Ranchin elämää 2022

”Katso, Matruusa, mitä myö saatiin Australiasta.”

Matruusa otti innoissaan käteensä valokuvan, jonka Amy ojensi.

”Voi eeeeii…! Onko se Woodoo? Miten söpöö… Dolly, katso – Dolly! Se on sinun penikka!”

Amy hymyili, kun Dolly nuuhkaisi kuvaa ymmärtämättä siitä yhtään mitään. Matruusa antoi kuvan takaisin ja ponnisti Dollyn satulaan. Ilmassa oli ollut liikaa romantiikkaa yhdelle päivää ja oli jo aikakin palata tosiasioiden äärelle, eli siis ratsastamaan. Onneksi Centerit eivät olleet mitään nynnyjä tylsimyksiä, vaan vaikka häitä juhlittiin, aina joukkoon mahtui heittämään myös ratsastuskilpailut. Koulukisat olivat morsiamen kunniaksi, ja Amy lähtikin nyt kunniapaikalleen katsomoon niitä seuraamaan. Matruusan suupieltä pisteli, kun hän mietti, että Amy ei vielä tiennyt mikä häntä odotti myöhemmin palkintojenjaossa – Billy oli ostanut hänelle hevosen, ja se oli ollut viime viikot Orange Woodissa yksi varjelluimmista salaisuuksista vähään aikaan, jottei Amy vain saisi vihiäkään asiasta. Sun oli hieno ruunivoikko nuori tamma ja tulisi olemaan Amyn ensimmäinen oma hevonen.

Matruusa itse ei paljoa rakkaudesta perustanut. Tai no joo, kyllä hänkin tykkäsi söpöjä poikia katsella ja niin pois päin, mutta eipä tallilla paljoa kulkenut ketään hänen ikäistään ja sellaista, joka olisi katseen kääntänyt. Kaiholla muistellen entistä kengittäjää, Felixiä, joka oli ollut jumalten lahja hevosnaisille, mutta vakavasti ottaen Matruusa ei ollut koskaan seurustellut, ei koskaan pussannut kenenkään kanssa. Hän ei ollut niitä tyttöjä, jotka juoksentelivat poikien perässä. Hevoset olivat parasta maailmassa mitä hän tiesi, ja jollei tuleva siippa olisi valmis sitä hyväksymään ja olisi itsekin hevosihmisiä, se olisi bye bye. Sinänsä siis Amyn ja Billyn liitto vaikutti täydelliseltä, kun kumpikin kuitenkin ratsasti ja harrasti hevosia. Billy itse asiassa olisi ihan unelmamies noin muutenkin, ei sillä, että Matruusalla olisi ihastus Billyyn tai mitään… (okei, ehkä vähän).

Mutta kun tätä vapaata tarjontaa katsoi, ei ollut kehumista; Dragonilla kisaava poika, jonka naama oli niin täplikäs, että oli vaikea erottaa mitkä oli pisamia ja mitkä näppyjä, kulki huonoryhtisenä ja yski mennessään; yhdellä oli liian iso leuka ja toisella liian pieni nenä.

Matruusa kohautti olkiaan ja ratsasti Dollyn kanssa kentälle. Mihin sitä nyt poikia, kun rahalla sai ja ponilla pääsi!

”Niin, mut mut… mä tykkään olla täällä...”
”No mutta, Crid rakas, eihän me tänne kaikki sovita millään tavalla.”
”Kevin asuu sun huoneessa –”
”Mutta onhan Odyssa ja Timothykin.”
”Pitääkö niidenkin muuttaa meidän kanssa? Eihän ne edes asu Kevinin luona koko aikaa?”
”Ei, mutta silloin, kun tulevat käymään niin pitäähän heillekin olla tilaa ja oma huone… vai majoittaisitko heidät sinun huoneeseesi?”
”Joo ei.”
”Ja vauva on tuloillaan, pitää miettiä sitäkin ja olla tilaa lastenhuoneelle ja...”
”Miksi edes täytyy muuttaa, kun Kevin asuu naapurissa? Eikö voida vaan jatkaa näin ja te käytte välillä toistenne luona…?”
”Hupsu, me olemme nyt naimisissa –”
”Newsflash.”
”– totta kai me muutamme yhteen. Me olemme nyt perhe!”
”Mulla alkoi juuri työtkin ja tästä on hyvä työmatka...”

Mamma sipaisi mun luisevaa suippoa leukaa sellainen pehmeä hymy huulillaan ennen kuin jatkoi Rocketin sotkeman maton käärimistä pois lattialta ja ulosvientiä. Mä murjotin. En olisi halunnut muuttaa. Me oltiin asuttu tässä rivitalossa siitä lähtien, kun tultiin tänne Villtownista, eli aika kauan aikaa sitten. Mä en edes osannut kuvitella itseäni jonnekin muualle asumaan, vaikka se talo olisikin isompi ja mulla olisi tilavampi huone ja enemmän yksityisyyttä. Tai ehkä muhun oli iskenyt joku kaunamustiskateus tälleen lapsellisesti aikuisiällä. Taantuma. Olihan sekin mahdollista.

”Mä lähen nyt käymään jäähallilla...”

”Älä ole myöhään, Kevin tulee illalla viimeiselle illalliselle!” ’Viimeinen ehtoollinen’ meinasi viimeistä yhteistä ruokailua ennen kuin varhain aamulla Kevin ja mamma lähtisivät Pariisiin häämatkalleen. Ne eivät voineet lähteä tyylikkäästi suoraan häistä, kuten tuorepari Center jonnekin Japaniin, sillä ne olivat sumplineet mahdollisimman halvat lennot ja päättäneet kaiken sen mukaan. Olihan se tietysti kivaa, että mulla oli edessä vapautta ja omintakeisuutta noin viikon, jolloin voisin vaikka asua Orange Wood Ranchilla jos niikseen tuli, mutta siltikin… Mua ei ikinä otettu minnekään matkoille mukaan. No, en nyt ihan hirveästi hinkunutkaan, mutta… ja se oli häämatka, johon ei yleensä kolmannet pyörät saati omat lapset kai kuulu pakettiin, mutta…

Enhän mä siis minnekään jäähallille, vaan tallille, obviously. Musta oli tullut vauvauutisten ja häiden (ja mamman pehmentymisen) myötä jotenkin varomattomampi, hälläväliä. En niin paljoa saanut edes hengenahdistusta ajatuksesta, että mamma saisi tietää mun hevosharrastuksesta. Mitä sitten? Mitä se voisi asialle tehdä? Kirkua? Ei se voisi, kun sillä oli vauva vatsassa. Jättää mut kotiarestiin? Nice trying, varsinkin kun muutto oli edessä ja mä kävin töissä – sieltä oli paha jäädä ”kotiarestiin”. Eikä se voisi viipaloida mua keittiöveitselläkään, kun Kevin olisi koko ajan lähistöllä; miten se sellaisen ylireagoivan käytöksensä tuoreelle miehelleen selittäisi, häh? 1-0, mamma. 1-0.

Suksin siis Orange Woodiin, koska minnekäs muualle. Tänään oli töistä vapaapäivä, mutta huomenna pitäisi mennä taas aamulla hyllyttään. Itse asiassa se duuni oli yllättävän tyydyttävää. Pärjäsin paremmin kuin olisin olettanut. Jos ei pitänyt nostella siis mitään raskasta, tarkotan, mutta kyllä sen huomasi, että olin lantaa lapannut ja hevosia käsitellyt viime vuodet; jonkinlaista – joskin näkymätöntä – habaa tuntui tarpeen tullen näistäkin luukäsistä löytyvän.

Paukutin tallituvassa kaappiani, josta kaivoin ratsastuskengät ja sitten siirryin etsimään sopivaa kypärää. En ollut käynyt tallilla sitten häiden, koska olin – täntäntää – sairastunut heti seuraavana päivänä kuumetautiin. Liikaa draamaa, oli oma diagnoosini. Että sinänsä tietysti, ettei mamman ja Kevinin matkat olleet suoraan häistä, koska muuten mamma olisi varmasti mun kipeyden takia ne perunut – enkä tiiä olisinko voinut elää itteni kanssa, jos se niin olisi tehnyt.

Olin just kokeilemassa, mikä olisi sopiva kypärä eikä valskaisi liikaa (mun pää on oudon kapea pitkula ja joku oli vienyt mun vakkarikypärän), kun kuulin mumisevia keskusteluääniä tallitoimistosta siitä heti vierestä, vaikka ovi oli kiinni. En aatellut siitä sen enempää, mutta kun kelvollinen kypärä löytyi, koputin röyhkeästi oveen (mun pitäisi kysyä Alexiinalta vielä lupa, että saisin hakea Dragonin laitumilta ja mennä ratsastaan sillä; Kitty ei ollut töissä, kun ilmoitustaululla oli siitä lappu – sekin jossain ”ulkomaan matkoilla”, niin kuin kaikki tuppasi nähtävästi nykyään tekevän).

Toimistossa äänet vaimeni ja sitten ovi avautui varovaisesti. Tuijotin toisiin lasisilmiin, jotka katsoi suoran vaalean tukan alta.

”Kuka siell… ai, Crid!” Alexiina kurkisteli Tomfordin ja pöytänsä takaa nähdäkseen. ”Odotatko pienen hetken, vai onko kiirellinen asia?”

”Ei oo, juu...”, sanoin ja emmittyäni hetken menin sitten istumaan tallituvan sohvalle. Ovi liikkui itsellään hitaasti takaisin kiinni, mutta ei mennyt kokonaan, vaan jäi aavistuksen raolleen. Niinpä kuulin mitä siellä vielä sanottiin.

”On vain… vaikeata tietää, mitä nyt tehdä...”, Tomfordin hiljainen ääni puhui jatkoa keskustelulle, jonka kai olin keskeyttänyt, ”että… mitä näille tehdä...”

”No, luet ne tietenkin huolella läpi ja vastaat niihin, eikö teidän niin kuulu tehdä?” Alexiinan pirteä ääni sanoi reippaasti.

”Luulisi, että valita parhaimmat...”

”Sitten teet niin.”

