katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242 
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Feb 8, 2022 9:34:44 GMT
Me kiidettiin Alexiinan kanssa pihan halki kilpaa niin, että lumi vain pöllysi, kun kasa autoja ja hevoskuljetuksia saapui maanantai-illan pimeydessä ranchille. Dewn tuli ulos lava-autostaan ensimmäisenä. Ja sen kanssa astui myös Lotte. Alexiina kaappasi tyttären heti puristukseen. ”On ollut hirveä ikävä!” Virnistin Lottelle Alexiinan selän takana. ”Michael”, Alexiina tervehti myös tätä ja sitten kääntyi Aurora Weeksin asiakkaiden puoleen. ”Mulla on sulle niin paljon kerrottavaa!” tönäisin leikkisästi Lottea lantiolla. Lotte katsoi muhun uteliaasti alta kulmain, ja iskin suurieleisesti silmää. ”Kitty, tiedätkö kuka täällä on?” Alexiina huikkasi mulle hevoskopin luota. Vaalean pörröpäinen likka peruutti ulos topattua pilkullista tammaa. ”Chocon emä!” ”Häh, eikä”, leuka loksahti. Sitten mä katsoin Windiä pitelevää likkaa uudelleen ja tajusin, että se oli tutun näköinen. ”Me ollaan nähty”, totesin sille, ”sä olet ollut täällä joskus ennenkin… etkö olekin?” ”Joo, westernleirillä joskus vuonna nakkimuusi.” Tyttö virnisti vähän. ”Okei, Cella, älä puhu ruoasta, kun et ole syönyt mitään noin vuorokauteen.” ”Mökeillä odottaa teille iltapalat!” Alexiina huikkasi superkuulollaan jostain hämäryydestä jännittyneesti mumisevan porukan, pyörivien hevosten ja autojen punaisten ja keltaisten valojen loisteesta. ”Cella, muistan!” innostuin. ”No, sä et oo paljon muuttunut! Moro, Windi, sun pitää päästä tapaan poikaas!” Me autettiin tulijoiden hevoset talliin karsinoihin, ja sitten Alexiina ja Dewn lähti opastamaan heitä omiin majoituspaikkoihinsa. Osa oli leiriaitalla, osalla oli varaus Cattle Campille, jonne Dewn lähti siellä majoittuvia vielä ajamaan. Seuraavana päivänä oli vielä iisipiisipäivä. Koska nämä oli lentäneet kellon ympäri ja vuorokausirytmi oli todennäköisesti kuralla, tiistai alkoi kevyissä merkeissä jokaisen omassa tahdissa. Mä tosin kävin innoissani heti aamutuimaan katsomassa Windiä samalla, kun heitin kaikille vierashevosille heinät. Tänään olisi päätalolla ensin pääruoka ja sitten myllyllä täytekakkuineen jälkiruoka, jonka Dewn oli ihan itse laittanut. Windyllä (haha – Windi ja Windy!) oli synttärit, joten me mentäisiin juhlistamaan niitä sinne. Carrotkin tulisi mukaan ja samalla esittäytyisi kunnolla kaikille. Tähän asti se oli pysynyt vähän piilossa ja vältellyt tapaamasta ihmisiä. Sitä ujostutti. Mä olin sairaan hyvissä fiiliksissä. Viikosta tulisi mahtava ja hauska ja kiva! Mulla oli sisko! Torstaina voisi lähteä vähän rallattelemaan (Tylerin vetämä westernporukka poikkeaisi ratsastelun jälkeen Tamuliin), perjantaina olisi ”mun päiväni” hiihtoratsastuksen merkeissä (tuskin maltoin odottaa) – ja tietysti koko viikon kruununa olisi ystävänpäivä. Rakastin ystävänpäivää! Värinäyttelyt oli aina parasta, mutta sen lisäksi mulla oli vankka mielihaaveunelmakuva yhteisestä ajasta Tylerin kanssa vielä sinä samaisena iltana… Grrrrau! Dewn, Michael, Lotte ja mä oltiin koko päivän ajan tavoitettavia tukihenkilöitä. Neuvottiin auroralaisille paikkoja, autettiin hevosten kanssa, järjestettiin tarpeen mukaan kyytejä. Mä olin yllättynyt Lotten aikuismaisuudesta. En olis uskonut, että siltä sujuisi asiakaspalvelu noin luontevasti, mutta siellä se veteli ilman ongelmaa. Carrot oli ollut mukana Big Footissa, kun Dewn oli käynyt tsekkaamassa Zenin pentuja sekä varmistamassa, että siellä kaikki oli edelleen ok perjantain huskypäivää varten, ja nyt Carrot oli niin ihastunut koiriin, että vietti siellä tiistaistakin suurimman osan päivää. ”Sinulla piti olla kerrottavaa”, Lotte sanoi mulle, kun oli ensin neuvonut Rúnalle mistä ranchilta löytyi vessat. Purin alahuuleen innoissani ja sitten päästin pidättelemättä ulos: ”Mulla on SISKO!” ”Sinulla on sisko”, Lotte toisti kulma koholla. ”Sinulla on kaksi veljeä, Kitty, olen aika varma. Ei mitään siskoa.” ”Siis – mulla on sisko, biologinen puolisisko, meillä on sama äiti! Sä et oo vielä nähnyt sitä, se tuli tänne asti etsimään mua, sen nimi on Caroline niin kuin mullakin, tai siis se on Carrot ja se –” ”En usko.” ”Se on täällä vielä perjantaihin. Aattelin, että te voisitte tavata, kun musta tuntuu, että te voisitte tulla toimeen!” Lottella oli tummat silmämeikit, musta pitkä takki ja paksupohjaiset nauhavarsikengät. Lisäksi molemmat kuunteli samantapaista raskaampaa musiikkia ja piti eläimistä. Ja tatuoinneista. Siinä oli jo paljon yhteistä! ”Siis… olet ihan tosissasi?” Lotte varmisti. ”Sinulla on yhtäkkiä sisko? Täällä?” ”Mä oon tosi kuin kivi!” ”Luulin, ettet tiedä mitään biologisista vanhemmistasi.” ”En mä tiennytkään. Carrot kertoi. Äidistä”, mutta mä puhuin mieluummin Carrotista. ”Se on niin siisti tyyppi! Sun pitää tavata se. Se tulee tänään syömään, kaikki muutkaan ei oo vielä tavannut sitä, paitsi Alexiina. Ja Dewn – ja Tyler.” ”Tyler?” Lotten äänensävy muuttui. ”Vieläkö teillä on juttua?” Mun virne vastasi. ”No, se yllätti. Ei mitenkään pahalla, mutta olin varma, että siihen mennessä, kun taas nähdään, se olisi jo vanha juttu.” ”Me harkitaan lasta.” Lotte oli ollut jo jatkamassa matkaa, mutta pysähtyi ja kääntyi uudelleen katsomaan mua. Oikein toljotti melkein raivoisan epäuskoisesti. ” Lasta?!?” ”Joo.” ”What the hell?” Mua ehkä etäisesti nipisti Lotten rankka suhtautuminen. Se meni samaan muottiin lähes kaikkien muidenkin suhtautumisen kanssa. Mikä kaikilla oli meidän yhteistä lasta vastaan? Se loukkasi! ”Mä olisin toivonut, että sä oot... mun puolella.” ”Sori, mutta et ole ehkä ihan sellaista äitimateriaalia”, Lotte totesi suorasukaisesti ja nauroi epäuskoisesti päälle, ”enkä kyllä tunne Tyleriäkään niin hyvin. Ettehän te ole olleet yhdessä kuin vasta muutaman kuukauden? Ihme jäbä, jos nyt jo jotain lasta haluaa.” ”Me ei olla enää ihan nuoria”, sanoin entistä ärtyneempänä. ”Ei kolmevitonen ole vanha.” ”Kolmenelonen! Ja alkaa se olla vanha äidiksi.” Mun piti lähteä. Töihin. Tai lenkille. Carrot tulisi kohta takaisin kennelistä, voisin lähteä sitä vastaan. Alkuillasta me sitten lopulta kokoonnuttiin päätalolle pöytään. Mä olin saanut tuuletettua pahastusta pakkaskirpeällä juoksulla ja olin taas hyvillä mielin. Mitäpä muiden mielipiteillä väliä? Carrotin ulkonäkö herätti kysymättäkin paljon huomiota ja varauksellisuutta. Alexiina käyttäytyi kohteliaasti ja ystävällisesti heti, kun pääsi tutustumaan siihen paremmin ja tiesi sen olevan mulle sukua. Muiden suhtautuminen sitten ei ollut ihan näin luontevaa. Raicy ei pitänyt Carrotin ulkomuodosta, sen näki heti naamasta. Tomford säikähti niin, ettei jäänyt päivälliselle. Hugo ja Diana alkoi itkeä sen nähdessään. Carrot ei pahastunut, vaan virnisti mulle, että Beeby pelkäsi heidän kasvojaan itsekin eikä koskaan paikalla ollessaan halunnut katsoa peiliin. Mutta Emily ei järkkynyt Carrotin ulkonäöstä saati vähän häkellyttävästä persoonallisuudesta, vaikka Raicy siitä koetti vihjailla. ”Tuollaisilla tatuoinneilla voi pelästyttää jonkun vaikka hengiltä, äiti olisi voinut pyörtyä.” ”En minä kuule niin vähästä hätkähdä”, Emily murjaisi, ”olen ehtinyt nähdä elämäni aikana hurjempiakin asioita, kuin sinä poika osaat kuvitella.” Me virnistettiin. Lotte ja Carrot istui mun ovelasta tempusta johtuen vierekkäin ja jutunjuurta ne saikin aikaan – tai no, se nyt ei ollut Carrotille ongelma muutenkaan, oli sitten kenen kanssa. Musta se tosiaan puhuu vähän liikaa! Kaikki halusi tietysti kuulla Carrotilta meidän välisestä suhteesta ja miten se oli mut löytänyt. Kun puheenaihe liippasi niin läheltä triggeriä, odotin tuleeko Carrotin tilalle joku muu ja silloin mä joutuisin mahdollisesti selittelemään, mutta onneksi kukaan ei ottanut Carrotin omaa perhetaustaa esiin. ”Olet aina tervetullut tänne, jos joskus haluat tulla. Kitty kuuluu perheeseen ja Kittyn sukulaiset ovat siten myös perhettä”, Alexiina sanoi lämpimästi. Sitten puheet vaihtuivat käsillä olevaan turistiviikkoon ja siihen, miten edeltävä ensimmäinen viikko Suomessa oli mennyt. Lotte ja Michael katsoivat toisiinsa. ”No, meillä oli shamaani-istunto ja tietysti ratsastusretkiä… nähtiin älyttömän upeat revontulet.” ”No hyvä. Sitten ei ole niin isoja paineita, jos tällä viikolla tavoite ei täyty! Vaikka revontulivaroituksia on tässä kyllä ollut”, Alexiina vilkaisi varmistaen Raicyyn, joka nyökkäsi. ”Sinulla oli onnettomuus”, Lotte sanoi isälleen. ”Onko kaikki… okei?” ”On. Palaan jo töihin.” (”Tyler onkin saanut raataa itsensä melkein katki!” Alexiina motkotti.) ”Gogon kanssa tosin voi tulla ongelmia.” ”Niin, se uusi hevonen.” ”Eikö Tyler tullut tänään päivälliselle?” Alexiina kumartui mun puoleeni Lotten, Michaelin