Ranchin elämää 2022

Feels like setbacks
15.05.2022

Mia oli alkanut hiljalleen tutustumaan Bridgetweetiin sekä Watherphewhen ylipäätään. Harry oli tutustuttanut Mian myös majakkaan joka oli Stormhillien suvun hoidettavana. Ensimmäinen kerta majakalla oli jännittänyt suuresti, mutta Harryllä oli ollut mielenkiintoisia tarinoita kerrottavana ajalta joka majakka oli ollut suvun ylläpidettävänä. Isoisän tarinat olivat sellaisia, että niiden kuunteleminen herätti Mian mielenkiinnon ja tuo huomasikin kyselevänsä useita kysymyksiä joihin kaikkiin ei ollut helppoa ja yksinkertaista vastausta.

Hiljalleen isoisä oli alkanut myös hieman huomaamatta ujuttamaan mukaan myös oppeja työtehtävistä joita majakan hoitaminen vaati ja Mia olikin poiminut jo pari pientä ja yksinkertaista sekä helppoa tehtävää. Jokainen päivä, jonka tuo vietti Watherphewssä auttoi kerääntynyttä stressiä lientymään ja Miasta tuntui että tuo alkoi olemaan paljon onnellisempi kuin mitä oli ollut pitkään aikaan. Onni oli myös aitoa, eikä teeskenneltyä mikä oli tuntunut vaikuttavan Mian mielialaan ylipäätään. Kuitenkaan vielä hyvä olo ei ollut auttanut siihen että tummaverikkö olisi uskaltanut aloittaa uudelleen kanssakäymisiä ihmisten kanssa täysin vapaasti. Töissään nuori nainen oli uskaltanut kuitenkin jo puhua parin ihmisen kanssa vähän enemmän ja jokainen onnistunut kanssakäyminen loi lisää uskoa neitiin.

Edeltävällä viikolla oli Mia nähnyt ilmoituksen tallin syntymäpäivistä. Niiden osuminen lauantaille, joka oli myös hoitopäivä ei innostanut Miaa, mutta kaikesta huolimatta Mia haluaisi edes yrittää mennä paikalle. Maastoeste kilpailut, jotka tallin ympäristössä kilpailtaisiin kiinnostivat tuota, joten päästyään tallille Mia lähti etsimään sopivaa paikkaa jossa voisi seurata kilpailuja. Kilpailujen edetessä valitsemansa paikka osoittautui hyväksi vaihtoehdoksi sillä sinne ei saapunut muita katsojia, ennen kuin kuuli yllättäen jonkun lähestyvän. Vaaleahiuksinen mies ei näyttänyt tutulta mutta itselleen epätyypilliseen tapaan tummaverikkö soi tuolle nopean hymyn.

Kilpailuden jälkeen Mia oli kävelemässä kohti tallipihaa sekä uuspihattoa jossa Africa asui kun tuon puhelin soi. Nuori tiesi jotta ainoastaan neljä ihmistä tiesi tuon numeron joten soittajalla olisi todellista asiaa nuorelle. Nimi näytöllä sai hymyn vahvistumaan Mian huulilla tuon painaessa vihreää luuria ja nostaessa puhelimen korvalleen.
”Heiii!”*
”Heiii vain sinullekkin” Jezin äänestä saattoi kuulla hymyn.
”Miten siellä menee?”
”Samaa vanhaa. Se porukka on kokenut vähän muutoksia mutta muuten ei mitään ihmeempää. Paitsi…” Jezzin sanoista kuului epäilevyys.

Mia veti syvään henkeä, sillä tuolla oli ajatus siitä, miksi Jez kuulosti siltä miltä kuullosti.
“Se… se…?”
“Jep”
“Helvetti…”
“Mutta mä teen kaikkeni sen suhteen että se ei saa tietää missä sä oot. Se on vienyt sulta jo niin paljon että se ei ansaitse enää yhtään enempää. Mä en oo ees tallentanut sun numeroa oikealla nimellä puhelimeen niin se ei voi ainakaan sitä kautta löytää tätä numeroa vaikka se yrittäisi etsiä. Ja sä tiedät että mä en tuu kertomaan sille missä sä olet vaikka mitä tapahtuisi” Jezzin ääni oli vakava ja painokas.
“Mä tiedän sen, mutta en mä myöskään halua että sulle tapahtuu jotain. En mä tiedä mitä mä teen jos mä menetän sutkin.”
”Hei, mä tiedän ja sä mon bien-aimé tiedät että en anna sen tapahtua. Oon tehnyt muutamia valmisteluja ja se ei tuu onnistumaan missään suunnitelmassaan mitä sillä saa selville missä sä asut nykyään.”

Linjalle laskeutui hiljaisuus ennen kuin Jezz katkaisi sen ja kysyi miten Mialla meni. Tummaverikön vastaukset eivät olleet täysin sellaisia kun Mia olisi halunnut ystävälleen tarjoilla. Keskustelu jatkui vielä jonkin aikaa ennen kuin tummaverikkö pahoitteli jotta joutuisi lopettamaan puhelun. Puhelimensa palatessa taskuunsa Mia asteli uuspihatolle ja haki African harjat. Harjatessaan kiharaa karvaa kävi tummapiirteinen mielessään lävitse vain muutamaa hetkeä käymäänsä puhelua. Ollessaan valmis tamman harjaamisesta, tuo tunsi kuinka ensimmäinen suolainen kyynel lähti tekemään matkaansa alas pitkin poskeaan. Jos Se löytäisi Mian, olisi tuon elämä ohitse.


Alexiinan kommentti:
Oh hoh. Mitä iljaisia matopurkkeja alkaakaan avautua Mian menneisyydestä. Orange Wood tuntuu olevan turvasatama elämää heitelleille, kiusatuille ja vainotuille - ja hyvä niin. Mian lähentyminen Stormhillien majakan kanssa sopii kuvaan ja luo hyvän symbolisen vastapainon sille, että Mia on (toivottavasti) löytänyt täältä ja isoisänsä luota pysyvän turvapaikan, vaikka elämän myrskyt heittelisivätkin välillä rannoille tyrskyjään. Mia ei taidakaan olla ihan niin lasista tehty, kuin on ehkä antanut ensin ymmärtää...? 

Mulla on ollut hullu viikko, joten kerron siitä teille nyt päivä kerrallaan. Saatte poikkeusluvan avata mun koko päiväkirjani ja ruokkia silmiänne Malborin pojan uusimmilla elämänkäänteillä.