”Kuinka osata valita? Ei halua tuottaa kenellekään pettymystä…”

”Josh, se on valitettavasti sinun päätöksesi yksinomaan”, Alexiinan äänessä kuulsi jo aavistus jostain – ehkä kärsimättömyydestä. ”Rehellisesti vain pohdit ja tunnustelet, mikä – tai kuka – puhuttelee. Tai vedät arvalla.”

”Arvalla?”

”No… jos et muuten kykene valitsemaan –”

Toimistoon jäi hetkeksi hiljaisuus. Sohvan saumarakoon oli kertynyt pölyä, purua ja heinää, ja nypin niitä sieltä myötävaivaantuneena. Sitten kuului pöydän naputtelua kuin jotain olisi tasoiteltu sitä vasten ja tuolin nirinää. Muminaa, josta en saanut selvää, ja sitten ovi aukesi taas kokonaan ja Raicyn cowboy, Tomford, tuli ulos painaen kädellä vaaleaa stetsoniaan syvemmälle päähän ja poissaoleva katse silmissä.

Nousin. Tomford oli matkalla ulos, mutta kompastui kaapin edessä olevaan saapaspariin, joka oli valmiiksi kumollaan (ups, taisin muuten olla mä, joka ne niin jätin) ja meinasi kaatua, mutta sai kaapista tukea ja sen sijaan siltä livahti käsistä lattialle jotain… pari kirjekuorta.

Koska kompuroiminen, tavaroiden tiputtelu ja ylipäänsä kaikenlainen söhläys julkisesti oli mun ominta alaa, menin auttamaan. Bros in need! Nostin kirjeet ja ravistelin niitä vähän hiekasta.

”Kiitos...”, Tomford nyökkäsi vaisusti ottaessaan ne takaisin. Ehdin nähdä toisen kirjeen kuoressa vain sydäntarran ennen kuin Tomford laittoi ne povitaskuunsa, suoristi silmälasinsa ja poistui ovesta pihalle, missä aurinko paistoi ja linnut kirkui täyttä huutoa sinfoniaansa.

Laahustin epävarmasti toimiston kynnykselle. Alexiina oli lasit nenällään ja otsa rypyssä lukemassa jotain näytöltä mutisten närkästyneen huvittuneesti: ”Kaikkea sitä...” Se vilkaisi mua, riisui lasit ja putsaten linssejä valkoisen kauluspaitansa helmaan totesi: ”Jaha, ja mitenkäs seuraavaa voisin palvella? Tarvitsetko kenties kirjekaveria?”

”Öh –”

”Ei mitään, kunhan vinoilen. Miten voin auttaa, Crid?”

Olin vähän hämillään Alexiinan sutkauksesta, mutta menin joka tapauksessa asiaan.

”Aattelin… oisinko voinu mennä ratsastaan Dragonilla? Vaikka vähän kentälle? Siellä ei kai ole mitään menossa?”

”Mene, mene vain”, Alexiina asetteli lukulasinsa takaisin hieman aatelismaiselle nenänvarrelleen. ”Ei siellä pitäisi mitään olla, tunnit on kesätauolla eikä ole leirejä. Muista laittaa Dragonille suojat.”

”Joo...”

Otin juomapullon mukaan ja lähdin taivaltaan pitkää kävelymatkaa kallioharjanteelta, jonka päällä ranch sijaitsi, alas laaksoon, missä hevoset laidunsi. Sirkat siritti, tuuli humisi jossain, muttei tuntunut ollenkaan iholla, ja kärpäset lenteli ympäriinsä.

Dragon oli tänään onneksi hyvällä päällä. Hyvällä siis sikäli, että tervehti mua vain kerran luimusti, mutta sen jälkeen oli jopa korvat hetken aikaa höröllä (mulla oli jotain pientä hyvää tuomista sille) ja lähti ilman tappelua mun mukana pois. Lovex kaarteli vähän perään, mutta sähähdin sille, ja se muutti mielensä. Siinä me sitten löntysteltiin Dragonin kanssa heinäistä polkua takaisin päin ja pohdiskelin samalla omiani.

Mitähän ne kirjeet oli? Miksi Tomford kysyisi talliomistajalta neuvoa siihen, miten vastaa joihinkin omiin kirjeisiinsä? Ne oli käsinkirjoitettujakin, ei siis mitään virallisia, jolloin olisin ehkä ymmärtänyt, mutta miksi se tarvitsi Alexiinan apua henkilökohtaisiin kirjeisiinsä? ’Tarvitsetko kenties kirjekaveria...’ Mitä sekin nyt oli tarkoittavinaan…

Kentällä ei ollut ketään muuta kuin Mikael, joka ratsasti Apassilla pitkin ohjin ja suojasi välillä kädellä silmiään kirkkaalta säihkeeltä, joka tuntui loimottavan jopa meren heijastuksesta asti epätavallisen voimakkaasti. Moikkasin, kun satuttiin kohdalle ja sitten ähkin itteni jakkaralta Dragonin satulaan. Dragonin kesäinen hyväntuulisuus oli haihtunut siinä vaiheessa, kun oli nähnyt suitset, ja nyt se oli taas hapan ja kärttyisä, kun tajusi joutuvansa töihin keskellä lomaa.

Mulla oli tietysti – kuten lähes aina – mustat housut ja mustansininen huppari, joten ennen kuin viittä minuuttia oli tullut täyteen tai askellaji päässyt hitaasta käynnistä suuremmille kierroksille, olin läkähtyä, pakahtua ja kuolla kuumuuden tuskasta. Alkoi ylipäänsä kaduttamaan, että olin päättänyt ratsastaa.

Dragon ei millään tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa mun pohkeita, jotka kehotti jossain kohtaa edes yrittämään ravintynkää. Se jatkoi sitkeän tahmaisesti käynnissä, oikeastaan päinvastoin melkein hidasti ja jumitti sitten uralla niin, että Apassi joutui leikkaamaan kentän halki.

”Älä viitti...”, mutisin mun rasittavalle hoitokonille. ”Mä en jaksa potkia, etkö nyt voi vaan mennä?” Räpisteltyäni jonkin aikaa, Dragon lopulta taas käveli ja sitten tapettuani itteni tällä fyysisellä rääkillä, se lopulta nousi niin vetelään raviin, ettei kaviot tasanvarmasti noussut inastakaan kenttähiekasta.

Lopputulema oli se, että me ravattiin vähän, käveltiin paljon ja hitaasti, eikä laukattu ollenkaan. Luovutin, koska hommasta ei tullut mitään, ja tunsin tirskuvani hikeä kuin rasvainen lihakimpale öljyä. Kun vedin hoitopuomilla kypärää päästä, päänahka kutisi ja otsa oli aivan litimärkä. Huuhteli Dragonia vesiletkulla ja suihkutin siitä vähän itteenikin, mutta sekin oli huono idea, koska äkkinäinen kuumasta kylmään vaihdos aiheutti mulle hervottoman aivastelukohtauksen.

Viedessä Dragonia takaisin laitumelle mun vatsaa kuristi se ajatus, jota olin jo jonkin aikaa miettinyt… Mitä jos Kevin ja mamma päättäisi muuttaa pois Waterphewstä? Ei pelkästään vaihtaa täällä isompaa asuntoon, vaan… kokonaan pois. Miten mä voisin jatkaa Dragonin hevosenhoitajana toisesta kaupungista käsin? En mitenkään. Silloin Savannah voittaisi. Voisin ehkä tietysti hakea uudella tallilla taas hoitajaksi jollekin, mutta ei sekään tuntunut oikealta. Ajatus siitä, että mun pitäisi aloittaa puhtaalta pöydältä koko hevosharrastus, tutustua täysin uusiin paikkoihin ja hevosiin ja saada ylipäänsä jalkaa oven väliin… Enkä mä halunnut hoitaa ketään muuta kuin Dragonia.

Ja kun päästin Dragonin portilla vapaaksi ja se ravasi paljon soljuvammin ja ilmavammin ja reippaammin kuin kertaakaan tänään mun allani, tiesin, että mua vihlaisisi todella syvältä, jos en näkisi sitä enää ikinä, niin juntti hevonen kuin olikin. Mutta se oli mun hoitohevonen.

Mä nousin raskain askelin tallivintin portaat hitaasti yksi kerrallaan yläkertaan – en tapani mukaan reippaalla jumppatahdilla – neonvihreä urheilukassi olan yli heitettynä. Täällä mä taas olin. Kotona. Ja mun olo oli ontto ja tyhjä kuin fiiattini rengas, jonka muistin äsken sen nähdessä puhjenneen juuri ennen matkaa ja koko asian jääneen sikseen. Eipä sitä täällä kukaan ollut sillä välin vaihdattanutkaan mun puolesta.

Hävettää myöntää, mutta mä en olisi halunnut palata. Siis koskaan ikinä ennen mä en ollut niin miettinyt, että jäisin tulematta takaisin Orange Woodiin. En mä tietenkään tosissani ollut (minne mä muka sitten olisin mennyt??), mutta koskaan ennen mä en ollut niin paljon tarvinnut äidin syliä. Olisin halunnut jäädä siihen pillittämään kuin 7-vuotiaana, kun en päässyt futisjoukkueeseen ja tajusin ekaa kertaa, ettei mulla ollut yhtäkään oikeaa ystävää. Sillon mä tunsin oloni niin yksinäiseksi ja eksyneeksi. Samalla lailla kuin nytkin.

Silmiä aristi. Mä olin itkenyt viime ajat niin paljon, että silmämunat jäisi varmaan koko loppuiäksi punaisiksi ja kirveleviksi. Työnsin vapaan käden sormen oikeaan luomeen ja hieroin urakalla. Jospa sillä kaikki tää kauheus menisi pois, niin kuin unihiekka, jonka Sylva oli multa pienenä puhaltanut iltaisin silmistä. ”Ja tällä paha uni pyyhkiytyy pois, uusi kaunis uni alkaa!”

Eteisen läpi päästyä tömäytin laukun lattiaan ja aloin kaivella sen sivuvetoketjutaskusta kämpän avaimia. Taskusta pursusi pari karkkipaperia, purkkapussi, murentuva koirankeksi, passi, kolikoita, kortti (jonka Ken ja Kalum oli mulle tehnyt), kännykkä ja mp3-soitin. Avaimet oli tietysti sotkeutuneet avaimenperästään (iloinen smiley-hymiö) musasoittimen johtoihin. Ähkäisin, kun suoristin selän ja aloin askarrella niitä irti toisistaan. Tähän urakkaan oli mennyt jo tovi, kun näin liikettä lasioven takana mun asunnossa.

