katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119 
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Oct 29, 2022 10:33:30 GMT
# Koira haudattuna # Raahauduin zombin lailla kädet suorina tanassa, toista jalkaa perässä laahaten tallitupaan. Kyse ei ollut mistään larppaushetkestä tai edes halloweenpukeutumisesta. Mä olin pudonnut maastotunnilla Dragonin selästä kuralammikkoon – koska tietysti mä putoaisin kuralammikkoon – ja nyt musta tuntui, että mulla oli ainakin viisi hiusmurtumaa alaselässä ja jalassa ja varmaan vasemmassa kyynärpäässäkin. Mietin, miten pääsisin parhaiten kiipeämään jyrkät ja kapeat portaat yläkertaan ilman, että pillahtaisin itkuun. Itkuun olisi ollut muutakin syytä kuin pari katkennutta luuta: murtunut sydän. Me joudutaan luopumaan Rocketista. I know, I know, järkyttävää. Anteeksiantamatonta. Kamalaa. Tragedia. Timmy on nimittäin kehittänyt nopean ja ärhäkän koira-allergian. Mua kieltämättä vähän kuumottelee, että mitä jos se on samalla hevosallergia, niin vaikka koiria ei olisi lähimaillakaan, Timmy meillä silti yhä aina pärskisi ja rykisi ja silmänsä valuisi vettä ja mamma ihmettelisi mikä mättää… ja sitten ne pääsisi mun jäljille, koska mä olin se syypää, joka kantoi hevosenkarvat ja -udut kotiin… mutta ei olla vielä siellä asti. Ja käyhän Odykin joskus tunneilla, joten ehkä siinä olisi savuverho, jonka taa kätkeytyä. (Mun monista sairauksista huolimatta, oon aina ollut kiitollinen siitä, ettei mulla ole eläinallergioita. Tai kai mulla jotain onkin, mutta niin pieniä, että kestän kyllä sen vähäisen niiskuttelun ja parit aivastelut, koska tallilla käynti on sen arvoista.) Mun mielestä tää on tietysti epäreiluinta, mitä vähään aikaan on tapahtunut, ja maailmanluokan vääryys. Okei, en ehkä ollut koiranhankinnan kannalla silloin joskus, mutta se olikin silloin joskus. Silloin, kun Rocket oli vasta konsepti numero kakkonen mamman vanhasta Ladystä. Sitten Rocket tuli, kasvoi vähän ja oppi tavoille, ja se on nyt mun best buddy ja saatan nyyhkyttää. Mamma oli musta tarpeettoman kovasydäminen ja looginen tässä tilanteessa. Se ei oo koskaan hurahtanut Rocketiin samalla tavoin kuin Ladyyn. ”Meidän pitää nyt ajatella kaikkia yhteisesti”, se sanoi mulle, kun olin jyrkästi kieltäytynyt siitä, että Rocket lähtee. Mieluummin vaikka mä lähden ja otan Rocketin mukaani omaan asuntoon, mutta jostain syystä ei mamma eikä edes Kevin tuntunut kuulevan sitä vaihtoehtoa. Oliko mun asuminen omillani yhä niin absurdi ”out of the question” -ajatus, vaikka olin jo parikymppinen, vai mikä mättää? ”Enää ei voi ajatella vain itseään, Crid, tässä on Timmyn terveys kysymyksessä!” Ja terveys – ah, tuo mamman intohimoista suurin – tietysti voittaa kaiken järkeilyn. Ja ennen kuin ehdin alustaa sille luentoa siitä, miksi mun muutto omaan asuntoon Rocketin kanssa olisi kuulemisen arvoinen vaihtoehto, mamma oli jo mennyt soittamaan Rocketin kasvattajalle ja ne oli luvanneet sijoittaa sen kauttaan uuteen kotiin. Low blow, mom. Low blow. Vain yksinäinen puruluu jäisi siitä jäljelle. Hoitajahuoneessa oli porukkaa kuin pipoa. Just silloin, just nyt, kun mä en olisi halunnut kaikkien läpi puskeutua niiden tuijottaessa kuin olisin pudonnut hevosen selästä. Mikä siis oli totta, mutta en mä silti siltä halunnut näyttää. Enkä leipoa kakkuja. Paukutin mielenosoituksellisesti kaappini ovea, kun kaivoin sieltä varavaihtovaatemuovikassia, joka mulla oli aina joko mukana tai kaapissa odottamassa. Paukutukset meni kyllä huutona myrskyyn, koska huoneessa oli melutasoltaan suhteellisen korkea hälinä – ja lapsipainotteisesti. Tunsin itseni satakaksitoistavuotiaaksi, kun mutkittelin ontuen mua puolet lyhyempien ja myös puolet nuorempien lajitovereideni läpi. Tähtäsin kohti vessan ovea, koska mun olisi aivan pakko käydä suihkussa ennen kuin menisin kotiin. ”Moi Crid!” joku huusi hobittimerestä, ja erotin Oliverin vaalean pään. Se oli noussut pitkän puupöydän äärestä kumartuneena, ja sen pöydän jokaikisellä penkillä istui tenava. Ne kaikki pälätti ja kälätti ja puuhasi siinä jotain. Ensin aattelin, että Oliver kumppaneineen (hehe, Oliver ja kumppanit, se leffa, you know, did you get it??? joo, okei….) askarteli halloweenkoristeita viikonlopuksi, tyyliin lepakkonauhaa – ai, anteeksi, siis valojuhlakoristeita… täällähän ei vietetty halloweenia (ihan hiton outoa, miten joku ei juhli halloweenia?!), mutta se taisikin tehdä läksyjä. Vau. Tunnollinen kersa. Ja ööh… hyvä keskittymiskyky? ”Kuis kulkee”, vastasin. Kysymys oli retorinen, eikä Oliver onneksi vastannutkaan siihen, vaan virnisti ja jatkoi sitten toisella kädellä läksyjä samalla, kun kääntyi puhelemaan kavereidensa kanssa. Noin nuoreksi ihailtavaa tilanneälyä ja multitäskingiä. Niin, ja vielä suosittu. Oliko aikuisena ok olla kateellinen kahdeksanvuotiaalle siitä, että sen elämä oli paremmalla mallilla kuin mulla tulisi koskaan olemaan? Todennäköisyydet vessan vapaana olemiselle oli aika pienet niin isossa lössissä, mutta tänään meni sentään jokin asia oikein ja pääsin muitta mutkitta sisään. Ovi lukkoon ja sain vihdoin hengähtää. Ody ja Timmy tulisi taas tänä viikonloppuna (juhlimaan Halloweenia[!!]), joten en halunnu täyttää muksukiintiötäni etuajassa. En kuvaile mun suihkusessiotani sen tarkemmin (kuten sitä, miten multa löytyi rapaa paikoista, joista sitä ei minkään luonnonlain mukaan olisi ollut mahdollista löytyä; tai sitä, että tajusin vasta suihkun alla, ettei mun vaihtovaatekassissa ollutkaan pyyhettä, koska olin edelliskerralla vienyt sen kotiin pesuun; tai sitä, että liukastuin klassiseen ”saippuaan” – paitsi, ettei se ollut saippua, koska yleinen suihkusampoo näytti olevan loppu, joten peseydyin pelkällä vedellä – ja henkeni pelastui vain sillä, että otin hätäpäissäni kiinni siitä suihkun kuumasta vesiputkesta. Niin, siitä tulikuumasta). Hoitajahuoneessa oli astetta hiljaisempaa, kun lopulta tulin pois kylppäristä. Oliver tosin oli edelleen pöydän ääressä pakertamassa läksyvihkoonsa, ja pari sen kaveriakin oli yhä siinä, mutta noin 60% aikaisemmasta penikkalaumasta oli valunut viemärin mukana muualle. Niiden tilalla mua vastaan ponkaisi mustatäpläinen dalmatiankoira, jolla oli pitkä liehuva vaaleanpunainen kieli ja pamputtava häntä. Taputin Demin päätä haikeana, Rocketia ajatellen. Witch kyyhötti sohvan selkänojalla ja tarkkaili Demiä keltaisilla silmillään. Mitä muita halloweenkoristeita sitä olisi tarvinnutkaan? Pelkäsin näkeväni Kittyn, koska Demi oli Kittyn koira. Kitty oli vaan antanu mulle nega vaibbeja viime aikoina (greg….), niin ei huvittanut jutskailla sen kanssa yhtään ylimääräistä. Mutta ei sitä näkynyt. ”Kuulitko miten sille yhdelle tallitytölle kävi?” Oliver puhui yhtäkkiä mulle, nostamatta katsettaan matematiikanläksyistään. Sen kerrankin hiljaa piirrelleet tai puhelinta selailleet kaverit vilkaisivat muhun, mutta keskittyivät sitten taas omiin juttuihinsa. No, ensinnäkin ”yksi tallityttö” ei sanonut mulle paljon mitään. Tallityttöjähän täällä piisasi – mun iloksi ja kauhuksi – ja verrattain enemmän kuin vain yksi. Typerän hetken toivoin, että Oliver olisi puhunut Lottesta. Sitten tajusin heti perään, että miksi Oliver olisi nimittänyt omaa siskoaan noin epämääräisen epäpersoonallisella termillä, ja vaihdoin lennosta Misaan. Ehkä Oliver puhuikin Misasta? Käännyin hitaasti sitä kohti osoittaen toivoakseni kasvoilta tarpeellista kiinnostusta, jotta toinen valottaisi vähän tarkemmin. ”Se kuoli”, Oliver pamautti. Misa on kuollut!? Silmissä alkoi pyöriä. Hyperventilaatio à la mamma's tapaan oli lähellä. Hetkinen nyt, Malbor – eihän Oliver sanonut, että se puhui Misasta. ”Kuka?” mä uskalsin tuskin kysyä, ja ärsytti miten ääni vonkui. Tuijotin Oliveria kuin maailman kiinnostavinta taidemaalausta (vaikken ymmärrä mitään taiteesta, paitsi ehkä modernia abstraktia taidetta, koska se on