katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Sept 23, 2022 11:03:13 GMT
Billimas XIX
Amy ei tulisi ehtimään kotiin ennen tupareiden alkua, joten Billy sai häneltä listan kaikesta tarvittavasta ostettavasta. Houkuteltuaan ilmaisella kaljalla Basterin mukaansa, nuoret miehet huristelivat Billyn autolla kaupunkiin (Basterin tosin lähes jatkuvasti huomautellessa, että Billy voisi painaa kaasua lisää tai tähän menisi koko päivä). Samalla he saivatkin tilaisuuden vaihdella kuulumisia pitkästä aikaa. ”Mutsi on ragena”, Baster sanoi happamana. Hän olikin viime aikoina näyttänyt pitkää naamaa aina, kun Billy hänet oli nähnyt. Billy kohotti kysyvästi kulmiaan. Hänestä Sissie vaikutti ihan mukavalta, vähän hölmöltä hössöttäjältä. Billy ei ollut hänen kanssaan kovin paljon tekemisissä. Sissie oli yksi Sunny Horsen valmentajista, mutta Billy oli päässyt varsinaiselle kisavalmentajalle, eli tietysti Dexterille. Valmennusten lisäksi Sissie huolehti henkilökunnan asioista Ericin kanssa. Ericin vastuulla olivat hevoset ja se, että niillä oli kaikki hoidossa, Sissie taas vastasi siitä, että hevosenhoitajat tiesivät paikkansa, saivat palkkansa ja pysyivät ruodussa. Sissie olikin eräänlainen koko tallin äiti. ”Jaa. No mikäs siinä?” ”Jotain vaan”, Baster mutisi välttelevästi. ”Millanen sun mutsi on, onko se kauhee tiukkis?” Billyn ote ratista kiristyi. ”Äiti on kuollut.”
”Ai joo...” Baster oli hetken hiljaa. ”Muistaksä ollenkaan, millanen se oli?” Äiti. Yksi vihoviimeisimmistä puheenaiheista, joista Billy olisi halunnut keskustella. Ja siltikin kuvat palautuivat hänen mieleensä vastoin tahtoa: äiti sängyssä, kalpeana ja hikisenä; äiti repimässä fanaattisesti vaaleita hapsottavia hiuksiaan päästään mumisten, ”täitä… koppakuoriaisia… hämähäkkejä… täitä… koppakuoriaisia…”; äiti aamutakissa ja -tohveleissa kävelemässä edestakaisin osaston käytävää poissaoleva katse silmissä, tunnistamatta heistä ketään; äiti kirkumassa huoneensa oven takana, ettei haluaisi nähdä isää enää ikinä… mutta oli niitä muitakin. Muitakin muistoja, ne vain olivat heikompia ja kuin näiden ikävien päälleliimattujen takana piilossa, mutta siellä ne olivat. Äiti nauramassa, kun lintulaudalle laskeutui sinitiainen – hänen lempilintunsa. Äiti laulamassa kauniilla, herkällä ja eteerisellä äänellään Hallelujaa siivotessaan. Äiti piirtämässä kuvaa Billystä, joka istui syöttötuolissa ja äidin lempeät sanat: ”Minun suloinen poikani.” Billy räpytti pari kertaa nopeasti silmiään. Mitä äiti nyt sanoisi, jos näkisi hänet? Avioituneena, uransa nousukiidossa, varakkaana elämässä unelmien elämää. Hän ei ollut ajatellut kauniita muistojaan äidistä vuosikausiin. Niin kauan hän oli tukahduttanut ne, lietsonut vain huonoja muistoja katkeruudestaan tätä kohtaan. Ei ollut halunnut – eikä oikein vieläkään – ymmärtää, että äiti oli ollut sairas, eikä mahtanut sille mitään. Ettei äiti ollut valinnut sitä itse, ei ollut tahallaan hylännyt heitä – kaikkia viittä lastaan. Vaalea lemmikin- ja taivaansininen. Sen värin Billy aina yhdisti äitiin. Se oli samaan aikaan melankolinen, mutta myös toivon ja vapauden väri. ”En muista”, Billy sanoi ja sitten, jottei saisi lisäkysymyksiä, murahti: ”Mikä teillä sitten on?” Basterin sormet steppailivat levottomasti reisillä, kun hän katseli ohi suhahtelevia maisemia. ”Mutsi nyt on mutsi”, hän sanoi taas epämääräisesti ja sen jälkeen puheenaihe vaihtui. Kaupungissa he ostivat ruoat ja juomat, sekä Amyn mainitsemat ulkovalot nuotiopaikalle, kierrätyskertakäyttöastiaston, pari lyhtyä ja kynttilöitä, istuintyynyjä… Kun kaikki ostokset oli tehty, Billy vei Basterin lupaamalleen yhdelle, mutta ei itse ottanut mitään, sillä oli kuskina. Baarissa Billy johdatteli keskustelun Emmaan. ”Mitä teillä on meneillään?” hän kysyi suoraan. Baster näytti jostain syystä melkein alistuneen vihaiselta kysymyksestä, mutta palautui sitten normaaliksi rennoksi itsekseen, joskin hänen ADHD-piirteensä tulivat tavallista voimakkaammin esille pälyilevässä katseessa, heittelehtivässä puhetavassa ja alati steppaavassa jalassa sekä levottomissa käsissä. ”Ollaan vaan pidetty hauskaa, ei silleen mitään vakavaa. Ihan kevyttä”, hän lisäsi synkästi Billyn ilmeeseen. ”Kai jo ymmärrät, että minun täytyi kertoa teistä?” Baster katseli lasiinsa. ”Niin kai”, hän urahti. ”Siinä oli kyse minun urastani.”
”En mä kyllä näe, miten se liittyi mitenkään suhun.” ”Emma on vaimoni hyvä ystävä ja hänen käytöksensä Sunny Horsessa yhdistetään suoraan minuun”, Billy selitti tyynesti, mutta järkähtämättä. Baster mutisi jotain käsittämätöntä ja joi sitten niin pitkän kulauksen, että kaljaa valui leukaan. ”Eipä siinä kuitenkaan pahasti käynyt, eikö niin?” Billy jatkoi, vaikka ei ollut kepeän äänensävynsä kanssa samaa mieltä. ”Emma sai pitää paikkansa, ja tuskinpa he mitään sinulle tekevät, kun olet ollut talossa alun alkaen.” Baster ei vastannut, mutta synkisteli edelleen. Billy jätti hänet oman onnensa nojaan ja alkoi sen sijaan kertoa tulevista mallikeikoistaan, Fall Boys -teemaisista westernvaatekuvauksista (hänellä oli pitkäaikaissopimus aiemmin tekemiensä mallistojen kanssa, muun muassa Eustangs-lehteen). Baster ei varsinaisesti kuunnellut, mutta Billy ei vaivaantunut asiasta. Se häntä tosin jonkin verran ärsytti, että yhtäkkiä Baster keskeytti hänet täysin irrelevantilla kysymyksellä: ”Jos sä olisit mä, mitä sä tekisit?” Billyn suupielet taipuivat alas. Miten niin, jos hän olisi Baster? Hän oli Billy, eikä kukaan muu haluaisi ollakaan, ja sitä paitsi puhe oli juuri ollut hänestä – Billystä – eikä enää Basterista. ”Miten niin?” Billy kysyi irvistäen. Baster huljutteli loppuvaahtoa tuopin pohjalla ja katseli sitä yhtä aikaa hajamielisesti ja kireästi. ”No joo, ei mitään”, hän sanoi. Billy ei jankannut tarkennusta. Päinvastoin, hän otti takkinsa ja nousi ylös lähteäkseen, ja Baster seurasi esimerkkiä.
* Ensimmäiset vieraat saapuivat Amyn kanssa suoraan Miamista: hänen kaksi uutta opiskelutoveriaan, joiden nimiä Billy ei muistanut (vaikka Amy oli heistä jotain puhunut) ja, joista kumpikaan ei varsinaisesti näyttänyt bilettävältä tyypiltä. Heillä oli vakavan ja totisen huumorintajuttoman lukutoukan ilme silmälaseineen, tylsine tyylittömine ja luonnonvärisine hiuksineen, sekä vaatteineen, jotka olisivat kelvanneet kirkkoon. Toisaalta, he olisivat varmaan juuri sen sortin sopivia ystäviä Amylle, kuin Billy oli toivonut hänen saavan; harmittomia, hiljaisia, suoraan asiaan. ”Hei”, he sanoivat hymyttä liikuttumatta Billyn häikäisevästä komeudesta pätkääkään, ja niin mitäänsanomattoman näköisiä olivat itse kumpikin, että Billy erotteli heidät mielessään vain Tylsä 1 (tummemmanmaantienharmaat hiukset) ja Tylsä 2 (likaisenvaaleat hiukset). Amy ja Billy syleilivät toisensa julkisen surutta oltuaan viikon erossa, ja sitten Amy alkoi varmistella, miten Billy ja Baster olivat saaneet koristelut ja muut valmistelut käyntiin. Pian saapui Kieran (epävarmana ja pälyilevänä) sekä Chelsea, joka oli vaatinut saada kutsun kuultuaan Billyn tupareista. Billy ei ollut oikein voinut sanoa ei, kun ei ollut saanut suunvuoroakaan, mutta ei hän oikeastaan muutenkaan pahastunut Chelsean tulosta. Päinvastoin, siinä oli lisää voimavaroja, mitä enemmän Emmaa inhoavia oli paikalla. Seuraavana tuli itse pääpaholainen oranssit hiuksensa auki ja liehuen merituulessa, nilkkoihin asti ulottuvassa punaruskeassa nyörejä roikkuvassa hameessa sekä läpikuultavassa kellertävässä paidassa, jonka alta erottuivat bikinien rajat. ”Siis mitä tuo täällä tekee?” Chelsea rääkyi, Billyltä – jälleen kerran; se oli oikeastaan jo tapa ja oletus – bummaamansa savuke sormien välissä. ”Miksi tuo on kutsuttu?” ”Amy hänet kutsui, en minä”, Billy ärisi. ”Hmmpfh!” Chelsea nosti käden muodokkaalle lantiolleen. Hänellä oli musta ihonmyötäinen polvien yläpuolelle ulottuva pitkähihainen neulemainen mekkopaita ja jalassaan remmitetyt piikkikorkokengät. Pitkät raatelukyntensä olivat verenpunaiset. Hän oli tyrmäävä, kuten aina, ja – kuten myös aina – hänen ilmeensä, joka tuntui alati haistavan mädän kalan hajua, pilasi tuota viehätyksen hohdokkuutta. Billy odotti kärsimättömästi omia vieraitaan. Baster oli hylännyt hänet viihdyttääkseen naisväkeä (tyypillistä), ja Chelsea liittyi pian joukkoon Emmasta huolimatta. Billy kiinnitti huomionsa Kieraniin, joka seisoi syrjässä ja näytti epämukavalta. ”Miksi sinä kutsuit m-minut?” hän kysyi, kun Billy lähestyi. ”Emme ole… ystäviä ja minä en ole enää hevostesi hoitaja...” ”Se ei ole sinun vikasi.” ”M-miten niin?” Kieran näytti hämmästyneeltä. Hän oli harvinaisen valjun näköinen ihmistyyppi. Pappamalliset suuret silmälasit isolla kyömyisellä ja terävällä nenällä ja niiden takana ei-minkään-väriset, ehkä vihreät, silmät. Vaatteet olivat kuin kahdeksankymmentäluvulta ja vaaleat hiukset likaisennäköiset ja jo nyt päälaelta kaljuuntuvat, vaikka nuori olikin. Hän oli kuin nuori vaari; henkisesti vaari. Kulki hartiat lysyssä, jalkaterät sisäänpäin, puhui ääni väristen. Oli melkein vaikea päättää oliko hän lähinnä koominen vai herättikö sääliä. Billyssä jostain syystä enemmän jälkimmäistä. ”Sehän oli Emma”, Billy sanoi karskisti, tavoitellen ymmärtäväisen liittolaisen sävyä. ”Hän aiheutti sinulle ne potkut. Minä olisin halunnut, että jatkat Titanin – tai siis Deluxen – kanssa, mutta valitettavasti Bleak ei huomioinut toiveitani. Meillä sponsoriratsastajillakaan ei ole päätäntävaltaa loppujen lopuksi paljoakaan. Tuota, Kieran”, Billy kutsui häntä varmaan ensimmäisen kerran näin henkilökohtaisesti ja etunimeltä, ”tiedätkö Emmasta jotain muuta, mikä voisi edesauttaa sitä, että hän… hmm… saa ansionsa mukaan? Jotain todisteita vääränlaisesta käytöksestä, rikkomuksista…? Kyllähän sinäkin kai haluat, että oikeus tapahtuu ja Emma joutuu sellaiseen vastuuseen, kuin kuuluisi? Kai sinä haluat saada työpaikkasi Sunny Horsessa takaisin?” Kieranin alahuuli väpätti. Ehkä se oli hyvä merkki. Billy jatkoi: ”Puhuisin puolestasi vielä toistamiseen Ericille ja Bleakille, mutta tarvitsen siihen sinun apuasi. Meidän pitäisi ensin saada kasattua tarpeeksi todisteita Emmaa vastaan, todisteita siitä, ettei hänen tule olla Sunny Horsessa vastuussa hevosista – tai Sunny Horsessa ylipäänsä ollenkaan. Eikö niin?” Billy tarjosi Kieranille tupakkaa ja hän otti sen mitään ajattelematta. ”Ja, jos ei muu auta, voimme vedota suoraan Daemon Pallasiin. Hänhän on tulossa tänne, niihin juhliinsa. Sinä pyörit enemmän tallilla, olit enemmän Emman seurassa. Varmasti tiedät hänestä jostain, näit jotain, kuulit jotain… Kaikesta voi olla apua.” Billy sytytti Kieranin savukkeen, tämä laittoi sen huulilleen käsi täristen ja kohta sai niin rajun yskänkohtauksen, että veti suorastaan hinkuen henkeä. Billy hymähti, kun Kieran pyyhki silmiinsä tirisseitä kyyneliä hihaansa. He seisoivat ulkona kaksin sivummalla, muiden ollessa nuotiopaikalla rupattelemassa ja musiikin soidessa. Emma istui yhdellä tyynyllä pehmustetuista jakkaroista ja nauroi Basterin vitsille. Tylsät Yksi ja Kaksikin näyttivät jopa osaavan vähän hymyillä. Amy kääntyi katsomaan taakseen ja loi Billyyn kysyvän ilmeen. Billy pudisti pienesti päätään. ”Mieti sitä”, Billy sanoi vielä Kieranille ja jätti tämän sitten siihen, mennen itse hetkiseksi sisälle. Sean saapui tunnin kuluttua, hämärän jo hiipiessä, mukanaan niin paljon juomia, että niillä olisi päihdyttänyt koko Sunny Horsen väen. Baster innostui aivan tyystin, kailotti: ”Party is on!”, ja auttoi Seania kantamaan sikspäkkipaketteja terassille. Seanin mukana tuli myös hänen tyttöystävänsä Sam. ”Ilmastonmuutos vie teidän talon ensimmäisenä”, hän sanoi tervehdykseksi katseltuaan happamasti paikkoja ja vesirajaa. Hän oli kyynisin ja tökeröin tyyppi, jota Billy oli koskaan tavannut, joten tulisi varmasti erinomaisesti toimeen Chelsean kanssa. ”Kiva mesta, bro”, Sean sen sijaan sanoi matalalla, hitaalla äänellään ja taputti Billyä hartiaan. Zack ilmoitti viestillä, että he olisivat Dewnin kanssa myöhässä, olivat kyllä tulossa, mutta matkalla oli tullut mutkia ja lähtö oli viivästynyt. Niistä mutkista yksi oli se, että Robert – Billyn veli – oli tuppautunut mukaan.
Hän sanoi että jos ei saa tulla, lyö minulta hampaat sisään, Zack kirjoitti. Ja niin tosiaan, kun oranssimusta hieno sporttiauto hurahti hiekkaisaan pihaan parin tunnin päästä (jolloin osa porukasta oli jo iloisesti hiprakassa tai vahvemmassa tilassa; Baster tuli taas huokailemaan ja kuolaamaan Zackin auton perään), Robert rönysi ensimmäisenä ulos ja pullisti vatsaansa. Dewn loi Billylle pahoittelevan ”en voinut muutakaan” -ilmeen, ja Zack näytti olevan melkein peloissaan. ”En kutsunut sinua”, Billy sanoi. ”Sä et kutsunut mua polttareihinkaan”, Bob nurisi. ”Mäkin haluan bileisiin!” ”Minä en ole lapsenvahti.” ”Mä olen kuusitoista, senkin omahyväinen kakkaläjä! Tarvi mitään lapsenvahtia.” Ja sen tokaistuaan, Robert painui suoraan muiden sekaan. ”Hän oli aika päättäväinen”, Dewn sanoi käsi rapsutellen takaraivoaan.
”Aivan kamala!” Zack yhtyi silmät suurina. ”Hän sanoi, että selvittää missä asun ja tulee sytyttämään sen tuleen, jos ei pääse mukaan!” ”Sinä uskoit?” Billy hymähti. ”En ota sitä riskiä!” Zack hermostui. ”No jaa… kunhan ei kännipäissään lähde uimaan”, sanoi Dewn huolissaan, joka oli tehnyt työkseen myös rantavahdin hommia. ”Onhan se villi nuoruus vain kerran, ja ainakin hän on aikuisten seurassa.” Mikä sitten oli ’aikuisen’ määritelmä… Kun katsoi, miten Baster riisui housunsa ja tanssi ”vatsatanssia” sukukalleudet läpsyen; miten Chelsea sai hermoromahduksen kiljuttuaan aikansa, kaatoi täyden kaljapullollisen Emman päähän, iski pullon rikki palmunrunkoon ja uhkasi muita sillä; miten toinen Tylsistä – kakkonen – riehaantui ja alkoi pussailla Kieranin kanssa (Billy ei tiennyt kummasta hämmästyi enemmän); ja miten Sean sammui nuotion ääreen seurauksella, että punttinsa syttyi tuleen ja muut huusivat, panikoivat ja räpiköivät joka suuntaan hakeakseen rannasta vettä tai tehdäkseen sille jotain, heräsi kyllä vahva epäilys siitä, ettei aikuisuus ollut mitenkään sidottuna ikään. Kaikkeen tähän verrattuna Robert oli suorastaan siivosti. Toki hän oli kovaääninen, toki hän joi (ikään kuin kukaan sitä olisi voinut estää) ja toki hän kiroili ja soitti rääviä suutaan, mutta mitään paljon sen pahempaa hän ei kuitenkaan tehnyt. Itse asiassa hän yllätti kaikki toimimalla ainoana järkevänä Seanin tulijalan kanssa: hän kahmi kourakaupalla kosteaa santaa ja heitteli hiekat lahkeen päälle, tukahdutti liekit ja palo sammui ennen kuin kukaan oli humalpäissään tajunnut, ettei kymmenen metrin matkalla saanut tuotua vettä kämmenissä. Dewn olisi varmasti osannut toimia vastuullisesti hänkin (hän ei juonut ollenkaan), mutta hän oli vetäytynyt omaan rauhaansa jo aikaisemmin. Hänellä oli sangen pätkä sosiaalisuusmittari. Pitkällä puolen yön jälkeen tunnelma alkoi tasoittua. Osa oli sammunut kuka minnekin. Sean nukkui yhä maassa tiedottomana kokemastaan katastrofista ja kuorsaten kuin jyrä, Chelsea oli torkahtanut Billyn rantatuoliin kännykkä rintansa päällä. Tylsä 1 oli halunnut lähteä kotiin jo ajat sitten, mutta hänellä ei ollut kyytiä eikä uskaltanut poistua yösydännä omille teilleen. Sen sijaan hän oli sitten syventynyt keskusteluun hiljaksiin sammuvan nuotion ääressä Samin kanssa. Ohikuultuna puhe tuntui koskevan jotain fandomia, johon he molemmat sattumalta kuuluivat. Tylsä 2 taas oli paljastanut eläimellisen villin luontonsa ja tanssi viimeisenä pystyssä, yksin, jotain hidasta ja kompastelevaa valssin kaltaista silmät puoliummessa. Zack haukotteli kyynelet silmissä häntä katsellessaan, ja Kieran seisoskeli jalat vedessä rannalla tuumailemassa keskenään pimeänhämyisää taivaanrantaa. Amy loi Billyyn pehmeän hymyn ja he suutelivat. ”Menen nyt nukkumaan”, Billy sanoi. ”Mmm. Mie katson, että kaikilla on kaikki hyvin”, Amy sanoi ja kiersi sitten kuin pyhä samarialainen vieraiden joukossa; tarkisti, ettei kukaan tukehtuisi oksennukseensa, levitteli vilttejä heidän ylleen ja tarjoutui keittämään teetä tai kahvia lämmikkeeksi halukkaille hereillä oleville. Billy meni sisälle. Dewn nukkui sohvalla. Bob kyyhötti tietokoneella. Billy tunsi ärtymyksen piston, mutta antoi sen mennä menojaan. Ainakaan velipoika ei ollut hukkunut – ja olihan hän pelastanut tänään yhden miehen amputaatiolta. Mutta hän voisi opetella kysymään lupaa ennen kuin kajosi toisten omaisuuteen.
”Mitä teet?” hän kysyi tultuaan Robertin selän taakse. ”Pelaan”, hän vastasi itsestäänselvyyden. ”Kyllästyit juhliin jo, vai?” ”No eihän ne enää mitään tee.” ”Etkö meinaa nukkua?” ”Ei jaksa.” ”Selvä. Et sitten lataile sille koneelle mitään ylimääräistä. Se on työkoneeni.” Billy lähti nousemaan kierreportaita yläkertaan. Hän oli matkalla kylpyhuoneeseen, kun kuuli erittäin epäilyttäviä ääniä hänen ja Amyn makuuhuoneesta. Hänen vatsaansa kouraisi iljettävästi. Yhdellä nopealla harppauksella ja käden liikkeellä hän kiskaisi kuin déjà vuna makuuhuoneen oven auki ja tiesi jo ennen kuin oikeasti näki, mitä tulisi todistaneeksi. Emma ja Baster, Billyn – heidän – vuoteessa, nussimassa toisiaan. Emma alla, Baster päällä, kumpikin ähkien kuin liikasyötetyt siat. Näky paloi Billyn verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi lähtemättömäksi kärsimykseksi. ”MITÄ HELVETTIÄ!” hän karjaisi ja läimäytti valot päälle. Emma kiljahti vaisusti säikähdyksestä, Baster urahti ja kierähti pois tämän päältä ja samaa kyytiä lattialle sängyn taakse. Emma kiskoi päiväpeitettä ylleen. ”Meillä oli hommat kesken!” ”AIJAA!” Billy oli niin raivona, että tunsi päänsä pakkautuvan verestä. ”MINUN SÄNGYSSÄNI!?!” Emma näytti aidosti pelästyneeltä Billyn kohtauksesta eikä saanut sanottua muuta. Baster kyyhötti vuoteen takana ja keräili kiireesti vaatekappaleita. ”PAINUKAA ULOS!!!” Billy huusi niin kovaa kuin ikinä jaksoi. Hänen takaansa kuului tirskahdus ja hörötystä. Robert oli tullut paikalle, ja kohta tulivat myös varmasti karjunnasta herännyt Dewn, sekä ulkoa sisälle tulleet Amy, Tylsimykset, Zack, Sam ja Kieran. Kaikki toljottivat makuuhuoneeseen, missä Emma ja Baster pukeutuivat molemmat punehtuneina ja kiireen vilkkaa. Billy osoitti vihaisella kädellään heitä ulos. ”Chillaa, man...”, Baster mutisi ohimennessään. Emma vain mulkaisi, mutta kehtasi vielä hymyillä härnäävästi perään. Se sai Billyn lihakset nytkähtämään kuin aikoisi lyödä, mutta hillitsi itsensä viime hetkellä. ”Hullu”, Emman ääni kuului vielä, kun hän luikki portaisiin (Amy meni perässä). ”JA KUN SANOIN ULOS, TARKOITAN KOKO TALOSTA! MIELUUSTI ULOS KOKO MAASTA!” Sitten hän katsahti raivostuneena uteliaisiin, jotka ymmärsivät heti vihjeen ja hajaantuivat kuka minnekin ja kuka mitäkin mutisten. Ainoastaan Bob nauraa hekotti yhä, piteli oikein vatsaansa ja räkätti. Ei auttanut kuin vaihtaa kaikki lakanat. Billy riuhtoi niitä yökötystä tuntien. Pitäisikö heittää suoraan roskiin? Hänen sängyssään. Hänen ja Amyn vuoteessa. Kuvottavaa. Ällöttävää. Oksettavaa. Amy tuli pitkän ajan päästä hiljaisena huoneeseen. ”Näetkö nyt?!” Billy aloitti heti raivoamisensa tällekin, koska Amyhän se aina puolusti Emman tekosia, aivan kuten kaikki muutkin: Bleak, Eric… Amy ei sanonut mitään. ”Lähtivätkö he?!” Billy tokaisi. ”Lähti”, Amy vastasi. ”Dewn ja Zack myös, sekä Gestrude, Inga, Chelsea ja Kieran. Bob, Sean ja Sam ovat vielä täällä. Bob nukkuu alakerran sohvalla, Seanille ja Samille laitoin vuoteet viereiseen huoneeseen.” Billy katsoi karvaasti vuodettaan. Lakanat oli nyt vaihdettu, mutta hänen ei tehnyt yhtään mieli siitäkään huolimatta mennä siihen. Sänky oli pilattu. Emma oli levitellyt jalat haarallaan bakteerejaan siihen, olkootkin, että he olivat näyttäneet myllänneen lähinnä päiväpeitolla. ”Tule nukkumaan nyt vain”, Amy sanoi pehmeästi ja nykäisi hiukan Billyä kädestä. ”Miten sinä voit sietää häntä?” Billy tiukkasi, kun lopulta antoi periksi. Kuva Emmasta ja Basterista ei silti poistunut hänen silmiltään. ”Hmm”, Amy hymisi harkiten. ”Hää on miun lapsuudenystävä. Myö ollaan erilaisia, mutta hää on silti miulle rakas.” ”Jossain se raja pitää olla.” ”Niin. Mutta nukutaan myö nyt.” Ja Amy sammutti valot.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Oct 11, 2022 17:11:21 GMT
Billimas XX
”Siinä.” Emma viskasi jotain Billyä päin; hän reagoi vaistomaisesti nostamalla käsivarret kasvojen suojaksi, mutta paketti olikin pehmeä. Se putosi hänen jalkoihinsa. Hän vilkaisi Emmaa. Emma kohautti olkaansa. ”Lahja. Synttärilahja.” Billy kumartui epäluuloisesti nostamaan paketin maasta. ”Miksi antaisit minulle jotain?” ”Jaa. Sainhan asua täällä sen jonkin aikaa. Ja miksi en antaisi? Amy on minulle kuin sisko, joten se tekee sinusta kai...” Mutta Billyn ilme sai Emman jättämään lauseensa kesken ja vain naurahtamaan. ”Ole hyvä.”
”En oleta saavani sinulta mitään.”
”Enkä minä antanut sitä sen takia, että olisit.”
”Joten...?”
”Joten. Mitä? Eikö sanavarastostasi ihan oikeasti löydy sellaista sanaa, kuin... 'kiitos'?” Mutta Billy ei vastannut. Ei ainakaan ennen kuin näkisi, mitä paketissa oli, ja ei varmaan senkään jälkeen, koska jos Emma koetti kalastella tällä tavalla hyväksyntää tai pedata seuraavaa isoa pommiaan Billyn elämään, ei tulisi onnistumaan. Emman ja Basterin vehtaaminen heidän sängyssään oli yhä tuoreena muistissa. Se oli ollut ehdoton rimanalitus. Täysin sopimatonta. Emmalla ei ollut mitään rajoja käytökselleen. Saattoiko toinen paljoa epäkunnioittavampi olla? Billy ei ollut halunnut olla missään tekemisissä Emman kanssa sen tapahtuman jälkeen. Tuparijuhlien jälkeen Billyllä oli ollut hirveä krapula, vaikka oli juonut vain maltillisesti (hän ei koskaan antanut mennä yli). Hänen oli täytynyt siivoilla vieraiden jälkiä: Chelsean lepotuolin ympärille jättämiä tupakantumppeja, tyhjiä astioita, roskia. Nuotiopaikalta löytyi lasinsiruja, joku oli oksentanut Amyn laittamaan kivipuutarhaan. Billy piti siisteydestä ja varsinkin, että kotonaan kaikki oli raikasta, puhdasta ja järjestyksessä. Ja ehdottoman hygieenistä. Emman pilaamat lakanat tuntuivat hänestä ydinjätteeltä. Robertille ja Dewnille oli tullut seuraavana aamuna kiire palata kotiin, mutta Billy oli vielä viettänyt aikaa Seanin ja Samin kanssa. Kumpikaan tosin ei innostunut tallikierroksesta, mutta Billyn oli ollut pakko käydä liikuttamassa Tigraine, Cino ja Deluxe. Hän vihoitteli myös Basterille, joten Basterin laittaessa krapulaisen viestin selitykseksi siitä, ettei pääsisi ratsastamaan Deluxea, Billy oli sekä asiasta ärtynyt, että tyytyväinen. Siten hänen ei tarvitsisi nähdä Basteriakaan. Miten Basterkin oli voinut pettää heidän ystävyytensä sillä tavalla? Billy viskasi paketin takaisin päin Emmaa. ”Pidä hyvänäsi.” Emma näytti loukkaantuneelta. ”On rumaa palauttaa lahja!” ”Ai rumempaa kuin paskoa toisen sänky?!” ”'Paskoa'?” Emma kihahti, kuin ei tietäisi olisiko huvittunut vai ärsyyntynyt. Hän naurahti kolhosti. ”En tiedä mitä tavaraa sulta tulee, kun vauhtiin pääset, mutta voin vakuuttaa, että ei ole normaalia ripuloida samalla kun –”
”Onko niin vaikea ymmärtää, etten halua nähdä tai kuulla sinusta mitään?!” Billy karjaisi ja sitten puskeutui hänen ohitseen. Mikä siinä oli niin vaikeaa käsittää? Että paras lahja, jonka Emma hänelle voisi antaa, olisi hävitä hänen elämästään lopullisesti? ”Onko kukaan sanonut sinulle, että olet kusipää?” Emma huusi hänen peräänsä. Chelsea, joka seisoi Zazun pääpuolessa oriin päätä harjaten, pyöritti silmiään. Billy hymähti hänelle ohimennessään. Chelsea sentään ymmärsi.