Bob tuli muina miehinä vessasta ja suuntasi kohti sänkyä.

Paukutin kämmenellä ovenlasiin. Bob kuuli ja vilkaisi, muttei tehnyt elettäkään päästääkseen mua sisään mun kämppään. Se heittäytyi mun vuoteelle puhelin kädessä.

Sain sotkun riuhdottua melkein väkisin auki ja tungin avaimen lukkoon ja melkein potkaisi oven auki.

”Mitä hitsiä sä teet mun asunnossa?! Ulos!”
”Moro.”
”Ei, vaan ulos. Missä Demi on?”
”Jäi auton alle.”
”MITÄ?!!?”

Robert hykerteli, mistä tajusin, että se veti mua höplästä. ”Ei kun oikeesti?”

”Jossain, talolla kai.”

Vitsit. Ainoa elollinen otus hevosten lisäksi, jonka tänään olisin halunnut nähdä, oli mun oma rakas pilkullinen koirani.

Tulin mun sängyn ääreen ja heitin kassin Robertin päälle. Se ärähti.

”Mitä sä siinä mesoot? Mä asun täällä nyt.”
”Miten niin sä asut täällä? Mä asun täällä!”
”Mä sain tulla tänne siks aikaa.”
”Miks aikaa?”
”No siks aikaa, kun olit jossain.”
”En ole enää, joten ylös nyt siitä ja ulos mun kämpästä!”

Robert pullisti vatsaansa eikä vieläkään liikahtanut. Mä olin niin rikki. Olin halunnut tulla kotiin hiipien niin, ettei kukaan näe, mutta sen sijaan jouduin välittömästi käsittelemään tällaista?

Tartuin sitä pohkeen ympäriltä ja aloin kiskoa pois sängystä. Robert räkäisi ja potkaisi mua; ehdin väistää. Kiipesin sen yli ja aloin pomppia vuoteella. ”ALAS NYT SIITÄ JA ULOS MUN ASUNNOSTA!!”

”Hul-lu äm-mä”, Robert ähki hytkynnän tahdissa, mutta kierähti kuitenkin pois. Nappasin tyynyn ja viskasin senkin vielä perään. Se tussahti pojan selästä pudoten lattialle. Se katsoi mua pahasti mulkoillen. Seisoin yhä sängyllä ja osotin ovea. Se vastasi molemmilla keskisormillaan kalppiessaan ulos; lasiovi pamahti niin, että lasit helisi.

Annoin käden pudota läiskähtäen vasten reittä. Sitten lysähdin risti-istuntaan myllätyille peitteille ja tuijotin vähän aikaa tyhjään.

Robertin majottumisen mun kämpässä kyllä huomasi. Se oli lähtenyt keräilemättä kamojaan ja lattialla lojui useampia haisevia sukkia ja bokserit, sarjakuvalehtiä, tyhjä sipsipussi. Jo eteisestä asti pitkin vaaleanruskeaa lattiamattoa tänne oli kulkeutunut heinänkorsien, lian ja hiekan vana. Pienellä kahden istuttavalla pöydällä lojui törkyisinä ja käytettyinä täynnä tähteitä sekä banaanikärpäsiä varmaan kaikki mun omistamat astiat laseista lautasiin ja ruokailuvälineisiin.

Huokasin.

Alexiina saisi todellakin selittää. Mutta ei tänään.

Mä heittäydyin pitkälleni ja tuijotin kattoa ja huomasin, että sielläkin oli jotain tuhrua – miten hiivatissa Bob oli saanut kattoon asti paskaa, oli mysteeri, joskin musta tuntui, etten haluaisi tietää. Oliko se syljeskellyt kattoon persettään tässä maatessaan raapien?

Pomppasin äkkiä ylös. En muuten nukkuisi Robertin lakanoissa.

Kiskoin ne kaikki pois ja kannoin kylppäriin. Ahdoin ne pesukoneeseen ja pissalla käydessä tein lisää kivoja havaintoja Robertin merkkauksista: pytty oli täynnä ralliraitoja ja keltaisia kusiviivoja ja pesualtaassa oli lyhyitä irtokarvanpätkiä varmaan parranajosta. Hyi helevatti!

Mua väsytti niin, että silmissä kierteli neonvaloja, kun laahustin puolisokkona takaisin nyt vaihdettuihin lakanoihin. Vedin peiton nenänpäähän asti ja ummistin luomet. Ja puhelin soi.

Olin tuupannut kassin purkamattomana vain alas vuoteelta, joten ryömin sängyn reunan yli kurkottelemaan sen hihnaan, kiskaisin sen lähemmäs ja tungin käden sivutaskuun, missä kännykkä värähteli ja piipitti.

Alexiina.

”Mo.”

”Kitty? Oletko jo tullut takaisin? Robert sanoi...” Alexiinan ääneen tuli syyllinen sävy. ”Toivottavasti et pahastunut, että annoin hänen tulla asunnollesi siksi aikaa, kun olit Skotlannissa. Vannotin kyllä, ettei koske siellä mihinkään. Hän...”, Alexiinan ääni madaltui, ”...no, ajattelin, että on vain parempi saada hänet pois talolta. Kaksosilla on nyt uhmaikä ja sitä meteliä riittää tarpeeksi ilmankin.” Joo, niin, pois sieltä sotkemasta ja sen sijaan tänne tuhojaan tekemään.

”Eipä mitään.”

”Et ollut ilmoittanut tulostasi tänään, niin en tajunnut pyytää Robertia lähtemään pois tieltä. Onko… miten – miten siellä sujui?” 'Siellä' eli Skotlannissa. Alexiinan huolestunut, äidillinen ääni sai äkkiä kyynelet taas mun silmiin. En pystynyt heti vastaamaan, vaan toivoin, että Alexiinalla olisi ultramaxime-näkö, jolla näkisi tallipihan ja rakennusten seinien läpi suoraan tähän. Multa karkasi tukahdutettu nyyhkäisy. ”Voi Kitty…”

Mulla oli niin hirveä ikävä äitiä.

”Jos tulen käymään vielä”, Alexiina sanoi selvästi levottomana siitä, etten pystynyt sanomaan mitään. ”Ethän ole nukkumassa? Odota siellä. Tulen ihan pian.” Puhelu loppui. Mä annoin kännykän tippua peitolle ja vatsalla maaten laskin pään käsivarsien kätköön piiloon pimeyteen.

Noin vartin päästä ovilasiin tuli kaksi pehmeää naputusta ja Alexiina tuli varovaisesti sisään. Mä istuin sängyllä harmaassa yöpaidassa, joka ulottui reisiin asti, polvet koukussa sen sisällä niin kuin lapset usein istui leuka polvissa. Lapselta musta tuntuikin. Ja kai mä ikuisesti tulisin lapsi olemaankin. Äitiä, kun musta ei koskaan tulisi…

”Toin teetä, kun en ollut varma oliko sinulla täällä. Ja Emilyn vihannessoppaa tältä päivältä. Oletko syönyt?”

Olo siitä, että olin kuusivee, voimistui. Alexiina laski tuomiset pöydän reunalle, vilkaisi kurttuotsaisesti siinä olevia tiskejä (en ollut jaksanut koskea Robertin jätöksiin) ja tuli sitten mun luo. Se istuutui mun viereeni. ”Keitänkö meille teetä? Vai söisitkö mieluummin ensin?”

”Jos vaikka teetä”, sanoin nuhaisen kuuloisella äänellä. Koetin hymyillä. Alexiina hymyili pikaisesti takaisin ennen kuin meni keittiöön hääräämään. Se kantoi tiskit pöydältä sinne ja laittoi ne likoamaan veteen. Vedenkeitin kohisi. Jääkaapin ovi avautui ja sulkeutui, kuului rapinaa ja kilinää.

Alexiina oli aina tietyllä tapaa ollutkin kuin mun yksi varalisä-äiti.

Mun elämään oli mahtunut monta äitiä: äiti, jota en koskaan ollut tavannut, mutta jonka ansiosta olin olemassa; äiti, joka oli aina ollut life of the party, jolta olin oppinut elämänilon, ja joka nyt oli poissa ja mun sisällä valtava tyhjä aukko; äiti, joka oli jaksanut kuunnella mun loputtomia vilkkaita juttujani ja aina kestänyt mun päähänpistoja; ja äiti, joka oli tukenut mua aikuisuuden askareissa, opettanut hevosista ja ottanut omaan perheeseensä kuin olisin syntynyt sukuun.

Kun hain Centereille töihin ensimmäistä kertaa – olin silloin nipin napin täysi-ikäistynyt ratsastuksenohjaajaksi havitteleva naiivi hevostenhoitaja – Alexiina olisi aivan hyvin voinut olla mua palkkaamatta, koska olin siihen aikaan kieltämättä aikas tomppeli ja lapsellinen. Taisin nauraa koko haastattelun ajan. Mutta Alexiina oli tosi mukava. Se sanoi, että tervetuloa ja kattellaan miten lähtee homma käyntiin, ja mä vastasin, että jeespyy! ja pistin hutkien. Alexiina on joskus mulle sanonut, että laittoi kyllä hyvin pian merkille, miten tarmolla ja positiivisella asenteella hoidin kaikki hommat – joskin olisin voinut kuulemma keskittyä enemmän kulloinkin käsillä olevaan työnsarkaan, enkä poukkoilla päättömästi seuraavaan. Opin sen kantapään kautta, kun useammin kuin kerran lähdin kesken vedenlaskun ämpäreihin viemään riimua naulaan tai hakemaan hevosta tarhasta, ja takaisin tullessa tallipiha lainehti… Joo, keskity, Kitty, yksi asia kerrallaan…

Pikku hiljaa mä aloin saada tallitöiden ulkopuolisiakin pyyntöjä. ”Voisitko katsoa Charlottea pari tuntia, kun käymme asioilla?”, ”Ehtisitkö millään hakea Dewnin koulusta?”, ”Uskotko, että ehtisit viikonloppuun mennessä hankkimaan asian x, y ja z?”

