katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164 
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Jan 15, 2022 19:41:35 GMT
3-5.01.2022 olivat varmaan isän kuoleman jälkeen mun tähänastisen elämän hirveimmät päivät. Mun kuume taisi jossain kohtaa käydä yli kolmessakymmenessä yhdeksässä asteessa ja vaikka mä nukuin vain suurimman osan päivästä, mä olin koko ajan todella väsynyt. Mä en ole ihan varma että ketkä kaikki olivat käyneet varmistamassa että mulla oli kaikki hyvin, mutta äänistä päätellen ainakin Kitty ja Alexiina olivat käyneet varmistamassa että olin elossa. Mä olin kuullut miten mun ympärilläni puhuttiin siitä että koska olisi kannattavaa antaa särkylääkettä, vai olisiko vain parempi että saisin sairastaa rauhassa ja antaa mun immuunijärjestelmän tehdä työtä ja taistella tautia vastaan. Päivien aikana ruokakaan ei maistunut minulle kovinkaan paljoa ja mun huono ruokahaluni sai jopa Kittyn hieman huolestumaan. Kai toinen oli tottunut siihen että mä söin paljon ja hyvällä ruokahalulla. Kuitenkin jatkuva tunne siitä, kuin olisi jäänyt rekanalle, ei helpottanut yhtään edes ruuan ajattelua ja mä mieluummin yritin vain nukkua kuin olla hereillä. Pääasiallisesti mä sain onnekseni nukuttua ihan hyvin, mutta silloin kun mun kuume alkoi nousemaan, mun unet olivat enemmänkin painajaisia ja levollisuudesta ei ollut silloin mitään tietoakaan. Vasta viides päivä kuluvaa vuotta alkoi tuomaan jotain helpotusta mun olooni ja seuraava päivä olikin ensimmäinen päivä pitkään kun mulla ei ollut ainakaan koko päivää kuumetta. Vaikka mä en tiennyt että oliko siinä mitään järkeä, mä olisin halunnut ainakin yrittää palata töihin heti kun mun kuume pysyi vain aisoissa edes päivän verran, mutta Kitty ei ollut samaa mieltä ajatuksesta ja me saatiin siitä melkein riita aikaan, vaikkakin mun osalta se päätyi yskänkohtaukseen. Lopulta me päädyttiin sellaiseen kompromissiin että mä menin auttamaan Kittyä tallissa ihan oman jaksamiseni puitteissa ja jos mä selviäisin päivästä niin ehkä sitten mä voisin lähteä Raicyn ja Tomfordin kanssa normaalisti laaksoon. Koska mä olin selvinnyt edellisenä päivänä tallilla auttamisesta mä päätin lähteä laaksoon. Varustaessani HH:ta musta tuntui että mä hikosin jo pelkästä varustamisen ajattelusta sillä mä olin pukenut päälleni sellaisen määrän vaatetta että mä olisin varmaan selvinnyt Alaskan pakkasissa. Tokikaan mä en halunnut sairastua uudelleen mutta myöskään mä en jaksanut olla enää kotona toisten paapottavana vaikka mä olinkin kunnossa joten ponnistaessani ratsuni selkään mä olin valmis ottamaan päivän haasteet vastaan. Ratsastaessamme rinnakkain kohti laaksoa, Raicy varmisti minulta että olisinko varmasti kunnossa ja selviäisinkö työpäivästä laaksossa. ”Mä yritän ainakin parhaani. Mä vaan kaipaan jotain muuta ajatuksilleni kun mä en tiedä että miten mun pitäisi reagoida siihen, että Kitty haluaisi lapsen.” Oman ratsunsa selässä istuva Center kääntyi katsomaan minua hienoinen ihmetys silmissään, ja mä en tiennyt että miten mä olisin voinut asiaa selittää. ”Se toi haaveensa esiin vuoden vaihteessa Latviassa. Tokihan mä olen miettinyt samaa, mutta minua mietityttää myös se, että mitä tapahtuu siinä kohtaa jos sairastunkin jo nuorena ja varsinkin jos käy niin että sairastumista ei huomata ajoissa tai että kasvaimet ovat pahanlaatuisia, joille ei voida tehdä mitään? En mä tiedä että onko se oikein ymmärtänyt sitä, että millainen mun tilanteeni on vai onko se sitten vain niin sinut sen kanssa että sitä ei haittaa” lausuin epäilykseni ilmaan samalla kun ratsumme tarpoivat eteenpäin. ”Vanhemmuus on kyllä varmaankin yksi isoimmista vastuutehtävistä mitä ihmisellä voi elämässään olla. Helppoahan se ei ole, eikä lapsista osaa olla huolehtimatta, vaikka nuo olisivat jo miten isoja” Raicy kohensi oman stetsoninsa asentoa. ”Mm… Kyllähän mä oon sitäkin miettinyt että tuleeko musta ikinä isää jos kukaan ei halua nähdä mitä geenilotolla on tarjota. Enkä mä edes tiedä kauanko mulla on aikaa selvittääkkään asiaa. Mä täytän kuitenkin 35 reilun kuukauden päästä joten ehkä mun kannattaisi unohtaa tuollaiset haaveet. Kuitenkin voisi olla että lapsi ei ehkä edes kerkeäisi tutustumaan minuun kunnolla joten ehkä isyys ei ole sellainen asia josta minun kannattaisi haaveilla.” Vierelläni ratsastavasta Centeristä huomasi, että tuolla oli jokin asia kielensä päällä, mutta lumessa näkyvät jäljet saivat tuon kääntämään huomionsa työhön ja itse saatoin vain jäädä arvailemaan mitä vanhemmalla miehellä saattoikaan olla sanottavaa. Alexiinan kommentti:
"-- mä olisin varmaan selvinnyt Alaskan pakkasissa", ei niin kaukana totuudesta, kun Alaskan pakkasissa tässä periaatteessa ollaankin 
Raicy koettaa tietysti olla puhumatta suutaan puhtaaksi, mutta kyllähän tuo kieltämättä on sitä mieltä, että Tylerin ja Kittyn kannattaa lapsihaaveet unohtaa: Tylerin sairaus on siinä yksi iso osatekijä, toinen ehkä Kittyn perusluonteenlaatu ("ei ole äitiainesta", Raicy sanoisi) ja kolmantena epävirallinen (= ei naimisissa) tapailukulttuuri ja heilastelu vasta vähän aikaa. Ikävästi näyttää siltä, että tämä potentiaalinen lapsiuutinen herättää ristiriitaisia ja melko kriittisiäkin tunteita ranchilla monissa: Gillian on huolissaan, ettei Kitty tiedä mihin ryhtyy, ja Alexiina murehtii jo etukäteen tulevan lapsen kohtaloa. Edes Dewn ei ole kovin mielissään asiasta, vaikka ei puutukaan toisten elämään - hänellä tosin syynä on trauma, että toinen vanhemmista (äiti) hylkää lapsensa, kuten Mischa teki. Ehkä Dewn ajattelee, että Kitty kyllästyy äititouhuiluun nopeasti. Kitty ei ymmärrä tätä hienovaraista ilmapiiriä, joka hänen ympärillään asian suhteen on. Hän saattaisi itse asiassa loukkaantua pahastikin, jos tajuaisi...