* Daemon Pallasin juhlat lähestyivät. Ja samalla Billynkin syntymäpäivät, joita tosin ei aikonut tänä vuonna juhlistaa mitenkään erityisemmin. Ehkä kävisi syömässä hienommassa ravintolassa Amyn kanssa. Alas bulevardia löytyi astetta koreampi rantaravintola, jossa he eivät vielä olleet käyneetkään. Emma olisi voinut jättää lahjansa Pallasin juhliin. Vierailta tosin ei kuulemma odotettu pääkiholle mitään lahjoja, sillä juhlat olisi myös tarkoitettu heille kaikille; kiitokseksi kuluneesta vuodesta, irtiotto ja hauskanpitoa Sunny Horsen piikkiin. Olikin siis ymmärrettävää, että kaikki olivat niistä erittäin innostuneita eikä viime aikoina oltu mistään muusta puhuttu. Juhlat olivat perinne, mutta ne olisivat Billylle ensimmäiset ja hänelle oli tietenkin tärkeää tehdä itsestään mahdollisimman hyvä vaikutelma Pallasille. Miten tehdä vaikutus kolmikymppiseen miljardöörin poikaan, joka halusi leikkiä hevosilla kuin pikkutytöt – hänen lelunsa vain olivat oikeita kymmenten ja satojen tuhansien estekilpureita, nukkensa oikeita ammattilaisratsastajia? Itse hän ei ratsastanut, tuskin edes osasi. Rikkailla oli huvinsa, ja Pallasilla se oli omistaa oma esteratsastusjoukkue, laatutalli ja kasapäin huippuhevosia. Ihan vain, koska saattoi. Mutta mikäs siinä. ”Ratsastat Sunny Horselle mainetta radoilla, siinä on kaikki, mitä sä voit tehdä”, Bleak oli vastannut. No, sehän se oli Billynkin tavoite.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Oct 15, 2022 10:27:21 GMT
Billimas XXI
Tuparien jälkeen Billyllä ja Amyllä oli myös taas ollut yksi isoimmista riidoistaan – ja kuten liki pitäen aina, kun he riitelivät jostain, he riitelivät Amyn ystävästä, Emmasta. Jopa Amy oli kiihtynyt siihen pisteeseen, ettei tavallisesti niin tehnyt, ja lopulta Billy oli tölväissyt hänelle totuuden Titanista. Amyn oli tiedettävä. Hänen oli saatava todellinen käsitys siitä, millaisen ihmisen kuin Emma Spencerin kanssa oli tekemisissä ja miten hänen välinpitämätön käytöksensä vaikutti muihin. Amy oli lyöty mykäksi kuullessaan, mitä Billy kertoi. Aluksi hän ei uskonut. Sitten hän ei halunnut uskoa – koetti taas kiertää tosiasiat, kääntää ne paremmin päin. ”Bleak tietää. Minulla oli kuvakin heistä, mutta Bleak pakotti poistamaan sen ja kielsi puhumasta asiasta kenellekään. Voit kysyä Emmalta, hän tietää nämä epäilyt itsekin”, Billy julisti julmasti. ”Mie… mie en voi uskoa, että… sen on täytynyt olla väärinkäsitys tai – tai vahinko, mie en –” Billyn kulmat olivat nousseet kylmästi. Sen jälkeen Amy oli taas mennyt hiljaiseksi ja hiljainen oli ollut siitä pitäen. Hän oli monta kertaa yrittänyt ottaa Emmaan yhteyttä siinä onnistumatta. Oli jättänyt ääniviestejä, tekstiviestejä, puheluita. ”Näetkö nyt?” Billy sanoi omahyväisesti. ”Hän tietää, että on syyllinen, eikä halua kohdata sinua. Hän piilottelee meiltä.” Amy ei tiennyt mitä tai ketä uskoa. Emman käytös oli outoa, ja Billy tiesi, että Amy luotti häneen… kumpaa hän siis uskoisi? Miestään vai vanhaa ystäväänsä? Lopulta – näin Billy kuuli jälkeen päin – Amy oli mennyt Emman oven taa ja tämä oli ollut kotona, vihdoin tavoitettavissa. Emma oli ollut suuttunut heistä kumpaankin: Billyyn lahjan torjumisesta, Amyyn jostain muusta epäselvästä syystä. He olivat keskustelleet pitkään asiasta, Emma oli kiistänyt hänellä olevan mitään tekemistä koko Titanin keissin kanssa ja Billyn ”mustamaalaavan häntä tahallaan”, ja Amy palasi hänen luotaan kotiin hämmentyneen, loukkaantuneen ja ahdistuneen oloisena. Ilmeisesti he olivat eronneet Emman kanssa epäsovinnollisissa merkeissä, mikä lisäsi Billyn vahingoniloa ja tyytyväisyyttä. Joko nyt Amy vihdoin älyäisi, ettei Emma ollut hänelle sopivaa seuraa? Mitä sitten, vaikka he olivat tunteneet vuosikaudet tai olivat lapsuudenystäviä? Oliko Billy enää tekemisissä kenenkään lapsuudestaan tai nuoruudestaan tutun vanhan kaverinsa kanssa? Ei ollut. Siinä ei ollut mitään outoa tai epätavallista, että läheisetkin ystävät kasvoivat erilleen. Emma oli huonoa seuraa, ja olisi Amyn sekä sitä kautta myös Billyn parhaaksi, että he katkaisisivat kaikki välinsä senkaltaisiin myrkyllisiin ihmisiin. Ennen kuin jotain vielä pahempaa (kuin Billyn hevosen tappaminen…) ehtisi tapahtua. Emmahan oli liki pitäen ainoa syy heidän riitoihinsa – toisin sanoen teki hallaa heidän parisuhteelleen! Tämän kaiken Billy paasasi Amylle, joka ei tiennyt mitä sanoa tai kenen puolella olla, mutta valintojen aika oli tullut. Amy ei voisi enää kiikkua tulilinjalla. Hänen olisi valittava puolensa. Chelsea oli Billyn kanssa aivan samaa mieltä. Heistä oli tullut jonkinlaisia... no, jos ei nyt ystäviä, niin liittolaisia. He tulivat yllättävän hyvin toimeen keskenään, ottaen huomioon, että Chelsea ei varsinaisesti tullut toimeen kenenkään kanssa – ainakaan Sunny Horsesta. Billy piti Chelsean hyvistä hevosenkäsittely- ja ratsastustaidoista, sekä tämän nenäkkäästä älystä. Chelsea oli nimittäin erittäin terävä, kun hänen kanssaan keskusteli yhtään pidempään. Lisäksi hänellä oli hyvä maku pukeutumisen suhteen ja arvosti samansuuntaisia asioita, kuin Billy: laatuautoja, merkkivaatteita, kunnianhimoa – jopa valokuvauksesta Chelsea oli aidon tuntuisesti kiinnostunut ja kyseli Billyltä asioita, joista huomasi, ettei ala ollut hänelle tuiki tuntematon ennestäänkään. He puhuivat juuri taukotupakallaan siitä, uskaltaisiko Kieran tulla Pallasin juhliin, kun Eric Hoss tulla päräytti yhtäkkiä heidän takaansa tuiman näköisenä. ”Mitä te teette?” hän ärähti. Billy kohotti laiskasti kulmakarvaansa. ”Hidasta kuolemaa”, Chelsea töksäytti ja henkäisi napakasti suupielestään ilmaan. ”Et kai ole tulossa Dexteriin ja sanomassa, etten saa pitää taukoja milloin huvittaa?” Billy kysyi. ”Tässä ei ole tupakkapaikka!” Eric mörähti ja osoitti isolla kädellään muutaman metrin päähän tallin seinustalle. ”Tässä on katos”, Chelsea sanoi, ”ja täällä sataa. Mitä väliä muutamalla metrillä on?”
”Jos savupaikka on määrätty, te olette tasan siinä sentilleen tai ette missään!” Eric paasasi ja pullisti möhömahaansa kuin ajaakseen heidät fyysisellä läsnäolollaan siirtymään. ”Tiedätkö millaiseksi käkkäräksi tukkani menee sateesta?” ”Ei siis suurta eroa tavalliseen”, Eric tölväisi Chelsealle takaisin, ja tämä naurahti kuivasti. ”Joo joo, me lopetetaan ihan kohta”, Billy sanoi hermostumatta. Eric mulkoili heitä vielä hetken, mutta ennen kuin lähti, kääntyi vielä kysymään: ”Onko teistä jompi kumpi sattumoisin Emmaa nähnyt?” ”Miten niin?” Billy oli heti varuillaan, silmät viiruina. Chelsea tuhahteli. ”Olisi sille yksi juttu… no, ei siitä sen enempää. Jos näette, sanokaa, että tulee toimistolleni. Siltä on jäänyt työpäiviä väliin – muka sairaana, mutten ole nähnyt todistuksia...” Eric meni menojaan. Chelsea kohotti Billylle kulmiaan, mutta Billy ei tarttunut siihen. Hänen aiempi tyynen neutraali olonsa oli taas vaihtunut äreyteen, kuten aina, jos Emma vain mainittiinkin. Hän liiskasi tumpin maahan, nosti sen ylös ja nakkasi roskikseen. Koska Billy oli vihoissaan Basterinkin kanssa, Chelsea oli siirtynyt Billyn pyynnöstä liikuttamaan Deluxea ja tarvittaessa myös Cinoa tai Tigrainea. Ehkä sekin oli ollut osasyy siihen, että Chelsea oli pikkuisen lämmennyt hänelle – vaikka ensi alkuun olikin tietysti nurissut, miten ”hänen piti tehdä muiden työt, mutta itse ei saanut siitä mitään kunniaa, koska ei päässyt kisaamaan”, mutta oli joka tapauksessa vaikuttanut tyytyväiseltä Deluxen selässä. Ja näyttänyt myös hyvältä, mitä ei voinut aina sanoa Basterista, joka tuntui olevan lähes poikkeuksetta joko krapulassa, yliväsynyt, hermostunut tai muuten vain poissaoleva. Ja rehellisyyden nimissä, Chelsea ratsasti Basteria paremmin. Deluxe jäisi loppuvuodesta pois tavanomaisesta liikutusrytmistään, sillä se oli astutettu ja ensi vuodeksi odoteltiin sen varsaa syntyväksi. Se olisi ensimmäinen Billyn ”kasvattama” ja omistama varsa, sillä Deluxe oli hänen ensimmäinen omistamansa tamma. Hevosisyys tulisi toki olemaan jotain uutta ja varmasti haastavaakin, mutta Billy odotti sitä kärsivällisellä mielenkiinnolla. Ja ehkä jonain päivänä – sikäli, että Emma olisi poistunut heidän elämästään; Amy tietenkin haluaisi pyytää tämän kummitädiksi, mutta siihen Billy ei suostuisi mistään hinnasta – hänestä tulisi ihan oikeakin isä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Oct 20, 2022 9:57:47 GMT
Billimas XXII
Pallasin juhlat Sunny Horsen rantalavalla olivat olleet viihtyisät ja asialliset (eivät ainakaan hurjuusluokassaan mitään verrattuna Billyn tupaantulijaisiin), eivätkä Amyn ja hänen osaltaan olleet menneet kovin pitkälti yli puolenyön. Billy oli päässyt – kuten oli jo pitkään toivonut – tapaamaan Daemon Pallasin ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti. Tämä oli ollut miellyttävä, hymyileväinen ja mutkaton mies – ei ollenkaan kopean tai omahyväisen tyypillisen eliittirikkaan oloinen, niin kuin olisi voinut kuvitella. Billy oli koettanut hienovaraisesti vihjailla Emman käytöksestä, mutta valitettavasti Daemonilla ei ollut ollut aikaa kuunnella häntä loppuun asti; niin moni tahtoi puhua hänen kanssaan, ettei Billy ollut päässyt asiassaan puusta pitkälle. No, kohtalo ottakoot asian omiin käsiinsä. Ja niin se tekikin. Kysymys vain kuului, kenen ne kohtalon kädet olivat... Juhlia seuranneen viikon aikana tapahtui monta omituista, näennäisesti toisistaan irrallista asiaa. Amy oli niin hajamielinen, että kadotti omia tavaroitaan, muun muassa heidän häämatkallaan Japanista ostamansa kaulakorun sekä Sunin upouuden riimunnarun. Sun oli löytynyt aamulla tallipihasta, vapaana, syömästä koristeistutuksia. Tallissa karsinan ovi oli ollut auki, eikä kukaan myöntänyt jättäneensä sitä niin. Kieran, jonka kanssa Billy oli edelleen tekemisissä, oli loukannut jalkansa ja joutunut ottamaan kipsin. Hevoset oireilivat kummallisesti ja söivät huonosti, jopa ne, jotka eivät aiemmin olleet altistuneet pentanyylille. Vaistosivatko ne jotain? Talliin, kun oli tullut rottaongelmakin. Niitä viheliäitä, inhottavia otuksia näkyi erityisesti rehuvarastossa, mistä Sissie oli kerrassaan tolaltaan, sillä hän pelkäsi hiiriä ja rottia yli kaiken.
Samoihin aikoihin tallityttö ihmetteli rehusäiliön hanasta valuvien leseiden punertavaa sävyä… Sitten oli tietysti vielä sekin, että Emma oli taas kadonnut – mikä tietysti ei Billyä haitannut. ”Ehkä hän vihdoin tajusi oman parhaansa ja kalppi takaisin Kaliforniaan”, hän yritti välinpitämättömänä sanoa Amylle, jota Emman radiohiljaisuus kovasti taas vaivasi. ”Ei hällä ole rahaa. Ja ilman kännykkäänsä?” Amy kysyi. ”Kertomatta miulle?”
”Anna sen olla. Mitä se viimeksikin, vältteli meitä, koska halusi mököttää?” Amyn suu puristui suppuun, eikä hän sanonut enää mitään. Ja sitten, viikko Daemonin juhlien jälkeen, Billyn kännykkä soi.
”Tuu tänne, toimistolle”, Bleak sanoi kireästi puhelimeen. Hänen äänessään oli kalske, jollaista Billy ei ollut ennen kuullut. ”Ja sun naisesi myös.”
”Amy? Miksi?” ”Kun mä käsken. Kuulette sitten. Ja vähän äkkiä.”
”Minulla on tänään syntymäpäivä ja me lähdetään syömään –”
”Välittömästi!!” Billy mulkaisi näyttöä, joka välkähti ja puhelu katkesi. ”Meidän täytyy mennä Bleakin toimistoon. Nyt heti.”
”Miunkin?” ”Niin. En tiedä miksi”, Billy kääntyi kampaamaan hiuksiaan peilin eteen. ”Ehkä se liittyy niihin juhliin jotenkin. Tai Suniin. Bleak kuulosti vihaiselta.” Oikeasti, tällä kertaa, hän ajatteli itsekseen. Amy näytti huolestuneelta. Billy huomasi hänen ilmeensä heijastuksen kautta. ”Oletko vieläkään kuullut Emmasta?” hän pakottautui kysymään. Amy oli ollut levoton, kun ei ollut kuullut Emmasta yhtään mitään. Tämä ei ollut enää edes päästänyt häntä sisään asuntoonsa. Amy pelkäsi, että oli ollut kohtuuton aiemmin, kun ei oikean ystävän tavoin ollut uskonut tätä siitä, ettei Emmalla ollut mitään tekemistä pentanyylien tai Titanin kohtalon kanssa. Mutta Billystä Emma ei ansainnut Amyn kaltaista ystävää. Amyn katse oli poissaoleva, ajatuksensa ilmiselvästi muualla. ”Mitä? E-en mie ole...” ”Potee krapulaansa jossain. Sen juhlimisen jälkeen, ole mikään ihme...” Billy tarkasti pöyhkeät hiuksensa vielä kerran peilistä sekä sen, ettei hampaiden välissä ollut mitään ja kääntyi sitten kohti ulko-ovea. He ajoivat Sunny Horseen. Ilmapiiri oli heti outo. Jopa Billy, joka ei ollut erityisen herkkä sellaisille asioille kuin tunnelman hienoiset värähtelyt ja muutokset ilmassa, havaitsi, että jotain oli pielessä. Ja sitten he näkivät ykköstallirakennuksen edessä ambulanssin, poliisiautoja. Amy henkäisi. ”O-onko jotain sattunut…?”
Billy mutristi vakavana suutaan ja Amykin oli kireäilmeinen heidän kävellessään rivakasti talliin. Billyllä oli kiire kuulla asialle selitys. Kun he koputtivat ja astuivat Bleakin toimistoon, kävi ilmi, että he eivät olleet ainoat paikalle kutsutut. Toimistossa olivat myös Eric Hoss, Sissie German, Dexter Cook, Chelsea Church – ja jostain syystä Kieran Wallace. Billylle tuli paha aavitus, että tämä liittyi taas jotenkin Titaniin ja niihin huumeaineisiin. Olivathan ambulanssi ja poliisiautotkin olleet sen samaisen ulkorehuvaraston edessä. Huoneessa oli kaksi muutakin ja he olivat vieraita: hoikka reilusti keski-iän ylittänyt lurppahuulinen nainen, sekä parrakas vaalea mies. Billy ja Amy olivat tuskin ehtineet rekisteröidä tilanteen, kun heidän taakseen ilmestyi punakka Baster hengästyneenä ja silmät selällään. ”Mitä on…?” ”Siinä tais olla kaikki”, Bleak murahti, ja nainen nyökkäsi seurassaan olevalle miehelle, jotta tämä sulkisi toimisto-oven Basterin jäljestä. Kaikki seisoivat jäykkinä ja kireinä, kädet puuskassa tai nyrkeissä; Chelsealla oli sama leuhka ja nyrpeä ilme, kuin aina, mutta moni muu näytti lievästi sairaalta – Sissie oli suorastaan sinertävä, Dexterin suu kadonnut tyystin näkyvistä, niin tiukalla viivalla se oli, ja Eric kuivaili vihaisena hionnutta otsaansa nenäliinaan. Baster helotti yhä punaisena, Kieran oli kasvoilta valkoisempi kuin päällään oleva paita. ”No niin”, sanoi seinustalla ovelan näköisenä odotellut nainen ja astui eteenpäin. ”Rikosetsivä Dana Gray”, hän näytti kaikille virkamerkkiään vuoron perään painokkaan hitaasti ja selvästi, ”ja tässä on ylikomisario Noah Rell.”
”Mistä tässä on kyse?” Chelsea puuskahti ja istahti sitten ainoana tuoliin, käsivarret yhä tiukasti ristissä rinnallaan. Bleak mulkaisi häneen, mutta Dana Grayn katseessa oli sellaista terävää, melkein myhäilevää älykkyyttä Chelseaan päin hitaasti kääntyessään, ettei Billy ollut koskaan ennen nähnyt ketään hänen kaltaistaan. Hänelle tuli heti olo, että jos joku näkisi kaikista valheista lävitse välittömästi, se olisi Dana Gray. ”Teitä kaikkia kuulustellaan ja… mahdollisesti epäillään Emma Spencerin murhasta.” ”Mitä?” Billy älähti ensimmäisenä ääneen; hänen kaikunaan kuului ähkäisyjä, huudahduksia, voihkaisuja, ärähdyksiä. Basterin punakkuus oli valahtanut naamalta nopeammin kuin aurinko laski. Amy kääntyi Billyn rintaa vasten ja purskahti järkyttyneenä kyyneliin. Billy lähinnä suuttui. Mitä pelleilyä tämä oli? ”Siis mitä?” Nyt oli Billyn vuoro tulla Dana Grayn tarkastelemaksi.
”Tuliko se yllätyksenä?” hän kysyi – Billystä turhan testailevaan sävyyn. Billy aukaisi suunsa vastatakseen jotain vihaisesti, mutta ei sitten saanutkaan mitään sanottua. Dana Gray kääntyi takaisin muita kohti. ”Te yhdeksän olette rajattuja pääepäiltyjä.” Amy puristi Billyä kovempaa kasvot yhä hänen paitaansa vasten; Billy tunsi hänen kynsiensä porautuvan vaatteiden läpi ihoonsa. ”Mitä?” hän sanoi taas, koska ei tuntunut enää pystyvän mihinkään muihin sanavalintoihin. Kurkku oli kuivunut kasaan. Dana Gray lähti kävelemään edestakaisin huoneessa kaikkien heidän tuijottaessa häntä kuin hypnotisoituneena, epäuskon kuvajaiset toistuen toinen toisensa kasvoilta. ”Te olitte kaikki Daemon Pallasin juhlissa viikko sitten, neljästoista lokakuuta. Teillä kaikilla olisi ollut motiivi Emma Spencerin murhaan, teillä olisi kaikilla ollut siihen juhlaillan aikana tilaisuus.”
”Miten te kehtaatte?” Dexter murisi. ”Ajatelkaa vähän, mitä puhutte”, Billy sai äkkiä taas ääntä, ”järkytätte Amyä, hän oli Emman läheisin ystävä!” Dana Gray katsoi heitä viirusilmäisesti ja jatkoi sitten pohdiskelevaista kävelyään edestakaisin. ”Kukaan teistä ei ilmoittanut häntä kadonneeksi – ei hänen oletettu poikaystävänsä”, Dana Grayn silmät siirtyivät Basteriin, jonka ilme valahti, ”ei hänen työnantajansa täällä”, hän katsoi Bleakiin; Bleak nosti metallien täyttämää sormeaan ja totesi: ”Mä en itse asiassa –”, mutta Dana Gray jatkoi: ”ei ystävänsä tai ohjaajansa”, hän kulki Billyn ja Amyn, sekä Sissien ohi. ”Kukaan teistä ei ilmoittanut häntä kadonneeksi, vaikka Emmaa ei ole näkynyt juhlaillan jälkeen, eikä hän ole vastannut yhteydenottoihin kenellekään. Hänen työnantajansa Fruit Basket -nimisestä baarista kaupungissa teki ilmoituksen, kun Emma ei saapunut useana päivänä töihin, eikä vastannut puhelimeen. Tänään hänet sitten… löydettiin.” Dana Gray pysähtyi ja katsoi heitä kaikkia nyt yleisesti, kädet sievästi edessään ja tuo omituinen, tietäväinen, vino ja iloton hymy huulillaan. Kaikki yhdeksän silmäparia tuijottivat rikosetsivää vaiti ja herkeämättä. ”Mistä…?” Baster sitten kysyi hiljaa kuin aave, näyttäen kurjemmalta kuin koskaan, satavuotiaalta. Dana Gray oli pitkään hiljaa ennen kuin vastasi, kuin antaisi jännityksen tiivistyä. ”Täältä. Tallin rehuvarastosta.” Billyn vatsassa muljahti. ”Siitä, josta…”, Eric aloitti yhtä karhealla äänellä, kuin Billy tunsi oman kurkkunsa olevan. Hänen sydämensä oli alkanut hakata epätasaisesti; niin kuin jokin uhka tai vaara vaanisi häntä… Bleak oli piilossa aurinkolasiensa takana. ”Tarkemmin ottaen”, Dana Gray sanoi reippaammin, ”siellä olevasta yhdestä isosta rehusäiliöstä.” ”Hänet oli teljetty niihin säiliöihin…?!” Chelsea huudahti, ja oli epäselvää, mikä tunnetila hänen äänessään oli mukana. Dana Grayn vieressä oleva – siihen asti vain ääneti ollut – ylikomisario Rell vastasi: ”Uhri on ruumiissa olevista ruhjeista päätellen kuristettu ja ruumis sen jälkeen otaksuttavasti yritetty piilottaa säiliöön.” Billyä oksetti. Kieran yökki. Hän tärisi muutenkin kaikkien takana, nojaten seinään ja kainalosauvaansa nyt jo vihertävänä. Sissie, joka oli hänkin näyttänyt jo pitkään sairaalta, horjahti kuin pyörtymäisillään ja Dexter otti hänestä kiinni. Chelsea häädettiin tuolistaan, jotta Sissie saattoi istahtaa siihen silmät ummessa. Baster oli niin kalpea, että hänelläkin näytti olevan pyörtyminen lähellä. Dana Gray tarkkaili heitä kaikkia hermostumatta. ”Syytetäänkö siitä meitä?” Chelsea kivahti. Ylikomisario Rell vastasi. ”Ketään ei vielä syytetä teosta.”
”Mutta epäillään kuitenkin!” ”Tämä on naurettavaa...”, Dexter mutisi. Eric oli hänkin vihaisen oloinen. Bleak istui oman pöytänsä takana, brandylasi kädessään, mutta ei ollut juonut siitä vielä kertaakaan. Hänen ilmeistään oli mahdotonta sanoa mitään. Kieran väänteli nurkassa käsiään lähes hyperventiloiden, kyynärsauvat kainaloissaan ja mumisi itsekseen jotain, mikä kuulosti sanoilta: ”Minun ei olisi pitänyt mennä sinne… m-minun ei olisi pitänyt mennä...” Sissie piteli kämmeniä poskillaan ja tuijotti poliiseja silmät selällään. Basterin katse oli tyhjä ja iskostunut mattoon. Billy tuijotti tuimasti rikosetsivää käsivartensa Amyn ympärillä, joka nyyhki edelleen ääneti häntä vasten. ”Haluan kuulla liikkeistänne ja havainnoistanne juhlailtana, sekä yhteyksistänne uhriin. Vakuutan, että mikäli toimitte yhteistyökykyisesti, asia saadaan mahdollisimman pian käsiteltyä ja tämä ikävä velvollisuus pois teidän kaikkien harteilta.” Dana Grayn silmissä kiilui. Sitten hän naurahti lyhyesti ja kuivasti. ”No, paitsi syyllisen, totta kai. No niin… kuka siis haluaisi aloittaa?”
| BASTER: ”En... tiiä mitä sanoa. Kerron vaan omin sanoin juhlaillasta? No... hain Emman sen luota. Sen oli alunperin pitänyt mennä juhliin Amyn ja Billyn kanssa, mutta laittoikin sitten viestiä, että hakisinko sen. Me ei sitten kuitenkaan oltu yhdessä juhlissa, varsinaisesti... Tai siis... meillä oli vähän riitaa… ennen juhlia. Emma vaan kiukustui jostain, en tiiä. Eikä me siis varsinaisesti silleen seurusteltu, kunhan vietettiin yhdessä hauskaa… Ai ehkä Emma odotti jotain enemmän? No, en tiiä. Sori, mä en oikein vieläkään kykene tajuamaan, mitä on tapahtunut. Oon vaan jotenkin… täysin tyhjä. No joo, niin, shokissa varmaan. Mutsi ei saa nukuttua ollenkaan, enkä kyllä mäkään enää tän jälkeen. Joo, okei niin, siitä juhlaillasta. Mä siis hain Emman sen kämpiltä ja tultiin suoraan sinne rannalle. Emma sitten jotenkin hermostui siinä ja meni mun edeltä. Vietin aikaa Chelsean kanssa, kun Emma ei tuntunut haluavan olla mun kanssa, annoin sen sitten olla, niin saisi rauhottua… Jaa, no, Emma alkoi huutelemaan yhdessä vaiheessa aika arkaluontoisia asioita, joten yritin hillitä sitä, koska – no, ne koski muakin. Eikä ne siis pitänyt mitenkään paikkansa! Se suuttu muhun taas ja se oli oikeestaan viimenen kerta, kun… niin. Kävinkö sinä iltana vielä tallilla? En, en mä käynyt, miksi olisin... Siis mitä? Miten niin hylkäsin sen, kun olin sen sinne tuonutkin? Emma ei selvästi halunnut olla mun kanssa tekemisissä ja jossain kohtaa vaan hävisi, mitä mä sille olisin mahtanut?”