ja Raicyn puhuessa onnettomuudesta ja Gogosta, ja muiden jatkaessa muita juttuja. ”Olen vähän huolissani hänestä. Se mies ei osaa lopettaa hyvän sään aikana, pilaa vielä itsensä.” ”Aijaa, niin joo, on se ollut vähän poissaoleva ja väsynyt, mitä oon nähnyt.” ”Etkö ole jutellut hänen kanssaan?” ”En oo oikein ehtinyt”, hymyilin Carrotille, joka oli innostunut puhumaan Emilyn kanssa kasveista ja kukista – olin vaan kuullut sanat ”Alnwik” ja ”tappavia”, joten osasin päätellä mistä oli kyse. Alexiina katsoi mua jostain syystä totisena pitkään, en tiedä miksi. Ruoan jälkeen kaikki veti ulkovaatteet päälleen ja me lähdettiin porukalla vaeltamaan kohti myllymäkeä. Taivas oli musta, pilvet esti tähtiä näkymästä. ”Toivottavasti viikolla selkenee”, Alexiinan kuuli toteavan pää takakenossa kohti taivaita ja hengityshuurun noustessa pakkasilmaan. Ne jutteli Michaelin kanssa auroraviikon ohjelmasta, kun mä hiippailin Lotten ja Carrotin väliin. ”Pöö, miten menee?” ”Mitä sinulla on Windylle?” ”Mä lupasin Dewnille, että vien Windyn joku viikonloppu jonnekin leikkimään, vaikka sisähuvipuistoon, niin Dewn saa vapaata.” ”Minulla on tämä”, Lotte nosti taskustaan naruista ja lasihelmistä ja sulista askarrellun himmelin. ”Unisieppari. Onko se ihan tyhmä? Dewn aina valittaa, että Windy nukkuu niin huonosti. Tein tämän itse. En vain jaksanut paketoida.” ”Kannattaakohan minun tulla, jos hänkin pelkää, haha? Voisin mennä asunnolle nyt, Kitty, nähdään sitten vielä illalla”, Carrot sanoi ja poikkesi matkan varrella talliin. ”No??” mä sanoin innoissani, kun lumi rouskui kenkien alla ja paineltiin valaistua polkua mäkeä ylös. ”Mitä sä tykkäät Carrotista??” ”Cool”, Lotte nyökytti tyynesti, ”kieltämättä hienot tatuoinnit. Yhtä ujo ja hiljainen kuin sinäkin.” ”Hah!” mä tönäisi Lottea leikkisästi. ”Siis hyvä, kun saan sen kanssa joskus suunvuoroa!” ”Nyt tiedät miltä meistä tuntuu kanssasi”, virnisti Lotte häijysti. ”Hyvä vitsi muuten se vauvajuttu. Ajattelin, että se siskokin oli vitsi, mutta ilmeisesti Carrot on oikeasti olemassa eikä vain jotain mielikuvituksen tuotetta. Ai niin, minun piti antaa Gillianille tämä toinen unisieppari...” Lotte jättäytyi jälkeen odottamaan viimeisten joukossa laahustavaa (kahden väsyneellä kiukkupäällä olevan taaperon kanssa) Gilliania ja mä jatkoin etunenässä kohti myllyä. Lotten sanat oli taas satuttaneet. Vitsi? Vauva oli vitsi? Miksi kaikkien muiden lapset oli ilouutinen ja onnellinen asia, mutta mun… meidän, Tylerin kanssa, mahdollinen lapsi… vitsi? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Feb 11, 2022 9:38:04 GMT
”Tyler, miten sä saatoit?” Kitty ravisteli tätä hartioista kostein silmin. ”Tiedätsä miten mäkin olin saada sydärin? Sydärin! Miten sä voit tolleen mennä nurin kesken baari-illan, hirveää käytöstä! Tuhat vuotta arestia!!” Tyler naurahti, mutta kuulosti yhä uupuneelta. Ja näytti kamalalta; verestävät silmät, roikkuvat tummat silmäpussit, sänkikin jotenkin nuupallaan. Eilinen kantri-ilta oli Tylerin osalta päättynyt ambulanssimatkaan terveyskeskukseen. Nyt hän vähätteli ja vältteli sen syytä. ”Yliuupumusta vain… kun on tullut nukuttua huonosti ja ollut niin paljon töitä –” ”Älä selitä! Oikeesti… onko – onko tässä kyse siitä?” Kitty kuiskasi ja irvisti kauhuissaan; olivatko nämä viimeiset hetket myös Tylerin kanssa? (Carrot – taas varsinaisena itsenään – oli lähtenyt aikaisin aamulla kohti lentokenttää; Kitty oli ollut saatilla jonkin matkaa.) ”Ootsä… teetsä...” ”En”, Tyler töksäytti ja sävähti. ”Ei… ei mitään sellaista… vähän... vähän oli vain rytmihäiriöitä.” Kitty mutristi huuliaan ja työnsi ne törrölleen. ”Mä en ymmärrä mitä sä heilut täällä, sun pitäisi olla sängyssä vaakatasossa ja silmät kiinni! Painu pehkuun. Nyt! Hus, hus, hus, hus!” Kitty leyhytti miehen talonsa keittiöön ja kohti vuodetta, vaikka tämä vastusteli. ”On jo parempi olo –” ”Näytät ruumiilta!” ”Ajattelin jatkaa tallissa, ja täällä vaatii laittoa –” ”Eikä vaadi! Sun pääs vaatii hiomista, että pysyy tyynyssä. Alas. Alas!” Kitty painoi Tylerin otsasta makuulteen. ”Ja pysykin siinä. Mun pitää ostaa valvontakamera...” Kitty mittaili katonrajaa. ”No niin, nyt lepäät. Mä kantelen susta Alexiinalle ja se tulee köyttään sut, jos et usko. Mutta mun on pakko lähteä”, Kitty vilkaisi kelloa kännykästä: tänään oli talviulkoilupäivä ja hän veisi auroralaisia hiihtoratsastamaan laaksoon sekä laskemaan pulkkamäkeen. ”Josh ja Raicy tarvitsee apua –” ”Paskanmarjat, Alexiinahan sanoi jo kaksi päivää sitten, että Raicy palaa ihan normaalisti töihin.” Kitty mulkoili Tyleriä. ”Voinko mä nyt luottaa siihen, että otat ainakin tän päivän iisisti?” Tyler tapitti häntä tyytymättömän, mutta alistuneen näköisenä. ”Hyvä on.” ”Kiltti poika.” Kitty kumartui painamaan tämän otsalle suukon. ”Mä tsekkailen sut parin tunnin välein, okei? Ja soitat heti, jos rinnasta taas ottaa. Tai päästä. Tai vaikka varpaasta, mistä tahansa. Mä olen salamana täällä.” ”Mutta sulla on ohjausvuoro, että et oikein voi lähteä –” ”Mä lähden vaikka indokiinaan, jos sä olet siellä ja tarve vaatii!” Kitty kivahti. ”No niin… adios, pusuja! LEPÄÄ. I mean it”, ja hän puikahti ulos. Kitty treffaili nopeasti ohimennen Dewnin kanssa, joka oli pihalla koolla kenneliin menijöiden kanssa. Harmi, että Carrot oli jo lähtenyt. Hän olisi varmasti halunnut mennä koiraporukan mukaan taas rapsuttelemaan ja lepertelemään Zenin pennuille. Dewnin oli tarkoitus esitellä ne ryhmäläisilleen siinä toivossa, että joku heistä haluaisi pennun itselleen ottaa. Kitty paukahti talliin. ”HIIHTORIDALAISET, OLETTEKO VALMIINA?” Sieltä täältä kuului myönteisiä vastauksia. ”Me otetaan Ginger mukaan –” Roi oli laittanut ponin valmiiksi ja talutti sen juuri näytille, ”– mutta jos joku uskoo, että oma polle sietää hyvillä mielin perässä viuhuvia suksia, saa ottaa messiin ja kokeilla. Lähdetään laaksoon ja mennään joka tapauksessa ratsain!” Kitty nappasi Gingerin ja talutti sen ulos. Suksiparit ja muut kamppeet Ginger vetäisi pienessä reessä. Tallipihassa (Dewnin porukka oli jo lähtenyt) Kitty nousi vuonohevosen selkään ja kaivoi nimilistan käteensä. ”Inkeri? Adaline? Cella? Jeespoks. Ja menoks!” ”Hetkinen… minunkin pitäisi olla”, kuului porukan keskeltä ääni. Vaaleatukkainen ja sinisilmäinen nuori nainen heilautti kättään. ”Sä olit… Kiara?” ”Kiira. Joo, niin, me ilmottauduttiin kyllä hiihtoratsastukseen.” ”Sun nimeä ei ole tässä listassa”, Kitty heilutti lappua. ”Sori, meillä ei riitä varusteet. Oota, mä soitan Dewnille… Dewn. Onko sun listassa huskyvaljakkoon ilmoittautunut Kiira…? Okei. Joo, on se täällä ja sanoo, että se oli kyllä varannut hiihtoratsastuksen. Joo, kato, eihän näitä ole kuin kolmelle… okei, joo, no mä sanon. Joo. Jeps.” Kitty laski kännykän korvaltaan. ”Tässä on käynyt joku kämmi, mutta siis sut on merkitty huskyvaljakkoon. Ne oli ihmetellytkin missä sä olet, kun et ollut paikalla aiemmin. Dewn tulee hakemaan sua, ne ehti jo lähteä, niin jos jäät odottamaan tähän pihaan. Sori, joku sekaannus, toivottavasti ei nyt ihan plörinäksi suunnitelmat mennyt. Usko pois, ne pennut on syötävän sulosia!” Kiira lähti viemään mustaa hevostaan takaisin talliin, kun muut Kittyn johdolla lähtivät kohti alalaaksoa. Ginger veti pulkkakuormaa narskuvassa lumihangessa höristen ja pienet karvaiset korvat törröllä. Kitty kääntyi satulassa ympäri voidakseen virnistellen silmäillä perässään tulevaa porukkaa. ”Kiva päivä, aurinko paistaa! Tästä pitäisi tulla hauskaa. Kuinka moni on joskus kokeillut hiihtoratsastusta, nostakaa käsi? Okei. Ei se oo niin vaikeeta. Mä väitän, että vesihiihto on vaikeempaa. Mennään alas laaksoon ja sitten vähän matkaa tasaiselle, missä on paljon tilaa. Ei haluta, että kukaan päätyy päin puuta, vai mitä? Hyvin menee, Ada, Elli tuntuu olevan virkulla päällä. Inkeri, miltä tuntuu Wobble? Mä kuulin, että se on joskus ollut sun hoitohevonen. Ja Cella – vitsit mä en tajua, että toi on Windi, siis Chocon emä, maailma on niin pieni, eikö olekin??” Tyttöjengi oli hyvällä tuulella, sillä koko matkan ajan kävi pirteä ja innostunut puheensorina, johon Kitty osallistui yhtä paljon. Hän laittoi jossain kohtaa Tylerille tekstiviestin (kirjoittaminen sormikkailla kesti kauan): ’Sä lepäät, eikö niin. Laita kuva, että pää on tyynyssä. Jos et vastaa, oletan, että oot unessa.’ ”Okei, ladies”, Kitty pysäytti Gingerin keskelle lakeuksia. Takana kohosivat korkeat kalliot, joiden päällä Orange Wood sijaitsi, oikealla kaukana valkeus jatkui merelle, vasemmalla näkyi metsänrajaa ja edessä päin kumpuilevia vitivalkoisia kukkuloita. ”Tässä on hyvä. Mä kynnän vähän ensin, niin katsotaan miten kaikilla lähtee sujumaan!” Puhelin piipahti. Kitty laskeutui Gingerin selästä upoten melkein polviin asti hankeen ja katsoi tulleen viestin: kuvassa näkyi vähän otsaa ja toinen Tylerin silmistä, puoliummessa. Kuva oli niin läheltä, ettei voinut sanoa oliko se edes otettu sängyssä (vai hämärässä tallirakennuksessa…). Ovela jätkä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164 