Mä olin paikalla, kun Charlotte esiintyi koulun joulujuhlissa soittamalla pianoa, mitä se oli jännittänyt etukäteen niin paljon, että oksensi ja mä saatoin sen kädestä pitäen lavalle (ja hyvin se meni!). Mä olin paikalla, kun pidettiin Tossahin ja Adeksin tallihäät ja mun sydän särkyi, koska olin toivottoman rakastunut Adeen. Mä olin paikalla, kun Dewn treenasi estekilpailuihin ja voitti luokkansa ja virnisti leveästi palkintojenjaosta suoraan mulle, koska mä olin sitä salaa valmentanut. Mä olin paikalla, kun talli paloi ja yksi poni kuoli, ja mä olin paikalla, kun Centerit kävi kriisin läpi toisensa perään pakkomuutosta Dewnin ratsastusonnettomuuteen.

Mä todellakin koen olevani osa tätä perhettä. Ja nyt, kun mä katselin, miten Alexiina kantoi mun huteralle punaiselle tekopuupöydälle tiskaamansa teemukit ja mulle jogurtin ja voileivän, jossa oli Robertin lähes kokonaan popsiman juuston kannikkapala, mun sydän rinnassa sykähti hivenen enemmän eloon ja se ammottava yksinäisyyden mollotus täyttyi yksi kolmasosaa jollain lämmöllä ja liikutuksen tapaisella.

Kohta me oltiin molemmat siistityn pöydän ääressä. Istuin edelleen polvet koukussa, paita jalkojen yli venytettynä. Lämmittelin sormia ison mukin ympärillä ja dippailin kamomillateepussia sen syvyyksissä. Ulkona ikkunan takana oli pimeää. Kello oli yli yksitoista illalla, mutta silti Alexiina oli jaksanut tulla katsomaan, miten mä voin.

Alexiina tarkasteli mua sokerikulhon yli huolissaan.

”Se oli hieno tilaisuus”, mä sanoin vaisusti ja teepussi kiertyi hitaasti ilmassa ennen kuin upotin sen taas kellertävään veteen. ”Pieni… m-mutta kaunis.” Mun ääni narahti. Alexiina kurotti kätensä pöydän yli ja kosketti mun kättä. ”Oli kiva nähdä Kalumia ja Keniä. Ne on niin kasvanut. Komeita poikia kummatkin...” Niiskaisin ja pyyhkäisin nenää, sitten kokeilin, että nenärengas oli yhä kunnolla paikallaan. ”Carrot tuli sinne kans… se oli tosi kiva...”

”Se oli kiltisti tehty.”

”Joo... Ceit muuttaa. Kalum”, mä naurahdin tukkoisesti, mutta ajatus mun pikkuveljistä piristi kummasti, ”on ollu nyt kesätöissä jossain pelifirmassa ja päässy jopa suunnitteleen jotain mobiilipeliä ja se oli niin innoissaan siitä. Ken on pärjänny tosi hyvin koulussa ja sillä on tavotteet sitten lukion jälkeen päästä lääkikseen.”

”Oho.”

”Joo…” Mutta hymy hiipui taas. Mitä mä olisinkaan antanut, jos olisin saanut kokea sen vanhemmuuden ilon ja onnen, jota niin mun äidit, kuin Alexiinakin sai kokea? Ja Gillian. Ja Dewn. Ja kaikki ne muut miljoonat isät ja äidit. Paitsi mä.

”Onko… onko sattunut jotain muutakin, Kitty?” Alexiina kysyi vakavana. Nostin katsetta mukista ja se katsoi takaisin intensiivisesti. Niin kuin tietäisi jo. Alexiinan olis pitänyt ruveta psykologiksi, eikä tallinpitäjäksi. Tai meedioksi.

Mä purskahdin itkuun.

Alexiina nousi heti, kiersi pöydän ja laski lämpimät kätensä mun harteilleni. Itkin vaan, ja kun mä itken, se ei ole mitään söpöä nyyhkyttämistä, vaan räkäistä parkunaa. Kohta Alexiina joutuikin koukkaamaan vessaan ja toi sieltä koko paperirullan, josta sitten nypin arkkeja ja tungin niitä nenään.

”M-musta…”, sanoin limaisesti, ”e-ei ikinä tuu… äitiä!”

Tunsin Alexiinan sormien kiristyvän hetkeksi mun hartioilla.

”Älähän nyt...”, se mumisi. Revin lisää vessapaperinpaloja. ”Ei kai asiat nyt niin huonolla tolalla ole. Varmasti, jos keskustelette Tylerin kanssa –”

”BYÄÄÄÄ!” parkaisin kovempaa; mä en halunnut ajatella Tyleriä! Tyler ei voisi enää ikinä katsoa muhun, kun saisi tietää… Mä murskaisin sen ja omat unelmani.

”Tyler on osoittanut halukkuutensa isyyteen ja vaikuttaa olevan hyvin vakavissaan. Jos te kaksi vain –”

Mutta loput Alexiinan sanoista peittyi mun uuteen, äänekkääseen voihkintaan. Kyllä mä tiesin, että Tyler oli valmis isäksi. Se tässä pahinta olikin! Koska mä en ollut valmis äidiksi – enkä koskaan tulisi olemaan!

Ja sitten sain sen kakistettua pihalle; asian, synkän mustan mörön, josta en ollut vielä puhunut kenellekään muulle kuin Ceitille.

”M-mä en VOI saada lapsia!”

Alexiina päästi irti ja kääntyi niin, että pystyi näkemään mut kunnolla. Tihrustin sen kasvoja ja näin niillä sumeasti mitä hämmentyneimmän ja järkyttyneen ilmeen suu auki.

”Mitä tarkoitat, miten niin et voi?”

”Mä – mä en voi.” Nieleskelin sellaista limaklönttiä, joka jojoili kurkussa eikä suostunut painumaan alas. ”Lääkäri sanoi, että mä en ehkä voi!”

Alexiina istui hitaasti takaisin omaan tuoliinsa mua vastapäätä. Sen sormet nousi huulille ja otsalla oli laineita.

Asian sanominen ääneen jotenkin helpotti. Niistää töräytin vielä kunnolla ja pitkään, ja sitten hieroin kaksin kämmenin silmiä; silmämunia kiristi ja viilsi taas, kuin joku huitoisi kuoppien takana kaksintaistelua miekoillaan.

Alexiina vaati selitystä.

”No, kun mulla on jo ikää tän verran, niin päätin Skotlannissa käydä neuvottelemassa äidiksi tulemisen riskeistä ja mahdollisuuksista”, aloitin, ja vaikka kyyneliä ei enää tullut, mun ääni silti väliin nikotteli kuin kuriton lapsi.

”Kolmevitonen ei ole ikä eikä mikään saamaan lapsia”, Alexiina töksäytti väliin, mutta painoi sitten sormilla suutaan pysyäkseen hiljaa.

”Joo, no, mulle suositeltiin jotain labratutkimuksia ja päätin mennä, kun tässä nyt on mennyt aika pitkään jo yrittäessä Tylerin kanssa eikä mitään silti oo tapahtunut, niin mä aattelin, että jos kuitenkin varmistaa… ja – ja...”, taas alkoi paruttaa, ”m-m-mulla –”, irrotin taas yhden paperin, ”on synnynnäinen kohdun sisäinen rakennepoikkeama!” Pirskaisin paperiin ja räpyttelin uusia kyyneliä pois ripsistä.

Alexiina tuijotti mua jäykkänä ja sanaakaan sanomatta. Kuivailin silmäkulmia ja sitten puristin paperin pieneksi palloksi, jonka annoin pudota lattialle.

”Sille ei suositella tehtävän mitään enää tässä iässä”, mä jatkoin ääni tukkoisena. ”Raskauden mahdollisuus on erittäin pieni, ja riski sille, että jos hedelmöitys tapahtuu, raskaus keskeytyy ja sikiö syntyy kuolleena –” Alexiinan käsi kapusi peittämään suun. ”– on niin iso, ettei lapsettomuushoitoja suositella.”

Mä katselin omia käsiäni. Miltä olisi tuntunut joskus pidellä niillä omaa vauvaa, omaa lasta?

En saisi koskaan tietää.

”Olen...”, Alexiina aloitti nyt itsekin itkuisen kuuloisella äänellä, muttei saanut lausetta loppuun. Se hamusi taas pöydän yli mun kättä ja puristi sitä lujasti. Melkein kuristusmaisella, käheällä äänellä se kuiskasi: ”Tyler varmasti ymmärtää.”

Niiskutin. Alexiina piteli mua yhä kädestä ja katseli mua pää kallellaan, sitten se maiskaisi myötäkärsien suutaan, nousi ja kiersi rutistamaan mua uudelleen, sillä kertaa kunnolla ja kovaa. Päästin taas pari pitkää nyyhkettä sen vaaleanharmaata neuletta vasten. Alexiina tuoksui hennosti sitruunaiselle. ”Olet vahva ja hieno nainen, Kitty, ja selviät tästäkin...”


Yhdessä asiassa mä olen aina ollut erilainen kuin mun äitini. Mä muistan nimittäin erittäin elävästi lapsuuskodin rennon, vähän sinne päin -tunnelman, jossa kukaan ei ottanut mistään turhaa stressiä ja tehtiin vain asioita, jotka oli kivoja. Silloin en sitä tajunnut, mutta Alexiinan myöhemmin opetettua mulle enemmän vastuullisuutta ja sitä, että ikävätkin asiat täytyy hoitaa, oon tullut ajatelleeksi, että jokin siinä oli aina mua kotona kismittänyt; siis siinä, että Ceit ja – nuku rauhassa, äiti – Sylva ei koskaan kunnolla patistanut mua opiskelemaan, eikä tekemään tai kohtaamaan mitään ikävältä saati tylsältä tuntuvia asioita. Ja näin aikuisena taaksepäin ajateltuna, se selittää kaikki ne laskupinot, jotka joskus löytyi keittiötasolta ja joihin piirtelin yksisarvisia ja mutanttiukkoja – ja muistan elävästi, että ne oli kaikki avaamattomia kuoria. Meillä syötiin vain hyviä ruokia, mutta onneksi se oli myös pitkälti salaattipainotteista, koska Ceit ei pitänyt lihasta, ja mä lisäksi liikuin jo muksuna paljon, joten mitat pysyi hallinnassa. Mutta mä olisin tykännyt tehdä töitä. Mä olisin halunnut kantaa korteni kekoon, paiskia ja hutkia hiki hatussa menemään, mutta mun molemmat äitini karttoi mitään raskasta ja vaivalloista ja koko ”työ” sanaa kuin virustautia. Meillä vain löhöiltiin riippukeinussa, maalailtiin, katseltiin elokuvia, tilattiin kotiin ruokaa, torkuttiin pitkiä päiväunia… Ja se minkään mihinkään suuntaan liikkumattomuus kävi kyllä toisinaan raskaaksi. Ehkä osin senkin takia mä olin vähemmän kotona ja enemmän ulkona harrastuksissa, ja kun löysin hevosten pariin ja kunnon lapa paskaa -duuniin, mä olin onnellisempi kuin ikinä!

