# Nemesis #
Tekstiviesti.
Oli superoutoa tekstailla isän kanssa. Siis isä-Simonin, jonka nimi on ollut kirosana jo monta vuotta (nyt mun elämässä oli uusi S:llä alkava kironimi). Suostuin siihen, että me pidettäisiin jatkossa yhteyttä silloin tällöin. Oli kuitenkin parempi, että me tehtiin se vaivihkaa mamman mielenterveyden takia. Mamma suhtautu siihen, että olin tavannut Simonia, edelleen siirappisen tekoimelästi ja itsepäisesti kieltäyty paljastamasta oikeita tuntojaan ja vakuutti kaiken olevan okei, mikä oli tietysti potaskaa. Jotenkin se oli vain nyt päättänyt, että paras strategia suhtautua oli olla liiankin sinut asian kanssa. Mulla meni vähän aikaa ymmärtää mikä tässä oli taustalla, kunnes Kevin sen pähkinän mulle rikkoi.
”Tiedätkö, Jane on huolissaan.”
”Mamma on aina.”
”Sanoin, että turhaan.”
”Ei siihen järkipuheet auta, mutta kiva kun yritit.”
”Se taitaa vähän pelätä, että lähdet kotoa.”
Käännyin katsomaan Keviniä. Me oltiin autossa, matkalla takaisin kotiin mun terveystarkastuksen jälkeen. Kevin oli luvannut kyyditä.
”Miks mä lähtisin kotoa?”
”Olet nyt yhdeksäntoista ja voit päättää omista asioistasi. Jane on huolissaan, että et kohta enää halua häntä vahtimaan ja huolehtimaan asioistasi.”
Tuijotin lumista tietä. It makes sense. Mamma on yrittänyt olla ylikiva, koska se pelkää, että muuten saa mut lähtemään. Mutta rehellisyyden nimissä, mihin mä muka menisin? Ei mulla ollut mitään paikkaa minne mennä. En ollut edes kattonut opiskelupaikkoja, koska mamma ei varsinaisesti ollut kannustanut siihen. En tiennyt mikä musta tulisi isona. Ja töihin mä tuskin pystyisin. En mä edes tuntunut aikuiselta. Olin vieläkin rillipääkakara kuudennelta luokalta, ainakin henkisesti. En mä pärjäisi yksikseni… vaikka ajatus omasta kämpästä olikin aika herkullinen. Ei mammaa kyttäämässä mitä mä puuhaan tai käskemässä nukkumaan. Ei ovien lukitsemisia. Ei äänen pitämistä hiljaisella tietokoneella. Ei salaisia elokuvankatsomisia. Ja ennen kaikkea: ei enää salailua ja tekosyitä ja valheita, jotta pääsin käymään tallilla. Ristialtisvapaata elämää.
Paitsi mun tapauksessa voi olla, että riskit vain lisääntyy ilman mammaa. Montako kertaa mamma oi ollut paikalla, kun mulle olisi voinut käydä ohraisesti? Kuinka monta vuotta mamma on jo omasta elämästään ja harrastuksistaan uhrannut mun terveyteni ja hyvinvointini eteen, maksanut ja katsonut mun lääkkeeni ja hoidontarpeeni? Mä olisin kiitollisuudenvelassa for all eternity.
”Siitä puheen ollen”, mä vaihdoin hankalasti asentoa, koska kipsijalka vei liikaa jalkatilaa ja kepitkin oli tiellä, ”voidaanko poiketa matkanvarrella yhessä paikkaa?”
*
Orange Wood Ranchilla satoi lunta. Kevin lupasi säilyttää salaisuuteni, kun se ajoi mut tallille ja auttoi ulos autosta. Aattelin, että se jäisi autoon odottamaan, mutta se päättikin tulla katselemaan paikkoja samalla kertaa, kun mä tekisin kierroksen Dragonin luona. Pitihän mun varmistaa, että se oli yhä hengissä ja olemassa mun sairaslomani aikanakin, eikä Savannah ollut ehtinyt tehdä siitä jonkinlaista sadistista voodoonukkea mun piinaamisekseni.
Itse asiassa toivoin, että törmäisin Savannahiin nyt, kun Kevin oli mukana. Siinäpähän koettaisi päätään aukoa.
”Innostuit sitten ajatuksesta?”
”Häh?”
”Että voisit kokeilla ratsastamista”, Kevin sanoi. ”Tällä tallilla Odykin käy.”
”Aa, niin, siis, mä olen kyllä itse asiassa hoitanut täällä yhtä hevosta kohta viisi vuotta.” Kevin näytti oikeutetusti hämmästyneeltä. ”Mutta älä kerro mammalle. Se ei tiedä. Se kuolee, jos saa tietää. Se vihaa hevosia ja se vihaa, jos mä teen jotain vaarallista.”
