytöt seisoivat liikkumatta, jotta eivät häiritsisi, ja katselivat vielä jonkin aikaa, kunnes hevonen yllättäen, hyvin pitkään mietittyään, otti muutaman askelen omenaa kohti. Se nyökytteli päätään ja hamuili huulillaan ilmaa selvästi niin, että mieli teki kovasti, mutta kohta se jo kuitenkin muutti mieltään ja kääntyi taas poispäin. Moto nousi lopulta ylös ja tuli ulos ringistä. Hän sulki haan, mutta näytti tyytyväiseltä, vaikka oli vaikuttanut siltä, ettei oikein mitään edistystä ollut äsken tapahtunut. Inferno ei ollut hakenut omenaa.
”Hei, Gillian”, musta mies tervehti, mutta ennen kuin Gillian ehti kuin vain ähkäistä, Charlotte sanoi pettyneenä: ”Miksi lopetit jo nyt? Se oli niin lähellä! Inferno melkein tuli jo luo.”
Moto hymyili, muttei vastannut.
”Miten sinulla on mennyt?” hän kysäisi Gillianilta, joka laski katseensa ja hamuili toisen käden lapasella peukaloaan.
”Ihan… hyvin…”
Gillian yllättyi, kun Moto käveli hänen luokseen ja tuli niin liki, että kietoi isot kätensä hänen ympärilleen. Pitkän aikaa he vain halasivat talvisessa maisemassa. Charlotte seisoi sivussa ja odotti hivenen kiusaantuneena. Gillianin valtasi lämmin ja turvallinen olo, kun hän haistoi Motosta lähtevän heinäisen ja kukkaisen tuoksun. Halaus kesti pitkään, ehkä kokonaisen minuutin. Gillian tajusi, että hänellä oli ollut suunnaton halipula. Tunteenvoima sai hänet melkein nyyhkyttämään, vaikka hän hoki mielessään itselleen: Älä nyt itke, älä aloita taas, ei… Kuitenkin, kyynelet kirposivat itsepintaisesti silmäkulmiin.
Kohta Gillian huomasi jo itkevänsä, eikä Moto päästänyt hänestä irti. Charlotte näytti vaivaantuvan entisestään ja lähti hiljalleen peruuttamaan poispäin, jättäen heidät kahden, mumisten mennessään jotain Shalian harjaamisesta.
Gillian itki kuin hänen sydämensä olisi pakahtumaisillaan eikä jaksanut siitä kiusaantua; Moto ei sanonut mitään, piti vain häntä tukevasti ja lohduttavasti itseään vasten. Gillianin itkeminen ei tuntunut suoranaisesti tuskalta eikä surulta; se oli lohduttomuutta ja uupumusta.
Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen hän lopulta nikotellen pakotti itsensä kokoon ja pyyhki hätäisesti nenäänsä tumppuunsa. Moto taikoi hänelle hetkessä paperia monitaskuisen takkinsa kätköistä ja Gillian pyyhki niihin kosteat kasvonsa.
”Parempi?”
Gillian nyökkäsi ja paineli silmiään. Pieni itkukohtaus ja suuri halaus olivat todellakin auttaneet ja olo oli jo paljon rauhallisempi, parempi. Moto käänsi hänet ystävällisesti harteista ja ohjasi takaisin pyörötarhan aidalle katselemaan Infernoa. Ori tarkkaili heitä sivusilmällään, kuoputtaen jalallaan lunta toisessa päässä.
”Mitä sinä luulet, miksi tämä hevonen on aggressiivinen?” kysyi Moto ja hänen hymystään Gillian tajusi, että tämä oli kuullut heidät äsken keskustelemassa aidalla Infernosta.
”Minä…” Gillian tarkkaili hevosta huolestuneena: se ei näennäisesti välittänyt heistä, mutta toinen korva oli kokoajan heidän suuntaansa. Sen häntä oli takkuinen, mutta kunnon setvityksellä ja harjauksella olisi varmasti kaunis hulmuavan kermanvalkoinen. Yrityksiä sukia ja pitää sitä puhtaana ei enää juuri tehty, sillä se tuntui stressaavan hevosta tavattomasti. Keltaisessa karvassa olikin tuppomaisia kohtia kasaan mennyttä irtokarvaa. Puolivilli harja heilahteli Infernon liikahdellessa; sekin oli epätasainen ja suttuisen näköinen. Mutta silmät – ne hevosella olivat kirkkaat ja syvän tummat. Ne näyttivät suorastaan viisailta, ja yhtäkkiä Gillian epäili oliko hevonen sittenkään niin hullu kuin antoi käytöksellään ymmärtää. ”En osaa sanoa.”
Moto ei painostanut häntä tai näyttänyt olettavan, että hän olisikaan tiennyt. Sen sijaan hän laski ison kätensä Gillianin hartialle hetkeksi ja sanomatta sanaakaan, lähti kävelemään pois. Hämmentynyt Gillian vilkaisi olkansa yli miehen menoa, kun tämä kiersi kisakatsomon takaa kohti hiekkatarhoja. Yksikseen jäänyt Gillian kääntyi taas Infernoon päin ja mietti kuumeisesti olisiko hänen pitänyt sanoa Motolle rasiasta. Hän vilkaisi tuulimyllymäelle. Toisaalta, isoäiti oli selvästi sanonut: Pidä se piilossa! Mutta miksi?
Gillian päätti, että hänen olisi kysyttävä siitä Emilyltä uudelleen.
*
”Rasia, kultaseni?” Emily näytti hajamieliseltä puuhatessaan kanalassa, vaihtamassa likaisia olkia uusiin puhtaisiin. Uniset kanat tuhisivat orsilla ja kopeissaan, muutaman nappisilmän tarkastellessa hermostunutta Gilliania, joka seisoi kanalan ovella ja häpisteli taas lapasiaan.
”Niin… sellainen punainen vanha, jonka näytin sairaalassa… etkö—etkö muista?”
Emily oli selkä häneen päin, kyykyssä lattialla haromassa olkia pussiin.
”Voi voi, kultaseni, en taida muistaa juuri mitään siitä kamalasta ajasta. Olin kovin väsynyt ja tokkurainen.”
”Niin…”, Gillian myönsi hiljaa. ”Jos minä… jos minä näytän sen sinulle uudestaan? Sinä sanoit, että minun pitäisi pitää se piilossa. Ehkä muistat ja tunnistat sen taas, jos minä—”
Isoäiti oli noussut seisomaan yllättävän vetreästi. Hän ei vieläkään kääntynyt Gillianiin päin, jotta tämä olisi nähnyt isoäidin kasvot.
”Nyt ei taida olla hyvä hetki, Gillian… olen hieman kiireinen.”
”Mutta—” Gillian aloitti, sillä eihän rasian näyttämiseen menisi kuin hetki.
”Minun täytyy mennä kaupungille asioille. Olisitko ystävällinen, kultaseni, ja veisit tämän pussin mennessäsi?” Isoäidin sävy ei ollut ollenkaan niin hunajainen ja hajamielinen; siinä oli terävähkö särmä, jonka hämmentämänä Gillian ei osannut sanoa vastaan. Niinpä hän masentuneena otti olkipussin ja jätti Emilyn rauhaan, sillä sitä isoäiti ilmeisesti halusi – ei halunnut, että häntä vaivattaisiin tuolla kummallisella, salaperäisellä rasialla.
Gillian kiipesi yläkertaan ja meni huoneeseen, joka Centereillä oli kuin hänen omansa. Hän käveli valkoisen työpöydän ääreen ja avasi avaimella, jota piti kynäpurkissaan, lipaston laatikon. Sen sisällä oli hänen tarokkikorttinsa, ametistikiviä, pieni valokuva isoäidistään Lilystä—Emilyn kaksoissisaresta—ja laatikoston perällä arvokkaan oloinen punakultainen metallirasia. Gillian ei ollut uskaltanut uskoa tärkeimpiä aarteitaan kotona huoneeseensa, sillä tiesi Boulicen pääsevän käsiksi mihin tahansa. Hän ei olisi yhtään ihmetellyt, vaikka taloudenhoitajatar olisi aika-ajoin lukenut hänen päiväkirjaansa ja kielinyt siitä Gillianin äidille. Tyn urkittua sitä salaa, Gillian oli havahtunut ja tuonut päiväkirjansakin turvaan Centereille.
Hän nosti varovaisesti painavan rasian käsiinsä ja ravisti sitä hellästi. Jotain helisevää hölskyi sen sisässä. Mitä kummaa se voisi olla?
Timantteja?
Ei kai sentään… Peläten, että saattaisi todella pidellä käsissään jotain aarrearkun arvoista, hän laittoi varovaisesti rasian takaisin laatikkoon, sulki sen, lukitsi ja tiputti avaimen kynäpurkkiin.
*
Tallissa Charlotte varusti juuri Shaliaa käytävällä. Tamma oli samannäköinen kuin aina, mutta Lotte väitti kivenkovaan, että Shalia oli jo pyöristynyt. Hän tuntui olevan hurjan innoissaan hevosensa tulevasta varsasta, ja niin tuntui olevan eräs toinenkin — Billy oli useampaankin kertaan kysynyt mitä Yvonne oli sanonut tiineystarkastuskäynneillään, ja itse arvioinut Shalian vatsan kokoa.
”Gilly”, Charlotte sanoi varovaisesti kuin arvioiden näkyisikö Gillianin kasvoilla merkkejä uudesta itkupurskahduksesta—Gilliania vähän nolotti—, ”haluatko lähteä seuraksi maastoon?”
Gillian pysähtyi käytävälle ja mietti hetken. Linka oli Alexiinan ehdotuksesta levossa, sillä sen kunto tai mieliala ei näyttänyt kohentuneen. Alexiina arveli, että jos Linka saisi rauhallista tarha-aikaa ja lomaa, se piristyisi ajanoloon. Linkahan oli normaalisti aktiivinen ja liikunnallinen hevonen, joten moinen vetämättömyys oli sille epänormaalia. Hassua kyllä, yhtäkään uutta ostajaehdokasta ei ollut hetkeen näkynyt, ja Gillian mietti oliko Alexiina kuitenkin tehnyt jotain asian suhteen.
”Ky-kyllä se kai käy. Mutta Linka…”
”Kitty säätää jotain tuvassa, käy kysymässä siltä, mikä hevonen kaipaa liikuntaa.”
Gillian meni tallitupaan, eräänlaiseen eteiseen, joka oli talliremontin yhteydessä rakennettu. Kitty oli tosiaan siellä seisomassa sohvan päällä ja näemmä järjesteli hevostietokirjoja, pokaaleja sekä valokuva-albumeita hyllyille ihmisten katseltavaksi. Kitty ehdotti, että Gillian ottaisi African, ja niinpä hän käveli pihaton luo sanottuaan asiasta ensin Lottelle.
”Zack ratsasti Africalla eilen”, sanoi Charlotte, kun he ylittivät autotien toisen puolen pientareelle ja lähtivät kapuamaan lumista mäkeä kohti metsää. ”Yritettiin saada Tytäkin, mutta sitten äiti sotki kuvioita.”
”Tytä?” Gillian nielaisi. Hän ei ollut jutellut tytön kanssa sitten sen jälkeen, kun oli jouluksi jättänyt hänelle maalaamansa taulun ja sen mukana kirjeen, jossa halusi rehellisesti kertoa epämiellyttävästä olostaan tämän seurassa. Ilmeisesti Ty oli siitä loukkaantunut, sillä ei ollut tullut puhumaan hänelle enää koulussa. ”Oliko hän täällä eilen?”
”Joo, bändiä varten. Kun aletaan harjoittelemaan aktiivisemmin, niin hän tulee olemaan varmaan useammin. Kyllä minä vielä sen ratsastamaan laitan!”
”Onko… vaikuttiko hän… tai siis”, Gillian mietti miten oikein asian muotoilisi, ”onko hän sanonut mitään, että olisi… olisi minulle vihainen?”
”Vihainen? Sinulle?” Charlotte kääntyi satulassa katsoakseen kummissaan taakseen Gillianiin. ”Miksi hitossa Ty olisi sinulle jostain vihainen?”
”Kunhan ajattelin.”
”Tehän olitte hyvää pataa. Vai?”
Gillian nipisti huulensa yhteen. Charlotte katseli häntä hetken, kunnes taas suoristautui. ”Ei, ei mistään sellaisesta ollut puhetta.”
He kiersivät tuuheiden kuusenoksien ohi, etteivät saisi niistä lumiryöppyä niskaansa. Gillian haroi hajamielisesti sormillaan African ihanaa kiharaista karvaa.
”Hei muuten”, sanoi Lotte jonkin ajan kuluttua, kun he ratsastivat taas rinnakkain. Hän madalsi jostain syystä ääntään, vaikka he olivat talvisessa metsässä yksin. ”Oletko kuullut vielä niitä kuiskauksia?”
Rasia pompahti taas heti Gillianin mieleen.
”En ole”, hän sanoi. Pienen hetken hän mietti, jos uskoutuisi löydöstään, mutta Charlotte puhui jo: ”En minäkään ole enää nähnyt mitään epätavallista. Paranormaalia siis. Mummin tapaus oli tietysti outo, mutta noin muuten… Mitä luulet, voidaankohan me taas elää normaalia elämää?”
Gillian naurahti pakostakin. Hän ei muuta halunnutkaan, kuin elää normaalia elämää.
”Vaikka toisaalta”, jatkoi Charlotte ja nojasi taakse satulassaan, ”kävisihän se varmaan aika tylsäksi.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jul 30, 2017 13:05:01 GMT
Artikkeli 25.2.2016 Alexiinan herätti varhain kiukkuinen kissan tappelumourunta. Peti toiselta puolen oli tyhjä; Raicy oli siis jo noussut ja lähtenyt töihin. Alexiina kömpi ylös untuvapeitosta ja vetäisi ikkunan ylös, sillä äänet tulivat takapihalta. Hetken siristeltyään kuulaaseen valkeuteen, hän erotti kaksi karvakasaa rähisemässä keskenään matalassa lumimaassa kukkapenkissä.
”Chippy!” hän käski ääni paksuna. Naaraskissan karvat olivat pystyssä ja se kieri juuri ruskean liituraitahännällisen eläimen kanssa sähisten ja vimmatusti takajaloillaan potkien. ”Hus…! Hus!” Alexiina kääntyi takaisin huoneeseen päin, äkkäsi verryttelykepin, jota käytti selkänsä ja rintalastan ojentamiseen aamujumpalla, nappasi sen ja heristi sillä pian pihamaalle. ”Häivytkös siitä, elikko! Noh!” Kumpikaan kissa tai pesukarhu ei tuntunut piittaavan hänestä, joten Alexiina pyöräytti karmista vähän lunta, teki siitä pallon ja heitti sen pesukarhua päin. Se osui ja hetkeksi eläin jäykistyi hämmentyneenä. ”Mene pois!” Alexiina huusi lyöden kepillä äänekkäästi lautaan, ja lopulta villieläin kipitti tiehensä kadoten muuriaidan portinraosta. Chippy oli jäänyt nuolemaan itseään tuohtuneesti. Pari pientä peuraa näytti pomppivan kaukana pellon reunassa, kun Alexiina laittoi ikkunan takaisin kiinni vilusta väristen.
Oliver oli herännyt ja liikahteli sängyllä. Alexiina kietaisi valkoisen kylpytakin silkkiyöleninkinsä päälle, laittoi tangon pois ja kumartui suukottamaan poikansa otsaa. Oliverin ruskeat silmät tarkkailivat häntä jo kirkkaasti. Hän nosti pojan syliinsä, työnsi varpaat tohveleihin, aukaisi makuuhuoneen oven ja siirtyi keittiöön.
Hiljaisessa talossa oli levollinen, unelias tunnelma. Alexiina laski Oliverin syöttötuoliin ja valmisti tälle aamupuuron ennen kuin heitti toppatakkia harteilleen ja päästi Jujen ulos pissalle. Hän ylitti aivan yhtä rauhallisena ja valkeana levittäytyvän pihamaan tienvarteen portille hakemaan aamun postia ja ilahtui suuresti, kun laskujen, parin mainoksen ja Waterpnewsin seasta ilmestyi kirje Dewniltä. Aamiaispöydässä hän luki ensin kirjeen vieressään kupillinen kuumaa sumppia ja toisessa kädessään maapähkinävoipaahtoleipä. Kirjeen mukana tuli valokuva, kuten tavallisestikin, mutta tällä kertaa Dewn ei ollut siinä yksin: hänen ja iloisen näköisen Edin vieressä istui punatukkainen, tumma sievänoloinen tyttö, jonka alle olkapituisista hiuksista valui kaksi pientä lettiä.
”Mischa…”, Alexiina mumisi itsekseen käännettyään kuvan ympäri ja luettuaan Dewnin laittaman merkinnän. Hän hymyili pikkuisen. ”Hmmh-hmm...”
Laitettuaan kirjeen huolellisesti takaisin kuoreen, näytettyään valokuvaa Oliverille selittäen, että se esitti isoveljeä ja asetettuaan sen maitokannua vasten, Alexiina tarttui sanomalehteen ja levitti sen eteensä. Paahtoleipä oli tipahtaa hänen kädestään, kun hän katsoi etusivua. ”Ei ole totta!”
”Huomenta…” Charlotte laahusti olohuoneeseen ja vei mitään kysymättä Alexiinan lautaselta vielä koskemattoman marmeladileivän. Hän retkahti tuoliin ja äkkäsi unihiekkaa nyrkillä toisesta silmästä hieroessaan valokuvan, jonka nappasi nopsasti käteensä. Alexiinalla oli edelleen suu auki kuin haukatakseen palasta leivästä, kun hän toljotti lehteä.
”Mischa?!” Lotte köhäisi. ”Niin että kuka?” Hän mulkoili punapäätä kuvassa ja nyrpisti nenäänsä. ”Missä loput kirjeestä on?”
Alexiina tyrkkäsi kuoren hänelle keskeyttämättä artikkelin lukemista. Charlotte nuoli marmeladit sormistaan ja veti kirjeen esiin syventyäkseen siihen. Lopulta Alexiina laski lehteä ja katsoi suoraan ulos ikkunasta voimatta uskoa juuri lukemaansa. Sitten hän purskahti nauramaan.
