Ranchin elämää 2022

Poolopaita
23.4.2022
Crid Kitty Tyler


”Mut pitäis varmaan jotenkin psykiatrisesti tutkia tästä yllytyshulluudesta. Ei kai aikuisen ihmisen tarvis lähteä ihan näin helposti kaikkeen mukaan?”


Laiha poika mun lähellä näytti siltä, ettei tiennyt pelkäisikö enemmän mun alla hammashymyilevää Windiä vai sitä mahdollisuutta, että mä puhuin sille. Se kallistui eteenpäin ratsunsa selässä ja tuijotti mua hätääntyneen näköisesti kuin ihminen, joka ei tiedä, pitikö sen vastata, eikä varsinkaan mitä vastaisi, jos pitäisikin. Mä päästin sen tuskistaan (en sillälailla lopullisesti!!! vaikka mulla aika jykevä poolomaila olikin) ja päätin itse kiusalliseksi venyvän hiljaisuuden ratsastamalla oman joukkueeni luo kentän toiseen päätyyn. Kitty irvisti mulle, kun se ratsasti mua vastaan kohti omaa, vastapuolen tiimiään. Oli outoa olla vastakkaisilla puolilla.

Tyler istui HH:n selässä meidän tiimin päädyssä pidellen poolomailaansa niin rennosti ja ammattimaisesti, että mä olin sen rinnalla kuin neljävuotias larppaamassa Thor-jumalaa vasaroineen. Se vilkaisi mua ja mun tiimiväriä kuvaavaa huivia kulmiensa alta.

”Ootko kokeillut pooloa koskaan aiemmin?” Tyler kysäisi satulansa etukaareen nojaillen. Mä meinasin vastata ’vähän’, mutta sitten mä muistelin sitä tiistaista, ainokaista poolokokeiluani Kittyn kanssa, joka oli mennyt… no…

Windi oli ollut harvinaiset ärsyyntynyt sen näkökentässä heiluvasta mailasta, ja väistättänyt ihmeissään sivulle aina mun nojatessa painoani niin, että saisin huitaistua maassa vierivää palloa. Pallo oli jäänyt Windin vatsan alle niin, että mun kurottelu oli toivotonta. Kittyn valmennustaktiikasta ja pedagogiikasta olisi varmaan ollut jollain Poolo-opettajain Neuvostolla vähän sanomista: pinkkitukka nauroi mulle kovaan ääneen eikä sen ’Yritä nyt, siis lyöt vaan sitä palloa!!!’ ohjeet mua paljoa lämmittäneet.

”En. Kyl mä googletin poolon. Onneks Windin häntää ei tarvinnut paketoida sillein niinkun oikeiden poolohevosten”, mä naurahdin kuivasti. ”Ois ollut mun poolopaidan kaulukseen vähän vähemmän kaulaa ja päätä laitettavana seuraavan kerran, jos oisin yrittänyt.”

Tyler hymähti. Dewn, joka oli myös mun kanssa samassa joukkueessa, oli tarpeeksi kiltti hymyilläkseen kannustavasti mun gruesomeille hermostusvitseille.

Tuomari-Alexiinan pilli vihelsi.

”Pyörit vaan tällä alueella, me pelataan enemmän hyökkäyspaikkaa”, Tyler ohjeisti mua osoittaen niin nopeasti ja ylimalkaisesti johonkin päin kenttää, etten mä tiennyt yhtään, mitä aluetta se tarkoitti. Mua nauratti hysteerisesti. Tuntui, että mun lapsuuden mökkikesien krokettimestaruuksista ei välttämättä olisikaan niin paljoa hyötyä.

Peli alkoi niin vauhdilla, etten mä oikein käsittänyt jotain tapahtuneen. Se laiha poika, joka oli nielaissut litran hermostussylkeä ja puolet sielustaan mun puhuessa sille, sai pallon ensimmäisenä. Se oli parempi pelaaja kuin sen vääntelehtivä ja aavistuksen kyyry olemus antoi olettaa, ja se iski pallon hyvällä voimalla suoraan kohti meidän päätyä.

Se oli kuin jostain animaatiosta, se kuinka molempien joukkueiden poolohevoset kääntyivät jylistämään meitä kohti, ja kuinka mun teki mieli painella Maantiekiitäjänä pois tieltä. Windi veti korvansa niin luimuun että ne saisi kammeta irti sen niskasta päivän päätteeksi, ja näytti olevan aivan valmis erään game of chickeniä kohti tulevien hevosten kanssa. Se ei väistäisi.

Arasti mä usutin tammaa lähemmäs meitä lähelle pyörivää, kovaa palloa. Mä kumarruin ja heilautin pitkää, painavaa mailaa.