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Feb 11, 2022 23:53:30 GMT
11.02.2022 Kitty oli vihainen enkä mä voinut moittia sitä siitä. Se oli saanut mut kiinni tallista kun mä olin ollut varustamassa HH:ta suunnatakseni laaksoon ja töihin. Mä olin vasta ratsautumassa tallin pihalla, mutta en mä päässyt kovinkaan pitkälle, sillä saatuani vasta vasemman jalkani jalustimeen Kitty oli huutanut mun nimeäni. Lyhyen keskustelun jälkeen Kitty oli maininnut että aiheeseen palattaisiin vielä, ennen kuin toinen oli nypännyt orin ohjat käsistäni ja lähtenyt taluttamaan ratsuani takaisin talliin sekä riisumaan sitä varusteistaan ennen kuin tuo nappasi minua käsivarresta kiinni ja lähti taluttamaan minua kohti parkkipaikkaa. Lopulta minut istutettiin autoon ja matka kävi omalle tilalleni. Päästessämme sisälle kunnon ryöpytys vasta alkoikin, vaikka mä en voinut olla naurahtamatta Kittyn ukaasille tuhannen vuoden arestista. Perimäinen syy sille, miksi mä menetin tajuntani edellisenä iltana Tamulissa piti jäädä vain mun tietooni, minkä vuoksi mä yritinkin kertoa Kittylle vain pääsyyt kaikelle. Kuitenkaan tuo ei uskonut selitystäni, vaan luuli että pyörtymiseni taustasyynä olisi ollut mahdolliset komplikaatiot syövän kanssa, vaikka minulla ei vielä mitään diagnoosia ollutkaan eikä toivottavasti olisikaan vuosiin. Tokihan tilanne voisi muuttua viiden vuoden kuluttua, mutta yritin olla ajattelematta asiaa sen suuremmin. Ryöpytyksensä päätteeksi Kitty melkein työnsi minut hetekalleni ja jäädessäni puolimakaavaan asentoon, tuo painoi mut otsasta makuulle. Mä huokaisin alistuneena, sillä mä en tiennyt että miten mä saisin aikani menemään, jos mä vain makaisin sängyssäni koko päivän. Mä yritin kääntää Kittyn pään mainitsemalla tuolle siitä, että Josh ja Raicy varmasti tarvitsisivat apua laaksossa. Oltiinhan me jo tehty töitä kolmestaan, mutta toisaalta vaakakupissa painoi myös tieto siitä, että Raicy oli vasta palaamassa takaisin töihin pitkän sairausloman jälkeen enkä mä halunnut aiheuttaa toiselle tunnetta siitä, että sen täytyisi pärjätä heti samalla tavalla kuin mitä enenn onnettomuuttaan. Kai mä olin lopulta oikeasti nukahtanut, sillä mä havahduin vasta siihen, kun mun puhelin piippasi saapuneen viestin merkiksi. Mulla meni hetki tavata Kittyn viestiä, ennen kuin mä lopulta avasin kameran, kääntäen sen etukameralle ja napaten jonkinlaisen kuvan. Viestin lähdettyä Kittylle, mä napautin puhelimeni näytön mustaksi, laskien sen takaisin lattialle ja vetäen vilttiä, joka ajoi peiton asemaa paremmin päälleni, nukahtaen pian uudelleen. Herätessäni seuraavan kerran, mä en tiennyt mitä kello oli ja mulla meni hetki ymmärtää vaaleita numeroita puhelimeni näytöllä. Kierähdettyäni selälleni makaamaan, painoin käteni kasvoilleni hieroen niitä hieman. En mä tiennyt mitä mä tekisin jatkossa, varsinkin jos mä en saisi Kittyä vakuutettua siitä, että mä en ollut vielä sairastunut. Seuraavan tunnin mä vain makasin paikoillani, selaten puhelintani. Pysähtyminen ei ollut mulle helpoin asia, varsinkaan juuri nyt, kun musta tuntui että mä olin pilaamassa meidän parisuhteen. Kittyn kanssa mä olin tainnut päästä lähimmäksi sitä, mitä mä olin jo vuosia elämältäni toivonut. Tokihan musta tuntui tällä hetkellä että Tyler Edgar Andrews 34v on yhtä tyhmä ja taidoton rakkaudessa kuin mitä Tyler Edgar Andrews 14v oli. Toki lähtökohdat parisuhteille olivat ihan erilaiset ollessani teini ja ollessani jo aikamies, mutta silti tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Kitty viestitteli mun kanssani muutamaan otteeseen ennen kuin tuon viimeinen viesti mulle oli kysymys siitä, liittyisinkö mä Centerien päivällispöytään. Ajatus siitä ei kuulostanut hyvältä, mutta kuitenkin mä sain itsestäni sen verran irti, että mä sain etsittyä viimeisiä puhtaita vaatteita rinkastani esiin ennen kuin mä suuntasin ulos ovesta ja pickupilleni, jotta saatoin ajaa Centereille. Päätalolle päästyäni mä tajusin olevani hieman etuajassa, koska en löytänyt sisältä ketään muuta Emilyn lisäksi. ”Anteeksi, olen ilmeisesti etuajassa…” pahoittelin Emilylle, tuon kääntäessä katseeni puoleeni. ”Ei haittaa. Istu vain alas. Muut tulevat varmasti pian pöytään” valkohiuksinen nainen viittilöi puoleeni ja hieman arastellen, kuin olisin ollut ensimäistä kertaa paikalla, siirryin pöydän ääreen. Kittyllä oli vakituinen paikka pöydän ääressä, joten mä otin tarkoituksella oman paikkani hieman kauempaa tuosta. Hiljalleen eteisestä alkoi kuulumaan ääniä, muiden saapuessa paikalle. Nähdessään minut, Alexiina tarjosi minulle lämpimän, äidillisen hymyn, jossa oli nähtävillä vilahdus jostain muustakin tunteesta. Raicy päätyi vain nyökkäämään ja muiden osalta sain vain erilaisia moikkauksia. Oloni hieman normaalia suuremman illallisporukan parissa tuntui siltä, kuin oma paikkani ei olisi enää sen äärellä. Puheenaiheet liikkuivat niin Aurora Weekin ohjelmassa, kuin arkisessa elämässä ylipäätään. Mä en ottanut osaa keskusteluun, sillä musta tuntui että mulla ei ollut mitään annettavaa tälle keskustelulle. Mä näin miten Alexiina loi muhun muutaman – ehkä jopa huolestuneenkin – katseen, sillä normaalisti mä en ollut näin hiljainen päivällispöydässä. Kuitenkaan mun hiljaisuudesta ei onneksi tehty mitään numeroa ja ruokailu jatkui ihan normaalisti. Ruokailun tullessa päätökseen ja kaikki alkoivat siirtymään kohti omia majapaikkojaan. Olin kiittänyt omalta osaltani päivällisestä ja siirtynyt eteisen kautta terassille, kun kuulin oven aukeavan takanani. Ensin mä ajattelin että joku vielä pöytään jääneistä Aurora Weeksin asiakkaista oli lähdössä kohti majapaikkaansa, kunnes mä kuulin nimeäni kutsuttavan. Kääntyessäni katsomaan kuka mun perässäni oli tullut, mä en yllättänyt että juuri Alexiina oli lähtenyt mun perääni. ”Tyler, onko kaikki kunnossa?” vaalean naisen katseesta oli nähtävissä huoli. ”Mä en oo varma. Mutta eiköhän se tästä” mä myönsin Alexiinalle, sillä mä tiesin että meillä oli ollut naisen kanssa muutamakin mielenkiintoinen keskustelu. ”Liittyykö se jotenkin siihen mitä eilen tapahtui?” ”Tavallaan… Tai tässä on vähän kaikkea. Mä… mä oikein edes tiedä että oonko mä tarpeeksi Kittylle. Ja… ja tavallaan mä en oikein tiedä että miten kaikki tulee menemään muuton ja muun suhteen” sanat poistuivat huuliltani enemmänkin huokauksina, kuin oikeina sanoina. Vaalean naisen katseesta näkyi myötätunto sekä äidillinen ”kyllä se siitä”. En mä tiennyt että olinko mä valmis käymään keskustelua muutenkaan ainakaan juuri tässä ja nyt. Oikeastaan ennen kuin meidän keskustelu jatkuikaan, pinkki hiuskuontalo pisti ulos ovenraosta ja Kittyn katse kiinnittyi meihin molempiin. ”Mun… mun pitää mennä” viitoin johonkin suuntaan, minkä toivoin osuvan edes jotenkin ranchin parkkipaikkaa päin, jossa autoni oli parkissa. Tietämättä mitä sanoa tai tehdä, käännyin kannoillani ja lähdin askeltamaan – tai ehkä enemmänkin laahustamaan – kohti autoani. // Alexiina:
"Olikse Tyler?" Kittyn pää sanoi ovenraosta. "Joko se lähti? Toivottavasti menee suoraan kotiin, eikä jää keikkumaan jonnekin."
"Kitty", Alexiina sanoi raskaasti ja katsoi tätä silmiin, "oletko puhunut Tylerin kanssa? Minusta hän kaipaa nyt tukea ja juttuseuraa."
"Totta kai, me puhutaan joka päivä", Kitty vastasi kepeästi ja tuli nyt kokonaan kuistille (tehdäkseen tilaa takaansa ulos pyrkivälle Oliverille ja Lottelle, jotka lähtivät siitä yhtä matkaa kohti tallia).
"Tarkoitin, kunnolla. Oletko varma, että olet ollut läsnä ja... kuunnellut, mitä Tyler yrittää sanoa?"
Kitty tuijotti kuin ei ymmärtäisi. Ehkä hän ei ihan ymmärtänytkään. Alexiina huokaisi. "Hän tuntuu olevan allapäin. Olit minusta viime viikon niin paljon Carrotin kanssa - tietysti on ihanaa, että tutustuit siskoosi, en sitä sano - mutta ehkä Tyler olisi juuri silloin kaivannut sinua. Voisitko yrittää... Hän todella pitää sinusta, Kitty, ja minusta tuntuu, ettet nyt aivan ymmärrä asioita Tylerin kannalta."
Kittyn ilme oli kirkastunut sanojen 'hän todella pitää sinusta' -kohdalla ja hetkeen näyttikin, ettei mikään muu sanoma ollut mennyt perille asti. Mutta sitten hän nyökkäsi ryhdikkäästi.
"Tietty. Ja mulla on suunniteltuna sille synttäriviikonloppu ja kohta on ystävänpäiväkin. No worries."
"No worries...", Alexiina toisti ja puisteli hiukan päätään. "Hyvä on sitten. Kunhan muistat, että joskus - ellei lähes aina - kuuntelun taito on omaa sanaa tärkeämpää."