SUNNUNTAI 29.5.

Mä ja mamma pukeuduttiin parhaimpiin. Mulle se tarkoitti mustaa pukua, jonka hartioissa oli vähän liikaa ”kasvuvaraa”, jota ei koskaan ole tapahtunut, joten mun olkapäät näytti sen kanssa teräviltä ja valheellisilta, koska oikeasti toppausten alla oli vain linnunpäiden kokoiset luupallurat eikä suinkaan muhkeita muskeleita. Mamma laittoi mulle mustan solmukkeen (sillä on salee joku fetissi rusetteihin – ja oikeastaan kaikkeen, mikä liittyy kauloihin) ja pukeutui itse tummanharmaaseen kauluspaitaan ja mustaan puolisääreen asti olevaan hameeseen sekä tummiin sukkahousuihin. Mamma näytti oikein sunnuntaikoulukelpoiselta, kun lähdettiin Waterphewn kirkkoon, mun nykiessä kaula-aukkoa vähän väliä saadakseni lisähappea hiostavan kuumassa ja hapettomassa taksissa. Kevin tuli Odyn ja Timmyn kanssa erikseen ja tavattiin ne kirkon pihamaalla. Olin mä tietysti tiennyt, että neiti Fedell oli tunnettu paikallinen, mutta en jotenkin osannut taas olettaa, miten paljon väkeä sen avoimeen muistotilaisuuteen tulisi. Näin Centerit; Alexiina, Raicy, Emily ja Dewn tyttärensä kanssa oli paikalla, samoin näin Amyn isovanhempineen. En voinut kuitenkaan moikata niitä, koska olin mamman kanssa ja se olisi herättänyt vaarallisia kysymyksiä. Niinpä leikin olevani joku ihan muu ja piilouduin Kevinin taakse aina, kun jossain lähellä oli tuttuja. Kun me päästiin sisään, kirkko oli täynnä. Edessä alttarilla paloi korkeat kynttilät, oli kukkia ja mustavalkoinen kuva Inger Fedellistä paljon nuorempana, kuin mä olin koskaan nähnyt. Mamma niiskutti vieressä ja Kevin koetti hyssytellä kysymyksiä, joita tulvi Odyn ja Timmyn suusta: ”Mitä kuoleman jälkeen on, saako sieltä hampurilaisia?” ”Onko taivaassa poneja?” ”Miksi ihmiset kuolee, miksei ne vaan elä ikuisesti?” ”Tuleeko kaikista enkeleitä?”

Viisaita kysymyksiä.

Vasta tilaisuuden jälkeen mun silmäni osui (lähinnä, koska vahtasin missä Centerit menee pysyäkseni huomaamattomana) iäkkääseen, ryhdikkääseen mieheen, jolla oli teräksenharmaa tukka poninhännällä ja erikoisempi jonkinlainen kansallispuku yllään kättelemässä ja halaamassa ja vaihtamassa sanaa Alexiinan, Raicyn ja Emilyn kanssa. No, ei siinä miehessä mitään, mutta sen vieressä seisoi tumma tyttö, jonka hiukset oli palmikolla. Siinä profiilissa oli jotain tuttua, mikä herätti mun mielenkiintoni ja kurkotin kaulaa; odotin, että se kääntäisi kasvojaan tänne päin, mutta –

”Crid, liikuhan”, mamma hönkäisi mun niskaani ja tökkäisi kynnellä kylkiluiden väliin, ”ei jäädä tähän käytävälle tientukkeeksi.”


MAANANTAI 30.5.

Maanantaina mammalla oli taas joku terveyskäynti, kuulemma ”jälkitarkastus” siitä sen aikaisemmasta flunssasta. En välittänyt asiasta sen enempää, koska aivot alkoi heti raksuttamaan, että pääsisin sillä aikaa käymään taas tallilla. Niinpä mamman painettua ulko-oven kiinni ja mun teeskenneltyä keskittynyttä sarjakuvan lukua vuoteellani, pomppasin siinä samassa ylös (”pomppasin” on turhan tehokas ilmaisu; heilautin varovasti jalkani lattialle, vedin syvään henkeä ja ponnistin kevyesti seisomaan), kaappasin ”lätkäkassini”, kävin tekemässä eväsrasiaan pari leipää ja banaanin ja lähdin kyttäämään bussia.

Ranchilla maneesin suunnalta kuului sahaamisen ääniä, joten menin katsomaan mitä siellä oikein touhutaan. Raicy ja Dewn rakensi jonkinlaista puukatosta tallipuodin sisäänkäynnille. Sain kuulla laitumillelaskun olevan perjantaina, joten tein mentaalisen noten, että yrittäisin päästä silloinkin Orange Woodiin henkilökohtaisesti saattelemaan Dragonin laaksoon kesänviettoon. Niin mä ainakin sille lupasin, kun harjasin sen ulkona ja huuhtelin jalat letkulla ja vähän väliä huiskin kädellä kärpäsiä, jotka oli pinttyneitä jostain syystä ajatuksesta, että niiden pitää rakentaa pesä mun korvakäytävääni. Ehkä pitäisi putsata korvia vähän useammin.

Palasin kotiin ja myöhästyin, koska mamma oli jo takaisin, ja sain sätit taas siitä, että olin poistunut kotoa jättäen Rocketin yksin ja jättämättä minkäänlaista lappua siitä, miksi, minne ja milloin oon kadonnut. Mamma suhtautui jotenkin tavallistakin hysteerisemmin, vaikka koetin selittää, että kävin vaan happihyppelyllä ja Rocket oli nukkunut niin sikeästi, etten ollut viitsinyt sitä herättää – mamma ei uskonut.


TIISTAI 31.5.

Ei mitään kerrottavaa tältä päivältä. Pelasin koneella, söin mamman tekemää pannukakkua (sillä on viimeiset viisi päivää ollut hervoton pannukakkuhimo; en valita, koska mamma on ihan hyvä jauhopeukalo) ja tällä kertaa ulkoilutin myös Rocketia. 


KESKIVIIKKO 1.6.