Ja osuin. En täydellisesti, pallo pyöri hiekalla vähän laiskemmin ja sivumpaan kuin olin tarkoittanut, mutta osuin kuitenkin. Äsken meitä kohti painelleet, kokeneet poolopelaajat ja -hevoset käännähtivät pallon uuden suunnan perään ja mä näin Kittyn hymyilevän mulle maailman nopeimmin HH:n perän yli ennen kuin keskittyi taas ’’’leikkimielisen poolo-ottelun’’’ hengen mukaisella äärettömällä totisuudella kampeamaan Dewnin hevosta huonompaan lyöntipaikkaan.

Mua nauratti. Windi pärskähti ja lähti mun merkistä kiireen vilkkaa mukaan aavistuksen hirvittävään hevosten, töminän ja mailojen kiirastuleen. Onneksi mun tamma oli ihan yhtä yllytyshullu ja psykiatrisen tutkimuksen tarpeessa kuin mäkin.

Alexiinan kommentti: 
No nyt oli kyllä taas niin huumoria tässä tekstissä mukana, että tuolilta melkein lipsahti alas naureskellessa!  "Se laiha poika, joka oli nielaissut litran hermostussylkeä ja puolet sielustaan mun puhuessa sille"  Onnea kuitenkin Cellalle, joka (silkkaa tuuria?) sattui olemaan voittajajoukkueessa! Windi parka ei toivu tästä kokemuksestaan varmaan ihan äkkiä. 

Westernpäivälle osui kaunis, aurinkoinen ilma, joka toivon mukaan vetäisi myös kävijöitä paikalle. Seisoin maneesissa vaaleanpunaisen kauluspaidan rintamukseen kiinnitetyn pienen mikrofonin kera. Katsomossa istui jonkin verran porukkaa, muttei kovin paljon. Klinikka oli päivän ensimmäinen ohjelmanumero, joten kävijöitä tulisi todennäköisesti vasta myöhemmin lisää. Se ei kuitenkaan haitannut; oli parempikin, että tilaisuus oli pienehkö ja intiimi, ja siten myös osallistuville hevosille rauhallisempi.

”No niin, tervetuloa Hevoseni puri minua -klinikkaan. Minä olen Dewn Center, ja olen tehnyt jonkin verran hevosten käsittelyongelmiin liittyvää koulutusta. Erikoistun mustangien ratsukouluttamiseen ja olen tehnyt sitä hommaa noin neljä, viisi vuotta. Painotan kuitenkin, että minulla ei ole minkäänlaista tutkintoa alasta, joten ottakaa neuvoni ja ehdotukseni terveellä epäluulolla –” Yleisössä naurahdettiin. Kävelin muutaman askelen heilauttaen hiukan kädessä pitelemääni riimunnarua. ”Tänään aiheena on hevosten pureminen, nimenomaan näykintä, joka kohdistuu ihmiseen, ja mitkä psykologiset taustasyyt sille ovat. Miksi hevonen puree? On olemassa ainakin kolme pääsyytä...”

Pitämäni tiiviin, pienen luennon ajan sivustalla oli seisonut kolme hevosta käsittelijöidensä kanssa odottamassa vuoroaan. Yksi oli Cella ja Windi – tuttu kaksikko – sekä Salma Stjärndahl valkoisen puoliveritamman kanssa. Olin keskustellut kaikkien kolmen kanssa jo etukäteen ja kartoittanut niin hevosten persoonia, käytöstä, kuin syitä, joiden takia olivat tänään täällä mukana. ”Meillä on täällä kolme vapaaehtoista… Cella ja Windi, tulisitteko tänne päin?”

Cella, jolla oli ruskeat bootsit ja farkut ja vaalea stetsoni, talutti pilkullisen Windin lähemmäs. Windi luimisti minulle korviaan ja näykkäsi vähän ilmaa.

”Näittekö?” sanoin, ja yleisö nauroi. ”Windi tietää heti, mitä kuuluu tehdä. Kertoisitko, Cella, omin sanoin vähän Windistä ja sen purentaongelmasta?”

Cella karautti kurkkuaan auki.

”Joo, niin, hmm, Windi on aina ollut äkäinen ja epäsosiaalinen, varsinkin, kun ihminen saapuu karsinalle niin se näyttää rumaa ilmettä ja vilauttaa hampaita – no, vähän niin kuin äsken”, Cella hymyili minulle epävarmasti, kuin melkein pyytäen anteeksi. ”Mutta kyllä yleensä varmaotteisena ja turhaan väistelemättä saa sen kanssa sitten puuhailla suhteellisen rauhassa, että ei sitä puremista jatkuvasti tarvitse kytätä, jos selviää alun miinakentän läpi kunnialla.”