Mitenhän tässä käy?  |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242 
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Jan 16, 2022 10:54:20 GMT
Kitty talks - 15.-16.01.2022 @Tyler
Kitty poikkesi iltalenkillään Tylerin torpalle. Tämän pitäisi olla niihin aikoihin jo kotona töistä. Lunta oli satanut koko päivän ja jatkui edelleen, Kittyn hölkätessä liukasta maantietä pitkin maatilojen ohi kohti metsikköä ja siellä odottavaa remontoitavaa pikku tilaa. Pakkasta oli melkein kolmekymmentä astetta, mutta Kitty oli karaistunut ja osasi hengittää juostessakin ilman, että pakkasilma kuristi keuhkoja kasaan. Nenä tosin jäätyi! Piha oli pimeä ja ankean näköinen täynnä tavaraa ja lautakasoja. Kitty naputteli talvilenkkareitaan portaisiin, koputti ja meni muitta mutkitta sisään. Talossa oli kylmä eikä juuri mitään huonekaluja lukuun ottamatta sohvanrähjää ja taitettavaa tuolia, jotka Thomas oli kiikuttanut Tylerille. Tyler oli parhaillaan keittiössä, istui nirisevällä hetekavuoteellaan selaamassa kännykkää. ”Ai moi”, hän hymyili uupuneesti. ”Toin sulle Emilyn pöperöä”, Kitty heilautti repun selästään ja kasasi pienelle pöydälle muovipussin ja pussista kolme pakastemuovirasiaa. Tyler oli jo toki tervehtynyt, mutta Kittylle oli jäänyt päälle kanaemomainen tarve huolehtia tästä. Ehkä se oli osa vauvakuumetta. Hoivatarvetta. ”Lihasoppaa. Miten täällä menee?” ”Ei ihmeellistä, en ole nyt tänään tehnyt remontin suhteen mitään, tulin vasta laaksosta. Raicy on hakemassa uutta hevostaan niin me oltiin Tomfordin kanssa kahden ja se vei vähän myöhään.” Kitty istuutui Tylerin viereen sängylle. Se napsahteli metallisesti. ”Täytyy alkaa miettiä tarkemmin muuttoa. Pitää tässä kohta lähteä käymään Texasissa, en vielä tiedä pitäisikö hevoset muuttaa jo maaliskuussa vai vasta toukokuussa sitten varsan kanssa. Toisaalta haluaisin olla näkemässä ensimmäisen oma kasvatin syntymän...” ”Ootsä ajatellut, että tänne mahtuis muutama muukin kuin vaan sä yksinään?” Tyler katseli sivusilmällä Kittyn kasvoja, kun tämä zoomaili seiniä ja pintoja. ”No… joo, onhan se vähän käynyt mulla... mielessä…” He tuijottivat toisiaan silmiin. ”Olitko tosissasi… siitä, mitä sanoit uutena vuotena?” Tylerin ääni oli muuttunut karheaksi. ”Että… haluat tulla vielä äidiksi?” He katselivat toisiaan, toinen toisensa vihreisiin silmiin: Tylerillä vihertävän harmaat, Kittyllä heleät, merensinertävät 'skottivihreät', kuten hänen äitinsä olivat tavanneet sanoa. Jos he saisivat lapsen, sekin saisi vihreät silmät. Kauniit, vihreät, kesäiset silmät… ”Joo, olin mä”, Kitty sanoi. Tyler nojautui eteenpäin, Kitty samoin, ja he suutelivat. Tyler tuoksui työnteolta. Jouset natisivat heidän suudelmansa jatkuttua vielä vähän pidemmälle… ja pidemmälle… kunnes se äkkiä tylysti katkesi Kittyn soittoääneen: Roxetten Starsiin. Kitty kurotti Tylerin päällä maatessaan kättään, ylettyi reppuunsa ja veti puhelimen sen sivutaskusta. Alexiina. ”Jepsmoips”, Kitty vastasi. ” Kitty… missä olet, oletko Tylerin luona?” ”Jeps.” Alexiina kuulosti syvästi huolestuneelta. ” Voisitko… voisitko kysyä Tyleriltä, jos hän on kuullut jotain Raicystä? Hänen piti ilmoittaa, kun on päässyt motelliin, mutten ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun soitti hakeneensa Gogon ja lähteneensä ajamaan.” ”Joo, mä kysyn. Ootsä kuullut Raicystä?” ”Eeen”, Tyler sanoi, toinen käsi taitettuna pään alle ja toinen Kittyn takapuolella. Kitty virnisti ja painoi etusormellaan Tylerin nenänpäätä. ”Nope, ei ole kuullut.” ” Sitä pelkäsinkin… no, yritän soittaa hänelle vielä... Sanotko Tylerille, että ilmoittaa heti, jos kuulee jotain Raicystä?” ”Tietty.” Puhelu loppui. ”Kuulit varmaan?” Tyler rypisti otsaansa. ”Olisiko Raicyn pitänyt jo palata? Mulle sanoi olevansa takaisin joskus huomenna iltapäivästä.” ”Ilmeisesti se ei oo soittanut, kun on pitänyt.” Kitty kohautti olkaansa ja nakkasi kännykän sivuun. Sitten hän taas virnisti. ”Niin… mihin me jäätiinkään…?” * Seuraavana aamuna Kitty heräsi yksinään Tylerin kylmästä talosta. Hänellä oli vapaapäivä ja edellinen ilta – ja yö – Tylerin sängyssä oli venynyt sen verran kutkuttavasti, että Kitty oli lopulta vain jäänyt suoraan yöksi, vaikka sänky oli kamala ja tilaa vähän. Tyler oli jo lähtenyt laaksoon. Kittyn repun päällä oli lappu: ”Töissä. Nähdään. Kiitos ihanasta yöstä. - Ty” Kitty venytteli autuas hymy kasvoillaan ja hiipi sitten puoliksi jyrättyyn kylpyhuoneeseen. Talossa ei ollut juoksevaa vettä, joten Kitty pesi kasvonsa pullovedellä. Kaiken kaikkiaan Kitty oli mahdottoman hyvällä, onnellisella tuulella ja olisi voinut purjehtia pilven päällä takaisin Orange Wood Ranchille, ellei olisi halunnut ottaa paluumatkalla aamulenkin. Tallilla hyväntuulisuutta ei enää ollut. ”Kitty”, Gillian tuli vastaan hirveän huolestuneena, Diana ja Hugo molemmat kainaloissaan. ”O-Oletko kuullut…? Mene puhumaan A-Alexiinalle, hän on toimistossa –” Emily oli yllättäen tallituvassa. Toimiston ovi oli selkosen selällään ja sisältä kuului ravailun ääniä sekä pätkiä Alexiinan puhelinkeskustelusta. ”...aivan, en tiedä mitään. Eilisen jälkeen, joskus aamupäivästä… en muista tarkkaa kellonaikaa, ehkä yhdentoista aikaan? ...Niin, ilmoitti silloin lähteneensä Beartooth Mountainilta. Hän oli hakemassa hevosta. ...Ei, en ole kuullut sen jälkeen. Hänen piti ilmoittaa iltapäivästä, että on päässyt motelliin, mutta mitään ei kuulunut eivätkä soitot mene läpi...” ”Mitä nyt?” Kitty kysyi Emilyltä, jonka huulet olivat tiukassa supussa ja katse totinen. Alexiina käveli ympyrää pienessä toimistossaan pöydän ja mappikansiohyllyn välillä, toinen käsi korvallaan kännykässä ja toinen painellen hermostuneena kuulakärkikynän nappia. ”Raicy”, Emily sanoi käheästi, ”hän on kadonnut.” ”Kadonnut?” Kitty rääkäisi. Emily puisteleksi päätään äidinhuoli ryppyisillä kasvoillaan. ”No… kiitos”, Alexiina lopetteli puhelua. ”Mitä on tapahtunut?” Kitty pommitti heti. Alexiina oli kalpea. ”Raicy… Raicystä ei ole kuulunut mitään. Yli vuorokauteen. Hänen piti ilmoittaa eilen itsestään sekä tänään, ja tulla kotiin tänään iltapäivällä. Hänen puhelimeensa ei saa yhteyttä, menee vastaajaan. Kaiken lisäksi…”, Alexiina nieleskeli alahuuli täristen, ”Beartooth Mountainilla oli eilen kova lumimyrsky, lumivyöryvaroituksia.” Hän nosti käden silmilleen. Emily meni lohduttamaan häntä. Kitty katsoi kireästi ulos tallituvan ikkunasta. Mitä Raicylle oli tapahtunut…? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 138
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Jan 17, 2022 18:53:14 GMT
15.01.2022  |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Jan 21, 2022 10:14:33 GMT
Kitty talks - 21.01.2022 @Tyler ”Se on aika reppana.” ”Hirveän säikky.” ”Sellaisen mukkelismakkelismenon jälkeen? Onko mikään ihme.” Kitty, Gillian ja Roi seisoivat westernsiivessä rivissä tarkastelemassa uutta tulokasta: ruunikkoa, valkopäistä ruunaa, joka seisoi jännittyneenä karsinansa perällä toinen musta silmä heitä mulkoillen. ”Se on pienempi kuin aattelin. Eikö se oo pienempi kuin Ricky?” ”Ei paljon.” ”Se oli kuulemma kamalan vaikea saada tuotua tänne.” ”Kivan hevosen Raicy hankki.” ”No, ei varmaan ollut tarkoitus tehdä siitä noin hermoheikkoa.” Gogo kavahti jotain näkymätöntä ja potkaisi vähän seinää. ”Raicy ei tykkää sätkynukeista. Saa nähä mitä tästä tulee. Muistatko Fifin, Gills?” ”Niin, mutta sitten kaikki meni hyvin.” ”Ei Infernon kanssa.” Demi vinkaisi ja Gogo heilautti taas hermostuneena päätään. ”Jätetään se rauhaan…” Raicy oli ajanut kolarin: alas vuorilla lumista rinnettä. Traileri, Gogo sisällään, oli mennyt nurin. Raicy oli ollut tajuttomana pitkän aikaa ennen apua, kunnes ohikulkeneen auton matkustajat olivat huomanneet renkaanjäljet ja hälyttäneet pelastajat. Raicy oli ollut tokkurainen, kun hänet oli viety sairaalaan. Aivotärähdys, murtunut kylkiluu, paleltuma. Alexiina oli ollut kuolla huolesta. Gogo oli toimitettu eläinlääkäriin, mistä Alexiina oli hakenut sen muutama päivä sitten Orange Woodiin. Raicy oli vielä poissa ja palaisi kotiin ensi viikolla. Roi ja Gillian hajaantuivat omille teilleen. Kitty kaappasi Demin syliinsä. ”Mennäänkö heittään pikalenkki, pentu, ennen ruokinta-aikaa?” Lumista tietä pitkin hölkätessään ja mustapilkkuinen koiransa vierellään, Kittyn ajatukset lentelivät pääkopan sisällä suuntaan jos toiseenkin, mutta enimmäkseen Tyleriin. Tyler oli vienyt Kittyn tämän täytettyä 34 seinäkiipeilemään, ja se oli ollut hurjan hauskaa. Nyt Kitty halusi maksaa kalavelkansa ja järjestää vastavuoroisesti jotain hupaisaa Tylerille. Mutta mitä? Kitty veti kännykän käteensä keskeyttämättä juoksurytmiä. Mitä...sä...tykkäät…, hän pyyhki tekstin. Varaa...vapaa...vkpl...helmikuun vika!