Tästä se sitten alkoi. Näin jälkiviisaana mun olisi pitänyt tajuta varomerkit, nähdä sen tulevan jo mailien päästä. Miten olinkin niin tyhmä? Ehkä, kun olin ite syntyessä kuolla (ja in all fairness, aina sen jälkeen joka toisella elontaipaleeni askelella), niin en oikein osannut kuvitellakaan, että mamma haluaisi kokea sen kaiken alituisen pelon ja murheen ja huolen taas alusta? Tai, että heti kun ”mut olisi potkittu (teoriassa) pois pesästä”, joku uusi korvaaja pitäisi saada tilalle? Oliko mun mammalla joku hoiva-addikti (vastaus: kyllä, eikä yllätä ketään).

Niinpä, kun mamma sitten kutsui mua keskiviikkona syömään, sen ääni väreili hentoisesti mun raollaan olevan huoneeni ovesta. Enkä kuitenkaan siitäkään sävystä osannut vielä epäillä mitään. Laskin vain kuulokkeet päästä, naputin AFK din, ja lampsin keittiöön.

”L-laitoin lempiruokaasi, Crid”, mamma sanoi ääni aaltoillen (en osannut paikallistaa, miksi) ja jopa veti mulle tuolin. Pöydällä oli katettuna iso lautasellinen spaghettia ja jauhelihakastiketta (liian iso, että koskaan jaksaisin syödä sitä puhtaaksi, mistä mamma alkaisi mäkättää ruoan haaskauksesta ja ”ajattele Afrikan lapsia”, mutta mitäs itse sitten laittaa mulle ruokaa liian paljon ilman, että voin siihen vaikuttaa!?) ja lasissa fantaa, mitä mamma ei yleensä tykännyt että join sitäkään, koska se pilasi kuulemma hampaat (niin kuin mun hampaani ei olisi jo kuin juusto: vinot, keltaiset ja reikiä täynnä). Olin siis yllättynyt, mutten epäluuloinen siitä, että olin saanut juhlakattauksen keskellä tavallista päivää. ”Jälkiruoaksi on sitten pannukakkua...”

Ehdin syömään noin kuusi haarukallista tyytyväisenä ajatukset kesken jääneessä pelissä, kun vasta huomasin, että mamma ei ollut koskenut omaan ruokaansa, vaan sivellyt vain juomalasin pintaa hermostuneena. Niinpä kohotin katseen ja nielaisin suun tyhjäksi.

”Onks... tänään sun synttärit?”

”Mitä? Ei – ei, eihän ne nyt vielä...”

Phew! Ehdin jo pelästyä.

Laitoin seitsemännen haarukallisen suuhun, sitten kahdeksannen… mamma tuijotteli mua yhä ja nyt näin sen silmissä kyyneliä. Mitä nyt??

”Onks… jokin vikana?”

Mamman huulet lainehtivat ja sitten sen posket alkoi rusottaa ja silmät kimmelsi ja mä viaton typerys sain verbaalisesti päin pläsiä, ja se oli mulle ihan oikein kerta en ollut osannut sitä yhtään odottaa, vaikka asia oli ollut päivänselvä.

”Crid… m-me saadaan vauva!”

En tiedä, mitä mä ajattelin. Rehellisyyden nimissä en yhtään mitään. Mulla oli vieläkin käynnissä oikean aivolohkon takanurkassa strategia, miten pieksisin Tom-Tomin titaaniarmeijan, joten piuhojen yhdistyminen äsken kuultuun kävi viiveellä ja glitchaili. Sitten se alkoi hahmottua. Me saadaan vauva. Me. Mä ja mamma?! Vasta, kun mamma purskahti onnensekaiseen kyynelehtimiseen, tajusin, että se oli varmaan tarkottanut sitä ja Keviniä. Huh. Musta ei ollut vielä isäksi.

Nousin robottimaisesti seisomaan ja kiersin pöydän laittaakseni luisevat käsivarret mamman ympärille. Luulin, että se olisi hyvä juttu, mutta mamma parahti vieläkin suurempaan itkuun ja puristi mua keskiruumiista niin, että ilmat ja spaghetit oli tulla ulos. ”Voi Crid!” mamma nyyhkytti. ”Voi Crid! Criiddd!”

”Joo, hieno juttu.”

”Onko??” mamma päästi irti ja kuivaili poskiaan hameenreunaan ja katseli mua silmät ymmyrkäisinä. ”Onko se hyvä juttu, Crid, ihanko totta? Oletko varmasti sitä mieltä?”

”Joo.”

”Meidän pitää tietenkin pitää häät sitä ennen”, mamma kiirehti sanomaan ja suorastaan sädehti kyylenvuon läpi onnesta; niin tietysti, pitihän mamman varoa olemasta pahoittamatta kenenkään näkymättömän veijarin mieltä, vaikka luulen kyllä, että tässä tapauksessa se synti on jo tapahtunut.

”En ole uskaltanut kertoa sinulle, kun… kun olen ajatellut, että pahoittaisit mielesi.”

Mä tuijotin mammaa näkemättä oikein mitään. Tää asia ei siis vieläkään ollut kunnolla uponnut. Tunsin silti liikutusta siitä, että mamma oli ajatellut niin paljon mun tunteita – se oli selvästi itse onnensa kukkuloilla, mutta oli silti murehtinut, jos mä en olisi iloinen sen puolesta.

”En mä… hieno juttu… äiti.”

Mamma alkoi taas nyyhkyttää.

Kun se lopulta sai itsensä koottua, se alkoi touhottaa Kevinin ja sen häistä.

”Ajateltiin, että mahdollisimman pian… että voidaan sitten julkistaa kaikille muillekin vauvauutiset. Älä kerro vielä kenellekään, Crid, ethän... Niin, ihan pienet vain ja nopeasti, ajateltiin, että jos vaikka jo ensi kuussa nyt heti heinäkuussa…!”

Havahduin. Heinäkuussa? Heinäkuussa oli Amyn ja Billyn häät. Se kutsukortti poltteli vieläkin mun supersankarisarjakuvan välissä, samassa paikkaa, missä kaikki mun hevoslehdetkin oli naamioituneina.

”Ai...”

”Ah, Kevin tulee niin iloiseksi, kun kuulee miten onnellinen olet meidän puolesta!” mamma helähti yhtäkkiä. ”Meistä tulee oikea perhe taas!”