”Ymmärsinkö oikein, että Windillä on ajanjaksoja, jolloin se käyttäytyy tavallistakin aggressiivisemmin ja voi purra myös tosissaan, eikä pelkästään vain uhittele?”

”Joo”, Cella sanoi ja ryki taas vähän, ”aattelin, että se olis voinu olla patoutunutta energiaa, mutta ei se ehkä siihen liity, kun puremiskausia on tullut muulloinkin, siis myös kun sen kanssa on tehty kaikenlaista.”

Käännyin yleisöön päin.

”Windi on esimerkki epäsosiaalisesta hevosesta. Niin kuin ihmisissä, hevosissakin on erilaisia persoonia, ja osa on enemmän introverttejä kuin ekstroverttejä. Hevoset, koska ovat laumaeläimiä, voivat olla myös yllättävän sosiaalisesti valikoivia. Kukapa meistä ei ole valikoiva sen suhteen, minkälaisessa seurassa haluamme olla ja kenen kanssa viihdymme? Kaikilla on varmasti nyt mielessään se yksi tyyppi, jonka seuraa kaihtaa kauppahyllyjen takana piilotellen...” Taas yleisö nauroi itsetietoisesti ja laskin parran hymy nykien katsetta hiekkaan; puhuin kieltämättä ainakin vanhasta minästäni. ”Kesyhevonen on kuitenkin ihmisten hoivan ja vastuun alainen, joten tilanne on hieman toinen. Hevonen ei yleensä voi vain marssia matkoihinsa tai mennä piiloon, kun epämiellyttävä ihminen tulee lähelle, etenkään suljetuissa ja rajoitetuissa tilanteissa tai paikoissa, kuten karsinassa tai sidottuna ollessaan. Hevoset on myös pakko hoitaa, joskus niiden ihmisten toimesta, joista hevonen ei niin pidä, ja tällöin on mietittävä keinoja, joilla hevosen olotilan saa mahdollisimman mukavaksi – tai ainakin siedettäväksi. Teillähän on pitkä historia takana?” lisäsin sitten Cellalle.

”Jep, kahdeksan vuotta.” Cella katsoi Windiä äkkiä melko äidillisellä katseella.

”Kahdeksassa vuodessa hevonen oppii tuntemaan, kiintymään ja luomaan luottavaisen suhteen tuttuun hoitajaan”, jatkoin taas yleisölle. ”Se ei silti välttämättä muuta sitä tosiasiaa, että epäsosiaalinen hevonen on epäsosiaalinen, eikä välttämättä koskaan tule hyväksymään ketään lähelleen tai siitä erityisemmin nauttimaan, olipa kyseessä kuinka läheinen ihminen tahansa. Se voi silti oppia sietämään, ja hyvinä päivinä rauhallisesti hyväksymään sen, että tämä ihminen – joka kuitenkin on tuttu ja luotettava – tulee sen tilaan ja tekee ne asiat, mitä pitää tehdä. Windin näykkiminen on oman tilan hakua, tietyssä mielessä oire sosiaalisesta ahdistuksesta. Paras keino siis hellittää näykkimistarvetta, on vähentää ahdistusta ja asioita tai tekoja, jotka aiheuttavat ahdistusta.” Astuin lähemmäs tammaa, joka oli seisonut koko tämän ajan kiitettävän rauhallisena, tosin korvat tympääntyneesti taaksepäin osoittaen. Äkkiä, kun olin enää muutaman askelen päässä, Windin pää kohosi ja sen vasen silmä katsoi minua kuin sanoen: ”Ei yhtään lähemmäksi!”

”Vasen silmä”, sanoin hiukan patoutuneella äänellä yleisölle, ”on hevosen 'uhkasilmä'. Koska hevosella on ihmisestä poikkeava näkökenttä, saaliseläimen laaja perspektiivi, eli silmät pään eri puolilla, ne ovat kytkeytyneet aivoissa voimakkaammin eri aivolohkoihin ja näköhavainnot kulkeutuvat aivoissa oleviin eri alueisiin. Tarkastellessaan pelottavaa, uhkaavaa tai epämiellyttävää asiaa, hevoset tuppaavat katsomaan sitä ensin vasemmalla silmällään. Kiinnostuneena, luottavaisena ja uteliaana hevoset taas kääntävät kohdetta kohti oikean silmänsä.” Kaarsin Windin ympäri sen oikealle puolelle. ”Tykkään villihevostenkin kanssa työskennellessäni esitellä niille uuden asian aina ensin hevosen oikealta puolelta käsin.”

