katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242 
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Apr 11, 2022 9:00:15 GMT
Kitty talks - 09.04.2022 Raicyn Enkelit kokoontui Lotten yötulemisesta seuraavana aamupäivänä maneesissa. Alexiina olisi antanut Lotten nukkua myöhään (aikaero- ja matkustusväsymys oli sitten viimein iskenyt siihen urakalla), mutta mun mielestä oli parempi, että me harjoiteltaisiin (varsinkin ensimmäisen kerran) juuri silloin, kun Appelsiinit oli hommissa laaksossa eikä siten kyyläämässä, miten meillä menee. Ja samaa mieltä oli meidän joukkueen manageri ja valmentaja, Oliver, joka otti vastuulleen vaarallisen tehtävän – isosiskonsa herättämisen. Lotte oli kuin sieltä Lapin sysimetsän uumenista, hiidenkirnusta noussut muinaisjäänne. Kalpea naama, mustat reunukset silmissä ja silmämunissa punertava sävy. Ilmekin oli sellainen, että muut väisti automaattisesti vähän kauemmas, kun se tuli Karmaa ohjasta perässään vetäen halliin valmiina murhaamaan siihen paikkaan ensimmäisen, joka avaisi suunsa ja sanoisi sille jotain. Murua maneesissa talutellut Mikaelkin (se toinen Mikael, meidän tallin Mikael) poistui aika äkkiä, tosin ehkä vain siitä syystä, että tyhjillään olleeseen halliin tuli yhtäkkiä sen omaan rauhaan enemmänkin porukkaa. Mä olin juuri tekstannut Cellalle [ ”Nyt alkaa! Ekat treenit!! Laitan kohta tuleen kuvia!”], sillä jonkun piti pitää meidän neljäskin enkeli ajantasalla. Toivottavasti sillä meni omat lämmittelyt mukavasti siellä toisessa päässä. Alexiina ja mä juteltiin hyvällä tuulella sillä välin, kun Lotte taustalla oli mykkä kuin itse Kuolema, ja nousi suu tiukkana viivana Karman lännensatulaan. ”Kun mulla oli sellanen idea, että meillä pitäis olla joku yhdistävä tekijä – niin kuin symboli tai väri tai jotain”, mä sanoin istuessani Chocon selkään. ”Taitaa olla liian myöhäistä enää tässä vaiheessa hankkia mitään erikoista”, Alexiina epäili. ”Ei sen tarvi olla mitään da Vinci -taidetta. Jos kaikilla olis vaikka… jotain valkosta?” Alexiina hymyili mulle. ”Valkoista? No, se ei ole minulle haaste.” Alexiinan oma vakiostetsoni oli valkoinen ja lisäksi sillä oli valkoinen liivikin. ”Niin, kun niin kuin enkelit. Onko se liian klisee?” mä katsoin toiveikkaasti myös Lotteen, joka edelleen murjotti pahannäköisenä. Sillä oli pelkkää mustaa päästä varpaisiin aina mustaa stetsonia myöden. ”Mä voisin laittaa valkoset ridahousut, kun mulla on sellaiset. Täytyy tekstata Cellalle, että pakkaa jotain valkosta”, kaivoin kännykän uudestaan käteen. ”Minä en laita mitään valkoista”, Lotte pukahti vihaisena. ”Ei ole mitään.” ”Eiköhän me keksitä sinullekin jotain”, lepytteli Alexiina. ”En halua. Onko pakko? Eikö voida vain mennä näin, mitä väliä sillä on?” ”Tiimihenkee, Lotte!” mä sanoin vähän harmissani sen negatiivisesta asenteesta, mutta pistin sen rasituksen – ja ehkä jännityksenkin – piikkiin. ” Raicy’s Angels!” Lotte pyöritti silmiään oikein isosti, ettei se varmasti jäisi keneltäkään näkemättä. ”Raicy ei vielä tiedä, minkä nimen otimme”, Alexiina hihitteli. ”Älkää tekään kertoko. Hän saa yllättyä sitten kisakentällä.” ”Huups. Mä kerroin jo Tylerille.” ”Ai. No…” ”Mä voin laittaa sille viestiä, että zip it.” Ja niin mä Cellan tekstarin pistettyä menemään aloitin uuden, sillä kertaa haniboolle. ”Aloittakaa jo!” Oliver huusi kyllästyneenä katsomosta. Se oli ehdottomasti halunnut seurata meidän tynnyrinkiertotreenejä. Oli jopa itse huhkien tuonut ne meille ladosta valmiiksi. Mä yllätyin positiivisesti, miten helposti homma lähti Chocon osalta sujumaan. Vanhapoika heräsi kuin horroksesta, kun kevätkin oli koittanut, ja suhahteli tynnyrien ohi ilman, että mun tarvitsi kissaa sanoa. Me oltiin hyvin synkassa; tunsin Chocon liikkeet selvästi kuin päivän, joka paistoi maneesin korkeista ikkunoista sisään, ja tasapaino säilyi horjumatta. Me vedettiin jopa niin hyvin, että Alexiina ja Oliver antoi meille pienet taputukset. Alexiina otti iisimmin, koska sillä ei ollut Citruksen kanssa niin paljon yhteistä kokemusta. Citrus oli Tylerin kouluttama, joten totta kai mä paisuin ylpeydestä katsellessani, miten hyvin se suoritti. Mutta sitten oli meidän tiimin kirjaimellinen musta lammas: Lotte ja Karma. Olin kieltämättä pettynyt. Barrel racingin piti olla Lotten vahvin laji, mutta sitä siksakkia ja kumoon vieriviä tynnyreitä katsellessa teki lähinnä mieli nostaa kämmen naamalle silmien peitoksi. ”Minä lopetan!” Lotte huusi sahattuaan Karman kanssa täysin eri suuntiin ja melkein pudotessa satulasta. ”Tästä ei tule mitään! En jaksa!” ”Älä nyt”, Alexiina yritti rauhoitella, mutta Lotte oli kuin myrskyn merkki ja hyppäsi jo alas maahan. ”Karma ei ymmärrä yhtään mitään!” ”Teillä on tänään vain huono päivä. Olet väsynyt ja –” ”Minä en tule koko kisaan.” ”Lotte”, Alexiina katsoi tytärtään painokkaasti. Lotte vaikeni, mutta näytti edelleen uhmakkaalta. Ratsastin Chocon kanssa niiden viereen. ”Voidaan me treenata jotain muuta. Otetaanko reiningiä? Huomenna käydään läpi trail-rata, mä ja Oliver kootaan. Vai mitä, Oliver?” huusin katsomoon, ja poika huusi sieltä takaisin innokkaana: ” Joo!” Alexiinakin oli laskeutunut ratsailta ja kietoi käsivartensa Lotten harteiden ympäri. Lotten uhma oli vaihtunut melankoliaksi. ”Olet hirveän väsynyt, voi kulta. Ei olisi pitänyt pakottaa sinua ylös näin aikaisin. Lopetetaan tänään tähän”, Alexiina kohotti katseensa muhun, ja mä nyökkäsin. ”Mene takaisin sänkyyn. Huomenna on jo parempi olo.” Lotte nykäisi vaisusti Karmaa ohjista ja lähti taluttamaan sitä ulos hallista. Mä annoin Chocolle taputuksia ja sitten nojasin satulassa taa. ”Mä voisin vielä jatkaa.” Alexiina ponnisti itsensä takaisin paintin selkään ja huitaisi lettinsä leikillään mahtaillen olan yli. ”Niin minäkin. Katsotaanko, kummalla menee paremmin?” ”Kiinni veti”, virnistin Alexiinan hymyyn ja annoin Chocolle pohkeella vauhtia. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Apr 13, 2022 8:20:30 GMT
Sunnuntain koittaessa mä taisin olla ainut, jolla oli tatsi hanskassa ja voiton suhteen luottavainen mieli. Vaikka sillä olikin nyt pidempi pinna, Lottella oli mennyt oikeastaan kaikki meidän treenit enemmän tai vähemmän pyllylleen, osin, koska Karma oli jostain syystä erityisen epäyhteistyökykyinen. Alexiina murehti, että Karma saattoi olla kuitenkin liian rasittunut pitkästä lento- ja ajomatkasta, eikä taas uusi matkustus heti tähän päälle auttaisi asiaa. Lisäksi, olihan se aika nuori ja vielä raakile. Alexiina otti syyt tietysti omille niskoilleen. ”Ei olisi pitänyt sillä tavalla puhua Lottea osallistumaan tähän. Tai ei ainakaan Karman kanssa. Se tulee olemaan todella raskas viikko kokeneemmillekin konkareille. Neljän lajin neljät kisat viikon sisään? Huh huh”, Alexiina sanoi, kuin asian todellinen luonne olisi vasta nyt kunnolla valjennut sille. ”Olisi pitänyt kuunnella Raicyä...” Siinä kohtaa mä vedin keskustelusuunnalle jarrua ja koetin saada tiimiläisiäni tsempatuksi, saamaan uudelleen kiinni siitä menemisen ja tekemisen hengestä, joka vielä kolme päivää sitten oli vallinnut. Lotten tulon jälkeen yleisessä kisahengessä oli kieltämättä tapahtunut pieni notkahdus. ”Cella voi olla vaikka millanen yllättäjä!” mä sanoin toiveikkaasti. ”Ne kiitää Windin kaa takaa vasemmalta ja lyö kaikki miehet laudalta!” heilautin kyynärpää koukussa nyrkkiä sanojen tehostukseksi. Harmi vaan, että hyvään vauhtiin päässeet harjoitukset loppui lyhyeen; lauantaiyön supermyöhäinen lähtö kohti etelää koitti ennen kuin meistä kukaan (paitsi mä) koki olevansa valmiina. Edes Tyler ei ollut hyvillä mielin asiasta. Se oli huolissaan, koska Forever Shinen varsonta oli niin lähellä ja joutui jättämään farminsa. Tietenkin joku oli tulossa sinne hevosten vahdiksi, mutta sekin oli kuulemma järjestynyt aika viime hätään ja nikotellen; Charlie vaimoineen – juuri se Charlie, joka antoi koko idean tähän tiimikisaan – oli tulossa White Dove Farmille tuuraajaksi ja hevosvahdiksi. Mikä enkeli. Niinpä me yöllä kannettiin kamat autoihin. Thomasin kautta tuli neljän hevosen auto, joten miesten ratsut pääsi yhdellä kyydillä, mutta me otettiin kahdet autot ja trailerit. Alexiina ajaisi omalla autollaan Lotten kanssa Karma ja Citrus kyydissä, mä toisin Chocon Chevroletilla ja Tyler mahtuisi mun matkaseuraksi. Siinä meillä olisi aikaa vaihdella enemmänkin taas kuulumisia kerta oltaisiin samaan pieneen tilaan sidottuina useamman tunnin ajaksi ilman pakoreittejä. Mutta Tyler oli niin hermostunut ja levoton koko matkan ajan, että eihän kunnon keskustelusta kuitenkaan oikein mitään tullut. Se toisteli, miten kisaviikko osui huonoimpaan mahdolliseen saumaan; että sen olisi ehkä pitänyt perua oma osallistumisensa ja jäädä kotiin Foreverin luo; miten Charlie joutui nyt tämän takia matkustamaan kaukaa edestakaisin (mun humoristinen huomautus: ”Mutta sehän tän sai aikaan!” ei saanut edes pientä hymyä Tylerin huulille); ja miten ote oli hukassa ja ajatukset solmussa. Sitä kuunnellessa