katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 20, 2022 8:25:54 GMT
Billy erkaantui varsinaisista Orange Wood Ranchin tarinoista omaksi spin off -hahmokseen vuoden 2022 alussa muutettuaan Floridaan Sunny Horsen estekilpatallille.
Billy on vuonna 1998 syntynyt kunnianhimoinen ja itsevarma nuori esteratsastaja, malli ja valokuvaaja, sekä ollut aikaisemmin mukana yhtyeessä pääsolistina ja sanoittajana.
K18-varoitus: tarinat sisältävät myös aikuisteemoja
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 21, 2022 17:43:57 GMT
Billimas I Maaliskuu 2022 Kun Billy saapui Sunny Horseen läpi elämänsä kovimman rankkasateen, siis todellisen rankkasateen; sellaisen, joka pyyhki tiet kuin koski ja taivutti palmut kaarille niin, että pitkät lehdet lähes hipoivat maata, hän ei voinut olla ajattelematta asian ironiaa. "Hurr--nivaroitus, --urrikaani--oitus", radio autossa pätki. "...Civone Beach... Greenlay Avenue... Orlando Beach..."
Häntä lentokentältä hakenut Bleak ei kommentoinut mitään ja hetken kuluttua käänsi äänen pois. Billy vilkaisi häneen syrjäsilmällä. Bleak Monfrey oli jotenkin arveluttava. Oli tosin vaikea sanoa tarkalleen miksi. Ehkä se oli hänen musta partansa ja silmänsä kokonaan peittävät aurinkolasit, ehkä paksut töppösormensa täynnä sormuksia, ehkä tuo vähäpuheisuus ja tapansa paljastaa hampaansa silloin, kun jotain sanoi. Mutta Billy ei laittanut vaitonaista ajomatkaa pahakseen.
Vasta, kun Billy näki niin tiheän saderintaman läpi, että se oli kuin konkreettinen verho, hotellin välkkyvät mainosvalot, hänessä heräsi epäluulo.
"Me ei kai olla Sunny Horsessa?"
Bleak pysäytti hevoskuljetusauton parkkipaikalle.
"Sä jäät tässä."
"Jään vai?" Billy katsoi viileästi ja tympääntyneenä hotellia.
"Niin se nyt on. Hyppää ulos. Myrsky on rannikolla pahana, ei voida ajaa suoraan sinne."
"Entä Titan ja Deluxe?"
Bleak paljasti taas hampaansa. Yksi niistä oli täysin musta, yksi kiiltävän hopea.
"Mä huolehdin ne. Äkkiä nyt!"
Billy nosti reppunsa ja veti pusakkansa vetoketjun kiinni. Kaipa Bleak sitten paremmin tiesi, tämä oli kuitenkin Sunny Horsen manageri ja se yhteyshenkilö, joka Billyn oli tänne hommannut. Ei hänellä vaihtoehtoja oikein ollut, kuin luottaa tämän sanaan. Billy loiskahti korkealta ulos autosta vesilätäkköön ja tunsi sukkiensa kastuvan punaisten tennareiden läpi nilkkaan saakka. "Tossa", Bleak heitti jotain; Billy otti kopin - käyntikortti. "Näytä sitä aspassa, lasku menee meidän tiliin. Haen sut huomenna kahdentoista jälkeen. Pidä puhelin auki."
Billy paiskasi oven kiinni ja hitaasti vyöryen ja vettä loiskuttaen auto valui pois, valot välkähtäen sateen utuisuudessa. Billy katsoi trailerin perään, missä hänen hevosensa menivät. Sitten hän kääntyi ja juoksi välttyäkseen pahemmin kastumasta kohti hotellin sisäänkäyntiä.
Hotel Sundise Paradise. Täällä päin kaikki nimet tuntuivat olevan samanlaisia, välittävän aurinkoista, leppoisaa, kesäistä tunnelmaa. Viis säästä.
Huolimatta muutaman metrin juoksumatkasta, Billy oli aivan likomärkä sisälle päästyään. Hän jätti lätäkön jälkeensä kävellessään tiskille ja tuuppasi kortin asiakaspalvelijalle. Kirjauduttuaan sisään, hän laahusti yläkertaan etsimään hotellihuonettaan. Nyt oli suihkun paikka.
Bleak ei kylläkään tullut hakemaan häntä seuraavana päivänä. Sen sijaan paikalle kaahasi bassot raikaen kirkkaankeltaisella avoautolla itsevarman oloinen punapäinen nuorimies. Sade oli jatkunut pitkälle yöhön, mutta rauhoittunut vihdoin aamulla ja nyt kaikkialla vihdoin paistoi kirkas aurinko; vihdoin näytti siltä, kuin pitikin.
"Billy?" poika huusi autosta. "Billy Center, right?" Hän nosti aurinkolasit otsalleen. Billy lähestyi autoa huonolla tuulella. Paitsi, että oli nukkunut huonosti ukkosen pauhaamisen takia, patja oli ollut tavattoman muhkurainen ja hotellihuoneessa oli ollut tukahduttavan kuuma. "Moro. Baster German", poika sanoi Billyn istuuduttua viereen. "Mut lähetettiin noutamaan sua." Hän puhui niin vahvasti floridalaisittain, että Billyn oli vaikea kuvitella kliseisempää henkilöä, vaikka olisi yrittänyt. Rusketus, vaatteet, tyyli, auto... kaikki suorastaan huusivat stereotyyppistä leimaa.
"German?" Billy sanoi ja naurahti hiukan halveksuvaan sävyyn. No, hyvä on, nimi teki poikkeuksen. Baster ei ehkä ollut kuullut pilkkaa tai ei muuten välittänyt, sillä sääti juuri äänenvoimakkuutta. Ei tosin hiljemmalle. Kohta hän painoi kaasujalan lattiaan ja Billyn oli mahdotonta olla hengähtämättä ääneen, kun tuuli yhtäkkiä sieppasi kiinni hiuksista ja korvissa vinkui ja viuhui.
"Mut lähetettiin hakemaan sua!" Baster huusi, taas, musiikin ja ilmavirran ujelluksen läpi.
"Missä hevoseni on?" Billykin joutui puhumaan kovaa. Hän ei olisi ikinä myöntänyt sitä, mutta häntä hirvitti aika tavalla; Baster ajoi (Billy vilkaisi hermostuneena) yli satasta.
"Mitä?"
"Hevoset!" Billy puristi sormet kovina penkinreunoja.
"Joo, siellä ne on!"
"Miksei Bleak tullut?"
"Mitä?"
"BLEAK!" Billy turhautui. "Bleakin piti hakea!"
"Aa", Baster jammaili musiikin tahtiin. "Siellä on kaikki ihan sekasin, myrsky pisti vähän paikat nurin, Bleakin piti jäädä niitä järkkään niin lähetti mut." Baster piti tovin tauon, sitten katsahti Billyyn lasiensa yli (Billy toivoi, että hän pitäisi silmänsä vain tiukasti kiinni tiessä) ja virkkoi: "Sä olet siis joku uusi Bleakin estelupaus?"
Sävy ei ollut syyttävä tai edes mollaava, mutta silti Billyä pisti ärsytyksen pistos. Osin se saattoi kyllä johtua jätkän surkeasta musamaustakin. Billy ei kommentoinut. Häntä ei huvittanut käydä huutokeskustelua musiikin yli samaan aikaan, kun tunsi levottomuutta ylinopeudesta, jota he kiitivät pitkin rantakatua. Meri välkkyi turkoosimpana kuin Kanadassa. Kanadan meri oli syvän kylmän sininen, lähes harmaa. Täällä vedessä oli vihertävän heleä, lämmin sävy. Olihan tämä tietysti eri meri. Rannikkokin oli erilaista; pitkiä hiekkarantoja silmän kantamattomiin, palmuja, pehmeitä, lakeita muotoja. Kanadassa merenranta oli täynnä teräviä kulmia, kallioita, kivikkoa. Hiekkarannatkin enemmän pientä kiveä, kuin hienoa hiekkaa.
Lopulta Sunny Horse näkyi. Se erottui kauas vahvan oransseine kattoineen, sinertävine seinineen ja valkoisine aitoineen. He ajoivat lyhyehkön sillan yli ja ohittivat pienen saarekkeen. Billy tuijotti, kun he ajoivat ohi isosta kentästä, jolla oli parhaillaan estevalmennus menossa; ratsukko hyppäsi isoja esteitä aivan hiekkarannan tuntumassa. Billyä syyhytti jo päästä itse tekemään samaa. Puitteet olisivat ainakin kohdallaan.
Sunny Horsella oli kaksi tallirakennusta, jotka erotti tie. Baster pyöräytti autonsa kanssa toisen niistä parkkiin niin, että vielä kosteasta maasta rapa lensi. Rankkasateen jäljet olivat nähtävissä: puista oli katkennut oksia, pihassa oli sinne kuulumattomia irtorisuja ja tangosta lippui roikkui puoliksi irti. Aktiivisen oloisia henkilökunnan jäseniä siivosi parhaillaan uutterasti paikkoja.
"Morje", Baster sanoi Billyn noustua kyydistä. "Mä en jää, täytyy mennä ennen kuin mutsi näkee." Hän virnisti, heilautti kättään isossa kaaressa, antoi musiikin taas jytistää luita ja ytimiä ja pyöräytti rattia niin, että Billy peruutti nopeasti pois alta.
Täällä hän nyt sitten oli. Sunny Horsessa. Miljardööri Daemon Pallasin estekilpatallilla.
Ensimmäisen kerran jännityksen väpätys, joka tuntui voimakkaasti ja fyysisesti vatsassa, oli ottaa hänestä vallan. Billyllä oli aika hyvät hermot; hänen jännityksensä oli yleensä äreyttä ja kireyttä, mutta nyt hän koki erilaista kutkuttavaa jännitystä. Kuinka moni oli päässyt näin lähelle unelmiaan, oikeastaan jo aivan niihin kiinni? Tästä hänen uransa lähtisi entistä suurempaan nousukiitoon.
Hän heilautti reppua paremmin olalleen. Nyt olisi vain saatava asiat järjestykseen: kuka otti hänet vastaan, missä hän yöpyisi (hän ja Amy hankkisivat asunnon heti, kun sopiva löytyisi), kuka esittelisi paikat. Niin - ja pitäisihän hänen varmistaa, että Titan ja Deluxe olivat päässeet myös perille ja olivat kunnossa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 26, 2022 11:48:16 GMT
Billimas II Uusi kilpailusopimus oli tietenkin tarkoittanut myös valmentajan vaihtumista Sunny Horsen tarjoamaan kisavalmentajaan. Se ei ollut ensimmäinen kerta. Vielä aivan vihreänä hän oli ollut Judith Beckerin silmän alla - serkkunsa vanhan valmentajan - joka oli auttanut hänet alkuun. Sen jälkeen hänellä oli ollut kaksi muuta vakituista valmentajaa ja lisäksi useita ulkopuolisia valmentajia. Oltuaan muutaman päivän asettumassa Sunny Horseen, saatuaan tutustua paikkoihin ja tilaan paremmin ja kokeiltuaan uusia sponsorihevosiaan, Blue Raptoria eli Raptoria (upea vaahtokahvin värinen puoliveriori) ja Acinonyxiä eli Cinoa (harvinaisen värinen mustankirjava urheiluhevonen), hän tapasi tulevan valmentajansa.
Sissie German oli yksi tallin valmentajista ja, kuten Billy aika nopeasti oli saanut tietää, Basterin äiti. Hän oli aika räiskyvä persoona, suorasukainen ja äänekäs, mutta samaan aikaan äidillinen ja lämminhenkinen. Sissie oli ollut innokas kenttä- ja esteratsastaja, mutta nykyään toimi pääsääntöisenä ratsuttajana sekä valmentajana, eikä kilpaillut enää itse. Hän ei kuitenkaan ollut se, joka keskittyisi Billyyn. Billyn valmentaja oli entinen Yhdysvaltojen rataesteratsastuksen maajoukkueen jäsen ja kultamitalisti Dexter Cook, 65-vuotias ikäistään paljon nuorekkaamman näköinen, ryhdikäs ja ovelan näköinen viiksekäs, lähes kalju mies.
Oli sekä kunnia, että hermostus päästä hänen valmennettavakseen.
Dexterin kädenpuristus oli rusentava. Hänessä oli vanhan ajan sotilaallista karismaa, joka sai jopa yleensä melko nokka pystyssä kulkevan Billyn vähän kumaraan.
Ensitöikseen Dexter vain seurasi Billyn ratsastusta puuttumatta siihen millään muotoa. Billy liikutti Titanin (se oli uuvahtanut pitkästä matkasta, joten Billy otti sen kanssa rauhallisesti) ja Deluxen. Billy vilkaisi hermostuneena ja toiveikkaana Dexterin suuntaan loppukäyntien aikana tavoitellen edes jonkinlaista kommenttia, hyväksyntää, vinkkiä, mitä tahansa. Mutta mies vain kääntyi muuttumaton, hapan ilme kasvoillaan ympäri ja käveli pois. Billy oli pettynyt.