Lotte ei ehtinyt edes kysyä, kun Billy ja Gillian tulivat melkein yhtä aikaa toinen yläkerrasta ja toinen eräästä alakerran makuuhuoneista.
”Billy, luulin, että lähdit Raicyn kanssa laaksoon”, Alexiina sanoi kääntäessään sanomalehden sivua. Poika mumisi jotain epäselvää ja meni suoraan keittiöön laittamaan itselleen aamupalaa. Emily ei ollut vielä herännyt. Gillian pysähtyi rapsuttamaan Lucasia, joka makasi karvaisena etanana sohvan selkänojalla.
”Postia Dewniltä”, Charlotte sanoi ja ojensi sen Gillianille. ”Ja kuva, jossa on epäilyttävä hyypiö…”
”Lotte”, Alexiina huokasi.
”Joku, jonka hän on tavannut ja jonka kanssa on jatkanut maantiereissuaan? Yhdessä? Kyse on Dewnistä, hän on erakko! Tämä on huolestuttavaa”, Charlotte paasasi.
”Voi miten mukavaa olisi, jos hän olisi löytänyt jonkun”, sanoi Gillian ilahtuneesti. Alexiina oli samaa mieltä.
”Mitä siinä lehdessä on, kun nauroit?” Lotte kysyi tarkkaavaisesti ja kurkotti katsomaan. Alexiina huitaisi levollisesti kädellään.
”Ei mitään sinua kiinnostavaa… No”, hän sanoi sitten taitellessaan lehden pois. ”Mitä teillä on tänään suunnitelmissa, nuoret?”
”Koulu”, Lotte sanoi.
”Niin, toivottavasti ainakin.”
”Minun täytyy mennä kotiin suoraan koulusta”, Gillian sanoi vaitonaisesti, ”kun kohta on koeviikko ja minun täytyy lukea ja opiskella kunnolla nyt, kun… äiti ja isä haluavat varmistaa, etten lipsu nyt, kun on erittäin tärkeää aikaa…”
”Ajatella, että valmistujaisesi ovat aivan pian!” Alexiina henkäisi yllättyen yhtäkkiä siitä, että Gillian olisi kohta lainmukaisesti aikuinen ja pääsisi lukiosta keväällä. ”Eikös sinullakin ole koeviikko?” hän lisäsi Lottelle, joka kaatoi itselleen maitoa.
”Joo… kai… voi olla.”
”Mitäs jos sinäkin opiskelisit pikkuhitusen ahkerammin?”
”Mikä kiire tässä on? Minulla on päättäjäiset vasta kahden vuoden päästä, kyllä tässä ehtii…”
Billy tuli pöytään hedelmälautasen ja murokulhon kanssa, ja Alexiina aukaisi jo suunsa kysyäkseen miten tämän kotiopiskelu sujui, mutta muisti sitten, että se oli Billylle ilmeisesti arka aihe. Oliver oli saanut syötyä puuronsa suurin piirtein siististi ja istua tapitti nyt tuolissaan tuijottaen Billyn lautasta. Hän ojensi pienen kätensä ja osoitti sormellaan hedelmiä.
”Uh”, Oliver sanoi.
Billy mursi yhden viinirypäleen tertusta ja antoi sen taaperolle, joka laittoi sen tyytyväisenä suuhunsa. Alexiina huomasi unohtuneensa hymyilemään.
Gillianin ja Charlotten lähdettyä laukkuineen bussipysäkille odottamaan koululinkkua, Alexiina otti Billyn ja Oliverin mukaansa tallille. Kitty oli jo ruokkinut hevoset ja tuli jostain syystä kamalan punaisena hetken huhuilun jälkeen esiin tallin heinäparvelta. Billy jäi putsaamaan hevosten varusteita satulahuoneeseen, kun Alexiina iski kypärän päähänsä ja talutti Rexin lumiselle kentälle. Hän seisahtui hetkeksi katselemaan pyörötarhassa olevaa Infernoa, joka vaikutti kerrankin rauhalliselta: se nuokkui selvästi vielä puoliunessa, mutta kavahti heidän läsnäoloaan. Alexiina nousi Rexin selkään, siisti ohjia ja oriin mustaa harjaa ja pyysi sen käyntiin pitkin ohjin. Kävellessään hän mietti lehtiartikkelia ja se alkoi taas naurattaa häntä. Hän pudisteli päätään. Siinä hän sitten naureskeli pitkin ratsastustreeniä ja vielä silloinkin, kun tuli jo alas satulasta ja päästi Rexin tarhaan.
Ratsastuksen jälkeen hän kävi keittämässä kupin teetä ja siirtyi toimistoon tekemään paperitöitä tietokoneensa ääreen. Pari hoitajaa ja ratsastaja kävivät kysäisemässä jotain. Kello tikitti. Lounasajan tullen Alexiina laittoi näytön lepotilaan, muisti taas artikkelin ja virnisti itsekseen siirtyessään tallilta talolle.
Emily istui takkahuoneessa ja tuli rätisti takassa mukavasti. Alexiina näki hänet vain takaa, hopeanharmaan kiharaisen pään, ja tervehti isoäitiä sydämellisesti. Kun ei saanut vastausta, mikä oli hyvin epätavallista, Alexiina peruutti olohuoneesta takaisin eteiseen ja katsoi hämmentyneenä takkahuoneeseen. Emily istui omituisen liikkumatta…
Kauhun korventaessa äkkiä sisikuntaansa, Alexiina käveli lähemmäs ja laski käden Emilyn hartialle, kumartuen hänen eteensä nähdäkseen kasvot.
Emily oli unessa.
Alexiina huokaisi helpotuksesta.
Isoäidin rintakehä liikkui rauhallisesti ja pää riippui rintaa vasten, soikiomalliset silmälasit olivat valahtaneet hieman pidemmälle nenällä.
Alexiina suoristautui hitaasti, mutta Emily säpsähti äkkiä hereille.
”Lily, mitä nyt?” hän sanoi sattumanvaraisesti ja tokkuraisesti ja hänen sumea katseensa harhaili edestakaisin, kunnes tarkentui Alexiinaan.
Alexiina piilotti nopeasti huolestuneen ilmeen, jonka aavisti kasvoillaan olleen.
”Ei hätää, Emily, tarkistin vain, että olet kunnossa.” Alexiina hymyili rauhoittelevasti. Isoäiti oli vielä hetken selvästi poissa tolaltaan. ”Oletko kunnossa, Emily?” Alexiina varmisti. Emily taputti häntä epämääräisesti käteen ja nousi antiikkinojatuolista kohentamaan tulta, vaikka Alexiina arveli, että hän ei vain halunnut näyttää pöllästymistään. Huolestuneena, Alexiina meni tekemään lounasta pohtien: Lily? Emilyn sisar ja Zoey Wavesin äiti oli ollut nimeltään Lily.
Raicy tuli vartin päästä kylmettyneen näköisenä ulkoa ja seisoi hetkisen lämmittelemässä käsiään tulta vasten. Alexiina asetti hänelle lautasen pöydälle jättämänsä Waterpnewsin viereen.
”Siinä on jotain, minkä haluat lukea”, Alexiina sanoi maireasti ja meni keittiöön laittamaan ruokaa Jujen ja Lucasin kuppeihin.
Raicy aukaisi sanomalehden ja kohta jo äännähti tyrmistyneenä. Alexiinan hymy leveni.
”Mitä helkkaria tämä on?” Raicy tokaisi. ”Kuka tällaista on mennyt kirjoittamaan!” Hän näytti vihaiselta, mikä oli yllättävä reaktio. Alexiina oli ajatellut hänen huvittuvan kuten hän.
”No mutta, eihän sitä nyt tarvitse noin vakavasti ottaa.”
”Tästä koituu vielä hankaluuksia!” Raicy ärähti. ”Vai että me oikein vielä sitä piilottelemme. Saanko kysyä missä, koska käyttäisin mieluusti tämän niin sanotun kulta-aarteen uusiin rakennustarvikkeisiin ja palkkaan tuulimyllyn vapaaehtoisille!”
”Jollain on vain ollut mielikuvitusta…”
”Ei, tämä ei ole vitsi. Tämä on vakavaa. Sabotaasia.” Raicy mulkoili etusivua, sen isoa artikkelia pienemmän sivupalstan vierellä, jossa luki jotain näpistelyn ja varkauksien lisääntymisestä territorion laajuisesti. ”Ymmärrätkö, että kohta tänne pyrkii onnenonkijoita norkoilemaan tällaisen huuhaa-juorun perässä?”
Alexiina ei ollut ajatellut asiaa siltä kantilta.
”Tuskin kukaan ottaa sitä niin tosissaan—”
”Vai ei ota? Ja minä tiedän kuka tämän takana on. Dirk Davies.”
Alexiina rypisti otsaansa.
”Mistä sinä nyt tuollaista olet keksinyt?”
”Tämä on kosto”, Raicy julisti juuri niin jääräpäisesti, kuin Charlotte joskus. Alexiina ei yhtään ihmetellyt mistä tyttö oli perinyt draamannälkänsä ja itsepäisyyden. ”Laaksosta. Kaikesta. Minä tiedän sen!”
Alexiina ei vaivautunut vastaamaan, vaikka oli kyllä täysin toista mieltä. Oli täysin järjetöntä ajatellakaan, että Dirk Daviesin onnistuisi syöttää Waterpnewsin toimitukseen tällaista luikuria ihan vain jostain lapsellisesta syystä ja kaunasta, joka miehillä tuntui keskenään olevan kuin kouluikäisillä konsanaan. ”Hän pällisteli myllymäelläkin, ettäs kehtasi!” Raicy jatkoi.
”Pällisteli vai?” Alexiina sanoi.
”Se munapää yrittää aivan varmasti jotakin, joka aiheuttaa minulle hankaluuksia… ties vaikka hän sen tuulimyllynkin sytytti palamaan!”
”Ai, no nyt se on Davies sitten”, Alexiina näpäytti. ”Ensin se oli Williamin kosto, sitten silkka vahinko raketeista ja nyt Dirk Daviesin kosto? Raicy, puheissasi ei ole päätä eikä häntää – et voi äkäillä vain kaikkialle ja syyttää jokaista, jonka kanssa et tule toimeen!”
”Tässä on jotain hämärää!” Raicy intti vastaan. Alexiina antoi olla. Raicy kauhoi sapuskaa suuhunsa aika vimmalla. Alexiinaa kadutti, että oli tullut näyttäneeksi lehtijutun. ”Oletko muuten nähnyt Billyä, minulla olisi hänelle hieman asiaa”, Raicy sanoi vähän ajan kuluttua yhä kireästi. Alexiina kohotti kulmaansa.
”Billy on ratsastamassa. Koskeeko asiasi sitä, ettei hän ollut aamulla mukanasi karjanajossa?” Alexiina kysyi tietäväisesti.
Raicy oli hiljaa. ”Koskee”, hän lopulta murahti. Niin äänensävy kuin katsekin kertoivat Alexiinalle, että Raicy oli selvästi pettynyt. Alexiina huokaisi ja istuutui hänen viereensä kuin miettien miten muotoilisi sanansa.
”Kuulehan…”, hän aloitti, ja Raicy kohotti melko aggressiivisesti katseensa. ”Tiedäthän, että Billy yrittää kovasti hakea kouluun.”
”Niin?”
”Ja jos hän menee kouluun… ymmärräthän sinä, ettei hän voi silloin auttaa sinua enää laaksossa kuin ehkä satunnaisesti. Opiskelu ja muu aika tulee menemään edelle, etkä voi vaatia tai painostaa häntä mukaasi. Raicy…”
Raicy liikutteli leukaperiään. Alexiina sipaisi hänen sänkistä poskeaan ja hymyili. Sitten hän kumartui suutelemaan miestään huulille. Raicy ei vastustellut ja tuntui eleen jälkeen jo leppyneemmältä.
”Kyllä minä sen tiesin”, hän lopulta murahti. ”Olisin vain niin halunnut… kun minä... Hän on mukava poika. Ja taitava eläinten kanssa.”
Alexiina hymyili pehmeästi.
”Olen ajatellut, jos Dewn olisi—”, Raicy vaikeni ja pienen hetken näytti siltä, että saattaisi jopa sortua kyyneliin. Alexiina saattoi hyvin ymmärtää, mitä hän oli ajatellut. Billy oli – niin pahalta kuin se tuntui sanoa – ollut kuin jonkinlainen korvike Raicylle pojastaan, joka oli jo kasvanut mieheksi, lopettanut ratsastamisen ja lähtenyt etsimään omaa tietään, omaa elämänpolkuaan. Ehkä kumppaniaankin. Alexiina kietoi kätensä miehensä ympärille ja halasi tätä pitkään. Erkaannuttuaan hän kääntyi ympäri.
”Siitä muistinkin”, hän sanoi iloisesti ja otti Dewnin kirjekuoren esiin. ”Tämä tuli tänään. Dewniltä.”
Raicy oli liikutuksen vallassa alkaessaan lukea kirjettä, ja Alexiina jätti hänet nauttimaan siitä rauhassa. Hän nappasi sanomalehden mukaansa, taitteli sen napakasti ja viskasi paperikoriin. Parempi, etteivät muut huolestuisi juorusta, jos se kerran aiheutti noin paljon ahdistusta Raicyssä.
Kuka se sitten olikin, joka jutun oli julkaissut, oli pahasti erehtynyt.
Ei Orange Woodissa mitään aarteita piilossa ollut. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Sept 2, 2017 17:07:09 GMT
Kullankaivajia 29.2.2016 Mutta Raicyn pahaenteinen ennuste näytti käyvän toteen jo seuraavana päivänä. Alexiina oli täysin äimistynyt, kun heidän hevostilalleen ilmestyi yhtäkkiä kummallista sakkia: vanhoja miehiä lähinnä, joista osalla lapiot mukanaan, ja joita eivät hevoset näyttäneet kiinnostavan lainkaan. Ensin Alexiina luuli heitä talkoolaisiksi, mutta yritettyään saada ensin puolen päivää irti näistä hihhuleista jonkinlaista selitystä läsnäololleen, jota eivät tuntuneet itsekään tietävän, tai mitä heiltä etsivät (”aarretta” tietysti), ja saatuaan pari kiinni kaivamasta kuoppaa hevosten tarhaan, Alexiinalta paloi lopulta pinna, ja hän uhkasi kovaan ääneen ilmoittavansa seuraavista asiattomista tunkeilijoista poliisille kotirauhan rikkomisen nojalla. Kohu ei kuitenkaan näyttänyt varoituksista huolimatta hellittävän vielä viikonlopun aikanakaan ja välittämättä siitä, että sunnuntaisin tallialue oli ulkopuolisilta suljettu, kutsumattomia vieraita keikaroi tallin ja talon nurkilla pitkälle sunnuntai-iltaan asti. Raicy ei onneksi ollut kotona, ja Alexiina päätti, että jos vielä maanantaina sama jatkuisi, hän kävisi laittamassa portinpieleen kylttiä, joka huomauttaisi kissankokoisin kirjaimin yksityisalueesta.
”Se vain yllyttäisi ihmisiä entistä enemmän”, tuumi Kitty asetellessaan puhtaita loimia kaappiin. ”Jos laitat sellaisen ilmoituksen, sitten ne ainakin ajattelevat, että teillä on salattavaa. Ja ne rupee tulemaan yösydännä kaiveleen—”
”Mutta kun ei täällä ole mitään aarretta!” Alexiina parkaisi.
”Mutta onko se ihan varmaa?”
”On!” tiuskaisi Alexiina mulkoillen Kittyn takaraivoa. ”Miten minä saan sen tahkottua heidän päähänsä? Ei tämä näinkään voi jatkua… Ties vaikka kohta joku menee Infernon tarhaan tai joku jättää tahattomasti tai tahallaan jonkin tarhaportin auki ja…” Hän ajatteli Lindan ruhoa verisenä autotiellä ja puistatus kiri selkää pitkin. Sellaista onnettomuutta ei saisi sattua enää ikinä.
”Kukahan sen juorun on mahtanut laittaa liikkeelle?” Kitty mietiskeli itsekseen verratessaan kahta huopaa keskenään. Alexiina tuhahteli vimmastuneena nostellessaan niitä lattialta ja kasatessaan likaisista loimista pinoa.
”Ennemmin miksi. Raicy ennusti, että näin käy… En olisi ikinä uskonut, että ihmiset voivat ottaa sen niin tosissaan!”
”Voi voi… ihmiset uskoo vaikka ja mitä, Jared mulle sanoi—öö”, Kitty vaikeni äkkiä ja vaihtoikin sitten puheenaiheen siihen, pitäisikö Alexiinan mielestä Chocolle ostaa erillinen kevyt sadeloimi toppasadeloimen lisäksi. Alexiina ei mennyt halpaan, vaikkei sanonutkaan mitään. Kitty siis yhä tapailee Joshin veljeä.
Hieman katkerana Alexiina vei risat loimet mennessään ja piiloutui sitten tavallista pidemmäksi aikaa toimistoon tietokoneensa taakse. Joku keksi tietenkin häiritä häntä pikapuoliin, koputtaen äksysti oveen. Alexiina oli varma, että se oli joku uusi tunkeilija, joka tuli röyhkeästi kyselemään kultasuonesta, ja kiskaisi oven vihaisena auki.
Oven takana olikin Charlotte, joka huudahti heti syyttävään sävyyn: ”Äiti!”
Alexiina huokasi hampaitaan kiristellen.
”Valitettavasti, olin ainut, joka hommaan suostui…”
”Haluatko kertoa, mikä tämä lehtijuttu on??” Lotte tyrkkäsi hänen kasvoilleen Waterpnewsin artikkelin. Joku oli ilmeisesti kaivanut sen roskakorista. ”Minua hiostettiin koulussa tästä! Kaikki, jotka tietävät, että olen täältäpäin, kyselivät aarteesta! Enkä edes tiennyt mistä he puhuvat! Miksen ole kuullut mitään siitä, että meillä on täällä piilotettuna aarre?!”