”Ymmärrän...”, Kevin sanoi otsa kurtussa. Konkkasin keppeineni itsevarmasti ladon ohi hiekkatarhoille ja Dragonin ja Lovexin tarhalle. Molemmat oli ulkona loimet päällä: Dragonilla sen sähkönsininen lunta vasten aika karsean värinen takkinsa, Lovexilla musta.
”Toi on mun hoitsu”, sanoin ja heilautin kävelykepillä Dragonin suuntaan. ”Se on vähän pahantuulinen, mutta ihan kiva. En tosin tykkää ratsastaa sillä, mulla ei riitä taidot eikä lihakset saamaan siitä irti mitään kuin matokävelyä, joten se tykkää mennä kuin laiska paska mun alla.”
”M-hm”, Kevin hymähti.
”Varo Lovexia, se puree.”
Käännyin ympäri, että konkkaisin tallista hakemaan riimunvarren. Ottaisin Dragonin vaikka pesupaikalle pikaharjaukseen, niin saisin edes jotain laitettua sen vihkoon tehdyn merkiksi. Oli mulla hoitajanylpeyttä sen verran vielä jäljellä, vaikka järjestelmällisesti sitä yritettiinkin nakertaa. Mutta mun kulkuni ja suunnitelmani mureni, kun itse Pääpaholainen kalppi timmeissä vaatteissaan hiukset niin piukalla nutturalla vastaan, ettei ihme, jos sen päätä vähän kiristää.
Ja totta kai sillä oli sähkönsininen naru kädessä.
Savannah vilkaisi mun pakettijalkaani ylenkatseellisesti, muttei sanonut mitään. Ei tervehtinyt, muttei toisaalta sylkenyt päällekään. Se marssi tarhan aidalle, avasi haan ja irrotti sähkölangan, meni sisään, väisti luimivaa Lovexia (kunpa Lovex purisi sitä oikein kunnolla), meni Dragonin luo, kiinnitti riimunnarun, talutti sen pois, laittoi portin kiinni. Ja mä olin tuijottanut koko ajan.
Sitten, mennessään mun ohitseni Dragon perässään, Savannah katsoi muhun ja hymyili äkkiä maireasti. Mutta sen silmät jäi jääkylmiksi. Ja niin se meni ohi Dragon perässään.
”Kukas hän oli?” Kevin kysyi.
”Nemesis”, murisin hiljaa. Että hatutti. Olisin halunnut näyttää Kevinille, että kyllä mä jotain osaisin; etten ollut vain surkea nörtti, vaan että kyllä mä jotain liikunnallistakin tein. Että hallitsin isoa 700-kiloista eläintä. Sain sen tekemään mitä ikinä halusi. (Really, Crid? Mistä lähtien Dragon on mukisematta tehnyt juuri yhtään mitään, mitä mä pyydän?)
”Miksi hän hoidokkihevosesi otti?”
Koska Savannah haluaa tehdä tallielämästäni hiljaksiin kiehuvan myrkkysopan, johon lopulta hukun. Kiristelin hampaita. ”Koska sekin hoitaa Dragonia...”
Tunsin hevosmiehisen ylpeyteni muuttuvan tomuksi, jonka kylmänkirpeä talvinen merituuli puhalsi mennessään pois. Joko Kevin ei tajunnut yhtään millainen arvovaltataistelu täällä oli meneillään, tai sitten se halusi lohduttaa, kun sanoi, että hyvähän se, kun toinen hoiti Dragonin sillä välin, kun mulla oli jalka paketissa - eipä jäisi humma ilman ruokaa. What a peak optimism.
Olin kuitenkin nyt epätyypillisen itsepäisellä päällä. Mä halusin laittaa edes jotain Dragonin hoitovihkoon, olin sen jo päättänyt. Ehkä Kevinin läsnäolo auttoi ja antoi mulle pässinrohkeutta, koska marssin kolmen jalkani kanssa, joista kaksi oli sentäs rautaa, talliin. Tää ei jäisi tähän.
Dragon oli käytävällä ja mun harmikseni sillä taas näytti olevan epätyypillisen hyvä päivä. Korvat oli jopa hörössä ja se jauhoi heinätuppoa, jonka Savannah ilmeisesti oli sille hetki sitten tarjonnut. Loimi roikkui karsinanpielessä ja Savannah huiteli juuri harjalla menemään pitkin Dragonin keltaista karvaa.
Homma, joka olisi kuulunut mulle.
Kinkutin lähemmäs.
”Nyt on mun hoitovuoro.”