"Hää varmasti vain testaa siuta", Amy lohdutteli sinä iltana videopuhelussa kannettavan tietokoneen kautta. Billyn aamut menivät tallilla ja ratsastaessa, päivät tehden valokuvauskeikkoja, mikäli niitä oli, ja illat editoiden sekä kuvankäsittelyn parissa tietokoneella. Uusia muotikeikkoja hänellä ei vielä ollut Floridaan, mutta jossain kohtaa hän alkaisi katsella niitäkin. Ainakin yksi mallikeikka oli tiedossa pidemmällä keväällä PJ-mestari Josefina Rosengårdin kanssa. Ehkä Hanami Weekin kisa-aikaan. Saisi hienoja kirsikkapuukuvia. Billy tykkäsi kirsikkapuista; niiden kukkaloisto toi aina mieleen Amyn, joka myös rakasti Japania ja kirsikankukkia. "Olet vain oma itsesi ja ratsastat hyvin niin kuin aina. Miten Deluxe voi?" Amy oli ihastunut ikihyviksi Billyn uusimpaan omaan hevoseen, nuoreen ja virkkuun ruunikkoon tähtisilmäiseen tammaan. Billy vakuutti sen voivan loistavasti. Amy oli jäänyt vielä Kanadaan viimeistelemään lukukautensa ja muuttaisi Billyn luo kesällä; hänelle oli jo varmistunut paikka syksyllä Miamin yliopistoon. Toivon mukaan Amyn tuloon mennessä heillä olisi jo talokin katsottuna valmiiksi. Tällä hetkellä Billy majoittui vielä Sunny Horsen tiloissa.
He odottivat Amyn kanssa kesää muistakin syistä. Silloin olisivat häät. Billy olisi laittanut koko rahalla koreaksi, mutta päätäntävalta häiden suhteen oli kaikki Amyllä ja se sopi Billylle hyvin; Amyllä oli erinomainen maku. Amy olikin toivonut häitä pidettäviksi Waterphewssä, kotikaupungissaan, sen vanhassa puukirkossa, jossa hänen omat vanhempansa olivat aikoinaan menneet vihille. Billy itse ei olisi toivonut kirkkohäitä, mutta asia oli Amylle tärkeä. Sillä tavoin hän koki myös kunnioittavansa kymmenen vuotta sitten menehtyneen isänsä muistoa. Juhlat jatkuisivat merenrannalla lähellä Orange Woodia, joka taas oli heidän kummankin sydäntä lähellä. Billyn ei tarvinnut stressata hääjärjestelyasioista, vaan Amy huolehti ne innokkaiden avustajiensa kanssa. Ennen lähtöään Billy oli jo hoitanut itselleen bestmanin; hän oli ensin pyytänyt Dewniä, mutta tämä kieltäytyi kohteliaasti (Billy oli hiukan loukkaantunut asiasta, mutta ehkä Dewnillä oli syynsä) ja kysyi sitten Zackia, joka oli onnensa kukkuloilla kunniasta. Olihan se tietysti vähän riskialtista, Zack kun nyt oli melkoinen koheltaja ja antaa hänen haltuunsa sormus vaati ihan omanlaista mielentyyneyttä, mutta Billy luotti häneen siitä huolimatta. Amyn kaasoina toimivat Charlotte ja Emma, ja morsiusneitoina Windy ja Isabella. Siitä tulisi hieno päivä.
Seuraavana päivänä Dexter tuli uutisten kera: Billy kisaisi jo parin viikon päästä Sim-game Association of International Equestrian Competitions -kilpailuissa allaan uudet sponsorihevosensa. Nopea tahti ei tullut yllätyksenä. Olihan hän voittanut juuri kaksi kuukautta sitten Deluxen kanssa SAIEC:in nuorten talvikilpailut. Sen ansiosta hän oli varmistanut paikkansa Sunny Horsen kisatiimissä. Tämän uutisen myötä tuli kiire aloittamaan treenit, sillä Billy ottaisi osaa 140-luokkaan. Hänen maksimikorkeutensa oli ollut 130 cm, mutta Dexterin mielestä ei olisi mikään ongelma saada Billy askel ylöspäin varsinkin, kun alla oli osaavat ja kokeneet korkean tason kisahevoset.
Neljän hevosen ratsastus päivittäin oli jotain ihan muuta, mihin Billy oli siihen mennessä tottunut. Olihan hän toki Belgiassa asuessaan ratsastanut useampia hevosia, mutta säännöllinen neljän vakiohevosen liikutus vaati aivan uudenlaista sitoutumista. Ja venyttäisi väistämättä hänen talliaamunsa pitkälle iltapäivään lyhentäen aikaa muilta töiltä. Se olisi varma, että vapaa-ajasta puhuminen tulisi olemaan harvinaista.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Apr 4, 2022 16:49:40 GMT
Billimas III 03.04.2022 Dexterin kuolemanvakava ilme lisäsi Billyn musertavaan pettymykseen oman painonsa.
"Surkea rata."
Billy kiristeli hampaitaan. Hän tiesi sen kyllä. Spring Festivalin kilpailut olivat menneet niin penkin alle, että hänen teki mieli saman tien lyödä hanskat maahan ja marssia tiehensä. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä. Hän nykäisi Deluxen ohjia ja tamma viskasi päätään; se oli ollut tänään aivan mahdoton, ylivirittynyt ja keskittymiskyvytön. Peräjälkeen pudonneet puomit kertoivat siitä, kuten myös lopputulos: luokan viimeinen. Eikä Titanin kanssa ollut mennyt paljon sen paremmin.
"Et kai ala hyytymään näin äkkiä? Kun sanoin Bleakille, että voi noutaa sinut tänne, odotin jotain siitä tasosta, mitä näytit Youngster Winter Championshipissä." Dexterin tuomitseva katse seurasi Billyn selässä.
Billy ei vastannut - ei siksi, etteikö hänellä olisi ollut yhtä sun toistakin sanottavaa, vaan koska ei halunnut aiheuttaa näin aikaisessa vaiheessa itselleen potkuja Sunny Horsesta. Hän tiedosti kyllä erinomaisesti, että ellei pian petraisi seuraavissa kisoissa, jatko täällä alkoi olla huteralla pohjalla. Hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi, jos nyt pilaisi mahdollisuutensa.
Hän oli tavannut ja tutustunut myös muihin Sunny Horsen esteratsastajiin, tiimiinsä, jonka kanssa voisi päästä vielä joskus maailman luokan joukkuekilpailuihin - olettaen, että kykenisi pysymään tahdissa mukana, kuten Dexter oli monta kertaa huomauttanut. Kim Roll, Joshua Event ja Yasmine Kzaimer olivat kaikki lahjakkaita, kyvykkäitä, rikkaita ja määrätietoisia. Billy saisi tosissaan tehdä kaikkensa, jotta pysyisi heidän tasollaan mukana. Ja hän tiesi sen paremmin kuin hyvin.
Niin Daemon Pallasilla kuin Dexter Cookilla ei ollut yhtään sen vaatimattomammat tavoitteet Sunny Horsen rataesteratsastusjoukkueelle, kuin nähdä heidät jonain päivänä Olympialaisissa.
Billy puristi ohjia hansikkaassaan ja narskutteli takahampaitaan yhteen. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lisätä treenikierroksia. Jossain oli tänään mättänyt, ja hänen oli selvitettävä missä.
Illalla hän soitti taas videopuhelua Amyn kanssa, kuten heillä tapana oli. Hän ei vain kyennyt oikein keskittymään siihen, mitä Amy puhui häävalmisteluiden edistymisestä tai kotikuulumisista.
Billy ei ottanut epäonnistumisia kevyesti.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on May 1, 2022 9:23:52 GMT
Billimas IV Josefina Rosengård oli hentorakenteinen, aran oloinen, pieni nainen. Ulkonäkö helposti hämäsi, sillä todellisuudessa tuon viatonta ja säikkyä esittävän kuoren alla oli määrätietoinen, voitontahtoinen ja oikeastaan aika huomionkipeäkin (Billy seurasi häntä somessa) – tosin taitava – ratsastaja. Billy hämmästyi sitä joka kerta, kun Rosengårdin tapasi; miten erilainen tämä oli livenä, kuin kisakentällä tai sosiaalisessa mediassa.
Päivä oli juuri sopivan pouta kuvauksiin ja kirsikkapuut kukkivat. Ne saivat Billyn lempeälle tuulelle. Kirsikkapuut toivat mieleen Amyn, hänen kihlattunsa, ja niinpä hän oli rauhallinen ja itsevarma. Billyn kuvausagentti oli sopinut yhteisistä muotikuvauksista Rosengårdin kanssa yhdistettynä Hannaby Hanami Weekin kilpailuviikkoon. Heidän oli tarkoitus esitellä pääasiassa Lumo Riderin mallistoa, muun muassa uusia farkkuratsastushousuja sekä saappaita. Mallisto vaikutti tyylikkäältä, joten Billyllä ei ollut mitään sitä vastaan, että pukisi ne ylleen ja kääntäisi paremman posken.
”Otetaan tässä muutama ensin sisätiloissa ja kirsikkapuiden luona muutama, ja sitten iltapäivällä vielä hevosten kanssa”, heille sanottiin samalla, kun valokuvaaja testaili kameralaukusta sopivaa objektiivia ja valoa aseteltiin oikeaan kulmaan. Rosengård oli suurimmaksi osaksi hiljaa tai vähän piipitti, jos jotain häneltä kysyttiin. Billy tunsi olonsa luontevaksi kameran edessä, joten suurin osa asentojen korjauksista tulikin nimenomaan Rosengårdille. Ilmapiiri oli kuitenkin kannustava ja, koska oli itsekin suopealla päällä, hänkin antoi muutaman vinkin (muun muassa katseen suunnasta ja mitä kannatti ajatella). Rosengård oli sanonut olevansa kokematon malli, mutta Billy oli nähnyt hänen kasvonsa somemaailmassa monen monituista kertaa (etenkin vuoden 2018 Power Jumpin jälkeen), ja hän tuntui hurmaavan kuvaajan, joka tuli melkein tarpeettoman usein kohentelemaan Rosengårdin vapaana olevaa latvoja kohti vaalenevaa tukkaa.
Rosengård tuntui rentoutuvan vasta lounaalla, jolloin he keskustelivat erityisesti hevosista. He olivat törmäilleet jo Kultasaari CUP:in ensimmäisessä osakilpailussa, missä luokkavoiton nopealla ja notkealla radalla vienyt Tigraine oli kiinnittänyt Billyn positiivisen huomion. Kun hän sitten oli kuullut, että Rosengård etsi hevoselleen kesän ajaksi ylläpitäjää, syntyi sopimus melkein kuin itsestään.
”Ehkä Grannille tekee hyvää ottaa vähän aurinkoa”, Rosengård hymyili vienosti ja kätki kasvonsa lasin taakse juodakseen. Billy oli juuri kuvaillut hänelle uusia Floridan rannikolla sijaitsevia tiloja, joissa majoittui ja, jonne Tigraine tulisi heti Hannaby Hanamin jälkeen. Sitten he puhuivat tulevista kilpailuista ennen kuin kuvaukset jatkuivat Deluxen, Pikin ja Grannin kanssa.
* ”Sinä mitä?” Bleak Monfrey äyskähti puhelimeen. Billy nyrpisti nenäänsä ja vei kännykän kauemmas korvaltaan. ”Uusi hevonen, etkä ole puhunut siitä mulle?”
”Tämä oli henkilökohtainen diili”, Billy sanoi rauhallisesti, mutta jurosti. ”Tunnen Rosengårdin, joten sovimme Tigrainen vuokrauksesta –”
”SÄ PUHUT MULLE AINA ENSIN ETKÄ TEE MITÄÄN SOPIMUKSIA ILMAN MUN LUPAANI!” Bleak ärjyi. Billy odotti, että tämä vetäisi henkeä ennen kuin sanoi, edelleen tyynesti, mutta nyt myös kylmästi: ”Minä en tarvitse manageria joka asiaan, osaan itsekin järjestää ja sopia –”
”SÄ TARVIT MUN LUVAN SIIHEN, ETTÄ SAAT KÄYDÄ EDES PASKALLA!” Bleak äkäili ala-arvoisesti. ”En tiedä edes tarpeeksi tästä Rosengårdista –!”
”Hän on Power Jump -voittaja”, Billy sanoi pahastuneena. Miten Bleak ei sitä tiennyt? No, kieltämättä Power Jump oli enemmän Euroopassa tunnettu arvokilpailu, eikä yhtä paljon tavoittanut esimerkiksi Amerikoita, vaikka kisat olikin kerran hypätty myös Kanadassa. ”Josefina Rosengård. Ammattimainen, luotettava, taitava ratsastaja.” Billy lateli faktoja Rosengårdista Bleakille monotonisella äänellä, muun muassa tämän sometilin ja merkittävimmät meriitit. Lopulta Bleak mussutti jotain epäselvää, käski lähettää tarkat tiedot ja kopiot Tigrainen papereista ennen kuin Billy toisi hevosen Sunny Horseen, ja löi luurin korvaan.
Billy ei pitänyt siitä, että häntä pompoteltiin. Hän osasi kyllä ihan itsekin arvioida, mitkä liikkeet ja asiat olisivat hänen uransa kannalta kannattavia tehdä, vaikka Bleak Monfrey kovasti yritti monopolisoida hänen elämäänsä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jun 11, 2022 12:15:28 GMT
Billimas V Tigraine oli mukavan haastava. Billy tykkäsi solakan tamman tunnusta allaan, vaikka aika ajoin hänen täytyikin käydä sen kanssa dialogia siitä, mitä tehtiin, miten tehtiin ja miksi tehtiin. Bleak murjotti yhä, kun Billy oli mennyt sopimaan omia diilejään ilman häntä, ja katsoi ehkä siksi ruunikkoa tammaa karsaasti aina, kun Billy sillä ratsasti.
”Se on vino”, hän kurnutti kentän laidalta. Billy ei ottanut kuuleviin korviinsa; Bleakin ammattitaito ei riittänyt niin pitkälle hevosten ja ratsastuksen kanssa, että tämän neuvoista kannattaisi ottaa liikaa itseensä. Sitä paitsi Dexterin mielestä Tigraine oli neuvokas (joskin ”arvaamaton”). Kun Billy sitten ehdotti, että kokeilisi Tigrainea yksissä vaatimattomammissa estekilpailuissa Skogsdalissa vielä ennen Power Jumpia, Dexter ei tyrmännyt ajatusta suoralta kädeltä.