Oikea perhe. No, oliko mun ja mamman symbioottinen liitto sitten ollut feikki perhe, vai ? Aloin kokea erikoisia tuntemuksia. Ne virisi pikku hiljaa sielun syövereissä ja nousi ruokatorveen närästämään. Vasta illalla sängyssä maatessa ja tuijotellessa lohikäärmejulistetta seinällä, osasin antaa mussa äkkiä syttyneelle tunnevyyhdille nimen: mustasukkaisuus. Kohta mä en olisi enää mamman elämän ykkönen. Mikä mä sitten olisin? Nolla taas. Olin nolla ulkomaailmassa, olin ollut nolla koulussa ja olin nolla tallilla. Mutta yksi paikka, missä mä olin ollut ykkönen aina, oli kotona. Mutta nyt sekin koodi muuttuisi ja kohta en olisi mitään enää kenellekään, enkä missään!

Kiskoin peiton vihaisena korviin (ja kohta vedin takas alas, koska en saanut tarpeeksi happea) ja aloin nukkua murjottaen.


TORSTAI 2.6.

Olin epämääräisellä, pahalla päällä vielä seuraavanakin päivänä. En tietysti tiuskinut, raivonnut tai muutenkaan rähjännyt, koska en halunnut pahoittaa mamman mieltä (se puolestaan oli niin hyvällä tuulella, etten tiedä onko koskaan ollut; ei varmaan, koska Simonin lähdön jälkeen mammasta tuli hysteerinen huolestunut pirttihirmu), mutta olin sulkeutunut ja juro ja toivoin, että se osaisi lukea näitä äänettömiä viestejä tajutakseen, mistä päin puhalsi ja että kaipaisin rutistavaa halausta ja vakuutteluja, että olisin silti ja tulisin aina olemaan mamman silmäterä, mutta eihän se niitä osannut lukea enkä tiedä voinko niin syyttääkään, kun en itsekään ollut osannut tulkita näitä vauvamerkkejä ajoissa. Niinpä istuin koneella, en puhunut kuin murahtelemalla tai yksitavuisilla, ja mamma tuskin huomasi, koska hääräsi olohuoneen pöydän ääressä hääsuunnitelmia soitellen välillä rouva Rentonin mielipiteeksi ja välillä Kevinin. Ilmeisesti Kevin oli varannut niille kirkon jo ajat sitten (kauan ne oli oikein hääränneet tätä mun selkäni takana??) ja voitteko kuvitella taas tätä mun tuuriani, kun mamma ilmoittaa, että hääpäivä on heinäkuun ensimmäinen lauantai. Siis sama päivä, kun Amyn ja Billyn häät. Olin valmis taputtamaan kämmenet yhteen, heittämään rinkan selkään ja maleksimaan Indonesiaan kaikiksi loppuvuosikseni, koska miksi mun elämä.

Olin kuitenkin jo valinnut tän vähäkommunikoivan, myrtsin linjan, joten en voinut puuttua asiaan ehdottamalla mahdollista päivän vaihtoa. Saatoin siis vain lysähtää entistä huonompaan ryhtiin tietsikkatuolissa ja rutista pelichatissä asiasta Tomille.


Mutta Tomin sanat jätti mut pyörittelemään yhtä mahdollisuutta. Vihkiminen ei tietysti voinut olla aivan samaan aikaan, koska niin Amy, kuin mamma oli valinneet Waterphewn kirkon ja siellä nyt saattoi olla vain yksi vihkitilaisuus kerrallaan. Jos yhtään mamman puheluita Kevinin ja Rentonin rouvan kanssa olin kuullut, juhlat olisi pienimuotoiset ja kotikutoiset – ei siis ainakaan missään kaukana. Olisiko sittenkin voinut olla mahdollista, että olisin venynyt kahteen juhlaan saman päivän aikana, vaikka limittäin? Sehän periaatteessa riittäisi, että näyttäisin pärstääni täällä ja olisin mamman vihkimisessä mukana, mutta loppuajan… miksen voisi olla toisissa juhlissa? Mulla olisi juhlapukukin silloin valmiina, eikä tarvitsisi keksiä mammalle sitä tekosyytä minkä vuoksi olin pukeutunut kuin hovimestari. Ja aika usein, kun jotain olemattomia sukujuhlia oli ollut (olemattomia siksi, että meidän suku oli niin olematon), olin 90% ajasta istunut omassa huoneessa, koska en tykännyt sosialisoida kaikkien vieraiden kanssa – ja mamma oli ollut sen suhteen OK. Jos mä nytkin olisin vain ”omassa huoneessa”… huoneessa, jossa tosin ei ollut kattoa eikä seiniä ja jatkui aina Sinicoastin rannikolle asti…


PERJANTAI 3.6.

Olin melkein unohtanut, että hevosten laidunloma alkoi tänään. Pelkäsin olevani jo myöhässä, kun muistin asian ja otin riskin ja menin kysymään mammalta (osin sillä varjolla, että se oli ollut niin hyvällä tuulella), voisinko mennä kaverille.

”Mene vain”, mamma sanoi sylissään viisitoista hääaiheista aikakauslehteä, ja koetin pidätellä leukaa loksahtamasta. Noin helppoa lupaa poistua kotoa en ollut saanut koskaan! Niinpä mä köröttelin kakkosella Orange Wood Ranchille ja ehdin kuin ehdinkin mukaan viemään hevosia laitumelle alalaaksoon. Roi johti, kun me kokoonnuttiin tallipihaan kaikilla yksi tai kaksi hevosta riimunvarressa ja lähdettiin sitten koko konkkaronkka leiriaitan suuntaan ja sieltä polkua pitkin alas. Mä vein tietysti Dragonia. Olin ehtinyt stressata, jos Savannah olisi pingahtanut paikalle ja vaatinut viedä Dragonin itse, mutta onneksi muikkelia ei näkynyt, ja niinpä mä talsin ylpeänä hoitajana pahantuulisen hoidokkini rinnalla. Koska Dragonissa oli varomista kolmeksi hevoseksi, en vienyt ketään muuta, mutta mun takana Oliver tuli Ponyn ja Romeon kanssa ja virnuili leveästi.

Mä halusin uskoa, että Dragon hörähti mulle hyvästiksi, kun tuli aika kaikkien yhtä aikaa päästää hevoset portilla ruohoparatiisiin, mutta taisi se sittenkin pöristä vain vapauden rakkauttaan ja iloaan päästä musta eroon. Niinpä niin. Crid oli nolla taas.