Savannah ei edes vilkaissut.
”Ei täällä ole mitään hoitovuoroja.”
”Mulla on hoitovuoro sillon, kun oon tallilla.”
”Ja minulla on hoitovuoro silloin, kun minä olen tallilla.” Savannah katsahti mun kipsiini. ”Pysyisit poissa ennen kuin säikäytät Dragonin noilla kepeilläsi.”
Niin kuin Dragon näitä säikähtäisi, joutuuhan se nytkin katsomaan sun naamaasi. En sanonut tota ääneen. Kevin tuli mun vierelle ja tervehti. Savannah tervehti takaisin. Kalsaasti, mutta tarpeeksi asiallisesti. ”Nyt, jos saanen pyytää hoitorauhaa”, se sitten tiuskahti meille molemmille.
”Kato nyt mitä mä joudun kestään”, valitin Kevinille, kun poikettiin tallitupaan. Mun oli pakko päästä istumaan. Mun yksinäistä jalkaani pakotti. ”Siitä lähtien, kun Savannah tuli, ilo tallilla käymisestä on loppunut. Tää oli mun salaisuuteni ja turvapaikkani, nyt täällä olo tekee olon melkein kurjemmaksi kuin kotona mamman syynin alla, ja se on jo paha juttu se.”
Kevin rypisteli kulmiaan mun sanoille ja istuutui sitten sohvalle viereeni. Ei mun ollut tarkoitus avautua näin paljon salaisesta elämästäni... mutta se nyt sattui olemaan siinä ja sattui olemaan paikalla äsken ja muhun nyt sattui niin sattuipahan vain, että oli avattava suu.
”No ei hän kovin ystävälliseltä kyllä vaikuttanut”, Kevin sanoi lopulta. Sitten se sanoi jotain ihan älytöntä seuraavaksi: ”Oletko ajatellut, että äitisi tykkäisi kuitenkin tietää tästä? Janehan voisi olla ylpeä, että sinulla on harrastus-”
”EI”, mun silmälasinikin oli tippua päästä kun parkaisin. ”Ei, ei tosiaankaan. Mamma ei saa IKINÄ,
ikinä tietää tästä mitään. Mä olen testannut sitä. Se ei ollut hyvä ajatus. Se on paha ajatus. Hyvin paha. Pois se mielestä.”
”Hyvä on, hyvä on”, Kevin nosti kämmenet ilmaan. ”Kunhan sanoin...”
Mua alkoi kaduttaa, että olin tuonut Kevinin tallille. Musta tuntui, ettei se ymmärtänyt kunnolla. Olihan se toki nähnyt, että mamma pyörtyy ratsastuksen ja tallin mainitsemisesta, mutta ymmärsikö se kuitenkaan miten vakavasta asiasta tässä oli kyse? Se olisi mun elämäni loppu. Cridin loppu. Jos mamma. Koskaan. Saisi. Tietää.
Jos kirjoitat toisen pelaajan hahmosta, voit tägätä hänet tekstiin (@käyttäjätunnus).
Jos kirjoitat toisen pelaajan hahmosta, voit tägätä hänet tekstiin (@käyttäjätunnus).
Hei, tämä oli jotenkin tosi hyvä, sympaattinen ja ajatuksia herättävä teksti. Vakavan asian äärellä ovat, Kitty ja Tyler, mutta voi olla epäselvää ymmärtääkö Kitty kuinka vakavan. Voi olla, että Kitty tarvitsee jonkinlaisen herätyksen maailman realiteetteihin ennen kuin suinpäin ryntää syvään päähän. Elämähän on pelkkää riskinottoa, mutta ainakin on syytä tietää millä panoksin pelaa ennen kuin heittää koko omaisuutensa likoon... 
Käyn kyllä läpi tässä samalla jotain terapeuttista, koska tuli ihan tippa linssiin kun tätä kirjoitin... 
Edellisen tarinan koskettavuuden jälkeen sai taas nauraa: "Savannah oli törmännyt huonoon Weasley-kopioon", "Jos kundi olisi ollut fiksu niin tämä olisi jo luovuttanut ja vaihtanut hoitohevosta. Tai vielä parempaa, tallia", "Savannah oli niin tunteiden vallassa että olisi saattanut iskeä kainalosauvat kundille persposkien väliin poikittain jos tämä olisi ilmestynyt mulkkamaan häntä tänään", "Oliko 14-vuotiailla jo finnejä? Savannah ei muistanut omanneensa finnejä ikinä, joten ei voinut olla varma asiasta" - mitä kylmänkuumaa ihanan häijyä kyytiä! 
Siinä ovat kuin kaksi (happo)marjaa! 