”No, katsotaan nyt. Miten mahdat ehtiä, kun olet ottanut niin pitkät vapaat.” Hän sanoi sen sävyyn, ettei pitänyt asiasta; hänen mielestään Billyn piti olla treeneissä 24/7, jos se vain hänestä oli kiinni.
”Menen naimisiin”, Billy ärähti takaisin.
”Se on käsittääkseni vain yksi päivä”, Dexter totesi, ja Bleak nyökytteli vieressä. ”Mikä se parin viikon lomareissu sen jälkeen on? Menee viime hetket ennen arvokisoja tiukoille.” Billy oli tosiaan lähdössä häämatkalle Amyn kanssa ulkomaille, ja viipyisi siellä seitsemänteentoista päivään saakka. Siihen jäisi aivan sopiva toinen kahden viikon lovi vielä ennen Englannin matkaa, joten Billy ei nähnyt asiassa mitään ongelmaa. Deluxen osallistumisoikeuden saaminen kasaan oli jäänyt kieltämättä vähän viime tippaan, mutta Billy oli ollut luottavainen, että ehtisi vaadittavat tulokset Deluxen kanssa hyppäämään – kuten olikin ehtinyt. Kvaalikisat Italiassa olivat menneet, kuten oli toivonutkin; Acinonyxin kanssa oli tullut voitto, vaikka Deluxe oli ollut hapeton. Kaikki oli siis mallillaan Power Jumpin suhteen, eikä Dexterin saati Bleakin tarvinnut stressata asiaa. Billy ei ainakaan stressannut. Hänen elämänsä oli juuri nyt täydellistä yhtään vähättelemättä.
Hoidettuaan Tigrainen ja laskettuaan tamman tarhaan, hän kävi kämpässään suihkussa ja vaihtamassa vaatteet. Tigraine oli ollut päivän viimeinen ratsastettava, ja nyt hänellä oli muuta menoa; hän oli lähdössä kiertämään asuntokauppoja. Hänellä oli tavoitteena löytää kiva talo jostain Blue Pointin alueelta, mielellään rannalta, johon he sitten Amyn kanssa muuttaisivat. Billy oli sydämeltään romantikko ja hän rakasti hemmotella valittuaan; Amy ei voisi ainakaan valittaa, ettei Billy huomioinut ja lellinyt häntä, sillä Japanin häämatkan lisäksi (he olivat molemmat kiinnostuneita japanilaisesta kulttuurista ja kielestä) Billy antaisi Amylle lahjaksi oman hevosen ja toivon mukaan yhteinen kotikin olisi valmiina odottamassa. Amyllä ei ollut koskaan ollut omaa hevosta, ja Billy oli sälyttänyt hyvän hevosen etsimisen serkkunsa, Lotten, harteille. Tai, Billy lopullisen päätöksen teki, mutta hän arvosti Lotten antamaa mielipidettä vaihtoehdoista. Lopulta Billy oli kuitenkin päätynyt nuoreen puoliveritammaan, M.B. Sunwaltziin, vaikka Lotten mielestä se oli ehkä liian raakile Amylle. Billy oli toista mieltä; nähtyään edustavat esittelyvideot tammasta ja juteltuaan myyjän kanssa, hän oli varma, että se olisi Amylle sopiva. Sun oli helläluontoinen, osaava, muttei päällepäsmäri, ja sen kanssa Amyllä olisi mahdollisuus kehittyä kouluratsastuksessa. Amy oli hiukan arka ratsastaja, joten ei ollut koskaan innostunut Billyn lajista, rataesteistä, mutta Gilliania jo pitkään ihailleena Amykin toivoi tulevansa paremmaksi ratsastajaksi.
Billy sipaisi hiuksiaan peilin ääressä ja taitteli aurinkolasit silmilleen; napattuaan lompakkonsa ja puhelimensa, hän lähti ulos autolleen.
Menneisyys oli kaikki ollut tämän arvoista.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jun 17, 2022 7:51:32 GMT
Billimas VI Basterin kirkkaankeltainen avoauto sädehti suorassa auringonpaisteessa. Billyllä oli harvinainen vapaa viikonloppu varattuna miesporukan polttareilleen, jotka pidettiin täällä Floridassa, koska hänellä ei millään ollut ajallisesti mahdollisuutta lähteä jonnekin kauas – ei nyt, kun häälomamatkat ja muut jo leikkasivat kalenterista reilun siivun pois treeneiltä ja kisoilta ja muilta omilta töiltä. Onneksi kutsutut tulivat ilomielin hänen luokseen Blue Pointiin; serkkunsa Dewn varsinkin oli utelias näkemään millaisissa puitteissa hän nykyään asui. Koska Billyllä ei ollut aikaa suuremmin hengailuille tai muutenkaan ollut koskaan ollut mitenkään ystäväpiirin ympäröimä (edes lapsena), hänen polttareistaan tulisi pienet: mukana olisi hänen lisäkseen vain neljä jätkää – Baster (jonka kanssa Billy oli Sunny Horsessa kaverustunut), Dewn (siitäkin huolimatta, että oli tyrmännyt bestmanin roolin), Zack (varsinainen bestman) ja Sean (kanadalainen toverinsa). Hän oli kutsunut myös Amyn veljen Tom-Tomin, mutta tämä ei valitettavasti päässyt, vaikka tulisi kyllä häihin. Robert oli suuttunut, kun ei ollut saanut kutsua. Kaikkien tuli kuitenkin olla täysi-ikäisiä ja Billy tiesi paremmin kuin hyvin, että Robert olisi kuitenkin pilannut yleisen fiiliksen.
Koska Billy ei täydellisesti luottanut Zackin polttarien suunnittelukykyihin, kaikki olivat saaneet päättää yhden aktiviteetin, joka viikonlopun aikana toteutettaisiin. Tarkoituksena oli ainakin mennä ratsastamaan rannalle (Billyn ehdotus) ja vesivarjoliitämään (Dewnin järjestämänä), mitä Billy ei ollut koskaan ennen kokeillutkaan. Seanin, Basterin ja Zackin suunnitelmista hän ei tiennyt mitään etukäteen, joskin oli aika avoin kaikelle. Amy pitäisi omat morsiuskekkerinsä viikon päästä häitä edeltävänä viikonloppuna omien ystäviensä kanssa: Billy tiesi siellä olevan ainakin serkkunsa Lotte, kaasona toimiva Emma, Gillian ja joitain Amyn vanhoja koulukavereita.
Lähestyvä muista autoista poikkeava ääni – paljon matalampi, hyrräävämpi ja voimallisempi – sai heidät kääntämään päänsä toiseen suuntaan. Tietä viistävä littana urheiluauto, oranssin ja mustan värinen, jylläsi paikalle. Kaikki sen ikkunat olivat niin tummaa lasia, ettei ulkopuolelta nähnyt sisälle. ”Vou”, Baster henkäisi ja laski aurinkolaseja nenänvarrellaan ihaillakseen näkyä paremmin.
Auto pysähtyi muutaman ruudun päähän heistä parkkipaikalla, jonka olivat sopineet tapaamispaikaksi, ja sen ovet aukenivat alhaalta ylöspäin kuin lentävässä lautasessa. Ensimmäisenä ulos kompuroi kullanruskettunut, surffitukkainen ja partasuinen nuori mies. Hänellä oli beiget reisitaskushortsit, sandaalit ja vaaleanpunertava toppi. Pitkät hiukset olivat nyyttinä kiinni niskassa. Dewnin perästä ulos heilahti pitkä, tummaihoinen ja lihaksikas kalju kaveri, jolla oli graniitinharmaa T-paita ja samansävyiset lyhyet housut katsellen laiskalla ilmeellä ympärilleen. Viimeisenä autosta kuljettajan paikalta tuli hawaii-paitainen pitkänhontelo hellehattuinen nuorukainen, jolla oli violetit tiukat housut ja punaiset sandaalit. Hän kiskoi auton sisältä purppuranpunaisen matkalaukun ja mustan laukun ja heilautti sitten avaimia niin, että auto piipahti pehmeästi ja sukkulaovet laskeutuivat takaisin kiinni.
Billy ja Basterkin nousivat autosta. ”Morjens”, Dewn hymyili, kun hän paiskasi Billyn kättä; Billy esitteli heidät Basterille. ”Siisti auto!” Baster hönki. Zack hymyili hermostuneesti. ”Mitä sää ne otit ulos”, Sean, joka puhui aina hyvin hitaasti, lähes unisesti matalalla äänellä, kysyi. Zack vilkaisi matkalaukkuja ja naurahti. ”Hupsista.” ”Lähdetään Sunny Horseen”, Billy sanoi ja kääntyi takaisin Basterin avoautolle. ”Ajakaa perässä.” (”Yrittäkää pysyä perässä”, Baster vitsaili.) ”Vai, ette ole vielä kirjautuneet hotelliin?”
”Jeah, jos sinne ensin”, Dewn sanoi. Hän oli poiminut reisitaskustaan paperiarkin. ”Hotelli Sundise Paradise?”
”Tiedän paikan”, Billy murahti. Hän olisi voinut kustantaa kavereilleen paremmankin majoituksen, mutta Zack oli hoitanut hotellivaraukset etukäteen. ”Koukataan sitä kautta”, Billy lisäsi Basterille, joka nyökkäsi, ja Zack raahasi ähkien painavat matkalaukut takaisin omaan autoonsa.
Dewnin, Seanin ja Zackin kirjauduttua hotelliin, he ajoivat takaisin Sunny Horseen, missä Billy pääsi esittelemään heille paikkoja kieltämättä melko omahyväisenä. Hän näytti heille myös Acinonyxin, Blue Raptorin ja Tigrainen. ”Viisi hevosta päivittäin ratsastettavana”, hän sanoi taputtaen Tigrainen kaulaa, kun se epäkiinnostuneena ja tylyn oloisena katsoi heidän kaikkien päiden yli karsinastaan. Tamma käänsi korvansa taa, kun Zack astui lähemmäs. ”Välillä liikutan myös muita Sunny Horsen hevosia, joten se voi olla sen seitsemisenkin hevosta per päivä.” ”Kuulostaa kovalta hommalta”, Dewn sanoi, ”mutta taidat olla elementissäsi?” hän lisäsi tulkittuaan Billyn ylpeän tyytyväisen ilmeen aivan oikein. Acinonyx herätti oletettavasti suurta ihailua, sillä olihan se nyt todella erikoisen näköinen. Zack halusi yhteiskuvan oriin kanssa, ja intoili sitten, että lisäisi sen Mëmageen. Myös Blue Raptor herätti arvostusta, ja Dewn silitteli sitä pitkään Billyn selostaessa, miten he varustaisivat hevoset ja lähtisivät rannalle ratsastelemaan. ”Haluatko Dewn ottaa Raptorin? Se on aika vauhdikas, mutta kuuntelee kyllä. Voisin itse mennä Tigrainella, se ei ole oikein kenen tahansa alle. Zack, pärjäät varmaan Acinonyxin kanssa… teissä on jotain samaa”, Billy piti tauon silmätessään bestmaniaan; vasta viime viikolla Cino oli jotenkin päässyt pesupaikalta irti ja karkuun ja päätynyt kaatamaan tallipihan kukkaistutusastian sekä syömään siitä puolet, ja takaisin talliin taluttaessa päästänyt mahtavan pierun ja pelästynyt sitä itse. Jotain, mitä Zack olisi aivan hyvin voinut myös tehdä. ”Se on sähläri, mutta kiltti sekin, kunhan et anna sen tehdä oman pään mukaan. Ja Sean”, Billy kääntyi kaveriporukastaan sen ainoan kokemattoman potilaan puoleen, ”sinä voit ottaa Titanin, sillä se on rauhallinen ja varma. Ja iso”, hän lisäsi, koska Sean oli melkein päätä pidempi heitä kaikkia muita. Baster ratsastaisi Deluxella, jonka oli ennenkin kevyesti liikuttanut sen Billyn puolesta tarpeen vaatiessa. Hevoset varustettuaan he lähtivät Basterin ja Billyn johdolla kentän ohi rannalle. Aurinko paistoi, kuten oli suotavaakin, ja meri läikehti turkoosina. Tammojen takana tuli Sean Titanilla (hän röhnötti niin velttona satulassa, että näytti suurelta perunasäkiltä) ja perässä Zack sekä Dewn. Zack harrasti kyllä ratsastusta, mutta lähinnä länkkäilyä ja maastoilua; hän ei ehkä ollut aivan tottunut kuumahkon kilpahevosen selkään ja näyttikin kovin hermostuneelta, silitellen Acinonyxin mustantäpläistä kaulaa vähän väliä ja hokien sille: ”Otetaan rauhallisesti”, ”Älä minusta piittaa, ethän”, ”Olethan sinä kiltti...”. Dewn hymyili vinosti vaalean Raptorin selästä, istuen rennosti jalat pitkinä mokan värisen puoliverisen kylkien molemminpuolin. Dewn oli joskus teininä ollut myös esteratsastaja, vaikka siitä oli monta vuotta; nykyisin hänkin ratsasti vain westerniä ja maastoili.