’Työ parantaa kaikki haavat’ oli slogan, jonka omaksuin välittömästi, kun sen ekaa kertaa jossain kuulin. Ehkä Kivivaaran Hannalta. Mä olen ihan samaa mieltä. Ja työ on erityistä lääkettä rikkoontuneelle sydämelle!

Niinpä huolimatta siitä, että Alexiina oli suositellut mulle vielä lisää vapaata kunnes tuntisin oloni paremmaksi, viittasin sille koko kämmenellä. Jos jäisin homehtumaan omaan kämppään yksikseni, silloin vasta huonoon kuntoon menisinkin. Kaikki ne karmivat, hiipivät, kiusaavat ikävät ajatukset, jotka tulisi hiljaisuudessa mun päähäni, kun keho olisi levossa… ei. Mun piti pysyä liikkeessä, aktiivisena, ja mieluusti korvat täynnä jotain hyvää ja iloista poppia.

En tiedä kuinka kauan Tyler oli seissyt siinä ja yrittänyt varovasti saada mun huomiota itseensä vai ei, mutta hätkähdin jonninmoisesti, kun äkkiä käännyin repimästä (taas) hoitajien likaiseksi jättämiä huopia irti satuloista. Kahmin huopakasaa syliin lattialta ja siinä Tyler seisoi satulahuoneen ovella totisen ja kiusaantuneen näköisenä.

Nyppäsin kuulokkeet korvista.

”Moi!”
”Moi...”

Mä katsoin sitä, se katsoi mun käsissä olevaa likaista huopaläjää. Joo, me ei oltu varsinaisesti juteltu sitten Billyn häiden. Tyler rykäisi. ”Onko… onko kiireitä...”

”Häh?”

Tyler vilkaisi mua nopeasti silmiin ja painoi sitten stetsoniaan (se oli syvänmusta ja näytti uudelta) syvemmälle päähän, katseen karatessa tällä kertaa omien buutsiensa kärkiin.

”Niin, että onko kiireitä, ehditkö jutella...”
”Onko sulla uusi hattu?”
”Mitä? Aah… joo...” Tyler nytkähti vähän hassusti. ”Niin no… jos et nyt ehdi...”

”Joo, kyllä mulla aikaa on. En oo edes varsinaisesti töissä. Tai siis Alexiina määräsi mulle lomaa, mutta enhän mä nyt sellaista voi hyväksyä.” Virnistin, mutta Tyler ei vastannut hymyyn. Se kääntyi empien takaisin kohti ovea.

”Jos… jos, vaikka jossain…?”

”Ylisille?” ehdotin ja suoristin huopia sylissä. ”Heitän vaan nää ensin pesutupaan. Nähdään mun luona.”

Tyler nyökkäsi ja katosi aika liukkaasti toiseen suuntaan. Mun katse hipelöi sen takauumaa. Oliko sillä uudet farkutkin? Istui hyvin... 

Kävin heittämässä pyykit westernsiiven päädyssä olevaan pesuhuoneeseen, niin kuin olin sanonut, ja samaan aikaan Tomford tuli Rockyä taluttaen sisään.

”No, joko sä olet saanut rakkauskirjeitä?” virnistelin ja nostin kädet lanteille. Tomford käänsi mustan ruunan karsinaan ja otti aikansa. Se painoi silmälaseja nenänvarrelleen ja verkkaisesti satulaa riisuen (mulle tuli siitä aina mieleen lauhkea lammas) lopulta virkkoi: ”Onhan niitä muutaman saanut.”

”Muutaman?” mä innostuin ja tulin lähemmäs. ”Mikä on muutama? Kaks? Kolme?? Kymmenen???”

Taas Tomfordilla kesti vastata. Se veti hitaasti lännensatulan Rockyn selästä. Tarjouduin ottamaan sen vastaan.

”Viitisen...”

”Viisi!” Oliko se vähän vai paljon? En ollut ihan varma, kun tää koko ohjelmahomma oli vieras. Mutta olihan viisi enemmän kuin yksi, vai mitä? ”Jee! Hyvä!”

Tomford oli kasvojen sävyltään punertavampi vetäessään Rockyltä suitset korvien takaa, mutta ei sen ilme muutoin muuttunut. ”Saanko mäkin nähdä ne?” Musta olisi korvaamaton apu sopivan heilan valintaan, varmasti olisi. Katsos, mun oma romanssi-CV oli ehkä heikohko, mutta sitä suuremmalla syyllä mä näin selvemmin mitä muiden kannatti tehdä. Ja sitä paitsi, mähän sen Hevosjussille morsiameen ilmoitin! ”Onko ne ollu hyviä, onko joku jo sytyttänyt? Millasia naisia ne on, onko tullut ilmi?” Seurasin Tomfordia lassohuoneelle satula käsivarsilla ja pommitin sitä innostuneilla kysymyksillä joka askeleella. Mikäs sen parempi keino pitää omat ikävät ajatukset kurissa, kuin uppoutua toisten elämään?

Mä olin kokonaan unohtanut Tylerin. Kun olin tarpeeksi kauan seurannut Tomfordin perässä kuin Demi, se lopulta sanoi, että kirjeet oli sen asuntoautolla ja joo, kyllä mä voisin niitä vilkaista. Ja mähän halusin vilkaista niitä heti! Taivuttelun jälkeen sain Tomfordin saattelemaan mut parkkisiilolle, missä se asui trailerissaan. Tässä kohtaa Tyleriltä tuli tekstiviesti.


”Ups”, sanoin ja tökkäisin kielen ulos suusta. Tuun ihan just. ”No, näytä!” mä sanoin Tomfordille ja tungin kännykän taskuun. Tomford sai natisevan ovensa auki ja kapusi asuntovaunuun.

Kohta se laski mun ojennettuihin käsiini kirjekuoret: useampi valkoista, yksi kellertävä, yksi pinkihtävänpurppurainen. ”Kiiiitoos”, sanoin leveästi hymyillen. ”Mä otan nää mukaan ja tutkin huolella. Raportoin sitten sulle miten sun kannattaa näiden suhteen toimia!” Iskin silmää ja sitten otin hölkälle ja lenkkeilin koko matkan takaisin aina tallin yläkertaan saakka.

Tyler ei ollut eteisessä odottamassa. Potkin lenkkarit pois jaloista, aukaisin lasiovet ja menin sisään. Demi nukkui sängyllä, mutta pomppasi alas, venytteli ja haukotteli oikein suurieleisesti.

Vetäisin itelleni tuolin pöydän äärestä, lätkäisin kuoret siihen ja toisella kädellä kaivoin kännykkää. Täällä, ilmoitin nopsasti Tylerille, ja sitten käänsin kaiken huomioni kirjeisiin.

Tyler tuli viiden minuutin sisään. Se tuli hiljaa ja varovaisesti, koputtamatta (olin jättänyt oven sitä varten raolleen). Itse asiassa Demin reaktio kertoi mulle sen saapumisesta ensin, koska olin selkä oven suuntaan. Käännyin vilkaisemaan. Demi lekutti iloisena häntäänsä ja nuuhki Tylerin polvea, kun se silitti sitä hajamielisesti päälaelta.

”Moi. Tuu peremmälle”, huikkasin tekopirteästi ja palasin sitten lukemiseen.


”Jos on huono hetki, voin kyllä tulla myöhemminkin tai, jos on parempi, että...”, Tyler mumisi.

”Ei, kun tuu vaan”, sanoin ja kirjeen nostattama hymy viipyili vielä mun kasvoilla, kun taittelin sen kiinni. Tyler kiersi Demin ja hiveli mietteliäänä sänkeään (oliko sitä trimmailtu?). ”Mä laitan kahvia”, ilmoitin ja ponkaisin ylös. Tylerin katse kävi kirjeissä pöydällä, mutta se ei niistä kysynyt tai niihin koskenut istuutuessaan alas. Demi luuli, että laittaisin tarjolle jotain hyvää, ja tuli mun perässä keittiöön kieli pitkällä. Löysin kaapinperältä vielä kolme suklaamurukeksiä, joista tiesin Tylerin pitävän, joten kaadoin ne kaikki teeasetille ja toin pöytään (olin aamulla ensitöikseni siivonnut koko kämpän Bobin jäljiltä lattiasta kirjaimellisesti kattoon).

Pian me istuttiin samoin kuin mä olin istunut edellisiltana Alexiinan kanssa. Mutta tällä kertaa mulla oli varma vakaumus pitää itseni koossa ja hymyillä vaan.

Tyler pyöritti lusikkaa kahvikupissaan ja yllätyin syvästä uurteesta, joka pikku hiljaa kaivertui sen otsaan. Se oli jotenkin tosi… hyvännäköinen juuri nyt. En oo ihan varma miten tai miksi. Ihan kuin se olisi käynyt parturissa, mutta oli se jotain muutakin.

”Huomasin, että Fiatista oli puhjennut rengas”, se sitten aloitti.

”Ai vitsit”, läimäisin itteeni ottaan; olin unohtanut koko pahuksen auton.

”Mä… vaihdoin sen.”

”Sä mitä? Oikeasti?”