tarpeeks sellaista, mitä ei edes tarvi ymmärtää). ”Et tunne kai”, Oliver sanoi huolettomasti. ”Se ei asu enää täällä.” Well, shit. Se on aina paska juttu, jos joku nuori kuolee. Tai siis, toki jos joku vanhakin kuolee. En mä ikärasisti ole. Olisin tietysti halunnu tietää miten tämä mystinen tallityttö sitten oli kuollut, mutta jotenkin musta tuntui, ettei ollut moraalisestikaan ihan oikein tivata yksityiskohtia lapselta. Ties mitä gorea siihenkin oli sisältynyt (vaikka tiedättekö mitä ihan karseita pelejä nykylapset pelaa?! Mun lapsuudessa hurjinta oli Happy Tree Friends, enkä pystyis näin aikuisena edes katsomaan kaikkea, mitä nykyskidit katsoo – sanoin, etten oo ikärasisti, mutta kyllä nyt joku tolkku pitää niissä ikärajoissa säilyä ja niissä pysyä! t. traumatisoitunut lapsena seksikohtauksesta alkuun viattomalta vaikuttaneessa ”aikuisten elokuvassa”). Sain vastauksen kolmen metrin päästä siitä, missä sillä hetkellä seisoin. Ilmoitustaululla yksi lappu osui silmiin erilaisuutensa takia. Poiketen perinteisistä valkoisista ja kellertävistä ja toisinaan värillisistä lappusista, se oli musta. Ei siinä, ~halloween aesthetics~, mutta kuten todettua, täällä ei juhlittu halloweenia. Eikä siinä lapussa siitä kyllä ollutkaan kyse. Melkein. Valojuhlan iltana, Emman muistoksi laskemme lyhdyt myllyn pihasta… Miksi mä olen aina viimeinen, joka kuulee kaikesta? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242 
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Nov 1, 2022 10:20:04 GMT
Kitty talks - 30.10.2022@Emma ”Joo, tää on ihan jees.” Roi laski repun olalta ja meni aukomaan ovia: katsoi kylppäriin, makuuhuoneeseen, keittiöön, jonne tosin ei ollut ovea, vaan oviaukko sekä kiva lasiseinä. Se oli mun mielestä hienointa koko asunnossa, se mosaiikkinen lasiseinä olohuoneen ja keittiön välissä. Oli kiva tietää, ettei asunto jäisi ihan kylmäksi ja tyhjäksi. Tai Bobin likaisiin käsiin... ”Eli nää kalusteet jää; toi lipasto, pöytä ja tuolit –” ”Saako iskeä säkkiin?” ”Tietty! Pitäähän sitäkin liikuttaa.” Robert tuhahti. Se oli maleksinut meidän perässä tallin yläkertaan ja silmäili nyt ylenkatseellisen häijysti ympärilleen. ”Kusen väriset tapetit.” ”Hei –! Kun sä olit vähän ollut täällä, katossa oli sen jälkeen paskaa. Ei, älä kerro, mä en halua tietää.” ”Tuon kyllä oman telkkarin”, Roi mietti ääneen. ”Se kannattaa”, sanoi Robert, ikään kuin asia sille mitenkään kuuluisi. Todellisuudessa se viihtyi asuntoautossa oikein mukavasti, eikä ollut enää raivona siitä, ettei ollutkaan saanut tätä kämppää. Kunhan tuli huvikseen aukomaan päätään. Toivottavasti se olisi samaa mieltä vielä sydäntalvellakin, veikkasin nimittäin, että siellä saattaisi tulla vähän vilposta. Mun lähtöni päivä lähestyi, ja jännitti aivan simona. Mutta hyvällä tavalla. En pääsisi Emman muistotilaisuuteen sitten, kun se pidettäisiin, mutta eilen oli ollut valojuhla ja me laitettiin sille yhteinen lyhty taivaalle. Se oli ollut aika koskettava hetki. Hoitajahuoneessa oli ollut keskustelua aiheen tiimoilta, mitä ajatuksia ja pelkojakin se oli herättänyt itse kussakin. En muistanu toista yhtä masentavaa valojuhlaa, enkä ehkä edes halloweenia, vaikka sen teeman olikin tarkoitus olla kuolemassa ja muissa synkissä asioissa. Halloween vaan oli sellaista hupsuttelua. Emman tragedia oli aivan karsea tapaus. Mä en ollut vieläkään oikein kunnolla edes tajunnut sitä. En varmaan tulisikaan tajuamaan. Kuolema oli ollut liian läheinen kaveri viime vuoden ajan, että pitelin sitä mieluusti käden mitan päässä tulemasta yhtään lähemmäs. Oli valojuhlassa ollut yksi hyväkin asia, tai olisi ollut, ellei se olisi mennyt vähän mönkään. Dewn toi mukanaan Adamin ja esitteli Adamin nyt virallisesti kumppaninaan. Mä ja Gillian oltiin tietysti aivan onnesta soikeena: vihdoin! Vihdoin! Dewnin ylipääsyä Mischasta ja menemistä rakkauselämässä eteenpäin oltiin odotettu! Oltiinhan me tavattu Adam jo kesällä Billyn häissä, mutta silloin oli ollut jokseenkin epäselvää missä mentiin ja mikä sen ja Dewnin status oli. Alexiinakin oli mielissään, kuten myös Emily, mutta sitten oli ilonpilaaja-Raicy, joka käyttäytyi tosi jäykästi ja mun mielestä kylmästi koko illan Adamia kohtaan. Robert oli toinen. Se yökki visuaalisesti ja oli siitä lähtien alkanut nimitellä Dewniä ”homppeliksi.” Mä annoin sille siitä satikutia aina, kun olin paikalla. Mä olin tosi avomielinen, mutta oli yksi asia, jota mä en hyväksynyt, ja se oli ahdasmielisyys toisten rakkauselämän suhteen. Kellään ei ollut oikeutta sanoa, ettei joku saisi rakastaa, tai ketä tämän pitäisi tai ei pitäisi rakastaa! Mä olin Amorin lähettiläs, ja mä ampuisin nuoliani kehen tahansa, milloin tahansa ja missä tahansa!! Sukupuolesta, iästä, asemasta, ihonväristä, kielestä – kaikesta riippumatta! Sitä paitsi, Adam vaikutti loistotyypiltä; hauskalta, rennolta, sosiaaliselta. Se oli hyvä lasten kanssa. (Puhumattakaan, että hyvännäkönen...) Ja, jos se teki Dewnin onnelliseksi, millään muulla ei pitäisi olla väliä. Olin jälkeenpäin salakuunnellut Raicyn ja Alexiinan riitaa tästä. Raicyn suurimmat huolenaiheet tuntuivat olevan: Windy ja Windyn… oikeus äitiin(? – Dewn oli ollut yksinhuoltaja suurimman osan Windyn elämästä; että niin mitenkä se oikeus äitiin siinä oli toteutunut?), ’huono ajankohta tuoda tuollaisia uutisia’ (viitaten siihen, että oli suruaika, mutta mikä sen parempi ajankohta tuoda iloisia uutisia kuin surun keskellä??), Adamin ulkonäkö (musta Adam oli aivan sairaan makean näköinen; pitkä tukka ja tatuointeja – vaikka oonkin enemmän kaljuihin päin); Adamin taustat (ilmeisesti Raicyn mielestä Dewn oli tavannut sen liian hämäräperäisesti ’jossain hihhulileirillä Egyptissä’, ja tipauttipa se tässä kohtaa myös Mischan nimen viitaten, että samoin oli mennyt Mischan tapaamaan ja kuinkas sitten kävi); ja lopuksi vielä vähätellen Dewnin ja Adamin suhdetta ’nykyajan haihatteluna ja muoti-ilmiönä’, jolloin mun oli viimein pakko pompata esiin puolustamaan, eikä Raicy pitänyt siitä alkuunkaan. Onneksi Alexiina laittoi luun kurkkuun Raicylle liki jokaiseen argumenttiin, joten mun ei tarvinnut kääriä hihoja. Mua itse asiassa ihan totta loukkasi Raicyn asenne, joka tuli ehkä vähän yllättäen ilmoille. Kyllähän se tiesi, että mulla on ollut kaksi äitiä. Ei se ikinä ole ollut ongelma tai mikään sellainen seikka, josta Raicy olisi joskus sanonut tai siitä huomauttanut tai sen myötä suhtautunut muhun eri tavalla, kuin muuten olisi (ainakin oletan). Mutta ehkä se sitten, kuten Alexiina sanoi, oli, kun Raicy ei ollut koskaan tavannut mun vanhempia. Sylva ja Ceit oli olleet sille vain konsepti jossain kaukana, vähän kuten Kenna oli konsepti mulle. Dewn sen sijaan oli sen oma poika ja Adam tulisi sen myötä meidän elämään suoraan Raicyn nenän alle niin, että se joutuisi jäykköjä, vanhanaikaisia käsityksiään katsomaan silmästä silmään. Ja niin luvan saisikin! Alexiina muistelevaisen näköisenä totesi, että ei se oikeastaan täysin uusi ja ’tyhjästä tullut’ juttu ollut, toisin kuin Raicy uskoi. ”On minulla aina ollut pieni kutku siitä”, se sanoi tuijotellen kaukaisuuteen, ”äidinvaisto. En ehkä aivan tietoisesti ole niin ajatellut, mutta nyt, kun muistelen taaksepäin… Dewnhän oli jo pienenä kiinnostunut katselemaan enemmän poikia, kuin tyttöjä. Meillä kävi säännöllisesti ratsastamassa yksi sokea poika, ja Dewn oli tavattoman kiinnostunut hänestä –” ”Tavallista lasten kuriositeettiä, mikä ei kerro mitään”, Raicy ärähti melkein silmät sulkien ja irvistäen, kuin olisi joutunut maistamaan väkipakolla jotain todella hapanta ja huonoksi mennyttä. ”No, ehkä, mutta kuten sanoin… äidinvaisto.” ”Toiset alkavat yhtäkkiä vanhemmiksi ja toiset –”, Raicy puristi huulensa yhteen kesken lauseen. ”Ai mitä? Ketkä alkaa yhtäkkiä vanhemmiksi?” mun uteliaisuus nousi salamana kattoon. Billy ja Amy? Saisiko ne vauvan?!