”Kuule, se on vain jonkun pilailua”, Alexiina sanoi uupuneena ja äreänä. Hän ei jaksaisi kohta enää kuulla tästä aiheesta.
”Minä haluan kuulla tällaisista asioista! Kitty sanoi, että täällä on jo ollut ihmisiä etsimässä!”
Alexiina suoristautui koko pituuteensa.
”Joku on keksinyt typerän vitsin, joka koitui käytännön harmiksi meille, sillä ihmiset ottivat sen liian kirjaimellisesti. Ei muuta.”
”Mutta—”
”Totta puhuakseni, nyt kun huomaan miten rasittavaksi tämä on mennyt, taidanpa ottaa lehden toimitukseen yhteyttä ja selvittää, ketä voin kiittää kymmenistä hiippareista tontillamme.” Alexiina kääntyi takaisin toimistoon ja uhkui äkkiä suuttumusta. Lotte jäi seisomaan ovensuuhun ja astui sitten sisemmälle pidellen yhä lehteä.
”Aiotko soittaa lehteen?”
”Aion. Onko siinä yhteystietoja?” Alexiina kaivoi kännykkänsä esiin. Todennäköisesti koko jupakka menisi omalla painollaan ajanoloon ohi, mutta toisaalta hän oli juuri nyt erittäin rasittunut. Lotte istuutui asiakkaan tuolille ja tuijotti silmä kovana, kun Alexiina paineli päätoimittajan numeron puhelimeensa. Sieltä ei vastattu. Sitten hän yritti sihteerille.
”Waterpnewsin toimituksesta”, lempeän kuuloinen mies vastasi. ”Mitä asianne koskee?”
”Hei, haluaisin tietooni toimittajan, joka kirjoitti perjantain numeron pääjutun Waterphewsin kulta-aarteesta.”
”Ahaa…”, mies sanoi jotenkin epäluuloisenkuuloisesti. ”Hetki vain.”
Alexiina odotti humisevan linjan päässä, kunnes sihteerin ääni taas soljui hänen korvaansa. ”Jutun oli tehnyt toimittajamme Walter Kidd”, mies sanoi.
”Vai niin”, Alexiina sanoi hampaitaan kiristellen. ”Voisinkohan saada kyseisen henkilön vastaamaan muutamaan kysymykseeni?”
”Se ei valitettavasti ole mahdollista”, sihteeri totesi lipevästi. ”Voin välittää lukijapalautteenne—”
”Lukijapalautteeni, totta tosiaan”, Alexiina kivahti pilkallisesti ja tuntui kiukustuvansa yhä enemmän. ”Meillä on ravannut kutsumattomia vieraita jutun julkaisemisesta lähtien, mistä, haluaisin huomauttaa, on aiheutunut häiriötä kotirauhalle. Moisen humpuukin kirjoittaminen yksityisalueesta—!”
”Välitän palautteenne toimitukseen”, sihteeri totesi tyynesti. Alexiina löi luurin korvaan. Se oli epäystävällistä ja epätyypillistä häneltä, mutta juuri nyt hän kiehui. Charlotte istui suu auki.
”No, mitä sieltä sanottiin?” hän kysyi uteliaasti.
Alexiina tuhahti.
”’Ei ole mahdollista ottaa yhteyttä jutun kirjoittajaan.’ Pah. Mikä lie Kiddneyn Wagner olikaan.”
Lotte näytti mietiskelevältä. ”Se kulta-aarrehuhu on kuulemma houkutellut paljon turisteja tänne, kaupunkiin.”
”Meille ei tarvita turisteja, jos he eivät maksa mistään palveluistamme”, töksäytti Alexiina. Charlotte virnisti epävarmasti. Alexiina tipautti kännykän pöydälle ja kääntyi katsomaan tietokoneen näyttöpäätettä, järjesteli ajatuksiaan ja nosti käden otsalleen: olikohan hän tulossa kipeäksi? ”Oliko sinulla jotain muutakin asiaa?”
”Eipä kai sitten…” Lotte valui tuolilta. ”Olisi kyllä kiva, jos tällaisista jutuista kuulisi ensisijaisesti kotona eikä kylillä.”
Alexiina ei sanonut mitään, ja Charlotte lähti huoneesta. Hän oli jättänyt lehdensivun työpöydälle. Alexiina tuijotti sitä. Sitten hän nappasi artikkelin, rutisteli sen palloksi ja heitti pois.
Hän lysähti tuoliin ja huokasi hyvin raskaasti. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 30, 2017 7:46:34 GMT
Artist
11.3.2016
Maaliskuussa alkoivat räntäsateet. Kinokset hupenivat puoleen ja jäljelle jäänyt lumi muuttui vetiseksi sohjoksi. Paljastunut ruoho oli tumman ja elottoman näköistä. Yön pakkanen ja päiväsajan suojasää saivat aikaan vaarallisen yhtälön, kun maa muuttui mustaksi jääksi. Tomford lensi niin pahasti nurin liukastuttuaan, ettei voinut istua kolmeen päivään satulassa. Gillian tuurasi häntä tallitöissä, mihin hänen vapaa-aikansa Centereillä sitten hupenikin kovan opiskelun ja vanhempien tiukan kurin vuoksi.
”Pari hassua päivää ja niiden uhoaminen loppuu siihen”, Charlotte jaksoi muistuttaa maaliskuun ensimmäisen viikon jokaisena päivänä. ”Sitten olet yhdeksäntoista ja voit tehdä mitä huvittaa. Muuttaa vaikka pois kokonaan! Muuta meille oikeasti!”
Ajatus siitä, että hän muuttaisi asumaan Joshin kanssa Oldetowniin johonkin romanttiseen, vanhaan pieneen asuntoon kutitti Gillianin varpaita ja nosti lämmöntunteen hänen poskilleen. Mutta sitten hän ajatteli mitä äiti sanoisi, jos kuulisi hänen seurustelevan ja vielä sellaisen rutiköyhän, Zoey Wavesin silmissä taatusti epähohdokkaan ”maalaisjussin” kanssa, ja herännyt haave luhistui. Vaikka Gillian olisikin pian täysi-ikäinen, se ei muuttanut sitä tosiasiaa, ettei hän uskaltaisi uhmata vanhempiaan.
”Minä en malta odottaa, että tulen aikuiseksi ja saan vastata itse omasta elämästäni!” Lotte puristi sormensa nyrkkiin ja kohotti katseensa jonnekin kaukaisuuteen. ”Ei äitiä tai isää enää sanomassa mitä teen tai koska teen, voisin tehdä mitä itse haluan… niin kuin Dewn… hän vain lähti, eikä äidillä tai isällä ollut siihen mitään sanottavaa.”
”Mitä sinä sitten aikoisit tehdä?” kysyi Gillian kiinnostuneena, mutta Charlottella ei näyttänyt olevan suoraa vastausta. Ilmeisesti pelkkä virallinen muodollisuus aikuisiän alkamisesta ja sen suomasta lainmukaisesta vapaudesta riitti hänelle.
Mutta mitä Gillian itse tekisi uudella elämällään?
*
Maaliskuun yhdestoista Gillian heräsi omasta vuoteestaan Crittlinissä. Ulkona oli harmaata ja raskaat räntäiset vesipisarat mäiskivät matalan, modernin rantatalon ikkunoihin. Hän makasi pitkään omiaan mietiskellen, kun oveen tuli tärkeä kopautus ja heti perästä Boulice astui sisään kantaen aamiaista.
”Hyvää syntymäpäivää, Gillianne-neiti”, Boulice toivotti ranskaksi ja asetti tarjottimen Gillianin eteen sängylle, kun tämä kömpi istumaan.
”Oh… kiitos. Mi-mikä tämä on?” Kakkupalalautasen vierellä syntymäpäiväkortin alla oli iso kirjekuori. Huoli kuopaisi vatsaa: ei kai vain taas Le Grande Arthéesta?
”Lahja isältänne”, Boulice vastasi joutuisasti. Hän asetteli tuolille uutukaisen, erityisen siistin mekon ja sievät kengät, jotka Gillian tiesi joutuvansa pukemaan ylleen. ”Kun tulette koulusta, vaihtakaa näihin vaatteisiin. Vanhempanne eivät ole kotona, mutta palaavat iltapäivästä juhlaillallista varten. Tulkaa suoraan kotiin.” Boulice kiskaisi verhoja pois ikkunan edestä, vaikkei päivä siitä kauniimmaksi tullut. ”Tämä on tärkeä päivä.”
Gillian ei tuntenut oloaan tärkeäksi tai juhlalliseksi tai sen erilaisemmaksi kuin eilen tai toissapäivänäkään.
Hän tutki vanhemmiltaan saamaansa korttia uskaltamatta heti katsoa kirjekuoren sisältöä. Hän ei yleensä koskaan saanut syntymäpäivälahjaksi sitä, mitä itse toivoi. Zoey ja Ralph Waves katsoivat oikeudekseen hankkia hänelle aina jotain sellaista, mitä he uskoivat hänen tarvitsevan. Viime vuonna se oli ollut maalausteline edellisen rikkoutuneen tilalle, ja vaikka se oli tullut tarpeeseen, joskus—joskus—Gillian olisi halunnut jotain ihan muuta kuin muistutuksen siitä mitä hänen vanhempansa häneltä odottivat. Äiti osti usein hänelle lahjaksi merkkivaatteita, jotka harvoin olivat Gillianin omaa tyyliä, tai hiustenhoitoaineita ja –sampooita, koska tiesi äidinkin ärtyvän hänen mahdottomaan pehkoonsa ja haluavansa siihen kuria; ja isä saattoi varata heille matkan kaukomaille, mikä oli toki sinänsä mukavaa, muttei poikennut heidän muista spontaaneista matkoistaan mitenkään. Sitä paitsi Gillian ei oikeastaan ollut kovin innokas matkailija; hän olisi paljon mieluummin viettänyt nekin kaksi viikkoa Orange Woodin talleilla ratsastaen ja hevosia hoitaen, kuin Kiinassa sen kaamean kerran isänsä työmatkareissun vuoksi. Syötyään jotain lounasta eräästä pikkukojusta kadulla, Gillian oli saanut kuulla ateriansa olleen paistettua koiraa, ja oli joko järkytyksestä tai huonosta lihanlaadusta johtuen sairastunut hirveään oksennustautiin.
Boulice lähti ja jätti mentyään Gillianin huoneen oven auki, kuten aina. Gillian haukkasi varovaisesti kakkuaan ja totesi sen olevan suurenmoista — jos Boulice jostain sentään ansaitsi ylistystä, niin ruoanlaittotaidoistaan.
Vasta saatuaan kaiken syötyä ja noustuaan vuoteesta ja pukeuduttuaan, Gillian otti kirjekuoren vihdoin käteensä ja huokasi. Parempi katsoa se nyt ja sulatella sen sisältöä koulupäivän ajan ennen vanhempiensa kohtaamista, kun he haluaisivat kuitenkin kuulla siitä hänen mielipiteensä. Kuori ei ollut liimattu kiinni, vaan auki kuin ei olisi koskaan suljettuna ollutkaan, ja kanteen oli kirjoitettu vain hänen nimensä isän käsialalla. Se ei ollut siis tullut postissa. Gillian veti esiin tylsän valkoisen paperiarkin mustalla tekstillä. Hänen katseensa valui sen yli…
Tämä on virallinen osto- ja omistajuustodistus hevosesta Kings Calinka VH11-040-0170. Hevonen on siirretty yksinomaan Gillianne Zoey Lily Wavesin nimiin.
*
Niin onnellinen Gillian ei muistanut olleensa. Kuin vuori olisi siirtynyt hänen sydämestään, hän purskahti itkuun silkasta ilosta ja helpotuksesta. Hän olisi syöksynyt halaamaan isäänsä, jos Ralph vain olisi ollut kotona, ja halasikin sitten sen sijaan Boulicea tehdessään lähtöä kouluun. Isälleen hän lähetti koululinkusta tekstiviestin: KIITOS! Koko koulupäivän Gillian seilasi läpi kuin suuren huojennuksen ja ilon ja onnen purressa, voimatta uskoa todeksi sitä, että siitä päivästä lähtien Linka olisi kokonaan hänen. Täysin hänen. Ei enää hänen vanhempiensa nimissä, ei heidän virallisessa päätäntävallassaan. Ei enää vieraita tulossa ratsastamaan hänen ikiomaa hevostaan. Ei enää murhetta siitä, että Linka lähtisi jonkun toisen trailerissa jonkun toisen tallille. Ralph Wavesin syntymäpäivälahja tyttärelleen oli siihenastisista yhdeksästätoista lahjasta kaikkein paras.
Muutkin muistivat häntä. Roi, Gillianin luokkatoveri, joka oli myös hevostyttö ja erittäin taitava erityisesti digipiirtäjänä, antoi hänelle lahjaksi omatekemänsä hevosjulisteen. Charlotte ei kuulemma malttanut odottaa, että Gillian tulisi viikonloppuna talleille, joten oli tuonut oman lahjansa jo kouluun. Hän riemastui aivan valtavasti, kun Gillian kertoi Linkasta, ja molemmat olivat myöhästyä seuraavilta tunneiltaan jäätyään onnesta soikeina pajattamaan Gillianin isän yhtäkkisestä hyvyydestä tai ”järkiintymisestä”, kuten Lotte sanoi. Joshin ja muiden lahjoja Gillian joutui odottamaan siihen asti, että ehtisi Orange Woodiin, mutta viimeisen oppitunnin jälkeen hänet yllätti vielä eräs: Ty, joka ei ollut puhunut hänelle kuukausiin, pysäytti hänet koulun pihassa ennen kuin Gillian olisi ehtinyt bussille asti.
”Kuulin, että sulla on tänään synttärit”, Ty aloitti huolettoman oloisesti, ”öö… tossa.” Hän nakkasi pienen paketin Gillianille, joka otti sen hämmentyneenä vastaan.
”Voi… kiitos, Ty, mutta ei sinun olisi tarvinnut…”
Ty oli naamasta jonkin verran punainen, kun Gillian kääri nauhan pois ja huomasi pitelevänsä pientä rasiaa, jonka kannen hän sitten aukaisi. Sisältä paljastui hurjan kaunis turkoosi sydämenmuotoinen kivi paksussa hopeaisessa kaulaketjussa. Gillian hengähti ja otti sen sormiinsa, ihaillen sitä kirkasta täyspilvistä valkoista taivasta vasten.
”Ei se ollut mikään kallis…”, Ty mutisi ja yritti näyttää siltä, kuin ei olisi moksiskaan. ”Se oli alennuksessa. Sulla on aina paljon turkoosia, oon huomannu.”
Gillian hymyili ilahtuneena. ”Kiitos, Ty. Se on todella kaunis”, hän sanoi rehellisesti. Ty kohautti olkiaan. Gillian oli niin iloinen, ettei Ty enää ollut hänelle vihainen, ja oli jo valmiiksi niin hyvällä mielellä, että astui lähemmäs ojentaen käsiään ja tarjosi halausta. Ty kavahti kuin kauhuissaan, mutta antoi halata. ”Olen iloinen, ettet ole minulle enää vihainen.”
”Sulle vihainen?” Ty sanoi epämääräisesti katsellen kaikkialle toisaalle paitsi suoraan Gillianiin. ”En mä sulle ole ollut vihainen…”
”Ai”, Gillian sanoi. ”Luulin… et ole jutellut kanssani tai mitään aikoihin.”
Ty potkaisi pikkukiveä kenkänsä kärjellä.
”Sä halusit enemmän tilaa.”
Gillian hämmentyi ja sitten punastui nolona. Niin hän tosiaan oli kirjeessään pyytänyt, mutta ei hän ollut tarkoittanut, etteikö Ty voisi ollenkaan hänen kanssaan olla. Hänen täytyi kuitenkin jo joutua, ettei jäisi bussista.
Linja-autossa hän vielä katseli kaulakorua ja huomasi sitä tarkemmin katsoessaan, että läpikuultavan kiven sisässä näytti olevan kuin pieniä kuplia. Se oli kuin vesikivi, veden sydän. Miten Ty olikin osannut ostaa hänelle niin osuvan lahjan?
Äiti ja isä olivat jo kotona siinä vaiheessa, kun Gillian palasi laukku ja ystäviltään saamansa lahjat mukanaan. Boulice tuli eteishalliin tukkaputkella.
”Pian, pian, Gillian-neiti!” hän sanoi ja otti tältä jo toppatakkia vastaan ennen kuin Gillian oli saanut laskettua edes laukkua olaltaan. ”Aikataulu on aikaistunut, vieraat ovat täällä mitä pikimmin, teidän täytyy vielä peseytyä ja pukeutua!”
”Vieraat?” Gillian sanoi hermostuneena riisuessaan saappaitaan. Hänellä ei ollut ollut synttärikestejä kotona sitten alakouluaikojen, jotka lopulta tyssäsivät siihen, että joku lapsista aina rikkoi jotain tai sotki valkoisen sohvan tai räpläsi laitteita ilman lupaa. Kerran yksi poika oli kakannut uima-altaaseen ja Zoey oli saanut tarpeekseen, eikä Gillianille enää sen jälkeen pidetty vieraskutsuja.
Mutta Boulice ei ehtinyt selitellä, vaan hätyytti hänet eteenpäin pikasuihkuun. Gillian oli vasta pukeutunut ähkien ja pinnistellen jälleen kerran liian tiukkaan uuteen mekkoonsa, kun koko talossa raikui kumiseva ovikello. Hän katsoi itseään peilistä ja yritti kasata kiharoitaan mitenkuten siistille nutturalle, kun äiti täysin odottamatta ilmestyi huoneeseen. Hän naksautti kerran arvostelevasti kieltään ja lipui sitten lähemmäs tarttuen tyttärensä hiuksiin ja alkaen laittaa niitä itse. Gillian antoi käsiensä valahtaa sivuille ja katsoi arasti äitinsä kasvoja peilin heijastuksen kautta, miettien, miten tämä suhtautui Linkan asiaan.