”Hyvin menee”, hän välillä sanoi rauhoittavasti Zackille tämän takana. Deluxe ja Tigraine astelivat verkalleen ritirinnan kaviot painautuen pehmeään hiekkaan. ”Kyllähän tääl kelpaa”, Sean sanoi bassoäänellään. Hän piteli Titanin ohjia hyvin löysällä ja nojasi liikaa taa kuin nojatuolissa, mutta ruuna oli tehnyt vähän tuntihevosenkin hommia eikä siis pahastunut kokemattomasta kyydittävästä. Baster innostui puhumaan Seanin kanssa Zackin auton myötä yleisesti autoista. Billy kohensi aurinkolasejaan paremmin nenälle. Kun hän ehdotti laukkapätkää, Tigraine potkaisi kipakasti takajalallaan jostain kimpaantuneena ja Billy huomasi Seanin ajautuneen Titanin kanssa liian lähelle heidän taakseen. ”Ota vähän lyhyemmät ohjat, Sean”, Billy sanoi, ”äläkä tule ihan perään kiinni.” Tigraine ja Deluxe laukkasivat maltillisesti; Sean tulla jyski jälleen kuin perunasäkki Titanin epämukavan laukan tahdissa suu ammollaan; Dewn hallitsi Raptorin hyvin, mutta Zackin kimakka: ”Ei, ei, ei… apuaaa!” sai kaikkien huomion puoleensa – Cino oli innostunut vähän liikaa ja karautti jo Titanin ohi ja tammoja kohti. ”Pidätä!” Baster huusi hänelle. ”Se ei totteleee!” Zack kiskoi Cinon ohjista minkä jaksoi lähes selällään satulassa maaten. ”Prrruuu, Cino!” ”Käännä sen päätä!” Billy ei voinut laukata Tigrainen kanssa lähelle; Cino paineli heistä jo ohi jonon ensimmäiseksi. Hän ja Baster pysäyttivät omat ratsunsa, ja samoin Titan pysähtyi itse heidän esimerkistään. Dewn kuitenkin laukkasi Raptorin kanssa Zackin perään. Hänellä oli varma ja tasainen istunta; kolme muuta katsoivat, miten Raptor venytti askeltaan mustan orin perään (Zackin oli onnistunut kääntää sen päätä, jolloin Cino oli hidastanut nopeaan raviin). Harmi, ettei hänellä ollut lassoa; cowboyina Dewnin olisi ollut helppoa köyttää Cino saadakseen sen hallintaan. Hän pääsi kuitenkin muutenkin tarpeeksi lähelle ja hevosen eteen, jolloin musta ori pysähtyi sieraimet värähdellen. ”Huuuuuh...”, Zack puuskutti ja pyyhki otsaansa kypärän alta. ”Olipas se hurjaa.” ”No niin, kaikki hyvin?” Dewn oli kurkottanut kiinni Acinonyxin ohjaan. Zack korjasi istuntaansa ja haki jalustimen takaisin jalkaansa. ”Et sentään pudonnut.”
”Pehmeää hiekkaa alla”, Zack sanoi hermostuneesti. Loppuratsastus sujui onneksi ilman vastaavia välikohtauksia ja kohta Zack kykeni jo nauramaan tempaukselle todeten, että oli ollut kuin poika The Black Stallion -elokuvasta.
Ratsastuksen jälkeen he kävivät suihkussa, vaihtoivat vaatteet ja lähtivät syömään. Paikka oli kepeä ja rento ulkoilmaravintola, jonka terassin korituoleihin he asettuivat mukavasti palmujen varjoon juomiensa kanssa odottelemaan ruokatilauksiaan sekä vaihtamaan kuulumisia. Dewnillä oli suunnitelmissa lähteä purjehtimaan heti Billyn ja Amyn häiden jälkeen koko loppukesäksi. Zack oli aloittanut Billyn tädin uuden hevosen hoitajana ja oli siitä innoissaan. Sean kertoi, että oli miettinyt, jos kosisi pitkäaikaista tyttöystäväänsä Samia. ”Onhan se ollu mieles jo pidempää”, hän sanoi verkalleen ja nosti tuoppia, ”muttei oo vaan saanu aikaseks, niiku...” ”Et ole puhunut minulle mitään!” Zack sanoi äimistyneenä. Sean kohautti muhkeita hartioitaan. ”Kun et sää kuitenkaa ois pitäny läpee kiinni, kamu.”
”Hmph.” ”Mä kattelen ny vielä...” ”Mitä Samille kuuluu?” Dewn kysyi kohteliaasti, vaikka hymy jäi laimeaksi. ”Se kirjottaa jottai kirjaa… emt... en saa lukee. Homoerotiikkaa kuulemma.” Zack veti soodaa nenäänsä, minkä varjolla Dewnin hiusten alle nousseet kulmakarvat eivät olleet huomion keskipisteessä. ”Sam kirjoittaa mitä?” Zack pärski. Saatuaan Billyltä nenäliinan, hän kuivasi siihen naamaansa ja pälyili sitten jostain syystä monta kertaa Dewniin. ”Mutta Samhän… se silloin...” Zack irvisti, nytkäytti päätään Dewniin ja teki etusormella kaulankatkaisueleen. Sean kohautteli laiskasti harteita. ”Se on ny innostunu tästä pride-touhusta ja kirjottelee jotain fanficcii.” Billy tuhahti. Tämä homoparaati oli karannut aivan käsistä. Ei häntä varsinaisesti kiinnostanut kuka oli kenenkin kanssa, mutta koko asiasta oli tehty niin valtaisa fanfaari, että se tunkeutui jo elämän joka osa-alueeseen; myös niihin, missä Billy ei olisi välittänyt miettiä kuka kenenkin housuihin tahtoi. Se oli tyylitöntä. Ja mautonta. Jokainen saisi pitää makuuhuoneasiansa ihan itsellään. Mistä lähtien niiden huutelemisesta pitkin katuja oli tullut muotia? Ninpä häntä harmitti, että keskustelu pysyi avatussa aiheessa, kun Zack aloitti poreilevan pohdinnan siitä, miten hänestä oli hienoa, kun sukupuolet eivät olleet enää niin kiveen hakattu juttu ja jokainen saattoi vaikka pukeutua mekkoon, jos niin tahtoi; Baster katseli Zackia kasvavalla vastenmielisyydellä, kunnes töksäytti, että hänestä homoilu oli sairaus, sanoipa yhteiskunta nyt mitä tahansa. ”Ei eläimetkään sitä tee.” ”Itse asiassa!” Zack innostui, suoristi selkänsä ja nosti käden ylös kuin viitatakseen. ”Homopareja on tavattu monissa eri eläinlajeissa, jopa leijonissa – mutta erityisesti linnuissa –”
”Kamu”, Sean sanoi kaikkien puolesta, ”oo hiljaa.” Zack mutristi suutaan, mutta vaikeni. Dewn oli ollut vaiti koko keskustelun ajan. ”Minä tiedän!” Zack sanoi sitten taas innostuen. ”Kosi Samia Billyn häissä, Sean!” Billy, joka nojasi tuolissaan taa kultareunuksiset aurinkolasit silmillä ja savuke rennosti sormissaan, ei sanonut mitään, mutta ärtymyksen pistos iski häneen. Hänen häänsä olivat hänen ja Amyn kunniahetki. Toisten kosinta kesken kaiken olisi aika epäkohteliasta. Mutta onneksi se ei sentään olisi samaa sukupuolta olevien kesken. Hän hönkäisi kevyesti savua ilmaan. Sean murahti. ”Penskoi me ei kyl tulla hankkii”, hän jatkoi laiskasti ja röyhtäisi. ”Sam ei tykkää kersoist. Ei millään pahal, kamu”, hän lisäsi Dewnille, joka pudisti päätään. Dewn oli heistä ainut, joka oli myös isä; tosin Billyllä oli haaveissa monta lasta, kuten oli myös Amyllä. Eri asia vain oli milloin, kun molemmat heistä elivät niin kiireistä ja töiden sekä opiskelujen täyteistä elämää. Ehkä sitten, kun Amy olisi valmistunut ja saanut vakityön, jolloin uskaltaisi jäädä äitiyslomalle. Eli ei vielä ihan lähivuosina. ”Joko olet löytänyt sopivan talon?” Dewn kysyi siemaisten limsaansa; Billy oli puhunut hänelle asuntokaupoista jo aiemmin. Billy karisutti tupakkaa tuhka-astiaan ja heilautti etuhiuksiaan. ”Kahdesta jätin tarjouksen. Välittäjältä ei ole tullut vielä vastausta.” ”Pidetään peukkuja.” Billy hymähti vinosti.
Syötyään ja juotuaan, miehet lähtivät seuraavaksi Dewnin ohjelmanumeron mukaisesti varjoliitämään. Paikka ei ollut Blue Pointissa, mutta ei kovin kaukanakaan, joten he ajoivat Basterin autolla rantatietä pitkin musiikin jyskyttäessä Basterin tapaan täysillä stereoista ja ilmavirran pyyhkiessä kaikkien hiuksia. Zack oli kauhusta kankea Basterin kaahailusta, mutta Billy oli jo tottunut siihen; vaikka veti aina ylinopeutta ja joskus oikoi aika vaarallisesti, Baster oli joka tapauksessa erinomainen kuski ja ratti istui hänen käsiinsä yhtä luonnollisesti kuin hevosen ohjat Billyn käsiin. Seankaan ei ollut millänsäkään, vaan hänen suuret kilpikonnamaiset lurppasilmänsä katselivat raukeasti palmubulevardien, korkeiden kerrostalojen ja sinertävän välkkyvän meren maisemia.
Varjoliito oli aivan omanlaisensa kokemus. Billyllä oli lievä korkeanpaikankammo, joten empi salaa mielessään, muttei tahtonut näyttää sitä muille; niin Dewn, Zack, Sean kuin Basterkin olivat aivan innosta soikeina. Billy ei tietenkään halunnut olla se, joka olisi porukan pelkuri – varsinkaan, kun ohjelmanumero oli nimenomaan hänelle tarkoitettu. Niinpä hän puri hammasta ja antautui ohjaajan valjastamaksi tuntien vatsansa muuttuvan teräkseksi, joka taatusti vetäisi hänet taivaalta naamalleen alas veteen… Se, että alla oli juuri meri, hiukan rauhoitti häntä; vapaaseen varjoliitoon maan yli hän olisikin todennäköisesti vetänyt rajan, mutta nyt he onneksi pysyisivät vaijerissa koko ajan kiinni. Dewn meni ensimmäisenä. Billyä melkein huimasi katsellessaan, kuinka tämä kohosi ilmaan yhä korkeammalle… ja korkeammalle… Moottorivene, joka veti häntä pitkän pitkässä lieassa kuin leijaa, pomppi aaltojen yli ja jätti peräänsä valkoista vaahtoa. ”Meetsä seuraavaks, Billy”, Sean sanoi, ja Billy nielaisi. Ratsastaessa korkean paikan pelkonsa ei koskaan oikein vaivannut häntä, vaikka Titan olikin erittäin isokokoinen. Satanelikymppisten esteiden yli liitäessä hän oli aina niin keskittynyt itse suorittamiseen: seuraavaan esteeseen, ratsastustiehen, askelmäärään, apuihin, voittoon, ettei siinä yksinkertaisesti ollut aikaa ajatella, ettei maanpinta loppujen lopuksi ollut ihan kantapäiden alla. Mutta se ei nyt muutenkaan ollut mitään verrattuna siihen korkeuseroon, joka kohta tempaisi hänet tuulen kanssa melkein pilviin asti ja oli pakottaa pakokauhun pintaan. Hän puristi silmänsä niin tiukasti kiinni, että näki säkenöiviä kipinöitä; hän varmaan kuolisi tähän…! Lento ei ollut ollenkaan tasaista niin kuin olisi voinut kuvitella, vaan persikanpunertava liidin keinahteli puolelta toiselle ja välillä ilmakuopat tönäisivät huppua kovempaa ja pomputtivat Billyä. Hän pelkäsi vaijerin katkeavan ja joutuvansa tuuliajolle. Olut ja pihvi uhkasivat nousta kohta vatsalaukusta takaisin suuhun. Kun yhden oikein rajun kerran näin kävi, että tuuli tempoi rajusti, hän räväytti vahingossa silmänsä auki ja näki suuren kaartuvan sinisen lakeuden allaan, valkoisen pienen veneen ja sen jättämän kuin liidulla vedetyn huteran viivan, sekä kaukana rannalla tovereidensa pienet pisteet. Tunne oli sanoinkuvailematon, vaikka tunto varpaista katosikin. Pelko hellitti hetkeksi ja hän karjaisi riemuissaan – ja osin kauhuissaan – ja tunsi mahalaukun heittävän volttia, kun liidin sukelsi yllättäen hiukan alemmas ennen kuin tarttui taas tuuleen. ”Ai saakeli”, Billy ähki noustuaan moottoriveneestä takaisin rantaan muiden luo jalat täristen ja sydän yhä korvakäytävissä paukuttaen, mutta ihana huojennuksen ja pelkojen voittamisen tunne koko kehossa. ”Dewn –”, hän osoitti tätä hervottomalla sormella samalla, kun ohjaaja auttoi häntä irti valjaista; Dewn virnisteli, ”ei enää ikinä. Kerta elämässä -kokemus.” ”Nyt kun pää on käynyt oikeasti pilvissä, voi miettiä elämän suuntaviivoja uusiksi”, Dewn hymyili. Kaikkien päästyä kokeilemaan (he olivat kuulleet Zackin kimakat huudot kaukaa taivaalta muistuttaen kidutettavana olevaa lokkia, mutta oli epäselvää olivatko ne riemua vai silkkaa kauhua; Sean taas totesi, että ratsastus oli ollut paljon hurjempaa), he kuivasivat itsensä (Billy laittautui), ja sitten olikin sen päivän viimeisen ohjelmanumeron – Basterin jutun vuoro. Lauantai oli jo kääntynyt iltaan purppuranvioletin taivaan kanssa, kun he ajoivat yökerhoon; eikä mihin tahansa yökerhoon, vaan strippiklubille. Billy katsoi Basteria pitkään ja epäuskoisesti. Baster ei välittänyt, vaan leveästi hymyillen hakkasi Billyä hartioille ja ohjasi oville, joiden ympärillä loisti oksettavan kirkkaat pinkit neonvalot. ”Tää on perinne”, Baster sanoi nauraen, ”jos kuvittelit, että oot jotain parempaa väkeä ja pääset avioliittoon ilman tän riitin läpikäymistä, think again.” Billy irvisteli. Dewn ja Zack vaikuttivat myös kiusaantuneilta, mutta Sean piristyi ensimmäisen kerran koko päivänä ja humisi tyytyväisenä. Baster johdatti heidät aulan läpi pimennettyyn saliin, jossa musiikki jyskäsi ja pyörivät strobovalot väikkyivät; ihmisiä istui pyöreiden pöytien ääressä paksujen kaarevien loossituolien kätköissä. Siellä täällä oli tankoja, joissa keinahteli ja pyörähteli vähäpukuisia naisia. Baster etsi heille hyvän paikan, missä aivan heidän edessään oli yksi tanko ja siinä itseään keikutteleva vaaleahiuksinen typykkä. Billy loi häneen epäkiinnostuneen lyhyen katseen; blondit eivät ikinä olleet olleet hänen tyyppiään. Heille tarjoiltiin juomat ja nainen tanssi tangon kanssa heidän edessään. Dewn haroi vähän väliä ahdistuksissaan hiuksiaan, jotka olivat vielä merivedestä tankeat, ja Zack ei osannut päättää oliko vilpittömän kiinnostunut esityksestä vai hirvittävän kiusaantunut. ”Tuo on kunnon urheilua”, hän supisi jossain kohtaa heille ja nyökytteli, ”se vaatii vahvoja vatsalihaksia, vähän niin kuin ratsastuskin, ja pää ei saa mennä helposti pyörälle… olen harrastanut balettia, mistä olisi hyötyä, jos haluaisi tankotanssia harrastaa –”
”Ehkä sun pitäis kokeilla, kamu”, Sean sanoi, ja Billykin hymähti. ”Etitään naisten strippiklubi, jossa miehet tanssii niin pääset kokeilee. Kyl mä sun luisevaa tikkupyllyä voisin kattella, kamu.” Dewn pärskähti juomaansa. Zack vaikeni nolona. ”Oliks teistä joku muu naimisissa, sä?” Baster katsoi Billyn ohi Dewniin. ”Olin. En enää.” ”Millaset polttarit sulla oli, kai kävit strippiklubilla?” ”En. Itse asiassa en pitänyt polttareita ollenkaan.” ”Mitä?” Baster näytti pyhäinhäväistyltä. ”Järkkyä! No, nyt on ainakin se puute oikaistu sunkin kohdalla.”