mua alkoi jopa vähän nyppiä: mitä tää tällainen oli, että kaikki nurisivat, kun kerrankin lähdettiin pitämään isolla porukalla kisahengessä hauskaa? Come on, people! Lopulta Tyler vaikeni ja mä laitoin podcastin päälle. Alexiinakin oli esittänyt huolensa kotoa lähtemisestä, sillä niin ison katraan poistuessa oli pitänyt tehdä aika luovia ratkaisuja, miten kaikki tulisi kuitenkin poissaolonkin aikana kotipuolessa hoidettua. Thomasin tutut jäivät viikoksi vastuuseen Raicyn karjasta ja lampaista. Gillian lupasi tietenkin huolehtia omien lastensa lisäksi Windyn, jotta Dewnillä jäisi kädet vapaiksi auttaa tavallista enemmän tallilla, ja Emily olisi taustatukena. Roilla olisi päävastuu tallitöistä, ja Judith oli palkattu tuuraamaan ratsastustuntien pidossa. Myös Oliver (joka oli kyllä harmissaan, kun ei päässyt Texasiin mukaan hurraamaan meille) sai kantaa kortensa kekoon ja auttaa niin paljon ja niin monessa asiassa, kuin se suinkin oli pojan kykyjen mukaista ja koulunkäynnin lomassa mahdollista. Musta tuntuu, ettei kukaan meistä ollut oikeasti ymmärtänyt, miten nopeasti ne kilpailut sitten alkoi. Kun me myöhään sunnuntai-iltana oltiin perillä yhden lyhyehkön lentomatkan ja pitkien ajotaipaleiden jälkeen, hevosten hoidon myötä kaikki painui suoraan nukkumaan ja juuri, kun sai silmät tyynyä vasten kiinni, oli aamu, ja ensimmäinen kisapäivä. Se oli ehkä absurdeinta, mitä olin vuosiin kokenut. Alexiinan sanoin: ”Tämä on aivan hullun hommaa.” Nähtäväksi jäisi, miten tässä pöhnässä kukaan meistä ratsastaisi, mutta se ehkä tekikin koko touhusta vielä jännempää ja huvittavampaa. Lotte oli ainakin juuri sen näköinen, että kirosi parhaillaan shamaanien loitsuilla jokaisen, joka oli kymmenen kilometrin säteellä; Alexiinan silmät seisoi lasittuneina päässä, kun se piteli Citruksen suitsia kuin ei yhtäkkiä tietäisi mitä niillä tehtiin; eikä miestenkään ilmeet sen parempia olleet. Odotin innolla, että pääsisin näkemään Cellan. Se saattoi olla meistä ainut, jonka aikataulu oli toivon mukaan toimivampi kuin meillä muilla, vaikka toisaalta silläkin oli Lotten tapaan pitkä lentomatka takana ja siten aikaerot kierossa. Tää kisa taitaa loppujen lopuksi mennä täysin pepa edellä puunlatvaan! |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Apr 13, 2022 11:28:10 GMT
Kitty talks - 13.04.2022 Kolme päivää Texasissa takana, niistä kaksi kilpailuita. Multa ei puhti ollut vähissä muuten kuin sääolosuhteiden puolesta, jotka vastasi omaan (ja varmaan meidän kaikkien, kun pohjosesta oltiin) makuun enemmän keskikesää, kuin alkukevättä. Choco oli vähän pettänyt mut. Niin hyvin, kuin meillä kotona niissä jopa kaksissa harjoituksissa olikin mennyt, täällä Choco oli yhtäkkiä päättänyt, että se oli tullut lomille. Ensimmäisen päivän tynnyrinkierto päättyi meidän osalta siihen, että Choco onnahti. Panikoitiin, että tähänkö tää leikki loppui ennen kuin alkoikaan, mutta tapahtumassa mukana vahdissa oleva eläinlääkäri näytti vihreää valoa ja sanoi, että ei huomannut jaloissa mitään vikaa eikä Choco tauolla enää ontunutkaan. Mikä lie. Uskalsin sitten jatkaa sen kanssa reiningissä, mutta otettiin tosi iisisti ja niinpä tultiinkin siinä luokassa viimeisiksi. En nimittäin ottanut mitään spinejä tai slide stoppeja tai mitään, mikä olisi enemmän rasittanut takasia. Yllätys yllätys, Raicy ja Thomas pieksi kaikki reiningissä, vaikka sen juuri ei pitänyt olla mikään niiden prässäilylaji. Oli siis myönnettävä, että jopa mun mieliala oli vähän laskusuunnassa, kun ensimmäisen päivän kaksi viimeistä luokkaa, western trail ja cutting, oli alkamassa. Cellakaan ei ollut lunastanut lupauksiaan (joista ei itse, fair enough, ollut tietoinen), vaan ne oli Windin kanssa aika hajuttomia ja mauttomia. No, ainakin olin päihittänyt Tylerin tähän mennessä. Kyllä sitä hyvää aina jostain sai irti. Otin edelleen Chocon kanssa rauhallisesti, mutta trailissa täsmällisyys nyt olikin aikaa tärkeämpi ominaisuus. Yleensä Choco on herra ”antaa tulla tuulta tupaan”, mutta tänään sen huomio polveili niin katsomossa mollottavissa ihmisnaamoissa, että muissa hevosissa ja esteissä, ikään kuin näkisi ensimmäistä kertaa elämässään portin. Halusin hellästi ajatella, että oman äidin näkeminen (Choco on aina ollut sellainen mammanpoika) oli saanut sen kolme aivosolua pois oikeilta paikoiltaan ja taantumaan maitovarsaksi, joka ei ymmärrä vielä mistään mitään. Lotten ja Karman suoritus oli niin pahannäköinen, että olin aika varma, ettei Lotte antaisi tähän kisaan mukaan tulemistaan koskaan anteeksi meille. Alexiina oikeastaan oli ainoa, joka piti Raicyn lentokyvyttömiä enkeleitä jossain mahaplötsilaskun yläpuolella; ne sijoittui trailissa toisiksi. ”Mitä Raicy muuten silloin sanoi, kun kuuli meidän joukkueen nimen?” kysyin virnistäen Alexiinalta, kun kuulutukset toistelivat ympäri hiekkaista kenttää: ” Team Raicy’s Angels – Western Trail, total points 18.” Cella seisoi vähän matkan päässä Windin ohjat kyynärmutkassa pyyhkien hatun alta otsaansa ja kiertäen vesipullon korkkia auki. ”Oli vähän huvittunut”, Alexiina vastasi tiiraillen digitaalista tulostaulua kentän toisessa päässä, jossa päivittyi juuri pisteenlasku siihen mennessä. ”Saako lopettaa?” Lotte kysyi taustalta läiskien itseään. Luulin ensin, että se rankaisi itseään, kun oli mennyt niin huonosti, mutta sitten tajusin, että itsepäinen paarma oli valinnut sen mehukkaimmaksi herkkupalakseen. Eikä se todellakaan parantanut Lotten mustaa mielialaa. ”Äläs nyt, kyllä tämä päivä vedetään ainakin kunnialla loppuun”, Alexiina ryhdistäytyi. Välittämättä tyttärensä ”tosi ’kunnialla’...” -mutinasta, Alexiina katsoi meitä kaikkia vuorotellen ja hymyili jokaiselle henkilökohtaisesti kannustavasti. Se oli täällä kisapaikalla ottanut tsempparin roolin, joka kotona oli enemmän ollut mun heiniä. ”Päivä ja kisa kerrallaan. Ollaanko sitten valmiita? Cutting vielä, ja sitten me kaikki jonotamme viileään suihkuun, miltäs se kuulostaisi? Ja tilataan itsellemme kiitokseksi viiden pallon jäätelöannokset, olen ainakin vahvasti sitä mieltä.” ”Kannatetaan!” mä yhdyin. Cellakin yritti hymyillä, mutta se muuttui puolivälissä irvistyksen kaltaiseksi, sillä Windi päätti juuri silloin, että koko touhu oli syvältä ja halusi osoittaa sen alleviivaavan purevasti. Ihana tamma, mä huokaisin, kun Choco kurotti päätään Windiä kohti nuuhkaistakseen sitä palvovasti. Harmi vaan, mä jouduin keskeyttämään lehmänerottelutehtävässä; Choco onnahti taas. Vaikka eläinlääkäri niin oli vakuuttanut, ettei Chocossa mitään vikaa ollut, taas sen takajalka petti horjahduksen verran alta. Kuten oltiin laskelmoitu, Alexiina hoiti homman kotiin cuttingissakin – sillä, kun nyt oli meistä se ainoa oikea karjahevonen. Itse asiassa se veti jäätelömielikuvistaan saamien voimiensa ansiosta niin hyvin, että voitti koko luokan – nipin napin Tylerin aikaa paremmin. Ja Lotte (en tiedä oliko sekin saanut puhtia jäätelöajatuksista) oli yhtäkkiä ihan champion, ja tuli kolmanneksi. Meistä kukaan ei oikein edes tajunnut, miten siinä niin oli käynyt; Karma oli yhtäkkiä lehmät nähdessään muuttunut ihan uudeksi hevoseksi ja jääräpäisesti päättänyt, että se kyllä käskisi noita sorkkaeläimiä eikä toisin päin. ”Oho!” Alexiina sanoi hengästyneenä heti luokan jälkeen taputellen hikisen Citruksen valkokeltaista kaulaa. ”Mikä Karmaan meni!” Orangesit, Raicy ja Tomford varsinkin, katseli myös kauempaa meidän suuntaan hämmästyneen näköisesti. ”En tiedä??” Lotte sanoi ja näytti aivan yhtä yllättyneeltä pienen mustanginsa tästä piilopuolesta. ”Karmallahan on karjatajua!” ”Mistä se sitä on saanut?” ”Oletko harjoitellut sen kanssa karjanajoa?” ”No en. Ei Whïtewoodissa ole lehmiä. Siellä on vain poroja.” ”Jos Karma luulee lehmiä poroiksi?” mä hekotin. Sitten katsoin Chocoa ja mun huvittuneisuus kutistui. Olisi todella kurjaa, jos mun pitäisi keskeyttää koko kisaviikko tähän sen takia, että Choco ontui. ”Jos ei haittaa, me poistuttaisiin nyt Windin kanssa ottamaan suihkut, molemmat”, Cella ilmoitti siristäen silmiään auringolta ja varjostaen niitä toisella kädellään. Se piti pettymyksen hyvin sisällään; cutting ei ollut sujunut Windinkään osalta sitten niin yhtään. Siinä meitä oli kaksi epäonnen pilkullisten hevostemme kanssa. Voihan rokko! ”Ilman muuta”, Alexiina sanoi nopeasti ja yhä hengästyneenä. ”Nähdään...”, hän vilkaisi rannekelloa, ”vaikka parin, kolmen tunnin päästä uudestaan kaikki ja lähdetään syömään. Mutta ensin hevoset!” ”Mä etsin taas sen eläinlääkärin, se saa luvan katsoa Chocon kyllä uudestaan.” ”Toivottavasti se ei ole mitään”, Alexiina rypisti huolissaan otsaa. Seuraava päivä, tiistai, olikin välipäivä. Choco läpäisi edelleen lääkärintarkastuksen (pieni kivi siltä oli kaviosta löytynyt, mutta se oli saattanut jumahtaa sinne vasta ensimmäisen tarkastuksen jälkeen – niin eläinlääkäri ainakin sanoi, vaikkakin Lotte ja Alexiina oli molemmat vähän sitä mieltä, että kyseinen tyyppi oli pikkaisen epäluotettavan oloinen… tyypillistä