Zoeyn tiukka ilme lämpeni hetkisen päästä, kun hän oli saanut omasta mielestään Gillianin hiukset laitettua paremmin. Sitten hän laski molemmat pitkäpunakyntiset kätensä tämän olkapäille ja katsoi häntä peilistä. Gillian siirsi vikkelästi omat silmänsä muualle. Ehkä äiti oli ajatellut sanovansa jotain, pitävänsä ehkä pienen puheen tai läksytyksen, muistutuksen siitä, miten vieraiden kanssa käyttäydyttiin… mutta hän ei sanonut mitään. Hetken Gilliania katseltuaan, Zoey puhalsi ilmat terävästi sieraimistaan. Oliko ohikiitävän hetken hänen ilmeensä tavallista… hellempi? Gillian ei ollut varma, hän ei nähnyt tarkasti. Zoey Waves poistui ovelle.
”Tulehan”, äiti sanoi tärkeänä, eikä Gillianin auttanut mikään muu, kuin alistuneesti seurata häntä.
Ateljeessa Ralph Waves keskusteli iäkkään pariskunnan kanssa, jonka veroista Gillian ei ollut koskaan nähnyt saati tavannut. Hän tunsi heti hermostuvansa tavattomasti, kun heidän saavuttuaan seurueeseen ja Zoeyn työnnettyä hänet näkyville painaen terävät kyntensä Gillianin hartiaa vasten, erittäin hienostuneen oloinen rouva kääntyi hitaasti kohti häntä.
Gillian ei olisi voinut uskoa kenenkään toisen pelottavan itseään yhtä paljon kuin hänen oma äitinsä joskus pelotti häntä, mutta tässä naisessa oli jotakin selittämätöntä; samankaltaista näkymätöntä, mystistä voimaa, joka pyyhki kaiken tieltään. Naisen hopeaiset ja aaltoilevat hiukset olivat auki, pitkät ja upeat, valuen valtoimenaan yli hänen turkisreunuksisen samettileninkiin piilotetun uhkean povensa. Hän oli selvästi terveyden perikuva ja erittäin hauskannäköinen, eikä ikä tuntunut tuoneen hänelle mitään muuta kuin karismaa… ja kuitenkin hänen nappisilmiensä älykäs katse tuntui Gillianista häkellyttävältä. Rouva tarkasteli Gilliania ja ojensi sitten arvokkaasti kättään, jonka pitkäkyntiset lakatut sormet oli rengastettu lukuisilla suurikivisillä ja koukeroisilla sormuksilla.
Gillian ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli jäätynyt aloilleen.
Äidin ote hänen olkapäästään koveni, ja sen aiheuttama kipu sai hänet taas jotenkuten käyntiin: hän tarttui naista pelokkaasti kädestä.
”Erityisen miellyttävä tavata, Gillianne”, sanoi herrasmies rouvan viereltä kätellessään Gilliania seuraavana. Hän puhui ranskaa sujuvasti. Hän ei näyttänyt aivan yhtä iäkkäältä kuin rouvansa, ja oli pitkä ja raamikas tyylikkäässä, yksinkertaisessa graniittiharmaassa puvussa. Gillian vain nyökkäsi ujona ja mykkänä.
Kauempana ateljeen toisella puolella olivat omia aikojaan Gillianin maalauksia tarkastellut mies. Hän kääntyi miellyttävästi hymyillen ja lähestyi tarttuen Gilliania molemmin käsin, onnitellen häntä juhlapäivän johdosta. Vieraat puhuivat kaikki ranskaa. Tämä mies ei ollut laisinkaan yhtä arvokkaan oloinen kuin vanhempi pariskunta, vaan hänestä huokui omalaatuista huolettomuutta ja boheemisuutta. Hän ei myöskään ollut kovin muodollinen, vaan siinä missä muut olivat vaiteliaina vain tarkastelleet Gilliania jostain syystä merkittävän kiinnostuneina, hän alkoi heti rupatella niitä näitä ateljeen tauluista.
”Hienoa jälkeä, hienoa jälkeä… Kyllä minä ymmärrän, mitä Zoey tarkoitti. Tuossa maisemataulussa tuolla varsinkin, tuo tuolla, siinä olet erityisen hyvin onnistunut perspektiivissä ja valon ja varjon leikittelyssä. Upea tuo toispuoleinen heijastus lammessa, nerokas oikein! Kyllä sinulla on lahjoja, on on.”
Gillian sai suustaan pihahduksen, jonka oli tarkoitus olla kiitos, mutta josta ei kyllä ottanut selvää, ja tiesi olevansa kiehuvan kirkuvanpunainen. Mies oli Raicyä nuoremman oloinen, mutta eleiltään ja olemukseltaan kuin virkeä parikymppinen. Hänellä oli ruskeanmustat harteille valuvat komeat hiukset ja syväntummat silmät ja kaksi selkeää hymykuoppaa, jotka vangitsivat katseen miehen nauraessa hyväntahtoisesti. Gillian oli hengästynyt.
Hän ei edelleenkään tiennyt keitä he kaikki olivat, mutta he selvästikin tiesivät hänestä yhtä sun toista. Onneksi isä astui lähemmäs ja laski oman, paljon pehmeämmän ja lämpimämmän kämmenensä Gillianin toiselle hartialle.
”Gillian, tässä ovat von Zughtit. He ovat tulleet Sveitsistä saakka osoittaakseen tukensa ja onnittelunsa sinulle sen kunniaksi, että täytät tänään yhdeksäntoista. Tässä ovat herra ja rouva von Zught…”, Ralph viittasi vanhaan pariskuntaan, joista nainen yhä katseli Gilliania tarkkaavaisesti, ”ja tässä heidän poikansa Wolfgang”, jutustellut mies teki hovikumarruksen. ”Vierailimme heidän luonaan viime syksynä silloin, kun sinä olit siellä Ranskassa, ja sinäkin tulit tietysti puheeksi. Wolfgang kiinnostui tapaamaan sinua ja keskustelemaan kanssasi taiteesta—hänhän on itse tavattoman arvovaltainen taidemaalari Keski-Euroopassa.”
Mies heilautti vähän kättään kuin mitätöidäkseen tiedon, mutta kääntyi sitten taas jo asiantuntevasti ateljeen tauluihin päihin. Ralph nyökkäsi rohkaisevasti Gillianille, joten hän liittyi kehotuksesta kauhusta kankeana miehen seuraan (arvovaltainen taidemaalari!), kun muut sillä välin lähestyivät pöytää, jolle Boulice oli kattanut mokkapaloja ja kirsikoita ja tarjoili parhaillaan kahvia.
”Le Grande Arthéen?” Wolfgang sanoi, kun he kävelivät seinän vierustaa kahden. Hänen äänensä oli miellyttävä, pehmeä, ja hänen rento olemuksensa rauhoitti Gilliania, joka tunsi saavansa ääntään taas takaisin. Hän nyökkäsi arasti. ”Se on varmasti hyvä valinta, tiedän Le Grande Arthéen maineen. Samanniminen taideinstituutti on myös Ranskassa, olen opettanutkin siellä.”
Gillian ymmärsi kyllä, että von Zughtit olivat tulleet vierailulle vain tästä syystä: puhuakseen Gillianin ympäri ja suostutellakseen hänet taidekouluun. Sen tajuaminen ei vihastuttanut häntä tai tuntunut petkutukselta. Hän oli yhä niin kiitollinen Linkasta, ettei ajatus taideopinnoista oikeastaan aivan niin mahdottomalta juuri nyt vaikuttanut – etenkään, kun Wolfgang von Zught osoittautui mainioksi, hauskaksi ja selvästi hyvin älykkääksi, ja antoi niin rohkaisevaa palautetta Gillianin töistä, että Gillian tunsi yhtäkkiä syttyvänsä inspiraatioon ja tarvitsevansa pensselin käteen.
Juhlapäivällinen oli todellinen viiden tähden kattaus. Boulice oli pistänyt parastaan huiman koreasta syntymäpäiväkakusta pääruokaan ja neljän eri variaation salaatteihin, alkukeittopalaan ja leipomuksiin, mutta enemmän kuin ruokaan, Gillian keskittyi keskustelemaan Wolfgangin kanssa ja nauramaan vapautuneesti miehen nokkelalle huumorille ja nerokkaille sananparsille. Itse asiassa, Gillian ei ollut edes varma mitä suuhunsa laittoi, sillä niin syventynyt hän oli vieressään istuvaan taiteilijaan. Hän ei edes huomannut, että äiti loi häneen paheksuvia, hillitseviä katseita, kun Gillian nauraa heläytti useammankin kerran, ja hänen kielensä kävi vikkelämmin kuin ikinä ennen. Hetkiseksi hän unohti tyystin missä oli, ja kun Zoey lopulta korahteli arvokkaasti siihen malliin, että häneen oli pakko kiinnittää huomionsa, Gillianista tuntui ikävästi kuin hän olisi palannut huimalta matkalta aivan yhtäkkiseltään takaisin ruokapöydän ääreen. Hänen kasvojaan kuumotti kauttaaltaan ja häntä hymyilytti kamalasti, vaikka äidin tuiman tärkeilevä ilme sai sen pian hieman hyytymään.
”No niin, Gillianne”, äiti sanoi viileästi siemaillen konjakilla terästettyä mokkaa pikkurilli hienostuneesti pystyssä, ”olet ollut epäkohtelias. Keskittymisesi on ollut hyvin yksipuolista tämän ruokailun ajan.” Gillian punastui. ”Et ole keskustellut rouva ja herra von Zughtin kanssa laisinkaan.”
Gillian laski nolona katseensa.
”Anteeksi, meillä oli niin makeat jutut. Hurmaava nuori nainen, kerta kaikkiaan”, Wolfgang sanoi vilpittömästi, ja Gillian tunsi punastuvansa yhä syvemmin ja valuvansa hieman tuolillaan. Hän huomasi ylevän rouvan katselevan häntä taas, samalla lailla tarkkaillen kuin aiemmin, ja se vaivasi häntä. Hän olisi halunnut jatkaa luisuntaa alas lattialle pöydän alle saakka, piiloon kaikilta noilta häntä tarkastelevilta katseilta. Hänen oli ollut yllättävän helppoa jutella Wolfgangin kanssa; itse asiassa hän ei ollut koskaan ennen kokenut sellaista täysin mennessään vievää virtausta jonkun kanssa keskustellessaan; mutta nyt, kun hänen olisi pitänyt puhua tämän pelottavan pariskunnan kanssa, hän meni jälleen lukkoon.
”Kerrohan hieman itsestäsi”, herra von Zught sanoi rouvan irrottamatta tummien silmiensä tuijotusta Gillianista.
Gillian ei kyennyt sanomaan mitään. Aivan kuin hänen kielensä olisi kadonnut. Hän istui siinä pitkään täysin vaiti katsoen käsiään.
”Gillianne!” Zoey Waves tiuskaisi hiljaa pöyristyneeseen, moittivaan sävyyn. Gillian vilkaisi Wolfgangiin, joka maisteli leivonnaistaan rauhallisena iskien vähän silmää, ja hänen tyynen seesteinen läsnäolonsa valoi Gillianiin urheutta.
”Minä…”, hän aloitti, ”minä…”, hän laski katseen lautaseensa, ”minä ratsastan”, hän sitten sanoi ensimmäisen mieleensä tulleen asian. Hän ajatteli taas Linkaa ja sen ajatuksen helpotus lievitti hänen ahdistunutta oloaan. ”Minulla on oma hevonen.” Sen sanottuaan, hän kohotti päätään ja katsoi Ralphiin, joka hymyili aivan pikkuriikkisen lasinsa takaa.
”Sysimusta, kiharahäntäinen?”
”N-niin”, Gillian sanoi hämmästyneenä, kun herra von Zught oli osunut kuvauksellaan juuri oikeaan. ”Sen nimi on Linka.”
”Näimme taulun, joka esitti sinua ja mustaa hevosta”, herra von Zught sanoi. ”Sangen vaikuttava.”
”Siitä näki selvästi, että olit käyttänyt siihen paljon tunnetta ja aikaa”, Wolfgang nyökkäsi ja hymyili Gillianille sydämellisesti. Gillian tunsi kasvonlihastensa hymyilevän takaisin.
”Missä sinä käyt ratsastamassa?” rouva von Zught sitten kysyi yllättäen. Rouva puhui ensimmäistä kertaa niin, että Gillian kuuli: tämä oli ollut suurimmaksi osaksi ylvään hiljainen ja, vaikka oli kai osallistunut pöytäkeskusteluihin, Gillian oli ollut niin Wolfgangin lumoissa, ettei ollut kiinnittänyt mihinkään muuhun mitään huomiota. Rouva von Zughtin ääni oli täyteläinen ja matala, vähän rahiseva. Siinä oli kummalla tavalla tuttu sointi.
Gillian mietti pienen hetken. Pitäisikö hänen sanoa ’perhetuttavien’ luona? Vai ’sukulaisten’? Centerit olivat sukulaisia, mutta äiti ei todennäköisesti haluaisi sen tulevan ilmi, ja taas toisaalta pelkkä ’tutuilla’ kuulosti aivan liian tunteettomalta…
”Tuolla noin… yhdellä hevostilalla…”
”Voisitko näyttää hevosesi meille?”
Mitä? Gillian ällistyi niin, että osasi vain tuijottaa. Rouva von Zught katseli häntä älykkäillä silmillään, pitkät sormet kevyesti puristaen pitkävartista juomalasia. Gillian vilkaisi vaistomaisesti äitiinsä: Zoey oli varmasti järkyttynyt ja sanoisi heti, ettei se missään nimessä tulisi kysymykseenkään tai olisi edes mahdollista; että tilalliset olivat vain etäisiä tuttuja ja siellä haisi ja vaatteet likaantuisivat ja…
Zoey Waves laski haarukan ja veitsen huolellisesti aseteilleen, ja vaikka hänen ilmeensä oli jäykkä, hän sanoi koruttomasti: ”Sinulle esitettiin kysymys, Gillianne, ole hyvä ja vastaa siihen.”
”Mutta…”
”Minusta se on loistava ajatus”, Wolfgang sanoi intoutuneena, ”on upeaa päästä näkemään juuri ne paikat, jotka ovat innostaneet taiteilijoita parhaimpiin töihinsä. Niistä voi usein ammentaa itselleenkin uutta inspiraatiota.”
Gillian oli täysin mykistynyt. Hän istui aloillaan suu auki kuin kala. Vihjasiko äiti, että hänen pitäisi suostua, vaikka eihän tämä tietenkään missään nimessä sellaista haluaisi? Että Gillianko veisi tämän pelottavan, ulkomaalaisen ja hurjan hienostuneen pariskunnan käymään talleilla?
”Kyllä se varmasti sopii”, Ralph Waves vastasi Gillianin puolesta. ”Von Zughtit viipyvät täällä viikonlopun yli. Gillian on todennäköisesti joka tapauksessa huomenna menossa Centereille juhlistamaan syntymäpäiväänsä, etkö olekin?”
”O-olen”, Gillian henkäisi. Kun kukaan muu ei sitä huomannut, isä vinkkasi hänelle aivan pienesti silmää.
Päivällisen jälkeen Wolfgang pyysi Gilliania iltakävelylle Crittlinin rannalle ihmettelemään vuoristoseudulla asuvien silmissä kummallisen hassunkurisia venetaloja, mikä sopi Gillianille paremmin kuin hyvin, ja hän lähti oikein mielellään mahdottoman mukavan miehen matkaan jatkamaan syväluotaavaa keskustelua paitsi taiteesta ja taidehistoriasta, myös filosofiasta ja ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta: siitä henkisestä elämän puolesta, johon oikein kukaan ei koskaan halunnut kunnolla syventyä hänen kanssaan. Kun he puolitoistatuntia myöhemmin tulivat takaisin viileästä säästä virkistyneinä, Boulice odotti valmiina eteisessä Gillianin puhelin kädessään.
”Gillian-neiti”, taloudenhoitajatar sanoi, ”tämä on soinut alinomaa siitä lähtien, kun lähditte ulos. Olkaa hyvä ja ottakaa puhelut vastaan, tai hermostutatte äitinne.”
Gillian antoi takkinsa Boulicelle vaihtokauppana kännykästä.
”Innokkaiden ystävien ja ihailijoiden synttäritoivotuksia?” Wolfgang kysyi hyväntuulisesti ja laittoi ihan itse omat vaatteensa pois välittämättä Boulicen tyrkyllä olevista käsivarsista.
”Niin kai sitten…” Gillian hymyili vienosti. Hän katsoi soittajien nimiä. Monta puhelua Alexiinalta. Erikoista… Vastaajaan oli tullut myös yksi viesti. Gillian tunsi epäluulon ja huolen tulon jo, kun nosti kännykän korvalleen, painoi numeroa yksi ja kuunteli automaattivastaajan teknisen äänen jälkeen, kuinka kuului hento piippaus, ja sitten niin äärimmäisen totinen Alexiinan ääni, että se säikäytti Gillianin pahanpäiväisesti. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän sai huonoja uutisia Alexiinalta puhelinviestissä.
”Gillian”, Alexiinan vakava ääni sanoi. Ei onnentoivotuksia. ”Yritin soittaa. Jotain ikävää tapahtui… sinun olisi hyvä tulla tallille niin pian kuin suinkin. Asia koskee Linkaa…”
*
Siitä päivästä ei myöhemmin jäisi Gillianille mieleen juuri mitään. Yksityiskohtaiset keskustelut Wolfgangin kanssa pyyhkiytyivät pois, niin kuin hävisivät mielestä myös täytekakun maku ja sen korea ulkomuoto… Kaikki tapahtui epätodellisessa usvassa, kuin kangastuksessa, joka jälkeenpäin tuntui pelkältä harhalta. Eihän Linka mitenkään ollut voinut noin vain kuolla. Hänen hevosensa. Hänen ainokainen hevosensa, jonka oli juuri sinä päivänä saanut virallisesti ikiomakseen, muka olisi juuri sinä samaisena päivänä, Gillianin syntymäpäivänä, päättänyt noin vain potkaista tyhjää. Hän ei uskonut sitä Alexiinan todetessa tapahtuneen vastaajaviestissä. Hän ei uskonut sitä soittaessaan tälle heti perään ja Alexiinan vahvistaessa asian vielä suoraan puhelimitse. Eikä hän uskonut sitä, kun Boulice vielä sinä iltana vastoin äidin pahennusta, ajoi hänet sekä Wolfgangin ja rouva ja herra von Zughtin Orange Woodiin, missä tarha, jossa Linka normaalisti maleksi, oli yhtä mustaa hevosta tyhjempi.