|
| KIERAN: ”T-tiedän, e-en olisi saanut olla koko juhlissa ja niin... m-minä… minä kuokin sinne. B-Billy ja C-Chelsea olivat rohkaisseet, että minun pitää tulla ja minulla on o-oikeus siellä olla, ja minä… O-olin vain ulkona, en ollut listalla, joten e-en päässyt sisälle. S-seurasin juhlia sivusta j-ja sitten keksin, että jos kahlaan veden ja laiturin kautta, p-pääsen nousemaan ulkolavalle ja sitä kautta juhliin mukaan i-ilman kutsuakin, j-ja se onnistui. E-en tehnyt mitään erityistä. T-tarkkailin vain ihmisiä. K-kyllä, näin Emman. Hän – hän tanssi. Oli hänellä eripuraa jossain kohtaa. Basterin ja Chelsean kanssa, Sissienkin. Koetin päästä juttelemaan hänelle, m-mutta aina joku toinen oli edessä, eikä hän oikein... ilahtunut m-minun näkemisestäni. L-lähdin sittemmin, joskus ennen yhtä yöllä. M-meninkö suoraan kotiin? Me-menin… M-mistä olisin halunnut puhua hänelle? E-en tiedä… Voih, miksi menin niihin juhliin? Minun ei olisi ikinä pitänyt, ei olisi pitänyt, ei olisi pitänyt! Ei olisi pitänyt mennä ollenkaan!” |
| ERIC: ”Emma oli oikea ilopilleri juhlissa, kyllähän se nyt pisti silmään. Jollakin sitten varmaan kuin tikku, toisilla pehmeämmin. Näh, en minä mitään erityistä sillä tarkoita. Kurja ajatella, mitä joku teki hänelle. Hän oli harvinaisen eläväinen, viehättävä nuori neiti… Ärsytti toki Dexteriä tahallaan ja ehkä muitakin, mutta semmoinen hän oli. Minusta se oli vain mukavaa, että naisella on sisua ja tarpeeksi hyvä itsetunto sanoittaa omat vahvatkin mielipiteensä. Ehkä joku ajatteli toisin, niin kuin sanoin. Ehkä Emma meni jonkun ihon alle liikaa, sörkki ja tökki, kunnes jollain napsahti. Mistä näistä ikinä tietää. Minä pidin hänestä. Enkä yleisesti pidä kenestä tahansa. Niin, että olen kovin pahoillani siitä, mitä sille viattomalle tytölle tehtiin. Toivottavasti saa rauhan nyt. Juhlissa hän ainakin osasi ottaa rennosti ja pitää hauskaa. Oli kovin äänekäs ja nauravainen ja nenäkäs. Kismasi kyllä Dexterin kanssa, ja taisi Basterinkin seurassa vaihtaa riitaisia sanoja. Ajattelin varmistaa, että hän oli kunnossa lähtiessään juhlista, ja koetin kysyä häneltä, oliko kaikki ok. Mutta hän huitaisi minut syrjään.” |
| SISSIE: ”Tämä on aivan hirveää. Olen kovin hermostunut. Tämä on niin kamalaa. Emma esitti aivan perättömiä syytöksiä juhlissa. Siitä, että joku olisi tahallaan myrkyttänyt sen hevosen. Ja kaikkea muutakin. Hölynpölyä. Minun pojallani ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa! Mutta että käydä nyt näin… aivan kamalaa. Aivan hirveää. En nuku öitä enää lainkaan rauhassa, uskallan tuskin silmiä sulkea. Olen kovin hermostunut. Käteni aivan tärisevät. Niin, niin juhlailta… Minä olin melko aikaisessa ja lähdin vastaavasti aikaisin, valvominen ei tee hyvää, ei ollenkaan, se tekee niin kovin hermostuneeksi… Lähdin siis heti Pallasin tultua, että sain onniteltua, ja sitten lähdin, niin. Kotiini. Ajoissa nukkumaan. Enää nukkumisesta ei tule mitään. Ei. Olen niin kovin hermostunut. Ja onneksi lähdinkin. Mitä olisikaan voinut sattua, jos olisin vaikka päättänyt käydä iltatallissa vielä? Murhaajahan olisi ollut siellä odottamassa! Aivan kamalaa. Aivan hirveää. Aivan, näin minä kyllä jotain omituista. Mieshahmo seurasi Emmaa pitkin juhlailtaa, tuntui pitävän häntä tarkasti silmällä. Kuka se oli? Voih! En minä näistä tiedä, minulla on niin tavattoman huono kasvomuisti! Hänellä oli huppu päässään niin, etteivät kasvot aina näkyneet, ja lisäksi hän oli kummallisissa paikoissa seisoskelemassa, kuten pylväiden takana tai koristepalmujen varjoissa. Epäilyttävää, jos mitä! Tämä on aivan hirveää.” |
| CHELSEA: ”Ugh. Hän oli jo ennen juhlien alkua vetänyt herneen taas nenäänsä jostakin. Etuili sisälle. Melkein kaaduin! Luoja, mitkä käytöstavat. Yritin kysyä Basterilta, mikä neiti Pirteää taas vaivasi, mutta Baster näytti maansa myyneeltä. Ei heillä hyvin pyyhi, sääliksi käy Basteria. Yritin olla hänen tukenaan, ja hän avautuikin minulle jonkin verran siitä, miten Emma tuntui olettavan häneltä liikoja. Niinpä niin. Oliko välillämme jotain? Me olemme aina olleet ystäviä Basterin kanssa, ei muuta. Mutta Emma tuntui olevan kohtuuton häntä kohtaan. Olin juhlissa aivan loppuun asti. Poistuin tietysti muutaman kerran tupakalle ulkopuolelle, mutta en poistunut rannan alueelta tai käynyt tallilla. Voiko joku todistaa sen? No, ei kai, sillä olin toisinaan itsekseni. En tiedä, missä kohtaa Emma poistui. En seurannut hänen iltaansa, voin vakuuttaa, että minulla oli paljon mielenkiintoisempaakin tekemistä. Mutta näin jotain muuta. Kun olin menossa vessaan, Bleak tuli vastaan. Siis naistenvessoilta. No, ehkä hänellä on enemmänkin salattavaa kuin päältäpäin luulisi. Onko tällä jotain merkitystä tutkinnan kanssa? Ei välttämättä. Jäipähän asia vain mieleen.” |
| BILLY: ”Tulimme Amyn kanssa juhliin yhdessä. Emman kai piti tulla meidän mukana myös, mutta kieltäytyi viime hetkellä. En puhunut hänen kanssaan juhlien aikana. Halusin pysyä hänestä mahdollisimman kaukana koko illan. Myönnän, että toppuuttelin Amyä puuttumasta, kun Emma teki itsestään naurunalaisen ja aiheutti show’n juhlimalla mauttomasti ja juomalla aivan liikaa, mutta ajattelin, että se olisi hänelle oikein ja Daemon Pallasin olisi syytä nähdä, miten holtiton hän oli. Hänhän teki kuraa Sunny Horsen maineelle ja sanon ihan rehellisesti, että olisi ansainnut potkut. Jo kauan sitten. On tietysti rajua se, mitä hänelle sitten lopulta tapahtui, en sitä kiistä. Tietenkin se on asiatonta. Näinkö jotain silmiinpistävää illan aikana? No… Amy halusi pyytää Emman meille, sillä tämän juhlinta oli jo mennyt överiksi. Mutta Emma hävisi. Lähdimme sitten Amyn kanssa kahden joskus puolenyön aikaan ja päätimme kävellä kotiin jalkaisin rantaa pitkin. Silloin olin näkevinäni jonkun kyykkimässä ja seisomassa meressä. Oli hyvin pimeää, en erottanut kunnolla oliko kyseessä mies vai nainen, mutta... no, joten ajattelin ensin automaattisesti, että se oli nainen, mutta en kyllä tiedä miksi. Kohta ei ollut Sunny Horsen alueella, vaan lähempänä meidän taloamme parin kilometrin päässä. Sillä ei ollut välttämättä mitään tekemistä minkään kanssa, mutta se vain vaikutti oudolta. Hahmo ei varsinaisesti uinut. Hän kyykki vaatteet päällä – tai niin oletan – vedessä ja sitten käveli takaisin rantaan ja poistui nopeasti. Muistan ajatelleeni, että joku kävi meressä kusella. Ja jostain syystä myös ajattelin, että se oli Emma. Amy ei ollut kiinnittänyt hahmoon mitään huomiota, ei varmaan sitä edes huomannut. En sanonut hänelle siitä, koska en halunnut Emman tulevan kanssamme, jos se tosiaan oli hän. Kyllä, osaisin sanoa aika tarkan paikan tälle, se ei tosiaan ollut niin kaukana meidän rannastamme.” |
| AMY: ”Niisk. Mh. M-mie kysyin Emmaa, tuleeko hän myön mukana juhliin, mutta hää ei halunnut. Sanoi, että tulee Basterin kanssa perästä. Myö oltiin riidelty sitä edeltävästi, siis viime viikkojen aikana, niin kai hää oli vielä vihainen. Mie kun... no, mie en oikein tiedä kehen uskoa, kun sain kuulla, ettei Billyn hevonen Titan kuollutkaan aortanrepeämään, vaan myrkytykseen, ja mie... Mie halusin kyllä uskoa Emmaa. Mie sitten menin Billyn kanssa, ja Emma tuli yksin ja oli kovin suuttunut. Hyöllä oli varmaan taas riitaa Basterin kanssa. Emma juhli aika… hm… railakasti. Jossain kohti mie tuumin, että siihen pitäisi puuttua. Hää ei ollut ihan kunnossa, ihmisetkin jo huomasivat sen. M-myö lähdettiin Billyn kanssa yhdessä puolenyön jälkeen. Pyysin Emman meille, olisin saatellut, mutta hää kieltäytyi taas ja s-se oli viimeinen kerta, kun mie… kun mie (niisk!) n-näin häntä. Hää vain katosi yhtäkkiä, kun katsoin hetkeksi toisaalle. Mie en tiedä minne hää joutui. N-niin ja sitten on vielä yksi juttu, mitä mie en vielä ole sanonut... mie löysin Emman käsilaukun. Se oli myön kuistilla seuraavana aamuna. Mie ihmettelin sitä, kun Emmaa ei näkynyt missään; aattelin, jos hää oli yöllä pyrkinyt tulemaan meille ja laukku jäänyt, mutta jos laukku oli meillä, missä h-h-hää sitten oli...? Yhy, niisk!” |
| BLEAK: ”Saavuin juhliin vasta myöhemmin, kun tulin yhtä matkaa Daemonin mukana. Sain kuiteskin aika pian kuulla siitä, mitä oli meneillään ja, että eräs 'ongelmatapaus' oli taas aiheuttanut kohtauksen. Juu juu, Spencer, niin niin. No, kyllähän se pimu aika ongelmatapaus oli. Ei ollut eka kerta, kun sen kanssa oli hankaluuksia. Kyllähän mä sitä pidin vähän silmällä, mutta enimmäkseen mulla oli muita vieraita viihdytettävänä enkä voi toimia lapsenvahtina. Katoin kyllä, että se poistui juhlista. Yksin. Eric taisi sille siinä ovella jotain puhua. Kuule, eikö teidän duunia oo hoitaa näiden selvittelyt, eikä pidellä täällä kunnon ihmisiä kiikissä? Meilläkin on töitä ja aikatauluja, joista pitäis pitää kiinni, ja tää ei nyt sovi ollenkaan siihen saumaan. Että saisin asennoitua oikein, kun täällä on henkirikos tapahtunut? No, koko ajanhan mä tässä yritän kertoa kaiken, mitä muistan, saamari! Mitä te haluutte, että mä sanon!? Miksi kävin naistenvessassa? Täh? Mä en tiedä mistä te puhutte....” |
| DEXTER: ”Se tyttö kerjäsi verta nenästään, ja näinhän siinä sitten kävi. Osanottoni omaisille, mutta toisaalta tämän saattoi jo aavistaa. Oikein se ei missään nimessä ole ja syyllinen on saatava kiinni ja vastuuseen teostaan. Mutta se tyttö tuntui kutsuvan hankaluuksia luokseen suorastaan väkisin. Hänen käytöksensä juhlissa oli asiatonta ja meni liiallisuuksiin. Sellaisten syytösten huutaminen kaikkien kuullen… halusiko hän päästä hengestään? Hän olisi kaivannut kovempaa kuria, mutta Hoss ja Monfrey olivat liian pehmoisia hänen kanssaan. Uskon, että hänellä loppujen lopuksi oli itsellään jotain tekemistä niiden huumeaineiden kanssa. Hän hermostutti Sissienkin syyttelyillään Basterista. Chelsea töni hänet myöhemmin tanssilattialla kumoon, minä näin. Mitään muuta epäilyttävää en illan aikana havainnut. Tulin siinä alkuillasta ja lähdin ennen puoltayötä. Minulla oli seuraavana päivänä menoa, joten en voinut kukkua koko yötä. En nähnyt Emman poistuvan, enkä tiedä siitä mitään. Vieläkö haluatte tietää jotain?” |
| BASTER: ”... Sori, mitä kysyit? Aattelin... krhm – joo. Tai siis ei. En mä sitä tehnyt… Niin, joo, oli meillä juttua, kuten kerroin. Ei mitään vakavaa, se... no, sovittiin, että pidetään suhde kevyenä eikä liian... Ai millon se alkoi? Öö... Billyn ja Amyn häissä. Heinäkuun alussa. Lähdin sieltä jatkoille Emman seurassa. Ei me oikeastaan pidetty yhteyttä sen jälkeen, mutta sitten se tuli tänne, enkä tiennyt etukäteen koko asiasta. Tuntui vähän siltä, kuin se olisi seurannut mua tai jotain… en tiiä. Mun piti vaan aina pitää kirjaa mun tekemisistä ja menoista sille, vähän niin kuin olisi ollut toinen mutsi... Meille sitten virisi täällä uudelleen sellaista... hauskanpitoa. Emma oli sinnikäs ja kyllä mä siitä ihan totta kai pidin, siis joo. Yritin muutaman kerran toppuutella, tosin, mutta se vaan jatkoi, niin annoin sitten periksi. Ai mitä? Joo, kyllä mä kai pari kertaa koetin poikkikin sen pistää. Emmalla meni juhliminen välillä vähän liiallisuuksiin ja se oli... no, se vähän roikkui niskassa aina. Ja sitten kimpaantui, jos halusin... siis, jos tarvin välillä omaakin tilaa, niin se ei oikein ymmärtänyt sitä. Se oli kivaa seuraa, mutta… nii. En tiiä. Jo-joko... joko teillä on ideaa siitä, kuka sen teki? ...Niin, joo, ette tietenkään voi kertoa...”
|
| KIERAN: ”E-en – e-en varmasti ollut minä, v-vannon sen! En ollut minä! Emma oli aina… h-hän tahtoi usein auttaa, vaikka sanoin, ettei t-tarvitse eikä s-saa... täällä kaikkien p-pitäisi hoitaa vain omat asiansa, mutta Emma oli... sellainen, että tykkäsi… tykkäsi puuttua siihen, miten täällä asiat tehtiin... H-hän puhui aika paljon tallilla myös omista asioistaan, siinä väkisinkin kuuli kaikenlaista, mikä ehkä oli henkilökohtaisempaa. E-ehkä... ehkä joku käytti siitä tiedosta jotain hyväkseen. M-mutta en minä! Vannon, etten minä! A-ai m-miten mursin jalkani? Niin… m-minä olin vähän huolimaton ja kompastuin…? H-hyvä on, p-parempi varmaan puhua totta – minä... minä otin hänen käsilaukkunsa. Silloin juhlissa. Mutta en tehnyt sitä, vannon etten tehnyt sitä! H-hän ei näyttänyt huomaavan, e-että jätti sen… a-ajattelin, että hän ei pahastuisi, jos lainaisin… t-tarkoitan, hänen takiaan sain potkut ja t-tarvitsin rahaa. Ä-äitini on hyvin sairas… m-mutta en m-minä varastanut mitään! E-en sitten pystynytkään, en ottanut laukusta mitään, v-v-vannon sen! A-aioin palauttaa sen heti, mutta hän oli jo ehtinyt lähteä, joten m-minä vein sen Pearl Housen terassille, ajattelin, e-että siitä he löytävät sen ja h-hän saa sen takaisin. Olin paniikissa, e-että joku näkisi j-ja ajoin pyörälläni suoraan kiveen... M-minulla on kyllä l-l-l-lääkärintodistus siitä! Voih... miksi koskaan kuuntelin Billyä ja Chelseaa? Minun ei olisi pitänyt kuokkia niihin juhliin. Minun ei olisi pitänyt mennä! Ei olisi pitänyt mennä! Ei olisi pitänyt mennä! (lyö itseään nyrkillä otsaan)” |
| ERIC: ”Hoh hoh! En ollut. Kaikkea sitä kuuleekin... Minä hänet löysin rehusäiliöstä. Jos se olisin ollut minä, joka ruumiin sinne kätki, olisinko kaivanut sen sieltä esiin ja ilmoittanut poliiseille? Huolestuin, kun hoitajat valittivat hevosten syömättömyydestä. Tietäen, että aikaisemminkin oli erittäin vaarallisia aineita sekoitettuna rehuihin säiliöissä, päätin tutkia asiaa. Sieltähän hän sitten... löytyi. Emma tuli tänne tallitytöksi – yksityiseksi hevosenhoitajaksi. Amy Center suositteli häntä. En nähnyt mitään syytä, miksen antaisi hänelle mahdollisuutta näyttää osaamisensa ja tarjota töitä, joita kovasti tuntui tarvitsevan. Hän oli oikein aurinkoinen ja miellyttävä nuori nainen, enkä siis yleensä välitä ihmisistä, joten se on paljon sanottu se. Itse asiassa pidin hänestä kovastikin. Minusta hän piristi tätä paikkaa, jossa on aina niin norsunvitulla – anteeksi vain kielenkäyttöni – nokka pystyssä kulkevaa ja itsestään liikoja luulevaa porukkaa. Emma oli maanläheisempi. Helposti lähestyttävä ja fiksu. Minä tosiaan halusin pitää hänet töissä, vaikka joskus työnjälki vaihtelikin. Hän toi mukavasti väriä ja mielestäni sekoitti pakkaa terveellä tavalla. En missään nimessä olisi tehnyt hänelle jotakin. Älytöntä! Minähän koetin pitää hänet täällä, en päästä hänestä eroon, toisin kuin varmasti suurin osa muista täällä.” |
| SISSIE: ”M-minäkö? Miksi te niin ajattelette! A-ai, se on rutiinikysymys… siltikin, e-en tietenkään, en voisi unissanikaan…! Kyllä, niin, olin Emman työpaikkaohjaaja, mutta en tuntenut häntä yhtä hyvin, kuin toisia tallityttöjä ja -poikia. Hän oli uudempi tulokas eikä oikein halukas ottamaan ohjeita vastaan. Minusta hänellä oli semmoinen ikävä asenne, että 'kyllä minä tiedän, älä jäkätä siinä'. Niin, sillä tavalla hän kerran sanoi. Hyvää hyvyyttäni koetin neuvoa, miten täällä asiat kannattaa käytännöllisesti tehdä. Lopulta en sitten enää häirinnyt häntä. Minusta hän oli pahoissa vaikeuksissa... Olisin tarjoutunut, mutta hän ei ottanut auttavaa kättä vastaan. Tämä on aivan kamala tapaus, voitteko kuvitellakaan...? Olen niin kamalan hermostunut vain koko ajan... Tyttöpoloinen… Olen nähnyt painajaisia. Ai kamala. Onko joku toinen tallityttö seuraava? Olenko minä seuraava? Uskaltaako täällä naisena enää käydä ollenkaan?” |
| CHELSEA: ”Oh please. Silminnäkijät sanovat nähneensä minun tönäisseen Emman juhlissa nurin? Niin, mitä sitten? Hän töni minua ensin, puski epäkohteliaasti ohitseni ovilla sisään tullessa. Annoin vain takaisin samalla mitalla. Ei se nyt tarkoita, että kuristaisin hänet hengiltä. Ugh. Anteeksi, että vaikutan nyt kylmältä bitchiltä, mutta minä en aio tirauttaa kyyneltäkään hänen vuokseen. Hän oli kamala ämmä, sori vaan. Joo joo, ’kuolleista ei saa puhua pahaa', mutta en välitä. Vihaan häntä periaaatteesta, vihaan edelleen, eikä sitä kuoleminen muuta. Hän oli aivan kamalan täynnä itseään. Olisit kuullut, miten hän leuhki täysillä valheilla elämästään Kaliforniassa. Hänellä muka oli ollut siellä poni, jonka arvo oli satatonnia, mutta se huijattiin häneltä viidellä sadalla. Ja milloin hän ajeli varastetuilla avoautoilla, milloin joku filmitähti oli kosinut häntä... meinaan, hän oli varmaan patologinen valehtelija, tai jotain? Minäkin olen sentään sieltä kotoisin, ja Emman jutut... huh huh! Ihan sikkiä tämä tietysti on, mitä joku sille teki, mutta jos aletaan sontaa tässä kaivelemaan oikein urakalla, älkää unohtako uhrin omaa läjää. Mistä te tiedätte, ettei syyllinen ole joku täysin ulkopuolinen? Joku seurannut häntä Kaliforniasta tänne jostain, mitä hän siellä meni sekoilemaan? Miksi me olemme tässä pääepäiltyjä? Tutkisin paremminkin hänen taustojaan, kuin meidän, jos olisin te.” |
| BILLY: ”Tiedätkö mitä tämä tekee maineelleni, tulla sotketuksi henkirikostutkintaan? Ja vielä syntymäpäivänäni...? En pitänyt hänestä, entä sitten? Ei se tarkoita, että tein hänelle jotain. Mutta olen toki tottunut siihen, että minua epäillään – syyttä. Tunsin Emman pitkän ajan takaa, joo, mutta me ei oltu mitään sydänystäviä. Ei ystäviä ollenkaan. Hän oli vaimoni paras ystävä, joten siedin häntä velvollisuudesta. Vastenmielisyyden tunne meillä oli molemminpuolinen, saatan kuvitella. Hän oli häissämme kaasona. En itse ole ollut hänen kanssaan henkilökohtaisesti niin paljon tekemisissä. Aina kaikista ihmisistä ei pidä, ilman sen kummempaa syytä. En sano, etteikö minulla olisi ollut syitäkin olla pitämättä hänestä, mutta... se on minun asiani. En vastannut vielä kysymykseen? No, en – minä en tappanut häntä. Todellakaan. (pyörittää silmiään) Jos se olisin ollut minä, miksi olisin kertonut paikasta, josta murha-ase löydettiin? Ja Amyllä ei myöskään ole siihen tai mihinkään muuhunkaan mitään osaa, vaikka se olikin Sunin naru, joten lakatkaa ahdistelemasta häntä. Me tässä ollaan enemmänkin uhreja. Emman huonon maineen ja ongelmien, jotka toi mukanaan meidän elämään, uhreja.” |
| AMY: ”E-en tietenkään? Mie tiedän, että työn täytyy kaikilta varmaan niin kysyä, mutta se tuntuu silti pahalta… Emma oli miun paras ystävä. Miten mie ikinä – ikinä – voisin tehdä hälle – tai kellekään – jotain niin kauheaa? Niin, miulla oli tosiaan Emman laukku, jonka mie löysin meidän kuistilta. Billy voi kyllä todistaa, mie ne tiennyt sen ilmestymisestä meille mitään. Eikä myö oltu yöllä kuultu mitään. Sunin riimunnarun mie huomasin hukkuneen tällä viikolla ja sitä mie ihmettelinkin tallilla, että mihin se oli joutunut. Mie en tiedä siitäkään mitään. Sitä käytti miun lisäksi tietysti Chelsea ja sitten Emma itse, kun ne Sunia hoiti miun puolesta. E-Emma oli... (niiskaus) A-anteeksi... mutta kun myö tunnettiin jo... jo lapsuudesta. Emma oli aika räväkkä, mutta hirmu u-u-uskollinen ystävä ja hää aina piti kavereiden puolta, tuli mikä tuli. Hää oli ihana persoona, mutta pahoin mie pelkään, että viime vuodet hällä on ollut kovin rankat ja vaikeat ajat, joista ei kaikista synkimmistä avautunut edes miulle... Mie aattelin, että jos hää tulee tänne, voin häntä auttaa ja saamaan elämänsä taas raiteilleen, mutta... (itkua)” |
| BLEAK: ”Näytänkö teistä murhaajalta? Kun leikkii vaarallisia leikkejä, voi toki sattua. Emma Spencer vaikutti likalta, joka sörkkii liekkeihin, kunnes koko talo on tulessa. Semmosestahan ei hyvä heilu. Olkoot tää oppiläksy kaikille, jotka ei kunnioita järjestystä. Ai, että mäkö sitten hoidin Emman pois päiviltä? Jos mä olisin sen tehnyt, olisin tehnyt sen huomattavasti hienovarasemmin. Siitä ei olisi jäänyt hiuskarvaakaan jäljelle. Luuletko, että mun jäljiltä jäisi tällainen sotku, kun mä nimenomaan yritän pitää pakan siistissä kasassa? Siivota muiden sotkuja? ...Mitä? Että mä olen ainoa, jolla oli pääsy niihin valvontakameratallenteisiin? Mrh… no hyvä on. Saamari. Mä ne poistin. Mutta en peitelläkseni murhaa, en todellakaan. Voin vakuuttaa, että semmosta en kattele täällä läpi sormien yhtään. Saatoin kuitenkin… no, olkoot. Se paperi? 'Sinua tarkkaillaan'? Mä sen laitoin Emmalle. Sujautin sen sille salassa poissa muiden silmien alta ja poistin sitten tallenteet, koska aattelin, että on parempi, jos asia ei tule noin niin kuin muiden tietoon. Onhan niihin toisinaan pääsy esimerkiksi Hossilla ja Germanilla, kun ne vastaa tallissa omalla ajallaan turvallisuudesta. Sen lapun tarkoitus oli vaan vähän pelotella sitä tyttöä, saada se takaisin kuriin. Ei se ollut mikään uhkaus. Ette tietenkään usko, mutta se on hemmetti vie totuus. Jos oisin tiennyt, että ne tallenteet olisi nyt tässä kohtaa hyödyttäneet ja auttaneet ottamaan kiinni sen sairaan limanuljaskan, joka tän sille tytölle teki, niin totta helvetissä olisin jättänyt sen tekemättä. Juttu vain on niin – ja voitte vaikka tarkastaa asian – että on saakelin vaikeaa poistaa tiettyä pätkää yhdestä tallenteesta, kun kaikkien kameroiden pätkät menee päivittäin nauhoille samaan kasaan. Kävi helpommaksi poistaa koko se ilta, enkä mä nyt oikeasti ajatellut, että siellä olisi jotain oleellista. Että en mä tahallaan hävittänyt todisteita hemmetti murhasta. Helvetin helvetti. ...Joo, kyllä mä vähän vilkaisin juhlailtaa ennen kuin poistin, mutta vaan rantalavan kameroita, en tallin. Näin, miten Emma lähti. Eric Hoss lähti pian sen perästä, jos oikein muistan.” |
| DEXTER: ”Hmfffph. Onkos sinulla edes virallista lupaa esittää näitä kysymyksiä? Haluaisin nähdä lupakirjasi näihin kuulusteluihin ennen kuin vastaan enää yhteenkään kysymykseen. … Tuskin tunsin koko tyttöä. Tiesin hänet Sunny Horsessa kasvoilta ja tapasin hänet ensimmäisen kerran kunnolla vasta Daemonin juhlissa, mitä nyt muutaman kerran sitä ennen olimme vaihtaneet sanasen välttämättömyyksistä, kuten siitä, miten ja milloin hänellä oli lupa tulla käyttämään kenttää tai maneesia. Ei ainakaan silloin, kun minä valmensin! Näin hänet joskus Amyn hevosen kanssa tai Basterin seurassa useammankin kerran. Hänellä tuntui olevan nokankoputtamista jokaiseen asiaan ja nenät vastakkain joka toisen kanssa. Minulla ei ole hänestä sen enempää sanottavaa, kuin mitä jo aikaisemmin sanoin. Osanotot läheisille. Niin, ja kysymykseesi: minä en häntä tappanut. Mitä olisin siitä hyötynyt, haluaisin tietää? ...Onko minulla omia epäilyksiä? No, eikö meillä kaikilla.” |
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Oct 22, 2022 10:39:50 GMT
Billimas XXIII
Oli täysin naurettavaa ja nöyryyttävää, että hän joutui anomaan poliiseilta lupaa lähteä kisamatkalle. Jo se, että hänen ratsastustaan valvoi Dexter, ja tilastollista menestystään sekä tuottavuuttaan, käytöstään ja mainettaan Bleak, oli hampaidenkiristelyä, puhumattakaan, että nyt hänen kaikkia liikkeitään ja hengenvetojaan vahdittiin virkavallan toimesta…! Mutta, kuten aina, Billy tyytyi kohtaloonsa, kun ei muutakaan voinut. Tämä olisi joka tapauksessa vain väliaikaista. Vain sen aikaa, kun rikostutkinta kestäisi. Kunhan poliisit löytäisivät oikean syyllisen (joka hän ei tietenkään ollut, kuten ei myöskään Amy!), rajoituksia hänen liikkumiselleen ei enää olisi.
Ikävä tosi asia sen sijaan oli se, että tähän tämä ei jäisi. Hänen uransa ja maineensa tulisivat olemaan pysyvästi vaakalaudalla ja syynäyksen alaisena, mikäli Emman murha ja koko tämä fiasko vuotaisi sosiaaliseen mediaan. Jokainen heistä, jotka poliisi oli kuulusteltaviksi pääepäiltyinä ottanut kiinni, saisi harmaan pilven päänsä päälle koko loppuelämäkseen, vaikka tulisikin todistetuksi syyttömäksi.
Kerrankin Billy oli siis jostain asiasta aivan samaa mieltä Bleakin kanssa: Sunny Horsen maine, heidän kaikkien maine, olisi nyt pidettävä tiukasti riimunvarressa. Heitä oli kaikkia kielletty puhumasta tapauksesta ja sen tutkinnasta kenellekään ulkopuoliselle, mutta Billy oli rikkonut sääntöä heti; totta kai hän oli kertonut asiasta kotiin.
Kotiin. Vieläkö hän ajatteli Orange Woodia kotinaan?
Ensimmäisen kerran sitten Floridaan muuton, hänen teki mieli palata edes vähäksi aikaa Kanadaan. Ehkä vain kauas tästä sotkusta, tuulettelemaan ajatuksiaan ja päätään, näkemään isomman perspektiivin koko tilanteesta. Mutta tietenkin sitä luultaisiin, että hän yrittäisi karata...
Kultasaari-CUP:in viimeinen osakilpailu, se, johon hän oli huolella valmistautunut jo pitkään ja, joka oli loppuvuoden viimeisin iso kisa, sattui olemaan samaan aikaan käynnissä olevan rikostutkinnan kanssa. Ja näin vain Emma oli pilannut häneltä vielä poismenonsakin jälkeen jotain tärkeää: vaikka Billy lopulta saikin luvan (tietyin ehdoin) kilpailuihin lähteä, hän ei mitä todennäköisimmin pystyisi lainkaan keskittymään rataan, kun murhaepäilyt ja Amyn lohduttomuus ja oman uran vaakalaudalla kiikkuminen painoivat niskassa.