”Sitten ku on mun”, Sean hörisi Basterin toiselta puolelta, ”saatte kyl viedä mut vaikka kymmeneen mimmiluolaan.”
Baster poistui jossain välissä hetkeksi jonnekin ja tullessaan takaisin, hänen mukanaan tuli uusi strippari – tällä kertaa polkkamustatukkainen nuori nainen, jolla oli niin pitkät kajaalit silmäkulmissa, että näytti lähes muinaisegyptiläiseltä. ”Kuka täällä on sulhanen?” hän kysyi pehmeällä, ilkikurisella äänellä. Zack ja Dewn osoittivat Billyä, mutta Sean itseään. Billy kumartui eteenpäin laskeakseen lasinsa pöydälle ja voihkaisi ääneti. Häntä rehellisesti sanottuna ärsytti, kun nainen tuli hänen syliinsä ja alkoi kiemurrella siinä kuin kobrakäärme, rintansa ja vatsansa suurinpiirtein Billyn naamalla, joka olisi mieluummin nauttinut juomastaan ja henkilökohtaisesta tilastaan. Baster ja Sean olivat vieressä niin innoissaan, että tulivat Billyn niskaan melkein hekin, mutta toisella puolella Dewn pian poistui selvästi ahdistuneena ja Zack ”pilasi tunnelman” koettamalla kysellä tanssijalta, kuinka monta tuntia harjoitusta hänen työnsä vaati ja oliko tämä koskaan harrastanut balettia. ”Kiitos… riittää”, Billy lopulta ärähti, ja nainen jätti hänet rauhaan. Billy korjasi ryttyyn mennyttä paitaansa närkästyneenä. ”No, miltä tuntui?” Baster kysyi innoissaan heti, kun nainen oli pitkine säärineen ja korkokenkineen keikutellut tiehensä. Billyn ei tarvinnut vastata; hänen ilmeensä violettien valojen hehkussa kertoi varmasti tarpeeksi. ”Luoja, te ootte tylsää sakkia”, Baster pahastui. Häntä harmitti muutenkin, että oli joutunut kuskin virkaan eikä siis voinut juoda. ”Ja mihin se yksikin lähti?” Paikassa ei ollut varsinaista ruokatarjoilua, ja kun nälkä alkoi kaivaa yhden jos toisen vatsaa, he päättivät lähteä takaisin Blue Pointiin pikaruokalan autokaistan kautta. He tapasivat Dewnin klubin ulkopuolelta täysin vieraan porukan luota juttelemasta heidän kanssaan. He vaikuttivat jonkinlaiselta moottoripyöräjengiltä ilman pyöriä; kaikilla oli paksut ja raskaat farkkuliivit, piukat nahkahousut ja komeat viikinkiparrat. Seassa oli myös pari naista. ”Hauskoja heppuja”, Dewn sanoi Billylle, Seanille, Basterille ja Zackille heilautettuaan uusille tuttavuuksilleen kättä lähtiessään. ”BACA:n jäseniä.” Billy ei syönyt mielellään roskaruokaa – hänen piti huolehtia kunnostaan ja mitoistaan ja myös ulkonäöstään, mutta Baster, joka ajoi, ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa ja niinpä he pysähtyivät tilaamaan luukusta hampurilaisateriat. Taivas oli tummansininen ja ilma tyyni, kun he kaahasivat hiljentyneitä, joskaan ei koskaan täysin autioita teitä. Billy kertoi, mitä oli oppinut Floridasta: että joissain paikoissa näki korkeita kaartuvia verkkoaitoja, jotka olivat alligaattoreita varten, sillä nämä osasivat kiivetä suorien aitojen yli. Ja St. Augustinessa kasvoi ”rakkauspuita” – kaksi eri lajin puuta, jotka olivat kasvaneet täyteen kukoistukseensa toisiinsa kietoutuneina ja toistensa läpi. ”Miten romanttista”, Zack huokaili. Dewnkin hymyili lempeästi – ja jokseenkin surumielisesti.
* Sunnuntaina miesten polttariviikonloppu jatkui. Sean lopulta tunnusti, ettei ollut keksinyt mitään ohjelmaa ja sen sijaan antoi Billylle lahjaksi ”vapaalipun” – Billy saisi itse päättää, mitä haluaisi ja Sean kustantaisi sen. Zack sen sijaan oli kipristellyt sisäänsä imettyä intoa omasta ohjelmastaan koko tämän ajan ja, kun lopulta sen aika koitti, hän suorastaan vinkui. ”Disney Worldiin!” Billy ja Baster tuijottivat häntä epäuskoisina; Baster selvästi kävi päässään läpi, oliko Zack sittenkään heidän ikäisensä vai ei. ”Niin mistä sä nää tunsitkaan?” hän mutisi Billylle vilkuillen epäluuloisena Zackia. Dewn kohautti rennosti hartiaa taustalla, ja Sean ei sanonut mitään. ”Sehän on aina ollut haavelistasi kärjessä, vai mitä, Billy?” Dewn vinoili. ”TOP-viidessä? Disneyland? Päästä tapaamaan kaikkia niitä prinsessoja ja prinssejä...” ”Sähän oot ite melki kuin Prinssi Uljas”, Sean hohotti, ja Zack nyökytteli nopeasti päätään. Tämä taisi olla enemmänkin Zackin haavelistan jymypotti, ei niinkään vain Billyä ajateltu ohjelmanumero. ”No”, Billy laski aurinkolasit silmilleen, ”mennään sitten.”
Ennakkoluuloisuus etukäteen oli ollut turhaa. Niin hassua se kuin ehkä olikin, että viisi nuorta miestä häiden kynnyksellä vietti pitkän päivän lasten teemapuistossa, se oli itse asiassa erittäin hauska ja mieleenpainuva kokemus. Päivä oli täydellisen tasapainoinen; ei liian kuuma, muttei myöskään satanut. Billy tuumi, että Amy olisi varmasti viihtynyt siellä, sillä hän rakasti Disneyn prinsessoja. Kun Billy laittoi hänelle kuvia ja videoita paikan päältä, Amy huokaili aavistuksen kateellisena. Amy ei ollut ainoa Disney-fani – Zack veti koko porukkaa suuntaan ja toiseen, kaula kääntyen melkein korkkiruuville tietämättä mihin katsoa seuraavaksi. Hän otti yhteiskuvan kaikkien hahmojen kanssa, jotka vastaan sattuivat osumaan (Billykin otti Tuhkimon kanssa vain, koska se oli Amyn lempihahmo). Tuhkimon linna häämötti karkkimaisten talojen reunustaman jalkakäytävän päässä kuin unien satulinna, kun he poistuivat makeispuodista (Billy ja Dewn eivät ostaneet mitään, koska eivät syöneet karkkia) tikkareiden ja vaahtokarkkipussien kanssa. Percheron veti taikavaunuja, ihmisiä parveili räpsimässä kuvia ja hahmojen naamoilla väritettyjä palloja leijui päämassan yläpuolella. Billy piti ehkä eniten Stitchin ja Buzz Lightyearin universumien maailmasta, sillä oli aina kokenut vetoa avaruuteen. Lapsena hän oli haaveillut astronautin urasta (kuten niin moni muu), mutta saatuaan tietää mitä sellainen ura edellytti ja vaati, oli haave karissut aika nopeasti hänestä pois. Ei siksi, etteikö hänellä olisi ollut päättäväisyyttä mihin tahansa, jos niin tahtoi, vaan koska intohimo ei sitten kuitenkaan ollut ollut tarpeeksi voimakas. Ja vuoristoradat, ne olivat heistä kaikkien (paitsi Zackin) mieleen, kunhan Billy piti silmät kiinni korkeimpien mäkien huipulla.
Loppujen lopuksi Billyllä oli ollut oikein viihtyisää. Ainakin teemapuistopäivä voitti strippiklubi-illan mennen tullen.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jul 21, 2022 9:58:46 GMT
Billimas VII Heinäkuu 2022 ”Amylle.”
Kipinä auringosta iski kristallilasiin ja muuttui kauniiksi, pehmeänkeltaiseksi nesteeksi sen sisällä. Billy kohotti asterien ja lehtien muodoilla koristeltua samppanjalasiaan ilmaan kohti häneen päin kääntyneitä kasvoja. Amyn äiti oli lahjoittanut lasit heille; ne olivat olleet häälahja Peteriltä Annielle. Amy oli aina rakastanut niitä laseja, hivellyt jo pikkutyttönä niiden sileän ja karhean vuorottelevaa pintaa pienillä sormillaan, mutta Annie oli laittanut ne kaappiin Peterin kuoleman jälkeen eikä enää koskaan ottanut niitä käyttöön. Tämä oli ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen, kun ne pääsivät taas oikeuksiinsa ja niistä juotiin. Ja nyt ne saisivat heidän käsissään uuden elämän.
”Aika nopeasti kävi selväksi, että veisimme tämän suhteen loppuun asti. Samat arvot, samanlaiset unelmat ja näkemykset asioista…”, Billy jatkoi puhettaan juhlakansalle. ”En usko mihinkään henkimaailman asioihin, mutta Amyssä kaikki vain tuntui kyseenalaistamattoman oikealta.” Sitä kuuluisaa sielujen sympatiaa, mutta niin imelyyksiä Billy ei sentään edes omissa häissään tahtonut sanoa. Amy kosketti häntä kädestä piilossa lilja-asetelman takana. Billy tiesi monen ajatelleen, ettei heidän juttunsa kestäisi kauaa; että se oli vain ohimenevää, yksi parisuhde monen joukossa, niiden joukossa, jotka päätyivät väistämättä eroon. Mutta osin silkasta ylpeydestä ja omapäisyyttään hän näyttäisi, että sitoutuessaan olisi tosissaan. Hän suhtautuisi tähän avioliittoon yhtä vakavasti ja kunnianhimoisesti kuin ratsastusuraansa. Ei antaisi minkään sitä estää, sitä lannistaa tai sitä pilata.
Edessä pöydällä oli paperi, johon hän oli etukäteen miettinyt puheensa avainkohtia ylös. Hän katsoi sitä nyt, mutta oli hiljaa. Hän tuijotti sille kirjoittamaansa nimeä.
Kati.
Amy oli menettänyt isänsä, hän äitinsä. Ja Amyn isän aikoinaan ostama lasi yhä peukalon, etu- ja keskisormensa välissä, hän rykäisi hiljaa ja nosti taas leukansa pystyyn.