texasilaista menoa). Kaikki hevoset sai levätä koko päivän, eikä me otettu yhden yhtäkään ylimääräistä harjoituskertaa niiden kanssa; se olisi ollut niille (ja meille) aivan liikaa. Sen verran tiivis ja rankka kisaviikosta tulisi. Keskiviikkona sama rumba alkoi taas alusta. Lotte melkein itki uupumuksesta (vaikka oli sen mieli vähän parantunut, kun Karma osasi yhtäkkiä ajaa karjaa), mutta mä olin löytänyt taas uutta virtaa ja Alexiinakin pysyi hyvällä, optimistisella tuulella. Cella hauskuutti meitä jutuillaan kotitalliltaan ja Windistä sekä kertoi toisesta matkahevosestaan, Ailenista, joka osallistuisi tutustu westerniin -teemapäiville. Parasta ajankulua ratsastusten välissä oli kumilenksukorkki-peli, joka me keksittiin Cellan kanssa ja pelattiin sitä majoitusmökin pöydällä Lotten ärtymiseen asti: vesipullonkorkki asetettiin pöydälle ja siihen piti osua kumilenkkiä sormista ampumalla ja saada se osumaan pulloon tai muihin pieniin esineisiin, jotka oli kaikki eri pistemäärän arvoisia. ”Ihan oikeasti”, Lotte sanoi sohvalta, missä makasi kylmä, märkä käsipaperi otsalla ja silmillä. Cella oli juuri ampunut korkkia niin, että se oli kimmonnut pöydältä vähän liikaakin ja osunut Lotten sohvan reunan yli lattialla lojuvaan käteen. Cella vilkaisi mua nopeasti hups-ilmeellä; Lotte tuntui luulevan, että syyllinen olin ollut mä (se ei ollut nähnyt, kun rätti oli silmillä), koska jatkoi: ”Kierrän sen korkin kohta suuhusi kiinni, Kitty.” ”En se mä ollut!” ”Ihan sama. Heikottaa niin, että raajat vapisee ja kaiken lisäksi migreeni on tulossa.” ”Onhan sinulla särkylääkettä mukana?” Alexiina kuuli meidät keittiönurkasta. ”Jaksatko tulla ottamaan vielä viimeiset luokat? Ihan kohta pitää lähteä taas laittamaan hevosia.” Lotte kampeutui vaivalloisesti istuma-asentoon. ”Kai se on pakko”, se sanoi marttyyrin uhrautuvalla, äreällä äänellä. ”Mutta jos ikinä koskaan milloinkaan saatte ideaa tehdä tätä kidutuskierrettä uudestaan, muistuttakaa, että hyppään mieluummin asfalttikoneen alle.” Alexiina äännähti kärsivän nuhtelevasti. ”Mutta teillä on mennyt tänään ihan sika hyvin!” mä sanoin; Tyler ja HH oli olleet tulessa tynnyreitä kiertäessä, mutta ei Cella tai Lottekaan olleet siihen jääneet makaamaan. Chocokaan ei ollut enää ontunut ja veti ihan kelvollisesti. Reiningissä Lotte oli Karman kanssa saanut tuomareilta peräti täydet pisteet – me oltiin edelleen ihan hoomoilasena, että kuka oli vienyt Karman ja tuonut samannäköisen mustanpäistärikön täydellisesti koulutetun westernratsun tilalle. (Ei sillä, että haluttaisiin palauttaa – me pidetään tämä!) Kun Lotte ylväästi poistui meidän edeltä mökistä ulos, Alexiina loi mulle ja Cellalle katseen ja supisi: ”On se ihan tyytyväinen. Kunhan esittää vähän...” Lotte mulkaisi meitä olkansa yli, vaikkei toki mitenkään niin tosissaan. ” Kuulin tuon.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Apr 14, 2022 8:41:56 GMT
Kitty talks - 14.04.2022 ”Sä johdat...” Meistä kukaan ei uskonut silmiään tulostaulukon edessä. No joo, joku Colorado Cowboys johti koko skabaa tiiminsä puolesta, mutta henkilökohtaisen pistetilaston kärjessä oli – ” Charlotte Center, Immookalee”, Raicykin luki meidän olan takaa. Se mykistyi hetkeksi kuin olisi joko A) liikuttunut hyvin syvästi, tai B) menettänyt puhekykynsä epäuskosta nähdessään, että sen oma tytär, joka oli tähän asti vain vinkunut, mankunut ja voihkinut, oli päihittänyt sen, kokeneen cowboyn, neljän lajin all-round westernkilpailuissa. ”Näissä on tapahtunut laskennallinen virhe”, se sitten päätteli. Lotte, joka oli sekin unohtanut englannin kielen ja oikeastaan kaikki muutkin kielet, hätkähti takaisin maanpinnalle omaa nimeään listan kärjessä tuijotettuaan. Se rypisti Raicylle kulmia. ”On ihan turha ennustaa, milloin käki kukkuu”, Thomas virkkoi tapansa mukaan kummallisine sananparsineen ja taputti Lottea olkapäähän. ”Hyvin tehty.” Oranges-tiimiläisten löntysteltyä tiehensä (ne johti tässä puolessa välissä kilpailuita meidän joukkuetta 20 pisteen erolla) ja mun lähetettyä Tylerin perään lentosuukon, käännyin Lotteen päin, tartuin sitä hartioista ja vatkasin: ”Sä johdat! 63 pistettä! 63 pistettä! Kakskyt pistettä enemmän kuin Alexiinalla!” ”Miten… miten se edes on mahdollista?” Lotte mumisi ja punersi nyt vähän poskipäiltä. ”Ehkä ne antaa jotain bonuspisteitä lupaaville nousukkaille?” kumarruin lähemmäs pistelistaa ikään kuin voisin lähempää katsomalla löytää todellisen syyn tuloksille. ”Et sä kai mitään noitataikoja ole tehnyt? Se varmaan laskettaisiin dopingiin.” Lotte oli ilmeisesti liian äimistynyt kyetäkseen huumoriin juuri nyt. Alexiina ja Cella lähestyi; Alexiina tuli vauhdikkaasti etunenässä valkoisessa pikeepaidassa ja hiukset auki stetsonin alla, Cella muutama askel jäljessä farkkushortseissa kännykkä kädessään ja kiusaantuneen näköinen ilme kasvoilla siltä jotain lukiessaan. ”No? Miltä näyttää?” Alexiina sanoi hyväntuulisesti pysähtyessään kädet lanteilla meidän taakse ja tutkaili tulostaulua. ”Me voidaan muut lähteä, Lotte hoitaa homman kotiin”, virnuilin. ”Y-hym… mutta hyvänen aika, Lotte!” Alexiinan silmät olivat juuri löytäneet Lotten nimen (se oli automaattisesti etsinyt ensin vähän – aika paljon – alempaa). ”Tämähän on upeaa! Olet johdossa!” ”Isä sanoi, että se on laskentavirhe.” ”No eikä ole”, Alexiina tuikahti. ”Teillähän meni oikeasti hyvin eilen, uskot vain itseesi.” Hän laittoi kätensä Lotten olkavarsille ja hinkkasi lämpimästi. ”Aivan mahtavaa, onneksi olkoon. Näetkös nyt? Eikö kannattanut lähteä meidän mukana tänne? Teistähän Karman kanssa aivan uusia puolia pyrkii esiin!” Cella nosti katseensa kertaalleen tuloksiin, näki itsensä ja Windin aivan loppupäässä, urahti jotain suomen kielellä (varmaan kirosanan, veikkaan) ja kääntyi pois päin, kuin ei kestäisi enempää. ”Vielä on kahdet kisapäivät edessä”, mä sanoin puoliksi Cellalle kannustukseksi ja puoliksi Lottelle varoitukseksi. Mitä tahansa voisi vielä tapahtua. ”No niin, miehet johtavat meitä”, Alexiina sanoi silti hyväntuulisesti tarkasteltuaan tuloksia lisää, ”mutta kyllä me heidät vielä kiinni saadaan.” Me käännyttiin tulostaulun edestä, kun muutama muu cowboyhattuinen ja saapasjalkainen halusi tulla katselemaan omia pisteitään. ”Tänään kun on välipäivä, mitäs sanotte, tytöt, jos kierreltäisiin vähän täällä markkina-alueella? Täällähän on kojuja jos jonkinlaisia. Minun ainakin pitäisi ostaa uusi vyö. Vanhasta ovat lenkit menneet poikki.” Niinpä me hajaannuttiin kiertelemään paikkoja paremmin kunkin omassa tahdissa. Ensimmäinen välipäivä oli mennyt lähinnä lepoon ja itsensä uudelleenohjelmointiin, mutta tänään tuntui jo paremmalta, että jaksoi vähän muutakin kuin ratsastaa, hoitaa hevoset ja sitten kaatua sänkyyn. Alexiina jäljitti Raicyn kintereille ja ne lähti yhdessä hankkimaan jotain palkintoja Tutustu westerniin -teemapäivää varten, joka pidettäisiin viikon päästä Orange Wood Ranchilla. Lotte halusi palata mökkiin ja Cella oli hukkunut jonnekin, joten tekstasin Tylerille kysyäkseni, mikä tilanne sillä oli. Me treffattiin infokojun nurkalla. ”Täällä on ollut tosi hauskaa!” mä sanoin tartuttuani Tyleriä käsikynkästä. ”Te johdatte vielä, mutta ette kauaa, varokaa vaan. Lotte ja Karma on ihan terässä. Sä oot henkilökohtaisissa pisteissä mun edellä, mutta kyllä mäkin täältä vielä nousen! Chocon kanssa vaan on ollut harmeja.” ”Ontuuko se vielä?” ”Ei enää, sillä oli ilmeisesti kivi kaviossa. Mutta on se muutenkin ollut jotenkin laiskalla tuulella. Ehkä tää lämpötila?” kohotin kasvot kohti taivasta. ”Ihan kuin olisi kuukaudet menneet sekaisin, tänne tullessa tuli keskelle kesää, kun kotona oli vielä enemmän talvi kuin kevät.” ”Lämpö on mukavaa...”, Tyler sanoi hajamielisesti. Olin unohtanut, että Texashan oli sen kotiseutuja. ”On se”, mä vakuutin heti; rakastin kyllä kesää! Olisi vain ollut helpompi kisata aavistuksen sopusuhtaisemmissa olosuhteissa. Yritin udella, millainen mieliala miesten tiimissä vallitsi, mutta Tyleristä ei paljoa saanut irti. Se oli ainakin varmaa, että niiden mökissä oli paljon hiljaisempaa kuin meillä: mä ja Cella hihiteltiin ja kikateltiin vähän väliä tai keksittiin enemmän tai vähemmän ääntä aiheuttavaa ajankulua, kun taas miesten mökissä niin Raicy, Tomford kuin osin Tylerkin oli aika tuppisuita. Thomas oli siellä varmaan ainut, joka yritti ylläpitää keskustelua. Mä halusin ehdottomasti ostaa täältä jotain matkamuistoksi, mutten vain tiennyt mitä. Löysin lopulta sellaisen Arizonan erämaata esittävän koristeen, jossa oli kukkiva kaktus ja, kun sitä tökkäsi sormella, se heilui ja vaappui kuin tanssien jousen varassa. Sen mä ostin, koska se sopisi hyvin Fiatin kojelaudalle. Tyler soitti Charlielle ja kyseli Foreveristä, ja sillä välin mä bongasin Cellan, joka tutki yhden kojun postikorttivalikoimaa. ”Ota toi”, mä sanoin tultuani sen selän taakse; Cella säpsähti sen verran, että taisin pelästyttää. Siinä oli juuri kortti, jossa oli pilkullinen appaloosa happaman näköisenä rodeoratsuna heittämässä valtavaa pukkia ilman ratsastajaa. ”Eikö toi ole vähän niin kuin Windi? No okei, joo, värit on toisinpäin, kun toi on ruskea valkoisilla täplillä, mutta jotenkin Windin pirteä olemus, vai mitä?” Cella katsoi mua huvittuneesti sanan ’pirteä’-kohdalla. ”Windistä saisi aika samanlaisia kuvia. Itse asiassa niitä taitaa jossain tallessa ollakin. Ehkä voisin pistää Seppeleen pihaan oman photoboothin ja myydä siellä Windin iloisia hymyjä vähän joka kulmasta.” ”Joo, tee se!” mä kannatin. Loppujen lopuksi Cella osti sen kortin kuitenkin. Ja siitä mulle tuli mieleen, että meidän pitäisi vielä ottaa tällä viikolla sellainen yhteiskuva, ryhmäpotretti. Koko porukasta, miehet myös! Ehkä sitten loppuviikosta, kun voittajat ja häviäjät olisi selvillä ja kaikkien naamasta voisi jälkipolvetkin sitten päätellä, kuinka täällä Texasissa se yksi kevätkesä menikään…? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Apr 16, 2022 9:05:25 GMT