Dexter sai lähteä hänen mukaansa, kuten myös tutkinnoista ulkopuolella oleva hevosenhoitaja, mutta hilpeäksi tai rennoksi ei kisamatkaa voinut nimittää. Paikan päällä – huolimatta upeasta kullankeltaisesta ruskasta, jossa puut loistivat – ilmapiiri pysyi yhä jäykkänä ja tuimana. Vain välttämättömät asiat puhuttiin, muutoin oltiin hiljaa. Dexterin otteissa oli tavanomaista enemmän terävyyttä ja napakkuutta. Puntatessaan Billyn Deluxen satulaan ja hääriessään sitten siinä heidän ympärillään, Billy ei voinut olla tuijottamatta häntä ja miettimättä: Olitko se sinä, Cook?
Kaikilla heillä oli omat epäilyksensä. Tai ainakin Billyllä oli. Epäluuloisuus, epäluottamus kasvoi ja sen saattoi aistia. Alkuun kaikkia oli yhdistänyt yhteinen järkytys, shokki sekä loukkaantuminen siitä, että heitä – tärkeitä Sunny Horsen jäseniä – epäiltiin moisesta henkirikoksesta! Mutta nyt, kun pari päivää oli kulunut Emman ruumiin löytymisestä ja kuulustelut vain jatkuivat, alkoi jokainen tahollaan varmasti muodostamaan omia kiemuroitaan ja kuvioitaan siitä, mitä tuon Daemon Pallasin juhlaillan aikana oli tapahtunut, ja kuka sen karmean teon sitten lopuksi oli tehnyt. Billykin oli alkanut kelaamaan jok'ikistä muistoaan, mikä liittyi Emmaan tai mikä olisi ollut epäluuloja herättävää. Entä se hahmo, jonka hän oli nähnyt meressä? Suunnilleen samasta kohtaa poliisit olivat sittemmin naaranneet murha-aseen esiin Billyn antaman sijainnin mukaan. Olivatko he Amyn kanssa olleet niin lähellä murhaajaa? Riittikö se vakuuttamaan hänen syyttömyydestään? Vai epäilisivätkö tutkijat, että hän oli keksinyt hahmon omasta päästään ja piilottanut narun sinne itse, etenkin, kun hänen seurassaan oleva Amy ei voinut vahvistaa minkään kolmannen ihmishahmon olemassaoloa (koska Billy ei ollut sanonut hahmosta Amylle mitään luullen, että se oli ollut Emma!). Mutta miksi ihmeessä Billy olisi kertonut piilottamansa murha-aseen paikan? Kai tutkijat nyt sen ottaisivat huomioon?
Hän havahtui ajatuksistaan, kun kuuli oman nimensä kuulutettavana seuraavaksi lähtijäksi. Dexter ei edes katsonut häneen, kun Billy ratsasti radalle. Niinpä niin. Ehkä Dexterkin mietti tahollaan, että Billy oli murhaaja? Hänhän ei ollut sietänyt Emmaa, oli miettinyt kostoa tälle moneen otteeseen…
Hän ravisteli rajusti päätään ja kurtisti kulmiaan vihaisesti.
Ei. Se en ollut minä!
Nyt hänen olisi keskityttävä käsillä olevaan asiaan, eli näihin kilpailuihin. Ne olivat ainoa asia, jolla juuri nyt oli mitään merkitystä. CUP-voitto oli aivan sormenpäissä, hän johti tällä hetkellä sadankymmenensentin luokkarankingissa. Jos hän ratsastaisi tänään hyvin… se rauhoittaisi edes hetkeksi hänen mieltään.
Hän korvasi kuristuneen Emman kasvot ja vääntyneet raajat mielestään väkivalloin värikkäillä oksereilla, trippeleillä ja pystyillä, vaihtoi spekulaationsa murhaajan identiteetistä radanratsastusteihin, ja puristi sitten Deluxen ohjia kylmissä sormissaan hanskojen sisässä.
Olivatko syyllisen kädet juuri nyt yhtä kylmät? Vai kuumottiko niitä, tietäen, että etsivät olivat aivan hänen kannoillaan...?
Billy ratsasti radalle syyllisyyden painolasti rinnassaan.
|
|
Fossiili
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
The eternal sun...
Viestejä: 12
Oma hevonen: Tiger
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Emma on Oct 23, 2022 11:49:16 GMT
Emmamas XXIV 14.10.2022 Delete. Delete. Delete. Kuva, muisto, kuvan perään katosi kännykän kansioista sormen pyyhkäisystä. Mikä valta ja voima niin pienellä eleellä oli. Katie. Tony. Deedee. Rebecca. Crisby. Crisby… Ei. Kaikki pois.
He hylkäsivät hänet, jokainen heistä, joten miksi hänkään kaipaisi heistä ketään? Hän oli poistanut sosiaalisen median tilinsä. Estänyt kaikkien heidän numeronsa. Hän poistaisi kaikki muistot heistä, jokaisen lähetetyn sanankin, ja aloittaisi uuden elämän puhtaalta pöydältä täällä Floridassa. Amy oli hänen ainoa todellinen ystävänsä. Joskus Lottekin oli ollut hänen ystävänsä. Ihmiset vain käänsivät usein hänelle selkänsä, tuntemattomista syistä. Minkäs sille mahtoi. Silloin ei auttanut kuin kohauttaa olkaa ja mennä eteenpäin. Shit happens. Hän olisi voinut tatuoida sen sloganina pakaraansa. Niin, Amy oli hänen ainoa todellinen ystävänsä. Tai oli ainakin ollut. ”Emma, olitko sie oikeasti… kun Titan sai kuulemma myrkytyksen, kun rehuihin oli sekoittunut jotain huumetta tallilla, jota säiliöön oli kätketty ja se oli vuotanut. Niin sano miulle, ettet se ollut sie.”
Emma naksautti leukaa pahastuneena. Että Amy edes kysyi tuollaista! ”No en ollut!” ”Billy kertoi, et työ olitte siellä Basterin kanssa… ja hää otti teistä kuvankin.”
Emma pyöritti mielenosoituksellisesti silmiä. Mikä hiivatti Billyllä oli hampaankolossa häntä vastaan? Hän ei ollut ikinä tehnyt tälle mitään! ”Sillä ei ollut mitään tekemistä sen... mitä hitsiä se oli – jotain pentaakkelia? – sen, mitä rehusäiliöistä löytyi, kanssa!” Emma tokaisi jo oikeasti näreissään. Ei hän olisi uskonut, että joutui vakuuttelemaan syyttömyydestään parhaalle ystävälleen, jonka olisi kuvitellut uskovan häntä kerrasta. ”Ne aineet ei olleet mun!”
”Mutta sie kerroit miulle, että jouduit piilottelemaan San Joséssa –”
”No, jotain niin, autoin ystäviä. Mutta en tuonut niitä mukana tänne. Enkä käyttänyt niitä itse. Poltin pelkkää pilveä, ehkä pari kertaa mollya biletarkoituksessa. Oikeasti, ne aineet, mitä hevosille joutui, niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Miten et voi uskoa mitä sanon?” Amy vaikutti epävarmalta. Kyllähän sen toisaalta ymmärsi. Sillä taustalla, millä Emma oli tänne tullut, ja sitten kun jäi Basterin kanssa kiinni ja heti kävi näin… oli loogista, ettei hänen sanaansa niin vain luotettu. Hän ei kuitenkaan ollut tuonut mitään niistä kavereidensa puolesta piilottelemistaan laittomista aineista mukanaan Floridaan, sillä sehän olisi ollut mielipuolista. Ja vaikka olisikin tuonut, olisiko hän muka ollut niin tyhmä, että olisi piilottanut ne hevosten ruokien sekaan? Hän ei olisi tehnyt sitä edes tahallaan. Ei hän ollut halunnut, että Billyn hevoselle tai millekään muullekaan hevoselle kävi niin! ”Billy mustamaalaa minua tahallaan!”
”Oliko ne sitten Basterin...?”
”No ei! Tai en usko”, Emma nosti kädet ristiin rinnan päälle. Ei, hän ei voinut uskoa sitä edes Basterista. Baster oli liian nynny, vaikka esittikin kovaa bilepoikaa. Ei hän tiennyt siitä alamaailmasta todellisuudessa mitään. ”Mie olen vain huolissani, kun se oli kuitenkin Billyn hevonen, joka –”
”Billy sitä, Billy tätä!” Emma kirahti ja pyöritti silmiään niin suurieleisesti, että ne olivat jäädä takaperin. ”Mistään muusta ei voi enää puhua! Billyn Täydelliset Kilpailut, Billyn Upea Menestys, Billyn Ehdoton Totuus, Billyn villivadelman Ylimaallinen Ihmeellisyys!” Amy näytti pöyristyneeltä, mutta näyttäkööt. ”Amy 'Housewife' todellakin!” Emma kaakatti häijysti. Amyn tummissa silmissä välähti ilmiselvä loukkaus. ”Tuo oli ilkeästi sanottu”, hän kuiskasi. Ja nyt hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Emma huokaisi pitkään ja teatraalisen raskaasti. No, ehkä se oli joo, vähän ilkeästi sanottu, mutta Amy oli umpisokea Billyn suhteen. Ja Emma tiesi, että Billy yritti rikkoa heidän välinsä. No, tässähän se juuri tapahtui. Onnittelut, Herra Saan-Aina-Kaiken-Mitä-Haluan. Loukkasihan tässä Emmaakin se, että hän oli yrittänyt omasta mielestään antaa kaikkensa – Amyn pyynnöstä – että he tulisivat Billyn kanssa paremmin toimeen, mutta tuliko Billy siinä yhtään vastaan?
Ei, ei tullut. Emma kalppi vaatekaapilleen ja nykäisi ylähyllyltä toffeenruskeaan paperiin käärityn paketin. ”Ostin sille lahjankin, ja se viskasi sen päin näköä!” Hän kippasi paketin Amylle. ”Että sovinnon yritykset oli siinä! Jos Billy haluaa sotaa, niin sitä saa mitä tilaa!” ”Emma –”, Amy yritti, tuijottaen hämmentyneenä ja avuttomana lahjaa kädessään. ”Polta se. Tai heitä roskiin.” Hän meni eteiseen, irrotti turvaketjun (hänellä oli tunne, että oli parempi pitää se aina paikoillaan – varmuuden vuoksi...) ja aukaisi ovensa. Sitten hän kääntyi merkitsevästi katsomaan ystäväänsä. Amy huokaisi äänettömästi vihjeelle lähteä. Keskustelusta jäi ikävä, nihkeä tunnelma. Niin nihkeä, että Emma kieltäytyi sittemmin lähtemästä Amyn ja Billyn kanssa samaa matkaa Daemon Pallasin juhliin ja sanoi tulevansa myöhemmin perässä Basterin kanssa. Delete. Delete. Poistoon jokainen ikävä muisto. Sillä myös ne aiemmin hyvät muistot olivat kaikki nyt ikäviä. Mitä jos hän palaisikin pohjoiseen? Yrrh... sen kylmään ankeuteen, mutta oli se ollut joskus hänelle koti joka tapauksessa. Ehkä se voisi olla koti taas. Hän näpytteli Sämpylälle: ’Voisin tulla pariksi viikkoa sinne?’ Mutta viestin lennähdettyä perille, tuli hän taas toisiin aatoksiin. Mitä hitsiä hän Waterphewssä? Menisikö broidin siivoajaksi? Eiväthän Amy tai Lottekaan olleet siellä enää, ei Isaac. Ei hänellä ollut ketään, jonka luokse palata. Ei ollut koskaan oikein ollutkaan, ei ketään, johon turvautua. Hänen oli aina pitänyt tulla toimeen ihan itse, omillaan. Se ainoa ihminen, johon saattoi täydellisesti luottaa, oli hän itse. ’Nevermind.’
'OK', tuli samaan aikaan Basterilta.
Hänen oli pitänyt aloittaa Floridassa kaikki uudelleen, niin hän oli suunnitellut, mutta miten asiat olivat näin nopeasti paakkuuntuneet jo täälläkin? Hän oli ollut Point Bluessa vasta... mitä, kolme kuukautta? Billy oli valinnut niin mätämunan mestan kuin mahdollista, eikä Emmaa, joka yritti nämä epäkohdat tuoda kaikkien tietoon, voitu sietää nähtävästi taas täälläkään. No, hän ei antaisi sen vaivata. Hän oli pystyvä ja kyvykäs, hän saisi elämänsä uuteen järjestykseen. Hän onnistuisi siinä kyllä. Hän nostaisi itsensä tästä suosta. Niin sinä teet, Emma, hän sanoi mielessään itselleen varmalla, tsemppaavalla äänellä. Viikonloppuisin hänellä oli jo töitä baarissa tarjoilijana. Vaikka saisikin potkut Sunny Horsesta, mikä ei suoraan sanottuna niin hetkauttanut, eivät he voisi estää hänen käyntejään hoitamassa Amyn hevosta ja sillä ratsastamasta... ellei se kamala kääkkä, Chelsea, koettaisi viedä hänen paikkaansa. Amy ei ehtinyt tallille usein opiskeluiltaan, ja oli antanut Emmalle täyden vapauden liikuttaa Sunin aina puolestaan. Emmaa ei siis peloteltu siistimään käytöstään siltä osin. He eivät mahtaisi hänelle mitään! Hah, haluaisipa nähdä, kun yrittävät! Mutta hänen ei olisi koskaan pitänyt sotkeutua Tonyn ja muiden mukana niihin raha- ja huumeongelmiin. Se oli hänen kompastuksensa: kun hän näki jossain epäkohtia ja epäkäytännöllisyyttä, hänen oli aivan pakko puuttua siihen, mentävä väliin, työnnettävä nenänsä muiden asioihin – mistä ihmiset usein eivät, yllätys yllätys, ilahtuneet. Niin oli käynyt San Joséssa. Niin oli käynyt nyt Point Bluessa. Hän oli luullut lainailleensa ystävilleen rahaa perusjuhlintaan, viattomaan, rempseään hauskanpitoon, heidän pienten velkojensa maksuun. Mistä hän olisi voinut tietää, että siihen liittyi paljon muutakin, että Tony oli niin pahoissa vaikeuksissa ja veti Emmankin samoihin kuvioihin kertomatta koko totuutta? Ja, kun hän yritti auttaa ystäviään nähdessään, missä liemessä ja ahdingossa he olivat, ja meni puhumaan poliisille – se ainoa looginen ratkaisu – uskoen toimivansa oikein (ja olihan broidinkin paras kaveri poliisi; Emma oli tottunut siihen, että totta kai ongelmatilanteissa virkavalta auttaisi)… ystävät käänsivätkin yksioikoisesti selkänsä hänelle. Kun joku sitten murtautui hänen asuntoonsa San Joséssa, ja Emma pakeni vain niukin naukin, se riitti. Hän lähti siltä istumalta, suurin osa kamoista jäi taa; siinä vaiheessa epämääräisesti ajatellen, että nyt hän oli mennyt liian pitkälle, asiat olivat ottaneet astetta vakavamman käänteen. Ehkä se oli ollut tavan murtovaras. Ehkä he olivat tulleet hakemaan rahoja. Ehkä tivaamaan tietoja. Ehkä jotain pahempaa. Emma pakeni sen ainoan ihmisen luo, joka mieleen ensimmäisenä tuli: Amyn luo. Käyttäen viimeiset rahansa puoleen matkasta, hän liftasi loput ja päätyi Point Bluehen toiselle puolen Yhdysvaltoja. Hän ei voinut mennä äidin luo juuri sen takia, ettei saattaisi häntäkin vaaraan. Broidi taas… no, Sämpylä osaisi varmasti pitää huolen itsestään.
* Auto hurisi portaiden juurella ja painoi kerran torvea. Emma ravasi rappuset alas korkokengissä ja limenkeltaisessa minimekossa, riemunkirjava käsilaukku kyynärtaipeessa. Hetkeksi hän pysähtyi näyn edessä; hetken ajan ei nähnyt Basteria keltaisessa avoautossa odottamassa häntä, vaan Crisbyn punaisessa urheiluautossaan ja kaikki ystävänsä takapenkillä.
”Emmmaa!” ”Deedee!” ”Nasta lautaan –” ”Let’s roll!” Hän mutristi huuliaan. Basterin kysyvät kasvot tarkentuivat taas. Emma kiirehti autoon. Hänen ei olisi silloin pitänyt ottaa sitä kahdeksaa tonnia. …
Musiikki jyski, hälinä kantautui kauas pitkin merenrantaa, johon aallot löivät pimeydestä laiskasti yksi toisensa jälkeen, pyyhkien pois edellisen jättämät jäljet. Delete. Delete. Delete... Baster jätti auton kauemmas parkkipaikalle. Hän oli ollut vaisu, vaikka Emma oli koettanut heittää vitsiä ja viritellä jutustelua. Kun he kävelivät hämärtyvässä illassa, auringonlaskun väkevässä loimotuksessa, kohti Sunny Horsen rantalavaa pitkin tulipikarein reunustettua hiekkapolkua, Emma otti häntä kädestä. Baster irrotti hiestä liukkaan otteensa vaivaantuneena. ”Mitä?” Emma seisahtui loukkaantuneena. ”Mitä?” Basterin pälyilevä hermostunut katse sinkoili kaikkialla, paitsi Emman kasvoissa. ”Mikä sinua risoo?” ”E-ei mikään kai.” Emma koetti ottaa hänen kädestään uudelleen, pontevammin, mutta Baster väisti. Emma mulkaisi häntä kysyvästi. Basterin käsi oli siirtynyt karkuun niskan taa. Hän nosti toisenkin kätensä sinne ja sitten oli venyttelevinään, luoden rennon teeskentelevän hymyn vihreänsinisessä rantapaidassaan. ”Nooo… jos ollaan vaan.” ”’Ollaan vaan?’” Emma kivahti. ”Mitä silläkin meinaat?” ”Mennäänkö nyt vaan? Juhliin?” Baster väisti kysymyksen ja suuntasi jo katseensa Emman ohi. Ihmisiä käveli soihtujen pehmeässä valossa sisään. Lempeän lämmin tuuli toi mukanaan grillituoksuja sekä musiikin säveliä, naurua, odottavaista puheensorinaa. Mutta Emmaa ei naurattanut. ”Ei, kun me puhutaan nyt”, hän tokaisi. Häntä oli ruvennut ärsyttämään. Taas tätä? He olivat veivanneet suhdettaan Basterin kanssa jo pari kertaa. Baster ei tuntunut tietävän mitä halusi. Välillä hän oli aivan Emmassa kiinni, kohteli häntä kuin kuningatarta, ja sitten etääntyi, käyttäytyi täysin oudosti ja oikuttelevasti, aivan kuin ei yhtäkkiä enää haluaisikaan olla hänen kanssaan. Ja vähän ajan päästä pyytelisi taas anteeksi, lähettelisi sata viestiä ummet ja lammet kaikkea selitellen. ”Viimeksi, kun kysyin, sanoit, että haluat yrittää. Amyn tupareissa. Sanoit, että jatketaan vaan ja sanoit, että tämä ei enää toistu. Vai oliko sekin kaikki taas pelkkää paskanlätinää, että sait pillua?” ”No ei...” Baster vaivaantui entisestään, käveli hitaasti takaperin pois päin Emmasta kohti lavaa. ”Mutta eikö me voida ottaa tää ilta ihan iisisti vaan?” Suuttumus pilkahti Emmassa. ”Ota iisisti ihan keskenäsi!” Hän marssi Basterin ohi. Tämä seurasi muutaman askelen hänen jäljessään, mutta kumpikaan ei enää yrittänyt puhua toiselle. Pettymys oli raivostuttava tunne. Miehet. Mikseivät ne voineet päättää, mitä halusivat? Pompottelivat ja leikkivät vain toisen tunteilla… Emma tuskin huomasi osuvansa sisälle vieviin leveisiin portaisiin samaan aikaan Chelsean kanssa. Hän myrskysi niin tuohtuneena, että tönäisi tätä etuillessaan. Chelsea kirosi ja jäi mulkoilemaan hänen jälkeensä kulmat koholla. Rantalava oli puoliksi tummin puupylväin tuetun katoksen suojissa, puoliksi veden ylle yltävän laiturin päällä. Discovalot pyörivät musiikin tahdissa, ihmiset heiluivat lattian keskellä, toisella puolen seinustalla olivat baari- ja buffettipöydät ja ulkolavalla pieniä pöytäryhmiä kynttilöineen ruukkupalmujen katveessa. ”Tervetuloa”, sanoi ovilla oleva vahti. ”Nimi?” ”Emma Spencer”, Emma töksäytti, edelleen pahalla päällä. Nainen selasi tablettiaan, sitten nyökkäsi. Emma marssi peremmälle. Hän pysäytti juomien kanssa ohi kävelevän tarjoilijan, otti tältä lasin ja kippasi sen kerralla tyhjäksi suuhunsa. Äänentoistolaitteet jumputtivat. Se tuntui sisäelimissä asti, kuin ne olisivat olleet parvi ankeriaita, hypähdellen ja sätkytellen. Saatuaan jotain alkoholia alas kurkustaan, Emma veti muutaman kerran syvään henkeä ja alkoi sitten katsella tarkemmin ympärilleen. Porukkaa oli paljon, eikä Emmalla ollut mitään käsitystä saati mielenkiintoa tietää, mikä yhteys heillä kaikilla oli Sunny Horseen tai Daemon Pallasiin. Hän näki Amyn sivistyneesti pukeutuneena valkoisiin, pitkät mustat hiuksensa suorina, ja meni tämän luo. Amy kääntyi Billyn käsipuolesta. ”Mikä hätänä?” Amy luki heti hänen ilmettään. Emma pyöritti silmiään. ”Kusipäät.”
Amyn kulmat kaartuivat aavistuksen. Emma vaihtoi kuitenkin puheenaihetta. Viis Basterista. Hän aikoisi silti pitää tänään hauskaa. Ihan omin avuin. ”No, missä se millijätkä on?” ”Hän ei ole vielä tullut”, Amy sanoi rauhallisesti. Hän oli yhä Billyn kyynärtaipeessa, mutta Billy katseli mielenosoituksellisesti toiseen suuntaan, koska ei halunnut puhua Emmalle. Naurettavaa ja lapsellista. Emma siristi silmiään Billyn kopealle olemukselle. Joku tuli puhumaan Billylle ja hän irrottautui Amystä, joka jäi Emman seuraksi. Kumpikin otti taas lasit tarjoilijalta, joka pysähtyi heidän kohdallaan. Kaikilla tarjoilijoilla oli rennot, mutta samanlaiset heleänturkoosit kauluspaidat. ”Ei nämä nyt niin hirveän päheät ole miljardöörin juhliksi”, Emma raakkui tahallaan kovaan ääneen niin, että tarjoilija kuuli. ”Perusrantabileet. On sitä raisummissakin käyty ja nähty.” ”Mmh”, Amy sanoi. Hän katseli muita juhlijoita ja merimaisemaa ja tuntui olevan yhä melko viileä heidän aikaisemman keskustelunsa jälkeen. Amy suuttui hitaasti ja harvoin, mutta toisaalta oli pitkävihaista tyyppiä. Emma suuttui nopeasti, mutta ei puolestaan kantanut kaunoja. Koska Amy ei tuntunut kovin tyytyväiseltä Emmaan (suuttuiko hän niin pahasti siitä 'housewife'-lotkautuksesta? Vai oli päättänyt uskoa Billyä, ja piti Emmaa nyt hevosentappajana?), Emma siirtyi pois hänen luotaan. Miksi turhaan tuputtaa itseään seuraan, jos toista ei kiinnostanut? Hän näki Basterin tanssimassa silmiinpistävän avokaulaisen Chelsean kanssa ja ärtyi taas. He olivat turhan lähekkäin ollakseen vain ”platonisia kavereita”, kuten Baster oli monta kertaa Emmalle, joka asiasta oli kysynyt, sanonut. Hän aikoi juuri marssia heidän väliinsä, ikään kuin sattumalta, mutta ei ehtinyt ottaa kuin yhden askelen – Sissie oli ehtinyt ensin. Emma katsoi vahingoniloisena, kuinka Sissie sätti Chelseaa jostakin; Chelsea tiuski takaisin. Basterin kasvot punoittivat ja korvansa olivat kuin raa’at lihanpalat. Sitten Baster huitaisi äitiään menemään pois. Mistä siinä oli mahtanut olla kyse? Kaukaa, Emma virnisti Sissielle, joka oli kääntynyt ympäri ja havainnut hänen katseensa. Hän ei vastannut hymyyn, muttei ehkä toisaalta ollut tajunnut Emman hymyilleen juuri hänelle. Chelsea sen sijaan näki Emman, näki hänen hymynsä, ja julma ilme nousi hänen kasvoilleen. Emma vilautti hänelle keskisormea. Bitch. Emma raivasi tiensä samaan suuntaan Sissien kanssa ja löysi itsensä buffettipöydän äärestä, minne tämä oli jäänyt keskustelemaan lautasilleen ruokaa kasailevien Dexter Cookin sekä Eric Hossin seuraan: hummeria, kalaa, mätiä, erilaisia hedelmäcoctaileja, pieniä leivoksia. ”Väistähän”, Dexter murahti, kun Emma oli hänen tiellään harkitessaan ottaisiko lihalla lävistettyjä paistovartaita vai ananasrenkaita. ”No anteeksi.” ”Hetkinen…”, Dexter katsoi häntä tarkemmin uudestaan, ”onkos sinulla edes lupa olla täällä?” Emma mulkaisi miestä tuimasti. ”Ihan vain tiedoksesi, niin on.” ”Anna olla, Cook”, Eric sanoi matalasti. ”Saa hän olla.”
”Oletin, että olisit saanut potkut.”
”Ai mistä syystä?” Emma teeskenteli viatonta ja räpsytteli silmiään. Dexter oli kylmä hänen eleilleen. Emma tunsi sen vaistomaisesti. Se mies oli tehty ruostumattomasta teräksestä. Emmalla oli kyky käsitellä miehiä, saada heidät pauloihinsa ja hurmata heidät, tekemään tahtonsa mukaan. Hänellä oli ollut se kyky aina, pikkutytöstä asti. Ehkä se tuli hänen äidiltään. Tai ehkä hän oli oppinut sen kasvettuaan kahden niin toivottoman miesvätystapauksen, kuin isoveljensä ja isänsä kanssa, joista kummallakin oli sankarisyndrooma. Todellisuudessa kumpikaan ei olisi selvinnyt, ellei Emma olisi ollut se oikea arjen sankari heidän huushollissaan. Hän oli saanut jo Eric Hossin puolelleen. Bleak Monfreyn puolelleen – ainakin osittain. Baster Germanin puolelleen – ajoittaisia hutilyöntejä lukuun ottamatta, mutta ei se mitään, hän saisi Basterin kyllä taas takaisin. Hän sai aina. Mutta Dexter Cook oli toista. Hän oli juron ja tunteettoman, järkähtämättömän oloinen. Varmasti hänelläkin olisi heikko pehmeä kohtansa, mutta sen esiin kaivaminen voisi olla isompi työ. Emman ilme synkkeni, kun Baster meni nauravaisena Chelsea käsikynkässään ohi, jutellen vilkkaasti jostain niin, ettei edes vilkaissut Emmaan päin. Ilmeisesti välikohtaus Sissien kanssa oli jo unohdettu. Emma katsoi vaistomaisesti Sissieen, jolla oli alakuloinen, tyytymätön ilme.
Naisten kanssa Emmalla ei yhtä hyvin mennytkään. Chelsea vihasi häntä, oli vihannut ensi näkemältä, eikä syy ollut oikeastaan koskaan Emmalle valjennut. Mutta kuten sanottua, niin hänelle usein kävi. Shit happens. Sissie taas oli aina tuntunut etäiseltä ja kylmältä, vaikka kaikki kehuivat hänen olevan niin ihanan äidillinen ja lämmin ja aina huolehtivan sunnyhorselaisista kuin omistaan. No, ei Emmasta ainakaan. Mitä Emma oli tällekään koskaan tehnyt? Tai Chelsealle? Kenellekään heistä?
Emma kääntyi takaisin kohti Dexteriä ja katsoi miestä arvioivasti päästä varpaisiin: leukaan asti napitettua suoraa tuhkanharmaata paitaa, tiukkoja housuja ja kiiltävää nahkavyötä. Hän oli hoikka ja ryhdikäs, nuorekas ikäisekseen. Kurinpitäjä. Hän ei varmasti tykkäisi, jos Emma laittaisi pienen show’n pystyyn. ”Kieran sai potkut, mutta minua silti edelleen epäillään, vai”, Emma sanoi maiskauttaen äänekkäästi suutaan, ja jatkoi sitten kailottaen tarkoituksella kovemmalla äänellä, jotta buffettipöydän läheisyydessä käyskentelevät ja ruokaa ottavat kuulivat: ”Joko olette tiedottaneet, kuka Titanin myrkytti?” Dexterin kissamaisen terävissä kasvoissa viikset nousivat paheksuen ylös. ”Käyttäydyt kuin kakara.” Emma tuhahti. ”Oletteko varmoja, etteivät ne HUUMEET OLLEET BASTERIN?” Ympärillä oli hiljennytty, sitten kuului kuiskintaa, supinaa. Emma hymyili. Siitäpähän saisi. Chelsean kanssa kikatteleva petturi. Basterin äiti Dexterin takana tuijotti häntä kalpeana, veltoissa kasvoissa suu roikkui typerän näköisesti auki. ”Mitä soopaa sinä suollat?” Dexter ärähti. Emma tuhahti jälleen. Nautiskellen, hän laittoi vartaan suuhunsa. Hän söi oikein hitaasti ja puhui sitten ruoka suussa: ”Ehkä tiedän jotain. Jotain siitä, mitä täällä tapahtuu –” ”Valetta!” Sissie sihahti valkoisena kuin aave. Dexter mulkoili Emmaa raivostuneena. Eric puolestaan katseli Emmaa vaikeasti tulkittavalla ilmeellä, otsa usealla toistensa päälle kasaantuneella poimulla.