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Feb 13, 2022 11:16:52 GMT
Kitty talks - 13.02.2022 @Tyler Billy oli poikennut ranchille keskellä Aurora-viikkoa osin moikatakseen Lottea. Kun hän kuuli erään vieraista tuntevan Hollywoodin porukkaa, yhtäkkiä kiireisellä ja aina niin ”en ehdi nyt, täytyy tehdä asiaa x, y ja z; ei kiinnosta” -herralla oli pelkkää aikaa. Adaline Howman oli lupautunut järjestämään vapaaohjelmaiselle sunnuntaille ratsastusshownäytöksen. Kitty oli tietysti aivan täpinöissään ja elementissään seuratessaan ratsukon laukkaa ympäri maneesia. ”Makeeta...”, hän huokaili yhtenään. ”Tota mäkin haluan yrittää...” ”Seuraava temppu”, Adaline sanoi yleisölle hengästyneellä äänellä, ”on erittäin vaarallinen eikä sitä saa yrittää ilman valvontaa omin päin. Aion kiertää Ellin kaulan alta sen toiselle puolen. Riskinä on, että saatan pudota sen jalkoihin, minkä vuoksi avustajat”, Adaline viittasi kohti Kittyä ja Billyä, jotka kummatkin olivat aiemmin saaneet puukot käsiinsä, ”ovat valmiina tarvittaessa katkaisemaan remmit irti.” Adaline piti dramaattisen tauon, jonka aikana yleisö hengähti ja istui sitten hipihiljaa. ”Eräs ystäväni jäi kerran remmeistä kiinni maastoharjoituksissa ja raahautui kolmesataa metriä soratiellä hevosen jalkojen välissä… ei kivaa, en suosittele kokeilemaan. Showhevoset”, Adaline taputti Ellin kaulaa, ”on opetettu pysähtymään vain ratsastajan merkistä, joten jos käy hullusti ja ratsastaja on esimerkiksi tajuton, hevonen voi jatkaa laukkaa vaikka loputtomiin… no niin, eiköhän aloiteta?” ”Niin makeeta”, Kitty huokaisi taas onnessaan. Hän ei tiennyt mitään parempaa kuin adrenaliinin huuma. Billy ei vaikuttanut yhtä ilahtuneelta, vaan irvisti laimeasti. Itse temppuratsastus häntä ei kiinnostanutkaan – ainoastaan verkostoituminen henkilön kanssa, joka oli ollut mukana Hollywoodin kuvauksissa ja tunsi tuntemisen arvoisia ihmisiä. Tapahtumaa jäljellä olevien auroralaisten kanssa (osa oli lähtenyt etuajassa iltapäivän tuntumassa jo kotimatkalle) seuraamassa oleva Alexiina näytti huolestuneelta ja kuului vaihtavan Dewnin kanssa sanoja turvallisuudesta. Sitten Alexiina poistui; ehkä hän ei kestänytkään katsella. Temppu oli vauhdikas ja hurja. Maneesipöly vain tuprusi ja yleisöstä kuului vuorotellen kauhunkiljahduksia, henkäisyjä ja vislauksia. Kitty taputti innoissaan käsiään. ”Kitty, suostuisitko palaamaan tänne ja auttamaan hieman?” Adaline huikkasi tempun jälkeen maneesin toisesta päästä. Kitty hypähteli innokkaana lähemmäs ja pääsi mukaan tamman selkään. ”Ota Ellin harjasta kunnolla kiinni”, Adaline selitti hiljaa, ”kun sanon ’hop’, Elli nousee takajaloilleen. Tulen kyytiin takakautta hyppäämällä.” ”Selkis”, Kitty virnisti. Kitty pääsi myös kokeilemaan seisomista laukassa kädet levitettyinä sivuille. Se oli voittajafiilis. ”Sun – pitää – kokeilla”, hän sanoi silmät kirkkaina Billylle, kun Adaline ja Elli esittelivät elokuvastunttiliikkeitä. ”Nääh”, Billy kohautti hartiaa ja antoi Kittyn kännykän tälle takaisin; Kitty oli pyytänyt häntä filmaamaan ratsastustaan. ”Joopas! Kadut, jos et kokeile. Se on aivan sairaan hauskaa!” Billy mietti hetken ja vilkaisi katsomoon. Amy istui siellä ja vilkutti. Billy näytti päättävän, ettei halunnut näyttää kaikkien (ja kihlattunsa) silmissä pelkurilta, joten lopulta suostui. Totta kai Billyn piti heti prässäillä kerta jotain teki: hän yritti sivuroikuntaa ja jollain näkymättömillä vatsalihaksilla hän sieltä itsensä ylös kampesikin. Show-off. Kitty lähetti temppuvideon Tylerille. Billy näkyi jääneen Adalinen seuraan virittelemään keskustelua – epäilemättä hieromaan sosiaaliverkkojaan. Kato mitä pääsin tekeen! Ootko nähnyt leffaa Noituri? Pidetäänkö leffailta tässä joku päivä, huomenna?? Kai tiedät mikä päivä on huomenna  Kitty painoi tyytyväisenä lähetä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Feb 15, 2022 10:15:05 GMT
Kitty talks - 14.02.2022 @Tyler Kittyn asunnon ovisummerissa oli rahiseva, matala ääni. Sen kuullessaan eteisen peilin ääressä ripsiväriä silmiinsä sutinut Kitty valpastui kuin kissa. Antaen itselleen vielä lentosuukon peilin kautta, käännähti hän kannoillaan ja sipsutti avaamaan. ”Näytät… kauniilta”, Tyler änkyröi hämillään ruusupuska kädessään. ”Hyvää… ystävänpäivää.” ”Hih”, Kitty sanoi ja otti kukat vastaan. Kuinka romanttista! Milloin hän oli viimeksi saanut kukkia? Ei varmaan koskaan! Tyler ojensi epävarmana käsivarttaan. ”Odota, laitan nämä ensin veteen.” Hänellä tosin ei ollut maljakoita; kuten sanottua, kukkia tuli harvanpuoleisesti. Kitty veti keittiön ylähyllyltä korkean smoothielasin, valutti siihen vettä ja tökkäsi ruusut perään. Kimpun mukana oli pieni ravinnepussi, jonka hän liuotti myös joukkoon. Aseteltuaan kukat ruokapöydälle, hän ihasteli niitä hetken huokaisten. Tyler seisoi eteisessä kuin kiltti koira. Kitty nappasi käsilaukun (hänellä oli sama asukokonaisuus kuin uutena vuotena gaalajuhlissa, sillä omisti tasan yhden iltamekon ja se olikin ollut aika tyyris) ja eteisestä takin ja katsoi sitten Tyleriä odottavaisen innokkaana. ”Ihan vaan… syömään, ajattelin”, Tyler sanoi ja viittasi, että Kitty menisi edeltä ahtaan eteisen ja pukutilan läpi. Mikä herrasmies! Kitty tiesi sädehtivänsä – tai ehkä osuvampi sana olisi, että hän loisti kuin kuu. Hän oli aina pitänyt itseään maskuliinisena, sellaisena tomboyna, mutta vakavan seurustelun myötä oli oppinut suorastaan nauttimaan omasta naisellisesta puolestaan. Ei ollut oikeastaan yhtään hassumpaa tuntea itsensä kauniiksi! Ja vaikka Kitty oli myös aktiivinen liikuntaihminen, joka rakasti tehdä kaikkea jännää, uutta ja yllättävää, ihan perinteinen ravintolaillallinen kuulosti juuri nyt aivan yhtä ihastuttavalta. ”Minne me mennään syömään?” Kitty uteli, kun he kulkivat tallipihan läpi kohti parkkipaikkaa. Tyler oli käskenyt laittaa ykköset ylle, joten tuskin Tamuliin ainakaan, vaikka Kittylle olisi kelvannut ihan mikä vain. ”Noo… ajattelin, että Colt Amen Villaan.” ”Colt Amen Villaan!” Kitty henkäisi. ”Sehän on kallis!” ”No, niin, joo…” Tyler avasi Kittylle auton oven. Tyler yritti kovasti. Hän räpelsi auton lämmityksen kanssa pitkään, sitten koetti etsiä sopivaa (romanttista?) radiokanavaa sinnikkään perusteellisesti. Kitty katseli hyväntuulisesti ulos ikkunasta talvimaisemia. Aamupäivä oli hurahtanut värinäyttelyiden parissa ja nyt illalla olivat auroravieraat lopulta lähteneet. He ajoivat katuvalosta toiseen ja pimeyden halki kohti Redairea. Kartano näkyi jo kaukaa hyvin valaistuna ja ehdottoman romanttisena vaaleanpunainen vasten lumivaippaa. Parkkipaikka oli tupaten täynnä, ja ei kai ihme; muutkin olivat varmasti saaneet idean juhlia ystävänpäivää kaupungin hienoimmassa ravintolassa. Lopulta Tyler joutui jättämään auton ulkopuolelle tienvarteen, mistä Kittyllä oli suora pudotus ojanpenkkaan. ”Tule minun puolelta”, Tyler sanoi, ja Kitty kiemurteli ratin takaa ulos tien puolelle. Colt Amen Villa näytti satumaalta. Tyler tarjosi herrasmiehen elkein taas käsivarttaan ja Kitty tarttui siihen. Yhdessä he kävelivät sisään mustista takorautaporteista ja tasaiseksi pyyhittyä pihatietä kohti kartanon pääovia. ”Dewnillä oli joskus hevonen”, Kitty kertoi, ”joka oli täältä kartanolta kotoisin.” Juhlavalla porrastasanteella oli lyhty ja sen alla iso jalallinen kyltti: COLT AMEN VILLA – RAVINTOLA, auki ma-ke, pe-su klo 15-23. ”Se oli hieno hevonen. Fifi.” Heti sisälle suureen shakkiruutukuvioiseen halliin astuttuaan, jonka seinillä olevia syvennyksiä koristivat marmoripatsaat, he kuulivat juhlavaa puheensorinaa, lasin ja ruokailuvälineiden kilinää ja hienostunutta naurua. Oikealla suuret mahonkiovet olivat auki ja kyltti opasti tulijat siitä sisään ravintolatilaan. Hallin nurkkauksessa olivat naulakot, johon he jättivät takkinsa. Ravintolan sisäänkäynnillä hovimestari otti heidät vastaan. ”Pöytävaraus, kahdelle”, Tyler mumisi. ”Nimellä?” ”Andrews...” Hovimestari vilkaisi nopeasti samettikantista kirjaa. ”Tätä tietä rouva, herra”, hän sitten sanoi ja viiletti nenä pystyssä heidän edeltään peremmälle suureen lämpimänruskeaan ja tunnelmallisesti valaistuun saliin, pujotteli pitkin syvän viininpunaisin pyötäliinoin verhottuja pöytiä ja niiden ääressä istuvia kauniisti pukeutuneita ruokailijoita, kunnes pysähtyi seinustalla olevan pienemmän pöydän ääreen. Hän nappasi kyltin ”RESERVED” ja veti Kittylle tuolin. ”Ruokalistat, olkaa hyvät”, hän asetteli kummankin eteen yhtä lailla samettikantisen vihkosen. ”Pöytään tarjoillaan vesi ja leivät tuota pikaa.” Kitty asetti käsilaukkunsa sivuun ja virnisti kynttilän yli Tylerille hovimestarin poistuttua. ”Tää on melkein yhtä hulppeeta kuin Zenissä.” ”No jaa… ei nyt tietysti ihan sen veroista”, Tyler aukaisi menun ja katosi sen taakse. Kitty tilasi alkuruoaksi punajuurikeiton ja pääruoaksi hirvenpaistia. ”Entä ruokajuomaksi?” tilaukset vastaan ottanut tarjoilija