Ja hän kiisti sen vielä silloinkin, kun Kitty tuli jostain ja halasi häntä lujasti.
”Missä Linka on?” Gillian kysyi ontosti. Tyhjyys kaikui hänen sisuksissaan. Kitty niiskaisi ja osoitti olkansa yli. Kentälle. Mutta Gillian ei mennytkään sinne. Hän ei halunnut nähdä, mitä muurin takana olisi. Makaisiko hänen rakas, rakas hevosensa elottomana ruhona jäisessä hiekassa?
Kitty pudisteli epätoivoisena päätään ja huomasi sitten von Zughtit. ”Gills… keitä… keitä noi on?”
Gillian ei voinut vastata. Hän räpytteli hurjasti silmiään ja monikulmainen pala kipristeli hänen kurkussaan. Oliko tänään todellakin hänen syntymäpäivänsä? Ei siltä tuntunut… Päivän tapahtumat olisivat yhtä hyvin voineet olla viime viikolta, edelliskuulta. Tai toisen elämästä. Kitty taputti häntä myötätuntoisesti hartialle. Gillian seisoi siinä missä seisoi, ja antoi kyyneltensä valua äänettöminä molemmille poskille. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 21, 2017 13:37:52 GMT
Paluu kuolleista 11.3.2016 Alexiina oli juuri kaatamassa termoskannusta eläinlääkärille kahvia, kun tallitoimiston ovi paukahti varoittamatta ja huomiotaherättävän kovaäänisesti auki. Säikähdyksissään hän kaatoi kupista ohi.
Yvonne ähkäisi, kun kuuma juoma sotki hänen valkoiset housunsa.
”Voi elämän kevät, anteeksi Yvonne!”
”Alexiina!” Kitty rääkäisi jonkinsortin nautinnollisen kiihkon vallassa, mikä ei sopinut mitenkään järkeen, sillä vielä noin tunti sitten Alexiinan viimeksi nähtyä hänet, Kitty oli kyynelehtinyt tunnetuskissaan. Ohimenevän hullun hetken Alexiinan mielessä kävi, että Linka olisi herännyt takaisin henkiin ja lähtenyt laukkaamaan ympäri kenttää – siltä Kittyn ilme juuri nyt näytti.
”Onko Gillian jo tullut?”
”Äkkiä! Sua tarvitaan! Mayday! Mayday!”
Alexiinalla oli hankaluuksia saada termaria lasketuksi pöydälle ja yrittää kurottaa nenäliinapaketin puoleen ojentaakseen sen Yvonnelle, kun samaan aikaan Kitty tarttui häntä kyynärvarresta ja alkoi riuhtoa tarmokkaasti. Hän ei suonut sympatian häivettäkään aiheuttamalleen sotkulle, kun tummanruskea lammikko lojui kirjoituspöydällä ja osin Yvonnen vaatteilla. ”Pian nyt, ne on jo menossa talolle!”
”Ketkä ’ne’?”
”Vieraita, tärkeitä vieraita!”
”Vieraita? En odota ketään vieraita... Gillianin pitäisi tulla tänne aivan pian. Olen neuvottelemassa Linkan asioista, tämä on tärkeää.”
”Ne tuli Gillianin kanssa! Sun on pakko tulla, et ikinä usko muuten!” Kitty kiskoi häntä mukaansa silmät lautasen kokoisina. ”Tää on supertärkeää!”
”Hyvä on, hyvä on!” Alexiina suoristi paitaansa ja katsahti Yvonnea, joka taputteli närkästyneenä pienellä nenäliina-arkinpalasella jakkutakkiaan. Tämä katsahti heihin silmät epäluuloisesti kiiluen ja murahti.
”Vai vieraita? Tämä taitaa olla minulle vihjeeksi poistua.”
”Anteeksi, Yvonne, ilmeisesti tämä asia ei voi odottaa – mitä se sitten lieneekin.” Alexiina pyöritti silmiään. ”Palataan asiaan. Jos soitan sinulle…?”
Eläinlääkäri tuhahti ja heilautti laiskasti kättään.
Kitty suoranaisesti repi Alexiinan mukaansa ja hölkkäsi tallipihan poikki kohti taloa. Alexiina seurasi pikakävelyvauhtia heti perässä, ihmetellen itsekseen mistä kummasta mahtoi olla kyse.
Kitty loikkasi kerralla kaikkien kuistin portaiden yli ja leväytti ulko-oven yhtä teatraalisesti auki kuin oli tehnyt toimistossakin. Alexiina erotti heti vieraan äänen: karheaa, hyvin kypsynyttä ranskaa ja englantia.
Eteisessä seisoi erittäin elegantisti ja hienostuneesti pukeutunut iäkäs pariskunta, joka näytti niin väärään paikkaan joutuneelta kuin suinkin oli mahdollista, vieressään sotkuinen kasa mutaisia tallikenkiä, naulakollinen heinää tippuvia ja lannalta tuoksuvia takkeja sekä karvainen koiranpeti. Hotdogin terraarion edessä seisoi kädet puuskassa ja suu epäkohteliaasti auki mustapunasilmäinen Charlotte, vierellään yhtä lailla kädet puuskassa ja ärtyisän näköinen Raicy. Alexiinan teki mieli punastua myötähäpeästä, sillä vastaanotto ei totisesti vaikuttanut järin ystävälliseltä.
Äkkiä hän tuli tietoiseksi omasta ulkonäöstään, siitä, ettei ollut kammannut hiuksiaan ja ripsivärikin oli taatusti poskilla. Linkan menehtymisestä ei ollut kuin muutama tunti. Päivä oli ollut varsinainen vuoristoratakyyti, ja nyt tämä. Hän ei rehellisyyden nimissä tuntenut itsekään oloaan vieraanvaraiseksi.
”Bonsoir, madame!” herrasmies sanoi käännähdettyään Alexiinan puoleen ja kumarsi syvään. Hän astahti eteenpäin ja painoi huulensa ylenpalttisen kohteliaasti Alexiinan kämmensyrjää vasten.
Kitty livahti seinustaa pitkin etsien itselleen paremman näköalapaikan ja pidätteli kyseenalaista riemua paistamasta kasvoiltaan.
Arvokkuutta uhkuva rouvashenkilö oli katsellut eteisessä tarkasti ympärilleen ja kääntyi vasta nyt ympäri. Hänen katseensa kohdatessaan Alexiina henkäisi hiljaa: jokin epämääräinen, alitajuinen kello alkoi helistä hänen sisuksissaan, mutta hän ei kyennyt tulkitsemaan sen tarkoitusta. Ainut asia, jonka hän millään muotoa kykeni yhdistämään näihin hämmästyttäviin yllätysvieraisiin ja tähän tilanteeseen, oli Duvellien tapaaminen Ranskassa. Saattoiko tämä liittyä jotenkin L’amour aux Chevauxiin?
”He tulivat Gillianin mukana katsomaan Linkaa”, sanoi Raicy jäyhästi. ”Sinä varmaan otatkin tämän tästä… täytyy mennä hoitamaan ruho.”
Alexiinan teki mieli pyytää häntä jäämään, tueksi, selittämään mistä oikein oli kyse, mutta Raicy työnsi stetsonin syvälle päähänsä ja vinkkasi Kittynkin mukaansa. Pettynyt ja vastahakoinen Kitty poistui näyttämöltä näyttäen pitkää naamaa, ja Alexiina jätettiin yksin hämmentyneeseen tilanteeseen vain epäsosiaalinen Charlotte seuranaan.
”Je vous envoie mes condoléances les plus sincères en ce moment de deuil”, herrasmies pahoitteli päätään surullisesti pudistellen, Alexiinan käsi kämmentensä välissä. ”Gilliannen syntymäpäivänä!”
”En haluaisi kuulostaa epäkohteliaalta, mutta–”
”Näimme Gilliannen maalaaman taulunkin hevosesta! Excellent! Wolfgang on varma, että hän varmasti pärjää Le Grande Arthéessa.”
Alexiina aukaisi taas suunsa, mutta herrasmies keskeytti jälleen: ”Wolfgang on parhaillaan hänen tukenaan. Malheureuse! Mikä murhenäytelmä!” Ja sitten hän antautui ranskankieliselle jaarittelulle ilmeisesti tyystin huomaamatta Alexiinan yrityksiä saada sanansijaa.
Vanha rouvashenkilö seisoi hiljaa puuttumatta, tutkiskellen edelleen katseellaan ympäristöä.
Ovi aukeni jälleen ja Alexiina käännähti toiveikkaana katsomaan. Kurjan näköinen Gillian astui sisään perässään tuiki tuntematon mies, joka piti lohduttavasti kättään tytön ympärillä.
Alexiinaa ahdistellut mies huudahti jotain ranskaksi ja: ”Siinä missä mainitaan!”
Sisään tullut mies hoksasi tilanteen ilmeisesti heti, sillä karismaattinen vino hymy huulillaan hän sanoi lempeästi moittien: ”Papa, ethän vain taas ole yltiökohtelias?”
Vanhempi herrasmies naurahti suukottaen vielä kerran Alexiinan kättä ja päästäen siitä viimein irti, pudistellen hyväntahtoisesti päätään.
”Wolfgang von Zught”, Gilliania tukeva mies esittäytyi ja antoi vuorostaan kevyen huulten hipaisun Alexiinan kädelle. Alexiina pidätti hetken hengitystään ja miehen syväntummien silmien kohdatessa omansa, tiesi punastuvansa. Mies oli tyrmäävän komea. Lainehtivat puolipitkät hiukset valuivat harteille rennon tyylikkäästi, kasvot olivat miehekkään raamikkaat. Alexiina kiitti sittenkin hiljaa mielessään, että Raicy oli lähtenyt ulos.
Jonkin aikaa hän oli aivan pois raiteiltaan tämän eteiseensä ilmestyneen komistuksen edessä. Hän tuijotti, kuinka äärettömän kohteliaasti ja lempeästi mies auttoi takin Gillianin yltä, joka taasen tuntui olevan niin tolaltaan, ettei saanut edes kenkiä jaloistaan. Kun Alexiina näki tämän, hän palautui paukahtaen takaisin maan pinnalle. Mitä hän oikein haahuili?
”Kieltämättä nyt ei ole hyvä heti ventovieraiden yllättävälle vierailulle”, hän kakaisi suoraan ja kääntyi tuosta sydäntä koskettavasta näystä.
”Ventovieraiden?” vanhempi herrasmies sanoi vilpittömän hämmästyneenä. ”Non! On est de la même famille!”
”Ilmeisesti isä ei esitellytkään meitä kuten asiaan kuuluu”, nuorempi mies sanoi miellyttävällä äänellä. ”Minä olen Gillianin eno.”
”Ja minä hänen isoäitinsä”, puhui silloin ensimmäisen kerran tuo uhkea, häkellyttävä iäkäs rouva. Alexiina kääntyi ällistyneenä häneen päin. Charlotten kiivaan hengityksen saattoi kuulla.
Seurasi änkyttävä tyrmistys.
”Tämä ilmeisesti oli isompi yllätys”, Gillianin vieressä seisova mies lopulta sanoi huolestuneena. Alexiina meni harvoin sillä tavalla sanattomaksi.
*
Viitisentoista minuuttia myöhemmin hän oli saanut itsensä jotenkuten koottua. Alexiina, Charlotte, Gillian ja vieraat istuivat olohuoneessa. Tunnelma oli kiusaantunut alun järkytyksen hieman tasoituttua. Vieraat kokivat kaiketi tungettelevansa, sillä eivät olleet aiemmin ymmärtäneet aiheuttamaansa hämminkiä, ja Alexiina oli päästään pyörällä. Hän oli turhaan yrittänyt huijata Charlottea tekemään jotain jossain muualla, sillä tämän sanaton, hyökkäävä ja syyllistävän synkkä olemus häiritsi, mutta tämä ei ollut lotkauttanut vihjauksille korvaansakaan, vaan istui nyt kuin tatti tuolissa ja tuijotti von Zughteja silmä kovana. Alexiinaa huimasi eikä oikein luottanut kätensä vakauteen kaataessaan sumppia täriseviin kuppeihin. Hän oli jo kerran sinä päivänä tehnyt siinä suhteessa hutin. Gillian ei enää itkenyt, mutta niiskutti välillä hiljaa ja katseli apaattisena lattiaa. Wolfgang, tuo hengästyttävän komea ja ikäisekseen nuorekas mies, istui sohvalla käsivartensa edelleen tyttöparan ympärillä.
”Pyydän jälleen anteeksi, sillä tämä on nyt hieman vaivaannuttavaa. Meillä ei ollut tietoa, ettette tietäisi. Ihmettelen, ettei tätini ole kertonut meistä.”
”Te siis todella olette… Lily?” Alexiina osoitti sanansa hiljaiselle rouvalle ja ojensi kalisevaa kahvikuppia tätä kohti. Kohti kummitusta. Rouva nyökkäsi. Häkeltynyt Alexiina ei kyennyt kohottamaan omaa kuppia huulilleen, joten laski sen takaisin sohvapöydälle. ”Mutta… eikö teidän pitäisi olla – öh – kuollut?” hän kysyi kiertelemättä. Rouva kohotti kulmiaan, muttei vaikuttanut hämmästyneeltä.
”Tyttäreni on ilmeisesti pysynyt päätöksessään”, Lily von Zught sanoi. ”Toisaalta, hän on aina ollut järkähtämätön. Hän on minulle siis edelleen vihainen. Emme ole olleet väleissä vuosiin.”
Alexiina unohti, että hänellä oli juotavaa. Nyt hänkin tuijotti silmä kovana Emilyn sisarta ja näki viimein selvästi, mikä oli laittanut tiu’ut päässään helisemään: totisesti, kun tätä katsoi tarkkaan, saattoi yhdennäköisyyden erottaa. Ainoa vain, että runsas ehostus ja ilmeinen tyystin erilainen persoona ja karisma aiheuttivat illuusion, joka saattoi estää tämän kaksoissisaruuden huomaamisen heti, jos sitä ei osannut etsiä. Siinä missä Emily oli vanhentunut niin kuin traditionaalisen isoäidin kuuluu, harmaahapsiseksi ja herttaisen ryppyiseksi, Lily oli pari ikävuosikymmentä nuoremmannäköinen ja olemukseltaan viileän arvokas.
”Karkasin ulkomaille, nain varakkaan miehen ja jätin menneisyyteni taakseni”, Lily jatkoi. ”Zoey ei antanut minulle anteeksi, etten tukenut tai ole testamentannut hänelle dollariakaan, kun hänen isänsä kuoli. Zoeylle olin todennäköisesti siitä lähtien kuollut itsekin.”
”Ai, te ette siis olekaan–?” Alexiina käännähti vanhaan herrasmieheen päin, joka pudisti nöyränä päätään.
”Sergei on toinen aviomieheni.” Lily von Zught laski sormuksekkaan kätensä miehensä kädelle, muttei katsonut tähän. Sen sijaan hän katsoi ympärilleen olohuoneessa. ”Sisareni kaiketi sen sijaan on yhä tässä maailmassa?”
”Emily, on”, Alexiina ryhdistäytyi. ”Hän on nuorimman poikani ja koiran kanssa kävelyllä. Lotte, juokse isän luo ja sano hänelle, että hänen täytyy lähteä hakemaan mummia.”
”Mitä suotta”, Lily totesi arvokkaasti. Alexiina ei ollut kuulevinaan sitä, saati Charlotten vastustelevaa urahdusta. Tämä oli ehdottoman tärkeää, hän ajatteli kiihkeästi. Lily! Emilyn kaksoissisar, Gillianin isoäiti – miten tällaista edes tapahtuu oikeassa elämässä, eikö tämänkaltaiset dramaattiset paljastukset kuulu vain kirjoihin ja saippuasarjoihin? Totta kai Emilyn pitäisi tulla ja tämä tilanne selvittää… Hänen katseensa osui olohuoneen hyllylle, jossa tönötti Georgen uurna. Äkkiä pieni hätäinen epäilys sai Alexiinan valtaansa: mitä Emily ajattelisi siitä, että hänen kuolleena ollut sisarensa istuisi yhtäkkiä heidän olohuoneessaan täysissä voimissaan, ilmeisen varakkaanakin kaiken lisäksi? Emily oli vasta toipunut sydänkohtauksestaan pari kuukautta taaksepäin. Olisiko tällainen järkytys viisasta tuoda taas hänen eteensä?
Äkkiä Alexiina tarttui ylös ponnistanutta Charlottea käsivarresta.
”Odota… älä menekään.” Alexiinan päässä raksutti kuumeisesti. Hän katsahti pahoitellen von Zughteihin päin. ”Ei, tuota… ehkä näin on sittenkin parempi. Tuota… Emilyllä oli kohtaus tässä hiljattain ja...” Charlotte istuutui hitaasti takaisin. ”Voi olla parempi, että… Tarkoitan, tämä oli aika iso tujaus jo meillekin...”
”Totta kai, ymmärrämme täysin”, Wolfgang sanoi heti ja näytti vilpittömästi huolestuneelta. ”Voiko tätini nyt jo kuitenkin hyvin?”
”Oikein hyvin kyllä”, Alexiina nyökkäsi. Silmäkulmastaan hän näki ikkunan kautta, että Raicy ja Kitty olivat tulossa taloa kohti. ”Tuota, pistättekö pahaksenne, jos tämä asia pysyy toistaiseksi ihan vain meidän välillämme? Emilyn vuoksi.”
Von Zughtien nyökätessä, Raicy ilmestyi kuraisissa saappaissa eteisen ja olohuoneen välisen holvikaaren alle. Kitty kurkisteli posket punaisina ja silmät kirkkaina hänen takaansa tilannetta.