Kitty virnisti itsekseen ja lähetti viestin. Hän joutui pysähtymään, sillä Demi kävi tarpeillaan. Kylmä viima, joka ei oikein koskaan laantunut täällä meren äärellä, viuhahteli yli ja ympäri, joten Kitty piti itsensä liikkeessä ja lämpimänä pomppimalla paikoillaan. Hän oli koko elämänsä elänyt kuin kiertolainen, vapaamatkustaja, seikkailija. Olihan hänellä toki juuret Skotlannissa, mutta nekin tuntuivat niin kaukaisilta. Hän oli jo nuorena lähtenyt omilleen, hankkiutunut töihin Alexiinalle ja pysynyt Centerien mukana jo melkein viisitoista vuotta. Tietysti hän oli jo osa Centerien perhettä, mutta… ehkä olisi aika miettiä – ja perustaa – ihan omakin perhe? Demi katsoi äitiään pää kallellaan. Sillä oli tapana ilmaista puuppaustarpeensa valmiiksi höristämällä korviaan ja kallistelemalla päätään. ”Ready?” Kitty lähti taas hölkkään ja Demi kirmasi rinnalle. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Jan 21, 2022 22:52:45 GMT
22.01.2022 Kitty Paluu laaksosta oli venynyt menneen viikon ajan noin tunnin myöhemmälle, vaikka olimmekin yrittäneet Tomfordin kanssa parhaansa mukaan saada kaiken tehtyä ajoissa. Raicy oli lähtenyt hakemaan uutta hevostaan yhdysvaltojen puolelta, mutta reissu ei ollut mennyt putkeen ja miehestä ei ollut kuulunut puoleentoista vuorokauteen mitään. Alexiinan huoli oli omalla tavallaan tarttunut myös Kittyyn ja toinen oli ollut ollut normaaliakin puheliaampi ja miettinyt asioita ääneen. Tokihan Raicyn katoaminen oli saanut mutkin miettimään asioita ja varsinkin se oli tuonut mieleen muistot loppusyksyltä. Ehkä tuo oli tuonut minulle omalla tavallaan tuonut minulle mieleen muistoja isästä, vaikka en mä tiennyt että miten hullua oli kaivata isänsä perään vaikka olikin ollut jo vuosia aikuinen mies. Tokihan isä oli ollut aikanaan mun työparini ja muutenkin tuosta oli tullut tärkeä varsinkin Trevorin muuton jälkeen. Kuitenkin kuullessani että Raicy oli ainakin hengissä, vaikkakin hieman iskuja saaneena, helpotti mua suuresti ja mä toivoin että varsinkin Alexiina saisi edes hieman mielen rauhaa ja ehkä sitä kautta muutkin saisivat mielenrauhaa. Muutaman karsinan päässä Josh hoiti Rockia pois. Minua muutaman vuoden nuorempi mies oli myös ollut normaalia hiljaisempi, vaikka toinen ei ollut normaalistikaan kovinkaan puhelias. Kuitenkin jokin Tomfordin hiljaisuudessa oli erilaista verrattuna yleiseen hiljaisuuteen, jota tuo harrasti ja se sai omankin oloni hieman hankalaksi. Annoin viimeisenkin harjan tipahtaa harjapakkiini ennen kuin poimin karsinan ovelle nostamani loimen ja puin sen orille. Loimittamisen opettelu oli ollut minulle uusi asia, sillä kotona loimia ei tarvinnut kovinkaan usein. Ollessani kiinnittämässä solkia, tunsin miten puhelimeni värähti taskussani. ”What’s up? Joko remontti on ohi vai vieläkö sä jaksat sitä torppaas rempata? Pakko kyllä nostaa sulle hattua koska ei musta ois tommoseen. Mites äiti? Ootteko te ollu yhteyksissä?” Se, että Trevor viestitteli minulle yllättäen ei ollut jotenkin yllättävää. Veljellä tuntui olevan kumma tapa ottaa yhteyttä aina silloin kun tuon ei olisi tarvinnut tai kun tilanne oli muuten vain huono. Nytkään mä en ollut kuullut isoveljestä mitään isän hautajaisten jälkeen ja silloinkin me oltiin vaihdettu vain muutama sana eikä me oltu puhuttu edes mitään siitä, että korvaisiko toinen minulle HHn ylläpidosta aiheutuvia kuluja. ”Pitkiä työpäiviä. Raicy poissa.
Remontti alkaa olemaan valmis, sähköt
ja vesi puuttuu. Talvi häiritsee. Siirtymässä
talliin ja laitumeen. Mä en oo soittanut äidille
hetkeen. Charlie viestitteli että äitilläkin
kaikki hyvin. Jack viettänyt sielä aikaa.”En mä tiennyt tarvitsisiko Trevorin välttämättä tietää että Jack vietti aikaa äidin luona, vaikka kai tuo oli tottunut siihen että Jack kävi meillä varsinkin kun tuo asui ihan naapurissa ja oli vanhempiemme vanha tuttu. Palautin puhelimen taskuuni ja poistuin kirjavan karsinasta, sulkien oven perästäni ennen kuin poimin elämää nähneen lännensatulan käsiini ja lähdin kantamaan satulaa kohti varustehuonetta. Trevorin vanha satula oli onneksi sopinut HHlle joten se oli saanut jäädä orille käyttöön vaikka minulle satula ei ollut se mukavin istua, mutta en tiennyt mikä isoveljen suunnitelma orin kanssa oli joten mä en tiennyt että kannattaisiko mun katsella sille sellainen satula, joka olisi niin ratsulle kuin myös minulle hyvä. Tokihan mä voisin sovittaa Foreverin satulaa myös orille, kunhan mä saisin sen vain Kanadaan, sillä satula olisi tällä hetkellä tamman kanssa kotona Texasissa. Mä en tarkasti tiennyt että miten pitkään Raicy olisi poissa pelistä, joten mä osannut yhtään suunnitella ajankohtaa mahdolliselle muuttoreissulle. Toki mulla pitäisi kai siinä kohtaa olla myös oma talli valmiina, sillä mä en tiennyt minne mä saisin siinä kohtaa kolmannen hevosen majoitettua, eikä mulla ollut oikeastaan enää edes varaa maksaa kolmannesta tallipaikasta. ”Sehän on hyvä kuulla. Jack on hyvä mies. Sä oot kyllä hullu ton projektisi kanssa. Mikset sä vaa ostanut valmista paikkaa?” ”Paraskin puhuja. Mä haluan nähä
tilanteen, jossa sä pääset edes lähelle
samaa pistettä.”Kyllä mä tiesin että mun viimeinen kommentti oli varmasti liikaa ja menisi Trevorilla tunteisiin, mutta mä en vain nyt jaksanut velipoikaa. Pakkohan mun oli nostaa Trevorille hattua, koska se oli muuttanut kuitenkin paljon kauemmaksi rakkauden perässä kuin mitä mä olin lopulta muuttanut. Olin palannut ajatuksissani, sekä Trevorille vastaillessani HHn karsinalle, enkä mä oikeastaan ollut edes huomioinut mitenkään mun ympäristöäni. ”Moi Ty!” korkea nuottinen ääni tunkeutui mun tajuntaani ja katsellessani ympärille varmaan kuin peura ajovaloissa, mä tajusin Kittyn seisovan tallien yhdyskohdassa. ”Ai… moi” ”Kaikki okei?” ”Joo. Trevor vain viestitteli ja kyseli että mitä äidille kuuluu. Kai se ei itse halua soittaa sille tai sitten se haluaa taas jotain multa. En mä ihan ymmärrä sitä” annoin ajatusten soljua ulos huuliltani vaikka niissä ei tainnut olla kuulijalle mitään järkeä. ”Okei. Lähetkö sä kotiin? Mulla on vielä töitä jäljellä ja sitten liinatunti.” ”En mä varmaan tänään. Tai jos sulle sopii että mä jäisin tänne? Tänään… vähän rankkaa” pyörittelin stetsoniani käsissäni, tajuten miten rispaantunut sekä auringon haalistama hattu olikaan, sillä se oli kuitenkin ollut jo aikanaan käytössä ennen minua. ”Kyllä sä tiedät että mulla ei oo mitään sitä vastaan” Kitty huikkasi vielä iskien minulle silmää, ennen kuin toinen poistui matkoihinsa ja kannoin vielä harjat sekä suitset paikoilleen. Laskiessani harjapakkia paikoilleen mietin milloin kerkeäisin antamaan taas aikaa Imaghostille, sillä tammavarsa oli saanut elää kuin pellossa siitä asti kun Raicy oli lähtenyt reissuunsa. Ehkä nuoren varsan ostaminen oli ollut virhe vaikka toisaalta siinä kohtaa en ollut tiennyt eteen tulevista suurista muutoksista. Mä toivoin että tammasta saisi silti hyvän työhevosen, vaikka se saikin kasvaa suurimmaksi osaksi vapaasti ja ilman mitään kouluttamista. Se, miten mä olin päätynyt Kittyn asunnolle oli mulle pieni mysteeri, mutta sieltä mä havahduin hereille Kittyn saatua työpäivänsä loppuun ja palatessaan omalle asunnolleen tallin vintille. Kai mennyt viikko lisääntyneene vastuuneen oli rankempi kuin halusin myöntää, sillä mä halusin saada kaiken hoidettua enemmän kuin hyvin sillä välillä kun Raicy olisi reissussaan ja sairauslomalla. Puolet Kittyn selityksestä meni minulta myös täysin ohi korvieni ja jouduinkin pyytämään toista toistamaan sanomansa. Alexiinan kommentti:
Visuaalisesti kivasti editoitu nuo tekstiviestit! Saanko varastaa idean?  Muutenkin oikein hyvä teksti! Tässä oltiin nyt lähempänä Tyleriä kuin yleensä, kirjoitustyyli oli enemmän "show", kuin "tell". White Doven kehitystä on kyllä niin mielenkiintoista seurata ihan näin alkuaskeleista asti - harvinaista herkkua! Ja nimenantotupareita tietenkin odotellessa
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Jan 22, 2022 14:55:50 GMT