kysyi. ”Talo suosittelee Bléir Boncan punaviiniä, sopii erinomaisesti liharuokien kanssa, jos haluatte ensin maistaa.” Tyler ei joko ollut viininjuoja tai sitten muuten vain kohtelias, sillä antoi Kittyn päättää. Kitty maistoi tilkan tarjoilijan kaatamaa viiniä. ”Hyvää on”, hän sanoi. Tarjoilija nyökkäsi ja kaatoi kummallekin lasilliset. Koko ruokailun Tyler oli vaisu ja jotenkin vaivaantunut, mikä jonkin ajan kuluttua alkoi harmittamaan Kittyä. Hän koetti ensin itse virittää tavalliseen tapaan keskustelua mistä tahansa: ruoasta, kartanosta, auroraviikosta, näyttelyistä, hevosista… kunnes muisti, mitä Alexiina oli sanonut, ja päätti vaihteeksi olla itsekin hiljaa. Mutta mitä hyötyä oli olla itsekin hiljaa, kun ei toinen puhunut sen pahemmin? Sitten istuivat molemmat kuin tatit ja söivät annoksiaan. Lopulta Kitty ei kestänyt enää. ”Miten sä nyt oot voinut, sen terkkareissunkin jälkeen?” hän laittoi viimeisen palan pihviä suuhunsa. Ruoka ainakin oli ollut erinomaisen hyvää. Tyler vältteli suoraa katsekontaktia ja hieroi leukaansa. Hän oli ajanut partansa pois ja näytti sileäposkisena niin paljon nuoremmalta. ”Ihan… ihan hyvin.” Ja siinä se. Tarjoilija pyyhälsi heidän luokseen kuin taikaiskusta jollain kuudennella aistillaan tietäen heti, milloin lautaset olivat tyhjentyneet. ”Saisiko olla jälkiruokaa?” hän kysyi noukittuaan lautaset käsivarrelleen. Kitty vilkaisi Tyleriin, joka nyökkäsi, joten Kitty aukaisi taas menun ja selaili viimeiseltä sivulta sen tarjontaa. ”Mm… tuulihatut tuoreilla mansikoilla jaaa... kahvi Baileysillä.” ”E-ei mitään, kiitos”, sanoi Tyler. ”Tai ehkä kahvi.” Tarjoilija lipui pois. Kitty nautiskeli tuulihattujaan mansikoiden kera Tylerin särppiessä kahviaan. ”Onko kaikki okei? Eikö ruoka ollut hyvää? Musta se oli aivan taivaallista!” ”Oli se juu...” ”Haluatko maistaa näitä?” Kitty tarjosi jälkiruokaansa. Tyler pudisti päätään. Hän tuijotteli kahviinsa syvissä mietteissä, välillä kohottaen katsettaan melkein kuin jotain sanoakseen ja sitten ei kuitenkaan. ”Kitty...”, hän lopulta lähes kuiskasi ääni käheänä ja rykäisi nopeasti, kun Kittykin oli ollut poikkeuksellisesti hiljaa pidemmän hetken (tuulihatut suorastaan sulivat suuhun, joten niistä piti nautiskella). ”Oletko… oletko oikeasti sitä mieltä, että haluat olla kanssani… jatkossakin?” Kysymys oli hassu tilanteeseen nähden. Totta kai Kitty halusi olla Tylerin kanssa! Nämähän olivat lähes unelmatreffit, mitä hän oikein houraili? ”Tietty”, Kitty sanoi hämmästyneenä. Tylerin poskille oli noussut sitkeä hento puna. Hän oli jotenkin hellyyttävällä tavalla ujosteleva. Toki he olivat hyvin erilaisia ihmisiä… eikä Tyler varsinaisesti ollut sellaista miestyyppiä, jollaisista Kitty tavallisesti haaveili tai joihin retkahti… mutta omalla arkisella tavallaan Tyler oli ihana. ”T-tapahtuipa mitä… hyvänsä?” Kitty laski käden pöydälle ja katsoi Tyleriin. ”Tai siis”, Tyler sanoi nopeasti, ”tarkoitan, että haluan sun tietävän… siis ymmärtävän, mikä tilanne oikeasti on ja ymmärrät mihin olet sitoutumassa, jos ja kun joskus… joskus asiat ei ehkä enää menekään niin kuin piti tai jotain sattuu… varsinkin, jos… jos”, Tyler keinutti kahvitippaa kuppinsa pohjalla, ”jos meitä joskus on… kolme.” Tyler ei ollut maailman suoraan asiaan -ihmisiä. Kitty kurottautui kädellään pöydän yli tarttuakseen Tylerin ranteeseen. ”Haluan mä”, hän sanoi tosissaan, mutta samalla hymyillen. Olihan Tyler nyt sympaattinen epävarmuudessaan! Ja tämä oli yrittänyt niin kovasti tänään tehdä häneen vaikutuksen, tehdä kaiken oikein… ”Musta tuntuu, että katuisin enemmän, jos en heittäytyisi päätä pahkaa kaikkeen. Mä vaan oon sellainen. Suinpäin surman suuhun”, Kitty virnisti. ”Jos liikaa jossittelee ja arkailee ja pelkää… no, ehkä mä pelkään sitä, että sitten joskus vanhana mummona viimeisillä hetkillä on katumus eikä mitään muisteltavaa ja tuntuu, että elämä meni hukkaan… jos nyt nuorena, kun vielä voi ja pystyy kaikkea tekemään, niin ei mitään olisi tehnytkään… On parempi elää hetkessä ja niin täysillä kuin vain pystyy. Eikä turhaan murehtia huomista.” Tyler katsoi häntä arasti silmiin. ”Älä säkään murehdi liikoja”, Kitty päätti. ”Voit aloittaa siitä, että maistat näitä tuulihattuja tai ainakin mansikan!” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Mar 7, 2022 8:35:53 GMT
# Kiinnostaax? # 7.3.2022 Olinko jossain kohtaa valittanut katkenneesta jalasta? Pffft, lastenleikkiä. Ottaisin vaikka kaksi katkennutta jalkaa ja toisen käden, jos olisin muuten terve. Tai siis kunnossa. Tai siis… no, mun ”normaalissa terveydentilassa”. Katkennut jalka ei ollut vielä mitään. Mä kävin manalan porteilla kiikkumassa kynnyksellä ja melkein heilahdin läpi yksisuuntaiselle tielle. Sairastuin nimittäin keuhkokuumeeseen. Mamman mielestä sillä oli suora yhteys mun hiippailuun ympäriinsä kipsissä olevan jalan kanssa, mun mielestä ei. Mutta kuunneltiinko mun mielipidettä? Ei. Ei sen puoleen, että olisin paljoa kyennyt kommunikoimaan ylipäänsä. Makasin kaksi viikkoa sairaalassa letkuissa, sitten kotonakin vielä viikon sänkypotilaana kurkku rakkuloilla. Mä olen aina tässä kunnossa kevään kynnyksellä, mikähän piru siinäkin on. Yritin lähettää Kittylle viestiä, mutta näin kaiken kahtena ja kädet tärisi kuumehorkassa niin perusteellisesti, että hyvää vispikermaa olisi syntynyt. En vain tiedä miten se sai loppujen lopuksi siitä kryptiviestistä selvää. ”Mlk, sori enn vpi hoiraa Dragonia nytknu sain kejuhdkokuumen ja oon kuolemssa. Tuun heitk unsa taas voin.
t. Crisd MAlbor” Joko Kittyllä on cridinsaksan tulkki tai sitten senkin aivot on jotenkin omituisesti virittyneet, koska se ymmärsi kaiken ja vastasi: ” No problem  Koetas parannella! Savannahkin on ollut poissa, että ei teihin hoitajiin ole luottamista. Vitsi, vitsi  ” Toru oli oikeutettu, mutta mun kuume laski heti kaksi astetta, kun kuulin, ettei Miss Täydellinen Hoitaja itsekään ollut ollutkaan niin kovin ahkera. Mikähän sitä riepoi elämässä? Parhaimpiakin meistä… Mamma tietysti kukoisti, kun sai paapoa mua kuin olisin taantunut pikkuvauva-asteelle. En kyllä pistänyt pahakseni, olo oli sen verran heikko, että hyvä vaan, kun joku lirutti nieltävää litkua kitaan ilman, että mun tarvitsi kirjaimellisesti sormea nostaa. Olihan siinä ensin tarvittu lääkärien vakuutteluja, ettei mulla ollut maailmanlaajuista tappovirusta, jota mamma pelkäsi yhtä paljon kuin hevosia, mutta kun palasin sairaalasta omaan sänkyyn, se oli pukenut itselleen esiliinan kuin ensihoitajalla ja ottanut elämää suuremmaksi tehtäväkseen mun hoivaamisen. Koska en voinut liikkua, hengittääkin vain nipin napin, mun aikani kävi nopeasti pitkäksi. Katselin leffoja ja netistä videoita ja sitten katsoin vähän lisää. Seurasin Kittyn ja tallin sometilejä, joiden kautta sain päässäni nurista auroraviikon käänteistä. Kitty oli käynyt vuorikiipeilemässä (tyypillistä Kittyä) ja tavannut siskonsa ja tallilla oli ollut jotain extreme-ratsastusta ja ties mitä kivaa – ja Lotte. Seurasin Lotteakin Mëmagessa, mutta se laitto melko harvoin mitään henkilökohtaista (tai missä ite olisi näkynyt), enemmänkin kaikenlaisia creepyjä kuvia (nice, tykkään), kuten löytämiään luita ja öisiä maisemakuvia. Hengitin katkeraa verta, kun sain tietää sen olleen auroraviikoilla taas Kanadassa, mutta minkäs teit. Toisaalta… olin jo melko pitkälle päässyt siitä yli. Kun tarpeeks monta kertaa saa turpiinsa rakkaudessa, jotenkin sitä oppii päästämään irti. Jos siis tietää, mikä on itselle parhaaksi… Mutta totuuden nimissä, mä olen harvinaisen romanttinen herra. Mulla on lähes aina sentään joku, josta haaveilen ja näen unia; aina joku, johon oon ihastunut. Koska miksi ei? Elämä oli kovin tylsää, jos ei ollut mitään, mitä jännittää hyvällä tavalla ja kenen näkemistä odottaa. Nyt mulla olikin kumman ontto ja tyhjä olo, kun Lotte ei herättänyt enää samanlaisia odottavia hurjia myrskyisiä tunteita kuin joskus. Kyllä mua edelleen vatsanpohjasta vähän nipisti, jos ajattelin sitä liian pitkään tai jos satuin näkemään siitä kuvan tai varsinkin, jos törmäisin siihen, mutta olin pikku hiljaa murentamassa tätä Lotten Fan Club –tornia, jota olin mielessäni ja rinnassani rakentanut monta vuotta. Kaikki oli alkanut syksyllä sieltä yösuunnistukselta, kun olin ehkä saanut maistiaisen realiteeteistä. Toinen kriittinen isku oli ollut Lotten pysyvä poismuutto ulkomaille. Oli hankala haikailla jonkun sellaisen perään, jonka näkemisestä ei ollut juuri mitään mahdollisuuksia, paitsi ehkä kerran vuodessa (ja silloinkin missaisin sen, koska olisin pää paketissa tai tullut sokeaksi tai muuta vastaavaa…). Mun pitäisi kiireen vilkkaa hommata itselleni uusi harrastus ihastus. Mutta kuka? Ladies, ottakaa yhteyttä. |
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 28
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♍
|
Post by Savannah on Mar 28, 2022 16:28:10 GMT
I'll never leave you...