Hellitin, käänsin selkäni ja kävelin taas kauemmas. Windin pää laskeutui ja se jauhoi kuolainta.

”Kuten näitte, Windi ahdistui lähestymisestäni. En ole sille kovin tuttu ihminen. Kun kävelin taas pois, se rentoutui. Jos olisin jatkanut ja tuppautunut aivan sen vierelle, olisin varmasti saanut seuraavaksi hampaista. Teistä joillekin voi olla tuttu käsite ’sosiaalinen kupla’, joka tarkoittaa henkilökohtaista tilaa ihmisen ympärillä. Tuon ’kuplan’ tai ’kehän’ koko voi vaihdella ihmisestä toiseen, muun muassa kulttuurin, kasvatuksen ja persoonan mukaan, mutta on keskimäärin noin metrin molemmin puolin. Tämä on tyypillinen psykologinen ominaisuus sosiaalisilla lajeilla, myös hevosilla. Parhaat ystävät kihnuttavat toisiaan ja sietävät, jopa kaipaavat, kaveria lähellään, kun taas vieraammat tai ei-suosiossa olevat hevoset ajetaan jo metrienkin päästä irveen kera tiehensä. Samalla tavalla hevoset voivat joko pitää, hyväksyä, sietää tai ahdistua ihmisistä, jotka ovat niiden sosiaalisessa ja henkilökohtaisessa kuplassa.
Koska Windi on ahdistuvaa tyyppiä, sen kanssa tärkeintä on pitää hoitosessiot ja kaikki sen lähellä tapahtuva mahdollisimman lyhyinä jaksoina. Ylimääräistä koskettelua tulee välttää, sillä toisin kuin esimerkiksi pelokkaan hevosen kanssa, epäsosiaaliseen hevoseen ei toimi ’kosketuksella siedättäminen’. Epäsosiaalisuus on persoonapiirre, jota ei voi muuttaa; Windin luonteenlaatua ei siis voi muuttaa. Se tulee aina ahdistumaan enemmän tai vähemmän siitä, että joku on sen omassa tilassa ja liian lähellä.
Nyt, kun puremisen taustasyy on selvillä eikä siihen ole parannuskeinoa, ainoa mahdollisuus ihmisellä on itse olla se sopeutuva osapuoli. Windin koskemattomuutta ja toivetta olla rauhassa tulee ihmisen kunnioittaa. Hevoselta tulee pyytää lupa tulla lähelle.” Viittasin kädellä (tarpeeksi hyvän matkan päästä, jotta Windi ei läsnäolostani piitannut) Cellalle. Cella kääntyi Windiin päin ja nosti käden ilmaan kaulan vierelle, muttei painanut sitä heti siihen kiinni. Windin korvat kävivät takakenossa ja se näytti miettivän, mikä juttu tämä oli; se ei kuitenkaan yrittänyt näykkäistä. ”Kun hevonen ymmärtää, että ihminen kunnioittaa sen tarvetta saada olla rauhassa...” Windin toinen korva kävi nopeasti edessä, sitten jäi rauhallisemmin sivuun, ”myös hevosen oma sietokyky kasvaa ja silloin, kun ihmisen on pakko tehdä vaadittavat asiat – kuten harjata tai varustaa –, Windikin kestää sen paremmin.” Nyökkäsin Cellalle ja Cella silitti lyhyesti tamman kaulaa. Windin korvat ja iho värähteli, mutta se ei koettanut ajaa kättä pois. ”Tietysti on muistettava”, jatkoin taas ja käännyin kohti yleisöä, ”että hevosillakin on huonoja päiviä. Ja jos saat selkeästi vastauksen ’ei, tänään en halua tulla kosketelluksi’, jos se vain suinkin on mahdollista, silloin hevonen tulisi jättää rauhaan. Yhteinen, molemminpuoleinen kunnioitus ja luottamus on ainoa tie, jolla Windin kaltaisen hevosen kanssa voi saada näykkimistarvetta vähäisemmäksi.”

Klinikassa oli pieni tauko, jonka aikana kävin juomassa vettä ja Cella sai viedä Windin pois – tamma kaipasi varmasti omaan rauhaansa mitä kipeimmin. Samastuin Windiin yllättävän paljon. Moni ei sitä ehkä tiennyt, mutten oikeasti ollut niin sosiaalinen tyyppi, kuin olisi voinut luulla. Jos olisin joutunut autiolle saarelle, olisin sietänyt yksinäisyyttä hyvin.

Klinikka jatkui seuraavaksi toisen hevosen kanssa.