”Soitin Thomasin hakemaan Linkan. Hän on tulossa kohtapuoliin.” Raicy sivuutti vieraiden läsnäolon kuin elefantin huoneessa. Tajuamatta, että siinä istuivat hänen serkkunsa ja tätinsä, joiden olemassaolosta hän ei ollut tiennytkään. Ajatus vaivasi Alexiinaa. ”Lähden hänen mukaansa sitten.”
Alexiina nyökkäsi liioitellun tehokkaasti. ”Selvä.”
”Tuletko… vähän”, Raicy vinkkasi päällään. Alexiina laski kupin alas.
”Pieni hetki”, hän sanoi von Zughteille epävarman hymyn kera ja nousi seisomaan. Charlotte vilkaisi häneen aavistuksen hätääntyneesti, ei ilmeisesti halunnut jäädä yksin vieraista vastuuseen. Gillian ei edelleenkään ollut puhunut sanaakaan. Alexiina seurasi Raicya kuistille ja sulki oven takanaan. ”No, mitä nyt?”
”No?” Raicy puolestaan sanoi. Hän kärttäsi epäluuloisesti oikealle ja vasemmalle. ”Keitä he ovat ja mitä he haluavat?”
”Nytkö siitä pitää keskustella?”
”Lähden kohta. Mitä he haluavat?”
”En minä tässä ala selittää. Aivan liian pitkä ja monimutkainen juttu.”
”Etkö voi vain lyhyesti sanoa?”
Alexiina naurahti. ”En, et kuule uskoisi vähästä.”
Raicy tuli entistä epäluuloisemman näköiseksi. Alexiina yritti rauhoitella häntä vakaalla katseella, mutta tunsi itsensä todellisuudessa levottomaksi. ”Jutellaan illalla.” Hän suukotti miestään poskelle. Tämä ei selvästikään olisi halunnut jättää asiaa siihen, mutta nyökkäsi jäykästi.
Alexiina katseli hänen paineluaan vesilammikkoisen pihan poikki, ennen kuin kääntyi takaisin sisälle. Hänen kauhukseen Kitty, tuo lörpöttelijäluonne, oli sillä välin ottanut johdon keskustelusta ja sanoi parhaillaan von Zughteille: ”En voi uskoa, että Gillsillä on linnakartanossa asuvat isovanhemmat!”
Mitä Alexiina oli juuri päässyt sanomasta, että tämä asia pidettäisiin vain pienen piirin sisällä? Tuo likka ehti joka paikkaan.
”Kitty”, Alexiina sanoi vakavalla sävyllä, ”me sovimme, että tästä ei mielellään puhuttaisi. Emilyn takia. Ymmärrätkö?”
Kittyn säteilevä hymy ei notkahtanut. Hän ei todennäköisesti ymmärtänyt. Alexiina huokasi. Hänen täytyisi puhua tästä Kittyn kanssa ensisijaisesti heti, kun ehtisi. Olisi oleellista, että tämä ymmärtäisi totuuden arkaluontoisuuden. Alexiina ei ollut salailun kannalla, joka usein aiheutti vain turhia väärinkäsityksiä, mutta nyt kyseessä oli Emilyn terveys, josta Alexiina oli ollut jo muutenkin huolissaan.
Kitty huokasi dramaattisesti. ”Voi pojat, kukapa olisi uskonut että vanhalla kunnon Emilyllä on taustaa… Miten se ei ole kotona juuri silloin, kun pitäisi!”
”Kitty”, Alexiina ärähti.
”Sori.” Leveä hymy.
”Luulen, että meidän on aika nyt lähteä”, Lily von Zught sanoi ja kohottautui seisomaan. Herra von Zught toimi samoin, näyttäen kamalan pahoittelevalta ja nololta koko tilanteesta. Wolfgang rutisti Gilliania ja nousi jaloilleen.
”Haluat varmaan jäädä tänne?”
Gillian nyökkäsi. Hän oli hurjan kalpea, Alexiina laittoi huolissaan merkille.
”Gillian, näytät huonovointiselta. Pitäisiköhän sinun mennä ihan maaten? Jos tuon sinulle yläkertaan kuumaa mehua.”
”Mä voin”, Kitty tarjoutui oitis ja otti isosiskomaisen reippaasti tytöstä kiinni. Sillä välin, kun Kitty talutti Gillianin yläkerran portaisiin, Alexiina saattoi von Zughtit eteiseen.
”Anteeksi vielä”, Wolfgang sanoi kääntyen ulko-ovelta vielä kertaalleen Alexiinaa kohti. Hänen tummat piirteensä olivat synkät, mutta silti niin kovin kauniit. ”Tätä olisi pitänyt miettiä kahdesti etukäteen.” Herra von Zught pyöritteli vieressä päätään ja mutisi häpeissään ranskaa.
”Se tapahtui, mikä oli tapahtuakseen”, Alexiina totesi.
”Emme tule vierailulle toistamiseen, lupaan sen. Kaikkea hyvää, etenkin Emilylle.” Ja niin nämä häkellyttävät vieraat lähtivät.
Alexiina palasi olohuoneeseen ja rojahti sohvalle. Charlotte seisoi verhon takana kyttäämässä von Zughtien menoa kohti hienoa autoa.
”Mitä hittoa.”
”Kielenkäyttö”, Alexiina murahti luomet suljettuina ja hieroi ohimoitaan antaumuksellisesti.
Charlotte oli hiljaa. Sitten hän tokaisi melkein vihaisen kuuloisesti: ”Minulla on sikarikas isotäti.”
Alexiina aukaisi silmänsä. Niin tosiaan. Hän kohotti päätään. Charlotte seisoi vielä ikkunassa katselemassa ulos.
”Mitä ajatuksia tämä kaikki herätti sinussa?” hän kysyi totisena. Charlotten kanssa tällaisten asioiden käsitteleminen olisi tärkeää, hän ajatteli. Heidän perhettään kohtasi shokki toisensa perään ja jos jotain aikaisemmista oli opittu, se oli niiden käsitteleminen heti eikä myöhemmin, jos koskaan.
Charlotte kääntyi, kädet puuskassa, katseli lattiaa.
Hän kohautti olkaansa.
Tyypillistä.
”Minä en ainakaan tiedä mitä ajatella”, Alexiina tunnusti. ”Miten tällaista edes voi tapahtua, se pyörii päässäni.”
Charlotte laski kädet puuskasta.
”Gillian on aika pois tolaltaan... Hänkään ei tiennyt heistä.”
”Eikö?”
”Hän pudisti Kittylle päätään, kun tämä kysyi.”
Alexiinan katse hakeutui taas Georgen tuhkauurnaan. Hän ryhdistäytyi.
”Ymmärsithän sinä, kun sanoin, ettei tästä puhuta Emilylle?” Charlotte katsoi häneen hetken ja sitten nyökkäsi ääneti. ”Se tarkoittaa, että tästä ei puhuta muillekaan.”
”Entä Billy?”
Alexiina nipisti huulet yhteen. Hänen olisi oltava tiukka tässä asiassa.
”Billyllekään ei, valitettavasti. Eikä Joshille.”
Charlotte mietti jonkin aikaa.
”Se on Billynkin isotäti”, hän mietti ääneen. Alexiina ähkäisi.
”Tiedän, mutta ei sen tietäminen olennaisesti auta Billyä mitenkään. Mitä useampi tietää, sitä vaikeampaa on pitää asia Emilyltä.”
Charlotte laittoi käsivarret taas ristiin.
”Miksi se pitää salata? Kyllä me ollaan ennenkin selvitty isoista järkytyksistä.”
”Kyse on Emilystä”, Alexiina sanoi. ”Mieti nyt itsekin. Hänellä oli juuri sydänkohtaus. Mitä luulet sen tekevän hänelle, jos hänen kuollut sisarensa palaa yhtäkkiä?”
Charlotte ei vastannut, mutta Alexiina näki tytön itsepäisestä asennosta ja ilmeestä, että tämä ei ollut täysin samaa mieltä ja jauhoi sanoja suussaan.
”Kyllä minä tiedän, että tämä on kamalan epäreilua ja tuntuu pahalta tehdä näin. Ei tämä helppoa ole. Mutta emme me myöskään halua, että Emilylle sattuu mitään, emmehän?”
Charlotte mutisi jotain, mikä kuulosti sanoilta ’sisko’ ja ’oikeus tietää’. Hän käänsi Alexiinalle selkänsä.
Alexiinakin käänsi päänsä pois.
Kyllähän hän tekisi oikein, kun varjelisi Emilyä järkytykseltä?
Eikö niin? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 126
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Dec 31, 2017 13:24:34 GMT
Myrskyn enteet 12.3.2016 Voimistuva, tasainen humina syleili Centerien taloa. Myöhäisillan hämyisä pihapiiri oli hävinnyt näkyvistä tiiviin, harmaan sadeverhon taa. Yöunille vetäytyneen talon vain yksissä ikkunoissa kajasti valo: Alexiina hiipi hiljaa makuuhuoneeseen, mutta Raicy oli edelleen valveilla vuoteessa ja lukemassa raviurheilulehteä. Oliver nukkui sikeästi peitteissään lattialla patjalla.
”Ai, olet vielä hereillä.”
”Olen ja odottanut sinua.” Raicy laski lehden pois. ”Missä ihmeessä olet kupannut?”
Alexiina oli synkkä riisuessaan kylpytakkiaan ja laittaessaan sen naulaan. Hän näytti zombilta, näin rumasti sanottuna, mustien silmänalustensa ja rasittuneesta haromisesta pörröttyneen tukkansa kanssa.
”Olin mietiskelemässä...” Hän kapusi omalle puolelleen sänkyä, käänsi kylkeä ja veti peiton korviin. ”Hyvää yötä.”
Raicy rypisti otsaansa. Hän odotti hetken ja sammutti sitten lukuvalon. Pimennetty huone tuntui äkkiseltään suorastaan täyttyvän ulkona tumisevan sateen voimistuvasta kohinasta… ”Ei nyt, Raicy.”
Raicy jätti kätensä lepäämään vaimonsa lantiolle.
”Olen kuolemanväsynyt.”
Vähän pettyneenä Raicy kääntyi takaisin selälleen.
”Älä vielä nukahda. Sinun piti kertoa niistä tämänpäiväisistä vieraista.”
Alexiina päästi tyynyynsä tukahdettua vaikerointia, mutta Raicy oli odottanut koko iltapäivän ja illan, että he olisivat kahden ja voisivat keskustella.
”No?” hän sanoi.
”Puhutaan huomenna… minä en nyt jaksa...”
”Keitä he olivat? Ja miksi he tulivat Gillianin mukana? Joitain Wavesien tuttavia tietenkin?” Hän odotti ennen kuin Alexiina vastasi hitaasti ja uupuneena: ”...Niin...”
Raicy murahti. ”Arvasin. Mutta mitä himputtia ne täällä teki?”
”Jos olisit jäänyt paikalle etkä livistänyt, tietäisit jo...”
”Minulla oli työt kesken vai olisiko ollut hyvä jättää Linkan ruho sinne lojumaan Gillianin iloksi?” Raicy tokaisi. Turhan äksysti, hän tajusi kyllä itsekin.
Alexiina oli vaiti.
”No, mitä asiaa niillä oli?”
Alexiina oli edelleen pitkään vaiti. Raicy käännähti taas kyljelleen ja ravisti vaimoaan tällä kertaa olkapäästä–vain estääkseen tätä nukahtamasta kesken kaiken. ”Kuuletko?”
”Älä, Raicy, jaksa”, Alexiina tiuskaisi. ”Minä haluan nyt nukkua. Keskustellaan aamulla.”
Raicy ei ollut tyytyväinen.
”Jos olet noin väsynyt, miksi tulit sänkyyn vasta puolenyön jälkeen?”
Kuului pitkä, alistuva ja tuskaisa huokaus. Sitten Alexiina kääntyi selälleen. Raicy erotti hänen kasvonsa ulkoa kajastavassa sinertävässä, kalpeassa heikossa valossa.
”Mietin Gilliania”, tämä tunnusti rahtu katkeruutta äänessään. ”Että kuinka paskamainen juttu se voi olla. Linkan menehtyminen tytön syntymäpäivänä. Hänen suhteessaan vanhempiinsa ei muutenkaan ole liiaksi kehumista, vaikka Ralph onkin ilmeisesti viimein alkanut ymmärtää hevosten tärkeyden tyttärelleen… Mehän sovimme Ralphin kanssa, että kun Gillian täyttää yhdeksäntoista, hän… hän...” Jossain kaukana ulkona, vuorten ja kukkuloiden takana, jyrähti matala ukkonen.
”Se oli ikävä vahinko, mutta ei sille nyt enää mitään voi.”
”Minä lupasin Ralphille, etten kerro Gillianille etukäteen ja pilaa yllätystä… mutta sitten kävikin näin, ja jos olisin kertonut, jos Gillian olisi tiennyt aiemmin...”
”Niin mitä sitten?” Raicyn oli pakko nyt olla järjenääni tässä mielettömässä vatvomisessa, johon ilmeisesti vain naisilla oli taipumusta. ”Miten se olisi muuttanut yhtään mitään?”
Alexiinan kasvot kääntyivät häntä kohti.
”No, olisihan se nyt ollut vähemmän suuri järkytys! Ensin hyvät uutiset, täysi-ikäisyyden kunniaksi saatu unelmalahjansa, ja jo heti se otetaankin pois. Hän olisi voinut ehtiä iloita siitä paljon pidempään... Olihan se nyt julmetun häijyä!”
”Mutta ei kenenkään syytä. Ei sinun, eikä Ralphinkaan”, totesi Raicy ärtyneenä Alexiinan epäloogisuudesta.
”Mutta jos olisin tiennyt–!”
”Et olisi voinut. Miten ihmeessä sinä saat taas tästäkin syytettyä itseäsi?”
”Linka oli näyttänyt merkkejä jo kauan aikaa… En ollut ottanut niitä tarpeeksi vakavasti… Jos olisin tarttunut hevosen outoon käytökseen heti tosissani, perusteellisesti, vaatinut Yvonnea tutkimaan Linkan paremmin–”
”Ei eläinlääkärikään keksinyt syytä Linkan apatiaan. Se oli Gillianin päätös, ettei Linkaa viety klinikalle. Ja ettekö te kaikki sitä paitsi laittaneet ongelman syyksi myyntihärdellin?”
”Kuka hevonen masentuu siitä, että se potentiaalisesti myydään?” huokasi Alexiina ahdistuneena.
Niin te uskoitte, ajatteli Raicy. Hän kääntyi suurieleisesti poispäin, antaakseen ymmärtää, ettei Linkan kohtalon vatvominen hyödyttäisi yhtään ketään. Sade jatkoi alati vahvistuvaa kohinaansa, pian jyrähti uudemman kerran. Hänen takanaan Alexiinaa kalvoi raskas murhe ja myötätunto Gilliania kohtaan, painaen hänen sydäntään kuin kahvakuula. Hänen ajatuksissaan hän syytti itseään, koska oli ollut keskittynyt toisaalle: Infernossa oli jo tarpeeksi, mutta lisäksi Emilyn kohtaus ja omituinen käytös olivat ottaneet ensisijaisen paikkansa hänen murheistaan. Vaaranmerkit… Alexiina hengähti syvään. Oliko nyt Emilyn vuoro? Mitä Alexiinan pitäisi tehdä, jos Emily varoitteli nyt omista ongelmistaan seuraavana?
Niin pitkän hiljaisuuden päästä, että Raicy oli ollut varma Alexiinan jo nukahtaneen, tämä kysyikin äkkiä hiljaa ja levottomana: ”Oletko huomannut Emilyssä jotain epätavallista?”
Raicy joutui kelaamaan hetken, missä nyt oikein mentiin.
”Enpä kai. Miten niin?”
”Etkö mitään? Minusta hän… vaikuttaa jotenkin poissaolevalta.”
Raicy naurahti ilottomasti. ”Sellainenhan äiti aina on. Älä nyt vain ala kuvittelemaan olemattomia.”
Alexiina äännähti paheksuen.
”Minä tarkoitan eri asiaa! Ikään kuin hän ei olisi välillä… läsnä. Pahemmin kuin normaalisti. Ymmärrätkö, mitä yritän sanoa?”
”Järkyttyi sydänkohtauksesta”, Raicy tuhahti. ”Äiti on aina ollut taipuvainen ajattelemaan, ettei hänelle voi ikinä sattua mitään. Ehkä sairaskohtaus herätti hänet nyt tajuamaan, ettei hänkään ole kuolematon.”
”Miten voit olla noin kylmäverinen?” Alexiina syytti. ”Minusta kaikki merkit viittaavat siihen, että hän saattaa olla dementoitumassa!”
Merkit.
Mitkä ihmeen merkit? Raicy ajatteli. Hän kuvittelee omiansa. Tämä on joku psykologinen juttu, puolustusmekanismi siitä, että hän syyttää itseään Linkan kuolemasta. Kuvittelee, että olisi voinut estää sen, jos olisi reagoinut "merkkeihin" nopeammin.
Jonkin aikaa huoneessa ei kuulunut muuta kuin kaatosateen jumputus vasten tiilikattoa. Salama välkähti sykähdyttävän kirkkaasti ja sitten jyrähti niin lujaa ja lähellä, että Oliver heräsi ähkäisten ja alkoi itkeä.
Raicy nousi ja nosti pojan syliinsä. ”Ei hätää… Se on vain myrsky, joka vähän jytisee, Oliver.”
”Ymmärsitkö mitä sanoin?” Alexiina tiuskahti sängystä. Raicy istuutui vuoteen reunalle Oliver sylissään. Sitten hän viimein sanoi jokseenkin tunteettomalta kalskahtavalla äänellä: ”Ei äiti ole muutenkaan koskaan ollut työkalupakin terävin vehje.”