Mutta Raicy ei puhunut meille kummallekaan enää sanaakaan. Olisi ihanaa, jos Billy ja Amy saisi lapsen! Tietysti se vähän vihlaisi - mä, kun en koskaan voisi saada; tai siis ainakaan omaa - mutta musta oli niin paljon mukavampaa olla iloinen ja innoissani toisten puolesta, kuin märehtiä omia juttuja! Amyn raskaus varmasti piristäisi kumpaakin tänä (Raicyn sanoin) suruaikana! Vai oliko nekin uutiset olleet Raicystä sopimattomat? Että ei sitä nyt mitään vauvaa voinut ruveta tekemään ja ajattelemaan, kun Emmalle oli käynyt miten oli...? Olinko mä nyt tahditon - niin kuin Lotte ja Gilliankin joskus mua ojensi - kun aattelin vaan, miten vautsivau? Siis Emma: kamalaa. Mutta vauva: ihanaa! Ja hyvät asiat voittaa mun mielestä ikävät asiat aina! Kannattaa keskittyä niihin! Mutta miten Billy ei ollut kertonut mulle vauvauutisista? Raicykö sen uskottu nykyään oli! Otin heti kännykän käteen ja suorastaan viheltelin mennessäni rehulaan hakemaan heinäkärryjä, kunnes imaisin huulet sisään tajuten, että aijoo hups - se suruaika. Heelloooo daddyy! Mutta olisitsä nyt voinut mulle kertoa!  Ja sitten pistin vielä perään: Joko ootte vapaalla jalalla? Billystä tai Amystä ei nimittäin ollut kuulunut juuri pihahdustakaan. Oli yksi toinenkin Romeo, joka ei paljon pihissyt tai muuten kertonut rakkauselämästään mulle, joka kuitenkin olin siitä henkilökohtaisesti vastuussa. Hevosjussikuvaukset oli ohi, Tomford palannut normaaliin arkeensa uudella farmillaan sitä remppaillen, mutta se liero ei kertonut, oliko joku niistä tytöistä (jotka oli jo palanneet kotiin) kalastellut sen sydämen. Utelin ja utelin, mutta sain siltä yhtä rakentavia vastauksia kuin jos olisin haastatellut Executoria ranchin elämän uusimmista käänteistä. "Kyllähän sitä yhteyttä voisi pidellä", oli ehkä kokonaisin lause, jonka irti sain, enkä siitäkään juuri kostunut. Ehkä mun pitäisi ruveta rakkausagentiksi ja perustaa oma toimisto, mietiskelin hyväntuulisesti pukatessani heinäkärryt liikkeelle. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Nov 3, 2022 17:35:29 GMT
Uniaalloilla - 9 03.11.2022
”Hei – Gillian?” Olin nousemassa Xilon satulaan, mutten sitten tehnytkään niin. Dewn käveli minua kohti. Hänellä oli kauluksesta lämpimästi vuorattu vaaleanruskea takkinsa ja hiuksensa poninhännällä niskassa. En tiennyt kuinka pitkäksi hän suunnitteli niitä kasvattaa; Adamin sileänkiiltävät mustat suorat suortuvat ylsivät puoleen selkään. Ehkä Dewn, jonka tukka vapaana ollessaan lainehti lapaluissa, tavoitteli jotain samaa. ”Niin?” ”Voisinko kysyä jotain…” Hän pyyhkäisi pikkupakkasesta punertavaa nenänpäätään. ”Windy on nyt oppinut lukemaan...” Sen tiesinkin. Windyä olivat tarhaopettajatkin kehuneet nopeaksi oppijaksi. Windy oli ikäryhmänsä nuorin, joka oppi lukemaan. Muistelin Oliverin oppineen lukemaan vasta esikoulun jälkeen. Mutta Oliver olikin ollut aina menemään ja tekemään -tyyppinen lapsi, toisin kuin omissa oloissaan kulloiseenkin mielenkiinnon kohteeseensa perusteellisesti perehtyväinen Windy. ”...ja nyt ei muuta teekään, kuin tavaa kirjaimista sanoja ja lauseita”, Dewn jatkoi, ”ja hän on alkanut inttää, että hänen nimensä on Minthill –” ”Niin, sitä hän on sanonut kerhossakin”, hymyilin vaisusti. ”Hän tahtoo, että kutsumme häntä ’Villimintuksi.’” Dewn hymähti, mutta oli minusta jotenkin poissaoleva. Oliko hänellä huolia? Toisaalta, olimmehan me kaikki olleet alakuloisia Emmasta kuultuamme. Olin nähnyt siitä painajaisiakin, tosin niissä jotain kamalaa oli käynyt Lottelle. Eniten surin Emman äitiä, vaikken tätä tuntenutkaan. En voinut kuvitellakaan – tai jos kuvittelin, oloni tuli niin pahoinvoivaksi, että olin oksentaa – millaista olisi menettää oma lapsi sillä tavalla. Niin traagisesti, niin julmasti, niin yllättäen. Menettää lapsi sellaiselle pahuudelle, vaikka vanhemman tärkein tehtävä oli suojella heitä, pitää heidät turvassa kaikelta pahuudelta… Olihan Emma toki ollut aikuinen, mutta ei vanhemmuus lakannut siihen, että lapsi täytti yhdeksäntoista tai kaksikymmentäyksi. Hän tulisi aina olemaan jonkun lapsi, tai ainakin niin kauan, kuin vanhemmat olisivat elossa. Ei ollut mitään julmempaa, kuin oman lapsen lähtö tästä maailmasta ennen vanhempiaan. Se oli vastoin luontoa, se ei ollut siten miten oli tarkoitettu. Ajattelin Dianaa ja Hugoani, ja kosteus kihosi silmiini silkasta äidin rakkaudesta ja pelosta. ”Jeah, no, hän haluaa kiven kovaan olla Minthill, ei Center. Onkohan naurettavaa edes harkita asiaa?” Dewn hiveli korvanlehteään. ”Jos se on vain ohimenevää. Hän on kuitenkin vasta viiden.” ”T-tarkoitatko, että vaihtaisit hänen sukunimensä?” ”Jos hän sitä haluaa”, Dewn kohautti hartiaa. Mietin, ajatteliko hän Mischaa. Hänen katseessaan oli edelleen jotain niin... poissaolevaa. ”No… n-no jaa”, sanoin varovaisesti, ”hän on kuitenkin vasta viiden, kuten sanoit. Se voi olla jonkinlainen… ä-äitivaihe, missä hän nyt haluaa samastua enemmän äitiin, kuin isään...” ”Äitiin”, Dewn toisti ja oli yhä etäisemmän näköinen. ”Vai niin.” Hänen äänensävynsä sai minut äkkiä huolestuneeksi; en ollut tarkoittanut loukata tai vihjailla mitään, etenkään, kun Adamin esittely Raicylle ei ollut mennyt aivan kuten pitää. ”S-se voi olla hyvinkin, kuten sanoit, vain ohimenevää”, lisäsin hätäisesti. Dewn näperteli partaansa ajatuksissaan. Minä käänsin pääni nolona kohti Xiloa, kun jostain kaukaa kuului kaiun lailla: ” Homppeli!” Katsoimme molemmat yllättyneinä ympärillemme kentän laidalla, mutta nimittelijää ei näkynyt. Punastuin. Koetin tulkita Dewnin ilmeitä, mutta hän oli jäänyt mittailemaan hajamielisesti lasisen kuulasta taivasta eikä näyttänyt ottaneen itseensä. ”Jeah, niin varmaan”, hän lopulta sanoi. ”Kiitti. Täytyy kai jäädä vain odottamaan, että tämä… äitivaihe menee ohi.” ”Niin”, sanoin turhan nopeasti. Poskeni olivat yhä lämpimän tuntuiset. Dewn teki epämääräisen eleen kädellään kai hyvästiksi tai kiitokseksi tai muuksi ja lähti verkkaisesti kävelemään pois. Minä huokaisin hiljaa. Sitten silitin Xiloa kaulalta ja ponnistin jalustimelta satulaan. Minä ja Robert jaoimme yhteiset vaneerinpalat tarkkuusmaaleina. Meillä vain oli eri... välineet. En tahtonut ajatella "aseet". Se kuulosti niin väkivaltaiselta. Robert ammuskeli silloin tällöin revolverilla paukkupatruunoita vajan takana, kun taas minä käytin vaneereihin nuolia. Siirsimme paloja vajan ja ringin välillä. Harjoittelin ratsastusjousiammuntaa pyörötarhassa, sillä silloin minun ei tarvinnut niin paljon keskittyä ohjaamiseen. Xilo oppi nopeasti kiertämään tarpeeksi tasaista tahtia kehää, ja minä saatoin vapauttaa kädet jouselle ja tähtäämään vaneeriin. Menin tietysti vasta käynnissä. Kitty oli pitänyt minulle muutamia harjoitustunteja ja, kun olin saanut tarpeeksi monta osumaan ihan pelkästään maassa itse paikoillani seisten, siirryin satulaan. En tiennyt miksi tämä uusi harrastukseni tuntui niin tärkeältä. Se ei oikeastaan ollut mitään sellaista, mitä tavallisesti tekisin. Olin nähnyt yllättyneen ilmeen Alexiinankin kasvoilla, kun hän oli kuullut siitä. Ymmärsin sen. Minä en koskaan tehnyt mitään kovin urheaa, en missään nimessä mitään extremeä. Ratsastus oli hurjinta, mitä koskaan tein. Ja ratsastusjousiammunta… se oli Kittyn juttuja enemmän kuin minun, mutta silti olin hurahtanut siihen. Minä halusin olla urhea. Äitien kautta maailman oli oltava urheita, sillä kuinka he muuten voisivat suojella lapsiaan? Mutta se ei ollut ainoa syy. En vain vielä tiennyt, mikä se todellinen syy oli. Vedin syvään henkeä ja laskin keuhkoni tyhjiksi, rentoutin lihakseni, ennen kuin ryhdistäydyin ja nostin jousen ja nuolen tanaan. Xilo tallasi rauhallisesti routaista maata. Pidin molemmat silmäni auki, tähtäsin reikäiseen vaneeritauluun ja sitten, kun tuntui oikealta, päästin irti. Päästin nuolesta irti ja se lensi ilman halki viuhahtaen ja pamahti keskelle vaneeria, vavahti kerran ja jäi siihen töröttämään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Nov 9, 2022 12:31:11 GMT