”Joo”, Emma jatkoi kerta oli päässyt vauhtiin. Ja äkkiä hän nosti toisen kätensä tötteröksi suunsa eteen ja kailotti ihmisjoukkioon: ”HOI KAIKKI! JOKU TÄÄLLÄ MYRKYTTI BILLYN HEVOSEN! JOKU TÄÄLLÄ ON… MURHAAJA!” Päitä kääntyi. Hämmentyneitä, pelästyneitä, vihaisia, uteliaita, huvittuneita ilmeitä. ”Suusi kiinni”, Dexter murisi ja astahti uhkaavasti kohti, nyrkki koholla. Emma ehti vain nostaa haastavasti kulmiaan, kun joku otti häntä kyynärtaipeesta ja alkoi taluttaa – ei, vaan retuuttaa – pois; Emmalla oli kiire näyttää härskiä elettä Dexterin suuntaan, eikä siis heti huomannut, kuka häntä riepotti. ”Päästä irti.” ”Mitä sä touhuat?” Baster mutisi Emmaa väkijoukosta pois raahatessaan ja pälyili samana nolona ympärilleen. Jotkut tuijottivat, mutta osa jatkoi jo omia juttujaan. Baster vei hänet aina ulkoterassille asti, missä Emma lopulta ravisti itsensä irti. ”No nyt sitä sitten voidaan käsi kädessä kävellä”, hän sähisi. ”Rauhotu...” ”Rauhoitu itse! Oliko ne sinun?” ”Mitkä?” ”Ne huumeet!” ”No ei”, Baster tokaisi alistuneesti, ”kuinka monta kertaa mun pitää se sanoa. Miksi sä menit tollasta huutelemaan kaikille?” Hän ei kuitenkaan katsonut Emmaa silmiin. Hänen katseensa pälyili yhä ympäriinsä, kuin etsien jotakuta. Emma risti käsivartensa. ”Koska kaikki syyttävät minua niistä...” ”Eikä syytä –”
”Syyttääpäs!” Emma löi Basteria käsilaukullaan. ”Tee asialle jotain!” ”Mitä mä sille voin tehdä?”
”Mistä minä tiedän, keksi jotain! Mitä tahansa!” Baster mulkoili häntä vihaisena. Äkkiä Emman oma kiukku väistyi ja hän otti taas Basterin käsivarresta kiinni, nojasi tähän ja sirkutti: ”Hei… anteeksi. Ei olla riidoissa enää, eihän? Kun meidän piti puhua siitä yhteenmuutostakin, muistatko vielä? Hei... anna suukko. Mennään… mennään tanssimaan, jooko?”
”Lopeta”, Baster tuuppasi häntä kauemmas itsestään. ”Mikä sua vaivaa? Oot ihan… outo. Ootsä ottanut jotain?” Emma loukkaantui verisesti. ”Just. Minun kanssani et voi tanssia. No mene sitten sen meloni-Chelseasi luo, jonka kanssa sinulla näyttikin olevan niin hauskaa! Mamikin varmaan oikein riemastuu!” Hän taivutti käsivartensa taakse kuin viskatakseen Basteria käsilaukullaan, muttei sitten tehnyt sitä. Hän käännähti ympäri ja marssi tiehensä. Hän ei itkisi. Ei todellakaan itkisi.
Hän viettäisi tänään aivan helvetin hauskaa Basterista tai kenestäkään muusta riippumatta. Emma aukaisi mennessään oranssinpunertavat hiuksensa löyhältä nutturalta niskasta, ravisti niitä pöyhkeiksi ja heilautti päätään niin, että hiukset valuivat vapaina olkapäiden yli. Sitten hän nosti leukansa itsevarmasti pystyyn. Saalistus alkakoot. Yön tiikeri oli saapunut ja valtaisi koko tanssilattian!
Etäisesti illan mittaan hänestä tuntui, kuin kaikki katseet olisivat olleet hänessä. Hän pyörähteli rytmiin ja musiikkiin, valojen kieppuessa ja välkähdellessä, omaan kehoonsa unohtuneena, luomet ummistettuina, ympäristöstään sen pahemmin välittämättä. Hän tanssi ainakin viiden eri miehen kanssa. Minkä nimisiä he olivat, miksi he olivat juhlissa… kuka tiesi. He tulivat ja menivät, ja Emma vain tanssi. Ja tanssi. Ehkä he esittelivät itsensä lanteiden heiluttamisen yhteydessä, ehkä eivät, Emma ei kiinnittänyt sinä iltana kenenkään nimiin huomiota, ei painanut kasvoja mieleensä. Hän kurottautui varpailleen ja suuteli heitä. Mitään väliä millään ei ollut. Hän tunsi monien silmät itsessään. Ja nautti siitä.
Hän oli juonut monta lasillista, hänelle tuotiin lisää; juomia löytyi kädestä, joita ei muistanut ottaneensa, mutta hän kippasi ne kaikki mukisematta samaa tahtia kurkkuunsa. Jossain kohtaa kaikki alkoivat taputtaa raikuvasti ja päästään pyörällä oleva Emma oli kaatua hakiessaan tasapainoaan takaisin. Taputtivatko he hänelle? Hän niiasi ei-kenellekään. Kaikki pyöri edelleen, jatkoi vinhaa kieppumistaan hänen ympärillään. Tyylikkääseen pukuun pukeutunut nuoren oloinen tumma mies oli saapunut paikalle henkivartijan näköisen Bleakin seurassa. Kaikkien päät olivat kääntyneet siihen suuntaan, eivät Emmaa kohti; kädet löivät yhteen, kuului hurrauksia, otettiin valokuvia. Mies hymyili ja kätteli ihmisiä, otti onnitteluja vastaan. Paemon Dallas. Emma kikatti itsekseen. Ei sille ollut mitään syytä. Paitsi Daemon näytti vähän hassulta. Hänellä oli aivan lyhyt siilitukka ja kirkkaankeltainen kravatti. Ei hän ollut hullumman näköinen. Muistutti vähän kilpikonnaa. Emma kikatti taas. Miljardööripoikaystävä. Ehkä hänen kannattaisi tehdä itseään tykö…? Mutta ennen kuin ehti edes suoristaa ryhtiään pää yhä pyörällä rajusta tanssimisesta, joku käveli häntä päin niin suoriltaan ja voimakkaasti, että sen oli pakko olla tahallista. Hän kaatui maahan, mutta ehti ottaa käsillään vastaan; hetken aikaa hän kelasi hämmentyneenä, mitä oli tapahtunut, nelinkontin lattialla. Muutama nauroi tai tirskahti lähettyvillä. Emma nousi hitaasti takaisin seisomaan, hapuili läheisestä pylväästä tukea. Silmiään räpytellen ja otsaansa rypistäen hän yritti nähdä, kuka hänet oli tyrmännyt. Muutamat kasvot katsoivat hänen suuntaansa huvittuneet hymyt huulillaan, jalallisia pikkupäivänvarjoisia laseja käsissään, rennoissa puvuissa ja mekoissa ja bikineissä, mutta kukaan ei näyttänyt sellaiselta, joka olisi juuri tyrkännyt hänet kumoon. Kuka se oli ollut? Emma puristi silmänsä hetkeksi kiinni ja näki kipinöiviä tähtiä, kaiken värisiä ja kokoisia. Niitä oli miljoonia. Hän koetti saada keinunnan loppumaan. Oliko laituri rakennettu huonosti, vai miksi kaikki lainehti? Valtava täytekakku saapui. Sen päällä oli säkenöivä, kipinöitä iskevä palava sädetikku. Taas hurrausta, vislauksia, taputusta. Mutta Emma siirtyi hurraavasta väkijoukosta kauemmas… Hän hapuili syrjempään penkille pienen koristepalmun varjoon ja lysähti siihen. Ilotulitukset valaisivat pimentynyttä taivasta. Pam. Pam. Pa-pa-pam. Jossain kohtaa – epämääräisesti hän sen huomasi – joku nyki hänen kättään ja toisteli hänen nimeään: ”Emma? Emma... Emma.” Hän kääntyi naama virneessä puhujaa kohti. ”Aaamy…? Hihi. Katsonnnoita kaikkia… kaikkia kuvioita taivaalla, tähtiä, haha…”
”Oletko sie kunnossa?” ”T-tttietysti olenn”, Emma horjahti, tarttui Amyä käsivarresta ja hihitteli sitten taas. ”Tule. Myö lähdetään. Vien siut meille...” ”Teille?” Emma koetti terästäytyä. ”Ei...kiitos. Billly… eihhalua mua tteille.” ”Emma, tule”, Amy näytti tavallista vakavammalta, lähes tuimalta. Emma rypisti otsaansa. ”Mmmikäs sulla on?” Mutta silloin räiskähti ilotulitusnäytöksen viimeisin, mahtipontisin, raikuvin ja värikkäin raketti suoraan heidän yläpuolellaan valaisten koko laiturin ja pitkän pätkän rantaa punaiseksi, ja Amyn ote kirposi Emman käsivarresta, kun hän säpsähti ja kohotti päänsä. Emmakin siristi silmiään ylöspäin kohti tuota geometristen kuvioiden ja värien mattoa, joka levisi… ja levisi… ja levisi ympäri mustuutta, jatkui loputtomiin hänen mykiönsä mustuaisessa, äärettömyydessä. Ja äkkiä hänen oli aivan pakko päästä vessaan. Hän kompuroi taputtamaan puhjenneen ihmispaljouden läpi vastavirtaan, ohitteli iloisia tai nyrpisteleviä naamoja niistä välittämättä. Musiikki humisi etäisesti, juuri ketään ei ollut sisätiloissa. Emma suunnisti vessoille ja lukittautui koppiin. Hänellä oli huono olo. Hän painoi otsansa sivuttain seinää vasten ja koetti hengittää rauhallisesti. Joku tuli paukuttamaan vessan ovea. ”Varattu! Perse...”
Hän sähläsi paperirullan kanssa, kieputti sitä ympäri etsien aloituskohtaa. Ympäri. Ympäri. Ympäri. Maailma pyöri ympäri ja ympäri, hän pyöri ympäri. Pyöri. Ja pyöri. Ja pyöri… Pauke lakkasi. Tai ehkä se oli vain jäänyt kaikumaan hänen korviinsa; joku iski alasimella rytmiä tärykalvoille.
Emma tuhahti. Kenellä oli noin iso hätä? Nopeat söivät hitaat... Vessapaperirulla loppui. Sitten kuului hiljaista rapinaa. Hän tuijotti, näki kaiken kahtena; paperilappu hivuttautui vessan oven ali. Hän tuijotti sitä liikkumatta, kunnes lappu tuikahti kokonaan hänen puolelleen. Nopeasti hän kiskaisi pikkuhousut takaisin jalkaansa, kähmi kömpelösti lukkoa ja tempaisi oven auki. Ei ketään. Emma katsoi jalkoihinsa ja kumartui nostamaan paperin.
SINUA TARKKAILLAAN Viesti vahvisti hänen koko illan jatkuneen tunteensa siitä, että joku todellakin oli koko ajan katsellut häntä jostain ihmisten seasta, pylväiden ja palmulehvien takaa – aina siellä, mutta juuri niin näkymättömissä tai huomaamattomana, jotta olisi tullut havaituksi. Mutta Emma oli vahvemmasta puusta veistetty. Tällaisten paperilappustenko olisi pitänyt pelotella häntä? Pah! Hän ryttäsi lapun nyrkkiinsä ja tunki sen käsilaukkuunsa. Ehkä tämä oli Billyn mielestä hauska pila. ’Sinua tarkkaillaan’, joopa joo. Emma pyöritti silmiään, mutta lopetti kesken. Se nimittäin vain pahensi hänen oksettavaa oloaan.
Hän vetäytyi hetkeksi lepäämään ja istahti takaisin samalle kaksoispenkille, leyhyttelemään itseään käsilaukullaan (ilmanala oli todella kostea ja painostava). Jostain hänen takaansa kuului niiskaus. Tai ehkä se oli ollut aallon loiskaus laituria vasten. Hän nojasi penkin selkänojaan ja sulki silmänsä. Sydän jyski vieläkin. Veri kohisi korvissa ja ympäri kehoa, virraten suonissaan kuumana kuin geysir. Hän tunsi... elävänsä. ”O-olisiko hetki –?” ”Simpura!” hän heilahti takaisin istumaan suoraan, silmät rävähtäen auki ja mulkoili aivan liian läheltä pimeästä yhtäkkiä kuuluneen äänen suuntaan. Huppupäinen hahmo häälyi penkin ja palmun takana. Discovalojen punaista välkähti hänen silmälaseissaan. ”Jaa, sinä”, Emman hätkähdys taantui. ”Mitä sinä haluat?” Kieran kiersi penkin takaa ja istuutui epävarmasti hänen viereensä. Emma mulkaisi häntä. Kieranin märkä polvi kosketti hänen paljasta sääreään. ”Hyi! Miksi olet ihan märkä?” ”Vo-voitaisiinko jutella?” ”Niin kuin mistä?” Hän näki Kieranin ainakin kolmena. Kieran piti tiukasti solmitun hupun sisällä päätään kumarassa, ikään kuin ei haluaisi kenenkään muun näkevän tai kuulevan häntä. Mitä hän muuten hiipparoi juhlissa ylipäänsä? Eihän hänellä kai ollut enää lupaa tulla Sunny Horseen... kai? Vai? Pää tuntui painavalta...
Kieran ei näyttänyt saavan asiaansa sanottua. ”Jos sinäkin tulit syyttämään minua niistä potkuistasi”, Emma kivahti äkkiä terästäytyen, ”niin ihan tiedoksesi, että sinä olit vastuussa oleva hevosenhoitaja ja sinun olisi pitänyt ilmoittaa Billylle, Ericille tai Bleakille suoraan Titanin oudoista oireista, eikä jättää sitä jonkun muun kontolle! Se ei ole minun vikani, minä en sinun potkuihisi ole syypää!” Kieranin pää painui yhä alemmas, kuin häpeillen. Hyvä. Syytä olikin. ”Sori, mutta en ole tänään millään 'asioiden selvittely' -tuulella. En ole vastuussa yhtään kenellekään, yhtään mistään. Jjjoten... seeya.” Emma ponkaisi omasta mielestään tehokkaasti jaloilleen seisomaan, mutta horjahtikin samantein takaisin istualleen ja joutui yrittämään uudestaan. Yksi asia häntä mietitytti. Kaikki pitivät häntä silmällä, koska epäilivät häntä syypääksi niihin rehulan huumeisiin, Titanin menehtymiseen. Jopa Amy ei ollut varma, uskoisiko häntä. Ainoa keino, jolla hän voisi puhdistaa maineensa, oli tietenkin ottaa itse selvä siitä, kenen ne aineet tosi asiassa olivat olleet. Ehkä hän löytäisi jonkin johtolangan rehulasta. Olihan broidikin… niin jotakin… ja Emmalla oli ollut salapoliisikerho joskus… joskus kauan sitten yhdessä Lotten kanssa… missio A… vai miten se meni...
Hän lähti horjahdellen kohti poistumisovea. Epämääräisesti hän havaitsi hahmoja siellä täällä, juttelemassa, nauramassa. Musiikki oli vaimentunut. Ilta oli kai lopuillaan. Hän oli juuri astumassa ulkoilmaan, kun joku laski lämpimän kätensä hänen olkapäälleen. Vihaisena hän ajatteli ensin Basteria, sitten Kierania, mutta ei – Eric rypisti hänelle kurttuotsaansa ja tapitti häntä pienillä silmillään. Huolissaan? ”Olllen aivvvan kunnossa”, Emma vakuutti ja tunsi seisovansa vinossa. Tai sitten hän oli suorassa, ja kaikki muut olivat vinossa. Niin se oli. Ericin ote joka tapauksessa piti hänet paikallaan.
”Et siltä vaikuta”, Eric urahti matalalla äänellä. ”Tarvitsetko saattajaa kotiin?”
”Pyh”, Emma räpisteli kättään hänen naamansa edessä. ”Minä mitään... tai ketään tarvitse. Nnnäkemiin vain...” Pimeys ulkona oli samettista, tulisoihdut loimottivat kuin lohikäärmeet yön mustuudessa. Hän haistoi savunkin niiden hengityksestä... tupakan karvaan lemun... hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sitä... Ruohon, lehvästön makeus, meren suolaisuus...
Palmut näyttivät hassuilta. Niin värikkäiltä. Pinkeiltä ja oransseilta ja punaisilta ja niistä kasvoi timantinmuotoisia kookospähkinöitä, roikkui suuria silmiä, joiden pupillit supistuivat ja laajenivat hänen ohi kävellessään, tuijottivat… tuijottivat häntä…
Hän käveli hitaasti, horjahdellen, ja yksin pois rannalta kohti tallirakennuksia. Ei ollut sanonut kenellekään mitään. Mitä olisi pitänyt sanoa? Ei kukaan uskonut häntä... Amykin oli ollut siinä ja sitten ei enää ollut. Vai oliko hän vain kuvitellut niin? Oli vaikea sanoa, mikä oli todella tapahtunut ja mikä ei... niin kuin esimerkiksi tunne, että häntä seurattiin nytkin... Pimeydestä kajahti pärinää, kännykän soittoääni. Emma tihrusti taakseen. Isokokoinen tumma ihmishahmo näkyi pimeyden rajamailla pysähtyneenä. Ääni lakkasi. Miehen möreä ääni kuului hiljaa vastaamassa siihen. ”Kuka siellä?” Emma rääkäisi hahmolle, muttei saanut vastausta. Se näkyi kävelevän hänestä pois päin. Emma kohautti olkaansa. Hän kompastui, kun korko taittui, ja pomppi sitten yhdellä jalalla vetäen kengät pois jaloistaan. Hän viskasi ne nauraen ojaan ja jatkoi paljasvarpain asfalttitien yli, ratsastuskentän ohi. Sitten hän tajusi, ettei hänellä ollut enää käsilaukkuakaan. Missä kohtaa se oli kadonnut hänen käsivarreltaan? Ei minkäänlaista mielikuvaa… Milloin hän oli viimeksi edes nähnyt sen? Ei mielikuvaa siitäkään… oli niin kovin vaikeaa muistaa sellaisia pikku pikku, pikku pikku pikku pikku asioita… ihan minimaalisia, pienen pieniä juttuja...
Hän oli tehnyt paljon kaikenlaista typerää elämässään. Kyllä hän sen nyt voisi myöntää. Viime aikoina. Juuri nyt. Mutta vääristä syytöksistä hän ei ottaisi kontolleen enää kyllä yhtään mitään, ei niskoilleen yhdenkään toisen likapyykkiä. Hän oli pessyt muiden pyykkejä ihan tarpeeksi, broidin ja faijan ja kavereidensa… pah, ’kavereidensa’… ”Muka ’ystäviä!’” hän huusi tuhahtaen tähtiselle yötaivaalle ja horjahti taas, vaappui monta sivuaskelta. Tyrskähdys. Emma pysähtyi epäluuloisena ja kääntyi ympäri. Tällä kertaa aivan kuin joku olisi nauranut hänelle. Mutta hän ei nähnyt ketään. Oli liian pimeää. Ulkorehuvaraston ovi näkyi jo. Emma suunnisti suoraan sen luo, tarttui kahvaan ja väänsi. Ovi oli lukossa. Hän rynkytti sitä. Ai niin. Hän tietäisi kyllä, mistä avaimen sai. Se oli Hossin toimiston kaapissa ja Hossin toimiston ovikoodi oli hänen tiedossaan – miten, se olisi toinen tarina. Emma hihitti itsekseen.
Hiljaisessa yössä kalahti. Emma kääntyi verkkaisesti, koetti miettiä mistä suunnasta se oli kuulunut, mutta oli kamalan vaikeaa pitää tolkkua edes siitä, missä itse oli. Hänestä tuntui, että joku oli koko ajan jossain, aina hänen selkänsä takana, tarkkailemassa häntä. SINUA TARKKAILLAAN.
”Haloo?” hän sanoi tallivalojen taakse jäävään pimeyteen. ”Amy? Billy?” Ei vastausta. ”Jos se olit sinä, joka laitoit sen typerän paperin vessasta...”, hän sammalsi kovaäänisesti nyrkki ylhäällä, ”niin hhui kun pelottaa… Katseletko nytkin sieltä jostain, senkin perverssi?” Ja hän nosti mekkonsa helmaa ja pyllisti. Sitten hän lähti vaappumaan kohti tallin ovia. Nekin saattoivat tietysti olla lukossa… nyt, kun tarkemmin ajatteli, taisi olla aika myöhä ja viimeinen tallivastaava oli varmaan sulkenut ne jo… Hän pysähtyi ovien eteen, veti henkeä ja koetti avata niitä. Lukossa. Niinpä tietysti. Hän marmatti ääneen. No, ehkä sivuovi. Tai, jos sekään ei aukeaisi, sitten saisi olla. Häntä väsyttikin jo aika tavalla… ehkä lähtisi sittenkin vain jo kotiin… vai pitäisikö mennä Amyn luo… Pearl House olisi paljon lähempänä… ja Amyhän sanoi, että hän voisi… voisi… Klang. Taas kalahdus. Tällä kertaa paljon lähempää. Emma seisahtui. Hän oli jo ollut kävelemässä pois päin tallin ovilta, mutta kääntyi nyt rypistämään oville kulmiaan, sillä ääni oli kantautunut sisäpuolelta. Tallista. Ovien takaa. Mulkoillen oikeaan ja vasempaan hän lähestyi ovia taas. Hän rykäisi, painoi huulensa ovien rakoa vasten ja kuiskasi: ”Haloo…? Onko siellä joku?” Ei kuulunut mitään. ”Pä-pääsisinkö sisään?” Hän virnisti itsekseen. Ehkä siellä oli tallitonttu. Hänen tasapainonsa luiskahti; hän oli nojannut kahvoihin, mutta ne eivät ottaneetkaan lukittuneina hänen painoaan vastaan, vaan taipuivat pohjaan hänen kämmentensä alla. Ovi oli auki. ”Hmh”, hän sanoi lievästi yllättyneenä ja räpytti pari kertaa silmiään. No, mikäs siinä. Kävihän se toki näinkin. Hän laahusti sisään viileään talliin, jossa kattotuuletin pyöri ja humisi. Hennot kynttilänvaloa jäljittelevät sähkölamput valaisivat karsinoiden pielissä ja kaltereiden takana näkyi tummia hevoshahmoja. ”Iltaa”, Emma jollotti oikealle ja vasemmalle hitaasti niistä ohi kävellessään. ”Iltaa. Iltaa. Pahoittelut häiriöstä… iltaa.” Lattia viisti vinosti, painovoima veti kuin magneetti hänen jalkojaan ja betoni tuntui jääkylmältä jalkapohjien alla. Hossin toimisto tuli vastaan, hän seisahtui taas yhden lukitun oven edessä ja hymyillen itsetietoisesti nosti kätensä kooditaululle. Hän mumisi numerot ääneen painaessaan niitä etusormellaan. ”Viisi… viisi… kuusi… neljä...” Kuului vaivainen pi-piip, vihreä valo syttyi, ovessa naksahti ja Emma meni maireasti sisään. Näin se käy. Häntä ei mikään ovi tänään pysäyttäisi. Eikä mikään muukaan. Hänhän puskisi läpi vaikka harmaan kiven ja seinän, jos huvitti. Hän oli pysäyttämätön!
Mutta voi kun tämä keikunta pysähtyisi... Valot syttyivät automaattisesti. Hän meni suoraan (tai oikeastaan aika kaartaen, koska maa ja lattia yhä vaappui aika ajoin rajustikin) pöydän takana seinällä riippuvan ison koukkumuistitaulun luo, jossa roikkui useampia avaimia lasitaulun takana. ”Mmmm...”, hän antoi sormensa liukua ilmassa niiden editse, pysähtyi oikean ’ULKOREHULA’ kohdalla ja nappasi sen. Hetken ajan hänen teki mieli jättää Ericille jokin viesti. Ehkä piirtää sydän hänen paperikansionsa yläkulmaan tai jotain. Olihan Eric kullanmuru. Mutta uusi toimiston ulkopuolelta kauempaa tallikäytävältä kuulunut kolahdus vei ne ajatukset pois, ja Emma koetti ryhdistäytyä. Hän poistui toimistosta. Ei olisi kai ihan hyvä juttu jäädä tästä kiinni, mutta toisaalta… mitä sitten? Ketään ei edelleenkään näkynyt. Ehkä kolahdukset olivatkin hevosten aiheuttamia. Joku potkaisi seinään tai vastaavaa. Mutta entäs ne kuin kutsusta auenneet talliovet? No, ehkä ne olivat olleet koko ajan auki. Ehkä hän ei ollut painanut kahvoja tarpeeksi alas. Tai ehkä hänellä vain oli taianomainen kosketus – aivan luonnollista, täysin ymmärrettävää... totta kai...
Koska Sunin karsina ei ollut kaukana, Emma päätti pysähtyä sen luona. Amyn ruunivoikko kaunis tamma rouskutti tasaisesti heinäverkostaan heinää. ”Sun… moi”, Emma kurotti kättään kalterin välistä hevosta kohti. Se nuuhkaisi häntä ohimennen ja jatkoi syömistä. ”Kai sinä uskot, etten tehnyt Titanille mitään?” Sun nyökkäsi ja iski silmää. Oikeasti? No, siltä se näytti. Äkkiä hänelle tuli taas uusi päähänpisto. Jos hän kävisi vähän ratsastamassa Sunilla ilman satulaa? Hän poimi naulasta, joka roikkui karsinan pielessä, tamman riimun ja riimunnarun, nosti säpin ja aukaisi puolioven. ”Mennäänkö lenkille?” hän sanoi taputellen keltaista kaulaa. Sun oli samanvärinen kuin Isaac oli ollut. Emma pujotti riimun tamman päähän. Hän laittoi sen ensin väärinpäin, sitten mietti pitkään, mikä siinä oli pielessä, korjasi. Taas kolahdus ja sitä seurannutta hidasta nirinää. Hän pysähtyi riimunnaru kädessään ja kurottautui sitten katsomaan puolioven yli tallikäytävän kumpaankin päähän. Kaukana tallin ulko-ovi oli selällään. Ehkä hänen jäljiltään. Hän rypisti kulmiaan. ”Odotas vähän...”, hän mutisi Sunille ja riimunnaru vielä kädessään poistui karsinasta ja lähti ovea kohti. Ei tuntunut enää siltä, että hän oli täällä yksin. Joku pelleili hänen kustannuksellaan. Emma pistäisi moiselle touhulle stopin. Hän tuli ovelle ja jäi siihen seisomaan katsoen pimeälle, kirkkaasti valaistulle pihamaalle; sen siistejä hiekoitettuja ja kivetettyjä kulkuväyliä, säntillisiä pensasaitoja ja istutuksia. Joku juoksi pois päin – Emma näki sen vain hetken verran; solakan ja jäntevän hahmon, jolla näytti olevan epäluonnollisen suuri pää (hän räpytti ja siristi silmiään), täysissä mustissa, painelemassa täyttä häkää kuin pikajuoksija, kadoten tallivalojen keilasta pimentoon. Emma hölkkäsi pari askelta samaan suuntaan, mutta antoi sitten olla. Häntä pyörrytti ja oli mahdotonta enää saada millään tavalla hahmoa kiinni. Palmut olivat kasvaneet pituutta, ne venyivät ja kaartuivat uhkaavasti mustina Sunny Horsen ympärillä. Tuuli voimistui, puski ja tuuppi Emmaa hänen kävellessään hengästyneenä tallin nurkan taakse. Ulkorehuvarasto. Ai niin. Hänellä oli yhä avain nyrkissään ja lähtikin siis varastoa kohti. Sen ovi oli paksu, painava ja jäykkä, ja hän tarvitsi kahta kättä sen avaamiseen. Riimunnaru livahti hänen sormistaan maahan jalkojensa juureen. Emma veti oven auki ja räpsäytti teennäisen kirkkaat valot päälle kylmään varastotilaan, missä ilmanvaihtotuulettimet hurisivat sähköisesti. Täällä hän oli ollut Basterin kanssa. Miksi miesten piti olla sellaisia kusipäitä? Leikkiä tyttöjen tunteilla? Crisby. Baster. No, Billykin. Hän käveli sisemmälle ja ovi naksui hitaasti hänen takanaan kiinni. Suuret harmaat rehusäiliöt, niin isot, että ihminen mahtuisi niiden sisään tönöttivät vastapäisellä seinustalla. Leveä kannellinen rehuarkku, hyllyköt täynnä purkkeja ja kannellisia muovilaatikoita toisella. Monitasoiset metalliset rehukärryt odottamassa aamuruokintaa. Hän aukoi laatikoita ja purkkeja, katseli sattumanvaraisesti niihin sisälle, haisteli niitä. Hän etsi johtolankoja. Ei vain tiennyt, mikä sellainen olisi, mutta kaipa hän sen tunnistaisi? Eivätkö kaikki etsivät heti tienneet sellaisen nähdessään, että siinä se nyt oli? Vihje. Johtolanka. Apu syyllisen jäljille. Hän laskeutui kylmälle kivilattialle polvilleen katsoakseen rehusäiliöiden alle. Silloin kuului aivan selvästi, kuinka ulkovaraston ovi avautui naksuttaen. Ovi ei voinut aueta itsellään, joten joku tuli juuri sisään. Emma huokaisi. Hän joutuisi selittelemään, mitä oikein puuhasi, miksi ryömi pitkin rehulan lattiaa keskellä yötä. Hän vilkaisi jalkojensa välistä, muttei nähnyt kuin nopeasti vilahduksen mustakeltaisesta saapasparista. Ei ollut edes varma olivatko ne jonkun jalassa vai vain joltain tallityöntekijältä seinustalle jääneet, sillä ne eivät liikkuneet. Useilla tallilla oli juuri tuollaiset saappaat. Emmallakin, kun oli tallivuorossa. Emma alkoi ähkien kompuroida takaisin pystyyn. ”Hukkasin vaan korvakor–rrrööhkkh!” Enempää hän ei saanut sanottua. Kaulansa ympärille oli heilahtanut köysi. Hämmästyneenä hän hapuili sitä sormillaan, mutta köysi oli kovaa ja liukasta naylonia, johon ei saanut sormia väliin ja se kiristyi rajusti… Paniikin omaisesti sätkien ja potkien hän koetti osua käsillään johonkin; tavoitti sormenpäihinsä jotain pehmeää takanaan, paljas jalka osui johonkin kovaan. Mutta ote ei hellittänyt… silmissä valotäplät, eri väriset tähdet, poksuivat.