Tyler otti pienen hörpyn. Se uurre otsalla oli siinä yhä. ”Kiitti!” sanoin vilpittömästi. ”Sä näytät tosi hyvältä tänään”, päätin sitten lisätä, koska miksipä sitä ajatusta ei ääneen sanoisi? Tyler vilkaisi mua silmiin; nopeasti ja hämillään, ehkä hyvilläänkin (toivottavasti), mutta laski sen sitten taas kahviin. ”No”, mä sitten autoin, kun Tyler oli jälleen vaitonainen. Sen ja Tomfordin pitäis kummankin käydä joku Kuinka Artikuloin Asiani Selväksi -kurssi. Tai ylipäänsä, Näin Avaat Suusi -luento. ”Oliko sulla jotain asiaa? Vai oliko se siitä renkaasta?” Mun katse silitteli sitä poskilta ja nenänvarrelta ja huuliltakin… ja sellainen kylmä, kirveltävä itsekurimus takoi rautanyrkillä palleaan ja sydämeen kuin mätkisi säkkiin. En nimittäin voinut olla ajattelematta, miten kauniita lapsia me oltaisiin voitu saada. Jos me oltaisiin voitu saada. Jos me oltaisiin saatu. Jos me oltaisiin. Jos me. Jos.

”Ei, kun...” Nyt Tyler laski kuppia alas ja puristi kahvasta. Keksit oli edelleen siinä asetilla sen edessä, mutta se ei ollut ottanut niistä yhtäkään. No, niistä taisikin olla jo päiväys mennyt. ”Kun Kitty…”

Mä kuulin äänensävyssä jotain tiettyä. Jotain ikävää. Jotain sellaista, mitä meillä lapsuudenkotona ei koskaan käytetty, jota karteltiin, väisteltiin ja varottiin. Äkkiä mua ei enää hymyilyttänyt ollenkaan, ei tehnyt mieli vitsailla tai keventää tunnelmaa. Mun teki mieli mennä piiloon. Sängyn alle, komeroon, vessan suihkuverhon taa. Minne tahansa, missä en kuulisi sitä, mitä Tyler tahtoi ja yritti niin raskaasti saada sanottua. ”Vikahan ei ole mitenkään sinussa, ja ymmärrän täysin, jos… että olen...” Tylerin pää painui nyt niin kumaraan, etten nähnyt enää kunnolla sen kasvoja. ”En ole ollut paras mahdollinen miesystävä ja ymmärrän kyllä… en osaa pitää sillä tavalla puoliani tai kunnolla osaa seurustella, ja ymmärrän, jos olet kokenut, että olen tielläsi jollain tapaa ja haluaisit etsiä… enemmän omankaltaisesi miesystävän, jonkun, jonka kanssa teillä on ehkä… enemmän yhteistä...”

Mun ei yhtäkkiä tehnyt enää mieli kahvia. Eikä keksejä. Eikä mitään. Mä katsoin ikkunan suuntaan ja ahdistus kasvoi rinnassa. Miten sen saisi pois?

Tyler nosti varovasti päätään, koetti tarkkailla mun reaktioita nyt, kun en enää tuijottanut sitä kohti. ”Toivon, että voimme silti olla jatkossakin… ystäviä. Mutta ymmärrän kyllä, jos haluat unohtaa minut kokonaan ja unohtaa, että mitään koskaan oli tai tapahtui… Voin kyllä pysyä täältä pois…”

No nyt ne tuli; kyyneleet. Silmiä kirveli niin pirusti. Niiskaisin ja koetin räpytellä niitä suu auki takaisin kyynelkanaviin.
Tylerin käsi pöydällä kupinkahvassa liikahti, mutta ei sitten kuitenkaan lähtenyt mihinkään.

Me oltiin molemmat vaiti, mä taistelin kyyneliä vastaan. Kyllähän tässä oli nainen jo itkenyt yli kolmenkymmenen vuoden edestä.

”Että… tää oli tässä sitten vai?” sain lopulta käristyä. Millään, mitä sanoisin, ei olisi lopputulokseen vaikutusta. Tiesin sen jo. Olin tiennyt siitä lähtien, kun mulle lueteltiin raskauteen liittyviä riskejä ja lapsettomuuden ehdottomuutta. Tiesin jo silloin, että näin tämä tulisi menemään. Meitä ei oltu tarkoitettu yhteen Tylerin kanssa. Tylerillä oli oma tila, se oli mies parhaassa iässään… totta kai se haluaisi tulla isäksi. Ja totta kai sillä oli oikeus oman verensä ja lihansa lapseen. Mä valitettavasti vain en voisi sitä sille antaa, vaikka kuinka olisin halunnut.

Tyler ei vastannut.

Mä join vain, jotta sain käsille jotain tekemistä.

Asunnossa oli jotenkin niin hiljaista, että seinät oli kaatua päälle. Kuulin Demin lutkutuksen, kun se pesi tassuaan juuri ja juuri näkymättömissä vuoteen toisella puolella lattialla. Kuulin tuulitunnelin huminan, kun se liukui tallirakennuksen ja maneesin seinän välistä kapeaa käytävää ulkona ikkunan takana, sekä kaukaiset kuin toiselta planeetalta lähtöisin olevat äänet ihmisten puhetta, naurua. Kuulin, miten jääkaappi hurisi, vessan putki naksahti, kello tikitti keittiössä. Kuulin vaivihkaisen rahinan, kun Tyler vaihtoi vaivaantuneena nitisevällä tuolilla asentoa. Ja ennen kaikkea kuulin oman veren kohinan ja sydämen pampahtelun. Tum-TUM. Tum-TUM. Tum…

”Voitsä...”, hieraisin poskea kämmenselkään, ”voitsä jättää mut nyt yksin?” ÄLÄ MENE, huusin sisäisesti. Mä en todellakaan halunnut olla yksin! Älä jätä mua yksin! Älä jätä!

Tyler laski vain puoliksi juodun kahvikupin pöydälle. Se mietti hetken, varmaan, että sanoisiko vielä jotakin, mutta nousi sitten. Mä en katsonut siihen. Mä katsoin intensiivisesti ikkunaan ja hymyilin. Hymyilin, vaikka sattui niin, että halusin repiä rinnan auki ja syöttää sen Demille, jotta se lakkaisi lurputtamasta ja lopettaisi samalla tän kivunkin.

Tyler lähti, ovi sulkeutui hiljaa ja hitaasti, askelten tumina kaikkoni.

Ja hiljaisuus syveni.

Se, miten tyyppi voi käydä x ajan samassa työpaikassa henkilön y kanssa tietämättä siitä mitään, kunnes tapahtuu asia z, on paitsi noloa, myös taas niin tätä.

Mä olen se tyyppi. Ja henkilö y on…


”Crid, voisitko jäädä tänään iltavuoroon?”

Mulla oli leipäpussi toisessa ja piippauslaite toisessa kädessä, kun esimies yllätti mut. ”Meille tuli ongelma. Yksi työntekijä on jäänyt ilmoittamatta pois.”

Marketissa oli paljon vuorotyöntekijöitä, kiertoa tekeviä ja jatkuvasti vaihtuvia, etten mä kuvitellutkaan tietäväni tai välttämättä edes nähneeni niistä kaikkia.

”Kuka?” mä kysyin sen kummemmin ajattelematta. Esimies katsoi mua vinosti eikä vastannut, ja jostain syystä punastuin. Jatkoin leipäpussien tunkemista isoon koppakoriin. ”En mä oikeen tiiä… kun oikeestaammunpiti...”, mun ääni muuttui muminaksi. Ei mun mitään pitänyt. En vaan jaksanut enää olla töissä. Se kävi mun fysiikan päälle, en ollu sillä tavoin terveillä keuhkoilla, verisuonilla ja hermostolla varustettu kuin kaikki muut. I was built different. Ja mamma syöksisi tulta ja polttaisi koko paikan maantasalle, jos kuulisi, että mut on laitettu ylitöihin. Olin sitä paitsi aatellut, että jospa sitä jaksaisi, niin kävis pitkästä aikaa tallilla. Mullahan oli ollut nerokas suunnitelma livahtaa tallille työmatkan yhteydessä, koska siitä sain hyvän suojasyyn. Mutta arvatkaa vaan jaksoinko ikinä? Kun pääsin töistä, mun kädet oli keitetyt spagettinauhat ja jalat kaurapuurosta, joihin olin lätkinyt koko päivän ale-lappuja. Silmät oli kuivat rusinat, polvet purkkaa, enkä voinu kuvitellakaan hilautuvani vielä tallille sen kaiken jälkeen. Paitsi niin siis tietenkin just tänään. ”En mä oikeen… köh köh.”

Yskäisin perään vahvistaakseni vaikutelmaa, että ylitöihin jäämisen pyytäminen oli moraalisesti kohtuutonta ja saattaisi johtaa työntekijänsortoselkkauksiin. En kattonu päin, kun sanoin - tai siis köhäisin - sen. Esimies seisoi siinä vielä hetken (mun niskaa kihelmöi) ennen kuin kääntyi, mutta kiepahti sitten heti takaisin.

”Et sinä sattumoisin tunne Stormhilliä?”

”En.” Nimi ei laittanut mitään tiukuja helkkäämään missään (näin jälkikäteen ajateltuna syytän siitäkin mun aivoja, jotka oli niin kuin ne päiväyksensä menettäneet reikäjuustot, joita koko aamun siivosin pois kylmähyllyn takaa).

”Ok”, esimies sanoi ja jätti mut rauhaan. Mä jatkoin uupuneena, mistään mitään tajuamattoman tylsistyneenä puuduttavaa hommaani, kunnes kello tuli viisi ja laahustin pukuhuoneeseen riisumaan työasua (joka kerta katsoin mun pientä rintanimikylttiä ja koin olevan Hyvin Tärkeä Henkilö) ja sitten menin taukohuoneen yhteydessä olevan pienen varaston kylmäkaapille katsomaan, mitä tänään sieltä ottaisin.

Meillähän on siis työpaikkaetuna viedä omalla vastuulla pois tuotteita, joista on eräpäivät menneet eikä alekaan ole asiakkaita hetkauttanut, joten seuraava määränpää olisi roskis. Omavastuu siksi, että jos sairastuttaisiin jostain läpeensä homehtuneesta poistotuotteesta, se ei menisi hyvitettyjen sairauspäivien tiliin.

Yleensä mä otin jotain sangen turvallista, kuten kovettuneen karkkipatukan tai muun vastaavan. Nyt bongasin energiajuomatölkin. En tiennyt, että nekin voi mennä vanhaksi. Tai kai kaikki voi mennä vanhaksi. Ei mikään kai elä ja ole olemassa ikuisesti. Ei edes energiajuomat. Ei tää planeetta. Eikä avaruus.