# Die Leben # Myönnettäkööt, että olin tottunu siihen, että mun synttärit meni joka vuosi saman kaavan mukaan: teeskentelisin nukkuvaa, kun mamma hipsisi mun huoneeseeni täytekakun kanssa laulaen, puhaltaisin kynttilän ja sitten saisin toivoa yhtä asiaa sille päivälle. Tänä vuonna kuviossa oli monta asiaa erilailla. Ensinnäkin, mulla oli työpäivä. No, ehkä me oltaisiin sitten tehty jotain illasta tai jonain toisena päivänä. Meitä oli nyt myös enemmän kuin vain minä ja mamma, joten en tiiä olisiko se synttäriaktiviteetti ollut perheaktiviteetti sanan virallisessa merkityksessä, vai edelleen vain mun ja mamman oma juttu. Kai sekin olisi selvinnyt. Siihen en kuitenkaan ollu varautunut – vaikka kai tällä elämänkokemuksella olisi pitänyt – etten sinä päivänä tietäisi mistään mitään muutenkaan maatessa hengityskoneessa sairaalassa. Niinpä niin, sain edellisyönä maailmanlopun luokan astmakohtauksen ja aamuun mennessä Kevin oli jo ajanut mut erittäin vaarallista vauhtia sairaalaan vaappuen tien puolelta toiselle mamman rääkyessä omissa henkitoreissaan vieressä ikään kuin se tässä olisi ollut kuolemankielissä. Loppu hyvin, kaikki hyvin, paitsi, että tää oli paska syntymäpäivä ja olo sitäkin kakkaläjempi. Kevin ja mamma toi rauhoituttuaan munkin (kirjaimellisenkin munkkipullan) saatua lopulta henkeä synttärilahjat: Herrasmiehen taskukirja hameväen varalle Keviniltä (se osasi antaa sen mulle niin salamyhkäisesti, että kansiteksti meni mammalta ohi) ja mammalta niinkin jännittävää kuin uudet parit sukkia ja uusi talvitakki, joka oli kyllä aika hieno: musta (obv), jossa oli räikeänoransseja somistuksia, muun muassa olkapäissä lohikäärmeet. Pääsin kotiin onneksi vielä samana iltapäivänä. Thank devil’s better side, en olis jaksanut maata jossain sairaalassa yli vuorokautta. Olin kuitenkin niin poikki henkisesti (you know, henki… niin kuin hengittää, hengitys, haahaa...) ja fyysisesti, että enpä tehnyt loppupäivänäkään muuta kuin makasin edelleen, kuitenkin nyt omassa pedissä, ja surffasin netissä kännykällä. Kevin oli ostanut meille kaikille uudet ”paljon paremmat ja nopeammat” liittymät, ja intoili siitä, miten Waterphewhen pitäisi saada valokuitulinjat. (Joo, Kevin on näitä ”uusi teknologia on aina vanhaa parempaa” -kansaa.) Tulin samalla miettineeksi Misaa ja mitenhän sillä meni. Meillä ei ollut taas hetkeen ollut samaan aikaan työvuoroja, niin en ollu nähny sitä marketissakaan ja olin niin jänishousu, etten uskaltanu laittaa sille mitään viestiä. Mietin, oliko mun avusta ollut sen kaverille apua. Mitään ei ainakaan ollut enää kuulunut… Joo, kyllä mä tiedän, että se todennäköisesti vain käytti mua hyväkseen. En mä täysi toope ole, vaikka aina sitä haluaisi fantasioida ja uskoa parempaan. Kai se oli hetkellisesti kiinnostunut musta vain, koska musta oli sille hyötyä. No jaa, ei ole eka kerta, kun niin käy. Niinhän Charlottekin teki mulle, tavallaan. Ehkä on liikaa vaadittu toivoa ja olettaa, että naiset pitäisi musta omana itsenäni, eikä sen perusteella, mitä mä voisin niiden hyväksi tehdä… Otin Kevinin antaman pikkukirjan käteeni. En ollu vielä kuin vasta selaillut sitä sairaalassa. Herrasmiehen taskukirja… olinko mä liian herrasmies, jos en kerrasta oppinut, vaan hairahdin aina samaan halpaan, kun nätti kiva tyttö pyysi apua? Oliko noloa ja alentavaa haluta olla se ritari kiiltävässä haarniskassa (vaikka mä en kyllä lohikäärmeitä teurastaisi, mä kesyttäisin ne *katsoo pitkään Dragonia, joka luimii takaisin*)? Kutsukaa vaan vanhanajan romantikoksi… Lehteilin kirjaa. Luku yksi: Miesten ajatusmaailma. Luku kaksi: Naisten ajatusmaailma. No niin, jos tää on semmoinen seksistinen sukupuolia yleistävä kirja, yllätyn vähän Kevinin mausta, mutta toisaalta se nai mun mammani, joten voinko oikeasti hämmästyä? Aion sen kuitenkin läpi lukea. Eihän sitä tiedä, mitä haaviin tarttuu. Sen verran epätoivoinen alan jo olemaan, että kaikki keinot otetaan käyttöön. Mun naisongelmia enemmän mielessä sairaalassa maatessa (ja ajatellessa, että tässäkö tää nyt oli, hyvästi julma maailma) oli tosin jotain paljon vakavampaa. Irrationaalinen syyllisyys. Mä olin murhaaja. En tosin oo koskaan (tietoisesti) tappanut kuin kärpäsiä ja kerran lapsena perhosen, josta traumatisoiduin pysyvästi. Otin siis kauniin perhosen kiinni ja halusin pitää sen lemmikkinä, joten laitoin sen lasipurkkiin. Toin sille heinää ja kukkiakin sinne, mutta seuraavana päivänä se makasi purkin pohjalla kuolleena… Tarinan opetus: perhosten pitää lentää vapaina, niin kuin rakkauskin kukoistaa vain saadessaan olla ilman kahleita tms. (Tai vaihtoehtoisesti se, että perhonenkin tarvitsee happea, ihan niin kuin mä.) Ei ollut mun keksimä viisaus, kuullut tai lukenut joskus jostain, btw. Mutta kai se sitten niin menee, en tiiä, koska mun kokema rakkaus on ollut erittäin tukahduttavaa ja lasipurkkeihin sullovaa (voi mammani mun). Mutta joka tapauksessa… tiedän, että siinä ei ole mitään järkeä eikä mun kannata tuntea niin, koska – no, siinä ei ole mitään järkeä. Mä en ole koskaan Floridassa käynytkään, mutta silti musta tuntuu, kuin olisin osasyyllinen Emman murhaan. Kyllä, luit oikein. Emma Spencerin murhaan – mun kouluaikaisen kiusaajani, jonka monen vuoden jälkeen näin jälleen kesällä… ja nyt se on kuollut. Ja mä olen enemmän tai vähemmän pidellyt sitä kohtaan ikäviä ajatuksia. En oo mikään taikauskoinen, vaikka tahtoisin kyllä olla, mutta oon mä useammin kuin kerran saattanut ajatella sitä hiljaa mielessäni ja ääneenkin manata: ” die, die, die.” Varo mitä toivot, se voi toteutua. Siinä on toinen sananlasku ja suuri viisaus, ilmeisesti. Hassua vain, miten ne ikävät toiveet toteutuu, eikä semmoiset esim. missä kunnon rintavarustuksella siunattu salaperäinen kaunotar iskee silmänsä muhun… En oo pitkään aikaan uskonut pääseväni muutenkaan taivaaseen (en enää 6-vuotiaasta sen jälkeen, kun katsoin vahingossa jotain aikuisten ohjelmaa ja ajattelin jo silloin, että tästä ei Jumala – tai mamma – tykkää…), mutta kuinka syvälle kellariin mulle paikkaa pedataan, se laskee aina vaan. Voiko olla syyllinen olematta oikeasti syyllinen? Sitä paitsi, omat tunteet on jotenkin täysin kierossa. Mun ensireaktio oli ”cool”, mikä jo ehkä kertoo, etten oo ihan normaali. Joku tuttu on murhattu, ja mä ajattelen, että siistiä – tällaista mäkin pääsen kokemaan oikeasti, enkä vain lukemaan dekkarikirjoista tai katsomaan elokuvista? Seuraava reaktio oli ”apua, olinko se minä!”, mikä ei oo oikeastaan hälvennyt vieläkään, vaikka tiedän, etten se ollut minä. Ei tätä pysty järjellä selittämään. Sitten, kun sain sen kamalan hengitysahdistusyskäkuolennyt-kohtauksen, mä tiesin heti, että tässä se nyt tuli. Karma. Lähtö. Syntini oli liian musta ja painava, se painaisi mun keuhkoni kasaan ja painuisin helvetin kuilun pohjaan kuin kivi järveen… Ja kyllä, olen heikko ja säälittävä ja tein synnyinpäästöaneluni siellä sairaalasängyssä kyynel silmäkulmassa. Koetin vedota näkymättömälle tuomarille kaikesta hyvästä, mitä oon elämäni aikana tehnyt. Missä ja miten oon auttanut mammaa, miten oon nöyrästi ja kaikkeni antaen auttanut tyttöjä, jotka ei oikeasti halua musta mitään sen enempää, miten oon hankkinut töitä, auttanut mummoja tien yli (ja joskus mummot on auttaneet mua tien yli), miten oon sopeutunut kaikkeen uuteen ja elämää mullistavaan kannustavasti ja hyväksyen sen, ettei mikään vanha säily ennallaan… ja yritin mä jopa pyytää anteeksi sitä, että olin toivonut mun koulukiusaajalleni pahaa. Yritin ymmärtää. Se oli aavistuksen helpompaa, kun oli itse melkein kuolemassa ja kohde oli jo, mutta ei se silti ihan luonnostaan tullut – en halua edes teeskennellä, että olisin niin hyvä ihminen, koska en ole. Ihan niin pitkälle en sentään mennyt, että olisin pyytänyt saada mamman Raamattua lainaan. Joku raja munkin epätoivolla on. Ja sitten en kuollutkaan. Henki pihisee jälleen, vähän rahisten ja vinkuen toisinaan, mutta pääasia, että liikkuu. Kun oltiin kahden kesken, Kevin varovasti kysyi saatoinko mäkin olla allerginen hevosille ja, johtuiko astmakohtaus niistä (Timmyä ajatellen), mutta kiistin. Hevosista oli tullut mulle yksi henkireikä (hah, hyvä analogi, henki reikä – en kyllä reikiä kaipaa keuhkoihin yhtään tän enempää, kiitos vaan), niin epätodennäköiseltä heppapojalta kuin tahansa näytinkin, ja niistä en luopuisi, ellei olisi aivan välttämättömän ehdottoman pakko. Rocketista luopuminen oli jo se ottanut koville ja, jos joutuisin hyvästelemään myös Dragonin… y-yy! *pudistelee päätään kiivaasti* Ainoa, että Orange Woodissa oli nyt raskas tunnelma, joten sinne oli vähän kurja mennä. Syksy pimeni ja Emman juttu on koskettanut yleisesti kaikkia; olihan se kuitenkin tuttu siellä ja noin. Lisäksi Kitty on lähtenyt jonnekin reissuun (miksi kaikki???) ja kyllä sen poissaolo on aikamoisen hiljaisuuden pirttiin jättänyt. Ehkä sen parhaiten huomaa just silloin, kun se on poissa. Mutakurakelit on pehvasta, ja joudun ekstrahuolella katsomaan Dragonin vuohiset (kyllä, olen oppinut virheistäni, SavanNAH). Lisäksi ratsastustunnit on vaikeutuneet huomattavasti ja mun hetkellinen illuusioni siitä, että ehkä en olekaan aivan sysipaska ratsastaja ja osaankin jotain, mureni täysin. Alexiina on alkanut vaatimaan ”kunnon ratsastusta”, eikä