Kyseessä oli liian suulas – toisin sanoen huuliaan vähän liikaakin käyttävä hevonen, joka mielellään otti kaikkea suuhunsa, hamusi ja vähän näykkikin. Tällaisen – ei varsinaisesti aggressiivisen – hevosen kanssa tapa juonsi huomionhausta; hevonen koki mielihyvää huuliensa käytöstä ja näykkiminen oli enemmän ele leikkisyydestä, kuin ilkeämielisyydestä. Koska hevonen haki huomiota pääosin turvallaan, hoitaja sai hieroa hevosensa nenää, huulia ja turpa-aluetta oikein kunnolla aina, kun hevonen toi päänsä lähelle ja koetti hamuilla. Silittely, koskettelu ja hyväily jatkui niin kauan, että hevonen käänsi itse päänsä pois. Mikäli hevonen toisi pään uudelleen tielle, esimerkiksi kesken varustamisen, hoitaja pyörittäisi jälleen turpaa, kunnes hevoselle riittäisi. ”Tätä pitää tehdä jonkin verran ja alkuun se voi tuntua vähän hassulta ja ’eikö se koskaan lopu’, mutta kun vain jaksaa olla määrätietoinen, jossain vaiheessa hevosen tarve turvalla kosketteluun ja näykkimiseen vähenee”, sanoin samalla, kun pyöritin mustan ruunan turpaa antautumuksella. Se herätti muutamassa katsojassa hilpeyttä.

Kolmantena luokseni tulivat Agi ja Salma.

Salma kertoi: ”Agi puree tilanteissa, joissa kokee painetta tai, jotka ovat sille epämiellyttäviä. Se on oppinut ilmaisemaan, kun ei pidä kyseisestä asiasta, ensisijaisesti puremalla. Useimmiten se varoittaa näykkäyksellä, mutta pari kertaa on todella purrutkin. Se on reaktiivinen ja nopea luonteeltaan muutenkin, joten tämänkaltaisia tilanteita on vaikea ennakoida ja niihin ehtiä itse reagoimaan.” Nainen seisoi kimon tamman rinnalla ja katsoi siihen tyynesti.

”Agi tässä – toisin kuin edellinen Windi – ei ole niinkään epäsosiaalinen tai pure siitä syystä, etteikö haluaisi ketään lähelleen. Sen sijaan se on omanarvontuntoinen ja vähän ylpeä, pomottava, ja kokee olevan paikallaan muistuttaa asiasta joskus kipakastikin.” Lähestyin Agia, joka sen salli, ja tarjosin sille kättä haistettavaksi. Tamma nuuhkaisi sitä lyhyesti, mutta menetti sen jälkeen heti mielenkiintonsa ja pälyili sen sijaan enemmän taakse maneesin toista päätä. ”Agi on virkeä ja ehkä aavistuksen… keskittymiskyvytön, tai sanoisiko kärsimätön ja lyhytjännitteinen hevonen. Sen mielestä kaiken pitää tapahtua näin ja pitäisi olla jo tuolla.”

Laskeuduin kyykkyyn ja jäin vain katselemaan tammaa, sanomatta mitään tai tekemättä mitään. Sain taakseen silmäilleen Agin huomion takaisin. Sitten se alkoi liikahdella jalalta toiselle. Pian se huiskaisi häntää. Nousin takaisin ylös.

”Kuten ehkä huomasitte äsken, Agi kiinnostui minusta vasta, kun tein jotain poikkeavaa. Muutoin en juurikaan ansainnut arvon neidin huomiota. Koska Agi on jatkuvasti vähän varpaillaan ja ylivirittynyt, sille kerääntyy varmasti jännitettä hermostoon. Tuo jännite voi purkautua hyvinkin yllättävästi ja yllättävällä käytöksellä, joka voi hämmentää; puremisella ’varoittamatta’, säikkyilynä, pukkeina… Agin pureminen on siis seuraus tamman stressaantumisesta, joka johtuu siitä, että Agi on ylivalpas ja huolissaan ympäristöstään. Se on hevonen, jonka pitää olla koko ajan kartalla ja tietoinen kaikesta, ja se jos mikä on kuluttavaa.” Muutama ihminen hymähti ymmärtäen katsomossa. ”Agin kanssa tärkeintä on luoda vahva pohjatyö, ja valitettavasti se on pitkäaikainen prosessi. Se on hevonen, joka tarvitsee rutiinia ja samojen tuttujen ja turvallisten asioiden toistoa yhä uudestaan ja uudestaan. Tuttuus ja varmuus siitä, että asiat tapahtuvat aina samalla tavalla, rauhoittaa sen kierroksilla käyvää mieltä. Kaikki uusi, outo ja yllättävä sitä vastoin lisää noita kierroksia ja virittää sitä lisää, kunnes jousi lopulta on tapissa ja laukeaa ihmiselle mahdollisesti ikävänä toimintana. Agin tapauksessa edes ’energian purkaminen’ lisäliikunnalla ei välttämättä poista pohjalla kytevää ongelmaa, vaikka totta kai voi helpottaa ja olla muuten hyvästä. On suunnattava sinne, mistä kaikki lähtee, eli hevosen hermoilemisesta – Agi on tietyllä tapaa kuin ihmismaailman kontrollifriikki!”