”Nämä lasit”, hän kohotti samppanjalasin päänsä yläpuolelle puhuen jälleen kuuluvalla äänellä, ”Annie antoi Amylle häälahjaksi jo etukäteen, jotta ne olisivat täällä tänään hääpöydässämme. Hän sai ne itse häälahjaksi mieheltään, Peteriltä. Peter kuoli sairauden myötä vuonna 2010.” Amy hänen vieressään oli painanut päänsä kumaraan. Billy näki silmäkulmastaan, että Amyn kaunis, tummaverinen äiti oli nostanut lautasliinan suulleen. Billy puri takahampaitaan yhteen. ”Minun äitini kuoli myös sairauden myötä neljä vuotta myöhemmin. Toisin kuin Amyn isä, hän ei ollut”, lempeä merituuli hulmutti telttakatosten valkoisia laskostettuja kankaita, ”hyvä äiti… koska ei voinut olla. Mutta hän varmasti halusi olla, hän ei vain pystynyt siihen. Olen kantanut asiasta kaunaa koko ikäni”, pala, jota Billy ei juuri nyt olisi halunnut siinä kaikkien häntä tapittaessa käsitellä, nousi kurkkuun ja hän joutui hiljaisesti taas rykimään, ”mutta Amyn tuella olen alkanut opetella päästämään siitä irti. Vihastani. Pettymyksestä. Katkeruudesta. Ja”, hän siirsi katseensa pöydän kukista vaimoonsa, ”antamaan anteeksi.”
Amy hymyili hänelle aivan pienesti; tummat silmänsä siristyivät levollisesti ja rakastavasti. Amy oli kannustanut häntä puhumaan äidistään julkisesti, sanonut, että se auttaisi Billyn oloa ja vapauttaisi hänet äitiään kannattelevasta painolastista. Kaipa Amy tiesi mitä puhui, kerran opiskeli ihmismieltä ja erityisesti lapsuustraumoja ja aikoi psykologiksi. Billy ei siihen mennessä ollut koskaan todella puhunut äidistään kenellekään Amyä lukuun ottamatta.
Billy nyökkäsi miltei olemattomasti ja kääntyi sitten taas muita kohti, kooten jälleen itsensä. ”En koskaan oikein oppinut tuntemaan äitiäni kunnolla, mutta sen tiedän, että hän rakasti laulamista enemmän kuin mitään muuta. Ja hänellä oli kuulemma erinomainen ääni, isäni sanoin hän kuulosti aivan enkeliltä, ja lauloikin kirkkokuorossa. Ehkä”, Billy huiskaisi nyt jo vähän mahtaillen hiuksiaan, ”olen perinyt häneltä siis edes jotain hyvää.”
Vieraat naurahtivat sympaattisesti.
”Joka tapauksessa halusin tänään kohottaa lasini myös hänelle. En ole varma, voinko vielä sanoa, että olen antanut kaiken anteeksi, mutta… ehkä tämän verran”, ja hän näytti noin sentin mittaista pätkää etusormellaan ja peukalollaan (vieraat naurahtivat taas kohteliaasti, vaikkakin myös epävarman kuuloisesti). ”Joten...”, Billy kohotti katseensa ylös; hän ei nähnyt taivasta, sillä teltan valkoinen katto ruskeine poikkitukineen oli tiellä, mutta sillä ei ollut väliä, ”sinulle, äiti.”
Juhlakansa nosti omat lasinsa ja mumisi toistaen kuin tuuli kuusikossa: ”Äidille.”
* Kyoton yövalot olivat kuin säihkyviä jalokiviä samettista piikiveä vasten. Billy näki joka puolella hienoja kuvakulmia, kontrasteja ja abstrakteja muotoja, joista olisi tullut kiinnostavia mustavalkokuvaotoksia, mutta hänellä ei ollut järjestelmäkameraansa mukana. He kävelivät Amyn kanssa tiukkaa käsikynkkää pitkin kaupungin katuja, pysähdellen silloin tällöin ihastelemaan tarkemmin jotakin näkymää tai tutkimaan kauppojen ikkunoita, kojuja ja räikeitä mainoskylttejä, joista eivät ymmärtäneet kuin ehkä sanan sieltä, toisen täältä. Heillä oli kummallakin yllään valkoista tuoreen avioitumisensa kunniaksi ja tämä oli heidän ensimmäinen iltansa häämatkansa määränpäässä – Japanissa. He kävivät syömässä sushiravintolassa ja tekivät tilauksensa paikalliskielellä, ja sitten kävelivät yönkorvalla tunnelmalliseen puistoon, jossa vesi liplatti rauhoittavasti näkymättömissä aseteltujen kivimuodostelmien kätköissä ja lyhdyt heijastuivat kapean joen pintaan.
Amy puristi hänen käsivarttaan vieno, mutta onnellinen hymy huulillaan. Amy osoitti tunteitaan hillitysti, mistä Billy piti, sillä se oli arvokkuutta ja aitoa feminiinisyyttä. Hän ei voinut sietää nalkuttajia, pomottajia, räväköitä naisia, joilla joka toinen sana oli kielletty suurimmasta osaa kirjoja. Naisia, jotka olivat riettaita ja paljastivat mauttomasti itsestään liikaa saadakseen miesten huomion – sellainen oli säälittävää ja laski heidän ihmisarvoaan. Naisia, jotka pukeutuivat kuin miehet tai öykäröivät kuin miehet tai eivät välittäneet hygieniastaan ja ulkomuodostaan – sellaisetkin naiset olivat Billyn vastenmielisyyden kohteina. Amy ei ollut mitään näistä. Amy oli ylevä olematta omahyväinen, antelias olematta tuhlari, yksityinen olematta epäystävällinen, hellä olematta ahdistava, fiksu olematta päällepäsmäri, ymmärtäväinen kyselemättä liikaa ja kaunis tekemättä siitä numeroa.
Kun Billy seuraavana aamuna heräsi heidän hotellisängystään – jossa oli yöllä tapahtunut omaa idän mystiikkaansa – Amy oli huomaavaisesti laittanut hänelle jo aamukahvia ja toi sen hänelle vuoteeseen. Amy palveli häntä auliisti, hyvillään ja rakastavasti, kuten vaimon kuuluikin. Tuskin Billy malttaisi odottaa näkevänsä hänet jossain sievässä essussa heidän uuden kotinsa valoisassa, avarassa keittiössä laittamassa hänelle ruokaa tai leipomassa – ja ehkä yksi tai kaksi lasta, näin ensi alkuun, jossain lähettyvillä nykimässä häntä mekon helmoista saadakseen pikkusuihinsa maitoa.
Billy hymyili myhäillen tälle mielikuvalle, vaikka tiesi vallan mainiosti, että realiteetit ja heidän todellinen arkensa ei vastannut päiväunia – eikä todennäköisesti tulisikaan vastaamaan moneen, moneen vuoteen. Unelmansa idyllisestä kotiperhe-elämästä eivät näkyneet Billystä mitenkään ulospäin, eikä kukaan vieras tai tuttukaan niitä olisi varmasti osannut hänestä aavistella. Hän ei nimittäin näyttänyt lainkaan sen tyypin ihmiseltä. Eikä totta puhuakseen myöskään toiminut niin, sillä hän kiersi alati maasta ja kaupungista toiseen pitkillä kisamatkoillaan. Hänellä ei tulisi olemaan aikaa vain oleskella kotona… mutta ajatus siitä, että kotona häntä silti aina uskollisesti odottaisi oma essumekkoinen vaimonsa hiveli hänen miehistä egoaan.
Oli tietysti totta sekin, että myös Amyllä oli urasuunnitelmia ja tavoitteita – ei yksin Billyllä. Menisi vielä vuosia, kun hän opiskelisi Miamin yliopistossa niin pitkälle kuin pääsisi, eivätkä lapset siis olleet lähitulevaisuuden yritys. Amy totta kai halusi lapsia, aivan kuten Billykin, mutta sen pitäisi tuntua luonnolliselta ja aikaan ja paikkaan sopivalta. Oma koti oli ensimmäinen askel. Ja kunhan he palaisivat Japanista, Billy veisi Amyn heidän yhteiseen taloonsa Blue Pointin rannalla: heidän valkeaan, lähellä vesirajaa seisovaan taloonsa, jota kiersi valkopuinen kuisti ja jonka ikkunoista näkyi palmuja. Amy tulisi ihastumaan siihen. Ja, vaikka Billy olisikin paljon poissa, Amy saisi ratsastella loputtomilla hiekkarannoilla uuden hevosensa Sunin kanssa, laittaa heidän kotiaan mieleisekseen, opiskella ja ystävystyä floridalaisten kanssa. Billy oli jo etukäteen selvitellyt ryhmäaktiviteetteja Blue Pointissa, joihin Amy voisi liittyä ja saada sitä kautta uusia ystäviä. Miten olisi käsityökerho? Amyhän piti kovasti koruaskartelusta ja designista. Tai lukupiiri?
Hän otti tuoreen morsiamen kainaloonsa ja hymyili kuin olisi juuri voittanut Power Jumpin jättipokaalin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jul 22, 2022 7:56:55 GMT
Billimas VIII Heinäkuu 2022 He palasivat häämatkaltaan laukut pullollaan: kirsikankukkakuvioitu posliiniteeastiasto kannuineen, muutama vaate, kirja japanilaisista kaskuista, lohikäärmeen muotoinen rautainen amppelikoukku, onnenkissa, taiteellisesti maalatut mietekortit, pitsipöytäliina ja yhteensopivat verhot, sekä molemmilla pienet kaulaketjut; Amyllä hopeinen ビリー ja Billyllä kultainen エイミー. He ostivat myös sushinlaittosetin, joka sisälsi mustan matalan tarjoiluastian, soijakastikekannun ja -kulhon, useampia syömäpuikkoja sekä reseptikirjan. Suurin osa tuliaisista oli Amyn, ja Billy oli antanut hänen shopata niin paljon kuin lystäsi. Amy ei kuitenkaan ollut mikään tuhlari tai törsäri. Hän arvosti laatua (kuten Billykin), sekä enemmän vanhaa kuin uutta (Billy taas ehdottomasti enemmän uutta).
Muistojakin oli paljon uuteen kotiin ja yhteiseen avioelämään vietäviksi. He olivat viettäneet Amyn syntymäpäivän kuumien lähteiden kylpylässä. He olivat kiertäneet Kyoton lisäksi useat nähtävyydet ja poikenneet muissakin kylissä, kaupungeissa ja maaseudulla. Yhtenä tällaisena maaseuturetkipäivänään taajamilla paikallinen vanha mummeli oli innoissaan ryhtynyt keskusteluun heidän kanssaan oivallettuaan heidän olevan vastavihitty pari. Valitettavasti heidän japaninkielen taitonsa ei ollut sillä tasolla, että he olisivat ymmärtäneet murteella puhuvaa iäkästä, iloryppyistä mummua, joka vaati heitä käymään lähellä olevassa talossaan, jonka puutarhaan kattoi heille teetä (ne keksit olivat taivaallisen hyviä jopa Billyn mielestä). Kovasti mummeli jotain selitti, osoitteli Amyä nyökytellen ja levitteli käsiään kohti taivasta ja välillä puita ja kukkia, tämän vatsaa ja mittaili Amyn sormia. Nilkuttaessaan kiiren vilkkaa taloonsa, Amy ja Billy loivat toisiinsa hämmentyneen ja huvittuneenkin katseen. Pian mummo tuli takaisin ja puristi Amyn käteen hillopurnukkaa muistuttavan lasisen säilykkeen - jotain omatekoista - nyökkäili ja naputti tietäväisesti nenänpäätään. Billy epäili mummon olleen vähän höperö ja olisiko purnukan sisältö edes turvallista syödä, kun he myöhemmin tulkitsivat sen paperiseen käsinkirjoitettuun etikettiin musteella kirjattuja sanoja parin avuliaan paikallisen tuella. Amy lehahti vaaleanpunaiseksi, kun virnistävä katukauppiasmies, joka heille etiketin englanniksi tulkkasi sanoi: ”'Vauvantekoon.'”
Kaiken kaikkiaan matka oli erittäin onnistunut, ja kun he saapuivat Miamin lentokentälle heinäkuun 15.-16. päivien välisenä yönä, olo ei ollut ollenkaan uupunut vaan kuin uudestisyntynyt. Oli niitä pikkuharmejakin sattunut kohdalle: Amy oli saanut oudon, mutta onneksi nopean flunssan, johon hänellä oli kulunut lomasta kaksi päivää niiskutellen, aivastellen ja vilunväreissään kuumeessa hotellisängyssä maaten. Billy ei saanut tartuntaa, mutta olikin toisaalta harvoin sairaana tai lähes ikinä ylipäänsä mitään mistään sai. Yksi Amyn ostamista kirsikankukkateekupeista putosi kääreestään vielä samana päivänä, jona se oli ostettu, ja särkyi palasiksi. Onneksi kuppeja jäi sentään vielä kolme alusaseteineen ja teekannu pelastui. Ja sitten oli se ensimmäinen riita tuoreena avioparina.
Amy ei pitänyt riitelemisestä. Sen Billy tiesi jo. He eivät myöskään koskaan riidelleet osin siitä syystä, mutta myös, koska he tuntuivat lukevan toistensa ajatuksia eikä kinoille siis ollut tarvetta, ja lisäksi kumpikin arvosti parisuhteessaan harmoniaa, rauhaa ja estetiikkaa – ja riitely nyt vain oli erittäin rumaa. Kun Amy suuttui tai pahastui jostain, mitä ei onneksi usein tapahtunut, hänestä tuli tavallistakin hiljaisempi, sulkeutunut, viileä, murjottava ja välttelevä. Hän ei suostunut kertomaan, mikä mieltä painoi, vaan pysyi hiljaa kysyttäessäkin. Ja mitä enemmän Billy yrittäisi saada hänet avaamaan suunsa, provosoitumaan huutamaan takaisin, Amy ei koskaan sitä tehnyt. Ei koskaan korottanut ääntään. Ei koskaan sanonut pahaa sanaa. Hän vain vaikeni täysin. Ja mykän kanssa oli vaikeaa setviä väärinkäsityksiä tai erimielisyyksiä, mikä kismitti Billyä.