enää riitä, että paukuttaa pohkeilla hevosen liikkumaan ja vetää vähän ohjista. Nyt täytyy aina ratsastaa puolipidätteet läpi, saada hevosta muotoon, hallita oma keho, laskea esteiden askelvälejä oikein… Voi olla, että mun on parempi palata pari astetta alemmalle tasolle ja jäädä sinne. Tai pitäisköhän siirtyä lännenpuolelle? Se näyttää rennommalta meiningiltä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Nov 10, 2022 23:52:37 GMT
28-30.10.2022Olin pyytänyt valojuhlan viikonlopun vapaaksi vedoten perhesyihin. Vaikka Alexiina oli yrittänytkin ehdottaa minulle, jotta voisin silti liittyä Centereiden seuraan valojuhlaillaksi, vaikka suunnitelmat olivatkin tuon illan osalta muuttuneet. Olin kuitenkin yrittänyt mahdollisimman ystävällisesti selittää, että en kokenut, jotta minun olisi kannattavaa osallistua tuohon juhlaan sillä en ollut tuntenut Emmaa. Lopulta viljan vaalea nainen oli ymmärtänyt kantani ja kertonut että jos muuttaisin mieleni, olisin silti tervetullut ottamaan osaa iltaan. Kerroin naiselle, jotta minulla oli jo suunnitelmia viikonlopulle, mutta jos seuraavana vuonna juhla järjestettäisiin tavalliseen tapaan, olisin toki osallistumassa. Vaikka olin asunut Kanadassa jo vuoden, ei minulle ollut tuttua se, kuinka täälä juhlittiin halloweenia. Koska emme olisi Camdenin kanssa kotona, olin jättänyt Emilyn haltuun neljä pientä yllätyspussia. Vanhin Center lupasi pitää huolen, jotta yllätyspussit päätyisivät suvun pienimmille ja kiitettyäni Emilyä vielä kerran, sekä varmistettuani että minua ei enää tarvittaisi Orange Woodsilla suuntasin kohti omaa tilaani. Olimme käyneet Camdenin kanssa ostamassa omat retkeilyvälineet myös nuorelle miehelle ja pakattuamme rinkkamme sekä varmistettuamme että meillä oli varmasti kaikki matkassa, suuntasimme kohti tallia ja laitoimme Foreverin sekä HH:n valmiiksi. Ratsastusmatka olisi pitkä, joten pääsisimme onneksemme ratsastamaan edes osan siitä valoisalla. Ratsastettuamme noin puolet matkasta pidimme evästauon sekä annoimme itsellemme mahdollisuuden hetken venytellä ja pitää taukoa ratsastamisesta ennen kuin jatkoimme matkaamme kohti Cattle Campia. Leirille päästessämme päästimme hevoset tarhoihin ennen kuin Camden alkoi kasaamaan telttaa ja itse lähdin hakemaan polttopuita, jotta saatoin alkaa sytyttämään nuotiota. Vaihdoimme nuoren miehen kanssa kokemuksia telttailusta ja retkeilystä ylipäätään, eikä keskustelussamme ollut oikeastaan suurempia taukoja paitsi silloin, jos jompikumpi meistä lähti kauemmaksi nuotiosta. Valmistettuamme pikaisen illallisen suuntasimme nukkumaan ja vaikka yö olikin viileä, oikeanlaisessa makuupussissa oli silti mukavan lämmin ja nukahdinkin yllättävän nopeasti. Se, paljonko kello oli, kun mä heräsin, oli todellinen salaisuus mutta kömpiessäni ulos makuupussistani ja teltasta, oli Camden jo tehnyt tulet sekä laittanut veden kiehumaan. ”Huomenta.” ”Huu……omenta” haukotus katkaisi vastaukseni. ”Saitko nukuttua hyvin?” ”Joo. Vähän mua toki alkuun mietitytti, että kuinka se onnistuisi, mutta yllättävän hyvin mä sitten loppupeleissä sain unta. Toi kahvivesi taitaa olla pian valmista niin teenkö mä sullekkin valmiiksi?” ”Jos viitsit. Mä käyn kattomassa hevosia ja tuun sitten takaisin.” Varmistettuani että hevosilla oli kaikki kunnossa palasin takaisin nuotiopaikalle, jossa Camden oli yllätyksekseni valmistanut meille jo täyden aamupalan. Syödessämme kävimme lävitse päivän suunnitelmaa ja kerroin samalla Camdenille Cattle campin historiasta sen verran mitä siitä itse tiesin. Toki paljon sellaista jäi mahdollisesti kertomatta mikä saattaisi Camdenia kiinnostaa, mutta onneksi tiesin, keneltä saisin lisätietoa, jos toinen sitä haluaisi. Syötyämme aamupalamme rauhassa, otin vastuun aamupala astioiden tiskaamisesta samalla kun päästin toisen jo vaihtamaan vaatteitaan ennen kuin kävin vaihtamassa omatkin vaatteeni ja olimme valmiita lähtemään. Meillä ei ollut mitään suunnitelmia, joten aloitimme vaelluksemme vain lähtemällä kävelemään ensin johonkin suuntaan. Välillä kävelimme hiljaisuuden vallitessa välillämme ja satunaisesti saatoin viitata johonkin suuntaan ja kertoa jotain asioista, joita näimme. Juttelimme Camdenin kanssa lisää aiheista, jotka olivat nousseet jo esiin, kuten myös siitä, mitä nuori mies oli haaveillut tulevaisuudeltaan. Nuoren miehen mainitessa siitä, että ei ollut varma mitä sittenkään tuo haluaisi tehdä elämällään sen jälkeen, kun valmistuisi lukiosta. ”Oletko ajatellut, että lähtisit opiskelemaan historiaa?” Ehdotin, sillä olin pistänyt huomioon, jotta nuori mies oli kiinnostunut historiasta. ”Tai ehkä jotain tekniikan alaa?” ”En mä tiedä… Tai kun en mä tiedä, että olisiko ne kuitenkaan sellaisia aloja, joista mä pitäisin.” ”Olisiko sellainen hullu ajatus, että jos me kokeiltaisiin etsiä joku paikka, jossa voisit käydä tekemässä, vaikka muutamankin tunnin viikossa? Kun sillä tavalla pääsisit näkemään, että millaista työ käytännössä on ja jos se vaikka auttaisi sua luomaan parempaa kuvaa siitä, että olisiko ne sellaisia suuntia mihin sä haluaisit jatkaa lukion jälkeen?” ”Se voisi kyllä olla… En mä vain tiedä mitkä paikat täälä voisivat olla sellaisia, jotka voisivat sopia.” ”Kyllä me varmasti jotain löydetään. Voidaan vaikka huomenna, kun päästään kotiin, jos vain jaksamme katsellaan, vaikka alustavasti jo jotain paikkoja, joissa voidaan, vaikka sitten yhdessä käydä. Voidaan käydä vaikka sitten ens viikolla yhdessä kyselemässä mahdollisuuksia osa-aika työlle.” ”Viitsisitkö sä oikeasti tehdä sen mun kanssani?” Camden kysyi hämmästyneenä. ”Joo. En mäkään välttämättä tiedä kaikkia paikkoja, mutta mä voisin kysellä, vaikka Raicyltä ja Thomasilta jos nuo tietäisivät joitain paikkoja”, jossa Camden voisi käydä keräämässä kokemusta ja samalla tienaamassa jonkin verran taskurahaa. ”Tokihan Tomford on edelleen rakentamassa omaa tilaansa, joten siellä varmasti pääsee myös auttamaan ja opettelemaan rakennus juttuja.” Pohdintamme aikana olimme kävelleet rannalle ja ehdotin Camdenille jotta söisimme lounaamme täällä. Se sopi Camdenille hyvin ja löydettyämme sopivan paikan aloimme valmistamaan lounastamme. Lounaamme aikana puhuimme niitä näitä ja musta tuntui, että asiat välillämme olisivat ehkä menneet vähän enemmän eteenpäin sen jälkeen, kun olimme käyneet keskustelumme kävelyn aikana. Paluumatkamme oli hyvinkin hiljainen emmekä vaihtaneet montaakaan sanaa ennen kuin olimme takaisin Cattle Campille. Palattuamme kävin tarkistamassa hevoset ja vietimme jonkin aikaa vain omissa oloissamme, ennen kuin oli aika alkaa valmistamaan illallista. Camden oli halunnut ottaa vetovastuun tästä ruuasta, joten annoin nuoren miehen valmistaa ruuan rauhassa ja itse keskityin vain pitämään huolta nuotiostamme. Seurasin nuoren miehen toimintaa ja mietin että jos tuo ei lähtisi lopulta opiskelemaan historiaa tai tekniikkaa, olisiko jokin ruokaan liittyvä ala sellainen, joka voisi sopia Camdenille. Lopulta illallisemme oli valmiina ja istuimme alas syömään. Ojentaessaan retkilautasen minulle poika meinasi, että ruoka ei olisi mitään ihmeellistä. En kuitenkaan halunnut uskoa toisen vähättelyjä, vaan upotin haarukkani avoimin mielin ruokaan. Syötyäni muutaman haarukallisen käännyin katsomaan Camdenia ”tämähän on todella hyvää”. Katsoessani minua poika näytti hieman epäilevältä, mutta ilmeisesti ilmeeni näytti siltä, että olin tosissani ja lopulta sainkin Camdenista irti hieman epäuskoisen kiitollisen hymyn irti. Söimme lopulta hiljaisuuden vallitessa, ennen kuin huomasin että jokin painoi Camdenin mieltä. Annoin toiselle aikaa lausua kysymyksensä, mutta kun sitä ei alkanut kuulumaan rikoin vihdoin ja viimein hiljaisuuden välillämme. ”Mikä sinua painaa?” ”Miten… Miksi…Etkö… Kuinka sinä olet sinkku?” poika sai lopulta lausuttua. Kysymys, jonka Camden lausui, yllätti minut täysin, sillä en tiennyt mistä Camden oli keksinyt kysyä tuollaista asiaa. ”Joskus asiat vain eivät mene sellaisella tavalla, kun niiden toivoo ja valitettavasti aina kaikki haaveet eivät toteudu…” yritin kertoa asian mahdollisimman neutraalisti, sillä en tiennyt miten olisin asiasta kertonut koska se oli minulle omalla tavallaan arka aihe. Pojan kysymys sai minut valumaan ajatuksiini sekä ensimmäiseen oikeaan parisuhteeseeni. 2003
Willkesien mökki oli hyvä paikka, jos halusi olla rauhassa. Evie oli halunnut puhua mulle jostain ja mä ehdotin mökkiä sillä Trevor oli kotona ja isoveli ei antaisi meidän todennäköisesti olla rauhassa. Koska minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä Evie haluaisi puhua en kaivannut senkään vuoksi Trevoria jalkoihimme.