Hän aisti tyrmistyneestä ilmapiiristä, että sanansa olivat järkyttäneet Alexiinaa pahemman kerran. Silti hän ei selitellyt niitä. Patja notkahti rajusti ja Alexiina käänsi hänelle selkänsä. Ja nyt mökötti. Mutta Raicy puristi suunsa tiukasti kiinni. Hän katsoi Oliveriin, joka nyyhki hiljaa pienet kädet isänsä paljasta rintaa vasten, myrskyn kakoessa kurkkuaan makuuhuoneen ainokaisen ikkunan tuolla puolen.
”Äiti on vain vähän järkyttynyt”, hän kuiskasi, tietämättä itsekään tarkoittiko sanansa Alexiinalle vai Oliverille.
Vain järkyttynyt.
Ei muuta. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 31, 2017 15:56:23 GMT
Järjettömyys 12.3.2016 Toisaallakaan talossa ei saatu unenpäästä kiinni. Myrsky ja järkytys pitivät hereillä myös Gilliania, joka tärisi peittonsa alla ja tuijotti silmät lautasina ikkunaan: kalvakat välähtelevät valot ja jyrinä tuntuivat aivan kuin tärähtelyinä ja tylpän puukon iskuina hänen kehossaan; raskas sade tuhansien nuppineulojen pistoksilta hohkaavalla iholla. Hänen oli vaikea hengittää ja vaikka hän olisi halunnut itkeä, hän oli vuodattanut itsensä kuiviin. Nyt kyynelehtimisen hänen puolestaan teki luonto.
Lopulta hän ei kestänyt enää. Hän kuopi itsensä ylös vuoteesta, mutta horjahti ja kaatui lattialle. Karvamatto otti hänet lempeästi vastaan ja hän ryömi sitä pitkin kohti ovea… Kahva oli varmasti kiivennyt korkeammalle, siihen ylettyminen oli työn ja tuskan takana… Avattuun oveen nojaten hän kömpi takaisin seisaalleen ja koetti parhaansa mukaan hahmottaa pimeässä käytävässä, mikä ovista oli oikea…
Samaan aikaan Charlotte nukkui omassa sängyssään kuin tukki, äänekkään myräkän ulkona häntä häiritsemättä. Hän näki parhaillaan unta, jossa sai tietää Lucasin olevan Gillianin sukulainen, kun jokin mätkähti rajusti hänen päälleen ja oli säikäyttää häneltä sydämen ulos kurkusta.
”AAAGH!” huuto tukahtui jonkin painavan pötkylän ja juuri sillä hetkellä ulkona jysähtävän ukkosenäänen alle. Häneltä meni hetki tajuta, että hänen päällään oli joku, ja vasta hapuiltuaan sängyn vieressä roikkuvat pallovalot päälle, näki näkökykynsä rajoittuvan tuuheaan punaiseen pehkoon. ”...Gillian?”
”Uhh...”, tämä voihkaisi heikosti.
”Hei, mitä...” Charlotte rehki itsensä kohottautumaan nuukahtaneen hahmon alta. ”Hei. Hei, mitä sinä teet?”
”Minä… en saa unta...”
Charlotte kallisti Gillianin velttoa kehoa oikeinpäin ja näki tämän tuskaisat kasvot. Silmät olivat ummistetut.
”Jessus, olet tulikuuma”, Charlotte hätkähti kokeiltuaan tämän otsaa. ”Siis ihan oikeasti tulikuuma. Odota… käyn herättämässä äidin–”
”Ei”, Gillian sanoi heikosti. ”Mummi...”
”Mummi? No okei, mummin sitten. Odota siinä… tai öh...” Gillian valui parhaillaan vuoteenreunaa pitkin seepramatolle. ”No, vaikka siinä sitten. Tulen kohta takaisin.” Charlotte loikkasi sängystä ja kiirehti käytävän päähän, koputtaen Emilyn makuuhuoneen oveen. Kohta hän tuli jo takaisin mummi mukanaan vihreässä kylpytakissa.
”No niin, tyttöseni”, isoäiti Center kumartui Gillianin puoleen. ”Koetahan nousta ylös, lapsi. Sillä lailla. Tule omaan vuoteeseesi.” Gillian mumisi jotain käsittämätöntä, mutta totteli Emilyn ja Charlotten taluttaessa hänet takaisin huoneeseensa. ”Minä haen kuumemittarin ja kylmän pyyheliinan.”
”Minä pidän sen aikaa seuraa”, julisti Charlotte urheasti ja istuutui Gillianin viereen. Tytön pää heittelehti levottomana tyynyllä puolelta toiselle. Isoäiti taputti Charlotten hartiaa. Jäätyään kahden, Charlotte hieroi unihiekkaa silmästään ja katsoi Gilliania huolestuneena.
Ei mikään ihme, että hän sairastui. Paskimmat synttärit ikinä.
”Rasia...”
”Mitä?” Charlotte hätkähti ja kumartui lähemmäs.
”Rrr...”
”Rusina? Rusinoita? Haluatko rusinoita?”
Mutta Gillian ei vastannut enää, vaan silmät tiukasti ummessa hengitti raskaasti ja puristeli peittoa kaksin käsin.
”Tässä, laitetaan tämä hänen otsalleen. Toin myös lääkettä, jos sitä tarvitaan”, Emily sanoi palatessaan jäillä täytetyn vadin ja kuumemittarin kanssa. ”Laitetaan tämä hänen kainaloonsa.”
”Hän haluaa rusinoita”, Charlotte sanoi.
”Rusinoita?”
”Niin kai…”
Mummi siisti levollisesti kiharoita pois kasvoilta ja asetteli jääkylmän pyyheliinan Gillianin otsalle. ”No, minäpä käyn hakemassa.”
Charlotte laski kätensä Gillianin kämmenelle ja puristi, mutta tämä ei tuntunut tajuavan sitä. Pitkän tovin perästä isoäiti tuli taas takaisin. Hänellä ei ollut mitään mukanaan.
”Eikö niitä ollut? Olen ihan varma, että meillä on pähkinöitä ja rusinoita, kun Billy söi niitä vielä aamulla”, Charlotte sanoi sen huomattuaan.
”Anteeksi?” Emily sanoi hymyillen unisesti ja herttaisesti. Charlotte räpytti silmiään.
”Siis niitä rusinoita. Keittiön kuivakaapissa yhdessä lasipurkeista.” Kyllähän mummi nyt sen tiesi, hänhän se aina yleensä heillä ruokaa laittoi.
”Rusinoita?”
”Niin, Gillian kai haluaa rusinoita”, sanoi Charlotte jo uuvahtaneena. Isoäiti näytti hämmästyneeltä, kuin kuulisi asiasta ensimmäistä kertaa.
”No, minäpä käyn hakemassa.” Ja hän kääntyi ovella ja lähti jälleen. Charlotte kurtisti kulmiaan. Mitä ihmettä?
Kun isoäiti palasi kolmannen kerran, hänellä oli mukanaan banaani. Ei rusinoita.
Charlotte oli kysymysmerkki.
”Mummi… miksi toit banaanin?”
Emily katsoi hedelmää ja ojensi sen Charlottelle.
”Etkös sinä halunnut banaania, kultaseni?” hän sanoi hyväntahtoisesti. Charlotte vain tuijotti. Häntä alkoi äkkiä pelottaa. Ukkonen tärisytti ikkunalaseja.
”Mummi...”, huokasi Gillian kuumeisesti. Charlotte väisti yhä epäluuloisesti mummia sivusilmällä katsoen, kun tämä kumartui lähemmäs.
”Kuinkas täällä voidaan? Oijoi, kuume on korkea. 42 astetta.”
”42?” sätkähti Charlotte. ”Sehän on jo vaarallinen! Minun täytyy mennä herättämään äiti...”
”Mene, tyttöseni. Ja ripeästi sittenkin!”
Charlotte juoksi portaat vauhdilla ja oli kaatua niissä. Hän tasasi säikähdystään vähän aikaa kaiteeseen nojaten ja riensi sitten vanhempiensa makuuhuoneeseen.
”Äiti! Äiti, Gillianilla on korkea kuume!”
Äiti nousi yllättävän nopeasti ylös eikä vaikuttanut lainkaan unenpöpperöiseltä. Tosin hirmuisen kärsineeltä, kun Charlotte näki hänet olohuoneen valossa. Silti hän oli hyvin tolpillaan ja toimi ripein ottein.
”Kuinka korkea?”
”42 astetta–”
”Täytyy laskea kylmää vettä ämpäriin. Odota, ota kylpyhuoneen kaapista sellainen lääke kuin–”
”Mummi otti jo, hän on Gillianin luona.”
Äiti seisahtui.
”Ai mummi on? No… hyvä sitten. Onkohan meillä jääpaloja?”
”Nekin on jo.” He nousivat portaita. Pesästään noussut Juje seurasi perässä huohottaen hermostuneena. ”Mutta ööh…”, Charlotte empi. Olisiko nyt sopiva hetki mainita mummin hourailusta? Ehkä tämä oli ollut vain väsynyt, kun joutui heräämään kesken sikeiden unien…
Alexiina kiiruhti Gillianin huoneeseen ja kokeili heti tämän poskia huolestuneena.
”Voi sinua”, hän kuiskasi.
Isoäiti oli kääntänyt työpöydän äärestä tuolin ja istuutunut siihen katselemaan.
”Hän on hyvin kipeä.”
”42 on jo korkea kuume. Se täytyy saada alas.” Alexiina tarttui lääkerasiaan ja veti tablettilätyskän esiin. ”Lotte, vesilasi.”
”Joo.” Charlotte kipaisi hakemaan.
”Muistatko, kun sinulla oli erittäin kova kuume?” äiti kysyi auttaessaan puolitajutonta Gilliania istuma-asentoon, jotta tämä voisi juoda ja ottaa kuumelääkkeen. ”Silloin, kun se poika toi sinut yömyöhään kotiin ties mistä.”
”Mmm...”, Charlotte mutisi. Hän ei todellakaan halunnut muistaa. Se oli ehdottomasti ollut hänen lyhyen elämänsä kamalinta aikaa. Toivottavasti äiti ei odottanut, että saisi nytkään kuulla koko tarinan.
”Silloin todella pelkäsin. Olin itse sairaalassa, enkä päässyt katsomaan sinua… valvoin yöt vain miettien sinua.” Äiti ei katsonut häneen, vaan käänsi rauhallisesti pyyhkeen kylmän puolen Gillianin otsalle. ”Ja nyt olen samalla tavalla erittäin huolissani Gillianista”, hän totesi vakavana.
Charlottekin katsoi Gillianiin, joka mumisi jotain tolkutonta ja nytkähteli houreisesti. He kaikki olivat vaiti potilasta huolestuneesti silmäillen, ukkosen jyrähdellessä ja sateen jatkaessa rummutustaan. Juje uikutti hiljaa ja kävi sitten makaamaan karvamatolle.
”Hänen vierellään täytyy valvoa ja vaihtaa pyyhettä, vahtia kuumetta”, äiti sanoi.
”Minä voin”, Charlotte sanoi jälleen kerran urhoollisesti. Äiti näytti hämmästyvän, mutta tointui nopeasti.
”Ei, Lotte. Kauniisti tehty, mutta sinulla on huomenna koulua.”
”Huomenna on lauantai.”
”Ai, niin taitaakin. Jaa… olen päivissä ihan sekaisin.”
Etpä ole ainoa, joka on sekaisin, ajatteli Charlotte kirpeästi ja vilkaisi taas mummin suuntaan.
”No, oletko varma, että pystyt siihen?” äiti kysyi. ”Että jaksat valvoa? Tule herättämään minut, jos sinua alkaa nukuttaa, niin vaihdetaan vuoroja. Ja muista vaihtaa pyyheliina aina kylmäksi heti, kun se lauhtuu. Mutta purista ylimääräiset vedet sitten pois. Ja jos kuume–”
”Joo joo”, Charlotte keskeytti. ”Kyllä minä tiedän ja osaan. Mittaan tasaisin väliajoin kuumeen ja niin edelleen, tulen kertomaan, jos se nousee yhtään.”
Äiti katseli häntä hetken ja hymyili sitten pienesti. Hän nosti kätensä Charlotten poskelle ja silitti. ”No, hyvää yötä sitten. Toivottavasti et nukahda vahingossa.”
”Tuskin. Nyt, kun olen valveilla, tuntuu vaikealta nukahtaa”, Charlotte mutisi ja viittasi ikkunaan, jossa salama taas välähti ja ukkonen ärjyi.
”Emily”, äiti kutsui, ja isoäiti nousi seisomaan. Molemmat lähtivät ja Charlotte jäi istumaan ilmeisesti viimein nukahtaneen Gillianin vierelle.
”Me ollaan koettu kovia, molemmat”, Charlotte kuiskasi hiljaa. ”Minä jos kuka tiedän, mitä käyt läpi. En jätä sinua niin kuin ystävät hylkäsivät minut hädän hetkellä. Voit luottaa siihen.”
Ja hän puristi Gillianin kättä lujaa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 31, 2017 19:13:41 GMT
Paarit 12.3.2016 Zoey Waves oli kuin pyörremyrsky syöksyessään Centereille. Hän oli lähes yhtä odottamaton tai ainakin sopimaton näky Orange Woodissa, kuin olivat olleet edellisetkin vieraat.
”Missä hän on?!” hän jyrähti viime öisen ukkosen voimakkuudella. ”Missä tyttäreni on? Missä Gillianne?!”
”Tätä tietä, Zoey”, Alexiina sanoi viileästi ja viittasi tätä seuraamaan itseään yläkertaan. ”Hän oli unessa vielä, kun viimeksi kävin katsomassa–”
”Kuinka pahasti sairas hän on?”
”Kuume on vielä yli 40 asteen, mutta laskenut aamun aikana joka tapauksessa...”
”Yli 40?!” Zoey näytti vaaralliselta. ”Hänhän tarvitsee sairaalahoitoa!” Rouva Waves pärskähti vierashuoneeseen kuin irralleen päässyt tuli. ”Gillianne!”
Alexiinan teki mieli pyytää tätä olemaan huutamatta toipilaan lepovuoteen äärellä. Gillian raotti tuskaisesti silmiään.
”A-Alexiina?”
”Mitä on tekeillä?” Zoey Waves huudahti. ”Hänhän hourailee, ettekä te tee mitään! Ei tunnista omaa äitiäänkään enää! Millaista laiminlyöntiä, millaista junttimaista välinpitämättömyyttä!”
Alexiina rypisti otsaansa ja astui huoneeseen. Zoey Waves tuijotti sängyssä makaavaa tytärtään silmät leimuten.
”Alexiina...”, Gillian toisti käheästi.
”Ei, vaan äitisi, Gillianne!”
”Niin, mikä hätänä?” Alexiina tuli lähemmäs ja otti kiinni tytön kuumekohmeisesta kädestä. Tämä hengitti pari kertaa syvään, kuin keräten voimia, ja kuiskasi sitten heikosti, mutta kuuluvasti: ”Vie… äiti… pois...”
”Anteeksi kuinka!” Zoey Waves rääkäisi. ”Mitä te olette tehneet ainokaiselle lapselleni, te–te–”
Käytävältä kuuluva Charlotten ääni keskeytti hänet. ”...Joko perseesi on muuten parantunut? Kävelet vieläkin jotenkin hassusti...”
Zoey Waves hengähti häväistynä. ”Miten groteskia kielenkäyttöä!”
Alexiina astui nopsaan ulos huoneesta Charlotten eteen heiluttaen hilliten käsiään.
”Äiti!” Charlotte sanoi varoitusta tajuamatta. ”Täältä tulee Prinsessa Ruususen Uljas Prinssi suutelemaan valittuaan ja parantamaan tämän kuolemanvakavalta taudiltaan–”
”Hiljempaa, Charlotte!” Alexiina irvisti, mutta liian myöhään. Makuuhuoneessa Zoey Waves tuntui kasvaneen pituutta, että leveyttä.
”Hupsis”, Charlotte sanoi tämän huomattuaan. Zoey Waves katsoi uhmaa leimuten punastuneeseen Josh Tomfordiin, joka kaapi juuri stetsonin päästään ja laski nöyrästi katseensa lattiaan.
”Toivottavasti ymmärsin perustavanlaatuisesti äskeisen erittäin väärin”, sanoi rouva Waves ylpeästi, tarkaten luikkua lehmipoikaa päästä varpaisiin. ”Kuka sinä oikein olet, maajussi?”
Josh ei ehtinyt vastaamaan, sillä Alexiina puuttui heti asiaan.
”En voi sallia sinun nimittelevän minun henkilökuntaani saati ketään muutakaan minun talossani”, hän sanoi heti tiukasti.
Zoey tuhahti pilkallisesti nenänsä kautta.
”Vai nimittelevän? Ilmaisin yksinkertaisen selviön. Väitätkö, ettet ole maajussi?” Hän viittasi punakyntisillä sormillaan Tomfordin cowboy-hatusta tämän chapseihin.
”Nimeni on Josh Tomford, hyvä rouva”, Josh esittäytyi kohteliaasti ja ojensi kätensä. Zoey Wavesin sieraimet laajenivat, kun hän katsoi pöyristyneenä käteen, muttei tehnyt elettäkään koskeakseen siihen.
”Josh...”, Gillian hengähti äkkiä tokkuraisesti tämän äänen kuultuaan.
Poika oli käymässä vuoteen vierelle vastatakseen kutsuun, mutta Zoey heilauttikin äkkiä kättään–ei kätelläkseen, vaan estääkseen Tomfordin aikeet.
”Älä luulekaan, lehmipoika”, hän sanoi hyytävästi. ”Et tuo bakteerejasi sairaan tyttäreni luo. Saati mitään muutakaan. Ole hyvä ja häivy hänen luotaan.”
Alexiina alkoi äkkiä nähdä punaista. Harva ihminen sai hänet sillä tavalla tuntemaan tulista kiukkua, kuin tuo pöyhkeä, röyhkeä ja suorastaan hävytön nainen.
”Ei”, hän korotti ääntään. ”Te poistutte nyt.”
Zoey Waves kääntyi katsomaan häneen kuin ei olisi kuullut kunnolla. Alexiina osoitti huoneen avointa ovea. ”Josh on perheemme jäsen ja Gillianin hyvä ystävä, jolla on oikeus nähdä tätä, ettekä te voi sitä estää.”