Salma vilkaisi taas hevostaan ja hymyili hiukan. Kiersin hevosen toiselle puolen. ”Agin kanssa on vältettävä kaikkea sellaista, mikä ei ole sille tuttua niin pitkälle, kuin voi. Tietysti se on helpommin sanottu, kuin tehty, jos kyseessä on kisahevonen, jolla on väistämättä edessään lyhyemmät ja pidemmät matkat, uudet tilanteet, vieraat paikat. Mutta näihinkin tilanteisiin voi Agille tuoda mukaan jotain tuttua ja turvallista, josta se voi hakea mielenrauhaa. Meillä on täällä tallilla joskus ollut hevonen –”, tein kädellä ilmassa rauhallisen kaaren (tarkkailin samalla Agin eleitä), ”– jolle löytyi turvalelu, siis pehmolelu, jonka hevonen tarvitsi karsinaansa ja kisamatkoille. Tuo lelu rauhoitti sen mieltä ja piti sen hermot kasassa. Agin kanssa voi kokeilla, onko mistään sellaisesta apua. Noin muutoin kotioloissa on tärkeää, että Agilla on selvä rutiini ja kaikki, jotka sitä hoitavat, tietävät tuon rutiinin ja noudattavat sitä. Jopa pidemmälle ja perusteellisemmin vietynä, kuin hevosten kanssa yleensä.” Annoin kaaria ilmassa tehneiden käsien laskeutua. Agi oli pitänyt minua yhtä silmällä, kuin minä sitä. ”Olen aika varma, että kun Agin hermostojännitykseen puututaan näillä keinoin, sen tarve purkaa kireyttään puremalla tai edes pomottelemalla huomattavasti vähenee. Loppujen lopuksi, Agin ’pomotus’ on sen epävarmuutta siitä, ettei ole tilanteen tasalla; ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä tuo toinen olento aikoo sille tehdä; että se olisi jotenkin vaarassa – tuo turvattomuudentunne laukaisee puremiskäyttäytymisen, joten sen kitkeäkseen, Agille on saatava turvallinen olo.” Lopuksi suosittelin vielä aromaterapiaa ja luonnonyrttivalmisteita, joita itse käytin hevosten kanssa, ja joista erityisesti laventeli ja kamomilla helpotti hermostuneisuuteen, sekä lymfahierontaa, jota Moto oli joskus opettanut. 

Klinikka päättyi. Yleisö taputti – tosin rauhallisesti, kuten nopeasti heiltä pyysin, sillä Agi säpsähti ja heilautti päätään hermostumisen merkiksi. Onneksi yleisö oli huomaavainen.

Vaihdoin vielä pari sanaa kahden kesken Salman kanssa (vinkkasin muun muassa yrttivalmisteista, joita tein itse ja joita saattoi ostaa Apples&Bootsista) sillä välin, kun ihmiset poistuivat maneesista. Tässä oli vielä reilu puolituntia, että lännenkisat alkaisivat kentällä, joten ehtisin käydä syömässä. Äiti oli ilmestynyt (vai oliko ollut koko ajan?) katsomo-oville ja näin hänen hymyilevän tyytyväisenä. Hymyilin takaisin. Käsi tärisi esiintymisjännityksestä yhä niin, etten ollut saada mikrofonia irti paidasta. Esiintyminen ei todellakaan kuulunut omaan sosiaaliseen kuplaani saati mukavuusalueeseeni. Taitaisinkin ottaa nyt kupin kamomillateetä. 

”Mä muutan tänne.” Robert heittäytyi urheilukassin kanssa röyhkeästi mun sohvanvirkaa toimittavalle vuoteelle ja katseli sieltä puolimakuultaan laiskan tyytyväisenä ympärilleen. Olin ensinnäkin hämmentynyt, että se oli yhtäkkiä täällä (yleisesti ranchilla), ja toisekseen olin hämmentynyt, että se oli täällä (mun kämpässä). Ovi oli ilmeisesti ollut raollaan (jep), koska siinä oli automaattilukko, eikä sisään päässyt ilman avaimia.