(Crid , #dragon)
Savannah seisoi taas naama nurinpäin ruunan karsinassa. Viime kuukaudet äidin luona Amerikassa olivat olleet kamalia. Äidin uusi mies oli kamala, häävalmistelut olivat olleet kamalat, häät olivat olleet kamalat... Äidin ja tämän uuden aviomiehen luona useamman kuukauden ajan asuminen vasta olikin ollut kamalaa... Hän ei ollut edes tiennyt äidin seurustelleen – vaan oliko tuo ihme. Hän olisi varmasti tiennyt, jos olisi jokus ollut kiinnostunut äitinsä elämästä – tai tämä hänen. Savannah rapsutteli Dragonia kumisualla ruunan vastusteluista huolimatta. Onneksi ruuna oli pysynyt hänen hoitohevosenaan. Olisi ollut oikeutettua, että se olisi työnnetty finninaamalle kokonaan, olihan hän kadonnut täysin ilmoittamatta. Tai melkein, yksi tekstiviesti ”En pääse hetkeen tallille.” ei ollut välttämättä avannut tilannetta aivan täysin. Mutta koska tilanne oli pysynyt ennallaan, ei Savannah jaksanut stressata. Hän voisi vastata kysyttäessä, mutta hänellä ei ollut pienintäkään intoa lähteä avamaan yksityiselämäänsä tallilla pyöriville ihmisille – tai ihmisille ylipäätänsä. Hänen onnekseen rasvalettien merestä ei erottunut punertavaa sävyä. Siitä nainen päätteli saavansa pitää Dragonin tänään täysin itsellään. Kun ruuna oli puunattu ja harjattu ja rapsuteltu kiiltäväksi, oli aika siirtyä epämiellyttävämpiin hoitajan hommiin. Epämiellyttävä ei toki ollut ikinä tarkoittanut, että Savannah jättäisi sen tekemättä. Vaikka ruuna olisikin toivonut hänen poistuvan sen yksiöstä. Savannah kaivoi itselleen vesiämpärin ja pesusienen ja hinkkasi ruunan ruoka- ja vesikipot puhtaiksi. Harjat kaipasivat myös rakastavaa otetta putsaamisen suhteen – ja Savannahin mielestä myös kloriittia, mutta sitä ei ollut saatavilla tähän hätään. Satulahuopa lähti pesuun ja jalustimet huolelliseen harjaukseen. Savannah mietti istuako teinien kansoittamassa satulahuoneessa vai hakeako varusteet tallikäytävälle putsaukseen. Nainen päätyi tallikäytävän suomaan turvaan – hän voisi siirtyä Dragonin karsinan suojiin jos joku eksyisi turhan lähelle. Savannah kiillotti satulan ja jalustinhihnat, sekä ruunan suitset, öljysi ne ja jätti öljyn imeytymään nahkaan. Sillä välin oli hyvä hetki pesaista ruunan suojat ja ripustaa ne kuivumaan yötä vasten. Onneksi tunnit olivat siltä illalta jo ohi – hän sai oikeasti Dragonin kokonaan itselleen. Ja hän nautti tilanteesta aivan koko sydämestään. Hän pyyhkäisi vielä imeytymättömän öljyn pois nahkavarusteista ja vei satulan suitsineen takaisin omille paikoilleen. Sitten hän palasi Dragonin luo toivottamaan kliseisesti ruunalle hyvää yötä. Hän oli kaivannut hevosen tuoksua, sen yrmyä ilmettä ja öljytyn nahkan tuntua. Ilman muita ihmisiä tämä olisi taivas. Täällä hän saattoi unohtaa, edes hetkeksi, oman elämänsä ahdistuksen ja keskittyä vain hevoseen – tai tässä tapauksessa sen varusteisiin. Dragonin kiitti häntä rakastavasta rapsutuksesta iskemällä hampaansa nopeasti, mutta varsin kipeästi Savannahin olkapäähän. Nainen sävähti pienesti, mutta hän ei antaisi moiselle hapannaamalle periksi. Hän ei luovuttaisi ja hän ei väistäisi – ei vaikka henki menisi. Ei Dragonia – eikä tämän toista hoitajaa... [[Sorry, kun oon ollut hiljaisella, aloitin uuden työn, joka on vaatinut veronsa niin henkisesti, kuin fyysisesti.  Lupaan aktivoitua, on jo parin jutun alkua kuitenkin kirjoiteltu talteen, kunhan ehdin joku ilta kirjoittaa ne puhtaaksi!]]Alexiinan kommentti:
Ihana saada Savannahia taas täydellä pahkeella tänne aiheuttamaan hillittyä vastakaaosta  Oli mielenkiintoista (näin lukijana) kuulla, että mitä Savannah on puuhannut viime kuukaudet! Jos Savannah muuten tykkää jossain vaiheessa (en ole varma, onko hän mieluummin väistelevää tyyppiä vai tykkääkö joskus vähän kurittaakin, jos siihen on syy) laittaa teinejä ojennukseen, periaatteessa tallilla on sääntö, että satulahuoneessa ei saa "hengailla" turhanpanttina. Hengailua varten on yläkerran tallivintin taukohuone. Satulahuoneessa saa toki siis olla, jos tekee sinne kuuluvaa hommaa, kuten varusteiden putsausta, mutta joskus teinit tosiaan tuppaa jäämään sinne kännyköitä selaamaan tai juoruamaan... ja silloin saa kyllä huomauttaa, että ovat tiellä ja voisivat mennä sinne minne kuuluu.
Ja ei mitään hätää. Onnea uuteen työhön! Toivottavasti ei ihan joka päivä syö energiavaroja, että antaisi vähän takaisinkin päin 
Yksi toinenkin idea liittyen Cridiin minulla on, mutta laittelen siitä yv:tä 
|
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 28
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♍
|
Post by Savannah on Mar 28, 2022 17:23:01 GMT
Liinatunti 3/3: Kittyn yllätyskaste
Ratsuna Choco. Savannah seisoi tallikäytävällä täysin pöllämystyneenä. Listassa oli lukenut Choco ja ilman ennakkoluuloja nainen oli löytänyt ruunan karsinalle. Ja mikä häntä siellä odottikaan... Pieni, pyöreä ja pilkullinen sirkusponi. Eikai Kitty oikeasti olettanut hänen kapuavan moisen otuksen selkään. Ruuna katseli häntä korvat hörössä, kuin ei olisi välittänytkään Savannahin arvostelevasta katseesta. Savannahin oli myös myönnettävä itselleen että ruuna tuskin edes ymmärsi hänen arvosteluaan sitä kohtaan. Ja eiköhän hevonen ehtisi ratsastustunnilla arvostella häntä takaisin, joten tasapeli vihellettiin jo nyt ja Savannah siirtyi Chocon karsinaan. Siinä hän nyt istui. Tuon pilkkupyllyn selässä. Jalat roikkuivat pitkällä ruunan kylkien ulkopuolella, hyvä jos alapohje edes hipaisi kylkeä. Tynnyrimäinen rakenne ei paljoa auttanut, vaikka Savannah olisikin taipunut spagaattiin – mitä hän ei kyennyt tekemään. Ehkä siitä seuraava haaste omaan elämään... Kitty seisoi Chocon vierellä ja hymyili ovelasti Savannahille. Sitten nainen kliksautti juoksutusliinan kiinni ruunan suitsiin ja ilmoitti Savannahille, että tämän pitäisi nostaa jalustimet ristiin kaulalle. Savannah tyrmistyi niin että leuka oli pudota auki. Yksityisliinatunti ilman jalustimia pilkullisella tynnyrillä ei ollut ehkä sitä, mitä hän oli tästä päivästä kuvitellut. ”Ja tänään pistetään sitä istuntaa koville.” Kittyn ovela virne pysyi naisen kasvoilla. Savannahin teki mieli pyörittää silmiään, mutta sai estettyä itseään. Sen sijaan nainen tyytyi nielaisemaan sen happaman nesteen, jonka Kittyn ilme oli nostanut hänen kurkustaan ylös. ”Aloitetaan käynnillä, keskitytään alusta asti askellajeissa myötäämiseen ja rentouteen selässä.” Kitty aloitti opetuksen. Savannah yritti keskittyä Kittyn puheeseen tuijottaen samalla pilkullista, varsin lyhyttä ja tanakkaa kaulaa. ”Katse eteenpäin.” Kitty ääni nousi oktaavin. Savannah tempaisi kasvonsa ylös niin nopeasti että ajatteli saaneensa jonkinlaisen whiplash-ilmiön niskanikamiinsa. Sitten ruuna siirtyi käyntiin. Savannahin istuinluut tuntuivat pahalta jo käynnissä ja naista alkoi pelottaa nopeammat askellajit. Myötääminen lantiolla ei ollut helppoa kun istui ponin selässä jolla tuntui kasvavan pari ylimääräistä jalkaa. ”Rentouta alaselkä, kyynärpäät kylkiin kiinni, jotta yläkroppa pysyy jänteävänä.” Savannahin teki mieli irvistää. Hän tiesi Kittyn olevan oikeassa, mutta olettiko nainen oikeasti hänen pystyvän tekemään mitään muuta kuin yrittää pitää lantionsa yhtenä palasena. Käyntipätkän jälkeen siirryttiin raviin. Ja se oli juuri niin kamalaa, kuin Savannah oli kuvitellutkin. Se oli odottamattoman pitkää ja liitovaihe oli niin olematon, ettei Savannah tiennyt missä kohtaa myödätä. ”Näytät vähän vanhalta kalalta.” Kitty tokaisi. Savannahin kasvoille pääsi karkaamaan pieni hymyntapainen. ”Kokeillaanpa vähän siirtymiä. Anna jalkojen pudota rennoksi alas, älä yritä kannatella niitä. Äläkä paina kantapäitä alas, jännittyy pohje ja polvi ihan turhaan. Kannattelet vaan vähän varpaita, niinkuin sulla mukamas olisi jalustin tukemassa asentoa.” Savannah päästi huokauksen ja poni hänen allaan siirtyi käyntiin. Yllättäen, jonka vuoksi Savannahin ylävartalo teki pienen keikahduksen eteenpäin. ”Tarkkana nyt. Se on ihan yhtä herkkä, kuin mikä tahansa hevonen. Älä anna ulkokuoren hämätä, Choco on varsin taitava niin halutessaan.” Savannah kuuli hampaidensa kiristyvän toisiaan vasten. ”Saatoin huomata.” Hän tokaisi hitusen ärtyneenä. Sitten hän siirsi Chocon takaisin raviin yrittäen tällä kertaa pitää oman runkonsa tiiviimpänä. Oli vain niin pitkä aika, kun hän oli joutunut käyttämään näitä lihaksia... Ruuna hölkötti eteenpäin laiskan matalana, mutta Savannah ei halunnut sen liikkuvan energisemmin – myötääminen hevosen askellajeissa oli sitä vaikeampaa, mitä kovempaa se eteni. ”Ja vähän jos saisi työntöä sinne takaosaan, niin olisi kiva.” Kitty tokaisi – Savannahin suureksi kauhuksi. Pienen yrittämisen ja keskustelun jälkeen Choco reipastui rahtusen ja Savannahin olo ponin (kyllä, Savannah kieltäytyi itsepäisesti kutsumasta moista ilmestystä hevoseksi) selässä vaikeutui selvästi. ”Otetaas sitten jo vähän laukannostoja. Saa suorittaa.” Kitty huudahti ja Savannah tunsi värin valahtavan kasvoiltaan. Laukkaa, tällä? Jos ravi oli jo näin kamalaa, niin mitä ponin laukka mahtoi olla... Savannah teki muutaman puolipidätteen ja testasi, että Choco oli hereillä. Hän siirsi hieman ulkojalkaansa taaemmas, kiristi ulko-ohjaa ja painoi sisäpohkeen kiinni ruunan kylkeen. Choco vastasi apuihin nostamalla kiltisti laukan. Kulmikkaan ja tasaisen laakean laukan, jonka liitovaihe oli taas nopeampi kuin itse aika. Savannahin teki mieli pudistaa päätään, miten tässä voisi ikinä myödätä. Samalla naisen katse karkasi taas ruunan harjaan. Choco päätti, ilmeisesti luistaakseen työnteosta, ottaa tämän