Billy oli itse nimittäin suuttuessaan toista maata. Hän leimahti kuin liekki sitten, kun leimahti, vaikka kyti kyllä (ylpeästi huomauttaen) pitkän aikaa hammasta purren. Koskaan hän siis ei ollut vielä suuttunut Amylle tosissaan. Ei oikeastaan suuttunut noin ylipäätäänkään. Mutta toiseksi viimeisenä lomapäivänään ennen paluulentoa, Amy oli ottanut puheeksi jotain, mikä ei ollut ilahduttanut Billyä.
Osasyy, miksi hän halusi Amyn saavan uusia ystäviä Floridassa oli, ettei hän viettäisi niin paljon enää aikaa vanhojen ystäviensä kanssa. Lotte oli tietysti poikkeus – olihan hän Billynkin serkku – mutta muut Amyn ystävistä olivat Billyn mielestä sopimattomia hänen vaimolleen. Galina Kraminawa oli siedettävä, joskin hänen useat flirtti-iskuyrityksensä Billylle – vaikka oli itsekin parisuhteessa – olivat kertoneet naisen persoonasta ja eritoten ”ystävyydestä” Amyä kohtaan tarpeeksi. Candy Cashwell oli nimestään huolimatta kaikkea muuta kuin mansikoita ja mammonaa; hän kulki reikäisissä, oudoissa nuhruisissa vaatteissa ja hänellä oli homssuiset hiukset ja tapana röyhtäilläkin seurassa, mitä Billy piti pöyristyttävänä ja hirveän epänaisellisena (ei silti, ei hän pitänyt miestenkään röyhtäilystä seurassaan). Loreen Isaac vaikutti Billystä Amylle kateelliselta, katkeralta, kaksinaamaiselta nartulta, vaikka Amy itse ei sitä niin nähnyt, sillä Loreen osasi mielistellä ja hymyillä ja antaa lahjoja, joilla vahvisti Amyn sinisilmäisyyttä. Mutta pahin kaikista Amyn tyttökavereista oli epäluotettava, rääväsuinen, huonokäytöksinen ja kyseenalainenkin maineeltaan – nimittäin Emma Spencer.
Ja, kun Amy sitten kertoi hänelle toiseksi viimeisenä lomapäivänä, että Emma haluaisi muuttaa Kaliforniasta Floridaan ja oli kysynyt voisiko Amy pyytää Billyä petaamaan hänelle työpaikkaa Sunny Horsen estekilpatallista, Billyllä naksahti.
”On sillä otsaa!” hän ärähti kovaa. Hän ei voinut sietää ajatusta, että väsymättömällä työllä, taipumattomalla uurastuksella ja sitkeällä tavoitteeseensa uskomisella oli päässyt näin pitkälle ja nyt – nyt sitten joku röyhkeä, itsekeskeinen, ärsyttävä Emma tulisi hänen siivellään huipputalliin tekemättä itse mitään. ”Ei käy.”
Amyn silmissä kovettui, mutta Billy ei välittänyt loukanneensa häntä loukkaamalla hänen pitkäaikaisinta ystäväänsä.
”Onko hänen pakko muuttaa Floridaan?” Billy kiristeli hampaitaan.
”Hällä on… hankaluuksia Kaliforniassa...”
”Siis tarkoitat, että on ihan itse hankkiutunut hankaluuksiin”, Billy sylkäisi suoraan. Mitä alamaailman juttuja Emma tällä kertaa oli tehnyt, jos joutui jo poistumaan isosta kaupungista? Oli tullut täysin veljeensä... Hän oli kyllä kuullut tarpeeksi Emma Spencerin kohutarinoita Lottelta. Oli jo ollut pitkä myönnytys, että hän oli ylipäänsä antanut Amyn pyytää Emmaa kaasoksi. ”Ja sellaista seuraa sitten Sunny Horseen? Tai meidän elämään? Minulla on maine ylläpidettävänä, kai sinä nyt sen tajuat?! Sunny Horsella on maine, ja pääsin sinne hyvillä suosituksilla. Mitä luulet, että ne ajattelee, jos suosittelen tai tuon sinne jonkun, jolla on rikosrekisteri? Purkavat vielä sponsoridiilini!” Billy potkaisi sanojensa painoksi varvastossua sängyn vieressä ja se lensi vastapäiseen seinään tussahtaen. ”Parempi on, kun et enää pidä mitään yhteyttä koko ihmiseen!”
Amy oli ollut kasvoiltaan kalpea, suu tiukkana viivana. Nytkään hän ei sanonut mitään. Vastaamattomuus, reagoimattomuus vain vahvisti Billyn syttynyttä paloa raivota. Hän kuitenkin hillitsi itsensä. Palautti taas mieleen kaikki ne vihanhallintaharjoitukset, joita oli joutunut tahkomaan päähänsä: hengitä kymmenen kertaa syvään, silmät kiinni, joka puhalluksella rentouta lihaksisto. Nyrkkeihin pusertuneet sormensa pehmenivät ja hiljalleen heltisivät ja aukenivat. Hengiteltyään hetken paikoillaan hän aukaisi myös silmänsä. Amy seisoi aivan samassa kohtaa, aivan yhtä liikkumatta. Billy ei katsonut häneen, jotta ei olisi taas keksinyt jotain Emmasta, mikä laukaisisi raivon uudelleen, ja sen sijaan marssi ulos heidän hotellihuoneestaan.
Hän oli juossut puolituntisen lenkin kaupungilla ennen kuin palasi. Amy oli sillä välin mennyt suihkuun, ja Billy liittyi hänen seuraansa veden alle heitettyään T-paidan yltään, eivätkä he puhuneet sen jälkeen Emmasta enää sanaakaan.
Asia oikeastaan unohtui mielestä. Ja, kun he sitten saapuivat aamunkoitteessa osoitteeseen Coast Vivica Avenue 19, Blue Point, he olivat kuin mitään välikohtausta ei toissapäivänä olisi tapahtunutkaan. Amy pysähtyi niille sijoilleen taksista poistuttuaan ja katseli valkoista taloa, jota kehysti turkoosinheleä hämäryydestä hiljalleen alati kirkastuva taivas, ja allaan vaalea hiekka. Maksettuaan kuljettajalle, Billy kääntyi ja tuli kasseineen hänen vierelleen.
”Aika hieno, vai mitä.”
”Se on ihana”, Amy kuiskasi, ja Billy hymyili leveämmin. He kantoivat painavat, täydet laukkunsa kuistille, mutta sitten Billy kahmaisi Amyn käsivarsilleen ennen kuin tämä ehtisi ottaa askeltakaan sisälle, ja peruutti lasisesta ovesta eteisen kautta aulamaiseen tilaan, josta kierreportaat lähtivät yläkertaan ja vastapäisellä seinällä lattiasta kattoon ulottuvat lasi-ikkunat näyttivät hiekkarantaista merenrantaa. Hirveästi he tosin eivät ehtineet katsella vielä vajaata sisustusta saati maisemia, sillä heillä oli huumaantunut kiire täyttämään aviollisia velvollisuuksiaan…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jul 28, 2022 7:52:56 GMT
Billimas IX Heinäkuu 2022 Yön pimeyteen äkkiä syttyvä, pahaenteinen musiikki säpsähdytti Billyn hereille. Amy, joka oli nukkunut hänen käsivartensa alla, humisi unisesti. ”Mikä se on?” mutisi Billy äreästi ääni paksuna ja kääntyi selälleen. Amy nousi verkkaisesti ylös. Billy maiskautti veltosti suutaan. ”Kuka... soittaa tähän aikaan?” Lipaston pehmeän himmeä valo syttyi ja Amyn kuuli naksauttavan nahkalaukkunsa soljen auki; musiikki voimistui. ”En tunnista numeroa...”
”Huijari”, Billy murahti; nyt paitsi ääni, myös valo häiritsi hänen nukkumistaan. ”Älä vastaa...” Mutta hetken epäröityään, Amy kuitenkin vastasi. ”Haloo…? ...Emma?” Billy huokaisi äänekkäästi. Amy ymmärsi, sulki lampun ja lähti makuuhuoneesta, mutta Billy saattoi silti kuulla jonkin matkaa hänen hiljaiset sanansa. ”Ota ihan rauhassa… Missä sie olet? Selitätkö vielä uudelleen...” Billy oli ehtinyt uudelleen nukahtaa, kun hän heräsi taas, sillä kertaa Amyn hiljaiseen kuiskaukseen hänen korvaansa. ”Hani…?” hän henkäisi varovaisesti. Billy murahti merkiksi, että oli hereillä – vastoin tahtoaan. ”Voisitko… voisitko sie hakea Emman?”
Billyn silmät rävähtivät auki, mutta hän ei liikkunut tai vastannut. Mitä helkkaria? ”Hää on hukannut puhelimensa, eikä hällä ole rahaa… Hää on Miamissa… yksin... Ole kiltti…?” ”Minulla on aikainen aamu!” Dexter ja Bleak olivat molemmat suhtautuneet hänen pitkään poissaoloonsa inhottavasti; Dexter oli piikitellyt ja todennut kylmästi, ettei haluaisi nähdä tämän ’lomareissun’ vaikutuksia sitten Cloudfieldissä, ja Bleak taas oli käyttäytynyt mielistelevän teennäisesti. ”Mie tiedän…”
”Ja mitä kello edes on?!”
”Kolme…” Kylmä raivo pyörteili hänen vatsassaan. ”En”, hän töksäytti. Hän sulki silmänsä ja kääntyi jälleen kyljelleen, tarjoten Amylle selkänsä. Amy ei jankannut. Billy tiesi, ettei Amy tahtonut kinata eikä jatkaisi – eihän hän koskaan. Hän odotti tämän tulevan takaisin vuoteeseen. Emma oli aikuinen nainen – joskin erittäin lapsellinen sellainen. Jos hän oli juonut pään täyteen, sekoillut ja sen myötä hukannut omaisuutensa, oli aikakin, että hän kantaisi tekojensa seuraukset. Mutta Amy ei tullut enää sänkyyn. Billy kuuli tämän aukovan vaatekaapin ovia, ottavan jotain esiin, hiljaisesti kolistelevan lipaston laatikoita… Billy vapautti valittavan vaikerruksen ja heilahti takaisin selälleen. ”Mitä sinä teet?” hän puuskaisi. Amy ei vastannut heti. ”Lähden hakemaan häntä...” Billy ponnisti istumaan. Hän näki Amyn napittamassa farkkujaan. ”Millä?” hän tiuskaisi. Amyllä ei vielä ollut omaa autoa. ”Otan taksin –”
”Et tosiaankaan lähde mihinkään yksin keskellä yötä, Miamiin asti!” hän huusi. ”Jeesuksen tähden…”, hän painoi kämmenen kasvoilleen ja hieroi. Amy otti jo laukkuaan. ”Hää pyysi apua. Emma on ystäväni. Miun on mentävä.” Amyn ääni ei ollut kohonnut puomiakaan, mutta se värisi hiukan. Billy silmäili häntä turpeasti. Sitten hän kirosi henkäyksensä alta ja heitti peiton sivuun. ”Selvä! Mutta se maksaa bensat.”
* Floridan eteläkärjen öisiä, joskaan ei yhtään pimeitä, vaan kirkkaasti valaistuja teitä ajaessaan (Billyn uudella lehtivihreällä BMW:llä), he ajautuivat taas riitaan Emmasta; tai Billy huusi, Amy yritti antaa perusteluja rauhallisesti, mutta lopulta vaikeni pysyvästi. ”Mitä se edes tekee täällä?!” ”Miehän sanoin… hää haluaa muuttaa tänne.”
”Eikö se voi mennä äitinsä luo?” ”Ei kai…” ”Kai tajuat, että en voi ruveta miksikään hovikuskiksi keskellä yötä?! Nyt alkaa intensiivinen viimeinen treeniviikko ennen Power Jumpia ja, jos en pärjää siellä, saatan aivan mahdollisesti menettää koko paikkani tiimissä ja sponsoridiilini! En rupea kaitsemaan yhtään ketään, enkä halua, että sinäkään sotkeudut sen Emman perseelleen menneisiin asioihin yhtään tämän enempää. Mitä hittoa se tänne tulee meidän perässä?! Palaisi Waterphewhen sitten, jos on kerran sotkenut asiansa Kaliforniassa, helkkariako se meidän siivellä tänne tulee?”
Amy antoi Billyn mesota keskeytyksettä. Emma istui juuri niin ryvettyneen rääsyläisen näköisenä kuin mahdollista katukivetyksellä jo kiinni menneen kaupan edessä kahden perässä vedettävän matkalaukun ja yhden valtavan ärhäkän pinkin urheilukassin kanssa. Billy katseli inhotuksen ilme kasvoillaan, kun Amy kiirehti ulos häntä vastaan ja auttoi Emman jaloilleen; tämä hoippui (oli selvästi kännipäissään) ja takertui Amyyn. He puhuivat jotain, mutta Billy ei kuullut saati välittänyt mitä. Siitä hän sen sijaan välitti, että istuttuaan likaisella kadulla ja pyörittyään ties missä muualla sitä edeltävästi, nyt Emma tulisi likaamaan hänen uuden autonsa nahkapenkit. Emma kuivaili turvonneita silmiään ja Amy näytti lohduttelevan häntä, mihin Billyn mielestä Amyn hyväsydämisyys kyllä meni helminä sioille. Sitten he kokosivat Emman laukut (Billy ei vaivautunut menemään naisten avuksi) ja raahasivat ne autoon. Kun Emma lopulta istui takapenkille, Billy ei tervehtinyt. ”Huh. Ciao, Billy.” Billy ei vastannut, vaan välittäen toivottavasti voimakasta passiivisaggressiivista mielikuvaa, käänsi auton ympäri paluusuuntaan. Amy hänen vierellään istui tavallista jäykemmässä asennossa, kädet sylissään, kuin varoisi enää sanomasta tai tekemästä mitään, mikä saisi Billyn taas huutamaan. Ja hyvä niin. Jos hänen huominen paluu satulaan -lämmittelytreeni menisi päin helvettiä tämän takia, siitä saisivat kyllä molemmat kuulla kunniansa.