Porukka otti hevosten pukkiriemulaukoista kuvia kännyköillä, mutta mä lähdin laahustamaan samaa reittiä takaisin kohti ranchia. Mereltä kävi laakson yli raikas tuuli ja aurinko paistoi ja kaikki oli hyvällä tuulella, mutta mua masensi. Ja kaikista tyhmintä oli, että mua ei olisi saanut masentaa, koska se oli lapsellista ja asiatonta. Munhan pitäisi jo olla aikuinen, joten miksen osannut käyttäytyä kuin aikuinen (miltään osin) ja ymmärtää, että mun mamma oli oma yksikkönsä, oma ihmisensä, eikä mikään muhun kuuluva jatke? Tai ehkä ennemminkin niin päin, että mä en ollut mikään mamman lisäosa.

Yksi asia mua kuitenkin vähän piristi. Tammat varsoineen vietti kesäloman eri laitumella, merilaitumella, ja niinpä niiden hoitajat vei ne sinne erikseen. Ne tuli ulos tallista juuri, kun olin menossa sisään, ja niinpä satuin näkemään myös valtavan hyllymahaisen African taluttajan; mustat hiukset, pyöreähköt kasvot, tummat silmät… Misa. Ja äkkiä mä tajusin, että se tyttö kirkossa oli myös ollut Misa. Läimäisin itteeni otsaan, koska olin taas ollut niin pitkillä piuhoilla, mutta ehkä mun olisi pitänyt tehdä se vain mentaalisesti eikä konkreettisesti, koska aika moni katsahti muhun hassusti. ”Itikka...”, mutisin ja livahdin latoon piiloon korvat punaisina.

Yritin sitten olla salainen agentti ja vakoilla. Näin, että Misa ei jutellut (= viittonut) oikein kenenkään kanssa, vaan vilkuili hermostuneena vähän väliä ympärilleen ja melkein säikkyi, jos jossain lähettyvillä tapahtui jotain yllättävää. Mietin, miksi se oli niin arka ja olikohan sen kaunis pääparka kolahtanut niin rajusti, kun se putosi pilven päältä. Suunnittelin parasta taktiikkaa ottaa siihen kontaktia (koska miten voin kommunikoida kuuron kanssa, kun en itse osaa yhtään viittomakieltä?), kun sen kännykkä yhtäkkiä alkoi soida. Olin juuri silloin siivoamassa Dragonin karsinaa (siivosin yhtä karsinaa aina noin tunnin, mistä Roi oli tullut useamman kerran jupisemaan, mutta hei! Se on rankkaa hommaa!!) ja tiesin, että Misa oli lähettyvillä, koska se auttoi Alexiinaa heittelemään heinää alas merilaitumelle vietäväksi. Höristin ylisuuria korviani; miten kuuro puhuisi puhelimeen? Tai ehkä se oli videopuhelu ja se viittoisi siihen? Kurkistin karsinakalterien välistä ja siristin silmiä parven suuntaan.

”Oui? Non, je ne suis pas...”

SE PUHUI RANSKAA?!

MITÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ

Okei, ei se, että se puhui ranskaa ollut niin iso ihmetyksen aihe (ranska nyt vain sattuu olemaan yksi Kanadan virallisista kielistä, valitettavasti; mamma romantisoikin kaiken Ranskaan liittyvän seitsemänteen taivaaseen… mun mielestä taas ranskan kieliset yleensä kuvitteli olevansa jotain ”parempaa väkeä”). Vaan SE oli ihmetyksen aihe, että se PUHUI.

Kyyläsin piukeana nähdäkseni Alexiinan reaktion (koska en mä voinut olla ainoa, jolle tää tuli puun takaa?!), joka heivasi heinäpaaleja uusiin parempiin kasoihin parvella, Misan seisoessa tikkaiden alla vieressään kärry, johon oli Alexiinan tiputtelemana niitä kasannut. Alexiina ei reagoinut mitenkään – outrageous! Blasphemy! Mayday! Kukaan ei ollut kertonut mulle, ettei Misa ollutkaan kuuro (kai? Voiko joku puhua sujuvaa ranskaa kuulematta omia sanojaan? No, kai se oli mahdollista…).

Samassa aloin hyperventiloida. Oliko Misa kuullut, kun olin huokaillut ja mutissut siitä ajatuksiani joskus puoliääneen varmana, ettei se voi kuulla? Tai kuullut mut vakoilupiiloistani, kun en ollut välittänyt olla aivan niin hiljaa tietäen, ettei se kumminkaan kuule?

Voi luoja.

Olinko mä tehnyt itsestäni taas Suuremman Narrin, kuin olin itse tajunnutkaan??

Olisin voinut pyörtyä siihen paikkaan, silmissä välähteli mustia täpliä, mutta sain sitten juuri ja juuri itseni pidettyä pystyssä talikkoon nojaten ja pahnan pistävää hajua hengitellen ja inhalaattorista oxyvoimaa hakien.

Kun seuraavan kerran kurkistin taas ulos karsinasta, Misa oli poissa.


LAUANTAI 4.6.

En halunnut mennä tallille, en, vaikka tänään olisi perushoitopäivä ja Kitty tai joku varmasti järkkäisi jotain kivaa tallilla kesäkauden alkamiseksi. En menisi, en ehkä enää ikinä, koska mulla on kiire haudata pääni tyynyn alle ja toivoa, että kaikki unohtaa mun olemassaoloni.

Olin nolannut itseni varmasti perinpohjaisesti, enkä pääsisi tästä yli koskaan. 

Harmi kyllä, Kevin tuli käymään Odyn ja Timmyn kanssa ja kohta kaksi kakaraa pomppi mun päälläni vuoteella ja oli katkaista multa selkärangan.

”Crid! Crid! Crid! Crid!” ne hoki yhdestä suusta ja mua yökötti, kun sängynjouset naksuivat ja vatsassa hytkyi pannukakku, jota olin syönyt jo yhden ihmiselämän edestä liikaa. Ajattelin surkeana millaista se sitten olisi, kun näitä ipanoita olisi kolme ja ne kaikki talloisi mun ylitseni kuin olisin matto vessan lattialla.

Ja tästä suivaantuneena painelin koneelle, mutta en pelaamaan, vaan (vetäkää iso rasti seinään) työmarkkinahaun sivuille etsimään töitä. Tää oli ensimmäinen kerta, ensimmäinen vakavasti otettava kerta, kun mä aloin harkita omaa elämää. Niin kuin omaa kämppää, omaa aikaa, omaa ruokaa, omaa tilaa mammasta erillään. Ja jos sellaista aioin, nimittäin muuttaa kotoa ja elää itsekseni nyt, kun kohta meidän pienessä kämpässä olisi kahden sijasta kuusi päätä aukomassa, tarvitsin rahaa ja tarvitsin töitä.