Kitty talks - 16.04.2022 Oranges-tiimiläiset tuppautui meidän mökkiin ykskaks. Luulin, että meillä on tämän viikon ajan kuitenkin sellainen respectful rivalry, että pidetään vähän etäisyyttä eikä nyt ihan lyöttäydytä yhteen, mutta ilmeisesti miehillä oli toisenlainen näkemys tai sitten ne tuli ovelasti vahtaamaan meidän loppuviikon tunnelmia ja mahdollisesti parhaansa mukaan murskaamaan ne. ”Päiviä talohon, rouvat ja neidit”, Thomas sanoi ja otti herrasmiesmäisesti stetsonin pois päästään sisälle koputellessaan. ”Ollaankos täällä vielä voitontahtoa täynnä?” ”Parhaamme mukaan”, Alexiina sanoi kylppärin ovelta, missä oli hammasharja suussa. ”Mitä te nyt tänne tulette?” ”Kunhan tultiin katsomaan ja toivottamaan onnea viimeiseen rutistukseen. Sitä te tarvitsette, enkelini”, virkkoi Raicy ja hymyili niin leveästi, että hetkeksi jäin kelaamaan, olinko ikinä nähnyt tuollaista virneen tapaista sen naamalla. Lopputulos: en. ”Joku on tänä aamuna hyvällä tuulella”, Alexiinakin huomioi epäluuloisesti ennen kuin palasi kylpyhuoneeseen. Raicyn katse kiersi mökin ympäri meissä ja pysähtyi Cellaan, joka istui Lotten kanssa pienen pöydän ääressä syömässä vielä aamupalaa: pasteijoita ja maitoa. ”Kaikki OK, Cella?” se varmisti pellavapäältä huolehtivaisesti. Kai se ajatteli, että Cella kun oli meistä eniten ulkopuolinen, sen perään piti katsoa erityisen huomaavaisesti (vaikka mun mielestä Cella kyllä istui porukkaan niin hyvin, että välillä ihan unohti, ettei se ollut meidän nurkilta). Cellalla oli juuri suu täynnä ja puhelin kädessä ja yrittäessään niellä mahdollisimman pikaisesti kyetäkseen vastaamaan, tuli hymyillen nyökytelleeksi hölkkäävästi päätään ja sitten sitä alkoi naurattaa (mä ilmeilin sille), mutta koetti nopeasti asennoitua asialliseksi. ”On kaikki ihan okei. Jos ei vain oltais tultu tänne asti tekemään itestä ihan naurunalaisia mitä tulostauluja aiemmin katsoi”, Cella katsoi muhun ja virnuili ja mä virnuilin takaisin; meillä oli varmasti sama juttu mielessä, eli meidän aikaisempi hekotuskohtaus heti sen yhden cutting-luokan jälkeen. Tietysti Cella nyt pilaili, koska ne oli eilen loistaneet Windin kanssa. Kaksi voittoa ja toinen sija, trailissakin hävisivät lähinnä vain sen takia, että kaikki muut veti älyttömän hyvin. Ne siis teki samanlaisen jeesuksen paluun, kuin Lotte ja Karma. ”Windi ei tosiaan taida olla ihan karjaratsun esikuva, mutta hieno nousu”, Raicy kehaisi. ”Etkö maininnutkin joskus, että olet kouluttanut sen itse? Osasit kompensoida eilen puutteita. Teillä oli vauhti päällä. Hyvin olet sen kanssa työskennellyt, perusteellisesti. Kisatilanteet ovat kuitenkin aina ihan jotain muuta kuin kotikentällä, ja onhan tämä paikkakin Windille aivan uusi. Tai teille kummallekin. Nyt taisi se alkujännitys vihdoin karista pois. Viimeistä viedään. Samalla hyvällä mielellä ja otteella vain loppuun asti.” Oh hoh. Mä katsoin Lotteen nähdäkseni, oliko se huomannut saman: Raicyn kummallisen isällisen kannustavan suhtautumisen Cellaan ja sen suusta ehkä maailman pisimmän tsemppipuheen koskaan. Olihan se toisaalta ihan suloista. Ja kyllä, kyllä Lotte oli sen huomannut. Lotten pahastunut (mustasukkainen?) ilme painoi kulmia kurttuun. Kieltämättä oli aika hassua, miten Raicy oli tyttärensä mainion yllätysmenestyksen nähdessään kommentoinut: ” Näissä on tapahtunut laskennallinen virhe.” ”Miten minulle sanot vain, että on tapahtunut laskuvirhe, kun oikeasti pärjään?” Lotte kirahti aika loukkaantuneesti juuri samaa, jota ite olin miettinyt. ”Enhän.” ”Sanoithan!” ”Kyllä sä sanoit”, mäkin yhdyin, kun Raicy näytti kiistävän koko asian. ”Niin sanoit”, yhtyi vielä Alexiinakin mukaan kylppäristä, missä oli varmasti salaa kuunnellut meidän keskustelua. Kolme vastaan yksi tuntui riittävän kumoamaan Raicyn suojaukset. ”Se oli vitsi, tietenkin”, se sanoi sitten vähätellen ja kääntyi jo takaisin ovelle, vilkaisten kylppäriin Alexiinaan. ”Tule käymään ulkona, pari juttua siitä westernpäivästä… Täällä on sattumalta nyt se tyyppi, josta...” Lotte ei ollut tyytyväinen saamaansa vastaukseen, vaan nousi terävästi, kaappasi stetsoninsa ja lähti aika äkkiä painellen pihalle, todennäköisesti talleille, vaikka tänään olikin taas välipäivä. Carrotilta sateli tekstiviestejä: So cool!! Cowgirlssss. Ottakaa videooooooo Alexiinan, Raicyn ja Thomasin mentyä myös ulos, Tyler tuli mun luo ilmoittamaan, että se lähtisi nyt käymään Texasin kotonaan ja tulisi vasta huomenaamuna takaisin viimeistä kisapäivää varten. ”Tomford lähtee myös, näytän sille paikkoja ranchilla.” Tomford nyökkäsi taustalla Tylerin sanoille. Vinkkasin sormella ja Tyler kumartui lattialle mun puoleeni (olin tekemässä vatsoja) ikään kuin kuulemaan, mitä aioin kuiskata, mutta halusin vain antaa aamusuukon. ”Sä voisit huomenna kuvata meidän ratsastusta mun kännykällä. Siis videokuvata.” ”Juu... eiköhän se onnistu.” Tomford yritti puhua jotain Cellalle. Sekin kehui niiden eilistä menestystä Windin kanssa ja sitten – Cellan hiuksia. Mä tyrskähdin ääneen, mutta sain sen naamioitua sillä, että Carrotilta oli tullut juuri hupaisa viesti. Harmi, ettei Lotte ollut kuulemassa Tomfordin epäonnista flirttailua(?). Äkkiä mun vatsalaukkua heitti kuin marakatti olisi yrittänyt riuhtoa sitä kurkkutorvea pitkin irti mun sisältä. ”Mitä nyt…?” Tyler huomasi mun äkkiä hävinneen hymyni ja suulle nousseen käteni. ”Hyi, tuli oksettava olo!” ”Voi olla nää pasteijat”, Cella sanoi ja loi pöydästä noustessaan lautasella oleviin murusiin valjun katseen. ”Mullekin tuli äkkiä aika ällö olo.” Ehkä se tarkoitti pasteijoita, tai ehkä se tarkoitti Tomfordia, koska livahti aika liukkaasti nyt itsekin ulos saatesanoilla: ”Täytyy mennä katsomaan, ettei Windi ole liikaa innostunut eilisen myötä ja ymmärtää tänään olevan vapaalla.” Tyler piteli mun kättä kuin tarvitsisin tukea, ja se oli niin hellyyttävä ele, että melkein unohdin huonon, vellovan oloni. ”Nääh, ei tää mitään”, mä sanoin. ”Nestehukka, varmaan, on ollut aika kuumat päivät ja paljon menoa ja melskettä, en oo muistanut juoda tarpeeksi.” Suunnistin kohti keittiönurkkaa täyttääkseni vesipullon. ”Nähdään sitten huomenna! Pus!” Tomford mumisi jotain epäselvää joko meille tai ei-kellekään ja lähti sitten empivän Tylerin matkassa pihalle. * Me leyhyteltiin katsomossa itseämme stetsoneilla Cellan kanssa. Vaikka meillä tiimikisaajilla olikin välipäivä, ohjelma ei täältä kyllä loppunut koskaan, vaan nytkin käynnissä oli härkärodeo. Cellan hapan sitruunailme kertoi ilman sen asian tuhahtamistakin, ettei kyseessä ollut mikään westernmaailman lempiasia. ”Sori, mä en katsonut mitä täällä on menossa”, sanoin, katselin ympärille ja näin ohjelmavihkosen toisella penkkirivillä yksinään, mistä sen nappasin. Selailin sitä toiseksi viimeisen päivän kohdalle. ”No mut hei, täällä alkaa kahdeltatoista peruswesternkisat.” Raitapaitainen, vaalea nuorimies koetti päästä isojen cowboyhattuisten ja kovaäänisten miesten ohi meitä kolme riviä alempana, mutta tuli melkein survotuksi kaiteeseen. ” Tomfoord!” mä rääyin sille. Tomford hoksasi meidät, kiersi suosiolla äijät kauempaa ja nousi meidän luo. ”Mitä sä täällä?” mä sanoin ja tungin käteni melkein tyhjään popcorn-astiaan, jota se piteli. ”Eikö sun pitänyt lähteä Tylerin kanssa sen tilalle?” ”Hän hoitaa ensin asioita kaupungilla”, Tomford vastasi ja painoi hikistä nenänvartta pitkin valuvia laseja sormella takaisin ylös. Sen sivukatse kävi Cellassa. ”Jäätsä kattoon meidän kanssa kohta alkavia kisoja?” ”Ei siinä varmaan niin pitkään hänelle mene...” Cella väsyi heiluttamaan hattua ja nyppi paidan rintamusta irti ihostaan. ”Nyt on kyllä pakko ottaa tää pois”, se sitten puuskahti ja tuuppasi stetsoninsa mun syliin. Meillä Raicy’s Angelseilla oli kisatessa kaikilla valkoinen yksinkertainen kisapaita, kun täältä oli sattunut sellaisia myynnistä löytymään. Cellalla ja Alexiinalla oli valkoiset paidat omasta takaa, joten tuntui luontevalta, että mä ja Lottekin hommattaisiin sellaiset ja sitten setti olisi kauniisti