No joo, nyt meni diipiksi.

Otin siis EzzBuzzin mukaani ja koikkelehdin pysäkille. Tästähän saisin varmaan sen verran lisäpotkua, että jaksaisin vielä tallihommat ja Dragonin hoidot tehdä.

Bussia odotellessa mun päässä soi my oh my, do you wanna say goodbye, to rule the country baby you and I…* Enkä tiiä miksi. Eipäs, kun tiiänpäs; Isla – yksi mun työkavereista, pirtsakka latinotyttö, lauleskeli usein kaikenlaista samalla, kun hyllytti tai luuttusi kaupan lattioita, ja nyt musta tuntuu, että se oli useinkin lauleskellut juuri tätä. Sain ittenikin kohta kiinni hiljaa hyräilemästä ”...little princess in a terrible mess...”, ja vilkaisin nopeasti olkani yli ja oikeaan ja vasempaan, ettei pysäkin takana tai missään lähellä vain ollut ketään. Mua paljon nuorempi teinilikka seisoskeli mustien farkkujen polvet auki revittyinä (se oli joidenkin käsitys muodikkuudesta) katoksen ulkopuolella kans bussia odottamassa, mutta sillä oli valtavat kuulokkeet päässä ja silmät suunnattuina kännykkään, että tuskin mitään kuuli. Ja kaupalta tähän oli linkuttamassa rollaattorin kanssa maailman hitain mummo, joka nyt ei taatusti edes havahtuisi, vaikka pläjäyttäisin täyden salin rokkikonsertin sen naaman edessä.

Dreams of a prince on a tall white horse… saakeli, mikä korvamato. Ei mitään sellaista musiikkia, mitä siis normaalisti kuuntelisin…

Tyrskähdin itekseni jollekin tyhmälle memevitsille, joka pulpahti päähän ja jota kukaan muu ei ymmärtäisi, kun istuin jo bussin keskivaiheilla (lähimpänä ovia, jotta pääsisin aina helposti ulos) ja ikkunan takana oikealla näkyi merta niin kauas kuin jaksoi katsoa. Jäin tutulla Orange Woodin pysäkillä. Annoin pölyn tasoittua rouskuvien renkaiden nostattamana ennen kuin lähdin molemmat kädet repun hihnoissa kiinni verkkaisesti kävelemään kohti ranchin postilaatikoita ja portteja.

Mä olin aivan omassa kuplassani laahustaessani suoraan tallitupaan paljoa sivuille katselematta. Vaihdoin lenkkarit jodhpureihin ja samalla, kun seisoin yhellä jalalla ja yritin tunkea etusormen kanssa tiukkaa kenkää jalkaan, silmäsin ilmoitustaulun sisältöä. Oliko mitään uutta mistä pitäisi huolestua?


Jaa, tuo oli jo mennyt. Olisihan sen voinut tietysti katsoa, mutta no jaa…


Joo, nyt kun saan jopa omaa palkkaa eikä tarvi pummata keksityillä tekosyillä mammalta rahoja, voisin ilmoittautuakin jatkokurssille.


Siihen mun ei tarvinnut osallistua. Dragonista tulisi terapiahevonen yhtä helposti kuin musta Kanadan seuraava pääministeri. Tosin se, että mä olin Dragonin hoitaja ja se oli itse asiassa yllättävän terapeuttista ja pitänyt mut järjissäni nää vuodet, voisi kyllä puoltaa asiaa. Mutta toisaalta Dragon oli tuonut mun elämään (tahattomasti, mutta kumminkin) niin paljon myös stressiä, että ehkä vaikutus oli plusmiinusnolla. Kun laski mukaan kaikki ne kerrat, kun olin saanut lieviä tai vähemmän lieviä vammoja sen toimesta (jaloille astumiset, tönimiset, tuuppimiset, puremat, satulasta putoamiset), tai kaikki se stressi mun kaksoiselämästä ja salailusta, ja Savannah siihen päälle, niin jos joutuisin siihen mamman povaamaan ennenaikaiseen hautaani, Dragon olisi se potentiaalisin epäsuora kuolinsyyn aiheuttaja.

Sain kengät kunnolla jalkaan ja jäin syynäämään vielä loppuja lappuja, mutta ei niissä mitään mullistavaa tai uutta ollut. Alexiinan mumiseva ääni kuului toimiston seinän läpi epäselvästi – puhui varmaan puhelimessa – kun valitsin kypärää ja sitten puskeuduin lasiovien läpi tallikäytävälle hakeakseni Dragonin hoitovermeet.

Kohta kävelin alalaaksoa kohti repussa parit harjat ja kaviokoukku, sekä Dragonin riimut. Onneksi aurinko ei paistanut, vaan oli pilvistä, joka tosin otti silmiin. Mikä maantieteellinen tai biologinen selitys on sille, että pilvisäällä silmiä häikii paljon pahemmin kuin suorassa auringossa?? Mikä logiikka siinäkin on…

Dragon oli totta kai niin kaukana kuin se fyysisten lakien mukaan sille oli mahdollista, eli laajan laitumen aivan kauimmaisessa päässä näkyen vain keltamustana ruohostavana läikkänä. Jos olisin niin kuin kaikki heppatytöt ja mustangien kouluttajat elokuvista, laittaisin nyt sormet suuhun ja vislaisin niin, että tienoo raikuisi. Kaikki hevoset kohottaisi kiinnostuneina päänsä, mutta vain yksi niistä lähtisi komeaa laukkaa mua kohti heilauttaen ensin uljaasti päätään; Dragon karauttaisi täyttä pitkää ja komeaa laukkaa mua kohti hirnuenkin vielä mennessään, sen jouhet viuhuisi tuulessa ja mä juoksisi kädet levitettyinä sitä kohti. Se pysähtyisi mun kohdallani, kohoaisi hillitysti takasilleen ennen kuin laskisi jalon päänsä mun syliin ja mä painaisin otsani sen otsaa vasten ja auringonsäteet valaisisi meitä ja sitten kohtaus hitaasti sumenisi ja elokuva loppuisi…

Mutta koska mä en ole elokuvassa enkä utopistisen epärealistisessa maailmassa muutenkaan, mitään tällaista ei tietenkään tapahdu. Mä en osaa vislata. En edes viheltää. Joskus saan aikaan jotain pientä ääntä, mutta suurimmaksi osaksi mun vihellysyritykset on syljen pärskyttämistä ympäriinsä. Dragon ei myöskään piittaisi, vaikka osaisin. Vaikka vislaisin niin, että sen kuulisi ihmiset Vancouverissa asti, kukaan näistä hevosista ei tulisi laukkaa mun luokseni. Tai ei ainakaan Dragon. Saattaisin jotain naiivia onnenonkijaa ehkä hämätäkin reppuni kanssa luulemaan, että toin jotain hyvää mukanani (kuten possu-Ricoa tai Romeota), mutta Dragon tietäisi paremmin. Se tietäisi, ettei mulla mitään kivaa olisi, ja vaikka olisi, silkasta ylpeydestä se ei alistuisi tekemään mun mieliksi yhtään mitään.

Mietin, miten Dragon antaisi itsensä kiinni Savannahille, kun huokasin ja alistuin omaan kohtalooni – taipaleeseen pitkän heinikon halki kohti hoitohevostani. Mutta sitten huiskin Savannahin pois päästäni niin kuin paarmat, itikat ja kärpäset, jotka toisin kuin hevoset, oli hyvinkin kiinnostuneita musta.

Mietin myös, onkohan täällä punkkeja. Merenranta ei ollut kovin kaukana kesälaitumista. Nostelin polvia liioitellun korkealle, kun kauhoin kasvuston halki. Hevoset oli kyllä aika hyvin imuroineet suurinta osaa, mutta juuri tässä aidan läheisyydessä oli korkeampaa heinikkoa.

Siristin silmiä Dragonin suuntaan, joka yhä oli kaukana. Kuvittelinko vaan, vai oliko sen ruohonriuhdontatahti nopeutunut, ikään kuin jo aivan hyvin tietäen noutajan tulleen sitä hakemaan ja yrittäen ahtaa itseensä niin paljon ruohoa kuin vielä viime hetkillä ehtisi?

Hevosillahan oli loistava maisemallinen näköäly. En tiedä miksi sitä tieteellisesti kutsutaan, mutta hevoset siis huomaavat heti ympäristöönsä tulleet muutokset ja niiden muistikin toimii jotenkin niin, että ne vertaavat aiempaa näköhavaintoaan samaan paikkaan aikaisemmassa muistissa olevaan kuvaan. Jos jokin on erilailla, ne saattaa friikata. Saaliseläimen omituisuuksia. (Kyllä mä muutakin luen kuin Redditin viestiketjuja.) Jos hevoset sisustaisi, ne olisi varmaan niitä sellaisia ihmisiä, jotka ei koskaan vaihtaneet verhoja tai huonekalujen paikkaa vuosikymmeniin.

Dragon siiskin oli havainnut mut jo kauan sitten, muttei ollut kertaakaan edes nostanut päätään. Mokoma kiittämätön –

Kaivoin reppua kävellessä ja otin energiajuomatölkin esiin. Ujutin sen auki (se sihahti nautinnollisesti) ja otin hörpyn. Mmh… olipa erikoinen maku. Mitä tää on? Kohotin tölkkiä ja tihrustin ainesosaluetteloa, joka oli yhtä pitkä kuin mun sinkkuvuoteni. ’Persikan aromi, puolukan aromi, lakritsin aromi. … Sisältää makeutusaineita, muun muassa aspartaamia.’

Selvä juttu. Otin toisen hörpyn.

Nyt olin jo niin lähellä Dragonia ja sen kanssa laiduntavia BJ:tä ja Rexiä – molemmin puolin kuin mustissa olevat turvamiehet – että hienosti tasapainotellen tölkkiä yhä yhdessä kädessä, toisella aloin kaivella riimua ja riimunvartta. Mä en rupeaisi tämän jälkeen enää kävelemään Dragonin perässä, kun yrittäisin sitä hoitaa, jos sitä ei huvittaisi pysyä aloillaan. Nyt se saisi tehdä niin kuin mä käsken.