Onnekseni mökille meno sopi myös Evielle, joten päästyämme koulusta kasasimme jonkinlaiset eväät mukaan ja suuntasimme mökille. Hyppäsimme omaan pick upiini ja lähdin ajamaan kohti mökkiä. Ajomatkalla emme vaihtaneet Evien kanssa sanaakaan ja mietin että mistä toinen haluaisi puhua kanssani. Tavallaan halusin kysyä toiselta jo nyt mistä tuo halusi puhua, mutta pelkäsin että jos kysyisin asiasta ennen mökkiä tuo päättäisikin, että ei sittenkään puhuisi asiasta. Vielä parkkeeratessani mökin pihalle minua jännittikin hurjasti. Napattuani reppuni mukaan suuntasimme mökin ovelle ja avattuani sen päästin Evien ensin sisään ja ennen kuin astuin itse sisään ja vedin oven kiinni perässäni.
Vaikka ulkona oli vielä valoisaa, sytytin silti muutaman öljylampun palamaan, jotta näkisimme vielä vähän paremmin mökissä. Palattuani reppuni luokse aloin availemaan reppuni vetoketjua, jotta saattaisin nostella esiin evästarvikkeitamme. Koko tänä aikana Evie ei ollut sanonut sanaakaan, mutta kuulin kuinka tuo alkoi liikkumaan tuolillaan. Mä en uskaltanut nostaa katsettani kohti toista ennen kuin Evie kutsui minua nimeltä. Vasta silloin nostin katseeni kohti Evietä, vaikka tiesin että nyt olisi todennäköisesti se hetki, kun toinen haluaisi puhua kanssani siitä asiasta, josta tuo oli pyytänyt saada puhua.
”Tyler”, tapa, jolla Evie lausui nimeni ei kuulostanut mitenkään hyvältä. Katsoessani Evietä jo pelkästään toisen ilme näytti siltä, että uutiset, joita tulisin kuulemaan eivät olisi hyviä.
”Sun… sun kannattaa varmaan istua alas”.
Tehdessäni kuin Evie pyysi, sellainen inhottava möykky alkoi kasvamaan sisälläni. Välillämme vallitsi hetkellinen hiljaisuus ja näin, kuinka Evie yritti hakea oikeita sanoja juuri tähän tilaisuuteen.
”Sähän… Sähän tiedät, että mä oon haaveillut eläinlääkiksestä ja hainkin useampaan sellaiseen. Noh, mä sain ne hakutulokset ja mä pääsin sisälle. Cornelliin. Se… Se on New Yorkissa.”
Musta tuntui, että Evien viimeiset sanat saivat kaiken värin katoamaan mun kasvoiltani ja mä en tiennyt mitä mun pitäisi sanoa tai tuntea. Tokihan mä olin iloinen siitä, että Evie oli päässyt kouluun ja opiskelemaan sellaista alaa jota toinen oikeasti halusi lukea.
”Mä… mä en myöskään tiedä, että tulisiko meidän juttu kestämään noin pitkää välimatkaa niin mun mielestä olisi paras, jos me jätettäisiin meidän juttu tähän.
Kuunnellessani Evien sanoja, mä en halunnut uskoa, että toinen lausuisi ne. Ehkä mä olin jotenkin omalla tavallaan osannut ajatella, että jokin tällainen peliliike voisi olla mahdollinen, jos Evie pääsisi kouluun.
”N…niin kai… sitten” mutisin juuri ja juuri kuultavasti.
Mä en tiennyt, että kauanko mä olin ollut uppoutuneena ajatuksiini, kun mä vihdoin ja viimein palasin takasin tähän hetkeen. Hämärä oli jo laskeutunut, joten vetäydyimme Camdenin kanssa takaisin telttaamme ja haimme mahdollisimman hyvät asennot makuupusseissamme ennen kuin ainakin itse vaivuin levottomaan uneen. Seuraavana aamuna herättyämme teimme rauhassa aamupalaa, ennen kuin lähdimme ratsastamaan takaisin omalle tilalleni. Paluumatka otti myös useamman tunnin, joten olimme perillä tilallani vasta hämärän jo laskeuduttua. Saatuamme ratsut hoidettua pois ja palautettuamme rinkkamme sisälle, päätin esittää Camdenille ehdotuksen. ”Mitä sanoisit, jos menisimme Centereille illalliselle?” Olin miettinyt Camdenin esittelemistä Centereille vähintäänkin siitä asti, kun olin kertonut Raicylle pojasta ja vaikka nyt ei ehkä olisikaan paras hetki sille, hyödyntäisin silti tilaisuuden kerta olin jo kysymykseni esittänyt. Camdenin vastatessa myöntävästi, palasimme takaisin ulos ja nousimme pick uppiini jotta saatoin ajaa meidät Orange Woodsille. Kaikki muut taisivat olla jo siirtyneet päätalolle pihan hiljaisuudesta päätellen, joten lähdin askeltamaan kohti portaita ja ulko-ovea, tuntien kuinka sydämeni löi lujempaa ja lujempaa jokaisella askeleella. Lopulta kämmeneni laskeutui ovenkahvalle ja painoin sen alas vetääkseni oven auki ja päästääkseni Camdenin edelläni eteiseen. Neuvoin toiselle mihin tuo voisi jättää kenkänsä sekä takkinsa, ennen kuin johdatin pojan peremmälle. Kaikki muut olivat jo kerenneet hakemaan paikkansa pöydästä ja huomasin, kuinka kaikki tuijottivat meitä. ”A…anteeksi että me tulimme vain näin ilmoittamatta. Mä… Mä… haluaisin esitellä teille jonkun” lausuin, ennen kuin vilkaisin kohti Camdenia. ”Tässä on Camden. Hän… hän on asunut sijoitettuna luokseni jo jonkin aikaa” annoin katseeni vaihdella pojan ja pöydässä istuvan seurueen välillä, odottaen millaista palautetta paljastukseni aiheuttaisi. Alexiinan kommentti:
Voi miten ihanan ajattelevaista Tyleriltä jättää lapsille yllätyspussit  Aaw! Ihanaa laatuaikaa daddy-in-learning-Tylerin ja Camdenin kesken, tuli hyvälle mielelle  Kivasti tehty liuku Tylerin flashbackiin! Ja ooooh, vihdoin big reveal! 
*
Tylerin mukana tullut nuorimies oli kovin kiltin ja vähän hämillisen, mutta ystävällisen näköinen. Alexiina nousi seisomaan.
"Mukava tavata, Camden! Tule vain peremmälle!" Hänelle Camdenin olemassaolo ei tullut täytenä yllätyksenä; Raicy oli maininnut, että Tyler oli saanut sijoitukseen nuoren, mutta vasta nyt hän pääsi tämän tapaamaan. Camden kiitti, kun hänelle vedettiin puupöydän äärestä tuoli. Tyler istuutui häntä vastapäätä, Gillianin ja Oliverin väliin. "Kuinka kauan olet Tylerin luona?" Alexiina kysyi ystävällisesti siirrellessään maitokannua ja pataa tätä lähemmäs.
"No, en ole ihan varma..." Camden vilkaisi kysyvästi Tyleriin.
"Oletko viihtynyt White Dove Farmilla?"
"Joo", Camden sanoi ja hymyili nyt ujosti, "olen joo." Tyler näytti huojentuneelta. Ehkä häntä oli huolettanut, osasiko tehdä nuorukaisen olon kotoisaksi ja mukavaksi tilallaan.
Pöytäseurue esitteli itsensä Camdenille. Raicy esitti muutaman kysymyksen, sitten Oliver, jota kiinnosti erityisesti oliko Camdenkin "cowboy."
"Hän on mukava", Gillian kuiskasi Tylerille, kun Camden ja Oliver uppoutuivat keskusteluun hevosista. "N-näin teidät silloin kerran kaupassa. A-ajattelin, että ehkä hän oli sukulaisesi. Olen onnellinen puolestasi..."
"Kiitos", Tyler mumisi ja koetti saada pastaa pysymään haarukassaan, mutta se lipsahti toistuvasti irti ennen kuin ehti suuhun asti. "Oikeastaan ajattelin, että jos vaikka sinulta voisi joskus kysyä neuvoja, jos tuon kanssa tulee jokin mietityttämään... tämä vanhemmuus on sen verran uusi ja vieras asia."
"Totta kai!" Gillian ilahtui. "V-vaikka ei minulla vielä olekaan kokemusta kuin vauvoista ja taaperoikäisistä", hän lisäsi hiljaisemmin. "E-että et varmaan tarvitse neuvoja vaipanvaihdosta?"
"No, en onneksi", Tyler vastasi vitsiin ja naurahti lyhyesti. Gillian hymyili, mutta sitten hänen hymynsä hiipui, kun jotain muuta tuli hänen mieleensä.
"M-minä... um...", hän oli sanomaisillaan jotain, mutta Robertin kovaääninen: "Mitä jälkiruokaa on?!" säikäytti hänet takaisin hiljaiseksi. Kajautusta oli seurannut ruokailuvälineillä pöytään rummutus, johon Oliver tuli mukaan, kunnes Alexiina loi tähän: 'Älä viitsi' -katseen.
"Niin, mitä olit sanomassa?" Tyler kysyi sopivan hetken tultua uudelleen. Gillian punehtui.
"M-minä... a-anteeksi, jos en saisi kysyä, mutta... k-kuulin, että s-sinulla olisi ollut jokin... jokin sairaus?" hän kysyi hyvin varovasti ja epävarmasti, sen verran hiljaisella äänellä, ettei se kuulunut muiden keskenään keskustelevien ja Emilyn pöytään tuomaa kiisseliä ihastelevien korviin. Väri näytti väljähtyvän Tylerin kasvoilta. Gillian huomasi sen ja meni paniikkiin. "A-anteeksi! E-eihän se minulle kuulu, en-enkä olisi saanut udella --!"