koossa. Tosin oli ollut pieni haaste saada Lotte siihen mukaan, koska sen mielestä ainoat oikeat värit oli musta ja violetti. Tomford tuntui menevän ihan hämmennyksiin, kun Cella veti sen naaman edessä puseronsa pään yli pois ja haroi vaaleita kiekuraisia hiuksiaan kasvoilta; alapuolinen keltainen toppi jäi hetkeksi niin myttyyn, että paljasti vatsaa. Poika parka. En tosin uskonut, että Cella itse tajusi minkä myllerryksen aiheutti. Mä istuin Cellan ja Tomfordin välissä ja loin jälkimmäiseen välillä virnuilevia ilmeitä. Tomfordille tuli äkkiä kiire alkaa puhdistamaan silmälasejaan ja kääntyä muina miehinä pois päin katselemaan kentän tapahtumia, hämillään niin kuin kissa, joka alkaa nuolla itseään yritettyään jotain ja epäonnistuttuaan siinä. Pelkät viisi minuuttia myöhemmin Tomfordin puhelin soi – Tyler soitti – ja se pahoitteli meille ja melkein kumarteli ja jätti popcornin loput mulle ja lähti. Sangen vilkaskinttuisesti, kaiken kukkuraksi. ”Jos oot cowboymarkkinoilla, täällä oliiiis yyyyks tyrkylläää”, kiusasin melkein rallatellen Cellaa heti, kun Tomford ei enää voinut kuulla. Cella yritti sytyttää tupakkaa, mutta tuupin sitä hartialla niin, ettei siitä ollut tulla mitään. Ei sillä, Tomford oli viime vuosina miehistynyt mukavasti; hyvässä lihaskunnossa, kauluspaita rennosti auki ja vähän sänkeä, niin ei se ollut paha katsoa ollenkaan. Tosin noi viikset se voisi kyllä ajaa. ”Vaikken mä enää niin nuori olekaan tai vieläkään tiedä, mikä musta tulee isona, sen mä tiedän, ettei virallinen puumanainen oo koskaan ollut haaveammattilistan kärjessä. En halua joutua siitä kin poliisin silmätikuksi.” Cella veti pitkän hengenvedon lauseensa päätteeksi ja näytti vähäksi aikaa jähmettyvän, kuin olisi ajatellut jotain outoja sattumuksiaan. ”Ei siis sillä, että Tomford olisi niin kuin niin nuori tai jotain...” ”Kuinka vanha sä oot??” mä ihmettelin; Cella näytti niin nuorekkaalta, vähän teinimäiseltä, olin jotenkin kuvitellut sen Lotten – ja juurikin Tomfordin – ikäluokkaan. Cella puhalsi savua ulos. ”Liian.” ”Et sä voi kolmekymmentä olla ainakaan!” ”Nurkan takana.” ”Onko sulla ikinä ikäkriisi? Mulla on vuosriisi –” (Siitä oli tullut sisäpiirivitsi, että sairastin tautia nimeltä ’vuosriisi’, koska panikoin joka vuosi omaa ikääntymistä.) Aloitin polveilevan selityksen vanhenemisen kauheuksista, kunnes westernkilpailut alkoi ja Lännenratsastusliiton puheenjohtaja keskeytti mun juttuni omalla puheellaan ”mainiosti menneestä viikosta”, ”hyvästä seurasta ja yhteishengestä” sekä ”texasilaisten suuresta sydämestä; periksiantamattomuudesta”. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Apr 17, 2022 10:03:52 GMT
Kitty talks - 17.04.2022 ”Nyt otetaan yhteiskuva!” Alexiina säikytti mut ja Cellan tulemalla meidän taakse ja heittämällä käsivartensa meidän kummankin harteitten yli (epätasaparisesti, koska mulla ja Cellalla oli hiiiiieman pituuseroa; Cella oli tommoinen pieni menninkäinen – ei keiju, koska sen rääväsuu harvensi reilusti keijumaista vaikutelmaa). Cella tyrskähti jotenkin nenän kautta vahingossa (ehkä Alexiina oli tullut epähuomiossa läimäyttäneeksi sitä selkään pikkusen lujempaa, kuin oli tarkoitus). ”KAIKKI KUVAAN!” Alexiina kajautti megafoniäänellä mun korvani juuressa niin, että oli pakko irvistää. Se päästi meistä irti. ”Yhteiskuvan aika! Kaikki mukaan, pojat myös! Missä Tyler ja Tomford ovat…?” Me kokoonnuttiin porteilla lähellä kenttää. Vaikka aiemmin oli satanut, siitä ei kyllä ollut enää jälkeäkään; pilvistä palannut polttopiste oli kuivattanut tantereen hiekan hetkessä ja tuuli pöyhi sitä taas kaikkien iloksi ilmaan, silmiin ja kenkiin. Tyler ja Tomford lompsi vähän ajan päästä paikalle; kai ne olivat vasta palanneet Tylerin farmilta. Ainakin Tyler oli laittanut aiemmin mulle viestiä, että ne olisivat kohta tulossa takaisin. ”Eikö tää pitäis ottaa vasta, kun kisat on ohi?” mä sanoin samalla, kun yritin pidätellä naurua; Cella oli juuri heittänyt taustalla muiden selän takana jotain hemmetin ripaskatanssia bootseissaan ihan vain pelleilläkseen ja mä en ehkä kestä. ”Ei, otetaan nyt”, Alexiina sanoi ja hössötti kaikkia asemiin. ”Päästään sitten lähtemään vauhdilla heti ja siinä on kaikenlaista säätöä ja touhua, niin saattaa vaikka unohtua.” ”Joo, parempi ottaa nyt eikä lopputulosten jälkeen, koska eihän me haluta, että jotkut itkevät ikimuistoisessa kuvassa”, irvaili Lotte viilipyttyiseen malliin. Oli epäselvää, oliko se tehnyt satakahdeksankymmentä prosenttia U-käännöksen, että oli muuttunut kyynisestä pessimististä kylmän itsevarmaksi, mutta oli asenne nyt kumpi tahansa, se ei tehnyt sen ulkoiseen olemukseen niin suurta eroa. ”Hei, anteeksi –”, Alexiina pysäytti ohi kävelevän hellehattuisen naisen ja tämän ystävättären. ”Olisittekohan voineet ottaa meistä – ryhmästämme – kuvan?” ”Totta kai”, nuori hattunainen sanoi hymyillen ja Alexiina antoi sille kännykkänsä. ”No niin, kaikki, pysytään siinä rivissä. Meidän tyttöjen tiimi vasemmalla ja miehet oikealla...” ”Hei, Cella, sano: windiiiiii”, mä virnistin, kun tuulipyörre nosti satsin hiekkaa ilmaan meidän naamaan, ja Cella purskahti nauruun. ”Onnistuiko?… Kiitos oikein paljon”, Alexiina sanoi kuvan ottaneelle naiselle hakiessaan puhelimensa takaisin. ”Teillä on nauru herkässä”, Thomas sanoi mulle ja Cellalle hyväksyvästi ja hymyili. ”Se on mukavaa.” En tosiaan tiedä miksi koko ajan kutitti vatsasta ja teki mieli vain räkättää ihan kaikelle? ”Te olette hysteerisiä jännityksestä ja yliuupumuksesta”, sanoi Alexiina ymmärtäväisesti ja koetti varjostaa kädellä kännykän näyttöä nähdäkseen, miltä otos näytti. ”Kohta se on ohi ja päästään kotiin.” ”Koettakaa pidätellä, ettette putoa satuloista ja pilaa meidän viimeistä kisaa”, Lotte, jota päinvastoin hymyilytti harvoin, totesi. Tomford katseli meitä – no, hyvä on, Cellaa – vaisusti Tylerin takaraivon takaa. Raicy sitä vastoin katsoi kelloa ja kääntyi oman tiiminsä puoleen. ”Jahas, lähdetäänpä sitten joukkue laittamaan hevosia valmiiksi. Onnea naiset.” ”Onnea teille”, Alexiina kuittasi, ja me näytettiin Cellan kanssa siihen perään leikkisästi kieltä. Raicy hymähti ja Appelsiinit lähti omaan suuntaansa. ”No”, Alexiinakin kääntyi meitä kohti melkein kuin matkien Raicyn valmentajan mallia. ”Nyt se sitten on koittanut. Viimeinen show. Kyllä me tähän pystytään.” Mä nyökkäsin; Cella hymyili niin, että suu kävi kiemuraa kuin ei osaisi päättää virnistäisikö vai oksentaisiko kohta jännityksestä; Lotte oli ilmeetön, mutta koska tunsin sen hyvin, näin suun lyhyydestä ja tuimasta katseesta, että sitäkin tosi asiassa jännitti aika paljon. Ja Alexiinankin ääni vähän väreili, kun se antoi meille vielä tsempit ja sitten suunnattiin kohti talleja. Hiiohoi – this is the final count down! |
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 33
Aurinkomerkki: ♋
|
Post by Misae on Apr 20, 2022 12:37:25 GMT
Feels like homeAlexiina C.
Koti. Se Waterphew Mialle oli. Ei se ollut Edmonton, jonne Mia oli joutunut muuttamaan pienenä tyttönä. Kukaan ei ollut kysynyt kymmenen vuotiaalta Misaelta mitä tuo haluaisi ja mitkä tytön toiveet olivat. Oli vain kerrottu että laukku olisi pakattava ja lento lähtisi seuraavana aamuna. Ei ollut aikaa hyvästellä ystäviä, kysyä minne lähdettäisiin tai mitä sielä tehtäisiin kun lähtö oli jo tullut. Oli luullut että matka Edmontoniin oli vain loma, mutta viikosta oli tullut kuukausi, kuukaudesta vuosi. Sielä kaukana lapsesta oli kasvanut teini ja teinistä melkein aikuinen. Ystävät Mian ympärillä olivat vaihtuneet, piirit huononneet ja lopulta oli tullut se yö. Yö joka oli rikkonut jotain Mian sisällä lopullisesti ja saanut soittamaan isoisälleen.
Oli kertonut kaiken, rehellisesti ja kaunistelematta. Itkenyt välillä niin, että vanha ja viisas mies linjan toisessa päässä oli joutunut rauhoittelemaan tyttärentytärtään. Ei ollut tuominnut, ei laittanut tapahtunutta Mian syyksi ehdoin tahdoin, vaan oli vain kuunnellut kaiken mitä nuori neiti oli halunnut sanoa. Antoi Mialle parhaan lahjan kun kutsui lapsenlapsensa kotiin. Oli lentokentällä vastassa ja sulki tytön yhtä lämpimään, vahvaan halaukseen kuin millaisena Mia muisti Har’kon halauksen. Ei välittänyt siitä, että kyyneleensä kastelivat vanhan miehen paidan rintamuksen läpimäräksi, sillä tiesi että isoisä ei pahastuisi siitä. Todennäköisesti vain kehottaisi itkemään kaiken pahan olon pois, kyynelten puhdistaessa kehoa ja mieltä.
Ei kysynyt tai udellut mitään siitä mikä oli saanut Mian palaamaan. Kertoi vain kaikesta mitä mennyt vuosikymmen oli tuonut mukanaan ja puhui vain ihan tavallisesta elämästä, juuri tästä hetkestä ei menneestä tai tulevasta. Piirre jota Mia rakasti vanhassa miehessä ja oli onnellinen siitä että isoisä oli juuri sellainen kuin tuo oli. Ensimmäinen ilta takaisin tuntui ihmeelliseltä, mutta päätös oli oikea. Asiat mitä oli tapahtunut olivat tapahtuneet ja vaikka ne olisivatkin oma musta varjonsa Mian mielessä pitkään, olisi täällä mahdollisuus uudelle alulle.