Poni katsoi Emmaa huoneen toiselta puolelta, kallisti päätään. Sen keltainen karva loisti valoa kuin olisi syönyt halogeeniä, musta lyhyt otsatukka kehysti valkoisia merkkejä. Emma kurotti henki pihisten kättään ponia kohti ja se tuli lähemmäs. Apua! I-Isaac... Poni kurotti kaulaansa lähemmäs – hänen kaulaansa kohti; Emma tunsi terävän kivun ja ruksahduksen ja säikähti, että Isaac oli purrut häneltä kurkun poikki, mutta sen sijaan Emma huomasikin olevansa vapaa. Haparoiden eteenpäin, hän haukkoi henkeään ja tarttui kiinni ponin harjasta, nousi rehusäiliön päältä sen paljaaseen lämpimään selkään ja vasta sitten katsoi taakseen. Epätarkka hahmo seisoi köysi roikkuen löyhästi käsissään ja tuijotti apaattisesti alas kuin katsellen jotain, mitä Emma ei erottanut. Jonkinlaista… möykkyä. Hän ei saanut kasvoista selvää, huppu oli vedettynä pään yli, eikä tarkkaan koko hahmostakaan, mutta jotain tuttua sen olemuksessa oli… varmasti, varmasti hän tiesi, kuka… se näytti aivan –
Mutta Isaac kääntyi samassa ympäri ennen kuin henkilö tarkentui ja lähti laukkaan, ja Emma puristi sen mustaa harjaa, kun poni vei häntä yhä kauemmas ja kauemmas tuosta pelottavasta näystä.
Pelastuminen oli ollut täpärä.
Vain yksi ajatus jäi leijumaan ilmaan:
Ei, hänen ei olisi tosiaankaan silloin kuusi vuotta sitten pitänyt ottaa niitä rahoja.
Sitä hän katui.
Anteeksi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Oct 29, 2022 10:13:28 GMT
Billimas XXV
Hopeansinertävä ruusuke muiden jatkoksi. Kultasaari-CUP 2022 rankingvoitto. Vaikka viimeinen osakilpailu oli jäänyt vain niukin naukin alle sijan yhden pudotuksen tähden, kokonaistulos oli riittänyt Billyn voittoon 110 senttimetrin rankingissa. Se ei silti tuntunut samalta kuin normaalisti. Tämä oli ollut Billyn tavoite loppuvuodelle ja hän oli sen saavuttanut. Ja kuitenkaan, hän ei ollut tyytyväinen. Dexterin onnittelut radan jälkeen olivat nekin olleet köyhät. Nopea selkääntaputus: ”homma paketissa”, hevoset autoon ja takaisin Sunny Horseen. Kireä ilmapiiri ei ollut yhtään sen vähemmän tiheä paluu-, kuin menomatkallakaan. Se ei ollut voittajan juhlaisa kotiinpaluu. Tilanne oli tietysti erilainen. Vaikka tiesi oman syyttömyytensä, uskoivatko siihen muut? Tallilla asiat hoituivat edelleen ajallaan ja tarkasti, mutta tunnelma oli toinen. Jutustelut ihmisten kesken olivat lyhyitä ja pingottuneita, pintapuolisia. Kukaan ei jäänyt vetkuttelemaan tyhjänpäiten, porukka poistui tallilta hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Jopa Billy oli jättänyt tupakkahetkensä Chelsean kanssa. Hän ei juuri nähnyt Chelseaa. Eric ärisi enemmän kuin ikinä, komenteli ja mutisi itsekseen aina ohi mennessään. Basteria ei näkynyt. Sissie oli ottanut sairaslomaa. Bleak oli lukkojen takana toimistossaan tai poissa koko Sunny Horsesta.
Mikään näistä ei varsinaisesti vaivannut Billyä itsessään. Ne olisivat olleet peräti toivottuja muutoksia arkeen, jos ei olisi tiennyt niiden takana olevaa synkkää, raskasta syytä. Hän ei ollut pitänyt Emmasta, mutta oliko hän toivonut tälle jotain niin pahaa? Aina, kun tuli sitä ajatelleeksi, hän alkoi nopeasti ajatella jotain muuta. Amyn surun kanssa eläminen oli ehkä kaikista vaikeinta, mitä tästä koko fiaskosta oli seurannut. Hän tuntui olevan ainoa ihminen, jota Emman poismeno – ainakin täällä – oli koskettanut todella syvältä. Muiden mielessä tuntuivat pyörivän vain ajatukset: ”Se en ollut minä!”, ”Kuka se oli?”, ”Olitko se sinä?”, aivan kuten Billyn itsensäkin, mutta Amy oli heistä ainut, joka selvästi ajatteli puhtaasti Emmaa itseään. Hän soitteli – joiden Billy oletti olevan – Emman äidin ja yhteisten ystäviensä kanssa nuhaisia, kyyneleisiä ja epätoivoisia puheluita. Puhui Billylle pitkiä monologeja lähtien siitä, miten oli lapsena Emmaan ystävystynyt (koulussa; Emma oli puolustanut häntä kiusaajapoikia vastaan) siihen, mikä oli ollut Emman lempiruokaa, lempikukkia (muistotilaisuuteen), lempimusiikkia… Billy oli pitänyt omasta mielestään urhoollisen ritarillisesti pokkansa, vaikka häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa kaikki se tietotulva Emmasta. Hän ei ollut halunnut tietää sitä kaikkea tytöstä tämän ollessa elossa, eikä kyllä kuolleenakaan. Mutta ilmeisesti se auttoi Amyä, joten Billy teeskenteli kuuntelevansa. Viikko poliisikuulusteluiden alkamisen jälkeen, Billy oli tietokoneellaan tekemässä etätöitä, kun Amy tuli hänen luokseen. Billy ei ensin kiinnittänyt häneen huomiota, mutta sitten Amy laski hiljaa jotakin hänen eteensä näppäimistölle. Toffeenväriseen paperiin kääritty paketti. Syntymäpäivälahja, jonka Emma oli Billylle antanut ja – Billy irvisti – jonka Billy oli torjunut. ”Se on siulle”, sanoi Amy heikosti kuin haamun kuiskaus. Vaikka hänen äänensä oli hiljainen, se välitti kuin jostain syvältä kumpuavaa päättäväisyyttä ja tiukkuutta: ota se. Avaa se. Se oli viimeinen asia, mitä Emma teki hyväksesi. Billy tuijotti jäissä noin viisi sekuntia pakettia edessään estämässä työnsä jatkamista. Sitten hän puuskaisi nenänsä kautta, otti sen ja alkoi repiä käärepaperia auki. Amyn viileiden sormien ote puristui hänen hartiaansa, kun hän avasi lahjaa. Paketista paljastui T-paita. Ei mikään hieno, ei edes mikään merkkipaita. Todennäköisesti ihan torikauppiaan roskapaita tai jokin halpa markettipaita. Paita oli valkoinen. Billy levitti sen auki ja nosti hihansuista ilmaan. Paidan etumuksen kuvassa oli hevosen pää: kimon, puoliveriseltä näyttävän hevosen iso pää, jolla oli lempeä katse. Mitä antaa ratsastajalle lahjaksi? Heppapaita! Billy esti vain vaivoin silmiään pyörähtämästä. Emman ivaa; oliko Billy hänestä naurettava, ei vakavasti otettava urheilija, vaan rinnastettavissa heppatyttöön? ”Huonolaatuinen”, hän virkkoi laiskasti. Hevonen oli painettu paitaan jollakin kumimaisella maalilla tai vastaavalla. ”Parin pesun jälkeen tuo alkaa lohkeilla ja sen voi rapsuttaa irti.” Puhumattakaan, että tällaisten halpispaitojen ompelukset alkaisivat repeillä jo kuukauden aktiivisen käytön sisään ja olisi pian reikiä täynnä. Amy oli nyyhkäissyt hänen korvansa juuressa. ”Se on Titan”, hän sanoi ja ojensi kättään paitaa kohti; Billy antoi hänen ottaa sen oikein mielellään. Hän ei tuolla paidalla mitään tekisi, mutta jos Amy tahtoi pitää sen, siitä vain. Muistutus Titanista – ja Emman yhteydessä – sai Billyn kuitenkin kiristelemään hampaitaan. ”Ei ole Titan, tuo on ihan random hevonen –”
”Emma on varmasti tarkoittanut sen Titaniksi”, Amy hiveli paitaa hyppysissään kuin rakastettavaa lemmikkiä. ”Siinä on Titanin näköä, samanlaiset silmät...”
Billy pyöritti omia silmiään, mutta vasta tietäessään, ettei Amy voinut nähdä. ”Titan oli kärpäskimo”, hän totesi viileästi ja keskittyi jälleen näyttöönsä, jolla oli ollut tekemässä kirjanpitoa. ”Tuolla hevosella ei ole pilkkuja.”
”On niitä kaulalla, tuossa vähän, näetkö?” Mutta Billyä ei kiinnostanut katsoa tarkemmin. Ties vaikka hiirenkakkaa tai koiperhosten puremia jälkiä. Ja mitä sitten, vaikka paidan hevonen olisi mukamas ollut Titan tai muistuttanut Titania? Mitä sillä oli väliä? Ei se tuonut Titania takaisin. Eikä se myöskään olisi mikään sentimentaalinen anteeksianto, jonka Emma nyt kangasrääsyllään Billyltä saisi, eikä Emma anteeksiantoa edes tarvitsisi, sillä tämä oli kuollut. Toisin sanoen, lakannut olemasta. Ei ollut mitään elämän jälkeistä ”elämää”, ei mitään ”tuolla puolen” tai ”pilvenreunaa”, jolta Emma olisi nyt katsellut heitä ja heidän elonsa jatkumista. Mutta näin tylysti Billy ei tietenkään voinut tai halunnut sanoa, sillä Amy oli kasvatettu hartaudella, ja heidän käsityksensä elämän hengellisestä olomuodosta jyrkästi erosivat. Billy tiesi, ettei mitään enempää kuin tämä maailma ollut ja oli turha edes haihatella sellaisen perään, saati sitten laskea kohtaloaan omasta elämästään jonkin satuolennon käsiin. Se oli hänestä vaarallinen mielikuvitusleikki, jossa ihminen unohti elää nyt, tätä yhtä ja ainutta elämäänsä, joka hänellä oli. Jos haaveili siitä, että kuolemalla ei oikeasti ollut väliä, vaan elämä jatkui silloinkin, miksi kukaan olisi panostanut tässä elämässä yhtään mihinkään; miksi kukaan antaisi kaikkensa saavuttaakseen ne realistiset, aidot ja oikeat, tässä maailmassa käsinkosketeltavissa olevat unelmat? Unelmat olivat hieno motivaattori, joka toimi Billyllekin, mutta oli tärkeää erottaa, mitkä unelmat olivat mahdollisia ja mitkä silkkaa… no, hölynpölyä. Vaarallista haihattelua. Mutta kyllä hänkin sentään ymmärsi, että suruaikana ajatus siitä, että Emma olisi ”paremmassa paikassa” antoi Amylle – elävälle, oikealle, olemassaolevalle ja tuntevalle Amylle – lohtua ja rauhaa. Ja vain siitä syystä Billy pidättäytyi sanomasta, mitä oikeasti ajatteli. Että kuolema oli loppu. Se siitä. Sen jälkeen oli tyhjyys, ei-mitään. Ihminen, joka kerran eli, ei ollut enää eikä koskaan enää olisikaan. Toisia se lopullisuuden ajatus ahdisti, mutta Billystä se antoi hyvän perspektiivin nauttia sitten tästä ainoasta mahdollisuudesta olla olemassa täydellä teholla: sitä ei tullut tuhlanneeksi aikaansa turhanpäiväisyyksiin, kuten television aivottomaan toljottamiseen tai päättymättömään somen selaamiseen, kun ymmärsi oman kuolevaisuutensa ja aikansa rajallisuuden. Silloin tahtoi todella elää ja toteuttaa ne kaikki mahdollisuudet ja haaveet, joita oli, sillä niihin olisi vain tämä yksi ja ainut tilaisuus. Vain yksi elämä. Loppujen lopuksi, ei sillä Emman kannalta edes ollut väliä, selviäisikö murhaajan henkilöllisyys koskaan. Emma todennäköisesti tiesi, kuka se oli ollut juuri ennen kuin ei enää tiennyt yhtään mitään, mutta ei murhaajan kiinnisaamisellakaan Emman näkökulmasta olisi mitään väliä. Ei se Emmaa auttaisi. Koska Emman näkökulmaa ei enää ollut. Ei Emma tietäisi, mitä täällä hänen kuolemansa jälkeen tapahtui. Ainoastaan Amyn turvallisuuden tähden (ei niinkään omansa, koska Billy ei missään kohtaa ollut kokenut, että hänen pitäisi olla erityisen varovainen) hän halusi, että poliisit tekisivät työnsä niin nopeasti kuin mahdollista. Olipa Billy itse ollut mitä mieltä Emmasta tahansa, murhaaja oli sairas päästään ja pitäisi passittaa ulos yhteiskunnasta välittömästi. Hän oli itse asiassa kehottanut, ettei Amy menisi Sunny Horseen kuin välttämättömästi ja olisi silloinkin siellä vain valoisan aikaan eikä yhtään yli sovitusta. Amy puristi paidan rintaansa vasten. Hän ei enää itkenyt, ihme oli, jos hänestä vielä kyyneleitä irtoaisi, mutta kasvoilta kuvastuva murhe ja tuska liikautti jotain Billynkin kovaksi haukutussa sydämessä. Hän nosti kättään ja silitti Amyn käsivartta. Amy aukaisi silmänsä ja hymyili kostein silmin. Tärkeintä oli, ettei Amy pitänyt Billyä murhamiehenä tai mitenkään muutenkaan syyllisenä Emman tuhoon millään muotoa. Jos Emman olisi onnistunut sotkea heidän välinsä vielä viimeisenä tekonaan niin pahasti, Billy olisi saattanutkin ruveta... ennennäkemättömän verenhimoiseksi. Uransa ja kunniansa lisäksi, Amy oli hänen elämässään maailman tärkein asia. Tässä yhdessä ja ainoassa elämässä, joka heillä kaikilla oli.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Nov 9, 2022 12:50:42 GMT
Billimas XXVI
Amy puoliksi istui, puoliksi makasi sängyssä tyynyihin nojaten kannettava tietokone sylissään. Hän oli sairaana, mutta koetti silti tehdä opintotehtäviään. Hänen hiuksensa olivat auki yllään valkoinen T-paita, joka esitti kimon hevosen päätä. Hän oli yhä kalpea, tai ehkä näytön sinertävä valo teki hänestä verettömämmän näköisen kuin normaalisti, jota mustan ja valkoisen kontrasti vain vahvisti.
Billy toi hänelle pienellä tarjottimella kulhollisen kuumaa misokeittoa, mutta ei kumartunut suukkoon. Hän ei halunnut samaa tautia. Hänen oli pysyttävä kunnossa ja täydessä terässä.
Hän olisi valehdellut, jos olisi sanonut, etteivätkö kuluneet viikot olisi käyneet heistä kummankin voimille.
Billyn kännykkä värähti taskussa. Hän piti sitä aina äänettömällä, tottumussyistä tallilla ollessaan, mutta myös, koska ei jaksanut jatkuvaa kilkuttelua ja piippailua. ”No mitä nyt taas?” hän ärähti luettuaan viestin.
Come ooonn, kertokaa nyt jotain!! Milloin laskettu aika?? Hän ei ollut vastannut Kittyn edellisiinkään viesteihin, sillä niissä ei ollut mitään järkeä. Hän näytti uusinta Amylle. ”Kitty näyttää luulevan, että olet raskaana.” Amy hymyili hajamielisesti. ”Ai.” Billy katsoi häntä et kai ole -ilmeellä; tottahan Amy nyt hänelle sen ensimmäisenä kertoisi, eikä jollekin Kittylle. Ellei Amy sitten ollut puhunut luottoystävälleen Lottelle ja Lotte äidilleen (Billyn tädille), minkä Kitty puolestaan olisi saattanut kuulla… Billy oli elänyt sen verran monta vuotta Orange Wood Ranchilla, että tiesi, kuinka juorut siellä kulkivat, ja kuka kuuli mitä aina keneltäkin. Äkkiä hän silmäili vaimoaan huomattavasti epäluuloisempana, mutta Amy ei huomannut; hän tuijotti sylissään olevan kannettavan näyttöä ja henkäisi samassa niin äänekkäästi, että Billyn ajatuksenjuoksu katkesi. ”Eih...” Hän käänsi konetta, jotta Billy saattoi nähdä: se oli nettiverkkolehden sivu artikkelista otsikolla KUOLEMANTAPAUS ELIITTITALLILLA. ”Se on sitten viimein vuotanut mediaan, vai?” Billy sanoi kuivasti ja tunsi mielialansa laskevan. No, tämän oli tapahduttava ennemmin tai myöhemmin. Niin iso asia – ei sitä kukaan, ei edes Bleak, pystyisi pitämään iänpäivää salassa maailmalta. Amyn huulet puristuivat yhteen, kun hänen tummat silmänsä kulkivat ruudulla vasemmalta oikealle, vasemmalta oikealle. Billy haroi turhautuneena ja ahdistuneena hiuksiaan. Mitä nyt? Nyt se todellinen rumba vasta alkaisi… mediapyöritys, maineen ja kasvojen mahdollinen lopullinen menetys… ”Mainitaanko meidät?” hän kähähti kireästi. ”Nimeltä? Siinä jutussa?” Amy pudisti päätään tarkoittaen, että lukeminen oli vielä kesken. Billy alkoi kävellä edestakaisin makuuhuoneen pehmeän, valkoisen karvamaton yli. Kärsisikö hänen ratsastusuransa tästä? Jos hänet liitettäisiin murhatapaukseen… ja entä Amy? Mitä tämä tekisi Amyn unelmille päästä jonain päivänä lastenpsykiatriksi? Sulkeutuisivatko ovet heiltä, vaikka he olisivat syyttömiä – vain, koska olivat mukana henkirikostutkinnassa epäiltyinä? Amy sai jutun luettua ja näytti lievästi sairaalta – toisaalta, hän oli kipeä. Hän ei vastustellut, kun Billy otti koneen häneltä lukeakseen saman itse.
KUOLEMANTAPAUS ELIITTITALLILLA
Miljardööri Westley Pallasin pojan, Daemon Pallasin, omistaman estekilpatallin tiloista Point Bluessa on löydetty ruumis. Kyseessä on 23-vuotias kanadalainen hevosenhoitaja Emma Spencer. Poliisi epäilee kyseessä olevan murha. Rikostutkinta on yhä kesken, joskin poliisilla tuntuu olevan mahdollinen epäilty tiedossa.
Vain viikkoa aikaisemmin samaisella Sunny Horsen tallilla järjestettiin henkilökunnalle Pallas nuoremman 35-vuotisjuhlat. Uhrin tiedetään osallistuneen juhliin. Ruumis löydettiin tallin tiloista rehusäiliöstä kuoliaaksi kuristettuna.
Daemon Pallas on pidetty ja arvostettu, useiden hyväntekeväisyysliikkeiden avoin tukija, erityisesti BLM-liikkeen sekä naisten oikeuksien puolustaja. Murhatapaus hänen omistamallaan tallilla on ikävä isku ja nähtäväksi jää, vaikuttaako se hänen itsestään antamaan kuvaan anteliaana filantrooppina – ”Murehtivat vain Pallasin mainetta”, Billy mutisi, ”entä me muut?” ”Mie en… mie...” Amy näytti saavan taas hengenahdistusta. Hän hapuili vesilasia yöpöydältä käsi täristen; sitä loiskahti yli hänen yöpaidalleen. Hän vajosi lopen uupuneena tyynyille, aivan yhtä valkeana. ”Miksi he korostavat hänen olevan sinkku?” Billy ärisi luettuaan jutun loppuun. Siinä ei onneksi ollut mainintaa heistä kenestäkään muusta, vain Bleakistä, jonka oli onnistunut keplotella itsestään hyvä kuva:
– Tallin manageri, Bleak Monfrey, on ollut edesauttava tekijä poliisin tutkimuksissa ja osannut antaa valaisevia sisäpiirin kommentteja niin tapauksesta yleisesti, kuin miten välttyä vastaavalta jatkossa. ’Meidän on tuettava toisiamme tämän tragedian keskellä’, Monfrey sanoo, ’ja kitkettävä juurisyyt siihen, että tällaista ylipäänsä on päässyt tapahtumaan. Minä, eikä Daemon Pallas hyväksy väkivaltaa. Lähetämme henkilökohtaiset surunvalittelut uhrin omaisille.’ ”Mistä vetoa, että tämä on ollut Bleakin idea?” Billy laski tietokoneen takaisin vuoteelle ja irvisti inhoten. ”Hän on antanut medialle haastattelun tapauksesta ja päässyt samalla silottelemaan siinä omaa osuuttaan.” Amy ei vastannut, ja Billy tajusi, ettei artikkeli ollut tehnyt hyvää hänen ololleen. Billy painoi kannen kiinni ja siirsi koneen toiselle yöpöydälle. Hän keräsi myös Amyn opiskelukirjat ja kasasi nekin koneen päälle. Amy ei vastustellut. Hän makasi raskaasti hengittäen silmät kiinni. Billy kokeili hänen otsaansa kevyesti. Amy hymyili vaisusti silmät yhä kiinni. Sitten Billy jätti hänet omaan rauhaan. Alakerrassa hän alkoi taas ravata edestakaisin. Hänen pitäisi aivan kohta lähteä tallille – Deluxella olisi klinikkapäivä tiinehtymisen suhteen – mutta jotenkin oli vaikea saada itsestään ulos tavanomaista tyyntä ja itsevarmaa toimintamallia. Päässä risteili liikaa kaikenlaista. Lisäksi hän jäi miettimään Amyn reaktiota ja ilmettä ennen tuon huonon uutisen tuloa. Oliko hänen katseessaan ollut tavallista enemmän onnellista salamyhkäisyyttä? Saattoiko Kitty olla oikeilla jäljillä? Oliko Billystä tulossa… isä? Levottomampana kuin muisti ehkä koskaan elämässään olleensa, hän veti kännykän käteensä ja palasi viestikeskusteluun Kittyn kanssa. Mitä hän voisi laittaa? Jos hän kysyisi, miten niin, se antaisi kuvan, ettei Amy ollut puhunut hänelle mitään – eikä ollutkaan, mutta ei Billy halunnut osoittaa sellaista nöyryytystä Kittylle (ja Kittyn myötä kaikille muillekin). Jos hän laittaisi jotain epämääräistä, se vaikuttaisi siltä, etteivät he halunneet puhua vielä asiasta, mutta silloin Kittyltäkään ei irtoaisi lisätietoja hänelle. Lopulta hän laittoi:
Kuka on kertonut? Ehkä hän voisi hienovaraisesti udella suoremmalta tietolähteeltä, kuin Kitty… keneltä Kitty tämän sitten olikin saanut tietää. Amy ei jostain syystä halunnut vielä Billylle kertoa. Miksi ei? Ehkä hän ei halunnut tuottaa pettymystä, jos tulisi komplikaatio. Tai, ehkä hän odotti parempaa hetkeä – ehkä aikaa tämän rikostutkinnan jälkeen, jolloin olisi taas rauhallisempaa ja he voisivat keskittyä jälleen omaan elämäänsä. Heidän ei ollut pitänyt ajatella perheen perustamista vielä. He olivat yhteisymmärryksessä todenneet, että oli aivan liian varhaista sille. Kummallakin heistä oli nyt kiireistä oman elämän ja uran suhteen. Kummallakaan ei ollut juuri nyt sillä tavalla aikaa olla kotona: Amy ravasi Miamissa yliopistolla, Billy kisamatkoilla. Vauva tähän kaikkeen pistäisi pakan aivan totaalisen sekaisin. Jompi kumpi, tai molemmat, joutuisivat luopumaan itselleen tärkeistä asioista ja unelmista, eikä Billy ainakaan ollut siihen valmis. Ehkä Amy tiesi sen, eikä siksi ollut puhunut mitään? Hän tiesi, mitä uransa merkitsi Billylle… Kittyn vastaus saapui:
Joltain lipsahti ;) Mä niin tiesin!! Kerro!!! kaikki!!! Miten Amy voi? Joko se tutkinta on ohi?? Hei, arvaa missä mä meen, mä tulin just Quebeciin ja seuraava lento on kotiin Skotteihin! Billy pettyi vastaukseen. Kitty ei ollut vastannut suoraan. ’Kerro kaikki’, teki Billyn mieli laittaa hänelle.
Et vastannut, keneltä niin kuulit. Mutta hän ei saanut enää vastausta. Hän alkoi hiljalleen panikoida, mikä oli ennenkuulumatonta. Toki hän halusi joskus lapsia, useammankin, mutta ei vielä. Hän ei ollut valmis. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä? Hän puristi kännykkää niin tiukasti kädessään, että sormiin sattui. Tämä tuli viisi, kymmenen vuotta liian aikaisin. Billy halusi ajatella, että oman elämän pystyi hyvin pitkälti käsikirjoittamaan ennalta ja tahtoi myös pysyä tuossa suunnitelmassa. Ensimmäinen lapsi olisi sopinut mukaan vasta aikaisintaan viiden vuoden päästä, mielellään vasta seuraavana vuosikymmenenä, kun he olisivat kolmissakymmenissä. Mutta nyt? Mitä hän nyt tekisi? Hän alkoi taas kävellä ja haroi hiuksiaan, kunnes tajusi kellon olevan jo paljon ja joutui äkkiä lähtemään tallille. Tänään selviäisi myös se, olisiko Deluxe onnistuneesti tiine. Saisiko Billy ensi vuonna tulla paitsi hevosisäksi, myös oikeaksi isäksi?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Nov 17, 2022 11:44:48 GMT
Billimas XXVII
Billy ja Amy saapuivat Bleakin toimistoon, jota Billy oli ruvennut suorastaan vihaamaan. Hän inhosi nykyään kaikkea sen makean savun katkuisesta löyhkästä niriseviin mustiin nahkatuoleihin ja rumiin antiikkisiin kalusteisiin, jotka riitelivät estetiikassaan modernin teknologian, kuten tuplanäyttöisen tietokoneen ja laajakuvatelevision kanssa. Suurin syy hänen inhoonsa ei tosin ollut sisustus, vaan se, että Bleakin toimisto tiesi aina pelkästään ikäviä uutisia.
Heidät oli kutsuttu taas koolle – heidät kaikki. Yhdeksän poliisien pääepäiltyä Emma Spencerin murhasta neljästoista lokakuuta. Bleak oli tavallisella paikallaan omassa työtuolissaan leveän jalopuupöydän takana, aurinkolasit kasvoillaan, niin kuin aina. Hän poltteli sikariaan röyhkeästi ja näytti jostain syystä rauhallisemmalta ja tyytyväisemmältä kuin tilanne ehkä salli. Dexter seisoi jäykkänä ja ryhdikkäänä kirjahyllyn edessä ja silmäili sen sisältöä läpi aikansa kuluksi käsittelyn alkamista odotellessaan. Hänkään ei vaikuttanut järin hermostuneelta, tai sitten peitti sen hyvin. Muita ei vielä ollut tullut, lukuun ottamatta tietenkin rikosetsivä Dana Graytä, joka seisoi yhdessä nurkassa sekoituksella vainukoiran kaltaista valppautta ja kissamaista terävää oveluutta. Billy sai hänestä saman mielenkiintoisen ajatustenlukijan tunteen, kuin edelliskerralla, ja päätti olla katsomatta rikosetsivään. Siellä oli myös ylikomisario Noah Rell sekä vieras, nimeltä tuntematon äärimmäisen vakavan näköinen poliisi.
Billy tarttui Amyä kädestä heidän jäädessään odottamaan. Amy yskähti. Hän oli edelleen hiukan sairas.
Eric Hoss ja heti perään Sissie saapuivat seuraavina. Eric astui huoneeseen äreänä, ei pahemmin ympärilleen katsellut ja meni istumaan vapaaseen tuoliin kovaan ääneen ähkäisten. Sissie pälyili hermostuneesti muita, voivotteli puoliääneen ja otti hänkin tuolin.
Kukaan ei puhunut toisilleen mitään.
Basterin ja Chelsean tulon kuuli jo kaukaa; tai ainakin Chelsean, sillä tämä kälätti äänekkäästi jostakin ja tullessaan toimistoon, hänen mukanaan oli Baster, joka tosin oli valkonaamainen ja suoraan sanottuna aika sairastuneen näköinen hänkin. Chelsea katsoi heitä kaikkia ylenkatseellisesti ennen kuin kääntyi seinän tultua vastaan yhdessä kiharapehkon puuskahduksessa kädet ristissä rinnallaan ympäri. Baster nyhjötti sääliä herättävän näköisenä tietämättä kunnolla missä olla.
Kieran hipsi keppeineen ovesta, kun muiden huomio oli vielä Chelsean ja Basterin tulossa, ja itsestään ääntä pitämättä livahti huomaamattomaan nurkkaan.
”No niin”, Dana Gray sitten aloitti ja aivan kuten viime kerrallakin – Billy kiristeli ikävissään leukojaan – toimiston ovi naksahti pahaa enteilevän ahdistavasti kiinni. ”Mitä kuuluu?”
Kysymys oli tilanteeseen nähden outo ja suorastaan nälvivä. Mitähän luulisi, että heille kuului? Syyttöminä epäiltyinä kamalasta teosta… tai siis kahdeksan heistä olisi syyttömiä.
Billy katseli äkkiä kasvoista kasvoihin, kun tämä ahaa-elämys iski häneen aiempaa voimakkaammin. Niin. Joku heistä valehteli. Joku heistä oli syyllinen. Joku heistä oli… murhaaja.