Niinpä joku hullunkiilto silmissä pistin paikalliset avoimet työpaikat hakuun ja aloin selata tarjontaa. No, en nyt tiiä olinko ihan niin tosissani, mutta tarpeeksi tosissani kuitenkin, että sentään katsoin mitä näillä nurkilla oli tyrkyllä. Bebble Owlin päiväkodissa näytti olevan haku päällä keittäjälle, mutta mähän juuri yritin eroon mukuloista, en hakemaan niitä kymmenen kertaa enemmän elämääni. Black Cat haki yövuorotyöhön ovimiestä, mutta mä en jaksaisi sellaista psyykkisesti enkä varsinkaan fyysisesti, ja toisekseen mä ovivartijana? Ha ha, ha ha… sain verta nenästä aikaiseksi ilmankin, että oikein hakemalla hain kännipäitä vetämään turpaan. Mutta ruokakauppaan haettiin kassamyyjiä ja hyllyttäjiä – ihan tähän lähellä olevaan markettiin. Nielaisin hermostuneena. Olisinko päästäni vialla, jos hakisin sinne? Työmatka ei olisi pitkä (olettaen, että ainakin alkuun asuisin vielä kotona) ja sitä paitsi, kakkosen bussi, jolla pääsi Orange Woodiin, lähti siitä kaupan pihasta… olisi helppoa naamioida mammalle tallikäynnit sen varjoon, että ”kävin töissä”…

Pisti tän sitten vauvakuumeen (negatiiviseen) huumaan tai siihen, että olin sen johdosta saanut eksistentaalisen kriisin tai siihen, että mua oli jo pidemmän aikaa jäytänyt saamattomuuden ja elämän ohivalumisen turhuuden kauhu, menin sähköpostiin ja aloin naputella jonkinlaista työhakemusta. Se tuntui a) paitsi teennäiseltä ja väkisin vääntämiseltä ja nololta, b) kaikelta edellä mainitulta kertoimella kymmenen. Ei mua kukaan koskaan ottaisi töihin. Ei edes haastatteluun, tai syöttäisin itseni Orange Woodin sioille. Mutta toisaalta… se joku pieni, hyväntahtoinen ääni, joka joskus siveli mun korvien sisäpintaa (oikeesti, mun täytyy putsata korvat) sanoi: ”Pääsithän Dragoninkin hoitajaksi, hevosenhoitajaksi, vaikket koskaan olisi uskonut...”

Niinpä niin.

Niinpä mä painoin lähetä (mun CV:stä ei varmaan tarvitse mainita erikseen, miten rikas ja monipuolinen se onkaan, köh) ja heti perään aloitin paniikkikohtauksen, joka on kestänyt tähän päivään asti. Vastausta ei ole vielä tullut, mutta mun sydän on lakkaamatta lyönyt yhdeksääkymmentä ja oon harkinnut viidesti heittäytyväni Bridgetweetin sillalta alas.

Mun ja Kittyn välille oli laskeutunut täydellinen radiohiljaisuus, ja mä en tiennyt mitä mä olin tehnyt. Jotain mä olin tehnyt, jotta Kitty ei halunnut enään puhua mulle ja vaikka mä, miten yritin, en mä keksinyt syytä sille. Olinko mä vahingossa painostanut Kittyä lapseen, vaikka mä olisin kyllä ymmärtänyt, jos se olisi halunnut odottaa vielä ja aloittaa yrittämään vasta myöhemmin? Olinko mä sanonut tai tehnyt jotain muuta, mikä oli ajanut sen pois mun luotani ja saanut sen uskomaan, että mä en halunnut olla sen kanssa enään, vaikka asia ei todellakaan ollut niin.

Kaikki se vapaa-aika, mitä työpäivien jälkeen jäi, mä olin laittanut tilan remontointiin. Nyt siellä oli niin sähköt kuin myös juokseva vesi, joten aggregaatille ei ollut enään tarvetta ja mä olin saanut säilöä sen pois. Laitumien aidatkin oli korjattu ja mä olin jakanut tilan kahteen omaan sektioon, jotta HH sai oman laitumensa ja Image, Forever sekä Pond saivat olla toisella osalla. Se, milloin Forever vieroittaisi varsansa ei ollut mulle vielä selvää, mutta sen jälkeen Pond saisi muuttaa HH:n kaveriksi ja mä toivoin, että vanhempi ori jaksaisi opettaa juniorin tavoille. Jos näyttäisi siltä, että pojat eivät pystyisi elämään samassa laitumessa, mun täytyisi ehkä kysyä Alexiinalta olisiko OWRällä orivarsaa tai varsoja, joiden luokse Pond voisi muuttaa tai jotka voisivat muuttaa tänne kasvamaan ja opettamaan toiselle tapoja. Muitakin pienempiä ja suurempia remontteja oli tullut valmiiksi ja koko tilan saattoi oikeastaan sanoa olevan valmis.

En mä ollut myöskään viettänyt hirveästi aikaa OWRällä, vaikka tiesinkin että joka ilta pöydässä olisi myös mulle paikka varattuna. Tiesin myös, että Kitty istuisi sen pöydän ääressä ja mua mietitytti, mitä kävisi, jos se näkisi mut sen pöydän ääressä, enkä halunnut pahentaa tilannetta entisestään. Yksi päivä, meillä oli tilalla muutama työtehtävä, joita me suoritimme yllättäen Raicyn kanssa kahdestaan. Vaikka toinen oli minua pari vuosikymmentä vanhempi, oli Raicyllä pidempi ja vakaampi kokemus parisuhteesta kuin minulla, jonka yritti elää ja opetella pitkässä parisuhteessa olemista ensimäistä kertaa elämässään. Olinhan mä nähnyt miten ruskeasilmäinen mua oli tutkinut, varsinkin kun unettomat yöt sekä unohdetut ruokailut alkoivat piirtämään karttaa kasvoilleni.

”Kaikki ok?” Raicy kysyi yllättäen, ollessamme nostamassa aitaelementtiä paikalleen. Vaikka epäilin tietäväni mihin aihepiiriin miehen kysymys liittyikään, en halunnut puhua siitä, vaan yritin tarjota jonkinlaisen ympäripyöreän vastauksen. Ihan täysin ei mies tainnut tätä kuitenkaan ostaa, sillä saatuamme elementin paikoilleen ei Raicy poiminutkaan porakonetta käteensä ja alkanut kiinnittämään sitä paikoilleen, vaan asteli luokseni. ”Oletko varma, että kaikki on todellakin hyvin? Mitä olen Alexiinan puheista – huolestuneista sellaisista – ymmärtänyt, ette ole ilmeisesti puhunut Kittyn kanssa pitkään?”