# Idyllilililyy # 22.1.2022 ”Sain hyvän tarjouksen… valmennusdiilin. Floridaan Sunny Horseen, se on estehevoskilpatalli. Minulle tarjottiin paikkaa heidän kisatiimiinsä.” ”Mutta Billy, sehän on aivan huippu-uutinen!” ”Bleak Monfrey otti yhteyttä ja kertoi olevansa kiinnostunut, hän oli vaikuttunut cup-menestyksestäni. Hän tuntee Nikki Ferrarin entisen managerin ja ilmeisesti sana on kiertänyt. He haluaisivat meidät Yhdysvaltoihin ensi kesänä.” ”Upeaa. Kerrassaan mahtavaa.” ”Millon te pidätte ne häät?” ”Kesällä.” ”Siitä myön on helppo muuttaa.” ”Ja opiskelusi, Amy?” ”Mie siirryn Miamin yliopistoon.” ”No… teillä kahdella tuntuu olevan suunnitelmat kasassa. Tietysti tulee olemaan taas outoa, kun tekin lähdette, mutta sellaista elämä kai on. Olen iloinen, että kova työsi palkitaan, Billy, ja pääset etenemään tavoitteissasi… ja sinä myös, Amy, että opiskelusi sujuvat kuten pitää.” ”Kiitos, Alexiina.” ”Entä sinä, Tyler? Oletko ehtinyt ollenkaan tekemään oman tilasi kanssa mitään, kun Raicy on pitänyt sinua jatkuvasti töissä?” ”Sähköt ja vedet vetämättä, mutta onhan siinä jotain ehtinyt pakertaa sivussa, vaikka vielä on paljon tekemättä ja tallia kai pitäisi seuraavaksi valmistella, että saa Texasista hevoset tuotua.” ”Hei, meidän pitää miettiä sille nimi! Joo joo – farminimi! Miten ois Love Nest Ranch? Taaai… Sunset Farm? Dream Stables?” ”Kitty...” ”A-anteeksi, onko mitään kuulunut, milloinkohan Raicy pääsee…?” (”– tai Hug Me Farm, haha, eikö olisi hyvä, Tylerrrgrr?”) ”Ensi viikolla hän tulee kotiin, Josh. Mutta ei palaa töihin vielä hetkeen. Ainakin, jos minä voin sen estää. Saa nähdä.” ”Se uusi hevonen on kovin nätti, mutta sitä käy sääliksi...” ”Niin käy, Gillian, niin käy. Mutta kyllä Raicy sitä auttaa, kunhan saa ensin itsensä autettua.” ”J-ja on kauhean mukava nähdä Charlottea.” ”Sanopa muuta. … No, Crid, miten olette tulleet toimeen Dragonin uuden hoitajan kanssa? Ei sinun tarvitsisi tallilla käydä, ettet vahingoita jalkaasi vielä pahemmin.” Häitä, valmennusdiilejä, uusia hevosia. Maa kutsuu Cridiä kiertoradalla… Tarkensin tähtäimen Alexiinaan, joka katsoi mua ystävällisesti parin tuolin päässä. En tiedä mikä assosiaatio oli saanut Alexiinan huomioimaan mun hiljaisen läsnäoloni juuri, kun Charlotte oli ollut puheena. Ehkä se oli vaan sattumaa. Olin jäänyt jotenkin sanattomaksi miettiessäni, miten vähän olin saanut elämässä aikaan ja kuinka paljon vähemmän näin vaivaa, että saisin jatkossakaan. Billyn leveilyä kuunnellessa nätti kihlattunsa vieressään ja Kittyn onnea miesystävänsä kainalossa kattellessa, mä koin taas sellaista alemmuuskompleksia, jota harva ihminen koskaan saa tuntea. Sitä paitsi en ollut vielä täysin luonteva tilanteessa, jossa olin yhtäkkiä ison porukan kanssa syömässä illallispöydässä. Ei kuulunut mun tavalliseen lauantaihin. Meitä kun oli mun perheessäni ollut aina vain minä ja mamma (ja nykyisellään silloin tällöin Kevin muksuineen). Alexiina oli kahmaissut mut kainaloonsa tallilta ja suurinpiirtein kantanut päätalolle muiden mukana syömään, vaikka kohteliaasti olin yrittäny kieltäytyä ja kiemurrella karkuun. Kai olin poikkeuksellisesti ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun se mut oli siitä matkaansa kalastanut. Ja todennäköisesti olin näyttänyt poikkeuksellisen luikulta, mikä kyllä ei ollut poikkeuksellista, mutta josta Emily oli melkein loukkaantunut. ”Sinulle täytyy laittaa ekstra-annosta!!” En ollut ennen käynyt Centereillä sisällä. Tiedän, että siellä sai poiketa matalalla kynnyksellä (on siinäkin sopiva sanonta, kun kirjaimellisesti kompastuin niiden kynnykseen sisälle tullessani), mutta silti olin aina ollut sen suhteen vieraskoree. Ehkä osasyy oli ollut se, että Charlotte asui siellä. Nythän Charlotte tosin ei enää asunut, joten voisin lopettaa tän punastelun ja kainostelun, mutta kun se oli jo jotenkin jäänyt päälle. Paikalla oli lähes kaikki ranchilaiset Raicyä, Dewniä ja Windyä lukuun ottamatta. Diana möykkäsi, Hugo itkeä nyyhkytti, Kitty roikkui Tylerissä ja Amy ja Billy olivat kuin ylevä kuningaspari. Tajusin, että mun pitäisi vastata jotain järkevää, ja painaessa laseja takaisin nenänvarrelle mietin, kannattaisiko olla ehdottoman rehellinen (ja toivon mukaan saada sympatiaa sekä ehkä - niin - tehtyä asialle jotain) vai valehdella kaunistellen, jolloin säilyttäisin arvokkuuteni. ”Me ei… tulla mitenkään hirveen hyvin toimeen.” Sopiva välimaaston kompromissivastaus. En halunnu mennä yksityiskohtiin tässä kaikkien kuullen. Idyllistä oli toki se, etten ollut törmäillyt Savannahiin kokonaiseen viikkoon. Mun väistelytaktiikka oli tuottanut tulosta, mutta sekin päivä koittaisi, kun lumous murtuisi. Ja mun tuurilla se tapahtuisi pahimpaan mahdolliseen aikaan. Alexiina kallisti päätään ja oli varmaan kysymässä siihen liittyen jotain, mutta Diana keskeytti kiljumalla (mä vihaan lapsia -,-) ja Gillian joutui nousemaan pöydästä sitä rauhotellakseen samaan aikaan, kun Hugo riippui äitinsä helmassa ja itkeä tillitti hiljaa. Mä en ikinä halua lapsia. Okei, ehkä joskus. Mutta just nyt en. Kitty tosin näytti olevan päinvastaista mieltä, koska se huokaisi sangen kuuluvasti: ”Ahh… kyllä mäkin haluaisin olla äiti. Musta tulis niin hyvä äiti. Vai mitä?” ’Vai mitä’ oli epäselvästi osoitettu ei-kenellekään, tosin Tyler varmaan koki sen eniten itseensä liitetysti vihjaukseksi, koska punersi äkkiä vähän ja sipaisi Kittyn kättä kuin ohimennen rauhoittelevana eleenä. Ajatella, että mäkin osasin joskus tulkita sosiaalisia tilanteita näin lahjakkaasti. ”Itse asiassa”, Kitty jatkoi tarttuen Tyleriä kädestä, ”me ollaan Tylerin kanssa puhuttu siitä. Siis... vauvasta.” Kitty virnisti oikein leveästi ja odottavaisesti kaikille tämän julistuksensa myötä. Mä luulin, että uutinen olisi hieno ja iloinen ja siksi olin valmis miltei taputtamaan, kunnes tajusin, ettei vastaanotto ollutkaan samanmielinen: Alexiina oli äkkiä luimun näköinen eikä sanonut mitään; Gillian katsoi Kittyä kummallisesti kaksi räkäistä ja rääkyvää penskaa molemmissa kainaloissaan kuin miettien, ettei Kitty voinut millään olla tosissaan haluamassa tähän samaan piinaan; Billy ja Amy loivat Kittyyn sivukatseen. Jopa Tyler näytti lähinnä pelästyneeltä. ”Oletkohan valmis äidiksi, Kitty?” Emily sanoi suu suppuralla lautasia kerätessään. ”Lapsista on paljon vaivaa. Ne rajoittavat moneksi vuodeksi tekemisiä.” ”Kahdeksaksitoista vuodeksi parhaimmillaan”, Alexiina sanoi pyyhkien huuliaan servettiin. Olin harvoin nähnyt Kittyn näyttävän niin loukatulta. ”Miksi kaikki epäilee sitä? Miksen mä voisi olla hyvä äiti?” Kukaan ei halunnut vastata kysymykseen. Musta tuntui, että olisi parasta alkaa liukenemaan paikalta. Tää alkoi menemään liikaa henkilökohtaisuuksiin, jotka ei koskenut mua millään tavalla ja joihin en välttämättä tahtonutkaan ottaa osaa. Olin viime aikoina joutunut kuulemaan Centerien yksityiselämästä ehkä turhankin paljon. ”Kiitos ruoasta. Ja öö, kutsusta”, mä mutisin noustessani heti, kun Emily oli mun tyhjän lautasen kohdalla. ”Voi, ole hyvä vain. Saitko nyt varmasti tarpeeksi syötyä?” ”Dragon heittää mut seuraavan kerran satulasta, kun yhtäkkiä tunteekin mun painon.” Virnistin typerästi vitsini perään, kompastuin pöydän jalkaan ja tein liikkeen, joka näytti hovikumarrukselta, joten sain nyt todennäköisesti mielistelevän yliyrittäjän maineen. Sitten painuin livohkaan minkä kolmen jalan (siis yhden oikean jalan ja kahden kepin – senkin kaksmieliset) kanssa pääsin ja pakkaseen. No jaa, ei kaikkien muidenkaan perhe-elämä ole idylliä. Se on nyt todistettu. Koetan pitää sen mielessä seuraavan kerran, kun mamma heittäytyy mahdottomaksi. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Jan 22, 2022 20:13:47 GMT
Tapahtui myöhemmin 22.01.2022 Kitty Alexiina C. Kitty oli kertonut että minulle Alexiina oli kutsunut meidät illalliselle päätalolle. Tokihan meillä oli jatkuva kutsu päätalon illallispöytään, mutta mä olin viettänyt melkeinpä jokaisen vapaan hetken, joka minulla oli ollut töiden jälkeen omalla farmillani siihen että olin ensin purkanut pintoja ja sähkömiehen käynnin jälkeen olin laittanut pintoja taas kuntoon. Alakerta alkoi olemaan jo valmiina, vaikka tietenkin joitain pintoja täytyisi vielä viimeistellä lopullisilla materiaaleilla, sekä koko talo sisustaa. En mä toisaalta tiennyt että millaisia kalusteita mä tarvitsisin, koska mä olin kuitenkin tottunut elämään pienessä mökissäni, jonka kalustamisesta mun ei tarvinnut ikinä huolehtia. Illallinen päätalolla oli mennyt ihan rennoissa merkeissä alkuun puhellen erilaisista aiheista sekä ihmisten suunnitelmista. Kuitenkin Kittyn alkaessa puhumaan lapsihaaveistaan ilmapiiri muuttui ihan täysin, ja mä en tuntenut enää omaakaan oloani ihan hyväksi pöydän ääressä. En mä toisaalta myöskään halunnut poistua ainakaan vielä pöydästä, varsinkin kun Kitty paljasti kaikille että me oltiin puhuttu siitä mahdollisuudesta että me hankittaisiin jossain kohtaa lapsi. Tokihan ennen sitä pistettä oli paljon sellaisia asioita, joita täytyisi hoitaa ja selvittää, sillä musta tuntui että Kitty ei ehkä ollut ajatellut asiaa ihan täysin lävitse. ”Anteeksi että minäkin poistun näin yllättäen. Meillä on kuitenkin huomenna taas aikainen aamu Joshin kanssa. Suuret kiitokset teille molemmille, Alexiina ja Emily taas kerran herkullisesta illallisesta” yritin tehdä poistumisestani mahdollisimman sulavan ja sen oloisen että mä en paennut paikalta vain sen takia että mä en kokenut oloani kovinkaan hyväksi tämän aiheen ympärillä. Päästyäni eteiseen, vedin bootsini jalkoihini sekä poimin stetsonini hyllyltä, ennen kuin avasin ulko-oven ja astuin ulos pakkaseen. Kylmä talvi-ilma tuntui lamaannuttavan keuhkoni koska en ollut osannut valmistautua siihen että ilma oli näin kylmää. Vaikka lapsi asia koski myös minua, en mä jotenkin tiennyt että miten mä voisin ilmaista huoleni Kittylle ilman että mä suututtaisin toista. ”Tyler!” Kittyn ääni kuului jostain mun takaani ja katsahtaessani olkani ylitse, toinen harppoi mua kohden. ”Onko kaikki okei?” ”Mmm.. mä vain… mä vain mietin tuota lapsi asiaa. Pitäisikö… pitäisikö sen kanssa odottaa vielä? Vaikka… vaikka ensi vuoteen?” Kittyn ilme muuttui kysyvästä johonkin sellaiseen mitä mä en osannut lukea ja toinen näytti hyvinkin shokeeraatuneelta. ”Sä… sä…. sä… et ollutkaan tosissasi?” ”Mä… mä olen. Haluaisin vain että meillä olisi koti olemassa. Ei mun tilani ole vielä sellaisessa kunnossa että sinne voisi muuttaa kunnolla, saati lapsen kanssa.” Kittyn huomio taisi kuitenkin olla ihan jossain muussa aiheessa eikä toinen tainnut kuulla että mitä mä olin sanonut. ”Mä olin ihan varma että sä olit samaa mieltä… Mä oon haaveillut ja miettinyt ja pohtinut ja ja ja…” ”Kyllä mä haluan. Mä haluaisin myös olla tilanteessa, jossa mä voisin tarjota perheelleni kodin ja nyt mulla ei ole sellaista tilannetta.” Ilme Kittyn kasvoilla sai mun oloni huononemaan entisestään, koska mä en ollut halunnut mitenkään joutua tilanteeseen, jossa mä pahoittaisin toisen mielen. Mä otin askeleen lähemmäs Kittyä, mutta toinen vetäytyi taaksepäin selkeästi vältellen mun kosketustani. En mä tiennyt että oliko ilme Kittyn kasvoilla, vai toisen kosketuksen vältteleminen pahempaa, sillä ei mulla ollut tarkoituksena satuttaa toisen tunteita. ”Mä taidan mennä kotiin. Ehkä… ehkä se on paras vaihtoehto” huokaisin, ennen kuin mä käännyin kohti parkkipaikkaa ja lähdin suuntaamaan omalle autolleni. Ajoin hyvän matkaa joten ohitse risteyksestä, josta mun piti kääntyä omalle tilalleni johtavalle tielle joten mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä ympäri ja ottaa uusi yritys kotiin pääsemisen suhteen. Ajaessani tilani pihaan, talo näytti normaaliakin karummalta ja kylmemmältä kuin mitä se normaalisti näytti palatessani takaisin kotiin illalla. Avattuani oven mä vaelsin suoraan keittiöön ja kaadoin itselleni ehkä hieman reilun siivun viskipullostani ja istuin muovilasin kanssa hetekalle, joka narahti ilkeästi allani. Viski poltti nieluani sen tehdessä matkaansa alas, ja mä en tiennyt että miten pahasti mä olin pilannut asiani Kittyn kanssa. Jos tilanne olisi ollut jotenkin normaali, mä olisin ehkä ilmoittanut sairastuneeni ja jättäväni huomisen työpäivän välistä, mutta koska Raicy olisi poissa, en mä voisi millään jättää Tomfordia pulaan. En mä halunnut myöskään pahentaa tilannetta Kittyn kanssa joten kai huomenna olisi pakko vain astella suden suuhun ja katsoa miten pahasti mä pilasin mahdollisuuteni onneen sekä siihen, että mulla joskus saattaisi olla oma perhe tilanteestani huolimatta. Alexiinan kommentti:
Aiiii jännä pätkä!  Kiusallinen tilanne kaiken kaikkiaan.
*** KITTY: Nyt Tyler sitten epäröi. Kitty tunsi harmistuksen voimakkaampana kuin yleensä. Tästä lapsiasiasta oli tullut hänelle melkein pakkomielle, joku olisi sanonut. Ehkä hän koetti pakoilla aikaa. Ehkä todellinen syy hurjalle vauvakuumeelle oli hänen vanhenemisen pelkonsa. Ehkä lapsi saisi hänet tuntemaan itsensä nuoremmaksi, hedelmälliseksi, eläväksi... ja ajattelemaan muuta kuin vuosi vuodelta, kuukausi kuukaudelta ja päivä päivältä lähenevää kurppautta ja sen myötä kuolemaa.
Koska Kitty pelkäsi kuolemaa. Siksi hän eli aina niin täysillä.
”Mä taidan mennä kotiin. Ehkä… ehkä se on paras vaihtoehto”, Tyler mutisi katse saappaankärjissä ja lähti laahustamaan kohti parkkipaikkaa. Kitty jäi seisomaan ja risti käsivartensa. Pettymyksen sekaista vihastusta (hän oli edelleen loukkaantunut myös aiemmasta pöytäkeskustelusta muiden kanssa) kesti noin kaksi minuuttia. Sitten hän avasi käsivartensa, ravisteli niitä, pomppi paikallaan ja huokaisi syvään: no jaa! Tylerin pään saisi vielä käännettyä. Tai ei sitä kääntää tarvitsisi, Tyler oli ilmaissut kyllä halukkuutensa vauvaan, mutta... lisärohkaisua se vaatisi. Niin. Kittyn täytyisi laittaa lisää panoksia peliin.
Ensin hän soittaisi äideilleen tästä ilouutisesta.
Sitten hän lähtisi huomenna heti töiden jälkeen käymään Cherrinissä. Siellä olisi varmasti jokin aikuisille suunnattu alusvaateliike...
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Feb 2, 2022 9:35:53 GMT
”Tosi hyvä, Savannah! Pitkät jalat, rento selkä… kato nyt, kyllä se sieltä alkaa taito tulemaan takasin, tosi hyvin!” ”Ki-Kitty?” Alexiina vinkkasi maneesin portilla silmät ymmyrkäisinä. ”V-voisitko käydä täällä?” ”Okei, Savannah, ota käyntiin. Hyvin meni. Irrotan Chocon liinan niin voit ottaa loppukäynnit uralla. Sama koskee teitä muita, loppukäynnit!” Käärin juoksutusnarun käteen lähestyessä portin takana hämmentyneesti liikehtivää Alexiinaa. ”Sinulle on vieras”, Alexiina sanoi ja näytti: maneesin katsomosta nousi mörkö. Ei ihme, että Alexiina näytti paitsi hämmentyneeltä, myös vähän pelästyneeltä! Tuolla nuorella naisella oli meinaan hurjan näköinen naamatatuointi, lävistyksiä, synkät mustat vaatteet ja pitkät vaaleat hiukset, joiden latvat päättyivät sähkönsiniseen sävyyn. Cool. Eleet ei kuitenkaan vastanneet ulkomuotoa: tyttö hymyili jännittyneen epävarmasti, heilautti arasti kättään ja lähestyi innostuneena. En ollut koskaan nähnytkään häntä. Kyllä mä noin persoonallisen tyypin muistaisin. Alexiina livisti paikalta. ”Oletko, niin kuin – Caroline Loop?” tyttö kysyi intopiukeana. ”Jep. Makeet tatskat!” virnistin ihaillen kasvokoristuksia. Sopisikohan mullekin tuollainen? Hevoset saattaisi pelästyä. Ja mitähän Tyler sanoisi, jos pamahtaisin sen luo kasvot mustana? Haha! ”Hiha, kiitti! En voi uskoa, että löysin sinut!” tyttö ravisti innoissaan nyrkkejään ja melkein pomppi kymmensenttisillä paksupohjaisilla kengillään. Pakko rakastaa sen pirteyttä. Mahtava tyyppi. Sitten se yhtäkkiä halasi. ”Tai siis… tämä on aika hullua?! Ja vau – me näytetään niin samalta! Ihan sama nenä! Vau! Oho! Sori, innostuin liikaa… olen – siis mä olen Caroline, myös! Caroline Whimshawn!” ”Siistiä.” En voinut olla virnuilematta tytön hämmästyttävälle energialle. ”Oikeestaan mä oon Kitty, en oo koskaan käyttänyt Caroline-nimeä.” ”Oh joo, joo! Tiedän – ja