Tai mitä jos murhaajia olisi enemmän kuin yksi? Saattoiko tässä olla kyse kahden tai useamman yhteistyöstä?
Chelsea tuhahti kovaan ääneen pilkallisesti.
Dana Gray hymyili tuota ’tiedän teistä kaiken’ -hymyään.
”Olemme tutkineet tätä tapausta ja perehtyneet silminnäkijälausuntoihinne, hakeneet vahvistusta alibeillenne sekä kartoittaneet lisää todistusaineistoa syyllisen kiinnisaamiseksi”, hän puhui verkalleen alkaessaan kävellä edestakaisin kädet selkänsä takana. Hän toi mieleen harakan, joka saapastelee heidän keskellään valmiina käymään välittömästi kiinni terävällä nokallaan pilkahduksen jostain kiiluvasta nähdessään. ”Uhrin elimistöstä on löytynyt huumeainejäämiä. Meillä on syytä uskoa, että hän joko tieten tahtoen on päihtymistarkoituksessa nauttinut niitä itse juhlailtana tai...”, hänen pienet silmänsä katsoivat heistä jokaiseen, ja jokainen koki varmasti niiden alla olevansa syypää, vaikkei todellisuudessa olisi ollutkaan, ”...hänet on huumattu uhrin itsensä tietämättä.”
Dana Gray pysähtyi, kädet yhä selän takana, ja sitten teki yllättävän, nopean käännöksen kantapäidensä ympäri kohti Kierania. Kieranin aataminomenan pompahdus näkyi huoneen toiseen päähän asti, kuvainnolliset hikipisarat suorastaan sinkoilivat hänen kasvoiltaan. ”Kieran Wallace”, rikosetsivä Gray sanoi kovalla äänellä, ”sinut erotettiin hevosenhoitajan tehtävistä Sunny Horsesta 11. syyskuuta. Eikö niin?”
”Ky-kyllä...”
”Ja syynä oli…?”
”Mi-minä...” Kieran nieleskeli syvästi ahdistuneena. Hän olisi varmasti väännellyt käsiään, ellei olisi juuri nyt puristanut rystyset valkoisina kyynärsauvojaan. ”Mi-minä… m-minut erotettiin laimin...laiminlyönnin ja vastuuntunnottomuuden j-johdosta.”
Bleak taustalla alkoi muina miehinä kaataa itselleen lasillista brandyä.
”Ja siihen liittyi muutakin?” Dana Gray rohkaisi. ”Jotain, mitä ei ole tullut poliisien tietoon ennen tätä henkirikosta. Yksi hevosista kuoli myrkytykseen, eikö niin? Hevonen, joka oli sinun vastuullasi?”
Nyt Kieranin kasvoilla oli hikipisaroiden lisäksi kyyneliä. Hän painoi päänsä ja nyökkäsi alistuneesti. ”Hevoselle hengenvaarallista huumeainetta, pentanyylivalmistetta, päätyi useamman Sunny Horsen hevosen elimistöön, mutta vain yhden kuolettavasti. Hyvä uutinen on, että se ei ollut sinun vikasi”, lisäsi rikosetsivä Gray yllättäen melko ystävällisesti, ja Kieran uskalsi jopa kohottaa katseensa takaisin häneen. ”Mutta takaisin murhailtaan. Alibisi pitää. Olemme saaneet vahvistuksen niin taksikuskilta, joka vei sinut terveyskeskukseen, että sinua tutkineelta lääkäriltä, että olet, kuten kerroit, ollut murhan tapahtuma-aikana matkalla tai sisällä terveyskeskuksessa nilkkamurtuman vuoksi. Pyöräsi on myös tutkittu ja todettu, että se todella on vahingoittunut tavalla, joka voisi syntyä kovasta vauhdista päin kovaa kohdetta ajettaessa… kuten kiveä.” Kieranin alahuuli väpätti helpotuksesta. Dana Gray kääntyi jo pois päin hänestä. ”Hyvä kuitenkin, ettet syyllistynyt varkauteen. Se olisi ollut ikävää. Muulta osin… olet vapaa lähtemään.”
Kieran ei näyttänyt haluavan mitään muuta enemmän. Hän konkkasi heti ovelle, jonka ylikomisario Rell aukaisi hänelle ja meni kepit kolkkuen menojaan. Billystä tuntui, ettei Kierania näkyisi Sunny Horsessa enää koskaan.
”Bleak Monfrey”, rikosetsivän ääni kajahti taas uuden aloituksen korskealla kalkkeella, mutta siinä oli muutakin; sävy oli edelleen Billyn mielestä kohtuuttoman suopea. ”Olet ollut erittäin yhteistyökykyinen poliisien kanssa. Daemon Pallas on myös vakuuttanut ja puhunut puolestasi...” Äkkiä Bleakin kokouksen alusta asti karehtinut myhäilevä tyytyväisyys selittyi. Billyn suussa maistui happamalta. Hänelle tuli inha tunne siitä, että lahjuksia oli vaihdeltu. FBI, Floridan poliisit... mistä sen tiesi, kuinka korruptoituneita he olivat? Tai millainen valta Bleakilla ja Daemon Pallasilla oli vaikuttaa asioihin - jopa rikostutkintaan? ”Poistuit juhlista Pallasin kanssa. Lukuun ottamatta… viestiäsi”, rikosetsivä piti tuumaustauon sanan kohdalla, ”olit käytännössä katsoen koko illan herra Pallasin seurassa. Lisäksi olemme onnistuneet palauttamaan poistamiesi valvontakameratallenteiden kopiot avustuksellasi. Mutta palaan niihin myöhemmin.”
Bleak kohotti brandylasiaan kuin kippistelläkseen etsivän kanssa, velmu hymy suitun partansa alla. Dana Gray ei vastannut eleeseen, sillä oli taas liikkeellä: asteli edestakaisin toimistossa muiden silmät yhä selässään henkeä pidättäen, jokainen omaa vapautustaan kuumeisesti seuraavaksi toivoen…
Dana Gray otti oman aikansa kiirehtimättä.
”Leanne Bowler...”, rikosetsivä sitten sanoi, kuin muistellen jotain, ”Susan Miggles. Abigail McNaggen.” Hän pysähtyi katse lattiassa. Billy vilkaisi salavihkaa muita nähdäkseen, ymmärsivätkö he, mistä oli kyse. Bleakista ei voinut sanoa mitään, mutta Eric oli jäykistynyt. ”Sanovatko ne nimet mitään... Eric Hoss?” Rikosetsivä nosti katseensa. Eric kohottautui hieman huonosta istuma-asennostaan, näyttäen jokseenkin kyyniseltä koko tilanteeseen. ”On sanottava, että olit tässä tutkinnassa poliisin erityisen mielenkiinnon kohteena. Olet saanut lähestymiskiellon useamman – nykyisin kaikki entisten – hevosenhoitajien hakemana. Heillä kaikilla oli myös sama tarina: heidät olisi erotettu Sunny Horsesta, ellet sinä olisi suopeasti ottanut heitä tallille töihin toisiin tehtäviin. Suurin osa oli entisiä... niin kutsuttuja sponsoriratsastajia, osa muutoin rahavaikeuksissa tai altavastaajan asemassa, jossa jalo tarjouksesi tuntui heistä varmasti pelastusköydeltä. Mutta hassua kyllä, avunantosi koski vain... sanoisimmeko, hyvin tietynlaisen demograafisen mallin mukaisia kansalaisia. Nuoria naisia.” Dana Gray tarkasteli Hossia terävästi. Eric liikutteli äreästi kieltä hampaittensa päällä. He tuijottivat toisiaan tiukasti. Sitten Dana Gray huokaisi puolikevyesti. ”Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että Emma Spencerin kanssa oli samoin. Hän ei ole hakenut lähestymiskieltoa tai tehnyt työpaikkahäirinnästä valituksia –”
”En ole ketään niistä tytöistä koskaan satuttanut!” Hoss ei selvästi voinut malttaa mieltään, vaan kajautti vihaisesti.
”Niin, no, meidän tutkintamme koskee nyt vain tätä murhatapausta. Ehkä Spencer ei ehtinyt tehdä teistä valitusta tarpeeksi ajoissa?” rikosetsivä sanoi juonikkaasti. ”Ehkä menit viimein yhden tallitytön kanssa aivan liian pitkälle...”
”Mitä jonninjoutavuuksia!” Eric Hoss kiihtyi. Rikosetsivä vilkaisi häneen taas, Billyn mielestä melkein huvittuneesti. Sitten hän vakavoitui ja alkoi puhua nopealla tahdilla:
”Vaimosi vahvistaa alibisi. Olit yksi vahvimmista epäillyistä, sillä useampi silminnäkijä näki sinun puhuneen Emmalle tämän poistuessa juhlista, sekä lähteneesi heti hänen jälkeensä. Vaimosi soitti sinulle kuitenkin samaan aikaan ilmoittaakseen, että oli tullut hakemaan sinua kotiin. Puhelutiedot on vahvistettu. Olet heti puhelun jälkeen välittömästi mennyt hänen autolleen ja poistunut Sunny Horsen alueelta.” Rikosetsivä huiskaisi vähän kättään, kuin tämä asia olisi ollut harmittava takaisku, todiste, joka kumosi hänen loistavan päätelmänsä.
Eric rauhoittui, ryhdistäytyi viimein kunnolla ja nyökkäsi ei-kenellekään, ikään kuin sanoen: ”Siinäs kuulitte.” Ääneen hän sanoi: ”Tyttöpolo.” Hän rykäisi. ”Jään kaipaamaan.” Dana Gray soi hänelle nopean, ilottoman hymyn, silmien jäädessä kylmiksi ja palasi taas entiseen tapaansa astelemaan verkkaisesti heidän edessään.
”Billy Center”, hän sitten kajautti ennen kuin edes kääntyi Billyyn päin, ja Billy hätkähti, sillä ei ollut osannut varautua. Rikosetsivä asteli hänen luokseen, tarkkaili häntä päästä varpaisiin ovelan näköisenä. Billy piti pokkansa. Ericin ihon alle oli päästy, mutta Billyllä ei ollut mitään salattavaa; ei luurankoja kaapissa, ei synkkää mustaa historiaa. Ei ainakaan mitään sellaista, minkä Dana Gray mitenkään voisi tietää... ”Silminnäkijätodistuksesi auttoi poliisia löytämään murha-aseen. Kertomuksenne Amy Centerin kanssa täsmäävät, lukuun ottamatta juuri tuohon kyseiseen tilanteeseen liittyviä näköhavaintoja… Amyhän ei ketään hahmoa meressä nähnyt, eikö niin?”
Amy pudisti pelokkaana päätään.
”Silloin oli säkkipimeää, enkä sanonut mitään, koska –”, Billy alkoi puolustella.
”Niin olet kertonut. Joka tapauksessa, murha-ase löytyi suurinpiirtein osoittamastasi paikasta, mikä oli tietenkin edesauttava seikka. Saattoihan toki olla, että suojelit sillä tavoin tosiasiassa vaimoasi –” Amy näytti lamaantuneelta, ja Billy tunsi raivon lohikäärmeen sykkivän sisällään – ”mutta”, rikosetsivän välinpitämättömäksi palautunut ääni jatkui jättäen heidät rauhaan, ”hänen teistä lataamansa videonpätkä sosiaalisen median tililleen, videoblogiinsa, rantakävelyltänne juhlien jälkeen vahvistaa, ettette olleet murha-aikaan lähelläkään Sunny Horsen tiloja, vaan aivan päinvastaisessa suunnassa.”
Amy purskahti itkuun. Ehkä jännityksen laukeamisesta ja helpotuksesta, ehkä siitä karmeasta totuudesta, että kun he olivat fiilistelleet kaunista yötä mukavan illan päätteeksi, jossain vain parin kilometrin säteellä Emma oli kakonut henkitoreissaan ennen viimeistä hengenvetoaan.
”Te kaikki olette nyt niin sanotusti… ’off the hook’”, Gray sanoi ja pysähtyi silmäilemään heitä yleisesti. ”Alibinne on vahvistettu. Ette ole enää poliisin epäilyn alaisia. Voitte poistua.”
Eric nousi murahtaen seisomaan. Hän nyökkäsi lyhyesti rikosetsivälle, poliiseille ja Bleakille, ja poistui. Amy halusi myös lähteä, mutta Billy ei; hän tahtoisi kuulla tämän loppuun asti – hän halusi tietää, kuka syyllinen oli.
Bleak kaatoi itselleen jo toista lasillista.
”Mutta te neljä”, rikosetsivä tokaisi nyt. Hän painoi pitkän ja painostavan katseen Basteriin, Sissieen, Chelseaan ja Dexteriin. ”Teidän kanssanne on ’kana kynittävänä’. Alibeissanne on aukkoja. Tarinanne ovat puutteellisia tai muuten ontuvia. Sinä esimerkiksi”, hän hyökkäsi Basterin kimppuun. ”Toit Emman juhliin. Missä olit, kun hän lähti? Milloin lähdit itse? Lähditkö yksin... vai jonkun kanssa?” Baster ehti vain avata suunsa, kun Dana Gray siirtyi jo kohti Sissietä. ”Ja entä äitisi? Hän sanoi poistuneensa juhlista varhain, itse asiassa teistä kaikista ensimmäisenä. Sille, että olisitte mennyt suoraan kotiin, ei ole mitään todisteita. Itse asiassa tutkittuamme Basterin puhelimen, hän on soittanut ja lähettänyt teille viestin kello kahden aikaan yöllä –”, Dana Gray piti tauon vetäessään kännykkänsä esiin ja luki sitten selkeällä äänellä: ”’Mutsi, missä oot? Oon kotona, aattelin, että otan pizzat kotimatkalla.’ Jäi nälkä, vai?” Dana Grayn viirusilmät kääntyivät Basteriin päin, joka punastui. ”Vai yllättävä fyysinen ponnistus yöaikaan laittoi hiukomaan…?”
”M-minun poikani on syytön!” Sissie parahti. Baster helotti punaisempana, kuin Billy oli koskaan nähnyt kenenkään ihmisen helottavan, ja se oli jo kiusallista katsoa. ”J-j-ja minä olin jaloittelemassa ulkona! En saanut millään unta. Olin niin hermostunut!”
Dana Gray ei vastannut. Silmättyään Sissietä ja Basteria vielä hetken aikaa sanattomasti, hän kääntyi kohti Dexteriä. Dexter ei hermostunut uhkaavasta eleestä. Hän tuijotti aivan yhtä tuimana rikosetsivää takaisin suoraan silmiin.
”Dexter Cook. Entinen sotilasmies. Arvostettu valmentaja. Pidät tiukkaa kuria ja järjestystä yllä Sunny Horsessa.”
Dexter ei reagoinut väitteisiin, mutta hänen viiksensä vipattivat hivenen. ”Sinulla ei suoraan sanottuna ole minkäänlaista alibia. Lähdit myös juhlista varhain, eikä kukaan voi todistaa minne menit. Toisaalta, sinulla on mahdollisesti teistä epäillyistä kaikista hatarin motiivi henkirikokseen huolimatta kylmäpäisyydestä, jota teillä varmasti kovan militaristisen koulutuksen saaneena täytyy olla. Jos näkisitte Emman uhkana tai esteenä tiimiratsastajiesi uralle, ja sitä kautta omalle työpaikallenne...” Dexterin mulkoilu kieli selvää viestiä, ettei hän pitänyt lainkaan tästä vihjailusta. Rikosetsivä hymyili kylmästi. “Chelsea Church!” Dana Grayn äänessä oli yhtäkkiä piiskaiseva ja tiukka särmä, kun hän käännähti taas ennalta-arvaamatta Dexterin takana kynsiään katselleen nuoren naisen puoleen. ”Temperamentistasi on sana kiertänyt monen taholta. Äkkipikaisuus johtaa joskus harkitsemattomiin... tai harkittuihin julmiin tekoihin. Sinulla ja neiti Spencerillä oli kismaa alusta alkaen, ettekä tulleet toimeen. Monen mielestä avoimelle vihallesi Emmaa kohtaan ei ollut edes oikeutettua syytä. Silminnäkijöiden mukaan olit jo aiemmin uhkaillut häntä väkivallalla.”
Chelsea näytti raivostuneelta – kauniilta, mutta raivostuneelta – ja tuhahti. Dana Graykin oli vihainen, oikeastaan selkeästi niin ensimmäistä kertaa siihen mennessä. “En kohauttaisi olkaa noin kevyesti, jos olisin te, neiti Church”, hän varoitti. Sitten hän käänsi tälle selkänsä.
Bleak naputteli hitaasti paksuilla sormillaan pöytänsä reunaa. Billyn mielessä kävi, ettei Bleakin puolesta oltu sanottu vielä juuri mitään. Bleak oli ehtinyt kiillottamaan kuvaansa jo medialle, jonne uutinen järkyttävästä kuolemantapauksesta viimein oli vuotanut, ja nyt myös poliiseille. Eikä Billy luottanut häneen.
“Mutta oikeastaan sinulla on tekemistä tässä enemmän kuin kenelläkään muulla, eikö totta”, Dana Gray sanoi jollekulle, ja Billy käänsi nopeasti katseensa Bleakista nähdäkseen, ketä rikosetsivä nyt puhutteli.
Se oli Baster. Dana Gray viittasi Ericin jättämään tyhjään tuoliin, ja Baster istuutui; epävarmana ja levottomana. Hänen silmänsä hypähtelivät jatkuvasti, jalkansa paineli lattiaa ja sormet pomppivat polvilla. “Nyt on aika olla ehdottoman rehellinen, herra German. Ensinnäkin... tiesit neiti Churchin salapuuhista tallilla, kenties olit itsekin ostanut häneltä vähän vahvempaa bilehuumetta?” rikosetsivä alusti.
“M-minun poikani –!” Sissie German vingahti, mutta Grayn käsi kohosi terävästi vaientamaan hänet.
“Anteeksi, rouva German, tulemme kyllä vielä teihinkin. No niin, Baster, haluaisitko nyt kertoa meille juhlaillan lopusta tarkemmin? Avoimesti, tällä kertaa.”
Baster sai tikkioireita. Dana Gray nosti käsivartensa kevyesti lanteilleen, muttei hoputtanut. Lopulta Baster, vältellen kaikkien katseita, sanoi: “Joo, sain mä Chelsean kautta marihuanaa ja ekstaasia.”
“Joita annoit myös Emmalle?”
Baster nyökkäsi.
“E-en kuitenkaan sinä iltana”, hän sanoi, “en... en sinä iltana...”
“Niin, et. Neiti Church sen sijaan ujutti niitä huolimattoman holtittomasti käyttäytyvän Emman juomiin ilman, että tämä itse sitä huomasi. Mutta sinä taisitkin tietää sen?”
Baster nyökkäsi taas. Ainakin hän näytti katuvalta. Ääneen puuskahtanut Chelsea mulkoili häntä tulisesti, pitkäkyntiset sormensa taipuivat kuin valmiiseen kuristusotteeseen. Baster taisi tuntea sen, vaikka Chelsea olikin hänen selkänsä takana, sillä hieraisi yhtäkkiä niskaansa epämukavana. Onneksi Billy ei ollut tuon korventavan katseen kohteena.
“Chelsea kertoi. Nauraen. Sanoi, että tahtoi vähän pilailla Emman kustannuksella. Kun Emma oli töninyt sitä, se sanoi sen olleen viimeinen tikki ja nyt saisi Emma maistaa omaa lääkettään.”
Dana Grayn huulet mutristuivat. Baster puhui monotonisesti, kuin olisi itsekin sisältä puolikuollut.
“Entä myöhemmin?”
“Myöhemmin...” Baster kokosi ajatuksiaan, “Chelsea pyysi kyytiä. En tiennyt, minne Emma oli mennyt, mutta Chelsea sanoi sen lähteneen Billyn ja Amyn mukana. Kävin hakemassa auton, kun Chelsealta tuli viesti, että se kävisi hoitamassa jonkun jutun ensin, ja mun piti sillä välin oottaa sitä autolla. No, kun se tuli, sillä oli yhtäkkiä musta huppari yllään. Se oli hakenut kamat tallilta piilostaan.” Baster vaikeni pitkäksi toviksi.
“Ja, kun Emman murha tuli esiin, te ajattelitte heti neiti Churchia, eikö niin?” Dana Gray avitti eteenpäin. Baster katseli käsiään ja painoi päätä rintaan. “Mutta suojelitte häntä. Teillä taitaa olla tunteita häntä kohtaan?” Taas nyökkäys. Chelsea pyöritti silmiään; ilmeisesti tieto siitä, että Basterilla oli häntä kohtaan romanttisia tunteita, ei liikuttanut. “Ette kertoneet poliisille tästä kuulusteluiden aikana kahdesta syystä: ette kertoneet, koska tiesitte Chelsean laittomista huumausainepuuhista, mutta ette myöskään, koska epäilitte häntä Emma Spencerin murhaajaksi. Sen sijaan yrititte vierittää syytä jonkun muun niskoille. Chelsea oli kertonut nähneensä Bleak Monfreyn käyttäytyvän uhkaavasti ja oudosti Emma Spencerin suhteen, juhlissakin käyneen naistenvessoilla samaan aikaan Emman ollessa siellä. Tiesitte Bleakin antaneen Emmalle useamman varoituksen jo aiemmin. Hän olisi myös sopivan epäilyttävä, valta-asemassa, mikä voisi lisätä häneen kohdistuvia epäilyjä.”
Bleak oli totinen. Baster ei enää edes nyökännyt. Hän painoi päänsä niin kumaraan, että oli epäselvää itkikö hän vai kenties rukoili ääneti. Sissie ilmeili ja väänteli taustalla käsiään, vain vaivoin pidättäytyen parahtelemasta ääneen.
“Voih!” hän sitten henkäisi. “Ei! Ei, ei, ei! Hän saa potkut! Hän pilaa mahdollisuutensa, nyt hän ei koskaan enää saa tilaisuutta pyrkiä sponsoriratsastajatiimiin...!”
“Rouva German”, Dana Gray suutahti, “nuori tyttö on kuollut. Tämä on murhatutkinta!”
Mutta Sissie vain nikotteli tuskissaan, koetti ojentaa kättään koskettaakseen Basteria, mutta Baster väisti pois päin. Dana Gray tuijotti kohtausta tiukasti. Sitten yhtäkkiä hän oli taas nopealiikkeinen ja taipumattoman tehokas, kun hän ryhdistäytyi kohti Chelseaa. “Neiti Church”, hän kuulutti, “teidät pidätetään –“ Rikosetsivän loput korotetut sanat jäivät Chelsean äänekkään ja välittömän vastalauseen alle, kun hän huudahti epäuskoisena. Nimetön poliisi oli astahtanut sivummalta eteenpäin pidätysvalmiudessa; kattolampun välkähdys kimmahti esiin ilmestyneiden metallisten käsirautojen pinnasta.
Chelsea...?
Sitä oli vaikea uskoa. Tai ehkei sittenkään.
“Teidät pidätetään huumausaineiden laittomasta hallussapidosta, sekä niiden salakuljetuksesta”, Dana Grayn ääni jatkoi lujaa Chelsean pyristelyiden ja tukahtuneen vihaisten älähdysten päälle. Chelsea sähisi kuin tiikeri punertavien kiharoidensa keskeltä häntä käsirautoihin laittavalle poliisille.
“Älä koske minuun senkin sika! Ja sinä”, Chelsean tappava katse singahti Basteriin, joka hätkähti, “minulla ei ikinä ollut mitään tunteita sinua kohtaan, käytin sinua vain hyväkseni, kai sen ymmärrät, älykääpiö? Kiitos vitusti vasikoimisesta –“
“Kaikkea sanomaanne voidaan käyttää teitä vastaan, teillä on oikeus vaieta”, Chelseaa pidättävä poliisi sanoi.
“Te huumasitte neiti Spencerin juhlailtana”, Dana Gray jatkoi lujana, “laitoitte hänen laseihinsa hänen tietämättään huumausaineita. Saatoitte edesauttaa hänen kohtaloaan saattamalla hänet haavoittuvaiseen tilaan. Lisäksi olette väärinkäyttäneet työntekijänne luottamusta piilottelemalla laittomia huumausaineita Sunny Horsen tiloissa. Olette syyllistyneet eläinrääkkäykseen, eläimen kuolemantuottamukseen. Teitä epäillään myös väkivallalla uhkailusta ja pahoinpitelystä. Olette rikkoneet Floridan osavaltion lakia.” Chelsealle lueteltiin hänen oikeutensa ja sitten hänet marssitettiin kädet selän takana pois toimistosta. Mennessään hän loi heihin kaikkiin syvintä halveksuntaa, raivoa ja vihaa tulvivan katseen, jonka taisi, ja sylkäisipä vielä Bleakin kalliille persialaiselle matollekin. Bleak ärjäisi, aurinkolasinsa valahtivat nenänvarrella, mutta tilanne oli jo ohi. He kuulivat Chelsean rumia sanoja tursuavat vastalauseet ja kiroukset koko matkan tallin käytävää pitkin poliisin taluttamana.
“Oi voi, voi, voi”, Sissie voivotteli. “Sellaista meni tekemään...! Emma paran päästämään päiviltä!”
“Ei suinkaan”, Dana Gray totesi jälleen viileästi ja tyynesti pidätystilanteen mentyä ohitse. “Neiti Church ei ole etsimämme murhaaja, mutta hänen kontollaan on muita rikoksia, jotka tulivat ilmi tämän tutkinnan yhteydessä. Pentanyylivalmisteet olivat hänen.”
Baster oli tuijottanut poistuneen Chelsean perään kummallisen näköisenä.
“Se sanoi tarvitsevansa niitä kipuihinsa... ne oli vaan kipulääkkeitä”, Baster mutisi kalpeana.
“No, jos kivut ovat sen veroiset, että itse aiheutettu anestesia tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Joka tapauksessa, aikaisemmin mainitsemista videotallenteista näkyi, että neiti Church liikkui tallilla juhlailtana, seuraten Emma Spencerin liikkeitä. Hän ei kuitenkaan mennyt rehuvarastoon. Se, väliaikaisena kätkönä, oli jo aiemmin paljastunut ja hänellä oli tallilla toinen piilo. Hän ilmeisestikin pelkäsi Emman tutkivan paikkoja ja päätti varmistua siitä, mitä tämä aikoi, päättäen siirtää aineet kokonaan tallilta pois herra Germanin puolitietämättömällä avustuksella. Neiti Church meni hyvin läheltä, joskin ristiin, etsimämme murhaajan kanssa kyseisenä iltana tallilla. Hyvin läheltä, totta tosiaan.”
Billyllä oli kuvottava olo. Se oli siis ollut Chelsea. Ei Emma. Chelsean vuoksi Titan oli kuollut... Billyn kädet puristuivat nyrkkiin. Dana Gray huomasi sen ja katsoi häneen kiinnostuneesti sivusilmällä.
“No, kuka se sitten oli?” Dexterin järkkymätön ulkokuori alkoi pettää. Häntä selvästi turhautti. Viikset vipattivat taas. “Kuka sen henkirikoksen teki? Olkaa hyvät ja sanokaa jo, jotta pääsemme jatkamaan elämäämme.”
“Niin... te pääsette jatkamaan elämäänne, mutta neiti Spencer ei...”, rikosetsivä siveli mietteliäästi suippoa leukaansa. “Joku teistä jäljelle jääneistä on niin ylimielinen, että kuvittelee hänellä olevan oikeus päättää toisen ihmisen elämästä ja kuolemasta.” Dana Grayn asennossa ja ilmeessä oli yhtäkkiä jotain aivan uutta: ei pelkkää suuttumusta, vaan kylmää vihaa. “Sen kaltaista itsekkyyttä en voi sietää. Ja minä aion ottaa luulot pois sellaisilta. Oman käden oikeus ei ole oikeutta, se on rikos, ja federalistisen liittovaltion oikeuden edustajana aion tehdä tämän asian hyvin selväksi teille kaikille.”
Dana Gray kääntyi kohti Dexteriä. “Herra Cook”, hän sanoi, “koska meillä ei ole todisteita teitä vastaan, huolimatta todistuksenne ja alibinne puutteellisuudesta, vapautan teidät rikostutkinnasta.”
“Jo oli aikakin”, Dexter ärähti, mutta kätteli sitten lujalla, painokkaalla otteella rikosetsivää. “Minä siis poistun. Teette hyvää työtä, mutta voisitte silti ajatella sivullisia. Hyvää päivänjatkoa.”
Dana Grayn silmät pysyivät hänen selässään, kun Dexter lähti toimistosta.
Billy ei tiennyt mitä ajatella. Jäljellä olivat vain Bleak (jonka Billy ei vieläkään voinut uskoa päässeen noin helpolla syytteistä), Baster sekä Sissie. Hänelle tuli äkkiä mitä vaivaantunein, jopa ahdistunut olo. Joku noista kolmesta oli murhaaja, ja Billy oli asioinut heistä kaikkien kanssa useita kertoja, jopa kahden kesken. Kahden kesken murhaajan kanssa. Hän vaihtoi levottomana painoa jalalta toiselle, ottaen huomaamattomasti välimatkaa muihin.
“Äiti ja poika”, rikosetsivä sanoi puoliääneen melkein itsekseen ottaen pari lyhyttä askelta edestakaisin ja kääntyi sitten katsomaan käsiä kasvoillaan pitelevää Sissietä. “Vieläkö olette hermostunut?”
Sissien silmät laajenivat kauhusta. Hän ei selvästikään oikein ymmärtänyt. Kynnet olivat pureutuneet löysään ihoon, ja äkkiä Billy näki selvemmin kuin oli aiemmin ajatellut, kuinka vastenmielisen näköinen tuo nainen oikeastaan oli: roikkuvat silmäpussit, kiilloton katse, hamppuiset likaiset hiukset...
“M-m-mitä tarkoitatte...?”
“Ajattelin vain, kun niin usein olette toistelleet, miten hermostunut olette”, Dana Gray sanoi huolettomaan sävyyn ja jatkoi tepastelua. “Että onkohan sille jokin erityinen syy?”