Tylerin katse nousi pöydän yli Camdeniin, joka nauroi juuri Oliverin heittämälle vitsille.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Nov 13, 2022 22:50:53 GMT
Selvitellessäni juuri vaaleaa myttyä, jonka tiesin olevan vain kotikäyttööni ristimä villapaita, kuulin jonkun koputtavan ulko-ovea. Avatessani oven – roikottaen edelleen hienoisesti solmussa olevaa vaatekappaletta – hämmennyin nähdessäni Gillianin. Hämmennys taisi olla kylläkin tässä hetkessä molemminpuolista, ennen kuin astuin muutaman askeleen taaksepäin tarjoten toiselle tilaa astua sisään. ”Anteeksi, mä en jotenkin tajunnut ajatella, että joku tulisi tänään vierailulle niin en ymmärtänyt tehdä itsestäni yhtään edustavampaa suihkun jälkeen…” Rapsutin niskaani pikaisesti samalla kun viittasin kohti vaatetustani. Tokihan punakiharaisen näkeminen muistutti minua siitä, että olin pyytänyt tuota käymään jokin päivä, joten alipukeutumiseni oli oma vikani. Hetken mietin pitäisikö minun käydä vaihtamassa yöhousuni farkkuihin, tai edes collegehousuihin toisen puheen palauttaessani minut takaisin nolostelustani. ”V…voin tulla toki jokin toinen päivä. R…Raicy kertoi, että o…olit sanonut tulevasi kotiin ja Emily… Emily lupasi hoitaa Hugoa ja Dianaa”. ”Ei ei, ei minulla ole mitään suunnitelmia. Tu…tule vain peremmälle”. Siirryin eteisestä yhdistettyyn olohuone-keittiöön ja kuulostelin seuraisiko nainen minua. Kuullessani toisen askeleet perässäni muistin miksi olin pyytänyt tuon luokseni. Avasin erään keittiöni kaapeista ja poimin sieltä käsiini kansion, johon olin kerännyt kaikkia tärkeitä papereita ja selattuani sitä sopivasti taaksepäin, irrotin sieltä etsimäni paperin. ”Oppiessani että isäni oli sairas, mä luin sen sairaudesta ja siitä että millainen ennuste sillä on, mä… mä…mä opin, että se saattaa olla periytyvä” puhuessani ojensin kansiosta poimimaani paperia Gillianille ja antaessani toiselle aikaa lukea sen lävitse, etsin pienen kattilan ja täytin sen vedellä ennen kuin asetin sen levylle ja väänsin sen päälle. Sivusilmälläni näin, jotta toinen sai paperin luettua. Kerättyäni vielä vähän rohkeutta käännyin kohti Gilliania. Toisen katseesta oli nähtävillä omanlaisensa suru sekä hämäännys lukemaansa kohtaan. Siirryttyäni hieman lähemmäs toista, jotta saatoin poimia paperin käsiini laskin sen nurinpäin tasolle, sillä osasin kirjeen ulkoa. ”Isä… isä siis kuoli syöpään ja mulla… mulla on mahdollisuus sairastua samaan tautiin kuin mihin isä kuoli. Toki… toki siihen on vielä parikymmentä vuotta, mutta silti mä oon miettinyt että…” lauseeni jäi kesken kuullessani, jotta vesikattila alkoi kiehumaan ja käänsin huomioni sen pariin. Peittääkseni pintaan nousevat tunteeni keskityin mittaamaan kahteen mukiin kaakaojauhetta sekä täyttämään mukit kiehuttamallani vedellä. Ojentaessani toisen mukin Gillianille, vedin syvään henkeä ennen kuin jatkoin: ”mitä jos mä en kerkeäkkään saavuttamaan joitain sellaisia asioita mistä mä oon haaveillut. Ehkä… ehkä mua eniten pelottaa, että mitä jos… jos mä en… jos mä en ikinä tule…” tuijotin käsissäni höyryävää kaakaomukia ja nieleskelin pintaan nousevia kyyneleitä. Ehkä mun pitäisi olla huolissani monesta muusta asiasta, sillä sentään osa olisi sellaisia, joihin mä voisin vaikuttaa oikeasti. ”Biologisesti isäksi” kuiskasin lopulta enemmän lattialle kuin vieraanani olevalle naiselle. Hiljaisuus laskeutui välillemme ja yritin pyyhkäistä mahdollisimman huomaamattomasti silmäkulmaani noussutta kosteutta. Aika jonka Camden oli viettänyt luonani, ja mitä paremmin aloin luottamaan siihen, että osaisin toimia luotettavana aikuisena sekä isähahmona tuolle, sitä useammin olin alkanut pohtimaan millainen isä olisin omalle pojalleni tai tyttärelleni. ”O… olen pahoillani”. Vasta kuullessani pahoittelut nostin katsettani lattiasta, jota olin tuijottanut ties miten pitkän ajan sillä se tuntui tässä hetkessä turvallisimmalta kohteelta tutkia. Olin hämmentynyt siitä, mistä nainen koki syytä olla pahoillaan ja katseestani saattoikin lukea tuon tunteen. ”Ei.. ei se sinun vikasi ole. Enkä mä edes tiedä tietääkö Trevor onko sillä sama. Se ei edes tiedä, että mulla on tuo. En mä tiedä, että osaisiko isoveli ottaa asiaa vakavasti, jos mä sille kertoisin. Toisaalta mä ehkä haluaisin kertoa isoveljelle asiasta kasvokkain ja näyttää sille tuon saman paperin. Se ei vaan oo ilmoittanut, että koska se olisi tulossa tänne ja mä en tiedä pääsisinkö mä missään kohtaan käymään sen luona.” ”Si…sinusta tulisi varmasti hyvä isä” kuulin Gillianin yllättäen sanovan. ”Luulisitko?” kysyin uuden hämmennyksen aallon iskiessä lävitseni. ”En minä tiedä. Ei minulla ole kokemusta pienistä lapsista. En tiedä olenko hyvä isähahmo edes Camdenille. Ehkä… tai en minä tiedä olisiko tämä kaikki helpompaa, jos olisi joku, jonka kanssa kaiken voisi jakaa. Tai tokihan sellaisia ihmisiä on, joilta voi kysyä apua ja neuvoa, mutta ymmärrän myös sen, että kaikilla on omakin elämänsä eikä välttämättä aina löydy aikaa ja jaksamista vastailla kysymyksiin tyhmistäkin asioista” annoin katseeni kierrellä siellä ja täällä sillä en tiennyt mihin sen halusin, saati uskalsin kiinnittää. ”Anteeksi, ei minun saisi sinulle valittaa. Välillä… välillä vain tuntuu kuin olisin täysin yksin täällä, kun koko perheeni on jossain kaukana”. ”Ei se haittaa” toinen vastasi enkä tiennyt sanoiko nainen sen vain ollakseen kohtelias vai eikö tuota oikeasti olisi haitannut kuunnella valitusmonologiani. Vaikka en omistanut Texasissakaan suurta ystäväpiiriä, olin kuitenkin tottunut siihen, että Charlie oli usein luonani ja välillä jotain yhteisiä tuttujamme saattoi olla myös seuranamme. Täällä en ollut kerennyt tutustumaan oikein kehenkään sillä en tiennyt missä voisi olla paras tavata uusia ihmisiä. Jatkoimme aiheesta keskustelua vielä jonkin aikaa, sekä puhuimme myös muista aiheista, ennen kuin Gillian mainitsi, että tuon olisi paras palata takaisin Orange Woodsiin. Hymähdin jotain myöntävää ja odotin jotta toinen olisi valmis, ennen kuin kysyin kaipaisiko tuo kyytiä takaisin tilalle, mutta kuullessani että toinen pääsisi kyllä perille skootterillaan, hyvästelin Gillianin ja varmistin että toinen pääsi matkaan, ennen kuin suljin ulko-oven ja palasin takaisin sisälle. Alexiinan kommentti:
Mitä tähän oikein muuta voi sanoa? Mutta ihana, että Tyler uskalsi avautua Gillianille. (Ja Gillianhan on heikkona hoivaviettiinsä, eli jos joku on millä tahansa tavalla heikoilla ja tarvitsee apua ja hoivaa, Gillianhan on mennyttä naista...) Tästä aukeaa nyt varmasti mahdollisuus sille, että Gillian pyytää jossain kohtaa Tyleriä lapsenvahdiksi kaksosille. Ei ehkä pelkästään omaa ja perheen taakkaa helpottaakseen, mutta myös aistiessaan, että se voisi olla jotain sellaista, mitä Tyler kaipaa ja tarvitsee. 