hidastavana apuna ja siirtyi raviin. Savannah tunsi tasapainonsa taas horjahtavan ja hän joutui ottamaan tukea kädellä kerätäkseen itsensä. ”No siellä ne vatsalihakset piileskelevät. Vielä pitäisi käyttää niitä. Uusi nosto!” Kitty huudahti taas taas liinan toisesta päästä ja Savannah teki työtä käskettyä. Choco tuntui jo kyllästyneen täysin naisen säätämiseen selässään. Savannah nosti leukansa ja haki kyynärpäänsä kylkiensä tueksi. Vatsalihasten löytyessä ponin askeleissakin oli helpompi istua. ”Rentouta polvi, älä purista jalalla.” Kitty neuvoi ja Savannah yritti olla takertumatta pilkulliseen jumppapalloon jalkojensa avulla. ”Hyvä. Sitten riittää. Siirtykää vaan raviin, voit ottaa jalustimet ja alkaa kevennellä.” Savannah ei ollut pitkään aikaan ollut niin onnellinen luvasta siirtyä raviin. Mutta hän toivoi pyhästi ettei aivan heti päätyisi tämän pilkullisen ystävän selkään. Hänen takapuolensa tarvitsi aikaa palautua tästä istuinluiden pahoinpitelystä, jota myös ratsastukseksi kutsuttiin. Jalustimet tuntuivat pelastusrenkailta ja keventäessä ponin askelet eivät tuntuneet enää niin julmilta ja kulmikkailta. Savannah antoi ruunalle ohjaa ja se venytti tyytyväisenä puhissen päätään ja kaulaansa eteenpäin. Savannah rapsutti sitä sään kohdalta sisäkädellä. Eihän se hevosen syytä ollut, ettei hän osannut. Choco oli varsin kiva poni, vaikkei hän sen selässä halunnutkaan istua. Ja vaikkei se ollutkaan Dragon. Sitten siirryttiin käyntiin ja hän heitti ohjat pitkiksi loppukävelyn ajaksi. Kitty puhui hänelle tunnista, parannettavista asioista ja jopa kehuikin useaan otteeseen. Hän ei muistanut yhdenkään aiemman opettajansa kehuneen häntä. Se oli mukavaa vaihtelua. Lopuksi Savannah liukui pois pysäytetyn ruunan selästä, kiitti Kittyä tunnista, nosti jalustimet ylös ja lähti Chocon kanssa kohti tallia. Jos tämä tunti oli jotain ollut, niin ainakin kaikin puolin ja joka suunnasta varsin yllättävä. Mutta myös mukavalla tavalla, Savannah tuumi Chocon hangatessa otsaansa hänen käsivarteensa. Alexiinan kommentti:
Voi eii, ihanan koominen mielikuva pitkänhuiskeasta Savannahista pallo-Chocon selässä (Choco tykkää tosiaan syödä, joten pyöreyttä löytyy...). Chocohan on Kittyn vanha hevonen, joten totta kai hän mielellään esittelee sitä ja on vakaasti sitä mieltä, että kaikki muutkin rakastavat ja ihannoivat Chocoa, kuten hän. ”Näytät vähän vanhalta kalalta.” Tirsk! Tyypillinen suorasukainen Kitty-kommentti 
Oikein panostettu, yksityiskohtainen ja perusteellinen tuntisuoritus! Excellent! A+! Ja tämän myötähän Savannah on suorittanut koko alkeis/liinakurssin! Hurraati hurraa! Savannah voi seuraavaksi siirtyä Peruskurssille, joka on myös ilmainen, mutta edellyttää kaapista löytyvää ratsastuskypärää.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Mar 29, 2022 10:38:54 GMT
# Kissatappelu # Vau. Pidin korttia kädessä kuin varmaa lippua Taivaaseen ja mietin, kuinka Amy oli onnistunut tekemään tän salaa Billyltä. Vasta myöhemmin sain kuulla, että kutsu oli lähetetty kaikille orangewoodilaisille – mä en siis ollutkaan mikään spesiaalitapaus (höh). Nimittäin hääkutsu. Häihin. ( Obviously hääkutsu on kutsu häihin, tollo.) Olinkin oikeastaan helpottunut. Olisi ollut kamalaa hiipiä häihin tietäen, etten varmasti ollut Billyn juhlakansan sekaan missään määrin sopiva tai kuuluva henkilö, mutta toisaalta olisi ollut lähes equally kamalaa torjua Amyn jalomielinen ja ystävällinen juhlakutsu. Nehän siis meinasi mennä naimisiin. Kuten oli odotettua. Jos oli kihloissa. Yleensä se tarkoitti, että häätkin joskus pidetään. Paikkana oli Waterphewn kirkko (ilmeisesti sinne ei kuitenkaan meitä kohteliaisuussyistä kutsuttuja odotettu) ja varsinaisena juhlavenuena merenranta. Se kuulosti aika eksoottiselta ja… no, mielenkiintoiselta. Saapas näkee, mitä kenkä tekee – nimittäin tuleeko vettä vaakatasossa tai kuinka pitkälle tuulet vie teltat mennessään, mutta hei, ainakaan säätä ei voisi pistää Cridin syyksi. Olin mä tietysti iloinen Amyn puolesta. Tunsin sitä jonkin verran, olihan se mun parhaan kaverini sisko. Amy oli aina ollut mulle kiltti. Silloin, kun alotin Orange Woodissa hevostelun, ne ei vielä käsittääkseni seurustelleet Billyn kanssa (I feel old). En ihan tarkalleen tiedä, milloin se lähti, muistan vaan jossain kohtaa tienneeni (varmaan Tomin kautta), että näin on nyt näppylät. Ei se ollut sinänsä mikään ihme. Molemmat oli sellaisia kauniita ihmisiä. Kivoja katsoa ja ihailla ja huokailla – melkein kuin kuninkaallisia – ja saada kärsiä, kun itse näytti tiskirätiltä, jota on käytetty vuodenpäivät ja jolla on kaavittu tiskialtaan ruokajätteetkin talteen. Se surkeus tässä asiassa oli, että en varmaan pystyisi salaamaan häihinmenoa mitenkään mammalta. Tilaisuuden luontohan vaati, että pistän parasta päälle. Ja jos mä laittaisin parasta päälle, mamma huomaisi sen immediately ja alkaisi tentata mitä, miksi, missä, miten, milloin, kuka. Miten mä saisin sille uskottavasti, mutta tarpeeksi epämääräisesti selitettyä, että osallistuisin talliväen henkilökohtaiseen perhejuhlaan? No, miettisin sitä sitten. Olihan tässä monta kuukautta aikaa. Häät oli vasta heinäkuussa ja nyt oli vielä lumetkin maassa. Hyvinhän mulla olisi aikaa kehitellä joku vedenpitävä suunnitelma. Varmasti. Kuinkas sattuikaan, törmäsin itse Morsiameen heti, kun seuraavan kerran kävin Orange Woodissa. Ensin hämmästyin, mutta sitten Amy kertoi jääneensä tekemään lukuvuoden loppuun tänne ja muuttaisi vasta kesällä Billyn luokse Floridaan. Tallilla Amy kävi vielä viime hetket hoitohevosensa Gingerin luona ja suunnittelemassa niitä tulevia häitään Alexiinan, Emilyn, Kittyn ja Gillianin kanssa. Onnittelin, tietysti. Amy kysyi osallistunko häihin, mutta väistin kysymyksen sanomalla, että pitäisi vähän katsoa oliko jotain menoa silloin. Plääh. Olisin voinut vain suoraan myöntää, että mamma oli dilemma. Kyllä Amy mun kotitilanteesta sen verran tiesi. En tiedä mitä Amy sillä tarkoitti, kun mainitsi, että Lotte olisi hänen kaasonsa. ... Olin ajatellut olla tänään oikein Huippuhoitaja. Olinhan ollut pitkään poissa (hyvästä syystä, mutta siltikin) ja paikata taas tätä tahatonta lepsuilua paitsi todistamalla kaikille, että I CAN, mutta myös hieromalla sovintoa Dragonin kanssa. Mulla oli ideana, että öljyisin ja putsaisin suitset ja satulan oikein huolella, siivoaisin tietysti karsinan, jos sitä ei vielä oltu tehty (kyllä, meinasin tänään huhkia!), putsaisin ruokakipon ja mahdollisesti pyykkäisin Dragonin kangasvarusteet, jos siltä näytti. Hyvät uutiset: Mulle ei ollut juuri mitään hommaa, koska JOKU oli juuri edellispäivänä käynyt taas tallilla. Huonot uutiset: Mulle ei ollut juuri mitään hommaa, koska JOKU oli juuri edellispäivänä käynyt taas tallilla. Kirskuttelin hampaita, kun menin taukohuoneeseen kaivamaan Dragonin hoitovihkoa esiin ja näin siellä ällöttävän siistillä, huolellisella, selkeällä käsialalla kirjatun hoitomerkinnän ja puumerkin Savannah. Mrrrr! Kieltämättä olin ehtinyt toivoa, että se lopetti. Että mä olisin selvinnyt voittajana tästä kahden hoitajan verisestä intohimosta inhota toisiaan ja jäädä viimeisenä jäljelle tallitomun laskeuduttua, mutta nähtävästi olin väärässä ja se sinnitteli täällä yhä. Ja totta kai sen piti sitten tehdä kaikki niin vimpan päälle, ettei mulle varmasti jäisi mitään tekemistä ja se saisi itsensä näyttämään Esimerkilliseltä Esimerkiltä. No, Dragonin harjaushan mulle ainakin jäi. Se oli päivittäinen homma. Karsinankin oli joku (Kitty, todennäköisesti) ehtinyt tekemään, joten niinpä mä alistuneena hain Dragonin sinisen harjakasan ja linnottauduin sen karsinaan haettuani ruunan ensin tarhasta. Piha oli sen verran jäinen, että matkaan (joka hiekkatarhalta tallin oville ja Dragonin karsinalle oli huimat noin kymmenen metriä, jos sitäkään) meni vartti. En meinaan ottaisi enää yhtäkään riskiä siitä, että katkaisisin jalkani tai minkään muunkaan kehonosani. Kerta vuodessa riitti, kiitti. Onneksi Dragon oli tänään vähän väsynyt. Ja väsynyt Dragon oli laiska Dragon ja laiska Dragon ei jaksanut äksyillä yhtä paljon. Sain siis kulutettua aikaa sen hoitotoimissa paitsi levollisesti, myös melko turvallisesti. Tietysti yskin ja nokka vuoti ja Dragon tallasi varpaat, mutta noin jos yleensä vaarallisuusasteikko väliltä lampaankarva viiva apocalypse oli enemmän siellä tulivuorenpurkauksen ja auringonleimahduksen puolella kallellaan, nyt se oli tasoa villikissa; näennäisen söpöä ja pehmoista, mutta pinnan alla kyti ja odotti silti tilanteen tasalla partaveitset ja torahampaat. Samalla, kun siinä harjailin, mietin mikä mun seuraava liike Savannahin suhteen voisi olla. Tietysti nyt, kun kumpikaan meistä ei ollut juuri ollut tallilla ja silloinkin, jos oltiin oltu, me mentiin ristiin eikä törmätty, oli elämä ollut siltäkin osin siedettävää. Mutta se ainainen pelko persiissä, että milloin tekisin vahingossa jotain tyhmää, mikä saisi sen kilahtamaan, tai ylipäänsä se näkisi mut ja toteaisi, että olisin hyödyllisempi kissanruokana, kuin hevosenhoitajana, aiheutti mulle stressiä. En voinut olla pelkäämättä, että se varsinainen kissatappelu oli vielä näkemättä; villi sapelihammastiikeri vastaan paapottu kotikolli. |
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 28
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♍
|
Post by Savannah on Mar 29, 2022 17:44:11 GMT