siis, no, mä en myöskään ole Caroline, haha, tai siis olen, mutta kaikki kutsuu Carrotiksi – pitkä juttu, oli joskus vaihe oranssin värin kanssa – haha – ja tämä on Orange Ranch? Tai siis… Orange Wood Ranch, joo, siis, asutko täällä? Voi ei, sori, innostuin taas liikaa, unohdin ihan kertoa sen hauskimman seikan! Siis, olen – olen siskosi, Kitty, haha!” * Puolituntia myöhemmin me molemmat Carolinet istuttiin iltaa mun asunnossa juomassa limua ja – mitä muutakaan kai saattoi odottaa mun verisukulaiselta – puhumassa taukoamatta. Mä olin puulla päähän lyöty. Tätä en tosiaankaan ollut osannut odottaa. ”Mulla ei ollut aavistustakaan, että mulla on sisaruksia! Siis verisisaruksia!” tuijotin Carrot Whimshawnia kuin maailman kahdeksatta ihmettä. Ainakin mun päivän ihmettä. Sisko? ”Mistä sä tulet??” Demi seisoi takajaloillaan etutassut Carrotin sylissä ja nautti rapsutuksista; sekin meille oli yhteistä, että molemmat rakastettiin eläimiä. ”Joo, siis, mä, mä, mäkään en tiennyt, mutsi ei koskaan kertonut! Mutta – mutta mulla on tässä nämä”, Carrot taputti Demin päätä ja nosti sitten pinssejä, hakaneuloja ja ketjuja täynnä olevan mustan reppunsa jaloistaan, vetäisi vetoketjun auki ja kaivoi esiin paksun leikekuvilla koristellun vihon, ”nämä – siis mutsin nuoruudenpäiväkirjat ja täältä mä sen löysin! Löysin siis maininnan – susta siis!” Maininnan musta? Otin innoissani päiväkirjan käteen. En ole koskaan ollut kiinnostunut mun biologisista vanhemmista. Sylva ja Ceit oli mun äidit. Oli vaikeaa saada päähän sopimaan kuvaa vielä kolmannesta äidistä; äidistä, jota ei muistanut, josta ei tiennyt mitään. Mutta miten jännittävää! Katselin päiväkirjan kantta. Aikakausilehdistä leikeltyjä kuvia ja tekstejä idoleista, graafisia amorinsydännuolia, mustia veripisaroita tiputtelevia silmiä ja siluettimaisia kasvoja, pusuhuulten kuva, tähtiä. Hyvin kahdeksankymmentäluvun teinityttömäinen koristelu. Ajatella… mun – mun äitini? Alle tunti sitten elin vielä tavallista torstaipäivää: ruokin hevoset, tekstasin Tylerille, liikutin Lovexin ja Ironin, siivosin karsinat, kolasin yöllä sataneet lumet maneesin ja tallin välistä, ohjasin liinatunnin… ja nyt pitelin käsissä jotain mun biologiselle äidille kuuluvaa? Vau. Millainenkohan ihminen se oli? Ehkä… ehkä me voitaisiin tavata. Niin. Joo. ”Tässä, tässä – odota – öö… tuossa”, Carrot oli kurotellut pöydän yli ja lehteillyt päiväkirjaa mun puolesta auki ja etsinyt sieltä oikean sivun, ”tässä – kymmenes joulukuuta 1987!” Carrotkin oli innoissaan. ”Siinä sut mainitaan! Kymmenen vuotta ennen mua!” Tuskin pysyin tuolilla. Käsiala oli hentoa, vapisevaa, niin heiveröisellä lyijykynällä raapustettua, että oli hädin töin luettavissa: ’Tyttövauva, 3500 grammaa. Isokokoinen vauva, kätilöt sanoi. Oli kamalaa, synnytys kesti ja kesti, hyvä, etten pyörtynyt. Kun sain sen tuupattua pihalle, nukuin kaksi vuorokautta putkeen.’ Sanat kaikui korvissa kuin menneisyyden ääni, jonka olin joskus unohtanut. Kuvitelmaa se tosin oli, koska enhän mä voinut mitenkään muistaa millainen ääni mun synnyttäjä-äidillä oli ollut. Oolin ollut alle vuoden ikäinen, kun Sylva ja Ceit adoptoi mut. Äkkiä mun jännitykseen ja intoon tietää lisää liittyi mukaan inhottava, oksettava tunne. Se tuli täysin puskista. Ehkä mulla oli nälkä. Hädin tuskin pystyin merkintää muutenkaan lukemaan: heikon käsialan lisäksi näkökentässä oli nyt linssihäiriöitä. Ponkaisin seisaalleen. ”Jos mä laitan jotain syötävää.” ”Kun löysin päiväkirjan ja maininnan siitä, että mulla saattaa olla jossain sisko, aloin jäljittämään sua ja siihen meni kaksi vuotta(!), kunnes sain yhteyden sun adoptiovanhempiin ja kävin niiden luona”, Carrotin ääni kuului keittiöön. ”Ne sanoi, että asut ulkomailla Kanadassa ja sitten löysin tän ranchin nettisivut ja sieltä sun numeron, mutten uskaltanutkaan soittaa, ja sitten löysin sähköpostiosoitteen ja laitoin siihen viestin, muttet koskaan vastannut, ja sitten ajattelin, että otan lomaa ja tuun käymään, kun sun vanhemmat sanoi, että olisit innoissasi yllätyksestä ja ne lupasi, ettei sano mitään etukäteen ja mä varasin liput Whitehorsen lennolle ja tulin sieltä bussilla ensin väärään paikkaan Cherriniin, sitten sieltä junalla tänne ja mua jännitti niin paljon!” Carrot tuli keittiön oviaukolle pidellen päiväkirjaa auki. ”Olin niin innoissani, kun sain tietää, että mulla saattaa olla sisko! Täällä lukee myöhemmin, mutsi kirjoittanut maaliskuulle viidestoista päivä, että – että – adoptioprosessi käynnissä ja vanhemmat valittu, asuvat Kilmarnockissa – niin mä jäljitin ensin Jezzburghin sairaalasta ja maistraatista kaikki kymmenes joulukuuta 1987 syntyneet vauvat, mutta ei mitään, ja olin pitkään väärillä jäljillä ennen kuin tajusin, että tässä päiväkirjassa mutsi oli sanonut nukkuneensa kaksi päivää, joten sitten kyselin seitsemäs ja kahdeksas ja yhdeksäs päivä syntyneet ja sain tiedot, että yksi tyttövauva mätsäsi koon ja päivämäärän puolesta, mutsi oli antanut väärän nimen, ja sitten etsin kaikki adoptiovirkavastaavat sieltä ja Kilmarnockista ja sain sun vanhempien tiedot ja menin käymään!” Carrot puri innoissaan alahuuleensa. ”Kun näin susta kuvia, tiesin, että se sä oot – me oltiin niin samannäköisiä!” Mä olin mennyt poikkeuksellisesti vähän hiljaiseksi. Kaivoin jääkaapista folion alta eilisen ruoantähteitä ja suolakeksipaketin ja toin ne takaisin pienelle ruokailupöydälle. ”Sä näytät niin mutsilta!” ”Mä en tiedä mitään mun vanhemmista. Biologisista siis. Mulla oli suljettu adoptio. Sylva ja Ceitkään ei tiedä, kuka synnyttäjä oli, niille ei koskaan kerrottu eikä ne koskaan tavannut sitä.” ”Niin, joo, tietysti – !” Carrot punastui vähän. ”Siis… mun äiti – tai siis meidän äiti, haha! – oli Kenna. Kenna Whimshawn.” ”Kenna.” Siinä mä kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni sen naisen nimen, joka oli mut maailmaan tuonut. Carrot kaivoi taas reppuaan. ”Tässä on mutsin kuva, kun se täytti kolmekymmentä.” Kolmikymppiseksi melko ryppyiset, kovia nähneen oloiset kasvot – kiinnitin siihen ekana huomiota ja se tuntui pahalta. Huonot geenit. Tulisiko mustakin pian noin kurppa? Nostin käden otsalle ja hivelin mahdollisia ryppyjä sormilla. Piirteet oli vaaleat, kuten mulla, ja Carrot oli oikeassa: meillä kaikilla kolmella oli samanlainen vähän nöpö pystynenä. Se riitti mulle todisteeksi siitä, että me tosiaan oltiin sukua. Hullua. Mutsilla oli pyöreät pienet silmät, mutta iso virne, mutta kuva oli silti iloisesta juhlatilanteesta ja oletetusta keveydestään huolimatta alakuloinen. En vaan tiedä miksi. Sellainen fiilis siitä tuli. Carrotilla oli taas päiväkirja auki. ”Näiden mukaan mutsi oli kuusitoista, kun sai sut – täällä on aikaisempia merkintöjä, kun sai tietää olevansa raskaana ja sitten siitä, miten vanhemmat ei antanut tehdä aborttia ja sitten pitkä skippi, kun ei yhtään mitään. Mä olen lukenut kaiken, siis koko vihon kannesta kanteen.” ”Kuka sitten... on isä?” mä kysyin. Nyt kun näin konkreettisesti kuvan mun biologisesta äidistä ja sain vastauksen kysymykseen, jota en koskaan ollut edes tosissani esittänyt (eikä se nyt niin ihmeelliseltä loppujen lopuksi edes tuntunut), voisihan sitä samantien sitten kuulla isästäkin. Oli mullakin ollut se lapsen vaihe, kun olin kuvitellut millainen biologinen isä mulla jossain oli. Jostain syystä se oli aina kiinnostanut enemmän, kuin äiti. Yhteen aikaan olin huvittanut itseä uskomalla, että isä oli ollut astronautti, lähtenyt kuumatkalle ja kadonnut aika-avaruuteen. Carrot lipoi kielellään huulikoruaan. ”Sitä ei tiedä. Siis mutsikaan ei tiennyt, sillä oli useita yhden illan juttuja. Epäili itse, että se oli yhden juhlan aikana ollut vain joku, mutta se oli ollut niin humalassa, ettei yhtään osaa sanoa.” Koetin olla kuvittelematta kyseistä tilannetta liian visuaalisesti. Party child. No, ehkä se selitti monta asiaa. Hah! ”Miten – miten sä olet Loop, siis sukunimi, oletko naimisissa?” Carrot siveli kiihkeästi pitkiä suoria hiuksiaan lävistyksiä