Harry oli antanut Mian käyttöön vanhan polkupyörän, jonka satulaan nuori oli noussut ja lähtenyt suunnistamaan kohti Orange Wood Ranchia, josta isoisänsä oli kertonut edeltävänä iltana. Pyörä jäi lopulta nojaamaan kivistä aitaa vasten ja ruskeiden tennareiden askellus kävi kohti pihapiiriä, katseen kierrellessä puolelta toiselle. Pysähtyi lopulta keskelle pihaa, tietämättä oikein mitä oli tekemässä, tai mihin oli menossa, sillä ei ollut täysin varma, oliko lopulta sittenkin laittomilla teillä.
“Anteeksi, voinko auttaa sinua jotenkin?” ystävällisen pehmeät sanat, saivat Mian käännähtämään kannoillaan ja katsomaan silmät suurina itseään vanhempaa naista. Vaaleahiuksisen katse oli ystävällinen, mutta silti Miasta tuntui jotta tuo olisi silti ihan valmis soittamaan poliisit juuri tällä hetkellä. Tummanruskeiden, auringonvalossa tummaan maitosuklaaseen taittavista silmistä oli nähtävissä hätä, käsien viittoessa niin reippaaseen tahtiin kaikki mahdolliset pahoittelut joita amerikkalaisella viittomakielellä oli mahdollista viittoa. Vasta kun huomasi harmaisiin silmiin nousseen kysyvyyden, tajusi että nainen ei ymmärtänyt viittomiaan. Aukoi pariin kertaan suutaan, kuin hakien sanoja, ennen kuin ensimäinen soljui hiljaisella, mutta koko ajan vahvistuvalla äänenpainolla ulos huulilta. “Anteeksi, en varmaan saisi olla täällä. Olen Misae. Har’ko, isoisäni, kertoi minulle tästä tilasta ja sanoi että voisin halutessani tulla käymään täällä ja katsomaan paikkoja. Hän mainitsi että joku varmasti voisi esitellä minulle tiloja jos haluaisin jatkaa hevosten parissa nyt kun palasin takaisin kotiin” kädet viittoivat Mian sylissä, jääden perään sanoista joita nuoren suusta lausuttiin.
“Tottahan toki sinulle voidaan paikkoja esitellä!” vaaleahiuksisen ilme kirkastui ja Mia tunsi olonsa hieman vapautuneemmaksi, vaikka silti pelkäsi, millaisiin ongelmiin itsensä ajoi sillä, että oli vain tunkeillut toisten pihaan. Vaalea nainen viittoi tummapiirteistä seuraamaan itseään ja alkoi kertomaan ranchista ja sen hevosista, samalla kun matka jatkui eteenpäin, kohti uuspihattoa josta Alexiinaksi esittäytynyt nainen halusi sanojensa mukaan esittelykierroksen aloittaa. Vehnähius sai kertoa asioista vapaasti, ei Mia raaskinut keskeyttää vanhempaa naista. Vastasi kysymyksiin rehellisesti niitä kysyttäessä, mutta jätti myös asioita kertomatta. Oli niin paljon sellaista mitä tuo ei tulisi ikinä kertomaan kenellekkään muulle kuin Har’kolle, mutta vanhaan mieheen Mia luotti kuin peruskallioon.
Päästessään uuspihatolle, Mia katseli hevosia jotka sielä tarhasivat, kuunteli sanoja joita vierellään kulkeva nainen noista kertoi. Suklaakatse kiinnittyi kiharakarvaiseen hevoseen joka suuntasi suoraan naisten luo ja luvan saatuaan nosti kätensä hellästi pehmeälle nenäpiille, silittäen sitä hellällä ja juuri koskevalla liikkeellä. “Africa on oikea sydänten sulattaja” jostain Mian viereltä kuului, samalla kun nuori nainen sai tunteen siitä, että jokin puuttuva pala oli löytynyt samalla hetkellä kun vieressään seisovaa vaaleaverikköä tummempi käsi oli laskeutunut hauskan tuntuiselle karvalle.
Esittelykierros jatkui, Alexiinan esitellessä paikkoja sekä henkilöitä joita Ranchilta löytyi. Kittyksi esitelty nainen sai Mian jähmettymään, sillä jokin naisessa sai huonot muistot yrittämään palata mustahiuksisen mieleen. Lopulta kierros oli ohitse, parivaljakon palatessa kohti paikkaa johon Mia oli jättänyt polkupyöränsä. Suoristi sen nojaamasta kiviaitaa, ja oli juuri nousemassa sen kyytiin, kun käänsi kuitenkin vielä katseensa kohti pellavahiuksista. “Sai… saisinko tulla joku päivä katsomaan Africaa uudelleen?” sormensa naputtivat pyörän kahvoja, käsien halutessa tukea sanoja viittomilla. Saadessaan vastauksen kysymykseensä, kiittäisi vielä pellavapäätä ja lähtisi hymy huulilla tekemään paluumatkaa. Oli ihanaa olla kotona.
Alexiinan kommentti:
Aivan ihana aloitustarina, kaunista kieltä ja kauniisti editoitu teksti myös visuaalisesti! Miasta tulee heti sympaattinen, herkkä, arvoituksellinenkin kuva. Millaisia kokemuksia hänellä on mahtanut olla, ja erityisesti mitä (ikäviä) sellaisia Kitty hänen mieleensä tuo...? Se jää varmasti nähtäväksi!
Voit kirjoittaa Mian käymästä hoitokurssista, joka on aina lauantaisin, eli seuraavan kerran 23.4., missä voi anoa Africaa nimikkohevosekseen (valitettavasti Kitty tuon kurssin sitten pitää...) Ja muista tehdä Mialle myös oma kaappi!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Apr 22, 2022 9:41:15 GMT
Mä en tiennyt mikä oli parempaa: Alexiinan herskyvä nauru, Lotten täysi mykistyminen (sen henkilökohtaiset pisteet oli huimat ja tuomarien antama palaute ylitsevuotavaa), Cellan Pariisista Berliiniin ylettyvä virne, vai ylipäänsä miesten lyöminen laudalta. Thomas tietysti ei ollut millänsäkään, vaan tuli onnittelemaan meitä niiden päihittämisestä oikein kädestä pitäen (se olikin saanut Orangesien parhaimmat pisteet). Tomfordkin onnitteli meitä kohteliaasti, ja Tyler vähän hymähteli. Raicy oli ensin aika sanaton, mutta sitten se heitti koko yllättävän loppukäänteen huumoriksi ja ”moukan, aloittelijoiden tuuriksi”. ”Olisitte nyt voineet vähän armoa antaa, minulla on syntymäpäivätkin ylihuomenna”, se sanoi. ”Kuka se uhosi, ettei minkäänlaista sääliä tunneta?” Alexiina nauroi ja antoi miehelleen suukon poskelle. ” Me voitettiin, me voitettiin, me voitettiin!” mä rallatin Cellan käsikynkässä. ”Me voitettiin Orangesit! Me voitettiin!” Ei tosin niinkään mun ansiosta. Choco oli ollut taas veltto ja haluton tekemään oikein mitään, kuten oli ollut sillä sitä ilmassa koko kisaviikon ajan, ja niinpä meidän oma pistepotti jäi kaikista pienimmäksi. Mutta ei se haitannut, kun yhteistulos kuitenkin riitti voittoon! Lotte oli ollut aivan älytön viimeisessä kisassa voittaen sekä trailin, että barrel racen, ja tullen toiseksi ja kolmanneksi muissa lajeissa. Cella ja Alexiina oli nekin pärjänneet oikein hyvin, eli Lotten strategia ja neuvot Cellalle oli olleet paikallaan. Eikä Raicyn cutting-voitto nyt vain yksinkertaisesti ollut tarpeeksi paikkaamaan meidän vauhtia! Palkinnot haettuina ja hevoset sekä kamat pakattuina, oli aika lähteä takaisin Kanadaan. Mä halusin ehdottomasti Cellan matkaseuraksi paluumatkalle Orange Woodiin (Tyler tuli Tomfordin kanssa), koska meillä oli aina niin hauskaa, ja niinpä Windi lastattiin meidän traikkuun Chocon seuralaiseksi. Me kerrattiin pitkään koko viikon käänteitä – tätä lopputulosta erityisesti – ja mietittiin, mitä kaikkea tehtäisiin alkavalla viikolla, jonka Cella viettäisi Orange Wood Ranchilla. Pooloa nyt ainakin. ”Pooloa?” Cella haukahti. ”No siinä olisi taas uusi aluevaltaus. Kukaan ei kyllä sitten kuvaa mun pyllistelyjä ja mailalla ’vahingossa’ muita naamaan huitomisia.” ”Älä sure. Sä et voi mitenkään olla huonompi pelaaja kuin Crid”, mä nauroin. ”Tästä tulee kiva toinen viikko, trust me!” ”Mä en tiiä miten uskallan kohta enää koskaan mennä takasin”, Cella pureskeli sormenkynttä ja katseli ohi vilahtelevia taloja ja niiden pihoja. ”Ootsä pakomatkalla, vai?” vitsailin, mutta Cella ei ihan niin nyt nauranutkaan. Tuijotin sitä suu auki. ” Mitä sä oot menny tekemään??” ”No en kyllä yhtään mitään. Tai mitään niistä, mitä ne väittää – just niillä sanankäänteillä, paisutelluilla jutuilla... Lähestymiskielto”, Cella nauroi kolhosti, niin kuin ajatus siitä, että periaatteessa kaikkien kannattaisi vakavasti kyllä harkita siihen lähestymiskieltoa aika ajoin, olisi ihan kohtuullinen asia. Ja äkkiä Cella avautui mulle kuin olisi oikeastaan koko länkkäviikon ajan padonnut sisässään sitä kaikkea: tahallisia väärinymmärryksiä, mukiloituja autoja, poliisikuulusteluja, Windin varustetuholaisia, katkeria ämmiä. Useammin kuin kerran puheessa vilahteli ”älly”, ja aina sen sanoessaan Cella piti pakonomaisen hengityskatkon melkein puolivahingossa. ”Mun elämä on kuin Salattujen Elämien saippuaooppera”, se lopulta tuhahti ja painui pari senttiä alemmas viereisellä penkillä, hartiat korvissa. ”Salattujen Elämien…?” ”Nevermind”, Cella sanoi, mutta mä olin kovastikin kiinnostunut. ”Suomalainen sarja, jossa draamaa tulvii jo yli laidan. Rauhallinen, seesteinen elämä? Koskaan kuullutkaan.” Cella kertoi soitelleensa takaisin kotiin Suomeen viikonloppuna (siellä oli leiri menossa), tosin siellä päässä oli sattunut juuri silloin olemaan sysiyö ja kuulemansa mukaan käynnissä muutenkin kevyt ihmissuhdekaaos, missä mikään ei ollut hallinnassa. ”Kun on monta keittäjää –” ”– syntyy sekava soppa!” mä täydensin ja virnistin myötätuntoisesti. ”Hei, jos yhtään lohduttaa, mäkin oon ollut hetken tutkintavankeudessa.” Cella katsoi mua äkkiä yllättyneenä, ikään kuin etsien musta aivan uusin silmin jotain syylää tai arpea, joka todistaisi, että mä saattaisin syyllistyä epäilyttävään toimintaan. ”Ja kuten sä”, mä jatkoin, ”se oli semmoinen soppa, että en kyllä toiste kokisi. Syytön!” lisäsin, koska Cellan silmät oli edelleen suuret ja epäluuloisen omaiset. ”Tai