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Dec 12, 2022 11:04:15 GMT
# Hammasta purren # 06.12.2022 Osaan sanoa kymmenellä kielellä kiitos. (En oikeesti.) Osaan hyvää uutta vuotta toivottaa. (En sitäkään.) Mutta aamuöisin jomottavaa hammasta en irti saa-aaa aauh. Se alko kiitospäivänä. Aattelin sillon, että olin vaan tullu jyystäneeksi Kevinin pikkasen liian pitkään paistamaa kalkkunaa liian tarmokkaasti. Mamma ei ollu hyvillään, kun hammasta purren ja irvistellen lausuin kiitoksen aiheita – se luuli mun käyttävän ”sarkasmia”. Sen ainoan kerran, kun mamma, joka ei sarkasmia ymmärrä, syytti mua siitä ja mä ihan totta olin noin muuten vilpitön. Mutta tää särky jatkui ja jatkui. Välillä se meni vähän ohi ja lakkasin ajattelemasta koko asiaa, mutta sitten se tuli taas, entistä vihlovammin, ja jälleen mun koko aivojen ydinkeskus lamaantui pelkästään sen prosessointiin. Hammassärky on ihan varmasti meidän DNA:ssa prioriteettilistan kärjessä ja se ajaa kyllä yli todella monesta muusta asiasta, kuten vessahädästä, nälästä ja ennen kaikkea unentarpeesta. I swear to god, etten oo nukkunu kunnolla viimeiseen viikkoon. Miksen sitten ota särkylääkettä ja varaa aikaa hammaslääkäriin, kysytte…? Ja mä vastaan… ARE YOU KIDDING ME? E-en mä pelkää hammaslääkäriä, hah hah, kuka sellaista väittää…. *nenä kasvaa kolme metriä* Cridin lapsuuskauhutarinatuokio alkaa, ottakaa kahvia ja istuutukaa mukavasti. Totuus tiskiin: mulla on huonot hampaat. Mitä sitä kiertelemään. Ne on vinot, reikäiset, keltaiset ja kummallisen terävät, kuin pienellä jyrsijällä, vaikkei mitenkään isot (no se vielä puuttuiskin). Mammallakaan ei oo mikään mainoshymy, ja Simonilla suuvärkki ihan vinksin vonksin. (Vahvistus sille, että meillä on brittiläiset sukujuuret.) Monille ekan maitohampaan irtoaminen on mukava muisto: miten innoissaan siitä oli, miten sillä ylpeili kavereille, ja miten sen laittoi sitten tyynyn alle odottaen jännittyneenä, mitä hammaskeiju toisi. Mulla ei mennyt ihan niin. Eikä ekan hampaan irtoamiseen liity mitään kivoja muistoja. Kaikilla muilla luokkalaisilla kasvoi silloin jo rautahampaita ja välitunnit menikin siihen, kun kaikki irvisteli toisilleen kuin tyrannosaurukset ja kysyi: ”Eiks ookin hieno?” vaikka ei siellä suussa näkynyt kuin ehkä pieniä valkoisia nyppyjä. Mä olin joka tapauksessa kateellinen, koska ”rautahammas” nyt vain kuulosti ihan sika paljon päheemmältä kuin ”maitohammas”. Maitohammas. Niin vauvojen juttu. Se oli sitä aikaa, kun pappani mun (siis isä) yritti tehdä musta ”miestä”. (Huolimatta siitä, että olin vasta seitsemän tai kahdeksan vanha.) Yksi ”miehistymisen” rituaali oli pesäpallonpeluu, ja me käytiin keskustassa urheilukentällä välillä sitä pelaamassa. Mun tuskin tarvitsee kertoa, että olin tietysti ihan surkea. En osunu palloon ikinä. En vaan osannut ajottaa lyöntejä oikein, en mä tiedä mikä siinä oli (jälkiviisaana aikuisena, kai mua vähän pelotti: se pallo ja isän aggressiivinen intomielisyys… se, etten mä osannut ja se ajattelisi musta huonoa jne.). Lopulta Simon hermostui, kiskaisi mailan multa näyttääkseen miten se oikein tehdään… ja löi mua suoraan naamaan. Suuhun, tarkemmin ottaen. Multa lähti kolme maitohammasta kerralla – eikä niistä yksikään edes ollu ennestään heilunu. (Mamma sai slaagin, ja se tais olla ekoja kertoja, kun muistan mamman ihan konkreettisesti heittäneen isän pihalle kotoa.) Koska kaksi istui niin tiukassa ja oli vain haljennut, ne jouduttiin käsin kiskomaan irti hammaslääkärissä. Hence, the trauma. Ne oli vielä molemmat etuhampaat ja yksi eturivin alahammas, joten näytin sen jälkeen hampaattomalta madolta. No, lucky me, että ne oli tosiaan niitä maitohampaita. Myöhään "kukkaan" puhkeamisen hyviä puolia tässä tapauksessa. Kerran hammaslääkärissä – olin silloin ehkä ykstoista – mulle ennestään uusi lääkäri katsoi kerran mun suuhun ja purskahti nauruun, ja sen jälkeen voivotteli KOKO HOIDON AJAN siitä, miten mulla on hirvein purukalusto, jota kuunaan on nähnyt (se oli sitä paitsi kovakätinen ja siltä aina vähän väliä vähän "lipsui", eli sattui ihan s*tanasti). Jep, ei kovin ammattimainen henkilö se. Siihen asti mun viattomassa elämässä olin pistänyt sangen vähän ajatuksia mun ulkonäkööni etenkään suun suhteen, mutta esiteini-iän kynnyksellä noin raju ja asiaton reaktio luottotehtävässä olevalta aikuiselta kyllä jätti ikuisen arven mun itsetuntooni. Sen jälkeen aloinkin varomaan, kun auoin suuta, ettei kaikki muutkin kauhistu, mikä hirviö siellä asuu. Vuosi tai pari myöhemmin, mulle suositeltiin hammasrautoja. 12-13-vuotias Crid ei kuitenkaan siinä vaiheessa ollut vielä tarpeeksi kypsä ajattelemaan suoran hammasrivin hyviä puolia, vaikka epävarma niistä luunpaloista olikin, enkä suostunu. Jälkikäteen mua on kaduttanut vähäsen. Vaikka toisaalta, mun naamassa on niin monta muutakin asiaa vinossa ja keltaista ja huonosti, että eipä suorat hampaat olisi varmaan mitään muuttaneet tai mulle naisia yhtään sen enempää tuoneet. Ja nyt musta tuntuu, että mulle on puhkeamassa viisaudenhammas. Jälleen uuden hammastrauman kauhutarinaa petaillaan. Ja epäilen vahvasti, että aivan kuten ei suorat hampaat mitään olisi loppuviimein paremmaksi muuttaneet, ei tämäkään ylimääräinen hammas mulle yhtään sen enempää aivosoluja tai viisautta tuo. Mutta mä olen itsepäinen ääliö, enkä varmana mene hammaslääkäriin. En. Mene. * Dragonilla ja mulla oli yhtä pitkä ja paha silmä tänään. Eri syistä tosin (tai mistäs mä tiesin, ehkä Dragonkin olisi raspauksen tarpeessa). Mua tympi tää kipee hammas ja nenä, joka ei lakannut vuotamasta, Dragonia työnteko maneesissa, kun tallissa oli jo jaettu iltaheinät ja se varmasti tiesi sen. Oli rasittavaa koettaa ravata, kun koko ajan piti irrottaa toista kättä ohjista ja pyyhkiä nokkaa, jolloin sieraimeen meni hanskasta tai takinhihasta pölyä ja sitten aivastutti ja sitten nokka vuoti lisää ja hammasta juimi. ”Varpaat eteen, Crid”, Alexiina huikkaa. Sen äänessä on alentuva sävy, vähän niin kuin huokaisten. Se on sanonut saman kommentin jo kolmesti tällä tunnilla ja ylipäänsä mun ratsastaessa useasti ennenkin. En tiedä mikä hitto siinä on, että jalkaterät aina sojottaa sivuille kuin olisin harrastanut ennen satulaan nousua steppausta. Oon kai jossain kohtaa ottanut ”polvet irti” -ohjeen liiankin totisesti, ja kääntäny polvet irti satulasta varpaita myöden. Tai sitten mun jalat on kierot, koska mikäpä osa mun kehosta ei olisi. Meitä on tunnilla viisi: BJ, Rico, Romeo ja uusin poni Unique. Se näyttää hauskalta pitkässä vaaleassa tukassa ja pörröisen pehmeässä talvikarvassa. Joo, aika söpö, myönnetään. Kun tunti loppuu, oon yksi räkä. Talutan Dragonin talliin. Ulkona on jo aivan pimeää, lunta on melkein rakennusten seinien puoliväliin asti (tosin onneksi pääkulkuväylät tallilla on aurattu, kuten maneesin ja tallin väli, tai hangissa saisi kirjaimellisesti uida). Tallipuodin edusta on koristeltu jouluisesti ja siellä on jopa pieni kuusi, jossa palaa valoja. Menisin niin hakemaan kaakaon heti, kun saisin Dragonin hoidettua. Oon just saanut satulan vedettyä Dragonin selästä, kun kännykkä piipittää. Niin tietysti, aina pahimmalla hetkellä. Saatan vaan toivoa, ettei se oo mamma, ja lasken polven kautta satulaa maahan. Ei, ei ole mamma. Kuvana on papinpukuun puettu aasi, jolla on leveä ihmismäinen epänormaalin täydellinen hammashymy. ”Moro.” ” Moro! Mitä mies?” ”Mitäs tässä… harrastuksissa.” ” Poikien kanssa lätkää?” Tuijotan epäuskoisena tallikäytävän betonilattiaan. Wth? Simon tietää kyllä, etten mä oikeasti harrasta jääkiekkoa. ”Tallilla.” ” Ahaa”, se sanoo, melkein kuin ei uskoisi. ” Mitäs, jos tulisit täällä taas käymään?” Roi kävelee käytävällä ohi ja mulkaisee mua vihaisesti, ikään kuin tallilla ei saisi puhua kännykkään. ”Jaa. Nii. No, emmä tiiä...” ” Voitaisiin käydä konsertissa. Täällä on joulurokkikonsertti, kuuskytluvun rockenrollia.” Mä en oo mikään ihan hirveä rokkarityyppi, mutta isä-Simon on. En osaa määritellä omaa musamakuani, koska sille ei kai ole mitään leibeliä. Mutta mä en kuuntele mitään kovin raskasta. En oo koskaan pitänyt hevistä tai rokista, mutta toisaalta en kyllä mistään popinpompotuksestakaan muutamia hiton noloja poikkeuksia lukuun ottamatta, joita en myöntäisi kenellekään, vaikka aseella uhattaisiin ( ...). ”Nii –” ” Kato, onhan se kuitenkin meitin kahden jouluperinne”, Simon jatkaa. Jouluperinne, jota ei oo koskaan ennen tehty. ” Käytiin miesten kesken viime vuonnakin.” Tosiaan. Siitä on jo vuosi. Otin silloin bussin Cherriniin, missä tapasin isän ensimmäisen kerran sitten sen jälkeen, kun se oli mun ollessa 10-vuotias ottanut hatkat. Mua ei rehellisesti sanottuna yhtään kiinnosta lähteä rokkikonserttiin, tai välttämättä edes minnekään sen pieneen asuntoon kiusaantuneesti aikaa viettämään. Ei sillä, ettenkö olis isää voinut nähdä, mutta mun mielestä meille sopii paremmin etätoveruus, yhteiset hetket nettipelien äärellä… ja sitä paitsi, mamma on loistavalla tuulella taas, kun joulu tulee, enkä haluis pilata sen mielialaa kertomalla, että lähden isän luokse, oli se mammalle sitten okei tai ei. Ja näiden perusteluiden myötä mä sanon ääneen: ”Joo, kuulostaa kivalta.” ” No niin!” Simon innostuu, ja mä huokaan hiljaa. Mä ja mun vino suuni. ” Ensi viikonloppu? Tulen vaikka hakemaan. Perjantaina, ja olet sitten viikonlopun yli.” ”Joo.” Viisaus ei asu meissä. Ei rankaisu muuta tietämme. Luopumaan ei suostuta edes Tyhmyydestämme. Ja mun hammasta särkee taas. |
|
Aaw! Ihanaa laatuaikaa daddy-in-learning-Tylerin ja Camdenin kesken, tuli hyvälle mielelle 
Kivasti tehty liuku Tylerin flashbackiin! Ja ooooh, vihdoin big reveal! 