”Eikö se oo vähän aikasta?” kävin vetään auki olevat lasiset väliovet kiinni. ”Ja moi vaan sullekin, Bob.” Menin keittiöön jääkaapille. ”Mikä mättää? Etkös jaksa olla enää kotona?”

Robert silmäili kattoon.

”Bella on rasittava päällepäsmäri. Anna muutti Manhattaniin, muka opiskelemaan, mutta mulle se sanoi, että aikoo ruveta pultsariksi”, Robert virnisti hitaasti ja häijysti, mistä päättelin, että se ei varmaan ollut totta. Robertilla oli kiero huumorintaju.

Etsin jääkaapista jotain välipalaa. Tänään olisi kunnon ruokailut illalla päätalolla (Emilyn kakut, namnam), koska juhlittaisiin Lotten 22-vuotispäiviä (virallisesti ne on vasta tiistaina, mutta ne pidetään tänään, koska silloin Lotte on jo takaisin menossa omaan kotiinsa). Lotte oli närkästynyt, kun Cella ei ollut antanut sillekin synttärilahjaa (se oli kuullut vähän jälkijunassa Raicyn kahvipaketista). ”Me oltiin samassa joukkueessa!” Lotte oli kivahtanut loukkaantuneena. ”Miksi se isälle antoi?” Harmi vain, että Alexiina sattui kuulemaan, kuinka Lotte jupisi Cellan olevan Raicylle vähän liian nuori, jolloin Alexiina käski tytön mennä hakemaan pyykit takapihan narulta ja pohtimaan matkalla mitä suustaan päästää.

Cella oli siinä vaiheessa jo turvallisesti lähtenyt kavereineen Windi kainalossaan takaisin toiseen surman suuhun, kotiinsa, mutta me oltiin luvattu olla jatkossakin yhteyksissä. Mä halusin erityisesti kuulla tilannepäivitystä, että miten se selviäisi wanted-leima otsassaan, ja olin vuorostani luvannut laittaa sille Cella Juniorin ekasta munasta ja mahdollisista tipuista kuvia ja päivitellä sille silloin tällöin tuon kana-aivoisen Cellan höyhenpeitteisen kaiman kommelluksista.

”Mikä tää on?” Robert oli noussut katsomaan pientä läppäriä, joka mulla oli auki selaimessa pöydällä; olin lainannut sen Gillianilta pikku salaista missiotani varten. ”’...Etsii elämänkumppania vanhanaikaisena ja ehdottomana romantikkona.’ (Hyi.) ’Hiljainen ja vaatimaton, mutta uskollinen, lojaali ja kohtelias.’ Mikä helvetti tää on?”

Kiiruhdin keittiöstä lätkäämään koneen kannen kiinni.

”Ei mikään!”

”’Kohtelias?’” Robert katsoi mua ylösalas. ”’Hiljainen ja vaatimaton?’ Ootsä jollain deittisivustolla, vai?”

”Ei se oo mulle, törppö!”

”Koska kukaan ei katselisi sun pärstää.” Robert virnisti häijysti.

”Sitä paitsi mulla on Tyler”, jatkoin ennen kuin tajusin, mitä Robert oli sanonut. ”Hei!”

”Nobody-Tyler”, Robert rallatti, ”nobody-tyleeer, nobody-tyleeeer!” Ajoin sitä takaa jogurttilusikka kädessä. Raicyn veljenpoika oli tallin kauhu, oikea maanvaiva. Se oli ollut jo useampana vuonna joka kesä Orange Woodissa apulaiscowboyina ottamassa sedältään ja Tomfordilta oppia, vaikka omien sanojensa mukaan halusi isona rodeoratsastajaksi, mistä Raicy ei pitänyt. Ja joka kesä se aika, jonka Robert täällä oli, oli jollain tavalla kaikkien mielestä uuvuttavaa; sai kävellä jatkuvasti varpaillaan varoen, ettei astu sen langettamiin ansoihin, ja katsoa olkansa yli, ettei saisi mitään takaraivoonsa. Robert oli lyhytpinnainen, aggressiivinen, röyhkeä ja ärsyttävä.

”Mitä sä ees teet täällä?” sanoin, kun olin päässyt napauttamaan poikaa lusikalla vähän otsaan. Tein sen kevyesti, mutta silti näin raivon liekin välähtävän sen silmissä; sitten se taantui.

”Tulin Lotten synttäreille.”

”Niin, mutta mitä sä teet täällä. Mun kämpässä.”

”Tää on mun kämppä kohta. Sä muutat pois.”

”Anteeks mitä?”

Robert palasi retkahtaen sängylle.

”Sä muutat kuulemma sen nobody-poikkiksen farmille, joten mä voisin muuttaa tänne.” Robert katseli hyväksyvästi mun pientä kaksiota.