Mä olin juuri saanut riimun käteen ja vain ehkä kymmenen metrin päässä Dragonista, kun hevoset kollektiivisesti oli säikähtävinään jotain. Painotan, että olevinaan, koska mä en kuullut tai nähnyt yhtään mitään. Enkä tiedä kuka sen aloitti, mutta seuraavassa hetkessä Rex oli kiepahtanut ympäri ja lähti laukkaamaan selvästi teeskennellen järkyttyneempää kuin oikeasti oli, ja Dragonin oli pakko mennä moiseen pelleilyyn mukaan. BJ vain vähän hytkähti, mutta ei jaksanut seurata, vaan parin käyntiravisotkuaskeleen jälkeen tuhahti ja painoi pään takaisin mättääseen.

”Ihan oikeesti, Dragon”, mä tokaisin. Se oli nyt taas matkan päässä ja jatkoi laidunnusta kiihtyneenä. Olin jäänyt paikalleni seisomaan ja heilautin käsiä turhautuneena ilmassa (tölkin reiästä huljahti yli mun T-paidalle). ”Mitä toi nyt oli olevinaan?”

Ei vastausta. Huokaisin. Kulautin juomanloput kitaani, tungin tyhjän tölkin reppuun ja lähdin lähestymään tota urpoa uudelleen. Tällä kertaa sain sen kiinni, vaikka Dragon huiski häntäänsä tavallista rivakammin ja oli ottavinaan askelia poispäin samalla, kun kiskoi ahneesti hampaillaan ruohoa irti. ”Pää tänne nyt”, mä murahdin ja kiskoin sitä otsatukasta ylös. Sain riimun ujutettua turvan läpi (joka painui samantien takaisin maahan) ja kiinnitin sen ja narun ja sitten mun piti istahtaa lepuuttamaan jalkojani hetkeksi. Dragonin katse kävi mussa, kun olin yhtäkkiä maantasalla enkä lähtenytkään heti viemään sitä jonnekin. Heilauttelin riimunvarren päätä otsaani ihan vain huvikseen ja nypin paitaa irti rinnasta. Olin saanut itteni hikeen jo nyt.

Mutta toisaalta mut valtasi nyt myös mukavan rauhaisa ja sopuisa olo. Dragon pärskäisi, meren suunnalta tuli vilvoittavaa tuulta ja sen myötä lämpötila oli juurikin ~parahultainen~. Lisäksi tuoksui kivalle, kesäiselle. Kattelin mustia kuluneita jodhpureja. Ne ei ollut mun, vaan tallin, mutta olin röyhkeästi siirtänyt ne aina oman kaappini eteen niin, että kaikki varmaan oletti niiden olevan mun. Ainakaan kukaan ei yleensä ollut ottanut niitä siitä. Mähän en voinut hommata mitään omia oikeita ratsastusvarusteita kotiin, koska mamma löytäisi ne ennemmin tai myöhemmin. Olin kylläkin tähän asti pärjännyt ihan hyvin verkkareilla ja lainakypärillä ja jos joskus nyt vaikka kisoihin tarvitsi parempaa ja virallisempaa, sain jostain lainattua.

Aattelin ottaa Dragonista kuvan ja kaivoin kännykkää. ”Kato tänne…” Dragon levitti sieraimiaan ja sen ruskea silmä näytti poikkeuksellisen lämpimältä ja ystävälliseltä. Osoitin sen naamaa puhelimella ja räpsin pari otosta. Varjostin kädellä näyttöä ja katsoin miltä ne näytti. Ihan kivoilta. Mulla ei ollut somea (ellei Discordia ja Steamia laskettu), joten en niitä sen takia ottanut, vaan ihan vaan huviksi. ”Sä oot kuule aika polle, Dragon”, sanoin lasien alla silmät sirrissä, kun pistin kännykkää taas pois. ”Parasta ja paskinta mitä mulle on ikinä tapahtunut. Oon ilonen, kun tavattiin.”

Kun olin harjannut Dragonin, putsannut kaviot ja tarkistanut, ettei sillä ollut haavoja missään tai jalat kuumina, lähdin taluttamaan sitä koko ison laitumen toiseen päähän takaisin portille. Olin tekstannut Kittylle, kysyen sainko ottaa Dragonin lyhyelle maastolenkille, mutten ollut saanut vastausta, vaikka Kitty oli kyllä lukenut viestin, mikä oli outoa. No, ehkä sillä oli kiireitä. Vai vieläkö se oli jossain Skotlannissa?

Laitoin sitten Alexiinalle, kun en saanut juuta tai jaata. En kuitenkaan viittiny ihan vaan ottaa ja mennä; niiden pitäisi tallilla jonkun tietää, missä olin ja missä Dragon oli, jos jotain vaikka sattuisi. Ja mustahan kun ei koskaan tiennyt. Alexiina oli joka tapauksessa ainakin tallilla, koska olin sen äänen kuullu toimistosta. Olin riimun lisäksi ottanut mukaan suitset varmuuden vuoksi. Meinasin, että menisin jopa ihan ilman satulaa. Joo, olin rohkee.

Me päästiin portille asti, missä sidoin Dragonin aitaan ja otin taas kännykän esille. Alexiina ei ollut edes lukenut mun viestiä! Ois pitänyt kysyä siltä heti, kun olin vielä tallilla. Nyt en kyllä jaksanut lähteä sinne asti kävelemään ja taas takaisin. Mitä jos vain… kävisin ihan pienen lenksun rannan suunnalla…? Ei se nyt kai katastrofi olisi. Kyllä pitkäaikaisilla hoitajilla oli kohtuuden rajoissa lupa ratsastaa hoitohevosellaan vapaasti, jos ne vain pärjäsi sille, ja kyllähän mä Dragonille pärjäsin :--)

Niinpä otin suitset esille ja tässä kohtaa Dragonin silmissä ei enää ollut sitä pihkaista lämpöä. Valkuainen muljahti.

Ujutin ohjat kaulalle kunhan sain ne ensin siitä nahkaremmisotkusta eroteltua ja pohdin hetken niin mites päin nää nyt oli. Dragonin korvat osoitti taakse: se oli jo tutumpi ja tavallisempi nihkeä ilmeensä, ja mua vähän hymyilytti. ”Kyllä sä nyt tän kestät. Mulla ei ole edes satulaa, mieti, voisit mun mielestä harkita, että mitä luksusta.”

Olin saanut kuolaimet Dragonin ällön ruoholimaiseen suuhun ja poskihihnankin kiinni, kun tulin tehneeksi havainnon, että miten ikinä pääsisin sen selkään? Dragon oli mun mielestä yksi tallin korkeasäkäisimpiä hevosia. No, ei nyt ihan Rexin korkuinen, mutta ei kaukana. Nyt kun katsoin surkeana sen mun silmärajan korkeudella häämöttävää kellertävää selkälinjaa, se näyttäytyi mulle yhtä kaukaisena kohteena kuin Kuu. Mulla oli aina vaikeuksia ähkiä itseäni edes jalustimien kanssa satulaan, joten miten ihmeessä taikoisin pehvani suoraan maasta sinne? Missään ei näkynyt kiven kiveä, tai ei ainakaan sen kokoista kiveä, että siitä mitään iloa olisi.

Lopulta kokeilin sovittaa Dragonin kylkisuunnassa laidunaidan reunaan. Siinä kulki myös sähköpaimen, joten tehtävä oli uhkarohkea. Mulla meni ainakin viisitoista minuuttia pelkästään tähän: käänsin ensin Dragonia, joka ei tahtonut ymmärtää mitä halusin; sitten kun se vahingossa seisoi kunnolla, kiipesin aidalle, ja sillä välin Dragon oli taas ahdistunut ajatuksesta ja kiemurtanut vinoon niin, että mun piti tulla taas maahan ja ojentaa se uudestaan; sain sen kunnolla ja nousin aidalle, Dragon väisti…

Jouduin pitämään taukoa, pyyhkimään hionnutta otsaa kypärän alta ja juomaan. Dragon oli nyt erittäin kyllästyneen ja piinatun näköinen, eikä mullakaan ollut enää hauskaa.

”Tiekkö, sä voisit tehdä tän helpommaksi vain seisomalla edes muutaman kymmenen sekuntia siinä, mihin mä sut laitan!”

Dragonin naama oli pitkä kuin hevosella (WHEEEEZE!). Nousin taas ylös maasta, pudistelin vähän housuja ja jätin repun tolppaa vasten kiiveten taas alimmalle lankulle varoen sähkölinjaa. ”Tuu nyt tähän… vähän lähemmäs… siinä! Pysy siinä –” Heilautin molemmat näkymätöntä voimaa tallitöistä ja hyllytyshommista saanutta käsivarttani sen harjan ja sään yli ja ponnistin –

”Uffgh! Pakko… pakko päästä...” Roikuin Dragonin kyljellä ja ähkin ja sätkin ja koetin kuin ankerias kiemurrella ylöspäin; olin jo vatsalla, sain jalan osumaan johonkin kiinteään aidassa ja työnsin… Dragon oli jaksanut ihme kyllä seistä koko tän esityksen ajan aika aloillaan, mutta nyt lähti lompsimaan kuin joku olisi kutsunut sitä kauempaa tulemaan luokseen. Mä olin vielä puolivaiheessa, mutta maailman hirveimmältä tuntuneen fysiologisen suorituksen jälkeen mä istuin kuin istuinkin sen selässä ja sitten puuskutin ja läähätin ja rintaa pisti ja mun inhalaattori oli totta kai maassa repussa. …


Seuraavana päivänä töissä mä sain kuulla, että Misae Stormhill – mun Misani – oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt missä se oli. Tuskin mä ehdin sulattaa uutista, että se oli ollut mun tietämättäni mun kollegani, kun rautakuula lyötiin suoraan mun pallean ja selkärangan läpi niin, että tunsin kuinka hyinen merituuli pyyhki muhun keskelle jääneen tyhjän aukon läpi.

Misa oli kateissa.

Kukaan ei tiennyt mitään.

Se oli ollut kateissa jo eilen, eilen iltapäivällä, silloin, kun mä onnellisena ratsastin lohikäärmeellä rannalla tietämättä, että mun prinsessani oli jossain pahassa pulassa odottamassa turhaan ritariaan...