”Niinhän te luulette. Gillianne on minun tyttäreni.”
”Täysi-ikäinen sellainen”, Alexiina muistutti kylmänviileästi, vaikka tunsi kasvojaan kuumottavan suuttumuksesta. ”En halua toistaa: poistukaa, olkaa hyvä!”
Zoey Waves ei ollut nainen, jota komenneltaisiin. Hän ei ollut sellainen nainen, joka taipuisi häviöön, saati sietäisi nöyryytystä. Juuri nyt hän puristi petolintumaiset sormensa muhkealle huivilleen ja hänen kasvoiltaan paistava viha oli puhdasta.
”Olen antanut Gillianin olla kanssanne tekemisissä aivan liian paljon”, hän sanoi. ”Ja tähän se on johtanut. Lannalta haiseviin tyhjätaskuihin, mitättömyyksiin ja sairastumiseen. Te pilaatte häneltä hänen elämänsä. Hänellä olisi kaikki mahdollisuus taidealalla, Le Grande Arthéessa, mutta olette syövyttäneet hänen aivonsa uskomaan, nyt jopa Ralphinkin, että hänen paikkansa olisi teidän mätänevällä, alati kohti tuhoaan menevällä löyhkäävällä hevostilalla!” Loppua kohden Zoeyn sanat olivat vain paisuneet, voimistuneet, julmistuneet. Gillian rypisteli puolitajuttomana otsaansa ja vääntelehti taas tuskissaan, kuin olisi osittain kuullutkin, mitä hänen äitinsä puhui. ”Gillianne tulee kotiin.” Zoey veti taskustaan älypuhelimen ja painoi siitä nappulaa. ”Boulice hakee hänet hetken kuluttua.”
Ja sitten hän poistui näyttämöltä ylväästi, kenenkään pakottamatta, omien ehtojensa ja sanojensa jäädessä kaikumaan taakseen.
Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, ennen kuin olivat varmoja, että tuo tyranni oli todellakin jo ulos koko talosta.
”Jestas sentään”, Charlotte sanoi ensimmäisenä puhaltaen ilmat ulos. ”Mikä… mikä...”
”Säästä sanojasi”, Alexiina sanoi ja tarkasti nopeasti Gillianin voinnin, raotti tämän silmäluomea, kokeili pulssia ja poskea. ”En tiedä kuinka paljon hän oli läsnä äskeisessä sanaharkassa, mutta hänen hengityksensä ja sykkeensä on kiihtynyt. Josh, kastaisitko pyyhkeen jääveteen?”
”Kyllä, ma’am”, Tomford kiiruhti auttamaan painaen stetsonin taas hiuksilleen.
”Olen pahoillani Zoeyn puolesta”, Alexiina mutisi pojalle, kun Charlotte poistui huoneesta sadatellen itsekseen. ”Se oli täysin asiatonta.”
”Ei se mitään, rouva”, Josh vastasi tyynesti.
”Alexiina”, Alexiina oikaisi hellästi. ”Ole kiltti ja kutsu minua Alexiinaksi.”
”Kyllä, Alexiina, ma’am.”
Alexiina hymyili väsyneesti; Josh oli kunnon poika, hänestä tulisi hieno mies vielä. Toista yhtä aidosti hyvätapaista, herttaista ja hyväsydämistä ei Alexiina ollut koskaan ennen tavannut. He sopivat hyvin toisilleen, Josh ja Gillian. Molemmilla oli suuri, mutta herkkä ja hyvä sydän.
Josh epäröi pyyheliinan laittamisessa Gillianin otsalle. Alexiina huomasi sen.
”Mikä hätänä?”
”E-ei mikään, ma–Alexiina.” Josh asetteli kostean liinan tytön kasvoille ja jäi katselemaan tätä hetkiseksi, mutta käänsi pian katseensa pois ja painoi hämääntyneenä silmälasejaan.
”Josh...”, Gillian huokasi taas hiljaa, silmät yhä kiinni.
”Hmm, minä taidankin mennä katsomaan alakertaan pari juttua”, sanoi Alexiina vaistoten hetken arkaluontoisuuden ja nousi ylös. Ennen poistumistaan huoneesta, hän pani merkille Tomfordin peitolla lepäävän käden… niin lähellä Gillianin omaa, mutta kuitenkin niin kaukana.
*
Boulice tuli, kuten uhattua, noutamaan Gilliania tarkalleen ottaen viidentoista minuutin kuluttua. Tuo omituinen, aina mustaan housupukuun pukeutuva tumma nainen oli erikoislaatuisuudessaan mielenkiintoinen. Alexiinan oli vaikea ymmärtää, miksi tämä työskentelisi täyden hovimestaripalvelijan tavoin nykyaikaisessa maailmassa jollekulle yhtä siekailemattomalle diivalle kuin Zoey Waves oli–vaikka pakkohan hänen taksansa oli olla kosmista luokkaa.
”Hyvää päivää”, Boulice ilmoitti ulko-ovella. ”Olen tullut hakemaan Gillianne-neitiä äitinsä pyynnöstä sairastamaan kotiin.”
”Hellään huomaan, saanen veikata”, Alexiina mutisi naisen astuessa hänen ohitseen eteiseen. ”En usko, että siirto on hyvä ajatus. Gillianin olo on hieman kohentunut, mutta vain hieman, ja todennäköisesti iltaa kohden se jälleen huononee–”
”Mistä syystä hänet onkin toimitettava kotiin mitä pikimmin ennen iltaa”, vastasi Boulice tehokkaasti, ranskalaisella korostuksella.
”Matkanteko voi rasittaa häntä liikaa.”
”Ei suinkaan”, sanoi Boulice ja yhtäkkiä hänen jäljessään sisälle marssivat neljä miestä, ambulanssitakit päällä. Alexiina hämmästyi.
”Eikö tämä ole hieman liioiteltua? Ei hän vielä teho-osastokunnossa sentään ole.”
”Hänet kuljetetaan kotiin asianmukaisesti ammattilaisten käsissä. Ei siis syytä huoleen. Kotona hän pääsee kotilääkärin käsiin. Vointi kohenee taatusti ripeämmin kuin täällä rypemällä.”
Rypemällä? Ärsytys nipisti Alexiinan ohimoa, mutta hän kätki sen tyylikkäästi.
”Vai niin...”
Hän seurasi Boulicea ja takkimiehiä yläkertaan edelleen Gillianin siirtoa vastustaen, mutta toisaalta voimatta tehdä asian eteen juuri mitään. Jos Gillian ei itse olisi siinä kunnossa, että voisi kertoa toiveestaan tulla hoidetuksi, hänen äidillään osittain oli oikeus jyrätä Alexiinan tahdon yli–sillä hän ei tarkalleen ottaen edes ollut Gillianille varsinaista sukua.
”Äiti, et kai anna noiden oikeasti viedä häntä?” Charlotte syöksyi omasta huoneestaan järkyttyneenä.
”En kovin mielelläni, voit olla varma...”
”Hei haloo!” Charlotte säntäsi Boulicen perään. Miehet olivat jo kerääntyneet paariensa kanssa Gillianin luo, joka näytti olevan jotakuinkin tajuissaan, sillä näytti etäisesti hämmentyneeltä.
”Mitä nyt tapahtuu?” hän kysyi heiveröisesti.
”Siirtyisittekö sivuun”, yksi ambulanssimiehistä sanoi Joshille, joka hämillään vetäytyi pois tieltä.
”En… halua sairaalaan”, voihkaisi Gillian heikosti, kun hänet nostettiin paareille.
”Ei hätää, sinut viedään vain kotiin parantumaan.”
”Kotiin?” Gillian yritti vastustella, mutta oli liian heikossa kunnossa ja jaksoi tuskin heilauttaa kättään. Miehet eivät piitanneet vaisuista yrityksistä. ”Minä olen jo kotona...”
Lämmin tunne sekä samalla pisti, että pakahdutti hetkiseksi Alexiinan sydäntä.
”Näpit irti, hän ei halua lähteä, ettekö kuulleet?” Charlotte rähisi. Hän olisi todennäköisesti alkanut ravistella Boulicea, ellei Alexiina olisi kietonut käsiään tämän harteitten yli.
”Rauhallisesti, Lotte. Emme voi mitään.”
”Gillian on täysi-ikäinen, hän saa itse päättää missä on!”
”Periaatteessa”, Alexiina huokasi. Mutta Gillian oli taas puolitajuton. Alexiina katsoi surullisena, Charlotte kiukkuisena, kun miehet kantoivat tytön paareilla pois huoneesta. Boulice ei vaivautunut tervehdyksiin seuratessaan heti heidän vanavedessään.
Huoneeseen jäänyt Josh oli niin eksyneen näköinen, että Alexiinan teki huonoa. Poikaparka.
”Tämä on raivostuttavaa! Minä en siedä tällaista!” Charlotte huusi yllättävänkin vihaisena, kun Alexiina laski hänet irti. Tämä haistatteli rumasti. ”Se tyranni ansaitsee toisenkin sangollisen rupikonnia fiiniin uima-altaaseensa!”
Alexiina ei sanonut mitään, sillä oli salaa samaa mieltä.
Mutta mitä mieltä Gillian olikin, se ei tuntunut hänen hirmuista äitiään sykähdyttävän. Totta kai tämä halusi tyttärensä luokseen, jotta voisi vahtia tätä kuin haukka. Waveseilla kukaan muu, kuin Zoeyn suomat, saisivat luvan tulla Gillianin luo–toisin kuin heillä. Mutta kyllä Zoeykin sen varmasti ymmärsi, että kunhan Gillian tervehtyisi, hän ei voisi enää pitää tytärtään siepattuna talossaan, sillä tällä oli täysi oikeus muuttaa pois vanhempiensa helmoista.
Ja toivottavasti tyttö sen myös tekisi. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Dec 31, 2017 19:55:37 GMT
Bright Blindness 13.3.2016 Sano, että se oli pahaa unta, vain pahaa unta.
Se ei voinut olla totta.
Äiti ei voinut sanoa niitä sanoja Joshille.
Hän ei voi kieltää minua näkemästä Joshia.
Gillian raotti raskaita silmäluomiaan. Ensimmäisenä häntä syleili kirkas valo, niin kirkas, että se häikäisi ja hän sulki silmänsä uudestaan. Oliko hän taivaassa? Kun hän yritti katsoa uudelleen, hän erotti huoneensa Crittlinissä säihkyvän: ikkunassa roikkuva kristalli loi tanssivia sateenkaarenvärejä seinille ja kaikkialla oli valkoista, valoisaa, kaunista. Keväinen aurinko hymyili suloisesti ulkona, seesteisemmin kuin koskaan.
Hänellä oli edelleen kuumeinen olo, mutta kuitenkin parempi. Ei tosin henkisesti.
Hänen sydämensä tuntui tinalta ja painoi rinnassa niin, että keuhkot supistuivat sen puristuksesta. Jostain syystä Josh pyöri levottomana hänen mielessään. Hänellä oli kuin tarve nähdä ja sanoa tälle jotain hyvin tärkeää, vaikkei tiennyt mitä se oli.
Ja sitten hänen katseensa osui seinällä tauluun: tauluun mustasta friisiläisestä ja punatukkaisesta tytöstä.
Gillian purskahti itkuun ilman kyyneliä.
Se oli kuvottavaa ja laukaisi oksennusrefleksin, senkin turhaan. Hän kumartui ja yökki vuoteen laidan yli, hengittäen pakonomaisen kauhistuneesti. Äkkiä hän ei kyennyt enää hengittämään ollenkaan; kuin olisi hukkunut ilmaan. Hän haukkoi hätääntyneenä koristen happea ja tunsi pyörryttävän tunteen yltyvän päässään…
”Ei matolle, neiti Gillian!” Boulice oli siinä yhdessä hetkessä, ämpäri toisessa. Gillianin koko rinta kutistui yhdeksi tiiviiksi atomiksi, hiukkaseksi, joka voisi koska tahansa räjähtää ydinpommin tavoin… supernovan tavoin…
”Mikä hänellä nyt on?”
”Paniikkikohtaus luulisin, rouva.”
”No, tehkää jotain. Eihän tuota kakomista voi kuunnella. Missä hajusuola on?”
Gillian rutisti silmänsä kiinni niin kovaa kuin pystyi ja yritti vain keskittyä siihen, että saisi hengitettyä, sulkien kaiken muun ympäriltään. Etenkin tuon kamalan äänen, äänen, jota hän vihasi. Vihasi. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut vihaa.
Joku koski häneen. Kosketus oli lämmin ja tiivis, kietoi hänet turvaan.
”Ei hätää, se menee kyllä ohi. Koeta kestää. Hengitä vain rauhallisesti sisään… ja ulos… sillä lailla, ei mitään hätää, Gillian.”
Hiljalleen pahanolon voimakas aalto tuntui lievittyvän. Gillian huohotti vielä pitkän tovin Wolfgangin sylissä ennen kuin kykeni rauhoittumaan. Kun hän kohotti katsettaan, äiti seisoi huoneessa yhä tuijottamassa. Gillianin teki mieli kirkua, että tämä painuisi helvetin jäisimpään kolkkaan, mutta oli liian voimaton. Ja tuskin se olisi Zoey Wavesia hätkähdyttänyt–hän itse oli niin kylmä ihminen, että helvetti olisi juossut karkuun häntä eikä toisinpäin.
”Joko se on ohitse?” Zoey kysyi laiskasti. ”Tulehan sitten, Wolfgang, brunssinne jäi kesken. Boulice ottaa Gilliannen hoitoonsa.”
”Kiitos, mutta taidan jättää aamiaisen välistä. Minun ei oikeastaan olekaan niin nälkä. Voin aivan hyvin jäädä Gillianin seuraksi vielä toviksi.”
”Hmph”, Zoey sanoi, mutta lähti. Vihdoinkin.
”Vie minut pois täältä”, Gillian sanoi ensimmäiset sanansa takaisin kotiin jouduttuaan. ”Vie minut pois, Wolfgang, tästä kamalasta talosta. Tuon kamalan akan luota, jota en halua nähdä enää koskaan.”
Miehen kulmat kohosivat, mutta hän hymyili.
”Olet vähän tokkurainen vielä.”
”Ei, tiedän mitä sanon. Uskotko minua?”
”Tietysti. Mutta minne sinä sitten haluaisit mennä?”
”Orange Woodiin. Takaisin Centerien luo. Kotiin.”
Wolfgang tarkasteli hänen kasvojaan. Niissä oli ripaus huolta.
Ovenkarmiin tuli kopaus ja Boulice ilmestyi esiin.
”Lääkäri on tulossa tarkistamaan vointinne, Gillian-neiti”, hän ilmoitti. Wolfgang auttoi Gillianin takaisin makuuasentoon. Kauniit värit ja säteet tanssivat yhä seinillä.
”Tarvitsetko jotain? Minä voin hakea.”
”Ei...”, Gillian sanoi heikosti. ”Pysy siinä, kanssani. Älä… älä jätä minua.”
Ja hieman levottomana, Wolfgang vastaanotti Gillianin ojentaman käden ja piti siitä kiinni, kun lääkäri tuli. Piti kiinni, kun lääkäri lähti. Ja piti kiinni, kun Boulice kävi napisemassa jostain, ja vielä silloin, kun Zoey tuli taas.
”Wolfgang, ettehän te vain aio jättää lounastakin välistä? Kyllä Gillianne jo pärjää itsekseenkin. Minä vaadin.”
Wolfgang katsoi Gillianiin. Tyttö oli taas nukahtanut ja hengitti tasaisen rauhallisesti. Wolfgang hymyili anteeksipyytävästi, sipaisi vähän tytön pisamaisia kasvoja ja varovasti irrotti tämän otteen sormistaan. Hän poistui huoneesta jättäen Gillianin yksin nukkumaan…
*
”Olet hävytön. Mikä maajussi! Mikä juntti! Katso itseäsi, millaiseksi se sinut on tehnyt!” ”Josh on hyvä! Hän pitää minusta… ja minä pidän hänestä!” ”Hän ei ole arvoisesi, hän on mitätön, mitätön!” ”Sinä et tunne häntä!” ”Etkä sinä näe häntä enää koskaan!” ”Ei!”
”Ei...”, kuiskasi Gillian unissaan. ”Et ymmärrä… ei… Josh...”
”Hmh?” Wolfgang hätkähti hereille ja nosti päätään käsiensä päältä, katsoen pöllämystyneenä ympärilleen ja sitten vuoteessa makaavaan tyttöön. ”Kappas, taisin torkahtaa. ...Hmm?”
”Josh… odota...”
”Josh?” Wolfgang katseli Gilliania, joka mutisi ja voihki unissaan. Hikikarpalot kimalsivat tytön ohimoilla. Hän kuunteli hiljaa, mutta Gillian vaikeni ja alkoi hengittää syvään. Mitä lie unia näkikin, ei ilmeisesti kovin nautinnollisia.
Tyttörukka.
Wolfgang nousi tuolista sängyn ääreltä ja poistui hitaasti huoneesta.
”Kuinka voin auttaa herraa?” Boulice oli vastassa heti toisella puolella.
”Haluaisin vain jutella Ralphin kanssa, jos sopii”, Wolfgang sanoi. ”Mieluusti kaksin.”
”Herra Waves on työmatkalla, mutta koetan järjestää etäyhteyden. Pieni hetki. Jos voisitte ystävällisesti odottaa kirjastossa...”
Wolfgang meni siis kirjastoon ja istuutui odottamaan. Hetkisen kuluttua hovimestari palasi puhelimen kanssa.
”Yhteys onnistui, herra von Zught. Olkaa hyvät.”
”Kiitos”, Wolfgang otti kännykän vastaan. ”Katsoisitteko, ettei kukaan tule häiritsemään kesken kaiken?”
”Selvä se.” Boulice poistui ja veti kirjaston ovet perässään kiinni. Wolfgang nosti puhelimen korvalleen.
”Ralph? Wolfgang tässä… Minulla olisi asiaa Gilliannesta.” |
|