ja korvarenkaita täynnä olevien höröttävien korviensa taa. Ilahduin puheenvaihdosta ja siitä, että pääsin puhumaan itestäni. ”Mä sain sukunimen mun toisen äidin, Sylvan, mukaan, kun sillä vielä oli entisestä avioliitosta ex-miehensä nimi. Tom Loop. En tunne kunnolla koko tyyppiä, vaikka äiti sen kaa on vielä kavereita. Se ei siis ikinä oo ollut mulle mikään isä. Mulla ei ole isää.” Koskaan ilmeisesti ollutkaan, tuumasin perään haikeasti. ”Myöhemmin Sylva otti oman nimensä takaisin, mutta mulle jäi Loop ja se on jotenkin aina vaan ollut mun nimi, vaikken oikeestaan oo mitään Loopien sukua. Meillä oli perheessä kaikilla eri nimi”, virnistin. Carrot nyökytteli kiinnostuneena ja kurotti ottamaan suolakeksin. ”En oo naimisissa. Mutta on mulla poikaystävä.” Ne sanat tuli hempeämmällä äänellä. Tyler. ”Okei, kiva!” Carrot laittoi keksin suuhunsa. ”Mä juttelin Sylvan ja Ceitin kanssa, ne oli tosi kivoja, ne kertoi, että sä olet hevosalalla ja muutit nuorena Englantiin töihin ja sitten olit jossain – Saksassa? – ja nykyään täällä Kanadassa. Mäkin haluaisin kiertää maailmaa, se olisi tosi siistiä, ehkä joskus vielä teenkin, olen käynyt myös Saksassa, sinne voisi joku päivä muuttaa, ja nyt kun täällä, haluaisin niin nähdä Manhattanin.” ”Me ollaan Tylerin kanssa mietitty vauvaa.” Tyler oli ollut vaisumpi sen mun möläytyksen jälkeen, mutta mullapa oli alusvaatelipastossa jo odottamassa sen varalle jotain piristävää. Sitten äkkiä se kamala ankeus iski taas. Vieras ja kylmä, kuviteltu naisääni puhui: ”Tyttövauva, 3500 grammaa. Oli kamalaa. Sain sen tuupattua pihalle. Annan sen pois. En saanut aborttia. Isä voi olla kuka tahansa.” Millainen äiti oli noin sydämetön? Carrot oli jatkanut höpinää, mä en ollut kuunnellut. ”… tai siis – joo, onhan tämä tosi hullua, en ihmettele, jos on sulateltavaa! Mullakin kesti, että sain toivuttua mutsin kuolemasta ennen kuin halusin lukea tätä päiväkirjaa –” ”Täh?” palasin takaisin tilanteen tasalle. ”Onks mutsi kuollut?” Suu jäi auki, aivot tavoitteli sanottuja sanoja. Mutta mä en ollut ehtinyt edes tavata sitä! ”Ai joo...”, Carrot jäykistyi ja vaikeni ensimmäisen kerran sitten ilmestymisensä; silmiin tuli lasittunut katse. Pää nytkähteli, kun se tuijotti tyhjään edessään. ”Mitä nyt?” mä hämmästyin. ”Mikä tuli?” Carrot ei vastannut. Tuijotin sen pysähtynyttä ilmettä. Kasvotatuointinsa kanssa nyt se vasta demonilta näyttikin. Hyi, miten pelottavaa! ”Carrot?” yletyin ravistamaan sen pöydällä lepäävää kättä. Se oli jäykkä. Meni vielä hetki ennen kuin Carrot väänteli päätään, sulki hetkeksi silmät ja avasi ne taas: nyt sen kasvojen ilme oli ihan erilainen. Se näytti ällistyneeltä, jopa pelokkaalta, ja katsoi ympärilleen huoneistossa kuin olisi pudonnut siihen kuusta. ”Mikä sulle tuli?” älähdin; ne olivat olleet todella oudot muutaman minuuttia. Mutta vielä oudommaksi se muuttui – Carrot avasi värisevät huulensa, ujo ja epävarma katse paksun meikkikerroksen alla näkyvissä vihreissä silmissä ja sanoi hiljaisella äänellä: ”Missä… minä olen?” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Feb 6, 2022 13:49:16 GMT
Kitty talks - 06.02.2022 @Tyler ”– ja sitten se oli jonkin aikaa ihan jäässä ja hiljaa ja yhtäkkiä muuttu, puhui erilaisella äänellä eikä tietänyt kuka mä olin tai missä se oli…! Se kertoi, että sillä on DID, siis useita eri persoonia samassa kehossa!” selvitti Kitty innoissaan Imaghostia harjaavalle verestäväsilmäiselle Tylerille. ”Mulla ei ole vaan yksi uusi sisko – niitä on jopa viisi!” ”Aika...” Tyler ei osannut sanoa, että mitä ’aika’. Hän hieroi toista silmäänsä kämmenkuoppaan pöllämystyneenä. Ei sillä, että suunvuoroa olisi muutenkaan saanut. Kitty jatkoi: ”Tapasin kaksi persoonaa – Carrot, ’pääpersoona’, ja sitten tän Beebyn. Beeby on viis. Se oli peloissaan, kun ei tiennyt missä oli, mutta kun näki Demin niin rauhottu – ne tykkää eläimistä, molemmat. Ja sitten vähän ajan päästä Carrot tuli takaisin ja kertoi Beebystä ja siitä, että niitä on viisi. Beeby tulee joskus ulos, muut harvemmin. Yhden nimi on Fortress – se ei kuulemma puhu ollenkaan ja se on jonkinlainen susihaltijatar – kuulostaa niin siistiltä! Sitten… mikä se yksi oli… ai niin – Assassin! Assassin on kuulemma aika hurja. Se on se, joka otti naamatatuoinnin. Assassin on kuulemma kaikista omapäisin.” Tyler ei edes yrittänyt sanoa tai kysyä mitään. ”Se puhuu hirveesti”, Kitty jatkoi omaa ajatusrataansa, nyt vähän ärsyyntyneenäkin; hän oli saanut tuskin mitään sanottua – ja Carrot puhui myös päälle! Tyler ei vastannut siihen mitään ja Kittyltä jäi tämän sivusilmäys huomaamatta. ”Mutta se on silti cool”, päätteli Kitty ja hymyili taas. ” Super cool. Me juteltiin koko yö!” Kitty nojasi talikkoon. ”Mitenhän tuollainen toimii, multipersoonallisuus? Jotain järkkyä”, Kitty meni hetkeksi vakavaksi, ”siitä Carrot ei halua puhua. Että mitä sille on sattunut. Ja aina, kun otin meidän äidin puheeksi, niin kuin, että mitä tapahtui, Carrot katosi. Tiedän kuitenkin, että Kenna kuoli muutama vuosi sitten.” Tyler puristi huulensa tiukasti yhteen. ”Otan osaa”, hän sanoi vaisusti. ”Mutta ehkä… ei pitäisi puhua siitä.” ”Mistä?” Kitty hämmästyi Tylerin vastahakoista suhtautumista. Olihan uutinen hänen sisko(i)staan – ja äidistään – valtava! ”Siitä...”, Tyler kierteli, ”hänen… asioistaan. En tiedä”, Tyler ravisteli äkkiä päätään ja pyöritti taas kämmentä silmässä, ”on tullut nukuttua tosi huonosti, Kitty, anteeksi, en oikein kykene ajattelemaan mitään selkeästi… täytyy mennä, kun Dewn lupasi auttaa Imaghostin kanssa tänään… nyt, kun on vähän aikaa töiltä...” Dewn oli hetki sitten ilmestynyt kulman takaa katsomaan, oliko Tyler tulossa. ”Mä soitan illalla!” Kitty hihkaisi heidän jälkeensä tarttuessaan kottikärryn kahvoihin. ”Tai jos ehdin”, hän lisäsi nauraen itsekseen; Carrot tulisi taas illalla ja saattaisi olla, että toinen yö hurahtaisi yhtä sujuvasti sanaillen... * Carrot vietti seuraavat päivät Kittyn luona. Kitty oli puhunut hänet jäämään vielä revontulitalvitapahtumaviikon ajaksi, muun muassa tavatakseen Charlotten, koska epäili heidän tulevan erinomaisesti juttuun. Mutta yksi tai kaksi päivää ei olisi muutenkaan mitenkään riittänyt heille käymään läpi kaikkea, mistä heillä oli puhuttavaa. ”– ja tiedätkö Alnwikin puutarhan? Sinne ei ole kuin päälle tunnin ajomatka Newcastle upon Tynestä, asun siis Englannissa nykyään, muutin viime kesänä. Alnwikissä on maailman myrkyllisin puutarha, se on niin hieno, kävijöitä joskus taintuu kasvien myrkkyhajuista, vaikka niitä ei saa hengitellä! Ja siellä on hienot vesiaiheet ja tosi mielenkiintoiset esittelykierrokset! Sun pitää päästä käymään siellä.” ”Siistiä –” ”Jännä, että mutsi antoi meille molemmille nimen Caroline. Mä olen miettinyt sitä, kun oletko lukenut sen merkinnän, missä mutsi puhuu sinusta?” Kitty ei ollut perehtynyt niin paljon Kennan päiväkirjaan, kuin olisi voinut luulla. Häntä kiinnosti Carrot enemmän. Ja ehkä hän vähän pelkäsi selata noita toisinaan hyvinkin suttuisia sivuja ja nähdä käsiala ja sanat, jotka olivat kuuluneet naiselle, jota hän ei mitenkään muistanut, mutta joka silti oli niin merkittävä osa hänen elämäänsä. Odottamatta vastausta, Carrot oli ottanut päiväkirjan esiin yöpöydältä, jolle Kitty sen oli jättänyt ja etsi oikean kohdan. ” ’Sanon vauvaa Carolineksi, vaikka tiedän, etten tule sitä pitämään. Caroline oli mummun nimi. Siitä tulee joululaulut mieleen ja vauva olisi voinut syntyä lähempänä joulua. Niinpä Caroline.’ Mutta mäkin sain Caroline-nimen. Ehkä, kun mä sitten synnyinkin jouluaattona!” Carrot jatkoi taas seuraavaan asiaan, mutta Kitty oli jäänyt kiinni luettuun pätkään ja sen sanoihin tietämättä, mitä Carrot puhui. Hänellä oli ollut mummu nimeltä Caroline. Kitty meni harvoin hiljaiseksi, mutta joskus kävi niinkin. He puhuivat paljon myös tatuoinneistaan. Tietenkin. Kumpikin esitteli omiaan ja niiden merkityksiä ja tarinaa. ”Tämä”, Carrot sanoi osoittaen otsaansa, ”on kruununsilmä. Se suojaa pahalta silmältä. Nämä kaikki”, hän pyöritti sormella ympyrää kasvojensa edessä, ”on Assassinin ottamat, mutta tykkään niistä, joten ne ei haittaa.” ”Mäkin haluan vielä jonkun kasvotatuoinnin. Mulla on tässä ranteessa tähti, se on niin kuin onnenmerkki, että oon syntynyt onnellisten tähtien alla –” ”Kiva, kun ajattelet niin, vaikka mutsin päiväkirjan mukaan ei kuulosta siltä ja sut annettiin pois!” ”– sitten tää LIVE muistuttaa, että elää joka päivä täysillä –” ”Joo! Mulla on myös näissä rystysissä: DEAD LIFE, niin kuin, että kuolema ja elämä on yksi ja sama –” ”Onko sulla selässä jotain? Mulla on Skotlanti”, Kitty kääntyi jo innoissaan ja nosti paitaansa. ”Mulla on iso pääkallo, joka syö tikkaria, se oli Beebyn ja mun yhteinen idea, kun en halunnut, että Assassin päättää kaikki, haha.” Kittyllä oli toki töitäkin tehtävänä, mutta eläimistä kiinnostuneena Carrot tuli mielellään mukaan siivoamaan karsinoita tai loimittamaan hevosia. Silloin tällöin Beeby otti vuoron, koska halusi paijailla poneja – varsinkin Oliverin Pony oli Beebyn suosikki. Osa hevosista suhtautui häneen hieman hämmentyneesti, mutta suurin osa ei noteerannut hurjia kasvoja erityisemmin. Alexiina oli kutsunut Carrotin syömään heidän kanssaan päätalolle ja tapaamaan kaikkia heti, kun oli kuullut kuka hän oli, mutta vielä toistaiseksi siskokset olivat olleet vain Kittyn luona. Beeby ei nimittäin halunnut vielä tavata muita, ja Carrotkin hiukan ujosteli. Dewnin ja Tylerin hän oli jo lyhyesti nähnytkin – tai itse asiassa Beeby oli tavannut Dewnin… ja pitänyt hänestä kovasti. ”Se saattoi vähän ihastua”, Carrot virnisti. Ja niinhän siinä kävi, ettei Kitty ennättänyt saati pahemmin muistanut pitää muuta yhteyttä Tyleriin. Vaikka he olivat jo jokseenkin sopineet aiemman väärinkäsityksensä, oli jokin ehkä muuttanut heidän välejään erilleen: Tyler oli yhtä kiireinen, ellei kiireisempi kuin Kitty, paiskoen töitä kolmen miehen edestä ja upottaen muun kotiaikansa remonttiin tai Imaghostiin. He näkivät Kittyn kanssa ohimennen tallilla tai Centereillä syömässä, ja ne saattoivat olla ainoat yhdessä vietetyt hetket. Kitty oli niin Carrotin lumoissa, että häneltä jäi Tylerin ahdinko huomaamatta... |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Feb 6, 2022 23:22:35 GMT
sijoittuu ajalle Kitty n 06.02.2022 tarinan jälkeenKitty tuntui unohtaneen minut kokonaan. Hyvä jos mä olin nähnytkään toista torstain jälkeen. Me oltiin viestitelty ihan normaalisti aina siihen asti että Kitty oli ilmoittanut että se lähtisi vetämään liinatuntia. Sen jälkeen mä en ollut kuullut Kittystä oikeastaan mitään ja samanlainen radiohiljaisuus oli aikalailla edelleen päällänsä. Olihan Kitty jossain kohtaa laittanut minulle jotain viestiä, mutta oikeastaan ennen eilistä mä en ollut nähnyt Kittyä suuremmin edes tallilla. Toki meidän aikataulut varmasti menivät ristiin koska mä tein pitkää päivää laaksossa kun me oltiin saatu Raicyltä muutama ylimääräinen työtehtävä hoidettavaksi ja niissä meni hieman pidempään kun hoidimme niitä kahdestaan Joshin kanssa. ”Onko kaikki kunnossa?” Josh oli kysynyt minulta lähtiessämme aamulla laaksoon. ”Mhmmm… nukuin vain huonosti. Kyllä mä selviän.” Tiesin että olisi epäreilua jättää Tomford tekemään työt yksin ja vaikka ehkä peli olisikin ollut järkevintä viheltää poikki, mä nousin silti HHn selkään ja me suunnattiin töihin kuin kaikkina muinakin päivinä siihen asti. En mä ollut maininnut kenellekkään mitään siitä vaihdellen pistävästä tai puristavasta tunteesta joka mun rinnan vallitsi aina satunaisesti ja pahimmillaan vaikeutti mun hengittämistä hetkellisesti. Mä toivoin että ne oireet menisivät muutamassa päivässä ohitse, tai viimeistään silloin kun mä saisin hoidettua kaikki asiat siten että mulla jäi vähän enemmän aikaa nukkumiselle kuin mitä mä tällä hetkellä kerkesin unta saamaan vuorokaudessa. Palatessamme laaksosta mä näin yllätyksekseni Kittyn ja jonkun vaalean tytön, jolla oli useita tatuointeja kasvoissaan, juttelevan käytävällä. Mä olin saanut hoidettua hh:n pois sekä olin jo harjaamassa Imaghostia jotta voisimme jatkaa Dewnin kanssa pikkutamman kouluttamista. Olin saanut nuoren Centerin juttuihini ihan sattumalta eräänä päivänä ja muistin Alexiinan joskus maininneen siitä, että tuon omaa alaa oli hevosten kouluttaminen, joten olin kysynyt josko tuolla olisi aikaa ja kiinostusta auttaa Imaghostin ratsutaipaleen alussa. Tokikaan uusia menoeriä budjettini ei olisi enää kestänyt, mutta nyt kun nuori mustangitamma asui taas poikkeuksellisesti kasvattajansa luona, en viitsinyt antaa pikkutamman koulutuksen venähtää ihan liian pitkälle vain oman rahatilanteeni takia. Harjatessani tummanharmaata mustangia Kitty oli ilmestynyt Imaghostin karsinalle, ja tuo kertoi minulle että oli tavannut yllättäen puolisiskonsa. Vaikka ajatusprosessini kestikin puolitoista kertaa normaalia ihmistä pidempään, mä onnistuin lopulta sanomaan toiselle että sisarukset ovat hieno asia ja että mä toivoin jotta Kitty ja Carrot – niin kuin tuo oli siskostaan puhunut – onnistuisivat tutustumaan toisiin kunnolla. Kittyn puhetulva jatkui ja jatkui, kunnes mun oli pakko lopettaa se, sillä Dewn odotti jo ihan varmasti meitä ja päästessäni ulos tamman karsinasta, huomasinkin oljenvaaleat hiukset omaavan miehen odottavan meitä. Taluttaessani nuorta tammaa lähemmäksi toista, se sama pudistava kipu palasi rintaani ja mun oli pakko hengittää pinnallisesti. Nuoremman Centerin harmaissa silmissä vilahti epäilys, mutta mä yritin olla huomaamatta sitä, sillä kipu laantuisi kuitenkin kohta. Imaghost oli itsepäisin hevonen ikinä, jonka mä olin tavannut ja emme olleet oikeastaan edenneet tamman kanssa askeltakaan. Kaikki asiat tuntui siltä että ne piti purkaa useaan pienempään palaan tamman kanssa ja silti niiden esittely sille oli yksi työ ja tuska. Kuitenkin jotain pientä edistykseen viittaavaa oli huomattavissa, sillä nyt tammaa sai jo lähestyä satulan kanssa, vaikka se protestoikin heti, kun mikään osa satulasta edes hipaisi. Tuokiomme nuoren tamman kanssa olivat olleet lyhyitä, ja ne olivat loppuneet oikeastaan jo siihen, kun tamma ei ollut reagoinut mitenkään satulaan, vaan vaikuttanut hyväksyvän sen lähelleen. Imaghostin ratsutiestä tulisi pitkä ja kivinen enkä mä tiennyt että olisiko minulla minkään sortin paukkuja viedä tammaa eteenpäin. Siitä, milloin Raicy olisi palaamassa töihin ei ollut mitään varmuutta joten aika nuoren kouluttamiselle olisi toisaalta myös ainakin siihen asti rajallista. Harjatessani tummanharmaata karvaa vielä uudelleen, totuttaakseni tamman siihen että hoitaminen tapahtuisi ennen kuin mitään kävisi ja vielä senkin jälkeen, ajatusteni sekamelskasta nousi mieleen Kitty ja tuon sisko. Mä en voinut edes kuvitella miltä tuntuisi jos me Trevorin kanssa saataisiin tietää, että meillä olisi salattu pikkusisko tai -veli. Kipakasti liikahtava mustangitamma palautti minut kuitenkin takaisin tähän hetkeen, ennen kuin jätin sen yksin karsinaansa ja suuntasin takaisin omalle tilalleni jatkamaan tallin rakenteiden purkamista sekä uusien karsinoiden suunnittelua. Alexiinan kommentti:
Image, ei saa kiusata rättiväsynyttä Tyleriä!  Dewn auttelee varmasti mielellään silloin tällöin ihan muutenkin, ei pelkästään palkasta, jotta Tyler ei tarvitse liikaa sitä(kin) ressata. Mitenköhän Tyler jaksaa nyt auroraviikolla pysyä hereillä ja valppaana asiakkaiden westerntunteja varten? 
|
|
Muutenkin oikein hyvä teksti! Tässä oltiin nyt lähempänä Tyleriä kuin yleensä, kirjoitustyyli oli enemmän "show", kuin "tell". White Doven kehitystä on kyllä niin mielenkiintoista seurata ihan näin alkuaskeleista asti - harvinaista herkkua! Ja nimenantotupareita tietenkin odotellessa 
Kiusallinen tilanne kaiken kaikkiaan. 
Dewn auttelee varmasti mielellään silloin tällöin ihan muutenkin, ei pelkästään palkasta, jotta Tyler ei tarvitse liikaa sitä(kin) ressata. Mitenköhän Tyler jaksaa nyt auroraviikolla pysyä hereillä ja valppaana asiakkaiden westerntunteja varten? 