En voinut itselleni mitään, mutta toinen käteni hakeutui takaraivolleni, rapsuttamaan likaista, ylikasvanutta hiuskuontaloa pohtiessani mitä vastaisin toiselle.
”Ei. Se… ei ole vastannut mulle mitään ja mä en tiedä, että missä kohtaa mokasin ja että mitä mä olisin voinut tehdä toisten, jotta tähän ei olisi päädytty. Ehkä… tai siis todennäköisesti, mä puskin sitä liikaa ja liian aikaisin, vaikka mä yritin kyllä antaa sen tehdä valinnat ja päättää koska aika olisi oikea. En mä… en mä tiedä miten parisuhteessa eletään, kun mä en ole ikinä sellaisessa ennemmin ollut, koska en mä tiedä miten vakavaksi voi jotain teiniajan juttuja sanoa…” sanani liukuivat raskaaseen huokaisuun ja huomasin miten Raicy selkeästi oli vastaamassa jotain, kun Tomford saapui paikalle ja alkoi puhumaan jotain rehutilanteesta, jota Raicy oli Joshin lähettänyt selvittämään. Aiheesta keskustelu jäikin näin ollen siihen ja lopulta me jatkoimme aidan rakentamista hiljaisuuden vallitessa. Aidan ollessa valmiina kello alkoi olemaan niin paljon, jotta työpäivämme oli muutenkin paketissa ja siirryin varustamaan HH:ta, jotta voisin ratsastaa takaisin tilalleni.

Seuraavana päivänä mä yllätyin siitä, että Kitty laittoi mulle viestiä. Luettuani sen viestin, mä olin vain varmempi siitä, että se oli päättänyt, jotta meidän parisuhteemme olisi ohitse ja mä en vain jaksanut enään hiljasuutta meidän välillämme, joten ajattelin että jos kaikki olisi kerta jo menetetty niin ainakin yrittäisin saada kaikki asiat puhuttua lävitse ja tehtyä erosta mahdollisimman siistin eikä jättää sitä sotkuiseksi ja sellaiseksi, johon me molemmat olisimme pettyneitä myöhemmin, jos sattuisimme erosta puhumaan. Eihän puhuminen ollut mulle aina helppoa, joten mä olin suunnitellut jonkinlaisen pienen puheen valmiiksi, että mä en jänistäisi ainakaan ihan totaalisesti. Kuitenkin kun Kitty kuuli mun sanat ja kertoi mistä oli oikeasti kyse, mä olin enemmän kuin hämmentynyt. Kaikki olikin ollut vain isoa väärinkäsitystä, mikä oli johtunut siitä, että Kitty ei ollut uskaltanut sanoa mulle, jotta tuo ei ollutkaan raskaana. Paljastuksensa jälkeen me puhuttiin kyllä asiat lävitse ja vähän kaikesta muustakin, mutta silti mua pelotti, että jos mä en olisi siltikään Kittylle tarpeeksi ja että jos mä kuitenkin tekisin jotain sellaista, minkä vuoksi se ei olisi halunnut enää jatkaa mun kanssani olemista.

Päästyäni myöhemmin omalle tilalleni, vaikka yöllinen hämärä laskeutuikin ympäristöön, en mä edes yrittänyt mennä nukkumaan, sillä tiesin että edessä olisi varmasti yksi uusi uneton yö, yrittäessäni saada kiinni kaikesta mitä oli tapahtunut. Sängyssä pyörimisen sijaan suuntasin tammojen laidunpuoliskolle ja lähdin etsimään pientä laumaani, ennen kuin annoin itseni valahtaa maahan istumaan, ottaen tukea tolpasta selälleni ja annoin katseeni vain kiinnittyä tyytyväisenä laiduntaviin sekä satunaisesti pärskähteleviin tammoihin.

Alexiinan kommentti:
Oli hyödyllistä kuulla näistä Tylerin puolen ajatuksista! Vähän tuntuu siltä, että tämä pariskunta on kyllä aika omanlaisensa tapaus muiden joukossa; toisaalta puhutaan suoraan ja toisaalta ei puhuta, Kitty kun ei osaa olla kovin syvällinen tai paljastaa sisimpiä tuntojaan koskaan eikä kenellekään (eikä etenkään itselleen). Tyler vaikuttaa mieheltä, joka kuitenkin syvällistä yhteyttä kaipaa ja tarvitsee, joten saa nähdä onko Kittystä koskaan sellaiseen, mikä todella tyydyttää Tylerin henkisen yhteyden kaipuun. Niin kauan kuin kaikki sujuu kepeästi ja sille voi nauraa, Kitty on kannella, mutta jos asiat kääntyy vakavamielisempään suuntaan... hmm, aika näyttää. 

Teksti oli oikein koherentti ja helppo lukea!

Emma, Lotte ja Amy mekkoihinsa tälläytyneinä nousi mun pikkufiiasta lauttasatamassa. Että nekin oli kaikki nykyään niin isoja ja kauniita, kun vasta eilen ne oli vielä olleet harvahampaisia pörrötukkia, jotka piti heinäpyjamabileitä makuupusseineen heinäparvella ja ratsasteli pellolla poneilla ja letitti heppojen jouhia. 

Katsoin kurjana niiden auringossa kimaltavia koruja ja huolella laiteltuja bilehiuksia. Amy oli murretuissa hennoissa sävyissä, Emma lämpimissä ja Lotte - joukon ilopillerinä - goottihenkisissä mustissa. ”No, pitäkää nyt sitten hauskaa...”

”Kiitti, Kitty.”

Mutristin huulia. Mua ei oltu kutsuttu Amyn polttarijuhliin, ja yritin ymmärtää, kun Lotte (joka oli tullut kotiin näitä bileitä ja ensiviikonlopun häitä varten) selitti, että Amy ei pitänyt isoista pirskeistä ja ne olisi ainoastaan Amyn parhaimpien ystävien kesken. Vähän matkan päässä niitä odottikin pari tyttöä lisää, yhtä laittautuneina, heilauttaen heille kättään. Ne lähtisi lauttaristeilylle ja sitten huomisillaksi niille olisi varattuna yksityinen esittelykierros Yukonin tähtitiedetornissa.