melkein ainakin. Pääasiassa. Pitkälti.” ”Pahenee vaan”, Cella virnisti. ”No, okei, mun miesarviointikykyni ehkä petti ja seurustelin hetken aikaa tyypin kanssa, joka käytti mua hyväkseen varastellakseen Orange Woodista kamaa.” Mutta gosh, Jared oli kyllä ollut niin kuumis. Cellan kulmat kohosi. ” I know, I know!” huokasin. ”Saatoin eeehkä joutua tutkintavankeuteen, että olinko rikostoverina mukana (en ollut!), mutta kaikki käänty onneks hyvin päin. Tosin sä et usko, miten pelottava Raicy silloin oli. Hrrr. Se antoi mulle potkutkin, mutta Alexiina pelasti mun nahkani. Kesti aika pitkään ennen kuin Raicy edes katsoi mua silmiin taas uudestaan.” Ne oli ikäviä muistoja ne. Ja muistelin aina mielelläni vain kivoja juttuja, minkä onneksi Cellakin tuntui aistivan. ”Anyway, siitä on jo monta vuotta.” ”Teidän ja Tylerin juttu?” Cella sitten kysyi ystävällisesti. ”Se on ilmeisesti aika vakavalla pohjalla? Etkö sä… puhunut, että yritätte lasta?” Hymy palasi mun kasvoille ja puristin innoissani rattia. ”Nooo… ehkä…” Kyllähän ainakin mä yritin. * Kun me vihdoin oltiin taas kotona, aamuyöstä juuri vähän ennen kuin aurinko alkaa nousta, kaikki oli niin hajalla, että hyvä kun raajat liikkui ja pää toimi. Dewn oli meitä vastassa ja auttoi Raicyä, Thomasia ja Tyleriä hevosten kanssa sillä välin, kun Alexiina, Lotte ja Tomford kantoi kamppeita talliin ja sisälle, ja mä lähdin saattelemaan Cellaa sen heti Windin varmistettuaan leiriaitalle. ”Männukun ainakiin kolmepäivää”, Cella mutisi epäselvästi, kun me astuttiin mökkiin ja löin valot päälle. Keittiötasolla oli täysinäinen juomavesikanisteri ja pöydällä Cellaa odottamassa avoin tervetulo- ja ohjekirje. ”Samat sanat”, haukottelin. Jopa mun akkuni alkoi olla aika piipussa tässä vaiheessa. ”Nähdään torstaina!” virnistin sitten ja jätin Cellan käymään taloksi omanakin päämääränäni seuraavana sänky. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119 
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Apr 22, 2022 10:48:22 GMT
# Kömpelys, tunari, ällötys #
19.04.2022 Mä oon kaatunut liian monta kertaa, kompastunut liian useasti omiin kinttuihini. Mikään muukaan ei selitä sitä, että mun hemmetin kännykkä löytyi pesukoneesta. Mä en muistanut, että olin pitänyt tallilla eri housuja kuin tavallisesti, ja palatessa oli iskenyt paniikki, kun mamma olikin ollut kotona (sen ei pitänyt olla) ja niin mä olin nopeasti lukittautunut vessaan, tunkenut päällä olleet vaatteet (housut ja niiden taskussa ollut puhelin mukaan lukien) pesukoneeseen naiivisti kuvitellen, että poissa mun silmistä (pesukoneessa) oli poissa myös mamman silmistä. No menikö se ihan niin? Spoilers: ei. Mammahan piti mulle saarnan myöhemmin siitä, ettei tummansinisiä verkkahousuja voi pestä valkoisten lakanoiden seassa, ja samalla tuli se kadoksissa ollut kännykkäkin löydetyksi ja siitähän mamma aloitti saarnan numero 2, miten en huolehdi kunnolla tavaroista ja mitä jos se olisi mennyt pesuohjelman läpi, sinun puhelimesi, millä sitten saisin sinut kiinni kavereilta!!!! Jos mamma tietäisi mitä kaikkea mun kännykässä oli, se olisi ehkä voinutkin pitää suopeana ajatusta, että mokoma syntisen likainen vehje kävisi läpi oikein syväpuhdistuksen tuplasaippualla, soodalla ja etikalla ja ehkä vielä päälle vahvimmalla valkaisuaineella, mitä marketista sai. Ja niin nöyryyttävää kuin se tässä herrain iässä olikin, mä sain kotiarestia. Viikon. Mutta nyt mä olin taas tallilla ja puhkumassa uutta intoa ja mieltä, sillä (ei; siis muahan ei kiinnosta asia, mutta ihan muuten vaan voisi olla hauska tietää ja silleen....) Lotte oli kotona. Mä ilmestyin paikalle juuri sopivasti, kun koko talliväki oli edellispäivänä palannut Texasista jostain lännenhippaloista. Ja niiden mukana oli Charlotte. Vakoilin sitä ensin Dragonin karsinasta (ja rukoilin syvästi, ettei Savannah ilmaannu pilaamaan kaikkea), kun se jutteli vaaleapörröpäisen tytön ja Kittyn kanssa tallikäytävällä jotain Raicystä. Sen verran mä ainakin sain salakuunneltua, että ilmeisesti Lottella oli mennyt kisoissa tosi hyvin ja sillä oli muhkea ruusuke siitä kunniasta. Sitten Dragon päätti purra mua (olin seisonut harjakäsi ojossa sitä kohti jo monta minuuttia kuitenkaan mitään tekemättä) ja mun kiljahdus ja Dragonin tuuppaisu mut ulos karsinastaan paljasti mun tarkat koordinaatit muillekin. ”Crid!” Kittyn kimakka ääni lävisti aivot. ”Hei Crid – haluutsä tulla pelaamaan meidän kanssa pooloa?” Halusin kirkua täyttä kurkkua: ”En!!!1!” (niin hyvinhän se viime kerrallakin meni…), mutta en saanut sanaa suusta, kun kyynärvartta kirvelsi niin pirusti. Kohotin kyynelsilmäisenä katsetta (onneksi Lotte oli jo lähtenyt, mutta se blondi likka oli yhä siinä Kittyn kanssa). ”Me pidetään leikkimieliset skabat lauantaina”, Kitty oli yhtä ’totta kai kaikki haluaa tekemään itsestään naurunalaisen’ -kaltaista viatonta hymyä. ”Tai Mikael?” Kittyn huomio siirtyi vierestä sujahtaneeseen Mikaeliin, joka oli katsonut meidän kaikkien kenkiä vuorotellen ja toivonut ilmeisesti, ettei kukaan näkisi sitä mennessään ohi. ”Ai mitä?” ”Sä haluat tulla mukaan pooloileen, vai mitä? Cella tulee, mä tulen, Roi tulee...”, Kitty luetteli pirteästi. Meillä tuntui olevan Mikaelin kanssa samanlaiset ajatukset: me molemmat hivuttauduttiin pois päin vaivihkaa sillä aikaa, kun Kitty katseli kattoparruilla kiikkuvia keväisiä lintuja ja laskeskeli ääneen sormillaan: ”Tylerin on pakko tulla. Ja Zack vois tulla, täytyy soittaa sille, ja jos Gillianin sais innostumaan… toisaalta olis hauska tehdä uusintaskaba miehet versus naiset nyt, kun meillä on voittoputki päällä ja –” Pakenin tallitupaan ja melkein törmäsin selvästi ruskettuneeseen Alexiinaan, joka oli kiinnittämässä jotain ilmoitustaululle heti tallituvan lasiovien toisella puolella. ”Oho, hupsista, Crid!” ”Sori…” ”Kiva nähdä sinua taas. Miten jakselet?” Levitin käsiä vähän, että mikäs tässä, samaa kurjaa mutaa. Katsoin, mitä Alexiina laittoi taululle. Maastoestekilpailut. Toukokuussa, tallin synttäribileet. Alexiina hymyili ja meni sitten toimistoonsa ja laittoi oven perässään kiinni. Mä en ikinä voinut osallistua mihinkään, mitä tallilla tapahtui. No okei, olin ollut mukana yömaastosuunnistuksessa, mutta se olikin ollut ehkä elämäni hurjin kokemus. Mutta että maastoestekisat? Arvatkaa haluttaisiko, mutta tiesin sen olevan puhdas suicide mission. Sitä paitsi Dragon osasi hypätä yhtä paljon kuin mä ala-asteella tyttöjen pakottamana hyppynarulla, kun se lanka sotkeutui mun nilkkani ympärille ja kaaduin rähmälteni asfalttiin ja lasit meni pirstaleiksi ja mulle naurettiin ja siitä muistuteltiin vielä kuudennellakin luokalla: ” Farts on kömpelys tunari ällötys! Farts on kömpelys tunari ällötys! Farts on…!” Eli ehkä mä jättäisin tämänkin suosiolla välistä. Uskalsin laahustaa takaisin tallin pääkäytävälle vasta puoli tuntia myöhemmin. Silloin Kitty oli onneksi onnellisesti jo poissa, samoin kaikki muut. Viimeistelin Dragonin hoitotoimenpiteet, tarkistin (KUNNOLLA JA HUOLELLA!!) sen vuohiset ja sitten talutin sen tarhaan, missä Lovex oli vastassa korvat tanassa. Ehkä mä vähän säälin itteeni. Ehkä mun pitäisi reipastua, olla enemmän sosiaalinen, mennä vain mukaan toimintaan. Mutta mulla oli niin paljon huonoja kokemuksia tilanteista, joissa olin yrittänyt tehdä ja olla mukana, ja aina ne päätyi siihen, että tein itsestäni vain nolon ja naurunalaisen. Kuten Crid the Polo Player. Se ainakin oli chapteri, mitä en äkkiä avaisi uudestaan. ... |
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 33
Aurinkomerkki: ♋
|
Post by Misae on Apr 23, 2022 13:07:11 GMT
Feels like ghosts are backKitty
Päästyään kotiin, oli Mia ottanut puhelimensa esiin ja etsinyt lisää tietoa Orange Woodista. Vieläkään ei mustahiuksinen osannut sanoa mikä Africassa oli saanut Mian olon helpottumaan. Lukiessaan lisätietoa tallista Mia huomasi ilmoituksen hoitokurssista joka pyöri tallilla joka lauantai. Ehkä se voisi olla keino päästä tapaamaan Africaa uudelleen? Tutustuessaan vielä paremmin kurssiin, ei Mia löytänyt mitään keinoa ilmoittautua sille, vaan ainoastaan maininnan siitä, että missä ja milloin kurssi olisi sekä että sinne olisivat kaikki tervetulleita. Repussaan majaileva luonnoskirja nousi esiin ja kauniilla, tasaisella käsialalla ilmestyi lyhyt merkintä kiharakarvaista tammaa esittävän luonnoksen vierelle.
Suljettuaan luonnoskirjansa Mia mietti millaisia muut kurssilaiset olivat. Olivatko ne pikkulapsia ja olisiko Mia näin ollen ainut aikuinen koko porukassa? Ehkä se ei olisi paha asia jos se tarkoittaisi että Mia voisi olla rauhassa kysymyksiltä ja uteluilta. Kyllähän Mia tiesi jotta ei näyttänyt samalta kuin muut täälä, varsinkaan vehnähiuksinen Alexiina. Paluu kotiin olisi kuitenkin Mian mahdollisuus aloittaa uusi kappale tarinassaan ja näin ollen tuo päätti että olisi ainakin käymässä paikalla, jos ei pystyisikään lopulta olemaan koko aikaa paikalla. Vain aika näyttäisi kuinka kävisi ja Mia yrittäisi parhaansa.