That's the last straw( Crid . #dragon) Savannah seisoi tallikäytävällä ja imi sisäänsä tallin tuttua, pikkuhiljaa turvallisen tuntuista, tuoksua. Hän oli alkanut, vaikkakin vastentahtoisesti, pitää paikasta. Ja varsinkin Dragonista. Savannahia harmitti yhä se, ettei hän saanut Dragonia kokonaan itselleen, vaan lähmänäpin piti olla mukana pilaamassa hänen hartaat hetkensä. Toistaiseksi. Pitsanaama oli kävellyt jo hetken heikoilla jäillä ja tämän olisi ollut parasta pysytellä visusti rannan tuntumassa – kaukana Dragonista. Heikot jäät kun saattoivat pettää alta, varsinkin jos Savannah itse hakkasi sitä kundin alta petkeleellä. Toki hän oli varma, ettei munaton pelle jaksaisi enää kauaa, vaan vaihtaisi hoitohevosta – tai tallia. Ja sitten Savannah saisi oikeasti oman hoitohevosen. Dragonin. Savannah oli ehtinyt tallille vasta ilmyöhällä. Työpäivä oli venynyt harmillisesti ja hän oli melkein myöhästynyt spinningtunniltaan sen vuoksi. Tunnin jälkeen hän oli tajunnut, että oli unohtanut pakata tallivaatteet mukaan ja automatka kodin kautta vaihtamassa vaatteet oli syönyt tuhottomasti aikaa. Mutta nyt hän oli täällä. Ehkä hän ehtisi vielä edes harjata ruunan nopeasti läpi... ”Ai moi, säkin oot täällä tänään!” Kittyn ääni kajahti tallikäytävällä ja Savannah sävähti. Hän ei ollut odottanut törmäävänsä ekstrovertteihin ihmisiin tänään. Sitten ajatus pysähtyi. ”Miten niin... minäKIN?” Hänen suustaan karkasi vieläpä normaalia kylmemmällä äänellä. ”Ai joo.” Kitty jatkoi, kuin ei olisi huomannut äänestä tihkuvaa kalseutta, joka veti vertoja ulkona vihmovalle kevättuulelle. ”Crid kävi hoitamassa Dragonin jo aiemmin päivällä.” Sanat tuntuivat iskulta vasten kasvoja. Eivät kovin vahvoilta iskuilta, kyllähän Savannah tiesi joutuvansa jakamaan Dragonin, mutta silti. Räkänokka oli käynyt, Dragon ei tarvinnut häntä tänään. Mutta hän tarvitsi Dragonia. ”Joo, tulin vaan pikaisesti moikkaamaan Dragonia.” Savannah sai nirhaistua kiristyvien hampaidensa lomasta. Kitty jatkoi matkaansa jättäen Savannahin paljon kaivattuun omaan rauhaansa. Savannah jatkoi matkaa Dragonin karsinalle, josta ruuna tervehti häntä kalisuttaen uhkaavasti hampaitaan karsinan oveen. ”Joo tiedän.” Savannah supatti hevoselle. ”Oot saanut tänään jo tarpeeksesi, mutta kun mun on pakko.” Nainen jatkoi supattamista avatessaan karsinan oven. Dragon vastasi Savannahin läheisyyden kaipuuseen kääntämällä kuninkaallisen takapuolensa häneen päin. Savannah antoi katseensa vaeltaa pitkin ruunan mustaa häntää. Se kaipasi pesua, mutta se täytyisi tehdä joku toinen päivä. Sitten kun hänellä olisi aikaa. Eikä olisi haittaa, vaikka pesisi samalla takajalatkin, oli tainnut tulla kevät ja kaikki sulava murena oli alkanut lumen alta maistumaan hevosillekin. Ja Dragonin kintereissä olevista sontajäljistä päätellen ruuna harrasti kosteampaa kaasujen päästelyä. Sitten Savannahin katse kiinnittyi takajalkojen vuohisiin. Hän siirtyi ruunan vierelle ja kumartui koskettamaan sen jalkoja. Hän liu'utti kätensä vuohiskuoppaan ja tunsi sen selvästi. Ruunan jaloissa ei ollut pinttynyttä kuraa. Sillä oli riviä. Onneksi vain alkavaa, mutta rupi tuntui käteen selvästi. Savannah kokeile toistakin takasta. Sama juttu. Lotiseva kevään alku ei ollut antanut armoa. Titolla oli tapana saada kunnon kurarupi aikoinaan joka kevät ja syksy, joskus niinkin paha että hevonen turvotteli takasiaan monta viikkoa... Tämä oli viimeinen pisara tässä valtameressä. Savannah pomppasi pystyyn ja painui ulos karsinasta, kuin tulipaloa pakoon. ”Kitty?!” Hän huuteli käytävällä, kunnes utealias kasvo kurkkasi rehulasta. ”Joo?” Kitty sanoi kysyvästi, ilmeisen hieman pelästyneenä Savannahin vihaa uhkuvaa ilmettä. ”Onko teillä jossain lampaankarvaa? Siis että sais pinteleillä yöksi Dragonille, sillä on riviä.” Kitty näytti pohtivan hetken kysymystä. ”Siis että meillä, joilla on lampaita, että onko meillä villaa?” Kitty jatkoi mukamas ah niin hauskasti. Savannah ei ollut hyväntuulisen hehettelyn puolella. Naisen kasvoilla olisi voinut kävellä hautajaisiin – vaikka omiinsa. Savannah kohotti sarkastisen kysyvästi toista kulmakarvaansa. ”Mistähän mahtaisin löytää tupon sellaista?” Kitty osoitti satulahuoneen suuntaan. ”Pitäisi olla joku laatikko, jossa on muitakin lampaankarvajuttuja ja sellaista. Varmaan siellä?” ”Kiitos.” Savannah murahti ja lähti harppomaan satulahuoneen suuntaan. Nainen tempaisi oven auki niin vauhdilla, että oli suoranainen ihme, että se pysyi saranoillaan. Hänen hoidokillaan oli hoitoa vaativa tauti, sairaus, jota hän ei ollut huomannut. Miten hän oli saattanut olla huomaamatta? Dragon kärsisi hänen takiaan. Hän löysi laatikon ja kaivoi sieltä ison tupollisen villaa. Pesemätöntä, rasvaista lampaanvillaa. Täydellistä pitämään rivirasvan vaikuttamassa koko yön. Savannah työnsi laatikon takaisin penkin alle, josta oli sen kaivanutkin ja kuuli kikatusta takavasemmalta. Teinityttölauma ja tiktok-videot. Savannah mulkaisi tyttöjä, mutta nämä eivät edes huomanneet häntä. Savannah huokaisi raivokkaasti ja marssi ulos satulahuoneesta. Joku päivä hän repisi moisten liimalettien kanssa pelihousunsa – ja jollekin muulle uuden ulostusaukon siinä samalla. Mutta ei tänään. Nyt hänellä oli missio ja se missio piti panna täytäntöön ennen iltatallia. Seuraavassa hetkessä Dragon seisoi jo vesikarsinassa totaalisen kyllästyneenä koko ideaan. Savannah hankasi tiskiharjalla ja shampoolla ruunan takajalkoja ruven pehmentämiseksi. Tällaista ei voinut sattua. Ei hänelle. Hän oli aina niin tarkka. Ja jos joku muu oli sen huomannut, niin miksei hänelle oltu kerrottu? Jos joku olisi vihjannutkaan siihen suuntaan hän olisi kyllä tehnyt asialle samantien jotakin. Kuivatessaan ruunan jalkoja hän ymmärsi, ettei myöskään Dragonin toinen hoitaja tiennyt asiasta. Crid oli varmasti käynyt näiden kuukausien aikana useammin tallilla kuin hän! Miten rasvanaama ei ollut muka huomannut? Inho syttyi Savannahin silmiin. Hän siveli ruunan vuohiskuoppiin rivirasvaa, survoi perään villatupon ja kääri kaiken sopivan löysästi pintelillä, että pysyisi yön, mutta ei puristaisi hevosta. Hänen pitäisi jättää aamutallille viesti, että ottaisivat pintelivät Dragonilta aamulla pois. Ja ehkä rasvaisivat sen takaset ennen tarhailua. Sen jälkeen hän muistaisi jättää tulenkatkuisen viestin Dragonin toiselle hoitajalle... Hoitajalle, pyh. Totaaliselle hölmölle, joka kuvitteli itsestään suurempia, kuin mitä oli. Savannah ei jättäisi tätä tähän. Hänen rakkautensa kohdetta ei kohdeltaisi kaltoin, vaikka hänen pitäisi murhata joku siitä hyvästä. Oli Cridin onni, ettei tämä ollut tallilla samaan aikaan hänen kanssaan, tai moinen uhkaus olisi saattanut vielä käydä toteenkin. Hän päästi Dragonin karsinaansa ja otti kynän kauniiseen käteensä. Ensi töikseen hän jätti aamutallille lapun Dragonin oveen rivistä, rasvasta ja pinteleistä. Sitten hän suuntasi matkansa taukohuoneeseen kohti hoitovihkoa. ”Miten moisilla meriiteillä – tai niiden puutteella – voi kutsua itseään hoitajaksi? Et epäilemättä ole huomannut, että Dragonilla on riviä takasissa. Ruvet ovat jo sen verran suuret, että ne olisi PITÄNYT HUOMATA jo aikoja sitten. Olisikohan käynti optikolla sullekin tarpeen? Ehkä rilleihin pientä vahvistusta, koska toi kurarupi olisi pitänyt hoitaa aikoja sitten. Jos kerran oot päättänyt käydä norkoomassa tallilla, niin yrittäisitkö olla edes vähän hyödyksi ja pitäisit huolen sun HOITOHEVOSESTA? Niin kauan kun sulla sellainen kerran on. Tällainen laiminlyönti ei käy päinsä. Tän hevosen ei kuulu kärsiä siksi että sä oot laiska ja saamaton. ~ Savannah” Viestin alapuolelle hän raapusti hoito-ohjeet. Savannah sulki hoitovihon kannen. Oliko hän mennyt liian pitkälle... Viesti oli tulenkatkuinen, totta vieköön. Hän oli tyhjentänyt pahan olonsa kirjan sivulle, miettimättä sen enempiä mihin se voisi johtaa. Ehkä poika ottaisi vihdoinkin onkeensa, toteaisi astuneensa liian suurin saappaisiin ja saapastelisi samantien matkoihinsa? Ajatus hymyilytti Savannahia. Toivottavasti kundi tulisi jo heti huomenna. Ja toivottavasti ei enää koskaan sen jälkeen. Alexiinan kommentti:
Enpä haluaisi olla Cridin pöksyissä juuri nyt  Ihan himskatin hyvä tarina. Tässä oli kaikkea: erinomaisen toimivaa dialogia (Kittyn kuvailu 10+), kutkuttava juonikaari, mukaansa tempaavaa toimintaa... Savannahin reaktiot olivat todella uskottavia ja hahmolle luontevia. Ihan kuule viiden porkkanan arvoinen kerta! Ai että, tästä on mainio jatkaa!!
|
|
Koetas parannella! Savannahkin on ollut poissa, että ei teihin hoitajiin ole luottamista. Vitsi, vitsi 
” 
Lupaan aktivoitua, on jo parin jutun alkua kuitenkin kirjoiteltu talteen, kunhan ehdin joku ilta kirjoittaa ne puhtaaksi!]]
Oli mielenkiintoista (näin lukijana) kuulla, että mitä Savannah on puuhannut viime kuukaudet! Jos Savannah muuten tykkää jossain vaiheessa (en ole varma, onko hän mieluummin väistelevää tyyppiä vai tykkääkö joskus vähän kurittaakin, jos siihen on syy) laittaa teinejä ojennukseen, periaatteessa tallilla on sääntö, että satulahuoneessa ei saa "hengailla" turhanpanttina. Hengailua varten on yläkerran tallivintin taukohuone. Satulahuoneessa saa toki siis olla, jos tekee sinne kuuluvaa hommaa, kuten varusteiden putsausta, mutta joskus teinit tosiaan tuppaa jäämään sinne kännyköitä selaamaan tai juoruamaan... ja silloin saa kyllä huomauttaa, että ovat tiellä ja voisivat mennä sinne minne kuuluu. 
Ihan himskatin hyvä tarina. Tässä oli kaikkea: erinomaisen toimivaa dialogia (Kittyn kuvailu 10+), kutkuttava juonikaari, mukaansa tempaavaa toimintaa... Savannahin reaktiot olivat todella uskottavia ja hahmolle luontevia. Ihan kuule viiden porkkanan arvoinen kerta! Ai että, tästä on mainio jatkaa!!