Lotte läimäisi auton oven kiinni. Katselin vielä hetken, kun ne tapasivat niitä odottaneiden pimatsujen kanssa, sitten käänsin rattia ja ajoin Sunportin satamasta pois. Billyn polttarit oli olleet viime viikonloppuna, ja Dewn oli lähtenyt Floridaan niitä viettämään. Takaisin tullessa se oli kertonut innoissaan purjeliidosta ja upeista hiekkarannoista ja Billyn uusista hevosista ja (vähemmän innostuneesti) strippiklubikeikasta.

Plääh! Olin niin kateellinen! Kaikki muut pääsi pitämään hauskaa, mutta mua ei oltu päästetty kummankaan juhliin!

Ajelin takaisin Orange Woodiin ja sitten melkein samantein taas liikkeelle; en ollut voinut heittää näitä kahta kuskauskeikkaa samanaikaisesti, koska arvon leidit ei kuulemma halunneet haista laivalla kanankakalta. Kanaparvi oli nimittäin paisunut jonkin verran, kun Executor oli ollut ahkerana, ja Emily oli käynyt kesätorilla myymässä uusia kananpoikia. Koska mä halusin paikkailla Tylerin kanssa käytyä epämukavaa ja outoa episodia, olin päättänyt viedä sille White Dove Farmille vähän piristystä parista kanasta. Valitsin kaksi ruskeaa, joille annoin nimet Sakura ja Aux. Isossa vuoratussa pahvilaatikossa, missä ne pyristeli ja pulputti, kannoin ne auton takapenkille hymysuin, koettaen väistellä Cellua, jonka vakaumuksena oli auttaa mua tässä tärkeässä tehtävässä ja toimia mun kolmantena jalkana. Vaikka Tyler olikin laittanut huitoen farmillaan oikein olan takaa ja nykyään siellä oli myös hevosia, oli siinä silti jotain ankeaa ja vähän karmaisevaakin siinä paikassa. Ehkä se oli se metsä, missä se sijaitsi, tai tallin takapiha, jossa oli villiintyneen ja unohdetun paikan makua.

”HOI!” joku huusi jostain yläilmoista; käänsin pään talon yläkertaan – Bob roikkui Lotten huoneen ikkunassa.

”No hoi hoi!”

”Mihin sä meet?”

”Dovelle!”

”Prööööt”, Bob pärisytti tylsistyneenä huuliaan. ”Miks?”

Pamautin takaluukun kiinni.

”Miksi en?”

”Tyyyleeeeer…”

Muistin kyllä vielä, mitä kakara oli yrittänyt, mutta olin helposti forgive ja forget. ”Eikö sulla ole parempaa tekemistä? Ja mitä muuten teet siellä, eikö Lotte jo pitänyt raikuvan raivokohtauksen siitä, että oot sen huoneessa?” huusin kepeästi ikkunan suuntaan. Bob kohautti laiskasti harteitaan.

”Joko pääsen muuttaan sinne sun kämppään?” se huusi takaisin. 

”Et!” nauroin ja kiersin kuljettajan paikalle. Bob näytti vihaiselta. Se veti jostain esiin paperista taitellun lennokin ja sinkauti sen ilmaan laiskana yrityksenä varmaan tähdätä muhun, mutta se liihotti kaivon kannen päälle. ”Oo kiltisti!” huikkasin istuutuessa autoon.

Matkalla Coyotaan mietiskelin, että tuskin maltoin odottaa, että musta tulisi taas hevosenomistaja. Mun ja Tylerin yhteinen varsa! Siitä oli ikuisuus, kun mulla oli viimeksi ollut omaa hevosta… no, pidin Chocoa yhä mun kultaheppana, vaikka se olikin nykyisin papereissa Orange Woodin omaisuutta ja tuntihevonen. Mutta se tulisi silti aina olemaan mun mussuni.

Tylerillä oli vapaapäivä, joten odotin sen olevan kotona; ja niin tosiaan, kun nostin kanalaatikkoa autosta, se tuli tallin suunnalta pyyhkien vähän otsaansa hatun alta.

”Moi.”

”Moi!”

”Mitäs sulla… siinä on?”

”Kun sait täällä paikat kuntoon”, heläytin, ”niin tuparilahja sen kunniaksi!” Laskin laatikon maahan ja avasin sen kannet; kaksi nuorta kanaa käänteli päätään nähdäkseen vuorotellen kummallakin ruskeankeltaisella silmällään ympärilleen ja loikkasi sitten sulat pörhössä ulos.

”Jahas...”

”Sakura”, mä esittelin ja viittasin toiseen kanaan (oikeasti ne oli niin samanlaisia, etten tiennyt enää kumpi oli alunperin ollut kumpi), ”ja Aux.”

”Sakura ja Aux...”, Tyler toisti. ”Kanalaa sitten seuraavaksi rakentamaan...”

”Eihän työt nyt kesken saa loppua”, virnistin ja nostin autosta maahan vielä jyväsäkin.

Autoin Tyleriä viemään hevosille laitumelle heinää ja sitten jäätiin nojailemaan laidunaitaan ja katselemaan Imagea ja sen isoa vatsaa.

”Vitsit”, mä huokaisin, ”millanenhan siitä tulee? Varmaan isomerkkinen, niin kuin Image, eli taattu kaunotar. Tai komistus, jos tulee ori. Mustangi… mä pääsen omistamaan mustangin, niin kuin Lotte - ja tää on vielä Karmasta! Tai niin kuin meidän mustangi-Mikael. Vaikka Lotte varmaan sanoisi, ettei se ole ihan sama asia, kun tää olisi syntynyt kesynä, mutta pfft!” heilautin kättä vähättelevästi – tulipa varsasta millainen tahansa, kunhan olisi kaikin puolin terve, mä olisin enemmän kuin tyytyväinen. ”Oon vaan aika pitkä ja Imagekin on aika pätkä. Mitenhän mä pystyn ratsastaan sillä?”

Tyler hymähteli vieressä ja läimäisi itseään niskaan; itikoita lenteli paljon ilmassa.

”Mustangit on sitkeitä.”

”Niin kuin me!”

Päätin jäädä yöksi White Dove Farmille. Se olikin Tylerin kanssa sitten meidän ensimmäinen yhteinen yö pitkään aikaan… kaikki toivo siis ei ollut vielä menetetty… ...