”Kuka sellasta väittää?” Mä tykkäsin mun tallin ullakolla olevasta kämpästä: työmatka oli lyhyt (nelisen, viitisen metriä, noin tarkalleen ottaen), hevoset oli lähellä, ja tuntui, että oli kaiken keskiössä, kun oli koko ajan tallilla ja taukotuvan naapurissa. Ja, vaikka yhteenmuuttoa olikin Tylerin kanssa tullut pyöriteltyä, en mä kyllä missään kohtaa ollut virallisesti lupautunut White Dove Farmille muuttamaan oikeasti. Virallisesti. Pysyvästi. Luulikohan, odottikohan Tyler niin…?

Jollain oli nyt jauhot sekaisin. ”Kuule, skidi –”

”Mä en ole skidi”, Robert murisi välittömästi, ”mä olen melkein kuusitoista.”

”Penska. Mä en oo lähdössä mihinkään eikä tästä kämpästä tehdä mitään poikamiesboksia. Sitä paitsi, eikö tässä ole vielä koulua sulla jäljellä tai jotain. Ei kesäloma nyt vielä kai ala.”

”Mulla on tutustu työelämään -viikko”, Robert taittoi kämmenet niskansa alle ja pullisti vatsaansa; Robert oli isokokoinen, romuluinen – jykevin kaikista Williamin kersoista eikä arastellut käyttää kokoaan hyödykseen jyrätessään muiden yli. ”Ja mä tuun tänne. Kesällä muutan sitten pysyvästi.”

Olin ollut laittamassa jogurttia suuhun, mutta nyt melkein sylkäisin sen ulos.

”Pysyvästi? Tänne?”

Robert avasi toisen ummistaneista silmistään ja katsoi muhun ilkeästi.

”Onko se joku ongelma?”

”Ei tietty”, pudistin päätä, ”mutta et nyt sentään tänne.”

Robert kohautti hartiaa.

Mun piti sulatella tätä uutista vielä, kun varustettiin hevoset ja lähdettiin pienelle ”synttärimaastoratsastukselle”. Mukana oli tietysti Lotte Karmalla, Alexiina Citruksella, Gillian Africalla, Dewn Honeyllä, Amy Gingerillä ja mä Chocolla. Raicynkin oli pitänyt tulla, mutta sitten sille tuli joku este; Thomas tarvitsi sen apua johonkin, mikä kuulosti siltä, että puolet Thomasin karjasta oli pitkin maantietä ja kaikki apulaiset sairaana. Lotten synkästä ilmeestä päätellen se oli aika pettynyt, ettei sen isä ollut pitänyt sanaansa. Koska maasto oli Lotten kunniaksi, se sai päättää ketä lähti mukaan. Robert ei saanut kutsua, mutta ei sitä kuulemma olisi kiinnostanutkaan; se lähti niin epäluuloisen oloisesti tallin yläkertaan takaisin, kun me talutettiin hevosia ulos, että mun oli pakko kääntyä Alexiinan puoleen. ”Muuttaako Bob oikeesti tänne?”

Alexiina ei nyt suoranaisesti huokaissut, mutta kyllä se vähän työnsi alahuulta ulos.

”Niin on ollut puhe. Nyt kesällä. Thomasilta on lopettanut muutama apulainen, ja Raicy tarvitsee lisäkäsiä kesän ja syksyn myötä taas hommissaan. Syksyllä Robert siirtyy Waterphewn lukioon.”

”Mutta ei sentäs... mun kämppään?”

Alexiina katsoi mua hämmentyneenä, sitten yllättyneenä, kuin ajatus ei olisi ollut hassumpi. 

”Billyn vanhaan huoneeseen, oli tarkoitus.”

”No hyvä”, naurahdin helpotuksesta (tosin Alexiina jäi vaarallisen mietteliääksi). 

”Onneksi minä en asu täällä enää”, Lotte sanoi kierosti ja hiljaa vain mulle. ”Have fun.”

Näytin sille kieltä.

”Nooo, kyllä me nyt yhdestä vaikeasta murkusta selvitään.” Iskin silmää. ”Selvittiinhän me sustakin.”

Alexiinan kommentti:
Mia varmasti saa tukea - ja ehkä vähän etua - kun sattuu tutusta perheestä olemaan, eli vaikka hoitokoe ei mennytkään ihan putkeen, asia saatiin Mian (ja African) eduksi sovittua  Africa on varmasti parhain mahdollinen hevonen valamaan Miaan rohkeutta ja tyynnyttelemään tätä; onhan Africa koko tallin kullannuppu  Kiva, että Mian hoitotaival pääsi kaikesta huolimatta onnellisesti alkuun!