“E-erityinen syy?” Sissie kakisteli. “O-onhan tämä nyt aivan hirveää... kammottavaa... tyttönen on tapettu...”
“Aivan. Mutta te sanoitte kuulusteluissa olleenne hermostunut ja nukkuneenne yönne kovin huonosti jo ennen, kuin Emman ruumista oli löydetty – toisin sanoen ennen, kuin kukaan edes tiesi hänen kuolleen. Myös poikanne”, Dana Gray viittasi Basteriin (joka tuijotti edelleen täysin poissaolevana Chelsean jättämää tyhjää koloa), “on vahvistanut sen, että olitte nukkuneet levottomasti ja hermostuneesti useana yönä ennen kuin teidän olisi pitänyt tietää Emman kohtalosta. Tarkemmin ottaen... levottomat yönne alkoivat juhlaillan yöstä, jolloin Baster tuli pizzan kanssa kotiin - ajettuaan kiertotietä Chelsean asunnon kautta, joka sattuu olemaan kyseisen pizzeriarakennuksen yläkerrassa -, ettekä te olleetkaan kotona, vaikka olitte lähteneet juhlista ensimmäisenä.”
Sissie ei osannut kuin tuijottaa rikosetsivää suu typerästi auki.
“M-m-minä olin yökävelyllä, varmasti kerroin sen...”
“Olitte yökävelyllä, koska ette saaneet unta. Ettekä saaneet unta, koska olitte niin hermostunut. Miksi, rouva German, te olitte niin erityislaatuisen voimakkaasti hermostunut, juuri kyseisenä yönä? Tapahtuiko juhlissa jotain, mikä järkytti teitä?” Dana Gray oli taas pysähtynyt ja iskosti tiukan katseen häneen.
Sissie vain aukoi suutaan kuin typertynyt kala. “Se oli hyvin yksinkertainen kysymys, rouva German”, Dana Grayn ääni kohosi kärsimättömällä vivahteella. “Mikä oli saanut teidät niin hermostuneeksi juuri kyseisenä yönä? Daemon Pallasin juhlailtana, yönä, jona Emma Spencer murhattiin?”
Baster liikahti. Kukaan muu ei välittänyt, mutta Billyn katse siirtyi häneen. Basterin ilme oli jotain erikoislaatuista hänen nyt tuijottaessaan äitiinsä. Billyn oli vaikea tulkita ilmettä, mutta se kuvasti kuin... järkyttynyttä epäuskoa oivalluksesta, jonka tämä oli juuri saanut.
“M-m-minä vain olin hermostunut...”
Dana Gray puuskahti yllättävän kovaa. Mutta sitten hän siirtyi Sissiestä Basteriin.
“Kun sanoin, että te, herra German, olette avainasemassa koko tässä näytelmässä, tarkoitin sitä. Olitte uhrin kanssa läheinen – ainakin, hm, jossain mielessä – ja hänen kanssaan merkittävässä määrin juhlailtana. Lisäksi olitte läheinen – jälleen, ainakin yhdeltä puolelta – neiti Churchin kanssa ja tiesitte myös siitä, mitä neiti Church Sunny Horsessa hevosenhoitajan tehtäviensä ohella puuhaili. Ja nyt, herra German”, rikosetsivä kähähti, “ellen aivan väärin erehdy, teillä on vieläkin hallussanne ratkaisevaa tietoa tämän murhatapauksen suhteen. Tietoa, joka ei ole tullut puheeksi, koska se tieto ei ole ollut ajankohtaista... mutta on silti erittäin merkityksellistä.”
Bleak oli nojautunut etukumaraan. Billy huomasi tehneensä itse samoin. Kaikki tuijottivat Basteria, joka nosti hitaasti katseensa rikosetsivän kasvoihin. Dana Gray nyökkäsi.
Sekunti toisensa perään tikitti ohi. Baster näytti fyysisesti kyvyttömältä puhumaan. Hän nieleskeli ja tuijotti rikosetsivään melkein apua anoen. Lopulta Dana Gray avitti, niin pehmeällä äänellä, että Billy suorastaan hämmästyi. “Kerro meille Laura Spearsista, Baster.”
Basterin kasvot vääntyivät ja yhtäkkiä – Billy tunsi itsensä kiusaantuneeksi – hän alkoi itkeä. “Ei hätää”, Dana Gray sanoi yhä lauhkealla äänellä, “sen aika on nyt tullut. Oikaistaan kaikki vääryydet samalla kertaa.”
Billy ei osannut kuvitellakaan mitä hän mahtoi noilla sanoilla tarkoittaa. Aurinkolasit olivat valuneet Bleakin nenänvarrella niin alas, että hänen tummat pienet silmänsä näkyivät poikkeuksellisesti niiden takaa, eikä hän tuntunut itse tajuavan sitä. Pullokin oli unohtunut kallellaan puolitiehen ilmaan. Billy katsahti myös Sissieen. Sissien verenkierto oli ilmeisesti pysähtynyt, sillä oli aivan tuhkanharmaa. “Laura Spears...”, Dana Gray jatkoi, “oli ensimmäinen tyttöystäväsi, eikö niin?”
Baster nyökkäsi ja koetti sitten koota itsensä. Hän rykäisi hiljaa ja hieroi nenäänsä.
“Joo. Me... me treffattiin yläasteella, digattiin heti ja alettiin oleen.”
“Oliko hän kenties... ensirakkaus?”
Baster puristi silmänsä kiinni ennen kuin nyökkäsi. Dana Gray antoi hänelle hetken.
“Me seukattiin useempi vuosi...”
“Kunnes...?”
Basterin huulet vetäytyivät yhteen ohuen ohueksi viivaksi. Sissie päästi niin pienen pihahtavan äänen, että Billy (joka oli häntä lähinnä) taisi olla ainut, joka sen kuuli. Hän katsahti taas tähän sivusilmällä ja huomasi, että väri Sissien kasvoille oli lähtenyt palautumaan: se sykki rumaa punertavaa kerrosta kerroksen perään.
“Kunnes mutsi laittoi sille stopin.”
Huoneeseen jäi hiljaisuus. Sitten Sissien suusta pääsivät seuraavat sanat, joita Billy ei olisi koskaan osannut kuvitella tämän suusta; ne olivat niin raa'an vihan ja karuuden vääristämät, etteivät millään tavoin sopineet Sissien yleiseen olemukseen ja persoonaan, jonka Billy oli oppinut tuntemaan:
“Se huora sai mitä tilasi.”
“Kuten Chelsea Church? Kuten Emma Spencer?” Dana Gray käännähti tiukasti häntä kohti. “Kuten kaikki ne nuoret naiset, joita kohtaan Basterilla on ollut tunteita?” Dana Gray alkoi kävellä lyhyttä, terävää askelta Sissien edessä. Ja Billy näki sen. Sen ällistyttävän, hämmästyttävän, epätavallisen muutoksen; Sissien hetki sitten kommenttiaan tehostanut tunteettoman hirviömäinen ilme muuttui, palautui taas samaksi kuin ennenkin: hajamielisen kauhistuneeksi, viattomaksi, alati järkyttyneeksi. Mitkä näyttelijänlahjat.
“Voih, ei tietenkään!” Sissie koetti aiempaa värisevää ääntään, mutta kieltämättä sen tenho oli kärsinyt pahan kolauksen äskeisen takia. “En-en minä nyt sellaista ikinä...!”
“Mitä te teitte Laura Spearsille, rouva German?”
Sissien lause katkesi kesken. Mutta Baster vastasi. Hän tuntui saaneen sisuaan takaisin, tai ainakin hän oli enemmän läsnä.
“Äiti kiristi Lauraa. Pahoinpiteli sen jättämään mut eikä enää koskaan olemaan missään tekemisissä. Ja mä sain siitä syyt.”
“Miksi et kertonut totuutta?”
“En... voinu”, Baster katsoi masentuneena käsiään. “Mutsi sanoi, että Lauralle kävisi vielä pahemmin, jos en... pysyisi tarinassa.”
“Äitisi käyttäytyi uhkaavasti ja kielteisesti kaikkia tyttöjä kohtaan, joita tapailit, eikö vain?”
Baster nyökkäsi. “Ja jonkin ajan kuluttua et enää tuonut heitä kotiin, olettaisin?”
“En tapaillu enää sillä tavalla vakavasti ketään, en uskaltanu.”
“Entä Chelsea?”
“Mutsi taisi pelätä Chelseaa”, Baster sanoi.
“Kukapa meistä ei”, Bleak murahti puoliksi itsekseen. Matossa oli yhä Chelsean jättämä sylkyjälki.
“Sitten Emma tuli tänne. Sen piti olla vain hetken juttu, kun oltiin Kanadassa...”
“Niin, kaukana äitisi katseen – ja käsien – alta.”
“...mutta se tuli tänne”, Baster teki äkkiä turhautuneen eleen; hän viskasi käsivarret ilmaan ja työnsi ne niskansa taa, kuin halussaan repiä päätään irti – sellaisen mielikuvan Billy ainakin sai. “Ja se roikkui perässä ja tivasi koko ajan, ja kyllä – kyllä mä siitä pidin, paljonkin, ja ensin aattelin, että en välitä mitä mutsi ajattelee, mutta... ei se ois voinu toimia... Jossain kohtaa tajusin, että mutsi on saanut vihiä. En oo varma mistä se alkoi. Ehkä siitä, kun oltiin huolimattomia...”
Huolimattomia, totta tosiaan. Baster ei olisi voinut läpinäkyvämpi Emman kanssa olla. Äkkiä Billy katsoi Bleakiin. Se kuva! Kuva, jonka Billy oli ottanut Basterista ja Emmasta... Bleak oli käskenyt pitämään sen salassa, käskenyt poistamaan sen. Eikö siinä ehkä ollutkaan ollut kyse pelkästään Bleakin omasta ja Sunny Horsen maineesta? Oliko Bleak tiennyt, tai kenties arvaillut, jotain? Jotain siitä, miten Basterin äiti voisi reagoida, jos näkisi mitä poikansa puuhasi nuorten naisten kanssa? “Mä en voinut kertoa Emmalle todellista syytä. Koetin työntää sitä pois...”, Basterin ääni jatkoi.
Dana Gray katsoi häneen ymmärtäväisesti.
“Niin, yritit suojella häntä.”
“Mutta en mä tajunnut, en aatellut, että m-mu...”
“Että Emma murhattaisiin”, Dana Gray auttoi saamaan kakistelevan lauseen loppuun. “Lisäksi oletit, että kyse oli aivan eri asiasta. Oletit, että kyse oli Chelsean ja Emman välisestä konfliktista.”
“Chelsea oli aina niin raivona Emmaan”, Baster sanoi, “mä aattelin, että ehkä niillä oli yhteistä historiaa Kaliforniassa, vaikkei kumpikaan sitä myöntänyt. Ja, kun Chelsea oli just silloin, m-murha-aikaan epäilyttävä, mä... mä...”
“Luonnollista”, Dana Gray nyökkäsi.
“M-mitä te nyt?” Sissie henkäisi. “Kyllähän se Chelsean oli pakko olla, pakko! Chelsea Emma paran murhasi, kaikki viittaa siihen – Baster näki sen!”
“Rouva German!” Nyt Dana Grayn kärsivällisyys loppui. Hän kääntyi tätä kohti napakasti, sormi osoittaen. “Te olette olleet taka-alalla koko ajan! Sanoitte, ettette tunteneet uhria, mutta kyllähän sinä tiesit kaiken tallilaisista. Annoitte Emmalle toistuvasti kaikista epämiellyttävimmät työt. Koetitte pitää hänet pois Basterin seurasta. Epäilitte Basterin laitonta päihdekäyttäytymistä ja mietitte, mistä hän niitä sai. Salakuuntelitte Basterin keskusteluja, ja hänen mainitessaan Kalifornian ja huumeet, teitte virheellisen johtopäätöksen kuvitellen hänen puhuneen Emmasta. Todellisuudessa Baster oli puhunut Chelseasta. Sanoitte nukkuneenne huonosti, olleenne hermostunut, heti tämän rikostutkinnan kuulusteluiden alussa, mutta vasta silloinhan saitte tietää murhasta! Lisäksi teidän on viime viikkoina kuultu valittelevan jatkuvaa pahaa selkäkipua, otitte jopa sairaslomaa vedoten heikkoihin hermoihinne. Teillähän on selkäreuma, eikö totta? Sille ei tee hyvää kumarrella ja nostella jotakin painavaa... Mikä teitä siis oli niin hermostuttanut? Olisiko voinut olla, että mietitte yöt läpeensä tekoanne ja ennen kaikkea... oliko rehusäiliö sittenkään hyvä paikka väliaikaisesti kätkeä ruumis? Idea siihen tuli varmaankin Chelsean käyttämästä kätköstä. Teidän olisi tullut joka tapauksessa siirtää ruumis ennen säiliöiden tyhjentymistä ja uudelleentäyttöä. Ehkä epäröitte ryhtyä toimeen selkänne vuoksi. Mutta, te myöhästyitte, rouva German. Te myöhästyitte. Tuo selkä pilasi teiltä uranne, ja nyt se pilasi myös mahdollisuutenne selvitä tästä rikoksesta.”
“Oi, lopettakaa jo!” Sissie huudahti ja nosti kämmenet korvilleen. “Mitä kamalaa, ilkeää puppua! Minä en ikinä voisi tehdä moista!”
“Sissie German”, rikosetsivä julisti kylmästi, “teillä oli motiivi ja teillä oli tilaisuus! Te olette ennenkin huolehtineet poikanne Basterin naisystävistä hänen puolestaan – hyvin ikävällä tavalla! Siitä meillä on myös Laura Spearsin todistus. Tällä kertaa, kenties hetken mielijohteesta sopivan tilaisuuden tultua eteen, otitte vain liian peruuttamattoman keinon käyttöönne! Ehkä Daemon Pallasin juhlissa neiti Spencerin kovaan ääneen huutamat syytökset Basterista – joskin valheelliset – olivat teille se viimeinen tönäisy kieroutuneen mielenne sopukoissa tuon kuilun yli?”
Rikosetsivän sanat jäivät särisemään ilmaan. Sissie tuijotti häntä kauhuissaan. Basterkin tuijotti äitiään. Oli vaikea sanoa, mitä hän tunsi.
“Ei... ei pidä paikkansa! Mikään tuosta ei pidä paikkansa!” Sissie kirkui. Hänestä tuli nopeasti Billyn mielen arkistoissa vastenmielisin ja rumin ihminen, jota oli kuunaan joutunut katsomaan, ja Billyn ulkonäköstandardi oli muutenkin korkea.
“Tallin valvontakameratallenteet on palautettu. Teidät on tunnistettu niiltä. Menitte sivuovesta omilla avaimillanne sisään talliin ennen Emmaa, aukaisitte hänelle tallin pääovet. Myöhemmin teidät nähdään seuraamassa häntä murhapaikkaan, poimimassa maasta Emman hoitohevosen talutusnarun --”
“EI, EI, EI, EI!”
“Lisäksi”, Dana Graykin joutui nyt huutamaan, “teidän DNA:tanne on löydetty ruumiin kynsien alta hänen yritettyään puolustautua! Sissie German”, rikosetsivän äänessä oli lopullinen sointi, “täten näiden todisteiden valossa teidät pidätetään Emma Spencerin murhasta epäiltynä –“
Toimiston ovi lävähti auki ja oven vieressä seisonut Billy hätkähti. Sisään tuli lisää ulkopuolella odottaneita poliiseja. Ylikomisario Rell käveli Sissietä kohti, joka kirkaisi.
“Se en ollut minä! Se oli Chelsea! Chelsea! T-tai Kieran! Kieran! Olen syytön!”
“Teillä on oikeus vaieta –“
“Baster, sinusta on tultava kilparatsastaja!” Sissie kähisi hätäpäissään poliisien taluttaessa häntä kovakouraisesti. “Treenaa, älä anna periksi, sinulla on niin paljon lahjoja! Sinulla on lahjoja, niin kuin minulla oli! Älä anna minkään tulla tielle...!”
“Mutsi!” Baster huusi raivonkyynelissä. “Mä vihaan ratsastusta! Siinä, ekaa kertaa ikinä sanon sen sulle ääneen. Miten sä saatoit tehdä niin Emmalle? Miten sä saatoit?! Miten sä saatoit...”, Basterin ääni hajosi osiin ja mureni. Hänen äitinsä tuijotti häntä silmät selällään, muttei kyennyt enää vastaamaan. Poliisi töni häntä eteenpäin.
Bleak pyöritteli päätään kaataessaan lasin täyteen. Hän tuuppasi sen Basterin musertuneen löyhään käteen.
“Otas hörppy, jätkä”, hän murahti. Billy jätti heidät sinne, sillä halusi itse ulos; hän halusi ulos tuosta ahdistavasta huoneesta ja tilanteesta, johon oli joutunut, mutta häntä myös kiinnosti nähdä, miten Sissie German talutettaisiin poliisiautoon.
Pihalla tapahtui. Amy pidätteli itkien käsivarresta nuorta miestä, jonka musta tukka kiilsi öljyisenä roikkuen silmien edessä ja, joka heristi nyrkkiään raivoisien sanojen tursutessa suustaan Sissietä kohti. Sissie säpsähti häntä.
“Mikä helvetti oli sun oikeutesi tehdä niin mun systerille?! Mikä helvetin oikeus? Mun systerille! Voit olla varma, että teen sun loppuelämästäs helvettiä! HELVETTIÄ!”
Sissie istutettiin autoon. Lehdistöä oli aitojen ulkopuolella kameroineen taltioimassa tilannetta. Billy käveli Amyn luo ja nykäisi tätä tulemaan kanssaan sivumpaan. Samalla hetkellä Amyn seurassa ollut nuorukainen kiskaisi kätensä vapaaksi ja rynnisti kohti autoa, johon Sissie oli kadonnut. Kaksi poliisia joutui pysäyttämään hänet.
Andrew Spencer huuteli tolkuttomia uhkailujaan ja kirouksiaan, viskoi poliisien päiden yli pieniä kiviä mustiin ikkunoihin. Hänen vihainen epätoivonsa tarttui Billyynkin.
Amy painoi päänsä Billyn olkaa vasten ja tärisi itkusta. Billy puristi häntä.
Vilkut päällä poliisiauto lipui pois Sunny Horsen pihasta.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Nov 21, 2022 9:45:01 GMT
Billimas XXVIII
Tigrainen kaviot painautuivat askel kerrallaan rannan santaan käynnin tahdissa. Sun oli niitä yksiä harvoja tammoja Sunny Horsessa, jonka seuran Tigraine oli hyväksynyt ilveilemättä, ja näistä kahdesta oli tullut sangen hyviä ystäviä. Oli ylipäänsä harvinainen tilaisuus, että he pääsivät tällä tavoin ratsastamaan kahden; hän ja Amy. Kun otti kummankin menot huomioon, yhteistä aikaa tallilla jäi marginaalisesti. Amy oli edelleen lomalla koulustaan ja palaisi Miamiin vasta ensi tiistaina. He eivät olleet vielä keskustelleet pidätyksestä tai koko tilanteesta – Billy aavisti, ettei Amy ollut siihen valmis. Nyt Billy kuitenkin koetti avata aiheesta, mutta Amy ei lähtenyt siihen mukaan. Andrew, Emman veli, oli käynyt heidän luonaan. Billy, joka ei ollut koskaan tästä pitänyt ja jolla oli silloin muuta menoa, ei ollut ollut tilanteessa mukana, mutta Amy oli Andrewn kanssa mitä todennäköisimmin käynyt jonkinlaista keskustelua Emmasta. Mutta ei vain Billyn kanssa. ”Mitenhän Basterin nyt käy?” Billy mietti ääneen. ”Hää on eronnut –”
”Mitä!” Amy käänsi kasvonsa kohti aurinkoa. Hän näytti riutuneelta ja väsyneeltä. Se ei pukenut häntä. ”Hää aikoo muuttaa pois Point Bluesta.” Billy rypisti kulmiaan. Basterilla oli hyvä työ, josta maksettiin erinomaisesti. Miksi hän lähtisi ja riskeeraisi sen juuri tällaisella hetkellä, kun ehdottomasti tarvitsi varman paikan olla? Billy ei uskonut, että Baster olisi saanut potkuja äidistään huolimatta... ainakin Bleak oli vaikuttanut tukevalta ja luvannut auttaa järjestämään hänen asioitaan. Jos Bleakin sanaan nyt sitten pystyi luottamaan. ”Oletko puhunut Basterin kanssa siitä, vai?”
Amy nyökkäsi. Amy tuntui siis keskustelevan yhden jos toisenkin kanssa, mutta ei Billyn. Kertoisiko hän siis mahdollisesta raskaudestaankin ensin jollekulle muulle ensin? Eikö Billy ollut kuitenkin hänen miehensä? Hänen uskottunsa? Eikö hänen pitäisi olla se, johon Amy tukeutuu heikolla hetkellään, jolta hakee turvaa? No, toisaalta Billyn ei nyt siis ilmeisesti tarvitsisi teeskennellä, että olisi niin järkyttynyt. Toki hän oli järkyttynyt siitä, että joku, jonka hän oli tuntenut, joku, jonka kanssa Amykin oli yksin asioinut, oli kyennyt sellaiseen kylmäveriseen tekoon, mutta parempi niin, ettei hänen täytyisi teeskennellä ja keksiä sympaattisia lauseenparsia. Ja, kun tämä nyt kerran tuli puheeksi, tuskin hänen sitten tarvitsisi lähteä Kanadaankaan.
”Miten niin et tule Emman muistotilaisuuteen?” sanoi Amy siihen ja näytti aidosti loukkaantuneelta. ”Miksi tulisin?” Billy sanoi. ”On töitä. Tämä koko hässäkkä aiheutti paljon haittaa, kuvauskeikkoja on siirtynyt tai peruuntunut.” ”Sie tunsit hänet!” ”Mutten pitänyt –”, Billy ehti sanomaan ennen kuin tajusi, että hänen pitäisi yhä muistaa puhua Emmasta varovaisesti – oikeastaan koko loppuelämänsä ajan, sillä jos Emma jotain oli saanut aikaan, niin sen, että hänestä oli tullut Pyhä kaikin tavoin Amyn mielessä. Billy ei voisi enää koskaan sanoa tästä yhtäkään poikkipuolista tai pahaa sanaa. Amy oli kuitenkin jo ymmärtänyt. Hänen katseensa musteni ja sulkeutui – tuota Billy inhosi. Hän inhosi, kun Amy teki noin; meni kylmään kuoreensa, vaikeni, hiljeni kuin muuri, ja jätti Billyn huutamaan ja paukuttamaan itsekseen ulkopuolelleen. Se oli niin raivostuttavaa! Niin turhauttavaa. Ja Amy teki noin aina, kun pahastui Billyyn. Billy olisi mieluummin vaikka riidellyt asiasta kerran kunnolla, puhdistanut vähän ilmaa, mutta tämä jäytävä hyhmä ja tyytymättömyys jäi kaivertamaan pitkäksi aikaa. He jatkoivat ratsastusta vaiti. Billy pysäytti Tigrainen ottaakseen ylhäältä satulasta käsin kuvan tamman korvista ja kaartuvasta kaulasta vasten hiekkarantaa, ja lähetti sen Josefina Rosengårdille. Amykin oli vieressä pysähtynyt ja antoi Sunin venyttää turpaansa maata kohti.
Billy selasi juuri sometiliään (se myrsky, mikä siellä oli alkanut, kun murhatapaus oli yhdistetty Sunny Horseen ja siten heihin...), kun Amy rikkoi hiljaisuuden.
”Mie aattelin, että astuttaisin Sunin.” Billy katsoi häneen. ”Juurihan sait sen. Et ole vielä ehtinyt edes kunnolla aloittamaan valmentautumista sen kanssa!”
”Niin, mutta kun mie olen nyt niin paljon poissa opistolla ja Emma...” Amyn silmät kostuivat heti. ”Sunny Horsen allako?” Billy luisteli nopeasti eteenpäin. Amy ryhdistäytyi. ”Niin. Ingan isä kasvattaa kouluhevosia. Kun hää kuuli Sunista ja mistä se polveutuu, hän innostui ja kannusti, että varsa voisi olla hyvä ajatus. Hää saattaisi jopa itse ostaa sen, tai ainakin auttaa sen myynnissä ja muissa.” ”Inga?” Amy näytti taas loukkaantuneelta. Billy ei tehnyt tänään mitään oikein. ”Kyllä sie muistat häät, myön tupaantulijaisissa. Opiskeluystäväni. Inga Meir.”
Aah, Tylsä numero 2, siis. Likaisenvaaleat hiukset keskijakauksella, rikkonainen ohut otsatukka, silmälasit. Pukeutui kuin sunnuntaikirkkoon, mutta oli todellisuudessa porukan raisuin tanssija. ”Ai sen isällä on kouluhevosia?”
”Kyllä mie olen kertonut”, Amy pahastui. ”Inga ratsastaa itsekin. Myö ystävystyttiin nimenomaan hevosten kautta.” ”Entä Tylsä 1 sitten?” Amy katsoi häntä kulmat kutristuen, ja Billy tajusi möläytyksensä. ”Tarkoitin, se toinen likka. Joka tuli Ingan kanssa.” ”Gestrude. Hää ei harrasta hevosia. Hää oli Ingan ystävä, niin myö tutustuttiin sitä kautta.” Amy ei näyttänyt ilahtuneelta saadessaan tietää, mitä Billy ajatteli hänen uusista floridalaisista ystävistään, mutta tosi asiassa Billy hyväksyi heidät kyllä. Kumpikin vaikutti juuri niin harmittomalta, kuin oli Amylle hyvästä – toisin sanoen, he eivät olleet kuten Emma. ”Niin, kuitenkin, kun sie astutit Deluxen, niin ajattelin, että kun sie saisit siihen tukea, niin miekin saisin samalla.” ”Ja tämä on kaikille OK, Bleakille…?”
”Bleak on ollut oikein ystävällinen ja huomaavainen miulle”, Amy sanoi melkein kuin vihjaten, että Billy ei ollut ollut. Billy ei pitänyt äänensävystä. Hänhän teki kaikkensa Amyn eteen: he elivät Billyn rahoilla, maineella ja menestyksellä. Kovalla työnteolla. Billy oli vienyt Amyn unelmien häämatkalle Japaniin, hommannut heille talon merenrannalta, antanut Amylle vapaat kädet sisustaa ja laitella Pearl Housea mielensä mukaan, oli ostanut tälle ensimmäisen oman hevosensa, saanut järjestettyä Sunin kalliin ja erittäin vaikeasti saatavan tallipaikan Sunny Horseen… Sekö ei ollut huomaavaisuutta? Billy tunsi vihastuksen piston ja kiristeli hampaitaan. ”Vai niin.” ”Ja mie… mie ajattelin”, Amy jatkoi melko uhmakkaasti, ”että, jos siitä tulee tammavarsa, mie nimeän sen Emman mukaan...” ”Hevonen nimeltä Emma?” Billy ei voinut olla sanomatta pilkallisesti. ”Ei välttämättä niin”, Amy tuikahti, ”mutta mie haluan antaa varsalle nimen, joka muistuttaa Emmasta. Viimeinen lahja Em...Emmalle”, hänen äänensä värähti. Billy sulki suunsa. Emman viimeinen virallinen lahja Billylle oli ollut Titanista muistuttava T-paita. Ehkä Amy oli siitä saanut tämän ideansa, sillä paita oli nykyisin hänellä. Billy ei sitä pukisi. Ei siksi, ettäkö ei haluaisi Titanista paitaa, eikä erityisemmin siksikään, että se oli juuri Emmalta, vaan, koska paita oli surkeaa, heikkoa laatua. Ja Billy puki ylleen vain kunnollista, laatua ja merkkivaatteita. Niin, se paita oli ehkä viimeinen virallinen lahja, mutta todellisuudessa viimeinen Emman heille jättämä lahja oli tämä sotku. Tämä mieletön sotku, jonka hän jätti jälkeensä; Basterin eroaminen ja lähtö, kahden tallin henkilökunnan jäsenen pidätykset (vaikka Billy nyt tiesi totuuden Chelseasta, häntä silti vähän harmitti; jokin Chelseassa oli puhutellut häntä, ja hän oli oikeastaan pitänyt tästä – ehkä heissä oli Chelsean kanssa jotain samaa, jotain yhteistä: se kytevä raivo ja viha kummankin sisällä), Kieranin katoaminen kuin pieru saharaan (Billy oli koettanut saada häneen yhteyttä, mutta siinä onnistumatta). Lisäksi turvatoimia tallilla oli kiristetty. Oviin tuli automaattilukitukset, jotka aktivoituivat tiettyyn kellonaikaan. Henkilökunnan jäsenten oli käytettävä sormenjälkitunnistusta ja kaikille tulivat pakolliset kulkukortit, myös Billylle. Puhumattakaan siitä, mitä Emma oli tehnyt Amylle ja Amyn ja Billyn väliselle suhteelle. Siitä Billy kantoi kaikista eniten tätä kohtaan kaunaa. Ehkä hän oli antanut anteeksi Titanin kohtalon saatuaan tietää totuuden (jolta oli ehkä osin tietoisesti ummistanut silmänsä ja korvansa), mutta se ei pyyhkinyt pois tätä jääpiikkiä, jonka Emma oli iskenyt Billyn ja Amyn väliin. Heillä oli mennyt niin hyvin ennen häntä. He olivat eläneet unelmiensa täydellistä luksuselämää. Kaikki oli muuttunut yönä, jona Emma soitti Amylle ja pyysi hakemaan kadunvarresta paettuaan Kaliforniasta. Kunpa Billy ei olisi suostunut siihen. Ei olisi antanut periksi; olisi estänyt Amyä lähtemästä… Mutta jossittelu oli turhaa. Billy käänsi Tigrainen ympäri takaisin päin, ja Amy ja Sun noudattivat esimerkkiä. Nyt oli vain keskityttävä tulevaisuuteen, ja sen Billy onneksi taisi parhaiten.
|
|