* Aamut Blue Pointissa alkoivat lähes aina niin: aurinko nousi hyvin nopeasti ja yhtäkkiä, ja täydellisen yön pimeyden vastakohtana seurasi täydellisen päivän kirkkaus. Tunnelma oli aivan erilainen kuin kaukana pohjoisessa Waterphewssä. Siellä vuorokausi vaihtui hiipien, ja hämärä laskeutui huomattavasti aikaisemmin. Täällä päivän ja yön ero tuli kuin veitsellä leikaten.
Billy harppoi kierreportaat alakertaan kiristäen samalla kelloa ranteeseensa. Hän oli nukkunut liian myöhään, oli jäljessä aikataulustaan ja vihainen kuin ampiainen. Amy istui valkoisessa pitsipaidassa keittiötason ääressä oranssihiuksisen, iholtaan kullertavasti ruskettuneen, lyhykäiseen ja ilmavaan beigen väriseen tunikaan pukeutuneen naisen kanssa. Emma näytti jo toipuneen koettelemuksistaan.
”Huomenta. Arvasin, että nukut Amyä pidempään”, Emma sanoi liian leveästi hymyillen ja nakkasi mandariininpalan suuhunsa. Paitsi, että väite ei pitänyt paikkansa (Billy heräsi poikkeuksetta aina ennen Amyä), se, että hänen ylinukkumisensa syy oli nimenomaan Emma, sai hänet kihisemään. ”Olen myöhässä SINUN takiasi!” Hän ei edes aikonut esittää kohteliasta. ”Kahvi on valmiina”, Amy sanoi varovaisesti. Hänen täytyi tietää, että oli osasyyllinen Billyn huonoon aamuun ja oli siis sitäkin nöyrempi. ”Jesta”, Emma sanoi. ”Lupasin jo, että korvaan matkan ja siivoankin täällä vielä.” ”Ei se mitään”, Amy sanoi, mutta kyllä se mitään; Billyllä ei ollut aikaa aamukahvilleen, ei aikaa laittaa kunnolla hiuksiaan, ei aikaa aloittaa päiväänsä rakentavasti ilman kiirettä, mitä hän inhosi. Kaikki, mitä tehtiin kiireessä, oli huonoa laatua, ja hän eli laatutavoitteellisesti. Joten ei, mikään ei ollut ”ei se mitään.”
”Autan sua purkamaan noita laatikoita täällä”, Emma sanoi Amylle ja nosti oman kahvikuppinsa Billyn mielestä vahingoniloisesti huulilleen. ”Täällä on tosi kivan näköistä. Mitä te aattelitte tehdä tonne pihalle?” Emma katseli pahoittelematta, kun Billy paukutti keskusteluun mitenkään puuttumatta jääkaapin ovea ja jymisteli sitten eteiseen. Amy toivotti hänen peräänsä mukavaa päivää ja kertoi vaisusti, että he tulisivat Sunny Horseen myöhemmin. Billyllä oli vielä kesken sopimuksensa Eric Hossin kanssa Sunin majoituksesta. Hoss ei halunnut talliin kouluhevosta, vaikka Billy oli puhunut asiasta jo etukäteen Bleakin kanssa. Eric Hoss, päätallimestari, oli kyllä kiltti ja ystävällinen hevosille, mutta inhosi ihmisiä intohimolla, joka ylitti jopa Billyn vastenmielisyydet. Eikä Billy toki inhonnut ihmisiä, ei ainakaan aivan sillä tavalla. Hän inhosi enemmänkin ihmisten tapoja ja laittamattomia, rumia ulkomuotoja, mutta ei jaksanut käyttää energiaa saati ajatusta siihen niin paljon, että inhoaisi ihmisiä ylipäänsä persooniin asti. Paitsi, jos he olivat jollain tavalla todella rasittavia ja vaikeuttivat hänen elämäänsä – kuten Emma Spencer. Totta kai oli myös paljon ihmisiä, joita hän arvosti, joista piti tai jopa rakasti. Kuten vaimonsa. Vaimo. Sana täytti hänet hetkiseksi miehisestä ylpeydestä, vaikka olikin vielä Amylle vihainen Emman raahaamisesta heille. Kohentaen paidankaulusta, hän kalppi smaragdin lailla säihkyvälle autolleen. Sunny Horse oli vain noin kilometrin päässä, kun ajoi samaa rantatietä, jolla heidän talonsa sijaitsi. Billy oli yhä pahantuulinen vetäessään autonsa parkkiin, lyödessään oven kiinni ja kuoriessaan sitten banaania, jonka oli nopeasti ottanut mukaansa. Hänellä oli tarkka ruokavalio, mutta ei ollut oikein aamiaisihmisiä. Hän söi aamuisin yleensä vain jotain kevyttä kahvin kanssa, kuten Amyn tekemän smoothien tai riisikakun, jonka päällä oli hummusta, ja sitten vasta lounaalla paremmin, jotta jaksoi aina iltapäivään saakka. Hän ei nimittäin tykännyt ratsastaa täydellä vatsalla.
Samalla, kun käveli talliin, hän selasi kännykkäänsä. Cinolla olisi tänään raspaus ja Deluxelle tulossa satulansovittaja. Billy havitteli Highmalan estesatulaa. Ne olivat hintavia, mutta niitä oli kovasti kehuttu istuvuudeltaan ja ratsastusmukavuudeltaan. Uuden satulan kanssa hän ei toki kisoihin lähtisi, sillä ei ehtisi ajaa sitä kunnolla sisään, mutta voisi ainakin treeneissä kokeilla miltä se tuntuisi. Hevoset olivat ulkona. Hän otti Tigrainen narun ja lähti hakemaan tammaa. Tigraine ei tulisi mukaan Englantiin, mutta Raptorin ja Cinon kanssa hän aikoi osallistua Power Jumpin Champion-luokkaan. Se olisi ensimmäinen kerta, kun hän kisaisi sillä tasolla niin isoissa kilpailuissa ja hän oli jokseenkin hermostunut, vaikka myös luottavainen omiin kykyihinsä. Koska, jos et luottanut itseesi, miten kuvittelit ikinä saavuttavasi tavoitteidesi huiput? Kuten oli pahasti pelännytkin, päivä ei aamusta parantunut. Tigraine ei tahtonut tehdä tänään yhteistyötä, ja lopulta Billy jätti sen liikutuksen lyhyempään kertaan kuin oli alunperin suunnitellut. Huuhdellessaan tamman jalkoja, Hoss tuli ilmoittamaan, ettei ollut saanut Sunin etukäteisvuokraa. ”Maksoin sen viime viikolla”, Billy ärähti. Hoss ei uskonut. Billy oli käynyt tämän saman keskustelun hänen kanssaan jo päiviä sitten. Hossilla tuntui olevan jotain hampaankolossa erityisesti sponsoriratsastajien suhteen, siitä oli jo Kim Roll varoittanut. Lopulta Hoss sanoi, ettei vastaisi ’kouluponin’ (Sun oli lämminverinen ratsuhevonen, ei mikään poni) asioista. ”Amy hankkii itse hevosenhoitajan”, sanoi Billy nyt viimeistä hiuskarvaansa myöden kireänä. Hänellä oli myös nälkä, mutta kello lähentelikin jo lounasaikaa. Tähän mennessä hänen olisi pitänyt jo saada kaksi hevosta ratsastettua, mutta nyt puolet ajasta oli mennyt Hossin kanssa saman asian vääntämiseen kuin aikaisemminkin. Billy ajoi kaupungin puolelle buffettilounasravintola Charming Chairsiin. Se oli hiukan paremman tason paikka, mutta hinta-laatu-suhde oli kohdallaan ja ruoka oli hyvää sekä monipuolista. Sieltä sai myös proteiinishakeja, jollaisen Billy osti aina mukaan välipalaksi myöhempää varten. Syödessään, Amyltä tuli viesti. Hän oli nyt Emman kanssa tallilla ja he aikoivat ratsastaa Sunilla kentällä; Emmakin kokeilisi sitä. Billy ei kommentoinut mitään, mutta Amy näkisi viestin kyllä luetuksi ja ymmärretyksi. Vaikkei ajatellut sitä aktiivisesti ja sanallisesti, oli se silti hänen takaraivossaan kuin valmiina odottamassa: nimittäin se, että Amy ottaisi Emman puolesta puhumisen Sunny Horseen uudelleen esiin. Amy ei kuitenkaan koskaan tehnyt niin. Kaksi päivää kului, ja yhä vain Emma norkoili heidän uudessa kodissaan kuin olisi päättänyt muuttaa sinne heidän kämppätoverikseen. Billy nurisi tästä jo välittömästi Emman tulosta seuranneen päivän iltapuolella, mutta toisena iltana häntä jo todella ärsytti. ”Hällä ei ole nyt paikkaa minne mennä...”
”Miten olisi takaisin sinne mistä tuli?”
”Hää ei voi nyt mennä sinne, eikä hällä ole rahaa...” ”Sen piti maksaa siitä hakemisesta!”
”Ja hää maksaa kyllä, kunhan saa ensin töitä.” Tämä keskustelu käytiin kylpyhuoneessa; Amy pesi kasvojaan, Billy oli juuri tullut suihkusta ja pyyhe roikkui hänen harteittensa ympäri, kun hän mulkoili Amyä peilin heijastuksen kautta. Ovi oli kiinni ja Amy piti äänensä hiljaisena pyyhkiessään vanulapulla silmiään, mutta Billy ei piitannut kuulisiko Emma heidän puheensa hänestä vai ei – parempi, jos kuulisi, niin ehkä ymmärtäisi vihjeen poistua heidän vaivoiltaan. ”Ja, kunhan saa töitä, hää hankkii vuokra-asunnon ja muuttaa sinne.”
”Ja kuinkahan kauan siihen menee?” ”No, sitä pikemmin mitä paremmin löytää töitä...”
Siinä se tuli. Ei suoraan, ei edes varsinaisesti vihjaillen, mutta sanojen takana kummitellen kuitenkin: puhu Emman puolesta Hossille, jotta hän saisi töitä tallilta.
Billy viskasi pyyhkeen koriin ja marssi ulos kylpyhuoneesta. Emma seisoi kuin kirvesmurhaaja heti oven takana, vinosti hymyillen. Billy hätkähti tahtomattaankin, mutta oikaisi heti itsensä, harppoi Emman omasta mielestään pilkallisen katseen ohi ja paiskasi makuuhuoneen oven perässään kiinni.
* Billy palasi lyhyeltä rantamaastolenkiltä Raptorin kanssa, kun hän ensimmäisenä kuuli hersyvää, joskin epämiellyttävää naurua. Äänen lähteen hän paikallisti nopeasti kehenkäs muuhun kuin Emmaan, joka istui Sunin selässä ja sirkutteli selvästi flirttaillen Basterille, joka nojasi avoautonsa keulaan aurinkolasit silmillään. Billy mulkaisi heitä (he eivät nähneet) ennen kuin hyppäsi tallin ovilla alas satulasta. Miten Amy antoi Emman olla yksin Sunin kanssa?
Tai ylipäänsä nuorten miessukupuolen edustajien kanssa...
Raptorin kaviot tömisivät pehmeästi kumimatolla, kun hän talutti sen pesupaikalle. Hän laittoi Amylle viestiä. Saatuaan orin hoidettua, kännykkä värisi.
’Emma hoitaa Sunia.’ ”Mitä?!” Billy huusi tyhjässä tallissa niin, että sai jostain karsinasta korskahtaneen vastalauseen. Hän sai Raptoria tuskin irti ketjuista ja talutti orin melkein perässään vetäen karsinaan, yhä viestiä näytöltä tuijottaen. Kännykkä oli jo korvalla, kun hän kalppi takaisin ulos. ”Hei.”
”Et kai tarkoita, että virallinen hoitaja?!”
”Juu-u”, Amy vastasi välttelevästi, joskin tyynesti. Billy oli kirota, mutta hillitsi itsensä ja sen sijaan vain narskutteli hampaitaan. ”Puhuitko siitä Hossin kanssa?”
”Puhuin mie. Hää sanoi, että selvä.” Nyt Amyn äänessä oli ripaus uhmakkuutta. Billy nosti käden otsalleen ja haroi etuhiuksiaan. Amy oli vaiti ja odotti. Billy kävi läpi noin neljä ilmettä ja jokaisella ilmeellä oli eri lauseenalku, mutta sisältö kaikissa sama: ei helvetissä. Mutta hän ei saanut kuitenkaan mitään tulemaan ulos. Amy ei ollut tehnyt mitään kirjaimellisesti väärää. Ainoastaan uhmannut Billyä ja jättänyt Billyn mielipiteet noteeraamatta. Mutta Billy oli itsekin sanonut Amylle, että hän saisi hankkia hevoselleen hoitajan tai vuokraajan päiville, jolloin olisi Miamissa eikä itse ehtisi Sunista huolehtia. Ja vaikka tämä yhtälö oli koko ajan ollut hänen naamansa edessä kuin ilkkumassa hänelle: Emman tulo, Emman työttömyys, Sunin hoitajatarve – jotenkin hän ei ollut halunnut laskea yksi plus yksi yhteen, koska ei pitänyt saamastaan summasta. Billy painoi puhelun päättyneeksi. Hyvä on sitten. Mutta tämä saisi olla viimeinen päivä, jonka Emma viettäisi heidän kattonsa alla.
|
|