Isoisä taisi nähdä että Miaa jännitti, vaikka tyttö teki parhaansa piilottaakseen tunteensa. Tunteet olivat vaarallisia, tunteet ajoivat ongelmiin. Noustessaan Harryn autosta Orange Woodin pihamaalla, Mia kiitti isoisäänsä kyydistä käänsi askelluksensa kohti tallirakennusta. Mian ei ollut tarkoitus tulla vielä näin aikaisin tallille, mutta uteliaisuus vei voiton ja tuo halusi nähdä millaista poolo olisi. Kuitenkaan ei lopulta uskaltanut kiertää tallin kautta maneesiin, vaan suuntasi maneesiin erillisestä sisäänkäynnistä. Katsomossa oli muutamia ihmisiä jotka olivat selkeästi joko tuttuja toisilleen tai ystäviä ja Miasta tuntui kuinka kaikkien katseet olisivat kiinnittyneet tuohon juuri sillä hetkellä kun tuo astui näkyville.
Noustuaan muutaman penkkirivin ylemmäs, Mia istui alas ihan kaiteen viereen, paikkaan josta tuon olisi tarvittaessa helppo lähteä pois jos olonsa alkaisi tuntumaan ihan liian huonolta. Ratsukot, jotka ilmeisesti olivat osallistumassa poolopeliin, olivat jo maneesissa. Kukaan hiekalla olevista ratsastajista ei ollut Mialle tuttu, mutta kun peli oli selkeästi aluillaan, tuo tunnisti äänen joka alkoi jakamaan ohjeita. Tummaverikkö pureskeli huulensa sisäpintaa, samalla kun yritti saada itsensä pidettyä rauhallisena koska ei pitänyt tuosta äänestä. Lopulta peli alkoi ja mitä pidemmälle se eteni, sitä enemmän Mia alkoi pelistä ymmärtämään ja unohtamaan ympäristöään hieman paremmin, vaikka ei voinut mitenkään rentoutua kunnolla.
Puolet ratsukoista näyttivät siltä, että nuo olivat tottuneet poolon pelaamiseen ja tiesivät mitä olisivat tekemässä satuloissa. Toinen puoli ei tainnut olla niin tottuneita pelaajia ja Miasta olikin mielenkiintoista seurata kuinka peli etenisi. Kuitenkaan jokainen yhtään kovempi kolaus tai ääni sai Mian säpysymään ja katselemaan ympärilleen ja jos olisi istunut tarpeeksi lähellä nuorta naista, olisi varmasti voinut nähdä ne pienet, satunaiset vilahdukset pelosta joka yritti päästä pintaan jostain Mian syvyyksistä.
Vielä vintin portaita noustessaan Miaa jännitti se, mitä vastassa olisi, ja vielä viimeiselläkin askeleella toinen mietti olisiko sittenkin tekemässä virheen. Astui sisään tilaan, jossa sai osakseen vain muutaman katseen ja siinä kaikki. Ei kyselyjä kuka Mia olisi, mistä tuo oli tullut. Ei ilkkuja siitä, että oli ihonsa pigmentiltä tummempi kuin muut. Otti paikkansa takarivistä, läheltä ovea, sillä niin Mia oli oppinut tekemään. Valitsemaan paikkansa sieltä, mistä pako olisi helpointa suorittaa ja riski jäädä kiinni olisi mahdollisimman pieni.
Se sama vaaleanpunahiuksinen veti kurssin, jonka Alexiina oli Mialle esitellyt paria päivää aiemmin. Nopeasti Mialle myös selvisi, että kyseessä oli sama henkilö joka oli pistänyt poolopelaajat järjestykseen ja hoitanut ohjeiden jakamisen. Kittyn energia oli liikaa ja Mia tunsi kuinka tuota alkoi ahdistamaan kuunnella toisen puhetta, kertoessaan juoksuttamisesta ja siihen liittyvästä teoriasta. Vaikka Mia yritti miten keskittyä asioihin joista puhuttiin, sai silti Kittyn sanat ja tuon eleet kuitenkin mustahiuksisen kiinnittämään huomiotaan enemmän puhujaan kuin puhuttuihin sanoihin. Kitty oli ihan liian samanlainen kuin Qira. Muistot jotka yrittivät vapauttaa itsensä laatikosta jonne Mia oli ne painanut, saivat mustahiuksisen sulkeutumaan vain suuremmin. Teoriaosuuden loppuessa Mia ei ollut mitenkään varma voisiko jatkaa talliin ja kokeilemaan teoriassa opetettuja asioita käytännössä. Qiran ääni kaikui Mian mielessä ihan liian kovana ja selkeänä. Muisti selkeästi jokaisen lausutun sanan, niiden painon ja tarkoituksen. Lopulta tuon ääneen sekoittui Kittyn ääni, tuon sanat.
“Mia voisi ottaa African. Sä taisit haaveilla siitä hoitohevoseksi?”
Tummat silmät katsoivat pinkkihiuksista näkemättä oikeastaan mitään. Nyökkäys kertoi sanat kuulluksi ja Mia yritti vilahtaa talliin mahdollisimman nopeasti. Ei jäänyt, ei millään voinut kuuntelemaan ohjeita siitä, mistä kiharakarvainen löytyisi vaan etsi tamman omatoimisesti. Lopulta astui varovasti karsinaan, tarjoten ensin kättään tammalle nuuhkittavaksi, kunnes lopulta kietoi kätensä tamman kaulan ympärille. Painoi kasvonsa lämmintä kaulaa vasten, täyttäen keuhkonsa hevosen tuoksulla ja yritti rauhoittua parhaansa mukaan. Lopulta otti käsiinsä harjan ja alkaen juoksuttamaan sitä harmahtavalla karvalla lähtien African niskasta kohti lapaa ja siitä kohti etukaviota ja lopulta lavalta kohti lautasia. Mia pyrki keskittymään African harjaamiseen parhaansa mukaan ja unohtamaan kaiken. Vasta kun Kittyn ääni tunkeutui Mian tajuntaan uudemman kerran, tuo palasi kerralla tähän tilanteeseen ja ennen kuin ajatukset keksivät kehen ääni liittyi, huonot muistot vuosien takaa yrittivät taas nousta pintaan.
“Onko Africa valmis? Voitaisiin lähteä maneesiin” vihreä katse tutki tummapiirteistä nuorta naista joka oli juuri viimeistelemässä kiharakarvaisen tamman hoitamista. Tapa, jolla Kitty oli saapunut kyselemään olisiko Mia valmis African kanssa, sai nuoren naisen sulkeutumaan ja sen sijaan jotta tuo olisi voinut antaa verbaalisen vastauksen, Mia laski harjan African selälle ja viittoi vastauksensa. Ymmärsi tai ei, Kitty nosti näkyville African suitset sekä juoksutusliinan ja lainakypärän jota Mia voisi lainata. Poistuttuaan hetkeksi muualle, Mia uskalsi hakea varusteet tamman karsinan ulkopuolelta ja varustaa African loppuun. Lopulta kaikki kuusi osallistujaa lähtivät Kittyn johdatuksella suuntaamaan maneesiin ja Mia oli todella tyytyväinen siitä että muut osallistujat kävelivät parivaljakon edellä.
Maneesissa Mia talutti Africaa ympyrällä, samalla kun yritti kuunnella Kittyn viimeisiä ohjeita. Se oli hankalaa, sillä jokainen sana jonka Mia kuuli Kittyn lausuvan, antoi vain muistoille Qirasta vahvuutta murtautua ulos laatikosta johon ne muistot oltiin painettu. Pyyntö siitä, että Mia pyytäisi Africaa hakeutumaan ympyrälle, auttoi suuresti ja tekemään pääseminen auttoi ajatuksia keskittymään johonkin muuhun kuin siihen mitä sanottiin. Hetki, jonka Mia sai Africaa juoksuttaessa, ei ollut pitkä, ennen kuin oli aika vaihtaa juoksuttajaa jotta jokainen kurssilainen sai kokeilla juoksuttamista itse. Siirryttyään sivummalle, sopivan välimatkan päähän muista, Mia seurasi seuraavia juoksuttajia, vaikka jokainen sana jonka tuo kuuli Kittyn lausuvan, sai olonsa pahenemaan. Polttavan tunteen noustessa luomille, Mia ei voinut itselleen mitään, vaan tuo pyörähti kannoillaan ympäri ja asteli reippaalla tahdilla pois maneesista, ennen kuin pinkaisi juoksuun ja vain juoksi eteenpäin, kunnes tuo tuli tuulimyllylle. Vasta sielä juoksunsa hidastui ja lopulta Mia istui yhdelle pihassa sijaitsevista kivistä ja antoi kyyneleiden valua vapaana.
Muutto piti olla uusi alku, mutta olisiko se sittenkään sitä, jos Qiran kummitus olisi tuon mukana aina ja ikuisesti?
Alexiinan kommentti:
Pidän kovasti tästä Mian äänestä. Se on jotenkin... tuo mieleen herkän kukkasen, kuten Mian persoonakin. Mitä kauheuksia Qira on mahtanut Mialle tehdäkään! Ulkonäkönsä puolesta Mian tosin ei kannata tai tarvitse jännittää; tallilla käy kaikenlaista väkeä ja ihoväriltään aivan laidasta laitaan.
Miellyttävää tekstiä! 
 Dewn:
Poolopeli oli ollut yllättävän hauskaa puuhaa. Olin yllättänyt vähän itsenikin, että se meni niin hyvin ja pysyin Tylerin – jolla oli enemmän kokemusta – tahdissa. En ollut ollut edes varma, miten Honey tykkäisi moisesta puuhasta, mutta eipä tuo ollut millänsäkään.
Olin hiukan jännittynyt huomisesta westernpäivästä ja pitämästäni klinikasta. En halunnut antaa klinikkaan tuleville kuvaa, että osaisin ratkaista kaikki heidän ongelmansa ja parantaa heidän hevosensa sen yhden session aikana. Toivoin kuitenkin voivani olla edes jotenkin avuksi.
Olin hikinen ja mukavalla tavalla väsähtänyt astellessani myllymäkeä takaisin kotiin käydäkseni suihkussa ja syödäkseni jotain. Urheilu oli nostattanut ruokahalua. Windy oli halunnut jäädä isomummin kanssa, joten hakisin tytön päätalolta vasta illemmalla. Oliver oli innostunut meidän poolopelistä niin, että tahtoi Ponyn kanssa heti mennä sitä itse ja olikin lähtenyt vauhdilla hakemaan omaa poniaan otettuaan (hänelle liian pitkän) mailani.
Seisahduin. Joku istui myllykivillä; mustat hiukset pyörteilivät merituulessa, pää oli painuneena.
”Terve?”
Tyttö ei heti kuullut, joten kävelin lähemmäs. Tajusin, että hän taisi itkeä. ”Onko kaikki OK?” Tyttö säikähti ja pompahti seisomaan tummat silmät suurina. En tuntenut häntä. ”Tarvitsetko… apua?” kysyin, mutta tyttö nosti hätääntyneenä käsiään ja väänsi niitä; vasta hetken päästä oivalsin, että hän taisi viittoa. Valitettavasti en osannut viittomakieltä. Lotte oli opettanut muutaman sananparren ja viittomaan aakkosilla nimeni silloin, kun seurusteli Kylen kanssa, mutta siihen se jäikin. Ennen kuin ehdin keksiä, mitä tekisin, tyttö oli viipottanut jo tiehensä takaisin polulle ja katosi puiden sekaan.
Raavin päätäni.
|
|
